[NoaYlläpitäjä]

No kai se Noakin lähtee Flidan kanssa mukaan, tarinaa ja kuvaa tulee myöhemmin!

[NoaYlläpitäjä]

28.3.
Onko Hopiavuoressa susia?

”Sä teet sitä taas.”

Eetu pysähtyi olohuoneen ovelle ja veti syvään henkeä. Virnistin.
”Milloonkohan mä opin?” mies puuskahti. Kohautin olkiani niin että Mielikki hytkähti sylissäni. Se vilkaisi minuun silmäkulmastaan syyttävän näköisenä, miten saatoin kehdata häiritä sen kauneusunia. Silitin sen päätä anteeksipyyntönä ja koira asettui uudelleen makuulle syvään huokaisten, no jos tän kerran.
”Ei mua haittaa, huvittaa vaan”, en halunnut, että Eetulle tulisi sellainen olo, että hän tekisi jotain väärin. Kyllä huolehtia saa.

Mies oli lähdössä asioille ”kaupunkiin”, joka oli itsessään jo vähän erikoinen ajatus. Millainen keskusta siellä voi olla, ja mitä asioita siellä voi hoitaa? Pitäisi varmasti perehtyä paikalliseen maisemaan enemmän, nyt toistaiseksi se oli lähinnä peltoa ja loskaa. Mutta niin, sinne kaupunkiin lähtiessään Eetu oli viimeisen tunnin tehnyt lähtöä ja hössöttänyt, että onhan nyt kaikkea että täällä pärjätään hänen ollessa muualla.
”Jilla kävi kuitenki kaupassa eilen ja ehkä me Mielikin kanssa pysytään kanssa hengissä. Ehkä. En kyllä lupaa mitään, mutta yritetään ainakin.”
Eetu naurahti ja lähti ihan hyvillä mielin niille asioilleen. Muutaman minuutin maltoin istua hiljaisuudessa kunnes tiputin kädet sohvalle vierelleni ja Mielikki säpsähti taas hereille.
”Lähekkö mun kaa ulos vai jääkkö tänne?” kysyin noustessani seisomaan, paino automaattisesti hakeutuen vasemman jalan varaan. Mielikki kohotti pientä sievää päätään ja haukotteli niin makeasti, että tiesin sen jäävän sisälle.

Tallin pihamaa oli liukas. Jos ylpeys kestäisi myöntäisin näyttäväni eläkeläiseltä kävellessäni vähän kumarassa, liukastumista peläten kuin viimeistä päivää, mutta ei se kestänyt. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Vielä tähän päivään saakka en ollut oppinut kävelemään jäällä luontevan näköisesti kun en osaa sanoa lähteekö proteesi luistamaan vai ei, kunnes vasta sitten kun on myöhäistä.
”Fliiidaa. Flida, komma”, viheltelin jo hyvän matkaa ennen tarhan portille päästyäni. Mustavalkoinen tamma kohotti päätään korvat hörössä ja lähti rennoin askelin kävelemään porttia kohti.
”Nooin.. Kaunis, hieno”, kehuskelin tammaa hiljaa kiinnittäessäni riimunnarun sen riimuun ja ojensin toisella kädelläni taskustani pienen porkkanan palasen. Flida noukki sen huulillaan ja lähti kävelemään perässäni talliin.

En oikeastaan ikinä halunnut hevosta, saati kuvitellut omistavani sellaista. Flida ei ollut hankinta, jota olin suunnitellut koko ikäni. En ollut edes harrastanut hevosia kuin joskus junnuna käydessäni muutamalla ratsastuskoulun tunnilla. Muuttaessani Huhtaniemen hoitokotiin minulle lähdettiin suunnittelemaan hoitojaksoa, jossa saisin taas arjesta kiinni ja löytäisin elämältä jotain tarjottavaa josta nauttia selvänä. Yhden ruumiinjäsenen puuttuminen tuntui silloin esteeltä, mutta näin myöhemmin olen oppinut että se on vain hidaste. Joskin moni urheilulaji sivuutettiin nopeasti, keksi omahoitajani ehdottaa ratsastusta. Hänellä oli kai itsellä siskon poika joka kävi tallilla, josta ajatus kumpusi. Yhdessä kävimme tutustumassa lähimmässä ratsastuskoulussa, jossa Flida asui. Tamma oli jo entuudestaan toiminut terapiahevosena varman luonteensa vuoksi, joten se valikoitui vakiratsukseni aina kolmen viikon välein, jolloin näitä hoitojaksoja järjestettiin. Ensimmäisen kerran sen satulaan noustessani muistan vapisseeni kylmästä hiestä märkänä sekä pelon että vieroitusoireiden takia. Flida seisoi paikallaan järkähtämättä niin pitkään kunnes olin valmis lähtemään liikkeelle.

Tammaa tarjottiin myöhemmin vuokralle kun ilmaisin kiinnostusta käymään ratsastamassa useammin. Vähitellen sain varmuutta ja taitoa pärjätäkseni yksin sen kanssa. Ensimmäiset laukka-askeleet otettuani yksin sen kanssa tunsin oloni voittamattomaksi. Ja siltä se tuntuu yhä joka kerta noustessani satulaan. Flida on syy siihen. Vuokrasopimus muuttui ylläpidoksi, ja lopulta kauppakirjaksi. Flidais kirjattiin virallisesti omistukseeni samana päivänä kun kävelin hoitokodin ovista ulos viimeisen kerran. Se päivä merkitsi uuden elämän alkua.

Lämmin puhallus poskeani vasten sai minut havahtumaan ajatuksistani. Flidais katseli minua korvat hörössä lempeillä silmillään, ihankuin kysyäkseen joko ollaan valmiita. Hymyilin. Oltiin me. Nostaessani satulan tamman selkään se heilautti kertaalleen häntäänsä, sillä tavalla kertoen että se ei ole vieläkään kivaa. Olin todennut, että se oli vain tapa. Tammaa oli käynyt hierojat ja fysioterapeutit katsomassa, eikä sen selässä ollut mitään vikaa. Vakuuttelin itselleni että jos olisi, niin kyllä se oireilisi enemmän. Asettelin satulan oikeaan kohtaan ja nykäisin satulahuopaa sään päältä ylöspäin niin, että sen ja huovan väliin jäi nyrkin kokoinen tila. Turpahihnattomat suitset, ohjat kaulalle ja hevonen mukaan. Maastoon en vielä rohkenisi yksin, tiedä mikä karhu sieltä hyppää vastaan. Tai susilauma. Onko siellä susia? Pitäisi kysyä Eetulta. Helsingissä ei tarvinnut pelätä metsän eläimiä, vaan mopopoikia maastopoluilla. Ei sillä, että Flida niitäkään olisi pelännyt.

”Joo, joo. Nyt täytyy vähän tehä hommiaki”, rohkaisin tammaa ääneen sen pureskellessa kuolaimiaan. Sen häntä heilahti merkitsevästi. Hyvä tovi me kentällä oli pyöritty jo ihan vain käynnissä, sillä Flida oli tuntunut jäykältä pitkän matkustuksen jälkeen. Työstin sitä volttien ja avojen kanssa saadakseni tamman lavat aukeamaan ja sen vertymään vähitellen. Mitään hurjia en vaatinut, vaikein asia oli pohkeenväistöt kentän poikki ihan vaan käynnissä. Meillä ei Flidan kanssa ikinä ole kiire mihinkään. En koskaan ole ymmärtänyt ratsastajia jotka käyvät valmennuksissa jokainen viikonloppu, tai jopa viikollakin. He laittavat sekä itsensä että hevosensa koville, hiki virtaa ja hevonen puuskuttaa suu täynnä rautaa jotta ratsastaja pääsee helpommalla. Tälläisiä tapauksia oli Helsingissä ihan tarpeeksi. Jokainen harrastakoon omalla tavallaan, ja me Flidan kanssa pidetään mieluummin hauskaa ja nautitaan olostamme. Taputin tammaa kaulalle sen väistäessä vasemmalle, sillä pyyntö tuli proteesijalasta. Lintujen heleää laulua kuunnellessani toivoin, että kesä jaksaisi tulla pian. Jospa lähellä olisi ranta johon lähteä päiväreissulle Mielikin ja Flidan kanssa. Ja miksei muidenkin halukkaiden, nyt kun seuraa tuntui olevan.

[NoaYlläpitäjä]

27.3.
Uusia kasvoja ja kiusallisia kysymyksiä

Reilu viikko sitten kun muutin sain heti todeta, että Hopiavuoren asunnossa ei seurasta ollut puutetta. Hello kävi säännöllisesti sohvaa kuluttamassa, ja minua aina vähän hymyilytti miehen nähdessäni. Ehkä se oli hänen nimensä ansiota, kun muistelin tapaamistamme. Tai ehkä se oli siksi, että hello sanana soljuu kieleltä niin mukavasti, että sitä voisi jäädä toistelemaan vaikka maailman tappiin. Muutama päivä sitten Jilla oli muuttanut taloon. Nainen oli ensin ollut aika hiljainen, Eetun kanssa hän jutteli enemmän. Meidän ensimmäinen kunnon keskustelu tuli vasta muutosta seuraavana päivänä, kun Jilla oli halunnut laittaa jotain pakkaseen ja sitä oli ollut vastassa pussillinen pakastettuja hiiriä. Olin selittänyt että Loimunkin tarvitsee syödä, mutta luvannut piilottaa hiiret tästä lähtien muiden pakkasten alle, etteivät ne olisi heti ensimmäisenä nähtävillä.

Mielikki oli kotiutunut hyvin. Koira piti koko asuntoa valtakuntanaan, ja rakasti kaikkia talon kävijöitä. Tallilla pikkutyttö Ariel on vielä vähän outo asia, lapsia me ei Mielikin kanssa kovinkaan usein olla tavattu edes Helsingissä. Kun Mielikki tuli minulle oli elämäni sen verran repaleinen, että pikkukoira sai tyytyä yhteen lenkkiin päivässä korttelin ympäri ja sitten äkkiä takaisin kerrostalo asuntoon sisälle katseilta turvaan. Aikuisia meidän luona kävi vierailemassa, usein äänekkäitä ja kaikkea muuta kuin selviä, joten niihin Mielikki on tottunut. Loimu sen sijaan yrittää kaikin voimin ulos terraariostaan, vaikka se on iso lasinen kapistus, jossa sillä on sekä kaivautumis- että kiipeilymahdollisuuksia. Kuono lasia vasten se etsii mahdollista pakoreittiä, ja tiedän jo etukäteen että sellaisen se tulee vielä joskus löytämään. Viljakäärmeet ovat loistavia karkaamaan, eikä itseäni se haittaa. Niin pitkään kunhan se ei matelisi tuuletuskanavaan tai lattiakaivoon. Silloin lieron mittaisena se melkein onnistui siinä.

Jilla oli leiponut eilen illalla pullaa ja sämpylöitä, joista haaveillen sain voimaa nousta sängystä. Sänky, joka oli siis patja lattialla. Patjan vieressä oli seinää vasten nojaamassa hiilikuidusta tehty proteesi. Mielikki oli missä lienee, mutta tähän mennessä uskalsin veikata että se istui tyytyväisenä keittiössä Eetun jaloissa, tai jos oikein onni käy, iha sylissä saakka. Eetu on aina ensimmäisenä jalkeilla, ja parin päivän asumisen jälkeen yhdessä sovimme, että Mielikin saa päästää ulos ja ruokkiakin jos siltä tuntuu. Tähän mennessä Eetu ei ole vielä rohjennut silmäterääni ruokkimaan, kun Mielikki on sen verran nirppanokka että väärin aseteltu ateria jää syömättä. Aamupalaleivän muruset ja täytteet kyllä kelpaa vaikka ne olisi miten väärinpäin ja nurinkurin tarjottu.

Huomenet vaihdettuamme Eetun kanssa otin Jillan tekemiä sämpylöitä kaksin käsin ja laitoin mikroon pariksi sekunniksi. Pehmeät ja lämpimät leipomukset saivat koko keittiön tuoksumaan herkulliselta ja kodikkaalta. Mielikki ryntäsi hyppimään jalkaani vasten, sitä ihan oikeaa jalkaa, ja sen ohut rotanhäntä viuhui puolelta toiselle.
”Mun prinsessa”, kumarruin nostamaan koiran syliini ja se antoi märkiä pusuja takaisin. Pian se päätyi kuitenkin uudelleen lattialle ruokakupin ääreen, joka liukui tasaista pintaa pitkin ja koira perässä.
”Pitäisköhän skaffaa joku kumimatto tähän?” tuumasin ääneen koiraa katseellani seuraten. Eetu katsoi takaisin kulma koholla.
”Niin että hankkia joku matto ettei kuppi luista.”

Tuntuu edelleen vähän oudolta, ehkä epäreilultakin, että asuu ihan tallin vieressä muttei silti tee aamutallia. Tai oikeastaan mitään. Vuokraahan minä maksan että Flidais saa siellä asua, mutta silti. Ei Eetu kyllä apua ole pyytänyt.. Ja luksukselta se tuntui, kun sai pihan poikki kävellä talliin. Ei tarvinnut ajaa ensin iltapäivän ruuhkassa ja sitten yrittää saada autoa mahtumaan parkkipaikalle, jossa oli jo entuudestaan kaksi autoa liikaa. Sen muuttamiseen käyttämäni auton olin äidille Helsinkiin palauttanut ja ottanut vaihdossa oman kauppakassini, jolla olin huristellut takaisin. Sillä ei traileria vedettäisi tai tehdä paljoa muutakaan, mutta enhän minä äidin maksamaa autoa kehtaa pitää.

Tallissa olikin uutta seuraa, ja hoksasin että ensimmäistä kertaa vielä siihen mennessä olin mahdollisesti menossa ratsastamaan yhdessä jonkun kanssa. Epäilys nousi mieleeni. Saisiko kentälle mennä useampi ratsukko? Minkälainen käytäntö sellaisissa pikkutalleissa oikein on? Helsingissä kaikki piti varata. Kartanon ratsastuskoulu jossa Flidais oli aikaisemmin asunut oli tarkka kävijöistään kuin säännöistäkin, joka pidemmän päälle ei ihan sopinut meille. Silti, parempi varmistaa. Proteesi piti vaimeamman mutta korkeamman äänen tallia vasten osuessaan kuin oikea jalka. Sen päässä oli kenkä siinä missä toisessakin, mutta housunlahjetta sitä ei ollut peittämässä. Yleensä leikkasin housujen toisen puntin pois ja ompelin käsin umpeen niin, että se peitti kyllä jalan mikä oli vielä jäljellä. Kaksikkoa lähestyttyäni opin, ettei kenttää, tai maneesiakaan ollut tarvetta varata, ja että he olivat siskokset. Eira ja Inari. Montakohan kertaa heidät sekottaisin keskenään?

Eira kysyi jalastani. Inari kivahti sen kuuloisena, että häntä hävetti. Hymyilin vinosti, ei minua haitannut.
”Oikeastaan se on hiili- ja lasikuitua”, korjasin jalkaani vilkaisten. En saanut mahdollisuutta kertoa miksi ihmeessä se oli siinä, kun Inari hätisti siskonsa ulos jykevän hevosen kanssa, ja jatkoi anteeksipyytelyään. Ai, niin. Se on varmasti monesta kiusallinen asia, josta ei saisi kysyä.
”Ei se mitään! Mä olen ihan tottunu”, vakuuttelin, sillä se piti ihan paikkaansa. Helsingissä porukkaa enää harvemmin kiinnostaa muut, kun kaikilla on niin kova kiire mennä ja tehdä. Ei kerkeä katsomaan ympärilleen. Sellaisessa pienemmässä paikassa ei varmastikaan ole monta, joilla on joku proteesi.
”Onhan toi aika esillä niin väkisinkin ihmetyttää. Saahan sitä kysyä”, lisäsin hyväntuulisena, kun Inari ei tuntunut pääsevän tapahtuneesta yli. Silloin hänkin tuntui vähän rentoutuvan.
”Niin, kai joo. Mä menen nyt katsomaan ettei Eira tee lisää mitään tyhmää. Anteeksi vielä, ja tuu vaan tosiaan tohon kentälle”, nuori nainen ilmoitti ja harppoi tallista ulos. Kumarruin noukkimaan Mielikin syliin. Sillä oli vaaleanpunainen takki ja saman väriset tossut päällä.
”Eiköhän me sitten mennä kun kutsu kävi”, totesin koiran päätä rapsutellen, ja riimunnarun mukaani ottaen lähdin hakemaan Flidaa sisälle.

[NoaYlläpitäjä]

19.3.2019
Muutto Hopiavuoreen

”Pärjäättekö te nyt varmasti?” äidin ääni kuului staattisena puhelimen kaiuttimesta. Hymähdin vain, sillä se oli sadas kerta kun nainen kysyi sitä.
”Äiti hei. Mä olen jo iso poika, ja Flidais pärjää varmasti. Se pärjää missä vaan”, vastasin sadannen kerran. Linjan toisesta päästä kuului huokaus. Ymmärränhän toki, että hän on huolissaan. Kukapa äiti ei olisi kun lapsi muuttaa pois, vieläpä ihan eri kaupunkiin? Varsinkin, kun kyseessä olen minä.

Noa Aarni Metsärinne, leikisti aikuinen, Stadin kasvatti ja ex-narkkari, nykyisin jo katkaisuhoidon selättänyt ja uuden elämän aloittanut.

Niin, ja minulla on myös vain yksi jalka.

”Mutta ihan sinne niin kauas..” äiti jatkoi mutinaansa, enkä ollut varma puhuiko se enää minulle vai itselleen. Käytin katseeni näytössä, joka sijaitsi siinä, missä yleensä radion olettaisi olevan. Ruudun siniharmaassa kuvassa oleva hevonen nyhti tyytyväisenä heinäverkon antimia.
”Tää muutos tekee meille molemmille hyvää”, vakuutin, ja tiesin äitini olevan samaa mieltä. Yhdessä me olimme puhuneet erilaisista vaihtoehdoista, miten jatkaa tästä eteenpäin. Minulla oli ollut viimeisin hoitojakso pari kuukautta sitten, ja voin viimein sanoa olleeni kuivilla nyt noin vuoden. Helppoa se ei ole ollut, mutta tulevaisuus tuntuu positiiviselta. Flidais on ollut minulla lähes yhtä kauan. Tamma on ollut valtava tukipilarini, ja auttanut minua henkisesti sekä fyysisesti. Äitiä huolettaa päästää meidät pois helsingistä, sillä nyt minä olisin sekä vastuussa itsestäni että Flidasta. Mutta kyllä me pärjätään.

Pari viikkoa sitten maatessani katosta roikkuvassa riippumatossa Mielikki sylissäni törmäsin ilmoitukseen vuokralle annettavasta asuntopaikasta omakotitalossa. Mielikki oli kääntänyt kylkeään vatsani päällä kun olin ilmoituksen loppuun luettuani ottanut tämän Hopiavuoren numeron ylös.
”Mitä sanoisit jos muutetaan maalle?” kysyin, johon Mielikki vastasi syvään huokaisemalla puoliunessa. Otin sen myöntävänä vastauksena, eikä Mielikki tuntunut laittavan pahakseen edes vaikka siirsin sen sivuun noustakseni ylös soittoa varten. Ensin pitäisi löytää kynä ja paperi.

Puhelu oli venähtänyt höpöttäessäni Hopiavuoren kanssa aiheestakin poiketen, ja vasta sen lopetettuani ymmärsin, että minullahan olisi nyt sitten asunto luvassa. Mielikistä olin maininnut, mutta Loimu unohtui ihan kokonaan. En rohjennut soittamaan enää uudelleen, se olisi ollut vähän kiusallista, joten tyydyin vakuuttamaan itselleni että Hopiavuori pitää käärmeistä ja ottaa sellaisen mielellään vastaan asuntoonsa. Seuraavana oli tiedossa soitto äidille uutisten kertomista varten ja sitten pitäisi ryhtyä miettimään muuttoa ihan vakavasti. Olinhan minä uutta asuntoa jo useamman kuukauden etsiskellyt puoliksi vitsillä, sekä itseni että Flidan takia. Tamma oli niin selväpäinen että sille riittää kun on ruokaa ja suojaa, mutta sitä katsoessani mieleen ei tullut Helsingin hevonen. Se oli pehmeä, letkeäliikkeinen haltiahevonen joka kaipasi ympärilleen vehreyttä ja värejä harmaan kivimaiseman sijaan. Olin varma, että muutto tekisi sille hyvää. Mutta ennen kaikkea muutto tulisi myös minulle tarpeeseen. Helsingissä on paljon muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Enemmän niitä huonoja, joiden on nyt aika jäädä taakse uuden elämän aloitettuani. Helsingissä kynnys palata takaisin vanhaan olisi ihan liian matala ja kiusaus ihan liian suuri, joten olisi parempi vaihtaa maisemaa.

”Kohta ollaan perillä”, totesin ääneen ja kurotin toisella kädellä silittämään Mielikkiä joka istua nökötti kartanlukijan paikalla kovinkin tärkeänä. Narttu ei suostunut pysymään jalkatilassa tai edes takapenkillä, enkä hennonnut laittaa sitä häkkiinkään. Mikään eläin ei mielestäni kuulu häkkiin, tähän päivään mennessä myös Loimu on saanut vapaasti luikertaa asunnossani menemään. Nyt se saisi tottua elämään terraariossa, ainakin niin pitkään että selviää, pitävätkö uudet kämppikseni vapaista, reilun metrin mittaisista käärmeistä. Tie haarautui ja sen varressa oli liikennemerkki, jossa luki yksityisalue. Navigaattori käski kääntyä sinne, ja kehaisi meidän saapuneen päämääräämme. Uskoin sitä, sillä eteen aukesi aivan selvä tallirakennus jonka takana oli jo tielle näkyneitä tarhoja.
”Mitäpä oot mieltä?” kysyin Mielikiltä auton sammuttaessani. Pinseri oli valmiina odottamassa pikkuruiset etutassut sivuikkunaa vasten. Hetken se joutuisi vielä odottamaan, Flida ansaitsisi päästä trailerista ulos pikimmiten.
”Hej skönhet”, pehmeä tervehdys ruotsiksi sai mustavalkoisen tamman kääntämään päätään ja vastaamaan lempeästi hörähtämällä. Se peruutti maltillisin askelin kevätauringon sulattamalle pihamaalle, katsahti ympärilleen, ja hirnahti pitkään ja hartaasti. Kuningatar on saapunut.

”Täältä kutsuttiin?” tallista pilkisti vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Äänestä tunnistin hänet Hopiavuoreksi.
”Kyyllä”, vastasin vinosti hymyillen ja ojensin käteni miehen harppoessa pihan poikki luoksemme. ”Noa Metsärinne, tjena.”
”Hopiavuoren Eetu. Teitäpä onkin orotettu!”
Miehen perässä seuraten lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti, jonka Eetu kertoi olevan Jussin talli. Tämä Jussi paljastui Eetun omaksi hevoseksi, joka oli parhaillaan muiden kanssa ulkona tarhassa. Flida pääsi sille varattuun karsinaan, jossa tamma heti ensimmäisenä teki rauhallisen pyörähdyksen, laskeutui polvilleen ja ryhtyi piehtaroimaan.
”On se hieno”, Eetu totesi meidän seuratessa avonaiselta karsinan ovelta miten Flida ponnisti takaisin jaloilleen itseään ravistellen.
”On”, suupieliäni nyki hymy. ”Sitä se on. Mitenkäs noi tavarat?”

Varustehuoneesta varattu kaappi täyttyi nopeasti tavaroista ja Mielikki pääsi vapaana juoksemaan jaloissa niitä kuljettaessani. Eetua ei kuulemma haitannut niin pitkään kun koira ei aiheuttaisi hevosille päänvaivaa, ja vaikka Mielikki olikin välillä yksi iso päänvaiva koko koira, osaa se silti käyttäytyä hevosten kanssa. Niiden kanssa se tajuaa kokoeron ja kiertää mieluummin kaukaa. Tallikierros oli nopeasti ohi Hopiavuoren kuljettaessa meidät Mielikin kanssa tallin päästä päähän ja pihamaallekin, samalla kun Flidais sai karsinaansa kasan omaa heinää meidän edelliseltä kotitallilta. Sillä on niin herkkä vatsa, että uuteen heinään totuttaminen pitäisi tehdä rauhassa. Eetun kotikierros oli seuraavana, sinnehän olin muuttamassa. Auton kyytiin oli kerralla mahtunut kaikki omaisuus, mitä mukaani olin halunnut. Isoja huonekaluja ei ollut kuljettaa mukana, kun suurin osa oli jo olemassa. Siltäkin osin hirvittävän kätevää päästä muuttamaan jo asuttuun taloon. Mielikki pääsi ensimmäisenä tutkimaan sillä hetkellä tyhjää rakennusta kun me Eetun kanssa yhteisvoimin kannettiin auton kyytistä pahvilaatikot sisälle. Niissä oli lähinnä vaatteita ja muita tarpeellisia arjen tavaroita, sekä useampi viherkasvi joista en ollut suostunut luopumaan.
”Mulla on oikeastaan tässä lahja sulle, kun saatiin muuttaa tänne.”
Laskin pahvilaatikon käsistäni ja noukin sieltä esiin pienen muoviruukun, jossa olevan kasvin lehdet olivat vihreän täplikkäät. ”Se on Hopeaköynnös, ihan tarkotuksella valittu. Jossain puolivarjoisassa paikassa se pärjää varmasti.”
Eetu näytti hämmästyneeltä, mutta otti kasvin vastaan.
”Eihän sun olisi tarvinnut..” mies mutisi kasvia pidellen ihankuin hän ei tietäisi mihin sen uskaltaisi laskea.
”Ei niin, mutta halusin.”

[NoaYlläpitäjä]

Noa Aarni Metsärinne
Flidaisin omistaja

Ulkoisesti…
Noa on vähän päälle 180cm suomalaissyntyinen 28-vuotias ikinuori, jonka pään päällä keikkuu kimppu maantienruskeita rastoja. Miehen silmät ovat siniharmaat, molemmissa korvissa killuu hopeiset korvarenkaat, vasemmassa sieraimessa nenärengas ja oikeassa kulmassa on lovi vanhan arven vuoksi, joka vuosien saatossa on haalistunut. Leualta löytyy epäsäännöllisesti siistitty parran alku, ja ruumiinrakenteeltaan Noaa voi kutsua perusterveeksi. Treenata mies ei viitsi eikä jaksa sen ihmeellisemmin, mutta kunnossa pysyy hyvän ruokavalionsa ansiosta.

Sisältä…
Noa on ihmisistä pitävä ja avulias, joskin samalla mielettömän yllytyshullu ja uhkarohkeakin. Iän tullessa se on onneksi vähitellen jäänyt enemmän taka-alalle, muttei vieläkään ole mahdotonta saada miestä tekemään toinen toistaan tyhmempiä haasteita kun tarpeeksi yllyttää. Jotkut voisivat myös Noaa nimittää hipiksi rastoineen ja maailmanrauhaa toivovine näkemyksineen, mutta itse Noa ei tätä varsinaisesti allekirjoita. Toki, miehen asunto on täynnä huonekasveja, unisieppareita, sekä toinen toistaan mielekkäämpiä maalauksia, mutta sisälle rakennetussa riippumatossa loikoillessaan Noa voi todeta, että boheemia se on.

Hyvä ottaa huomioon…
– Noa omistaa koiran, kääpiöpinseri Mielikin, joka kulkee miehen mukana lähestulkoon kaikkialle.
– Omistaa myös punaoranssin viljakäärmeen Loimun, joka taas ei kulje mukana oikeastaan mihinkään.
– Noa oli useampi vuosi sitten onnettomuudessa jossa mies menetti oikean jalkansa polvesta alaspäin. Hän käyttää tekojalkaa joka toimii normaalisti arjessa, mutta kosmeettinen ero on näkyvä.
– Samaisesta onnettomuudesta mies sai päähänsä kovan iskun joka aiheutti epilepsian, jota hän hoitaa lääkkeillä. Myös toinen korva kuuroutui. Ulkoisesti näitä seikkoja ei näe.
– Noa puhuu sekä suomea että ruotsia äidinkielinään, ja käyttää välillä näitä kieliä sekaisin puhuessaan.
– Hän on virallisesti työtön, mutta tarjoaa valokuvausta kaikenlaisiin tapahtumiin. Mies on itse opiskellut ja kuvaa Canonin järjestelmäkameralla, johon hän omistaa useamman objektiivin.

Pääpiirteittäin…
– Noa on hyväntuulinen, melko puhelias mutta rauhallinen.
– Ei tuo vahvoja mielipiteitä esiin (konfliktien välttämiseksi ennenkuin häneen on tutustunut kunnolla.
– Puhuu huomattavasti enemmän Stadin slangia Helsinkiläisten seurassa ollessaan, vaikkakin käyttää sitä myös arkipuheessaan jonkin verran.

Merkit

Ja Mielikin oma merkki

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 8 kuukautta sitten  Noa.

[NoaYlläpitäjä]

Jaiks, miten karu kohtalo Pitkolla! Aavistelen, että tästä hevosesta tullaan kuulemaan vielä usein. Vaikka vaan lyhyinä mainintoina tai enemmän muistellen, mutta kuitenkin. Alussa siitä luodaan lukijalle niin selvä kuva, varsinkin Nikan kiintymys tätä hevosta kohtaan tulee esille vahvasti ja pystyn kuvittelemaan tämän myöhäisen kesäillan jossa Pitko laiduntaa. Kaunis ja samalla haikea alku tarinalle!

[NoaYlläpitäjä]

Siis vitsit hei, asuntoautossa asuminen on ihan just sellanen juttu mistä Noa vois tykätä! Mä itse taas en voi enää sietää, kun aikani asuntoautoa/vaunua jouduin katseleen 😀 Se on mukavan virkistävää luettavaa, kun hahmolla on vähän erilainen koti. Ei aina vaan pientä asuntoa missä asuu yksin, vaan sellainen jonka kanssa pääsee liikkeelle aina halutessaan.
Cozmina on kyllä hurjan kaunis, mukavaa kun Flidallekin on nyt tammaseuraa! Saas nähdä tuleeko niistä kavereita vai tuleeko tallin kuningattaren tittelistä kiistaa.. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Voi, mikä ihana tunnelma tässä! Mä vältän yleensä sanaa ”ihana” ihan viimeiseen saakka, se ei tunnu yhtään luontevalta omaan suuhun, mutta nyt kun Hopiavuorta oon tässä kehunut ja näitä tarinoita lukenut niin muuta sanaa en keksi. Ihanaa, että kirjotat niin ahkerasti, kun koko paikka tuntuu niin elävältä! Mä niin pystyn näkemään nää aikaiset aamut melkein Eetun silmin kun tätä tarinaa luen, ja voi että, vähän toivon että Hopiavuori olis ihan oikee paikka. Kävisin siellä heti vaikka sitten vaan Eetun kuistilla istumassa. Tää tarina teki mut jotenkin vaan niin onnelliseksi etten ees tiiä miten sen selittää!

Kiittääkin mun täytyy, että saan olla osana tätä paikkaa ja sen tarinoita! Kyllä nyt kelpaa kun tiiän, että on olemassa paikka jossa jokaista tekstin pätkää arvostetaan jonka vaan aikaseks saa.

[Julkaisija]

Viestit