Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jokikannaksen hevostalli
”Kun Niklas ja Marshall…”
Aloin puhua ennen kuin olin ajatellut loppuun asti, miten asia olisi kannattanut esittää. Nelly makasi vierelläni sängyllä hiukset tutulla nutturalla ja katseli minua. Hän oli kyljellään, molemmat kädet päänsä ja tyynynsä alla.
”Mm?” hän ynähti.
”Unohra”, mutisin.Olisi parempi ottaa asia esiin päiväsaikaan ja mielellään järkevämmillä sanoilla. En olisi varmaan itsekään innostunut, jos minulle olisi puhuttu sellaisesta asiasta noin. Ihan niin kuin tässä olisi kyseessä joku kilpailu, tai vähintäänkin vertailu.
”Eiko sano vaan”, Nelly kehotti lempeästi. Kuului kahinaa, kun toinen hänen käsistään ilmestyi tyynyn alta ja silitti sitten käsivarttani peiton päältä.
”No… Sä voit sanoa ei, mutta…”
”Ei kuule mitään hätää. Mä aivan varmasti sanon ei, jos sulla on joku typerä ajatus.”Hymyilin. Niin Nellykin. Metsästin hänen kätensä omaani ja suukotin sitä ennen kuin vein sen poskeni alle.
”Eiko kyllä sä voit sanoa mulle mitä vaan oikeasti”, Nelly sanoi hiljaa ja vakavoitui.
Niin voisinkin. Yleensä meillä meni tosi hyvin. Se oli ihanaa, rauhallista arkea. Joskus riitelimme, joskus varsinkin Nelly huusi tosi lujaa. Ikinä, ikinä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, että kun Nelly lähti ovet paukkuen, hän ei olisi taas illalla tuossa vieressä. Kaikki asiat sovittiin. Kaikesta päästiin yli. Oltiin samaa mieltä ja oltiin eri mieltä. Tällainen hetki oli ainoa oikea hetki.
”Ettei me voitaasi… Yrittää uurestansa? Sitä vauvaa? Minä tiärän, jotta siiton ollu puhetta ja sinoot sanonu ei, mutta minä ajattelin jotta voitaasko nyt puhua siitä…”
Nelly jäykistyi. Tästä keskustelusta emme olleet ikinä päässeet mihinkään ratkaisuun, emme edes etenemään yhtä askelta mihinkään suuntaan. Nytkin hän nousi istumaan ja peruutti niin kauan, että pystyi nojaamaan selkäänsä sängynpäätyä vasten. Sitten hän paukautti pöytälampun päälle.
”Ai että ko Niklas ja Marshall hommaa vauvan niin sunkin pitää saada? Eetu! Ei lapsi oo mikään marsu, et säki tarvit ko naapurillakin on!”
”En minä ny sitä tarkoottanu”, yritin sanoa sovittelevasti.
”Mitä sä sitten puhut jostain Nikestä ja Marshista? Miten ne tähän liittyy?”
”No siksi minen olisi halunnu sittenkää puhua tästä, kun menin sanomahan heti, jotta nekin…”Nellyn hengityksestä aina kuuli, kuinka vihainen hän oli. Hänen nenänsä meni sitä enemmän tukkoon, mitä enemmän hänen verenpaineensa nousi. Hengityksen tahtikin aina kiihtyi. Nyt Nelly oli vain keskivertovihainen. Hengitys oli samanlaista kuin silloin, kun Alexin tupakanpuruja oli pitkin keittiön pöytää, tai kun Hello ja Eira nahistelivat kuin kakarat. Oltiin vielä kaukana sellaisesta hengityksestä, jonka aiheutti kävely Nellyn karvamatolla kengät jalassa, tai vaikka se, kun Hello härnäsi Oskaria liikaa. Oli vielä siis melko turvallista edetä.
”Mä en Eetu kestä enää toista kertaa jos käy samalla lailla kun viimeksi”, Nelly ilmoitti, niin kuin oli ilmoittanut ennenkin.
”Mekö ei ikänä sitten..?”
”En mä nyt sanois et ei ikinä.”
”Mutta jos aina voi käyrä huanosti kans…”Nelly oli hetken hiljaa. Hengitys alkoi kulkea ilman vihaista tuhinaa. Hän irrotteli käsivartensa tiukasta puuskasta ja silitti hiuksiani. Suljin silmät. Näinkin oli hyvä. Jotain puuttui, puuttuisi aina, mutta myös näin oli hyvä. Minulla oli niin paljon enemmän kuin olin uskaltanut unelmoida. Pelkkä talli olisi riittänyt, pelkkä talli oli hyvä. Yhdelle ihmiselle ei anneta liikaa onnea.
”Mulla on ehtoja”, Nelly sanoi tiukasti ja tukisti minua sen verran, että avasin silmäni uudelleen.
”No?”
”Mä en rupee tekeen-tekeen mitään vauvaa. Mä suostun siihen, että me ei aktiivisesti enää yritetä olla saamatta vauvaa.”
”Okei.”
”Toisekseen, mun vauva ei saa alkua sellasessa hullujen kämpässä, jossa on yhä mun miehen eksän valitsema sohvaryhmä.”
”Selevä.”
”Kolmanneksi mä en mee kertaakaan yksin lääkäreille. Sinä tulet mukaan. Joka kerta. Mä en halua kuulla yhtäkään kertaa että on muka joku juttu tallilla.”
”Niinhän mä viimeksikin –” aloitin, mutta sulin suuni, kun Nelly mulkaisi pahasti. ”Okei.”
”Sit neljänneks mua risoo ko tää on Hopiavuoren tupa ja Hopiavuoren hevostalli. Mä en oo mikään siitosnarttu joka synnyttää Hopiavuoren klaanilaisia Hopiavuoren sukuun! Missä on Jokikannas? Miten olis Jokikannaksen talli ja vauva Jokikannas?”Räpytin silmiäni muutaman kerran. Minun tallini. Minun unelmani. Sen piti olla Hopiavuoren hevostalli. Ihan alusta asti sopimus oli ollut sellainen, että Nelly ei sekaantunut tallin asioihin, enkä minä laittanut hanttiin, kun hän halusi sisustaa ja remontoida tuvassa. Tuntui kamalalta ajatukselta, että jatkossa tässä pihassa olisi Jokikannaksen hevostalli. Ja entä minun poikani? Minun poikani — siis minun lapseni olisi nimeltään Jokikannas, eikä Hopiavuori?
Samaan aikaan kun päätös tuntui kipeältä, se tuntui niin helpolta, että sain tehtyä sen saman tien. Mitä väliä, jos minun lapseni olisi Jokikannas? Hän oli kuitenkin minun lapseni ihan yhtä paljon kuin silloinkin, jos hän olisi Hopiavuori. Ja talli — talli olisi ihan samanlainen, vaikka se olisi Jokikannaksen hevostalli.
Nyökkäsin.
”Selevä.”Nelly purskahti nauruun.
”No se oli vitsi”, hän nauroi. ”Mut ihanaa et sä olisit antanu mulle vaikka hevostallin.”
”En olis helepolla”, mutisin nolona, kun Nelly luisui takaisin makuuasentoon ja painoi pienen suukon poskelleni.
”En mä ikinä veis sulta tallia.”
”Kai mä sen tiärän, mutta jotenkin mä vain…”
”Säikähdit.”
”Niin.”
”Jep. Mutta oikeesti, niin mä haluan uuden sohvan joka tapauksessa, ja sit toinen oikee ehto on, että sä et kerro tästä kenellekään. Mä en halua että noi kaikki alkaa kuvitteleen päässään meidän seksielämää.”
”Ai jotta ei Hellollekaan saa sanoa, eikä Leeville?” varmistin.
”No Hellolle voi, ja veljelleskin ehkä, mutta äitilles et! Mä en jaksa kuunnella sitä vihjailua, miten sä olisit saanu paremmankin ko mä.”
”En olisi”, vakuutin saman tien.
”Et nii, mut äitis mielestä”, Nelly sanoi nenäkkäästi.
”No minen sano sille sitte.”
”Et, ja jos sanot, niin mä oon takas pillereillä ennenko ehit sanoa päivähoitopaikka.”Nellyn sai harvoin puristettua rintaansa vasten, ja sitäkin harvemmin häntä sai pidettyä siinä paikoillaan muutamaa sekuntia kauempaa. Nyt hän kuitenkin antoi kieräyttää itsensä oikeaan asentoon, eikä ryhtynyt puuskimaan, että on liian kuuma, vaikka painoin poskeni hänen nutturansa viereen. Peiton hän potki saman tien pois jaloiltaan, mutta pysyi muuten paikoillaan ainakin siihen asti, että nukahdin. Niin minulla oli yhtäkkiä kaikki, mitä kukaan ihminen on koskaan kaivannut.
Sori sori, mä en yhtään muistanut, että mun viime teksti käsitteli samaa asiaa täällä. Mutta mun oli pakko kuitenkin julkaista tämä nyt, että nämä hahmot pääsee eteenpäin. Muuten olisin kirjoitellut tuohon väliin kaikkea muuta.
-
Voi jos herra Hopiavuori tämän näkisi, sehän flippaisi! 😀 Eetu ei näkisi, että ai kiva kun joku on auttanut. Se näkisi, että JAAHA vai on mun talli jo niin rempallaan, että muidenkin pitää sitä korjata!11 Toivottavasti sen kaikkinäkevä silmä oli just kiinni. :DD
Mun mielestä tää tarina (niin kuin se suihkutarinakin) alleviivaavat sitä, että hei, Iiro on muuten Poika. Sanoit, että kirjoitat ekaa miespuolista hahmoa, ja ehkä tää on sitä roolin etsimistä. Ruuvaaminen, korjaaminen ja rakentaminen nyt on sellaista stereotyyppistä miestoimintaa, jota tohtii esitellä. (Edelleenkin mä käsitän, että kaikki miehet ei ole samanlaisia, tai että mikään toiminta ei kuulu vain miehelle tai vain naiselle, joten ihan rauhassa siellä, kansalaiset.) Iiron rooli on tässä ensivilkaisulla maskuliinisempi kuin mun poikain, joissa siis on ihan tosi feminiinisiä puolia melkein joka tarinassa. Sitten kun katsoo ihan silmällä — Iiron sisäinen maailmahan on paljon feminiinisempi tässä kuin mun poikain yleensä. Jos joku niistä korjaisi jotain, se sitten korjaisi jotain. Ne on paljolti stereotyyppisiä putkiaivoja, paitsi Hello, eikä ne keskity kauhean moneen asiaan kerrallaan. Ei ne huomaisi välttämättä, että Oskarilla on nyt joku, kun niillä olisi vain ruuvit ja saranarasvat mielessä sillä hetkellä. Se Hello huomaisi.
Tykkään kyllä sekoittelusta, myös maskuliinisen ja feminiinisen. Tässä on sekä ruuveja että hoivaviettiä. Koska Iiron toiminta ja ajatukset eivät ole jotenkin linjassa, tämä tarina ei kuitenkaan tee siitä mitenkään ”enemmän poikaa” mun silmissä kuin se ennen tätäkään oli. Jos miehenä olemisesta järjestettäisiin joku nuorten MM-kisa, niin meidän nuorisosta löisin vieläkin vetoa Eiran voiton puolesta. 🙂
-
Tää on stereotypia, mutta mun mielestä suurilta osin ihan tosi stereotypia. 😀 Nettikin on pullollaan meemejä siitä, kuinka naiset käy suihkussa ja sieltä suihkupäästä ei tulekaan vettä, vaan Helvetin lieskoja. Tälle oli vissiin joku oikeakin selitys ruumiinlämmössä jne, että naiset on kylmempiä ja kylmissään siksi.
Mutta hei, ton suihkun vielä ihminen kestää niin kuin mies. Huipparillahan saa höyryn pois ja sitä sekoittajaa oppii ruuvaamaan aina varmuuden vuoksi ensin. Toista on se hetki, kun oot itse lämpöisenä ja mukavana sängyssä nukahtamassa, ja joku työntää sun polvitaipeeseen tai kylkeen varpaat, jotka on muuttuneet jo ihan sinisiksi kylmästä. :DD Siihen ei voi varautua, eikä siihen totu.
-
Tää tarina saa mut epäilemään kovasti. Oon ennenkin sanonut, että Sonjan ja Vladimirin elo on vähän ”liian ihanaa” ollakseen kirjallisuudessa kauhean kestävää. Se, miten helppoa kaikki on (tämänkin käsitteleminen), saa mut odottamaan, että jotain kauheaa tapahtuu ja kaikki päättyy lopulta huonosti. Nyt mun odotukset täsmentyvät tämän tarinan myötä. Se on Anssi. Se on kuulkaa se sama vanha tuttu Anssi, jonka kanssa Sonja pilaa kaiken. Tässä muistellaan vanhojakin episodeja, ja vaikka hahmot voi oppia uutta, oikeat ihmiset ihan hirveän, hirveän harvoin muuttuu. Harri oli aikoinaan niin ihana ja koko homma kosahti, ja nyt Vladimir on yhtä ihana, niin tietenkin odotan, että historia toistaa itseään. Se olisi hyvä juonenkäänne: juonenkäänteen tarkoitus ei ikinä ole vetää mattoa lukijan alta, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Tätä käännettä olisi ainakin pedattu, jos se tulee. 😀
Tarina on vaivatonta luettavaa. Metsästin sinulle, että mistä kirjallisista jutuista se johtuu. Tärkein on rajaus. Tarina kestää täsmälleen yhden keskustelun ajan: kun aihe vaihtuu, me lukijat ei kuulla enää lisää. Kun rajaus on niin tiukka, mitään hankalasti kuljettavia sivupolkuja ei mahdu mukaan. Rajaus toimii myös siinä mielessä, että kerrontatekniikoita on otettu mukaan vain täsmällinen, hyvin rajallinen määrä. Dialogi on dialogia, eikä sen sekaan ui muita. Kerronta puolestaan kuvaa Sonjan tämän hetken ajatuksia ja muistoja täsmällisesti aiheesta. Pois on rajattu miljöökuvaus ja tunteet, jotka pitkissä jaarituksissa ovat mulle tärkeitä, mutta joiden puuttuminen tästä jäntevöittää tekstiä.
Kirjoittamisen ja tekstin ulkopuolella helppoutta luo pitkäjänteisyys. Me tiedetään, keitä nämä hahmot on ja miten he ajattelevat ja toimivat. Ei tarvitse pinnistellä. -
Myös mulle tuli tästä mieleen sekä esikuvat että paraurheilu. (Seuraa taas jotain omakohtaista, pankaa silmät kii.) Mun veljen unelma on ollut aina olympiamitali, mutta valitettavasti sen ura katkesi lyhyeen, koska se sairastui tosi nuorena. Nyt paraurheiluluokitukset on muuttuneet sen verran, että se kilpailee taas, yli nelikymppisenä, parikytä vuotta viime kerran jälkeen. Se sai mm-mitallin ja rikkoi suomenennätykset saman tien, kun sai viimein taas kilpailla. Kun itse täältä kipeänä ja itseni voimattomaksi tuntevana katson sitä, se inspiroi muakin. Jos tuo pystyy vielä tuon ikäisenä siihen, mistä joutui luopumaan parikymppisenä, miksen mäkin pystyisi mihin vaan?
Esikuva voi olla hetkellinen kimmoke. Sen ei tarvi olla ihmisen tai hahmon mikään suuri sankari. Kunhan on jotain, mihin itseään verrata ilman, että joutuu tuntemaan itseään pieneksi tai joutuu tuntemaan kateutta. Minjan silmien kautta mä näen ihailua, en kateutta. Se on tosi puhdasta luettavaa. Samalla mä luen tässä Minjan uskoa itseensä, ja siitäkin tulee sellainen hyvä ja voimakas olo.
(Harmi tosiaan, kun virtuaalimaailmassa pararatsastajan kaikkien kisojen pitäisi olla päästä keksittyjä, niin että mun sosiaalisen kirjoittamisen huumassa ei kyllä pararatsastajia jaksa yksin kammiossa kirjoitella. Olisi ollut ihanaa kirjoittaa Oskariin samaa ihanaa riemua, jota mä veljessäni näen nyt.)
-
Tässä tarinassa on mulle kaksi funktiota. Ensimmäinen on se, että se toimii mulle tilannepäivityksenä. Se on niin kuin Marshall sanoisi, että terve, täällä me ollaan ja tehdään meidän juttuja, vaikka just nyt tilanteiden pakosta meistä ei kirjoitetakaan. Tällaista meillä on meneillään.
Toinen funktio taas on kertoa Marshallista pieni pala lisää sellaista tietoa, jota en vielä itse joko tiennyt tai ole sisäistänyt, mutta joka mun mielestä sopii hahmoon hyvin siitä huolimatta. Mä luen tämän niin, että Marshall on tietyllä tapaa lukkiutunut omiin käsityksiinsä, vähän niin kuin mäkin olen. Se etsii tietynlaista hevosta, ja kun se tetynlainen löytyy, se ei ihan käy, koska rotu on väärä. Kuulostaa ihan multa auto-ostoksilla yhdessä vaiheessa. Pari kesää sitten olin lukkiutunut ajatukseen ihan tietystä farkku-Fordista, mutta hylkäsin ekan, koska se oli yrjönvihreä. Mut hei, kyllä niitä samoja oli myynnissä ihan inhimillisenkin näköisinä. :DD Ilonahan ei lue tätä asiaa lukkiutumisena, vaan niin, että Se Täydellinen on vain vielä tulematta ja sitä pohjustetaan. Siitä päästäisiin taas paasaamaan novellianalyysin ihanuudesta: ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa, kunhan lukija tulkitsee. 😀
-
Kun täälläkin päässä katsellaan varovaisesti toisella silmällä hevosia, tulee munkin verrattua näitä juttuja oikeaan elämään. En olisi itse käynyt katsomassa yhtäkään näistä hevosista, mutta Santunpa kuvittelen hyvinkin käyneen. Ruuna on ainoa, josta mietin, että miksi se jäi Santulle mieleen. Ei se etsinyt sellaista alkuunkaan, eikä se ollut hyvä. Tietenkin se katsomassa kävi, jos se oli paperilla OK ja lähellä. Ehkä se on Santun tarve auttaa tätä hevosta: sehän jättäisi ruunankin hänen mieleensä.
Hyvä, ettei pääse pitkää taukoa tulemaan hevoshommista. Kun edellinen lähtee, seuraava kehiin vaan. Ei Santtu eläimiä siis kertakäyttökamana pidä, mutta pitkä tauko herkästi venyy ja vanuu vain, koska hevoseton ihan oikeasti on huoleton — tai ainakin huolettomampi.
-
Haha, miten mä jaankaan Ilonan pelon, että joku (PIKKUVELI) jahtaa mua jonkin kauhean kanssa, vaikka me ollaan molemmat about 30 vuotta vanhoja? :DD Ei ne veljet enää aikuisena tee niin toisilleen, mutta kun sekin tietää, että vaikka olen täysin kykenevä tappamaan ihan itse omat örkkini, niin kastematoja mä pelkään niin, etten voi edes katsoa niiden päälle. :DD
Mutta joo taas, edelleen, yhä: nämä kaksi sisarusten roolissa ovat tosi toimiva yhdistelmä! Tykkään!
—
Hahmon kertojaääneen mulla on sanomista, vaikka olenkin nyt takunnut asian kanssa taas ainakin vuoden päivät. Mä itse näen mun hahmot ihan niin kuin oikeat ihmiset. Mulla ei siis ole mitään skitsofreniaa, enkä usko, että ne on oikeita, mutta tavallaan pystyn keskustelemaan ja olemaan niiden kanssa. Mitä enemmän vietän vaan aikaa niiden kanssa kahden tai porukassa, sitä paremmin tunnen ne, niin kuin oikeatkin ihmiset. Mulle ei ole oleellista se, mitä ne hahmot mulle juttelee, kun me ollaan yhdessä, vaan se, miten ne juttelee. Mä olen nähnyt, miten Oskari katsoo kuppiinsa ennen kuin kysyy isoja kysymyksiä, ja mä tiedän, että Eetu rummuttaa pöytää sormenpäillään eikä kynsillään, päin vastoin kuin Hello, kun odottelee tai hermostuu. Mä olen katsonut niiden eleitä ja kuunnellut niiden ääntä niin monia kymmeniä tunteja, että mä tiedän, miltä ne näyttää ja kuulostaa, kun ne kertoo mulle juttujaan. Kertojaääni on sitten vain se, kun mä kirjoitan niiden jutut ylös niin kuin ne ne mulle kertoivat.
Toinen juttu, joka auttaa mua kertojaäänen kanssa on se, että mä, kolmekymppinen, leikin yhä. Leikin mun hahmoja. Mä en siis juokse tuolla metsissä ja pihoissa leikkimässä niin kuin lapset, mutta kun mä lähden vaikka koiralenkille tai ajan mun 60 km suuntaansa olevaa työmatkaa, yhtäkkiä mä olenkin vaikka Milan, kuuntelen samaa musiikkia kuin se, ajattelen samat ajatukset kuin se, näen maailman niin kuin se näkisi. Mä en siis tee yhtään mitään, mikä poikkeaisi mun normaalista, mutta sen lenkin tai ajon ajan mä olen salaa joku muu. Hellon ajatuksenjuoksu tuntuu aika samalta kuin mun, mutta oikeastaan kaikkien muiden persoona tuntuu ihan fyysisestikin eriltä, kun sen pukee päälleen. Paitsi Alex mä en muuten koskaan ole, kun ajan. Sen kanssa saisi jumaliste sakot aika nopeesti. :DD
Dialogi on taas vaikeampi. Ilonalla ja Iirolla on sama kasvatus, sama kotopaikka jne: tietenkin niiden puhe on saman oloista! Niiden persoonissakin on niin paljon samaa, ettei niitä voi erottaa heti asenteesta niin kuin Eiraa ja Inaria tai Helloa ja Allua. Jos hahmoilla on eri taustat tai edes tosi eri persoonat, on niille helpompi rakentaa eri puhetyylikin. Mä kuitenkin ajattelen samankaltaisten hahmojen kanssa itse mua ja mun veljiä. Mitkä on ne asiat, jotka erottaa meidän repliikit toisistaan, vaikka meidän kaikkien tausta on just sama: ollaan maalla kasvaneita, elukoista, etenkin koirista tykkääviä entisiä urheilijoita kaikki. Ollaan myös kilttejä ja ujoja kaikki. Koko lapsuus ja nuoruus ollaan menty identtisillä kaavoilla harrastuksista ja tyttöystävistä ja jumaliste telkkariohjelmista lähtien. Yksi muutti kuitenkin kauemmas ja sen puheeseen tarttui vähän uutta murretta. Toinen on hyvin kiinnostunut ihan eri harrastuksista nykyään kuin muut, ja sen puheeseen luikertaa niitä juttuja, koska se on niin innoissaan niistä. Lisäksi se kirvaa kuin merimies. Kolmas, vaikka on ujo, on tosi taitava keskustelija ja osaa hämmentää sakkautuneenkin keskustelun liikkeelle, vaikka muut ei osaa. Ja niin edelleen.
Parasta tässä on se, että harjoitus tekee mestarin (ja paskinta se, että edistys ei koskaan ole lineaarista). Jos sulla ei ole ennen ollut tarvetta vältellä kirjallista same face syndromea, miten voisit osata sen heti täydellisesti? Oppia kuitenkin voi koko ajan lisää kaikesta kirjoittamisesta. Sitä paitsi kirjoittamisen opettelu on ihan parasta, koska se tehdään — tattadaa — kirjoittamalla!! -
Sä oot nolo muutenki. 😀 Hyvä Iiro, näin on. :DD
Tässä esiteltiin pienessä tilassa se, mistä on kyse ja mitä on tapahtuva. Jos tämä olisi romaani, tämä kohta voisi olla joku tulevaisuuden vastine takaumalle sellaisella kursiivilla jonkin luvun tai romaanin osan alussa. Tilanne käy selväksi: on tulossa Iiro hätäisine päätöksineen ja sairaine hevosineen.
Tässä tarinassa Iiro on aika sellainen oma entinen itsensä. Nälvii Ilonalle ja näin. 😀 En sulata vielä tässä vaiheessa näin helpolla, että se on salaa ollut kaiken aikaa hevosihminen. Sille, ettei siitä asiasta ole kuultu aiemmin, annetaan kuitenkin selitys jo tässä, mutta mun autistiaivot vaatii jälleen totuttelua.
-
Näiden kahden kuvaus sisaruksina onnistuu sinulta kyllä niin tosi hyvin! Kaikki aikuiset, joilla on aikuisia sisaruksia, tietää, että jotain lapsellista ja ärsyttävää säilyy läpi elämän, mutta silti se toinen on maailman paras sisarus. Mä halusin pienenä, että mun veli vain lakkaa olemasta. Vieläkin ärsytän sitä tahallani ja se mua, mutta ei sitä nyt enää tosissaan olla, ja on kivaa henkailla sen kanssa. Parasta on just toi, mitä Ilona julisteiden kautta kuvaa. Omalle sisarukselle ei tarvi esiintyä. Ei ole syytä edes yrittää antaa hyvää kuvaa itsestään: kyllä se on vuosien varrella jo honannut, minkälainen pelle sen sisarus on. 😀 Silti se hyväksyy.
-
Ahahaha samastunnnnn! Olen jyrkempi kuin Sonja. Ei, en tosiaankaan halua tavata mitään puolison kersoja, mutta menen niin pitkälle, että jos joku on mennyt lisääntymään, siitä ei ole enää mulle puolisoksi ikinä. Oikeiden aikuisten uusperheet isi- ja äitipuolineen vissiin toimii — mutta miten ihmeessä??
Mä en osaa kuvitella, miten muut ihmiset lukee tämän tarinan. Ehkä Sonjasta maalataan tässä hieman julmaa tai kylmää kuvaa? Mulle tämä tilanne vaikuttaa Sonjan näkökulmasta kerrottuna kuitenkin täsmälleen normaalilta ja loogiselta. Ihan niin kuin Sonja, näkisin kuitenkin merkityksen lapsiin tutustumisen taustalla. Vanhemmalle lapsi yleensä on rakkainta, mitä maailmassa on. Ei niitä ihan joka heitukalle esitellä. Tietenkin Vladimir on tosissaan. 😀 Silti iu, pitääkö tässä nyt oikeasti tutustua johonkin kakruihin? 😀
-
Voi Aave senkin tauno! :DDD Mielikuva noista on kyllä jotain niin hienoa, kun ne ovat niin lipputanko ja perävaunu. Tää ajatus piristi mun iltaa kyllä hirveästi. Hauska juttu!
-
Elli on kyllä ihana hahmo ja tyyppi! Aijje! Niklas on nyt selvästi ihan tosi rakas. Niinhän ne lapset tekee, että ne valitsee itselleen jonkin idolin, jota ne palvoo. Jos niillä on tarpeeksi vanha isompi sisarus, se on sitten yleensä se, mutta jos ei ole, niin kyllä se idoli jostain löytyy. 😀
-
Mihinkähän me ja hahmot jouduttaisiin ilman tuota Nellyä. Sonjan tarinassa se on sellainen väsymätön suuruudenhullu kisamoottori, joka potkuttaa Sonjaa hevosineen eteenpäin silloinkin, kun Sonja itse tahtoisi painaa jarrua. Se on hyvin rakennettu dynamiikka: aluksihan Sonja ei edes halunnut kilpailla ylipäätään, eikä olisi varmaan lähtenyt koko touhuun ilman ulkoista vaikuttavaa voimaa. Nellyä tarvitaan yllyttäjänä. 😀
Meiltä on taas menossa ihana edustus paikalle, ja odotan kisaviikonloppua ihan hulluna!
-
Vai että laskeutunut suoraan turvalleen. 😀
No niin, vähemmästäkin pelkää, mutta äiti on oikeassa. Pelon puute ei ole rohkeutta. Se on muuten tyhmyyttä. Tarpeeksi pahasti kun sattuu, niin eihän sitä kovin kesken uskalla. Maikin kanssa kehittymisestä tulee varmasti hyvä projekti kuvattavaksi, koska matka edessä on aika pitkä ja näköjään tavoitteet korkealla.
Veikkaan, että Oskari ei muuten osaa pelätä siksi, että sillä ei ole mitään muistikuvaa siitä, että se olisi joskus pudonnut. Iiron asemassa en tietenkään järkeilisi niin pitkälle. Eihän se kaikkea tiedä, eikä kukaan muukaan hahmo. Taas on helppoa sekoittaa tietämättömyys rohkeuteen.
-
Tää hevonen on kyllä niin uuuuuuh. Virtuaalimaailmassa hakeudun erilaisten hevosten pariin, mutta oikeassa elämässä Maikki olisi ihan mun hevonen. Saisiko sen vain mittatilauksena? Minimimitat 1000 kg / 185 cm? 😀
Vaikka heppa on ihana, ymmärrän, miksi Ilona pistää niin kovasti hanttiin sille. En mäkään haluaisi rakastua toisen hevoseen, koska se voi koska tahansa mennä pois, tai sairaaseen hevoseen samasta syystä. On ihan hirveää menettää se, mitä rakastaa. Silti en voisi tuollaisen hevosen kanssa muuta, eikä taida voida Ilonakaan. 😀 Jos Maikki materialisoituisi tänne meille, olisin ihan myyty.
-
Iiro vaikuttaa oikeasti niin sairaan hyväsydämiseltä ja sellaiselta pehmeältä ihmiseltä, että hahmojen on varmasti helppo pitää hänestä, kunhan tutustuvat kunnolla. Monelle hevosihmisellehän toisessa ihmisessä yksi tärkeimmistä piirteistä on eläinrakkaus, ja sitä Iirossa selkeästi on. Ei moni pelastaisi hevosta, sillä sellaisen pelastaminen on kallista ja usein vaarallista. Koiria pelastetaan enemmän, koska se on halvempaa ja turvallisempaa. Mun hahmoista ainoastaan Hello ja Eetu ovat yhtä kultasydämisiä hevosten suhteen.
Samalla Iiron ihana hyväsydämisyys ja pehmeys on heti mulle lukijana ongelma. Ajattelen samansuuntaisesti kuin Alex Skotin päiväkirjassa. Iiro oli erilainen, kun oli sivuhenkilö ja alisteinen Ilonalle. Mua viehätti siinä silloin sama kuin vissiin Alexiakin: se oli ihan perus poika, jolla oli vähän terävä kieli. Nyt Iiroa muotoillaan uudelleen hevosihmiseksi, joka hän ei tainnut alun perin olla. Hevosten mukana tuli koko joukko tietty feminiinisyyttä, joka ei ole pojassakaan paha asia, mutta joka tekee Iirosta juuri nyt erilaisen kuin ennen — ja itse asiassa aika paljon Ilonan kaltaisen. Iirosta tulee vielä oma hahmonsa, koska käyttöhän se hahmonsa muotoonsa kuluttaa, mutta vielä näen hänessä paljolti Ilonan, jolla on lippis.
Jos et itse koe Iiron muuttumista ongelmana, ei se ongelma ole. Mä lukijana totun tähän uuteenkin! Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu ilonamaisia ihmisiä: ilonathan tekevät maailmasta hieman paremman paikan elää. Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu myös feminiinisiä poikia, ja onhan niitä täällä jo! Jos taas koet Iiron muuttumisen ongelmana, mä luulen tietäväni, mistä muutos on peräisin ja mistä sen jäljille pääsee. Tuntuu siltä, että joudut nyt keskittymään tosi paljon Iiroon ja jotenkin murehtimaan että osaatko. Lisäksi hahmon persoona muotoutuu tällä hetkellä siitä, että mitä muut hahmot siitä ajattelee. Mullakin on ollut tätä, ja sellainen kirjoittaminen tuntuu ainakin musta siltä kuin palaisin epävarmoihin teinivuosiini: määrittelin itseni muiden mielipiteiden kautta, ja tällaisessa tilanteessa määrittelen hahmoni. Kun Iiro oli alisteinen Ilonalle, et pelännyt, mitä siitä ollaan mieltä (hahmot tai oikeat ihmiset siis). Et pelännyt, osaatko, koska mitä väliä: se on vain sivuhenkilö. Muista aina, että et ole Iiron tai kenenkään muunkaan hahmon äiti. Olet niiden kaikkien jumala, eikä jumalan tarvitse olla lempeä. Hahmo on sitkeä otus, joka ei kuole helpolla! Siitä voi ottaa kiinni kovakouraisesti, ravistaa sitä, rusentaa sen epämukaviin tilanteisiin ja läpsiä pitkin naamaa. Ennen kaikkea sen voi paiskata selviytymään oman onnensa nojassa. Ei hei tarvitse murehtia, tykkäävätkö muut Iirosta ja kirjoitatko sen ”oikein”: oman hahmonsa jumala on joka tapauksessa erehtymätön.
-
Siis aww, Oskulilla on kaveri. Ihan oikea poika, jonka kanssa se voi pelata palloa ja jutella, ja joka ei pidä edes ihmeellisenä, että siitä on tullut vähän tuollainen sen koomakeissin jälkeen. Tosi liikuttavaa, että se on osannut itse hankkia sellaisen. <3
Sekin on aika aww, kun Oskuli on väleissä Marshallinkin kanssa. Joojoo, mä katon sun treeniä niin kauan kun jaksan ja Marshall sitten kattoo loput, Osku tuumaa. 😀
Musta tuntuu tämän myötä, että Oskarin päässä onkin jokin tärähtänyt paikoilleen eikä pois, niin kuin pelkäsin. Se on rauhallisempi ja vähemmän totinen valmennuskuvioiden kanssa. Luuletteko, että vanha Oskari olisi luovuttanut Marshallille yhtään mitään vastuuta mistään Ilonan jutuista vähintään hermoilematta? Tai että hän olisi sanonut ylipäätään yhtään kenellekään, että älä hermoile, hyvin se menee? Ihan hyvä muutos ihmisessä. Hevosasioissa toi heppu on ollut sairaan raskas tyyppi...
Ilona ottaa tässä hyvin uutta vauhtia Veeran kanssa. Villi veikkaus, että Iiron tuleminen sparraa Ilonaa eteenpäin. Mistään näyttämisen halusta tässä ei puhuta, mutta ainakin mun veto voisi hyvin olla keskittyä sitten puoliksi sinnillä treeneihin, kun Iiro kerran muka vie mun muut kuviot. 😀
-
Mä näen tässä tarinassa ihan muuta kuin simppeliä. 😀 Tähän on rakennettu kehys, joka näkyy ulospäin: tuvassa pelataan pelejä, mikä ei ole kaikille mieleen, ja Ilonan mustasukkaisuus jatkuu. Kehys on simppeli ja siitä olisi saanut kirjoitettua varmasti mielenkiintoisen tarinan yksinäänkin.
Kehykseen on kuitenkin upotettu vielä Oskarin ja Ilonan yksityinen hetki. Se alkaa keittiöstä. Ilona esittää sen niin, että hänelläkin on vielä edes joku, vaikka Iiro vie kaikki muut, mutta samalla näytetään myös se, mitä Ilona ei ihan tiedosta. Se on poka haastava homma minäkertojan kanssa: kertoa, mitä minäkertoja ei huomaa. Oskari hätkähtää, kun joku koskee häneen, mutta huomaa, että se onkin vain Ilona. Ilonan ajatuksissa asia jää siihen, mutta lukija tietää siitä, että yhtään kenelläkään muulla ei ole asiaa hipelöidä Oskari Sutta yhtään, paitsi Ilonalla. Sitten kun nuo kaksi siirtyvät muiden luo, yksityinen hetki jatkuu, vaikka muut edelleen paasaavat pelinsä kanssa. Kukaan ei edes huomaa, kun he käyvät ihan oman hiljaisen keskustelunsa. Suurin osa siitä on sanatonta. Tällä kertaa Ilona, vaikka on minäkertoja, ei paljasta lukijalle, mitä ajattelee. Sen sijaan kerrotuksi tulee taas se, mitä Ilona ei huomaa: Oskari kiinnittää eniten huomiota Ilonaan, vaikka kuinka halusikin ihan itse tulla muiden luo.
Novellianalyysi on mulle ammattitauti. Se on myös ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun mä tulkitsen menemään. :DD
-
Ihminen on laumaeläin, jota ajaa pelko siinä missä unelmatkin. Siksi etenkin tytöille tyypillinen koulukiusaamisen muoto, ulkopuolelle jättäminen, on niin paljon tehokkaampi murentamaan toisen kuin perus turpaan vetäminen. Tässä ulkopuolelle jättäminen ei ole todennäköisesti todellista, vaan pelkkä Ilonan pelko ja ajatus, mutta silti se riittää siihen, että kaikki on vähän harmaata. Samastun tähän tosi vahvasti! Ennen kuin löysin itse oman laumani, mulla oli koko ajan päässä sellainen olo, että ei noi nyt varmaan mua tähän kaipaa, kun niillä on tässä kuitenkin niitä-ja-niitä muitakin tyyppejä seurana. Pahimmalta tuntuu just se, kun ”omat ihmiset”, eli Ilonan tapauksessa Alex ja Oskari, viedään, tai edes ”viedään” häneltä.
Samaan aikaan on tietenkin ihanaa, että Iiro tuli. Jo aiemmin on käynyt selväksi, että Iiro on Ilonalle mieluinen ja rakas. Mieluiselle ja rakkaallekin voi kuitenkin olla mustasukkainen. Mustasukkaisuus on musta sitä paitsi rauhoittavaa luettavaa, koska sitä pidetään niin pahana ja rumana ja kiellettynä, vaikka mä luulen, että muutkin kuin vain mä on mustasukkaisia aika usein. Ololleen ei voi kauheasti tehdä, mutta kaikki on OK, jos ei toimi olojensa mukaisesti tässä tilanteessa, eli eristä Iiroa pois. Silti jopa Maikin naama ärsyttää, koska onhan se nyt ihan pyllystä, että Iirolla on kiva hevonenkin kun se ”tulee ja vie kaverit”. 😀
-
Tässä tarinassa on lisää onnistumisia. Tästä tuli yksi mun suosikeista sulta tähän mennessä juuri niiden onnistumisten takia.
Tämän tarinan onnistuminen on siis Minjan näkökulma. Tässä Minjalla on sisäistä puhetta, joka sopii tosi hyvin hahmoon. Se on myös kerrottu luontevasti niin, että ajatusta ei kehystä mikään ylimääräinen kerronta. Elikkä näin:
Kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin?
eikä näin:
Mietin, että kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin.Minjalla on tässä tarinassa sisäisen puheen lisäksi sellaisia havaintoja ja toimintoja, joita värittää hänen persoonansa. Hän liikkuu hiljaa ja epävarmasti, niin kuin hänelle sopii omassa mielentilassaan, ja epäröi kahvinkeitossa tuvassa. Epävarmuus näkyy hienosti.
Samastun myös Minjaan tässä. Jos mut laitettaisiin johonkin vastaavaan tilanteeseen, jossa jännittäisin liikaa, päättäisin myös varmaan olla tekemättä mitään. Lukkiutuisin pöydän ääreen, en keittäisi kahvia. 😀
-
Haluaisin nostaa esiin tällä kertaa kaksi sellaista asiaa, jotka tässä tarinassa kertovat sun kehityksestä kirjoittajana ja niiden lisäksi yhden jutun, jonka olet osannut hyvin jo tosi kauan.
Ensimmäinen asia on talonostoprojekti. Tästä on kirjoitettu ennen kuin talon saaminen oli edes varmaa. Kauppojen toteutumista on juhlittu. Kun se osa n nyt ohi, projektia ei hylätä vieläkään, vaan se jatkuu yhä tarinasta toiseen. Nyt ruvetaan pikku hiljaa muuttohommiin ja vieläkään ei ole valmista. Pitkäjänteisyys onkin ensimmäinen asia, jossa olet kehittynyt juuri nyt hurjasti. Talon hankkiminen herättää vieläkin mussa mielenkiintoa ja tunteita tämän takia. Esimerkiksi silloin sata vuotta sitten ollutta koiran hankintaa voi verrata tähän, kun katsot omaa kehitystäsi. Pitkäjänteisyys on syy, jonka takia tämä toimii paremmin. Hienoa kehitystä!
Se toinen juttu on erilaisten näkökulmien käyttäminen. Tässä tarinassa näkyy ihan tosi selvästi, miten eri tavalla Janna kokee tämän yhteisön kuin Minja. Vaikka molempia kohdellaan periaatteessa samalla tavalla, ja vaikka kumpikaan hahmo ei ole ollut täällä hamaasta alkuvuodesta 2019, heillä on ihan päinvastaiset kokemukset esimerkiksi tupaan menemisestä. Jannalle se on tätä nykyä helppoa. Hän kokee, että keskusteluun pääsee, kun vain menee. Minja kokee, että tupaan on aika inhottavaa mennä, kun muilla on omat juttunsa, eikä keskusteluun meinaa päästä mukaan. Molemmilla on kuitenkin vastassa samat ihmiset, sama tupa ja samat keskustelut. Kirjoitat tätä nykyä siis tosi hyvin hahmojen persoonia niin, että heidän sisäinen maailmansa vaikuttaa vahvasti heidän tulkintaansa tapahtumista ja tilanteista. Se on se juttu, joka tekee hahmojen omalaatuiset äänet erottuviksi toisistaan! Jes!
Kolmas juttu on nyt se, jonka olet jo piiiiiitkään osannut, mutta jonka haluan ottaa esiin. Varmaan huomioni kiinnittyy nyt siihen siksi, että omassa kerronnassani tämä juttu onnahtelee juuri nyt tosi pahasti, enkä saa siitä itse juuri nyt kiinni. Se on se maailman eniten arvostamani juttu: sosiaalinen tarinointi. Nytkin Jannan muuton voisi hoitaa ihan hyvin omassa nurkassaan ypöyksin, mutta saat siitäkin sellaisen, että muilla hahmoilla on lusikoineen pääsy Jannan soppaan. Pitää yrittää muistaa ottaa mallia, jotta pääsisin itsekin vauhtiin kans. Se, että myös muita on mukana, lisää mulle lukijanakin tarinan kiinnostavuutta entisestään.
-
Kiitos Janna! Pelastit mun oikeastaan koko viikon tai montakin viikkoa. Musta tuntuu taas että oon olemassa, kun joku luki mun juttuja! KiitoS, kiitos 😀
-
Tarinan ulkopuolella mä oon täällä taas huutamassa että jes, vaihtakaa tarinahevosianne! Se tuntuu hirveältä, mutta siitä saa potkua uusiin juttuihin, ja luopumisestakin kirjoittaminen on inspiroivaa.
Tarinassa mua lämmittää se, että Santulla on Sonja, jolle voi jakaa ajatuksiaan. Koska Sonja on antanut Salierin ylläpitoon, voi ajatella, että hän ei tuomitse Santun ratkaisua. Jotkut muut tallilla aivan hyvin voisivat tuomita. Luopumiseen Sonja on myös varmaan parasta vertaistukea juuri nyt, koska piti Salieria lemmikkinä ja koska Morttikin oli rakas.
Kun kyse ei ole oikeasta hevosesta, tuntuu hyvältä surra sitä, että Fifi lähtee. Siitä on rakennettu huolella sekä Santun rakas lemmikki että ihan kamala murheenkryyni. Pystyn samastumaan siihen, että ristiriitaisia tunteita on ilmassa ja luvassa. Oikeassa elämässä keskittyisin nyt suremiseen ja hyvästelyyn, mutta tarinassa odotan jo seuraavaa siirtoa. Santulle on hyvä aika siirtyä isompiin hevosiin nyt!
-
Mä olen niin iloinen! Kaikkein iloisin olen siitä Jannan ja Rasmuksen uudesta kodista. Sen kanssa on väännetty niin useassa tarinassa, että olen ehtinyt rauhassa kiintyä ajatukseen ja pelätä jo, että talo on mennyt niille toisille tarjoajille. Tällainen pidempi ja rauhallisempi kerronta uppoaa muhun ihan tosi hyvin. Onnistunut hankintaprosessi siis tarinallisesti! Jes!
Mä olen iloinen myös Rasmuksen menestyksestä kisoissa. Siihen en ole investoinut tunteitani ihan yhtä paljoa kuin taloon, koska kisasuunnitelmista ei ole kerrottu yhtä hartaasti. Mutta kamoon: kuinka moni kertoo kauhean montaa kertaa yksistä kisoista virtuaalimaailmassa? :DD En mä ainakaan… Rasmuksen puolelle mut laittaa se, että pidän sitä hyvänä tyyppinä. Tässä on vähän samaa ilmiötä kuin siinä, että olen aina Niklaksen ja Santun puolella, mutta en automaattisesti aina kaikkien tuttujenkaan hahmojen puolella silti.
Kiinnitä näihin huomiota:
Tuo-sana ei korvaa hän-sanaa. Se on tyylivirhe.
Jotta-sana on synonyymi että-sanalle sun, mun ja Jannan ja Eetunkin murteessa, mutta ei yleiskielessä.
