Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Linkki google formsiin, olkaa hyvät! Toivottavasti toimii, pitäisi ainakin 😀 Jos jostain syystä kysymyspalkit ovat ”tyhjiä”, klikatkaa vaan jonnekin muualle samalla sivulla ja teksti ilmestyy näkyviin. Saa täyttää vaikka samantien 😉
-
Mystinen joulukyhäelmä
Kyseessä on mysteeritarina, jonka kulkuun voit itse vaikuttaa. Jos sinulla on useampi hahmo, tämä tarina kannattaa kuvitella oman päähahmon näkökulmasta.
Tarina sisältää umpikujia, hämäyksiä ja päällekkäisyyksiä oikeiden johtolankojen lisäksi. Alku ja loppu ovat kaikille samat, mutta jokainen pelaaja kulkee todennäköisesti hieman erilaista reittiä maaliin. Toiset saattavat kulkea hyvinkin suoraan vain muutamalla askeleella perille, kun taas joku saattaa kiertää useamman kerran samankin ruudun kautta. Liian nopeasti etenevältä saattaa jäädä jokunen johtolanka näkemättä, mutta ilman niitäkin voi osallistua arvuutteluun.
Maalissa odottaa lisäohjeistus, joka kannattaa lukea huolella. Tähän kannattaa tarttua viimeistään 9.12..
Saatat hyötyä päättelykyvystä, mutta viime kädessä paras arvaaja menestyy tässä pelissä. Onnea matkaan!
Pääset tarinaan tästä linkistä.
(Jos linkin avaamisessa on ongelmia, laittakaa viestiä vaikka keskustassa @jesse)
((Vinkki; ladatkaa se linkin sisältö ensin omalle koneelle.)) -
Tänä vuonna kuusi haetaan vasta lähempänä joulua. Nelly ei tahdo jatkuvasti imuroida varisevia havuja irti, kun koirankarvoissakin on jo ihan tarpeeksi – vaikka virallisesti talossa asuukin vain yksi koira. Ensimmäinen tonttu on sen sijaan jo ilmestynyt. Sen löysi ensimmäisenä Ilona, kun lasikaapista tarttuikin käteen mukin sijaan jotain vallan muuta.
No, sai se Ilona lopulta mukin glögilleen, ja tonttukin laitettiin keittiön ikkunalaudalle paremmalle vahtipaikalle odottamaan joulua. Kyllä siitä kelpaa katsella, ketkä ovat kiltisti ja ketkä eivät…Ensimmäinen luukku on hyvin simppeli, ja vanhoille Hopiavuorilaisille tämä onkin jo tuttu idea. Hopiavuoressa yhteisöllisyys ja hyvin suunnitellut, mielenkiintoiset hahmot ovat monien muiden piirteiden lisäksi niitä, joista olen kovin ylpeä ja onnellinen. Siksipä tässä luukussa pääsemme paneutumaan hahmoihin entistä syvemmin! Alla on lista kysymyksiä, joihin on tarkoitus vastata hahmon näkökulmasta.
Vastaukset voi laittaa suoraan tähän postaukseen.
– Mikä on sinun party trick?
– Paras jouluinen ruoka tai herkku?
– Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta?
– Jos olisit emoji, mikä olisit? (Voi kuvailla jos ei voi laittaa suoraan emojia)
– Suurin saavutuksesi tähän mennessä?
– Joulutortut luumuhillolla vai omenahillolla? Tai se kolmas vaihtoehto, vihreillä kuulilla…?
– Kuvaile sinun perinteistä jouluasi.
– Onko sinulla jokin joululahjatoive tälle vuodelle? Mikä se on? -
Tämä ei ole täydellistä, mutta ei kai mikään koskaan oikeasti olekaan. Inarikaan ei välttämättä ole se paras uhri tähän tilanteeseen, vaikka toisaalta hän on juuri parhain. 😀 Jotenkin tätä pitkään kytenyttä ajatusta nyt vaan pitää saada liikkeelle.
Joululahjadilemma, ja vähän muutakin
”Inari”, sanoin niin harkitsevasti kuin kykenin, kunhan ensin olin saanut laskettua aavistuksen jo turhankin kuivakan näkkileivän käsistäni. Pidin katseeni tiiviisti hänen silmissään ja pyrin pitämään kasvoni niin peruslukemilla kuin mahdollista. Näin miten hän punastui korviaan myöden ja minun oli pakko purra poskeni sisäpintaa etten olisi alkanut hymyilemään. En olisi tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta minusta Inarin kysymys oli vain niin viattomalla tapaa huvittava.
”Se et teetsä mulle sukkia yks, kaks vai ei yhtään ei mikään olis loukkaavaa.” Naurahdin sanojeni päätteeksi ja ristin käsivarteni hymyillen. ”Tee kummin vaan. Sit jos on kaks niin eipähän haittaa jos toinen hukkuu.”
”Kiva”, Inari hengähti selvästi helpottuneen kuuloisena, vaikkakin silti edelleen nololta näyttäen. ”Meinasit hukata mun antaman lahjan.”
”Hei hei, en tarkotuksella!” puolustauduin heti ja hymyilin sitten hänelle.
”No joo joo.. Eli, teenkö mä kaks?”
”Kaks jos jaksat, mut jos et viitti ykskin on jo tarpeeks.”
”Okei.. Onko väritoiveita?”
”Kaikki käy.”
”Yksi edes?”
”Vaaleenpunanen.”
Inari laski katseensa alas hymyillen ja tuhahti nenänsä kautta. Sitten hän hörppäsi käsissään olevasta teekupista – sen täytyi olla jo kolmas mitä hän juo..”No mut, mitä Inari? Ei olla hetkeen juteltu”, kysyin huolettomasti.
”Ai, no, ei tässä kai mitään. Ihan, sellaista.. Tavallista?”
”Joo, joo. Kerro silti, millasta tavallista?”
”Ei mulla oikein ole mitään kerrottavaa. Vähän väsyttää kun on niin harmaata.”
Inari pyöritteli käsiään miettiessään mitä sanoisi. En ollut olettanutkaan mitään pitkää selostusta häneltä, mutta että säästä pitäisi puhua?
”Kai sun elämässä jotain on tapahtunu?” kysyin parhaani mukaan rohkaisevan kuuloisena.
”Eipä siinä juuri koskaan mitään tapahdu”, hän kuitenkin vastasi niin kuivasti etten tahtonut jatkaa aiheen painostamista.
”Okei. No, ostitko jotain eilen?”
”Pari kirjaa ja lankoja.. Jotenkin tuntuu että ne kaikki alennukset on ihan mitättömiä niin ei raaski ostaa mitään.”Inarin kanssa oli mukava jutella pitkästä aikaa, vieläpä ihan kaksin. Yleensä näin häntä samaan aikaan kun Eira pyöri lähistöllä, tai muuten vain ihan ohimennen. Vaikka puhuimmekin vain pinnallisesti kuulumisista, Black Fridaysta ja siitä säästäkin, sain silti hiukan kartoitettua millä mielellä Inari nykyisellään oli. Pidin hänestä siitäkin huolimatta ettemme olleet turhan usein tekemisissä.
”Inari muuten.” Laskin kyynärvarteni pöytää vasten ja nojasin eteenpäin. ”Mikä sen Eiran juttu Chain kanssa on?”
Inarin kulmat kohosivat hänen ilmeensä muuttuessa kysyväksi. Hän ei näyttänyt ymmärtävän mitä tarkoitin.
”Se, hmm, on kai jotenkin kiinnostunut Chaista? Eikä siinä muuten mitään, sinällään, mut eiks se tiiä et Chai on varattu?”
”Ai on?”
”Joo, on. Eks säkään tienny?”
Inari pudisti päätään, jolloin oli minun vuoroni ihmetellä. Sitä ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun aloin miettimään tarkemmin. Niin, kumpikaan meistä Chain kanssa ei ole pitänyt asiasta juurikaan meteliä. Ja siinä miettiessäni aloin pohtia mahtoiko itse asiassa kukaan tietää.
”Joo, me ollaan oltu.. Oikeestaan jo tovi yhdessä.”
’Tovi’ tuntui helpommalta sanoa, sillä todellisuudessa olimme olleet yhdessä jo pidemmän aikaa – ainakin mitä itse pidin jo ihan vakavasti otettavana aikana. Luulisi että silloin edes joku muukin olisi siitä tietoinen.
”Te?” Inari katsoi minua jo suorastaan hölmistyneenä. “Aijaa, no.. Sehän on kiva. Onnea”, hän hymyili vaikka taisi vielä sulatella uutta tietoa.
“Kiitti”, hymähdin. Jos ihmisten reaktiot olivat näin huvittavia, pitäisi varmaan lähteä kertomaan jokaiselle vastaantulijalle.
“Eikä sun tarvii mitään siis Eiralle sanoo ees, mä vaan funtsin että mikä se homma on.”
“Ainahan Eira on sellainen, no.. Sellainen. Kyllä sä tiiät.”
“Tiiänhän mä.” -
Rastikartta, olkaa hyvät! Rasteja on kymmenen kappaletta. Kaikkia ei ole pakko löytää, eikä niitä tarvitse löytää järjestyksessä. Ajattelin että mikäli tämä toimii kivasti, niin voisin jatkojalostaa tätä ensi vuodelle entistäkin kivemmaksi ja kenties vähän haastavammaksi. 😉 Mutta katsotaan!Rasteilla on aina vihje seuraavalle rastille ja ratsukot päästetään matkaan kentältä. Näinollen myös ensimmäinen ”tonttu” eli Eetu (ensin selitettyään ohjeet kolmeen kertaan, eikä Niklas silti ole vielä ihan varma mitä pitää tehdä ja Hello koittaa muuttaa sääntöjä omaksi edukseen) kajauttaa ensimmäisen kysymyksen ilmoille ja lukee sen perään vihjeen seuraavalle rastille;
”Jos metsään haluat mennä, pian jo sinne riennä. Kauas ei kannata taivaltaa, se suurin koivu oikealla sulle uuden vihjeen ohjeistaa.”
Ja näin ikään. -
Eetu, haluatko että laitan kysymykset sulle etukäteen tarkistettavaksi vai teenkö ne ihan yksinoikeudella? 😀
Niin ja heti muistui lisää juttuja mieleen!
Ilmoittakaa myös millä hevosella hahmo osallistuu! Ja yhdessä kulkeminen rastilta rastille on sallittua (tarinallisesti tottakai kivempaa niin) ja ensisijaisesti kaikkia rohkaistaan vastaamaan kysymyksiin itse, mutta eipä siellä ole ketään vahtimassa. Jos hahmot oikein liittoutuvat yhteen kukaan ei voi estää yhdessä vastauksien miettimistä 😀 -
Joku voisi väittää laiskaksi hevosten omistajaksi, joku taas todeta että kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Jos jotain, niin ainakin nuoremmalle arvokasta oppia miten jalkansa asetella myös metsikössä, kun mammalta koitetaan taas karistella kertymään ehtineitä kiloja. -
Tässä kohtaa on pakko todeta, että aikaisemmat suunnitelmat jäävät nyt toiseen kertaan ja nyt pitää vaan kiriä kiinni tähän hetkeen. Voi olla että takautuvasti tulee vielä lisää tarinoita kesän tapahtumista, mutta tätä en kehdannut pantata pidempään. Tämä on nyt tärkeää 😀
Tykkääksä musta vielä, oikeesti?
Sade oli jatkunut koko päivän. Aamulla töihin lähtiessäni oli ollut pimeää, niin kuin kaiketi taas seuraavan puolen vuoden ajan tulisi olemaan. Mutta sade teki siitä vielä entistäkin pimeämpää, märempää ja kurjempaa. Mielikki ei todellakaan suostunut käymään ulkona pissalla sellaisina aamuina, vaikka miten houkuttelisin ja lahjoisin. Kantaakaan ei kannattanut, kuin ihan joskus harvoin, jos mieli pitää tärykalvonsa ehjinä ja säästää näppinsä rei’iltä.
Sillä hetkellä ulkona väsymättä pauhaava sade muistutti itsestään vain ropisemalla ikkunoita vasten, ja niidenkin eteen oli vedetty verhot. Kylmän kosteat vaatteet oli ripustettu keittiön tuolien selkänojille ja huoneilmassa tuoksui jo surullisen tutuksi tulleen (homeen) tunkkaisuuden lisäksi popkorni. Muutoin oli hämärää, mutta sängyn reunalle pystyyn asetettu tabletti kajasti pienen määrän valoa Chain pienessä asunnossa. Samaisen pienen asunnon pieneen sänkyyn olimme ahtautuneet me molemmat sekä kulho halpoja popkorneja, joissa oli hädintuskin tarpeeksi suolaa.
Se ei tuntunut vaivaavan Chaita. Hän otti kulhosta yhden etusormensa ja peukalonsa väliin, laittoi sen suuhunsa ja pureskeli. Melkein niin mekaanisesti, että olisin voinut luulla hänen olevan todella kiinnostunut tabletista tulevasta sarjasta jos en olisi tietänyt paremmin.
”Chai”, sanoin ja hivuttauduin lähemmäs häntä. Makasimme vierekkäin kyljillämme, osittain siksi ettei sänky olisi muuten riittänyt kahdelle.
Chai vilkaisi minuun olkansa ylitse ja äännähti kysyvästi. Enää hän ei lopettanut hengittämästä, vaikka kiedoinkin käsivarteni tiukemmin hänen rintakehänsä ympäri ja vedin häntä lähemmäs.
Painoin kasvoni Chain tummiin hiuksiin ja hengitin. Silloin tunsin, miten Chai lakkasi hengittämästä kahdeksi sekunniksi.
”Mitä teet?” Chai kysyi kuitenkin ja kuulosti hymyileväiseltä.
”Nuuskin sua. Tietenki”, hymähdin ja pidin silmiäni kiinni.
”Mitä tietenkin.” Chai yritti kiemurrella otteessani, mutten päästänyt häntä. Pian hän rauhoittui takaisin aloilleen, eikä hän ollut oikeasti pois yrittänytkään päästä. ”Sä oot ihan kumma.”
”Mm.”Tunsin miten Chai kurotti kättään eteensä ja tabletista tullut sarja pysäytettiin. Tuli hiljaista, muttei sellaisella pehmeällä ja ihanalla tavalla. Ilmassa väreili jotain, mistä en ihan saanut kiinni.
”Onks kaikki ok?””Ai miten niin?” Chai kuulosti hämmentyneeltä. Epävarmalta.
”Kunha funtsin.” Kohautin harteitani. ”Ei oo mitään tapahtunu?”
Chai oli hiljaa sekunnin liian pitkään, josta tiesin että olin oikeilla jäljillä.
”Chai.”
”Ei mitään! Siis ei mitään – mitään erikoista ainakaan.”
”No jotain vähemmän erikoista?”
”Ei..”En voinut pidättää huokausta. Hellitin otteeni ja käännyin selälleni. Kyljellä makaaminen ei enää tuntunut mukavalta. Chai kuitenkin pyörähti pian ympäri ja tuntui vuorostaan hivuttautuvan lähemmäs varovaisesti.
”Ooksä pahalla päällä mulle?” Chai kysyi ja laski kätensä rintakehälleni. Suoristin hänen puolellaan olevan käteni ja Chai asettautui kainalooni makuulle. Painoin poskeni hänen päätään vasten ja katselin hämärää katon rajaa.
”En tietenkään”, vakuutin ja silitin Chain olkaa. ”Mä vaan toivoisin et sä voisit puhuu mulle kaikesta. Kun kai sä tiiät et sä voit, enkä mä siitä suutu tai mitään.”
”Mistä tiiät? Et voi luvata. Jos mä kerronkin jotain tosi kamalaa.”
”Sit sä kerrot, ja me mietitään yhessä mitä tehdään. En mä – siis tajuuthan sä, että ei siitä olis hyötyä kummallekaan? Ei asioista suututa noin vaan, ja jos suututaan niistä pitää silti pystyy puhuun.”
”Mm.. Joo.”Chain sormet näpräsivät paitaani ja saatoin tuntea, miten hän katosi taas päänsä sisälle. Oli hetkiä kun minun teki mieli ottaa hänestä kiinni ja ravistella, sanoa että hei, älä jätä minua ulkopuolelle. Ettei hän voisi aina väistellä asioita, mitkä hänestä tuntuivat vaikeilta tai kamalilta, ja sitä kautta ajatteli niiden olevan myös minulle sellaisia. Aina vaan päädyin kuitenkin antamaan periksi, olemaan painostamatta. En vain enää ollut varma sainko Chain sillä lähemmäs itseäni, vai ajoinko häntä jatkuvasti etäämmälle tahtomattani.
Sateen ääni oli unettavaa ja Chain vieressä peiton alla oli ihanan lämmin.
”Mä olin kolarissa”, avasin suuni jälleen venyneen hiljaisuuden jälkeen.
Chai ei sanonut mitään, mutta hän kallisti päätään niin että tiesin hänen katsovan minua. Kun laskin katseeni minua vastassa oli Chain uteliaat, pyöreiksi muuttuneet silmät.
”Muutama vuos sitten. Siks mulla ei oo toista jalkaa.”
Ensin Chai ei sanonut mitään. Tunsin, miten sydämeni muljahti rinnassa ikävästi miettiessäni sitä kaikkea – autoa, kolaria, Tuomasta, ambulanssia..
”Mitä tapahtu?” Chai kuiskasi. Vedin syvään henkeä ja annoin silmieni painua kiinni.Me oltiin kavereiden kanssa viettämässä iltaa. Tai oltiin oltu, ja nyt haluttiin himaan. Ei meistä kukaan ollu selvä, mä varmaan vähiten. Siksi mä en ajanutkaan, vaan.. Yks mun frendi. Toinen oli takapenkillä mukana. Sen ei ees eka pitänyt lähtee messiin, mut päätti sit kuitenki tulla.
Tää.. Tää yks Tuomas, se sit ajo. Näin jälkeenpäin on aina hyvä miettii, et miks meistä kukaan aatteli et se ois hyvä idea. Ehkä ei aatellukaan. Kuhan tehtii ja mentiin vaan. Niinku aina, sata lasissa.Chai kuunteli hiljaa ja silitteli peukalollaan vasenta solisluutani. Sanat tulivat ulos yllättävän helposti. Olin edelleen siinä, Meijerillä, Chain pienessä asunnossa, vaikka muistikuvat tapahtuneesta olivat niin todentuntuisia.
En ees muista enää mistä me tultiin. Stadiin piti päästä kuitenki. Se oli joku pieni tie, ei nyt ihan samanlainen kun tiet täällä, mut sinnepäin. Metsää oli kuitenki ympärillä. Ja sato, vähän, vaikka luntakin oli jäljellä. Ja sit..
Hiljenin. Ja sitten otin ja piikitin itseeni heroiinia.
Ei.. Sitä en kertoisi. En ainakaan vielä, jos koskaan.Ja sit seuraava mitä mä muistan on se, kun mä herään kyljellään olevan auton sisältä. Kävi tuuri, ettei kukaan lentäny lasin läpi. Kenelläkään oli tuskin vyötä kiinni.. Vaikka, no.. Ei sillä niin väliä olis tainnu olla. Ne kumpikin kuoli siinä kolarissa. Multa lähti vaan jalka, joten tavallaan mun pitäis olla onnekas. Niin kaikki sano, sen jälkeen. Et olit onnekas, olis voinu käydä huonosti. Mut en mä tiiä.. Me oltiin tyhmii.
Chai nousi vierelläni istumaan ja veti käteni syliinsä. Hän risti sormensa omeni kanssa ja katseli minua hämärässä.
”Kiitos”, hän kuiskasi. ”Kun kerroit.”
Hymähdin hiljaa. ”Eipä kestä.”
”Mä oon samaa mieltä.”
”Mistä?”
”Että olit onnekas. Onneksi olit.”
”Mm. Niinpä kai.”
”Muuten me ei oltaisi tässä nyt.”
”Ei niin. Sä voisit olla jossain ihan muualla, vaikka maailmankuulu futistähti.”
”No en varmasti”, Chai puhahti ja laski katseensa syliinsä. Hän tuntui miettivän jotain hyvän tovin.”Tykkääksä musta vielä?” Chain ääni oli hiljainen ja vähän värisevä. ”Niinkun oikeesti?”
Räpytin silmiäni hämmentyneenä ja kapusin itsekin istumaan. Laskin vapaan käteni Chain käsien päälle.
”Tykkään, tietenki.”
”Miten tietenkin..”
”Höh, älä nyt.” Vedin Chain halaukseen. ”Chai, kun mä rakastan sua. Yritä nyt painaa se mielees, okei? Mä rakastan sua, eikä sitä muuta mikään. Ei se, miks sä et haluat puhua perheestäs, tai se miks sä asut täällä. Eikä se, mitä ikinä sä nyt mietitkään. Ne kaikki on sellasii juttuja, mitkä sä voit kertoo mulle, eikä ne muuta mitään. Mä lupaan.””Varmasti?” Chai mumisi kaulaani vasten.
”Joo, varmasti.”Kului muutama minuutti kunnes Chai alkoi liikkumaan. Ajattelin että hän menisi keittiöön tai jonnekin, mutta sen sijaan hän yllätti minut. Chai kurottikin suukottamaan huuliani, ja sanoi sitten ääni jännityksestä tiukkana;
”Se liittyy teatteriin.” -
Vähän kiireesti kirjoitettu vastapallo tähän, koska se oli mielestäni niin mainio että halusin tarttua siihen heti 😀
Mielikki sätki unissaan sylissäni. Sen toinen takajalka potki reittäni samalla kun kuono nyrpistyi ruttuun ja paljasti hampaat, joiden uhkaavuus haihtui viimeistään siinä kohtaa, kun näki niiden takaa pilkottavan pienen, vaaleanpunaisen kielen. Tuuli tempoi ulkona niin, että ikkunoiden karmit olivat lähteä paikaltaan. Oikeastaan ensin en olisi edes havahtunut koko asiaan, mutta sisälle asti kantava ukkosen jyrinä sai minut havahtumaan.
”Tjaah.”
Satoi niin, ettei ikkunasta nähnyt ulos asti. Hetken pohdin mennäkö laittamaan Flidalle ja Fannille loimet päälle, mutta päädyin olemaan menemättä. Ehkä se ukonilma menisi muutamassa minuutissa ohi kuten tähänkin mennessä tälle kesää, ja sitten olisi takit ihan turhaan päällä. Ja onhan niillä pihattomökki, osaavat ne sinne mennä jos tarvitsee.Suoristin selkääni ähkäisten. Olin tainnut istua siinä jo hyvän tovin, kun silmätkin tuntuivat ihan lasittuneilta. Olin jotenkin päätynyt selailemaan mitä kaikkia kouluja Seinäjoella oli, vaikkei mielessäni ollutkaan lähteä opiskelemaan. Jostain syystä se oli silti ollut mielenkiintoista.
Laskin katseeni alas ja silittelin verkkaisesti Mielikin niskaa, joka oli vuorostaan rauhoittunut äskeisestä unissaan jahtaamisesta. Tai mistä minä tiedän, voihan Mielikki uneksia elämästään uskottavana vahtikoirana.
”Piti mennä pissalle”, mutisin sille ja vilkaisin taas ikkunan suuntaan. Mielikkihän ei sellaisella kelillä lähtisi mihinkään.Ajattelin, että yhtä hyvin voisin sitten laittaa silmät kiinni ja nukkua hetken itsekin, mutta kauaa en ehtinyt yrittämään kun jostain tuntui leijailevan palaneen haju. Välillä kävi niin, kun joku jätti vaikkapa kahvinkeittimen päälle liian pitkäksi aikaa. Tosin oli Niklas kerran onnistunut sytyttämään uunin tuleen sisäpuolelta, kun pellillä ollut leivinpaperi oli osunut uunin vastuksiin. Ei siinä muuta tarvinnut tehdä kuin ottaa pelti pois uunista ja laittaa leivinpaperi hanan alle, vaikka se oikeastaan jo sammui matkan aikana. Uunin lasi paloi kyllä tummaksi, jota Niklas sitten jynssäsi taikasienen ja mäntysuovan kanssa puhtaaksi Nellyn vahtivan silmän alla.
Olin kuullut puhetta, joten joku oli varmasti ollut alakerrassa. Nyt siellä oli ollut jo hetken hiljaista.. Ei, kyllä täällä ihan varmasti haisee palanut.
Niin hienovaraisesti kuin vain osasin yritin siirtää Mielikin patjalle herättämättä sitä, mutta se avasi silmänsä samantien ja nousi ketterästi seisomaan, joskin venytellen sen oloisesti ettei oikeasti ollut valmis heräämään. Kapusin jaloilleni ja lähdin astelemaan portaita alas, Mielikki perässäni kipittäen.Olohuoneessa oli Hello.
”Hello mikä täällä haisee?”
”Vihjaatsä jotain?”
Pyöräytin silmiäni ja olin siirtymässä peremmälle olohuoneeseen, mutta muutin mieleni ja päätin mennä keittiöön. Ei kestänyt kauaa, kun ymmärsin mistä hajun lähde tuli. Siksi, että koko keittiö kärysi palaneelta jauholta ja siksi, että katossa ollut palohälytin päätti pärähtää soimaan.
”Hello, nyt tänne!” huusin, vaikka hän saapui paikalle jo ennen ennenkuin ehdin sanomaan sen loppuun. Sillä välin kun Hello avasi keittiön ikkunan ja alkoi löyhyttelemään ilmaa sanomalehdellä tuulettimen alta, etsin käsiini patakintaat ja vedin pellin ulos uunista.Lopulta, kun kaaos oli saatu jotenkuten hallintaan – niin ettei Eetu ollut paikalla kuulemassa ja näkemässä, onneksi – oli lopputulos varmasti jotain sellaista, mitä yleensä näkee koomisissa saippuasarjoissa. Hellon kanssa seisoimme vierekkäin uunin edessä ja katsoimme reunoilta kovaksi ja muuten lähes mustaksi kärventynyttä pannukakkua, vaikkakin se muistutti enemmän hiiltä siinä kohtaa.
”Hello hei”, rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin hänen suuntaansa. ”Pitikö sun kattoo tota?”
Hello veti suupieliään taaksepäin niin, että hänen suunsa meni tiukaksi viivaksi.
”Ehkä”, hän vastasi harkiten.
”Eikö sulla ollu ajastinta?”
”Ei selvästi”, Hello puhahti. ”En mä muistanut laittaa. Eiran piti kattoo kans!”
”Joo, mut sinä oot Hello aikuinen.”
Vaikka olin sitä mieltä, ettei se ollut ihan niin vakavaa, minua ei silti naurattanut.
”Kun sä teet jotain jonkun muun luona, niin vähintä mitä voi tehdä on ainaki varmistaa ettei polta niiden koko kämppää. Eiks vaan?”Hetken me Hellon kanssa katsoimme toisiamme, kunnes hän sitten nyökkäsi.
”Joo. Eira ja Ilonakin kyllä teki sitä..”
”No mä sanon saman niillekin ens kerralla kun ne nään. Nyt tosta hyvästä”, nyökkäsin pellin suuntaan. ”Hankkiudut tosta eroon ja viet Mielikin pissalle.”
”Eikä!” Hello parahti. ”Mitä vaan muuta, mä varmaan kuolen jos yritän..!”
”Jaah”, kohautin harteitani. ”Se on uhraus jonka oon valmis ottaan. Etkä sit heitä sitä vaan tähän roskiin kun sit koko kämppä haisee palaneelta.”
”Joo joo”, Hello nurisi ja ryhtyi kaivamaan lavuaarin alta roskapussia.Jätin hänet selviämään keskenään lähtiessäni ulos. Mielikki jäi jopa mielellään Hellon avuksi keittiöön, eikä juuri katsonutkaan suuntaani kun näki oven auetessa millainen sää ulkomaailmassa odotti. Niinpä hyvillä mielin saatoin jättää sen sisälle, ja samalla nauttia ihoa vasten piiskaavasta sateesta t-paidassa ja shortseissa. Ennen ukonilman alkua lämpötila oli huitonut jossain kolmenkymmenen paremmalla puolella, joka on mielestäni suomalaiseen kesään aivan liikaa. Metsän takaa näkyi kuitenkin pilkottavan jo kirkkaampaa taivasta ja synkkä pilvirintama näytti rakoilevan. Ei se kauaa siis enää kestäisi.
Päätin silti mennä pihatolle asti, kun kerran sinne asti olin jo päässyt. Ukkonen jyrähteli vielä, mutta nyt jo selvästi kauempana. Pihatolla, kuten olin olettanut, kaikki vaikutti rauhalliselta. Fifi seisoi ulkona ja etsi maasta syömäkelpoisia ruohokorsia, mutta muut taisivat olla sisällä mökissä. Lähemmäs päästyäni kuitenkin huomasin, että Gaes oli myös ulkona, mutta vain lähempänä mökin seinän suojaa.
Typy ja Fanni olivat mökin sisällä pitkällään ja Flida seisoskeli toisen oviaukon lähellä, pää alhaalla riippuen ja toinen takajalka rennosti vedettynä levolle. Hymy levisi kasvoilleni kun katselin kolmikkoa. Vaikken ollut epäillytkään että kenelläkään olisi ollut mitään hätää, lämmitti silti sydäntä nähdä miten rauhallisesti pihaton nuorimmatkin asukkaat kesämyrskyn pystyivät ottamaan.”Ei sun ois tarvinnut nousta”, totesin Typylle joka kampesi itsensä ylös melko nopeasti saapumiseni jälkeen. Se venytteli nautinnollisen näköisesti, mutusteli suullaan ja käväisi lyhyesti nuuhkaisemassa olisiko minulla mukana jotain tuomisia. Kun niitä ei ollut, päätti se siirtyä takaisin omiin oloihinsa. Fanni sen sijaan nosti päätään, mutta laski sen pian takaisin alas ja huokaisi syvään.
”Nii, ei tarvi sunkaan nousta”, naurahdin ja kuljin Flidan luokse. Tarjosin tammalle kättäni jota se kosketti turvallaan, josta siirsin sen Flidan selälle. Rapsuttelin sitä hetken säästä, kunnes kuljin Fannin luo ja päädyin istumaan sen vierelle puruihin. Uskomatonta, että se oli jo yli kahden. Kaksi ja neljä kuukautta, melko tarkalleen. Pian sen selkään voisi kaikkien ohjeiden mukaan alkaa laittaa satulaa, mutta koko ajatus tuntui erikoiselta. Omaan silmääni Fanni näytti vieläkin niin pieneltä ja keskeneräiseltä kehityksensä kanssa, että pelkkä satulan paino saisi sen takuulla lyyhistymään. Mutta kenties reilussa puolessa vuodessa tapahtuisi jokin taianomainen kasvupyrähdys, ja Fannikin näyttäisi jo ihan aikuiselta hevoselta.Kun vihdoin maltoin lähteä takaisin kohti tupaa, sade oli jo hellittänyt ja taivaskin alkanut kirkastumaan. Matkalla sisälle ensin minua vastaan tuli Ilona. Tervehdimme toisiamme ja pysähdyimme hetkeksi.
”Hello muuten poltti sen teidän tekemän pannarin.”
”Joo, mä kuulin”, Ilona vastasi vähän kiusallisesti naurahtaen. ”Mä kyllä muistutin että se ei saa olla uunissa kun neljäkymmentä minsaa.”
”Uskon. Mut ei välttämättä jatkossa kannata jättää Helloo ja Eiraa vastuuseen.”
”Voiko niitä jättää vastuuseen erikseen?”
”No lopputulos on todennäkösesti parempi. Yhdessä? Ei koskaan.”
”Ymmärretty”, Ilona nyökkäsi varman oloisena.
”Hyvä. Ootko nähny Mielikkiä?”Ilona osoitti ohitseni tuvan suuntaan, ja pian havaitsin pinkkiin takkiin pukeutuneen Mielikin, joka vältteli märkää nurmea kuin ruttoa, nostellen pieniä kinttujaan niin korkealle kuin vain mahdollista.
-
Näin, Oskari! No niinpä! Onneksi Oskarilla on sellaisia kavereita, jotka häntä tuuppivat oikeaan suuntaan aina tarvittaessa. 😀
Mut hei, ei hätää Oskari, en mäkään oo koskaan tehnyt simaa. Varsinkaan !!! joulua varten. Mitä ihmettä. 😀 Simaahan juodaan vappuna, tai siis ne hullut juovat jotka siitä tykkää.Hellon viiden euron budjetti synttärilahjalle :DD Hauskaa, luin tätä tarinaa nyt jo ainakin toistamiseen ja ihan vallan unohdin että tässä oli kyse jostain synttäreistä. Mä niin vaan ajattelin että tässä on nyt tarina kun ne alkaa sitten kumminkin tekemään simaa että Oskari on onnellinen. Hopiavuoressa on tilaa, jos ei tuvassa niin tallin ylisillä ainakin. Mitähän Oskari tykkää kun täyttää pyöreitä ja juhlat vietetään työpaikalla.. 😀 Mutta kai se on parempi kun ei ollenkaan!
Hellon kämpässäkin olisi ihan varmasti hyvät juhlat saanut. Kyllä mä ainakin haluaisin nähdä sen mustavalkoisen kylppärin, jos ei mitään muuta. 😀
-
Kun jotain juoruja alkaa liikkua tiiviin porukan kesken, on ihan mahdotonta etteikö se leviäisi ihan jokaiselle ja ihan välittömästi 😀 Sonjan suhtautuminen koko hommaan on uskottava. Mitäpä se Sonjan elämää mullistaisi, kun onhan tässä kaikkea muutakin jo valmiiksi. Nään myös niin hyvin Eiran ensin aikeinaan paasata asiasta, mutta kun Sonja on noin tyyni niin mitä sitä turhaan. Menisi hyvä vauhkoominen ihan hukkaan. :–D
Myös kysymys Salierista, ja varsinkin se montako kertaa Sonja kyseiseen kysymykseen joutuu vastaamaan, on tosi uskottava. Tottakai kaikkia kiinnostaa että mitäs nyt sitten. -
Tässä on pitkään aikaan tarina, johon olen ehkä eniten pystynyt ihan oikeasti samaistumaan. Mä oon nyt kärkkynyt yhtä hevosta itselleni yli vuoden, ja mahdollisesti menee vielä toinen että nykyinen omistaja sen suostuu myymään. Mutta aina sitä silti ajattelee, että miltä sen oman hevosen taluttaminen talliin oikein tuntuisi. Miltä tuntuisi se, että on itse ihan kokonaan vastuussa – niin hyvässä kuin pahassa. Outin ajatuksien tavoin, kutkuttavaa ja hirvittävää.
Suomenhevosta mäkään en haluaisi. Eihän rodussa mitään vikaa ole, suokithan on parhaimmillaan ihan äärettömän hienoja, uskollisia ja rehellisiä, mutta voi veljet kun ei ne vaan kaikkien käsiin sovi. Siksi vähän tyrskähdin huvittuneena ja yllättyneenä, kun Outi niin suoraan totesi Ilonan olevan parka, ja vain siksi että oli mennyt vaihtamaan suomenhevoseen. :–D Onhan se kamalaa, mutta silti niin samaistuttavaa.
Olipa taas hyvin rytmitetty tarina. Siinä on kiva ns. läpikatsaus siihen mitä on ollut meneillään, tarkoittaen siis sitä että Outi on ollut maisemissa ja elämä on jatkunut. Outin ajatukset kulkevat selkeässä linjassa eteenpäin, uudesta hevosesta hevosen omistamiseen ja omistajuuteen ja siitä Oskariin. Tykkään kyllä lukea näitä tarinoitasi niin paljon, ja tykkään myös Outista todella paljon.
-
Alex haloo, mut se on oikeesti hyvä sarja! Tylsä, häh??? Mulla on muutamakin (tuhat) sarjaa joita vois kutsua tylsäks, Breaking Bad jaksaa sentään olla viihdyttävä :—D Meillä on selkeesti Allun kanssa aivan eri maku tässä asiassa. Eiraa en kuitenkaan olisi nähnyt sitä katselemaan, mutta joo, miksipä ei!
Ilonan ja Alexin ystävyys on aika ihanaa. Ilona on varmastikin nähnyt paljon vaivaa päästäkseen näin hyvin jyvälle Hopiavuoren menoista ja kirjoittaa ja kommentoi ahkerasti. Mun mielestä yhtiä parhaimpia tapoja ottaa kanssakirjoittaja huomioon on nimenomaan käyttää tämän hahmoa tarinoissaan, edes jollain lailla. Varsinkin, kun heillä tuntuu olevan oikeasti tosi toimiva kemia!
Täytyy olla aika yllättävä uutinen Alexille. Tuskinpa kukaan ihan ensimmäisenä olisi arvannut mistä Inarin käytös johtuu. Samaan aikaan on kyllä harmi, että Inari on sitten ollut niin etäinen – ihan Alexia ajatellen. Hän kuitenkin odotti ystävyyttä Inarin kanssa, mutta todellisuus ei ollenkaan vastannut odotuksia. Mä kyllä niin toivoin ja (toivon edelleen) että Alexin vaillinaisesta miehisyydestä huolimatta Inarin tunteet on siellä. Olisihan se aika söpöä :>
-
Myös Sagan Hania saa lainata, hän voi lähteä toisella hevosellaan 🙂
-
Oioioi, ihanan pirtsakka tarina! Erityisesti Cozminalla ratsastamisen kuvailu ilahdutti, sillä se oli kuin suoraan niiltä ajoilta kun vuokrasin samanlaista kärpäskimoa arabitammaa <3 Niissä on jotain niin maagista ja tarunomaista, ai että. Etenkin tuo pikkulintumainen pyrähtely oli todella hyvin kuvailtu.
Voin hyvin uskoa ettei ratsastus maistu ihan samalla tavalla kun se oma ratsu on poissa pelistä. Vaikka ratsastus olisi yleisesti ihan jees, niin on se oma vaan sen kaiken suola. Silti kivaa, että Sonja suostui, vaikkakin sitten pakottamana :D, ratsastamaan Cozminalla. Kiva että se oli hänestäkin sitten lopulta ihan kivaa, vaikka alkuun piti vähän hakeakin.
Ja tuota mäkin aina mun oppilaille hoen, että samaa se on kuin pyörällä ajaminen 😀 Kyllä se sieltä takaisin tulee kun vauhtiin pääsee. Varsinkin Sonjan kohdalla siihen on vahva luotto, sillä onhan hän monesti todistanut olevansa hyvin taitava.
-
Ihana tarina kertomaan Sonjan suhdetta Morttiin sekä siitä miten kaikki alkoi. Niinhän se on, että kyllä kemioiden pitää kohdata ihmisten ja hevostenkin kohdalla, ja kun ne kohtaa niin se fiilis on kyllä huikea. Se tekee tottakai luopumisesta aina vain kamalampaa, ja kyllä tässä kohtaa jo toivoisi Sonjalle ihan vain pelkkää hyvää.
Tämän tarinan luettua ei voi muuta kuin pitää toivoa Sonjan puolesta yllä että kaikki kääntyy parhain päin. Tarinan loppu on niin tyhjentävä ja todellinen.
-
Nämä Sonjan ihmissuhde kuviot ovat todella mielenkiintoisia. Sen lisäksi että ne ovat hyvin kirjoitettu ja selvästi mietitty hyvin, ne ovat Sonjan elämässä yhtenäinen teema joka tuo aitouden tuntua. Voisin kuvitella jonkun Sonjan todella olevan olemassa, hyvin samankaltaisessa tilanteessa.
Sonjalta kiltti teko auttaa uusien puhelimien kanssa, vaikka hänellä ei siihen mitään velvoitetta olekaan.
-
Huhh! Mä niin olin ja elin mukana tässä, nimittäin siinä parin pöydän päässä kännykkää selaten mutta samalla seuraten ja koittaen kuunnella Outin ja Oskarin puheita. Joo, oon utelias, mutta ennen kaikkea kuvailu oli tosi toimiva. Ei liikaa eikä liian vähän, vaan Outin ajatukset ja tuntemukset olivat ihan aidon tuntuisia. Etenkin tuo, että tarina alkaa tortilloista. Sehän on ihan loogista kun miettii miten ihmisen aivot ja ajatukset toimii. Tai ainakin omat aivoni! 😀
Outi on aina ollut hahmo, josta pidän. Tämän tarinan kautta koen että hän sai lisää syvyyttä jo entisestään, ja ryhdyin sitten miettimään moniakin asioita. Ensinnäkin se, että eikö ole mielenkiintoista miten usein se sairastunut ihminen kokee olenvansa myös se, kenen tarvitsee pyytää anteeksi? Tietysti me kaikki tiedetään ettei mielenterveysongelmat (kun eikös syömishäiriötkin siihen lukeudu?) oikeuta ketään käyttäytymään väärin toisia kohtaan, mutta kuten Outikin tässä kokee että hän on itsekäs ja väärässä ja paha ihminen. Kun sehän on nimenomaan se syömishäiriö joka siellä näitä ajatuksia latelee. Vaikka en mä mikään psykologi ole, mutta aika useinhan siinä käy noin. Ja kun muutenkin on vaikeaa, niin ne itsesyytökset vaan ruokkivat sitä oloa ja soppa onkin sit valmis. Toiseksi myös se, miten vahvasti sitä alkaa aina vertaamaan itseään toisiin. Outilla oli kaikki ainekset tuntea kateutta tai peräti alemmuutta Camillaan verratessa, vaikka kukaan muu tuskin ikinä ajattelikaan edes sinne päin samoja ajatuksia, mitä Outi itse.
Onneksi Outi voi jo vähän paremmin ja onneksi hän pääsi juttelemaan Oskarin kanssa. Toivon kyllä niiin kovasti että Outi pääsee elämässään hyvään paikkaan jossa ei ole tarvetta vertailla itseään muihin, ja jossa hänellä on paljon positiivista ja hyvää <3
-
Näin tallitöitä elannoksi tekevänä, tämän tarinan alku on ihanan romanttinen näkemys siitä, mitä se homma voi parhaimmillaan olla. Periaatteessa osaan kuvitella ihan itseni samaan tilanteeseen, mutta sitten samalla todellisuus muistuu välittömästi mieleen; kahdentoista sijaan niitä issikoita onkin neljäkymmentä, ihanan lämpimän makuuhallin ja pörhöisten säihkysilmäisten varsojen sijaan sitä pitää rämpiä mudassa polviaan myöten ja aina jollain on jotain vaivaa :—D Ei mutta, eihän se aina ole sellaista, ja Ea osaa hyvin poimia ne parhaat puolet esille. Reippaat työntekijät ovat varmasti kenelle tahansa yrittäjälle kultaakin kalliimpia, tai ainakin Reija vaikuttaa siltä että oikeasti arvostaa saamaansa apua. :>
Vähän naurahdin tälle Reijan heräteostokselle. Eihän se olisi talli eikä mikään jos tällästä lihapullaista maskottia ei olisi 😀 Tinttu on kyllä just niin söpö nimi ettei parempaa voi olla. Toivottavasti hänestä kuullaan vielä joskus! 😀
-
Ilona veikin aika hyvin sanat suustani. Muakin tämä tarina huvitti useampaan otteeseen. 😀 Eira ja Niklas ovat parivaljakkona niin mainiot, vaikka samalla tulee mietittyä että millainenhan se Eira olisi vaimona kun Niklastakin komentaa niin sujuvasti. Tai ehkä se on vaan se Niklaksen labradorinnoutajamainen luonne, joka saa tämän Eiran komentelun niin toimivaksi. Hello olisi varmaan laittanut vastaan ja sanonut että hae ja tee ihan itte. Ja sitten lähtenyt kumminkin mukaan kun kuuli että voi saada rahaa 😀
Senkin mä tiedän, että Eetu tasan maksoi sen satasen – ainakin lopulta, enkä muuhun halua uskoa :DD
-
Eetu on kyllä kultainen. Olkoonkin vaan perinteinen suomalainen mies, joka ei juuri puhu eikä pussaa, hänessä on tietynlaista hellyyttävää viattomuutta. Tässäkin, niinkin yksinkertainen juttu kuin ongelma, ja siihen ratkaisu. Jostain syystä se ratkaisu on kyllä ihan jotain muuta kuin olisi voinut olettaa, mutta silti se toimii. Mua myös aina niin ilahduttaa ja helpottaa lukea, että Eetu voi hyvin. Vaikkei ole vaimoa tai lasta, niin silti suurempia harmituksia ei nyt ole. Kaikki on ihan jees, ja se on hyvä. Eetulle jos jollekin soisin ihan vaan pelkästään niitä hyviä ja kivoja asioita.
-
Mun on heti pakko tehdä synninpäästö ja todeta, että Alex on jäänyt harmittavan etäiseksi hahmoksi mulle. Juuri kun hän tuli kuvioihin mulla oli niin paljon kaikkea, ettei tullut kuin silmäiltyä läpi hänen juttujaan. Onneksi niitäkin voi lukea aina jälkikäteen eli hätää ei ole nimeksikään! Tässä saan hänestä sellaista tarttumapintaa, että tekisi mieli mennä lukemaan niitä juttuja ihan nyt heti. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä, vaikka varmasti sitä mielenkiinnon määrää lisää tämä Oskarin ja hänen kanssakäyminen. Kaikesta huolimatta he tuntuvat olevan ihan hyviä kavereita, jotka eivät oikeasti sitten kumminkaan ajattele toisesta ikävästi tai pahasti. Vaikka se toinen olisikin vähän ärsyttävä tapoineen kaikkineen. Sitä tässä siis yritän sanoa, että heidän välinen dynamiikka on oikein toimivaa, sitä on kiva lukea!
Oskarin tarina on kaikessa hienovaraisuudessaan ollut alusta saakka mielenkiintoinen ja aikas mehukaskin. Nyt alkaa tuntumaan, että pian ollaan siinä ytimessä, jota on kypsytelty jo pidemmän aikaa. Se pian voi olla kuukausia tai enemmänkin, mutta silti musta se tuntuu olevan pian :DD Tavallaan odotan sitäkin, vaikka tavallaan tämä näinkin olisi ihan hyvä. Kutkuttavaa!
-
Outista kuullessa ei voi olla muuta kuin iloinen. Välillä on sellaista, että tuntuu jäävän ihan vallan jumiin. Noa on ollut mulle nyt jo hyvän tovin samanlainen, mutta silti siitä hahmosta ei vaan ole valmis luopumaan missään nimessä 😀 Uskon hartaasti että jossain kohtaa homma helpottaa taas ja lähtee luistamaan, kunhan vaan löytää sen oikean palapelin palasen tai koukun johon tarttua!
Kertoo paljon, kun tuvan oveen koputtaa vain sisään kävelemisen sijaan, etenkin kun se tuntuu itsestäkin jo luonnottomalta. Kai siksi oonkin entistä tyytyväisempi, kun Outi sitten sisällä ottaa kahvia itselleen. Ettei koko homma ole muuttunut ihan vieraskoreaksi. Vaikka Outi olisi ollut poissa, hän on tuvassa ihan yhtä tuttu näky kuin ennenkin, vaikka varmasti hänelle itselleen se ei tunnu ihan siltä.
-
Yksi sellainen asia mistä erityisesti pidän on Niklaksen johdonmukainen kehitys. Me jotka ollaan tunnettu Niklas ihan alusta asti tiedetään kuitenkin ne lähtökohdat ja varmaan osa (ainakin mä) edelleen välillä ajattelee häntä siksi alkavaksi, Arlekilla koko hommaa opettelevaksi tyypiksi. Sitten tuleekin tälläinen tarina vastaan ja taas havahtuu selkeästi että hei joo, aivan, Niklas on oikeasti jo ihan kelpo ratsastaja! On jollain lailla niin palkitsevaa, kun virtuaalihahmoja jaksaa kehittää pitkän kaavan kautta. Niin meille lukijoina kuin varmasti/toivottavasti sinulle kirjoittajanakin!
Marshallin pehmeys Ellin kanssa ei yhtään yllätä. Muistaakseni ensimmäisellä kerralla Marshallin kommunikoidessa lapsen kanssa en ollut vielä ihan varma miten se homma sopisi äänelle, mutta olihan se lopulta samantien selvää että Marshall on niiden kanssa hyvä. Sitä en muista onko hän koskaan todennut haluavansa omia lapsia aikaisemmin, mutta jo ennen kuin se tuli tässä tarinassa ilmi tuli tunne, että hän todella voisi toivoa joskus omaakin lasta. On siitä varmaan ollut joskus puhetta! Mahdollisesti. Toisaalta, vaikka Marshall sellaista kaipaisikin, tuntuu hän silti todenneen itselleen että se on ihan ok, vaikka niin ei kävisikään.
Niklas ja Hello ovat kyllä aina vaan mainioita. Varsinaiset äly ja väläys :DD
-
Yritin siirtää tätä postausta samanlaiseksi vastaukseksi kuin muutkin, mutta joko en osannut, tai sitten sellaista mahdollisuutta ei (ainakaan näillä mun oikeuksilla) olekaan. Sen sijaan kokeillessani osaanko, onnistuinkin vain tekemään siitä sun toisesta tähän alle laittamasta viestistä oman aiheensa ja lopulta poistamaan sen … :—D Uskoakseni tosin suurtakaan vahinkoa ei tapahtunut, mutta pahoitteluni silti. Vastatakseni siihen tässä, niin ei hätää. Uskon että melkein kaikille on jossain kohtaa käynyt samoin, että on kirjoittanut kommentin ja unohtanut laittaa sen vastaukseksi. Onneksi se ei ole vakavaa! 😀
