Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen
Raikkaan viileä vappusää ja varsinkin lievä unenpuutteesta johtuva päänsärky aiheuttivat sen, että olin kokenut tarvitsevani happea kesken tallihommien. Nojasin kyynärpäilläni polviini, pidin ohjia toisessa kädessäni ja naksutin Makea ravaamaan vähän reippaammin. Sen kärryt olivat kuluneet ja monta kertaa paikatut, eikä oikeastaan ollut edes minun hommani ajaa sillä. Jotenkin minun oli vain käynyt sitä sääliksi, joten olin harjannut sen perinpohjaisesti kaikesta irtokarvasta suulissa. Siinä hommassa tuli aina selkä kipeäksi. Make on aivan liian pieni kenenkään lemmikiksi. Se olisi pitänyt opettaa seisomaan pöydällä niin kuin näyttelykoirat. Varsinkin sen kavioiden puhdistaminen on minusta joka kerta yhtä hämmentävää, kun jalka ei nousekaan, vaan täytyy itse laskeutua ihan polvilleen asti sitä siivoamaan. Selkäkipu kuitenkin harhautti minua mukavasti oikeista asioista ainakin hetkeksi, niin kuin pääkipukin.
Kylmyys ja tuuli pääsivät inhottavasti takkini selästä läpi. Yritin suoristaa selkäni ja istua kunnolla kärryillä. Maken tapa oli ravata aina tosi kunnolla ja topakasti heti kun pyydettiin. Hetken kuluttua se alkoi kuitenkin aina tarkkailla minua, että mahdoinko olla vielä hereillä. Jos se uskoi minun olevan ajatuksissani, se hidasteli omin päin kunnes saattoi siirtyä huomaamattomasti käyntiin. Sain sen monta kertaa kiinni sellaisesta venkoilusta. Pari kertaa tajusin kuitenkin vasta sen kävellessä, että se oli onnistunut huijaamaan minua.
Koska ajatuksissanihan minä olin, ja ajatukseni koskivat vieläkin Nellyä. Olin vältellyt häntä hetken määrätietoisesti, mutta koska talli on kuitenkin aika pieni, tottahan olin törmännyt häneen vähän väliä. Olin ollut alun perin eniten huolissani siitä, että mitä jos Nelly nyt kuvittelisi, että meillä on nyt jonkinlainen parisuhde. Se huoli osoittautui kuitenkin ihan turhaksi silloin, kun hän vakuutteli eräänä yönä Noalle, että ihan kavereita tässä ollaan. Se ei ollut kuitenkaan ainakaan parantanut oloani.
Sinä iltana olin palannut asuntoautoon, mutta en ollut enää mennyt takaisin nukkumaan. Olin istunut sohvan reunalla ja Nelly ympäri kääntämällään kuskin tuolilla. Olin ollut mustasukkainen. Tuijottanut hieman vapisevia käsiäni, joita pidin pöydällä, ja miettinyt, mitä minun pitäisi nyt tehdä ja sanoa. Se oli ollut hirveä hetki. Olin tainnut olla oikeasti ihastumassa. Olisin halunnut ehkä vähän jäädä sinne asuntoautoon yöksi, viikoksi, tai loppuelämäksi. Ja samalla tiesin, että se olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu.
Sanoin vakavalle Nellylle, että olen pahoillani, mutta en pysty tähän, mitä tästä voi olla tulossa. Sitten olin lähtenyt. Olin jättänyt selittelemättä sen enempää, koska eihän meillä oikeasti ollut mitään, ja eihän aikaa ollut kulunut niin paljoa. Nellykään ei tuntunut mitään selityksiä kaipaavan. Sitten olin mennyt omaan sänkyyni toivomaan, että edes Jerusalem olisi ollut siellä, enkä ole aikoihin ollut niin yksinäinen.
Seuraavasta päivästä alkaen pahin ahdistus oli jo ohi. Nelly hymyili minulle ja sanoi huomenta, ihan niin kuin emme olisi jotenkin omituisella tavalla näytelleet eroa ilman parisuhdetta. Tallin, kaikkien asiakkaiden ja kaikkien työntekijöiden takia minä hymyilin takaisin ja sanoin huomenta. Päätin olla ikinä myöntämättä edes itselleni, että olin niin omituinen, että sellainen pieni halailukin oli ollut minulle liikaa. Se oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että minä elän tätä tallia varten. En mitään muuta varten.
Make ravasi taas kunnolla heti kun pyysin. Se on kiltti poni, vaikka ehkä vähän liian omapäinen lapsille, edes emännälleen. Se alkoi kuulostella minua taas hetken kuluttua ja naksautin sille kieltäni merkiksi siitä, että todellakin olin hereillä vielä. Turha yrittää. Minusta tuntui etäisesti siltä, kuin olisin tavallaan eronnut uudestaan. Paitsi että en osannut ikävöidä edes suhdetta, koska sitä ei ollut: oli pelkkä ero. Ja että tällä kertaa melkein asuin silti sen naisen kanssa yhdessä…
Mutta ohi se menisi. Pudistelin synkät ajatukset päästäni ja hymyilin Maken korville, jotka taas kyttäsivät tilaisuutta hidastaa käyntiin. Käänsin ponin metsästä takaisin pellolle ja ohjasin kävelemään reippaasti kohti omaa tallia. Kotona kyllä harjaisin sen uudestaan vähintään yhtä perusteellisesti kuin lähtiessämme. Olen maailman onnekkain ihminen. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yhdellä ihmisellä voi koskaan olla kaikkea kerrallaan. Minun pitää muistaa nauttia siitä, mitä olen jo saanut, ja hyväksyä se, ettei muuta tule olemaan. Hevostallissakin on enemmän kuin tarpeeksi onnellisuutta yhdelle miehelle. Yritin hengittää ja venytellä lopun, koko ajan vähenemään päin olevan selkä- ja päänsäryn pois. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen.
-
Eetu – Jussi
Olen kärkkynyt, että koska kehtaa osallistua itse oman tallin valmennukseen, että pääsisivät Maksavat Asiakkaat ensin. 😀
-
Mä olen aina kiinnostuneempi hahmoista, kuin hevosista, ja varsinkin aluksi mä olen kiinnostuneempi niistä kuin tarinoista. Oletkin saanut multa jo kaksi hahmoanalyysiä Joonaksesta, etkä vissiin yhtäkään kunnon kommenttia. Tällä kertaa yritän pitää analyysin minimissä ja nostaa esiin vain Joonaksen tällä hetkellä mielenkiintoisimman erikoispiirteen. Sen, että hän ei tottavie hienostele. Hopiavuoren piha ui, mutta parempi on kävellä sen läpi kuin hevosen rypeä tarhassa. Martti ei ole täydellinen laukanvaihtoineen ja parempaan tähdätään, mutta silti tämäkin on jo hyvä. Tamma aiheuttaa lieviä ongelmia, mutta silti sen pitää pysyä käsissä eikä tamma saa olla ongelma. Jännä heppu. Oikeassa elämässä näitä on, mutta virtuaalimaailmassa ei niinkään.
Tämä on myös pätevää ratsastuskuvausta. Toivoisin aina, että oppisin itse kirjoittamaan näitä, mutta taidan olla kroonisesti liian laiska yrittämään ymmärtää, mitä englantilaisittain ratsastettaessa tapahtuu. En mä tiedä, onko tämä muille kuinka jännää, mutta itse seuraan hyviä ratsastuskuvioita ihan niin kuin hyvää dokumenttia jostain jännästä aiheesta. Ihan pelkkiä laatiksia varten tehtyjä valmennustekstejä en minäkään kyllä huvikseni lueskele, mutta tällaisia tottakai. Tästä välittyy paitsi se ratsastuksen kuvaus, myös niin vahvasti hevosen ja ratsastajan persoonaa, että mielenkiintoni pysyy alusta loppuun yllä. Nyt, hirveän määrän TT-valmennuksiakin kahlanneena, tätä luki ihan lämpimikseen! Poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja kiva ratsastuskuvaus!
Joonas-parka on nyt vielä ulkopuolisempi kuin kukaan, kun hänellä ei voi oikein vielä olla kytköksiä muihin, ja häneen törmääkin tallilla harvemmin. Mutta ei se mitään. Joonas on nyt ensimmäinen sellainen, joka tosiaan näkee asiat ulkopuolisena — tietysti vain siihen asti, että löytää ratsastuskavereita: Hopiavuoressahan ei osata varauslistoja lukea ja tehdä. 🙂 Veikkaan, että tämän ukkelin kanssa sosialisoinnin varjolla munkin tulee kirjoitettu enemmän heppatarinoita, kunhan ensin pääsen vauhtiin. Ja mistäs sen tietää, vaikka oppisinkin kuvailemaan vielä ratsastusta.
-
Camillasta on melko nopeasti tullut Eetun oikea käsi. 🙂 Olisiko kukaan toinen saanut ajettua isäntää tallistaan juomaan kahvinsa rauhassa hänen ilmeisesti nukuttuaan pommiin? Tuskin. Eetun mielestähän tämä on katastrofi: hevoset kaatuilevat kuolleina maahan, ellei hän ole paikalla. Camillalle uskaltaa sentään jättää aamutallin! Luojan kiitos. Olen jännittänyt vähän isännän burnouttia ja vaikka mitä, kun hän ei sekunniksikaan osaa hellittää ja syyttää kaikesta itseään. Ihanaa, että Camilla soi hänelle hengähdystauon!
Onneksi Camilla ei tämän tekstin perusteella tunne kauhean kylmiä tunteita Hopiavuoren hevostallia kohtaan itsekään. Niin kuin hän ajattelee, siinä on hyviä puolia, mutta niin on huonojakin. Ihmisiä on niin paljon, että yksi hahmo ei enää oikeastaan voi pitää kaikista, tai tuntea kaikkia henkilökohtaisesti. Toisaalta taas kun persoonia on niin paljon, niin jokainen hahmo luulisi oikeasti löytävän kaverin.
Pasi jää tällä hetkellä harmillisen vähälle huomiolle. Se on persoonallinen ja kiva poni, josta kirjoittelisi ihan lämpimikseen. Vähän itse vielä säästelen siitä kirjoittamista, koska olen hahmotellut sillekin ihan oman tarinan, jonka aika ei ole vielä. 🙂 Melkein kaikki hahmoni taitavat myös olla liian pitkiä ja painavia ratsastamaan sillä… Mikseihän sen omistaja ikinä käy..?
-
Joonas on jännä tyyppi. Yleensä olen tottunut yhdistämään joitain ominaisuuksia toisiinsa kaikkien tarinoiden henkilöhahmoissa, ja Joonas sotii nyt heti muutamaa vastaan oikein miellyttävästi. Esimerkiksi yleensä jos tyyppi todella tietää, mitä tahtoo, hän on myös joko snobimainen tai muutoin nokkava, ja Joonas ei nyt vielä ainakaan vaikuta kummaltakaan. Samoin jos henkilöhahmo on tehtäväorientoitunut, hän ei sitten lainkaan ihmissuhdeorientoitunut tai tunteellinen. No eipä Joonaskaan joo omien sanojensa mukaan erityisesti halua tuttavuutta hieroa, mutta panee kuitenkin merkille Jillan ja Hellon hymyn ja pitää kaffin äärellä sopimista epävirallisena, siis liian rentona. Hän ottaa siis kantaa jatkuvasti sosiaaliseen kanssakäymiseenkin, ja esimerkiksi arvioi Eetun persoonaa, vaikkakin nyt ihan bisnesnäkökulmasta. Tulee vaikutelma tunneälykkäästä tyypistä, joka nyt vain sattuu olemaan paikalla muissa merkeissä kuin kavereita hankkimassa.
Vaikka en parin tarinan perusteella kauheasti tunne Joonasta vielä, jotenkin kuvittelisin tilanteen lopulta kärjistyvän hänen ja Eetun kanssa kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Joonas vaikuttaa tyypiltä, joka kysyy kun mietityttää, ja sanoo kun haluaa jotain. Eetu puolestaan ottaa sellaisen nopeasti arvosteluna, kun tekee tallin eteen kaiken itse, ja täten mieltää tallin osaksi omaa persoonaansa. Eikä hän voi selvittää maksavan asiakkaan kanssa kärhämiä suoraan kuin muutoin selvittäisi.
Minua huvittaa Eetu peltikattoineen ja huonoine esteineen. Telkkarissa pyöri joskus sellainen mainos, jossa isännällä oli kaikki suurta ja komiaa, ja kun esimerkiksi hänen jättisonniaan kehuttiin, hän sanoi että se nyt on tuollanen rimpula vaan. Iso traktori oli tuollanen puutarhajyrsin vaan, ja niin poispäin. Ajattelin muunmuassa tätä mainosta hahmoa luodessani. Vaikka Eetua ei itse haittaa sitten pätkääkään peltikatto eikä asiansa ajavat esteet, aivan varmasti hän ne toisi ilmi. Toisaalta taas Joonas on itsekin pohjimmiltaan ihan saman kulttuurin kasvatti. Kaikki isännäthän tekevät tuota samaa.
Joonaksella on myös heti erottuva oma kertojanäänensä. Tästä äänestä tulee ainakin tässä vaiheessa sellainen fiilis, että hän ei kaffia juodessaan turhia nojaile ja röhnötä, vaan istuu ennemmin etunojossa korkeintaan käsivarsillaan pöytää nojaten.
-
Totta turiset. Eetulta ei kyllä kannata kuvia pyytää. Jos sen sormi ei ole kuvassa, tai jos sen oma varjo ei mene koko kuvan poikki, siinä on muuten jotain todella pahasti vialla. Ei ole kaikille taiteellisia lahjoja suotu. Siksi varmaan Hopiavuorella ei ole omaa Insta-tiliä, kun joku isäntä ei osaa kuvata. 🙂 Sillä on ainoastaan tagi. 😀
Noan persoonasta en kyllä itse löydä mitään outoa, johon Noan iskä tässä nyt viittaa. Ehkä sen oma ääni onnahtaa murteen kautta, mutta nyt taitaa sen isännällä olla jostain asiasta tarkempi kuva mielessään kuin meillä muilla. 😀 Jos olisin omassa tarinassani yllyttänyt Noaa kuvaamaan, olisin varmaan todennäköisesti itsekin laittanut sen vähän kiertelemään ja kaartelemaan sillä perusteella, miten Noa itse puhui aiemmin ottamistaan valokuvista. Tai siis minä ainakin luin sen silloin vähän niin, että no eipä tässä kummempaa ole kuvattu, vähän nyt avajaisia ja sukujuhlia ja semmosta, eipä mitää oikeaa. Vaikka samaan aikaan mun hahmot olisivat olleetkin siinä vieressä tulkitsemassa, että hei on se Noa kulta ihan oikeaa. Mutta joooo tämä on nopean reagoinnin varjopuoli: kun hahmo viittaa johonkin juttuun vasta ekaa kertaa, ei tiedä, miten hän siihen oikeasti suhtautuu. Älä siis vain lopeta nopeaa reagoimista, koska kyllähän Noankin kommentista näkee, ettei se ole niin justiinsa joka kerta. 😀
Mun mielestä tässä on parasta ihan tarinallisuus itsessään. Onhan Miian kuvat aina kauniita, mutta vain tarinallisuus tekee niistä just sun hevosen kuvia. Ilman tarinaa olisin toki ihaillut heppaa ja kuvaa, mutta tarinan takia näen kuvassa nyt paljon enemmän kuin ilman tarinaa. On Nellyn punomia ruusuja, on keväinen päivä, ja on Nellyn ja Noan yhteinen kokemus kuvan ottamisesta. Tämä on miljoona kertaa kivempaa näin, kuin pelkkä upea kuva! Ja vielä kun kuvan ottajakin on omaa väkeä, kun se Oikea Valokuvaaja ei (onneksi) saapunut.
-
Sentään Tiituksen tarina kertoo suurimmaksi osaksi itse asiasta, kun taas Hellon tarinassa kyse on pääasiassa pullasta. 😀 Hello ehkä kokee ansainneensa ikuiset henkilökunta-alennukset ABC:lle, mutta noh, en minä ainakaan sen kanssa kehtaisi siellä kulkea pullaa pöllimässä. Vähäsen kyllä pelotti, että nyt Tiituksen silmät aukeavat ja hän näkee, millaisen pullasorsan ja pummin kanssa on tekemisissä… 😀
En tiedä, miten itse maastoreissun koit, mutta tästä tekstistä päättelen, että vähän samoin kuin minä. Että olisi ollut kivaa, kun olisi ollut jotain, johon juttunsa pohjata. Ainakin päätit myötäillä Hellon tarinaa jonkin verran. 😀 Itse kaipasin ihan samaa, ja saatoin antaa varovaista palautetta. Sosiaalinen kirjoittaminen on musta nimittäin tosi jees, yllätys yllätys.
Vaikka Tiitus on ihan pätevä ainakin aikuisten hevosten kanssa, minusta on kivaa, ettei hän olekaan itsevarma supermies. Been kanssa on tietenkin jo nähty, ettei Tiitus tosiaankaan luule itsestään liikoja, mutta aikuisen hevosen kanssa olisi voinut olla toisin. Niin tässä kuin edellisessäkin tekstissä kirjoitat Tiituksen nimittäin arastelemaan laukkaa. Hei, niinhän meistä aika moni arastelisi, jos nostettaisiin vieraan orin selkään ja sanottaisiin, että painu poka vieraaseen maastoon vieraitten hevosten keskelle! Se on ihan tervettä. Sen sijaan se, ettei Tiitus oikein halunnut sanoa tätä ääneen Hellolle, oli minusta aivan sairaan suloista. Ja olisi Hellostakin, muuten, jos se tietäisi. Se hymyilisi nyrkkiinsä muka suupieliään pyhkiessään ja räpäyttäisi mikroskooppiset mutta olemassa olevat kyyneleet silmistään. Osaamattomuutensa nolosteleminen teksteissä on meidän mielestämme herttaisen inhimillistä.
Nyt jälkikäteen harmittaa, etten yllyttänyt sinua kirjoittamaan tätä roolipelinomaisesti paloissa. Ainakin mulla oli nimittäin vaikeuksia Hellon tekstin kanssa. Vaikka Tiitus on mulle jo niin tuttu, ettei siitä pelota kirjoittaa, pelottaa silti tehdä oletuksia, että kuinka pitkälle sen kanssa voi mennä oikein antaumuksella leikkiessään. 😀 En sitten tiedä, onko sulla samaa oloa muiden hahmoista, mutta… 😀
-
Jussi on Eetulle rakas, mutta muille niin huomaamaton, että on jopa hämmentävää lukea kuvausta siitä muiden silmien kautta. Minä ja Eetu olemme Jussista nimittäin tosi samaa mieltä keskenämme: sen paras puoli on sen työmotivaatio. Mikään ruusunen se sen sijaan ei meistä ole, mutta kyllähän perunatkin kukkii. 😀
Olet malttanut paneutua ihailtavasti jopa hevosen persoonaan. Tuollainen kiltti ja erittäin vahvasti ruunalta vaikuttava rento heppu Jussi on, mutta töissä yllättää motivaatiollaan ja varsinkin ravillaan. Kun on tottunut perussuokin eteenpäin ponnistavaan raviin niin kuin minä itse, olisi Jussin ylöspäin hyppivä, ehkä kaukaisesti villakoiraa muistuttava oletusravi aika hätkäyttävä. Vaikka saahan Jussinkin askeltaan pidentämään ja ravaamaan matkaavoittavasti, kun sen asetuksia säätää selästä käsin. 😀
Ihan niin kuin olisi joulu tullut, kun mä ja mun hahmot ja hevoset saadaan parissa päivässä näin hirveä määrä taidelahjoja. 😀 Kiitos Jussin liikuttamisesta! Eetukin kiittää: aina jokin vie hänen aikansa Jussilta, ja tällä kertaa se jokin on peltohommat!
-
Kuule Joonas, isäs on aivan oikeassa. Sieluhan lakeuksilla lepää. Muualla on kauheaa, kun ei eteensä näe, kun aina on joku metsikkö tai mäki tai muu epäoleellinen edessä. Peltoa sen olla pitää niin pitkälti, että horisontti näkyy ja piiloon ei pääse. Normaalisti ei kai ihminen arvosta kotiseutunsa maisemia näin sairaalloisen paljon, mutta minä voin ihan oikeasti antaa kahden maailman kauneimman paikan koordinaatit. Toinen on Seinäjoella, ja toinenkaan ei ole kaukana. 🙂
Joonaksesta kyllä saa heti sen tuntuman, että vähän fiinimpään on nyt tullut totuttua, kuin mitä vanhan isännän talli ja tilukset ovat. Hän laittoikin sitten heti tuulemaan kotiin palattuaan. Vaikka en ymmärrä, miten joku ei muka voi pitää lakeuksia maailman hienoimpana, Suomeen saapuvan Joonaksen talvisen kauhistuksen sentään käsitän. Riitti että tottui itse Helsinkiin, ja talvinen Pohjanmaa alkoi tuntua hiljaisemmalta ja autiommalta kuin hauta lumen imiessä vähäisetkin äänet ja ihmisten lukittautuessa tupiinsa. Ja Joonas on kuitenkin tottunut vähän vielä isompiin paikkoihin.
Katsotaan nyt, miellyttääkö Hopiavuoren maneesi ja kenttä Hopealinnan nuorempaa isänsää. Ainakin Eetu on tarkka kentästä. Hysteerisen tarkka, jos Hellolta kysytään, koska eihän siellä kuulemma joka päivä tarvitsisi kulkea pikkukiviä nyppien. 🙂
-
Mikä mua vaivaa? Tämä teksti on jäänyt multa ihan kommentoimatta, vaikka tasan tarkkaan luin sen heti kun se ilmestyi! Ajattelin heti silloin, että pitää kehua, kuinka hyvin kirjoitat juuri tämän hahmon perspektiivistä. Annika on uskottava flikka ihmisenä omassa tarinassaan.
Make ja Remus taitavat olla aika oiva pari hakaan. Ja ovathan ne aika näky myös silloin, kun sattuvat kulkemaan yhdessä. Heti kun edes harkittiin näitä samaan hakaan, aloin suunnitella päässäni näiden yhteiskuvaa. Vitsit, kun sairaat kädet eivät ihan kestä sitä piirustustahtia, johon täältä löytäisi helposti inspiraatiota!
Remuksessa kyllä tiivistyy muutamia sellaisia puolia, joita pidän shettiksille tyypillisinä. 😀 Kokonsa puolesta ne ehkä ovat oivia lastenponeja, mutta luonteensa puolesta, noh — ainakin minun tapaamani shettikset ovat olleet juuri tuollaisia röllejä tosi usein.
Ja mikä kuva! Kännykällä en huomannut, että katolta noruu vettä, mutta nyt kun koneella katsoin, niin vitsi mikä yksityiskohta. Remus ei taida hienoja varusteitaan ilmeestä päätellen likaa arvostaa, mutta minkäs tekee hän, poni kun on! 😀 Minusta ne ovat hienot.
-
Haha voi vitsit nyt on hieno takki ja hieno kuva! 😀 Oot sinä Jilla kyllä aika piirtäjä 😀
-
Ainakin mun on aina vaikeaa myöntää edes mun hahmojen kokevan sellaisia tunteita, joita yritän itse olla jotenkin liian hyvä ihminen tuntemaan. Niin kuin just mustasukkaisuutta: että joku toinen hahmo tuntuisi mun hahmoni mielestä uhalta hahmojen parisuhteelle. Mutta tottakai joka ihminen tuntee enemmän tai vähemmän mustasukkaisuutta välillä. Milan varsinkin tuntuisi mustakin pelottavalta, jos olisin Jillan asemassa. Se on kuitenkin kaunis niin kuin aurinko, ja Hello on ihastunut siihen jo kerran, vaikka siitä onkin miljoona vuotta aikaa. Toisaalta ehkä Jilla voi hieman rauhoittaa mieltään sillä, että Hello puhuu ärsytyksistään ja murheistaan hänelle ääneen.
Myös mun mielestä näiden kahden parisuhde on suloinen, ja heh, olen sortunut kuvittelemaan itsekin näiden lasta ja kuinka paljon silläkin olisi tukkaa. :DD Jillasta kyllä huomaa, että hän on hyvä myös lasten kanssa. Tarkoitan tietenkin Eiraa, vaikka Eira onkin vähän jo vanhempi lapsi. Jilla viitsii suhtautua lempeästi jopa siihen, että Hello oli Eiran varamies. No, eihän sellaisesta kakarasta mitään todellista uhkaa olekaan, mutta silti. Se flikka kun on varmasti osannut olla rasittava ollessaan itse Hellosta mustasukkainen!
Kuvaa kehuinkin jo, mutta sanonpa uudestaan että voi vitsit miten söpöjä nosta sait, varsinkin Skotista!! Ja näköinenkin se on, vaikka kuvaukseni sen väristä oli aiva sitten varmahan vähintään sekava. 😀 Onko vähäsen maailman hienoin pitsihelmainen hevonen! :DD
-
Kyllä ne varsat vaan osaavat olla hirviöitä, vaikka söpöjä ovatkin. Tiitus ei varmasti ole ensimmäinen eikä viimeinen, jolla yhteiselo ensimmäisen oman varsan kanssa ei aivan suju. Virtuaalimaailmassa sellainen on toki hirveän paljon harvinaisempaa kuin tosielämässä. Täällä yleensä tulee luettua lähinnä söpöistä ja ihanista varsoista, joiden kanssa on aina kivaa. Salaa lukisin kuitenkin mielelläni välillä juuri tästä, koska tämä tuntuu minusta aidommalta, vaikka en ole koskaan varsaa omistanutkaan. Sen sijaan olin nuorempana töissä paikassa, jossa oli useita varsoja joka kevät. Ja joka ainoasta oli muuten päänvaivaa omalla hevoskohtaisella, raivostuttavalla tavallaan. Onneksi Tiitukselle ei käynyt pahasti potkivan varsan kanssa.
Saattaa hyvinkin olla, että Tiitus tarvitsee vähän jeesiä joltakulta ainakin päästäkseen apuun. Löytyyköhän omalta tallilta asiantuntemusta ja apukäsiä, vai onkohan turvauduttava ulkopuoliseen apuun?
-
Nikasta on aivan varmasti Jillalle suuri apu, kun hän osaa ja viitsii olla niin määrätietoinen Onnin kanssa. Ja oppiihan Onni tavattoman nopeasti, vaikka ei aina kaikkea ihan viitsisikään tehdä kunnolla! Oikein odotan, että tarina kertoo vielä joskus, millainen urho Onnista kasvaa isona. Vaan eipä sillä hätää ole, kun sillä on Jilla ja Nika. Nikan eläintenkäsittelytaidosta kertoo jotain jo se, että nuori Hippakin on oppinut tosi nätisti tavoille! Varsinkin Hello olisi sen fiksuudesta kateellinen omaa Jerusalemiaan katsellessaan, ainakin välillä. 🙂
Kirjoitat tosi selkeästi, ryhdikkäästi ja oikeakielisesti. Tekstiäsi on helppo seurata ja mukava lukea, kun ikinä ei joudu negatiivisella tavalla arvuuttelemaan, mitä yrität sanoa. Et tee koskaan sellaisia virheitä, jotka veisivät ainakaan minun keskittymiseni jollain tapaa pois tarinan sisällöstä tai hienoista ilmaisuistasi. En tietenkään ikinä mitenkään ”oikolue” näitä tekstejä virke virkkeeltä, koska olen ihan vapaalla täällä enkä töissä, joten en väitä koskaan mitään (omaakaan) tekstiä sen takia virheettömäksi, vaan sujuvaksi, mikä on ihan riittävää harrastusteksteistä. 😀
-
Ihana kuulla Nikasta taas. Konsertti on varmasti ollut elämys, mutta ehkä reissaamisen ja kaupunkien jälkeen maalaismaisempi rauha ja hevoshomma taas maittaa. Jonkun pitäisi sanoa, Nikalle, että turha olla huolissaan kellonajoista. Hevonenhan nukkuu sen viitisen tuntia vuorokaudesta, ja jos niille reilusti sen verran yörauhaa suodaan, niin tallihan on muuten auki aina. Avainkin on aina lukossa, niin että jokainen osaa varmasti päästää itsekin itsensä sisään. 😀
Tiitus se onnistui tälä kertaa hyvin säikyttelyssään, ja vieläpä kahdesti! 😀 Kiva nähdä Nika ottamassa kontaktia muihin hahmoihin. Vain sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kesken ainakin minulle aukeaa, kuka joku hahmo oikeastaan on ja miten hän tapaa toimia. Sosiaalisten tarinoiden jälkeen on helpompaa ottaa Nikaa mukaan omiinkin juttuihin, vaikka hän ei juuri minun hahmoani olisikaan tavannut. Näin Nikakin varmasti löytää itselleen samanhenkistä seuraa, vaikka ilmeisesti tutustuminen ei ole hänelle ihan helppoa. Ei se mitään: on täällä muitakin, jotka eivät aivan loista ensitapaamisella, vaikka ovatkin hyviä tyyppejä!
Kuva on myös hauska. Jokohan Nika on ehtinyt havaita, millä tavalla Pohjanmaan ja myös E-P:n pikkukunnissa puhutaan bemmikuskeista? :DDD
-
Voi Tiitus. Ei se ole helppoa, ei varsinkaan Otsonmäellä. On ihan aiheellinen huoli, että nyt muut alkavat juoruilla, eivätkä välttämättä mitenkään positiiviseen sävyyn. Saa nähdä! Eira saattaa vain kohautella olkiaan, koska tuntee Hellonkin aika hyvin ja silti suunnitteli hänestä varapoikaystävää, mutta mistä Tiitus sen tietää? Minäkään en tiedä, mitä Jitta mahtaa tiedoillaan tai luuloillaan tehdä, mutta Noa ei ole tainnut kauheasti puhua edes Eetun ja Nellyn jutusta kenellekään, vaan eipä Tiitus taida siitäkään tietää juuri siksi kun kukaan ei siitä puhu. Riinan vastaus Tiituksen huoliin taas kertoo minusta siitä, että hän on tainnut asua koko elämänsä, tai ainakin tosi pitkään Helsingin liepeillä. Eihän siellä nyt ketään kauheasti kiinnostaisi, joten mitä väliä? Helsinkiläisillä taitaa nimittäin olla ihan omatkin elämät ja muutakin tekemistä, ja sellainen otsonmäkeläisiltä puuttuu. Tiitus itse on näköjään huomannut pikkukuntien suurimman varjopuolen.
Viimeksi sanoin, että samastun Tiitukseen ihan kauheasti, ja taas ennemminkin myötäelän hänenä sen, miten hän näki Hellon ja Jillan keittiössä, kuin että säälisin häntä ulkopuolelta. Tiituksesta tuntuu selkeästi ärsyyntyneeltä ja vähän nololta, mutta vaikka et varsinaisesti tuo surua vahvasti esiin, olen haistavinani senkin toisiksiviimeisen kappaleen viimeisessä virkkeessä. Se saattaa kuitenkin olla osin ihan omakin lisäykseni, kun välillä näen itseni Tiituksen asemassa.
Johdit minua muuten ihanasti harhaan aloituksellasi. 😀 Kukahan muu meni lankaan ja ajatteli aivan automaattisesti, että Riinan viesti koski jotain ihan muuta kuin Hellon halailua? Oli hauskaa olla väärässä ja tunnistaa romaanien, leffojen ja telkkarisarjojen juonikuvio, joka kytkeytyi minulla automaattisesti päälle tästä aloituksesta.
-
Voi että kuinka ihanasti kuvailet miten Flida juoksi Noaa portille vastaan ja hörisi samalla. Minäkin hymyilin, kun Noa hymyili, ja saatoin ihan kuulla miten hörinä vähän aaltoili Flidan askelten töminän tahdissa. <3 Vitsit kun joka hepo olisi tuollainen. Kyllä sillä ihan varmasti oli Noaa ikävä, ja isännän paluu oli mieluisampaa kuin mikään porkkana.
Toinen erityisen tunteellinen ja kaunis kohta on se, kuinka pysähdyt hetkeksi kuvailemaan Flidaa taas omassa haassaan nuorten neitien kanssa. Noan rentoutumisen tuntee yhtä hyvin kuin ilta-auringonkin, ja linnutkin möykkäävät tähän aikaan vuodesta puissa väliin romanttisesti, ja väliin rasittavasti.
Noa on ollut tarinallisesti miellyttävällä tavalla huolissaan varsasta, mutta hyvä, että annat hänenkin hieman hengähtää välillä. Sitä varten ne äidit ovat, että kannustavat, tyynnyttelevät ja lohduttavat paremmin kuin kukaan toinen ikinä. Kaikki järjestyy aina lopulta, Noa. 🙂
Ei sinun näköjään montaa tuntia tarvitse olla kirjoittamatta, että alan kaivata tarinoitasi ihan tosissani. 😀
-
Onneksi on Riinoja ratkomassa ystäviensä ongelmia ja sanomassa suoraan vähän pelottaviakin ajatuksia.
Osaat olla kertomatta Tiituksesta liikaa kerralla, mutta aina jotain pientä uutta, tai ainakin vahvistuksia lukijoiden teorioille. Viime tarinastasi päättelin, että Tiituksella on paniikkihäiriö, mutta toisaalta epäröin, että ehkä se nyt oli vain yksi kerta. Tässä vahvistat käsitykseni. Samoin jo vähän epäilin kun eksästä puhuttiin, että Tiitus on tyyppi, joka on tosissaan seurustellessaan, ja senkin vahvistit tässä. Minulle tulee tyytyväinen olo näistä kohdista niin näissä tarinoissa kuin romaaneissakin. Ensin vihjataan jotain ja saadaan minut miettimään ja vatvomaan asiaa, ja sitten lankojen päät sidotaan yhteen ja vahvistetaan joku teorioistani. Vitsit kun muistaisin itsekin toteuttaa useammin tätä toimivaa kerrontatapaa.
Tiitus on ollut Hellon kanssa vähän arka reppana. Se on ollut minusta kivaa, ja ehdottomasti myönnän Hellon häirinneen häntä siksi, että minusta on ollut kiva nyhtää sinulta näitä tekstejä. Olen kytännyt taas foorumia koko päivän reissussa ja singahdin lukemaan heti kun huomasin tekstisi. Odotin jotain samanlaista, mutta esitteletkin uuden puolen Tiituksesta Riinan myötä. Ja pidän tästä ihan yhtä paljon!! On ihanaa nähdä Tiitus suorastaan hellomaisen rentona. Hän huomaa, että saa osakseen vähän liian pitkiä katseita sen johdosta, että puristaa Helloa kainaloonsa, mutta ei piittaa. Tiitus on monessa asiassa samanlainen kuin minä (olen joskus jopa itse kysellyt, että mitä järkeä on seurustella jos ei ole tosissaan) ja ehkä juuri sen takia minusta on ihana nähdä Tiituksen olevan oikeasti paljon rohkeampi kuin minä. Ehkä minäkin uskallan joskus tehdä jotain ihan fiiliksen mukaan, kun kerran Tiituskin uskaltaa.
Tämä on tarina, jota minä oikeasti tarvitsin juuri nyt henkilökohtaiseen elämääni. Se on sattumaa, mutta silti tämä on ihan henkilökohtaisista syistä suosikkini.
-
Minusta tämä on tosi hellyyttävä ja ihana tarina. Olen joskus aina miettinyt, ärsyttääkö Jillaa jo keittiössä kökkiminen väillä. Muut eivät ole oikeastaan hirveästi edes tarjonneet apuaan, ja osa varmasti jo olettaakin Jillan ruokkivan muutkin samalla kuin itsensä. Minusta on helpottavaa, että Jilla itse pitää roolistaan pääkokkina ainakin tällä hetkellä! Ruan suhteen Jillalla on Eetun kanssa tässä lisäksi tällainen söpö kotileikki: laita sinä ulkona ruokaa, niin minä laitan sisällä yhteisessä kodissamme. 😀
Minä koen tuntevani Jillan nyt jo hyvin, mutta toki olen lukenut täällä alusta asti, toisin kuin Annika. 😀 Jilla taitaa olla sellainen perusrauhallinen ihminen, jonka kanssa tulisin oikeassakin elämässä toimeen: tai oikeastaan tarvitsisin oikean elämän Jilloja ystäväpiiriini. Hänestä huokuu sellainen (hyvässä mielessä) muumimammamainen asenne: että kyllä kaikki aina järjestyy. Siinä suhteessa hänellä on paljon yhteistä Hellon kanssa. Joskus olen itse asiassa miettinyt, että mitähän tapahtuisi, jos nämä kaksi jonain päivänä päätyisivät niin pitkälle, että hankkisivat lapsen. Kukahan sitä oikeastaan kasvattaisi, kun molemmat vanhemmat ovat niin tosi stressitöntä sorttia? :DDD Mutta se nyt on vain ajatusleikki. Nämähän ovat tunteneet toisensa vasta jotain vartin. :DD
On se sentään hyvä, että on joku kengitystaitoinen pihassa hätätapauksia varten, vaikka Hopiavuoren tallin hevosmäärä onkin aikamoinen yhden kengittäjän hoidettavaksi. On kuitenkin joku lyömässä irtokengät takaisin ja sen sellaista. Kun Hopiavuoren väen kaikki hevostietämys yhdistetään, onkohan mitään hevoskatastrofia olemassakaan, mitä väki ei yhdessä saisi taltutettua?
-
Vähän kyllä jännitti, osaavatko tytöt olla kunnolla kun Jake on poissa. Jotenkin minusta Jessien jättäminen yksin pihallekin tuntui jo pahaenteiseltä, mutta kirjoititkin minulle tarinaasi iloisen yllätyksen. Kaikki oli kunnosa, ja flikat kiltisti. Ja siivosivat jälkensäkin niin kuin kunnon kansalaiset!
Ja ai kun on maailma taas pieni! Merikorven Joanna sattuu samaan pubiin. Mutta jos hänkin kerran asuu lähellä, niin väistämättömästihän Jake joskus hänet tapaisi. Saisiko Jake Joannasta ystävän, tai jotain muuta? Hän todella tarvitsisi lisää ihmisiä lähelleen, vaikka onhan hänellä toki pari noita muita isejä, ettei hän nytkään todella ihan yksin ole. Taas, koska Jake on niin sympaattinen kaveri, toivon ettei hän joutuisi pettymään.
-
Kuulostaa siltä, että molemmilla teineillä on ollut kiva reissu. 😀 Myös Jitalla, vaikka Eira veikin etupenkin. No, kai se on Eiralle sopiva kosto, että Jitta sai ostaa kengät ja ihan luvan kanssa korujakin, ja Eiraa on nimen omaan kielletty ostamasta muuta kuin käyttövaatteita!
Onkohan lie tuolla Hellolla kuitenkin jotain salaa mielessään, jos sen käytös vaikuttaa muiden mielestä omituiselta ja huomiotaherättävältä? 😀
-
Alvalla ja Mörrillä on nyt vähän kivikkoinen alku Hopiavuoressa ratsastuksen suhteen. Onneksi Mörrillä oli kuitenkin tällä kertaa äärimmäisen pätevä syy tempaukselleen: loistava ilmauksesi, ponia syövä pääskynen. 😀 Mörristä kertoo ehkä jotain, että se kuitenkin voi mennä syömään juuri siihen säikkymänsä kohtaan. Aika junttura lemmikki! 😀 Ei ihme, että Eetukin on huolissaan. Se varmasti saisi jo kolmikymppisenä ihan harmaat hiukset huolehtimisen takia, jos Alvalle olisi taas käynyt jotain vakavampaa. :/
Minusta olet kirjoittanut erityisen kauniisti sen kohdan, jossa Inari pyytää (komentaa) Alvaa grillaamaan. Siinä minua viehättää se, miten Alva nyppii hevosensa harjaa ja on kieltäytymässä, vaikka oikeasti seura kyllä kelpaa. Siinä on samaa haikeaa fiilistä kuin alussa, kun Alva tuumaa, että kaikki eivät vain sovi porukkaan. Näistä kahdesta kohdasta olen muodostanut sellaisen tulkinnan, että Alva on jo vähän luovuttanut kavereiden hankkimisen suhteen, vaikka onkin aluksi yrittänyt kovasti. Ja että vaikka Alva myöntää itselleen olevansa ehkä vähän yksinäinen, hän ei välttämättä uskalla myöntää, kuinka surullinen sen takia oikeastaan onkaan. Että oikeastaan se, miten on mukava käpertyä katsomaan Netflixiä, on osin uskottelua: tarinan lopussa Alva nimittäin on sitä mieltä, että kyllä vielä aika tuntemattoman talliporukankin kanssa kelpaa kuitenkin grillata mielummin kuin olla yksin kotona.
Voi kun Alva löytäisi vielä itselleen porukan, jonka kanssa viihtyy.
-
Ei ollut Tiituksella helppo reissu. 😀 Ei se mitään: minä sain tosi paljon huvia hänen vaikeuksistaan niin automatkalla kuin kakkupalan santsaamisenkin suhteen. 😀
Tämän vähäsanaisen ja silti (ja siksi) vaikuttavan reissukuvauksen aikana elin itsekin ihan Tiituksen fiiliksiä. On hengästyttävää istua kaiken maailman hellojen vieressä. Sitä on yhtäkkiä tietoinen kaikesta: niin kuin siitä, että istuu niin lähellä, että voi haistaa miltä toisen hiukset tuoksuvat! Minusta on kauhean jännä ajatus, miten nämä äijät pakattiin ahtaasti takapenkille, ja miten ihan ihmisen kokoinen Tiitus-raukka yrittää istua polvet suussa kun Hello tajuamattaan kopeloi koko ajan jostain.
Viittaat Tiituksen menneisyyteenkin mielenkiintoa herättävällä tavalla. Tiedämme, että hänellä on ollut oma Birgitta, ja nyt minä ainakin janoan tietoa siitä, että mitä tapahtui! Kuinka kenelläkään nyt voisi mennä Tiituksen kaltaisen kaverin kanssa poikki! Toinen on niin aito, kiltti, herttainen, ja ilmeisesti oli valmis sitoutumaan suhteeseen. Hitsi. Olet kyllä tosiaan saanut minut puhuttua Tiituksen puolelle.
-
Jaken tarinoista oikein huokuu aina tämä yksinäisyys. Olen tunnistavinani tästä monen tavallisen suomalaisen isin tarinan. Tunnen joitain Jakeja. Onnistut todella tunnelman luomisessa. Sen lisäksi vahvuutesi näissä teksteissä on saada lukija Jaken puolelle! Minä olen ehdottomasti hänen puolellaan ja ymmärrän jopa Pinjan juttua, vaikka oma tiukkapipoinen moraalikäsitykseni on lähtökohtaisesti eri linjoilla oikeasta ja väärästä. Toki Jaken ja Pinjan juttuhan on kulttuurissamme ihan yleisesti hyväksytty. Siinähän on kaksi aikuista ihmistä, joista molemmilla on selvillä, mikä on jutun juoni.
Samoin asetun kerrontasi ansiosta Jaken puolelle lapsen kasvatuksessa. Minulla ei ole lapsia, mutta olen joskus leikitellyt mielikuvilla, ja olisin ehdottomasti tiukempi ja varmasti rasittavampi iskä kuin Jake. Ja silti kuvaat asiat niin hyvin, että ymmärrän hänen ratkaisujaan.
Olen niin tosi kiintynyt Jakeen jo nyt, että toivoisin hänen löytävän itselleen uuden vaimon, kun hän sitä niin kovasti toivoo. Jake ansaitsisi sen. Toisaalta taas toivon, että hän ei löytäisi, koska hänen surunsa poikii tällaisia tekstejä!
-
Aaaapuaaaaaaa sanoin sulle jo että MINÄPÄ olen asunut melkein Alma Metsärinteen naapurissa. MINÄPÄ olen odottanut bussia pysäkillä, joka on melkein hänen kotinsa edessä. MINÄPÄ olen ollut pienen hetken töissä siinä ihan vähän matkan päässä olevassa peruskoulussa. 😀 Kuvittelen, miten Mielikki pääsee illalla koirapuistoon, jossa harvoin ketään käy. Noa avaa sitten portin, joka erottaa isojen ja pienten aitaukset, niin että on enemmän tilaa liikkua, ja MINÄPÄ olen avannut sen saman portin noin kuusimiljoonaa kertaa. 😀 Käsittämätön ajatus. 😀 Ja kauheita takaumia!! Kaipasin niin kauheasti koko ajan Kontulaan kavereiden luokse!
Toinen yksityiskohta, josta sain paljon hupia, on Eiran autenttinen maalaisuus. Me ollaan väännetty Pohjanmaan menosta ja meiningistä sattuneesta syystä paljon, ja ilmeisesti olet lukenut jankutustani. :DD Suurimmat kauppakeskukset, joissa Eira on koko elämänsä aikana käynyt, ovat Epstori, Rewell Center ja HS Center. Niihin verrattuna tavallista isompi huoltsikkakin vaikuttaa shoppailuparatiisilta. Eira ei ihan, ihan oikeasti tiedä, mitä tarkoittaa iso kauppakeskus. 😀 Tästä kohdasta inspiroituneena kirjoitan parhaillaan Eiran mietteitä Kampista, omg. 😀
Äää ja sit äiti! <3 Noalla on ihana äiti. Vitsit kun Eetu ei päässyt irtoamaan hommistaan, koska vähän veikkaan että tässä on sellaisella herttaisella tavalla hänen sielunkumppaninsa. Tämä sielunkumppani toki puhuu enemmän, nopeammin ja tuputtaa ruokaa rohkeammin, mutta tuntuu että sisäinen maailma näillä on kuitenkin niin tosi samanlainen.
Ja Mielikki, Mielikki sinullekin on!! Julma Noa, kun väittää ettei Mielikki sitten syö jätskiä ja pullaa. 🙁 Varmaan se kuitenkin salaa sitten saa. 😀
Et kuvaillut ympäristöä tuvassa (huom: tällä kertaa tämä ei ole kritiikki, vaan tarina olisi ollut muuten liian täynnä nippeliä). Aistin sen kuitenkin. Minun maailmassani Alman luona on aina vähän liian kuuma, varsinkin kun porukkaa oli nyt niin paljon ja hellalla oli varmasti tehty ruokaa koko päivä. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei ihan kehtaa. Pöydässä on liina, ja pullankin kanssa juodaan maitoa jos ei kahvi kelpaa. 😀
Mun silmääni joka ainoa hahmo tässä on niin oma itsensä (varsinkin Eirasta voin sanoa sen varmuudella) että voisit ihan hyvin olla niiden isi ja luoja itse.
