Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Äiteet apuun
Ruokailuhuoneen pöydällä oli Nellyn papereita. Nekin tuntuivat viileiltä otsaani vasten, koska niitä oli niin ohuelti siinä. Kello tikitti. Pianon edessä oleva kapea penkki narahti ja rapisi, kun Jerusalem kuului hyppäävän siihen Hellon vierelle. Oman sydämeni syke kuului voimakkaana kunnes Hello alkoi yhtäkkiä laulaa.
Miksi Nellyn paperien piti olla pitkin pöytää? Kuka tahansa saattoi lukea ne. Mitä jos koko tallin väki saisi tietää, että Nelly oli todella lyönyt Helloa? Tai että Nelly oli päästään sairas ja kävi terapiassa niin kuin oikeat hullut. Kuka haluaisi pitää hevostaan enää Hopiavuoren hevostallissa, kun kaikki kuulisivat, että isäntä antaa mielenvikaisen naisen liikkua alueella ilman valvontaa? Ja kun meillä kävi lapsiakin…
Toisaalta olisi hirveää pyytää Nelly lähtemään. Vai olisiko? En osannut päättää, pelkäsinkö minä enemmän Nellyä vai Nellyn menettämistä. Olisi sekin näky, jos oma emäntä löisi minua. En tohtinut sanoa mitään edes siitä, kun Nelly oli jo kahdesti homehduttanut vahingossa pyykit pesukoneeseen. Mitä jos hän saisi jonkun hulluuskohtauksen? Alkaisi riehua moottorisahan kanssa? Niin kai hullut toimivat.
Hellon soitto loppui. Hän hymyili Jerusalemille, pörrötti sen niskaa ja suikkasi suukon sen kirsun päähän. Jerusalem aivasti. Hellon murjottamisen ja öiset pianonsoittosessiotkin vielä kestäisi, mutta meillä alkoi olla liikaa väkeä tuvassa — liikaa ahdistavaa väkeä!
Nousin kurkistamaan olohuoneeseen. Siellä Eira katseli televisiosta jotain sarjaa, jossa oli vihreisiin ja punaisiin pukeutuneita tyyppejä pelaamassa jotain joukkuepeliä. Jotain kiinalaisia niin kuin se Chai. Se Chai vielä oli aika harmiton, vaikka norkoilikin meillä paljon: hän laittoi tiskinsä koneeseen niin kuin muutkin, eikä pyörinyt jaloissa. Mutta tuo Eira…
Pari tuntiako siitä oli, kun Eira oli pamahtanut ovelle vaatimattoman muuttokuormansa kanssa? Siitä hetkestä asti olin tuntenut, miten en kestäisi enää. Eiran äänekkyys ja jaloissa pyöriminen eivät olleet ongelman kipeintä ydintä, vaan Helmipuron Tapio, Eiran isä. Eira oli karkumatkalla kotoa ja Tapio oli pelottava mies. Jos ilmoittaisin Tapiolle, että hänen tyttärensä oli minulla, ties miten Eiran kävisi. Jos en ilmoittaisi, ties miten minun kävisi. Ei ollut ketään, keneltä kysyä neuvoa. Paitsi että oli!
”Hello.”
”Mitä rakas?”Mikä tuota Helloa oikein vaivaa?
”Voisinko minä soittaa sun puhelimellas?”
”Joo, täs.”
”En minä tuallaasia osaa käyttää. Paa se soittamahan sun äiteelles.”
”Äitille?”
”Nii.”
”Soita omalle äitilles!”
”En minä ny sille soita. Minä tartten poliisivoimia teirän kans.” -
Jumista paljastuu lisää. Vaikka ekat kohtaamiset tallilla eivät olleet hänestä mukavia, hän ei jää ainakaan loputtomuuteen asti vellomaan niihin. Sen sijaan hän kommentoi toimiaan itseironisesti. Se ei kuulosta siltä negatiiviselta ääneltä, joka joidenkin päässä kritisoi heidän kaikkia tekemisiään, vaan ennemminkin huvittuneelta. Ihan niin kuin Jumi ajattelisi, että olinpa torvi: olipa taas säikky päivä silloin, mutta ei voi mitään. Ensimmäisessä kohtaamisessa oli siis ehkä mukana jotain uuden paikan stressiä tai muuta sellaista, ja kiirehdin tekemään siitä virhetulkinnan sen suhteen, kuinka Jumi kohtaa uusia ihmisiä.
Ratsastusosuus kuvaa lisää Jumin ja Rubin välistä suhdetta, mutta vielä tärkeämpänä pidän siinä uutta tulkintaani Jumin luonteesta, jonka kokonaiskuva hahmottuu pala palalta lisää. Yllätyslaukat eivät Jumia pelota: ainakin hevosten kanssa hän on rempseä ja rohkea sen lisäksi, että on kärsivällinen. Ratsastuksen perusteella Jumista tulee mieleen sellainen hyvänlaatuinen hurjapää. Siis se tyyppi, joka uskalsi lapsena laskea isoimmista liukumäistä — ei siis se torvi, joka hyppäsi uimamontolla kahdestatoista metristä pää edellä nähdäkseen, mitä tapahtuu.
-
On se hankalaa. Ymmärrän tässä tarinassa hassusti sekä Gunnaria että Linneaa. Tulen aina välillä tokaisseeksi koiramaailmassa, että minkä takia purevia petoja pitää pitää hengissä, vaikka sellainen vaarallisuus onkin melkein aina ihmisten aiheuttamaa: maailmassa on niin paljon hyviä koiria vailla kotia, että kyllä niitä riittäisi. Samalla otin itse meille yhden niistä pedoista, ja se ehti kahdeksan vuoden ajan leikkimään turvallisesti muiden koirien ja ihmislastenkin kanssa ennen kuin siitä tänä keväänä aika jätti. Kai se on helppoa sanoa niistä eläimistä, joita ei itse rakasta. Järjellä ajatellenhan Steffenkin on aika mennä nukkumaan, kun se on vaarallinen — mutta eihän Gunnar voi ajatella järjellä. Ihminen on kuitenkin eläinlajeista minusta paitsi hirvein, myös samalla sympaattisin, oudoin ja mielenkiintoisin. Raivostuttavinta onkin, ettei Camilla tiedä, mitä Gunnarin päässä liikkuu.
Lukijana tietenkin myös ennakoin tarinaa. Olet maalannut Steffen suhteen odotushorisonttini tytöille suunnatun heppakirjallisuuden mukaiseksi. Niissähän tyttö (eli Camilla) löytää jostain hurjan orhin (eli Steffen), joka on päätymässä makkaraksi. Sitten ihmeen kaupalla hän pystyy pelastamaan tuon orin. Samalla kun asetelma on pedattu niin huolellisesti, Camillan hahmo on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päähenkilöltä tässä vaiheessa odotetaan. Camilla ei tosiaankaan ole mikään sinisilmäinen 12-vuotias tyttönen, joka pelastaa hevosen kuin hevosen ihmeellisillä ratsastuskoulussa oppimillaan taidoilla. Sen sijaan Camillasta on valmisteltu sitkeästi hurjimpien tragedioiden sankaria, joka pelastaa kyllä maailman, mutta kuolee itse samalla. En tiedä yhtään, mitä odotan. Tiedän sen sijaan, mitä toivon: että se heppakirjojen ihmekonsti löytyisi.
-
Voi Janna reppana, kun nyt hankkisi ja saisi itselleen ammattiapua. Ei pieni ihminen voi jaksaa ajatella oikeinpäin ja rationaalisesti, kun ajatukset ovat jo valmiiksi noin pahasti solmussa. Jannalla on onneksi näitä ystäviä jo, mutta eihän ystävä ole terapeutti, vaikka akuuteissa asioissa osaakin kuunnella sen kaikkein pahimman terän pois.
-
Ensimmäisestä tarinasta tulee hyvin esiin se, millaista Jumiin on tällä hetkellä tutustua. Hän ei oikeastaan edes halua tavata ketään, ja omasta mielestään käyttäytyykin jollain tavalla erikoisesti. Hermostuneesta hahmosta saa aikaan vaikka mitä tilannekomiikkaa ja kasvutarinaa niin halutessaan, mutta sosiaalisessa tarinassa sellaisella on myös haasteensa! Vaatii paljon enemmän luovuutta saada Jumi muiden mukaan ja jakamaan elämäänsä, kuin mitä vaatisi saada joku rohkea hölösuu tekemään samaa. Onneksi se ei ole mahdotonta, kunhan sitä rakentaa rauhassa. Sitä paitsi ensikosketus muiden tarinansyrjiin saatiin jo näppärästi, vaikkei hahmo siitä nauttinutkaan. 😀
Tykkään myös siitä, että hahmon itselleen asettama päätavoite kerrotaan heti. Se sitoo tämän ja tulevat tarinat heti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka joka ainoa tarina ei tietenkään kerro pyristelystä kohti kenttäratsastajuutta ja muitakin juonia on, ensimmäinen on heti selvillä.
Tässä tarinassa hevonen jää sivuosaan. En ollenkaan valita siitä! Hevoset ovat kivoja, mutta vielä kivempiä tapaavat olla hahmot! Etenkin uusi hahmo vaatii tosi paljon enemmän palstatilaa kuin uusi hevonen, jotta muut saisivat tartuttua häneen.
-
Kun luin tämän ekan kerran, olin (ja olen vieläkin) että ei käy, en suostu, peruuta. Ei enää yhtään mummoja ja äitejä, joilla on ikävä kohtalo. Otetaan Alma Hopiavuoreen: annetaan sille pääkamari. Jos sillä ei ole enää oikein kavereita ja harrastuksiakaan, laitetaan se Hirvijärven ja Ilveksen rouvien kanssa torstaisin kirjastolle Novellikoukkuun kutomaan ja kuuntelemaan kuinka kiva täti lukee novelleja ääneen. Annetaan sen jatkaa puuhia, joista se selkeästi tykkää, kuten kokkaamista ja leipomista, mutta katsotaan, ettei se jää yksin enää, ja kun se alkaa syömään lääkkeitä, katsotaan, ettei se unohda niitä tai ruokaansa. Mutta kukapa kotinsa ja kaupunkinsa jättäisi ilman valtavaa painostuskampanjaa. Tai kukapa äitinsä kanssa kämppiksenä asuisi, tai pystyisi antaa aikuisen poikansa elää omaa elämää saman katon alla. Sitä paitsi Alma vaikuttaa siltä, että kyllä se sinänsä pärjää… Ja niin kuin täällä on spekuloitu, muistisairaus tästä tulee ekana mieleen. Toisaalta samaa aiheuttaa se yksinäisyyskin ja virikkeiden puute.
-
Marshall-reppana mä aina vain sanon! Tauon jälkeen eka kerta on onneksi se kaikkein kauhein, niin että siitä se alkaa helpottaa. Ei se ole rohkea, joka ei koskaan pelkää: se on rohkea, joka toimii silloinkin, kun pelkää.
Marshallin kertojanääni on minusta tarina tarinalta vivahteikkaampi. Marshallhan on hahmona vähäsen sellainen öö takakireä, mutta vaikka onkin, hänen päässään voi tapahtua vaikka mitä. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että Marshallin kerronta on muuttumassa harppauksin parempaan suuntaan. Tuntuu että nyt on käsillä taas sellainen kehityshyppy, joita olet suorittanut aiemminkin rysäyksellä.
Kuva on tietenkin tyylikäs. Tällä kertaa mulla puuttuu termi kuvata sitä, mistä tykkään eniten, mutta se on aaltoileva linja Barnumin päästä takakavioihin. Se on mun silmää miellyttävässä kontrastissa vauhtia vasten, kun se on rauhallisesti aaltoileva.
-
No niin! Nyt on Janna suurten ajatusten äärellä. Vielä on onneksi monta kuukautta aikaa sovittaa ajatuksiaan uuteen tilanteeseen — ja vielä on niin aikaistakin, että saa nähdä, miten tässä käykään.
-
Mä inhoan!! Jos Anssi on yksin ja liehittelee varattua naista, sehän on sen varatun naisen henkilökohtainen ongelma, ellei se tee rajoja selväksi. Mutta hehe Anssi-boi on itsekin ihan parisuhteessa. Aaaargh ihmiset: erotkaa eka! Ei siinä ole mitään vikaa, jos ei enää kiinnosta! Siinä on, jos ei enää kunnioita toista! Kaiken oikein kruunaa otsikko ja lopetus. Ilman niitä Anssi voisi vaikka paikkailla jotain haavaa sisällään, mutta ehei, kun hän on oikein ylpeä toimeliaisuudestaan. Mutta hei hyvä taide herättää tunteita. Vaikka sellaisia tunteita, että nyt täytyy mennä ja tiskata jotain.
-
No eikä. Inhoan ohareita jo ajatuksena: sekä niitä, joista ei ilmoiteta, että niitä, joista ilmoitetaan vasta kun olisi pitänyt olla jo. Aamun ei tarvitse edes sanoittaa sitä tunnetta, kun tietää, ettei olekaan muille minkään arvoinen. Sen sijaan tuntuu kuin Aamulle olisi tehty ennenkin sama temppu, eikä yhtä tai kahta kertaa.
Teksti on kaunis ja tyylikäs, mutta silti siitä tulee tälle lukijalle vain paha mieli. On tosi kamalaa olla toiselle pelkkä varavaihtoehto.
-
Eikä oo mun mielestä Harri ihasama-ok-pussailevaananssia -tyyppi. Harri on ollut mustasukkainen (turhaan) aiemmin, niin sille varmaan tulisi ekstrapaha olo jos saisi tietää. Toisaalta juuri tämä tarina ei saanut mua odottamaan tai edes kaipaamaan Anssi-pommia.
Mutta Aamu vei suurimmaksi osaksi jalat suustani. Mulle oli itse asiassa iloinen yllätys, että Harri löysi hevoset reissun päällä ja vieläpä näin pian. On Sonja saanut siitä jo ihan kunnon hevosmiehen koulutettua. 😀 Harri voi oppia reissun päällä vielä vaikka mitä uusia temppuja…
-
Camillassa on jotain itsetuhoisen tuntuista. Oli paha olo fyysistä tai psyykkistä, hän reagoi siihen samantyyppisesti. Pitää puskea läpi ja harhauttaa itseään jollain tarpeeksi raskaalla ja kamalalla: vaikka sitten hankkiutumalla keuhkokuumeeseen ilman takkia. Mä en jostain syystä luekaan tätä tarinaa yhtä kepeänä kuin ilmeisesti muut lukevat. Vaikka lopussa nauretaan ja vitsaillaan iloisesti, niin silti tämä tarina on aikaisempia Leojuttuja synkempi.
Ensin on tietenkin se alku ja Camillan harmaa tuuli, sekä hänelle tyypillinen ratkaisu mennä pihalle polttamaan liikaa tupakkia liian vähissä vaatteissa.
Sitten on se, että tässä tarinassa huomaan Camillan hyvän tuulen olevan riippuvainen Leosta, ja se huolettaa minua. On ihanaa, että Camillalla on Leon kaltainen tyyppi — mutta samalla on hirveä ajatus, että mitä Camilla sitten tuumaa, jos Leo ei syystä tai toisesta olekaan saatavilla ja piristämässä. Onni on niin kuin iso vappupallo. Yksikin kannattelee, mutta kun siitä katkeaa naru, kuinka käy, jos ei ole muutamaa muuta? Mä toivon, että mun pahat aavistukset ovat väärässä.
Sen sijaan siitä olen samaa mieltä muiden kanssa, että Camillalla ja Leolla on lopussa ihanaa, ja on kivaa, kun Camilla saa nyt hengähtää useamman tarinan ajan!
-
No niin nyt se ihme tapahtui ja näimme (melkein) valkoisen hevosen tulevan puhtaana tarhasta. 😀 Ja juuri oikealla hetkellä, kun kisoihin lähdön aikaan. Nyt kannattaisi Jannan lotota. 😀
Taas ihailen myös sitä, miten Janna suhtautuu Paahtiksen suoritukseen. Oli tulos sitten omaa tasoa, parempi tai alle. Janna ei suuria tunteile ja suotta hevosta säikyttele. Seuraavaa koitosta kohti vain, ja tästä lukijastahan kivaa on kun seuraava koitos sattuu olemaan tätä Jannan ja Paahtiksen uutta aluevaltausta, ratsujousiammuntaa!
-
Tässä tarinassa on hyvä rytmi, ja kaikki osat sisällössä ja tyylissä pelaavat hienosti yhteen. Marshallin komento on vastaansanomatonta ja reipasta, hevosten liikekin on innokasta ja kuvaus nopeatempoista. Ratsastuksen ulkopuolella taas liike on hitaampaa: Eetu seisoo, porukka valuu. Toisiksiviimeinen kappale on hidastempoisempaa ratsastuskuvausta, ja jos olisin kustannustoimittajasi, toivoisin, että se muutettaisiin yhtä lyhyeksi, lauserakenteiltaan yksinkertaiseksi ja verbeiltään vauhdikkaaksi kuin neljäs kappale. Sen jälkeen tämä tarina olisikin aika täydellistä matskua vietäväksi lukion vitoskurssilaisille tyylianalyysin pohjatekstiksi. 😀 Tyyli on äärimmäisen selkeä ja kahtiajako vauhdikkaan ratsastuksen ja paikallaan olevan katselun välillä terävä.
Mitä sisältöön tulee, musta ratsujousiammuntakausi Hopiavuoressa on tosi hauska! Kerrankin pääsee lukemaan harrastelijoista! Ja niiden kisojen kutsukin on aika kivaa katsottavaa, kun tutuilla hahmoilla on niin kova edustus. 😀
-
Tosi ihanaa, että päädyit kirjoittamaan Aamulle vastapallon. Aamu on ollut ahkerasti muiden tallilaisten silmissä ja selkeästi hakeutunut toisia kohti, joten on kivasti tehty, että muutkin hahmot kirjoitetaan näkemään ja huomaamaan hänet. Ja niin kuin aina sanon: kenelle muka ei tulisi hyvä mieli, kun joku toinen kirjoittaja haluaa kirjoittaa omasta hahmosta tulkintansa?
Sitä paitsi hehehe tykkään ihan hirveästi Marshallista touhuamassa lasten ja nuorten kanssa, vaikka se harvoin pääseekin niiden kanssa kontaktiin. Muistelen edelleen kaiholla sitä, kun Ruska Svart piti valmennusta, mutta siis Marshall on ihan yhtä kiltisti näille vanhemmillekin lapsille.
Sitten Marshall-poloinen joutuukin poistumaan harhautuksensa luota ja alkaa jännittää. Voi pientä. 😀 Taannoin kommentoin sitä, että tykkäsin paljon kuinka Marshall joutuu treenaamaan niin kuin urheilija. Tykkään siitäkin, että Marshall jännittää niin kuin urheilija. Vaikka kisaa tuhat kisaa, jokainen kisa on aina uusi kisa. Kun vetää rutiinilla, ei jännitä niin paljon kuin ekoissa kisoissa tai ekoissa telkkarista näytettävissä kisoissa — mutta silti jännittää. Ja kun on taukoa, sen jälkeen vasta jännittääkin. Ja kun Marshallilla on vielä muitakin syitä… Vaikka ei ole kivaa jännittää, juuri tämän tarinan loppuosan myötä tunnen näkeväni syvemmälle Marshallin hahmoon kuin aiemmin. Tämä on yhtä onnistunut kohta kuin se, miten Marshallin ja Niklaksen vuosipäiväreissua kuvattiin.
-
Mua jotenkin huvittaa, miten Sonja suojelee tätä Anssin juttua niin kuin suurta salaisuutta. 😀 Se on jotenkin niiiiiin inhimillistä ajatella, että pian muut näkee jotain ja kyselee ja huomaa. Vaikka ei tietenkään huomaisi. 😀 Kenenkään normaalin ihmisen ajatuskulku ei menisi sellaisia ratoja, että aaaaa Sonjalla ja Anssilla on jotain kun Sonja menee kerran Tampereelle. Tietenkin normaali ihminen ajattelisi, että noni se menee katsomaan Salieria kun mainitsi sen Anssin. 😀 Mutta itsehän sitä pelkäisi ja luulottelisi toisin.
Sonjan olosta päättelen, että juuri nyt Anssi on aika jännittävä ja vähän ihanakin salaisuus. Olisi mahdollista tulkita samoista merkeistä, että Anssi on nolo ja ahdistava salaisuus, mutta jokin ei saa mua tämän tarinan perusteella suostumaan sille kannalle. Ehkä se on se, että Sonja on tosiaan menossa ihan Anssiakin tapaamaan, eikä tiukasti pelkkää Salieria. Vitsin hahmot, kun tahtovat oikein kerjätä onnettomuuksia. Sonjan silmin Anssi on tosi ihana, mutta eihän tästä nyt mitään hirveän hyvää voi seurata! Koska onhan se Harri nyt ihan eri sarjassa Anssin kanssa! Tosi ahdistavaa seurata vierestä.
-
Tässä tarinassa Sonjan mielialassa on sellainen tasainen mutta toiveikas suvantovaihe. Asiat järjestyivät. Vaikka jäätiin kahden hevosen kanssa yksin, toiselle löydettiin (Sonjan näkökulmasta) kiva ja taitava vuokraaja. On energiaa keskittyä Morttiin, kun voi luottaa siihen, että Salierilla on kaikki hyvin. Sitäkin sivutaan, että vaikka Mortin ostaminen ei olisi ollut viisain ratkaisu, jos Harrin lähdöstä olisi tiedetty etukäteen, niin sekin järjestyi. Ja se Harri, hän on toki lähtenyt, mikä on kurjaa, mutta onneksi on näitä kaikkia muita juttuja mietittävänä. Niin kuin se, miten muut asiat järjestyivät. Ja Anssi… 😀
-
No onhan se Flida nyt söpö, kun sillä on jokin intohimo. 😀 Oikeassakin elämässä sellaisen eläimen kanssa on kivaa tehdä yhteistyötä, jonka mielestä se puuha on tärkeää ja mukavaa. Toisaalta sitä en niin arvosta, jos niillä on liikaa vastakkaisia mielipiteitä kuin mulla… 😀
Söpöjä on Noa ja Chaikin tietysti. Olet pohjustanut hyvin tätä välivaihetta, kun ei vielä tiedetä, mitä ollaan, mutta jotain ollaan. Sitä ne muutkin takuulla pohtivat (kun ehtisi kirjoittaa siitä…) koska siellä on niitä uteliaita heppuja aika paljon. Sitä paitsi kyllä mäkin pistäisin merkille, jos joku jota päivittäin näen, alkaisi viettää paljon aikaa jonkun ihme työkaverin kanssa yhtäkkiä ja käskisi sen tallille asti.
Noan huomio kiinnittyy kuitenkin juoruilun sijaan enemmän omaan epävarmuuteen tilanteesta. Tässä vaiheessa ei kai ole oleellista, kuka on huomannut jotain, vai onko kukaan: kun nyt edes itse tietäisi! Vaikka Noa on miettinyt suhdettaan parissa viimeisessä tarinassa paljon, en aisti hänen olevan yhtään suuttunut tai turhautunut siihen, ettei hän tiedä vielä. Ennemminkin aistin sellaista hermostunutta jännitystä. Mitä jos toveri haluaa ihan eri asioita? Varsinkin kun tämä toveri pälyilee aina ympärilleen ennen kuin uskaltaa rentoutua. Ehkei Noalla kuitenkaan niin huono itsetunto ole, että hän ajattelisi Chain häpeävän…
En osaa kyllä päättää, mistä kitisisin lisää tarinoita. Tietenkin Chaista ja Noasta, mutta kun se ratsujousiammuntakin kuulostaa niin kiehtovalta, ja kun se on nyt kovassa nosteessa tallilaisten keskuudessa muutenkin. Musta on tosi kivaa myös se, että Noa on saanut säilyttää oman elämänsä! Vaikka boifrendi on mielessä reissuissa ja mukana treenaamisessa (ja tietenkin on, kun Noalla ei ole nyt aikoihin ollut mitään isompaa suhdetta), se ei ole tunkeutunut mukaan kisamatkoille tai muuttanut Noan huoneeseen.
Mut noni. Kirjoita.
-
Mä kävin ekaa kertaa tuolla kutsusivulla ja vau. Vau että meidän tarinasta lähtee sinne hieno edustus! Ja vitsit kun oli ihana aihe. Pikkasen harmittaa, että olen ollut niin hitaalla virtuaalimaailmassa, ettei minun hahmoani ole mukana. Mutta pääasia, että muita pääsee!
Tästä jousiammunnasta on tullut ihana juttu. Aluksi tykkäsin ihan vaihtelusta, kun siitä pääsee niin harvoin lukemaan. Nyt tykkään siitä, miten paljon hahmot ovat saaneet tehdä yhdessä sen kautta. Ihan vaikka heppa-autosta puhuisivat ja katsoisivat! Mitä enemmän he ovat tekemisissä, sitä paremminhan he tutustuvat, eikä kenelläkään mielikuvitushahmolla voi olla ainakaan liikaa kontakteja. 😀 Sitä paitsi olette iskeneet niin paljon tarinaa porukalla, että näyttää siltä kuin teillä olisi hauskaa, ja se on kirjoittamisen tärkein asia. 😀
TähänKIN voisin kommentoida myös että voi Niklas, mutta enpä kommentoi muhaha. Silti sen tuima keskittyminen on musta hellyyttävää. Samoin mun Marshallia kohtaan niin ankara sydän ihan sulaa, kun Marshall on niin viisas että osaa pitää nokkansa kiinni pikkuasioista ja keskittyä olennaiseen. Pilkunviilausta Niklas nyt vähiten kaipaisi. Osaisipa itsekin sparrata muita niin kuin Marshall tässä.
-
Voi Niklas. Voi m ontakohan kommenttia olen aloittanut kirjoittamalla voi Niklas? Mutta kun se on niin voi Niklas.
Senkin olen sanonut useasti, että lukijan on helppo hurrata Niklaksen puolella, koska Niklas on inhimillinen ja sympaattinen, ja todellakin kaikki voitonhetkensä ansainnut. Nyt kun Niklaksella ei mene hyvin, lukijaakin harmittaa hänen mukanaan. Toisaalta tiedostan myös tässä selkeästi sen, että kun päähenkilö pääsee tavoitteeseensa, hänen tarinansa on auttamatta ohitse. Jos Niklas etenisi lineaarisesti kohti täydellisyyttä joka hevosen kanssa, emme saisi enää kauaa lukea Niklaksen hevoselämästä, tai se alkaisi tuntua jatko-osalta. Kaikenlainen edistys takapakkeineen ja suunnitelmineen on se, mikä tekee tarinan pääjuonen, ja Niklaksen tarinan pääjuoni on hyvin selkeä. Tykkään aina myös siitä, että isojen suunnitelmien toteuttamisessa (kuten Niklaksen ratsastuksen kehittämisessä) kestää mooooooonta tarinaa. Se, että nämä pitkät juonet limittyvät toisiinsa, tekee tarinasta suunnitellun oloisen ja sellaisen, että lukija voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Pohjustus on kunnossa ja tarpeeksi pitkä.
Mutta hei. Niklas ei ole ainoa, joka kasvaa ja kehittyy. Marshall puhuu yhä Niklaksen puolesta (koska Niklas oikein pyytää sitä!) mutta tarina tarinalta Marshall uskaltaa antaa Niklakselle enemmän tilaa hevosten kanssa sitä mukaa kun hän osoittaa pystyvänsä. Nyt tuntuu siltä, että Marshall luottaa Niklaksen taitoihin realistisesti, ja se realistinen määrä taitaa olla enemmän, kuin mitä Niklas niihin itse luottaa.
-
Aaaa mulle tulee tästä kuvasta mieleen ne vanhat kuvitetut heppasadut, joita pienenä rakastin. Niiden kuvat olivat samanlaisia: vähän utuisia, rauhallisen värisiä. Rakastin niitä. Mun suosikkini oli satu, joka kertoi joukosta hevosvarsoja, joiden piti etsiä itselleen ammatit. Niistä tuli postiratsuja, ritarihevosia ja vaikka mitä — paitsi sadun rumasta ankanpoikasesta, joka ei sopinut minnekään, tuli runoratsu. Tykkään kuvista, joista mulle tulee mieleen satu.
Nelly tykkää Polinan silmistä eniten, mutta minä tykkään Aamun kasvoista ja hiuksista. Tulee mieleen vähäsen Disneyn Pocahontas, ja se taitaa johtua sekä Aamun piirteistä että reuhallisesta tyylistä.
-
Aamu on niin samastuttavan herkkä hahmo! Hänen tarinaansa sopii minäkertoja ihan tosi hyvin. Ulkopuolinen kertoja ei saisi edes kaikkitietävänä kerrottua, miten Aamu tarkkailee koko ajan muita, ja miten vaivihkaa hän sen tekee. Paljon Aamun persoonastakin jäisi pimentoon kaikkitietävältä kertojalta. Aamun kertojaääni on jo näin alussa tarinaa tosi erottuva ja omanlaisensa. Siinä on samaa nöyryyttä kuin Santulla, mutta siinä missä Santun ääni on rupatteleva, Aamun ääni on herkkä ja tarkka. Jos nyt mennään yhtä epämääräisiin kuvailuihin kuin viinien kanssa, niin Aamun kerronta on hymytöntä, ujoa ja rehellistä, ja niin yksityisen kuuloista, ettei lukija ajattele hänen sensuroivan ajatuksiaan. Hän vaikuttaa luotettavalta kertojalta.
Tässä tarinassa pelkkä lyhyt maininta isästä Polinan varusteiden suhteen saa mut tulkitsemaan paljon Aamun perheestä ja etenkin isästä. Aavistelen, että perhe on karkeasti samaa yhteiskuntaluokkaa Helmipurojen kanssa: uusi satula ei olisi sinänsä taloutta kaatava investointi, mutta se ei ole niin tärkeää, että siihen viitsisi sijoittaa. Onhan sillä jo satula! Aamu taas taitaa kärsiä aika paljon nukkavieruista varusteista, mutta yrittää reppana kursia niitä kokoon kiltisti. Käy sääliksi. Aamu muutenkin ajattelee paljon sitä, mitä muut ajattelevat hänestä.
Musta on ihanaa, että pyysit Marshallia leikkimään, ja että Marshall lähti vastaamaan. Sekin on siistiä, että Heli opettaa Aamua. Aamu on ollut niin näkyvillä muiden elämässä omissa tarinoissaan, että toivottavasti hän saa jo pian isoja rooleja muiden elämissä ja teksteissä. Toivottavasti itsekin kehtaisi kirjoittaa hänestä. Tuntuu vain aina siltä, että jos on yksikin juttu kommentoimatta, ei ole oikeutta kirjoittaa. 😀
-
Aamun tämän tarinan ensimmäisen puoliskon ajatukset on niitä, joita itse pyörittelen usein: viimeksi ihan eilen. On niin inhimillistä ajatella kaikkien tuomitsevan, kun ei onnistu jossain. Tottahan oma hevonen pitää saada tottelemaan, ja onhan se nyt noloa, kun se ei pysähdy nätisti käskettäessä. Vai… Onko? Aamu on nuori tyyppi vielä. Mitä vanhemmaksi pääsee, sitä enemmän huomaa, miten omat ajatukset kulkevat rinkiä oman navan ympärillä, niin kuin kaikilla muillakin. Kukaan ei ole niin erityinen, että kiinnostaisi muita. 😀 Aika rankka ajatus. Ja mitä tottelemattomiin eläimiin tulee… Juuso, koiranpentuni: tulepa tänne ja kerropa Aamulle kuka justiin äsken sai taas ainoan sisänallensa sniikattua ulos miljoonasta kiellosta ja estely-yrityksestä huolimatta!
Hopiavuoren muut hahmot on tässä kuvattu melko luotaantyöntäviltä. Pidän sitä itse asiassa tosi aitona näkökulmana, vaikka talli ja sen hahmot ovatkin mulle ulkopuolisena tarkkailijana niin rakkaita ja tuttuja, että tuntuu jotenkin pahalta lukea hahmoista näin. On kuitenkin ihan totta, että he ovat vuorovaikuttaneet pitkään. Oikeassakin elämässä ydinporukkaan olisi tosi vaikeaa päästä… Eira olisi Aamulle helpoin tie sisään, mutta sekin tie on ollut aika kiinni siksi että minä olen ollut kiireinen, enkä ole hoitanut kirjoittamista ja sisään saattelemista niin kuin kuuluisi. Aamun nahoissa en itse uskaltaisi mennä edes Hopiavuoren tupaan yksin. Aamupa uskaltaa inhimillisistä ulkopuolisuuden tunteistaan huolimatta.
Haluan nostaa esiin yhden pikkuasian vielä tästä tarinasta: Aamun turhautumisen, kun Polina ei tee niin kuin pitää. Hevosen käytös harmittaa virtuaalihahmoa oikeasti ihan äärimmäisen harvoin! Jos joku suuttuu tai harmistuu hevoseensa, hän on muutenkin paha hahmo. Musta on hienoa, että myös tarinoissa tuodaan esiin, että toinen (oli se sitten hevonen tai vaikka kaveri) voi ottaa päähän ja joskus lujaakin, eikä sitä silti rakasta vähempää tai ole huono ihminen. Mä ainakin nuorempana luulin, että olen huono, kun koirat suututti, ja kirjoitettuja ihmisiä ei suututtaneet lemmikit oikeastaan ikinä…
-
No mitäs te jousiampujat!! :DD Mä näin, että näiden heppujen lisäksi myös muuan Metsärinne on ollut välillä kisalistoilla. Nyt kun Degerlundkin on pelissä mukana mun työkiireiden vähän hellittäessä, niin aijjjjjjettä toivon näiden tuttujen hahmojen olevan joskus samoissa kisoissa, jotta pystyisin kuvaamaan heitä ulkopuolisen silmin Rositan kautta.
Mutta musta on ihanaa, että näin monelle hahmolle löytyi tällainen yhteinen mielenkiinnon kohde, jonka avulla saa uudenlaisia heppakokemuksia! Ja että mahdollinen yhdessä kokeminen sekoittaa pakkaa sen verran, että hahmot pääsevät tutustumaan syvemmin joihinkin pinnallisempiinkin tallituttuihin.
-
Jannaa kalvaa selkeästi enemmän äidin teot kuin äidin kuolema. Mä en nimittäin itse tunnista tätä vuosipäivähässäkkää. Esimerkiksi mun isän kuolemasta on nyt kymmenisen vuotta, enkä edes muistaisi sen vuosipäivää, ellei se olisi ollut jus vähän ennen mun ylppäreitä niin että kukaan ei kehdannut tulla juhliin ja mulle oltiin vihaisia kun pidin ne ja lähdin Provinssirokkiinkin. Iskä oli mulle tärkeä, mutta aloin välillä epäillä, onko mussa jokin vika kun en murehdi moisia vuosittain, vaan vain välillä mielessä käy että voisipa kertoa/näyttää/kannella iskälle. Jos kokisin mun kuolleen vanhemman pilanneen mun mahdollisuudet, kohdelleen mua kaltoin tai muuten tehneen mua kohtaan anteeksiantamattoman väärin, ehkä mäkin silloin ajattelisin asiaa enemmän, varsinkin just siinä tilanteessa jossa Janna Rasmuksen kanssa on. Jannan äiti on kuitenkin mulle tavallaan mysteeri. Mitä niin kamalaa on kertomatta, että se on oleellista omaa parisuhdetta rakennettaessa? Ehkä Janna pelkää, että jos saisi lapsen, toimisi niin kuin äitinsä. Se voisi pelottaa muakin Jannan tilanteessa, mutta samalla tietäisin, että se on ihan keksitty pelko ja huuhaa-ajatus, vaikka se kuinka tuntuisi musta todelliselta uhalta. Sekä Janna että minä ollaan niin empaattisia, että jos meillä olisi lapset (tai silloin kun meillä on parisuhde), me yritetään parhaamme. Lisäksi Janna on tosi vahva henkisesti.
Olisin voinut kirjoittaa tähän myös saman kuin Sonja: mitä sitten, jos mun tallikaveri kertoisi mulle tuollaisista vanhemmista? Kehittelin kuitenkin tätä ajatusta vielä pidemmälle. En mä tuomitsisi Jannaa, eivätkä Niklas, Marshall tai ylipäätään kukaan normaali aikuinen. Sitten meillä on sellaisia kuin Eira, jotka eivät välttämättä tarkoita pahaa, mutta möläyttelevät niin typeriä kysymyksiä ja kommentteja moisia juttuja kuullessaan, että se sattuisi. Toisaalla meillä on vielä suoranaisen ilkeät ihmiset, jotka näkevät toisessa heikon kohdan ja tarttuvat siihen puhtaasti sen takia, että nauttivat toisten rääkkäämisestä. Maailma ei ole sellainen kuin mä ja mun kaverit: mun maailmani on, koska mun korkeimpia arvoja on kiltteys ja olen valinnut kavereiksi kaikki kilteimmät. Aloin miettiä sitä, miten esimerkiksi yläaste on julma paikka. Ei siellä ollut merkitystä, vaikka mun kaverit olivat kilttejä niin kuin minäkin, kun ulkopuolelta tuli niin paljon kaikkea kamalaa kommenttia. Luulin itsekin pitkälle aikuisikään asti, että mussa on jotain tosi pahasti vialla ja mua ei voi lukea edes samaan ihmislajiin muiden kanssa. Totta kai Jannan tausta on ollut yläasteen kaltaisissa paikoissa muiden maalitettavana. Tietenkin se jättää jäljet. Munkin yläasteesta on miljoona vuotta aikaa, ja silti joskus kaupassa pelkään esimerkiksi ärsyttäväni muita valitsemalla tomaatteja liian kauan.
Janna on usein mulle vaikeasti samastuttava hahmo, mutta tämä teksti jotenkin avasi häntä ja sai minut pohtimaan häntä enemmän. Janna EI ole vaikeasti samastuttava hahmo. Jannan kertojaääneen vain sekoittuvat hänen kokemuksensa niin kuin oikealla ihmisellä. Olen tainnut unohtaa, että Janna EI kerro tarinassaan absoluuttisia faktoja ympäristöstään ja tapahtumista, vaan oman kokemuksensa, omat pelkonsa ja omat luulonsa. Ihminen näkee itsensä ja maailman tosi vääristyneesti, ja kokemuksethan ne ovat, jotka havaintoja vääristävät.
**
Sonjan kommentti Eetusta on muuten mielenkiintoinen. Mä tiedän, miten Eetu toimisi, jos kuulisi Jannan koko elämäntarinan äiteineen kaikkineen. Nyt meinaan haljeta uteliaisuudesta, millaiseksi olen Eetun lukijan mielestä kirjoittanut, eli miten se tämän asian ajattelisi annetun tiedon varassa. 😀
