Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Päivitetty tänään. Siivosin järjestystä. Sotkin myös tarhausjärjestystä hieman sen takia, että saisin tällä hetkellä aktiivisena oleville hahmoille enemmän mahdollisuuksia kohdata toisiaan 🙂
-
Flikkaan lairun
– Typy
– Flida
– Fanni
– Cozmina
– Paahtis
– Lilja
– TihkuPoikaan lairun
– Jussi
– Skotti
– Pasi
– Tetris
– Jaska
– AaveKesän pihattolaaset
– Kissi
– Nintendo -
Nua kanat on joko täälä tai sitte muualla
Hellon autosta pelmahti, noh, kana. Se oli ruskea, joten se oli Keskiviikko, ja oikeastaan kukko. Seurasin terassilta, miten hän nousi autosta, mutta kumartui kuitenkin kaivamaan vielä vaikean näköisesti jotain sieltä. Onneksi Keskiviikko oli kesy kukko, eikä harhaillut tai säikkynyt kovin monen metrin päähän.
Kellonaika oli sellainen, että silloin harvemmin sai näköhavaintoa Hellosta: seitsemän aamulla. Hämärsi ja kaikkea. Silti Hello siellä oli, ilmielävänä ja minuun päin pyllistellen. Sitten hän nousi sylissään mystinen valkoinen möykky, jonka täytyi olla toinen kanoista, ei kun siis kukoista: Prinsessa. Päätelmäni osoittautui oikeaksi, kun Hello meinasi liukastua ja Kana räpytteli siipiään niin vimmatusti, että sen isännän oli laskettava sekin maahan.
Tuollainen touhu ei oikeasti voinut jatkua enää. Olin todistanut tätä samaa näkyä yhä useammin.
”Hello.”Hello hätkähti, kun huusin. Hitaasti hän kääntyi minuun päin. Hän tiesi, ettei ollut oikein sallitulla asialla.
”Tuukko käymähän?”
”Mä vien nää kanat ensin.”
”Eikä kun tuu heti. Mun pitää lähtiä tallihin aivan justihin.”Kasaan lysähtänyt Hello marssi kiltisti kuistin eteen kanat kintereillään. Keskiviikko kallistui siihen malliin, että aikoi rääkäistä koko talon hereille harvinaisen äänekkäällä kukkokiekuullaan, mutta Hello huomasi sen ja tuuppasi sitä hieman lenkkarillaan kylkeen.
”Forgive me father for I have sinned”, Hello sanoi minua tapittaen.
”Hä?”
”Ei mitää. No?”
”No nua kanat”, jatkoin saman tien, koska Hello ei kuitenkaan selittäisi höpinöitään.
”Joo mä tiedän”, hän väitti ja antoi katseensa laskeutua minusta kanoihinsa.
”Ne pitää olla joko täälä tai sitte muualla. Sinet voi raahata niitä erestakaasin. Ne ei tykkää. Ja minä luulen jotta joku on käyny ne syämäs pois ja ettin niitä sitte.”
”Joo kyllä mä tiiän.”
”Asuuko ne ny sitte täs vai isälläs? Noon kanoja, ei ne tartte mitää asuunpaikan vaihtelua. Eikä ne halua. Prinsessakaa syä koko päivänä ikänä kun sinoot raahannu sitä yäkauret johonaki.”Hello huokaisi ja poimi Prinsessansa. Hän halasi sitä tosi varovasti: oli kai oppinut, miten hentoja kanat olivatkaan. Nekin kanat, jotka olivat kukkoja. Hän antoi sille pusun sen pieneen päähän.
”Ei ne iskällä oo ollu”, Hello sanoi.
”Mihinäs sitte?”
”No mä otin ne meille.”
”Sopiiko kysyä, minkä tähären? Vai sanonko vain jotta et ota enää, jos ne meinaa asua meillä? Minen anna sun kiusata niitä jos noon täs tallis.”
”Joo joo. En mä vie niitä enää. Mä vaan tykkään nukkua niiden kanssa, ja nyt Milankin on kotona Ilma–”
Hellon puhe keskeytyi, kun korskahdin. Se oli sellainen automaattinen reaktio.
”Tuu, Keskiviikko. Isi vie teidät aamupalalle.”Keskiviikko seurasi Hellon perässä niin kuin Mielikki tapaa seurata minua aamutalliin kesäisin. Prinsessa oli vähän enemmän sellainen harhailija ja haaveilija, ja ehkä juuri siksi Hello ei laskenutkaan sitä enää maahan. Vähän harmitti. Eivät ne minun kanojani olleet, mutta ei Hello voinut juoksuttaa niitä pitkin kyliä. Toisaalta taas Hello oli aina tykännyt kaikista elukoista ja halunnut jo pienenä hoitaa kaikkea linnunpojista leonbergeihin ja karvamadoista kavioeläimiin. Tuntui varmaan pahalta, ettei kana ollut onnellinen rivitaloasunnossa.
”Hello!” huusin perään mahdollisimman hiljaa, ettei Nelly heräisi yhden ainoan ikkunan toisella puolella.
”No?”
”Mitä jos sä nukkuusit niitten kaas täälä? Vaikka siälä vintillä? Siälä noon kylymimmät aijjat ollu muutenki.”
”Joo. Katotaan. Vois kyllä.”
”Siivuat paskat sitte itte! Ja se ilimanvaihtorööri pitää aina peittää, kun ne menöö laittamahan päänsä aina siitä jos ei vahari!” -
Onpa kivaa vaihdella tarinoita taas. 😀 Tiedät itsekin, miten kiva olo tulee, jos joku viitsii kirjoittaa oman hahmonsa näkökulman vastaukseksi itselle.
Näistä kaikista tarinoista mun lempihomma on se, miten Minja lopuksi rentoutuu Alexin ja Oskarin kanssa. Hänellä taitaa olla jotain sosiaalista ahdistusta, tai sitten hän on tosi-tosi ujo aluksi. Samastun moneen juttuun, niin kuin siihen, että on vaikeaa seurata keskusteluja, kun huomio menee siihen että nyt ei tunnu hyvältä. Uusien ihmisten kohtaaminen on meistä ällöä! Toisaalta samastun siihenkin tunteeseen, kun lopulta on kaikki hyvin. Minjan taistele tai pakene -reaktio laantuu lopulta sen verran, että hän saa rauhoituttua. Hän on oppinut joko opetettuna tai ihan itse myös kiinnittämään huomiota omiin tunteisiinsa, ja se varmasti auttaa, kun pitää hänen lähtökohdistaan tutustua. Vaikka just oli kamalaa, lopulta hän tuumaa, että nyt onkin ihan hyvä.
Sekin on tosi uskottavaa, että lopulta on ihan hyvä. Tuollaiseen tilanteeseen mun olisi ainakin itse helpompi mennä kuin reippaana esittäytymään. Muilla kahdella on omat ihme juttunsa, eikä ne vaadi Minjaa puhumaan koko ajan, kun se kerran on aluksi inhottavaa. Toisaalta ne kysyy välillä jotain, mikä varmaan auttaa siihen, ettei tule sellaista oloa, että kuulunkohan mä nyt tähän vai pitäisikö mun jo lähteä.
Minjan huono olo voi tietysti johtua ihan muustakin stressistä, kun on ollut sitä kisasurkeutta ja kaikkea tässä. Voi olla, että luen sen persoonaan sen takia sellaistakin, mikä ei siihen kuulu!
Sulla on ollut tapana kirjoittaa ns. suljettuja loppuja, mutta nykyään käytät avoimia yhä enemmän. Suljetuissa tarina päättyy johonkin, josta sitä ei voi jatkaa. Näistä Hellon kanssa käyty keskustelu on sellainen, kun taas Alexin ja Oskarin kanssa olossa on avoin loppu. Molemmissa on puolensa, mutta haluan kiinnittää ihan kaikkien huomion hetkeksi loppujen hyviin ja huonoihin puoliin. 😀
Avoin loppu jättää tilaa. Täällä sen hyvä puoli on, että siihen saattaa saada vastauksen. Kun mä kutsun kirjoittamaan, jätän mielelläni loput avoimiksi. Silloin kanssakirjoittajalla on paljon enemmän tilaa ja mahdollisuuksia tehdä omasta tarinastaan omannäköinen ja ylipäätään vastata. Toisaalta huono puoli on se, etten voi millään hallita, mitä avoimen lopun jälkeen tapahtuu. Tarinaan vastaava kirjoittaja voi viedä sitä eteenpäin ties miten yllättävään tai jopa kammottavaan suuntaan. Riski on suuri varsinkin täällä, jossa mä kannustan käyttämään kaikkien muidenkin hahmoja kuin omia.
Suljettu loppu on hallittu. Tarina loppuu siihen, eikä enää tapahdu mitään tähän juttuun liittyvää, valmis. Se on selkeämpi. Se on myös luotettavampi. Kun Minja kävelee pois Hellon luota, Hello ei voi enää oikein keksiä mitään radikaalia. Tämän lopun huono puoli on sitten se, että kanssakirjoittajalle ei jää liikkumatilaa. Hellon ja Minjan kohtaaminen oli nyt sitten tässä tällä kertaa, enkä voisi mitenkään jatkaa sitä, toisin kuin sitä kertaa, kun Alex ja Oskari tapaavat Minjan.
Kummassakaan lopetustavassa ei ole mitään vikaa, mutta ne toimivat tosi eri tavalla keskenään! Romaaneissa mä haluaisin ihan hirveästi suljettuja loppuja, mutta täällä tykkään molemmista.
-
Svara inte. 😀 Tää on siis traagista, mutta kun tuun niin hyvälle tuulelle myös Minjan kurjista tarinoista. Se on niin kuin sisko: niin samanlainen ja yhtä, anteeksi vaan, idiootti tietyissä asioissa kuin mä, että tuun joskus tänne vaan samastumaan ja sielunhoitoon. Mulla oli nuorempana kans älävastaa älävastaa2 ja niin edelleen. Nyt mä vaan estän ja poistan, koska muuten oon kans just noin että meinaan kuitenkin laittaa viestin jollain heikolla hetkellä!
Tää alku on niin kuin loki. Mun juttu on pitkät ja polveilevat tarinat ja oikeassa elämässä jaarittelut ja ranttaukset, mutta näähän on tosi tehokkaita — ja oikeastaan pidempi ja kivempi tapa ilmaista se kuin mun tapa. Mä olisin kuitannut varmaan ekat merkinnät jotenkin näin:
Alkuviikko mulla meni surressa sitä, että mä olin täällä ja kaikki muut oli Hannabyssä. Kävin niin epätoivon partaalla, että melkein laitoin viestin Sille, mutta ihan ei onneksi niin käynyt.
Onneksi on siis teitä muita kirjoittajia, niin saa mallioppia.Tarinan kipein asia on ajatus siitä, että Minja epäilee itseään niin paljon, että harkitsee Liljasta luopumista. Edes ajatus omasta varsasta ei saa häntä hyvälle tuulelle: pilaisi kuitenkin senkin. Sellainen ajatus tuntuu tietenkin lukijasta hirveältä, kun säälii Minjaa. Samalla mä myös arvostan Minjaa — odotapa kun selitän.
Minja kuvittelee faktaksi sen, että on jotenkin pilannut Liljan. Se on Minjalle todellisuutta, vaikka lukija tietää, ettei näin tietenkään oikeasti ole. Tästä uskomuksestaan käsin Minja ajattelee Liljan myymistä, mutta ei koska on pettynyt siihen, vaan koska haluaa sen voivan hyvin ja olevan onnellinen. Jos lemmikin on huono olla omistajallaan, on kyllä tosi hieno rakkauden teko päästää se lemmikki sitten muualle, vaikka se on kuinka rakas: vanhana ja/tai sairaana taivaan kotiin, tai epäsopivassa tilanteessa uuteen kotiin. Mä toivon, että Minja joskus näkee, ettei ajatukset ole totta, eikä luovu Liljasta tai ainakaan kokonaan hevosista. Samalla mä en voi olla arvostamatta sitä, miten Minja uhraisi hevosenomistajuutensa, jotta Liljalla olisi hyvä olla.
-
Tällä hetkellä ajattelen Minjan kilpailu-unelmien hajoamista samalla lailla kuin Hopiavuoren hevostallin loppumista. Tämä paikka on mulle tietynlainen henkireikä, ja silloinkin kun oikeassa elämässä on raskasta, täällä saan happea. Jos Hopiavuoren hevostalli loppuisi nyt, mua ei huvittaisi kirjoittaa hetkeen oikeastaan yhtään mitään, koska surisin. Mulla olisi mahdollisuuksia. Voisin kirjoittaa itsekseni. Voisin mennä kursseille kirjoittamaan. Voisin kirjoittaa perinteiselle hevosiin keskittyvälle tallille toisaalla. Voisin allekirjoittaa viimeinkin sen roikuttamani kustannussopimuksen ja kirjoittamisen sijaan hymyillä valokuvissa kirjani kanssa. Mutta kun ei vaan kiinnostaisi, jos tämä höyryjenpäästelyväylä vietäisiin tasapainottamasta elämää.
Samalla lailla Minjakin voisi tehdä vaikka mitä. Helppohan se on muiden (niin kuin tuonnempana Hellon) neuvoa. Vaihda valmentajaa! Harjoittele kovemmin! Vaihda hevosta! Kokeile uutta lajia! Vaihda hevoset vaikka koiriin ja ratsastus rallytokoon! Tee jotain muuta välillä — mutta kun ei kiinnosta tehdä muuta. Minjallakin on muuta elämää, mutta kun kilpailut viedään, niin ei muukaan huvita hyvään aikaan. Muakaan ei kiinnostaisi piirrellä tai oikeastaan edes treenata Juusoa, jos en saisi kirjoittaa tänne enää, vaikka varsinkaan Juuso ei liity millään tavalal tähän paikkaan.
Pystyn siis samastumaan ja ymmärtämään, mutta vielä enemmän ymmärrän ihmisten välttelyä! Minja on nniiiiiiin inhimillisen kaksijakoinen. (Aion kertoa tästä lisää toisessa kommentissa.) Hän haluaa ystäviä tallilta, mutta tässä välttelee samalla kaikkia mahdollisia, ja sillä lailla nyt ei ainakaan saa ystäviä. On ihanaa lukea hahmosta, joka on yhtä kahjo tässä asiassa kuin itse olen. 😀 Mun kaverit ainakin on vain spawnanneet mun elämään, ja niiden on pakko. Varmaan en mene juttelemaan kenellekään, enkä mihinkään, missä on ihmisiä! En varsinkaan silloin, kun kaikki tuntuu muutenkin kurjalta niin kuin Minjalla nyt! Samalla Minjan kurjassa tilanteessa just eniten kaipaisi ystävää. Olen päättänyt, että tänä kesänä mun ekstroverttejä spawnaa sen elämään joistain ihme madonrei’istä, koska ilmeisesti Minja ja mä ei muuten ketään nähdä kun vältellään kaikkia ihan täysiä. :DDD Mutta joo, kiitos, saan tästä ihmeellisen paljon vertaistukea. <3
-
Aww, tuleekohan Jesselle ja Eiralle seuraava nuorisolaisten rakkaustarina tallilla. 😀 Mun draamannälkäisiä aivoja miellyttää, varsinkin kun laitan Eiran tosi mielelläni kaikkiin mahdollisimman ikäviin ja hankaliin tilanteisiin ja katson miten se yrittää selviytyä. Eira ilmeisesti seurustelee Noeulin kanssa, mutta tuntuu siltä, että Eira metsästi Noeulin itselleen vain koska hänestä Noeul on kuin muodikas asuste. Tässä olisi hyvä sauma selvittää myös se, piittaako Noeul oikeasti Eirasta niin paljoa, että olisi surullinen tai mustasukkainen, koska mitään suurta aitoa rakkautta ei ole kyllä koskaan näkynyt. 😀 Tässä on kehitteillä hauska kuvio. Ainakin Eira aivan selkeästi yrittää tehdä Jesseen jonkin vaikutuksen: sillä on söpöjen poikien aikana tapana esittää herttaista ja vähän avutonta, vaikka oikeasti se kulkee riitelemässä, sanomassa paska ja nyrkittämässä Helloa. Ainakin Eira on jotenkin mustasukkainen Jessestä!
Pasista ja Jessestä tulee kyllä loistomätsi kans. Jesse on reipas ja uskaltaa kysyä, jos ei tiedä. Pasin kanssa pärjäämisessä se on elinehto, eivätkä kaikki ole tarpeeksi rohkeita saamaan suutaan auki. Pasi on virtaa täynnä ja kiukkuinen kuin mikä, joten se ei päästä kyllä ketään helpolla. Ehkä kun se saisi ihan omaa huomiota, rakkautta ja liikuntaa, siitäkin voisi tulla vielä hyvä heppa. Kukaan ei ole kokeillut vielä! Tiedä vaikka Jesse saisi siitä tasaisemman ja saisi maineen villihevosenkesyttäjänä. 😀
-
Voi Marshall ja Niklas kuinka mun tulee ikävä. Siihen ei vakuta se, että mun hahmot ja nämä kaksi hahmoa ei ole sydänystäviä keskenään, vaan siinä painaa se, kuinka mä olen saanut seurata Marshallia ja Niklasta niin tosi kauan ja tosi läheltä. Hahmoista rakkaimmat on mulle melkein kuin oikeita ihmisiä, ja ero näistä kahdesta tuntuu vähän samalta kuin jos oikeita kavereita lähtisi maailmalle ja laittaisi puhelimen kiinni niin ettei voi edes soittaa. Vielä enemmän kaipaan tietysti sinua. Vielä hienompaa kuin Marshallin ja Niklaksen seuraaminen läheltä, on ollut nähdä ihan vierestä, miten kehityt kirjoittajana. Sun tapa kehittyä on ihan valtavin hyppäyksin tietyin, hieman epämääräisin väliajoin, kun työstät jotain tiettyä juttua. Toivottavasti palaat vielä näppäimistön ääreen sitten kun pystyt joko täällä tai ihan kokonaan muualla. Mutta ei hätää: hyvää jaksaa odottaa. Sun lukijat ei katoa minnekään.
Tämä tarina on ollut mulle vaikea kommentoitava sisällöltään ja siksi olen lykännyt ja lykännyt sitä. Tänä keväänä mun sankari, mun momma, sai keuhkosyöpädiagnoosin ja vain viikkoa myöhemmin se oli jo poissa. Tällaisella hetkellä mä samastun ihan liikaa Marshallin aivan sairaaseen kipuun, jotta pystyisin erottamaan, mikä on sen ja mikä on mun. Marshall ei piiloutunut äitinsä helmoihin ihan samalla lailla enää kuin mä momman, jonka oon nähnyt elämäni jokaisena päivänä ellei muutaman vuoden muualla opiskelua ja jotain reissuja lasketa. Se on kuitenkin sen äiti, ja Marshallilla on siihen tosi läheinen ja ihana suhde. Sellaisessa suhteessa äidit on jotain muuttumatonta ja turvallista. Ne on ihan aina ja ihan varmasti siellä jossain, kun tulee hätä tai huono olo tai haluaa kertoa jotain uutisia. Ei siihen vaikuta se, että Marshall on jo ihan iso.
Vastatarinoissakin Marshallin lähtö on mulla toistaiseksi mainitsematta ihan kokonaan, koska en pysty käsittelemään edes hahmojen reaktioita. Jos se olisi lähtenyt huvikseen, niin kuin vaikka Ilona, hahmojen olisi helppoa olla sille vaikka vihaisia, spekuloida sen menoa tai juoruilla siitä omien persoonallisuuksiensa mukaan, mutta nyt en ole pystynyt laittamaan niitä tekemään yhtään mitään. Onneksi sen kerkiää.
Viimeinen mielikuva mulla tästä tarinasta on lukukerta toisensa jälkeen Oscarin kaviot kuljetusauton hämäryydessä. Isot pojat sanovat, että mitä isommasta asiasta on kyse, sitä pienempää kohtaa siitä pitäisi kuvata. Ne Oscarin kintut on nyt sellainen yksityiskohta, joka mulla on mielessä. Se on niin kuin viimeinen asia, jonka tällä kertaa näin Marshallista ja Niklaksesta.
-
Oli poka hienoja keliä pohojammaalla. Tässä Otsonmäen kupeessa meillä oltiin tosielämässä hienosti toppatakit päällä pihalla, nam.
Mutta nonnii. Sonja palkitsee lukijan odotukset. Me osataan aavistaa, ettei se kauaa ole ilman jotain miesjuttua, ja samalla me aavistetaan jo sitäkin, että tämäkään ei ole se mies, joka on Sonjan kanssa heidän elämiensä loppuun asti. Se ei ole ollenkaan huono juttu, että ainakin eka odotus täyttyy: hahmo on tietyllä tapaa ennustettavissa, jos se pysyy loogisesti samanlaisena ja jos juonta pedataan hyvin. Samalla laillahan oikeista ihmisistä tietää niissä parisuhdejutuissakin, vaikka ne itse vakuuttaisivat tämän kerran olevan erilainen. Ei Sonjankaan tietenkään ole mahdotonta lopuksi asettua ja löytää jotakuta, mutta on se epätodennäköisempää kuin vaikka Marshallin naimisiinmeno oli tai Chain on.
Oon sanonut ennenkin, että mulla on hahmojen parisuhteisiin ja jo treffeillä käymiseenkin tosi kaksijakoinen suhde. Olen allerginen romantiikkasanastolle ja fiktiivinenkin lääppiminen oikeasti pelottaa mua niin, että kädestäpitämisestäkin pitää lukea vähän sillä lailla varovasti ripsien raosta. Toisaalta koska se kammottaa mua, se kiinnostaa mua: haluan oppia kirjoittamaan siitä ja siksi haluan lukea siitä. Sonjan parisuhdejutut ei ole kuitenkaan vaarallisimmasta päästä, niin kuin ei Sonjan surukaan, vaan tuntuu tutummalta kuin vaikka mun omien hahmojen vaaleanpunaiset unelmat. Vaikka se tykkää, kun sitä pyydettiin kahville ja vaikka se osaa rakastua kunnolla, sen jalat pysyy maassa. Se mun luottavainen olo johtuu siitä, etten usko Sonjan hajoavan kovin pieniksi palasiksi. Se on itsenäinen ihminen, vaikka olisi toisen kanssa, ja voi vitsi miten mäkin haluaisin olla oikeassa elämässä sulautumatta yhteen kenenkään kanssa niin kuin Sonja on. Toisaalta taas mun itsenäisyyshaaveet johtuvat pelosta, enkä ihan usko, että Sonja on näissä asioissa ainakaan yhtä peloissaan kuin mä.
-
Joo, iskee muhun. 😀 Työhulabaloota on ihana lukea niin kauan kuin se ei ole omaa työtä! Tässä on sellainen hyvä meininki, jollainen on kivaa oikeissakin töissä. Välillä joutuu veemäisiin hommiin, mutta ne sujuu, kun kaikki puhuu samaa jargonia ja osaa hoitaa oman tonttinsa. Vaikka ei tullut kivaa tukipyyntöä, silti mä aistin että töissä oli kivaa!
Mulle tulee aina näistä muka päättömistä ja hännättömistä mieleen Juhani Ahon lastut. Sehän kuvasi näitä lastujaan niin, että hän on kirjailijana kuin puuseppä, joka veistelee. Kun luo jotain, maahan putoaa lastuja, jotka ei varsinaisesti ole taidetta, mutta lapset voi tykätä leikkiä niillä. Vaikka Aho oli itse sitä mieltä lastuistaan, niin eipä se ookaan kun suomalaisen novellitaiteen historian ehkä tärkein teos. 😀 Lukija (ainakin tämä) pitää näitä teidänkin kaikkien lastuja arvossa arvaamattomassa. Näissä on jotain aitoa.
-
Sonja on kyllä yhdessä mielessä mun unelmien virtuaalihahmo. Nimittäin verkostoituneisuusmielessä. Sillä on kavereita ja tuttuja useammassa paikassa. Vaikka kisalistoja on aina aika mielenkiintoista tonkia, kun siellä on tuttuja hahmojen nimiä, niin luulenpa, että se on vielä mielenkiintoisempaa, kun hahmo tuntee ne hahmot tarinoiden kautta oikein niin kuin oikeasti. Mun verkostoituneen Mikaelin matka tyssäsi siihen, etten jaksa esitellä sitä aina uudestaan uudelle yleisölle tarinoin, mutta Sonjan tarinasta voisi ottaa toteuttamistapaan ideoita. Sonjalla on ollut tukikohta täällä, mutta maailmaa on nähty. Kozlovien kautta varsinkin pääsee ihan ominkin päin laajentamaan horisonttiaan, kun on kutsuttu käymään: voi ihan itse kirjoittaa Sonjan sinne. Lisäksi Sonjan rahatilannehan mahdollistaa matkustelun — ja vaikka sen kuljetusauton. Mulla ei ole vielä kuin kaksi hahmoa, joilla olisi rahaa, ja vain toisella niistä olisi ehkä tarpeeksi järkeä liikkua itsenäisesti avarassa tarinamaailmassa… 😀
-
Tosi analyyttinen teksti! Tulee mieleen sellainen, että Minjaa harmittaa niin kovaa, että on paras keskittyä lähinnä rationaalisiin faktoihin. Mulle tulee taas kerran mieleen mun veli. Se oli ammattiurheilija, jonka suuri unelma oli mm-kisat ja olympialaiset, mutta sen perinnöllinen sairaus puhkesi parikymppisenä ja se oli sitten siinä. Nyt se kuitenkin kilpailee taas, ja kaikki on tosi onnellisia sen puolesta: se on todella parikytä vuotta myöhemmin menossa niihn mm-kisoihin, kun paraurheilijasääntöjä muokattiin. Se meinaa jopa pärjätä siellä. Musta tuntuu, että jos Minja tekee joskus comebackia kisakentille paremman arpaonnen siivittämänä, mulla on samansukuisia tunteita. Sen unelma ei koskaan ole samalla lailla ollut Kilpaileminen ja Menestys ja Just Ne Isot Kisat, niin sen uran loppu ei tunnu yhtä dramaattiselta ja kaiken päättävältä ratkaisulta, kun mikään suuri tuli ei joudu sammumaan samalla. Silti mä toivon menestystä lopulta, sitten vaikka vuosien päästä, kunhan nämä tunteet on käsitelty. Vaikeuksien kautta voittoon -tarinathan on vedonneet ihmisiin ihan kautta historian. Lisäksi Minjan tarinahan on meille tavallisille ihmisille samastuttavampi kun urheilijoiden sankaritarinat, koska me kaikki ihmiset joudutaan luopumaan joskus jostain tärkeästä ja haluttaisiin taistella, että saataisiin pitää se.
-
Jes!! Mä olen niin onnellinen, että Santtu ja Tihku sai ruusukkeen. Lukija on aina niiden puolella, kun Santtu on niin herttainen ja mutkaton tyyppi. Sen isä tekee mut kuitenkin vielä onnellisemmaksi tässä. Vaikka isä on ollut mukana jo Fifin aikana ja vaikka Santtu sanoittaa, että isällä oli hyvä suhde Fifiin, silti me tiedetään, ettei Santulla ole kaikki ihan kunnossa kotona. Äiti on etäinen, ja vaikka iskä yrittää, hän ei oikein ole pystynyt olemaan tarpeeksi läsnä paikatakseen sitäkin, mitä Santtu tarvisi äidiltä. Santtu on iso jo, mutta me isotkin tarvitaan meidän vanhempia. Nyt kun iskä jalkautuu kisoihin Santulle tosi tärkeänä päivänä ja jättää omat mahdolliset menonsa sen takia, se tuntuu musta tosi ihanalta. Enemmän kuin kisamenestystä, mä toivon Santulle, että hän saa kehiteltyä välejä isäänsä entistäkin lämpimämmiksi. Sitten kun hän on jo omillaan, on helpompi soittaa apua arjen katastrofeihinkin eikä olo tunnu muutenkaan niin yksinäiseltä.
-
Pöh pah Santtu! Jos kritiikkiä luokkavalinnoista tulee joltakulta hahmolta, toivottavasti on toinen puhumassa Santulle kivempia asioita, että on hyvä mennä mihin tahansa luokkaan kisaamaan taitavallakin hevosella. Santtu on onneksi fiksu. Kyllä se käsittää, että ratsukon taso ei ole sama kuin hevosen taso. Ja taitavan hevosen kanssa on kivaa kehittää omaa osaamistaan! Eikä Santtu sitä paitsi kauaa luokka-ajatuksissa ole kiinni. Kaikkihan melko tuoreena kisaajana jännittää ja kaikkea ihmeellistä tulee mietittyä.
Tokassa tarinassa on myös huolia taustalla, mikä on luontevaa. Santtu itse purkaa ajatuksissaan sitä, että kaikki ei onneksi tule uutena, kun on saanut reissata Sonjan kanssa, niin että ihan niin paljoa ei jännitä kuin voisi. Santulle tyypillinen anteeksiantavainen suhtautuminen itseen ja hevoseenkin pääsee esiin: jokin voi oikeasti mennä pieleen, mutta ei se mitään. Mä olen vähän kateellinen, etten osaa olla oikeassa elämässä niin kuin Santtu. Olisi kivaa ajatella vaikka just ennen jotain koirahässäkkää, että jos jokin menee pieleen, niin menee, ja seuraavalla kerralla uutta yritystä vaan. Toisin kuin Santtu, mä olen kuitenkin joka kerta varma, että kuolen, jos pilaan meidän kilpailut, vaikka en ole kuollutkaan kertaakaan mokattuani tietenkin osan ennenkin. 😀 Hyvä valmistautuminen onneksi ehkäisee sitä, että jotain supertärkeää puuttuisi tai että Santtu joutuisi stressaamaan kisa-aamuna ylimääräistä. Sekin on hänelle tyypillistä — ja senkin kun oppisi vielä itse.
-
Ai vitsi, nyt oli hyvä treeni! Joskus menee niin nappiin, että voi olla voitonvarma, ja se on ihana tunne se. Tihkun vaivattomuus symboloi tässä Santun mielialaa. Myös Tihkun vetreytyminen pihatossa tuntuu olevan alku uudelle ajatusradalle Santun päässä samalla kun se tarkoittaa konkreettisesti, että Tihku viihtyy pihatossa. Fifi on saanut Santun pään jumiin, mutta nyt sitä avataan Tihkun kanssa, ja siitä lukiessa on helppoa hengittää! Tämän tarinan iloinen ratsastuskuvaus tuo ihanan tauon mun rankkaan kevääseen! 😀
-
Sonja on kyllä niin ihana tuki ja mentori Santulle ja Santtu hyvä oppilas Sonjalle. 😀 Santtu tarvii jotakuta, joka on jo nähnyt tällaiset kisakuviot: niinhän me kaikki tarvitaan uuteen tilanteeseen mielellään joku osaava mukaan. Se on kuitenkin niin kiinnostunut ja motivoitunut tekemään, että en yhtään ihmettele, että Sonja huolii sen matkaansa ja viitsii nähdä hieman ylimääräistä vaivaa Santun eteen, niin kuin lähteä reissuun aikaisemmin aamulla. Sonjan välittäminen Santtua kohtaan näkyy niin ihanasti erityisesti repliikkien kautta. <3
-
Noni, vau! Huomaan, että juuri nyt opiskelet kirjoittajana tällä hetkellä kuvauksien kirjoittamista. Osaat jo kuvailla tosi monipuolisesti. Tässä kuvaillaan esimerkiksi partisiipeillä (karsinassa oleva Eira ja Pasi, seisova Eira, loistavat silmät) ja adjektiiveilla (tyytyväinen Pasi, kaunis ja aito hymy) ja kuvailevilla verbeillä (pärskähtää, rypistyä).
Välillä kuvauksella päästään tosi lähelle, ihan niin kuin otettaisiin erikoislähikuvia. Esimerkiksi Eiran hymyillessä rypistyvä iho on sellainen kohta. Se kertoo paitsi Eiran hymystä, myös siitä, miten tarkasti Jesse katsoi Eiraa. Toisaalta tarinassa on lähikuvien lisäksi myös yleiskuvia, jotka mahdollistavat toimintaan eli kerrontaan siirtymisen. Vaikka kuvaus on musta hienoa lukea ja kirjoittaa (ja samalla tosi vaikeaa kirjoittaa), moni lukija saa siitä herkästi ähkyn, ellei kerrontaa ole vastapainoksi. Tässä on. Esimerkiksi Chain varhaisissa teksteissä puolestaan kerronta oli minimissä ja niissä pelattiin järkälemäisillä kuvauksilla. Yleensä kohtuus on hyvä juttu kaikessa, ja löydät sen hyvin.
Eiran hahmoon sopii tosi hienosti se, miten se takuuvarmasti loukkaantuu, kun Jesse on käynyt ratsastustunneilla. Ehän se sitä (tai mitään oikeita ajatuksiaan) tietenkään voi näyttää kuitenkaan. 😀 Jesse on kuitenkin kovin herttainen, kun yrittää heti lepytellä Eiraa, että hyvää se sunkin opetus oli, voi aww. Jesselle tekee varmasti tosi hyvää käydä myös ratsastuskoululla, ja kai sen Eirakin myöntäisi, jos ei olisi niin älyttömän mustasukkainen!
-
Auuuuh nyt osui Nellyn piikki muhun ja Helloon. Koska me ei saada oikeastaan syödä vehnää, me sanotaan olevamme gluteenittomia, koska vehnätön on yllättävän vaikea käsittää. Toisaalta kun meidän lempiherkkua on tarjolla (Hellolla vissiin pullaa ja mulla pitsaa), joskus me syödään sitä ja kärsitään sitten nivelkivuista. Meillä on ihan oma laskukaava sille, minkä herkun takia kestää särkyä ja kuinka paljon, ja minkä herkun takia ei aio särkeä montaa päivää. 😀
Vihainen Nelly on musta tiettyyn pisteeseen asti hauska näky. Voin kuvitella, miten se pullistuu raivosta. Se on kuitenkin sellainen järkevä emäntä, joten tietenkin se voisi suuttua siitä, että ruokia ei kuluteta oikeassa järjestyksessä! Jos Nelly suuttuu jostain synkästä, oikeasta syystä, se puolestaan usein pelottaa mua. Onneksi nyt on kyse kuitenkin parin euron maitopurkista.
Kiitos! Tää piristi iltatöistä väsynyttä mieltä. 😀
-
Mun sydämessä on erityinen paikka sellaisille sivuhenkilöille kuin just Noan äiti tai vaikka Sonjan ja Eiran mummot. Haluaisin nämä ihmiset mun oikeaan elämään. Just näille kuitenkin käy pahimpia asioita ja menetän ne virtuaalisestikin. Toisaalta olen ennenkin sanonut, että aika turhaksi jää kirjallisuuden hahmon kuolema tai ongelma, jos se ei yhtään satu. Nyt Noan tekstin pitäisi rauhoittaa: äidin lääkäri sanoo ihan hyviä uutisia. Mä olen kuitenkin heti pessimistisenä hautaamassa äitiä, huomaatko?
Jos saisi hetken uneksia päiväunia tässä ja jos kaikki menisi mun unelmien mukaan, Noan äidistä tulisi tärkeä sivuhenkilö. Onhan se siis Noalle tärkeä, mutta siitä tulisi muidenkin tarinassa oleellinen osa. Se muuttaisi yhteen Noan kanssa joko Otsonmäelle tai sitten edes Helsinkiin, jos sitä ei saisi irtoamaan. (Olisi kauheaa luopua Noasta, ellei sen äiti muuttaisi, mutta silti.) Siellä niiden kanssa olisi Chai Kun äiti saisi Noansa takaisin lähelleen ja Noa äitinsä, Chai saisi ensimmäisen kerran koko elämässään sellaisen ihmisen, joka todennäköisesti kohtelisi häntäkin niin kuin maailman paras äiti. Mä voin vain kuvitella, miltä sellainen parantava rakkaus tuntuisi, jos sydän olisi niin riekaleina. Muitakin on, jotka tarvitsisivat äitiä tai mummoa.
Yksi tämän tarinan vahvuuksia on se, miten se vaihtelee ajatusten ja nykyhetken välillä. Sellainen rakenne on tullut sulta aina hyvin ja se on yksi oleellinen osa Noan spinnaritarinoita. Noan päähän ei päästä uppoamaan liian syvälle niin, että tekstistä tulisi ajatuksenvirtaa, kun useasti jokin ulkoinen ärsyke keskeyttää ajatukset ajoissa.
-
Tästä se nyt lähtee! Santtua on kasvatettu niin pitkään ja niin huolella kohti kilpailijaa, että olen enemmän innoissani sen ensimmäisistä kisoista kuin monen muun (omankaan) hahmon hienoimmista mahdollisista kisoista. Monella ei riittäisi kärsivällisyys rakentaa Santun hahmoa eteenpäin näin rauhallisesti, mutta just tää rakentaminen on saanut mut sitoutumaan niin lujaa tarinaan. Jos Santusta tulee isona joku huippuratsastaja, pystyn uskomaan senkin, vaikka samalla tulee kova kävä tätä meidän Santtua. Toisaalta se ikävä kuuluu asiaan joka tapauksessa: Santtu oli aluksi herttainen lapsi ja pikku hiljaa se kasvaa kiihtyvällä tahdilla mieheksi. Niin ne ipanat oikeassakin elämässä valitettavasti tekee. 😀
Sekin on ihanaa, miten Sonjasta ja Santusta on tullut niin hyvä parivaljakko, vaikka ensivilkaisulta näyttäisi siltä, ettei niillä ole juuri mitään yhteistä. Kun näillä kahdella on molemmilla hyvä sydän ja ne ovat päätyneet yhteisiin puuhiin, onkin vuosien varrella paljastunut ihan miljoona asiaa, jotka niille ovat yhteisiä. On ihanaa, että niien yhteinen matka on ollut näin pitkä. Sonja on tutustuttanut Santun Suuren Maailman Kisoihin ja on nyt mukana tässäkin, kun Santtu kokeilee ensimmäisiä kertoja omia siipiään kisoissa.
-
No niin, nyt mulle kävi Sonjan kanssa niin kuin oikean ihmisen kanssa tai monta lukukertaa kestävän kirjan kanssa. Kun ihminen tai hahmo elää eteenpäin ja touhaa, en useinkaan muista, että se voi olla surun käsittelemistä tai hunommassa tapauksessa sen hautaamista ja välttelemistä. Nyt käsitin, että se Harrin lähtö sattui ja lujaa, vaikka silloin olin että Sonjahan käsittelee tätä niin hyvin että vitsi kun itsekin osaisi suhtautua noin. Listan viimeinen viiva on Harrin tekosille oikea paikka: tekstin alku ja loppu jäävät paremmin mieleen kuin keskikohta ja ne ovat painavimmat myös.
Se ei ole huono juttu, että en huomannut tätä kipua. Useamman lukukerran kestävä kirjakin toimii niin, että ensin sen lukee tehden omia tulkintojaan ja sitten siihen palaa ja näkee kaiken sen tiedon läpi, mitä on kerännyt lopusta. Seuraavan kerran kun luen Sonjan elämää Harrin jälkeen, näen eri asioita kuin ennen tämän tekstin lukemista.
Sen mä sentään ymmärrän tästä ensilukemalla, että tämä ei ole lista siitä, mitkä ovat sinkkuuden hyviä puolia. Tämä on tarina siitä, miten Sonja haluaa niin kovasti löytää miehen ja yrittää uskotella itselleenkin, että myös sinkkuus on ihan OK. Kaikkihan me tehdään tätä, me ollaan ihmisiä! Joo hyvä etten saanut sitä työpaikkaa, koska siellä oli tämä ja tämä huonosti ja sopivampi tulee ihan just. Joo hyvä että hankin tän ja tän aparaatin, koska vaikka tuo on halvempi ja paermpi, niin tämä on kuitenkin jotenkin käteen sopivampi ja mulle sopivampi.
-
Mä aioin kommentoida vaihteeksi analyysillä ja ennen lukemista suunnittelin, että analyysi tehdään nyt muuten Sonjan kielen kuvallisuudesta, ja se suoritetaan vertailevasti kertojaäänen ja dialogien Sonjan välillä. No enpä teekään, kun sattui tulla tarina, jossa on tavallista vähemmän kielikuvia. 😀 Yhtäkkiä näen metaforan ja personifikaation, mutta analyysi saa odottaa toiseen kertaan. Sen sijaan kiinnitän tällä kertaa huomiota lukemiseen haaveilun apuvälineenä.
Sonja on paljon paremmin toimeentuleva kuin ne hahmot, joita tapaan kirjoittaa, joten sille on mahdollista tehdä enemmän asioita kuin mun hahmoilla on. Käytän joskus tällaisia Sonjan tarinoita siis haaveiluun. Mietin, millaista olisi, jos itse voisi ihan vakavissaan ajatella lähtevänsä reissuun jopa hevosensa kanssa, kulkea kisoissa, valmentautua ja vaikka mitä, eikä tarvitsisi miettiä, ostaako hevoselle loimen vai itselle takin. Kun en itse halua kirjoittaa hahmojani varakkaammista tyypeistä, on kivaa heittäytyä Sonjan rooliin. Olen hetken joku muu, joka haaveilee jonkun muun realistisista haaveista.
Kun tässä me ollaan Sonjan kanssa erilaisia ja Sonjan asiat on mun mielestä täydellisesti, tarvitaan jotain karheutta, että pystyn samastumaan ja haaveilemaan. Sonja sopii mun haaveiluun sen takia, että vaikka rahallisesti sillä ei ole esteitä, sillä on muita vaikeuksia. Ei sekään pysty kaikkeen. Ainakaan mun aivot ei pysty käsittelemään ajatusta täydellisestä onnesta ja harmoniasta. Ajattelen, että jos haaveilen hetken Sonjan haaveita ja elän hänen elämäänsä, saan myös Sonjan murheet, eikä auringonpaiste ole liian kirkasta.
No mutta, jään kyttäämään, luetaanko me kesällä laitumista ja Suomen ihanasta kesästä vai hienoista ja mielenkiintoisista paikoista ulkomailla. 😀
-
No hö, enpä ihmettele Minjan ajatuksia tarinan lopussa. 🙁 Vaikka ei olisi edes luovuttajatyyppiä (Minjahan ei ole), tässä vaiheessa varmasti jokainen järkevä ihminen miettisi, että kannattaako niin kauas lähteä häviämään. Jos nyt oltaisiin oikeassa maailmassa, eikä arpaonnen varassa, olisi aika varma homma, että tulisi kallis häviö. Virtuaalimaailmassa arpaonni voi kuitenkin yllättää, joten saattaa olla, että päästäänkin juhlimaan Minjan kanssa! Kisamenestysmahdollisuuden lisäksi tässä on myös paikka pakottaa Minja tutustumaan muihin, elle sitten tietenkin halua kirjoittaa yksinäisyydestä kärsivää hahmoa tällä hetkellä. 😀
-
Vitsi kun en olisi niin minäkeskeinen kisoissa: olisin huomannut, että tässä on Minjalla ja Oskarilla yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä ajatuksia, joita voi käsitellä vaikka yhdessä. Minjalla on vieläpä niin jotenkin raastavan tuntuinen ajatus tässä: kannattaako mun edes kisata enää. Nyt se saattaa olla vähän myöhäistä, kun Minja sai tämän hienon sijoituksensa. Minjaa tuskin masentaa muutamaan päivään ihan yhtä kovaa. 😀 Toisaalta on ihanaa, jos tämä vaikuttaa Minjan tulevaisuuden kisoihin: boostaa itsetuntoa niin, että kisat menisivätkin hyvin. Arpaonni sen päättää joo, mutta aina saa toivoa että tulokset olisivat linjassa… 😀
-
Mä luulen, että moni lukija pitää Sonjaa sydämettömänä, mutta mäpä samastun täysin. Kun on itse valinnut elää ilman lapsia, ei sitä kovin helpolla halua ottaa harteilleen osaa lapsien aiheuttamista hankaluuksista, kun ei saa edes sitä palkintoa, jonka muut hankaluuksistaan saavat: lasta. Surin Sonjan ja Vladimirin eroa: Sonjan näkökulmasta Vladimir oli nimittäin aika täydellinen. Se oli niin sivistynyt, kultturelli ja vaikka mitä. Jos Sonja olisi ollut oikea ihminen, mun kyyniset aivot olisivat hälyyttäneet hiljaa, että ei tosta mitään tuu. Kirjallisuudessa olisi tietenkin voinut tullakin ja Sonja olisi voinut muuttua vaikka miksi kodin hengettäreksi, mutta ai että olen onnellinen, ettei muuttunut. Kirjallisuudessa ei ole paljon Sonjiakaan: vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka eivät kuitenkaan ole terästä vaan inhimillisen onnettomia ja ongelmaisia, ja jotka ovat naisia jollain muulla tapaa kuin olemalla äitejä tai neitsyitä.
Jos olisin Sonjan kaveri oikeassa elämässä, lohduttaisin sitä nyt mun lempimantralla, jolla lohdutan itseäni kun tuntuu että minussa on jotain vikaa tai olen kummallinen. Sonja, et ole valitettavasti ainutlaatuinen. Koska olet nelikymppinen, jolla ei ole lapsia ja joka ei tahdo lapsia, se tarkoittaa, että maailmassa on muitakin samassa tilanteessa. Kyllä se yksi niistä lopulta löytyy, mutta edistä sen aikaa muita projekteja. 😀
