Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aika noloa muistaa nyt vasta ilmoittaa nämä…
Eetu & Nelly
Hello
Eira
Inari
Chai (kai se tulee Noan kanssa vaikka Noa ei huomaisi ilmoittautua? Ryöstetään ihmisten hahmot: niin meillä on ennenkin tehty!!) -
Kaikkeen sitä isäntäparka pakotetaankin
Tuvassa elettiin normaalia elämää. Hevosia oli paljon laitumella, joten sekä minä että Camilla ehdimme juoda kahvimme samaan aikaan. Nelly oli tehnyt sämpylöitä, joita järsi selaten samalla jotain instaa tai pönstaa tai mitälie puhelimeltaan hajamielisen näköisenä ja hiukset huolimattomalla nutturalla. Marshall hymyili Ellille ja kävelytti hänelle pöydällä pientä keltaista muovikirahvia, jonka Hello oli tuonut kirpparilta muiden viidakon eläinten kanssa ja jota Nelly oli pessyt astianpesukoneessa kolmen kierroksen verran. Niklas seurasi leikkiä, tai ennemminkin Marshallin kasvoja nojaten silmät haaveksivasti puolikiinni kyynärpäitään pöytään ja leukaansa nyrkkeihinsä. Janna yritti voidella sämpylää, mutta se näytti vaivalloiselta, koska leipä oli vielä kuumaa ja koska hänellä oli kiire Camillan jo ojentaessa kättään voiveistä kohden ja odottaessa vuoroaan. Minä tyydyin ottamaan pelkkää kahvia, koska leipä ilman kinkkua ei ollut kunnon leipää, ja kinkkuahan ei viitsinyt ottaa pöytään, koska Janna epäili Ellin saaneen poskiinsa ihottumaa joko kinkusta tai Hellon koirista. Sitä paitsi jos kinkkupaketti avattaisiin, Ellin lisäksi kerjuulla olisivat Mielikki, Onni, Jerusalem ja Lallero, jotka kaikki nukkuivat ihan hiljaa jossain päin taloa, Mielikki varmaan meidän sängyssämme.
”Siinä on”, Camilla sanoi, kun sai voideltua pienen sämpylänpuolikkaan. Hän ojensi sitä Ellille.
”Mulle mulle mulle!” Elli vaati kädet ojossa.
”Joo joo, sulle sulle. Ota!”
”Ota!” Elli toisti ja pusersi sämpylän tohjoksi.Suuta kohti sämpylä silti meni puserrettu klimppi kerrallaan. Kun Elli otti pienen kirahvin toiseen nyrkkiinsä, suussa kävi sen pääkin vuorotellen leivän kanssa. Joka kerta Marshall veti kuolaisen kirahvin lapsennyrkkeineen päivineen Ellin suusta niin että maiskahti, ja Elli laittoi tyytyväisenä leipää kirahvin tilalle. Voisipa meilläkin olla tuollainen muovieläimensyöjä…
”Mulle mulle mulle”, Elli sanoi uudelleen heti kun tohjoinen leipä oli syöty. Hän ojenteli limaisia käsiään kohti Camillaa, jolta oli saanut edellisenkin ruokapalan.
”Mä syön nyt tämän itse!”
”Anna!”
”Enkä anna! Tää on Camillan oma leipä. Odota hetki.”
”Äiti teköö sulle leivän, orota”, Janna havahtui ja ryhtyi voitelemaan leipää.Elli imeskeli kirahvia kaikessa rauhassa, kun Janna voiteli uutta sämpylänpuolikasta. Juuri kun Ellille oltiin ojentamassa valmista leipää, Nelly henkäisi niin, että sai varmaan kaikki muutkin kuin minut hätkähtämään. Leipä mätkähti pöydälle voipuoli alaspäin ja muovinen kirahvi kopsahti sen vierelle. Ellin suu aukesi, silmät kurtistuivat ja käheä ulina alkoi nousta lapsen kurkusta hitaasti mutta varmasti.
”Mikä ny?” kysyin Nellyltä etsien välitöntä vaaraa selkäni takaa. Ainakaan se ei ollut se Noan käärmeolio, ja hyvä olikin ettei ollut. Se tästä puuttuisi, jos se olisi päässyt pistämään koiria ja kakaroita. Myöskään koiria ei näkynyt, eikä edes pöydällä ollut mitään vaarallisen oloista.
”Ei kuule mitään hätää!” Nelly sanoi Ellille. ”Nelly vähä säikähti — kato kun kirahvi menee syömään sun leipää. Otakko ennen kun kirahvi syö?”
”Joo”, Elli nyykäisi, ja itkukohtaus oli ilmeisesti peruttu, vaikka hänen silmänsä lainehtivat vuotamattomista kyynelistä.
”Mikä tuli?” kysyin uudestaan.
”Mä muistin et kukaan ei oo sanonu Milanille Oskarista.”Milanille. Vai että piti sillekin ilmoitella joka napsahduksesta, joka meidän tallilla tapahtui. Eihän se ollut edes täälläpäin tällä hetkellä. Mitä sille kuului, mitä täällä tapahtui? Johan sen läsnäolosta oli kerran päästy. Vieläkö sille piti peräänkin soitella? Mistä sen tiesi, vaikka se ilmaantuisi takaisin? Vaikka varmaan se joskus ilmaantuisi, kun ei ollut karsinapaikkaakaan irtisanonut. Mutta jos sille ei ilmoittelisi kukaan yhtään mitään, mitä jos kävisi niin ihana tuuri, että se unohtaisi tulla ikinä kotiin! Sitä paitsi eikös se ollut Olavin homma tiedotella kaiken maailman ryssänpojille Milanista? Minä en ainakaan sille soittaisi, hyi että!
”Älä yhtään katto ton näkösenä!” Nelly komensi minua ennen kuin ehdin edes sanomaan mitään. ”Sun pitää soittaa sille.”
”Minen sille soita!”
”Sun pitää. Se on Oskarin paras–”
”Sei oo yhtään mitään. En soita.”Tunsin miten Camilla, Marshall ja Janna vilkaisivat minua. Niklas tuijotti ihan avoimesti niin kuin jotain telkkariohjelmaa. Nellyn silmäkulmiin ja suupieliin ilmestyi päättäväisiä ryppyjä.
”Tää menee niin, että ensin sä oot koko päivän pahalla päällä ja urahtelet tuolla ja tiuskit, kun sä ajattelet sitä soittamista. Sä kitiset ettet sä aio soittaa sille, vaikka mä en sanois enää koko jutusta mitään. Sitten lopuksi kun sä menisit nukkumaan, sä et vois kuitenkaan olla nousematta ja soittamatta, ko sä et voi nukkua enää, ko sä tiedät että Oskarin paras kaveri ei tiedä, että Oskari on sairaalassa. Ihan sama vaikka sä olisit mitä mieltä Milanista, niin Oskarista sä kuitenkin tykkäät paljon enemmän kun inhoat Milania. Eli mitä sanoisit, jos skipattais se sun koko päivän murjotus tällä kertaa ja soittaisit vaan heti?”
Tuhahdin ja asettelin käteni puuskaan.
”Camilla soittaa”, ilmoitin ja nostin nokkani enemmän kattoa kohti ja poispäin Nellystä.
”Ei mulla oo sen numeroa”, Camilla väitti.
”Onpahan! Soon yhtenänsä teillä kyläskin, kyllä minä tiärän!”
”Se on Suden kaveri, Sudella kylässä.”
”Sä sille soitat”, Nelly vaati.
”Kattothan ny. Kun mä kerkiän.”
”Ei kun nyt!”Yritin katsella kattoon ja sitten kahvikuppiin, mutta Nelly ei herennyt tuijottamasta minua. Murahdin jotain luovuttamisen merkiksi ja kaivoin kännykän takataskusta. Onneksi siinä ei montaa numeroa ollut, niin että sen penikan numero oli nopea etsittävä. Sillä aikaa kun puhelu yhdisti, näytin ruutua nopeasti Nellylle, joka nyökkäsi ja nojautui sitten taaksepäin penkillä.
”Milan?” se penikka vastasi vakavalla äänellä.
”Soon Hopiavuoren Eetu.”
”Ai — hei?”Yhtäkkiä en oikein tiennytkään, mitä pitäisi sanoa. Hetken ajaksi erehdyin kai ajattelemaan niin kuin Milan ajattelisi, niin kuin Milan olisi ihan oikea kunnon ihminen. Minä en saisi varmasti hengitettyä, jos joku soittaisi ja sanoisi, että Nelly tai Hello tai Leevi tai äiti makaa sairaalassa. Tai että Eira on pudonnut päälleen hevosen selästä. Tai Marshall katkonut jalkansa tuossa pihassa. Tai Niklas tai Sonja tai–
”Oskari”, sanoin puhelimeen ja rykäisin ennen kuin sain jatkettua.
”Mitä? Mitä! Mitä Oskari! Eetu!”
”Se sai vähä hevoosen kans kipiää ja soon Seinäjojella sairaalas.”
”Vähä kipiää!” Nelly puuskahti hiljaa.
”Mitä? Meni rikki jalka? Käsi? Hän haluaa minä ratsastan Sintin kanssa nyt? Minä soitan Oskarin kanssa. Sovin, koska täytyy–”
”Et sä voi kun soon… Koomassa. Soon nukutettu jotta sen aivot paranoo.”
”Mitä?”Kerro nyt tuollaiselle, joka ei osaa mitään kieltä kunnolla. Siristelin Nellylle silmiäni. ”Käytä helpompia sanoja”, hän kuiskasi.
”Oskari nukkuu. Soon nukutettu. Sei herää ennenku se saarahan parempahan kuntohon.”
Milan oli hetken hiljaa linjalla. Vain hengitys kuului. Sitten alkoi hermostunut ärrää ja ässää sihautteleva ja pärisyttelevä puhe, joka aivan taatusti sisälsi vieraskielisiä kirosanoja kaiken muun ohella, tai ehkä ainoastaan. Ei siitä ottanut pirukaan selvää. Tai itse asiassa — ehkä joku ottaisikin!
Vilkaisin Marshallia, joka oli kovasti keskittyvinään Ilkka-Pohjalaisen lukemiseen. Ojensin luuria häntä kohti.
”Mitä?” Marshall kysyi.
”Se paasaa sitä venäjäänsä. Voikko puhua sille tai tulukata tai jotaki?”
”Tuota–” Marshall epäröi.
”Se on serbi, senki ääliö!” Nelly ärähti.
”Venäläänenhän sinoot?” ihmettelin Marshallille. ”Tai ainaki puhut venäjää, ekkö muka?”
”Kyllä, mutta–”
”Ei kun Milan on serbi!” Nelly sanoi ihan yhtä vihaisesti kuin äskenkin. ”Ei se siellä venäjäksi sulle paasaa!”
”Ai nii joo. Minä unohrin kun se kuulostaa tosi samalta…”
”Susta on kyllä hienotunteisuus niin kaukana etten mä aina ymmärrä miten mä sun emännäksi päädyinkään…”Ei auttanut kuin jatkaa itse kuuntelemista ja puhumista. Eikö nyt edes jotain englanninkielentaitoista olisi voinut laittaa tähän hommaan, jos kerran venäjän kielestä ei ollut apua?
-
Siltä varalta, että Oskari herää
Olin päästänyt Sintin omin lupineni laitumelle. Turhaan se tallissa seisoisi ja odottaisi. Olavi Susi oli kuitenkin ilmoittanut haluavansa tavata sen, joten Camilla oli hakenut tamman takaisin. Se oli lähtenyt laitumelta kuulemma vastentahtoisesti, mutta siinä se nyt seisoi suulissa suojassa hiljaiselta, tiheältä sateelta.
”Hyvään kuntoon se on tullu”, Olavi Susi tuumaili Sinttiä taputeltuaan. ”Miikan olis pitäny tulla kans kattomaan sitä… Olis saanu olla ylpeä… Mutta harmi…”
En oikein osannut päättää, pitikö Olaville pitää seuraa suulinpieleen nojailemalla, vai olisiko hänet pitänyt oikeastaan jättää rauhaan poikansa hevosen kanssa. Koska hän jutteli, vaikkakin lähinnä itsekseen, olin päätynyt jäämään. Mitään en osannut oikein sanoa ja Sinttikin oli hiljaa. Viereiseltä kentältä kuului kavioiden rouhahtelu hiekkaa vasten aina välillä, eivätkä edes linnut laulaneet sateella.
”Pitäis kai tehdä jotain ratkaisuja tämänkin suhteen”, Olavi mutisi enemmän itselleen kuin minulle. ”Menee hyvä hevonen nopeesti huonoon kuntoon, jos ei kukaan… Mutta…”
”Miten Oskari voi?” pistin siihen väliin. En voinut olla enää kysymättä.Olinhan minä uutiset kuullut lähinnä Alexin, Camillan ja Hellon kautta. Kerran olin itsekin käynyt kertomassa, että Oskarin hevonen oli ihan kunnossa, mutta eipä Oskari tuntunut siitä mitään ymmärtävän. Hänet piti pitää unessa, jotta aivojen turvotus laskisi. Kuinka kauan sitä voisi jatkaa?
”Ei se ainakaan tänä vuonna enää ratsastele, siltä se näyttää”, Olavi tuumasi rauhallisesti, mutta puri heti sen jälkeen hampaansa tiiviisti yhteen ja rutisti silmänsä kiinni.
Olavin katse kävi kentällä. Pond ravasi siellä hirvimäistä raviaan, jota se Noel-poika näytti yrittävän epätoivoisesti koota. Välillä hän tuntui onnistuvankin. Mutta vaikutinpa epäkohteliaalta: Olavi luuli, että kyselin sellaisia asioita ihmisten aikana. Sitä varten hän vilkuili ratsastajaa yhtenään.
”Soon Noeul se. Sei puhu suamia, enkä usko jotta siton vaivattu tällä hommalla kun sei ehtiny tutustua Oskarihin… …vielä siis.”
”Mmhm.”Olavi mittaili yhä Sinttiä katseellaan, eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän rapsutti sitä pikaisesti kaulalta, kun se alkoi kyllästyä, mutta katseli sitten taas kuin ajatuksiinsa vaipunut. Sitten hän havahtui.
”Ei kun kyllä se niin on, että pitää hankkia joku ratsastamaan tota. Jos Oskari vielä herää…”
”Kun se herää.”
”Noh… Kun… Kun Oskari herää niin toi ei saa olla rapistunu Toi on sille tosi tärkeä. Onko ideoita?”
”Meillolis tua meirän Nelly.”
”Jokikannas?” Olavi kysyi ja siristi silmiään omituisesti.
”Niin.”
”Se ei — sillä on aivan eri systeemit kun Oskarilla. Ekkö tunne ketään samanlaisempaa?”
”Onko se huano jos sillolis erilaanen ratsastaja?”
”No ei sinänsä, mutta jos me nyt oletetaan että Oskari alkais ratsastamaan taas vaikka talvella pikku hiljaa, niin…”
”Teirän Rossin Miika”, sanoin heti kun se tuli mieleen. Rossin Miika oli hyvin samanlainen ratsastaja kuin Oskari, ja sellainen reipas tyyppi, jota Sintti tarvitsisi varmasti nyt.
”Mm. Mä en voi kuitenkaan irrottaa sitä meiltä yhden hevosen takia. Toisaalta jos toi hevonen muuttais meille… Mutta jos… Kun Oskari herää, niin sen systeemit olis silti pilalla. Eikö se Milan-poika..?”
”Sei oo paikalla.”
”Harmi.”Olavi nojautui suulin oviaukon toiseen pieleen, kun minä nojailin toiseen. Sintti kuopaisi muutaman kerran. Se oli joutunut odottelemaan jo kauan ilman mitään varsinaista tekemistä. Katselin aikani kuluksi, miten se Noeul-poika kehui ja ylisti Pondia kentällä ihmeellisellä laulavalla kielellään. Pond sai pitkät ohjat parin ravikierroksen ajaksi, ja sitten ratsastaja keräsi ohjat taas hellästi tuntumalle. Olavikin näytti katselevan samaan suuntaan. Oskaria olisi tarvittu tuollakin. Noeul oli selvästi ratsastanut ennen taitavammalla hevosella kuin Pond, ja olisi varmasti voinut viedä Pondiakin eteenpäin Oskarin tuella.
”Noelleko sä sanoit, että tuon sällin nimi on?” Olavi kysyi yhtäkkiä.
”Noeul.”
”Mikäs toi sen hevonen on naisiaan?”
”Soon Pond. Soon ollu ny ratsastuskoulun hevoosena. Poijjat otti sen ylläpitohon kesäksi.”
”Mitä se osaa?”
”En osaa sanoa. Oon kattonu jotta ei silloo palio tehty. Varmahan saman menöö kun suamenhevooset, mutta hyppää korkioota.”
”Mhm. Hyvä.”
”Miten niin?”
”Tossa vois olla se ratsastaja. Siis tälle. Siksi aikaa, jos…”
”Noeul on vain lomalla täs. Sei jää tähän asuulemahan piremmäksi.”
”Aina voi kysyä”, Olavi päätti, taputti vielä Sinttiä ja lähti rauhallisesti kentän aidalle.
”Sei puhu suamia!” muistutin häntä.
”Mä puhun myös ruotsia, englantia, ranskaa, saksaa ja viroa. Eiköhän me pärjätä!”Päätin harjata Sintin ja katsoa kunnolla sen jalkoihin ennen kuin se lähtisi takaisin laitumelle. Se oli sitä paitsi mukava harjattava. Kun mitä tahansa tapahtui, vaikka sitten sitä harjaamista, sen levottomuus kaikkosi. Tutkin paarmanpuremia sen ryntäissä ja se katseli rauhallisena kentälle, jonne minunkin katseeni valitettavasti koko ajan veti.
Olavi tervehti Noeulia ja kysyi jotain. Noeul vastasi tekemällä sen omituisen ihme kumarruksen, jota Chaikin käytti aina, kun hänelle ojensi mitä tahansa, vaikkapa kupin kahvia. Pond pysähtyi siivosti aidan viereen, eikä reagoinut, kun Sintti hirnui sille möreästi. Kentällä alkoi innostunut vieraskielinen juttelu. Olavikin hymyili.
Olin tutkinut Sintin kaikki neljä jalkaa, kun katsoin seuraavan kerran kentälle. Olavi oli siirtynyt sen keskelle ja näytti pitävän ekstempore-valmennusta Noeulille ja Pondille. Hän painoi nyrkkiään vyötäröään vasten samalla tavalla kuin poikansa, ja kovasti keskittyessään siristi silmiään ja vaipui kyykkysilleen hevosen ja ratsastajan jalkoja tuijottamaan ihan niin kuin Oskarikin. Sitä olisi ollut tavallaan kotoisaa seurata toisessa tilanteessa, mutta Sinttihän piti viedä takaisin laitumelle. Turhaan se tallipihan puolella seisoi enää tihkusateessa tylsistymässä. Laitumella sen piti olla, varsinkin kun pikku sade piti tehokkaasti ötökät poissa hevosten kimpusta.
Kiinnitin riimunarun Sintin riimuun ja irrotin suulin pielen narut. Silloin Olavi kuitenkin näytti juuri lopettelevan pikku projektiaan Noeulin ja Pondin kanssa, joten jäin vielä hetkeksi odottamaan hevosta pidellen. Kun kerran ehdin, sanoisin hei hei ja lähettäisin vielä terveisiä Oskarille ennen kuin huomenna menisin sinne itse kertomaan, että Sintti oli laitumella.
”Eetu”, Olavi huikkasi ja otti muutaman juoksuaskeleen niin kuin olisin ollut jo menossa laitumille päin.
”Mitä?”
”Voisko se jäädä tallin puolelle kumminkin? Edes hetkeksi aikaa.”
”Tottakai!” vastasin hölmistyneenä. ”Sillon kyllä paikka ja tilaa tuala mutta kun minä ajattelin jotta turhaa se täs seisoo.”
”No ehkei se seiso pitkään. Mä juttelin ton pojan kanssa ja katoin vähän sen menoa.”
”Meinaakko aiva totta uskaltaa panna viarahan kakaran menöhön Oskarin hevoosella? Emmä me tuata sillä lailla viälä tunne. Mistä me tiärämmä jos sei päriää? Mitä jos menöö rikki koko hevoonen?”
”Sehän on mun ongelma sitten, eikö niin?”
”Joo, mutta kun–”
”Se on hyvin samanhenkinen menijä kun Oskari. Rossin Miikaa ei nyt saa tähän hätään, eikä se Venäjän-poika oo sun mukaas paikalla, ja toi sanoi että se harkitsee. Jos se ei ookaan hyvä mätsi, niin sitten katotaan uudestaan. Mä lähden nyt sinne sairaalalle.”
”Ookko sä ny var — selevä. Sano Oskarille jotta mä tuun huomenna.”
”Sanon”, Olavi sanoi ja hymyili. Hänen pojallaan oli isänsä nenä ja silmät. ”Kiitos kun käytte siellä.”Niine hyvineen lampsi Olavi autolleen ja minä jäin Sintin kanssa suuliin. Hevonen kuopaisi etujalallaan taas kokeilevasti ihan kuin muistuttaakseen minua, että johonkin tässä oli oltu juuri menossa. Silitin sen kaulaa ja vilkaisin vielä kerran kentälle.
”Sinet meekkää takaasin laitumelle”, pahoittelin hevoselle. ”Pääset tuanne tarhahan kattelemahan kumminkin. Kattomma nyt jotta mitä tästä tuloo, mutta äläpä sinä murehri. Tua on ainakin kiltti poika tua tuala, jos ei muuta.”
-
Tässä tarinassa Marshallissa on nyt niiiiiiiin sellaista kontrastia, joka kutittelee ihanasti mun aivoja. Siitä on tullut aikaa myöten ihana, monipuolinen hahmo, ja tässä se näkyy taas. Se on antanut Niklakselle elintilaa aiemmissa jutuissa, mutta tässä Niklas aivan suvereenisti määrää sitä kotona. Nyt teet kuule näin ja piste! Marshall ei muuta kuin nyökytä. Seuraavassa hetkessä se on kuitenkin asiantuteva hevosihminen, joka arvioi hevosia selkeästi asiansa osaten ja ymmärtäen hevoskaupoilla. Se, että Niklas pisti sen matkaan tuolla tavalla, ei millään lailla murenna sen asiantuntevuutta, vaan näyttää siitä erilaisia puolia. Tämä tekee siitä mulle jälleen kerran yhä enemmän oikean ihmisen ja saa mut samastumaan siihen taas hieman enemmän. Ajattelen heti itseäni: sitä, miten eri lailla voin ja mun kuulluu olla esim töissä ja vaikka just emäntäkokelaan kanssa.
-
Mites tän nyt sanoisi, että tämä tulisi oikein ulos: kehuna eikä toruna. No, Sonja on ajatuksineen mun mielestä aika lailla oikeassa: olisi vähän tavallaan outoa mennä katsomaan Oskaria varsinkin kun se ei ole ihan tässä maailmassa. Se on hahmon kanta. Samalla kirjoittaja aivan pakosta huomaa, että mä kerään siellä jotain, jonka vaan muut kirjoittajat voi antaa. Sonja pitää siis saada jotenkin menemään sinne, vaikka se ei ehkä oikeassa elämässä menisi. Tässä tulee se kehu: hyvin vääntelehditty niin, että Sonjan saa uskottavasti paikalle, vaikka ei ole helppo homma. 😀
Sen onnistuneen vääntelyn lisäksi tykkään siitä, miten Sonjan ihan oma elämä limittyy niin vahvasti tähän hänen oman menetyksensä kautta. Silloin, vaikka Sonja on epätodennäköinen vieras, hän ei jää ollenkaan irralliseksi. Mulle jää lukijana sellainen olo, että tottakai se oli siellä, ja tottakai tämä kuului hallittuna ja suunniteltuna osana Sonjan elämään, vaikka alussa se oli kuinka epätodennäköinen vieras!
-
Haistan vaikeuksia horisontissa, vaikka Vladimirin kanssa on mennyt hyvin alusta asti. Kun Sonja on vain keksitty hahmo, odotan kiinnostuneena, mitä on tulossa, vai onko mitään. Vladimir on kuitenkin paperilla aika täydellinen Sonjalle, vaikka tässä Sonja epäilee hänen olevan hieno. Harria Sonja ei halua enää nähdä vahingossakaan, ja se taitaa olla isoin asia, joka soittaa mun hällytyskelloja.
Sonja on monipuolinen. Samalla se on ristiriitainen niin kuin oikea nykyaikainen ihminen on. Siinä on modernia ja perinteistä, feminiinistä ja maskuliinista, ihan superfiiniä ja superarkista. Silti sen persoona ei mene sillä lailla äärimmäisyyksiin, että siihen olisi kerätty pelkkiä äärimmäisyyksiä. Hahmona Sonja voi kehittää itselleen siis aika monenlaisia tarinoita. Mä uumoilen, ettei tämä ole sen onnellinen loppu, vaan välipysäkki.
-
Osa näistä Hellon tempauksista on mun ihan omia tempauksia. Tässä taannoin mulla oli vajaat sata kiloa ruokaa. Siitä suurin osa oli grillisalaattia ja loput grillattavaa. Kun soitin apuja paikalle, niin aika lailla yhtä avuliaita ja ei lähes yhtään hysteerisesti nauravia munkin kaverit oli kuin Niklas. Mä vaan olin vihaisempi kun Hello, kun oli jo valmiiksi hiki, kun oli sadan asteen helteessä kantanut ne saamarin salaatit ensin autoon ja sitten autosta kotia. Ei oikeasti ollut edes hauska keikka. 😀
Niklaksen oma ääni on tämän tarinan onnistunein osa. Mun mittari on se, että jos julkaisisit vahingossa tarinan kenen tahansa meidän hahmon tunnuksilla, lukija päättelisi ekoista virkkeistä, että tässä on jotain vikaa, ja arvaisi ekasta kappaleesta, mistä hahmosta on oikeasti kyse. No nyt ainakin arvaisi. 😀 Niklasmaisuus tulee joo Niklaksen syöksähtelevästä sekoilusta niin toiminnassaan kuin ajatuksissaankin, mutta sen lisäksi se tulee Niklaksen omasta murteesta, ihme mielleyhtymistä ja lennokkaista kielikuvista.
-
Mua siis henkilökohtaisesti liikuttaa, miten Marshall puhuu Oskarille niin kuin se ymmärtäisi ja ennen kaikkea niin kuin se aivan varmasti myös reagoisi. Mulle tulee mieleen tästä lapset, erityisesti vauvat. Niille kuuluu puhua sössöttämällä, koska eihän ne pikku vajaaälyiset mitään tajua. Vielä yläasteikäisillekin vauvoille pakataan puhua niin kuin idiootille. Mä olen yhden sakin lempparieno ja monen sakin lemppariope, ja mä uskon, että salaisuus on siinä, että en osaa sössöttää, vaan puhun kaikille kakaroillekin niin kuin muillekin oikeille ihmisille. Mietin myös sitä, että mitä jos olisin itse tilassa, jossa en voisi reagoida, mutta ymmärtäisin kaiken. Aivan sitten varmasti saisin kaikkia ihan outoja rakkaudentunnustuksia ja nyyhkintää ja valheita siitä, miten olin maailman paras tyyppi siinä ja siinä jne. Onneksi mun elämässä on kuitenkin valtaosa sellaisia, jotka puhuisivat mun ruumiillekin niin kuin Marshall Oskarille tässä. Sellainen turha sääli puuttuu.
-
Mä tunnistan Niklaksen ajatukset siitä, että liika onni tuntuu huijaukselta tai ohimenevältä! Mulla oli ennen tollasia oloja, kun ajattelin niin kuin Niklas, että onni pitää jotenkin ihmeellisesti ansaita. Piti näin paljon tulla ikää, että käsitin, että oman onnensa saa ottaa, vaikkei ansaitsisi mitään, kunhan ei nyt siis mitään rikollista tai muuta sellaista tietenkään tee. Siihen sen sijaan samastun vieläkin, että mikään ei oikeasti ole niin hyvää, kuin ennalta haaveillessaan kuvitteli. Toisaalta se on hyvää polttoainetta elämässä ja tarinassa. On luonnollista kehittää itselleen uusi päämäärä, kun saavuttaa edellisen. Mä en ainakaan pysyisi käynnissä ilman uusia ja uusia unelmia!
Toisessa pätkässä mua ei sureta Niklaksen yksinäisyys, vaan se, miten se yksinäisyytensä itse ajattelee. Tuntuu siltä, että sitä ei oikeasti arkena haittaa, ettei sillä ole enempää ihan omia ihmisiä. Häihin pitäisi kuitenkin kutsua… Pakko olisi… Koska miltä se nyt muuten näyttää?? Siltä, että häntä ei oikein totta rakasteta! Itsevarminkin ja huolettominkin meistä esittää joskus muille ja miettii, mitä muut sanoo.
-
Aivan niin kuin Oskari eläisi siellä jossain! Mä olen harkinnut, nouseeko se, ja olen tehnyt jonkinlaisen päätöksen. Se nousee, jos se nostetaan, ihan niin kuin Hopiavuoren sanoista rakennettu pihatto. Kehitin kaikille salaisen tehtävän merkkeineen kaikkineen. Jos tarpeeksi palasia saadaan paikalleen, Oskarin aivot paranevat tarpeeksi että se voi elää. Jos kaikki palaset saadaan paikalleen, Oskari on niin kuin aina ennenkin. Ärsyttävintä tästä tekee se, että mä en aio laittaa kovin montaa palasta paikalleen, enkä mä edes kerro, mitä ne palaset on, mutta mulla on lista niistä tietokoneella kaikkine salaisine sääntöineen. Hauska tämmönen arvausleikki, jossa pelataan kuvitellulla ihmishengellä, eikö?
Jotenkin mä en odottanutkaan Ilonalta mitään muuta, kuin että ensimmäisinä aikoina sen maailma pyörii Oskarin ympärillä. Olisin samanlainen, jos joku mun perheestä, ei kun siis parhaista ystävistä, joutuisi makaamaan tuolla jossain. Muu unohtuisi, kun niille pitäisi puhua ja puhua, että ne pysyvät tässä maailmassa. Toisaalta ihmisen siunaus on sekin, että ihminen on nopea unohtamaan. Se, joka on yhteydessä, koetaan tärkeäksi. Oskari ehkä hymyili. Jos se olisi ollut mun ystävä, olisin ottanut sen heti yhteydenottona ja saanut tsemppiä taas olla sen vierellä. Mitähän kävisi, jos viikot muuttuisivat kuukausiksi? Koska ihminen viimeistään unohtaa? Leikittelen silläkin ajatuksella, että mitä jos Oskari joskus herää: mitä jos Ilona saa Oskarinsa. Ilona on tavallaan tutustunut Oskariin lisää ja lisää tässä tosi intensiivisesti ehkä Oskarin edes tietämättä siitä mitään. Olisiko heidän suhteensa sen jälkeen outo?
Mulla oli syyni yrittää tappaa Oskari, mutta nyt, vaikka se ei edes tee paljoa mitään, olen oppinut useasta muusta hahmosta paljon kun ne ovat sivunneet tätä kuviota. Ilonasta varmaan eniten.
-
Mitä isompi asia, sitä pienempiä osia kannattaa kuvata: se on mun oma periaate. Tässä toimivat parhaiten sairaalasandaalit, laitteiden piipitys ja kyyneleet karkealla lakanalla. Keskimmäisessä kappaleessa sen sijaan käydään kokonaiskuvassa. Jos olisin sun teoksien toimittaja, olisin sanonut, että Alex on irrallinen muusta maailmasta: tässä on Ilonan ja Oskarin kahdenkeskeinen hetki ja yksinäisyys, enkä olisi kannustanut sen aikana kertomaan, mitä ei ole, vaan sitä, mitä on. Joka tapauksessa tekstin määrä pysyy myös minimaalisena. Kaikki ylimääräinen on karsittu, ja se toimii hyvin. Ihan niin kuin muuta maailmaa ei olisi, tai niin kuin sillä ei olisi enää mitään merkitystä. Hyvin tehty.
-
Yh, yäk, hyi, ällöä, hirveää! :DD Tietenkin luen tätä taas ihan oman elämäni kokemuksia ja omaa persoonaani vasten. Luulen, että se suurentelee Sonjan negatiivisia ajatuksia uusiin appivanhempiin tutustumisesta. Onhan ne ajatukset jännittyneitä, epäileväisiä ja jopa pelokkaita, mutta mun silmissä ne ehkä moninkertaistuu. Uusien ihmisten tapaaminen ylipäätään on HIRVEÄÄ, kun pitää esittää fiksua ja filmaattista. No Sonja nyt siis onkin sellainen, mutta kun mä itse olen vain joku mä, joka ei osaa keskustella ylipäätään yhtään mistään. Sitten kun vielä pitää tavata puolison vanhemmat, niin onhan siinä aika kovat panokset. Tietenkin niiden pitää tykätä uudesta puolisokandidaatista!! Tietenkin pitää antaa oikein erikoishyvä kuva itsestään!! Mutta kun samalla ei saisi esittää mitään!! Mitä siinä kuuluu tehdä? 😀 Sonjan sivistys on onneksi hyvä pelastusrengas, jolla kellua kolme päivää. Hän on löytänyt puolison omasta kastistaan, niin että keskustelu ja ylipäätään oleminen on varmaan helpompaa kuin ihan erilaisen elämän eläneiden ihmisten kanssa. Molempien suvut ja tavat ovat kuitenkin melko samanlaisia näin pintapuolisesti. On se vaan silti rohkia veto olla kolme päivää kylmiltään apen ja anopin kanssa, huh huh! Onneksi miljöö ainakin on sellainen, johon Sonja tuntuu sopivan, josta hän tuntuu pitävän ja joka on jotenkin luonteva. Ainakin mua se auttaa paljon, jos tutustun ihmisiin. Jossain koirapuistossa rytkyt päällä mun on luontevampaa puhua ääneen kuin kraka kiristäen jossain ihme fancyissa juhlissa. :DD
-
Aijai kun vedetään kahteen suuntaan. 😀 Hienot satuhevoset, ihanat ihmiset, lähempänä suurta maailmaa… Toisaalla on myös ihania ihmisiä, Vladimir, maaseudun rauha… 😀 Sonja ei ihan harkitse tässä lähtöä, mutta mielessä se käy. On jotenkin surullista, että oikea ihminen ei voi olla useassa paikassa samaan aikaan ja saada kaikkea.
-
Hopiavuoren sosiaalinen piiri muistuttaa tosi paljon mun omaa kaveriporukkaa. Mä näen siitä vain ihanan puolen, ja siksi mä näen yleensä Hopiavuorestakin vain ihanan puolen: koti on siellä, missä ne on. Jos ne on Kozlovien kirjaston sohvaryhmällä, kaikki on kotoisaa ja tuttua, vaikka miljöö onkin iiiiihan eri kuin joku Hopiavuoren köyhä tupa. Tässä on sitä. Samalla Minjan ja Vladimirin kautta näkyy samaisen kaveriporukkatyypin ruma puoli. Millä ihmeellä sinne pääsee sisään? Ja mitä sitten voi tehdä, jos porukka päättää jotenkin joukolla, että toi yksi ei pääse, koska meidän persoonat ei nyt vain kohtaa?
Onneksi ymmärrän Hopiavuoren porukan toimintaperiaatteen samanlaiseksi kuin oman kaveriporukkani. Riittää, että on yksi ainoa linkki sisään, ja sisäänpääsy on nopeaa. Koska porukka tykkää Sonjasta, ne automaattisesti tykkäävät Vladimirista, ellei hän osoittaudu ihan itse roskatyypiksi. Koska Minja on tutustunut Ilonaan ja Ilonasta tykätään, tykätään Minjastakin samoissa rajoissa kuin Vladimirista.
Samalla kun nautin perhemäisistä tiiviistä porukoista sekä tässä että oikeassa elämässä, inhoan sisäpiirin ideaa. Sisäpiiri kuulostaa eliittihenkilöiden suljetulta porukalta ryhmän sisällä: jotenkin muita tärkeämpien henkilöiden joukolta. Parhaita kavereita muodostuu ja saa muodostua, mutta olisi kauhea ajatus, että mun kaveriporukassa tai mun Hopiavuoressa olisi sellainen sisäpiiri. Silti ulkoapäin voi joskus näyttää siltä, että on, vaikka ei olisi. Tässä sisäpiiriajatus rikkoontuu sillä, että Ilona puhuu Minjan puolesta ja on ollut sen kanssa kuitenkin tekemisissä.
Mua surettaa myös tarkkanäköinen, realistinen kuvaus siitä, miksi Minja ehkä on ihan oikeastikin vähän ulkona porukasta. Tässä näytetään, miltä vetäytyminen näyttää. Minjalla on muiden mielestä ehkä joku syy olla tulematta mukaan. Se voi olla väsymys — tai vaikka se, ettei Minja edes tykkää muista! Tämä osuu johonkin mun vanhaan yksinäisyyden haavaan niin täysillä. Olin joskus tosi yksinäinen, enkä edes jaksanut yrittää mukaan mihinkään, koska ”eihän musta kukaan tykkää edes”. Tietenkin muut otti sen niin, etten mä halua olla niiden kanssa! Niin vähän tässäkin. Surettaa Minjan puolesta.
-
Hoppu, hoppu. 😀 Onneksi mulla on kaaosmuutoissani aina ratsuväki mukana auttamassa pakkaamaan, kantamaan ja purkamaan. Nämä rupeavat nyt hommaan kahden, ja vaikka Niklas ottaa tässä Marshallin alussa pitämän vastuuroolin, ne laittavat hommat tasan. Niklaksessa on aina ollut muitakin puolia kuin hölmö hörsköttäjä, mutta tämän esille tuominen nyt alleviivaa mulle sitä, miten Niklas kasvaa kovaa vauhtia yhä aikuisemmaksi tätä nykyä.
-
Ah niin haikeaa että kualen taas, vaikka mua on kuinka kielletty sanomasta, että mä kualen. Niin romanttinen ymppäristö kuin kirsikkapuisto ja niin monet kukat, ettei laskemaan pysty, yhdistettynä haikeisiin teemoihin repii sielua niin ihanasti. Kirsikankukat ovat kuin varsa-poloinen: olemassa niin vähän aikaa, kun ovat niin hauraita. Mä olen aina ajatellut, ettei kirsikankukat ihan oikeasti edes kuulu tähän maailmaan, ja siksi niitä onkin oikeastaan olemassa vaan muutaman päivän. Samanlainen ohikiitävä hetki on se, kun väläytetään lopussa, mitä olisi voinut tapahtua. No ei toisen auttaminen ylös ole mikään suuri upea rakkaudenteko, mutta olisinhan mä nyt kuollut senkin takia, jos ne olisivat voineet vähän sillä livulla pitää kädestä. Toistensa ohitse tuntuvat kiitävän myös Oskarin ja Ilonan maailmat. Vaikka me lukijat nähdään, kuinka hukassa Oskarikin itsensä kanssa on, eihän Ilona nyt sitä voi nähdä. Siinä on vain itsevarma kilparatsastaja. Ja me lukijat tiedetään, miten tasapainoinen Ilona on, mutta ei Ilona itse tiedä sitäkään. Ihmisellä on itsestään aina jokin mielikuva, ja toisella ihmisellä on samasta henkilöstä omansa. Kumpikaan ei ole ihan täysin totta.
-
Myös mä kiinnitin eniten huomiota juoksemisen kuvailuun. Vaikka isot pojat sanoo, ettei saa kirjoittaa siitä, mistä tietää, vaan se jätetään maininnaksi, en ihan usko siihen itse varsinkaan toistaiseksi jatkuvassa tarinassa. Tykkään ihan hirveästi kuunnella ihmisiä, jotka tietävät jostain asiasta ja ovat selvästi innoissaan siitä, ja jokin samanlainen tapahtuu mun aivoissa kun Ilona kuvailee juoksemista. Tekee mieli juosta itse, tekee mieli jotenkin oppia juoksemaan oikein.
Kiinnitin huomiota myös villieläinvertaukseen, ja tunsin oppivani itse Oskarista lisää. Se taitaakin todella olla ihmisenä niin kuin joku rusakko: säntää pakoon, kun rasahtaa, ja sen kesyttäminen ja luottamuksen voittaminen vie sata vuotta. Ilonalla on jo erinomaisen hyvä alku!
Ilonan oireet mä olisin sivuuttanut puolestani täysin, ellei Sonja olisi nostanut niitä eteen. Vieläkin tulkitsen ne kuitenkin ahdistuksen tai muun sellaisen oireiksi, enkä minkään pään tai ruumiin sairauden oireiksi. Juokseminen rentouttaa Ilonaa, kun on paha olla, ja tällä reissullahan niitä vastoinkäymisiä riitti. Terve rauhoittumiskeino juokseminen onkin. 😀
-
On se noiden heboisten kanssa operaatiota, ja ääliökavereiden kans. Sotkevat suunnitelmia mokomat.
Mä tykkään tässä eniten lopusta. Siinä Ilonalla ja Oskarilla on sellainen jännä yhteys, vaikka ne ei edes sano mitään. Ihan niin kuin ne tietäisivät olevansa vain kaksi pikku ääliötä, eivät sen kummempaa. Pisamat ja toispuoleinen hymy tuovat hetkeen myös just sitä konkretiaa, joka saa lukijan näkemään kaiken niin tarkasti, että hän seuraa Ilonan silmien liikettäkin.
-
Näytät tietävän itse, että vahvuutesi on tällä hetkellä kertoa pitkästi, romanttisesti ja välillä viivytellysti. Tarinat asettuvat usein vääntelemättä draaman kaaren muotoiseksi. Näistä pikku välähdyksistä kuitenkin ajattelin, että voisit olla ihan yhtä hyvä toisenlaisessa kerronnassa myös. Mitäpä jos zoomaisit ihan lähelle, ihan superlähelle? Saatko kirjoitettua raapaleen, eli tasan sadan sanan mittaisen tarinan ihan superläheltä? Se on vaikea pala, mutta näiden perusteella ajattelen, että voisit onnistua. Kokeile, kun kaipaat haastetta. Piut paut draaman kaaresta siinä kohtaa, mutta lisähaastetta on luvassa. Entä jos raapaleesi ei saisi sisältää pelkästään kuvausta, vaan siinä tulisi olla myös kerrontaa? Olisi kiinnostavaa nähdä, ja todennäköisesti valmiiksi työstetty lopputulos olisi loistava. 😀
-
Tää on niin lohdullinen tarina, joka hoitaa jotain ihme haavaa mun sisällä. Niklas on kasvamassa isoksi, yhä isommaksi, ja siitä kerrotaan monella symbolilla. Se on hienoa — ja samalla se on ihan sairaan pelottavaa. On ihanaa päästä elämässä eteenpäin, mutta samalla sitä tulee joskus ajateltua elämää lineaarisena, eikä syklisenä. Eteenpäin tarkoittaa lähemmäs loppua ja sitä, että taaksepäin ei pääse palaamaan. Niihin pelkoihin otetaan kantaa, vaikka just Niklas ei pelkääkään niitä. Vaikka parran kasvaminen on sinänsä perseestä, ei ole kuitenkaan ikävä sitä aikaa, kun viina haisi ja sukat tarttui muovimattoon. Se on eletty jo, joten on hyvä elää nyt jotain uutta. Lisäksi ajan kulumisen vaivattomuus paistaa tästä. Otsonmäelle muutosta on viisi vuotta!! Ja sehän oli ihan eilen, kun Niklas oli pikku apina edellisellä tallillaan. Aika rientää, kun on hauskaa — vaikka välillä onkin draamansa. Hujauksessa menevät viisi vuotta kertovat mulle sitä, että Niklas kokee löytäneen paikkansa Otsonmäeltä, Marshallinsa viereltä. Samalla lailla mun henkilökohtaiset ikäkriisit loppuivat saman tien, kun oma paikka löytyi ja kun oma persoona löytyi.
Tarinan vahvuus on kielikuvien, mielikuvien ja symbolien avulla kertominen. Ne ovat hyvin selkeitä ja toimivat kuin ihmisen ajatus toimii.
-
Siis ai että, onnea Sonja ja Aave!! Miten ihana onnistuminen, ja miten ihanaa että Sonja osaa arvostaa sitä ja olla ylpeä ja iloinen saavutuksesta. Tuttu analyyttisyys toki näkyy kolmossijan kanssa, mutta eipä laukkaohjelmaongelmiinkaan tarvitse rypemään jäädä tällaisen jälkeen!
-
Siis ihanaa! 😀 Niklas on niin onnellinen just nyt, että saan pienen levähdystauon draamasta, kun luen tätä. Oikeassa elämässä Niklaksen tilanne ei tosiaankaan olisi mun mielestä upea, mutta tarinassa ja toisen ihmisen kuin oman itsen kohdalla se toimii. On onnea saada lukea tätä ja levätä hetki! Kaiken lisäksi Niklas on onnensa ansainnut olemalla niin sympaattinen, kiltti, realistisen höppänä hahmo. 😀 <3
-
:DDD
Mä rakastan kun meidän hahmot on vähän pöljiä ja lapsellisia. Tietenkin mua siis huvittaa tämä teksti ja säästän sen erityiskokoelmaani, jota luen, kun tarvitsen vähän lisää voimia. Hulluuttelun lisäksi mun mieltäni piristää kovasti myös se, miten tämä vastaa Ilonan vanhempaan tarinaan. 😀Vaikka noi on ne päälimmäiset asiat, joiden takia tämä tarina menee mun kokoeilmaan, on tässä muutakin: jotain, mikä saa mut hereille. Se on Sonjan rooli hulluuttelussa. Noihin moniin torviin verrattunahan Sonja on tosi hillitty, tosi sivistynyt, tosi hyväkäytöksinen. Tässä se on eri tavalla osa porukkaa, kun se on hetken ihan yhtä ääliö kuin muutkin ääliöt. :DD
-
Tässä on niin hyvin vangittu se, mitä lemmikin omistaminen parhaimmillaan on. Huonot päivät kuuluvat kauppaan, mutta tällaisten hetkien eteen ikävätkin hommat hoitaa. Musta on ihanaa, kun meidän Juuso-koira on mun pikkulusikka aina kun nukun, mutta joskus se haluaa olla myös isolusikka pää mun pään päällä ja koipi mun vyötäröllä, ja siinä sen luottamuksessa ja rakkaudessa on ihanaa paistatella!
-
Janna on kyllä pelastava enkeli! Kun nuo torvet ei saa mitään aikaan, niin tässä tulee onneksi pelastus ja kaikki pääseekin suorittamaan luokkansa. Onhan se harmi, kun Janna ei lähde, mutta olisi aika rankka veto pienen lapsen takia, vaikka olisikin treenannut. Onneksi heppojen kanssa on mukavaa myös kotopuolessa, ja kisoja tulee ja menee. 😀 Janna pelastaa tällä kertaa muiden kisat. <3
