Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Nua kanat on joko täälä tai sitte muualla
Hellon autosta pelmahti, noh, kana. Se oli ruskea, joten se oli Keskiviikko, ja oikeastaan kukko. Seurasin terassilta, miten hän nousi autosta, mutta kumartui kuitenkin kaivamaan vielä vaikean näköisesti jotain sieltä. Onneksi Keskiviikko oli kesy kukko, eikä harhaillut tai säikkynyt kovin monen metrin päähän.
Kellonaika oli sellainen, että silloin harvemmin sai näköhavaintoa Hellosta: seitsemän aamulla. Hämärsi ja kaikkea. Silti Hello siellä oli, ilmielävänä ja minuun päin pyllistellen. Sitten hän nousi sylissään mystinen valkoinen möykky, jonka täytyi olla toinen kanoista, ei kun siis kukoista: Prinsessa. Päätelmäni osoittautui oikeaksi, kun Hello meinasi liukastua ja Kana räpytteli siipiään niin vimmatusti, että sen isännän oli laskettava sekin maahan.
Tuollainen touhu ei oikeasti voinut jatkua enää. Olin todistanut tätä samaa näkyä yhä useammin.
”Hello.”Hello hätkähti, kun huusin. Hitaasti hän kääntyi minuun päin. Hän tiesi, ettei ollut oikein sallitulla asialla.
”Tuukko käymähän?”
”Mä vien nää kanat ensin.”
”Eikä kun tuu heti. Mun pitää lähtiä tallihin aivan justihin.”Kasaan lysähtänyt Hello marssi kiltisti kuistin eteen kanat kintereillään. Keskiviikko kallistui siihen malliin, että aikoi rääkäistä koko talon hereille harvinaisen äänekkäällä kukkokiekuullaan, mutta Hello huomasi sen ja tuuppasi sitä hieman lenkkarillaan kylkeen.
”Forgive me father for I have sinned”, Hello sanoi minua tapittaen.
”Hä?”
”Ei mitää. No?”
”No nua kanat”, jatkoin saman tien, koska Hello ei kuitenkaan selittäisi höpinöitään.
”Joo mä tiedän”, hän väitti ja antoi katseensa laskeutua minusta kanoihinsa.
”Ne pitää olla joko täälä tai sitte muualla. Sinet voi raahata niitä erestakaasin. Ne ei tykkää. Ja minä luulen jotta joku on käyny ne syämäs pois ja ettin niitä sitte.”
”Joo kyllä mä tiiän.”
”Asuuko ne ny sitte täs vai isälläs? Noon kanoja, ei ne tartte mitää asuunpaikan vaihtelua. Eikä ne halua. Prinsessakaa syä koko päivänä ikänä kun sinoot raahannu sitä yäkauret johonaki.”Hello huokaisi ja poimi Prinsessansa. Hän halasi sitä tosi varovasti: oli kai oppinut, miten hentoja kanat olivatkaan. Nekin kanat, jotka olivat kukkoja. Hän antoi sille pusun sen pieneen päähän.
”Ei ne iskällä oo ollu”, Hello sanoi.
”Mihinäs sitte?”
”No mä otin ne meille.”
”Sopiiko kysyä, minkä tähären? Vai sanonko vain jotta et ota enää, jos ne meinaa asua meillä? Minen anna sun kiusata niitä jos noon täs tallis.”
”Joo joo. En mä vie niitä enää. Mä vaan tykkään nukkua niiden kanssa, ja nyt Milankin on kotona Ilma–”
Hellon puhe keskeytyi, kun korskahdin. Se oli sellainen automaattinen reaktio.
”Tuu, Keskiviikko. Isi vie teidät aamupalalle.”Keskiviikko seurasi Hellon perässä niin kuin Mielikki tapaa seurata minua aamutalliin kesäisin. Prinsessa oli vähän enemmän sellainen harhailija ja haaveilija, ja ehkä juuri siksi Hello ei laskenutkaan sitä enää maahan. Vähän harmitti. Eivät ne minun kanojani olleet, mutta ei Hello voinut juoksuttaa niitä pitkin kyliä. Toisaalta taas Hello oli aina tykännyt kaikista elukoista ja halunnut jo pienenä hoitaa kaikkea linnunpojista leonbergeihin ja karvamadoista kavioeläimiin. Tuntui varmaan pahalta, ettei kana ollut onnellinen rivitaloasunnossa.
”Hello!” huusin perään mahdollisimman hiljaa, ettei Nelly heräisi yhden ainoan ikkunan toisella puolella.
”No?”
”Mitä jos sä nukkuusit niitten kaas täälä? Vaikka siälä vintillä? Siälä noon kylymimmät aijjat ollu muutenki.”
”Joo. Katotaan. Vois kyllä.”
”Siivuat paskat sitte itte! Ja se ilimanvaihtorööri pitää aina peittää, kun ne menöö laittamahan päänsä aina siitä jos ei vahari!” -
-
Mun sydämessä on erityinen paikka sellaisille sivuhenkilöille kuin just Noan äiti tai vaikka Sonjan ja Eiran mummot. Haluaisin nämä ihmiset mun oikeaan elämään. Just näille kuitenkin käy pahimpia asioita ja menetän ne virtuaalisestikin. Toisaalta olen ennenkin sanonut, että aika turhaksi jää kirjallisuuden hahmon kuolema tai ongelma, jos se ei yhtään satu. Nyt Noan tekstin pitäisi rauhoittaa: äidin lääkäri sanoo ihan hyviä uutisia. Mä olen kuitenkin heti pessimistisenä hautaamassa äitiä, huomaatko?
Jos saisi hetken uneksia päiväunia tässä ja jos kaikki menisi mun unelmien mukaan, Noan äidistä tulisi tärkeä sivuhenkilö. Onhan se siis Noalle tärkeä, mutta siitä tulisi muidenkin tarinassa oleellinen osa. Se muuttaisi yhteen Noan kanssa joko Otsonmäelle tai sitten edes Helsinkiin, jos sitä ei saisi irtoamaan. (Olisi kauheaa luopua Noasta, ellei sen äiti muuttaisi, mutta silti.) Siellä niiden kanssa olisi Chai Kun äiti saisi Noansa takaisin lähelleen ja Noa äitinsä, Chai saisi ensimmäisen kerran koko elämässään sellaisen ihmisen, joka todennäköisesti kohtelisi häntäkin niin kuin maailman paras äiti. Mä voin vain kuvitella, miltä sellainen parantava rakkaus tuntuisi, jos sydän olisi niin riekaleina. Muitakin on, jotka tarvitsisivat äitiä tai mummoa.
Yksi tämän tarinan vahvuuksia on se, miten se vaihtelee ajatusten ja nykyhetken välillä. Sellainen rakenne on tullut sulta aina hyvin ja se on yksi oleellinen osa Noan spinnaritarinoita. Noan päähän ei päästä uppoamaan liian syvälle niin, että tekstistä tulisi ajatuksenvirtaa, kun useasti jokin ulkoinen ärsyke keskeyttää ajatukset ajoissa.
-
Tästä se nyt lähtee! Santtua on kasvatettu niin pitkään ja niin huolella kohti kilpailijaa, että olen enemmän innoissani sen ensimmäisistä kisoista kuin monen muun (omankaan) hahmon hienoimmista mahdollisista kisoista. Monella ei riittäisi kärsivällisyys rakentaa Santun hahmoa eteenpäin näin rauhallisesti, mutta just tää rakentaminen on saanut mut sitoutumaan niin lujaa tarinaan. Jos Santusta tulee isona joku huippuratsastaja, pystyn uskomaan senkin, vaikka samalla tulee kova kävä tätä meidän Santtua. Toisaalta se ikävä kuuluu asiaan joka tapauksessa: Santtu oli aluksi herttainen lapsi ja pikku hiljaa se kasvaa kiihtyvällä tahdilla mieheksi. Niin ne ipanat oikeassakin elämässä valitettavasti tekee. 😀
Sekin on ihanaa, miten Sonjasta ja Santusta on tullut niin hyvä parivaljakko, vaikka ensivilkaisulta näyttäisi siltä, ettei niillä ole juuri mitään yhteistä. Kun näillä kahdella on molemmilla hyvä sydän ja ne ovat päätyneet yhteisiin puuhiin, onkin vuosien varrella paljastunut ihan miljoona asiaa, jotka niille ovat yhteisiä. On ihanaa, että niien yhteinen matka on ollut näin pitkä. Sonja on tutustuttanut Santun Suuren Maailman Kisoihin ja on nyt mukana tässäkin, kun Santtu kokeilee ensimmäisiä kertoja omia siipiään kisoissa.
-
No niin, nyt mulle kävi Sonjan kanssa niin kuin oikean ihmisen kanssa tai monta lukukertaa kestävän kirjan kanssa. Kun ihminen tai hahmo elää eteenpäin ja touhaa, en useinkaan muista, että se voi olla surun käsittelemistä tai hunommassa tapauksessa sen hautaamista ja välttelemistä. Nyt käsitin, että se Harrin lähtö sattui ja lujaa, vaikka silloin olin että Sonjahan käsittelee tätä niin hyvin että vitsi kun itsekin osaisi suhtautua noin. Listan viimeinen viiva on Harrin tekosille oikea paikka: tekstin alku ja loppu jäävät paremmin mieleen kuin keskikohta ja ne ovat painavimmat myös.
Se ei ole huono juttu, että en huomannut tätä kipua. Useamman lukukerran kestävä kirjakin toimii niin, että ensin sen lukee tehden omia tulkintojaan ja sitten siihen palaa ja näkee kaiken sen tiedon läpi, mitä on kerännyt lopusta. Seuraavan kerran kun luen Sonjan elämää Harrin jälkeen, näen eri asioita kuin ennen tämän tekstin lukemista.
Sen mä sentään ymmärrän tästä ensilukemalla, että tämä ei ole lista siitä, mitkä ovat sinkkuuden hyviä puolia. Tämä on tarina siitä, miten Sonja haluaa niin kovasti löytää miehen ja yrittää uskotella itselleenkin, että myös sinkkuus on ihan OK. Kaikkihan me tehdään tätä, me ollaan ihmisiä! Joo hyvä etten saanut sitä työpaikkaa, koska siellä oli tämä ja tämä huonosti ja sopivampi tulee ihan just. Joo hyvä että hankin tän ja tän aparaatin, koska vaikka tuo on halvempi ja paermpi, niin tämä on kuitenkin jotenkin käteen sopivampi ja mulle sopivampi.
-
Mä aioin kommentoida vaihteeksi analyysillä ja ennen lukemista suunnittelin, että analyysi tehdään nyt muuten Sonjan kielen kuvallisuudesta, ja se suoritetaan vertailevasti kertojaäänen ja dialogien Sonjan välillä. No enpä teekään, kun sattui tulla tarina, jossa on tavallista vähemmän kielikuvia. 😀 Yhtäkkiä näen metaforan ja personifikaation, mutta analyysi saa odottaa toiseen kertaan. Sen sijaan kiinnitän tällä kertaa huomiota lukemiseen haaveilun apuvälineenä.
Sonja on paljon paremmin toimeentuleva kuin ne hahmot, joita tapaan kirjoittaa, joten sille on mahdollista tehdä enemmän asioita kuin mun hahmoilla on. Käytän joskus tällaisia Sonjan tarinoita siis haaveiluun. Mietin, millaista olisi, jos itse voisi ihan vakavissaan ajatella lähtevänsä reissuun jopa hevosensa kanssa, kulkea kisoissa, valmentautua ja vaikka mitä, eikä tarvitsisi miettiä, ostaako hevoselle loimen vai itselle takin. Kun en itse halua kirjoittaa hahmojani varakkaammista tyypeistä, on kivaa heittäytyä Sonjan rooliin. Olen hetken joku muu, joka haaveilee jonkun muun realistisista haaveista.
Kun tässä me ollaan Sonjan kanssa erilaisia ja Sonjan asiat on mun mielestä täydellisesti, tarvitaan jotain karheutta, että pystyn samastumaan ja haaveilemaan. Sonja sopii mun haaveiluun sen takia, että vaikka rahallisesti sillä ei ole esteitä, sillä on muita vaikeuksia. Ei sekään pysty kaikkeen. Ainakaan mun aivot ei pysty käsittelemään ajatusta täydellisestä onnesta ja harmoniasta. Ajattelen, että jos haaveilen hetken Sonjan haaveita ja elän hänen elämäänsä, saan myös Sonjan murheet, eikä auringonpaiste ole liian kirkasta.
No mutta, jään kyttäämään, luetaanko me kesällä laitumista ja Suomen ihanasta kesästä vai hienoista ja mielenkiintoisista paikoista ulkomailla. 😀
-
No hö, enpä ihmettele Minjan ajatuksia tarinan lopussa. 🙁 Vaikka ei olisi edes luovuttajatyyppiä (Minjahan ei ole), tässä vaiheessa varmasti jokainen järkevä ihminen miettisi, että kannattaako niin kauas lähteä häviämään. Jos nyt oltaisiin oikeassa maailmassa, eikä arpaonnen varassa, olisi aika varma homma, että tulisi kallis häviö. Virtuaalimaailmassa arpaonni voi kuitenkin yllättää, joten saattaa olla, että päästäänkin juhlimaan Minjan kanssa! Kisamenestysmahdollisuuden lisäksi tässä on myös paikka pakottaa Minja tutustumaan muihin, elle sitten tietenkin halua kirjoittaa yksinäisyydestä kärsivää hahmoa tällä hetkellä. 😀
-
Vitsi kun en olisi niin minäkeskeinen kisoissa: olisin huomannut, että tässä on Minjalla ja Oskarilla yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä ajatuksia, joita voi käsitellä vaikka yhdessä. Minjalla on vieläpä niin jotenkin raastavan tuntuinen ajatus tässä: kannattaako mun edes kisata enää. Nyt se saattaa olla vähän myöhäistä, kun Minja sai tämän hienon sijoituksensa. Minjaa tuskin masentaa muutamaan päivään ihan yhtä kovaa. 😀 Toisaalta on ihanaa, jos tämä vaikuttaa Minjan tulevaisuuden kisoihin: boostaa itsetuntoa niin, että kisat menisivätkin hyvin. Arpaonni sen päättää joo, mutta aina saa toivoa että tulokset olisivat linjassa… 😀
-
Mä luulen, että moni lukija pitää Sonjaa sydämettömänä, mutta mäpä samastun täysin. Kun on itse valinnut elää ilman lapsia, ei sitä kovin helpolla halua ottaa harteilleen osaa lapsien aiheuttamista hankaluuksista, kun ei saa edes sitä palkintoa, jonka muut hankaluuksistaan saavat: lasta. Surin Sonjan ja Vladimirin eroa: Sonjan näkökulmasta Vladimir oli nimittäin aika täydellinen. Se oli niin sivistynyt, kultturelli ja vaikka mitä. Jos Sonja olisi ollut oikea ihminen, mun kyyniset aivot olisivat hälyyttäneet hiljaa, että ei tosta mitään tuu. Kirjallisuudessa olisi tietenkin voinut tullakin ja Sonja olisi voinut muuttua vaikka miksi kodin hengettäreksi, mutta ai että olen onnellinen, ettei muuttunut. Kirjallisuudessa ei ole paljon Sonjiakaan: vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka eivät kuitenkaan ole terästä vaan inhimillisen onnettomia ja ongelmaisia, ja jotka ovat naisia jollain muulla tapaa kuin olemalla äitejä tai neitsyitä.
Jos olisin Sonjan kaveri oikeassa elämässä, lohduttaisin sitä nyt mun lempimantralla, jolla lohdutan itseäni kun tuntuu että minussa on jotain vikaa tai olen kummallinen. Sonja, et ole valitettavasti ainutlaatuinen. Koska olet nelikymppinen, jolla ei ole lapsia ja joka ei tahdo lapsia, se tarkoittaa, että maailmassa on muitakin samassa tilanteessa. Kyllä se yksi niistä lopulta löytyy, mutta edistä sen aikaa muita projekteja. 😀
-
Koska en huomaa ironiaa kuin osoittamalla, yritin miettiä, onko tässä jokin vinkki, joka ohjaa lukemaan, että Sonja on oikeasti surullinen, kun on yksin illalla. Mä ainakin nimittäin luen näillä aivoilla ihan aitoa rauhaa. Kodin hämäryys ja hiljaisuus tuntuu musta ihanalta ajatukselta. Ensin on saanut nähdä omia ihmisiään kyllikseen, ja sitten saa olla hiljaa koiran kanssa. En keksi ihanampaa tapaa olla jouluna. Olen pahoillani, jos luen väärin, mutta musta tää on tosi tunnelmallinen hetki. 😀 Loppukin on oma lisäyksensä onneen. Ensin olivat omat ihmiset, nyt on rauha, ja huomenna on kuitenkin taas tapahtumia, niin että ihan yksin ei tosiaan tarvi olla, ellei halua.
-
Tää on oikeasti lista siitä, miten Sonjan tulo- ja elintaso sekä kulttuurillinen kiinnostus ovat pikkkkkasen erilaisia kuin mun. 😀 Äikänope mussa on iloinen, kun joku tavoittelee kirjojen lukemista, mutta itse mun ei muka tarvi, koska en ehdi ja jaksa. (Ehtisin ja jaksaisin, jos pelaisin vähemmän Fortnitea ja tarttuisin siihen kirjaan.) Myös 10 museota vuodessa kuulostaa tällaisen otsonmäkeläisen ei kun maalaisen mielestä ihan hirveän hurjalta määrältä. Tuli sellainen olo, että jos menisin itse 10 museoon, siitä kertyisi tuhansia kilsoja ajoja. Piti oikein katsoa, että oikeasti ei kertyisi. Tässä on sellaisia muutaman asian kokoisia museoita lähelläkin kyllä, joskin ne ovat niin pieniä, että niihin viitsii mennä vain kerran elämänsä aikana. Sonja kuitekin liikkuu ehkä pikkasen laajemmin kuin minä, joka liikkuu 80 km matkaa töihin päivittäin, eikä käy oikein ikinä sen kauempana. Tietenkin sillä on valinnanvaraa, ja kun se on kiinnostunut, se poikkeaminen museossa muun ohessa ei tunnukaan niin työläältä kuin mulla tuntuu. Hevostavoitteista saan vain haaveilla itse (missä se mun vakivirka viipyy ja kauan mua saa vielä ketjuttaa???) ja kuukausilahjoittaa voisin vaikka sen eteen, että saisin kämpän lainan maksettua loppuun… :DDD
Kun oikee ihminen tekee näitä listoja, jotenkin musta tulee hetkeksi kateellinen. Muiden uudenvuodenlupaukset ovat muka niin fancyja ja vaikeita ja ne pystyy niihin. Pitäisi muistaa, että niiden mielestä mun lupaukset voivat olla yhtä kiinnostavia ja hienoja siksi, että mulle normaali elämä on toiselle tosi vierasta ja outoa ja ehkä mielenkiintoista. Sonjallekin noi jutut on jotenkin arkeen liittyviä, vaikka mulle ne kuulostaa Tapauksilta.
-
Oon huomannut, että mun skaalalla hyvässä hahmossa pitää olla asioita, joita arvostan IRL-ihmisissä, joita en arvosta ihmisissä ja velä kolmanneksi sellaisia asioita, joihin samastun. Bonuksena on ne asiat, joihin en samastu, ja jotka saavat mut miettimään, miten muiden olentojen pää toimii. Sonjassa on kaikkea, ja siksi se tuntuu hyvältä hahmolta ja uskottavalta ihmiseltä. Nää sen miesjutut on niitä, joita en arvosta (siis ihmisessä en arvosta, hahmossa tietenkin), ja joihin en yleensä samastu. En osaa kuvitella, miltä tuntuu, jos kaipaa läheisyyttä. Kaverit on kertoneet, että se olisi kuitenkin ihan normaali asia kaivata. En osaa kuitenkaan samastaa sitä mihinkään. Se on voimakas tunne, eli ei sovi ajatella, että se on kuin haluaisi just sitä ruokaa, jota ei ole. Se ei taida kuitenkaan olla esimerkiksi oikean riippuvuuden kaltaista, niin ettei voi oikein ajatella muuta. Ei se taida olla sellaistakaan kuin mun koiraikävä, jos en näe mun poikia mielestäni liian pitkään aikaan ja melkein itkettää. Ei se taida olla se vastustamaton halukaan vetää ihanan mukavaa kotohupparia ylle aikuisten ihmisten paidan tilalle, koska se halu ei saa mua kulkemaan töissä kotohupparilla.
Se on kuitenkin sellaista, joka ajaa Sonjan etsimään ei nyt ihan pakonomaisesti miestä, mutta jotenkin tosi määrätietoisesti ja monella tapaa kuitenkin. Se saa ajattelemaan, että olisi tossa toi yksi tommonen Jani, joka on aika kiva (ja samalla kukaan ei halua tietenkään miehekseen ketään sellaista, joka on ”aika kiva” ja samalla työpaikalla). Se saa ajautumaan yhä uudelleen Tinderiin, vaikka Sonja on jo todennut, ettei siellä ole mitään. Se saa melkein viestimään naimisissa oleville miehille, vaikka ellei Sonja sellaista parisuhdetta haekaan, ei toisen vaimo tosiaan ole Sonjan ongelma. Se saa Sonjan käyttämään kauheasti aikaa tavoitteensa saavuttamiseen, miehen löytämiseen.
Sonja on kuitenkin miesmetsällä niin kuin minä koirakaupoilla. :DD Tiedämme, mitä haluamme, ja meille on turha tyrkyttää muuta, ja silti tyrkytetään. Siihen miehen määritelmään on vain vaikeaa mahtua, jos se on liian kapea. Toisaalta kun siihen löytyy joku, sen luulisi kuitenkin olevan täydellinen. Kunnes se ei ole! Harri ja Vladimir olivat täydellisiä, mutta viimeksi nyt Vladimirin jälkeen määritelmä tiukentui, kun Sonja oppi uutta: ehdottomasti ei lapsia.
-
Siis jaan tämän tuskan. Pienten lasten kuvaaminen ihan minkä tahansa kertojan avulla on tosi vaikeaa! Miten se onkaan niin vaikeaa, kun ollaan kaikki kuitenkin oltu joskus pieniä lapsia? :DD Mutta ei se mitään: selviät haasteesta kunnialla! Ulkopuolisen kertojan silmin Elli toimii ja toimittaa niin kuin taaperot nyt tapaa, ja niin kuin Sonjalle, mullekin menee tällä taaperokokemuksella läpi.
Mä näen myös Ellin kasvavan tarinoissa! Nyt se hakee konsonantteja. Pian se hitsi vie puhuu ihan täyttä häkää kokonaisia lauseita, ja se vaihe onkin mun lemppari fiktiivisissä lapsissa. Sen ikäisinä niillä on vielä valtava mielikuvitus ja ne on niin arvaamattomia, että ai vitsi miten kivaa niistä on lukea erityisesti sillon. Toki Elli on jo nyt niin iso, että kun se kerran puhuu jo noin hyvin, niin sen pään sisälle näkee jo! Sen takia en varsinkaan malttaisi odottaa!!
Se, miten Ellin ja Marshallin kommunikointia on alusta asti kuvattu, on musta myös ihanaa. Mä kualen. 😀
Mä rakastan sellaisia sanavalintoja kuin pungertaa, suoraviivainen projekti (just kirjaimellisessa mielessä) ja toi pap pap. Vaikka kirjoitat, että Elli maiskauttaa, mä en suostu kuvittelemaan muuta kuin että se sanoo PAP PAP kun se ei osaa niin maiskuttaa. :DD Ai ettääää!
Joo kyllä mä ainaki aiva syön kädestä, kun kirjoitat pientä lasta. Kyllä meidän pitää tänne Ellille saada pony kans, jos sun hahmoliinit aikoo tällä lailla olla aktiivisia! Varsinkin nyt jos Oscar lähtee ja tilanne muuttuu sen takia aika hankalaksi, kun Pasi nyt on mitä on…
-
Älä nyt itkemään rupea siellä. :DD
No mutta nyt on Sonjalla uskottava paikka hommata uusi hevonen, jos sellainen insproi! Tämä ja Sonjan ja Nellyn dynamiikka on musta parhaat osat tätä tarinaa. Ratsastuskuvaus on myös tarkkaa ja mielenkiintoista ja vetoaa ihan takuulla toisentyyppiseen lukijaan eniten, mutta tiedättehän te mun henkilökohtaiset aihemieltymykset, tää johtuu vaan niistä.
Sonjan asenne omaan osaamiseen on sonjamaiseen tapaan analyyttinen. Hän toteaa faktan: tämä hevonen osaa enemmän kuin minä. Jonkun toisen hahmon kohdalla siitä voisi seurata vaikka surkuttelua, pahaa mieltä tai turhautumista, mutta Sonja on sellainen ratkaisukeskeinen: toinen ratsu auttaisi. Voi kun sellainen tulisi… 😀
-
Minja on tässäkin niin samastuttava: ihan niin kuin se olisi kirjoitettu just mulle. Mun kamera kääntyy heti sisäänpäin. Mäkin olen aikuinen, mutta mullakin on oma paikka tuolla, johon menen vaan yksin ajattelemaan, ja samalla lailla summaan siellä yhteen elämää. Sitä paitsi Minjan elämä on loppuviimein samanlaista kuin munkin ja se tuntuu arvostavan samanlaisia asioita saavutuksina ja aarteina kuin mä. Se saa mulle tosi lohdullisen olon: joku muukin toimii samoin, olen siis normaali.
Tää tarina esittelee Minjaa tosi hyvin. Se on Minjan ajatuksenvirtaa, mutta ei jää leijailemaan ilmaan, koska sidot ajatuksenvirran johonkin konkreettiseen kontekstiin: salaiseen paikkaan. Ajatuksenvirta myös alkaa Minjan elämän yleisestä summaamisesta ja jatkuu siitä surulliseen haaveiluun — just niin kuin mun oma ajatuksenvirta tapaa kulkea. Mä ainakin siis koen Minjan ajatusten suunnan tosi luonnollisena ja inhimillisenä. Koen myös Minjan haaveet sen kokoisina ja oloisina, että ne sopivat hahmoon. Ne on haaveita, jotka voivat vielä tarinan myötä toteutuakin. Ne antavat suunnan Minjan tarinalle: me tiedetään nyt, mitä Minja tavoittelee ja haaveilee kipeimmin. Olen innoissani myös siitä, että vaikka tämä on Minjan yksityinen tarina, haaveet kutsuvat kirjoittamaan: Minjan elämässä olisi jossain vaiheessa tilaa miehelle vaikka muiden hahmoista!
-
Ahahaha me taidetaan olla tässä sunkin kanssa samanlaisia. :DD Joskus riittää joku vahinko tai unohdus, ja tadaa, saadaan hieno soppa! Joo ei ole oikeasti hauskaa mutta silti vähän naurattaa, kun oikeassakin elämässä on moni hyvä juttu loppunut kun olen ylitulkinnut jotain. :DD
-
Minjan ajatuskulku on mulle kovin samastuttava! Jos en pääse johonkin porukkaan, alan samalla lailla murehtimaan, syyttämään itseäni ja analysoimaan liikaa sitä, että mitähän tässä on nyt tapahtunut. Helppohan meidän on ulkopuolelta nähdä, missä Minjalla oikeasti mättää, mutta ei sitä itse näe! En mäkään näe, kun oikeassa elämässä tunnen olevani ulkopuolinen ja ajattelen, ettei muut halua olla mun kaa. Minja on toki ihan oikeassa tiiviistä porukoista, mutta hän ei huomaa, miten on torjunut muiden lähestymisyritykset, paitsi Ilonan, jota kirjoittaja ystävystytti tosi tosi sitkeästi (ja osin omavaltaisesti) Minjan kanssa. En tiedä, olisiko esimerkiksi viimeisimpänä Minjaan tutustumista yrittänyt Noeul yrittänyt oikeassa elämässä vain olla Minjan kanssa ekojen yritysten jälkeen, kun ei saanut varsinaista vastakaikua. Ehkä olisi, ehkä ei, mutta itse koin kirjoittajana, ettei Noeulin seura ole toivottua tarinan kannalta ja annoin tilaa ehkä auliimmin kuin oikean elämän Noeul olisi antanut. 😀 En ole yhtä sitkeä enkä omavaltainen kuin Ilonan kirjoittaja, vaan olen niin kuin Minja: en uskalla tunkea itseäni ja hahmojani soppaan, jos olen ymmärtävinäni, ettei meitä just tällä kertaa haluta. Nyt ajattelen siitäkin niin kuin Minja tarinassa: pitäisi kehittää itseään ja ottaa vaikka tavoitteeksi koettaa tunkeutua seuraan useammin, koska yleensä torjunta on sekä mun että Minjan kohdalla varmaankin meidän omassa päässä. Voi että, ollaan me ihmiset ja hahmot hönttejä. :DD
Minjassa on tuoreimmissa teksteissä jotain sellaista samaa hyvyyttä ja suloisuutta kuin Santussa. Pari juttua jotka vaikutelmaa luovat, ovat varmasti se tietty nöyryys ja kiltteys. Tykkäisin Minjasta oikeassa elämässä varmaan tosi kovaa. Hän on aina vaikuttanut sympaattisimmalta niistä hahmoista, jotka sinulta tunnen ja tiedän. Se on sellainen puhdas tyyppi, jolla ei mene ihan putkeen, niin kuin oikeillakaan ihmisillä ei elämä ole täydellistä. Tykkään myös ympäröidä itseni ihmisillä, jotka on jossain parempia kuin mä. Ajattelen, että tulen sellaiseksi, jollaisilla itseni ympäröin. (Se on yksi syy, miksi mä kirjoitan teidän kanssa: että kirjoittaisin joskus niin kuin te.) Minjalta voisin oppia rohkeutta ja päättäväisyyttä. Se aikoo yrittää tutustua, vaikka se kokee jo valmiiksi, että mukaan pääseminen on vaikeaa. Joku päivä mäkin olen yhtä rohkea, enkä vain nyyhki kurjuuttani heti jos joku vaikka vaan kattoo mua väärin. Nuorena olisin kaivannut ja itse asiassa kaipaisin edelleen kirjallisuuteen enemmän Minjoja, joista olisi mulle esikuvaksi.
Yksinäisyys sattuu mun koulukiusattuun sydämeen vieläkin fiktiossa tosi kovaa, vaikka nykyään mulla on paljon kavereita ja silleen. Pystyn niin samastumaan Minjaan siinä, miten yksinäisyyden kokemus tallilla varjostaa aivan varmasti ihan koko muutakin elämää. <3 Toivottavasti Minjan olo muuttuu vielä tarinan myötä. Mulla ainakin on sitä niin surku, että pitää koettaa taas tanssittaa jotain sopivaa hahmoa tyrkyllä sille.
-
Aaaaaa ei vitsi, samastun. 😀 Kun sitä omaa pesää alkaa etsimään ostomielessä, ai jeetuna mikä show se on. Se on niin järjettömän iso hankinta, ja siinä menee yöunet, ruokahalu ja elämänhalu. Sitten kun sen saa viimein, niin voi jjjjeeee, hetki aikaa on ihanaa — mutta ai niin on se muutto. Ihan niin kuin Janna tässä näyttää, toisaalta sitä pakkaamista oikein odottaa, ja toisessa päässä sitten purkamista. Toisaalta niitä lootia on joka paikka täynnä ja niitä tulee aina kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä etukäteen kuvitteli. Jannalla ja Rasmuksella on vielä Ellikin kuvioissa, joten pakkohan sen on nukkua pakkaamisen ajan, tai se on tiellä ja teloo itsensä reppana. Mutta vitsit miten Ellikin sitten tykkää varmaan uudessa, ja me päästään ehkä lukemaan sen omasta huoneesta ja kaikesta jännästä! Ja hevosihminen tietenkin hoitaa muuton trailerilla.. :DD
-
Ai että! <3 Musta on ihanaa, että Santtu saa pestin. Ennen jo vastaavissa paikoissa oon sanonut, että se on sellainen vastuuntuntoinen ja mitä kaikkea. Taas mua ilahduttaa se, miten Sonja ei ajattele ennen kaikkea että teenpä Santulle palveluksen, vaan että kysynpä tuosta hyvän hoitajan mukaan.
Saa nähdä tuleeko joku mahtivoitto taas. 😀 Sonjalla on mennyt niin hyvin kisoissa, että melkein ärsyttää, kun omilla ei mene mikään putkeen. Arpaonneahan se, mutta on sopinut viime vuoden hienosti tarinaan kun tulokset on linjassa. 😀
-
Jos Anicelle käy huonosti tai jos paraneminen on vaikeaa, Sonjalla on tässä paikka esitellä lisää omaa traumaansa, jos siitä tahtoo kirjoittaa. Sonjasta näkee tässä, miten empaattinen se on. Aina omat kokemukset aktivoituvat, kun toisen tilanne liippaa niitä läheltä. On sitten varmaan persoonasta tai jostain sellaisesta kiinni, seuraako kuulijalla sellainen romahdus, vai jaksaako osoittaa välittämistä muille. Sonja jaksaa. Lyhyt mutta piiiiitkään mietitty viesti Anicelle on myös tyylikäs silaus.
-
Uijjjje!! Marshallin vauva on tulossa, ja vitsit miten hienoja isiä niistä tulee Niklaksen kaa. Marshall, kun ajattelen sitä välillä aina vaan aika röllinä, on niin ihana jo Ellinkin kanssa, kun se oikeen sulaa sen kaa.
No niii ja Nelly aikomassa mäntätä Marshallia on edelleen yksi mun suosikkivitseistä. 😀 Aina sama laulu, kun ei heti kerrota hänelle, ja joka ikinen kerta se on mun mielestä hauskaa.
Mutta vaikka tarinan alkupuoli on kuinka su-loi-nen ja hauskakin, loppu vetää mun mielen matalaksi. Marshallilla on nimittäin aivan superihana äiti, ja aina niille ihanille tarinahahmoille tapahtuu kauheita asioita. Sonjan mummo kuoli, Eirankin jo ennen Hopiavuoren tarinaa, Noan äiti oirii ja nyt Marshallin äiti on huonossa kunnossa. Musta sitä paitsi pahasti tuntuu, että nyt on paikka sillekin, ettei äiti selviydy tästä. Silloin voisi nimittäin olla, ettei Grigori jaksa enää pitää tilaa surun murtamana, ja päävastuu lankeaakin Marshallille. Toisaalta senkin pystyy pelaamaan jollekulle toiselle, kun Kozlovin klaanissa on kyllä tilalle ottajia, jos Marshallin veri vetääkin takaisin Suomeen ja Hopiavuoreen heti tai joskus. Silti on kauheaa, että just Anice ollaan vaarassa viedä multa, tai että se edes joutuu kärsimään. Se on niin hyväntahtoinen ja äidillinen. Toisaalta kun se on hahmo eikä ihminen, sen kärsimyshän olisi hyödytöntä, jos se ei tuntuisi lukijasta pahalta. Olet siis kirjoittanut loistavan sivuhenkilön: se on mulle ja taatusti monelle muullekin lukijalleen rakas, vaikka me ollaankin nähty sitä loppuviimein aika vähän.
-
Hei, Santtu on kasvanut monta senttiä sitten viimenäkemän! 😀 Ok, tulee selitys, tulee tulee. Santtu on siis aina ollut aika analyyttinen ja tarkka, mitä Fifin havainnointiin tulee. Samalla havainnointi on ollut santtumaisen, öö, miten sen sanoisi, uteliasta? Innokasta? Siis pätevää, mutta samalla jollain tasolla lapsekasta. Sillä lailla itsekin katsoi ekoja omia örkkejään, kun opetteli katsomaan sitä lajia oikein ja ymmärtämään, miltä näyttää terve ja miltä kivulias. Nyt kun Tihku on tullut ja Santtu alkaa pikku hiljaa uskoa ettei hänen käsissään ole uutta Fifiä, havainnointi muuttuu jollain tapaa aikuisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Yhä Santtu selittää tarkasti, mitä on ollut ja miten on tehty, mutta sävy on yhä neutraalimpi, vähemmän ihmettelevä. Nyt onkin täydellinen hetki kasvattaa Santtua monta senttiä. Uuden hevosen tuleminen oli nimittäin iso käännekohta. Lisäksi kun Tihku nyt on terve, tai siis oireeton, niin Santun ylikierroksilla käyneet aivot loogisestikin alkavat hiljalleen rentoutua ja prosessoida hevosen terveysasioita hieman rauhallisemmalla tavalla.
Santulle ominainen, mun rakastama lapsekkuus ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään pois. 😀 Santtu on niin ihanan innoissaan Tihkusta just sillä santtumaisen pehmeällä ja uteliaalla tavalla. Se listaa, mikä on parasta, kivaa ja hienoa Tihkussa. Se aloittaa ratsastuksen varovaisesti ja tunnustelee koko ajan, että mitä nyt tapahtuu. Se näyttää avoimesti senkin, mikä ei vielä onnistu, mutta sen suhteen Santtu ei ole masentunut, vaan aikoo opetella kyllä. Santtu se on varsinainen kultainennoutaja koko mies. 😀
-
On ollut ihanaa seurata Marshallin tarinaa ja sinun huimaa kehitystäsi kirjoittajana näin monta vuotta. Tässä tarinassa Marshall on ajattelee pois lähtemistä hymyssä suin, ja toivoin sen pääsevän matkaan niin, vaikka sellainen onkin vaikeaa kirjoitettavaa lähtömotiivin keksimisen takia. Marshallin alku ennen Hopiavuorta oli nimittäin ahdistavan puoleinen, matka tänne Niklaksen suhteen välillä töyssyinen, ja nyt, tämän tarinan ajan kaikki on hyvin. Marshall sai kaiken, mitä halusi: Niklaksensa, tupansa, hevosensa, lapsenkin tuloilleen. Vaikka pois lähteminen oman talon hankkimisen jälkeen onkin teknisesti vaikeampaa, oli ihanaa nähdä, miten Marshall kasvoi isoksi pojaksi ja ennen kaikkea onnelliseksi. Tutusta hahmosta irti päästäminen sattuu aina (sen takia mä kiukkuan viikkoja tai kuukausia hyvän kirjankin jälkeen), mutta silti kaikki oli sen arvoista. Mä sain lukea jotain, jonka muistan aina, ja joka muutti mua jollain tavalla. Mikä olisi sen hienompaa? Jos me ei kuulla susta ennemmin jossain tai enää lisää Hopiavuoressa jonkin hahmon kanssa, toivottavasti me päästään jo hyvin pian lukemaan romaani, jonka vielä kirjoitat. 😉
-
Joo, ei se voitto, vaan se oma tulos. 😀 Ei ole mahkuja voittaa kovimpia menijöitä, mutta on saavutus parantaa ennätystä eli nähdä, että kehitystä on tapahtunut. Samalla tavalla toisessa päässä selkeästi heikompien voittamisella ei ole voittajalle arvoa sinänsä, vaan sillä, että tekee itseä miellyttävän tuloksen.
Camilla ei suhtaudu ihan hirveän innokkaasti ennätyksen parantumiseen, ja siinä näkee, että hän on ajellut ennenkin ja paljon. On se hienoa, mutta ei ihan noin hienoa. Leon into tekee kuitenkin aivan varmasti Camillalle hyvää. Leohan on sitä mieltä, että nyt oli muuten maailman hienoin lähtö. Sen takia Camilla saa varmasti iltaa myöten kehuja, ja vaikka hänet tuntien hän tuskastuukin niistä sillä hetkellä, ehkä ne tarttuvat kuitenkin jonnekin aivojen pintaan mukaan. Camilla nimittäin kaipaisi enemmän kehuja, vaikka on itse sitä mieltä, ettei kissa kiitoksella elä.
Mäkin tykkään lukea ravihevosista. Se on aina niin kuin rentouttava paluu omaan menneisyyteen. Virtuaalinen ravimaailma oli joskus mulle tuttu monta vuotta, mutta oikea ravimaailma on se, joka oli mulle joskus rakas. Camillan ravitarinat on niin tarkkoja, että ne tuntuu musta realistisilta ja palaan ajassa taaksepäin. Etenkin kun kilpaillaan tai treenataan tarinassa, haistan ja vähän maistankin hevosen. 😀
-
Sehän on täydellinen valokuvausilma! 😀 Noi oikeat valokuvaajat sanoo niin, joten uskotaan, että livenä auringonpaiste on kaunis, mutta vaikea siinä on kuvata. Mutta Kimmon kaltaiset kuvaustaitoiset kaverit on kyllä ihan velehoja. Melkein ei näytä livenäkään örkki yhtä korealta!
Kimmokin vaikuttaa musta kivalta hepulta. Sonjan kaveripiiri on taustoiltaan ehdottomasti erilainen kuin mun, enkä osaisi oikeassa elämässä olla sellaisten ihmisten kanssa opettelematta ensin. Siitä huolimatta mä näen, että Sonja on ympäröinyt itsensä kivoilla tyypeillä, joilla on kullakin omalla tavallaan hyvä sydän. Se on hyvä: ihmisestähän tulee sellainen tyyppi, jollaisilla hän itsensä ympäröi. Viihtyisin Sonjan ympyröissä, jos mulla olisi työn, harrastuksen tai muun sellaisen kautta enemmän jotain yhteistä näiden tyyppien kanssa.
Nellyn valokuvauspäiväidea on kyllä muuten hyvä idea. Suunnittelin jo jossain vaiheessa, että tartun tähän ja teen tai teetän taustan, jota saa käyttää vapaasti (jatkossakin), mikäli osallistuu valokuvaustapahtumaan. Sekin on yhä kuitenkin tekemättä. No ehkä joku keväinen tausta sitten…? Tai kesäinen..? :DD
