Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
:DDD Muakin nauratti. Tehdäänpä analyysi tämän tekstin huumorin keinoista, koska enpä mä joudu niitä ikinä työssäni tekemään. Tai tarkistamaan kolmeakymmentäkuutta kerralla. 😀
Keino yksi: vanha meemi ”mistä kohtaa?”
Tämä sopii vastaukseksi melkein mihin tahansa lohduttelevaan toteamukseen ja toimii. On sun tukka ihan hyvin leikattu! Ai mistä kohtaa? No on se sun autos ihan pätevä noiden muiden rinnalla! Ai mistä kohtaa? On se sun koiras ihan normaali ikäisekseen. Ai mistä kohtaa?Keinot kaksi ja kolme: mysteeri, jolle varmaan olisi joku hieno termi, sekä liioittelu
Tämä on mun lempijuttu kirjoittaa ja tosi kiva lukeakin! Käytin tätä itse, kun Hello houkutteli Tiden koirien Match Showhun, ja kun Hello oli kasvattanut amisviikset jossain Eetun kisatarinassa. On ylikivaa paisutella jotain pikkuasiaa tosi isoksi ja sitten paljastaa, että kyse on lesepuurosta, tai vaikka niistä viiksistä, kun on ensin vihjaillut että hevonen on suurin piirtein kuolemassa, tai että Eetulla on skitsofreeninen kohtaus…Keino neljä: kontrasti
Marshall on niin vakava ja tosissaan, kun taas tapahtuma itsessään on niin pieni ja huoleton.Keino viisi: koominen tilanne
Tätä on tässä, vaikka se on loppujen lopuksi aika pikkuruisessa roolissa. Ylipäätään rypeevä hevonen voidaan katsoa hassuksi.Joo, kirjoittakaa mulle lisää mysteerejä. Pitäisköhän tehdä tarinakisat, joissa koominen mysteeri on tehtävänanto?
-
Olen sanoonut ennenkin tämän, mutta Jannalla on niin rankka työ, etten kyllä pystyisi siihen. Lieviä ongelmia mäkin selvittelen omissa hommissani, mutta voin luottaa aina siihen, että joku muu hoitaa ne vakavammat. Jannalla ei oikein ole sitä jotain muuta, kun hän on se itse. Rasmus onkin varmaan korvaamaton tuki, koska ymmärtää ihan oikeasti, millaisten juttujen kanssa Janna painii. Onneksi Janna pääsee kokemaan myös onnistumisia. Onhan se ihanaa, kun pystyy auttamaan toista ja toisella menee paremmin.
Tallilla on sitten vastassa… Kuramörkö. Miksi valkoiset hevoset löytää kaikkein oksettavimmat paikat piehtaroida? 😀 Paahtiskin on varmaan henkisesti valkoinen hevonen, vaikka onkin periaatteessa musta. Kaikki rapaläjät ne hevoset löytääkin.
-
Ollapa oma Paahtis! Se on nuori ja sen elämässä tapahtuu paljon. Se näkee uusia juttuja ja tottuu vähän kaikkeen. Janna tekee sen kanssa hyvää työtä ja suhtautuu siihen niin tosi ymmärtäväisesti. Kun Paahtis tuosta ikääntyy, se on varmaan hevosista parhain. Kun on nähnyt ja kokenut kaiken, ei tarvitse pelätä pikkujuttuja tai saada sätkyä mitättömyyksistä. Vaikka fiksu heppa se on nyt jo! Luulen, että se vain paranee ikääntyessään.
-
Taas tulee kommentti niin myöhässä, että paljon on ehtinyt tapahtua, ja taas tulkinta Anssin tarkoitusperistä on muuttunut matkan varrella. Mutta hei! Hyvän romaaninkin yksi ominaisuus on se, että se kestää useamman lukukerran. Ekalla kerralla ollaan, että onpa se Anssi hyvä vuokraaja ja innoissaan hevosesta, ja ystävällinen Sonjallekin kun haluaa viettää hetken aikaa rupatellen. Toisella lukukerralla on, että jaaha, vai lasilliselle, vai juttelemaan, joo niin justiin, olisihan tämä pitänyt ekalla lukukerralla arvata. 😀
On se haikeaa, että Salieri muuttaa pois. Vaikka se on keksitty ja menee tuttuun paikkaan, silti on vähän sellainen olo, että mitenhän se reppana siellä pärjää. Ei kai se luule, että se on nyt hylätty? Muistetaanhan sitä rapsuttaa?
-
Onpa kiva tapa kuitata Jannan kuulumiset pidemmältä ajalta! Pitäisi tehdä tällaisia kokoelmapostauksia varmaan omistakin hahmoista, kun niiden jutut ovat liikkuneet kuin etana mun työkiireiden takia. Hyvä, että Janna on toipumaan päin ja löytänyt Rasmuksensa!
-
To-si är-syt-tä-vää. Siis se, että menin äsken avaamaan Anssin spinnarin ja ymmärsin lopettaa lukemisen liian myöhään. Tässä tarinassa nimittäin Anssista pedataan vielä kilttiä, ajattelevaista, kivaa miestä ja me oltiin kaikki ihan Anssin puolella. Harri-kyselykin tuli tulkittua tietenkin tätä ekaa kertaa luettaessa aitona huolena, ja tässä vaiheessa Anssi vaikutti niin sopivalta ja kivalta vuokraajalta. Nyt en pysty palaamaan siihen tunteeseen. Miksiköhän henkilön kaikki pisteet mun silmissä romahtaa, kun se toimii yhdessä ainoassa jutussa mun tärkeitä arvoja vastaan, vaikka se toimii muuten mun arvojen mukaisesti? Luen Anssin käytöksen nyt ihan eri silmälasien läpi, ja vaikka ekalla lukukerralla se oli hyvä vuokraaja, nyt on sama vaikka se olisi lyönyt Salieria tässä tarinassa huvin vuoksi. Kiva nyt yrittää kommentoida näitä vanhempia juttuja… 😀
-
Tykkään ex-urheilijana ihan hirveästi tästä aloituksesta. Teknisesti se on lista, mutta sisällöllisesti se on niin tutun ja toden tuntuinen. Meillä perheessä urheillaan, ja jossain vaiheessa suurin osa on menestynyt omissa jutuissaan. Ulospäin näyttää siltä, että urheilija käy vain kisoissa voittamassa ja hän on syntynyt jonkin jumalallisen urheilullisuuslahjan kanssa. Ihmiset ihan totta suurimmaksi osaksi luulevat, että se on siinä! Kukaan ei muista, että voittonsa eteen urheilija treenaa ihan oikeasti-oikeasti seitsemän päivää viikosta vähintään kahdesti päivässä, noudattaa äärimmäisen tarkkaa ruokavaliota ja kieltäytyy tosi monesta muille normaalista kivasta asiasta arjessaan ihan päivittäin ja viikottain. Urheilija uhraa paitsi vapaa-aikansa, myös suurimmat perhe-, kaveri-, loma-, lemmikki-, työura- ja Burger King -haaveensa. Koska sitä ei tiedetä, luonnollisesti virtuaalistenkin urheilijoiden tarinat sisältävät yleensä voittokulkua, pari treeniä ja huikean paljon muuta elämää kuin urheilua. Musta oli niin virkistävää lukea siitä, miten Marshallin aika ja energia menee urheiluun. Treenattavana on paitsi hevonen ja ratsastus, myös oma ruumiillinen kunto.
Just tätä kontekstia vasten vasta ymmärtää senkin, miten paljon Porin-reissu Marshallilta oikeasti vaatii. Onhan se nyt oikeasti hieno tapa viettää vuosipäivää, mutta kun Marshallin on vielä ponnisteltava sen eteen enemmän kuin vaikka mun olisi. Muut kommentoivat, että toivottavasti Niklas osaa arvostaa tätä, ja musta tuntuu, että se osaa. Niklas ei enää nykyään valita Marshallin hevosjutuista (niin kuin siis aikana ennen Hopiavuorta), vaan tuntuu ymmärtävän, miten paljon Marshallin on panostettava. Niklas on paitsi iloinen yllätyksestä, osaa myös taatusti arvostaa sen vaatimia ylimääräisiä ponnistuksia. En tiedä osaisinko itse, jos en olisi seurannut urheilua ja urheilijoita niin läheltä. Varmaan valittaisin, että miten VOI olla niin vaikeaa yhden kerran lähteä edes kävelylenkille, miten niin jumaliste menee herkkyys hä? 😀
-
Mä muistan kun luin tämän heti, kun julkaisit, vaikka mun kommentointiaika onkin ollut taas tosi vähäistä. Olin tietenkin iloinen, kun Marshall päätti palata — mutta naurahdin ääneen, kun luin Marshallin tekstarit. Nyt kun luin tämän taas, niin kyllä tuli varmistuttua ettei nenässä ole räkää, kun niin tyrskähdin. Itse viesti ei taida olla se hauskin juttu, vaan se, millainen uhkakuva Nelly on ja miten se iskee Marshallin tajuntaan kuin, hehe, vasara alasimeen. :DD
Sinulla on ihan totta erityinen kirjallisen ilmaisemisen taito, mutta mun kannalta on vielä parempaa että sinulla on mun naurattamisen taito. Kyllä mä huonoille vitseille nauran, mutta en kauhean usein ääneen asti hahmojen tempauksille.
-
Muutkin ovat sanoneet tämän, mutta olen tosi ylpeä Nellystä. Ei joka akka pystyisi myöntämään tarvitsevansa apua, tai ei ainakaan hakeutuisi hoitamaan ongelmiaan. Samalla sanon, että tämä teksti on myös tosi tärkeä. Kirjallisuudessakin olisi hyvä nostaa enemmän esiin sitä, että päässä voi olla erilaisia ongelmia, eikä se tee ihmisestä peruuttamattomasti saati automaattisesti hirviötä. Siitäkään ei puhuta läheskään tarpeeksi vielä nykyään, että naisellakin on nyrkit, ja ettei se ole hassua, kun nainen lyö. Tämä oli musta tosi tärkeä tarinankäänne käsitellä eteenpäin.
Eetun sielunelämä jännittää vähän myös mua, ho ho hoo, vaikka olen Eetun kirjoittaja. Tiedän, mitä sen päässä suurin piirtein liikkuu, mutta vastapelaajankin osa on raskas. Nelly on ollut niin kauan niin tärkeä osa Eetun elämää, että houkuttelisi hirveästi päästää Nelly helpolla. Eetun sielunelämä saati tilanne ei kuitenkaan taida loppuviimein olla niin kuin mulla, vaikka sen ensireaktiot näihinkin asioihin on… Noh… Hitaita ja vaimeita niin kuin koko Eetu.
Haluan nostaa tästä tekstistä esiin myös yhden epäolennaisen yksityiskohdan: sen, miten Nelly lukee Eetulle. Mun pikku sydän meinaa pakahtua siitä ajatuksesta, miten Nelly noin vain pitää ihan normaalina, ettei hänen Eetunsa osaa kunnolla lukea ja ryhtyy tulkiksi. Tällainen pikku asia saa mut olemaan ihan että aww, miten sinä Eetu ikinä pärjäisit ilman Nellyä. Tämä pikku palikka vetoaa muhun, yllättävää kyllä, paljon enemmän kuin Nelly emännän roolissaan, vaikka sekin on ihanaa.
-
Mä ar-va-sin mä arvasin mä arvasin mähän sanoin mitäs mä sanoin hä hä hä!
Korostan vielä varmuuden vuoksi, että ei ole ollenkaan huono juttu, että lukija voi arvata juonenkäänteen etukäteen. Se tarkoittaa, että juonenkäänne on hyvin pedattu etukäteen. Ei ole tarkoitus vetää mattoa lukijan alta, vaan muuttaa tarinan suuntaa.
No mutta!! Voisin kirjoittaa tähän vaikka mitä spekulointia. Eihän nyt yksi tämmöinen keissi tarkoita käsittääkseni mitään muiden ihmisten maailmassa, kun ilmeisesti muut eivät ole yhtä ankaria näissä asioissa kuin minä. Samalla se voi tarkoittaa ihan kaikkea.
– Se voi olla itsetutkiskelun paikka Sonjalle. Miksi näin tapahtui jotain kolme minuuttia sen jälkeen kuin Harri lähti ja miksi se tuntui tältä?
– Se voi olla uuden alku tai ainakin vanhan loppu. Ei kai kovin moni aikuinen hyppää suoranaiseen parisuhteeseen yhden suukon takia, mutta se voi johdattaa eteenpäin.
– Se voi olla Harrille käänteentekijä. Ei nyt iiiiihan kaikkea kannata varmaan sanoa kumppanille, mutta mitä jos nyt sanoo? Mä olen varmaan mustasukkaisempi kuin Harri, mutta ainakin mä voisin repeillä liitoksistani toisella mantereella. Kamalinta ei taida olla se, mitä tapahtui, vaan potentiaalisesti se, miten Sonja tästä lopulta ajattelee.
– Se voi olla hahmoa kasvattava käänne.
– SE VOI OLLA UUS BOIFRENDI koska onhan Anssi nyt hevosmies. Vaikka hurraankin Harrin puolesta. Mäkin voisin melkein ottaa Harrin.Palataan hetkeksi vielä toiseen näkökulmaan. Siihen, miten MÄ ARVASIN. :DD Arvasin, että jotain voi tapahtua, mutta on tässä yllätyksiäkin. Että näin pian! Että se tuntui Sonjasta hyvältä! Että Sonja selittää itselleen (niin kuin varmaan moni muukin kuolevainen), että se oli vain se yksi kerta, menköön nyt!
Noni nyt tulee metrikommentti, niin säästän Anssin analysoinnin toiseen kertaan. 😀
-
Nämä on hirveän hyviä apuvälineitä siihen, kun tutustuu omaan hahmoonsa! Kysymyspatteristoja on valmiinakin erilaisia ja erilaisille hahmon suunnittelijoille, niin että jokaiselle löytyy oma. Yleiset kysymykset on sellaisia, että ne on kauhean hyvä tuoda esiin muille, että tietävät, missä mennään. Sitten on niin pikkuruisia asioita, joita muut kirjoittajat ei välttämättä tarvitse, mutta jotka on joillekin omaa hahmoaan kirjoittaville ne jutut, jotka saa hahmon tuntumaan elävältä. Mä olen yksityiskohtaisten kysymysten kova fani ja säästänyt kauheasti kaikkea pientä sälää esimerkiksi Instagramista hahmoja varten. Musta on ihanaa ja tärkeää tietää omasta hahmostaan esimerkiksi se, että kun se naputtaa pöytää, naputtaako se sormillaan, sormenpäillään, kynsillää, kämmenellään, vain yhdellä sormella vai miten se sen tekee. Tai miltä oma hahmo näyttää ja vaikuttaa, kun se vaikka kiusaantuu, innostuu tai menee lukkoon, ja mitkä asiat saavat sen tuntemaan niin.
-
Tietenkin pitää tulla kommenteista hyvä olo eikä ikävää, ja tämä ei tarkoita muuta kuin sitä että mun täytyy vaihtaa kommentointityyliä just Jannan kohdalla, ja sehän onnistuu. Ajatusten lukemisessa mulla on vielä parannettavaa, joten valitettavasti mulle joutuu yhä sanomaan muilla keinoilla, jos kommentoin väärin. 😀 Hei miehistö; ens kerralla aiemmin, ettei tule kenellekään paha olo.
-
Teetkö käsitöitä tai tiedätkö jonkun, joka tekee? Se käsityön oikea puoli, etupuoli, on ihan sairaan hieno, kun tekijä on jo harjoitellut paljon. Sisäpuoli on kuitenkin aika ruma, eikä muistuta kauheasti sitä muille näkyvää puolta, vaikka tekijä olisi millainen konkari. Sulla on nyt tässä ilmeisesti samaa. Pidät tätä tarinaa esillä niin että me lukijat nähdään se etupuoli. Seisot nurjalla puolella pitelemässä. Näet miten se on tehty ja miten sitä on yritetty hinkata ja hioa. Me ei nähdä yhtään minkään sortin langanjuoksuja, vaan pelkkä kuva. Ei mitään hätää.
Mä tykkään tästä tarinasta. Usein tunteellisia tarinoita on tapana venyttää ja vanuttaa ja niistä haluaisi kirjoittaa spektaakkelin. (…köh…minä…köh…) Oikeasti lyhyys ja yksinkertaisuus ovat usein toimivampi ratkaisu, ja niin tässäkin. Sen lisäksi, mistä kerrotaan, merkitsevää on se, mistä ei kerrota. Nyt tarina kestää lyhyen hetken: pikku odottelun ja ne viimeisistä viimeisimmät jäähyväiset. Sen lisäksi kamera zoomaa lyhyisiin takaumiin ja hyvin kevyesti Sonjan pään sisään tapahtumahetkellä. Yhtään enempi möyhentäminen olisi varmasti vain vienyt fokuksen pois siitä, miten nopeasti jäähyväiset olivat ohitse. Se oli vain yksi viimeisistä viimeinen suukko otsalle ja Harri meni. Se kesti ehkä korkeintaan puolitoista sekuntia. Yhtään enempi Sonjan tunteiden esittely olisi taas pilannut vaikutelman siitä, miten turta sitä loppujen lopuksi on, kun kauan kauhulla odotettu hetki lopulta lähestyy. Huomio kiinnittyy kaikkeen outoon, niin kuin koiraan, joka varmaan kaipaa Harria. Etukäteen kuvittelisi, että vielä katselisi toista niin, että ehtii painaa mieleen hänen jokaisen ihohuokosenkin… Mutta sitten ei katsele oikeasti. Katselee koiraa. Tuntee kylmän sään. Tuntee silmissään, että kello on liian vähän.
Tämä on hyvä tarina, josta tykkään lukijana enemmän kuin esimerkiksi omista venytetyistä vastaavistani.
-
Kraah. 😀 Harri on niin analyyttinen. Suututtaisi, jos se tarjoaisi nyt valmiita ratkaisuja Sonjalle (vaikka sitä Sonja voisi kaivatakin), mutta eihän se onneksi tarjoa. Ihana mies. 😀
Tässä tarinassa ymmärrrän Sonjaa hyvin, kun hän epäröi tämän vaikean päätöksen äärellä. Vaikka mulle on joskus vaikeaa ymmärtää ihmisten kaikenlaisia tunteita toisiaan kohtaan, lemmikeihin kiintymisen mä ymmärrän. Vaikka olisi kuinka maailman paras paikka tiedossa, kuinka voi luopua omasta karvaisesta (tai karvattomasta, mutta silti kuonollisesta, kärsällisestä tai turvallisesta) lapsestaan?
Sonja lähtee purkamaan ajatuksiaan Harrin avustamana analyyttisesti lopussa. Se sopii Sonjan luonteeseen. Ehkä kaipausta ja epäröintiäkin on helpompi käsitellä, kun sen purkaa atomeiksi ja tutkii osia myös erikseen. Vähemmän analyyttinen (…minä…) ei koskaan suo ajatustakaan sille, miksi olisi niin kamala ajatus laittaa vaikka mun pieni Juuso pitkään hoitoon, vaikka se on asunutkin meillä vasta keväästä.
-
Hyy eeih kihlajaiset hyvästien aikaan olisi jotain just sellaista, jota mä voisin tehdä. Mun kohdalla se tempaus olisi sekoitus pelkoa, mustasukkaisuutta ja yritystä manipuloida toinen muistamaan että mä olen olemassa. Ei mitään oikeaa sallivaa rakkautta. Sonjan kohdalla en usko, että vaikuttimet on yhtä alhaisia. Harri on ollut mustasukkainen, mutta myöntänyt sen niin rehdisti ja työstänyt sitä, että en usko Harrinkaan halunneen kihlautua vain varmistaakseen että Sonja odottaa. Halusinpa vain tuoda ilmi sen, että joka lukija ei lue tekstiä niin kuin kirjoittaja on sen kirjoittanut — vaikka tietäisi, ettei sitä ole tarkoitettu luettavaksi niin kuin lukija itse sen vastakarvaan lukee. 😀
Mutta jos kommentoidaan asiaa, eikä asian vierestä, niin tämä on juuri sellainen teksti, jota en itse osaisi tuottaa (ja juuri sellainen teksti, jota kernaasti näyttäisin mun pikku opetuslapsilleni lukiossa, että näin lähdetään rakentamaan pohtivaa esseetä). Sonjan ja Harrin referoitujen ja tiivistettyjen keskustelujen lomasta tulee niin hyvin ja tasapainoisesti ilmi kaksi ihan erilaista näkökulmaa Harrin lähtöön ja eron vaikeuteen. Vaikka Sonjalla on oma mielipide, Harrinkin mielipide saa yhtä lailla palstatilaa, ja just siitä tulee sellainen pohtiva ja jopa juuri esseemäinen tuntuma.
Tulkitsin myös Sonjan hahmoa. Ainahan Sonja on antanut Harrille tilaa (hei se päästää sen lähtemään toiselle puolelle maailmaakin), mutta että hän malttaa keskustella tällaisistakin näkökulmaeroista ja hyväksyä ne. Sonjalla ja Harrilla on oltava muutenkin hyvä keskusteluyhteys. Kun molemmille yhteistä on kaipaus ja vähän säälikin toisen osaa kohtaan, ei joka pariskunta viitsi puhua kaipauksen ja säälin erilaisuudesta. Tai malta. Tekstin kerronnasta huokuu myös Sonjan kärsivällisyys — sekä sellainen rauhallisuus, joka saa mut uskomaan, että mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta Sonja ja Harri voivat selviytyä tästä!
Tämä on kaunis teksti. Kihlajaiset ovat ihana asia, mutta kauniin tästä tekee pohtiva ja rauhallinen kerronta, jonka tyyli on ihanassa harmoniassa sisällön kanssa.
-
Mun täytyy sanoa, että mä puolestani en yllättynyt, vaan odotin tätä. Jannalle näyttää olevan tyypillistä, että se aloittaa elämässään tosi suuria mullistavia projekteja ja tapahtumia tai vain ajautuu niihin, mutta ei pääse niissä loppuun.
– Ensin tuli nuori hevonen. Janna ei välillä jaksanutkaan hoitaa sitä, vaan etsi sille vuokraajaa. Lukija ei tiedä vielä, miten Janna nyt yhtäkkiä jaksaa, ja miten sen vuokraajan etsimisen kanssa kävi. Yhdessä tarinassa Paahtiksella oli vuokraaja, mutta häntä ei mainittu enää sen koommin.
– Nuoren hevosen jälkeen tuli koiranpentu. Janna on suhtautunut koiranpentuun pelkästään positiivisesti, mutta tiedetäänhän me kaikki, kuinka apinoita ne osaa silti olla. 😀 (Tai sitten kaikissa mun omissa on ollut joku vika.) Aika/jaksamus ei meinannut riittää hevoselle, mutta koiranpennun suhteen sen riittävyydestä ei ole puhuttu.
– Vaikka Jannalla on jo kaksi eläintä, hän päätti astuttaa Paahtiksen. Astutuksesta puhuttiin vain yhdessä tarinassa, mutta sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta ei sen koommin. Epäilen, että se epäonnistui, eikä Janna vain jaksanut enää palata siihen. Lukijalle tämä olisi kuitenkin ollut ihan hyvä kuitata.
– Työhuolia on ollut jos jonkinlaista. Janna on loukkaantunut töissä useammin kuin kahdesti. Henkistä kuormaa on usein. Näihin ei palata, mutta uusia henkisiä ja fyysisiä loukkaantumisia sattuu usein. Lukija toivoo, että Janna pääsisi psykologille, jotta saisi käsiteltyä nämä yksi kerrallaan pois. Pelottaa, että Jannan pää prakaa, koska siitä, ettei näihin palata enää milloinkaan, päättelen, että Janna hautaa nämä asiat syvälle sieluunsa.
– Loukkaantumisia ja huolia on ollut myös tallilla. Janna on pyrkinyt käsittelemään sitä, kun Nelly yhtäkkiä tirvaisi häntä kuonoon. Muistaakseni Janna loukkaantui fyysisesti myös Paahtiksen kanssa tässä taannoin. Lukija jää miettimään, onko Janna sellainen teräsnainen, että ohittaa moiset vauvojen haaverit olankohautuksella — vai hautasiko hän tämänkin samaan paikkaan kuin työasiat.
– Jannalla on jokaisen perheenjäsenensä kanssa jokin suuri huoli. Yksi on epämääräinen isähahmo, yksi on kohtuun kuollut pikkusisarus ja äidissäkin oli jotain — oliko lie kuollut. Näitä Janna on pyrkinyt käsittelemään yksin, mutta koska Jannalla on niin paljon asioita käsiteltävänään ja haudattuna, lukijaa pelottaa.
– Jannalla on Rasmus. ”Kaikki” tietävät, että se on ihan hirveän huono idea. Janna ei. (Tietenkään ei!! Ei sitä itse huomaa, kun ihastuu, en mä ainakaan!) Se on ihan hirveä idea siksi, että Rasmus on työkaveri ja siksi, että Janna paahtaa suhteessakin eteenpäin miljoonaa niin kuin juna. Että mä lähtisin kauhuissani, jos emännän kanssa seurusteltaisiin vasta puolivirallisesti ja se raahaisi kotiin lastenvaatteita edes kysymättä, haluanko mahdollisesti lisääntyä!
– Janna on ennenkin haaveillut lisääntymisestä. Yhdessä tarinassa Janna halusi sijaislapsen. Sitä ei mainittu sen yhden tarinan jälkeen enää.
– Perinteisesti ajateltuna Jannasta ON rakennettu kauhean huonon äidin kuva. Sillä ei ole merkitystä, mitä Jannan perheessä ja historiassa on tapahtunut, vaikka Janna itse ilmeisesti luulee, että moinen muinaishistoria on ongelma. Sen sijaan lapsi tarvitsee vakautta, luotettavuutta ja pysyvyyttä sekä aikaa. Ja noh… Kun tätä listaa katsoo… Jannaltahan puuttuu niistä joka ainoa ja ihan kokonaan.Eli tietenkin Janna haluaa lapsen. Katastrofin aineksia ja haudattuja ISOJA asioita ei voi enää pahentaa millään muulla asialla enempää — ei ainakaan niin, että saisi useamman sivullisenkin kärsimään Rasmuksen ohella.
Mitä enemmän luen Jannan edesottamuksia ja haaveita, sitä vahvemmin tiedän, miten syvästi inhoaisin häntä oikeassa elämässä, jos joutuisin olemaan samalla reviirillä. Vaarallinen holtittomuus ja jopa viattomat eläimet ja lapset vaarantava itsekkyys ovat musta ilkeyden ja tyhmyyden (mitä Jannassa ei ole) jälkeen kamalimpia piirteitä ihmisissä. Keksittynä hahmona Janna on kuitenkin tosi ihana. Jannaa on nimittäin niin mielenkiintoista inhota. Yleensä lukija houkutellaan inhoamaan tarinan roistoa, mutta antisankarien puolesta usein hurrataan tai heitä vähintään säälitään, kun toivotaan heille parasta. En ole tainnut koskaan ennen tavata Jannan kaltaista antisankaria.
Olin Jannasta ihmisenä mitä mieltä tahansa, hahmona hän on niin tosi onnistunut, että kaipaan tietoa ja tarinaa hänen kaikista edesottamuksistaan, en vain uudesta uuden perään. Haluaisin tietää, miten Janna itse ajattelee järjestää lapsihaaveensa elämäänsä, johon ei tälläkään hetkellä mahdu kaikkea, mitä se sisältää. Janna tietää ajan olevan kortilla, kun etsi sitä heppavuokraajaakin. Hän tietää siis ajan olevan kortilla kakarankin suhteen, vaikka ei tunnistakaan, ettei hänen ajatuskulkunsa mene nyt ihan niin kuin täysin terveellä ihmisellä. Miten Janna itse selittää haaveensa ja elämänvalintansa itselleen loogiseksi?
Tämän tarinan myötä alan myös uumoilla Jannalle uutta ystävää tai ainakin suunnannäyttäjää — yllättäen Nellyä, joka pisti Jannaa pataan. Nellyllä on ollut myös ongelmia päänsä kanssa, mutta päin vastoin kuin Janna, hän päätyi hakemaan jo varhain apua. Nelly on varmaan sellainen, joka myös puhuisi kokemuksistaan julkisesti. Toisaalta… Sen kerran kun itse rikoin itseni töissä, en ainakaan mä itse tajunnut yhtään tarvitsevani kipeästi ammattiapua. Ei läheskään kaikki varmaan tajua, ja jos joku suosittelee, ei varmana usko. 😀
-
Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.
Kerään sanoja, lauseita ja virkkeitä, ylipäätään ilmaisuja. Vaikka tämän poistaa kontekstistaan, tämä on heti yksi mun suosikeista. Vähän niin kuin Tuntemattoman sotilaan se kohta, jossa ikkunalla sijaitsi pölyä. Joka matka on lyhyt, kun vertaa vaan pidempään. :DD
Mutta asiaan. Leo tuo Camillasta esiin ihan erilaisia puolia. Camilla todella on vapaalla, ja vapaalla rentoudutaan. Ponin ajaminen on ihan niin kuin symboli sille, miten ajaminen huvin vuoksi on hassua ja kivaa ja mielenkiintoista, kun taas töissä arki on harmaata ja steffetöntä. No ei Stoffekaan mikään Steffe ole, mutta kun miljöö vaihtuu, harmaat tunteetkin jäävät taa. Pystyn samastumaan tässä tarinassa tosi vahvasti Camillan tunteisiin. Ei muakaan aina huvita opiskelijoiden tekstejä kommentoida. Ei se nyt kamalaa ole, mutta ei mitään erityisen kivaakaan. Teidän tekstejä kommentoin ihan yhtä lailla kuin niidenkin, mutta kun sitä tekee vapaalla ja vapaaehtoisesti, se on ihan eri juttu!
Jos Stoffe edustaa työtä tasapainottavaa harrastusta, Leo edustaa rentoutumista ja yllätyksiä. Joo, mennään vaan yhtäkkiä Keski-Suomeen, sanoo järjestelmällinen ja suunnitelmallinen Camilla. Joo ajetaan vain tuntemattomalla ponilla niin että heilahtaa. Joo ilman muuta jäädään yöksi mökille ja juodaan olusia. Tämä reissu tekeee Camillalle hyvää!
-
Voi eei. 😀 Joo joo joo on Camilla oma krätyinen itsensä mutta hei onhan se nyt ihanaa kun se saa välillä jutella höpöhöpöjä jonkun kanssa ja antaa jonkun härnätä ilman että suuttuu. Leon täytyy olla erityinen, kun Camilla joskus tykkääsi siitä. Sitä paitsi onhan Leo nyt hauska. Se sanoo, tuota noin, Hellomaisia juttuja, mutta toisin kuin Hello, oikeille ihmisille yksin eikä kaikille kaikkien aikana.
Tämän kun luin heti sen ilmestyttyä, mietin, mitähän Camilla tuumaa yllätyksestä. Ajattelin, että joko se luottaa Leoon niin paljon, että ottaa rennosti… …tai sitten pillastuu ja alkaa riehua, koska Camillalle on ihan tosi tärkeää pitää ohjat käsissään ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei sellaista ihmistä niin vain Keski-Suomeen raahata. Toisaalta meille, joiden työ on pitää ohjia käsissään, on jotenkin niin superrentouttavaa, kun joku muu määrää ja suunnittelee. Pääsispä kouluun niin että on itse oppilas ja joku päättää mitä pitää tehdä… 😀 Pääsispä Keski-Suomeen niin että joku muu määrää, mihin mennään, miksi ja koska, ja mitä tehdään…
-
Onpa taitavaa yhteistarinointia! Saisin ottaa mallia susta. Otan mallia susta. Jannalla tapahtuu omassa elämässä taas, mutta vaikka itse loukkaantuminen käy sivussa päänäyttämöltä, on se suurin piirtein kaikkien tiedossa, koska ovelasti käytät Niklasta tarinassa. Niklas kertoo ainakin Marshallille, ja se on muutenkin kyllä niin hölö että jos joku sanoo sille sopivat pari sanaa, se purskauttaa Jannan heikon kunnon kyllä suustaan. Kun eihän se mikään salaisuus ole. Sonjallekin on tarjottu mahdollisuus paitsi pysyä ratsujousiammunnan parissa, myös tutustua Jannaan taas vähän lisää. Nämä vaikuttaa ihan pikkujutuilta, mutta ne tekee oikeasti ihan tosi paljon sen eteen, että ne liittää Jannan hevosettomat tapahtumat melko kiinteästi tallin väkeen.
Vaan on sen Jannan työ rankkaa. Kateeksi ei käy. Onneksi ei tarvitse itse olla töissä teinien kaa — eiku. 😀 No ei kun ei olisi musta eikä monesta muustakaan vaarantamaan terveyttään, kun tietää, että Jannan asiakkaat voivat ihan oikeasti oiria vakavastikin jotain. Jannan hommissa on oltava pää kunnossa. Jannalla onkin, vaikka on monenlaisia suruja. Rankkaa on, mutta ruumis se on, joka ekana pettää. Pelottaa, että mitä sitten käy, jos Janna joskus romahtaa. Jaksaako se eläkeikään asti?
-
Onpa ihana pätkä. Tämä on niitä hetkiä, että koko ajan jotenkin sattuu, ja se on niin vähäistä ja niin kokoaikaista, että siitä tulee normaali olotila. Sitten kun se toinen onkin siinä eikä satu, sen vasta huomaa, miten kurjaa oli kun sattui. Tämä lyhyt hetki on yksi mun suosikeitani Jannan spinnareista. Se johtuu hetken ohikiitävyydestä, tekstin lyhyydestä ja tunnelman välittymisestä. Tämä tarina ei veny eikä vanu turhaan. Joskus on tapana venyttää ihania hetkiä (köh mulla on köh) että saisi kertoa ja lukea niistä pidempään, mutta parhaimpina ne on tällaisina: noh, lyhyinä. Jannan tunteet välittyy tästä tekstistä tosi hyvin, ja se johtuu siitä, että tässä tarinassa ne näytetään eikä kerrota. Jannan ei sanota kaivanneen Rasmusta niin tosi tosi tosi kovaa, vaan kerrotaa, ettei edes uskaltaisi päästää irti, ettei Rasmus katoa.
Kommentoin vielä tyyliä. Selkeästi tämä puheliekinen minäkertojallinen, päänsisäinen kerrontatapa on asia, jota olet harjoitellut paljon. Se on ehdottomasti sulla hallussa ja suoraan sanoen sopii sulle tosi hyvin. Samalla olen ennenkin sanonut mielipiteeni siitä, ettei se sovi Jannalle, koska on mun mielestä häiritsevässä ristiriidassa Jannan leviän pohojalaasmurteen ja melko hillityn ja tosi järkevän käytöksen kanssa. Olet saanut tämän tyylin näin hienosti hanskaasi kirjoittamalla ja kirjoittamalla ja kirjoittamalla, koska harjoitus oikeasti tekee mestarin. Yhtä lailla saisit muitakin tyylejä samalla tavalla luonnollisen kokonaisvaltaiseksi ja toimivaksi kirjoittamalla niitä. Neutraalimpi kerronta ja huomaamattomampi kertoja ei taida tällä hetkellä olla sun juttujasi. Miltä susta itsestäsi tuntuu silloin, kun kirjoitat neutraalin ja huomaamattoman (ehkä jopa ulkopuolisen) kertojan kertomaa tekstiä? Entä miltä tuntuu, kun kertoja on puhekielinen minäkertoja, joka uskaltaa ilmaista, mitä ajattelee? Jannan oma kertojaääni on musta löytymättä. Tämä on tosi hyvä ääni ja osaat sen tosi hyvin, mutta tämä on minusta jonkun toisen hahmoistasi. Kuka (tai ketkä) heistä kertoo tarinaa näin?
-
Toi on ihan hirveetä toi jäähyväiskahvittelu. Mun yksi kaveri oli niin ryökäle, että kehtasi jättää mut ja muuttaa ulkomaille ihan vasta. Kun vietettiin viimeisiä öitä koirapuistossa ja päiviä peltomaisemissa, jouduin oikein tekemään sen valinnan, millä tuulella minun pitää olla. Jos murehdin, pilaan meidän viimeiset seikkailut. Tai se ajattelee, että yritän jotenkin kritisoida sitä sen päätöksestä lähteä. Jos olen iloinen, se pian ajattelee että mulle ei ole väliä että se lähtee. Ymmmärränkin Harria hyvästelevien tyyppien oloja. Tietenkin ne on omituisia ja väkinäisiä, koska ei ole oikeaa tapaa olla tuossa tilanteessa. (Vai onko joku keksinyt jonkin oikean tavan, josta en tiedä?) Harrin oloja en tunne, mutta tarina onkin keskittynyt Harrin ulkopuolelle.
Mun lempijuttu tässä on tämä jonkinlainen arkirealismi. Jäähyväiset on mun oman tuntuman mukaan sekä kirjallisuudessa että elokuvissa ja telkkarisarjoissa tosi dramaattisia. Joskus ne on oikeastikin: esimerkiksi Sonjan ja Harrin eron hetki voisi potentiaalisesti olla tosi dramaattinen. Suurin osa jäähyväisistä oikeassa elämässä tuntuu kuitenkin mun mielestä olevan tasaisempia. Jopa tuskastuttavia. Muiden ihmisten ja mun omien tuntemusten tulkitseminen on mulle toisaalta vaikeaa, joten älkää mun arvioon täysin luottako. 😀 Mutta silti tämän tarinan tunnelma tuntuu musta tosi tutulta.
Toinen juttu, jonka tässä tarinassa näen, on Sonjan sisäisen maailman kuvaus, jota ei ole! Mä luen sen suruna tai jonain vastaavana. Täytyy keskittyä ulkoisiin juttuihin, niin kuin muiden tunnelmiin ja omenapiirakkaan, kun on oltava muiden ympäröimänä. Sillä tavalla jaksaa. Lisäksi on mietittävä päivisin enemmän Salierin kuvioita kuin Harrin, jotta on muita murheita.
-
Aaaa Sonja haluaa hei Salierin kanssa samaa kuin mä nyt haluan kun etsin omaa asuntoa. Jonkun muun pitäisi antaa vahva suositus, jotta se voitaisiin tulkita päätökseksi. Ainakin mun kohdalla tämä johtuu osaksi siitä, että sitten jos jotain menisi mönkään, suosittelijaa ei voisi suoranaisesti syyttää, mutta voisinpahan kuitenkin salaa syyttää. :DD Aikuisuuden yksi hirvein puoli on kyllä se, että pitää tehdä isoja päätöksiä, eikä äiti tee niitä ja pakota! Pakottaisipa äiti taas!
Marshallille lankeaa tässä järjen äänen osa. Tietenkin Salierin antaminen pois on jotenkin objektiivisesti viisas ratkaisu ja Marshall perustelee sen just näillä ihan oikeilla järkevillä seikoilla. Tulee enemmän vapaa-aikaa, vähemmän kuluja ja Salieri kaiken lisäksi kehittyy.
Sonja edustaa kuitenkin tunteita. Kun ei mietikään puhtaalla järjellä, kuinka Salierin antaminen pois voisi mitenkään olla hyvä ratkaisu? Silloinhan hevonen voi olla luoja ties missä oloissa kuinka vihaisen ratsastajan kanssa tahansa, eikä Sonja edes tiedä. Mä en voisi nukkua öitäni, jos mun pienet vauvat, mun koirat, olisivat yhtään missään taitavissa käsissä. Mitä jos niitä ei pussailla siellä ja oteta suihkuun nuolemaan sääriä?
Mun lempikohta tästä tarinasta on kuitenkin loppu. Siinä Sonja on tehnyt päätöksensä. Ja hän pysyy tässä päätöksessään. Tämä on viimeisistä viimeinen lopullinen päätös, eikä tätä muuteta vaikka niitä kaikkia muita lopullisia päätöksiä on ehkä muutettu. Paitsi että — paitsi että — ei Salieria voi noin vain antaa pois. 😀
(Salierin ja Mortin päiväkirjan pystyy kyllä yhdistämään. Se vaatii sitä, että joko tekee uuden tai muuttaa toisen nimen ja siirtää kaikki viestit samaan. Jokaisen viestin siirtäminen vaatii useamman klikkauksen, eli jos tällä jutulla on kiire tai edes kiireehkö, joudut ottamaan ylläpitäjän oikeudet ja tekemään itse. 😀 Mun on pakko ottaa kommentoinnissa kiinni aina kun voin, koska mun harrastusaika on ollut jo kauan töiden takia niin itkettävän rajallinen.)
-
Tässä tarinassa esitellään Aamun aatemaailmaa. Eläinten ja luonnon kunnioittaminen on hänelle tärkeää. Aamu tahtoo ottaa Polinan kanssa rauhallisesti ja huolehtia sen kunnosta parhaan käsityksensä mukaan, ja murehtii ilmaston lämpeämistä. Lisäksi Aamu on taiteellinen tyyppi ajatellessaan ratsastuksen musiikillisuutta ja siitä nousevia taideideoita. Tässä tarinassa kerrotaan pienessä tilassa paljon, ja ainakin mulla on jo näin varhaisessa vaiheessa hyvä kuva Aamun päänsisäisistä peruselementeistä. Myös ulospäin näkyvää osuutta sivutaan: perus tervehdykset onnistuvat myös melko tuntemattomille empimättä, eikä Aamu mieti niitä sen enempää. Se ei ole todellisuutta kaikille, vaikka on kuulemma useimmille. 😀
Tarina on rauhallinen ja kaunis. Tykkään siitä, miten eri aistit pääsevät mukaan kuvauksessa ja kerronnassa. Usein silmillä havainnoinnin kirjoittaminen koetaan helpoksi ja kuulokin puheen sisällön suhteen, mutta niiden lisäksi Aamu aistii tässä muita ääniä ja ihan fyysisiä tuntemuksia. Vaikka tätä kommenttia kirjoittaessa Otsonmäellä on jo hyytävän kylmä aamu, lämmön ja raukeuden voi tuntea yhtä hyvin nyt kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tykkään myös pysähtyneistä hetkistä: siitä, kuinka Aamu seisoo tarhassa hevosineen, ja kuinka kamera zoomaa hetkeksi hänen ajatuksiinsa etenkin hänen pohtiessaan kuolaimettomia suitsia ja ilmastoa.
Polina on kyllä luonteeltaan sellainen heppa, jonka itse haluaisin omistaa oikeasti. Samalla Aamu on sellainen tyyppi, jonka kernaasti ottaisin tallikaveriksi.
-
Voi Niklas… 😀 Ei kun ensin pitäisi kommentoida jostain oleellisemmasta, mutta kun voi Niklas. Toinen ottaa niin vakavasti hevosjuttunsa. Kun Niklas on tuollainen touhaaja, siitä tulee hyvällä tavalla koiranpennut mieleen. Koiranpennut ei kuitenkaan pysty keskittymään noin kauaa uuden tiedon omaksumiseen kuin Niklas on nyt keskittynyt, ja Niklaksen tuntien tämä urotyö onkin vaatinut ihan hirveästi aikaa, vaivaa, omistautumista ja ennen kaikkea syvää kiinnostusta. Vitsit miten Niklaksen puolella onkin niin helppoa olla. :DD
Vaan oli se hyvä, että saatiin Marshallkin hevosineen kotiin. Etenkin Arlekinia mun tulee ikävä (vitsit miten kovasti voisin ottaa sellaisen hevosen oikeassa elämässä), mutta kyllä näistäkin kahdesta kiinnostavia tyyppejä tarinoihin tulee, kun tutustutaan! Luonnollisesti ensivaikutelman perusteella tykkään heti Barnumista enemmän, mutta olenkin ihan hirveän puolueellinen. Se nyt vain osuu sekä luonteeltaan että ulkonäöltään lähemmäs mun henkilökohtaisia mieltymyksiä ihannevirtuaalihevosesta. 😀 Saattaa kuitenkin olla, että suuri yleisö mieltyi Hakraan, koska onhan se nyt näyttävä. Mutta kyllä me ollaan Marshallia eniten odotettu.
Mä kirjoitin tähän eilen tosi pitkän kommentin, jota en postannutkaan, koska se alkoi sisältää liikaa tähän tekstiin liittymättömiä juttuja ja no suoraan sanottuna fanipostia. Luulen, että hion ajatustani siinä vähän kirkkaammaksi ja pistän sen sähköpostitse perään kun kerkiän. Se koskee sitä, miten hyviä kerronnan keinoja sulla on kirjoittajana käytössäsi. Meistä ihan jokaisella on tietenkin oma hieno uniikki tapa kirjoittaa, mutta en tiedä kuinka tarkasti näet itse, miten monipuolisesti käytät kieltä ihan tavan arkitarinoissa.
-
No joo! Että Salieri muka pois! Ja Simon kautta jollekin ihme valmennettavalle. En yhtään ihmettele, miksi Sonja vähäsen epäröi. Minäkin epäröisin. Mun koirilla on kaksi hoitopaikkaa, jonne ne uskaltaa jättää… …mutta se ei sopisi, että niihin hoitopaikkoihin ajautuisi vaikka jotain random serkkutyttöjä, jotka haluaisivat talutella mun vauvoja. Kunnes pääsisin tutustumaan niihin serkkuihin ja toteaisin nekin lempeiksi.
Anssissa haistankin mahdollisuuden moneen juttuun. 😀 Salieri on hyvä syy jutella enemmän ja tutustua. Kun Anssilla voi olla samanlaiset mielenkiinnon kohteet kuin Sonjalla, tässä voi olla näille kahdelle helppo mahdollisuus ystävystyä keskenään. Kuka nyt ei kaipaisi puhekaveria? Harri on ihan kauhean hyvä tyyppi, mutta ei kenenkään yhden ihmisen kanssa pysty ihan kaikkea jakamaan, koska ei voi olla aina kiinnostunut samasta. Anssilla olisi siis helppo tila päästä Sonjan elämään.
Toisaalta Harri on kuitenkin aiemmin osoittanut mustasukkaisia piirteitä. Sitä ei ole käsitelty nyt aikoihin, kun ei ole ollut aihetta mustasukkaisuuteen, mutta Anssissa voisi ollakin. Mulla on vähän taipumusta mustasukkaisuuteen, enkä haluaisi olla Harrin nahoissa. Olisin lähdössä kauas, ja pian jo lähtenyt. Emäntä hengailisi paljon jonkun toisen miehen kanssa, joka olisi vieläpä pelottavasti minua parempi ratsastaja ja kiinnostunut muutenkin emännän kanssa samoista jutuista. Mulla olisi Harrina aika paha olo ja vaikeaa käsitellä oloani.
Kaiken lisäksi kirjallisuuden ihmiset eivät ole täydellisiä, ja kauheinta on, että harvoin oikeatkaan ovat. Moni oikea ihminen ja kirjallisuuden henkilöhahmo ajautuisi lopulta läheisimpiin väleihin kuin ystävyyteen, jos olisi Sonjan ja Anssin asemassa. Tämä mahdollisuus saa mut hermostumaan heti, koska pystyn sujahtamaan niin helposti Harrin nahkoihin ja koska olen ennenkin sanonut että Harrihan on aivan ihana mies. Toisaalta onnellinen ja tasainen arkihan ei poi’i loputtomasti tarinaa…
Olet rakentanut tarinan tosi mielenkiintoisesti ja se on nyt mulle kovin vaikea analysoitava. Huomaan, että Anssi on ihan taka-alalla ja tämä on vain hänen ensiesiintymisensä sivuosassa, kun puhe on oikeastaan Salierista ja Sonjan pärjäämisestä kahden hevosen kanssa. Mikähän ohjaa mut kuitenkin keskittymään niin vahvasti Anssiin heti? Se on osaltaan otsikko, joka viittaa Anssiin. Osaltaan se on taas se, miten vahvasti Anssin ja Sonjan yhteyttä korostetaan Nokian kautta. Muutakin täytyy kuitenkin olla, koska koko tarinasta mulle jäi jo ensimmäisellä lukukerralla eniten mieleen Anssi. Sekin tietenkin vaikuttaa, millaisia juttuja itse tykkään eniten lukea, mutta… 😀
