Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Söpö se on 😀 Pian saakin alata piirtämään ihanan värisiä syksykuvia! Varmaan Cozmina näyttää kivalta hämärässä syysillassa, vaikka näyttäähän se loppukesässäkin. Kommentoin tätä jo etukäteen Keskustassa, mutta tähänkin vielä kirjoitan, että hyvä, kun uskallat kokeilla värien kanssa. Valkoinen hevonenhan ei ole yhtään valkoinen! Musta voi olla musta luonnossa, vaan ei sekään enää piirroksessa ja valokuvassa. Ne kaksi väriä ovatkin minusta haastavimmat.
-
Hyvä Metsärinne! Jokikannaksen opit ovat tarttuneet. 😀 Kuulostaa tosi hellon-henkiseltä opetukselta, mutta paremmalta ja tarkemmalta tietenkin, ja ilman niin karmaisevia taiteilijanvapauksia.
Mutta oikeasti. Musta on kiva nähdä, että Outi pääsee tutustumaan muihin tallilaisiin koko ajan paremmin. Noan kanssa jutteleminen vaikuttaa sen verran vaivattomalta jo, että nämä kaksi ovat varmasti aiemminkin höpötelleet sitä sun tätä.
Inari varmaan ymmärtää Outin ajatukset jumiin jäämisestä parhaiten, mutta mäkin voin samastua. Mulla oli itselläni nuorempana niin kauhea tuska päästä pois Otsonmäen tyylisestä paikasta. Pikkukylissä tosiaankin on huonot puolensa. Mutta kun pääsin pois, lopulta aikuisena palasin. Nimittäin on Otsonmäellä hyvääkin. Toisaalta jäämisestä puhuminen tuntuu aina niin lopulliselta. Mäkin sanon aina että asun ”tällä hetkellä” siellä ja siellä. 😀
Mutta Noa on oikeassa siinä, että ihmisen pitäisi tehdä sitä, mikä hänet onnelliseksi tekee, oli se sitten muiden mielestä kuinka naurettavaa tahansa. Kunhan se ei satuta häntä tai muita.
Vaikka käsittelet tässä tarinassa aika rankanpuoleisia aiheita, saat säilytettyä ihanan kepeän tunnelman alusta loppuun. Olisi ihanaa ratsastella jonkun Noan hyväntahtoisessa valvonnassa!
-
En osaa vielä päättää, mitä tulkintoja teen tästä tarinasta. 😀 Jos mä tietäisin, kummalle äijälle Nelly kuiskaa lopussa, mulla olisi tietenkin tulkinta valmiina, oli se sitten oikea tai ei. Nyt mun tulkintaa vaikeuttaa se, että Nelly on jo muutenkin Noan kanssa läheisissä väleissä. Ja se, että mun on näköjään välillä vaikea oikeassa elämässäkin huomata jotain ensimerkkejä ihastuksesta ja muusta sellaisesta. Niin ja tietenkin vielä se, että isäntä on mun hahmo, joka on pihalla kaikesta (jos tässä edes on mitään pihalla olemista) mutta samalla mä itse näen Nellyn ja varsinkin Noan ajatuksia. 😀 Olen siis iloisesti ihan pihalla vielä, mutta se ei taida olla sun tarinan vika, vaan ihan mun omien vaikeuksien.
Mutta Hopiavuoren aamuista tykkään oikeastaan kenen tahansa kuvaamina! Jokainen hahmo kokee niitä omasta näkökulmastaan aika erilaisina, mutta silti jokaisen kokemuksessa, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen, on aamuisin jotain taikaa. 😀
Seinäjoen reunamilla on muuten meneillään oikeasti joku, heh, rikosaalto. 😀 Porukka on yhtäkkiä alkanut kuulemma pölliä melko arvotonta kamaa ihmisten terasseilta. Toivottavasti tämä Supervaarallinen Rikollisliiga ei rantaudu Otsonmäelle. :DDD
-
Eeei vitsi, miten hyvä oli lukea tämä heti aamusta sängyllä silmät ristissä. 😀 Näin heti yhtenä mahdollisena tulevaisuutena ihan hirveän solmun! Isäntä seurustelee Nellyn kanssa ja on ollut hetken verran turhaan mustasukkainen Noan ja Nellyn tähtienkatselusta. Sitten, jos jotain oikeaa aihetta olisikin ja hän huomaisi jotain, hän yrittäisi tottakai kaikin voimin vakuutella itselleen, miten kuvittelee taas omiaan. Ja sitten selviäisi, että siinä olikin jotain. Romahtaisiko isännän maailma, vai kävisikö vain ilmi, että vaikka Nellyn kanssa olisi raskasta erota, Hopiavuoren hevostalli olisi kuitenkin hänen syvin rakkaudenkohteensa? Ehdin jo harmitella sitäkin, kun isäntä on niin surkeassa asemassa draaman suhteen ihan vain koska on isäntä. Täytyy tehdä vähän töitä keksiäkseen syyn sille, miksi hän ei vain nakkaisi niin Noaa ja Nellyä kuin heidän hevosiaankin taivasalle jotain havaitessaan. Itse ainakin nimittäin tekisin just niin ja ajattelisin, että mitä minä nyt kaiken maailman roskaväkeä nurkissani majoittamaan. :DD Ja just siksi, koska se olisi mulle ainoa tapa toimia, mun täytyy jo varmuuden vuoksi etukäteen keksiä isännälle ihan oma tapa. Koska mistä sen tietää, mitä tapahtuu: näistä kahdesta voisi tulla myös söpö pari. Nolly vai Nea? :DD
Mutta siis, tästä tarinasta huomaa, että sulla on vapautuneempi ote kirjoittamiseen nyt kuin viimeksi. Olet yleensä hyvä luomaan tunnelmaa, mutta nyt onnistut sen lisäksi miljöön kanssa erityisen hyvin. Just noi Tiituksen esiin nostamat yksityiskohdat sen tekee. Paremmat kirjoittajat sanovat, että jos tarinaa lukiessaan tuntee lukevansa tarinaa, se pitää kirjoittaa uudelleen paremmin. No nyt ei kyllä yhtään tuntenut lukevansa tarinaa, kun kuulin narinaa ja narahduksiakin. Hirveen usein unohdan itse kuvailussa, että ihmisellä tosiaan on muitakin aisteja kuin se näköaisti.
Kuvaat myös Noan kotiutumista taas ihanasti, ja siihen samastun ihan täysillä. Olen muuttanut paljon (viimeksi eilen…) ja joka muuton jälkeen uusi koti on vähän pelottava, vaikka olisi ihana. Tavalliset äänet ovat uhkaavia, koska ne kuulostivat edellisessä kodissa eriltä. Meinasin yöllä saada sydärin, kun ”joku käveli mun asunnossa”, mutta sitten heräsin kunnolla ja tajusin että aaaaaa, niin, mähän asun nyt rivitalossa, maan tasalla, ja ehkä siitä saattaa kuulla hiukan terävästi kun joku kävelee soraa pitkin suoraan mun makkarin avonaisen ikkunan ohi. 😀 Kun asetun tänne, se tulee kuulostamaan ihan normaalilta ja turvalliselta, eikä herätä mua yöllä vaaran merkkinä.
Öinen lastenlauluduetto on jotain, mitä en tasan itse ikinä tekisi, mutta jonka nämä toverit saattavat aivan uskottavasti vetäistä. Nellyhän sai silloin kerran koko väen joraamaan jotain biisiäkin. 😀 Sitä paitsi vaikka Nellyllä on suuri suu, sillä on myös suuri sydän. Tottakai se on se, joka herää katsomaan onko Noa ihan okei, ja on sen seurana kun se ei ihan olekaan.
Noa on muuten näistä se päivänsäde eikä menninkäinen, vaikka näyttääkin vähäsen rölliltä.
-
Kamppailin joskus sen kanssa, että miten saan miljöön tuntumaan maailmalta, kun se herkästi tuntuu vain mun hahmoa varten rakennetulta näyttämöltä. Vasta vähän ennen Hopiavuorta keksin sen: miljöö tuntuu aidolta, jos mainitsee silloin tällöin omasta hahmostaan riippumattomia asioita, joita siellä tapahtuu. Ihan vain vaikka sellaisia asioita, että muiden hevosia varten on tullut seppä, tai että maneesin pohjaa tasoitetaan, ja nämä asiat tapahtuisivat vaikkei Sonja olisi ikinä syntynytkään. Meidän oikeiden tarnoiden miljöissäkään harva tapahtuva asia loppujen lopuksi liittyy millään tapaa meihin. 😀
Tämä on hyvä ratsastuskuvaus. Tästä välittyy se, että Salieri on Sonjaa taitavampi, mitä Sonja on aiemminkin sivunnut ajatuksisaan. Toisaalta taas osaa Sonjakin tosi paljon, käytännössä siis, mutta teoria on vähän sinnepäin, jos joutuisi jollekulle selittämään tekemisiään. Mutta eikös se niin mene, että joka osaa, se tekee, ja joka ei osaa, se selittää ja opettaa?
Preesensmuotoon siirtyminen varsinaisen ratsastuksen alkaessa tässä tarinassa kertoo minulle Sonjan keskittymisestä hetkeen ja se toimii hyvin. Juonellisemmassa kerronnassa en ole preesensin fani, ellei sen avulla sitten dramatisoida jotain tosi lyhyttä hetkeä, mutta ratsastuksessa näköjään nielen sen ihan tyytyväisenä. Jos olisin kustannustoimittajasi tai jotain, ehdottaisin imperfektiin palaamista taas lopuksi, kun ratsastus on ohitse. Se olisi luonnollinen siirtymä ja kertoisi siitä, että enää ei keskitytä niin kovasti, kun vain kävelytellään taas treenin jälkeen.
-
Helena on ihan oikeassa. Kyllä Sonjasta voisi vaikka tulla ratsastuksenope, mutta hän tuntuu kyllä jo kutsumuksensa löytäneen. :DD Perusjututhan ovat ihan kaikessa se tärkein asia, joka täytyy oppia parhaiten. Jos alkeiden ope on tyly ja inhottava, koko juttu alkaa tuntua ahdistavalta, ja siihen jää se harrastus… …tai koulumenestys… …tai uravalinta. Eli kai se asenne ratkaisee alkeisopellakin, ja ainakin minä olisin uskaltanut ratsastaa Sonjan opetuksessa. Oikeasti niitä hevosenomistajia on harvassa, jotka antavat omaa hevostaan ratsastaa ja neuvovatkin vielä kiltisti ja tiuskimatta. Eikä se tietenkään hevosiin rajoitu. Munkin on vaikea antaa mun koiria mätsäreissä koko suvun kakaroiden vietäväksi koko ajan jostain narisematta, kun pelkään että ne vahingossa tekee niille jotain pahaa. Ymmärrän siis hevosenomistajia, tottakai. Vaikka on kyllä pari sellaistakin kakaraa, joiden antaa tehdä niiden kanssa ihan mitä vaan! Voihan se Helenakin olla just sellainen luottoystävä, jonka tietää käsittelevän Salieria riittävän pehmeästi. Eihän kukaan siis ihan kenelle vain lainaisi elävää eläintä, mutta… 😀
Sit lopuksi lyhyt nillitys. 😀 Mun mielestä jokainen taideteos ansaitsisi kyllä nimen… 😀
-
Haaveilin joskus lapsena, että olisi hevonen omassa pihassa ja sen näkisi aamulla ensimmäisenä. Nyt haaveilen, että olisi hevonen kivalla lähitallilla. Siellä olisi toivottavasti apua, niin kuin joku Nelly, joka viitsisi vähän valmentaa. On kai aika vaikeaa tulla oman hevosen kanssa toimeen ihan kokonaan yksin, vaikka olisi siis paljon taitavampikin kuin joku minä. Aina se toisen mielipide on hyvä kuulla. Ja Nellykin kun on niin kärsivällinen ja kiva valmentaja, vaikka ei Sonja siitä ihan kauheasti voi vielä tietääkään. 😀
Se on ollut Hopiavuoren alusta asti ihme juttu, että väki tulee tupaan kaffille, vaikka isäntä on rempannut yläkertaan ihan varta vasten taukotuvan. Mutta luulen, että se on Eetustakin ihan hyvä vain. Sehän tykkää ihan hirveästi, kun on väkeä ja vilinää. Myös Jilla tuntuu olevan ihan onnellinen, kun hänen tekemänsä ruoka on kelvannut kaikille, enkä vielä toistaiseksi ole kuullut Noankaan valittavan. Mustahan se on hirveän suloinen ajatus. Koko Hopiavuoren väki, siis oikeasti tosi monta ihmistä, tukkimassa itsensä pieneen keittiöön, vaikka vieressä on iso ruokasali ja tallin vintillä oikeasti se parillekymmenelle hengelle mitoitettu tupa.. :DD Mutta niin kuin Sonjakin sanoi, sellaiseen outouteen tottuu. Nyt kun keittiö on ollut jo pitkään niin kuin tallin jatkopala, miksikäs se siitä muuttuisi!
-
Viiiitsiiiii mulle tuli heti hyvä mieli kun muuton keskellä vaan vilkaisin tätä ensin edes ehtimättä lukea kunnolla! Jee, ne leikkii siellä leikkikentällä, jonka me kaikki rakennettiin! 😀 Varsinkin kun pyydät vielä Sonjaa, joka on raukka tullut tosi huonoon aikaan Hopiavuoreen. Kaikilla on ollut kiire ja hän on yrittänyt pyytää leikkimään. No nyt kuulemma alkaa vähän hellittää aika monella, mutta ainahan sitä on ihminen onnellinen, kun joku päättää käyttää vapaa-aikansa täällä toisten kanssa leikkimiseen. Olet kyllä varsinainen Hopiavuoren henki, kun niin ihanan usein haastat kaveria leikkimään. :DD (Teen siitä sinulle merkin, kun löydän piirtopöydän pahvilaatikoista.)
Ihan hyvin se Sonjakin sinulta mun mielestä tuli. Ehkä ihan rahtusen varautuneemman kuvan olen siitä ennemmin saanut, mutta tämän verran Sonjasta lukeneena arvioisin, että kauas ei mennyt! Sitä paitsi tässä hommassa on oltava itselleen armollinen. Toisen hahmoa ei ikinä voi täysin tuntea, ja uusia on vaikeampi liikutella kuin vanhoja. Kaiken lisäksi kun huomaa, että omaa hahmoa on leikitetty, ei sitä kukaan edes välitä, vaikka se menisi vähän ohi. Se on jo lahja, kun joku on halunnut käyttää vapaaetoisesti aikaansa yrittääkseen ymmärtää toisen keksimää ihmistä.
Tämä on söpö tarina. Ei siinä mitään tapahdu, mutta saatan olla vähän erityisen herkkä ihmissuhteille. Mulla on ollut oikeasti vähän paha mieli, kun Sonjan kanssa ei vielä ole leikitty (siis kun en ole itse ehtinyt ennen kuin nyt), ja tämä on kauniisti tehty niin sulta kuin Nellyltäkin.
-
Ai miksikö mun talleilla ei ikinä ole ollut mitään valmentajahahmoa? No siksi, etten osaa kirjoittaa tällä tavalla enkkuratsastuksesta. Mutta jotain olen oppinut teidän muiden teksteistä jo. Pysyin mukana tässä koko ajan ja käsitin, mitä tapahtuu. 😀 No joo joo, suurimmaksi osaksi se tietenkin johtuu siitä, että hyvin avasit kaiken. Hellon mainitseminen tietenkin huvitti mua eniten. Ennen kuin luin virtuaaliheppojen tekstejä hirveät määrät, mä olisin ihan itse saattanut nimittäin täysin vakavana sanoa, että sun hevonen on muute vinossa.
Yksi kirjoitusvinkkikin mulla tällä kertaa on. Kun tekee mieli ympäröidä tarinasta jokin hahmon oma ajatus (ei siis repliikki tai muu suora lainaus toiselta hahmolta tai jostain muualta) ”näillä” tai ’näillä’, se tarkoittaa, että käyttämäsi sanavalinta on omasta mielestäsi huono. Silloin kannattaa suoraan keksiä sellainen sana, jonka voi kirjoittaa ilman minkään sortin lainausmerkkejä. 😀
Mutta kyllä! Koulukisoja kohti vain! (Tarinakisoja on muuten hauska kisata silloin, kun tehtävänanto kolahtaa just itselle. Tiedän ettet mikään VRL:n ja jaosten suurkuluttaja ole, mutta ei kannata jaoksellisiakaan kaihtaa. Nyt Keskustassa mainostetaan jotain villejä tarinakisoja paraikaa.)
-
No ehdottomasti pitää kokeilla kaikkea uutta. Ei ole mulle tullut vastaan virtuaalitallilla ikinä tällaista, ja muussa kaunokirjallisuudessakaan ei kyllä montaa kertaa. 😀 Tässä tarinassa tyyli toimii. Sen sijaan että tarinasta tulisi rikkonainen, mä luen sen välähdyksinä ympäri taloa. Ihan niin kuin perustarinaa katsoisin kuin elokuvaa, niin tätä katsoisin kuin valokuvia. Jokin vastaava tyyli voisi toimia aivan sairaan hyvin kuvaamassa kisapaikan jännitystä joskus hevosella. Repliikein sitä ei tietenkään voi toteuttaa, mutta muulla tapaa. Kuvata (ihan konkreettisesti) silmänräpäys sieltä ja toinen täältä, niin se kuvaisi sitä miten aika heittelehtisi, kun jännittää. (Arvaa olenko inspiroitunut tästä ajatuksesta ja aionko noin vain varastaa valokuvakerrontaideasi.)
Okei, mutta tyylin lisäksi katselin näistä valokuvista sitä, mitä talo kertoo Sonjasta, tai mitä Sonjan kertomus talosta kertookin hänestä itsestään. No rahan tietenkin haistaa (kirjasto, ”saunaosasto”, 4 makuuhuonetta [yhdelle], ”aula”, uusi tupa lammen rannassa olkoonkin peritty) mutta siis muuten
Arkkupakastin on mansikkamaan omistajilla, metsästäjillä, sienestäjillä ja marjastajilla, se tulee ekana siitä mieleen. No joo joo: on niitä vielä nuukasti elävillä tarjoushaukoilla ja ehkä jonkin tyypin keittiöihmisilläkin. (Ei: normaalilla ihmisellähän ei ole arkkupakastinta.) No Sonjalla on niitä hedelmäpuita ja ehkä niistä tulee mehua kylmäkomeron täytteeksi, ja onhan sienetkin jo mainittu. Onkohan se sitä tyyppiä, joka kerää/ostaa kaikki marjat aroniasta alkaen pakkaseensa? Ennemmin veikkaisin sitä kuin hirvenlihan säilöntää… Miksiköhän?
Käytännön ihminen hän ainakin on. Tottakai pesukone on ylhäällä, koska niin kuin Sonja kertoi, tyhmäähän se olisi kuljetella vaatteita edestakaisin. Toisaalta onko hän niin käytännön ihminen: kuka hullu asuu vapaaehtoisesti talon yläkerrassa ja ramppaa portaita, kun alhaallakin olisi tosiaan tilaa? :DD
Viimeinen kappale huvitti mua, koska Sonja on taas niiiiin erityyppinen kuin minä. 😀 Opiskelijana ajattelin, ettei haittaa kun kaikki on eriparista, kun on kuitenkin köyhä ja kurja. No nyt mulla on kaikki vieläkin eriparista, vaikka en ole enää köyhä ja kurja opiskelija. En vain ole tippaakaan kiinnostunut sisustamisesta tai mistään. Toiset miettii kuinka makuuhuoneen tyyli on romanttisempi ja muissa huoneissa modernimpi. Toiset istuu tässä ”koirien sohvaksi” ostetulla nahkasohvalla koirien kanssa, kun eriparinen ja paljon isompi ihmisten kulmasohva on vieressä tyhjänä. Toiset haluaa kunnon kylmäkomeron, ja toisilla ei ole edes keittiön pöytää kun siinä ei viimeksikään ikinä mitään tehty kun oli. :DD Äiti muuten ahdistuu meillä aina, kun multa puuttuu mm. telkkari, mutta en halua kyllä telkkaria vain siksi että se ”kuuluu olla”. Vuorokaudessa on paljon enemmän tunteja ilman sitä!
-
Miten kilttiä tehdä toisen hevosta ja hahmoa koskeva merkintä! Kaikki kuulevat tätä varmaan kyllästymiseen asti, mutta ainakin musta on aina aivan sairaan mukavaa, kun joku kertoo mun hahmosta. Ja en sitten ihan varmasti ole tämän suhteen spesiaali. Toisen hahmosta kertominen on vähän niin kuin antaisi lahjan arkena muuten vaan.
Nelly olisi sellainen valmentaja, jonka kanssa varmaan itsekin pärjäisin. Herkästi nimittäin pelkään valmentajia. 😀 Mutta Nelly on vähän niin kuin tuttu, se on vähän niin kuin munkin kanssa Hopiavuoressa, ja sen tyyli on niin ystävällinen ja rauhallinen. Silti se vaatii kantapäitä alas ja ohjia oikein päin käteen, niin että asiakas saa varmasti rahalleen vastinetta.
Flida viimeisissä lötköissä treeneissään ennen vauvan tuloa on söpö ajatus myös. Se hevonenhan on niin kuin nallekarhu jo muutenkin, saatiko nyt sitten pyöreänä. 😀
Tarinan sosiaalisuus on tietenkin mun lempijuttu, ja se miten viitsit ihan vain omaksi iloksi kirjoittaa toisesta, ja toisen hevosesta. Ihailen kuitenkin myös sitä, miten kuvaat ratsastusta. Tietenkin kaikki se, mitä ei itse osaa, vaikuttaa melkein maagiselta, kun joku toinen osaa. Ehkä saatan osata tämän verran itsekin, mutta tarinaan sen puristaminen olisi vaivalloista, koska se ei tulisi selkärangasta. Mutta ehkä mä tässä opin koko ajan vähän lukemalla teidän parempien tekstejä.
-
Joo, kyllä, ehdottomasti mummu Hopiavuoreen! Hän kuulostaa tosi ihanalta tyypiltä. Sana on hallussa ja on omia mielipiteitä vaikka kuinka, ja silti hänestä huokuu ymmärtäväinen asenne. Varmaan osin kyllä siksi, että hän on samaa mieltä kuin mä… 😀 Voin kuvitella myös Hopiavuoren väen tulevan mummon kanssa toimeen, jos he joskus sattuvat tapaamaan. Isäntä itse ihastuisi tottakai ikihyviksi ja hössöttäisi pullan ja kaffin kanssa… 😀 Sitä paitsi olisihan se nyt mummollekin kiva päästä katsomaan hevosia, kun hän niistä tykkää. On Salierista kysellytkin.
Mulla on tietenkin myös jokin outo fiksaatio teräsmummoihin. Mun oma teräsmummo on yhdeksänkymppinen ja en käsitä, miten se pystyy olemaan — no sellainen kuin se on! Se on maailman rohkein ihminen. Tästä mummosta huokuu jotain samantyyppistä, ja siksi kai mä heti ihastuinkin. Vaikka meidän mummo ei kyllä haluaisi ikinä kenellekään sanoa kovasti, ellei sitten hänen Omaa Väkeään jotenkin loukattaisi! Vaan tämä mummopa antaa tulla täyttä asiaa!
Toinen, millä mut saa aina puolelleen, on ylipäätään kirjoittaa hahmon hyvistä perhesuhteista. 😀 Ainahan minä palan halusta tietää, mistä hahmot ovat peräisin, mistä ne ovat perineet nenänsä muodon ja maailmankuvansa. Sitä paitsi mulle hahmosta kertoo paljon se, miten se käyttäytyy omien rakkaidensa lähellä, tai ylipäätään millaiset välit sillä on sukulaisiinsa.
No niin, mummo on nyt yksi mun lempihahmoista heti :DD
-
Voi siellä se viiletti, pitkin peltoa, koska missäpä muualla olisi yhtä kivaa laukata lujaa? 😀 Nämä maastoilutarinat, joissa tartutaan johonkin tiettyyn hetkeen, saavat mut aina haluamaan kirjoittamaan sellaista itsekin. Kun luen sänkilaukoista, melkein vieläkin tunnen, millaista hevosen liike on, vaikka siitä on jo aikaa… Arkiset ratsastusjutut tuovat hevosentuoksun nenään. Tykkään siitä, miten olet rajannut kuvailun yhteen hetkeen, pellolle, ja venyttänyt sitä. Vähemmän oleelliseen käytät tietenkin vähemmän aikaa.
Tämän tarinan alussa on hieno viimeistelyn tuntu. Sonja on maininnut muistopuunsa, muunmuassa luumun ja omenan. Nyt hän tuo luumuja ja kommentoi omenasatoa. Sehän on kiltisti tehty, tuoda mukanaan ylimääräiset, mutta tarinan jatkuvuutta oikeasti ihailen enemmän. Näistä jutuista tulee muutenkin sellainen olo, että sinulla on Sonjan langat käsissäsi. Tiedät, mistä hän tulee ja minne hän menee, mutta silti on aikaa fiilistellä välillä. Näissä jatkuvissa tarinoissahan se määrätietoisuus on tietenkin katoava luonnonvara, koska idea on, ettei tarinalla olekaan loppua… 😀 Mutta ainakin toistaiseksi Sonjan varalle tuntuu olevan etenemissuunnitelma.
-
Joskus voi vain olla. Joskus täytyy vain olla. Hulluksihan siinä tulee, jos täytyy suorittaa koko ajan. Sanotaan, että ”tartu hetkeen” ja samalla se hetkeen tarttuminenkin on monella muuttunut suoritukseksi, ja täytyy tavoitella jotain täydellistä hetkessä elämistä. 😀 Onneksi Outi malttaa tällä kertaa rentoutua ja katsella pihlajanmarjoja ja koivunlehtiä. Ei se maastoreittien tehokas oppiminen tässä retkessä tärkein asia ollutkaan. Sehän oli vain tekosyy päästä yhdessä retkeilemään.
Tässä tarinassa on ihanan rento tunnelma. Outin ajatusten harhailukin näkyy siinä, miten tässä tarinassa et kuvaa toimintaa tai hevosen liikkeitä kovin paljoa, vaan keskityt ympäristöön ja fiilikseen. Tällaiset rennot tarinat tuntuvat musta samalta kuin hyvät päiväunet. Tällä jaksaa iltaan asti!
-
Seuraa kahden kohdan tietoisku. 😀 Arvaa, mitkä ne kaksi kohtaa ovat?
1. Olen huomannut ihan kokemuksen kautta, että välillä pitää antaa itsensä kirjoittaa ja mielellään julkaista vähän rennompaa tekstiä. Saa kirjoittaa jopa huonoa tekstiä. Koska jos ei kirjoita, se ei suju enää yhtään, ja on ahdistavaa aloittaa. Mikä tahansa teksti on parempi kuin ei tekstiä, ja joskus on tärkeämpää saada kamaa julkaistua kuin hiottua täydelliseksi.
2. Ei tämä tarina ole ollenkaan niin huono kuin annat ymmärtää. Korkeintaan pienen karkeuden ja oikolukemattomuuden olisi huomannut, jos et olisi varoitellut niin perinpohjaisesti. Ja niin kuin sanoin, silloin tällöin tekee ihan hyvää painaa lähetä-nappulaa sen sijaan että hioisi vielä tunnin.
Mä olen taas niin kateellinen siitä, mitä Noan pään sisällä liikkuu. Miksen mäkin voi vaan osata ottaa rennosti? Nyt jäin kesäksi työttömäksi (nuoret opet tosi usein jää) ja käytin KOKO KESÄN murehtimalla, että mitämäteen, mitesmunsyksy, oonikuisestityötön, mitämänytteen, mistämäsaanrahaa. Kesä hurahti siitä nauttimatta, ja kun koulut alkoivat, tämä setä oli taas openpöydän takana sanomassa huomenta oppilaat. Pitäisi nauttia elämästä, koska oikeasti jutuilla on melkein aina taipumus järjestyä parhain päin. Noa sen tietää. Ei hänkään viheltele asioistaan piittaamatta (siihen en ketään kannusta) mutta ei hän pilaa maastoretkeään kuitenkaan murehtimalla. Lisäksi olen ihan varma, että Noan kaltaiselle tyypille löytyy töitä, ja lopulta se unelmaduuni, kunhan hän keksii, mikä se on. Olen jo parikin kertaa sanonut, että olisipa se nuorten tai lasten kanssa tekemistä: siinä hänellä olisi niin paljon annettavaa. En toki tiedä, miltä hänen rikosrekisterinsä näyttää, eli saako hän olla työkseen alaikäisten kanssa. Toivottavasti siellä ei ole sen sortin kamaa, joka estäisi häntä.
On hahmoja, jotka haluaa kirjoittaa inhottaviksi, ja on hahmoja, joista haluaa muiden pitävän. Herkästi ne ”hyvikset” tulee kirjoitettua joko ihan liian mielikuvituksellisiksi, tai sitten Mary Sue -tyyppisiksi, ja tadaa, niihin on enää vaikea uskoa. Noa on siitä ihana hahmo, että hänessä on kuitenkin särmää ja jopa (aiemmin esiin tulleita) ”vääriäkin” ajatuksia, ja silti lukija on heti hänen puolellaan. Kaikki me halutaan, että Noa saa nauttia maastoistaan ja löytää töitä. Ja ihan varmasti kaikista tuntuu kivalta, että hän nauttii uudesta elämästään Otsonmäellä. Sitä taidan minä hehkutella kuitenkin vähän enemmän kuin muut: samastun ihan vähän liikaa Eetuun ja joskus satunnaisesti ajattelen Noan olevan oikeastaan minun kämppikseni, viihtyvän minun omistamassani talossa… 😀
Taisin lukea tämän tarinan ekaa kertaa ennen nukahtamistani, ja ai kuinka hyvä oli sitten olla. Otan ihan liikaa paineita Hopiavuoresta: siis siitä, miten haluan pitää yllä täällä tietynlaista huomioonottamisen kulttuuria, mutta kuinka nyt en vielä ennen viikonvaihdetta kerta kaikkiaan ehdi. Ja sitten tänne oli tullut tarina, jossa paitsi kerrot ihanasti Noasta, myös kirjoittajana viestit tehokkaasti, että muiden jutut ovat kiinnostaneet sinua. Se on ihan tosi kauniisti tehty. Kenellepä ei tulisi hyvä mieli siitä, kun joku sanoo vaikka ihan sen, että olen lukenut muuten tekstisi?
Nyt, Hopiavuoren väki, pitää siis alata pihatonrakennuspuuhiin. 😀 Todennäköisesti se tapahtuu niin, että luon tänne toistaiseksi voimassaolevan ”pihatonrakennusprojekti”-tapahtuman. Siinä on tavoitesanamäärä ja tavoitetarinamäärä pihatonrakennusaiheisista jutuista ja maininnoista, ja kun molemmat ovat täynnä, pihatto on valmis. 😀 Miksi näin? Siksi, että tottakai minun kanssani kaikki on tehtävä mahdollisimman vaikeasti, tarinallisesti ja aikaavievästi.
-
Eikä! Mikä mua vaivaa, kun kuvittelin aina jotain pientä paimenkoiran tyyppistä kaveria, jolla on toki pitkä valkoinen turkki, mutta sellaisella bordercolliemaisella tavalla pitkä! Varmaan mun virtaviivaisempi mielikuva juontaa juurensa siitä kerrasta, kun Nuoska ajoi karkulais-Maken kiinni! En tiedä, onko sen rodusta ollut edes puhetta ikinä. Sellainen informaatio nimittäin katoaa aina mun aivojen tiedostoista, koska tunnen koirarotuja tosi huonosti, elleivät ne ole ns. ”omia”. Mutta Nuoska onkin söpömpi kuin mun mielikuvissa. Tommonen samojedinpörheä. Odotapa vain kun tulee taas kesä ja joku mun ukkeleista sen kastelee ihan vain koska vitsit minkä näköisiä pörröiset koirat on märkinä!
-
Sellaista se on, kun sopassa on monta kokkia. 😀 Vähän tulee välillä unohdeltua, kuka oli missäkin, vaikka kuinka tarkasti seuraa tilanteita. Mutta joko sen jättää huomiotta, tai mukauttaa omaa tarinaansa. Mun mielestä yhdessä kirjoittaminen tietenkin on parasta, ja olen aika herkkä hylkäämään omat suunnitelmani, jos jossain on leikkikaveri. Se ei ole ainoa oikea tapa leikkiä. 😀 Nyt mä olen kuitenkin tosi iloinen, että Sonja sai kontaktin muihin, kun olet kuitenkin jo useampaa meistä laiskiaisista pyytänyt leikkimään, minuakin. (Okei, ei meillä oikeasti ole laiskiaisia, meillä on kiireistä väkeä! :DD)
Pidän siitä, miten kokeilet erilaisia tyylejä kertoa tarinaa. Perinteisen kerronnan lisäksi on ollut näin lyhyessä ajassa jo chattaamista ja nyt tämä päiväkirja. On aina siistiä, kun uskaltaa kokeilla kaikenlaista, vaikka olisikin jo löytynyt Se Oma Juttu.
Sonjalla on niin tosi avarakatseinen tapa tehdä muista havaintoja, että ihan olen kateellinen. Hän olettaa toki asioita oikein ja väärin, mutta aika vähän arvioi ihmisiä. Tilanteista saattaa arvio tullakin, mutta ihmisistä Sonja kommentoi oikeastaan vain Eiraa. Siihenhän minäkin aina jalosti pyrin, että osaisin olla kommentoimatta, mutta kyllä minun päiväkirjani pakkaisi välillä täyttyä mielipiteistä… Positiivisista ja negatiivisista. 😀
Olet kirjoittanut ihanan siirtymän tallin väestä ja kisakatsomosta Sonjan ajatuksiin ja tulevaisuudensuunnitelmiin. Ei sillä, että siirtymä ajomatkan kautta kotiin olisi ollut jotenkin huono tai rysähtävä, mutta tämä toinen on sellainen, ettei sitä meinannut huomata, olematta kuitenkaan yhtään epäselvä.
Ja vitsit kun olisi joku keräämässä mullekin sieniä. Itse ei uskalla, kun on niin puusilmä, että menee sekaisin tatti ja tiikerivalmuska…
-
Kertoo jotain musta, mun mielenkiinnon kohteista ja perheestä, kun otsikko sai mut odottamaan heti ihan erilaista kisaa. 😀 Eilen oli yleisurheilun Suomi-Ruotsi -ottelu… Mutta mikähän lie kupru aivoissani oli, koska tietenkin nämä ihmiset ovat kiinnostuneita hevosista, eivätkä kerääntyisi tuolla porukalla katsomaan, onko Kankaan Arttu voittanut nyt tämänkautiset ongelmansa vai ei… 😀 Mutta samalla tavalla sitä näytetään heppakisojakin seurattavan! Ohjeistetaan urheilijaa vähän television kautta ja myötäeletään suorituksessa joko kauhistuneena, jännittyneenä, voitonriemuisena tai millaisena milloinkin. Tuntui ihan tosi tutulta.
Vai mieltyy tuvan keittiö yleiseksi alueeksi ja olohuone yksityiseksi. Mä voin niin elää Outin fiiliksiä tässäkin kohtaa. Kai se on samaa kuin lapsena jonkun kaverin luona, jolla on Pelottavat Vanhemmat. Sen kaverin huoneessa on jotenkin lupa olla, ja ehkä just keittiössä välipalalla. Mutta sitten se sanoo, että mennään pelaamaan korttia tällä kertaa olkkariin, tai tohon olkkarin eteen terassille, siis sen Pelottavien Vanhempien silmien alle! Ja vaikka missään pahanteossa ei ollakaan, niin aluksi on sellainen vähän ahdistunut olo. Mutta pianhan jo epänormaalista tulee normaalia kun sitä toistaa, niin olkkarissakin tuntee, että siellä on lupa olla. 😀 Hopiavuoressa voi helpottaa sekin, että kaikkihan siellä oikeasti on!
-
Toivotaan, että Nellyn ja Cozminan kisat menevät hyvin. Jo se on aikakin kaiken harjoittelun jälkeen päästä vähän kokeilemaan ulkomaailmaan ja peilata taitojaan muiden taitoihin nähden. Ainakin kisojen jälkeen tietää enemmän itsestään ja hevosestaan, ja parhaassa tapauksessa on toki ruusukekin kotiin viemisinä.
Mikähän Nellyn ja isännän välejä kaihertaa, kun Nelly tahtoi piiloon pyrkiä? 😀
-
Jilla on niin ihana, kun hän pitää huolta kaikista. On tallin väellä hyvä olla, kun ei tarvi muuta tehdä kuin valmiiseen pöytään istua. Välillä mietinkin, että miten porukka pärjäsi Jillan loman ajan! Eetuhan osaa ruokkia itsensä ja muut, mutta ei ikinä ehdi, Hello taas on niin laiska ja suurpiirteinen että olisi saattanut myrkyttää kaikki, Eira ei varmaan rupea ilman lahjontaa ja kiristystä, Inari taas saa syötävää ruokaa aikaan mutta tosi mekaanisesti… Ja vaikka joka päivä oltaisiin tilattu pitsatkin Runoista, niin tärkein jäisi puuttumaan. Kun joku tarvitsee apua, Jillalla on tarjota sympatiaa ja jokin konsti, vähän niin kuin äidillä tai muulla supernaisella.
Toivottavasti Cob käy joskus kylässä. Luulen, että Jakellakin voisi olla häneltä yhtä ja toista kysyttävää, ja jos aikataulut ovat sopivia, muuan Jaken oppilas Mikael Kontiokorpikin hyötyisi hanakasti ihka-aidosta länkkäristä… 😀 Joskus mietin, millä taitotasolla Jake on, ja pitäisikö hänen ja Kontiokorven yhdessä painostaa joskus paikalle Benjamin O’ Hara, Eiran taannoinen ihastus, joka opettaa ihan työkseen lännenratsastusta Ranch O’ Harassa! Vitsit miten mielenkiintoisen ja uniikin valmennuksen siitä saisikaan. Tai ties vaikka Cob innostuisi sellaisesta. Vaikka varmaan Jillaa on ollut niin kova ikävä, että ehkä he viettävät ennemmin aikaa yhdessä. :DD
-
Täytyy sanoa, että on se Hello rohkea mies. 😀 Minä en uskaltaisi kyllä kävellä edes asuntoauton liepeillä, jos olisin aiemmin nähnyt, että Nelly syöksee tulta väen päälle. 😀 Vaan ymmärtäähän sen. Ihan vaan pelkästään jo kun sattuu liikaa, johtuu se mistä vain, on tosi herkästi raivona ja tiuskii kun suklaata ojennetaan liian hitaasti.
Samalla kun Nellyllä on paha olla ja säälin häntä, mulla on toisaalta ihana olo siitä, millaisen tunnelman onnistut luomaan hänen kurjuutensa ympärille. Porukka on kuitenkin läsnä, herkut ojossa, ja uhkaa tilata lääkäriaikaakin Nellyn puolesta. Aina kun luen tarinoita, jotka olet kirjoittanut Hopiavuoren ihmissuhteista, mulle tulee järjetön ikävä päästä itse mukaan tarinaan. Näissä tarinoissa Hopiavuoren väen meno kuulostaa aina niin tosi samalta kuin meno siinä sekalaisessa ihmisjoukkiossa, jonka miellän olevan mun perhe. Ne on ärsyttäviä välillä ja niitä tekee mieli paiskoa tyynyillä (tai oikeastaan tosi isoilla kivillä, alasimilla ja dynamiittipötköillä…) mutta samalla tavalla ne on tosipaikan tullen käpälä ojossa valmiina auttamaan mua ja tietenkin toisiaan. Sellaisen meiningin olet haka tuomaan esiin. Ihmissuhteet ja arki on muutenkin mun lempiasioita, niin oikeasti kuin tarinoissakin.
Helin kanssa olen tietenkin samaa mieltä dialogista. Lisäksi Hello ja Nelly nyt vaan on aika hyvä aisapari tosi moneen tilanteeseen. 😀 On viihdyttävää, kun ne aukovat päätään yhdessä tai toisilleen, mutta näköjään sekin toimii, että ne oikeasti ovat alkaneet välittää toisistaan. Hello ilmeisesti niin paljon, että keksinhimokin pysyy kurissa.
-
Tarinan alusta todella välittyy sellainen fiilis, että Sonja pitää työstään. Osaltaan se johtuu työkavereista, mutta johtoryhmäsuunnitelmista ja iloisesta härdellistä päätellen myös ihan työtehtävistä. Silloin, kun sellaista aistii, on aina iloinen toisen puolesta. Työssähän aika suuri osa elämää vietetään. Se on onnekas, joka saa tehdä sellaista, mistä tykkää.
Tampereeseen taas Sonja tuntuu suhtautuvan vähän samansuuntaisesti kuin minä Helsinkiin. Meillä on molemmilla syymme asua täällä Otsonmäen suunnalla, mutta kuitenkin kaupungissa on ollut koti niin pitkään, että sinnekin on ikuinen pieni ikävä. On omia lempipaikkoja, tuttuja ihmisiä ja kodin tuntu… Tutut kulmat ja tuttu meno… Kun Sonja käy Tampereella, se on niin kuin minun Helsingin-reissuni. Sinne mennessään palaa kotiin, ja takaisin tullessaan myös. 😀
Rakastan sitä, miten hahmot ottavat pikku hiljaa koko Suomen haltuun. Moni hahmo on ollut tietenkin Seinäjoella ja osa lähikunnissa, ja ihan Hopiavuoren ensimmäisinä viikkoina tehtiin reissu Helsinkiin. Mulla on tätä tarinaa lukiessani samanlainen salapoliisiolo kuin lukiessani Helsinkitarinoita tai tarkkoja Seinäjokitarinoita. On jotenkin tosi huvittavaa, että olen kävellyt samoilla kaduilla, kuin Hopiavuoren hahmot, eli melkein siis törmännyt heihin. 😀 Se raja, joka mun päässäni erottaa toden ja keksityn, on joka kerta hämärämpi, ja rakastan sitä.
-
Aloitan tämän kommentin toistamalla sitä, mitä Oona sanoi: Risto on niin kiva tapa sitoa Sonja tähän alueeseen ja tarinaan tiukasti, vaikka hän ei vielä kauheasti tunne muiden hahmoja. Hänellä on uskottava historia Otsonmäen suunnalla, ja Ristokin on ihana paitsi murteeltaan, myös luonteeltaan. Mulle tuli hyvä mieli siitä ajatuksesta, että hän tulee puunistutusavuksi, vaikka ei ole tainnut Sonjalle mikään sydänystävä sukulaisuussuhteesta huolimatta tähän asti olla. Olisi kivaa, kun joku tuolla tavalla tulisi. Ja samalla tottakai Risto tulee: onhan hän nyt utelias.
Tosi ärsyttävää, etten ole itse oikeassa elämässä keksinyt muistopuita. Vitsit miten on kaunis idea. Jotain samansuuntaista kai se on, kun mun ensimmäinen oma koira haudattiin, ja haudan ääreen laitettiin pieni omenapuu, kun se tykkäsi varastaa omenoita aina puista ja syödä niitä salaa. Mulla voisi olla sen lisäksi puu vaikka sille, kun potkutin niin lujaa, että pääsin kastinousukkaana unelma-ammattiini, ja tietenkin joka koiralle oma. Ne olisivat kaikki äitin pihassa, ja sitten kun asettuisin tiukemmin aloilleni, mulla olisi omassa kodissa Uuden Kodin Puu ensimmäisenä, ja mooonta koirapuuta lisää, ja toivottavasti vielä se oman hepankin puu… Ei kai se olisi myöhäistä aloittaa nytkään. Tykkään ihan hirveästi koko ideasta!
Puulajikkeiden tunteminen ja uuden pensaan valinnan pohtiminen herättää mussa sellaisen ajatuksen, että tämä on Sonjan mielestä hyvä ja tärkeä perinne. Se on myös tosi hyvin ilmaistu. Yksityiskohtien sirottelu on mun mielestä aina toimiva tapa osoittaa se, että hahmo on kiinnostunut jostain. Vähän ydinasioita enemmän kertominen taas ilmaisee hienosti, että asia on hänelle tärkeä. Ja heräähän tarina ihan eri tavalla henkiin, kun pysähtyy kertomaan enemmän kuin sen minimin. Minua paremmat kirjoittajat tietenkin sanovat, että löysät pois joka ainoasta tekstistä, tiivistä tiivistä tiivistä, mutta enpä lukijana siihen usko niin kauan kuin jaarittelussa ei mennä aivan kohtuuttomuuksiin. Ennemminkin mulle tulee usein sellainen olo, että olisin halunut tietää lisää. Jos Sonja olisi kertonut, että pihassa kasvaa neljä muistopuuta sen enempää asiaa avaamatta, olisin ihan varmasti ärsyyntynyt, kun en olisi tiennyt, minkä muistoksi ne on istutettu. Nytkin jo innostuin Sonjan muistopuuperinteestä niin, että haluaisin esittelykierroksen kaikkialla, missä niitä kasvaa. Samalla kuulisin vaikka mitä tarinoita suvun historiasta, ja tarinoitahan kaipaan aina.
Järkevää kritiikkiä mulla ei ole. Olen vain innoissani muistopuista. :DD
-
Voi miten on Oona ja Tiitus niin omia itsejään. 😀 Oona on niin positiivinen ja puhelias, mutta hänestäkin löytyy tarina tarinalta enemmän syvyyttä, varsinkin luonteesta, mutta myös taustatarinasta. Alusta asti on ollut selvää, että jos on itse joten kuten sosiaalinen, hänen kanssaan on helppoa tulla toimeen, mutta koko ajan pidän hänestä enemmän sekä ihmisenä että hahmona.
Hellosta tietenkin aprikoin, mikä sen mahtaa olla. Ensin ajattelin, että onko se mennyt juhlimaan liikaa juuri ennen maastoa, mutta ei kai. Onkohan se kenties vailla jotain ja siksi niin sirisyttelee silmiään. Tämän homman takia päässäni alkoi tietenkin heti surrata, kun tämän tarinan luin, ja tässä olisi mahdollista polkea jokin hieno väärinkäsitys tulille… Odotahan vain, kun saan viikon kuluttua lisätunteja vuorokauteeni..! 😀
Sinulta tuo leikkiin haastaminen kyllä onnistuu. Mainitset tässä tosi paljon porukkaa ilman, että menee sähläämiseksi, ja kenen tahansa olisi ollut mahdollista jatkaa tästä. Vähän harmittaa, etten nähnyt retken päivämäärän päättäessäni tulevaisuuteen, että aika harvalla on juuri tällä viikolla aikaa lisätä vettä myllyyn. Tämä on niin hyvä avaus, että yritän kyllä itse jatkaa tästä tavalla tai toisella, jos saan rutistettua jotain edes kohtalaista tiedostoon asti tänä yönä ja huomenna. 😀 Niin söpö sosiaalinen tarina. Vitsit miten Tiitus on mun mielestä aina niiiiiin söpööö. Siitä on ihan tosi monta vuotta kun viimeksi olin näin ihastunut jonkun tarinan henkilöön! 😀
-
Jakella ja Sofillahan on hieno tilanne meneillään tässä! Sofi kiinnostuu taiteesta, joka on mun mielestä (yllätys yllätys) ihan paras harrastus kenelle tahansa, oli se sitten valokuvausta tai Minecraft-veistoksia. Kunnollinen, tervehenkinen harrastushan voisi pitää Sofin vähän tiukemmin kaidalla polulla, ja ennen kaikkea se tuo elämään järkevää sisältöä. Ja on ihana huomata pystyvänsä ja osaavansa: siis ottavansa koko ajan kivempia kuvia. Samalla siitä hyötyy Jake, joka saa ensinnäkin viettää tällä tavalla aikaa Sofin kanssa ja tutustua omaan tyttäreensä paremmin, ja vieläpä kivan FB-profiilikuvan kaupan päälle.
Jännä että melkein nelikymppinen Jake tuntuu pitävän 40-vuotiaita vanhoina. Mulle ainakin käy koko ajan toisin. Kun olin yläasteikäinen, jopa 18-vuotias oli Ihan Tosi Aikuinen. Nyt kun lähestyn kolmeakymppiä ja työkseni puuhaan 18v leikki-ikäisten kanssa, 30v tuntuu vielä aika teiniltä ja 40v alkaa olla oikeasti aikuinen. 😀 Kun täytän 80, varmaan tuhahtelen kuusikymppisille teineille, jotka käyttäytyvät äänekkäästi kaupassa, vitsi tuota nykyajan nuorisoa!! Ikä tosiaankin on vain numero…
J.:n kuvat tunnistaa aina J.:n tekemiksi, ja se niissä taitaa olla ihan kaikista hienoista jutuista hienointa.
