Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Laitumen lisätehtävä 2: Laidunfiiliksiä
Laidunfiiliksiä ei ole pakollinen tehtävä. Sen saa suorittaa riippumatta siitä, onko suorittanut muita laiduntehtäviä. Viimeistään 16.7. kuitanneet saavat suorituksestaan kunniamerkin. Myös myöhässä kuitanneet saavat tietenkin kommentin. Tuttuun tapaan kuittauksia voi julkaista tänne, hevosten päiväkirjoihin, tai mihin sopivaksi katsoo. Jos julkaiset muualle kuin tänne, merkitse tuotoksen yhteyteen, että kyseessä on tehtävän kuittaus. Kuten aina, muoto, määrä, formaatti jne ovat tuotoksessa vapaita.
Laidunfiiliksiä: tehtävänanto
Muut näkevät tämän: hahmosi sijaitsee (seisoo/istuu jne) laitumen lähellä, aistimisyhteydessä hevosiin. (Esim. näkö- tai kuuloyhteydessä.) Hän on yksin tai muiden kanssa. Hän viipyy siinä hetken. Mitään ei tapahdu. Kukaan ei sano mitään. Sitten hän lähtee.
Hahmosi näkökulmasta hetki on kuitenkin tiivistunnelmainen syystä tai toisesta, vaikka se ei näykään ulospäin. Teksti voi nojata jonkin tai useamman aistin varaan, tai se voi käsitellä hahmosi tai hevosen tunteita. Huom: harmonia ja haikeus eivät ole ainoita tunnelmia, joita ”tiivistunnelmainen” teksti voi käsitellä. 🙂 -
Hellon paluu
Jos olisin tiennyt aiemmin, millä Hellon saa lopulta palaamaan tupaan, olisin junaillut hänen paluunsa aikaa sitten. Se olisi nimittäin helppo järjestää. Siihen ei tarvittu mitään muuta kuin minun siskoni Milla, tai oikeastaan hänen lapsensa. Satuin nimittäin katselemaan keittiön ikkunasta Millan kanssa, miten Hello ajoi autonsa parkkiin tallin puolelle. Hän nousi autostaan, päästi kaikessa rauhassa Jerusalemin vapaaksi ja tuntui sitten vilkaisevan meitä, taloa kohti kuin automaattisesti, aran näköisenä. Silloin hän huomasi myös Millan auton maneesin edessä. Hänen ryhtinsä suoristui heti, kun hän alkoi ensin marssia, sitten pikakävellä ja lopulta hölkätä meille kotiin. Pian kuulimme jo hänen nousevan portaita. Milla kohotti minulle kulmiaan ja hymyili sitä hymyä, joka sanoi no niin.
”Aura?” kuului eteisestä, puoliksi hieman vaimeasti, koska Hello alkoi huhuilemaan jo ennen kuin sai oven auki.
”Hello?” Vilja havahtui syöttämästä Mielikille jäätelöään.
”Vilja!” kuului eteisestä.
Mielikki kiisi tyytyväisenä karkuun puoliksi syöty jäätelö pikku kidassaan, kun Viljalle tuli niin kiire, että jätskikin putosi, eikä nostamaan ehtinyt. Vaikka hän ehti tönäisemään Auraa matkallaan, vanhempi lapsista oli silti ensimmäisenä eteisessä.”Mutta. Mitenkäs Jussi muuten voi?” Milla kysyi, kun eteisestä alkoi kuulua sellainen kiekuva metakka, kun kolme kovaäänistä ihmistä yritti puhua samaan aikaan kaikki toisilleen, ja tietenkin kaikki yhtä aikaa.
”Terveenä on. Ei sillollu kisakuntoa.”
”Kuinka niin?”
”Ei oo ehtiny reenaamahan. En ilimoottanu kotikisoohin.”Silloin Hello nilkutti keittiöön. Hänellä oli Vilja toisen säärensä ympärillä ja Aura roikkui hänen niskassaan kuin iso kaulakoru.
”Terve”, hän sanoi minulle muina miehinä ja nyökkäsi sitten Millallekin aivan kuin hänen sääressään ja kaulassaan ei olisi killunut pikkutyttöjä.
”Terve terve”, Milla vastasi. ”Älä viitti Vilja kato kun Hello kaatuu. Päästä irti.”
”Ai oli se Viljakin täällä!” Hello huudahti ja kumartui Viljan puoleen niin että Auran oli laskeuduttava lattialle. ”Yritit olla piilossa siellä kun mä en huomannu yhtää, ekkä mitään sanonu! Arvaa mitä tästä seuraa? Kostokutitushyökkäys!”Keittiön lattialla kostokutitushyökkäyksestä tuntui lähtevän niin kova ääni, että minunkin teki mieli komentaa lauma pihalle huutamaan, vaikka sen paremmin tytöt kuin Hellokaan eivät olleet minun lapsiani. Kutitushyökkäykseen ilmeisesti kuului se, että Vilja nauroi ja kiljui kuin syötävä, ja että Hello näytteli vielä mielipuolisempaa kuin oikeasti on. Hän sanoi sellaisia päättömyyksiä kuin ”aha — sä menit kananlihalle — MINÄ SYÖN KANANLIHAA!” eikä piitannut yhtään vaikka Aura yritti pelastaa siskonsa syödyksi tulemiselta kiskomalla Helloa hiuksista. Lopulta, ihan liian pitkältä tuntuvan kiljunnan jälkeen, Hello antoi tyttöjen voittaa painin. Hän makasi vatsallaan lattialla, vieläkin Aura selässään hiuksiaan nykertämässä. Vilja oli venyttäytynyt hänen viereensä kuin koiranpentu. Hän kertoi enkelimäisen herttaisella äänellä, mitä hänen kaninsa oli tehnyt, ja Hello kuunteli keskittyneenä päätään käsivarsillaan lepuuttaen.
Katsoin Millaa. Hän hymyili. Tiedän, että joskus sata vuotta sitten hän oli kuvitellut, että kasvattaisi vielä pieniä Ilveksen-pentuja. Hello taas ei hirveästi Millasta ollut ikinä piitannut, mutta ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta leikkiä Auran ja Viljan kanssa. Mielessäni kävi, että näkikö Milla lattialla vieläkin lattialla Ilveksen-pentuja, vaikka nuo olivat kyllä molemmat Salinin lapsia. Milla sen sijaan oli uudelleen Hopiavuori.
”Noni. Likat. Voisitta mennä pihahan välillä”, Milla ehdotti, minusta varttia liian myöhään, mutta mistäs minä mitään tiedän.
”Me mennään talliin”, Vilja sanoi.
”Ei ku meettä koira-aitausehen jottei hevoonen potkaase teitä”, Milla sanoi tiukasti.
”Mä lupasin ne ratsastaan”, Hello sanoi vihdoinkin suoraan Millalle, vähän epävarmana.
”Ai. No sitte.”Kiljunta alkoi uudelleen, kun tytöt rynnivät pukemaan kenkiään. Hello heilautti kättään ja meni perässä. Malttoi kuitenkin pysähtyä keräämään pöydästä keksipinon käteensä matkallaan.
”Mitä mä sanoin niistä hepoista äsken, muistaksä Aura?”
”Ettei saa huutaa sitte tallis.”
”Nii. Voidaan harjotella sitä nyt jo. Muistaaks Vilja mikä oli toinen sääntö?”
”Ettei saa juosta.”
”Taikka mitä? Muistattekste? Taikka mitä?”
”Taikka muuten! Taikka sä viet meidät tupahan ekkä ota mukahan enää ennenku me ollahan kolkytviis!”
”Niinpä! En ota! Ja siihen on pitkä aika että te ootte kolkytviis!”
”Montako sä oot sit Hello?”
”Hello on ainaki kymmenen jo!”
”Mä oon näin monta–”Ovi kolahti kiinni. Nousin kaatamaan Millalle lisää kahvia. Kun laitoin pannun pois ja palasin istumaan, satuin vilkaisemaan ikkunasta. Olin ollut sanomassa, että oli aika riskialtis veto antaa omat lapsensa Hellolle talliin ilman valvontaa, mutta ei meno pihalla siltä näyttänyt. Hello piirsi kengänkärjellään viivan soraan pihatien eteen. Pihatiellä ei ikinä ajanut kuin omaa väkeä, mutta silti Hello osoitti viivaa, ja kaikkien piti mennä siihen seisomaan, hänenkin, ja katsoa autot molemmista suunnista. Hänen suunsa kävi, ja vaikka ääni ei kantanut ikkunan läpi keittiöön asti, tiesin, mitä sieltä tuli. Hello oli pikkupentuna hokenut itselleen jotain ihmeellistä liikennelorua muistaakseen katsoa autot tietä ylittäessään, kun sai tulla ensimmäisiä kertoja yksin meille. Aura ja Vilja osasivat saman laulun. Hellolla oli myös jokin heppa-aiheinen rallatus, joka muistutti ettei saa mennä yksin hepan luo, ei ikinä hepan taakse, ja että ratsastusta vahti aina joku sellainen, jolla oli vähintään mopokortti, mieluiten jo ajokorttikin. Ajattelin, että ehkä lapset hengissä selviytyisivät sittenkin. Sitä paitsi Hello oli palannut tupaan, ja se oli jo hyvä saavutus. Olin jo monta viikkoa ostanut liikaa ruokaa. Olin joutunut heittämään vanhimpia pois koskemattomina, kun Hello ei käynyt syömässä enää, ja Tiituskin harvemmin. Tänään olisi paras kyllä tulla.
-
Laidunkaverit -tehtävä
Laidunkaverit-tehtävä ei ole pakollinen. Sen saa suorittaa riippumatta siitä, onko suorittanut laitumellelaskutehtävän vai ei. Kaikista kuittauksista saa kommentin. Viimeistään 9.7. kuitanneet saavat myös kunniamerkin. Kuittaukset lähetetään tähän topaan. Hopiavuoren väki voi halutessaan kuitata myös hevostensa päiväkirjoihin/tallipäiväkirjaan ja isäntä kerää taas kuittauksia tänne. (Jos kuittaat muualle, merkitse tekstin yhteyteen että kyse on tästä tehtävästä.)
Laidunkaverit-tehtävänanto
Tee tuotos (esim. tarina tai kuva), joka kertoo, mikä hevonen (tai mitkä hevoset) on hevosesi bestis laitumella ja mitä hevosesi tapaa bestiksen kanssa puuhata. Pituus, määrä, laatu, koostumus jne ovat tuotoksessa täysin vapaat!Jos lisätehtävät ovat mielestänne hyvä idea, niitä tulee lisää!
-
Tähän postaukseen kerään tarinoita yömaastosta ja yökylästä omalta väeltä.
Tarinoita voi julkaista hevosten päiväkirjoihin, tallipäiväkirjaan, spinnareihin tai suoraan tänne oman harkintansa mukaan.Hyttysiä, hurskautta ja Hellon karvaset koivet (Sebastian ja Skotti)
Uninen pikkuinen (Alma ja Uuno)
Yömaasto (Noa ja Flida)
Yömaasto (Jitta ja Bell -
On Nellyllä saattanut olla aika suostutteleminen väessä. 😀 No ehkei Hellossa. Sille ei tarvitse kuin ehdottaa oikeastaan mitä tahansa, niin se toimii kuin impronäytelmä. Sanoo kaikkeen heti joo. En oikein osaa kuvitella, kumpi olisi vaikein suostuteltava, isäntä vai Sebastian! Ainakin isäntää on varmasti tarvinnut pyytämisen lisäksi kiristää ja uhkailla. Se on tällaisen suhteen yhtä rento kuin näkkileivät tapaavat olla.
Taas toivon että osaisin/viitsisin tehdä animaatioita. Mä tietäisin just millä tyylillä haluaisin toteuttaa tästä näystä muutaman sekunnin mittaisen pätkän. Mä oikein näen sen, miten väki olisi yksinkertaistettuja, pötkylämäisiä paint-piirrosukkeleita.
-
Mä nyt korostan ennen kommenttia sitä, että Jesse, Joonas tai mikään muu sellainen ei ole mulle syy pyrkiä pakoon Hopealinnasta. Voin ihan yhtä hyvin kirjottaa turpaanvedoista kuin lääppimisestä, ja Hopealinnan (munkin mielestä) tarinallisesti ankea tunnelma on itse asiassa inspiroiva. Milan pyrkii joo sitä pakoon, mutta mä itsehän suunnittelen antavani sen paeta, ja siihen on syynä foorumiasiat, niin kuin mä sanoin sillon joskus. 🙂 Mä en halua kirjotella yksin autiolla foorumilla, kun rakastan nimen omaan yhteisöllisyyttä, ja mulla on tässä hieno yhteisö. 😀 Milan ei pääse siis pakoon Jesseä, vaan mä pääsen pakoon sitä, että Hopealinnalle tulee maneesi, niin sillä ei olisi enää syytä kuulua yhteisöön ja mä joutuisin taas kirjottamaan yksin. Ja vaikka mä kirjottajana tosi tosi mielelläni vääntäisin Jessen kanssa, koska onhan siinä kirjotettavaa, niin vaikka se olisi maailman paras hahmo, mä en aio poistua yhteisöstä. Mun on siis löydettävä Milanille talli, jossa ei ole maneesia ja omaa foorumia, jotta se näkee muita ihmisiä. Jessen taas pitää sitten keksiä ihan oma syynsä käydä Hopiavuoressa jos se haluaa kuulua Milanin tarinaan. 🙂 Jos se käy vain Noan takia, se nyhjää vain Noan kanssa, tai sitten sulle tulee tosi vaikeaa keksiä syitä miksi se edes puhuu muille. Mutta mun hahmoista ei ole pitkävihaisia kuin Eira: Jessen ei tarvitse kun kerran yrittää kysyä kuulumisia ja varsinkin Milan puhuu sille taas.
Mutta kommenttiin. Puhutaan Jessestä, pahiksien kirjottamisesta ja siitä miten kaikissa on hyvää ja pahaa.
Mulle tulee sellainen fiilis, että säikähdit nyt jotain ja Jesse reagoi itse asiassa sun säikähdykseen. Näen Hallavan-Jesseä tässä. Hopiavuoren-Jesseä ei ole tähän asti edes kiinnostanut tulla toimeen, ja se on tuonut sitä koko ajan ajatuksissaan esiin. Vain Hallavan-Jesselle tulisi paha mieli, kun joku ei tykkää siitä. Ehkä oikea Jesse onkin sekoitus näitä kahta. Toistat nyt vähän myös Luukkaan kuvioita. Luot ensin hahmon, jota aika lailla jokainen vihaisi, koska et ole antanut sille oikeastaan yhtäkään hyvää tai ”normaalia”, viisasta tai aikuista puolta. Sitten kaikki tietysti vihaa sitä, ja sen jälkeen sulle tulee tarve selitellä sen tekemisiä jotenkin. Mulla on joidenkin hahmojen kanssa ollut ihan sama tarve selittää niiden ääliömäisyys parhain päin: mä just ymmärrän mitä tässä tapahtuu. Mutta mieti, ennen kuin teet sen. Meistä kirjottajistakin moni pitää Jesseä aika kakaramaisena, mutta kukaan ei pidä sua! Sä sanoit että se on omaelämäkerrallinen hahmo, mutta silti me ollaan nähty, että vaikka te sun mielestä jakaisitte paljon, se on lapsellisempi ja ahdasmielisempi kuin sinä itse. Se voisi olla ehkä just se 12-vuotias sinä, mutta niin kuin mun lapsellinen hahmo Reita, Jessekin on jämähtänyt sille tasolle. Asia jonka voit tehdä, on että anna sille hyvä puoli. Se voi vaikka piilottaa ne hyvät puolet, mutta sun täytyy tietää Jessestä jotain, mikä siinä on hyvää ja ihanaa. Lopulta joku kaivaa sen esiin siitä kyllä, mutta jos sitä ei ole, kaivelusta ei jää kun reikiä ja sillon hahmosta alkaa päivä paistaa läpi, eli siitä tulee ohut ja ilkeä. Muista, että jokainen pahis on oman tarinansa sankari. Jos teet myös päin vastoin ja luot Jesselle syyn olla ilkeä, älä paljasta ainakaan sitä ikinä! Jos hahmo on ensin inhottava ja saa meidät kääntymään itseään vastaan, tunteikas tarina inhottavuuden syistä kuulostaa vain keksityltä selittelyltä. Sitten kun joku löytää Jessestä sen helmen, miksi se onkin hyvä ihminen ja Jesse itse avautuu toiselle, on aika lukijan vasta tietää, miksi se on niin ääliö myös. Mitä teetkin, älä selittele! Tän tarinan kertoja on Jesse! On meissä kaikissa ihmisinä huonoja ja rumia puolia, ja silti me ei meidän ajatuksissa aleta koskaan selittelemään kertojanäänellämme miksi me ollaan tällaisia. Pikemminkin me joko sätitään itseämme tai hoetaan itsellemme ettei Se Jokin ole niin iso asia. Vain ulkopuolinen kertoja voi selitellä, tai hahmo itse puhuessaan toiselle hahmolle. Jos sulla on tarve paljastaa jotain heti, tee se mielummin metatekstissä, eli kommentissa tai hahmoesittelyssä, koska niissä kertoja ei ole Jesse. Jos sulta on unohtunut hyvien puolien luominen, uhraa mielummin yhtenäinen juoni kuin hyvä hahmo. Ei Jessen tarina vielä niin pitkällä ole, että siihen kauhean isoa juoniaukkoa tulisi.
Yksin leikkimisestä. Inhoaminen tarinoissa on sosiaalista toimintaa. Et leiki yksin, kun on Milan inhoamassa Jesseä niin kauan kun ne on sosiaalisen kirjottamisen kautta keskenään tekemisissä. Päin vastoin. Mun nähdäkseni sulla on tässä ihan hyvä vaihe. Sun edessä on monta polkua, joista voit itse valita, mihin Jessen kävelytät. Milan voi sosiaalisesti inhota sitä niin kauan kun he vain tapaavat toisensa. Toisaalta Jesse saa siitä rupatteluseuraa, ystävän — mitä vaan, ja mun mielestä Milania on helppo rakastaa kunnes tuntee sen taustat. Ja jos haluat kävelyttää Jessen paiskaamaan kättä sen Hellon kanssa, ei sen silloinkaan muuta tarvitse osata kuin olla ikinä nyrpistelemättä nenäänsä Tiituksen kahvinojennukselle Hellon aikana. 😀 Ne on anteeksiantavaisia hahmoja. Ja Eiran suhteen… No. Olen kirjottanut siitä itse paljon vihaisena, koska siitä on hauska kirjottaa vihasena. Ei Jessen tarvi tykätä kaikista, jotta se olisi sosiaalinen. Eirakin on ihana hahmo inhottavaksi. 😀 Erota toisistaan myös se, mitä Jesse tietää ja mitä sinä tiedät. Vain sinä olet nähnyt muiden hahmojen ajatukset, ja osa hahmoista osaa ne peittää.
Sä ehdottomasti saat kasvatettua Jessestä realistisemman hahmon, kun et luovuta, koska osaat kyllä kirjottaa ja juonia. Helpoin tie olisi tietenkin muuttaa se 12-vuotiaaksi. Se olisi sillon jo realistinen tyyppi, ja sillon se ei vaatisi edes hyviä puolia kun sen ikäisen on normaalia uhota tuolla tavalla. Tuskin teet sille nuorennusleikkausta. Nyt laita joku potkaisemaan sitä persuksille niin että tuntuu, niin että sen on pakko kasvaa henkisesti kymmenen vuotta ja vähän äkkiä, niin sulle ei jää edes juoniaukkoa. Hahmot kehittyy aina tarinassa. Jos ei kehittyisi, ei olisi tarinaa.
Mun ei käy Jesseä sääliksi koska en kerta kaikkiaan ymmärrä sitä, vaan mun käy sua sääliksi kun kuitenkin vähän näytät tavallaan ajattelevan että kaikki nyt jotenkin inhoaa sua eikä halua leikkiä sun kanssa, vaikka tosiasia on että jotkut ei vaan pidä Jessestä. Kukaan ei inhoa sua ja kaikki haluaa leikkiä sun kanssa. Sä et ole Jesse sen enempää kuin mä vaikka Milan, vaikka jokaisessa hahmossa onkin jotain osia sen luojasta. Sulla on hyvä hahmo inhota, ja toisaalta potentiaalinen hahmo kehittää. Älä pelkää, oikeasti. Jos haluat kirjottaa siitä ääliön, kirjota, ja jos haluat muuttaa sitä, muuta. 😀 Sekään ei tee susta huonoa, vaikka yksi sun hahmoista olisikin ääliö. Saa olla.
-
En ikinä silmäile tekstejä etukäteen, vaan luen heti kunnolla. No nyt silmäilin: mä olin menossa näyttelykehään, ajattelin kattoa vielä nopeesti puhelinta ja Hopiavuori oli auki heti siinä. Tuli siis luettua loppu ensin (tai muodostettua siitä ihan oma käsitys) ja olin aika varma, että tässä on taas jotain Mustan Orin Tarinoita, joita 1990-luvun virtuaali- ja vihkotalliharrastajat kirjotteli. 😀 Hevosia, jotka rakastaa vain omistajaansa, ja hyppää luodin eteen hänet säästääkseen, hylkää hevoskaverinsa omistajan takia ja sitä rataa. Niitä me kirjoiteltiin. 😀 No eihän tämä yhtään sellainen ollut, onneksi. Tän takia mun ei saisi silmäillä tekstejä!
Olet rakentanut tämän tarinan kokonaisuudessaan hyvin. Se toimii fiilikseltään, mutta tunnelman luomisessa oletkin kehittynyt valtavasti ja nopeasti. Rakenne, että yksi heppa edustaa yhtä kappaletta, toimii myös. Mä aina jankutan mun opiskelijoille, että laittakaa yksi asia yhteen kappaleeseen, ja koko asia samaan kappaleeseen, ja tämä on nyt just täsmälleen sitä. Tätä voisi käyttää esimerkkitapauksena siitä, miten kappalejaot kuuluu tehdä. 😀
Myös koko idea toimii, kun kyse on just Flidasta. Näissä tehtävänannoissa on aina vähän se vika, että niiden avulla vahingossa ajan teidät tuottamaan itse asiassa aika samantyyppisiä tekstejä, mutta sinulla on nyt kyllä tosi tuore ja erilainen lähestymiskanta. Pelkäsin sitäkin, että saisikohan Flidasta edes tarinaa tähän tehtävänantoon, kun sehän on tuollainen kaikkien kaveri. Noin vain sai. Toisaalta useinhan käykin just niin, että ne vaikeimmat ja epäsopivimmat tehtävänannot tuottaa parhaat tekstit, koska kirjottaja joutuu välillä oikein tosissaan miettimään, että miten toteuttaa juttunsa. Nyt kyllä onnistuit.
Tämän loppu kertoo mulle enemmän Noasta kuin Flidasta. Noassakin on romantikon vikaa. 😀 Me romantikot halutaan ajatella, että meidän lemmikit juoksee miljoonaa meidän luo koska me ollaan niille rakkainta maailmassa. Se on tosi tyly ajatus, että oikeasti ne olisivat mielummin aina lajitoverien seurassa, eikä me voida lajitoveria korvata vaikka kuinka yritetään. 😀 Aina kun mun koirat juoksee kieli perässään lepattaen mua vastaan, oikeen silmät palaen, mäkin haluan ajatella että ne rakastaa mua yhtä paljon kuin mä niitä!
Mutta kerraten. Parhaat asiat tässä on se, miten tosi hyvä tämän rakenne on niin että tämä pysyy just ja tasan koossa, sekä muista poikkeava näkökulma.
-
Kun mä katselen tuttuja hevosia tuolla tavalla hoitamassa toisiaan, ajattelen ihan noita samoja juttuja. On jotenkin liikuttavaa, kun ne ovat hyvää pataa. Sellasina hetkinä en ymmärrä, miten jotkut voi pelätä hevosia, vaikka yleensä käsitän sen ihan hyvin. Kun ne nuohoavat toistensa kanssa hännät örkkejä huiskien, ne on vaan pieniä vauvoja siellä, joita pitää hoivata. 😀
Sulla on tässä alusta asti hyvä ja rauhallinen tunnelma, mutta kokonaisuus paranee tasaisesti loppua kohti. Se johtuu sanavalinnoista, lausepituudesta ja osin oikoluvustakin. Nellyn persoonakin näkyy vahvemmin lopussa. Vaikka en ensimmäisenä hänen persoonaansa yhdistäisi kaikkeen rauhalliseen ja harmoniseen, niin tämä toimii. 😀 Heppatarinat on kivoja — mutta noin miljoonan niitä tekstituomarina lukeneena mä nautin niistä oikeasti enää vain silloin, kun niistä näkyy tällä tavalla ihmisenkin persoona.
-
Se olisikin kivaa, päästä joku kerta lukemaan mitä Tiitus oikeasti osaa, kun menee oikealla hevosella kentällä eikä leiki varsan kanssa tai höntsää maastossa. En siis sitä sano, etteikö noistakin olisi tosi kivaa lukea, mutta vakava ratsastus olisi ihan uusi juttu. Kerranhan se Jussin kanssa vähän pyörähteli kentällä, mutta varmaan Nelly vaatisi siltä noin tuhat kertaa enemmän. 😀 Nyt kun väkimäärä Hopiavuoressa alkaa kasvamaan, hevosiakin alkaa olla aika vähänlaisesti, kun kaikki ei enää sovikaan kaikille, eikä joka käyttöön. Ei siellä lainattavaksi taida oikeasti olla kuin Jussi sellaisia, joilla on sekä kokoa että kapasiteettia johonkin oikeaan työskentelyyn. Mutta kunhan Bee siitä kasvaa, niin… …vaikka toki se on hyvä pitää taidoistaan huolta ja kehittää niitä jo ennen sitä myös. Tavallaan harmi, kun Tiitus ei ole miljonääri: silloinhan voisi pitää vuokraheppaakin siinä sivussa kun oma varsa kasvaa. (Okei. Oikeasti miljonäärit joilla on tosta noin vain rahaa pitää miljoonaa heppaa ja tehdä mitä haluaa, on musta tarinallisesti yleensä tylsiä. Rajoitukset tarinoissa tuo aina realistisuutta.)
Ihanaa kun viitsit kirjoittaa Nellylle vastausta. 😀 Sanoisinko vielä kerran, että ihan meidän kaikkien luoma yhteisöllisyys on mun lempiasia tässä tallinkyhäelmässä ja erottaa sen muista.
-
Voi kyllä Otsonmäelläkin on valmentajalle kysyntää. 😀 Ratsukoita on joo vähän, siis tavoitteellisia, mutta niin vain on valmentajia vieläkin vähemmän, eikä täällä kyllä tosiaankaan papereilla opeteta. Jo pelkästään mun hahmot sekä täältä että muualta tarvitsisivat valmennuksia (ja pari ihan opetustakin…) niin kuin janoinen vettä. Tulee heti kuusi mun kirjoittamaa ratsastajaa mieleen…
…vaiiiiikka kyllä muakin kuumottelisi ajatus, että valmentaisin sen tallin isäntää, jossa pitäisin omaa hevosta. 😀 Sillä ei olisi edes kauheasti tekemistä isännän taitotason kanssa. Pelkäisin, etten ole riittävän hyvä. Ja toisaalta, että olen liian hyvä ja isäntä ottaisi sen nokitteluna! No eihän tämä isäntä ottaisi, mutta silti olisin hermona. Vaikka Nelly nyt kyllä on aina vakuttanut paljon rautahermoisemmalta kuin joku minä. Silti tasan voin ymmärtää sen huolet!
En tiedä, onko Nelly muuten vakavissaan Pasista jonkin aivopierun takia, vai vitsaileeko se. 😀 Mä taisin ihan itse, siis minä kirjottaja, joskus vakavissani sitä ehdottaa. Mulle on jotenkin vaikea muistaa, että Tiitus on vielä isompi äijä kuin mä itse! Kun nyt jälkikäteen ajattelee, niin voi luoja. 😀 Pasihan on pikkuponi :DD
-
Voii vitsi. 😀 Onneksi Oona ei ota kauheasti nokkiinsa, kun on hevosilla muita projekteja meneillään eikä Neia malta tulla moikkaamaankaan. Aluksi siitä voisi vähän olla pahalla päällä. Mutta loppujen lopuksihan on vain parempi, että löytävät itselleen kaltaistaan seuraa! Siellä ne viihtyvät ja lomailevat, laitumella, ja ovat olevinaan vaikka kuinka villejä ja itsenäisiä. 😀
Poikalapsilla oli mun mielestä viihdyttävämmät jutut kuin flikoilla. 😀 Rakastan tietenkin myös laidunrapsutteluita ja tunnelmointia, mutta silti. Voi hölmöt! Ihme seuraa johtajaa -leikki!
Joku päivä, kun sulla on oikeasti aivan kamalan tylsää, kirjoita mun kanssa. Sulla on ihan tosi hyviä tekstejä, ja etenkin tammalaitumen kaltaisten tunnelmointihelmien suhteen mun sormia välillä alkaa syyhyttää, että saisin etusormi pitkällä osoitella sun kanssa sieltä joitain kohtia, koska vahvuuksiaan on antoisaa kehittää. Uskallan väittää, että joitain sun helmiä sorkkimalla niillä olisi potentiaalia joistain virkkeiden raoista kasvaa ja kehittyä vielä vaan karvan verran entistäkin paremmiksi! 😀
-
Haha idea sulla on tässä hyvä ja erikoinen, ja hevosen toteuttaminen myös veikeä ja onnistunut! 😀 Taustaan mulla on sulle kaksi vinkkiä, joisen avulla se mätsää ensi kerralla vielä paremmin heppaan ja kuvakulmaan. 😀
Uno: piirrä horisontti. Jos sitä ei näy koska kuva on rajattu niin alas, sun täytyy silti tietää, missä se on.
Dos: pakopiste. Kun vedät tien/polun (ja kaikki muut pakopisteen suuntaiset viivat) sen kautta, sun tie luikertelee horisonttiin ja jatkuu eteenpäin. 😀 Nyt käy vähän niin, että Cozmina on laukkaamassa taivaista kohtisuoraan maata päin. No, kai ne enkelitkin jotenkin laskeutuvat, eikö niin? 😀 Vaan mistä sen tietää, vaikka olisi ollut hevosella niin kovat vauhdit, että kohtisuorasta onkin kysymys.
Mutta kuten sanoin, hepassa onnistuit. Tämä on mielenkiintoinen kuva. Virtuaalihevosilla harvemmin näkyy ns. kuvituskuvia, joista ei ole sinänsä mitään hyötyä laatiksissa tai jotka eivät nosta sen arvoa siinä mielessä. Musta on tosi ihanaa, että joku viitsii piirtää näitä ”ylimääräisiä” kuvituskuvia. Talleilla otetuista valokuvista kun kuitenkin melkein kaikki oikeassa elämässä on näitä. Kuka oikea ihminen tekee mitään vieraan hepan rakennekuvalla? Jollain kesäleirimuistolla tmv tekee paljon enemmän!
-
Vai vauva vai ruohomaha. 😀 Mun mielestä hitaasti etenevissä tarinahevosissa parasta on just se, että ainakin itse osaan tarttua hetkeen vain niiden kanssa. Voi kuinka monta sataa (vai varmaan jo tuhatta) virtuaaliheppavarsaa mun hevosille on syntynyt, ja koska tasan yksi on tarinahevosvarsa, vain yhden tamman kantoajasta mulla on muistikuvia ja yhden tiineyttä olen mitenkään pidempään seurannut. Tässä koko tarinassa se hitaus ja hetkessä vähän roikkuminen on mun lempiasia. Siis muussakin kuin siinä, miten Flida on nyt kantava ja miten olet sen tiineyteen aina välillä viitannut. Elättelen jo toivetta että Noa pitää varsan ja senkin vaiheita saisin seurata sillä tavalla pitkään ja hitaasti, niin kuin mun maailmassa ”oikeiden tarinahevosten” kanssa on tapana.
Tässä tarinassa on ihana rento ote. Jos olisin sun kustannustoimittaja tai betalukija, yliviivaisin ekan lauseen, koska et viittaa teemaan enää uudestaan, mutta mistään muusta en naputtaisi. Vaikka väkeä lähtikin yllättävän paljon, mihin Noakin viittasi, pitäydyit silti lähimpien mukaanlähtijöiden piirissä, ja se toimi tällä kertaa hyvin. Yleensä usutan aina mainitsemaan muita ja leikkimään muiden kanssa, mutta silloinkaan en tarkoita että koko ajan ja kaikkien kanssa joka jutussa. Liikaa väkeä tekee helposti sopasta sekavan, eikä tunnelmaa ole helppo pitää rauhallisena. Sitä paitsi oikeassakaan elämässä, jos parikymmentä ratsukkoa kiitää metsiin, ei kyllä mitenkään ehdi noteerata kaikkien tekemisiä tai rupatella kaikkien kanssa! Sopivissa käänteissä kuitenkin ehdit ja viitsit tosi paljon, vau.
Paras kappaleesi tässä tarinassa on toisiksiviimeinen. Siitä välittyy tunnelma hienosti, ja ainakin mun mielestä olet kirjoittanut siihen sellaisia havaintoja joista just Noa voisi nauttia ja jotka on juuri sen tyylistä nostaa esiin kertojana.
-
Mun käy taas Tiitusta vähän sääliksi, kun se ottaa tuollaisen hassuttelunkin niin vakavasti. No se on osoittautunut sille tyypilliseksi piirteeksi, ja pidän sitä tosi suloisena ja tietenkin tarinallisesti viihdyttävänä. Mutta voi raukkaa, oikeasti! 😀 Kyllä nyt Hellolle voi sanoa mitä vain — mutta sen tietenkin tajuaa ja oppii vasta ajan kanssa.
Sen sijaan mä en yhtään ihmettele, miten Tiitus huolestuu lopulta siitä yöksi menemisestä. Niin kuin sanoin, sille on tyypillistä huolestua, ja kyse on sille vakavasta asiasta, mutta kun se pelkää että Hello nauraa sille… Mulla on sellainen hämmentävä olo, että mä olen itse vähän pahoillani, kun laitoin Hellon silloin kerran sillä tavalla Tiitukselle nauramaan ja siten sen luottamuksen pettämään. Hello taas ei taida olla kauhean pahoillaan, kuin vain satunnaisesti. Se kuvittelee, että se on ollut tarpeeksi pahoillaan, ja että koko juttu muka pyyhkiytyisi sillä suurimmaksi osaksi pois.
Mä tiedän ettei kaikki pysty samastumaan Tiituksen epäröintiin ja edes takas soutamiseen ja huopaamiseen, koska kaikki nyt ei vaan suhtaudu asioihin tai ihmissuhteisiin samalla tavalla kuin se. No mä pystyn ymmärtämään hyvin vieläkin melkein kaikki sen ajatukset. Silti mä luulen että ainakin suurin osa sun lukijoista on mun kanssa yhtä mieltä siitä, että hienosti sä tätä kaikkea käsittelet tekstissä. Mäkin luen tätä tosi mielelläni ja odotan lisää, vaikka mä olen varmaan oikein erityisen allerginen liialliselle alleviivaukselle ja liian nopealle etenemiselle. Musta oli vaan hauskaa, että Tiitus alun perinkin lähetti sen ensimmäisen viestinsä, vaikka en tiennyt mitä siitä seuraisi. Paitsi että näin saman tien sieluni silmin Hellon takapihallaan saamassa sen viestin. :DD Tämän loppu oli kuitenkin suloinen. Mä uskon että niiden ilta meni hyvin. Eihän Hello muutenkaan uskalla kuin soittaa suutaan ja käpälöidä, jos sitä ei varta vasten yllytä. :DD
-
Voi vetäkää joku nyt tervaristi seinään. Uunosta on näköhavainto esteillä! Olin varma, ettei se kompuroisi edes maapuomin yli, vaikka Eira väittääkin toisin. Nyt on senkin flikan sanat sitten Alma todeksi todistanut! Ei Uunosta varmaan mitään estetähtöstä tule, mutta näköjään sillä voi vähän takapihalla hypähdellä.
Kuvaat niin hauskasti ja järjestelmällisesti usein sitä, miten Uunolla on aina nälkä, ja miten se osaa esittää väsynyttä ja raihnaista luistellakseen töistä. 😀 Mulle sen esitys menisi ihan varmasti läpi. Mutta mulle meneekin kaikki läpi, koska en ole vieläkään oppinut sisäistämään sitä faktaa, että eläimet osaa valehdella. Mun ensimmäinen koira esimerkiksi vanhaksi tultuaan alkoi ontua tosi surkeasti kun kutsuin sitä hihna kädessä, mutta kun laitoin hihnan pois, niin jännästi se jaksoi taas juosta pallon perään. 🙂 Lenkit loppui kyllä siihen, kun se ei enää halunnutkaan: se oli silloin 12-vuotias collie! Samalla tavalla tietty Uunonkin esitysten taustalla on se, että se haluaisi talliin lepäämään ja syömään. Onneksi se on kuitenkin nuori ja terve. Luulisin, että pieni pakottaminen tekee sille ihan hyvää. Muutenhan se lihoo kiinni karsinaansa.
Vitsi kun ehtisin tämän tilanteen muuten piirtämään. Mulla on niin suloinen mielikuva siitä, miten muuan Uuno kaikkensa pinnistää päästäkseen 25-senttisen miniesteen yli. 😀 Siltä taitaa puuttua itsetunto hyppäämisen suhteen mun mielikuvissa. 😀
Kymmnen pisteen vihje muuten vielä sekä tällä tavalla huvikseen kirjoittamiseen että koulua varten kirjoittamiseen! Kun olet saanut tekstisi valmiiksi, tee ainakin kymmenen minuuttia, mielellään vaikka puolikin tuntia jotain ihan muuta. Palaa sitten lukemaan tekstisi ihan kaikessa rauhassa vielä läpi ennen kuin julkaiset sen. Löydät sillä tavalla monta sellaista helppoa näppäily- ja ajatusvirhettä, jotka osaisit kyllä ihan varmasti korjata, kun muuten olet niin taitava kirjoittaja ja osaat kieliasiatkin ihan ilman mitään ongelmia. 😀 Mä saatan joskus seisottaa mulle rakkaimpia tekstejä viikonkin ennen julkaisua ja muokata kymmenen kertaa, jotta niistä tulisi parempia. Suurimman osan kanssa kuitenkin odotan vain sen puoli tuntia, koska ei sen joka tekstin kanssa tarvitse niin justiinsa ollakaan! 😀 (Ja vaikka vuoden niitä tarkistelisin, niin ei ne silti ihan virheettömiä ole, eikä siitäkään kannata paineita ottaa.)
-
Suloinen pikku tuokiokuvaus! Olisipa kiva nähdä Jitan ottamat kuvat Bellistä ja Flidasta. Varmasti ne olivat niin suloisia, että vähintään päätyivät Instaan. 😀
-
Joo, yrittäkää vain pelata Monopolya Hellon kanssa. Kun tontteja ei suostuta huutokauppaamaan, sehän vaikka lyö väkeä ohjekirjalla päähän, että tuossa se hitto vie lukee että täytyy!! 😀 Sen pelistrategia on täysin riippuvainen sen säännön noudattamisesta: siksihän se haluaa noudattaa sääntövihkoa kuin Raamattua. Ja jos sitä noudatetaan, se voittaa kyllä aina ja on patjalinnoituksensa ansainnut. Mulle tulee siitä muuten heti mieleen se Frendien linnoitus. Hello on Joey…
Mulla tulee tästä tekstistä niin mieleen sellaiset kymmenenvuotiaiden yökyläreissut, joissa ”VALVOTTIIN KOKO YÖ” kun oltiin niin kovia tyyppejä, eli todellisuudessa kaikki simahti ysiltä viimeistään. Ja kauhea sotku, jota en muista kenenkään i-ki-nä jääneen siivoamaan. :DD
-
Voi Tideeee, eikö se ole muka ikinä kuullut ettei se ole niin justiinsa: kyllähän Helou pärjää aina, yksinkin. 😀 Mutta joo: onneksi Tiituksen päälimmäiset ajatukset ovat, että peli meni hyvin. Mun kaltaiselle kilpailuhenkiselle röllille voitto ja häviö merkitsevät tietysti kaikkea, mutta surkein on sellainen häviö, kun tuntee ettei saanut annettua kaikkeaan jostain syystä. Nyt on peli onneksi mennyt niin, että joukkue teki parhaansa, ja toiset vaan olivat parempia. Sen voi sulattaa. 😀
Sun heppakerronta on tässä hyvää ja arkista. Se viestii siitä, miten Tiitus jo hevoset tuntee, ja täytyyhän hänen, koska onhan hän jo aika monta työvuoroa joutunut orjapiiskuri-isännän määräämänä tekemään. 😀 Siitä, miten Tiitus ei ajatuksissaan kuvaile hevosia vaan käyttää niistä nimiä, mä luen tätä samaa tuttuutta. Elukoiden kanssa ainakin mä ajattelen aika kauan että toi on toi ruunikko suokki, tai toi harmaantunut musta mopsi, vaikka olisin kuullut niiden nimet. Sitten jossain vaiheessa sitä huomaakin ajattelevansa niitä ihan vain nimillä, kun niistä on tullut tuttuja ja yksilöitä. Joka hepan persoonallisuuspiirteetkin näkyvät tässä tekstissä.
Toinen, jonka kanssa vedät hyvin, on se miten saat käsiteltyä tässä kahta asiaa ja kiedottua niitä toisiinsa. Tällä kertaa valitsit tehdä melko alleviivaavat siirtymät ja ohjata lukijaa niiden kappaleiden aluissa, joihin siirtymät kiroitit. Se ei ole huono vaihtoehto, kun kuvaat arkea, vaan just hyvä ja selkeä. Jos kuvaisit vaikka unta tai humalatilaa, joutuisit tietty todennäköisesti keksimään toisen tavan siirtyä reaalimaailmasta ajatuksiin ja muistoihin. 🙂 Mutta nythän Tiitus on ihan täysillä matkassa.
Taas mä tiedän just, mitä Hello tekee Tiituksen viestillä. 😀 Vitsit kun osaisin tehdä gifejä, tai edes pieniä videoita, niin saisin toteutettua (ainakin omasta mielestä) sikahauskan tarinan. 😀
-
Näitä Sebastianin juttuja on niin jännä lukea, koska huomaan, etten kehittele näihin lukiessani kommentteja, vaan ennemminkin mulle tulee järkyttävä tarve aina avautua et heeeeei mäkin koen noita ja noita tunteita ja mulla ei ollu hiiriä mut rotta ja hei mun yks koira on Taavi ja heei mun entinen liikutusheppa muute — :DD On siis löytynyt nyt sellainen hahmo, jonka elämässä on meneillään aika paljon jotain sellaista, mitä mun elämässä ennen oli, ja jonka syvimmät persoonallisuuspiirteet muistuttaa mun persoonaa. Sentään ei ole vielä ainakaan sellainen olo kuin itsestään lukisi, koska samalla Sebastianissa on niin paljon eroa muhun, ettei se ihan mene ahdistavan puolelle vielä.
Musta on kuitenkin ihana lukea, että se löytää tallilta seuraa, ja vaikka se on aina huolissaan ihmisten kohtaamisesta, sillä on kuitenkin ollut aika helppo ja vauhdikas alku. Sebastian uskaltaa ihan tosi paljon, ja selkeästi sillä on itsestään paljon todellisuutta negatiivisempi mielikuva. Se tiedostaa kyllä, että puhuminen helpottuu kun se pääsee alkuun, mutta eihän sille ole niin hirveän vaikeaa tutustua ihmisiin kuin se sai mut luulemaan. Sehän tuntee jo vaikka keitä kuitenkin. 🙂
-
Aikamoisia saavutuksia! Näyttelysaavutukset ovat mulle vieläkin, kahdenkymmenen harrastusvuoden jälkeen aika hepreaa, mutta niiden eteen saa varmasti hommia paiskia. 🙂 Yksittäisistä kisoista kertominen taas on aina kunnioitettava veto, oli kyseessä sitten tarinakisa tai ei. Olen kuullut huhuja, että joillain harrastajilla on ollut sellaisia hevosia, joista oikeasti kirjoitetaan joka kisasta. Siis jokaisesta. Herran tähden että siinä saa olla mielikuvitusta, että jokaisesta saa oikeasti hyvää tekstiä aikaan! Olen itse harvemmin edes nähnyt tällaisia kisatarinoita nykyaikana, koska ennen vanhaan se oli niin kulunut aihe. Mutta näin tauon jälkeen tämähän on oikea harvinaisuus, ja näin selkeää ja maanläheistä tarinaa lukee ehdottomasti mielellään! 😀
Musta on huvittavaa, miten Heli itsestään puhuu tuossa alussa. Idea kisata on ääliömäinen ja näyttelymenestys on noussut hattuun ja vaikka mitä. Pöh. 😀 Tulee niin tosi kovasti sellainen suomalainen vaatimattomuus mieleen, vaikka Heliä sitten ihan oikeasti jännittääkin aivan kamalasti! Vaikkei jännittäisikään, vaikka uskoisi menestykseensä, sitä pitää muka aina välillä vähän itseään tuolla tavalla parjata muille. 😀 Mäkin sanon aina kun menen koiranäyttelyyn, että menen vain kokeilemaan. 😀 Vain ihan muutamalle luotettavalle tyypille kehtaan sanoa, että ei kun sertiä mä meen hakemaan! Niistä tietää, ettei ne käytä sitä mua vastaan, jos sertiä ei tulekaan. 😀
Uskon, että isäntä kunnioittaa vähäsen liikaakin arvonimiä. Se tuskin on nähnyt oikeita palkittuja hevosia, Otsonmäen maatiasten kanssa kun on elämänsä viettänyt. Uskaltaakohan se enää edes hengittää Inkaan päin lopulta?
Vaikka tämän tarinan lopussa käy hyvin (voitto tulee ja jännityskin luikertelee lapin metsiin) niin silti mua harmittaa, että Helin täytyi yksin lähteä Nuoskan ja Inkan kanssa. Kisat on nimittäin aina sellainen paikka, jossa ainakin mä itse kaipaisin aivan hirveästi jotakuta kädestäpitelijää ihan vain olemaan mun kanssa. Mä en lähde yksin edes niille koiranäyttelyreissuille! Saati sitten jos pitäisi muutakin tehdä kun mennä vähän rinkiä juoksemaan että kato tässä on tää mun koira. Koska olisihan Helille ollut mukaanlähtijäksi vaikka isäntä itse. Vaikka en usko, että Heli olisikaan sellainen, joka ekana kehtaisi seuraa pyytää. :/ Ehkä joskus vielä. Onneksi kisoissa kävi kuitenkin hyvin. Ja niinhän se on, että mitä enemmän kisaa vain, sitä vähemmän jännittää. 😀
-
En mä tiedä olenko mä sitten tosi estynyt tai jotain, mutta kyllä vaan mulle on vieläkin vaikeaa puhua seksistä, vaikka mä olen ihan aikunen ihminen myös. Mun näkökulmasta turhaan se Tiitus itseään siitä sättii. Päin vastoin, rohkeestihan se sai suunsa auki. Jos mä olisin sen kanssa samassa tilanteessa nyt tästä yhtäkkiä, niin en kyllä yhtään tietäisi, mitä tekisin. Veikkaan että menisin aiva lukkoon vaan ja nopeesti. Mun on vaikee jopa kirjottaa aiheesta yhtään mitään, edes siis hämmentävää vihjailua, vaikka kyse on keksityistä tyypeistä, ja vaikka mun ei olisi edes tarkoitus ikinä näyttää kenellekään sitä mun hämmentävää vihjailuani!!
Samastun taas Tiituksen pieneen mustasukkaisuuteen. Mussa on sitä. Haluaisin väittää ettei ole, mutta kun on. Mä en halua nähdä mitään menneiden heilojen kuvia myöskään. Se on ihan OK että niitä on ollut, mutta ei kai mun ja Tiituksen tarvi varta vasten hankkia itsellemme pahaa mieltä oikein kaivelemalla niiden kuvia jostain Facebookista? 😀 Olen päättänyt, että se on riittävän aikunen tapa suhtautua: että pysyn vaan etäällä niistä kun kuitenkin olisin jotenkin hämärällä etäisellä tavalla mustasukkainen. 😀
Musta on hauska lukea Tiituksen mielialojen vaihtelusta tokassa kappaleessa. 😀 Se käy kahden lauseen aikana läpi kolme ihan täysin erilaista tunnetilaa, ja just tällä tavalla kirjotettuna ne on hyvin ilmaistu. Se, ettei niillä ole sen enempää palstatilaa, kertoo mulle just siitä kuinka nopeasti ne vaihtelikaan. Olisihan niissä ollut ihana velloa, mutta sitten siitä koko tilanteesta olisi tullut pidempi ja vähemmän viihdyttävä. Yleensä tykkään siitä pyörittelystä ja vellomisesta, mutta tässä tämä on nappisuoritus!
Mutta kyllä vaan Tiitus on koko ajan enemmän mun sankari. Sillä on niin normaaleja huolia, joista sä kerrot niin kuin ne olisivat tosi tosi uniikkeja, niin kuin ne ovatkin kun ne osuvat just kunkin omalle kohdalle! Ja sitten se on niin rohkea, vaikka se pelkää. Toivottavasti en luo sulle painetta tehdä siitä AINA rohkeaa, kun joka kerta kehun samaa asiaa! 😀 Koska saa se romahdellakin, jos jokin vaan on sille joskus liikaa, ilman että pitäisin sitä yhtään vähemmän rohkeana. 😀
-
Oi vitsit. Mitä enemmän luen tästä maastoretkestä, sitä hauskemmalta se vain kuulostaa. 😀 Mun ihan lempparijuttu tässä tarinassa on se, miten hienosti otat muiden jutuista koppia ja jatkat ja lavennat tätä yhteistä tarinaa! Sitä se yhteisöllinen kirjottaminen on, ja teet sen tosi tosi hienosti. Et vain toista muiden juttuja, vaan nimen omaan teet niin, että otat ne huomioon ja lisäät kuitenkin omia kommelluksia soppaan, kuten — hyi yök — naamalle lentävän koppakuoriaisen. 😀
Mun mielestä uninen Uuno on tosi suloinen ajatus. Se on muutenkin yksi mun henkilökohtaisen listani top 10 söpöimmistä virtuaalihevosista, ja sitten vielä kun kuvittelee sen silmät vähän lupsuen lähdössä Alman kanssa lenkille. :DD Aww. Ja kun se vielä kerjää leipää. 😀 Tällä tekstillä on niiiiiiin söpö otsikkokin, että heti kiinnitin siihen huomiota!
Tarinan ulkopuolisista jutuista kiittäisin tosi isosti sua siitä, että olet heti lähtenyt erittäin rohkeesti kommentoimaan muiden juttuja! Joskus on vähän jännittävää sanoa toisten teksteistä tai kuvista mitään, mutta sulta sekin luonnistuu! Ja mä lupaan, että kommentti kommentilta se vielä helpottuu entisestäänkin. 🙂 Ihmisille tulee ihan oikeasti tosi hyvä mieli, kun ne oikein näkee että joku on lukenut niiden kirjoittaman jutun läpi tai pysähtynyt katsomaan niiden piirtämää kuvaa!
-
Noni, nyt Hello ei päätä :DD Mä niin elävästi voin kuvitella tämän tilanteen. 😀 Ja sen, että kukaan ulkopuolinen ei kyllä enää uskalla tälle retkelle kun kuulivat mitä hulluja täällä liikehtii!! 😀
-
Oi Oona on niin positiivinen. 😀 Nyt sataa ja moni ajattelee, että voi nenä, kiva, märkiä hevosia ja sisällä ratsastamista. Oona ajattelee, että ihana kesäinen sadepäivähän tämä on: hoidetaanpa ratsastus maneesissa. Sekään, kun paikalla on muita, ei ole ikävä juttu, vaan ennemminkin mielenkiintoinen.
Mä olen tosiaan ollut omien laskujeni mukaan noin neljä miljardia vuotta YLAn tekstituomari, ja voi vitsi että mä toivoisin laatishevosilta tällaisia tekstejä. YLA:ssa saa viimeiset tekstipisteet siitä, että päiväkirjoista paistaa läpi paitsi hevosen, myös hahmon (YLA:ssa vanhanaikaisesti siis vielä ”kirjoittajan”) persoona. Mä luulin, että väellä on näitä tekstejä, kun aloin tuomariksi, mutta ei tosiaankaan ole. 😀 Kyllä mä näitä lukisin, ja antaisin näistä ne viimeiset persoonallisuuspisteetkin, joita en ole kuin varmaan parille ikinä antanut. Olen ennenkin sanonut, ettei se ”persoonallisuus” ole mitään uniikkia tapahtumaa, vaan ihan sitä että joka hahmolla ja hevosella on oma tapansa toimia. Sitten vielä kun tällaisia tulisi päiväkirjoissa vastaan sillä tavalla, että meille tuomareille, jotka ei välttämättä tunneta koko tarinaa, linkitettäisiin tekstiin hahmot ja sellaiset oleellisimmat vanhat tarinat joihin jutuissa viitataan niin ai kun olisin fiiliksissä. Parhaassa tapauksessa tähänkin tekstiin olisi vielä lätkäisty Milanin ja Jessen kuvat kuvitukseksi pienellä, ja kuvateksteissä olisi ”se mustiin pukeutunut tummatukkainen mies” ja ”se vaaleahiuksinen ulkomaalaisen näköinen mies” niin mun näpertelijänsieluani hivelisi niin että olisin suurin piirtein valmis menemään naimisiin sen kirjottajan kanssa. :DD
Vaikka ymmärränhän mä, itsekin satoja ja satoja hevosia laatiksiin liukuhihnalta vieneenä, ettei kukaan jaksa enää panostaa näin paljon siinä vaiheessa kun joka kuukausi ilmoittaa joka laatikseen täyden hevosmäärän niin kuin joku minä itse monta vuotta tein. 🙂 Mä häpeän mun laatishevosiani. Niiden sivuilla ei ole yhtäkään tarinaa, vaan pelkkää tekstiä. Tää on tarinaa.
-
Vitsit miten sun ahkeruutta ja luovuutta ihailenkaan kun viitsit kirjoittaa ekana sekä yömaastosta että yökylästä. Uskon että muutkin on tosi kiitollisia, koska tämä tekee muiden kirjottamisesta oikeasti paljon helpompaa ja mielenkiintosempaa.
Voi olla hyvä, että Sebastian joutui Nellyn kynsiin. Nelly kuitenkin tuntee kaikki ja on aina pää auki jostain asiata, joten ihan sen menoa seuraamallakin pääsee porukasta jyvälle. Lisäksi musta tuntuu, ettei Sebastian ihan kauheasti edes Nellyä arastele! Se taitaa olla ihan looginen juttu alkujännityksen jälkeen, koska Nellyhän on sosiaalisesti tosi taitava ja osaa kyllä pitää keskustelua yllä kun Sebastian ei aluksi tykkää puhua.
Ihan niin kuin aamulla sitä paitsi Sebastianin olisi helpompi olla. Onhan keittiössä toki vähemmän porukkaakin kuin illalla, kun osa nukkuu ja osa odottaa pääsevänsä kylppäriin. Mutta luulenpa vain, että enemmän se kertoo siitä, kuinka edes osa naamoista on Sebastianille vähän tutumpia.
Musta on kiva lukea nyt vielä siitä, miten Sebastian on arka ja rajoittunut, mutta veikkaanpa sen muuttuvan edes joidenkin seurassa pikkuhiljaa. Ja hahmon kehityskaartahan on aina mielenkiintoista seurata. Hyvä, että hän uskalsi astua ulos mukavuusalueeltaan ja jäädä muiden kanssa yökylään.
