Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Päivänsäde ja Menninkäinen
”Tuutko sä?” kuiskasin lähes ääneti patjalla makaavalle Mielikille. Koira katseli minua arvioivasti, kunnes sen suu venyi makeaan haukotukseen ja se käänsi kylkeään tyytyväisenä. Poistuin huoneesta vähin äänin, mutta jätin oven raolleen mikäli Mielikki muuttaisikin mieltään.
Kello lähenteli kahta, ja koko talo oli rauhoittunut arjesta vilkkaan päivän jäljiltä. Jilla oli mennyt nukkumaan ensimmäisenä, ja Nelly Eetun kanssa pian perästä. Laskeuduin maltillisesti portaita alas. Niistä kolmas ylhäältä päin katsottuna narisee aina, ellei sille astu ihan sivuun. Minähän en portaita normaalistikaan varsinaisesti juokse, mutta nyt jokainen askelma tuntui yhä hankalammalta ja hitaammalta. Sain purra hammasta aina painon siirtyessä tekojalan puolelle. Lopulta saavuttaessani tasaisen lattian vedin syvään, hitaasti henkeä. Hengästytti, ja tunsin miten kylmä, inhottava hiki oli noussut kauttaaltaan pintaan.
Etuoven saranat vinkuvat jos oven avaa ihan kokonaan. Aina kun Hello tulee sisälle Eetu mutisee tuvan toisesta päästä että pitäisi muistaa rasvata ne. Livahdin niin ketterästi kuin suinkin onnistuin oven raosta terassille ja päästin ulos värisevän hengityksen, jota koko matkan portailta saakka ulos olin pidättänyt.
Jalkaani kivisti. Sen ympärille oli puristettu rengas, jonka reunat pureutuivat ihon läpi lihaksiin ja hermoihin, hangaten niitä vasten kuitenkaan poikki sahaamatta. Vedin henkeä, ja laskin viiteen.
Pakko päästä istumaan. Hivuttauduin ensimmäisen lähimpänä olevan penkin luokse ja siirryin istumaan. Hengitin ulos, ja laskin kolmeen. Hengitin taas sisään.Kivusta tärisevin sormin etsin tekojalan kiristimen lukon ja napsautin sen auki. Hiilikuituinen tekoraaja tipahti ontosti kolahtaen puupintaa vasten. Rengas ei kadonnut.
Äidillä oli tapana laulaa aina kun olin lapsena sairas. Meidän laulumme oli Päivänsäde ja Menninkäinen, ja sitä äiti aina lauloi vuoteeni vieressä hiuksiani silitellen. Vaan nyt en ollut sairas, eikä äiti ollut täällä silittämässä. Sen sijaan käytin kaiken ruumiillisen voimani jalantyngän hieromiseen hitain, mutta voimakkain liikkein, samalla kun etsin hiljaa hyräillen laulun säveltä. En ollut ajatellutkaan sitä vuosiin, ja silti, jostain mielen perukoilta oikea sävel alkoi löytyä. Painoin pääni takana olevaa seinää vasten, suljin silmäni, ja hyräilin.
Ensimmäinen säe, ja jouduin pysähtymään vetämään henkeä. Rengas oli yhä paikallaan. Toinen, ja kolmas säe. Rengas alkoi hellittämään, ja muuttumaan kihelmöinniksi, pistelyksi, kuin satoja neuloja painettaisiin ihoon yhtä aikaa.
Vasta kun pääsin viimeiseen kappaleeseen kipu alkoi hellittää. Tunsin miten pieni hikikarpalo valui ohimoani pitkin alaspäin, ja raotin silmiäni. Ennen niin vieraalta tuntunut pihamaa tuntui kodikkaalta jopa hämärässä. Katseeni ei hakeutunut ensimmäisenä tumman metsän rajalle kiiltävää silmäparia etsien, vaan se jäi seuraamaan miten koivujen lehdet keinahtelivat raikkaassa iltatuulessa. Samainen tuuli pyyhkäisi lempeänä ohitseni. Se toi viestin viimeisistä lämpimistä kesäöistä, joita olisi jäljellä enää kourallinen.
”Epäreilua, sä oot täällä yksin kattelemassa tähtiä”, Nellyn rauhallinen ääni kuului oven suunnilta. Hymähdin hiljaa ja tunsin miten toinen suupieleni vetäytyi hymyyn. Laahaavista askelista päätellen hän oli vetänyt Eetun tohvelit jalkaansa, ja saatoin katsomattakin arvella hänellä olevan päällään myös Eetulta lainattu, liian suuri t-paita.
”Kaikki okei? Mitä mietit?” hän kysyi asettautuessaan istumaan viereiselle penkille. Tiesin että Nelly tiesi jo tähän mennessä mistä oli kyse. Siitä ei tarvinnut puhua ääneen.
”En mitään”, vastasin hymyillen ja käytin katseeni hänessä lyhyesti. Naisen hiukset olivat sekaisin unen jäljiltä. ”Miten sä oot hereillä?”
”Pitihän mun tulla vahtimaan ettet sä jätä mua mistään paitsi!” Nelly naurahti ja hapuili terassin laidalle jätettyä vilttiä. Nojauduin ojentamaan sen hänelle, vaikka liike vihlaisikin jalassani. Hetken Nelly asetteli vilttiä, mutta huokaisi sitten kysyvän katseeni alla.
”Okei, okei. Heräsin kun sä lähdit ulos, niin aattelin tulla pitään seuraa. Mun piti kyllä käydä kusellakin, että en mä pelkästään sun takia herännyt”, nainen myönsi ja kallisti päätään taaksepäin.
”Sehän on kiva”, myönnyin sen ihmeempiä miettimättä. Luulin olleeni hiljainen liikkeissäni. ”Ihme että sä kuulet enää ylipäätään mitää Eetun kuorsaamisen jälkeen.”
Nelly nauroi ja läpsäisi minua kevyesti käsivarteen. Sitten välillemme lankesi rento hiljaisuus, ja jäimme katselemaan tähtiä.”Oikeestaan”, usean minuutin kuluttua rikoin viimein hiljaisuuden. Nelly räpäytti silmiään ja käänsi katseensa minuun. ”Osaatko sä sellasen laulun kun Päivänsäde ja Menninkäinen?”
Nellyn kulmat kohosivat yllättyneinä, mutta hänen suunsa kaartui hymyyn.
”Joo, suurinpiirtein. Miks?”
”Haluaisitko sä laulaa sen mun kanssa?”Nellyn ääni oli pehmeä ja hiljainen, ja hän hymyili yhä laulaessaan kanssani. Kevyesti hän nojautui olkaani vasten, jolloin kohotin toisen käteni hänen ympärilleen. Saatoimme olla kaukana täydellisestä duetosta, mutta minusta se oli hetki oli täydellinen juuri niin. Viimeisen lauseen jälkeen olimme molemmat hetken hiljaa. Käänsin katseeni Nellyyn, joka puolestaan katseli taas taivaalla tuikkivia tähtiä. Vain hetken verran liian pitkään jäin katselemaan niitä silmiä, jotka kimalsivat yötaivasta vasten, mutta heti sen hetken jälkeen laskin käteni ja venyttelin.
”Mennäänkö nukkumaan?” ehdotin tyytyväisen kuuloisena. Nellystä oli tullut minulle tärkeä ystävä, ja välillä välillämme ei tarvittu edes sanoja. Olisin voinut kiittää seurasta, huolenpidosta, laulusta, mutta tiesin ettei se ole tarpeen. Nelly tiesi jo olevani kiitollinen.
”Mennään”, Nelly myönsi ja nousi ylös. Hän ripusti viltin tuolin selkänojalle ja käveli ovelle. Kumarruin nostamaan tekojalan lattialta.
”Mee vaan, mä tuun kohta kanssa”, lupasin, johon Nelly nyökkäsi.
”Hyvää yötä”, hän toivotti ja katosi takaisin tupaan.”Hyvää yötä”, vastasin hiljaa oven painuttua jo lähes kiinni. Nelly oli vain ystävä, eikö vain?
-
Tästä puuttuu se punainen lanka ihan täysin, jutut sinkoilee ihan joka suuntaan, mutta sen siitä saa kun yrittää jotain kirjottaa 10,5h työpäivän jälkeen älyttömän väsyneenä. Kritisoikaa hellästi, tiiän että tässä meni monta juttua mönkään 😀
Miten tutut maisemat muuttuvat
Siitä on pian puolivuotta kun muutimme Flidan, Mielikin ja Loimun kanssa Otsonmäelle, ja ennen kaikkea Hopiavuoreen. Silloin oli vielä lunta, jäätä, kylmää ja pimeää. Ensin uuden elämän alku oli huolehtivia puheluita äidiltä, unettomia öitä ikkunan ääressä synkkää metsämaisemaa katsellen, tähtien laskemista terassilta, yksinäisen pöllön huhuilua puun latvasta. Vähitellen se muuttui kahvin tuoksuun heräämiseen, vehreään pihamaahan, uusiin ystäviin ja yöttömiin kesäöihin. Meillä on nyt kaikki hyvin.
”Onko kaikki?” Hellon ääni kantautui jostain tallin toisesta päädystä. Muutaman myöntävän vastauksen säestämänä väki alkoi valumaan ulos, me Flidan kanssa viimeisinä. Pihalla pysäytin tamman kiristääkseni satulavyötä silkasta tottumuksesta, vaikka samantien muistin ettei sitä vyötä enää kiristettäisi ensimmäistä reikää pidemmälle.
”Ajattelitko hankkia sille uuden vyön? Eikös sillä kuitenkin vielä voi ratsastaa jonkin aikaa?” Outi kurkkasi Jussin kaulan alitse laskiessaan jalustimia.
”En”, hymähdin ja kohotin toisen käteni Flidan kaulalle. ”Sitten kun sen aika tulee Flida saa jäädä ansaitulle mammalomalle.”
Outi päästi myöntävän äänen ja kiersi Jussin toiselle puolelle.
”Miten teillä muuten meni se valmennus?”
”Ihan hyvin”, Outi totesi hymyillen. ”Paremminkin olisi voinut tietty, mutta paremmin mitä oletin. Kyllä me pikkuhiljaa opitaan ymmärtämään toisiamme.”Letkan lähtiessä kävellen tallin pihasta metsää kohti mieleeni palasi samankaltainen tilanne vasta muutettuani Hopiavuoreen. Silloin mukana oli Mielikkikin, joka nyt jäi mielellään makoilemaan tupaan Nellyn viereen sohvalle. Siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus.. Ikuisuus, jonka aikana on tapahtunut paljon enemmän kuin ikinä uskalsin edes ajatella Otsonmäelle muuttaessani. Ajatella, että Flida synnyttää varsan muutaman kuukauden sisällä, ja että minä viihdyn paljon paremmin kuin koskaan ennen Helsingissä. Vaikka töitä en ole vieläkään löytänyt, tai.. Oikeastaan edes osannut hakea. Eihän minulla ole kokemusta oikeista töistä joita pitää itse hakea. Kaikki työkokemukseni ovat katkaisuhoidon yhteydessä hankittuja avustajien kanssa, eikä niitäkään kunnon töiksi voi oikein kutsua. Eetu on ollut reilu ja joustanut vuokran kanssa, enkä voisi häntä tietenkään ikuisuutta odotuttaa.
Mutta tässä kohtaa ei vielä ole mitään hätää, panikoida voi sitten myöhemminkin.”Se on aika kiltti, eikö?” Milanin ääni herätti minut ajatuksistani. Nostin katseeni edessäni olevaan ratsastajaan, joka oli puoliksi ympäri kääntynyt hevosensa selässä.
”On, tosi kiltti”, nyökkäsin. Flida tietysti sai osakseen taputuksen, ikäänkuin kiittämään sen kiltteydestä, vaikka eihän se sitä ymmärrä.
”Biffekin on”, mies jatkoi leveästi hymyillen. ”Tämä siis, tässä”, hän viittoi hevostaan kohti. ”On hyvä hevonen. Jessekö ei tykkää maastoilla?”
Milan vaihtoi puheenaihetta niin lennosta että minulla kesti hetki ymmärtää kenestä hän puhui.
”Enemmänkin ihmisjoukoista.” Pyysin minä häntä mukaan, mutta arvatenkin hän ei ajatuksesta innostunut.
”Niin, aivan. Biffelle tekee kyllä hyvää päästä olemaan muiden kanssa, mukavaa kun meitä on näin paljon.”Hyvää se teki minullekin. Milanin, sekä muiden, kanssa rupattelun ohella sain laittaa rauhassa ajatuksiani kasaan ja etsiä uuden suunnan mitä kohti ponnistaa. Nyt tärkeintä olisi löytää työpaikka jotta minulla on varaa pitää Flida ja sen tuleva vauva mahdollisimman hyvin. Voisin kysyä Eetulta apua, hän varmasti osaa neuvoa mistä aloittaa.. Ja siinä samalla voin kysyä aikooko hän tosiaan rakennuttaa pihaton. On siitä ainakin ollut puhetta. Olen alkanut elättelemään toiveita Flidan siirtämisestä sellaiseen, jossa se saisi elää sitten vauvansa kanssa.
-
Noa ja Flida mukaan vaikka jonon hännille pitämään huolta ettei kukaan jää jälkeen! 😀
-
Noa Metsärinne
Päivitetty 5.6.2020Juuri nyt… lomautettu, eikä töihin paluuseen ole mitään takeita.
Mielialaltaan… jokseenkin poissaoleva; hymyilee ja juttelee melkein kuin normaalisti, mutta yksin jäätyään tuntuu heti uppoutuvan ajatuksiinsa.
Tavoitettavissa… miltei vuorokauden ympäri epämääräisen unirytminsä takia.Muuta muistettavaa
– Flida varsoi kaksoset! Hevosvauvat saivat nimikseen Fanni ja Peikko.
– Noa on harrastelija-ammattilais valokuvaaja, eli pari hassua kurssia käynyt ja muuten itse opiskellut. Osaa kuvata ihan rahan arvoisesti, vaikka itse sitä vähän vähätteleekin.
– Yleisesti ottaen helposti lähestyttävä ja ystävällinen, lähtee mielellään käynti- ja ravimaastoon seuraksi.
– Rotan kokoinen kääpiöpinseri Mielikki kulkee Noan mukana lähes poikkeuksetta kaikkialle. Paitsi jos ulkona on kylmä, pimeää, sateista, tuulista, liian kuuma.. Silloin hänen ylhäisyytensä voi löytää tuvan puolelta kaipaamassa kipeästi huomiota alamaisiltaan.Ihmissuhteet
kaipaa päivitystä -
Kursiivilla kirjoitettu keskustelu käydään ruotsiksi.
Maailman paras äiti, aina vaan
Mielikki ei ollut pysyä nahoissaan kun tuttu, tummanharmaa henkilöauto kaarsi vihdoin pihaan. En tiedä miten se sen tunnisti, mutta rotanhäntä viskasi edestakaisin sellaista kyytiä että jotenkin se sen tiesi. Tovin äiti etsi sopivaa kohtaa parkkeerata ennenkuin hän sammutti auton ja astui pihalle.
”Vihdoin”, totesin heti ääneen ja laskin Mielikin sylistäni maahan. Se olisi varmasti räjähtänyt jos se ei kohta olisi jo päässyt mummin luokse.
”Ai odotitteko te? Enhän minä kun kerran ajanut harhaan!” äiti nauroi ja kumartui lepertelemään Mielikille.
”Näinkö on?” hymähdin ja kuljin lyhyemmän naisen luokse.
”No ehkä kaksi. Perille pääsin jokatapauksessa!” hän nauroi ja kietaisi kätensä ympärilleni.Tapansa mukaan äiti toi tottakai mukanaan aamulla leivottuja pullia ja teetä, sekä kasviravinnetta jota olin etukäteen pyytänyt. Otsonmäeltä en ollut löytänyt yhtäkään myymälää josta sellaista saisi, ainakaan vielä. Syötävät hän jätti keittiön pöydälle josta muut ne löytäisivät kunhan paikalle saapuvat, ja kasviravinteen hän halusi nimenomaan itse kiikuttaa huoneeseeni.
”Hyvä kun on portaat”, äiti totesi tyytyväisenä niitä kavutessaan. Tein kysyvän äänen seuratessani häntä muutaman askelman alempana.
”Saat vähän hyötyliikuntaa, sitä ei ikinä voi tehdä liikaa!” hän selvensi ja odotti että näyttäisin mihin huoneeseen mennä. Tiesin että hän oli mielissään joutuessani kiipeämään portaat päivittäin, jotta motoriikka tekojalan kanssa säilyy muutenkin kuin vain tasaisella.”Ai kamala, pelkällä patjallako sinä nukut?” äiti kauhistui huoneeseeni astuttuaan. Hän laski purkin käsistään pöydälle jonka päällä oli lukuisia kasveja ruukuissaan. Oli aloe veraa, anopinkieltä, varjoviikunaa, kaarisulkasaniaista, ja uusin lisä kokoelmaani; pieni, pyöreä ja mielettömän suloinen kodinonni.
”Sillä”, myönsin ja katselin miten äiti kulki Loimun terraarion eteen.
”Vieläkö sinulla tämäkin on?”
”Vielä.”
”Joko se tulee luokse kutsusta?”
”Tulee, en vaan voi näyttää kun Eetu ei tykkää että se on vapaana.”
”No niinpä, aivan. Kyllä minä uskon”, äiti vilkaisi minuun kujeilevasti hymyillen.”Voi että kun mamman mussukka on niiiin hieno!” äiti jatkoi lässyttämistään Flidalle jo varmasti kymmenettä minuuttia, eikä tamma tuntunut pistävän ollenkaan pahakseen saadessaan osakseen rapsutuksia ja rakkautta. Kuten Mielikkikin, siitä äidin rapsut olivat aina vähän parempia kuin minun. Ymmärtäähän sen, onhan äiti tietysti maailman paras ihan kaikessa.
”Kai sinä sitten kerrot kun varsa syntyy? Pitäähän mummin päästä näkemään”, hän kääntyi vuorostaan minun puoleeni. Flida odotti kärsivällisesti hetken ennenkuin se hamusi naisen käsivartta kevyesti muistuttaen, että hei, mussukka on yhä täällä, mihin se rapsuttaminen jäi?
”Joo, tottakai. Heti kun itekkin tiiän milloin se tapahtuu. Joskus vuoden lopussa”, sen tarkemmin en vielä tiennyt. Kunhan eläinlääkäri kävisi vielä kertaalleen sitten saattaisin tietää. Sitä varten pitää kuitenkin kerätä vielä vähän rahaa.Äidillä ei ollut mitään ongelmaa tutustua kaikkiin, olematta kuitenkin tungetteleva. Hän tarjosi apuaan keittiössä Eetulle ja Inarille, ja siinä samalla keskusteli mielellään molempien kanssa. Eetu sai kuulla ainakin kymmenen kertaa miten kovasti äiti on iloinen saadessani asua siellä, niin hienossa paikassa ja hyvässä seurassa. Inarin kanssa äiti puhui tulevaisuudesta, ja miten ikinä ei ole liian myöhäistä lähteä yrittämään jotain mitä todella haluaa. En ihan tiedä miten keskustelu ajautui siihen, mutta äidillä onkin jokin taianomainen taito lukea ihmistä ilman että he edes kertovat mitään.
”Nyt Noa menee siitä tekemään jotain hyödyllistä, imuroit vaikka. Eikun Flidalle viet tästä porkkanan, ota kaksikin. Kahden edestähän se nyt syö, minä jos kuka tiedän millaista se on”, äiti nauroi ja ojensi vastapestyt porkkanat.
”Ette arvaakaan millaisia mielitekoja minulla oli kun Noaa odotin, ehdin jo miettiä millainen syöppö sieltä tulee! Tiesittekö että suklaakakku ja juusto käyvät yllättävän hyvin yhteen..” äidin ääni kantautui eteiseen saakka lykkiessäni jonkun, varmaan Eetun kulahtaneet Reinot jalkoihini. Senkin tarinan olin jo kuullut sata kertaa, mutta silti se nostatti hymyn huulilleni lähtiessäni viemään porkkanoita Flidalle.Alma Metsärinteen kertomaa
Noan kanssa ei aina ole ollut helppoa. Pitkään jaksoin itseäni syyllistää ja kyseenalaistaa oliko vika minussa. Ehkä en ollut tarpeeksi läsnä ja hänen tukenaan. Ehkä olisi pitänyt mennä uusiin naimisiin jotta hän olisi saanut isähahmon elämäänsä. Ehkä olin liian tiukka, tai liian rento. Ikuisesti ihminen voisi itseään soimata, mutta mitään se ei muuta. Vasta sen ymmärrettyäni käsitin, ettei se ollut niin yksinkertaista kuin yksi pieleen mennyt kasvatuskeskustelu tai yksi syntymäpäivälahja liian vähän.
Ihan pienestä pitäen hän oli aina ongelmissa. Koulustakin soittivat useasti kun poika oli taas tapellut, lintsannut, sotki spraymaalilla seiniä tai poltti tupakkaa nurkan takana. Eivätkä mitkään puhuttelut tai kotiarestit auttaneet, vaikka kaikkea yritin. Lukemattomia kertoja olin ensin asemalla, ja sitten putkalla vastassa kun poika hoippuroi vasta esiteininä kotiin enemmän tai vähemmän sekaisin, viinan katkuisena ja nuhruisena. Monta kertaa teki mieli itkeä, että miksi ihmeessä sinä teet näin itsellesi.
Kaikkea minä olen saanut hänen kanssaan ihmetellä. Ajatella että aikanaan tuntui niin kauhistuttavalta, että hän hankki lävistyksen ja rastat! Vaan jos olisin silloin tiennyt mitä kaikkea vielä eteen tulee.
Kaikesta huolimatta musertavinta oli seurata vierestä oman lapsen kärsimystä. Niin ennen kuin katkaisuhoidon aikanakin. Ei se ole onnea että joka päivä vetää pään niin täyteen ettei tiedä missä on tai kuka on. Enkä osannut yhtään varautua miten rankkaa hoitojakso meille molemmille olisi. Jotenkin kuvittelin aina ennen että sen läpikäyvät kokevat jonkinlaisen ihmeparantumisen parissa päivässä, ettei se olisi edes kovinkaan vaikeaa. Tosiasiassa se oli monen kuukauden taistelua itseään vastaan, ja vaikka kuinka halusin auttaa, en voinut kuin katsoa sivusta ja odottaa. Odottaa ja uskoa että lapseni on tarpeeksi vahva pärjäämään ihan itse.
Nyt terassilla nauravaa Noaa katsellessani kaikki ne muistot tuntuvat kaukaisilta, kuin paha uni jonka herätessään unohtaa niin, että tietää sen nähneensä muttei muista mitä siinä tapahtui. Sauna on lämpenemässä ja terassille on kokoontunut joukko hymyileviä ihmisiä, joiden silmissä en nää rahtuakaan pahaa, ja joiden kanssa Noa hymyilee ja näyttää onnelliselta. Hello heittelee pientä kumista palloa Mielikille, ja Eiran ääni kantaa varmasti talliin saakka, vaikka hän puhuukin siskolleen joka istuu ihan hänen vieressään. Nyt olen varma, että lapseni on löytänyt oman paikkansa tässä maailmassa, enkä paljon parempaa olisi voinut hänelle toivoa.
-
“Pääsetkö ite selkään sen puujalkas kanssa vai nostanko?”
Ei minun montaa kertaa tarvinnut miettiä, oliko tässä nyt se Sanni, josta koko Otsonmäki oli suunniltaan. No, ehkei ihan, mutta siltä se tuntui. Eiran sanavarasto oli lähinnä ‘Sanni sitä, Sanni tätä’, ja olivatpa muutkin hänestä maininneet.
Olin minä hänet vilaukselta nähnyt useamman kerran jo, mutten ollut päässyt vaihtamaan paria sanaa enempää hänen kanssaan. Vaikka ei niitä järkeviksi keskusteluiksi voinut luonnehtia tytön terävän kielen vuoksi. Eikä hän antanut minulle aikaa myöskään vastata lähtiessään niskojaan nakellen ulos sateeseen, ja jätti meidät Flidan kanssa kaksin maneesiin.
Huokaisin syvään mutta kevyesti ääneen.
“Kuule Flida”, talutin tamman nurkassa olevan jakkaran luokse ja kiristin sen satulavyötä vielä kertaalleen. Tamman häntä huiskaisi, mutta korvat pysyivät rennosti sivulla. Vyö tuntui lyhentyneen, sillä sen sai enää kolmanteen reikään. Mahtaako se enää riittää kuun loppuun mennessä ollenkaan?
“Mitäs tykkäisit jos hankkisinkin puujalan?” kysyin hymähtäen ja ponnistin tamman selkään. Annoin Flidan lähteä kävelemään maneesin reunoille painunutta uraa pitkin ohjista kiinni pitämättä.Epäilen, että Sanni on muuttanut vasten tahtoaan Otsonmäelle vanhempiensa takia. Minulle hän on vielä aika lapsi, joka puolustautuu maailmaa vastaan pitämällä yllä piikikästä suojakilpeä. Sellaista tarvitsee pärjätäkseen Helsingissä, ollakseen yksi niistä suosituista ja ‘koviksista’ koulussa. Sellaisen sanoista en jaksa pahastua; ihankuin en olisi koskaan ennen kuullut mitään sellaista.
Flida huokaisi syvään ja pysähtyi käveltyään kierroksen verran. Se kaarsi kaulaansa ja painoi turpansa kenkäni kärkeä vasten.
“Kävellään vielä hetki”, pyysin tamman kaulaa rapsuttaen. Se tuntui pohtivan hetken, mutta lähti tallustamaan verkkaisesti eteenpäin. Vaikka sillä olikin jo ihan hyvän kokoinen vauva mahassa pitäisi sitä liikuttaa edes jonkin verran ettei sen kunto rapistu aivan täysin.Vaikka eihän Sanni minun vastuullani ollut millään tavalla, tunsin väkisin tarvetta tarjota hänelle.. Jotain. Neuvoa, suuntaa. Jotain, minkä itse löysin vaikeimman kautta. Jokainen tarvitsee edes yhden ystävällisen kasvon, vaikka kuinka itselleen, sekä muille, yrittäisi uskotella pärjäävänsä yksin.
Flidan pysähtyessä uudelleen suostuin laskeutumaan sen selästä pois. Kulkiessani maneesin ovelle vilkaisin lyhyesti kelloon ennenkuin sammuttelin valot perästämme. Kymmenen minuuttia laahustavaa käyntiä. Kai sen voi laittaa mammaloman piikkiin.. Jos sitten kun varsa on syntynyt meille molemmille olisi luvassa kunnon treeniä.
“Hei Sanni”, huikkasin talliin saapuessamme kun huomasin tytön kulkevan varustehuonetta kohti. “Jäätkö ens kerralla nostaan nii että mä pääsen sit selkäänki saakka?” kysyin rennon hymyn kanssa ja talutin Flidan sen karsinaan. En katsonut tytön ilmettä, mutta taisin ehkä kuulla vaimean haista vittu ennenkuin hän katosi varustehuoneeseen. Vedin Flidan varusteet pois ja nyökkäsin käytävällä ruunikon ympärillä hääräilevän miehen suuntaan. Hän oli saapunut hevosensa kanssa vasta hetki sitten, enkä tuntenut kumpaakaan vielä. Hyvä hetki korjata tilanne. Ripustin Flidan suitset karsinan ovessa olevaan koukkuun ja satulan jätin lattialle seinää vasten pystyyn ennenkuin kävelin miehen luokse käteni ojentaen.
“Me ei ollakaan vielä esittäydytty. Noa, ja tuo tuolla on Flida”, nyökkäsin puoliksi käytävällä seisovan Flidan suuntaan joka hamusi kaula pitkänä vastapäisen karsinan eteen tippuneita heinänkorsia.
“Kevin”, mies vastasi ja otti kädestäni kiinni. -
Ehdinpäs 😀
Paluu arkeen
Kesän lähestyessä loppuaan on melkein masentavaa nähdä miten luonto alkaa vaipua takaisin horrokseensa, joka kestää lähes ikuisuuden. Ruoho on auringon polttamana rusehtavaa ja karheaa, josta se tuskin enää palautuu. Jotkut puut ovat ryhtyneet jo tiputtamaan ja kellastuttamaan lehtiään. Ehkä ne varautuvat aikaisin talven tuloon, tai kenties talvi on jo niin lähellä. Kaikista helpoimmin sen huomaa kuitenkin pimeistä illoista. Ihan yhtäkkiä ei olekaan enää niin valoisaa että näkee tuvan keittiön ikkunasta katsoessaan metsän reunalle ongelmitta, vaan nyt pitää laittaa ulkovalot päälle terassille ja tallin seinälle. Mielikistäkin sen näkee, kun se ei halua enää mennä pihalle yöllä itsekseen. Ihan epäreilua että vuoden paras aika kestää vain silmänräpäyksen verran. Vaikka toisaalta, jos talvikin kestäisi lyhyemmän ajan, eikä piinaavaa puolta vuotta ehkä siitäkin pitäisi enemmän.
Kesän aikana on tapahtunut paljon ja samalla ei mitään. Oli juhannusmökkiä Jessen ja äidin kanssa, Nellyn kanssa tähtien katselua terassilla, Hellon kanssa korttipelaamista, Matildan kanssa maastoilua mukana Flida ja Kerttu kärryineen. Helin opin olevan opettaja, ja luulen päässeeni vähän korkeammalle Eiran listassa ihmisistä joista hän pitää. Sebastian oli hetken iso osa Hopiavuoren elämää, ja Outin ansiosta Jussin varusteet, ja Jussi itse, kimmeltävät kuin vasta ostetut. Pitää häneltä kysyä joskus vinkki tai kaksi, että saan Flidan varusteet yhtä hienoiksi.
On tullut loikoiltua rennosti auringossa kuin kehräävä kissa ja paahdettua paikasta toiseen kamera kaulalla ravihevosen lailla, oli sitten armottomat kolmenkymmenen asteen helteet tai vaakatasossa piiskaava sade. Vaan eipä ole töitä silti ollut riittämiin, mihin minun olisi kai pitänyt Otsonmäelle muuttaessani varautua. Eihän minulla koskaan ole ollut paljoa rahaa saatika ylimääräistä sellaista, mutta nyt vielä vähemmän kuin koskaan ennen. Kolmen lemmikin omistaminen, vuokralla asuminen sekä auton ylläpitäminen vievät kaiken, ja nyt olen siinä pisteessä ettei vuokraan ole enää varaa. Ainahan minä sen olen ajallaan maksanut, maksimissaan päivän tai kaksi myöhässä. Eetu on niin reilu ettei hän sano asiasta mitään, johtuu ehkä siitä että asumme saman katon alla. Jottei hänen tarvitsisi siitä mitään sanoakaan minun pitää jostain kaapia tarpeeksi rahaa, ja pian.
Karistin raha-asiat hetkeksi mielestäni siirtyessäni laitumen puolelle Flidan punainen riimunnaru käsissä. Sekin alkoi olla jo aika kulunut, olin sen saanut Flidan edellistä kodista jo valmiiksi käytettynä.. Tuntui ihmeen hyvältä kutsua Flidaa ja tietää että pian se majailisi taas ihan lähellä, vaikka eihän laitumellekaan pitkä matka ollut. Suurin osa vihreästä oli jo kaluttu niin lyhyeksi ettei edes itsepintaisin hevonen olisi siitä saanut mitään nyhdettyä irti, ja öisin oli ajoittain jo hyvinkin viileää. Niillä oli varmasti jotain tekemistä siihen miten ilahtuneen oloisena Flida lähti laitumen toisesta päästä ravaamaan luokseni. Enemmän sitä olisi voinut kyllä hyllymisenä kuvailla, niin valtavaksi tamman maha oli paisunut. Se liikkui jo ihan selvästi puolelta toiselle, eikä näyttänyt yhtään luonnolliselta saatika mukavalta. Silti, Flidaa se ei tuntunut haittaavan kun täplikäs tamma kulki korvat hörössä, ja hörisikin vielä painaessaan turpansa syliini. Taskussani olevia herkkuja se hamuili, mutta käytin tilaisuuden hyväkseni ja halasin sen päätä ihan hetken verran ennenkuin se sai haluamansa. Olin onnekas ettei se juossut karkuun samalla tavalla kuin pari muuta Hopiavuoren hevosta, vaan saatoin kiinnittää riimunnarun rauhassa ja lähteä kohti tallia hyvillä mielin.
Flidaa tuskin haittaa paluu arkeen, sillä onhan sillä pian tiedossa kunnon mammaloma, eikä sen elämä muutenkaan järin rankkaa ole. Voisinpa itsekin jatkaa samaan malliin aina vaan; elää hetkessä ja jättää huolet huomiseen. Mutta eihän se ole mahdollista, nyt varsinkin kun Flidalle on tulossa vauva. Heti huomenna ryhdyn käymään läpi mahdollisia työpaikkoja, ja kysyn Eetulta voiko vuokran eräpäivää siirtää vaikka viikolla.
-
Pahoittelen jos kuva on ihan valtava, latasin sen vaan hätäisesti nettiin ennen reissuun lähtöä kun tiesin haluavani tehdä tälläisen tarinan, korjaan sitten kun koneen ääreen ennätän 😀
Noniin minionit, tuokaa voitto kotiin, Mielikki rykäisi noustessaan seisomaan pöydän ääreen rintaansa röyhistäen. Tähän syynä ei tietenkään ollut parempi näköyhteys hellalla valmistuvaan jauhelihakastikkeeseen, vaan motivaatio- ja kannustuspuhe omalle joukkueelle. Joista ainakin kaksi oli paikalla, ehkä kolmekin. Mielikki ei oikeastaan tiennyt ketkä hänen tiimiinsä noin sanallisesti muodon vuoksi oli nimetty, sillä jokainenhan sen tietää että tosiasiassa kaikki ovat hänen minionejaan. Hyvin koulutettujakin, usein riittää että katsoo vain suoraan silmiin ja odottaa. Sitten pian tulee jo makupalaa. Joskus pitää pyytää tai osoittaa että tuon haluan, ja sitten tapahtuu. Mutta kyllä ne viimeisetkin pian oppivat.
Mielikki tuumasi, etteihän se sovi jos hänen joukkueensa ei voita. Miten niin soman ja kauniin, ja vielä viisaan ja nokkelan johtajan joukkue voisi hävitä?! Niinpä. Ei mitenkään. Ja tietysti voittoon heidät johtaneena Mielikki ansaitsisi kaikki mahdolliset palkinnot jotka voi syödä, muut minionit voisi jakaa keskenään. Paitsi jos niitä on hauska pureskella ja järsiä, sitten nekin Mielikki haluaisi. Mutta koska hän on jalo ja epäitsekäs johtaja, niin sitten loput minionit saisivat pitää!
-
Kasvaako Eira vielä?
Mielikki pääsee ihan joka päivä talliin, mutta nyt sillä oli ihan erityinen hoppu sinne. Se varmasti aavisti, että siellä on joku jota se ei ole vielä ehtinyt tervehtiä. Yleensähän Mielikki saakin mennä ihan vapaana, se on onneksi ketterä ja väistää hevosia, eikä sellainen rotan kokoinen koira taida hevosia paljoa haitatakaan. Olen kyllä miettinyt pitäisikö sitä alkaa pitämään hihnassa nyt kun Hopiavuoreen on tullut niin paljon uusia ihmisiä enkä tunne kaikkia. Mistä sitä tietää jos joku ei pidä koirista tai pelkää niitä.
Koira oli kadonnut talliin ennenkuin olin itse edes puolessa välissä pihaa, eikä sitä paljoa kiellot kiinnostaneet. Jos kyseessä olisi isompi koira se olisi ikävää sekä omistajan että koiran kohteen puolesta jos koira ei tottele, mutta Mielikin kokoisella koiralla se on enemmän vain huvittavaa. Vaikka ei sen kai pitäisi olla, mutta minusta on vaikeaa olla sille vihainen tai pitää kovaa kuria, kun kyseessä on kuitenkin niin helposti rikkoutuva otus. Isin prinsessa.
Onneksi tämä kohde ei tainnut kuitenkaan Mielikkiä pelätä, vaikka kauemmas sitä hätistikin Jussin luota. Mielikki senkun innostui heiluvista käsistä ja tasapainotteli hetken takajaloillaan niin hienosti, että sirkuskoiratkin jäivät kakkosiksi. Kolmannen kerran kutsuessa se uskoi ja tuli luokse. Minäpä en vielä ollut brunetteen aikaisemmin siellä törmännyt, mutta Jussista päätellen hän oli se Outi kenestä Eetu oli ehtinyt mainita. Naisen siistiä ulkonäköä katsellessani mietin millaisen ensivaikutelman omat crocsini ja kulahtaneet kollarit antoivat.
”Kuule, ethän sä Eiraa sattunu näkee missään?” kysyin lähtöä vähitellen tehdessäni. Epäilin että Outi palaisi mielellään Jussin puunaamisen pariin ihan rauhassa, enkä viitsinyt jäädä vaivaksi. Ja Eiraa minä alunperin etsinkin. Outi ei sanonut mitään vaan nyökkäsi sen sijaan päällään jonnekin käytävän suunnille.
”Näkyillään”, huikkasin Outille ja lähdin astelemaan naisen osoittamaan suuntaan. Mielikki kipitti mukanani häntä heiluen, vaikka se ei edes tiennyt mihin meillä oli matka. Uunon karsinan ovi oli raollaan.
”No mitä?” Eiran ääni kuului pian sen jälkeen kun pysähdyin karsinan kohdalle. Eira saattaa olla välillä ärsyttävä ja hankala ja itsepäinen, mutta teini hän on, ja sellaisia teinit ovat. Muistelen aina itseäni ja mietin millä ihmeellä äiti minua oikein jaksoi.
”Sellasta, että jaksaisitkohan sä liikuttaa Flidan tänään mun puolesta?” kysyin hymyillen ja nojauduin karsinan seinään käsivarrellani Eiraa katsellen. Tyttö seisoi Uunon vieressä hevosta rapsutellen, ja hänen nyreä ilmeensä muuttui aavistuksen valoisammaksi.
”Kai mä voin”, hän kohautti harteitaan. ”Ehkä mulla on just sen verran aikaa.”
”Kiva, kiitos paljon. Lähetkö hakemaan sen mun kanssa laitumelta?”Eira ei ole paha, vaikka teini onkin. Oikeastaan hän on ihan hauskaa juttuseuraa, jos ei turhaan ota itseensä hänen satunnaisia laukauksia, joita ei ihan ole loppuun asti ajateltu.
”… ja sen äiti antaa ihan varmasti sen hankkii rakennekynnet ja laittaa meikkiä kouluun, vaikka ei se kyllä ole ees yhtään nätti meikinkään kanssa. Eikä varmaan ees hyvä ratsastamaan, kyllä mä varmasti osaan paremmin muttakun en mä voi todistaa sitä kun mä aina vaan joudun meneen jollain Uunolla.” Eiran suu oli käynyt koko matkan laitumelle ja takaisin, ja arvatenkin hänen mieltään painoi Hopiavuoren uusin tulokas. Sanni oli tällä hetkellä kuin mikäkin julkimo, niin monen Otsonmäkeläisen, varsinkin teinin, puheenaihe hän oli. Itse en ollut vielä tätä Sannia ehtinyt nähdä, mutta tiesin että Eiralla oli ollut paha mieli. Tai ehkei paha mieli, mutta jotain sinnepäin. Minähän en mitään teinityttöjen ajatusmaailmasta tai sielunelämästä oikeasti tiedä.
”Nooh, sääli että Flida ei oo yhtään sen parempi, mutta ehkä sille tekee hyvää että joku oikeesti taitava välillä ratsastaa sillä”, myhäilin hymyillen.
”Nii”, Eira nyökkäsi ja nykäisi Flidan riimunnarua kun tamma meinasi pysähtyä evästämään vastaantulleelle ruohomättäälle. Se lähti verkkaisesti uudelleen liikkeelle suupalaakaan saamatta ja huokaisi syvään. ”Kyllä mä Jussillakin osaisin mennä muttakun Eetu on ihan sairaan itsekäs, se ei ikinä anna mun ratsastaa sillä. Inarikin saa! Ja nyt se tyhmä Outikin saa ihan varmasti hypätäkin sillä.”
”Jos sä oot vielä vaan liian lyhyt Jussille?” En kyllä tiedä kasvaako Eira enää siitä. Minkä ikäisenä kasvaminen edes loppuu? ”Kato sun pitää nyt äkkii saada muutama sentti lisää pituutta nii ehkä sitte. Laitat jotai paperii kenkii nii sillähän se selvii”, nauroin ja siirryin tieltä pois kun Eira talutti Flidan sen karsinaan. -
Milloin liika on liikaa?
”Äiti tulee käymää.”
”.. Okei?”
”Kun Eetu innostu järkkää sellasen häppeningi. Tallilaisten famili ja frendit saa osallistuu.”
”Okei?”
”Nii että säkin voisit.”Jessen sormet pysähtyivät kitaran kielillä tukahduttaen vasta alkaneen nuotin.
”En”, hän vastasi ja vilkaisi minuun olkansa ylitse. Olin taas käymässä hänen luonaan, Seinäjoella pienessä asunnossa joka oli ahdistavan tyhjä. Sänky, sohva, tietokone pöydän kanssa, tuoli, pleikkari. Ja keittiön vieläkin tyhjempi jääkaappi.”Mikset?” huokaisin ääneen ja laskin peliohjaimen käsistäni. Sitä vastausta osasin odottaa, mutten vain halunnut ymmärtää. Miten kukaan haluaa aina vain olla yksin?
”Koska mä en vaa haluu. Ei mua kiinnosta”, Jesse jatkoi kitaran näppäilyä.
”Joo”, puhahdin epäuskoisena. ”Sua se ei ikinä kiinnosta mikää. Eikö sua itsees häiritte ettei sulla oo kavereita?”Jesse ei vastannut, kohautti vain harteitaan.
“Koittaisit joskus, iha vaa huvikses, tehä jotai muutaki ku nysvää yksin himas. Voisit vaikka yllättyy.”
Siitä on nyt jo pari viikkoa kun kävin Jessen luona eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Eikä siinä ole kyllä mitään normaalista poikkeavaakaan, mutta palaan silti ajatuksissani kyseenalaistamaan olinko liian jyrkkä. Olisin ehkä voinut käyttää eri äänensävyä, tai valita sanani paremmin.
Mielikki haukotteli makeasti rintani päällä niin, että se haukotteli suoraan kasvoilleni lämmintä, koiran hajuista hengitystä. Ehkä sen suuta pitäisi alkaa pesemään useammin kuin kerran viikossa. Toisaalta, en ole halukas menettämään peukaloani. Saisinkohan Eiran jotenkin narrattua siihen.. Eetu voisi pistää pahakseen, vaikka eihän Mielikki ketään pure.
Jesse on aikuinen mies. Kyllä hän kestää vaikka sanoisikin pahasti, tai ainakin saa luvan kestää. En voi ikuisesti ajatella häntä sellaisena nappulana joka oli tukehtua ensimmäiseen tupakkaansa, joka yritti niin kovasti pysyä meidän vanhempien mukana ja olla “cool”. Enemmän kuin usein hän on ärsyttävä, ja varmasti aivan tietoisesti. Se on jonkinlainen suojamuuri jonka Jesse itsensä ympärille rakensi, mutta ei hän sitä enää tarvitse. Ystäviä ja normaalin elämän hän tarvitsee.
Ravistin ajatukseni hänestä muualle ja nousin ylös.
“Mitä te keuhkootte tääl?” huusin jo rappusten yläpäästä keittiöstä kuuluvan metelin yli.
“Ei me keuhkota!” Nellyn kimmastunut ääni huusi takaisin. Mielikki rynnisti ohitseni portaat alas sellaisella vauhdilla, että joskus se vielä liukastuu ja katkaisee koipensa. Viimeisellä askelmalla proteesi piti muovisen narahduksen, joka kertoi että vähitellen olisi aika käydä teettämässä uusi. Otsonmäeltä sellaista tuskin saa, joten se tietäisi taas reissua Helsinkiin.
“Aijaa?” kysyin virnistäen silmäillessäni pöydän ääressä istuvaa Tiitusta, Helloa ja Nellyä.
“Me mietitään meidän tiimin nimeä”, Hello ilmoitti tyytyväisen kuuloisena.
“No ootteko keksiny mitään hyvää?” kysyin huvittuneena laittaessani teeveden kiehumaan. -
Vihdoin ja viiimein! 😀 Onhan sitä jo korkea aika kommentoida, kun oot ollut niin reipas kirjoittaja!
Luin ajatuksella kaikki nää tarinat läpi muistin virkistykseksi, ja sieltä nousi muutamakin asia minkä haluan ottaa hyvällä mielellä esille. Mä olin kieltämättä pettynyt kun Salieri ei ollutkaan piirretty, ja mun on henkilökohtaisesti aina vaikee löytää persoonaa kuvallisista hevosista. Musta sä teit hyvän vedon siinä, että Salieri on tuollainen kiltti ja yritteliäs sen sijaan että se olisi ihan sekopäinen, uljas musta, mitä usein näkee. Se tuntuu heti paljon luonnollisemmalta ja aidolta, ja etenkin uskottavalta! Eli kuvallinen tai ei, mulle sä oot myyny ihan täysin persoonallisen hevosen josta luen mielelläni lisää.
Ratsastusta onkin jo aikaisemmin kommentoitu, joten siitä mun osalta vaan lyhyet kehut. 😀 Sen lisäksi mä uskallan epäillä, että sä olisit vähän leikkikaveria vailla. Jotenkin tuolta rivien välistä tulee sellainen viba. Hyvä kun oot uskaltanut ottaa Helloa mukaan, ja Eetuakin, ja Camilla ja Tiitus on nimetty myös. Kun hahmosta tekee introvertin on helppo tuudittautua siihen, että se touhuilee heppansa kanssa ja ehkä välillä vähän höpöttelee muille. Se on ihan oikein, niin saa tehdä. Sehän on tosi turvallista, silloin lukija ei ikinä ihmettele jos nyt hahmo ei innostukaan juttelemaan jollekin. Tosi sosiaalisen hahmon kohdalla sen huomaisi heti. Siilti, mä uskon että sä kirjoittajana olisit hyvä kirjoittamaan muiden kanssa, niin rohkasen vielä reippaammin ottamaan muiden hahmoja mukaan. Nyt kun täällä on ollut vähän hiljaista niin se voi olla vaikeaa, mutta ihan varmasti saat leikkikaverin kun oikein sellaista pyydät! 😀 Mulla ainakin on pian taas sen verran aikaa että pitäis ehtiä tarinoimaan.
Niin ja vielä, ihan mielettömän kivaa miten otat yksityiskohtia huomioon muiden tarinoista ja hahmoista. Kun Salieri saapui niin tottahan Eetu on jo karsinan laittanut kuntoon, miten Salieri viihtyy tarhaillessa Dipsin ja Ampan kanssa, miten Hopiavuoressa taisi ehkä ollu joku valmentajakin jonka nimi unohtui.. Pidä tää!
-
Voi että. Et arvaakkaan miten paljon mua ilahdutti pitkän päivän jälkeen tulla tänne ja nähdä tarina, joka on kirjoitettu nimenomaan mun hahmoa ja sen hevosta varten. Paljon parempaa lahjaa ei voi saada, että joku oikeasti käyttää omaa aikaansa, lahjojaan ja mielikuvitustaan siihen, että kirjoittaa epäitsekkäästi jotain toista varten. Mun pitäisi kanssa opetella tälläistä käytöstä, kiitos ihan mielettömän paljon!
Noa on varmasti hyvä oppilas, juurikin siksi että hän oikeasti haluaa oppia. Ei ehkä samanlaisen palon kanssa joka joskus johdattaisi kilpakentille, mutta Flidan hyvinvoinnin vuoksi. Kaikki tietää että Flida on vähän pullukka, nyt vielä enemmän, eikä Noan satunnainen köpöttely maastossa sen kanssa tuo lihaksia tai kohota kuntoa. On hyvä, että hänellä on ihan lähipiirissä Nellyn kaltainen opettaja joka sekä tietää mitä tekee, että vähän potkii Noaa liikkeelle. Tälläisten valmennuksien vuoksi Noa on varmasti hyvillä mielin varsaakin ajatellen, että Hopiavuoressa on ainakin joku joka osaa auttaa sitten sen ratsukouluttamisen kanssa.
Ihan eniten tässä pidin, noin niinkuin kaiken lisäksi, oli hyvällä tavalla humoristinen keskustelu Noan pohkeista ja kantapäistä, tai siis siitä miten niitä on vain yksi 😀 Nellyn kanssa sellainen vitsailu tuntuu suorastaan luonnolliselta, varsinkin kun Nelly ei yritä varoa ja tanssia aiheen ympärillä, vaan suoraan vaan tokaisee että se yksi sitten! Ihan mahtavaa, kiitos vielä!<3
-
Nyt kun oon niin armottoman väsynyt niin joudut (tai oikeastaan joudun) tyytymään aika pinnalliseen kommenttiin, koska kommentoida haluan ja jos en nyt sitä tee niin se jää!
Voi vitsit, miten ihana Ritva on. Kyllä näkee mistä Eetu on hyvän luonteensa perinyt. Mulle itselleni oikeassa elämässä perhe on mielettömän tärkeä, eikä mulla paljon parempia vanhempia voisikaan olla. Siksi musta on aina kiva lukea muiden perheistä ja vanhemmista, varsinkin jos vanhemmat kertoo. Ihan vaan vaikka sen takia että jo pelkästään aiheena se kiinnostaa. Nyt Ritva kertoi mulle kauniisti tapahtumarikkaasta päivästä jossa kaikki oli hyvin ja hauskaa, ja sellaiseksi mä omankin pääni sisällä Hopiavuoren tapahtumien, ja usein arjenkin, ajattelen olevan.
Kovasti haluaisin kehua montaa kohtaa, kuten vaikka miten hienosti sivuat Ritvan jo vähän rapistunutta kuntoa, sekä hänen omaa historiaansa hevosineen, ja tietysti otat huomioon muita hahmoja, mutta kyllä mun suosikki taitaa silti olla se yleistunnelma minkä tähän loit. Tätä oli ihana lukea.
-
Voi jee, tää oli niin kiva! Innostun aina niin paljon kun täällä on uutta luettavaa, ja näitä sun tarinoita lukee niin mielellään ja vieläpä heti monta kertaa. Ihanaaa kun otit Noan mukaan tarinaan ja ehkä otit koppia myös siitä varusteiden puhdistuksesta, ihan mahtavaa!
Musta pelasit hyvin varman päälle Noan vastauksen kanssa. Välillä voi mennä liian henkilökohtaiseksi jonkun toisen hahmon kanssa jos yrittää liian kovasti tuoda esille esimerkiksi niiden huolenaiheita tai muuta vastaavia, ja varsinkin jos se toinen hahmo ei ole vielä älyttömän tuttu niin parempi jättää vähän auki ja suurpiirteiseksi. Niinkuin tässä. Noaa huolettaa, koska huolissaan se vähän onkin, muttei niin paljoa että hän siitä Outille, vielä kuitenkin puolitutulle avautuisi. Tai oikeastaan muillekaan, sillä hän ei ole sillä tavalla huolestunut persoona. Teit musta siis just oikein näissä sanavalinnoissa mitä teit, ja tunnistin hahmoni ihan omakseni! Hyvää työtä 😀
Uskon että Jussi on oikeasti tosi tyytyväinen päästessään hommiin. Kai se on kiva löhötäkin, mutta kyllä hevonen myös liikuntaa ja ennenkaikkea tekemistä kaipaa. Eetukin on takuulla tyytyväinen kun sai Jussille Outin kaltaisen tarkkaavaisen sekä ajattelevaisen hoitajan, joka tulee Jussin kanssa toimeen. Tiedä mihin kaikkeen Outi vielä Jussin kanssa osallistuu, ehkä estevalmennus on vasta alkua! 😀
-
Kertoi kertoi, mutta pullaa! Voi jehna, miten paljon toi lause mua huvittaa!
Mä en tiedä miten mulla tää tarina menikin ihan ohi! Onneks Eetu nyt pompautti sen takaisin pinnalle niin pääsin kommentoimaan 😀
Musta oli myös hyvä veto kirjoittaa läksiäispullat Sebelle, onhan hän useassa hahmossa useamman hahmon tarinassa jo esiintynyt ja kovasti pidettykin. Tuntuu vain sopivalta että häntä jotenkin muistetaan, kuten vaikka pullalla tuvassa. Tykkään niiin kovasti siitä miten paljon kiinnität huomiota ja käytät aikaa muiden hahmoihin, siis voi vitsi. Olispa sun kaltaisia kirjoittajia virtuaaliheppailemassa enemmän!
Vai on Hello sitä mieltä että Mielikille saa koko pullan antaa 😀 Outi teki loistavan, taktisen kurvin puheenaiheensa kanssa. Mielikki on Noalle aina helppo puheenaihe ja siitä se höpöttääkin mielellään. Vaikka Noa on tuollainen leppoisa eikä sitä haittaa vaikka siltä kysyttäisiin tyhmiä, niin eihän kukaan Hopiavuoressa sen menneisyydestä tiedä. Eikä se ole kovinkaan sinut sen kanssa vielä itsekään, vaikka se kuinka itselleen yrittää uskotella. Parempi ihminen se saattaa olla, mutta juurikin tuollaiset pienet viattomat heitot saa varmasti reaktion aikaan. Usein aika huomaamattoman ja pienen reaktion, kuten hymyn hyytymisen, mutta sellaisen että Outin tapainen tarkkaileva ihminen ne huomaa. Se oli musta erityisen onnistunut tulkinta!
Sitten mä harmittelen samaa kun Eetu; mulla on järkyttävän kiireiset ja hektiset ajat menossa muuton ja opiskelujen alkamisen kanssa, niin en millään ehdi tästä koppia ottaa ainakaan ihan samantien, vaikka teit niIIIN hyvää työtä pallon heittämisessä! Ihan harmittaa, kyllä mä sun kanssa leikkisin heti kun vaan kerkeisin! Ehkä mä ens viikolla vielä ehdin, jos oikein puristan…. Koska kyllähän tästä sais jatkoa vaikka kuinka hyvin!!
-
Mun pitikin jossain vaiheessa kehaista että vau, mitkä merkit ootkaan aikaseks saanut!! Ihan mielettömän hienoja, ja vieläpä niin monta erilaista!
Tää on kuitenkin ehkä hienoin kaikista, yhtään puolueellisena olematta! Kyllä nyt kelpaa, Mielikkikin ottaa sen mielellään vastaan vaikka se ei olekaan syötävää tai järsittävää. Kiitos! 😀
-
Ei vitsi, tää oli ihan mainio! 😀
Kivan erilainen näkökulma ja hauska kerrontatapa, ihan ekan lauseen aikana mä hetken mietin että nyt on Matildan kertojaääni erilainen kun yleensä, mutta sepä selvisi äkkiä että miksi!Mukavasti piristit tällä mun muuten kurjaa iltaa, kiitos siitä! 🙂
-
Ei mitä, hetkinen. Seis. Tää ei ollu nyt yhtään sitä mitä mä aattelin! Mä kun klikkasin tätä olin ihan että jes, nyt luetaan mitä Eira tykkäsi Outista ja Flidasta, ehkä jotain Hermanista ja tietty Sannista. Sellaista Perus Eiraa, eikä tälläistä. En mä tähän ollut yhtään valmis.
Mut ihan mielettömän hyvä, etten ollu. Nyt me vihdoin nähtiin, että Eirakin on ihminen, eikä ”vaan” kiukutteleva teini. Että Eirallakin on isompia ongelmia ja murheita kun vaan ettei kouluun saa meikata eikä saa hankkia ripsien pidennyksiä. Että Eira suree ja huolehtii siinä missä muutkin, Inariakin se miettii jos sillä on joku oikeasti hätänä. Tää toi Eiran hahmoon ihan uudenlaista syvyyttä ja persoonaa, ehkä se on aikaisemmin ollut vaan piilossa tai ehkä sä löysit sen vasta itsekin. Oli miten oli, tähän väliin se oli erittäin hyvä ratkaisu tuoda esille! Eikä sitä tietenkään aina tarviikkaan tuoda, mutta nyt oli jo aika että me saadaan tuntea Eirasta tääkin puoli. Voi vitsi, kun joku Hopiavuorestakin sen tuntisi. Ehkä vielä joskus.
Tiituksen kommenttia sivuten, niin kyllä tää mullakin nosti palan kurkkuun. Yleensä mä en turhia herkistele, mutta voi veljet kun puhutaan kuolleista perheenjäsenistä. Mulla ei oo vielä kukaan oikeasti tärkeä sukulainen kuollut, mutta mun omat vanhemmat alkaa olla sen verran iäkkäitä että sitä ei ikinä tiedä milloin. Se on ihan järisyttävän pelottavaa, ja tässä Eiran ”ei hätää, kyllä mä pärjään” on suorastaan raastava. Montako kertaa sen on sitä itselleen pitänyt jo hokea, ja uskooko se siltikään siihen? Pärjääkö se oikeasti? Ikävä sen on, niinkuin se itsekin sanoo, mutta musta tuntuu että sellaisella tekisi mieli itkeä ja huutaa- tyylisellä tavalla, eikä vaan että riittää kun toteaa että ikävä on.
Olispa joku mun hahmoista niin hyvää pataa Eiran kanssa että se voisi tietää nää asiat tai ainakin oppia, että Eiralla olisi joku jolle puhua. Yhyy.
Aijai minkä teit, miten mä nyt pystyn nukkuun???
Mutta vielä sen verran, että olipa yllättävän ja virkistävän toimiva tän tarinan sommittelu! Mitään ei tuntunut jäävän uupumaan, eikä siihen vaadittu älyttömän pitkää pätkää yhdestä tapahtumasta. Tälläiset, raapaleiksiko niitä kutsutaan? osaa olla sairaan haastavia ainakin mulle, mutta säpä onnistuit sairaan hyvin!
-
Flidan voi laittaa, se on tarinallisesti myös ihan ajo-opetettu vaikka Noa itse ei osaakaan ajaa! 😀
-
Ai olipa tää mukavaa luettavaa! En osaa valita kummasta pidin enemmän; Helin ajatusten lukemisesta ja hänestä jälleen lisää oppimisesta, vai mukavan temmokkaasta ja tarmokkaasta ratsastuskohtauksesta. Ehkä molemmista! 😀 Mikään ei voita sitä fiilistä kun saa olla maneesissa ihan yksin ja laittaa musiikkia, ai vitsi.
Heli on hahmona kehittynyt hienosti ja kehittyy kokoajan! Oli jotenkin helpottavaa lukea että hän tuntee olonsa niin rennoksi ja kotiutuneeksi että hän voi ihan vitsailla, vaikka tuvassa olisikin vähän vähemmän tuttua seuraa. Tiitus on varmasti ollut tässä hyvä apu, Tidestähän tykkää kaikki ja Tide itse taitaa tulla aika hyvin toimeen myös kaikkien kanssa.
Ei vaan nytpä keksin mikä on mun suosikki juttu tässä 😀 Ne kymmenen lappua Inkan ovessa tottakai!
-
Tässä näkyy jälleen hienosti se miten tarkkailet tätä paikkaa! Luet selvästi muiden tarinoita ja otat niistä juttuja omiisi, ja se ilahduttaa varmasti ihan kaikkia! Mua ainakin, koska mulle se tarkoittaa että sua selvästi kiinnostaa. Jes!
Olipa myös virkistävää lukea Noasta varsinkin ihan uuden hahmon kautta, kiitos siitä! Mielikki on ihan loistava välikäsi päästä Noaan tutustumaan, se kun tykkää kaikista ja melkein kaikesta 😀 Vielä tämän perusteella en osaa sanoa mitä Outi Noasta, tai Mielikistä piti. Toki hän pisti merkille Noan ulkonäön, siinä missä Noakin pisti Outin. Kyllä he toimeen taitavat ainakin tulla!
Lopussa jätit lukijalle hyvän koukun; miksei Outi halua osallistua? Miksi työt (tai ”työt”) ovat mielenkiintoisempi ratkaisu? Tuskin se on pelkästään vähän hössöttävän äidin syytä. Ehkä tästäkin me opitaan vielä tulevaisuudessa lisää, ja ehkä ensi tapahtumaan Outi lähtee jo mielellään mukaan!
-
PPP käy ihan vallan mainiosti! mutta vaan sillä ehdolla että Mielikki saa sitten ihan extra paljon huomiota (ja pari kinkun siivua aamupalalla, välipalalla, päivällisellä, illallisella, iltapalalla, yöpalalla….) kun ei joukkueen johtajaksi pääsekään…. 😀 eli mun puolesta näin on hyvä ja meidän joukkue on valmis!
-
Ei vitsi! Nään tässä ihan mielettömän paljon samaa kuin Noalla oli alussa muuttaessaan Hopiavuoreen. Helsingin sykkeestä yhtäkkiä Otsonmäen peltojen keskelle muuttaminen on aika shokki, ja se hiljaisuus osaa olla lähes kuurouttava. Voi kun Noa osaisi lukea ajatuksia niin hän voisi todeta että kyllä siihen tottuu, että kyllä sekin alkaa kodilta tuntumaan. Toisaalta Noa muuttikin omasta tahdostaan, ja se on varmasti edesauttanut.
Musta on ihan mahtavaa että Hopiavuoressa on paljon eri ikäisiä ja eri koulutusvaiheissa olevia hevosia. Paljon on nuoria mutta yksikään niistä ei ole samalla ”tasolla”, jotkut vasta opettelevat satulaan ja jotkut osaavat vasta kantaa ratsastajaa. Tätä on hirmu mielenkiintoista seurata, minkähänlaisen ratsun Sanni Nanasta koulii?
Jos Sanni olisi vähän vanhempi, tai vaihtoehtoisesti mun toinen hahmo Jesse vähän nuorempi, voisin kuvitella niiden tulevan juttuun. Kumma kyllä, Jessehän ei oikeastaan seurasta piittaa, mutta Sannissa on jotain. Ehkä tuo ronski asenne. Jos aika ja paikka olisi ollut eri ehkä Sannista olisi tullut Jesselle harvinainen kaveri, mutta nyt se tuskin tulee tapahtumaan jo pelkän ikäeron takia. Sen sijaan Eirasta Sanni saa takuulla verivihollisen, sillä ainakin mulle tästä tarinasta tulee sellainen tunne että Eira kokee Sannin uhkana omalle asemalleen.
Taustatyötäkin olet hyvin tehnyt hahmojen osalta, vaikka tässäkin vain raapaistiin muita niin ihan aidoilta he tuntuivat. Ei yhtään hassumpaa!
-
Joukkuejako ok!
Noa ehdottaa tiimin nimeksi Mielikin minionit, koska tottakai Hopiavuoren stara on joukkueen maskotti ja team leader 😀 mikäli Herman tai Sebastian keksii parempaa niin mulle käy mikä vaan!
-
Mä olen ihan tosi vaikuttunut tästä tarinasta! Niin aidolta se tuntui, sairaan hyvin vedetty. Mä en Otsonmäestä tai tuollaisista pikkukaupungeista mitään tiedä, että millaista siellä on kasvaa. Sen sijaan mä itse olen kasvanut vähän samalla tavalla kuin Sanni; olin ihan sairaan paha suustani niin että opettajat otti sen aina esille perhepalavereissa, alotin polttamaan ala-asteella ja ekat oksennuskännit vedin niin hienosti etten löytäny oikeeta bussia millä pääsisin kotiin 😀 Ehkä Otsonmäellä kaikki vanhemmat on tosi vannoutuneita hoitamaan ja kasvattamaan lapsiaan, jos siellä jokainen saa piilossa polttaa. Ainakin täällä päin on paljon vanhempia joita ei vaan kiinnosta. Ehkä annetaan kymppi käteen ruokarahaan ja siinä se, kotiin ei välttämättä tulla ollenkaan. Penskat saa painaa menemään kylillä miten tykkää ja tehdä mitä tykkää.
Sanni sai musta jo fanin. Ei sillä että nykyään vähän vanhempana ja viisaampana (tai edes vaan vanhempana) tykkäisin tai jaksaisin kattella tota teinien rellestämisetä, mutta näin fiktiossa sitä on mielettömän hauskaa lukea. Se on niin erilaista mitä virtuaalitallilla oon tottunut lukemaan, aina saa lukea niistä täyden kympin heppatytöistä tai ujoista ja hiljaisista. Sanni on uutta ja erilaista ja niin freesiä että tukka lähtee. Kukapa haluais olla nössön kaveri, laulaa Nygårdin Petrikin. mälsää ettei mulla oo hahmoa joka vois Sannin kanssa lähteä bilettään, mäkin haluun pitää hauskaa! 😀 ai kauhee mitä teitkään.
Noa sen sijaan tulee varmasti Sannissa näkemään itsensä nuorempana. kyllä stadilaine aina stadilaise tuntee, ja nyt jäänkin odottamaan että miten käy. toisaalta Sanni saattaa jopa ärsyttää häntä; hyvin epätodennäköistä, eihän Noa ikinä ärsyynny mistään. muttakun teinitytöt, varsinkin stadin mimmit on niin helvetin itsepäisiä, että jossain on pakko tulla raja vastaan. sen sijaan todennäköisempää on, että Noa alkaa leikkimään isoveljeä. omista tyhmistä nuoruusvuosistaan viisastuneena Noa takuulla haluaa saada Sannin ymmärtämään että hauskaa voi olla ilman itsensä tuhoamistakin, ja veikkaanpa että hän osaa tehdä sen vielä aika mallikkaasti olematta ärsyttävä tai estelevä. saa nähdä! 😀
Mutta hyi helvetti, jotain mallun punasta. Lämää sen olla pitää :DD
