Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kyllä! Kaikki mukaan ja ääni sille että olisi sekä (kolmen hengen) tiimi- että yksilökisa.
Kilpailevat yksilöt:
Eira – Uuno
Inari – Uuno kans
Hello – Skotti
Milan – Biffe
pakotettu Oskari – Biffe kans
Eetu – Jussi (sillä optiolla, ettei Outi halua tulla)
Jos jollain jää vapaita hevosia, niin Chai – HeppaKatson saisinko käynnistettyä myös Alexin tarinan niin että siitä olisi jotain iloa hahmona myös muille. Jos käy iloisesti, ilmoitan sen myöhemmin.
Tiimikisoihin:
Hello – Skotti ja Milan – Biffe samaan ”arvottuun” tiimiin tarinallisista syistä, jos käy! Hello äänestää tiimin nimeksi Team Hello.
Eira – Uuno mielellään ”arvottuun” tiimiin, joka joko raivostuu sen käytöksestä parhaiten tai sietää sitä söpöiten. 😀
Jos tiimikisa tulee ja jää vajaita tiimejä, katson ketä muita laitetaan!Suuret Ryyppäjäiset eiku pikkujoulut — näille on tarinallinen syy ja suunnitelma olla mukana:
Hello
Milan
Chai (jos Noa menee, arvatkaa meneekö tämä yksin)
Nämä tulevat keskusteluavuksi, jos tupaa ei saada täyteen / jos mahtuu:
Oskari
Eetu
Inari -
Äiteet apuun 2
”Hellu!” Aili Ilves vastasi, kun soitin hänelle Hellon puhelimesta. ”Onpa ihanaa kun soitit, kuule, me isin kanssa mietittiin että tänään jos tulisit niin iskä vaihtais sulle talvirenkaat. Minä voin tehdä juustokakkua samalla, ja soitan Allullee kans, että–”
”Soon Hopiavuoren Eetu terve”, sanoin lopulta Ailin puhetulvan päälle, sillä se ei ottanut loppuakseen.
”Ai se on Eetu!” Aili sanoi ihan nolostumatta ja iloisena niin kuin olisi ilahtunut minun soitostani yhtä paljon kuin poikansakin. ”Hyvä kun soitit pitkästä aikaa! Arvaapa mitä. Me olimme sitä sun äitiäs kuskissa eilen siellä Seinäjoella, ja kävimme Sopurahassa samalla. Ostettiin sieltä semmonen valoporo. Mitä luulet, tykkäiskö sun äiskä valoporosta joululahjaksi?”Vaikka meillä oli tilanne päällä Eiran ja pian varmaan Helmipuron isännänkin kanssa, ja vaikka terassilla oli viileää olla puhelimessa, minua hymyilytti.
”Ai sellaanen valakoonen valoporo?” kysyin varmuuden vuoksi.
”Joo, tiedäkkö sinä niitä?”
”Joo. Sillon muistaakseni lämpöösen färiset ne kaikki pihavalot.”
”Niin tämäkin on lämpösen värinen. Oli niitä sinertäviäkin siellä.”
”Sitte se varmahan tykkääs. Jos se on lämpöösen färinen.”Aili pulputti vielä hetken valoporosta, mutta pysähtyi sitten lopulta kysymään, miksi soittelin. En minä nimittäin kovin usein Ilveksen emännälle soitellut rupatellakseni jouluvaloista. Kerroin lyhyesti, että Eira katsoi sohvallani Netflixiä (Aili kysyi, oliko se se video-ohjelma) ja miksi Eira ylipäätään edes oli meillä (sen jälkeen Aili ei kysynyt enää mitään).
”Jotta minä miätiin… Mitä seuraamuksia minä saan jos minä pirän sen täälä? Vai pitääkö mun panna Hello viämähän se kotiansa kun se lähtöö?”
Aili oli hiljaa vielä hetken sen jälkeen, kun lopetin puhelun. Nojasin terassin kaiteeseen ja minun oli jo kylmä.
”Mä oon poliisi enkä tuomari”, Aili sanoi hyvin vakavalla äänellä.
”Keltä minä sitte kysyysin…”
”Ei kun hyvä kun soitit. Selvis sekin miksi meidän Inari tuli kotia niin ihmeellisenä eikä edes lihamureketta ottanu vaikka se on yleensä niin hyvä syömään. Joo. Kuule. Kuuntelepa nyt niin minä kerron mitä tehdään ja järjestän.”Tunsin taas olevani lapsi, kun Aili jutteli minulle niin lohduttavalla ja nauravalla äänellä. Olin kerran kaatunut polveni pyörälläni Ilveksen tuvan edessä niin että Aili oli nähnyt. Hän oli tuonut minulle Mikki Hiiri -laastarin ja sanonut, että se on taikalaastari. Kun sen laittaa haavan päälle, ei satu enää yhtään. Ei ollut sattunut. Sitten Aili oli vienyt minut moottoripyörällään kotiin. Äiti oli tuhahdellut, kun Aili oli laittanut lapsen niin vaarallisen menopelin kyytiin. Nykyään Aili oli itsekin äidin kanssa samaa mieltä moottoripyöristä.
”Saako se Eira jäädä teille vai laitetaanko isk — Manni hakemaan se tänne?”
”Kyllä se tuas voi nukkua.”
”Hyvä. Pidät sen nyt siellä sitte. Eiköhän se Tapio muutamassa päivässä lepy niin että sen voi päästää kotiin. Mutta missään kylillä sen ei tarvi olla yötä, tuon ikäisen.”
”Mitä jos tulevat hakemahan sitä kovalla rytäkällä…”
”Eivät tule. Minä soitan Tapiolle, älä sinä sitä murehdi. Kattot vaan, että se syö siellä jotain, ja ettei se liikaa murehdi. Vaikka ei se semmonen olekaan, että turhia murehtii.”
”Millä sinä Tapion meinaat käskiä täältä pois pysymähän?”
”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita”, Aili nauroi niin iloisesti kuin minun olisi pitänyt ymmärtää hänen vitsinsä. ”Tiukalla komennolla”, hän sitten jatkoi niin jyrkällä äänellä, että ihan hätkähdin. ”Se on se Tapio, mitenhän minä kiltisti sanoisin, voimakastahtoinen noiden tyttöjen suhteen. Melkein mieluummin Tapiolta itseltään sitten kysyn, minkä takia Eira lähti kotoa, kun että kuulustellaan niitä tyttöjä nytte.”
”Niin…”
”Onko sulla vielä paha mieli?”Räpyttelin hölmönä silmiäni. No ei kyllä ollut paha mieli. Ennemminkin tuntui oudolta, että Aili kyseli minun pahasta mielestäni, vaikka olin soittanut Eiran pahan mielen takia.
”No ei kylloo.”
”No hyvä! Mene sinä rauhassa nukkumaan. Ei tässä kuinkaan käy. Tai no, viittikkö ensin sanoa sille Hellulle että tulis kotia huomenna niin iskä vaihtais sille talvirenkaat autoon?”
”Minä sanon.”
”Tuu sinäki huomenna. Minä teen juustokakkua ja soitan sille Allulle kans, että tulee kotia. Ota Eira mukaan niin ruokin sen kunnolla — sinä varmaan keittiöön ehdi kun on niitä heppoja ja kaikkea hommaa. Vai Nellykö teillä ruokaa tekee?”
”Nel — ei — välillä teköö.”Minun oli pakko siirtyä terassilta kamalaan käytävämäiseen eteiseen puhumaan, koska sormista lähti tunto. En ollut ymmärtänyt, että Hellon äidin kanssa soitellessa vierähti tovi jos toinenkin. Toisaalta mikäs siinä oli puhellessa. Eiran isä ei hyökkäisi kimppuuni ainakaan tänä iltana, koska kukaan ei ollut hurjempi kuin Hellon naurava, pyykkäävä, kokkaava ja kolme kertaa vuodessa olohuoneen verhoja vaihtava lempeä pullantuoksuinen poliisiäiti. Ei edes Tapio Helmipuro.
-
14.11. on Ruunuhovissa Iskäralli (ja muita juttuja). Jos vapautuu pienikin rakonen, aion kirjoittaa iloisia tarinoita Hellosta iskänsä (ja Inarista tai Eirasta samaisen varaiskänsä) kanssa tapahtumassa. Monella hahmolla ei ole ihan kauheasti iskiä rallitettavaksi, mutta jos jollain on vaikka joku sala-, vale- tai varaiskä vielä jossain piilossa, niin präiskisin mielellään just hyvänmielentarinoita iskärallissa muidenkin kanssa kuin yksin. Myös Chailla on rakas melkein-iskä, mutta katson, miten sille kiskaistaan poni tyhjästä ilmasta. Ehkä Flida?
-
Äiteet apuun
Ruokailuhuoneen pöydällä oli Nellyn papereita. Nekin tuntuivat viileiltä otsaani vasten, koska niitä oli niin ohuelti siinä. Kello tikitti. Pianon edessä oleva kapea penkki narahti ja rapisi, kun Jerusalem kuului hyppäävän siihen Hellon vierelle. Oman sydämeni syke kuului voimakkaana kunnes Hello alkoi yhtäkkiä laulaa.
Miksi Nellyn paperien piti olla pitkin pöytää? Kuka tahansa saattoi lukea ne. Mitä jos koko tallin väki saisi tietää, että Nelly oli todella lyönyt Helloa? Tai että Nelly oli päästään sairas ja kävi terapiassa niin kuin oikeat hullut. Kuka haluaisi pitää hevostaan enää Hopiavuoren hevostallissa, kun kaikki kuulisivat, että isäntä antaa mielenvikaisen naisen liikkua alueella ilman valvontaa? Ja kun meillä kävi lapsiakin…
Toisaalta olisi hirveää pyytää Nelly lähtemään. Vai olisiko? En osannut päättää, pelkäsinkö minä enemmän Nellyä vai Nellyn menettämistä. Olisi sekin näky, jos oma emäntä löisi minua. En tohtinut sanoa mitään edes siitä, kun Nelly oli jo kahdesti homehduttanut vahingossa pyykit pesukoneeseen. Mitä jos hän saisi jonkun hulluuskohtauksen? Alkaisi riehua moottorisahan kanssa? Niin kai hullut toimivat.
Hellon soitto loppui. Hän hymyili Jerusalemille, pörrötti sen niskaa ja suikkasi suukon sen kirsun päähän. Jerusalem aivasti. Hellon murjottamisen ja öiset pianonsoittosessiotkin vielä kestäisi, mutta meillä alkoi olla liikaa väkeä tuvassa — liikaa ahdistavaa väkeä!
Nousin kurkistamaan olohuoneeseen. Siellä Eira katseli televisiosta jotain sarjaa, jossa oli vihreisiin ja punaisiin pukeutuneita tyyppejä pelaamassa jotain joukkuepeliä. Jotain kiinalaisia niin kuin se Chai. Se Chai vielä oli aika harmiton, vaikka norkoilikin meillä paljon: hän laittoi tiskinsä koneeseen niin kuin muutkin, eikä pyörinyt jaloissa. Mutta tuo Eira…
Pari tuntiako siitä oli, kun Eira oli pamahtanut ovelle vaatimattoman muuttokuormansa kanssa? Siitä hetkestä asti olin tuntenut, miten en kestäisi enää. Eiran äänekkyys ja jaloissa pyöriminen eivät olleet ongelman kipeintä ydintä, vaan Helmipuron Tapio, Eiran isä. Eira oli karkumatkalla kotoa ja Tapio oli pelottava mies. Jos ilmoittaisin Tapiolle, että hänen tyttärensä oli minulla, ties miten Eiran kävisi. Jos en ilmoittaisi, ties miten minun kävisi. Ei ollut ketään, keneltä kysyä neuvoa. Paitsi että oli!
”Hello.”
”Mitä rakas?”Mikä tuota Helloa oikein vaivaa?
”Voisinko minä soittaa sun puhelimellas?”
”Joo, täs.”
”En minä tuallaasia osaa käyttää. Paa se soittamahan sun äiteelles.”
”Äitille?”
”Nii.”
”Soita omalle äitilles!”
”En minä ny sille soita. Minä tartten poliisivoimia teirän kans.” -
Tykkään ihan valtavasti tämän tarinan alun kerrontatavasta. Se on tosi raikas ja uudenlainen. Tulee mieleen toimittajat, kun ne kulkee kysellen, mutta ei mikään tietty tekstilaji. Eihän edes reportaaseja tällaiseksi pureta. Ihan oikea ihmisen päiväkirja voisi tekstilajina olla periaatteessa lähellä, mutta siinä ei tavata ottaa suoria lainauksia, vaan referoida. Tosi kiva lähestymistapa.
Kaksi viimeistä kappaletta ovat eri tyyliä. Jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaanisi, haluaisin, että muokkaisit ne tyyliltään samanlaisiksi kuin alku. Yhtäkkiä en tietenkään keksi lennosta, miten lopun asiat saisi kerrottua samassa muodossa kuin alun asiat, mutta eiköhän se jonkinlaisen aivoakrobatian jälkeen lopulta onnistuisi, jos täytyisi.
Sonjan reissua olen odottanut jo tästä tarinasta asti. 😀 Näistä tarinoista näkee, että tykkäät itse kirjoittaa reissusta valmistautumisineen kaikkineen. Yleensä ne innostuneena tuotetut tarinat erottuvat edukseen (kauheissa tuskissa kirjoitettujen lisäksi).
-
Nyt hiljaa siellä takarivissä kun isi latelee teille totuuksia:
Teidän jutut on taidetta. Teidän juttuja voi luonnehtia myös viihteeksi. Nykyaikana niiden raja ei ole ihan selvä, mutta molemmat on hyviä jutskia.Sonja taisi lukea tämän tarinan teemaksi hevosenomistajan ylihuolehtivaisuuden. Jokaisen lukijan omat kokemukset vaikuttavat lukemiseen, joten mä luenkin teemaksi sen sijaan sen, miten eläimet ei pääse lääkäriin, vaikka pitäisi. Meillä eläinsuojelulaki määrää, että pitäisi päästä, mutta kun ei. Tästä tarinasta nousi mulle mieleen päälimmäisenä se muisto, kun mun isä lopetti erään hamsterin, kun nuoren omistajan vanhemmat katsoivat, että turha siihen (edes sen lopetukseen) on rahaa laittaa kun uusi on halvempi. Antaa kitua hengiltä. Aamun isästä haistan heti tätä samaa ajatusmaailmaa, vaikka en nyt ihan niin äärimmäistä ajattelua. Hevoseen menee muutenkin rahaa, niin miksi laittaa ylimääräistä? Vielähän se kävelee. Muutenkin Polinalla on kaikki varusteet vähän rempallaan. Ei se uutta satulaa tartte kun vanhassa voi vielä istua.
Samoin mulle jää tekstistä paha mieli. (Ja muistutan samaa kuin Sonjakin, että ylipäätään mikään jäljelle jäävä tunne on pelkästään hyvä asia taiteessa.) Säälittää Polina, jos se on kipeä eikä saa hoitoa. Säälittää myös Aamu, koska tarina muistuttaa, ettei rakkainkaan lemmikki valitettavasti ole ikuinen kaveri.
Kommentti pitäisi tyylikkyyden vuoksi jättää tähän, mutta nostan esiin myös kohtaamisen Jumin kanssa. Kaikki lajityyppiin nähden epätyypillinen miellyttää mua kirjallisuudessa, ja tämä on nyt sitä. Virtuaaliheppatarinoiden lajityyppiin kuuluu se, että jos ylipäätään muut otetaan huomioon, hahmot tervehtivät reippaasti, hymyilevät, ovat iloisia ja sitten kivoja tallikavereita. Meillä on ollut täällä turpaanvetoa ja muuta vähemmän hauskaa myös, mutta onko lie ollut ulkonäköön perustuvaa arastelua ennen? 😀 Ei yhtäkkiä muistu mieleen. On ollut pari sellaista kaikkia pelkäävää ujoa tyyppiä, mutta ei muistaakseni tätä vielä.
-
Mä inhoan! Mä inhoan, kun jotkut sanoo päin naamaa toista ja takanapäin toista. Ihan pienetkin jutut saa siis ihmisten osakkeet laskemaan mun silmissä joka kerta. Miksei maailman Tuulat voi sanoa Niklaksilleen ihan suoraan, että ei tartte mennä tallille? Maailman Niklakset voi sitten vastata Tuulilleen, että ahahaha mä olen aikuinen, mee nyt töihis siitä vaikka.
Musta on tavallaan kurja ja tavallaan ihana ajatus, että Niklas on vanhemmillaan. Musta olisi kamalaa olla Niklas tai Marshall ja erossa toisesta niin kauan, vaikka välillä siis nähtäisiinkin. Seurustellessa siis menisi ihan hyvin, mutta kun ollaan siinä vaiheessa, että nukutaan samassa sängyssä yöt, niin eihän sitä osaa enää nukkuakaan ilman toista. Lisäksi olin jo saamassa lieviä allergisia reaktoita kun Niklas oli taas lapsen roolissa — mutta sitten se meni ohi kun luin lisää!! Musta on i-ha-naa että Niklas kieltää Marshallia jättämästä heppajuttujaan väliin hänen hoitamisensa takia! Se on aikuinen veto jos mikä. Sitä paitsi se kertoo siitä, miten Niklas tasan ymmärtää, että hevoset ovat Marshallin elämä. Samalla mulle on kristallinkirkasta, miksi Marshall haluaa olla Niklaksen kanssa, vaikka edes Niklas ei ole täydellinen. Niitä, jotka ymmärtävät toisella olevan muutakin rakasta elämässään, jotka murjottamatta päästävät toisen omiin juttuihinsa, ei ihan oikeasti kasva joka oksalla. Ei edes joka kolmannella, vaan vain pari per puu. Marshallkin meinaa mennä ja jättää Niklaksen parantelemaan. Silti ei tule yhtään sellaista oloa, että hän hylkäisi Niklaksen. Marshallhan murehtii, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Sonja on samalla siinä tasapainottamassa ja vahvistamassa lukijalle ja Marshallille, että kyllä Niklas on hevostenkin kanssa ihan täysivaltainen aikuinen.
Tietenkin tykkään kans krapulaisesta pesukarhusta. Se on taas sellainen juttu, jonka just Niklas meidän kaikista hahmoista sanoisi. 😀 En tiedä, osaako Niklas kirjoittaa. (Tuskin: tuntuu, ettei sillä ole vaadittavia istumalihaksia.) Jos osaisi, se kirjoittaisi kivoja novelleja. :DD
-
:DDDD Kun julkaisin Eiran tarinan, olisin uskaltanut lyödä jo silloin vetoa, että joku sen salasanan laskee ja äkkiä! Hahmoista mun ykkösveikkaukset olisivat olleet Sonja tai Santtu, mutta koska Santun kirjoittajalla on kiireitä (ja kommenteista päätellen ei kiinnostusta matikkaan), tiesin, että Sonja.
Tämä oli musta jotenkin ihan kauhean hauska pikku juoni. Oli hauskaa keksiä koko salasanajuoni, mutta vielä hauskempaa oli tämä tarina: että tartuit siihen, että Sonja osasi vähän miettimällä ja että Eiraa ottaa asiaankuuluvasti pattiin. Ja Eetukin oli ihan helisemässä… :DD
-
Alman ensimmäinen tarina on virtuaalimaailmassa epätyypillinen suhteessa muihin, joita olen lukenut. (Ja olen lukenut ensitarinoita kuitenkin parikymmentä vuotta.) Yleensä kuvataan jännitystä ja innostusta. Myös pahaa oloa näkyy aika usein: on jouduttu uuteen paikkaan joko vastoin tahtoa tai sitten jännitetään niin kovasti ettei se ole kivaa. Alman ilmestyminen onkin tätä tiettyihin tunteisiin tottumisen taustaa vasten virkistävän rento. Hän tietää, mihin on tulossa, koska on jo käynyt katsomassa. Hänen persoonansa vaikuttaa olevan muutenkin rento ja rohkea. Kyllä kaikki järjestyy, vaikka ihan kaikki kuviot eivät ole vielä selvillä! Ensimmäisen tarinan perusteella Alma on sellainen tyyppi, joita kaipaisin omaan oikeaan elämääni.
Agitaa minäkin odotin innoissani, koska onhan se tosi erilainen kuin muut. Vaikka kuinka on sellainen rölli kuin minä ja hahmoni, että ruunikko puoliverinen on hevosista kaunein, niin onhan ne erikoisemmat hevoset niin kuin kiiltokuvia!
Noan tapaan takerruin myös Eetun murteeseen. :DD Olen aina ihan että aww, kun joku tahtoo yrittää sitä. Eihän kukaan Eetun ikäinen enää puhu niin kuin Eetu! Nyt yrittämisen lisäksi osuu niin hyvin, että joko on tehty valtavasti tutkimustyötä tai kuultu murretta myös muualla kuin tarinoissa. 😀
Viimeisen kappaleen alussa tallin kuvailu on niin ihanan kodikasta, että taas toivon, että voisin olla itsekin Hopiavuoren hevostallin hahmo! Muistuu ihan mieleen, miltä tallissa tuntui olla, kun siellä kävi vielä joka päivä. Lämpö ja tuoksu taitavat olla tässä se tärkein juttu, joka aktivoi juuri tämän lukijan aivoja. Tarinoiden kautta saa yllättävän vähän käyttää haju- ja tuntoaistiaan, koska näkö ja kuulo dominoivat (tietenkin, koska suurin osa meistä viestii muiden kanssa ensisijaisesti niillä ja tämän tallin tarinoissa ihmiset ja kommunikointi ovat pääosassa).
-
Tässä on juttuja, joista tykkäsin. Osa on samoja, kuin aikaisemmissa tarinoissa.
— Janna on niin ihanan ymmärtäväinen aina Paahtista kohtaan. Myös silloin, kun kisat eivät mene putkeen. Ennen syynä on ollut varmaan Paahtiksen nuori ikä, mutta nyt pääsyy on muuttunut. Silti lempeä asenne säilyy.
— Olet leiponut tarinaan meidän uusia kasvojamme. Kaikille kirjoittajille tulee ihan tosi hyvä mieli siitä, että muut osoittavat kiinnostusta uusia kavereita ja hahmoja kohtaan. Vaikka uusista on vaikeaa kirjoittaa aluksi, koska hahmoja ei vielä tunne, olet viitsinyt silti mainita heidät ja Janna kommentoi heitä ajatuksissaan!
— Myös pidempään käyneet saavat mainintoja. Marshall on nyt jo melko helppo ottaa mukaan, koska te kirjoittajat olette rakentaneet näille oikein kunnon ihmissuhteen ja Marshall on aika kiinteä osa Jannan tarinaa. Aamun ja Hannahin kanssa puolestaan on nähtävä erityinen vaiva vielä tässä vaiheessa, jotta heidät saa Jannan tarinaan, ja viitsit silti.
— Lopetus on niin toiveikas! Nyt sujuu! -
Kuule aww! Mortti ei ole ihan yhtä jäyhä rölli kuin Salieri, mutta on sekin yleensä kuvattu ihan tosi asiallisena. Musta on ihanaa, että sitä lapsettaa välillä. 😀 Voin kuvitella, kun se potkuttaa itseään kyljellään maata pitkin eteenpäin samalla lailla kuin koirat, kun niillä on liian mukavaa puistossa. Olisipa kuva. 😀 Eläimillä on aina parhaat ilmeet silloin, kun ne saa pöhkökohtauksia.
Mutta pääpointtini on siis se, että minulla on Morttiin heti henkilökohtaisempi suhde, kun olen nähnyt sen touhaamassa omia juttujaan niin kuin ei-kukaan-muu-hevonen. Vitsit miten mulla olisi YLAn tekstituomarina lokoisat oltavat, jos vaikka puolet hevosista saisi tällaisia päiväkirjamerkintöjä. 😀 Hevoset on mulle nykyään sivuosassa, mutta tällaisissa pääosissa lukisin niitä vieläkin ihan onnessani!!
-
Aika tyylikäs selitys nimen puuttumiselle listasta. Täytyy myöntää, että mua olisi samassa tilanteessa ottanut pattiin ja niin rajusti, että olisin jättänyt koko kisat kuittaamatta. Pitäköön tunkkinsa!! (Ihan niin kuin se olisi ollut niiden vika siellä…)
Tarina on sellainen, että lukija potentiaalisesti huolestuisi, jos Mortin lähitulevaisuuden suunnitelmista ei olisi mitään tietoa. Nyt on kuitenkin ollut puhetta kisaamisesta ja tarina kuitattiin jo alussa selitykseksi tarinakisoista pois jättäytymiselle. Nämä tarinan ulkopuoliset seikat ehkäisevät suuremman huolestumisen. Tavallaan se on kiva (nyt on hermot riekaleina muutenkin ja muista syistä), mutta toisaalta aina on myös ihanaa olla hermona hahmojen ja hevosten puolesta. 😀 Mulla meinaan ainakin Hopiavuoren hahmojen jutut vaikuttaa ihan oikeaan mielialaan. 😀
-
Verenhimoinen kettu… :DDD
Mutta nyt taisi mäiskähtää kunnolla. Tosi kauheaa. En osaa sanoa, alkaako Niklas nyt pelätä ratsastamista. Mä alkaisin: moni rohkeampi ehkä ei. Tosi rasittavaa, kun lukija on kuitenkin aina Niklaksen ja hänen hevosuransa puolella! Toisaalta ilman takapakkeja suoraviivainen kehitys ja edistyminenhän on pitkän päälle tylsää…
Nyt joku sieltä tallilta apuun äkkiä. Pakkohan sen hevosen on lopulta talliin juosta, eikä sitä ihan joka päivä päästetä lenkkeilemään ilman ratsastajaa, niin että luulisi sen herättävän tarpeeksi huomiota. Marshallille varmaan soitetaan ekana… …ja olenpa varma, että on Niklas mitä mieltä tahansa paniikinomaisissa ajatuksissaan, niin Marshallille on kovin pala se, että Niklasta sattuu hänen hevosensa kanssa. Ennakko-oletukseni on, että Marshall vetää ylisuojelevaa vaihdetta silmään, kun kuulee tästä. Ai jai. Ja Niklas kun just on saanut liikehtiä omin päin maastossa ja kaikkea.
-
Sinun joukkueessasi olisi varmaan kivaa pelata lentopalloa. Tekeepä kaveri kuinka vaikean passin tahansa, kyllähän sinä sen silti isket verkon ylitse kenttään. Vaikeilla pohjatarinoilla, jotka käsittelevät vaikeita aiheita, saa tosi helposti aivonsa solmuun, mutta sellainen yrittäminen ja heittäytyminen kasvattaa kirjoittajana.
Tulkitsin tästä tarinasta samat jutut kuin muutkin, mutta mulla on ruma tapa zoomata joskus yksityiskohtiin ja ylitulkita niitä. Tässä on se, jota mietin yhtä kauan kuin Marshallin hyvää sydäntä:
— — lapset olivat mahtavia. Ja varmasti vielä enemmän, kun kyseessä olisi oma…
Joo, oma! Onhan me nyt toki nähty Marshall vuorovaikuttamassa Suuren Valmentajan eli Ruska Svartin kanssa ja todettu, että hän pitää lapsista ja lapsetkin varmasti hänestä. Nyt mietin Marshallia kuitenkin ekaa kertaa iskänä. Musta on jotenkin häiritsevää, että hän itse asiassa sopisi iskän rooliin, jahka kiireiltään ennättää siihen vaiheeseen. Olen nimittäin vieläkin taipuvainen ajattelemaan Marshallia aika röllinä, vaikka minäkertoja on välittänytkin jo tehokkaasti lukijalle, millainen Marshallin sielu on asiallisen ulkokuoren alla.
Toinen asia johon zoomasin, oli Marshallin ajatus vetää äitinsä esiin. Tätä tulkintaa nyt värittää mun oma suhtautuminen mun äitiin, joten saattaa mennä metsään tai saatan ylitulkita, varokaa. Eli mulle ainakin äiti on tosi tärkeä. Mun äiti on supermies, joka osaa ratkaista ihan kaikki ongelmat, ja joka tietää aina kaiken. Se tarkoittaa, että äidillä on vastaus myös muidenkin ongelmiin. Aina en kuitenkaan kysy, en ihan joka hepun takia. En pelkää, että äiti kuluu auttamisesta, vaan ennemminkin että sen taikavoima laimenee jos se väsyy. Jotenkin oudosti tavallaan säästän äitiä vain tärkeille. Luen tätä samaa muidenkin äiteihin, jos äidin kanssa ollaan väleissä (ja vaikkei jokainen ihminen varmaan koe äitiään sellaisena kuin minä omani). Sen takia pidän tosi isona välittämisenä sitä, että Marshall olisi valmis vaikka äitiään lainaamaan.
-
Tupa on vielä vuosienkin jälkeen mun lempiasia Hopiavuoren hevostallissa. Tässä tarinassa ei edes ole tupaa, ja silti sen lämpö osuu muhun sieltä parkkipaikan toiselta puolelta asti monen tallin seinänkin läpi. Tämä tarina on kuin hengähdys kaikesta synkkyydestä, mitä on meneillään. Draama on parasta, ja sitä on nyt paljon — ja joskus se oikeassakin elämässä kerääntyy ryppäiksi. Samalla kun odotan innoissani hahmojen omien draamojen etenemistä, samalla odotan näitä suvantoja. Kun kaikki on hetken kavereita. Kun tuvassa olisi niin kiva fiilis, että sinne tekisi mieli mennä, vaikka ei ehdi.
-
Jumista paljastuu lisää. Vaikka ekat kohtaamiset tallilla eivät olleet hänestä mukavia, hän ei jää ainakaan loputtomuuteen asti vellomaan niihin. Sen sijaan hän kommentoi toimiaan itseironisesti. Se ei kuulosta siltä negatiiviselta ääneltä, joka joidenkin päässä kritisoi heidän kaikkia tekemisiään, vaan ennemminkin huvittuneelta. Ihan niin kuin Jumi ajattelisi, että olinpa torvi: olipa taas säikky päivä silloin, mutta ei voi mitään. Ensimmäisessä kohtaamisessa oli siis ehkä mukana jotain uuden paikan stressiä tai muuta sellaista, ja kiirehdin tekemään siitä virhetulkinnan sen suhteen, kuinka Jumi kohtaa uusia ihmisiä.
Ratsastusosuus kuvaa lisää Jumin ja Rubin välistä suhdetta, mutta vielä tärkeämpänä pidän siinä uutta tulkintaani Jumin luonteesta, jonka kokonaiskuva hahmottuu pala palalta lisää. Yllätyslaukat eivät Jumia pelota: ainakin hevosten kanssa hän on rempseä ja rohkea sen lisäksi, että on kärsivällinen. Ratsastuksen perusteella Jumista tulee mieleen sellainen hyvänlaatuinen hurjapää. Siis se tyyppi, joka uskalsi lapsena laskea isoimmista liukumäistä — ei siis se torvi, joka hyppäsi uimamontolla kahdestatoista metristä pää edellä nähdäkseen, mitä tapahtuu.
-
On se hankalaa. Ymmärrän tässä tarinassa hassusti sekä Gunnaria että Linneaa. Tulen aina välillä tokaisseeksi koiramaailmassa, että minkä takia purevia petoja pitää pitää hengissä, vaikka sellainen vaarallisuus onkin melkein aina ihmisten aiheuttamaa: maailmassa on niin paljon hyviä koiria vailla kotia, että kyllä niitä riittäisi. Samalla otin itse meille yhden niistä pedoista, ja se ehti kahdeksan vuoden ajan leikkimään turvallisesti muiden koirien ja ihmislastenkin kanssa ennen kuin siitä tänä keväänä aika jätti. Kai se on helppoa sanoa niistä eläimistä, joita ei itse rakasta. Järjellä ajatellenhan Steffenkin on aika mennä nukkumaan, kun se on vaarallinen — mutta eihän Gunnar voi ajatella järjellä. Ihminen on kuitenkin eläinlajeista minusta paitsi hirvein, myös samalla sympaattisin, oudoin ja mielenkiintoisin. Raivostuttavinta onkin, ettei Camilla tiedä, mitä Gunnarin päässä liikkuu.
Lukijana tietenkin myös ennakoin tarinaa. Olet maalannut Steffen suhteen odotushorisonttini tytöille suunnatun heppakirjallisuuden mukaiseksi. Niissähän tyttö (eli Camilla) löytää jostain hurjan orhin (eli Steffen), joka on päätymässä makkaraksi. Sitten ihmeen kaupalla hän pystyy pelastamaan tuon orin. Samalla kun asetelma on pedattu niin huolellisesti, Camillan hahmo on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päähenkilöltä tässä vaiheessa odotetaan. Camilla ei tosiaankaan ole mikään sinisilmäinen 12-vuotias tyttönen, joka pelastaa hevosen kuin hevosen ihmeellisillä ratsastuskoulussa oppimillaan taidoilla. Sen sijaan Camillasta on valmisteltu sitkeästi hurjimpien tragedioiden sankaria, joka pelastaa kyllä maailman, mutta kuolee itse samalla. En tiedä yhtään, mitä odotan. Tiedän sen sijaan, mitä toivon: että se heppakirjojen ihmekonsti löytyisi.
-
Voi Janna reppana, kun nyt hankkisi ja saisi itselleen ammattiapua. Ei pieni ihminen voi jaksaa ajatella oikeinpäin ja rationaalisesti, kun ajatukset ovat jo valmiiksi noin pahasti solmussa. Jannalla on onneksi näitä ystäviä jo, mutta eihän ystävä ole terapeutti, vaikka akuuteissa asioissa osaakin kuunnella sen kaikkein pahimman terän pois.
-
Ensimmäisestä tarinasta tulee hyvin esiin se, millaista Jumiin on tällä hetkellä tutustua. Hän ei oikeastaan edes halua tavata ketään, ja omasta mielestään käyttäytyykin jollain tavalla erikoisesti. Hermostuneesta hahmosta saa aikaan vaikka mitä tilannekomiikkaa ja kasvutarinaa niin halutessaan, mutta sosiaalisessa tarinassa sellaisella on myös haasteensa! Vaatii paljon enemmän luovuutta saada Jumi muiden mukaan ja jakamaan elämäänsä, kuin mitä vaatisi saada joku rohkea hölösuu tekemään samaa. Onneksi se ei ole mahdotonta, kunhan sitä rakentaa rauhassa. Sitä paitsi ensikosketus muiden tarinansyrjiin saatiin jo näppärästi, vaikkei hahmo siitä nauttinutkaan. 😀
Tykkään myös siitä, että hahmon itselleen asettama päätavoite kerrotaan heti. Se sitoo tämän ja tulevat tarinat heti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka joka ainoa tarina ei tietenkään kerro pyristelystä kohti kenttäratsastajuutta ja muitakin juonia on, ensimmäinen on heti selvillä.
Tässä tarinassa hevonen jää sivuosaan. En ollenkaan valita siitä! Hevoset ovat kivoja, mutta vielä kivempiä tapaavat olla hahmot! Etenkin uusi hahmo vaatii tosi paljon enemmän palstatilaa kuin uusi hevonen, jotta muut saisivat tartuttua häneen.
-
Kun luin tämän ekan kerran, olin (ja olen vieläkin) että ei käy, en suostu, peruuta. Ei enää yhtään mummoja ja äitejä, joilla on ikävä kohtalo. Otetaan Alma Hopiavuoreen: annetaan sille pääkamari. Jos sillä ei ole enää oikein kavereita ja harrastuksiakaan, laitetaan se Hirvijärven ja Ilveksen rouvien kanssa torstaisin kirjastolle Novellikoukkuun kutomaan ja kuuntelemaan kuinka kiva täti lukee novelleja ääneen. Annetaan sen jatkaa puuhia, joista se selkeästi tykkää, kuten kokkaamista ja leipomista, mutta katsotaan, ettei se jää yksin enää, ja kun se alkaa syömään lääkkeitä, katsotaan, ettei se unohda niitä tai ruokaansa. Mutta kukapa kotinsa ja kaupunkinsa jättäisi ilman valtavaa painostuskampanjaa. Tai kukapa äitinsä kanssa kämppiksenä asuisi, tai pystyisi antaa aikuisen poikansa elää omaa elämää saman katon alla. Sitä paitsi Alma vaikuttaa siltä, että kyllä se sinänsä pärjää… Ja niin kuin täällä on spekuloitu, muistisairaus tästä tulee ekana mieleen. Toisaalta samaa aiheuttaa se yksinäisyyskin ja virikkeiden puute.
-
Marshall-reppana mä aina vain sanon! Tauon jälkeen eka kerta on onneksi se kaikkein kauhein, niin että siitä se alkaa helpottaa. Ei se ole rohkea, joka ei koskaan pelkää: se on rohkea, joka toimii silloinkin, kun pelkää.
Marshallin kertojanääni on minusta tarina tarinalta vivahteikkaampi. Marshallhan on hahmona vähäsen sellainen öö takakireä, mutta vaikka onkin, hänen päässään voi tapahtua vaikka mitä. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että Marshallin kerronta on muuttumassa harppauksin parempaan suuntaan. Tuntuu että nyt on käsillä taas sellainen kehityshyppy, joita olet suorittanut aiemminkin rysäyksellä.
Kuva on tietenkin tyylikäs. Tällä kertaa mulla puuttuu termi kuvata sitä, mistä tykkään eniten, mutta se on aaltoileva linja Barnumin päästä takakavioihin. Se on mun silmää miellyttävässä kontrastissa vauhtia vasten, kun se on rauhallisesti aaltoileva.
-
No niin! Nyt on Janna suurten ajatusten äärellä. Vielä on onneksi monta kuukautta aikaa sovittaa ajatuksiaan uuteen tilanteeseen — ja vielä on niin aikaistakin, että saa nähdä, miten tässä käykään.
-
Mä inhoan!! Jos Anssi on yksin ja liehittelee varattua naista, sehän on sen varatun naisen henkilökohtainen ongelma, ellei se tee rajoja selväksi. Mutta hehe Anssi-boi on itsekin ihan parisuhteessa. Aaaargh ihmiset: erotkaa eka! Ei siinä ole mitään vikaa, jos ei enää kiinnosta! Siinä on, jos ei enää kunnioita toista! Kaiken oikein kruunaa otsikko ja lopetus. Ilman niitä Anssi voisi vaikka paikkailla jotain haavaa sisällään, mutta ehei, kun hän on oikein ylpeä toimeliaisuudestaan. Mutta hei hyvä taide herättää tunteita. Vaikka sellaisia tunteita, että nyt täytyy mennä ja tiskata jotain.
-
No eikä. Inhoan ohareita jo ajatuksena: sekä niitä, joista ei ilmoiteta, että niitä, joista ilmoitetaan vasta kun olisi pitänyt olla jo. Aamun ei tarvitse edes sanoittaa sitä tunnetta, kun tietää, ettei olekaan muille minkään arvoinen. Sen sijaan tuntuu kuin Aamulle olisi tehty ennenkin sama temppu, eikä yhtä tai kahta kertaa.
Teksti on kaunis ja tyylikäs, mutta silti siitä tulee tälle lukijalle vain paha mieli. On tosi kamalaa olla toiselle pelkkä varavaihtoehto.
-
Eikä oo mun mielestä Harri ihasama-ok-pussailevaananssia -tyyppi. Harri on ollut mustasukkainen (turhaan) aiemmin, niin sille varmaan tulisi ekstrapaha olo jos saisi tietää. Toisaalta juuri tämä tarina ei saanut mua odottamaan tai edes kaipaamaan Anssi-pommia.
Mutta Aamu vei suurimmaksi osaksi jalat suustani. Mulle oli itse asiassa iloinen yllätys, että Harri löysi hevoset reissun päällä ja vieläpä näin pian. On Sonja saanut siitä jo ihan kunnon hevosmiehen koulutettua. 😀 Harri voi oppia reissun päällä vielä vaikka mitä uusia temppuja…
