Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aika noloa muistaa nyt vasta ilmoittaa nämä…
Eetu & Nelly
Hello
Eira
Inari
Chai (kai se tulee Noan kanssa vaikka Noa ei huomaisi ilmoittautua? Ryöstetään ihmisten hahmot: niin meillä on ennenkin tehty!!) -
Kaikkeen sitä isäntäparka pakotetaankin
Tuvassa elettiin normaalia elämää. Hevosia oli paljon laitumella, joten sekä minä että Camilla ehdimme juoda kahvimme samaan aikaan. Nelly oli tehnyt sämpylöitä, joita järsi selaten samalla jotain instaa tai pönstaa tai mitälie puhelimeltaan hajamielisen näköisenä ja hiukset huolimattomalla nutturalla. Marshall hymyili Ellille ja kävelytti hänelle pöydällä pientä keltaista muovikirahvia, jonka Hello oli tuonut kirpparilta muiden viidakon eläinten kanssa ja jota Nelly oli pessyt astianpesukoneessa kolmen kierroksen verran. Niklas seurasi leikkiä, tai ennemminkin Marshallin kasvoja nojaten silmät haaveksivasti puolikiinni kyynärpäitään pöytään ja leukaansa nyrkkeihinsä. Janna yritti voidella sämpylää, mutta se näytti vaivalloiselta, koska leipä oli vielä kuumaa ja koska hänellä oli kiire Camillan jo ojentaessa kättään voiveistä kohden ja odottaessa vuoroaan. Minä tyydyin ottamaan pelkkää kahvia, koska leipä ilman kinkkua ei ollut kunnon leipää, ja kinkkuahan ei viitsinyt ottaa pöytään, koska Janna epäili Ellin saaneen poskiinsa ihottumaa joko kinkusta tai Hellon koirista. Sitä paitsi jos kinkkupaketti avattaisiin, Ellin lisäksi kerjuulla olisivat Mielikki, Onni, Jerusalem ja Lallero, jotka kaikki nukkuivat ihan hiljaa jossain päin taloa, Mielikki varmaan meidän sängyssämme.
”Siinä on”, Camilla sanoi, kun sai voideltua pienen sämpylänpuolikkaan. Hän ojensi sitä Ellille.
”Mulle mulle mulle!” Elli vaati kädet ojossa.
”Joo joo, sulle sulle. Ota!”
”Ota!” Elli toisti ja pusersi sämpylän tohjoksi.Suuta kohti sämpylä silti meni puserrettu klimppi kerrallaan. Kun Elli otti pienen kirahvin toiseen nyrkkiinsä, suussa kävi sen pääkin vuorotellen leivän kanssa. Joka kerta Marshall veti kuolaisen kirahvin lapsennyrkkeineen päivineen Ellin suusta niin että maiskahti, ja Elli laittoi tyytyväisenä leipää kirahvin tilalle. Voisipa meilläkin olla tuollainen muovieläimensyöjä…
”Mulle mulle mulle”, Elli sanoi uudelleen heti kun tohjoinen leipä oli syöty. Hän ojenteli limaisia käsiään kohti Camillaa, jolta oli saanut edellisenkin ruokapalan.
”Mä syön nyt tämän itse!”
”Anna!”
”Enkä anna! Tää on Camillan oma leipä. Odota hetki.”
”Äiti teköö sulle leivän, orota”, Janna havahtui ja ryhtyi voitelemaan leipää.Elli imeskeli kirahvia kaikessa rauhassa, kun Janna voiteli uutta sämpylänpuolikasta. Juuri kun Ellille oltiin ojentamassa valmista leipää, Nelly henkäisi niin, että sai varmaan kaikki muutkin kuin minut hätkähtämään. Leipä mätkähti pöydälle voipuoli alaspäin ja muovinen kirahvi kopsahti sen vierelle. Ellin suu aukesi, silmät kurtistuivat ja käheä ulina alkoi nousta lapsen kurkusta hitaasti mutta varmasti.
”Mikä ny?” kysyin Nellyltä etsien välitöntä vaaraa selkäni takaa. Ainakaan se ei ollut se Noan käärmeolio, ja hyvä olikin ettei ollut. Se tästä puuttuisi, jos se olisi päässyt pistämään koiria ja kakaroita. Myöskään koiria ei näkynyt, eikä edes pöydällä ollut mitään vaarallisen oloista.
”Ei kuule mitään hätää!” Nelly sanoi Ellille. ”Nelly vähä säikähti — kato kun kirahvi menee syömään sun leipää. Otakko ennen kun kirahvi syö?”
”Joo”, Elli nyykäisi, ja itkukohtaus oli ilmeisesti peruttu, vaikka hänen silmänsä lainehtivat vuotamattomista kyynelistä.
”Mikä tuli?” kysyin uudestaan.
”Mä muistin et kukaan ei oo sanonu Milanille Oskarista.”Milanille. Vai että piti sillekin ilmoitella joka napsahduksesta, joka meidän tallilla tapahtui. Eihän se ollut edes täälläpäin tällä hetkellä. Mitä sille kuului, mitä täällä tapahtui? Johan sen läsnäolosta oli kerran päästy. Vieläkö sille piti peräänkin soitella? Mistä sen tiesi, vaikka se ilmaantuisi takaisin? Vaikka varmaan se joskus ilmaantuisi, kun ei ollut karsinapaikkaakaan irtisanonut. Mutta jos sille ei ilmoittelisi kukaan yhtään mitään, mitä jos kävisi niin ihana tuuri, että se unohtaisi tulla ikinä kotiin! Sitä paitsi eikös se ollut Olavin homma tiedotella kaiken maailman ryssänpojille Milanista? Minä en ainakaan sille soittaisi, hyi että!
”Älä yhtään katto ton näkösenä!” Nelly komensi minua ennen kuin ehdin edes sanomaan mitään. ”Sun pitää soittaa sille.”
”Minen sille soita!”
”Sun pitää. Se on Oskarin paras–”
”Sei oo yhtään mitään. En soita.”Tunsin miten Camilla, Marshall ja Janna vilkaisivat minua. Niklas tuijotti ihan avoimesti niin kuin jotain telkkariohjelmaa. Nellyn silmäkulmiin ja suupieliin ilmestyi päättäväisiä ryppyjä.
”Tää menee niin, että ensin sä oot koko päivän pahalla päällä ja urahtelet tuolla ja tiuskit, kun sä ajattelet sitä soittamista. Sä kitiset ettet sä aio soittaa sille, vaikka mä en sanois enää koko jutusta mitään. Sitten lopuksi kun sä menisit nukkumaan, sä et vois kuitenkaan olla nousematta ja soittamatta, ko sä et voi nukkua enää, ko sä tiedät että Oskarin paras kaveri ei tiedä, että Oskari on sairaalassa. Ihan sama vaikka sä olisit mitä mieltä Milanista, niin Oskarista sä kuitenkin tykkäät paljon enemmän kun inhoat Milania. Eli mitä sanoisit, jos skipattais se sun koko päivän murjotus tällä kertaa ja soittaisit vaan heti?”
Tuhahdin ja asettelin käteni puuskaan.
”Camilla soittaa”, ilmoitin ja nostin nokkani enemmän kattoa kohti ja poispäin Nellystä.
”Ei mulla oo sen numeroa”, Camilla väitti.
”Onpahan! Soon yhtenänsä teillä kyläskin, kyllä minä tiärän!”
”Se on Suden kaveri, Sudella kylässä.”
”Sä sille soitat”, Nelly vaati.
”Kattothan ny. Kun mä kerkiän.”
”Ei kun nyt!”Yritin katsella kattoon ja sitten kahvikuppiin, mutta Nelly ei herennyt tuijottamasta minua. Murahdin jotain luovuttamisen merkiksi ja kaivoin kännykän takataskusta. Onneksi siinä ei montaa numeroa ollut, niin että sen penikan numero oli nopea etsittävä. Sillä aikaa kun puhelu yhdisti, näytin ruutua nopeasti Nellylle, joka nyökkäsi ja nojautui sitten taaksepäin penkillä.
”Milan?” se penikka vastasi vakavalla äänellä.
”Soon Hopiavuoren Eetu.”
”Ai — hei?”Yhtäkkiä en oikein tiennytkään, mitä pitäisi sanoa. Hetken ajaksi erehdyin kai ajattelemaan niin kuin Milan ajattelisi, niin kuin Milan olisi ihan oikea kunnon ihminen. Minä en saisi varmasti hengitettyä, jos joku soittaisi ja sanoisi, että Nelly tai Hello tai Leevi tai äiti makaa sairaalassa. Tai että Eira on pudonnut päälleen hevosen selästä. Tai Marshall katkonut jalkansa tuossa pihassa. Tai Niklas tai Sonja tai–
”Oskari”, sanoin puhelimeen ja rykäisin ennen kuin sain jatkettua.
”Mitä? Mitä! Mitä Oskari! Eetu!”
”Se sai vähä hevoosen kans kipiää ja soon Seinäjojella sairaalas.”
”Vähä kipiää!” Nelly puuskahti hiljaa.
”Mitä? Meni rikki jalka? Käsi? Hän haluaa minä ratsastan Sintin kanssa nyt? Minä soitan Oskarin kanssa. Sovin, koska täytyy–”
”Et sä voi kun soon… Koomassa. Soon nukutettu jotta sen aivot paranoo.”
”Mitä?”Kerro nyt tuollaiselle, joka ei osaa mitään kieltä kunnolla. Siristelin Nellylle silmiäni. ”Käytä helpompia sanoja”, hän kuiskasi.
”Oskari nukkuu. Soon nukutettu. Sei herää ennenku se saarahan parempahan kuntohon.”
Milan oli hetken hiljaa linjalla. Vain hengitys kuului. Sitten alkoi hermostunut ärrää ja ässää sihautteleva ja pärisyttelevä puhe, joka aivan taatusti sisälsi vieraskielisiä kirosanoja kaiken muun ohella, tai ehkä ainoastaan. Ei siitä ottanut pirukaan selvää. Tai itse asiassa — ehkä joku ottaisikin!
Vilkaisin Marshallia, joka oli kovasti keskittyvinään Ilkka-Pohjalaisen lukemiseen. Ojensin luuria häntä kohti.
”Mitä?” Marshall kysyi.
”Se paasaa sitä venäjäänsä. Voikko puhua sille tai tulukata tai jotaki?”
”Tuota–” Marshall epäröi.
”Se on serbi, senki ääliö!” Nelly ärähti.
”Venäläänenhän sinoot?” ihmettelin Marshallille. ”Tai ainaki puhut venäjää, ekkö muka?”
”Kyllä, mutta–”
”Ei kun Milan on serbi!” Nelly sanoi ihan yhtä vihaisesti kuin äskenkin. ”Ei se siellä venäjäksi sulle paasaa!”
”Ai nii joo. Minä unohrin kun se kuulostaa tosi samalta…”
”Susta on kyllä hienotunteisuus niin kaukana etten mä aina ymmärrä miten mä sun emännäksi päädyinkään…”Ei auttanut kuin jatkaa itse kuuntelemista ja puhumista. Eikö nyt edes jotain englanninkielentaitoista olisi voinut laittaa tähän hommaan, jos kerran venäjän kielestä ei ollut apua?
-
Taas luen rivejä ja niiden välejä. Riveillä lukee, miten pahalta tuntuu, kun oma suku ei hyväksy, eikä siksi ole tulossa häihin, ja miten etenkin Tuula on painostava tyyppi. Rivien välissä lukeekin sitten, että samalla kun Niklas on surullinen tilanteestaan, vieraslistojen erilainen koko aiheuttaa myös kateutta. Vaikka vieraat haluaa paikalle itsensä takia, salaa on vähän sitäkin, että pitäisi näyttää, että on sitä mullakin läheisiä. Se on ihan pieni vivahde siellä, enkä mä sitä Niklakselle viaksi lue. Vähän jotain sellaista taitaa olla ihan kaikissa meissä. Mutta eipä Niklas tässä toimettomana alistu kohtaloonsa, vaan tietää mitä tahtoo ja tarttuu toimeen. Muuta en odottanutkaan. Vaikka Niklas on sellainen vähäsen reppana välillä, niin ikinä se ei kyllä pidä itse itseään reppanana ja jää makaamaan ja kitisemään!
-
Voi etttttä <3
Aave on niin hieno, että joskus sitä erehtyy ajattelemaan kiiltokuvana, ei hevosena. Sitten tulee aina välillä vastaan tällainen pikku tuokiokuvaus, jossa se on niin hevonen kuin hevonen voi olla! Sonjan rakkaus sitä kohtaan näkyy myös. Siellä se mennä viipottaa niin kuin hevosen kuuluukin: hyvä kun on onnellinen. Ai vitsit, tällaisen hetken haluaisin oman hepan kanssa kokea joskus. Ei se ole oleellisinta, että se painelee portille onnesta soikeana minut nähdessään, vaan se, että sillä on niin kivaa, ettei se malta vahdata mitään köppäistä omistajaa. :DD -
Hyi yök mä just söin!! Niin mä sanon aina yhdelle kaverille, kun se kertoo jotain oksettavan romanttista, mitä ne on tehneet puolisonsa kanssa.
Sonjan elämä on tässä niin kuin jostain romantiikan ajan romaanista. Jos se olisi pelkästään sitä, olisihan se tylsää (kattokaa nyt Eiran päänsisäistä maailmaa esim), mutta pienen hetken se on niin kevyttä ja ihanaa. Ooh, minä, nainen, laajassa vaatekokoelmassani penkomassa, eikä minulla ole mitään päällepantavaa, elämäni on palasina! Kas tuossa on unelmieni prinssi, joka pelastaa minut tästäkin kriisistä! :DDD Onhan se elämä välillä just sitä, tällainen pieni pala kerrallaan, ja mulle tuli tästä niin hyvä mieli. Varsinkin kun kontrastina Sonja osaa ihan itte pitää huolen itsestään ja on ihan täysivaltainen ja rationaalinen. Niin arkista, samalla niin romanttista. Voisin haluta tämän tauluna, mutta samalla mä en kaipaa enää mitään ällöjä tyttöjen tauluja mun himaan. :DDD
-
Siis tää tarina tuo esiin oikeastaan kaiken sen, minkä takia Sonja on musta haastava kirjoitettava ja olisi oikeassa elämässä pelottava tyyppi. Vaikka mä tasan tarkkaan tiedän, että hahmo ei ole ikinä eikä koskaan sama asia kuin kirjoittaja, tällaisten tekstien tarkkuus saisi mut varovaiseksi myös silloin, jos me joskus tavattaisiin. 😀 Ihan hirveän hyvin kirjoitettu juttu, jossa on ainakin mulle valtavasti kamaa rivien välissä!!
Se, mikä sieltä rivien välistä huokuu, on Sonjan mua ja mun hahmoja parempi asema tässä kastijärjestelmässä, joka meillä on. Vaikka Sonja ei pelkääkään liata käsiään tuolla ja on monipuolinen, se on tottunut paljon parempaan kuin me. Mä oon että jee, grillataan, kun on makkaraa, ja että nam, nyt on hyväskää, kun on joku markettipihvi. Sonjalle se kelpaa joo, mutta ei se nyt mitään ihan oikeaa grillattavaa ole. Tietenkin sillä on käytöstavat, eikä se katsele tuolla nenänvarttaan pitkin jauhomakkaroita, mutta just siellä ovelasti rivien välissä on se, ettei se ole aivan oikeaa ruokaa.
Vladimir on myös hienompi kuin me ja Sonja tietää, että se on hienompi kun nuo grillaajat tuolla. Ensilukemalta tämä oli joo juuri sellainen poikaystävätesti kuin Sonja kuvittelikin, mutta toisella lukemalla tässä on enemmän. Ei Sonja ole musta ylpeä siitä, että sen tallikaverit on tällaisia. Ennemminkin se on vähän uhmakas: Vladimir saa nyt luvan hyväksyä tämän osan Sonjan elämää! Mut ainakin saa uhmakkaaksi sellaiset osat, joita joko vähän häpeän tai joita luulen että mun kuuluisi hävetä. Ne voi olla pieniä tai suuria. Mulla ei ole yhtäkään mattoa kämpässä, koska on helppo siivota, piste! Meidän äiti inhoaa sitä, ja olen vähän että rouva on nyt hyvä ja kävelee paljaalla parketilla tai menee sitten muualle kävelemään matolla. Koska kuuluisihan nyt matot olla. 😀
Se pelottavuus ei tule puolestaan Sonjan persoonasta, vaan mun päästä. Olen niin kastinousukas kuin voi ihminen olla, vaikka en olekaan noussut korkealle. En viihdy nykyisen kastini edustajien kanssa, ja Sonja on vielä korkeammalla. Kukaan ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, mutta tunnen, etten kuulu joukkoon ja että ei mulla ole mitään yhteistä jonkun sellaisen kanssa, joka käy viikonloppuisin teatterissa ja juo skumppaa. Siitä ihme pelosta seuraa puolestaan se, etten saa rentouduttua niin paljoa, että tarkkailisin niitä ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan niistä. Sinä kirjoitat tästä maailmasta niin sujuvasti, että saat yhteen tarinaan useammankin merkityksen tulkittavaksi. Samaan aikaan osaat kirjoittaa myös muista, jotka eivät elä niin kuin Sonja, vaikka hahmosi ei aina edes ymmärrä niiden juttuja.
-
Ar-le-kin! Ar-le-kin! Ar-le-kin!
Veikkaan, että muutamaa muuta surettaa, jos Stanimir katoaa, mutta mä olen alusta asti ollut Team Arlekin. (Pitääks näistä tehdä tiimipaidat? Tai joku kisa?? :DD) Joo vaikkei se tänne meille edes tulisi, niin onhan se nyt juutina vie semmonen heppavauva muhkuli, ettei noi shinyt puoliveriset ikinä tavoita sen persoonan nyansseja. 😀Eniten nautin tällä kertaa ekasta tarinasta, koska noh, meidän hahmot täällä on niin torvia ja erilaisia persoonia. Tietenkin Hellon saa houkuteltua ruualla, ja tietenkin Eira pyytää ylimitoitetusti massia jotta tekisi yhtään mitään. 😀 Kas kun ei. 😀 Nikas ja Hello on myös yhdessä jotenkin niin suloisia, kun molemmille on kirjoitettu se vajaa ja dramaattinen puoli.
-
Mee nyt roskiin, mua ahdistaa tämä. Joo joo taide on siis hyvää kun se herättää jotakin oloja. 😀
Mä luen tämän tarinan kahteen suuntaan, ehkä kolmeenkin. Ensimmäinen on se ilmiselvä versio, joka on kaikkein eniten pinnalla tässä. Ihan hirveetä, kun tytöt riepotellan kotiin! Niklaksen käy sääliksi niitä ja suututtaa niiden puolesta, ja lukija samastuu automaattisesti Niklaksen ajatuksiin aina vaan.
Toisessa versiossa on äitiparan kauhu. Siis mihinkä likaisille orgiafestareille hänen pienet tytöt on viety?? Tuulahan on ihan väärässä, mutta mitä jos ei olisi? Kuvittelen, että mulla on lapsi — okei, en kuvittele, hyi: kuvittelen, että mun elämäni koira, meidän Nisu, raahattaisiin johonkin taistelukoiramestaan. Sitä ei viedä taistelemaan, vaan katsomaan ja pelkäämään sinne. Vitsit se varmaan itkisi siellä, ja vitsit mä murtautuisin vaikka mihin bunkkeriin hakemaan sen, enkä säästelisi raivoani kun puolustaisin omaa pentuani. Tuula näkee, että sen omat muksut on suuressa vaarassa (vaikkei ole) ja se ajatus saa sen puolustamaan niitä ihan raivona. Tietenkin se hyökkää myös Niklaksen kimppuun. Vaikka Tuula on kuinka väärässä, mua hätäännyttää sen puolesta, kn luen tarinaa tahallani vastakarvaan.
Kolmannessa versiossa on tarinan alla Niklaksen yksinäisyys ja tää sattuu muhun eniten. Sen koko suvussa ei ole kuin pari pientä lenkkiä, jotka haluavat olla sen mukana kun se menee naimisiin ja on onnellinen. Se on jo itsessään ihan hirveää, ja Niklas on käsitellyt asiaa aiemmin tarinoissa. Niklas on kuitenkin sellainen vähään tyytyväinen. Onhan tytöt nyt kuitenkin tulossa sitten häihin! Paitsi että sitten nekin viedään pois, ja nyt mun tekee mieli rähistä kaikille sen takia.
Jep, hyvin kirjoitettu. Osuit hienon napakympin mun hermostoon. 😀
-
Voi ny tyttöystävät ja poikaystävät. Lapset sisäistää aika herkästi ympäristön mielipiteitä ja ajatuksia, ja vaikka asioista ei olisi edes keskusteltu, niin silti ne honaa, mikä on ns. normaalia niissä omissa ympyröissä. Meillä ei himassa ole koskaan keskusteltu homoista, kun olin alle kouluikäinen pentu, mutta kyllä mulla oli aavistus mitä ne on — ja se aavistus oli ”vähäsen” pielessä. :DDD Mä muistan, kun katsoin äidin kanssa Selviytyjiä ja joku oli homo siellä, ja mä ihan kaikessa viattomuudessani kysyin, että miten toi saa olla tuolla. Äiti oli että miten niin. No kun se on homo! Se haluaa olla noiden kaikkien miesten kaa! Siinä äiti sitten opetti, että ei se nyt sitä tarkoita, pöllöpää. Ihan samalla lailla sekin elää kun äiti ja isikin. Vähän samalla lailla noiden naperoiden ajatusmaailmaa korjaillaan tässä, ja aivan sitten taatusti ne ottavat asian esiin kotonakin. Niille tämä tieto on uutta ja ihmeellistä, ja tottakai ne haluavat jakaa sen muille. Mäkin halusin. Voi pojat että olin nolo pentu. 😀
Mikähän mun on tullut, kun tykkään nykyään näistä tarinoista, joissa naperoilla on iso osa? En tykkää lapsista, ja harvemmin edes siedän niitä oikeassa elämässä. Virtuaaliset lapset kuitenkin nyt miellyttää mua. Tässä lapset on niin viattomiksi kirjoitettu ja niin uskottavalla, todenmukaisella tavalla, että viihdyn. Ehkä lapset on sittenkin ihania, kun niitä saa tarkkailla tällä lailla että ne on mutella? 😀
-
Oih ihanaa jos ne nyt kuitenkin saa sen tuvan! Kun on ollut sopivia realistisia mutkia matkassa, mä olen ainakin itse lukijana investoinut henkisesti nyt enemmän tähän talonostoon ja elänyt näiden mukana. Ehkä jos talon osto olisi onnistunut kerrasta, olisin ollut että jaa, no onpa kiva. Nyt kun vieläkään ei ihan tiedä, saa sormet ja varpaat ristissä toivoa, että ne saa sen. Jos ne tämän päälle sen saa, se tuntuu miljoona kertaa paremmalta sekä hahmoista että lukijasta. 😀
-
Voi ievana, nyt tuli hyvä tarina! Tästä tekee hyvän ennen kaikkea kaikkien, niin ponin kuin ihmistenkin, persoonallisen olemisen, puhumisen ja tekemisen kuvaus. Kaikki ovat niin omia itsejään, niin sellaisia jollaisiksi heidät kuvittelen, ettei paremmasta väliä. Lisäksi Elli on tietenkin niin juutanan ihana kun se on niin isoa ratsastajaa maiskuttaen sotaratsulleen ja kaikkea. 😀
-
Mitä kakkaa!! Oman kodin hankkiminen on joskus niin SYVÄLTÄ. Luulen, että oman hevosen hankkiminen tulee olemaan samanlaista. Ensin kiinnyt johonkin ja olet jo henkisesti investoinut siihen valtavasti, ja sitten uppista keikkaa, se viedään pois. Mullakin kävi näin: sain tietää tästä kodista viimeisessä vaiheessa sellaista, että en tosiaankaan enää voinut kuvitella maksavani tästä alkuperäistä tarjoustani. Onneksi pitkän väännön jälkeen meille tuli sopu ja tämä on nyt mun, mutta silti är-syt-tää Jannan perheen puolesta. Kun ne on jo tavallaan ehtineet rakastua tähän kotiin ja vähän niin kuin mielikuvissaan sovitella itseään sinne, on tosi hankalaa sovitella itseään enää uuteen paikkaan. Onneksi kuulemma tokan ja kolmannen asunnon ostaminen on sitten helpompaa. (Hehe ainakin mulla, kun haluan söpöjä pieniä sijoitusyksiöitä, koska niiden tuotto näyttäis söpöltä mun kassavirrassa.) Siinä ei ole kuulemma tunteet ihan samalla lailla pelissä haittaamassa järkevää ajattelua.
-
Ensinnäkin, Elli on söpö. 😀 Se on sellainen persoona, että eihän se voi olla muuta kuin mun henklökohtainen suosikki sun niistä hahmoista, jotka tunnen ja tiedän. Se on jännä ilmiö: Ellihän ei kerro tarinaa ainakaan toistaiseksi vielä itse, kun on niin pieni ja kaikkea. Hän on sivuhenkilö ainakin nyt. Silti, vaikka muut ihmiset onkin ne, jotka kertoo Ellin edesottamuksista, tää on nyt sellainen hahmo, josta välitän eniten ja jota pidän eniten ihmisenä, ja jonka puolella on hyvä olla vähän niin kuin esim. Niklaksen puolella. Ellissä on vikansa ja vahvuutensa niin kuin oikeassakin ihmisessä, ja vaikka hän on vielä pieni, hän on monipuolinen hyvine sydämineen, raivareineen, karkailuineen kaikkineen. Hän on eniten mua puhutteleva ja mun mielestä mielenkiintoisin ja realistisin niistä sun hahmoista, jotka tunnen. Elli myös liikkuu ja toimii mielenkiintoisemmin kuin muut, ja se on Jannan ansiota. Janna on ryhtynyt Ellin myötä havainnoimaan ihmisistä (etenkin siis Ellistä) sellaisia pieniä yksityiskohtia esimerkiksi äänensävyssä ja liikkeissä ja ylipäätään olemisessa, jotka saavat hahmon heräämään mulle eloon. Mua ei siis niinkään kiinnosta, mitä joku kuvattava hahmo tekee ja sanoo, vaan miten se sen tekee ja sanoo. Ellistä kerrotaan tosi laajasti, miten se tekee ja sanoo.
Toinen juttu, jonka haluan nostaa itsekin esiin, on Oskarin tarinan linkitys Jannan tarinaan. Se on taitavasti tehty iskän kahtta ja siirtymä on tosi luonnollinen ja hyvin tehty. Ihmisen kamerahan zoomaa sisäänpäin tosi herkästi ja nopeasti, kun ulkona tapahtuu jotain sellaista, jonka voi rinnastaa omaan itseen. Vieläkään en käsitä, miksi Janna on jumissa jossain tuntemattomassa äijässä, joka ei millään lailla ole henkisellä tasolla hänen isänsä: ei millään vierailla äijillä olisi mulle merkitystä jonkun olemattoman biologisen siteen takia. Silti, vaikka olen mitä tahansa mieltä tästä koko isäkeissistä, niin tämä siirtymä ja tämä linkki on niin tosi hyvin tehty tähän tarinaan, että mun vastustuksesta huolimatta siirtymä on sileä. Erityisen hyvä kirjoittaminen puolestaan taistelee tehokkaasti mun vastarintaa vastaan. Vaikka iskäasia häiritsee monessa tarinassa, koska en ymmärrä sitä, huomasin parin lukukerran jälkeen, että tässä se ei häiritsekään, koska se on niin erityisen sulavaa.
-
Tää on ihan kuin yhdestä kirjoitustehtävästä, jota teetän luovan kirjoittamisen kurssilla ihan simona. Se menee näin. Kaksi ihmistä istuu penkille. He eivät puhu toisilleen mitään. Hetken kuluttua he nousevat ja jatkavat matkaansa, mutta jotain on muuttunut. Pikku kirjoittajani kirjoittavat sitten lopun. Tällä saa aikaan usein tosi herkkiä ja koskettavia juttuja, ja tässäkin samantapainen kaava toimii. Ilonalla ja Olavilla on jokin yhteys, vaikka mitään ei sanota. Molemmat miettivät omiaan, mutta samalla varmasti samoja ratoja.
Ilonan iloinaisuus on lisäksi musta aivan sairaan kiva sattuma, jota ei ole kyllä tarpeeksi myllätty. Oskarin näkökulmaa olen käynyt, ja Ilonan ja Alexin jutut olet hoitanut sinä, mutta Olavin ajatukset voisivat olla potentiaalisesti mielenkiintoisia. Harmi, etten vielä tunne Olavia kauhean hyvin, kun se on sivuhenkilö, eikä Oskari ajattele siitä mitään muuta kuin että iskä.
Mutta joo. Kun Olavi tietäisi, mitä Ilona ajattelee, niin luulenpa, että se voisi auttaa Olavia tässä tilanteessa. Joku välittää hänen ainoasta pojastaan niin paljon. Mä yritän aina saattaa mun kavereitakin yhteen, toistensa kavereiksi, koska ne ansaitsee, että mahdollisimman moni välittää niistä niin kuin mä. Vahva ratsuväki on yksi hienoimmista asioista, joita mun mielestä elämässä voi saavuttaa ja se turvaa niin paljon koko verkoston elämää.
-
Vaikka tässä on suloinen, pehmoinen, hellyyttävä loppu, ja vaikka Ilona edelleen juttelee Oskarille niin kuin se kuuluisi, mulle tulee tästä tarinasta aina surumielinen olo. En erota, johtuuko se mun omista kokemuksista vai tarinan keinoista, mutta koetetaanpa päästä tulkintaan käsiksi silti tätä kautta.
Ilona tuo Oskarille kirjan, vaikka se ei tiedä, lukeeko Oskari ylipäätään mitään. Se yrittää perustella valintaansa tässä, eikä ryhdy suoraan itsevarmasti lukemaan, että nyt me Oskari tehdään tätä. Se on se kohta, joka mun sydämeen sattuu. Mua kalvaa ajatus siitä, että meille ihmisille joku voi olla tosi tosi tärkeä, mutta sitten me ei kuitenkaan tiedetä tästä tyypistä edes kaikkia perusasioita ikinä. En usko, että kukaan voi tuntea toisen ”läpikotaisin”, niin kuin väitetään, ja jos se olisi mahdollista, en uskoisi sen olevan edes hyvä juttu. En haluaisi tuntea ketään ”läpikotaisin”, tai se toinen menettäisi yksityisyytensä ja jännittävyytensä. Samalla asetun Ilonan asemaan kirja kädessä ja rakastan omalla henkilökohtaisella tavallani Oskaria. Ajattelen, että miksi mä en tiedä edes sitä, että lukeeko se. Miksi mä en tiedä siitä mitään. Ulkopuoleltahan sen näkee, että toki Ilona tietää Oskarista vaikka ja mitä, mutta silti mä luen tähän ajatuksen siitä, että tästäkään asiasta en ole tuon kanssa puhunut. Mua pelottaisi Oskarin mahdollinen herääminen, kun joutuisin kohtaamaan tietämättömyyteni. Mitä jos ihminen, jota rakastan, muuttuisi mun elämässä pelkäksi tutuksi ja sitten lopulta katoaisi? Siksi, etten tutustunut siihen tämän vertaa, että tietäisin, lukeeko se? Veikkaan, että tätä ihme tulkintaa värittää kovasti mun ihan omat haavat.
Onhan tässä melankoliaa muissakin kohdissa. Esimerkiksi se, kun Oskari ei taaskaan vastaa, on sellaista murhetta, joka on selkeää ja josta on helppo saada kiinni. Voisin luetella näitä, mutta musta se ei ole koskaan niin mielenkiintoista kuin henkilökohtaisempi tulkinta, joten sitä tässä taas tarjotaan. 😀
-
Siis ooooh, oman tuvan ostoaikeet on aina niin jännittäviä. En mä tiiä vetoaako tää muhun niin tosi paljon osittain siksi, että oon edelleen innoissani mun ekasta omasta-omasta kodista, vai mikä juttu, mutta ai kun on kiva haaveilla tarinoiden mukana. Olispa mahdollista kans ostaa jo isompi tupa periferialta, aijje. Jannalla ja Rasmuksella näyttää käyvän aivan upea tuuri, jos tämä on nyt heti Se! Aika epistä. 😀 Mä tuijotin tätä kyseistä kotia jo vuonna 2018, vaikka tämä tuli myyntiin vasta vuosi sitten, eikä mikään kelvannut mulle, kun tämä oli Se. Ainakin Jannan ajatukset kodista kuulostavat siltä, että ensivaikutelman mukaan tämä koti kuuluu Jannalle ja Rasmukselle.
-
Tässä tarinassa Marshallissa on nyt niiiiiiiin sellaista kontrastia, joka kutittelee ihanasti mun aivoja. Siitä on tullut aikaa myöten ihana, monipuolinen hahmo, ja tässä se näkyy taas. Se on antanut Niklakselle elintilaa aiemmissa jutuissa, mutta tässä Niklas aivan suvereenisti määrää sitä kotona. Nyt teet kuule näin ja piste! Marshall ei muuta kuin nyökytä. Seuraavassa hetkessä se on kuitenkin asiantuteva hevosihminen, joka arvioi hevosia selkeästi asiansa osaten ja ymmärtäen hevoskaupoilla. Se, että Niklas pisti sen matkaan tuolla tavalla, ei millään lailla murenna sen asiantuntevuutta, vaan näyttää siitä erilaisia puolia. Tämä tekee siitä mulle jälleen kerran yhä enemmän oikean ihmisen ja saa mut samastumaan siihen taas hieman enemmän. Ajattelen heti itseäni: sitä, miten eri lailla voin ja mun kuulluu olla esim töissä ja vaikka just emäntäkokelaan kanssa.
-
Mites tän nyt sanoisi, että tämä tulisi oikein ulos: kehuna eikä toruna. No, Sonja on ajatuksineen mun mielestä aika lailla oikeassa: olisi vähän tavallaan outoa mennä katsomaan Oskaria varsinkin kun se ei ole ihan tässä maailmassa. Se on hahmon kanta. Samalla kirjoittaja aivan pakosta huomaa, että mä kerään siellä jotain, jonka vaan muut kirjoittajat voi antaa. Sonja pitää siis saada jotenkin menemään sinne, vaikka se ei ehkä oikeassa elämässä menisi. Tässä tulee se kehu: hyvin vääntelehditty niin, että Sonjan saa uskottavasti paikalle, vaikka ei ole helppo homma. 😀
Sen onnistuneen vääntelyn lisäksi tykkään siitä, miten Sonjan ihan oma elämä limittyy niin vahvasti tähän hänen oman menetyksensä kautta. Silloin, vaikka Sonja on epätodennäköinen vieras, hän ei jää ollenkaan irralliseksi. Mulle jää lukijana sellainen olo, että tottakai se oli siellä, ja tottakai tämä kuului hallittuna ja suunniteltuna osana Sonjan elämään, vaikka alussa se oli kuinka epätodennäköinen vieras!
-
Haistan vaikeuksia horisontissa, vaikka Vladimirin kanssa on mennyt hyvin alusta asti. Kun Sonja on vain keksitty hahmo, odotan kiinnostuneena, mitä on tulossa, vai onko mitään. Vladimir on kuitenkin paperilla aika täydellinen Sonjalle, vaikka tässä Sonja epäilee hänen olevan hieno. Harria Sonja ei halua enää nähdä vahingossakaan, ja se taitaa olla isoin asia, joka soittaa mun hällytyskelloja.
Sonja on monipuolinen. Samalla se on ristiriitainen niin kuin oikea nykyaikainen ihminen on. Siinä on modernia ja perinteistä, feminiinistä ja maskuliinista, ihan superfiiniä ja superarkista. Silti sen persoona ei mene sillä lailla äärimmäisyyksiin, että siihen olisi kerätty pelkkiä äärimmäisyyksiä. Hahmona Sonja voi kehittää itselleen siis aika monenlaisia tarinoita. Mä uumoilen, ettei tämä ole sen onnellinen loppu, vaan välipysäkki.
-
Osa näistä Hellon tempauksista on mun ihan omia tempauksia. Tässä taannoin mulla oli vajaat sata kiloa ruokaa. Siitä suurin osa oli grillisalaattia ja loput grillattavaa. Kun soitin apuja paikalle, niin aika lailla yhtä avuliaita ja ei lähes yhtään hysteerisesti nauravia munkin kaverit oli kuin Niklas. Mä vaan olin vihaisempi kun Hello, kun oli jo valmiiksi hiki, kun oli sadan asteen helteessä kantanut ne saamarin salaatit ensin autoon ja sitten autosta kotia. Ei oikeasti ollut edes hauska keikka. 😀
Niklaksen oma ääni on tämän tarinan onnistunein osa. Mun mittari on se, että jos julkaisisit vahingossa tarinan kenen tahansa meidän hahmon tunnuksilla, lukija päättelisi ekoista virkkeistä, että tässä on jotain vikaa, ja arvaisi ekasta kappaleesta, mistä hahmosta on oikeasti kyse. No nyt ainakin arvaisi. 😀 Niklasmaisuus tulee joo Niklaksen syöksähtelevästä sekoilusta niin toiminnassaan kuin ajatuksissaankin, mutta sen lisäksi se tulee Niklaksen omasta murteesta, ihme mielleyhtymistä ja lennokkaista kielikuvista.
-
Mua siis henkilökohtaisesti liikuttaa, miten Marshall puhuu Oskarille niin kuin se ymmärtäisi ja ennen kaikkea niin kuin se aivan varmasti myös reagoisi. Mulle tulee mieleen tästä lapset, erityisesti vauvat. Niille kuuluu puhua sössöttämällä, koska eihän ne pikku vajaaälyiset mitään tajua. Vielä yläasteikäisillekin vauvoille pakataan puhua niin kuin idiootille. Mä olen yhden sakin lempparieno ja monen sakin lemppariope, ja mä uskon, että salaisuus on siinä, että en osaa sössöttää, vaan puhun kaikille kakaroillekin niin kuin muillekin oikeille ihmisille. Mietin myös sitä, että mitä jos olisin itse tilassa, jossa en voisi reagoida, mutta ymmärtäisin kaiken. Aivan sitten varmasti saisin kaikkia ihan outoja rakkaudentunnustuksia ja nyyhkintää ja valheita siitä, miten olin maailman paras tyyppi siinä ja siinä jne. Onneksi mun elämässä on kuitenkin valtaosa sellaisia, jotka puhuisivat mun ruumiillekin niin kuin Marshall Oskarille tässä. Sellainen turha sääli puuttuu.
-
Mä tunnistan Niklaksen ajatukset siitä, että liika onni tuntuu huijaukselta tai ohimenevältä! Mulla oli ennen tollasia oloja, kun ajattelin niin kuin Niklas, että onni pitää jotenkin ihmeellisesti ansaita. Piti näin paljon tulla ikää, että käsitin, että oman onnensa saa ottaa, vaikkei ansaitsisi mitään, kunhan ei nyt siis mitään rikollista tai muuta sellaista tietenkään tee. Siihen sen sijaan samastun vieläkin, että mikään ei oikeasti ole niin hyvää, kuin ennalta haaveillessaan kuvitteli. Toisaalta se on hyvää polttoainetta elämässä ja tarinassa. On luonnollista kehittää itselleen uusi päämäärä, kun saavuttaa edellisen. Mä en ainakaan pysyisi käynnissä ilman uusia ja uusia unelmia!
Toisessa pätkässä mua ei sureta Niklaksen yksinäisyys, vaan se, miten se yksinäisyytensä itse ajattelee. Tuntuu siltä, että sitä ei oikeasti arkena haittaa, ettei sillä ole enempää ihan omia ihmisiä. Häihin pitäisi kuitenkin kutsua… Pakko olisi… Koska miltä se nyt muuten näyttää?? Siltä, että häntä ei oikein totta rakasteta! Itsevarminkin ja huolettominkin meistä esittää joskus muille ja miettii, mitä muut sanoo.
-
Aivan niin kuin Oskari eläisi siellä jossain! Mä olen harkinnut, nouseeko se, ja olen tehnyt jonkinlaisen päätöksen. Se nousee, jos se nostetaan, ihan niin kuin Hopiavuoren sanoista rakennettu pihatto. Kehitin kaikille salaisen tehtävän merkkeineen kaikkineen. Jos tarpeeksi palasia saadaan paikalleen, Oskarin aivot paranevat tarpeeksi että se voi elää. Jos kaikki palaset saadaan paikalleen, Oskari on niin kuin aina ennenkin. Ärsyttävintä tästä tekee se, että mä en aio laittaa kovin montaa palasta paikalleen, enkä mä edes kerro, mitä ne palaset on, mutta mulla on lista niistä tietokoneella kaikkine salaisine sääntöineen. Hauska tämmönen arvausleikki, jossa pelataan kuvitellulla ihmishengellä, eikö?
Jotenkin mä en odottanutkaan Ilonalta mitään muuta, kuin että ensimmäisinä aikoina sen maailma pyörii Oskarin ympärillä. Olisin samanlainen, jos joku mun perheestä, ei kun siis parhaista ystävistä, joutuisi makaamaan tuolla jossain. Muu unohtuisi, kun niille pitäisi puhua ja puhua, että ne pysyvät tässä maailmassa. Toisaalta ihmisen siunaus on sekin, että ihminen on nopea unohtamaan. Se, joka on yhteydessä, koetaan tärkeäksi. Oskari ehkä hymyili. Jos se olisi ollut mun ystävä, olisin ottanut sen heti yhteydenottona ja saanut tsemppiä taas olla sen vierellä. Mitähän kävisi, jos viikot muuttuisivat kuukausiksi? Koska ihminen viimeistään unohtaa? Leikittelen silläkin ajatuksella, että mitä jos Oskari joskus herää: mitä jos Ilona saa Oskarinsa. Ilona on tavallaan tutustunut Oskariin lisää ja lisää tässä tosi intensiivisesti ehkä Oskarin edes tietämättä siitä mitään. Olisiko heidän suhteensa sen jälkeen outo?
Mulla oli syyni yrittää tappaa Oskari, mutta nyt, vaikka se ei edes tee paljoa mitään, olen oppinut useasta muusta hahmosta paljon kun ne ovat sivunneet tätä kuviota. Ilonasta varmaan eniten.
-
Mitä isompi asia, sitä pienempiä osia kannattaa kuvata: se on mun oma periaate. Tässä toimivat parhaiten sairaalasandaalit, laitteiden piipitys ja kyyneleet karkealla lakanalla. Keskimmäisessä kappaleessa sen sijaan käydään kokonaiskuvassa. Jos olisin sun teoksien toimittaja, olisin sanonut, että Alex on irrallinen muusta maailmasta: tässä on Ilonan ja Oskarin kahdenkeskeinen hetki ja yksinäisyys, enkä olisi kannustanut sen aikana kertomaan, mitä ei ole, vaan sitä, mitä on. Joka tapauksessa tekstin määrä pysyy myös minimaalisena. Kaikki ylimääräinen on karsittu, ja se toimii hyvin. Ihan niin kuin muuta maailmaa ei olisi, tai niin kuin sillä ei olisi enää mitään merkitystä. Hyvin tehty.
-
Yh, yäk, hyi, ällöä, hirveää! :DD Tietenkin luen tätä taas ihan oman elämäni kokemuksia ja omaa persoonaani vasten. Luulen, että se suurentelee Sonjan negatiivisia ajatuksia uusiin appivanhempiin tutustumisesta. Onhan ne ajatukset jännittyneitä, epäileväisiä ja jopa pelokkaita, mutta mun silmissä ne ehkä moninkertaistuu. Uusien ihmisten tapaaminen ylipäätään on HIRVEÄÄ, kun pitää esittää fiksua ja filmaattista. No Sonja nyt siis onkin sellainen, mutta kun mä itse olen vain joku mä, joka ei osaa keskustella ylipäätään yhtään mistään. Sitten kun vielä pitää tavata puolison vanhemmat, niin onhan siinä aika kovat panokset. Tietenkin niiden pitää tykätä uudesta puolisokandidaatista!! Tietenkin pitää antaa oikein erikoishyvä kuva itsestään!! Mutta kun samalla ei saisi esittää mitään!! Mitä siinä kuuluu tehdä? 😀 Sonjan sivistys on onneksi hyvä pelastusrengas, jolla kellua kolme päivää. Hän on löytänyt puolison omasta kastistaan, niin että keskustelu ja ylipäätään oleminen on varmaan helpompaa kuin ihan erilaisen elämän eläneiden ihmisten kanssa. Molempien suvut ja tavat ovat kuitenkin melko samanlaisia näin pintapuolisesti. On se vaan silti rohkia veto olla kolme päivää kylmiltään apen ja anopin kanssa, huh huh! Onneksi miljöö ainakin on sellainen, johon Sonja tuntuu sopivan, josta hän tuntuu pitävän ja joka on jotenkin luonteva. Ainakin mua se auttaa paljon, jos tutustun ihmisiin. Jossain koirapuistossa rytkyt päällä mun on luontevampaa puhua ääneen kuin kraka kiristäen jossain ihme fancyissa juhlissa. :DD
