Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Dressage Mastersien lauantai-ilta
”Outi annakko sitä sipsipussia…”
Minun ja Jussin luokka ratsastettaisiin vasta huomenna. Silti olin ihan romuna henkisesti ja fyysisesti nyt jo. Makasin selälläni Tiituksen hotellihuoneen sängyllä, poikittain jalkopäässä, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut enää edes pulssia. Kun kihnutin pääni uuteen asentoon, niin että saatoin katsoa kohti sängyn pääpuolta, näin Tiituksen retkottavan toisessa päädyssä samassa asennossa. Silloin sipsipussi mätkähti kuitenkin kasvojeni viereen näköesteeksi ja minun oli kömmittävä ähkien kylkiasentoon saadakseni muutaman sipsin tongittua pussista suuhuni. Päiväpeitolle varisi pieniä murusia.
”Kakkospalkinto”, Tiitus kuului huokaavan pussin toisella puolella. ”Beelle…”
”Sehän on aivan hyvä”, sanoi Outin ääni jostain yläpuoleltani.Otin vielä hyppysellisen murentunutta sipsirouhetta pussista ja käännyin takaisin selälleni. Mitenhän meillä menisi huomenna Jussin kanssa? Muut olivat vaikka minkä sortin ammattilaisia… Sitten olimme minä ja Jussi… Miltähän tuntuisi sijoittua viimeiseksi… Outi pettyisi… Ei kun äiti… Ei kun sittenkin Outi… Niin kovan vaivan hän oli nähnyt Jussin kanssa… Olin katsonut tallialueen näytöltä, miten Milan sijoittui luokassaan… Sekin tulisi nauramaan minulle…
Kuuluttaja sanoi nimeni oikein. Yleensä se sanotaan väärin. Hopeavuori. Kisoissa olen jostain syystä Hopeavuori. Nyt olin Hopiavuori. Se oli hyvä merkki. Jussin nimi oli helppo sanoa, siis se mukamas-nimi, joka se oli kisoissa. Sitten oli aika mennä. Outi oli siellä ja hänellä oli kädessään samanlainen ruutuvihko kuin junnujen jääkiekkovalmentaja Osmolla silloin, kun minä olin kaksitoista ja pelasin vielä. Ja Osmo huusi vihkoa heristäen, että pysy saatana siellä etukentällä äläkä puutu puolustuksen, Hopiavuori!! Ja Outi huusi, että niin, minähän sanoin, pysy etukentällä! Ja silloin minulla olikin hokkarit jalassa, enkä saanut puhuttua, vaikka hokkareilla ei saa ratsastaa kilpaa, vaan saappailla ja kannuksilla —
”Hä? Eetu? Kuulikko?”
Avasin silmät. Outin naama oli sekunnin verran sumea, mutta terävöityi sitten.
”Mitä?”
”Että mee ny nukkumaan. Omaan huoneeseen.”
”Joo…”Hieroin ensin nenää ja sitten koko naamaa ennen kuin lähdin tukka pystyssä Outin perässä kohti omaa huonetta säyseänä kuin Nuoska. Jaksoin sanoa vielä kaksi kertaa, että taitetaan petauspatja kahtia ja laitetaan lattialle minulle, niin Outi voisi nukkua ihan rauhassa leveässä parisängyssä, mutta molemmilla kerroilla Outi vain huokaisi nenänsä kautta.
-
Kyllähän kaikki tietää, millaisia venäläiset on…
Marshallin tulon jälkeenTiedän hyvin, miten venäläiset ovat Otsonmäen asukkaille ongelma. Syy siihen ovat tietenkin Speranskyt. Muuten suvaitsevaisen äitinikin ilmettä kaikki venäläiset kiristävät Speranskyjen takia, mutta häntä vastaan en väitä. Hopiavuoren tuvassa sellaista puhetta ei kuitenkaan saisi olla, sillä ei Hopiavuoressa ole Speranskyjäkään. Tai no… Ehkä nyt siitä serbinpenikkaa sopi ryssitellä… Mutta vain siksi, että se tuntui olevan hänelle suurempi loukkaus kuin edes venäläisille itselleen.
Koska kaikilla muilla pitäisi kuitenkin olla mukavaa tallilla, ja koska en ikinä huolisi meille mitään Speranskyn penikoita, tottahan minä kimpaannuin Eiralle kahvipöydässä, kun muutenkin oli hermo kireällä kaiken pakkaamisen ja Dressage Masters -valmistelujen vuoksi.
”Kaikenlaisia säki tänne vedät!” Eira kivahti minulle jo kun kurkistin liian pimeästä ja käytävämäisestä eteisestä keittiöön ja yritin päästä eroon kengistäni.
”Mitähän ny taas?” kysyin väsyneesti, sillä tietenkin oletin, että kyse on pullista eikä venäläisistä. Aina kun minä ostan pullaa eikä ole enää Jillan tekemää jäljellä, alkaa yleinen nurina pahasta ruuasta.
”No se hippi joka tuli! Olishan nyt Seinäjoellaki ollu talleja…”
”Sen Harlekiinin isäntä? Mitä soon sulle ehtiny tekemähän?”Kaadoin kahvia valkoiseen, joskus Vaasan Combosta ostettuun mukiin. Eira ei vastannut. Loin tiukan katseen ensin häneen ja sitten muihin maitoa kahvin sekaan lurauttaessani.
”Hä? Eira? Inari? Hello? Noa?”
Eira tuijotti uhmakkaana ja puhumattomana takaisin. Inari väisti katsettani, vaikka näyttikin tyytymättömältä. Noa sanoi, ettei hänellä ollut mitään uutta tulijaa vastaan. Hello viuhtoi etusormellaan suu täynnä juustoleipää ja pureskeli vimmatusti, jotta sai lopulta nielaistua suorastaan kivuliaan näköisesti ja sanottua sen jälkeen, että eikös se ole venäläinen.
”Ai eikös se ole!” Eira kiekaisi. ”Ääliö! Njäkeehjan sjen ja kjuulee, se Mjarshjall rjyssä! Oi Arlekjin, pjikkuisjeni, sjotarjatsuni, vjyörytetjään rjyssiä ljäpi Sjuomen, jotta Pjutin voi–”
”Mee pihalle siitä!”
”Mulla on anteeks vaan tee kes–”
”Aiva sama mulle. Sun on taas aika mennä vähä oppimahan käytöstapoja. Paina kotias siitä fronajamasta. Ja jos sinä kerranki eres menet sen poijjan lähelle, niin minä paan sulle porttikiallon tänne niin kauaksi jotta soot kolomekymmentä.”
”Kuule, iskä ainaki–”
”Isäs on aiva samoolla linjoolla täs.”
”Sä et mua määrää!”
”Määräänpä.”Eira lähti niskojaan nakellen paukautettuaan ensin teekuppinsa pöytään niin mielenosoituksellisesti, että siitä läikkyi yli. Istuin hänen paikalleen ja yritin luoda uusia tuimia katseita muihin. Noa luki kuitenkin Ilkka-Pohjalaista sen näköisenä, että hänellä ei ollut ongelmia Marshallin kanssa. Inari ei vieläkään katsonut minuun, mutta Hello vastasi ihan avoimesti katseeseeni ja kohautti olkiaan.
”No venäläinenhän se on”, Hello huomautti hetken kuluttua taas ja Noa nosti katseensa sanomalehdestä.
”Anna sen olla sitte”, vastasin siihen. ”Ei me suakaa olla mihinkää muilutettu, vaikka äiteennä on lappalaanen.”
”Saamelainen, ja vaan silleen osaksi, et mä en oo. Itse asiassa”, Hello korjasi ja havaitsi samalla hetkellä silmiensiristelyni merkityksen. ”Mutta joo joo. Tajuan.”
”Inari?”
”Kyllä sä nyt tiedät millasia venäläiset on…” Inari mutisi.Kyllä minä tiesin, millaisia Otsonmäen venäläiset tapasivat olla. Sellaisia turhantärkeitä, nokka pystyssä menijöitä. Sanoivat rumasti tosi herkästi jo pienestä pitäen. En minäkään Speranskyjen seurasta nauttinut. Sitä paitsi olihan niitä muitakin venäläisiä. Nadja ja Katya eivät tuntuneet häiritsevän ketään. Johtuikojan se siitä, ettei kummankaan puheesta kuulunut vierasta aksenttia?
”Soon Kozloovi tämä poka, noon Speranskyja ne toiset.”
”Nii…” Inari mumisi.
”Annatta sen olla. Kattotahan ensi millaanen soon.”
”Mutta Eira voi kyllä olla oikeassa: ne sen ratsastussaappaatki–” Inari aloitti, mutta minä puhuin päälle.
”On samaa merkkiä ku Suren Oskarin, ettäkä too senkää kimpus.”
”No se ei käyttäydykkää niinku se olis jotenki muita parempi…”
”Eipoo tua uus pokakaa paljoa ehtiny käyttäytymhän kun vasta eileenyällä tuli.”
”Totta…”Inarista näki, kuinka hän teki päätöksensä sen Marshallin suhteen. Hän tuijotti hetken pöytää kiinteämmin kuin taas lehden pariin siirtynyt Noa tekstiä. Hetken kuluttua hän nyökytti hieman itsekseen ja näytti rentoutuvan. Se sisäinen keskustelu taisi tarkoittaa, että Inari päätti inhota Marshallia anteeksiantamattoman venäläisenä vasta, jos havaitsisi liiaksi venäläisyydeksi mieltämiään piirteitä hänessä, eli speranskymaista koppavuutta.
Hetken puhuttiin Eirasta. Omatuntoni kolkutti ja sanoin sen muillekin. Tiuskin Eiralle aika usein. Tiesin kyllä, että hän leppyisi helposti, palaisi seuraavana päivänä eikä ainakaan ansoittaisi Arlekinin karsinaa tai mitään, mutta eihän sillä tavalla silti olisi saanut keskenkasvuisille huutaa. Mutta kun aina tilanteen ollessa päällä tuntui, ettei Eiraa saanut rauhoittumaan vähemmällä kuin nakkaamalla hänet loppupäiväksi pihalle! Pohdin, pitäisikö minun soittaa hänelle perään ja pyytää hänet takaisin, mutta Inari oli sitä mieltä, että ei pitäisi. Ajattelin, että seuraavalla kerralla pysyisin kyllä rauhallisena. Mielipuolihan minä olin, kun pikkulasten kanssa väänsin. Olkoonkin, että kyseessä oli Eira.
”Jaa-a”, Noa sanoi lopulta, taitteli Ilkka-Pohjalaisen pöydälle ja haukotteli. ”Sais lähtee meneen sitä Flidaa kattoon, jos meinaa ehtii ennen duunii.”
”Ahkera miäs.”
”Mä oon. On se vaan kiva ku on töitä.”
”Siinä soot oikias. Vai mitä Inari? Koska soli se sun lähtö sinne ulukomaan töihin?”
”Emmä tiedä… Mun piti mennä joulun jälkeen mut sieltä ei oo kuulunu mitää enää…”Nousin Noan kanssa samaan aikaan ja yritimme mahtua pukemaan ulkovaatteet yllemme samassa eteisessä. Mietin, mistähän Noan pipo mahtoi olla peräisin: saiko lie rastojen mentäviä pipoja kaupoista? Ainakin kypärän täytyi olla jostain tilattu. Vedin Joulupukin viime vuonna tuomat punaiset, jo ihan loppuun kuluneet nahkatumput käsiini ja avasin oven, joka ei koskaan ollut lukossa.
”Saaks kysyy?” Noa rikkoi hiljaisuuden kävellessämme tallille.
”Kysyyt jo, mutta kai sä voit uurestansakki kysyä.”
”Jos noi venäläiset ei oo sulle mikää erityinen ongelma, niin miks serbit on?”Huokaisin rasittuneesti ja yritin päättää kahden vastauksen välillä. Joka tapauksessa sanoisin, että ei serbeissä sinänsä mitään vikaa ollut, kunhan eivät olleet ihan roboteiksi aivopestyjä äärikommunisteja. Sanoisinko sen lisäksi vain ympäripyöreästi, että minulla, Hellolla ja sillä Hopealinnan maskottipirulla oli historia? Se olisi ainakin melko turvallista. Toisaalta Noa ei ollut yhtään juoruilijatyyppiä, ja olisin niin kovasti halunnut kertoa muillekin kuin Nellylle koko vuoden 2014 Otsonmäen huumesotkut ja sen serbinpenikan osuuden niihin.
Pudistin itsekseni päätäni niin kuin Inari aiemmin tuvassa. En minä voisi ottaa sitä riskiä, että Hello saisi kuulla, mihin liemeen oli melkein joutunut, ja olisikin joutunut ilman minua. Hän sai kernaasti pysyä siinä uskossa, että Milan oli ainoastaan niin julma, että oli lähtenyt etuajassa ja hyvästejä jättämättä silkkaa rottamaisuuttaan.
”En minä sellaasiakaa erityysesti vihaa. Tämä Hopianlinnan serbi on vain aiva omaa rotuansa.”
-
Tuotokset — luokka 1
Mikael Kontiokorpi — Apache Moon
Sinä olet ainoa, joka minut tuntee ja rakastaa silti. Edes se ei vaikuta asiaan, että sinua rakastaa moni. Minäkään en tunne sitä puristavaa oloa sydämen, kulmakarvojen ja huulien tienoolla, jota Helena sanoo mustasukkaisuudeksi, vaikka sinulla on muitakin kuin minut. Kai olen lopulta ymmärtänyt, mitä on se rakkaus, vaikka Helena erotessamme sanoi, etten minä ikinä ymmärrä sitä tunnetta, saati sitten tunne sitä. Sitäkään tunnetta.
Rakkaus on sitä, että osoitat täydellisen mitan verran liian pienillä ja ihan mustilla korvillasi aina minua kohti. Se on sitä, miten trail-radan porttiesteellä otat pyytämättä vielä yhden sivuaskeleen ja yrität jopa puskea turvallasi jalkaani, jotten putoaisi kurottaessani kohti porttia.
Jos et tiennyt, rakkaus on sitäkin, että sinulla on uusi loimi ja minulla monen vuoden vanha talvitakki, ja sitä, että sinä olet joka päivä ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni.
Se tuntuu pistelevältä silmissä ja joskus jopa nuhalta nenässä, kun jolkotat possunravia lumihangen läpi luokseni. Viime kuukaudet se on tuntunut hengenahdistuksena ja leukaperien kireytenä, kun olen ollut monen sadan kilometrin päässä sinusta. Vaikka kuinka moni lääkäri sun muu ammattilainen sekä Helena on minulle toistellut, etten erota omia tunteitani, kyllä minä sen erotan, että sinun kanssasi hartiani rentoutuvat, vaikka kantaisin kuinka painavia vesisankoja ja heinäpaaleja sinun luoksesi.
Tuomarien kommentit:
”Teksti puhutteli konkreettisilla, aivan arkisilla esimerkeillään – kiintymys ei ole vuosipäivissä ja voitonhetkissä, se on jatkuvasti läsnä, pienissä jokapäiväisissä askareissa. Kertoja tuo selvästi esille kiintymyksensä, miten se näkyy (puolin ja toisin!), miltä se tuntuu. Helppolukuinen, sujuva teksti, joka pitää tyylinsä ja sävynsä läpi tekstin.””Koskettava, suorastaan sykähdyttävä kuvaus rehellisestä, aidosta ja raastavasta rakkaudesta toista kohtaan. Tämä kerronta tuntuu siltä, että se on tullut jostain syvältä sisältä, kirjoitettu oikeasta kokemuksesta.
Raikas tuulahdus uudenlaisesta näkökulmasta rakkautta kohtaan, jossa käsitellään sen muitakin puolia kuin vain ruusun terälehtiä ja vaaleanpunaisia pilviä. Jo ensimmäinen lause vetäisee lukijan mukaansa, jännityksen ja halun tietää lisää sekaisin tuntein.
Paikoittain ihan aavistuksen hankalasti ymmärrettävissä, joka vaati läpi lukemisen toistamiseen jotta ymmärsi mitä lauseessa haettiin takaa. Kuitenkin vain hyvin pienissä määrin; suurimmaksi osaksi erittäin miellyttävä ja helppolukuinen.
Tämä on erinomainen esimerkki onnistuneesta tarinakisatuotoksesta ja erinomaisesta tehtävänannon seuraamisesta sekä tulkinnasta. Tätä oli ilo saada lukea.”
*
Aava Punavuori – Give Me A Million Reasons
Mistä on ihmisen ja hevosen välinen luottamus tehty? Yhteistyöstä, rakkaudesta, uskollisuudesta, välittämisestä, huomiosta, rauhasta, urheilullisuudesta, porkkanoista ja luotettavuudesta. Ei sitä aina joka päivä pääse näkemään, kun ihmisen ja hevosen välillä on rikkumaton yhteys, kun hevonen luottaa ihmiseensä täysin. Mutta, mistä on minun ja Miloun välinen luottamus tehty? Viharakkaudesta, porkkanoista, huomiosta, kiukuttelusta, halimisesta, yhteistyöstä ja taas kiukuttelusta. Milou on ihana persoona, jollaisia en ole paljon nähnyt. Miloun kanssa piti työskennellä, että sai sen luottamuksen puolelleni. Edelleen pitää työskennellä, Milou on nuori orii, mutta olemme jo yllättävän pitkällä. Milou on omalaatuinen, kuten joka ikinen hevonen. Pitää muistaa, että tärkeintä ei ole voitto, vaan se, että on tosiystävä. Koska kun ihmisen ja hevosen välillä on täydellinen harmonia, saat uuden ystävän, johon on helppo luottaa. Älä luovuta, jos tulee vastoinkäymisiä, ne kuuluvat asiaan. Miloun kanssa on tullut takapakkia askeleen jos toisenkin, mutta tässä ollaan ja eteenpäin mennään. Tee niin sinäkin. Ja muista porkkanat. (Milou tykkää enemmän omenoista, mutta ei voi mitään)
Tuomarien kommentit:
”Tuttua lastenlorua mukaileva alku on kepeä ja hyväntuulinen, lorunmukainen tyylittely jatkuu listauksessa sulaen seuraavaksi tarinamaisempaan kerrontaan. Huumori ja kertojan huomiot värittävät tekstiä sopivassa suhteessa. Toivoisin vielä hieman sujuvampaa, luontevampaa kerrontaa korkeampaan sijoitukseen. Ainekset ovat kuitenkin olemassa!””Inspiroiva teksti joka käsittelee periksiantamattomuuden palkitsevuutta. Lukijalle välittyy lämmin kiintymys tarinassa esiintyvää oria kohtaan, eikä ole vaikea kuvitella mitä tämä kaksikko on yhdessä käynyt vuosien saatossa läpi.
Kerronnan sujuvuutta ajatellen jäin kaipaamaan kappalejakoja. Lyhyitäkin tekstejä on tärkeä tauottaa, jotta lukija saa hetken hengähtää sekä tauon käsitellä juuri lukemaansa. Tällä hetkellä tämä tuntuu vielä hiomattomalta, vaikka teksti itsessään onkin selkeää.
Tässä tapauksessa oli hyvä ratkaisu vedota lukijaan, sillä sitä kautta lukijalla on olo että hän voi olla tarinassa mukana, sen sijaan että hän seuraisi sivusta muistelmia millaista Miloun kanssa elämä on ollut. Myös humoristinen lopetus toimii hyvin.”
*
Dewn Center – Nieves
Honeyn näkeminen ensi kertaa on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni vahvimpana muistona. Koko hetki oli taianomainen, kuin fantasiaa, ja näin jälkikäteen ajatellen elämäni onnellisinta aikaa. Samalla se tuntuu nyt jo kuitenkin niin kaukaiselta, kuin unelta, josta en enää ole varma, tapahtuiko sitä todella… Honey oli puunattu kauniiksi ja esiteltiin meille, vastanaineille, lumisella pihalla upean linnakartanon puutarhassa häälahjana. Taivas oli satiinia, kuten Mischan mekkokin. Muistan Mischan kutsuneen sitä heti enkeliksi hevosen kehossa.
Honey oli aina enemmän Mischan. Paperilla ja henkisesti. Vaistosin sen luultavasti jo siinä hetkessä, mutta ymmärsin asian todella vasta, kun Mischa lähti. Tapa, jolla Mischa sai Honeyn tottelemaan ja olemaan kanssaan rennosti ja vapaana, on jotain, mihin en itse pysty. On vaikea kuvailla niitä hienovaraisia tunnetiloja ja energioita, jotka hevoset vaistoavat niin paljon helpommin ja jolle pohjaavat koko vuorovaikutuksensa ihmisen kanssa. Me ihmiset olemme välillä tumpeloita aistimaan näitä hentoja värähtelyjä, mutta Mischalle se tuli luonnostaan. Ja Honey tiesi tämän ihmisen olevan kanssaan samalla aaltopituudella.
Ei minulla silti suurempia vaikeuksia Honeyn kanssa ole. Mutta jos on yhtään vaistonvarainen, kyllä sen tietää, kun jotain puuttuu – jotain sellaista, mitä voisi olla, jos tähdet olisivat oikeassa järjestyksessä. En saa samanlaista kontaktia Honeyhin, vaikka yrittäisin. Ehkä en osaa, ehkä en ole sille oikea ihminen. Ehkä meitä ei ole samanlailla tarkoitettu pariksi, kuin Mischa ja Honey olivat. Ja se levottomuus ja suru, jota eläinkin voi tuntea, heijastuu Honeyn satiinisilmistä nyt, kun Mischa ei enää käy sen kanssa kävelyillä, kuiskailemassa sen korvaan ja letittämässä sen harjaa.
Olen kakkonen Honeylle, niin kuin olin ilmeisesti Mischallekin.
Tuomarien kommentit:
”Hieno, hieman erilainen näkökulma ja hyvin haikea tunnelma. Teksti peilasi hienosti, paikoin jopa runollisesti kahden ihmisen suhdetta hevoseen ja hevosen ihmiseen. Kertojan pohdinnan haikeus ja paikoittainen kipeys välittyy tekstistä hienosti. Sujuvaa, miellyttävää kerrontaa, eheä kokonaisuus (niin tekstinä kuin tunnetilan välittäjänä) alusta loppuun.””Kaunis aloitus tuntuu jo etukäteen pahaenteiseltä, ja lukija pääsee (vai liekö joutuu) jännittämään kertojahahmon puolesta heti alusta. Tämän ansiosta hahmo saa myös lukijan puolelleen sekä sympatiaa osakseen, joka kertoo onnistuneesta tarinankerronnasta. Teksti imaisi lukijan mukaansa salakavalasti, eikä suotta antanut armoa.
Varmasti jokaiselle on tuttua, kun tuntuu ettei vain saa syvempää yhteyttä johonkin eläimeen vaikka kuinka yrittäisi. Tässä siitä kumpuava epätoivo, harmi ja pettymys on ihan käsin kosketeltavissa sekä helposti samaistuttavissa. Haikean tunnelman lomasta koen kuitenkin näkeväni myös toivoa rivien välissä, sillä sentään kaikki ei tunnu aivan toivottomalta Honeyn kanssa.
Kerronta on sujuvaa ja kaikin puolin onnistunutta, ja lukijalle jää rauha nauttia tarinasta. Tämän kisan tuotoksista tämä erottui kaikista eniten erilaisen näkökulmansa puolesta, ja jätti tuomarin janoamaan lisää.”
**
Tuotokset — luokka 2
Mikael Kontiokorpi — Apache Moon
Etukäteen luulin, että hevosen kanssa on aina oltava varpaillaan. Varsinkin sellaisen hevosen kuin Apassi, joka on joskus laukannut vapaana villihevoslaumassa.
Apassin kanssa minä en kuitenkaan koskaan pelkää.
Apassin sellässä minullakin on siivet. Se on ketterä pieni poni, jonka jalat eivät milloinkaan petä. Vaikka sen päästäisi tynnyreille niin räjähtävän nopeassa vauhdissa, että silmäni vuotaisivat ilmavirrasta, sen horjahtamista ei tarvitsisi pelätä kieltäytymisestä puhumattakaan. Se kallistuu varmasti kolmenkymmenen asteen kulmaan tynnyriä kiertäessään, mutta silti voin kallistua sen mukana. Kun se lopulta laukkaa pois tynnyreiltä, painan aina huoletta nyrkkini sen niskaan ja kannustan sitä menemään vielä kovempaa.
Koska kun on aika hidastaa, se hidastaa.
-
WRJ:n tarinakisojen tulokset
Kolme tuomaria tuomaroi luokan 1 tuotokset. Tuomaroinnin jälkeen kahdella kilpailijalla oli vielä tasapisteet. Ylimääräinen tuomari ratkaisi vielä tasatilanteeseen päätyneiden lopulliset pisteet.
Tuomaroinnin tulkinta luokassa 1:
Tuomarointikaavio on seuraavassa muodossa:
Ratsukko – 1. tuomarin antama sijoitus – 2. tuomarin – 3. tuomarin – (ylim. tuomarin)Mikael Kontiokorpi – Apache Moon – 2-1-1(-1)
Aava Punavuori – Give Me A Million Reasons – 1-3-3(-3)
Dewn Center – Nieves – 3-2-2(-2)Lopulliset tulokset, luokka 1:
1. Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Apache Moon (Western trail)
2. Dewn Center (VRL-02207) – Nieves VH18-083-0001 (Western pleasure)
3. Aava Punavuori (VRL-14824) – Give Me A Million Reasons (Reining)Lopulliset tulokset, luokka 2:
1. Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Apache Moon (Barrel racing)*
Kaikki osallistujat saavat Hopiavuoren ruusukkeen ja kunniamerkin.
*
Tarinat ovat seuraavassa viestissä.
-
Neljäs sivu — Työvuorolista
Hopiavuoren työntekijät (isäntä, Camilla, Tiitus ja Oskari) sekä apukäsi (Nelly) voivat halutessaan keksiä itselleen tarkempia työvuorolistoja ja päivittää pidempiä poissaolojaan vastaamalla tähän viestiin. Jos teet vuorolistaa esim. kuukausittain tai haluat muuten päivitellä siihen lomiasi, muokkaa vanhaa viestiä uuden postaamisen sijaan.
Pääpiirteittäin lista menee tällä hetkellä näin:
— aina paikalla tai poikkeuspäivinä (kisat, saikku) soittamassa linjat punaisina Camillalle — Eetu
— arkisin täyttä päivää ja usein viikonloppujakin — Camilla
— viikonloput, pyhiä, satunnaisia arkipäiviä — Tiitus
— ma, ti aamut; to pe illat, lauantai, pyhiä + tarvittaessa paikalle kutsuttava — Oskari
— ”tarvittaessa paikalle kutsuttava” (asuu tallilla) + valmentaa omaan laskuunsa — NellyPoikkeuspäiviä:
— joskus on soitettu apuun Hopealinnan JesseäkinListaan voidaan tehdä muutoksia. Modet saavat päivittää listaa myös itse.
-
Kolmas sivu — Loimitusohje
Kolmannelle sivulle on kerätty loimitusohjeita hevoselle. Loimitusohje ei ole pakollinen, mutta jos haluat lisätä oman hevosesi loimitusohjeen, paina VASTAUS-nappia tämän viestin oikeasta yläkulmasta ja lisää ohje.
-
Toinen sivu — Ruokintaohje
Paina tämän viestin oikeasta yläkulmasta VASTAUS-nappulaa ja kirjoita hevosesi ruokintaohjeet. Ohjeita ei ole pakollista kirjoittaa. Ne voivat olla joko pilkuntarkat tai suurpiirteiset.
Vapaalla (hitaalla) heinällä olevat hevoset:
Jussi, Uuno, Make, Skotti, Typy, Pasi -
Ensimmäinen sivu — Tallin aikataulu
Pohjanmaan pikkutalleilla ei ole vakavasti otettavaa minuuttiaikataulua samalla tavalla kuin isoilla ratsastuskeskuksilla tai muilla vastaavilla. Hopiavuorenkin aikataulu on suuntaa-antava. Huonosti nukkuessaan isäntä saattaa olla antamassa heiniä puoli tuntia aikaisemmin aamulla, ja jonkin pienen aamukatastrofin johdosta puoli tuntia myöhemmin. Aikataulua ei myöskään vahdita kellon kanssa ja erityisesti pyritä noudattamaan, vaan näin se vain tapaa sujua. Ainoastaan kolmesta tärkeimmästä ruoka-ajasta pidetään tarkemmin kiinni.
7:00 — Ensimmäinen työntekijä (yleensä isäntä) menee talliin, tekee ja jakaa ruuat.
8:00 — Hevoset menevät ulos, työntekijöiden (ja muiden) aamukaffi, karsinoiden siivousTässä välissä hevosille annetaan yksi pieni välipala niille hevosille, jotka eivät syystä sai toisesta saa olla vapaalla heinällä.
13:00 — Toinen isompi ruokinta, ruuat yleensä ulos.
Tässä välissä hevosille annetaan taas välipalaa, jos eivät saa olla vapaalla heinällä.
19:00 — Iltaruoka, ruuat yleensä ulos.
20:00 — Aikaisin aika, kun hevoset otetaan järjestelmällisesti sisään ja annetaan yöheinät
22:00 — Yleensä myöhäisin aika, kun hevoset otetaan sisään ja annetaan yöheinätYksittäisillä hevosilla voi olla poikkeuksia aikataulussa arkena. Esimerkiksi suuret yhteismaastoilut siirtävät koko tallin aikataulua. Aikataulu on aina päivitettävissä paremmin uusia tarpeita vastaavaksi.
-
Luukku 7 — Lahjatausta
Avoin kaikilleJoulupukkihan ei tunnetusti ehdi toimittaa enää nykyään lahjoja kaikille maailman lapsille ja joutuu siksi turvautumaan apupukkien apuun. Toissailtana apupukki Jake jakoi Hopiavuoressa omia lahjojaan pikkujouluissa, ja isännän mielestä ikimuistoosin oli tietenkin hänen saamansa Hopiavuori-huppari. Tänä iltana valokuvausta harrastava apupukki Noa haluaa antaa kaikille valokuvalahjan: taustan hienoihin piirroksiin!
Avaa tausta isompana tästä.
Taustan kopiointiehdot:
– Kaikki (myös tallin ulkopuoliset) saaavat kopioida taustan kuvaan, jonka miljöönä on Hopiavuori. (Hopiavuoressa voi käydä piipahtamassa ilman tapahtumiakin, eikä kuvista ole pakko kirjoittaa tarinaa!)
– Taustan tekijäksi merkitään VRL-12637 -
Luukku 6 — Talviolympialaiset
Itsenäisyyspäivä on rauhallista aikaa Otsonmäellä. Hopiavuoressakin päivä kului hiljaisissa merkeissä. Illalla hiljaisuus näytti kuitenkin jo riittävän. Silloin Camilla ilmoitti, että nyt väki tarvitsee hieman liikettä: nyt urheillaan, harrastetaan joukkuelajeja!
Hopiavuoren olympialaiset aloitettiin joukkueiden arvonnalla ja Hellon nurinalla. Maneesinvuokraajillekin soitettiin ja houkuteltiin mukaan, jotta saataisiin tasaisia joukkueita. Seuraavaksi Camilla esitteli urheilulajit ja sen jälkeen jopa Hellon rutina loppui.
Tässä tapahtumassa täytyy sietää ristiriitoja. Kaikki hahmot eivät varmasti halua osallistua, vaikka pyydetään, ja saattavat olla omissa itsenäisyyspäivän menoissaan. Ei haittaa, vaikka joku kirjoittaisi tarinassaan sellaisesta hahmosta, joka ei lopulta olisikaan mukana. Jos olen tehnyt töpin, hahmosi puuttuu ja haluat kirjoitella, voit liittyä mihin tahansa joukkueeseen. Voit myös halutessasi vaihtaa joukkuetta omin päin.
Kaikki tapauksesta kirjoittaneet saavat Camillan tekemän kunniamerkin! Kirjoitusaikaa on koko joulukuu.
Olympialajit:
– piparinsyöntikisa
– rusinoiden poimiminen lattialta pyykkipojilla
– glökinvalmistusturnaus (laatu ratkaisee, ainesosat: kanelitankoa, tähtianista, neilikkaa, pala inkivääriä, appelsiininkuorta, sokeria, vahvaa mustaherukkamehua)
– arvaa kuka (Lapuilla on Hopiavuoren väen kuvia. Ne selitetään joukkueelle kuin Alias-pelissä. Ei saa osoittaa toisia sormella, muulla ulokkeella, eleellä tai katseella. Eniten oikeita vastauksia minuutissa saanut joukkue voittaa.)
– lumikenkäviesti
Eniten pisteitä voittanut joukke voittaa syöntikilpailuista ylijääneet piparit.Joukkueet:
Tuutikki, Sanni, Kevin, Camilla, Outi ja Noa (ja Jesse)
Hello, Sonja, Oskari, Marshall, Tiitus, Nelly ja Jake
Eetu, Katya, Heli, Herman, Eira ja Santtu ( ja Oona) -
Luukku 5 — Pikkujoulut
Hopiaavuoren pikkujoulut ovat kuulemma alkoholittomat, lapsille sopivat, rauhalliset ja mukavat. Niissä juodaan kahvia ja teetä, niin kuin aina, mutta nyt on tuotu myös jouluherkkuja nyyttärimeiningillä. Kukahan vakuutteli muille, että kannattaa kokeilla uusinta villitystä: piparkakkua ja sinihomejuustoa? Jopa Eira sai tulla, vaikka ei yleensä pääse mihinkään juhliin. Isä päästi, sillä onhan Hopiavuoressa niin tervehenkinen ja turvallinen meininki!
…vai oliko sinä iltana sittenkään?
Hopiavuoren pikkujoulutunnelmat toteutettiin aukkotarinana. Yksi kirjoittaja keksi jokaisesta hahmosta hahmoa kuvaavan adjektiivin, toinen verbin, kolmas sijainnin, neljäs objektin ja viides sen säilytyspaikan. Jokaisen kohdan ilmaisut arvottiin arvontakoneella paikalleen ja näin saatiin selville, mitä tapahtui alkuillasta 5.12. Hopiavuoressa.
Tällaista tapahtui:
Oranssi Nadja asennoituu vastahankaan kuistin portailla auton rengas mielessään.
Luontaantyöntävä Hello vanhenee kuopassa, jonka Nuoska kaivoi tarhojen kylkeen, herätyskello salaisimmissa haaveissaan.
Sanavalmis Outi liukuu portaikossa käyttämätön koirankakkapussi tatuoituna alaselkäänsä.
Yksinäinen Nika avautuu henkilökohtaisuuksista Maken kanssa muistilehtiö viime kerralla ruokakauppaan unohtuneena.
Viisas Katya vaatii huomiota käytävämäisessä eteisessä kumilenkki toisessa sukassaan.
Hiljainen Inari tunnustaa pahoja tekojaan maneesin katsomon penkkirivien takana kitara tyynynsä alla piilossa.
Ystävällinen Eira tähtää muita aseella takkatulen loimussa lusikka likaisimmissa mielikuvissaan.
Säyseä Tiitus ylistää Herraa autiossa ruokailuhuoneessa kutimet tiukassa halauksessaan.
Itsekäs Jake rukoilee salaa Noan patjalla urheilushortsit hyppysissään.
Helppo Nelly haavoittuu ihan väärässä paikassa ostoskori hankalasti polvitaipeensa alla.
Naurettava Jilla rauhoittuu maneesin takana kuivunut tussi rakastavissa ajatuksissaan.
Komea Sonja tuomitsee muita suuliin syyttä suotta kannetussa puuarkussa taskukokoinen sanakirja vierellään pötköttämässä.
Tympääntynyt Eetu näyttelee tallin vintillä mikrofoni siellä mukanaan.
Seurallinen Camilla tunkeutuu olohuoneen ikkunaverhojen taa energiapatukka kielensä alla.
Harmaa Oskari naulaa heinäkarsinassa paalien takana puhelimensa laturi kourassaan.
Rauhaton Kevin vihaa kaikkia satulahuoneessa kuivuvien loimien takana läppäri kaikkien naurettavaksi Hopiavuoren tuvan pöydälle jääneenä.
Nokkava Noa anelee armoa Sonjan seurassa kuulokkeet suussaan.
Erakko Sanni rientää Eetun makkariin pöytälamppu sylkkysessään.
Tylsä Herman tilaa pitsaa tuvan aidatun pihan nurkassa hiuskampa häntä siellä vainoten.
Äänekäs Santtu herää Salierin banaanikätköltä euron kolikko hevosensa karsinassa piilossa.
Siisti Heli julistaa itsevaltiuttaan Nellyn asuntoautossa imuri hellässä hyväilyssään.Jake!! Tiitus!! Santtu!! Heli!! Tai no, kaikki!! Mitä ihmettä te oikein meinaatte??
-
Olette te kyllä aika epeleitä! Olin varma, että näitä tapauksia ei saa kukaan seliteltyä enää parhain päin, mutta mihin te muka ette pystyisi? 😀 On kyllä ilmeisesti ollut oikein erityisen hauskat pikkujoulut. Kukapa ei olisi viihtynyt, kun munkin hahmot pääsivät olemaan niin elementissään: Eira juoruamaan ja Hello syömään.
Mutta ai jai, ei taida Eira ainakaan saada joululahjaksi enää muuta kuin risuja! Aika ruma veto sanoa toisen tatuointia koirankakkapussiksi, oli sitten mitä mieltä tahansa. Nyt melkein toivon, että se jäisi jotenkin sellaisesta letkautuksesta isälleen kiinni, niin se saisi taas olla loppuvuoden kotiarestissa kasvamassa aikuiseksi. Hävetähän tässä taas saa!
Mun tekee kyllä niin vimmatusti mieli piirtää isäntä pukin sylissä. Täytyy ehkä tehdä samanlainen vartin outo luonnos kuin silloin joskus Hellosta ja Allusta. Tämä on kyllä yksi niitä mielikuvia, joita en saa ihan heti pois mielestäni. 😀
-
-
Orionin tähdistöstä kotiin hopialle vuorelle
”Niin että Eetu”, Camilla sanoi autoni takapenkiltä herättääkseen huomioni. Hänen äänensä oli ihan vakava ja vakaa, joten odotin kysymystä työvuoroista.
Katsoin häntä taustapeilin kautta. Hänellä oli musta toppatakkinsa ja sysimusta lumeton ilta tuntui imevän kaikki vähäisetkin katulampuista lähtevät valonsäteet itseensä. Erotin vain juuri ja juuri hänen kasvonsa takin ja mustien nahkaistuinten keskeltä. Kesti monta sekuntia ennen kuin ymmärsin, ettei hänkään tainnut nähdä minun katsettani peilistä yhtään sen paremmin kuin minä hänen.
”No?” kysyin lopulta. Laskeskelin jo, että kyllä minä voisin hänelle viikonlopun vapaaksi antaa, jos hän sitä kysyisi. Nelly olisi vaihteeksi kotona ja olisi tallilla kuitenkin. Kyllä me pärjäisimme.
”Sitä mä vaan…” Camilla jatkoi niin viattoman kuuloisena, että en enää ajatellut ollenkaan, että kyseessä olivat tallivuorot.
”Nii?”
”Tietääkö Nelly että sä keräilet vieraiden naisten puhelinnumeroita salaa juhlissa?”
Se oli tietenkin tarkoitettu vitsiksi, mutta vilkaisin Nellyä. Minulla oli kännykässäni Sonjan mummon numero. Minulla oli varmasti ollut se joskus aikaisemminkin, mutta se oli sittemmin kadonnut. Kuulemma paremmalla ajalla soittelemalla pääsisin käsiksi hieman halvempiin heinätilauksiin, kunhan hän ehtisi etsiä puhelinkirjastaan jonkun tuttunsa numeron. Oli ollut talliasioista puhetta pitkin iltaa ja hän oli kauhistunut heinän hintoja. Olin kyllä yrittänyt sanoa, että halvemmalla ei taida näin huonona heinävuotena saada kuin märkiä paaleja, tai jotain huokoista sokeriheinää, jossa on arvot miten sattuu, mutta hän oli ollut sinnikäs.
”Hä? Eetu?”
Nelly ei sanonut mitään. Kunhan vilkaisi minuun ja hymyili hiljaa. Epätyypillisen hiljaa. Juuri nyt kun olisi kaivattu hänen sukkelaa vastaustaan. Yritin miettiä nasevaa vastausta sitten itse mahdollisimman nopeasti. Kyllä minulla Camilla sinunkin numerosi on, älä käy mustasukkaiseksi? Ei, ei niin voi sanoa, tai syytetään pian työntekijän ahdistelusta. Ja Nelly pian suuttuisi. Saisin varmaankin selkääni.
”Mä nuata heinähommia vain…”
”Joo nii vissiin”, Nelly puhahti silloin ja oli olevinaan loukkaantunut. ”Heinähommia!”
Onneksi Camilla ei enää tarttunut siihen. Hänen tapanaan ei ollut jatkaa satunnaisia letkautuksiaan hellomaisiin ikuisuuksiin. Kun uskalsin vilkaista häntä taas, hän katseli ikkunasta ulos. Nelly naputteli mietteliäänä kännykkäänsä.
”Aika palatsissa se kuitenki asuu”, Nelly sanoi, kun olimme jättäneet Camillan kotipihaansa. ”Sellanen koti yhel ihmisellä. Ja kaikki niin ihanasti sävy sävyyn. Eetu meidänki pitäs sisustaa.”
”Vai jotta on meirän tuvas rumaa?”
”No en mä nyt nii sanonu. Mut olishan se nyt hienoo. Olis peileis hopeakehystä ja kahvinpuruastia samaa paria teeastian kanssa. Sellasta pientä.”
En sanonut siihen enää mitään, vaan käännyin kotipihaan ja parkkeerasin auton maneesin puolelle. Tupa oli pikkuruinen Sonjan kotiin verrattuna, piha hoitamaton ja valoisan aikaan näki ikkunanpielissä halkeillutta maaliakin. Kyllä, hienoa se olisi. Jos olisi Otsonmäen komein tupa. Rinnetontilla. Tai rantatontilla. Rinteisellä rantatontilla.
Katseeni osui keittiön ikkunaan, kun kävelimme pieneen kotiini. Eira sieltä kurkki Jerusalemin kanssa, talonvahtina kun oli. Toinen painoi ikkunaruutuun käsiään ja toinen kirsuaan niin, että varmana jäi jälkiä. Sitten Eira kääntyi karjaisemaan jotain taakseen ja lasille ilmestyi myös Hellon ja Inarin naamat. Hapuilin Nellyn käden käteeni ja nostin kätemme ilmaan mukamas pieneen tuuletukseen, johon kolme ikkunan neljästä naamasta vastasi tuulettamalla kukin vastaukseksi.
Oli se Sonja rohkea tyyppi. En minä vain yksin uskaltaisi asua, vaikka olisi kuinka komia suora tupa! Vaikka kyllä sinne pitäisi useammin päästä kuokkimaan: sinne mahtuisi varmaan vaikka kuinka monta ystävää samaan aikaan, eikä silti tarvinnut olla aluksi ahdistavan lähellä vieraita ihmisiä. En minä osaisi tai pystyisi sellaisia juhlia järjestämään.
-
Luukku 4. — Jouluinen radio
Avoin kaikilleMusiikkimies Hello Ilves kuuntelee mielellään radiota, myös näin joululaulujen aikaan. Keskiviikkona 4.12. hän päätti ruuvata talliradion joululaulukanavalle. Tallilaiset tietävät, kuinka Hello tykkää musiikista ja antoivat hänen kuunnella joululaulujaan, vaikka Eetun mukaan olikin melkein kesä vielä.
Päivän mittaan tallilaiset kysyivät tallin omassa WhatsApp-ryhmässä, mitä Hello mahtaa kuunnella nyt. Musiikin ohella Hello on omituisen viehtynyt emojeiden käyttämiseen viesteissä — usein pelkästään niiden — ja vastasi aina joukolla hymynaamoja. Niistä kehittyi tallin väen keskuudessa varsinainen arvausleikki. Arvaatko sinä, mitä joululauluja Hello kuunteli päivän mittaan?
Tehtävänanto:
Arvaa 15 joululaulua emojien perusteella. Lähetä vastauksesi osoitteeseen oresamankisat@gmail.com ja linkitä vastauksen mukaan jokin suosikkihepoistasi. Eniten oikein arvannut tai monien oikeiden arvausten seasta arvottu saa yllätyspalkinnon hevoselleen. Viimeinen ilmoittautumispäivä on 18.12. Voittaja julkaistaan tässä 19.12. -
Täältä tullaan, Dressage Masters!
Pitelin päätäni ja istuksin sängyn reunalla. Teki mieli kirota. Tunsin pistelyä ihollani, kun tuskanhiki puski esiin. Lattialla oli kasa papereita, joita olin siihen paiskinut Tärkeiden Paperien Arkistosta, eli makuuhuoneen nurkan Ikean kirjahyllyn mustasta kangaslaatikosta. Voi, kyllä siellä papereita oli, ja voi Luoja mikä määrä. Oikeita papereita ei vain ollut.
Hetken istuttuani ja äänettömästi raivostuttuani marssin keittiöön. Katsoin nurkkakaappiin, jossa oli toinen paperikätkö. Jotain lainapapereita siellä oli ja käteispiiloni, joiden päälle joku oli nostanut pienen korillisen pullaa ilmeisesti piiloon. Mutta ei oikeita papereita. Kahvinkeittimen alapuolella ylimmässä vetolaatikossakin oli vain vanhoja maksettuja laskuja: ei ollenkaan oikeita papereita.
En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Toimin siis niin kuin jokainen mies samassa tilanteessa. Soitin äidille.
”Hopiavuori.”
”Terve. Soon Eetu.”
”Eetu! Mites soot jaksellu!”
”Ihan hyvin — kuule. Nyt on tyhymä kysymys kun sinet täälä asu, mutta tiätääsikkö mitenkää mihinon… Tai no… Ei mitää.”
”Sinoot passia kattelemas, ekkö ookki?”
”No joo!”
”Soon mulla täälä. Ja Jussinki paperit.”
”Mitä ne siälä teköö!”
”Hello toi. Kiitä poka onneas, jotton! Voit vaikka kattua niin iliman meitä sinet pääsisi enää mihinkää tressake masterssiihin!”
”Mistä sä tiesit…?”
”Minoon sun äitis.”Kaadoin itselleni kahvia ja istahdin ihan rauhassa keittiön pöydän ääreen. Tosi hyvä juttu, että olin palkannut sen Suden penikan. Ajattelin, että laittaisin hänelle sittenkin työvuoron. Jos Camilla katsoisi hänen peräänsä ja Nelly auttaisi, ehkä he selviytyisivät viikonlopusta ilman minua. Ja olivathan Noa ja Jillakin tässä saatavilla…
Juotuani kahvit ihan kaikessa rauhassa lähdin talliin susijahtiin. Onneksi Oskari on huono piiloutuja. Hänet näki heti ovelta: hän oli lakaisemassa tallin käytävää niin pilkuntarkasti, että ihmettelin hetken, mitä hän oikein aikoi. Syödä lattialta, kenties? Siistiä piti olla, eikä heinänkorsia saanut lojua missään, mutta ei sentään tarvinnut mennä liiallisuuksiin!
”Oskari.”
”No?”
”Ny viikonloppuna. Tulisikko kumminki tekemähän tallit? Koko päiviksi?”
”Muuten joo, mut…”Verenkiertoni taisi loppua siihen, kun Oskari sanoi aikovansa viikonloppuna ”yhteen juttuun”, joka osoittautui Dressage Masterseiksi. Lamaantuneena toivotin onnea kisaan ja päätin mennä vaikka Jussin luona piipahtamaan ennen kuin soittaisin taas äidille ja sanoisin, etten minä mihinkään Dressage Masterseihin ollut kyllä sittenkään lähdössä.
Muuan Hello Ilves sattui olemaan ykköstarhalla ja tarkemmin katsottuna näytti ottavan vuorotellen Skotin kanssa pieniä haukkuja pullasta. Pulla näytti epäilyttävästi samalta kuin ne, jotka olivat olleet piilossa nurkkakaapissa. Jussin luo kävelemisen sijaan vaihdoinkin lennossa suunnitelmaani ja hiivin Hellon taakse tarttuakseni häntä hartioista ja ravistaakseni kunnolla. Säikäytys toimi ylitse kaikkien odotusten ja pulla putosi hankeen. Hetken sydänalaansa karvaiseen lapaseen tungetulla kädellään puristettuaan Hello päätti ilmeisesti sen kuitenkin olevan yhä syömäkelpoinen, sillä hän poimi sen ja puhalsi pakkaslumen siitä pois.
”Pysyyskö sulla yhren viikonlopun talikko käres? Mitä veikkaat?”
”Aa.. Nyt sä oot sitte menossa sinne ulkomaille…”
”Älä sinä siitä hualehri. Tuukko töihin?”
”Riippuu. Kuin kylmä tallissa on aamulla?”
”Mit — mistä minä — jotaki viitisentoista olisko?”
”Plussaa vai miinusta?”
”Plussaa! Tietenki!”
”Jaa… Silti liian kylmää. Mä sanoisin että mä sovellun sitten parhaiten iltavuoroihin.”
”Ei Camilla ehri yksi siivota–”
”Kyllä niitä voi puolen päivän maiski siivota. Mä en tosiaankaan aio pakastua aamulla täällä. Pyydä Inaria.”
”Inaria?”
”Joo. Sillä on ne semmoset vaaleet hiukset. Suunnilleen tämän mittaset. Tällänen nenä.”
”Kyllä mä ny–”
”Jos Inari tai joku tulee Camillan kanssa aamuun, niin mä voin tulla joskus ysiltä.”
”Selvä. Kiitos.”
”Mä nukun sit teillä.”
”Joo.”
”Jerusalem nukkuu teillä kans.”
”Joo, käy.”
”Nellyn vieres. Kun sä kato laukkaat vaan ulkomailla.”
”Joo. Eiku mitä? Et tietenkää nuku.”Hellon luota harhailin taas kohti tallia. Päätin mennä koluamaan rehuhuoneen läpi. Piti katsoa, että kaikkea oli varmasti tarpeeksi ja ylikin. Mietin, pitäisikö minun soittaa vielä Hopealinnan Joonaksellekin siltä varalta, että talli palaisi: majoittaisikohan hän sitten hevoset? Tsunamia tuskin tulisi näillä pituuspiireillä, mutta mitä jos koko konkkaronkka vaikka lukitsisi vahingossa itsensä ulos ja hevoset sisään? Joo. Kyllä. Minun pitäisi lähteä heti Seinäjoelle. Hakisin vähän erikoisrehuja, teettäisin avaimista vielä muutaman kopion, ostaisin pari sankoa jos ne vaikka rikkoisivat ruokasangot täällä ilman valvontaa, ja pitäisiköhän niitä varten asentaa vaikka jokin sellainen Verisure, jota radiossa aina mainostettiin? Ainakin joku piti vielä nakittaa Helloa vahtimaan. Päätin soittaa matkalla joka tapauksessa Hopealinnaan. Ehkä en vielä kyselisi hevosille evakkopaikkaa, mutta eikös siellä se joku krätyinen apupoika ollut: kai se nyt viikonlopuksi lainaan liikenisi, tai ainakin sieltä tunnettaisiin joku toimintakykyinen ja luotettava.
-
3. Luukku — Mörköhavainto!
Camilla ja Pasi, Heli ja Inka sekä Jilla ja Ketku tapasivat yllättävän vastaantulijan maastolenkillä. Pääsiköhän kuusikko ehjin nahoin kotiin?
Kuvan teki VRL-12637
-
2. Luukku — Pallonkoristelutehtävä
Avoin kaikille.Hopiavuoren hevostallille ei tulla aina pelkkien hevosten takia. Oikeastaan joka päivä tallilaiset ajautuvat hevostelun ohella tupaan joko tekemään ruokaa ja syömään yhdessä tai viettämään aikaa ihan muuten vain. Silloin tällöin joku tulee ihan kyläilynkin takia, edes aikomatta tallin puolelle tonttia sillä kertaa. Tuvan pöydän äärellä on pelattu monet Paskahousut säännöistä puolivillaisesti kinastellen ja Scrabblet päästä keksittyjä sanoja armottomasti diskaten.
Oli maanantai-ilta, joulukuun toinen päivä, kun tuvassa oli tavanomainen ihmispaljous ja kahvipannu pöpisi. Silloin ilmestyi tuvan pöydälle pahvilaatikko, jossa oli huolellisesti pehmusteisiin käärittyjä valkoisia muovisia ja läpinäkyviä lasisia kuusenpalloja. Yhteisen tekemisen vuoksi ne päätettiin koristella niin kuin pääsiäismunat konsanaan ja ripustaa sitten niidden kuivuttua jouluksi kuuseen, ja jokainen saisi sitten halutessaan omansa kotiin muistoksi. Niin kaiveltiin keittiön alakaapista erilaisia värejä, jotka olivat ehkä kehnoja laadultaan, mutta erinomaisen sopivia käyttötarkoitukseensa silti.
Ota täysikokoinen joulupallo tästä linkistä.
Tehtävä:
Kopioi pallo ja väritä se. Lähetä väritetyt pallot joko tähän alle tai mailitse osoitteeseen oresamankisat@gmail.com viimeistään 21.12.. Väritetyt pallot laitetaan lähempänä joulua yhteiseen joulukuuseen ihan graafisestikin! Oman pallonsa saa tietenkin laittaa myös hahmon kaappiin tai muualle kuvitukseksi. Yksi hahmo/osallistuja saa värittää rajattoman määrän palloja ja pallo saa kuvastaa tai olla kuvastamatta hahmon persoonaa. Teknistä tukea pallon väritykseen saa mailitse ja Keskustasta (@Oresama).
Tapauksesta saa halutessaan tietenkin myös tarinoida! Tarinoita voi julkaista joko tämän viestin vastauksena tai halutessaan myös muualla. Kerään kyllä muuallekin julkaistut pallonkoristelutarinat ja linkitän ne tänne.
Myös kavereita saa tuoda koristelemaan, ja kaikki muilta talleilta tulleet ystävät ja harhailijat pyydetään mukaan. (Koristelutehtävä on siis avoin kaikille.) -
Noapa sen sanoi: Jilla kokee kaiken tosi intensiivisesti. Samaa olen ajatellut, mutten ole löytänyt sille sanoja.
Osaat kuvata niin hyvin sitä äkkinäistä järkytystä, joka seuraa sitä hetkeä, kun saa tietää rakkaan perheenjäsenen menehtyneen. Mulla olo oli just tuollainen, kun isä kuoli: olin hereillä ja toisin kuin Jilla, myös töissä, mutta ei siitä oikein mitään tajunnut. Ei tullut itkettyä tai mitään, koska oli niin hiljaista, sumuista ja rauhallista. Ihan niin kuin olisi harhaillut ympäriinsä koko ruumiin peittävässä paksussa villapipossa, joka blokkaa suurimman osan kaikesta kylmästä, valoisasta ja äänekkäästä, niin että kokee kaiken jotenkin heikommin. Ja samalla sitä huomaa kaikkia omituisia yksityiskohtia, jotka piirtyvät aivoihin saman tien ja tehokkaasti, vaikka niillä ei ole suurempaa merkitystä. Muistaa veljen vaimoineen keittiössä ja äidin kiikussa, mutta esimerkiksi iskän arkun väri ja oikeastaan kaikki oleelliset yksityiskohdat hautajaisista unohtuvat. Ja sitten, pian hautajaisten jälkeen, se helpottaa.
Jilla, vaikka onkin tunteellinen likka, on samalla aika vahva tyyppi. Uskon, että hän pääsee tästä yli kyllä, osin ehkä muiden avulla. Nyt odotetaan, osaako hän tukeutua muihin ajoissa!
*
Paljon onnea valmistumisesta! Sinua on odotettu, mutta ainahan hyvää kannattaa odottaa. 🙂
-
Siis aaaapuaaaa. Ajattelin kolmea asiaa, kun katsoin tätä heti tämän julkaistuani.
1. Vitsi miten hauska tapa kuvata kokonainen päivä. Näin ulkopuolelta on huvittavaa, miten tallielämä ujuttautuu väkisin Camillan mukana muuhunkin arkeen. Ihan sama, vaikka yrittäisi pois, ilmeisesti väki ei osaa elää ilman Camillaa, ei edes yhtä aamua. Eetu nyt tietenkin on heti hukassa, kun on tuudittautunut siihen, miten on joku auttamassa ja tekemässä. Sekin on selvä juttu, että Oskari on kuin emosta eksynyt sudenpentu, kun ei ole kädestäpitäjää. Ja tottakai Camillasta tykätään niin paljon, että soitellaan perään. Voin ihan kuvitella, miten kaffipöydässä on rummutettu, että nyt soitetaan sille, kysellään kuulumisia, häiritään sitä, ja sitten Hello on jo kaivanut puhelimen ennen kuin kukaan voi estää.
2. Voi vitsit miten ärsyttävää on tämä mun ajanpuute. Haluan kommentoida tarinat suurin piirtein järjestyksessä, mutta samalla heti. Lisäksi keksin tästä välittömästi teeskennellyn verisen loukkaantumisen sävyttämän tarinan Hellon näkökulmasta. Voisinko sanella jollekulle, joka kirjoittaisi ylös kommentit ja tarinat? 😀
3. Pitääpä heti varastaa toteutustapasi. Mulla on joidenkin hahmojen suhteen (…Hello…) aina muutamia sellaisia väläyksiä mielessä, jotka ovat mun mielestä tosi hauskoja. Haluaisin julkaista ne, mutta samalla aineksia ei olekaan ihan kokonaiseen tarinaan. Tämä olisi ihan sairaan hauska tapa tuoda pienet kohellukset ja kommellukset julkisuuteen.
Yleensähän käytetään loukkaavasti sitä fraasia, että tämä on lajissaan täydellinen, mutta nyt sen voisi kyllä sanoa ihan vilpittömästi ja hyvää tarkoittaen. 😀 Joskus nopeet jutut on vain niitä parhaita. 😀
-
Kauhea, miten monella tavalla Sanni tarinoineen saa mun nappuloita paineltuakaan. 😀 Otan hänen opettajansa näkökulman herkästi ja mietin itsekseni pikku päässäni, että jos minä olisin Sannin opettaja, niin minä kyllä tekisin sitä ja tätä. Otan Sannin naapurien näkökulman ja taas ajattelen, mitä minä tekisin jos meidän naapurissa asuisi Sanni saamattomine äiteineen. Äidin näkökulmaa en ikinä ota, enkä Sanninkaan. Se, etten voi heihin samastua mitenkään päin, ei kyllä vieläkään vähennä hahmon ja tarinan mielenkiintoisuutta: olen alusta asti sanonut, että kyllä Sanneja on olemassa.
Onpahan tosiaan Hopealinna ihan naapurissa. Metsikön mittakaavalla. (Se on ihan totta mittakaava: mun helsinkiläiset opiskeluaikojen kaverit on kauhuissaan, kun matka niiden mielestä jatkuu ja jatkuu, vaikka olen todennut jonku asian olevan ”ihan tos ääres”.) Kaiken lisäksi Hopealinna on Hopiavuoren maneesinvuokraaja, niin että se voi vieläpä olla isäntä itse, joka vaihtaa paikkaa, eikä Sanni kera trailerin. Kelpaisi mulle — ja kelpaa Sannillekin. Sehän tuntuu olevan suorastaan tyytyväinen. No, ainakin olosuhteisiin nähden. 😀
Mielenkiinnolla odotan kyllä, miten Nanan valmennukset alkavat sujua. Sannin on jo todettu olevan hevostaan kohtaan reilu. Miten lie käy, kun tulee edistysaskelia: nouseeko nokka pystympään? Entäpä kun tulee takapakkia: onko syy hevosen ja valmentajan, vai Sannin? Luulen, että pian päästään tutustumaan Sanniin taas uudella tavalla.
-
Tottahan minä Marshallin tunsin jo silloin, kun Volyaa taluteltiin orikuolaimella pitkin Hukkasuon kolmen tallirakennuksen kompleksia, ja tietenkin luin kaikki tarinat ja muunkin. Tiedän siis senkin, että sosiaalinen tarinointi on sinulle kirjoittajana uusi ja aluksi luonnollisesti ehkä jopa hankala juttu. Pääsetkin heti törmäämään tiiviin sosiaalisen meiningin hassuihin puoliin: siihen, ettet voi olla sanomatta muista mitään edes olemalla sanomatta mitään. Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, on nimittäin tallin hiljaisuus. Vaikka olisi keskiyö, muutaman metrin päässä asuu myöhään valvova Noa ja tunnollinen Eetu. Se, ettei isäntä ryntää apuun, on hänelle mitä epätyypillisintä käytöstä. Jotain lie sattunut, ja vieläpä jotain vakavaa. Sosiaalisessa tarinoinnissa joku selittänee tämän noituuttakin kummallisemman tapauksen vielä, tai sitten se tulkitaan juoniaukoksi ja annetaan olla, koska niitäkin sattuu. Enää seuraavaksi Marshall-parka ei voi olla törmäämättä muihin tässä hulinassa, vaikka muistelisinkin hänen, reppanan, olevan aluksi arka puhumaan. 😀
Mutta joka tapauksessa musta on ihanaa, miten Marshallin oma tarina jatkuu, vaikka miljöö muuttuu. Olet selittänyt muuton ja jopa hevosen vaihtumisen niin helpon ja luonnollisen oloisesti, etten kyseenalaista muutosta yhtään, vaikka tunnenkin tarkasti vanhan tarinan. Autolla Hopiavuoreen ajaa vieläpä täsmälleen sama tuttu Marshall, joka on ylpeä rastoistaan, sillä hänen huomionsa kiinnittyy niihin tuttuun tapaan tässäkin tarinassa, ja jonka voi olettaakin suhtautuvan muutokseen melko rauhallisesti. Marshallilla on myös oma Niklas mukanaan, vaikka arki olikin hänen tarinansa alussa takkuisen oloista. Hän puhuu tällekin hevoselle ihan niin kuin tapasi puhua Volyalle, ja kohtelee tätäkin kauniisti. Kun tajusin, että meille on tulossa juuri Marshall, minua jopa jännitti se, onko hän muuttunut. Onneksi ei ole.
Tervetuloa mukaan vielä uudestaan. Edessä on vaikeita aikoja Marshallille rasistisuuteen asti venäläisvihamielisellä Otsonmäellä ja sinullekin sosiaalisessa ympäristössä, jossa jokainen toissen hahmon liikauttaminen ja liikauttamatta jättäminenkin vaikuttaa. 😀 Onneksi olen kuullut juttua, että alkukankeuksien jälkeen sosiaalinen kirjoittaminen ja jopa rasistinen Otsonmäki ovat kivoja juttuja. Tästä seuraa mielenkiintoinen tapaus.
-
Mietin välillä itse, miten suhtautuisin, jos minulla olisi heppa tallilla ja isäntä olisi niin kummallinen jonkin pikkupojan vuoksi. En ehkä yhtä hyvin kuin Sonja, joka on eniten peloissaan siitä, jos joutuisi isännän kanssa vihoihin. Itse ehkä epäilisin isännän tasapainoisuutta, ellen tuntisi tapausta: kiusata nyt teinipoikaa!
Sentään Sonja tulee heti Oskarin kanssa toimeen ihan oukei, tai ainakin paremmin kuin muut. 😀 Veikkaan, että kun jompi kumpi vielä keksii keinon päästä toisen kanssa puheisiin, puhumista voisi kyllä olla. Kuka tietää, ryhtyykö Oskari painostamaan Sonjaa kisoihin Salierilla Nellyn tapaan, vai ymmärtääköhän hän jännityksen yllättävänkin hyvin. Hauska miten Oskari on päässyt heti muiden tarinoihin, vaikka vastatulleeseen hahmoon on aina paaaaaljon haastavampi tarttua kuin vanhoihin tuttuihin. Rohkea veto koettaa, ja taas hyvinhän se meni.
Ja Dressage Mastersit mainittu! Siinä on kyllä sen kokoluokan tapahtuma, että ei ihme, kun siitä kohistaan. Siis kaikki paitsi Eetu. Kisapäivä lähestyy: johohan se on menossa? :DD
Tämä on kiva kokoava tarina.
-
Saa nähdä, tuleeko Sudesta vielä Camillan maskotti tai jotain. 😀 Camilla ei vaikuta inhoavan häntä ikuisesti, ja tuntuu tuntevan nyt jo itse asiassa enemminkin sympatiaa häntä kohtaan. Oskarista taas ei vielä aina ota selvää, mutta luulen hänen olevan hyvin kiitollinen, kun joku vahtii, opettaa ja komentaa kaffillekin.
Siinä Camilla on minusta ihan oikeassa, ettei Oskari Suden luonnollinen pesimisympäristö ole kyllä Hopiavuori! Varmasti se yrittää sulautua, sopeutua ja oppia, mutta näkeehän siitä, että se on kasvanut toisenlaisessa paikassa. Sitä en tiedä, miten Camilla ja muut sellaiseen pitkän päälle suhtautuvat. Kasvaakohan Oskarista tarinoissa inhottava snobi vai jotenkin eksoottinen, vai opetetaankohan hänet lopulta niin tavoille, että hänen saappaitaan ei enää erota toisten saappaista. Camilla tuntuu lähtevän yrittämään viimeiseksi mainitulla linjalla. Musta on kilttiä, että hän juttelee uudelle tallipojalle niin kuin ihmiselle, vaikka samalla vähän vieraastaakin kaiken maailman kalterinkiillotuksia. Ja että Camilla näkee hänessä myös ahkeran työntekijän, eikä just pelkkää kaltereita kiillottavaa kummajaista. Se kertoo paljon Camillan luonteesta, samoin kuin se, että silti on vähän kuittailtava aiheesta.
Mutta isäntäpä se on höveliksi heittäytynyt vapaapäivien suhteen. 😀 Apua taidettiin tosiaan tarvita, koska Camilla niin hölmistyy normaalista viikonloppuvapaista. Ja onhan Camilla herran tähden ollutkin lujilla. Vaikka hän ei valita, olemme me nähneet. Ihan varmasti se pommiin nukkuminenkin johtui siitä, että hänet on ajettu loppuun, reppana. Vaan mitähän Camilla nyt keksii lentopallon ja töiden ohelle, kun hänellä on vapaa-aikaakin niin kuin normaalilla ihmisellä! Saaneeko Pasi nyt rakkautta ja liikuntaa, vai mitähän hän keksii. Tässä on potentiaalinen paikka uudelle elämän osa-alueelle — tai kamalalle identiteettikriisille. :DD Misstä sen tietää, vaikka jostain ilmenisi se kunnollinen lämminverinen ravihevonenkin?
Mutta hei, takaan, että koko talli tietää, miten Camilla on ”ihastunut Suteen”. Tapaus meni aivan varmasti niin, että Inari kertoi Eiralle, mitä oli vitsillä heittänyt. Koko kertomuksesta Eira sitten kuuli vain ”Camilla” ja ”ihastunut suteen”, ja tottahan suurista uutisista on täytynyt kertoa. Sitä ei sitten tiedä, uskooko kukaan enää Eiran juttuja, mutta…
-
Onhan se kurjuus usein asenteesta kiinni. Benjamin ei taida sitä tietää, mutta tiedostamattaan näyttää silti elävän sellaisen asenteen mukaan. Kuulostaa nimittäin siltä, että kylmästä säästä huolimatta kaikki järjestyy. Yhteisen kielen puuttuminenkin on sellainen pikkuseikka, josta pääsee ylitse, kun yrittää. Onneksi isännänkin kunniaksi voidaan sanoa se, että vaikka hän ei aina osaa, ja vaikka hänen englantinsa on rallienglantia, hän ei pelkää yrittää puhua.
Dineon kuvaus suomalaisista kuulostaa kyllä siltä, että siinä saattaa ollakin totuuden siemen. 😀 Hänellähän on suomalaisista ensimmäisen käden kokemusta. Vaan nyt on Benjaminillakaan, eivätkä lie suomenmaan asukkaat olekaan niin röllejä, kuin annetaan aina ymmärtää. Vaikka osansahan siinä on Benjaminilla, joka osaa varmasti keskustella niin erinomaisesti, että saa muitakin vedettyä mukaansa.
Havaitsin, että Hero taisi löytää uuden tarinakodin! Toivottavasti kaupat menevät hyvin, niin että se saa jatkaa tarinaansa. Eiköhän Benjaminkin tapaa sen vielä, mikäli se jää virtuaalimaailman tarinayhteisöön.
-
Thomas on sellainen hahmo, jota en olisi ensimmäisenä tällaisen reissun uskonut jännittävän ja jopa pelottavan, mutta jo kun sain asiasta vähän vihiä etukäteen, sellainen istuikin hänen hahmoonsa tosi hyvin. Thomasilla on kuitenkin rakas idyllinen perhe kotona, jonka valokuvalla osoitatkin, ja onhan Hopiavuoreen ihan loputtoman pitkä matkakin! Lisäksi musta on aina jotenkin tosi suloista huomata, että joka hahmolla on heikkoutensa. Sitä paitsi Thomashan on supermies: pelkäämättömyys ei ole rohkeutta, vaan rohkeutta on tehdä mitä haluaa tai täytyy, vaikka välillä pelottaakin! Vielä herttaisemman inhimillistä on se, että Thomasia jännittää puhua villihevosista, kun on hänen oma vuoronsa. Kyllä jännittäisi muuten minuakin!!
Rakastan yksityiskohtia tarinassa ja kuvauksessa. Esimerkiksi pienet ilmakuopat ja Thomasin looginen reaktio niihin ovat musta juuri sellainen hieno yksityiskohta. Toinen ihana juttu on Thomasin uusi hattu. Se edustaa minulle tässä tarinassa sellaista pyhävaatetta, joka laitetaan päälle pienestä epämukavuudesta huolimatta, jotta voidaan kunnioittaa toisen juhlaa. Ja kun hattu vielä seuraa Thomasin mukana läpi tarinan, niin se on erityinen hänellekin. Vaikka olisihan oma tuttu hattu mukavampi.
En epäile yhtään, etteivätkö Thomas ja Eetu löytäneet yhteistä säveltä kielimuurista huolimatta. Heissä on loppujen lopuksi niin paljon samaa, että yhteistyön luulisi onnistuneen.
Mutta voi Thomas, et sinä ole vanha kuin Taivas. Virtuaalimaailman kansallisaarre sinä kuitenkin olet, kun tulit kertomaan kaikille, myös teknologiasukupolvelle, millaista elämää elävät kanadalaiset mustangit, ja muutenkin. Kiitos yhteistyöstä, ihanasta tarinasta ja mustangiklinikasta!
