Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jokikannaksen hevostalli
”Kun Niklas ja Marshall…”
Aloin puhua ennen kuin olin ajatellut loppuun asti, miten asia olisi kannattanut esittää. Nelly makasi vierelläni sängyllä hiukset tutulla nutturalla ja katseli minua. Hän oli kyljellään, molemmat kädet päänsä ja tyynynsä alla.
”Mm?” hän ynähti.
”Unohra”, mutisin.Olisi parempi ottaa asia esiin päiväsaikaan ja mielellään järkevämmillä sanoilla. En olisi varmaan itsekään innostunut, jos minulle olisi puhuttu sellaisesta asiasta noin. Ihan niin kuin tässä olisi kyseessä joku kilpailu, tai vähintäänkin vertailu.
”Eiko sano vaan”, Nelly kehotti lempeästi. Kuului kahinaa, kun toinen hänen käsistään ilmestyi tyynyn alta ja silitti sitten käsivarttani peiton päältä.
”No… Sä voit sanoa ei, mutta…”
”Ei kuule mitään hätää. Mä aivan varmasti sanon ei, jos sulla on joku typerä ajatus.”Hymyilin. Niin Nellykin. Metsästin hänen kätensä omaani ja suukotin sitä ennen kuin vein sen poskeni alle.
”Eiko kyllä sä voit sanoa mulle mitä vaan oikeasti”, Nelly sanoi hiljaa ja vakavoitui.
Niin voisinkin. Yleensä meillä meni tosi hyvin. Se oli ihanaa, rauhallista arkea. Joskus riitelimme, joskus varsinkin Nelly huusi tosi lujaa. Ikinä, ikinä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, että kun Nelly lähti ovet paukkuen, hän ei olisi taas illalla tuossa vieressä. Kaikki asiat sovittiin. Kaikesta päästiin yli. Oltiin samaa mieltä ja oltiin eri mieltä. Tällainen hetki oli ainoa oikea hetki.
”Ettei me voitaasi… Yrittää uurestansa? Sitä vauvaa? Minä tiärän, jotta siiton ollu puhetta ja sinoot sanonu ei, mutta minä ajattelin jotta voitaasko nyt puhua siitä…”
Nelly jäykistyi. Tästä keskustelusta emme olleet ikinä päässeet mihinkään ratkaisuun, emme edes etenemään yhtä askelta mihinkään suuntaan. Nytkin hän nousi istumaan ja peruutti niin kauan, että pystyi nojaamaan selkäänsä sängynpäätyä vasten. Sitten hän paukautti pöytälampun päälle.
”Ai että ko Niklas ja Marshall hommaa vauvan niin sunkin pitää saada? Eetu! Ei lapsi oo mikään marsu, et säki tarvit ko naapurillakin on!”
”En minä ny sitä tarkoottanu”, yritin sanoa sovittelevasti.
”Mitä sä sitten puhut jostain Nikestä ja Marshista? Miten ne tähän liittyy?”
”No siksi minen olisi halunnu sittenkää puhua tästä, kun menin sanomahan heti, jotta nekin…”Nellyn hengityksestä aina kuuli, kuinka vihainen hän oli. Hänen nenänsä meni sitä enemmän tukkoon, mitä enemmän hänen verenpaineensa nousi. Hengityksen tahtikin aina kiihtyi. Nyt Nelly oli vain keskivertovihainen. Hengitys oli samanlaista kuin silloin, kun Alexin tupakanpuruja oli pitkin keittiön pöytää, tai kun Hello ja Eira nahistelivat kuin kakarat. Oltiin vielä kaukana sellaisesta hengityksestä, jonka aiheutti kävely Nellyn karvamatolla kengät jalassa, tai vaikka se, kun Hello härnäsi Oskaria liikaa. Oli vielä siis melko turvallista edetä.
”Mä en Eetu kestä enää toista kertaa jos käy samalla lailla kun viimeksi”, Nelly ilmoitti, niin kuin oli ilmoittanut ennenkin.
”Mekö ei ikänä sitten..?”
”En mä nyt sanois et ei ikinä.”
”Mutta jos aina voi käyrä huanosti kans…”Nelly oli hetken hiljaa. Hengitys alkoi kulkea ilman vihaista tuhinaa. Hän irrotteli käsivartensa tiukasta puuskasta ja silitti hiuksiani. Suljin silmät. Näinkin oli hyvä. Jotain puuttui, puuttuisi aina, mutta myös näin oli hyvä. Minulla oli niin paljon enemmän kuin olin uskaltanut unelmoida. Pelkkä talli olisi riittänyt, pelkkä talli oli hyvä. Yhdelle ihmiselle ei anneta liikaa onnea.
”Mulla on ehtoja”, Nelly sanoi tiukasti ja tukisti minua sen verran, että avasin silmäni uudelleen.
”No?”
”Mä en rupee tekeen-tekeen mitään vauvaa. Mä suostun siihen, että me ei aktiivisesti enää yritetä olla saamatta vauvaa.”
”Okei.”
”Toisekseen, mun vauva ei saa alkua sellasessa hullujen kämpässä, jossa on yhä mun miehen eksän valitsema sohvaryhmä.”
”Selevä.”
”Kolmanneksi mä en mee kertaakaan yksin lääkäreille. Sinä tulet mukaan. Joka kerta. Mä en halua kuulla yhtäkään kertaa että on muka joku juttu tallilla.”
”Niinhän mä viimeksikin –” aloitin, mutta sulin suuni, kun Nelly mulkaisi pahasti. ”Okei.”
”Sit neljänneks mua risoo ko tää on Hopiavuoren tupa ja Hopiavuoren hevostalli. Mä en oo mikään siitosnarttu joka synnyttää Hopiavuoren klaanilaisia Hopiavuoren sukuun! Missä on Jokikannas? Miten olis Jokikannaksen talli ja vauva Jokikannas?”Räpytin silmiäni muutaman kerran. Minun tallini. Minun unelmani. Sen piti olla Hopiavuoren hevostalli. Ihan alusta asti sopimus oli ollut sellainen, että Nelly ei sekaantunut tallin asioihin, enkä minä laittanut hanttiin, kun hän halusi sisustaa ja remontoida tuvassa. Tuntui kamalalta ajatukselta, että jatkossa tässä pihassa olisi Jokikannaksen hevostalli. Ja entä minun poikani? Minun poikani — siis minun lapseni olisi nimeltään Jokikannas, eikä Hopiavuori?
Samaan aikaan kun päätös tuntui kipeältä, se tuntui niin helpolta, että sain tehtyä sen saman tien. Mitä väliä, jos minun lapseni olisi Jokikannas? Hän oli kuitenkin minun lapseni ihan yhtä paljon kuin silloinkin, jos hän olisi Hopiavuori. Ja talli — talli olisi ihan samanlainen, vaikka se olisi Jokikannaksen hevostalli.
Nyökkäsin.
”Selevä.”Nelly purskahti nauruun.
”No se oli vitsi”, hän nauroi. ”Mut ihanaa et sä olisit antanu mulle vaikka hevostallin.”
”En olis helepolla”, mutisin nolona, kun Nelly luisui takaisin makuuasentoon ja painoi pienen suukon poskelleni.
”En mä ikinä veis sulta tallia.”
”Kai mä sen tiärän, mutta jotenkin mä vain…”
”Säikähdit.”
”Niin.”
”Jep. Mutta oikeesti, niin mä haluan uuden sohvan joka tapauksessa, ja sit toinen oikee ehto on, että sä et kerro tästä kenellekään. Mä en halua että noi kaikki alkaa kuvitteleen päässään meidän seksielämää.”
”Ai jotta ei Hellollekaan saa sanoa, eikä Leeville?” varmistin.
”No Hellolle voi, ja veljelleskin ehkä, mutta äitilles et! Mä en jaksa kuunnella sitä vihjailua, miten sä olisit saanu paremmankin ko mä.”
”En olisi”, vakuutin saman tien.
”Et nii, mut äitis mielestä”, Nelly sanoi nenäkkäästi.
”No minen sano sille sitte.”
”Et, ja jos sanot, niin mä oon takas pillereillä ennenko ehit sanoa päivähoitopaikka.”Nellyn sai harvoin puristettua rintaansa vasten, ja sitäkin harvemmin häntä sai pidettyä siinä paikoillaan muutamaa sekuntia kauempaa. Nyt hän kuitenkin antoi kieräyttää itsensä oikeaan asentoon, eikä ryhtynyt puuskimaan, että on liian kuuma, vaikka painoin poskeni hänen nutturansa viereen. Peiton hän potki saman tien pois jaloiltaan, mutta pysyi muuten paikoillaan ainakin siihen asti, että nukahdin. Niin minulla oli yhtäkkiä kaikki, mitä kukaan ihminen on koskaan kaivannut.
Sori sori, mä en yhtään muistanut, että mun viime teksti käsitteli samaa asiaa täällä. Mutta mun oli pakko kuitenkin julkaista tämä nyt, että nämä hahmot pääsee eteenpäin. Muuten olisin kirjoitellut tuohon väliin kaikkea muuta.
-
Elämänlanka
”Ei!”
Minun ehdotukseni katkaisi joko Nellyn terävä kielto tai hänen pystyssä törröttävä etusormensa. Saattoi se olla niiden molempien yhdistelmäkin. Makasin sängyssä selälläni, enkä uskaltanut edes hengittää ehdotukseni jatkamisesta puhumattakaan.
”Ei. Eetu. Mä oon väsyny tähän et sä teet hyväntekeväisyyttä. Nyt oikeesti riittää. Taas on viljasta puolet hukkunu peltoon, ja ko tosta tallista jää viivan alle vaan satasia niin millä sä luulet, et me kestetään tääki vielä tai ylipäätään yhtään enempää?”
Nellyn viha tuntui ihan kauhean epäreilulta. Ensinnäkin kyseessä oli minun tallini, minun. Siitä oli keskusteltu. Nelly sai vaikka räjäyttää tämän tuvan, jos tykkäsi, tai maalata sen kultaiseksi sisältä ja ulkoa, mutta hevostalli oli minun, minun, ainoastaan minun. Sitä paitsi kyse ei ollut kattoikkunan ja poreammeen asentamisesta vintille tai muusta hellomaisen kalliista ja turhasta, vaan ihan oikeasta elämästä.
Keräsin rohkeutta pää tyynyllä, vaikka se vaikeaa olikin, kun Nelly puri hampaitaan yhteen niin että posket pullistuivat ja kyyhötti uhkaavana ylläni sormi edelleen pystyssä. Sotkuinen nuttura ei vähentänyt pelottavuutta ollenkaan. Nelly osasi vaatia ja pitää puolensa, eikä häntä tarvinnut suojella ja paapoa. Siitä pidin hänessä eniten. Samalla sitä pelkäsin nyt eniten.
”Nelly…”
”Ei!”
”Kuuntele eres–”
”Ei käy. Piste. Ei.”
”Nelly…”
”No okei. Sulla on minuutti aikaa. Sen jälkeen vastaus on edelleen ei.”Vedin nopeasti keuhkot täyteen ja aloin puhua. Kun Nelly sanoi minuutti, se tarkoitti oikeasti minuuttia.
”Kukaan ei oo eres soittanu siitä hevoosesta paitti se Poolanmettäläänen, ja kaikki ny tiätää jotta teurasauto on paree vaihtoehto. Soon selevä asia jotta Uunolle ei kotia löyry vaikka se annettaas ilimatteeksi — vaikka maksettaas jotta joku sen viää. Aiva kauhiaa panna nuari terve hevoonen lahtihin kun sei kelepaa — tai no — Nelly miäti Eiraa miten sen syrän murtuu, oma hevoonen tervehenä teurahaksi — kyllä rahaa aina tuloo ja menöö, soon uusiutuva luannonvara — panisimma sen vaikka pihaton taa omahan aitauksehen niin ei soo kalliskaan — ja talaven yli vain, kyllä sen keväällä tuasta joku haluaa –”
”Minuutti meni”, Nelly keskeytti. ”Ei käy. Me ei sitä oteta.”
”Mutta kun soon kumminkin Eiran ja –”
”Ei! Usko jo! Se syö enemmän kun Skotti, vaikka olis kuinka pihalla, ja mitä sillä kukaan edes tekee? No ei mitään! Ei edes Eira, kun sillä on Cozmina!”
”Mutta panna ny nuari terve –”
”Lopeta jo oikeesti.”Nelly kierähti toiselle kyljelleen ja piilotti selkänsäkin vihaisesti ylleen nykäistyn peiton alle. Katselin hänen niskaansa, mutta en sanonut mitään. Kuulin hengityksestä, että hän oli ihan liian vihainen ja virkeä nukkuakseen, mutta käänsin itsekin hänelle selkäni. Ei ollut unihiekkaa minunkaan silmissäni.
Uuno-parka oli ollut tuossa pihassa jo monta vuotta. Se oli kaikin puolin hyvä hevonen: luotettava kuin kallio ja väkevä kuin mikä. Sairastellutkaan se ei oikeastaan ikinä. Nelly oli kuitenkin oikeassa. Kukaan ei tarvinnut sitä enää. Pienestä oli kiinni parhaidenkin hevosten elämänlanka.
-
Tää hevonen on kyllä niin uuuuuuh. Virtuaalimaailmassa hakeudun erilaisten hevosten pariin, mutta oikeassa elämässä Maikki olisi ihan mun hevonen. Saisiko sen vain mittatilauksena? Minimimitat 1000 kg / 185 cm? 😀
Vaikka heppa on ihana, ymmärrän, miksi Ilona pistää niin kovasti hanttiin sille. En mäkään haluaisi rakastua toisen hevoseen, koska se voi koska tahansa mennä pois, tai sairaaseen hevoseen samasta syystä. On ihan hirveää menettää se, mitä rakastaa. Silti en voisi tuollaisen hevosen kanssa muuta, eikä taida voida Ilonakaan. 😀 Jos Maikki materialisoituisi tänne meille, olisin ihan myyty.
-
Iiro vaikuttaa oikeasti niin sairaan hyväsydämiseltä ja sellaiselta pehmeältä ihmiseltä, että hahmojen on varmasti helppo pitää hänestä, kunhan tutustuvat kunnolla. Monelle hevosihmisellehän toisessa ihmisessä yksi tärkeimmistä piirteistä on eläinrakkaus, ja sitä Iirossa selkeästi on. Ei moni pelastaisi hevosta, sillä sellaisen pelastaminen on kallista ja usein vaarallista. Koiria pelastetaan enemmän, koska se on halvempaa ja turvallisempaa. Mun hahmoista ainoastaan Hello ja Eetu ovat yhtä kultasydämisiä hevosten suhteen.
Samalla Iiron ihana hyväsydämisyys ja pehmeys on heti mulle lukijana ongelma. Ajattelen samansuuntaisesti kuin Alex Skotin päiväkirjassa. Iiro oli erilainen, kun oli sivuhenkilö ja alisteinen Ilonalle. Mua viehätti siinä silloin sama kuin vissiin Alexiakin: se oli ihan perus poika, jolla oli vähän terävä kieli. Nyt Iiroa muotoillaan uudelleen hevosihmiseksi, joka hän ei tainnut alun perin olla. Hevosten mukana tuli koko joukko tietty feminiinisyyttä, joka ei ole pojassakaan paha asia, mutta joka tekee Iirosta juuri nyt erilaisen kuin ennen — ja itse asiassa aika paljon Ilonan kaltaisen. Iirosta tulee vielä oma hahmonsa, koska käyttöhän se hahmonsa muotoonsa kuluttaa, mutta vielä näen hänessä paljolti Ilonan, jolla on lippis.
Jos et itse koe Iiron muuttumista ongelmana, ei se ongelma ole. Mä lukijana totun tähän uuteenkin! Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu ilonamaisia ihmisiä: ilonathan tekevät maailmasta hieman paremman paikan elää. Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu myös feminiinisiä poikia, ja onhan niitä täällä jo! Jos taas koet Iiron muuttumisen ongelmana, mä luulen tietäväni, mistä muutos on peräisin ja mistä sen jäljille pääsee. Tuntuu siltä, että joudut nyt keskittymään tosi paljon Iiroon ja jotenkin murehtimaan että osaatko. Lisäksi hahmon persoona muotoutuu tällä hetkellä siitä, että mitä muut hahmot siitä ajattelee. Mullakin on ollut tätä, ja sellainen kirjoittaminen tuntuu ainakin musta siltä kuin palaisin epävarmoihin teinivuosiini: määrittelin itseni muiden mielipiteiden kautta, ja tällaisessa tilanteessa määrittelen hahmoni. Kun Iiro oli alisteinen Ilonalle, et pelännyt, mitä siitä ollaan mieltä (hahmot tai oikeat ihmiset siis). Et pelännyt, osaatko, koska mitä väliä: se on vain sivuhenkilö. Muista aina, että et ole Iiron tai kenenkään muunkaan hahmon äiti. Olet niiden kaikkien jumala, eikä jumalan tarvitse olla lempeä. Hahmo on sitkeä otus, joka ei kuole helpolla! Siitä voi ottaa kiinni kovakouraisesti, ravistaa sitä, rusentaa sen epämukaviin tilanteisiin ja läpsiä pitkin naamaa. Ennen kaikkea sen voi paiskata selviytymään oman onnensa nojassa. Ei hei tarvitse murehtia, tykkäävätkö muut Iirosta ja kirjoitatko sen ”oikein”: oman hahmonsa jumala on joka tapauksessa erehtymätön.
-
Siis aww, Oskulilla on kaveri. Ihan oikea poika, jonka kanssa se voi pelata palloa ja jutella, ja joka ei pidä edes ihmeellisenä, että siitä on tullut vähän tuollainen sen koomakeissin jälkeen. Tosi liikuttavaa, että se on osannut itse hankkia sellaisen. <3
Sekin on aika aww, kun Oskuli on väleissä Marshallinkin kanssa. Joojoo, mä katon sun treeniä niin kauan kun jaksan ja Marshall sitten kattoo loput, Osku tuumaa. 😀
Musta tuntuu tämän myötä, että Oskarin päässä onkin jokin tärähtänyt paikoilleen eikä pois, niin kuin pelkäsin. Se on rauhallisempi ja vähemmän totinen valmennuskuvioiden kanssa. Luuletteko, että vanha Oskari olisi luovuttanut Marshallille yhtään mitään vastuuta mistään Ilonan jutuista vähintään hermoilematta? Tai että hän olisi sanonut ylipäätään yhtään kenellekään, että älä hermoile, hyvin se menee? Ihan hyvä muutos ihmisessä. Hevosasioissa toi heppu on ollut sairaan raskas tyyppi...
Ilona ottaa tässä hyvin uutta vauhtia Veeran kanssa. Villi veikkaus, että Iiron tuleminen sparraa Ilonaa eteenpäin. Mistään näyttämisen halusta tässä ei puhuta, mutta ainakin mun veto voisi hyvin olla keskittyä sitten puoliksi sinnillä treeneihin, kun Iiro kerran muka vie mun muut kuviot. 😀
-
Mä näen tässä tarinassa ihan muuta kuin simppeliä. 😀 Tähän on rakennettu kehys, joka näkyy ulospäin: tuvassa pelataan pelejä, mikä ei ole kaikille mieleen, ja Ilonan mustasukkaisuus jatkuu. Kehys on simppeli ja siitä olisi saanut kirjoitettua varmasti mielenkiintoisen tarinan yksinäänkin.
Kehykseen on kuitenkin upotettu vielä Oskarin ja Ilonan yksityinen hetki. Se alkaa keittiöstä. Ilona esittää sen niin, että hänelläkin on vielä edes joku, vaikka Iiro vie kaikki muut, mutta samalla näytetään myös se, mitä Ilona ei ihan tiedosta. Se on poka haastava homma minäkertojan kanssa: kertoa, mitä minäkertoja ei huomaa. Oskari hätkähtää, kun joku koskee häneen, mutta huomaa, että se onkin vain Ilona. Ilonan ajatuksissa asia jää siihen, mutta lukija tietää siitä, että yhtään kenelläkään muulla ei ole asiaa hipelöidä Oskari Sutta yhtään, paitsi Ilonalla. Sitten kun nuo kaksi siirtyvät muiden luo, yksityinen hetki jatkuu, vaikka muut edelleen paasaavat pelinsä kanssa. Kukaan ei edes huomaa, kun he käyvät ihan oman hiljaisen keskustelunsa. Suurin osa siitä on sanatonta. Tällä kertaa Ilona, vaikka on minäkertoja, ei paljasta lukijalle, mitä ajattelee. Sen sijaan kerrotuksi tulee taas se, mitä Ilona ei huomaa: Oskari kiinnittää eniten huomiota Ilonaan, vaikka kuinka halusikin ihan itse tulla muiden luo.
Novellianalyysi on mulle ammattitauti. Se on myös ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun mä tulkitsen menemään. :DD
-
Ihminen on laumaeläin, jota ajaa pelko siinä missä unelmatkin. Siksi etenkin tytöille tyypillinen koulukiusaamisen muoto, ulkopuolelle jättäminen, on niin paljon tehokkaampi murentamaan toisen kuin perus turpaan vetäminen. Tässä ulkopuolelle jättäminen ei ole todennäköisesti todellista, vaan pelkkä Ilonan pelko ja ajatus, mutta silti se riittää siihen, että kaikki on vähän harmaata. Samastun tähän tosi vahvasti! Ennen kuin löysin itse oman laumani, mulla oli koko ajan päässä sellainen olo, että ei noi nyt varmaan mua tähän kaipaa, kun niillä on tässä kuitenkin niitä-ja-niitä muitakin tyyppejä seurana. Pahimmalta tuntuu just se, kun ”omat ihmiset”, eli Ilonan tapauksessa Alex ja Oskari, viedään, tai edes ”viedään” häneltä.
Samaan aikaan on tietenkin ihanaa, että Iiro tuli. Jo aiemmin on käynyt selväksi, että Iiro on Ilonalle mieluinen ja rakas. Mieluiselle ja rakkaallekin voi kuitenkin olla mustasukkainen. Mustasukkaisuus on musta sitä paitsi rauhoittavaa luettavaa, koska sitä pidetään niin pahana ja rumana ja kiellettynä, vaikka mä luulen, että muutkin kuin vain mä on mustasukkaisia aika usein. Ololleen ei voi kauheasti tehdä, mutta kaikki on OK, jos ei toimi olojensa mukaisesti tässä tilanteessa, eli eristä Iiroa pois. Silti jopa Maikin naama ärsyttää, koska onhan se nyt ihan pyllystä, että Iirolla on kiva hevonenkin kun se ”tulee ja vie kaverit”. 😀
-
Tässä tarinassa on lisää onnistumisia. Tästä tuli yksi mun suosikeista sulta tähän mennessä juuri niiden onnistumisten takia.
Tämän tarinan onnistuminen on siis Minjan näkökulma. Tässä Minjalla on sisäistä puhetta, joka sopii tosi hyvin hahmoon. Se on myös kerrottu luontevasti niin, että ajatusta ei kehystä mikään ylimääräinen kerronta. Elikkä näin:
Kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin?
eikä näin:
Mietin, että kai Eetu olisi tottunut siihen, että keittiön kaappejaan kollattiin.Minjalla on tässä tarinassa sisäisen puheen lisäksi sellaisia havaintoja ja toimintoja, joita värittää hänen persoonansa. Hän liikkuu hiljaa ja epävarmasti, niin kuin hänelle sopii omassa mielentilassaan, ja epäröi kahvinkeitossa tuvassa. Epävarmuus näkyy hienosti.
Samastun myös Minjaan tässä. Jos mut laitettaisiin johonkin vastaavaan tilanteeseen, jossa jännittäisin liikaa, päättäisin myös varmaan olla tekemättä mitään. Lukkiutuisin pöydän ääreen, en keittäisi kahvia. 😀
-
Haluaisin nostaa esiin tällä kertaa kaksi sellaista asiaa, jotka tässä tarinassa kertovat sun kehityksestä kirjoittajana ja niiden lisäksi yhden jutun, jonka olet osannut hyvin jo tosi kauan.
Ensimmäinen asia on talonostoprojekti. Tästä on kirjoitettu ennen kuin talon saaminen oli edes varmaa. Kauppojen toteutumista on juhlittu. Kun se osa n nyt ohi, projektia ei hylätä vieläkään, vaan se jatkuu yhä tarinasta toiseen. Nyt ruvetaan pikku hiljaa muuttohommiin ja vieläkään ei ole valmista. Pitkäjänteisyys onkin ensimmäinen asia, jossa olet kehittynyt juuri nyt hurjasti. Talon hankkiminen herättää vieläkin mussa mielenkiintoa ja tunteita tämän takia. Esimerkiksi silloin sata vuotta sitten ollutta koiran hankintaa voi verrata tähän, kun katsot omaa kehitystäsi. Pitkäjänteisyys on syy, jonka takia tämä toimii paremmin. Hienoa kehitystä!
Se toinen juttu on erilaisten näkökulmien käyttäminen. Tässä tarinassa näkyy ihan tosi selvästi, miten eri tavalla Janna kokee tämän yhteisön kuin Minja. Vaikka molempia kohdellaan periaatteessa samalla tavalla, ja vaikka kumpikaan hahmo ei ole ollut täällä hamaasta alkuvuodesta 2019, heillä on ihan päinvastaiset kokemukset esimerkiksi tupaan menemisestä. Jannalle se on tätä nykyä helppoa. Hän kokee, että keskusteluun pääsee, kun vain menee. Minja kokee, että tupaan on aika inhottavaa mennä, kun muilla on omat juttunsa, eikä keskusteluun meinaa päästä mukaan. Molemmilla on kuitenkin vastassa samat ihmiset, sama tupa ja samat keskustelut. Kirjoitat tätä nykyä siis tosi hyvin hahmojen persoonia niin, että heidän sisäinen maailmansa vaikuttaa vahvasti heidän tulkintaansa tapahtumista ja tilanteista. Se on se juttu, joka tekee hahmojen omalaatuiset äänet erottuviksi toisistaan! Jes!
Kolmas juttu on nyt se, jonka olet jo piiiiiitkään osannut, mutta jonka haluan ottaa esiin. Varmaan huomioni kiinnittyy nyt siihen siksi, että omassa kerronnassani tämä juttu onnahtelee juuri nyt tosi pahasti, enkä saa siitä itse juuri nyt kiinni. Se on se maailman eniten arvostamani juttu: sosiaalinen tarinointi. Nytkin Jannan muuton voisi hoitaa ihan hyvin omassa nurkassaan ypöyksin, mutta saat siitäkin sellaisen, että muilla hahmoilla on lusikoineen pääsy Jannan soppaan. Pitää yrittää muistaa ottaa mallia, jotta pääsisin itsekin vauhtiin kans. Se, että myös muita on mukana, lisää mulle lukijanakin tarinan kiinnostavuutta entisestään.
-
Kiitos Janna! Pelastit mun oikeastaan koko viikon tai montakin viikkoa. Musta tuntuu taas että oon olemassa, kun joku luki mun juttuja! KiitoS, kiitos 😀
-
Tarinan ulkopuolella mä oon täällä taas huutamassa että jes, vaihtakaa tarinahevosianne! Se tuntuu hirveältä, mutta siitä saa potkua uusiin juttuihin, ja luopumisestakin kirjoittaminen on inspiroivaa.
Tarinassa mua lämmittää se, että Santulla on Sonja, jolle voi jakaa ajatuksiaan. Koska Sonja on antanut Salierin ylläpitoon, voi ajatella, että hän ei tuomitse Santun ratkaisua. Jotkut muut tallilla aivan hyvin voisivat tuomita. Luopumiseen Sonja on myös varmaan parasta vertaistukea juuri nyt, koska piti Salieria lemmikkinä ja koska Morttikin oli rakas.
Kun kyse ei ole oikeasta hevosesta, tuntuu hyvältä surra sitä, että Fifi lähtee. Siitä on rakennettu huolella sekä Santun rakas lemmikki että ihan kamala murheenkryyni. Pystyn samastumaan siihen, että ristiriitaisia tunteita on ilmassa ja luvassa. Oikeassa elämässä keskittyisin nyt suremiseen ja hyvästelyyn, mutta tarinassa odotan jo seuraavaa siirtoa. Santulle on hyvä aika siirtyä isompiin hevosiin nyt!
-
Mä olen niin iloinen! Kaikkein iloisin olen siitä Jannan ja Rasmuksen uudesta kodista. Sen kanssa on väännetty niin useassa tarinassa, että olen ehtinyt rauhassa kiintyä ajatukseen ja pelätä jo, että talo on mennyt niille toisille tarjoajille. Tällainen pidempi ja rauhallisempi kerronta uppoaa muhun ihan tosi hyvin. Onnistunut hankintaprosessi siis tarinallisesti! Jes!
Mä olen iloinen myös Rasmuksen menestyksestä kisoissa. Siihen en ole investoinut tunteitani ihan yhtä paljoa kuin taloon, koska kisasuunnitelmista ei ole kerrottu yhtä hartaasti. Mutta kamoon: kuinka moni kertoo kauhean montaa kertaa yksistä kisoista virtuaalimaailmassa? :DD En mä ainakaan… Rasmuksen puolelle mut laittaa se, että pidän sitä hyvänä tyyppinä. Tässä on vähän samaa ilmiötä kuin siinä, että olen aina Niklaksen ja Santun puolella, mutta en automaattisesti aina kaikkien tuttujenkaan hahmojen puolella silti.
Kiinnitä näihin huomiota:
Tuo-sana ei korvaa hän-sanaa. Se on tyylivirhe.
Jotta-sana on synonyymi että-sanalle sun, mun ja Jannan ja Eetunkin murteessa, mutta ei yleiskielessä. -
Ei aina voi voittaa, ei edes joka kerta, sanoo mun äiti. Onneksi kisat mittaa vain sitä, mikä on kunto ja olo yhtenä ainoana päivänä. Eipä Minja onneksi ihan hirveästi tästä heikommasta suorituksesta masentele, vaikka olisikin ollut kivaa saada ne korkeammat prosentit.
Se, mihin tässäkin taas tartun, on Minjan yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Näen Minjan ajattelussa paljon nuorta itseäni. Toi on niin tuttua, että voisi pyytää jotakuta tekemään jotain, melkein jo pyytääkin — mutta ei sittenkään. On niin helppo ajatella, että ei se kuitenkaan halua ja ehdi, koska sillä on tätä ja tätä muuta tekemistä. Mä tein just tota! Ylläripylläri mulla ei ollut kauheasti kavereita, koska ihmiset luuli, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Minjakin ajattelee, että esim Noeul on kiireinen, joten ei tee mitään sen kanssa. Noeul ajattelee varmasti omassa nurkassaan, että yritti tutustua Minjaan, mutta Minja ei tykännytkään musta, joten en tuppaudu. :DD Onneksi Minjakin voi kehittyä kaverinhankintahommassa. Kehityinhän mäkin! Ei Minjan kaltaisista varmaan useinkaan tule sellaisia, jotka tukkivat joka paikkaan, mutta sellaisia hyvinkin, että oppivat pyytämään itselleen seuraa. Tää on tosi samastuttavaa yksinäisyyskuvausta mulle: ei dramaattista, vaan jotenkin alistunutta. Toivon, että hiljalleen tästä tulee kehityskertomus.
-
Mä en kuollaksenikaan muista, onko Sonjan tarinoissa ollut kauheasti juttua pyöristä, mutta samalla mä olin satavarma, että se niistä tykkää. Sekin oli selvää, että se niistä ymmärtää ainakin yhtä paljon kuin Alex. Sonjalle kyllä sopisi oma prätkä ihan sairaan hyvin. Toivottavasti se innostuu. Saataisiin hyvällä säkällä asiantuntevampia ja konkreettisempia prätkäjuttuja kuin multa on luvassa. 😀
-
Mä en kestä miten ihana Elli on! Se on niin hyväsydäminen pikkunen. Miettikää nyt lasten maailmaa: ne on murheellisia, kun niillä on nälkä tai väsy, ja sitten ne on iloisia kun niillä on vaikka keksi. Tutkimusten mukaan lapset luonnostaan jakaa omastaan ja osaa jakaa tasan, joten on periaatteessa ihan normaalia, kun Elli vie Oskarille keksin. Silti se on jotenkin niin supersuloista. Elli tykkää keksistä, joten siitä tulee hyvä mieli, joten se ajattelee, että vienpä Oskarillekin, niin silläkin on hyvä mieli. Samalla kun mua ällöttää ajatus kakrujen hikisissä ja räkäisissä kourissa hiutuneista kekseistä, mua liikuttaa se miten ne voi vaan antaa omansa pois toiselle vaan siksi, että niiden mielestä keksistä tulee hyvä mieli. Voi aww Elli!
-
Tässä mun huomio kiinnittyy hahmojen rooleihin. Ilona on varmasti väsyksissä tämän koko pyörityksen ansiosta. Marshall tarjoaa niin kuin levähdystaukoa, tukea, apua, turvaa. Marshall on melkein iskämäinen lohduttava ja turvallinen hahmo tarinan alkupuoliskolla. Se ei ole niin tuttu, että sille voisi avautua kaikesta, mutta tuntuu kuin nämä kaksi lähentyisivät paljon tämän keskustelun aikana. Jos Marshall olisi iskä, Ilonan tilalle voisi laittaa iskän oman teinitytön. Ei nekään kaikkea voi kertoa omalle iskälle, mutta iskät on sitä varten, että ne tarjoaa tukea niin paljon kuin niiden teinit on sillä hetkellä valmiita ottamaan vastaan. Marshall ei tunkeudu liikaa, mutta on saatavilla.
Sitten Oskari tulee ja Ilona vaihtaa roolia. Jos Marshall oli äsken iskämäinen, nyt Ilonasta tulee taas äiskämäinen. Jotain äiskämäistä Oskari tarvitsee, kun eihän sen toimintakyky ole niin kuin ennen. Ilona ottaa Oskarin lempeästi huolehtiakseen, ja Oskari on hakenut Ilonaa niin kuin lapset hakevat äippää. Toisaalta Ilonan äippärooli jää tasan siihen hetkeen, kun Oskari rupeaa pesemään varusteita. Se kääntää mun ajatukset niin, että nämä kaksi on kuin onkin Ilonan mielestä tasa-arvoisia, vaikka Oskari on nyt mitä on.
Oskarille ei kirjoiteta siis avuttoman lapsen roolia. Naperot ei kai yleensä paljon äitejä auta, mutta Oskari haluaa olla hyödyllinen ja normaali. Musta tuntuu, että just sen takia se ryhtyy kiillotushommiin, että kaikki olisi normaalia, ja koska se ei ole mikään lapsi. Sen vuoropuhelutaidot ovat vajaat, mikä toisaalta luo sitä lapsenomaista vaikutelmaa dielogiin, mutta silti Ilona ei hyysää sitä. Se kysyy, niin kuin normaalilta ihmiseltä tavataankin kysyä, että mitä kuuluu, ja ehdottaa tekemistä.
-
Juuuh. Taas mun aivot sanoi ÄÄÄÄÄK Oskaria ei ole halattu viimeiseen 19 vuoteen yhden yhtä kertaa, ääk Ilona läppii mä KUALEN. Sitten pääsin yli tästä mun ihme keskittymiskyvyn puutteesta, niin ai miten tämä on sydäntäsärkevä tarina. Ei osaisi moni hoitaa Ilonan osuutta. Miten toiselle voi sanoa, että se lemmikki, joka sulla sun mielestä vielä eilen oli, on itse asiassa ollut jo useamman hetken mullan alla? Myös se on kerrottu tosi vaivattoman tuntuisesti, miten väsynyt Oskarikin on. Se ei muista, ja näyttää siltä, että se yrittää ihan kauheasti muistaa. Tämän jälkeen mulla on sellainen olo, että miksi mä tein tämän Oskarille, miksen mä vain antanut sen kuolla. Toisaalta kuoleminen on helppoa. Siitä on helpompi myös kirjoittaa. Helppo ei ole yhtä kivaa.
-
Mun huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Ensimmäinen on taas ilmiselvempi kuin toinen. 😀 Se on se, miten Sonja myötäelää tässä on tosi ihanasti kirjoitettu. Tarina on tosi täynnä tunnetta. Yritin saada siitä kiinni, jotta tästä kommentista voisi olla jotain hyötyä. Näitä juttuja löysin.
– Tietenkin se, että Sonja liikuttuu.
– Se, miten hienosti tässä kuvataan sitä, kun ”vetää sanattomaksi”: liikuttavuudelle ei löydy muuta sanaa kuin se, noh, liikuttavuus. 🙂
– Sonjan tunteet eivät taaskaan ylly vollottamiseksi, vaan ovat sisällä ja siksi mullekin samastuttavia.
– Liikuttuminen on salaista. Voi taputtaa vähän nenäliinalla silmäkulmaa.
– Muiden havainnointi: etenkin se, miten Niklaksen porukat puuttuu.Toinen juttu oli se, miten Sonja järkeilee Niklaksen porukoiden puuttumisen. Hän osuu oikeaan, mutta eipä olisi välttämättä osunutkaan. Jokin stereotyyppinen perheen viha siis nostetaan automaattisesti esiin Sonjan ajatuksista. Aloin miettiä, että jos mä haluaisin mennä miehen kanssa naimisiin, oletettaisiinko, että mun suku on hylännyt mut, vaikka totuus onkin se, että perheestä on kuollut väkeä ja muiden kanssa me ei olla vain ikinä oltu tekemisissä muutenkaan. Varmaan oletettaisiin, jos ei tiedettäisi, miksi perhettä puuttuu.
-
Mun mielestä virtuaalisista tarinahevosista luovutaan ihan liian harvoin. Oikeassa elämässä ideaalihan olisi, että sama ihminen ja sama lemmikki yhdistyvät loppuun asti, mutta edes oikeassa elämässä se ei aina mene niin. Tilanteet muuttuvat, ja joskus on parempaa luopua omasta karvavauvastaan kuin pitää sitä väkisin. Toistaiseksi voimassa olevassa tarinassa on lisäksi se elementti, että aina on oltava kerrottavaa. Jos elämä jatkuu liian pitkään samanlaisena, vaikka hevosen osalta, mitäpä siitä loputtomasti kirjoittamaan. Tarinassa luopumisestakin saa tehtyä kaunista, ja musta tuntuu, että tässä valmistellaan sitä. Ensin herätetään henkiin sekä Santun että lukijoiden tunteet Fifiä kohtaan, ja sitten kun käy kaikkein kipeintä päästää irti, on oikea aika päästää. Sitä en usko hetkeäkään, että Santun hevoshommat loppuvat Fifin mahdollisen lähdön myötä. Sillä on ollut niin paljon muutakin tässä ihan ulkomaita myöden, että tiedä vaikka se löytäisi ammattinsakin joskus hevosista. Ainakin uuden ponyn se löytää varmana vielä, ja siitä riittääkin taas juttua, kun Santun uskoisi etsivän Fifiä uudestakin hevosesta, eikä se voi ikinä olla Fifi.
-
Tässä on myös sulavasti sidottu oman hahmon historia muiden hahmojen nykyhetken systeemeihin. Janna ja Sonja koettivat samaa, ja tässä on kolmas onnistunut yritys. 😀
Noan kolmenkympin kriisiksi tästä lähin ristimäni harmaus on suuressa osassa tässäkin tarinassa. En lähtisi etsimään tarinoista vielä masennusta, koska Noa kuitenkin tuntee sekä iloa että surua. Ennemminkin näen kyllästyneisyyttä, väsymystä ja jotain toteuttamattomia toiveita. Niitä toiveita kohti Noa ei vain vielä pääse suuntaamaan, koska hän ei taida itse vielä tietää, mitä haluaa seuraavaksi saavuttaa. Omat hevoset ovat jo täydellisiä, se unelma on saavutettu. Jonkinlainen seuraava askel olisi se oma asunto — mutta jostain syystä Noa ei halua tai uskalla unelmoida siitä vielä nyt heti, vaan vasta sitten joskus. Chai on siellä, mutta vain ehkä ja vain toivottavasti.
Joskus nuorempana mä pelkäsin, että Noan ikäisenä musta tuntuu tuollaiselta. Me ollaan Noan kanssa aika saman ikäisiä, mutta mulla on koko ajan kivaa, vaikka olisi surujakin. Olen huomannut, että se johtuu just siitä, että haluaa koko ajan jotain, koko ajan lisää, aina jokin ajaa eteenpäin, ja samalla muistaa, mitä kaikkea on jo saanut taisteltua itselleen. Eipä siinä kyllä mennytkään kuin koko tähänastinen elämä oppia se. Toivottavasti Noakin oppisi joskus, reppana.
-
Eiiiiikä, meidän Noalla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. :DD Kolmekymmentä taitaa olla yleensä se rajapyykki, kun ekan kerran usein katsotaan kunnolla, että mitä tässä on saatu aikaan ja mihin seuraavaksi suunnataan. No Noalla on monenlaista historiaa jo, joten uskoisin, ettei tämä ole hänelle mikään kyllästynyt vaihe, kun hän on tympääntynyt ja väsynyt työhönsä. Ehkä saman toistaminen ikuisesti ei ole Noalle sopiva työelämä, mutta mitähän ihmettä hän seuraavaksi keksisi? Hänellä ei ole liiemmin tutkintotodistuksia tai muuta hienoa, joten vaihtoehdot ovat rajatut. Tämän äärellä Noa on ollut joskus aikaisemminkin. Vitsit kun se löytäisi paikkansa jostain nuorisotyöstä joskus. 😀
Noan kolotus ja väsymys soittelee mun päässä hälytyskelloja ihan täysiä. Voi ihan hyvin olla, että tässä kuvataan sitä, että Noalla on raskas työ, jota on paljon, eikä hän ole enää parikymppinen. Silti mä muistan, kun musta itsestä alkoi tuntua tuolta. Koko ajan väsytti. Ei saanut aikaan mitään töiden päälle. Alkoi olla omituisia kipuja, jotka eivät lopulta lähteneet pois. Kesti monta vuotta, ennen kuin mulla todettiin reuma. Sen oli puhkaissut homeisessa opiskelijakämpässä asuminen, eikä me edes asuttu siellä montaa kuukautta. Vanha Meijerihän on ihan homeessa ja Noa pyörii siellä aika paljon…
Onneksi edes Noeul ei ole ikuinen riesa. Korpeaisi kyllä muakin, jos mun lomasuunnitelmat sössittäisiin käytännössä kyselemättä, vaikka olisikin suunnitelmissa vain olla kahdestaan. Samastun myös markusinhoon. Markus ei olisi oikeassa elämässä munkaan lempi-ihmisiä. Chai on outo, kun on fanittanut sitä jo, öö, montako vuotta: ihan oman tarinansa alusta asti.
-
Aaaaw, siis mä en ole yhtään poni-ihmisiä, en oikeasti enkä virtuaalisesti, mutta onhan ne ponit nyt juutana vie inania, kunhan ne ei ole omia. Oscar voisi olla tyyppi, johon voisi jopa luottaa, kun lasten poni on. Useinhan ne on sellaisia petoja, että oksat pois. :DD Mä voin kuvitella sen hämmennyksen (ja Eiran tapauksessa karvaan pettymyksen), joka tallilla lainehtii, kun monsieur Oscar saapui. Meidän poniedustuksemme on ollut niin olematonta oikeastaan aina, että tietenkin ne odottaa Marshallin raahaavan puoliverisiä mukanaan. 😀 Katotaan nyt, millainen vekkuli Oscar loppuviimein onkaan.
-
Tässä on nyt kaksi yksinäistä löytänyt toisensa, ja vaikka ne ei ainakaan vielä jotain sydänystäviä ole, uskonpa, että ne saa jotain henkistä tukea toisistaan. Molemmathan ovat samassa tilanteessa: tulleet uusimpina tallille, jossa muilla hahmoilla on jo omia systeemeitä keskenään. Tietenkin nämä kaksi tietävät, miltä toisesta tuntuu, ja ymmärtävät, että toinenkin tietää. Lisäksi heillä on jotain yhteistäkin. Tietenkin on, kun tallilla ollaan: hevoset. Kiinnostus muita elukoita kohtaan ei osu yksiin, mutta eihän se nyt haittaa. 😀
-
Minja on kyllä sellainen tyyppi, jonka kanssa voisin tulla toimeen oikeassa elämässä. Hän vaikuttaa sellaiselta normaalin tasaiselta ihmiseltä, jolla ei ole mitään isompia repiviä draamoja, jotka oikeassa elämässä väsyttäisivät mua. Ystävyys Minjan kanssa ei varmaan olisi mikään Minja Show, vaan sellaista vastavuoroista ja helppoa. Hahmoissakin tykkään tietystä tasaisuudesta, että draama tulee sisältä eikä ulkoa. Tässä Minjan draama on yksinäisyyttä tallilla. Hän kokee niin kovasti ja riipivästi, ettei kavereita oman hevosen lisäksi oikein löydy. Mä uskoisin, että Minjan jotkut aikaisemmat (nuoruuden) kokemukset vaikuttavat tähän, koska ihan heti aluksi ainakin Ilona ja Alex tarjosivat kättään ja tahtoivat tutustua, ja Ilona myöhemmin uudelleenkin. Vaikka ihmisiä olisi siis tyrkyllä, Minja kokee, ettei ole, ja samastun tähän. Aikuisena tutustuminen on sitten jotenkin niiiiiiiin vaikeaa, kun tietenkin koko maailmalla on jo valmiina omat systeeminsä. Vitsit kun Minja tietäisi sen, minkä mä opin tuossa muutama vuosi sitten: kun tekee innokkaasti omaa juttuaan ja rakastaa sitä, vetää jotenkin automaattisesti puoleensa muita ihmisiä. Väki jotenkin huomaa, että tuo tykkää tästä jutusta, ja sellainen olo ihmisessä taitaa olla jotenkin kutsuva.
-
Ilona väsyy! Oskariin samastuva puoli mussa soitattaa hätäsignaalia ja sireenejä. Me tiedettiin, ettei se jaksa meitä! Me tiedettiin, ettei se rakasta meitä! Me tiedettiin, että me ollaan sille liikaa! Oskari on osa mua, tai ehkä mä osa Oskaria (niin kuin on kaikkien hahmojeni kanssa), mutta onneksi suurin osa musta on eri kuin Oskari. Se osa ei mene paniikkiin ja ota kaikkea jotenkin henkilökohtaisesti. Väsyisin mäkin, jos yrittäisin olla toiselle avuksi, mutta se päätyisi tuhoamaan mun laittaman aamupalan ja oman keittiönsä, jonka mä joutuisin siivoamaan, kunnes se väistämättä tuhoaisi sen lopulta taas. Ottaisi muakin pattiin, kun toinen kiukuttelisi niin kuin pikkukakara, koska jumaliste vaikeaa tässä on kaikilla muillakin. Menisi mullakin hermo, kun yhden vammaisen lisäksi pitäisi jaksaa kaitsea toista, joka on kiroileva idiootti.
Sitten kuitenkin mä oon silleen että uuuuuh Ilona istu just Oskarin sylissä huomasitteks hä huomasitteks HÄ. :DD Lisäksi, kun ei joudu itse aikuisen miehen kiukuttelua kestää, niin onhan se nyt juutana vie söpö kun se käyttäytyy kuin kolmivuotias ja pyristelee pakoon naamanputsausta, kunhan se ei tee sitä aina. Oskari on ollut niin erilaisessa roolissa aina, että mulle se on uusi ja ihmeellinen tällaisena. Samoin on Ilonan ja Oskarin suhde ollut niin rajoittunut ja jäykkä, koska Oskarikin on rajoittunut ja jäykkä, että aivan uusia juttuja on koko aika.
