Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kaikki mukana tähän mennessä! Tämä on suositumpi kuin kuvittelin. Siksi nyt tehdään niin, että Hello Ilves pitää ”toisen ryhmän”, kun osa porukasta kerääntyy katselemaan viittä ekana ilmoittautunutta. Mukaan mahtuu siis yhteensä 10 osallistujaa. 🙂 Lisään tämän tiedon pian kutsun tarinallinen tausta -osioon!
-
”Oho mikä ravi!” Nelly sanoi. Tunsin miten suupieltäni nykäisi tahattomasti, joten purin huultani ja katselin tiukasti sinnepäin, minne olin menossa. Jussilla on hieno ravi ikäisekseen, kokoisekseen ja tasoisekseen, ja nyt se oli vieläpä jatkuvien suunnanvaihtojen vuoksi erinomaisen hyvin hereillä. Jalat nousivat niin kuin tasokkaammalla kouluratsulla — vaikka toki ravi taisi olla Jussin ainoa todellinen vahvuus.
Aavistuksen epäsäännöllisiä voltteja tehdessämme yritin parhaani mukaan vahtia Jussia sisäpohkeella ja samalla miettiä, miksen ollut teeskennellyt vaikka vähän sairasta tänään. Olin tullut ilmoittautuneeksi valmennukseen ennen sitä grilli-iltaa… Vaikka kyllä aikuisen miehen pitäisi sellainen kestää. Ja jonkun ulkopuolisen valmentajan keksimiä tehtäviä me Jussin kanssa tarvitsimme. Minun tuli aina harjoiteltua sillä hyvin samantyyppisesti, enkä usko, että siitä oli sille yhtä paljoa hyötyä kuin vaihtelevammasta treenistä. Ja kun vähäsen jonkinlaisista kisakokeiluistakin haaveilin kesällä…
Väistöissä Jussi meni banaanimaisesti. Tunsin sen, mutta ei se kuulemma kauhean pahalta näyttänyt. Se saattoi johtua liian vähäisestä ohjan tuesta. Väistöissä tunsin, etten ollut Jussin kanssa nimittäin niin hyvässä yhteydessä kuin parhaina päivinä. Joskus sitä hengittikin yhteistyössä hevosensa kanssa. Mutta eihän aina voi olla sellaista.
Valmennuksen päätteeksi venyttelin jalkojani Jussin selässä ilman jalustimia. Minä tykkäsin, kun se käveleskeli tyynesti pitkin ohjin ja kaula suorana, ja se tykkäsi, kun rapsuttelin sen säkää mennessämme.
-
Työ on parasta lääkettä pettymykseen
Olin seisonut kuistilla vielä pitkään sen jälkeen, kun Nelly oli edellisenä iltana sulkenut asuntoautonsa oven perässään. Miljoona ajatusta ja tunnetta risteili päässäni. Sain siinä silloin seistessäni tarttuttua vasta muutamaan päälimmäiseen.
Ensimmäisenä taisi tulla hämmennys. Se kerta, kun Noa oli kävellyt asuntoautoon minun nukkuessani siellä Nellyn kanssa, oli ollut ainoa kerta, kun olimme puhuneet sanallakaan suhteestamme. Ja silloinkin minä olin puhunut. Oli ollut vaikeaa lähteä, ja vielä vaikeampaa sanoa, että en voi enää jatkaa tätä, ja olisi parempi lopettaa ennen kuin mitään oikeasti edes tapahtuisi. Nelly oli vaikuttanut ymmärtävän sen, vaikka ei ollut mitään sanonutkaan. Silloin siinä terassilla en pystynyt ymmärtämään, miksi hän oli juuri suudellut minua takatalven grilli-illan päätteeksi, vaikka tiesi nyt jo varmasti, etteivät meidän suunnitelmamme kohdanneet ollenkaan. Nelly halusi nukkua vierekkäin, jottei olisi yksin, eikä muuta. Minä taas tiesin, että jos lähtisin sellaiseen järjestelyyn, lopulta rakastuisin, ja se sattuisi, ja sen olin hänelle sanonut silloin. Miksi hän siis..?
Seuraavaksi vasta alkoi vihloa sydämestä. Olisin niin kauheasti halunnut kävellä hänen peräänsä, koputtaa hänen oveensa ja pyytää, että ole kiltti, nukutaan vielä yksi yö sillä tavalla vierekkäin, koska tarvitsisin sitä niin paljon. Saatoin ottaa askeleen kohti kuistin portaita, mutta en astunut edes ensimmäiselle rapulle. En minä voinut sinne mennä.
Kun olin hoippunut sisälle, siivonnut olohuoneen mekaanisesti ja vastannut kolme kertaa ”ai hä?” Noalle, joka kysyi jotain ja päässyt sitten omaan sänkyyni, olin miettinyt, miksen ollut vain mennyt. Mietin, suojelinko nyt liikaa itseäni. Oliko minulla niin raskas olo sen takia, että aiheutin sen itse itselleni? Mitä jos mitään pahaa ei tapahtuisi? Mitä jos minuun oikeasti sattuisi vain pelko eikä kipu itse?
Olin kuitenkin vain kierähtänyt toiselle kyljelleni ja yrittänyt unohtaa sellaisen piinaavan jossittelun. Olin ollut varma, että minun täytyy suojella itseäni. Olin nukuttanut itseni unelmoimalla. Jos minulla olisi vielä joskus Ann… Jos minulla olisi vielä joskus joku nainen, hänen tärkeimmät ominaisuutensa olisivat luotettavuus ja lempeys, ja siinä järjestyksessä. Ruskeista pitkistä hiuksistakaan ei olisi haittaa — mutta sellainen hän olisi, etten epäröisi jakaa hänen kanssaan ihan kaikkea, sydämiäme myöten. Tai ehkei tallia kuitenkaan… Ei, vaan tallinkin. Uskaltaisin jakaa tallinkin. Niin hyvä hän olisi, että edes tallin puolesta en pelkäisi. Mitä väsyneemmäksi olin käynyt, sitä sekavammaksi unelmointinikin oli käynyt. Välillä olin melkein kuin oikeasti taas Nellyn vieressä. Seuraavassa hetkessä taas Annikan vieressä sohvalla, kun hän sanoi, ettei Otsonmäki ole häntä varten. Sanoin, että valitettavasti minulle ei ole muuta kuin Otsonmäki… …ja nukahdin asuntoautoon…
Sitten koitti aamu. Heräsin ennen kuin herätys alkoi soida ja hetken mieni oli autuaan tyhjä. Kutsuin Jerusalemia, joka ei ollut paikalla, ja menin sitten hakemaan Mielikkiä ulos ja seurakseni. Se ei tosiaankaan olisi halunnut mennä pissalle, kun oli niin kylmä. Se ei myöskään halunnut kinkkua, jota pudottelin sen kuppiin, mutta hetken kuluttua kahvipöydässä se söi kädestäni samaa kinkkua. Ilmeisesti vika oli sen aterian esillepanossa. Nostin sen syliin aamupalakaveriksi, vaikka enhän minä nyt herranen aika niin sitä kehtaisi Noan aikana — se oppi kuulemma kerjäämään. Mutta kun se oli niin pieni ja nälkäisen näköinen. Eikä se kerjännyt. Se näykki juustoa suoraan leivän alareunasta ihan pyytämättä.
Ja silloin satuin vilkaisemaan ulos ja muistamaan muuan asuntoauton asukkaineen. Mielikki ryhdistäytyi heti sylissäni ja haukahti pienesti. Yritin silitellä sen rauhalliseksi. Suututti. Millä oikeudella Nelly suuteli minua kuistilla tehtyään ensin selväksi, että meistä ei ikinä tule mitään, ja tietäessään, etten minä siinä tapauksessa pysty tähän, koska se sattuu? Antaisi minun olla. En halunnut joutua sanomaan sitä hänelle ääneen. Että anna minun olla. Minulla on sydämessä haava ja se on kipeä ihan koko ajan ilman että nypit sitä.
Vihaisena olin sentään tarmoa täynnä. Saisin karsinat siivottua ennätystahdilla. Kiskoin paksun takin päälleni kuin panssarisuojuksen Nellyä vastaan. Piponkin laitoin, vaikka ei varmaan olisi tarvinnut. Aurinkolasitkin olisi tehnyt mieli laittaa, mutta enhän minä nyt ihan kahjo sentään ole.
Ja kun astuin ovesta ulos, asuntoauto oli siinä, ja siellä nukkui Nelly, enkä ollut enää yhtään vihainen. Suljin hetkeksi silmäni, painoin pääni ja hengittelin. Minun oli aika myöntää itselleni, että en minä ihastumassa ollut. Minä olin ihastunut, liian nopeasti, ja jos en sitä itsellenikään myöntäisi, se ei menisi koskaan ohitse. Ja sen täytyisi mennä ohitse, niin etten olisi surullinen joka kerta, kun Nelly ja Noa menisivät romanttisille tähtienkatselutreffeille. Koska minullahan on jo hevostalli, eikä ihmistä voida suuremmalla onnella siunata, kuin omalla hevostallila. Kiittämätönhän minä olisin, jos vaatisin lisää.
Sitten lähdin pihan poikki omaan hevostalliini. Työ on parasta lääkettä pettymykseen. Niin äiti tapasi sanoa, ja oli oikeassa. Minun pitäisi nyt vain pitää itseni tavalliseen tapaan kiireisenä, niin ei olisi aikaa turhanpäiväiselle haaveilulle, unelmoinnille ja surulle.
-
Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen
Raikkaan viileä vappusää ja varsinkin lievä unenpuutteesta johtuva päänsärky aiheuttivat sen, että olin kokenut tarvitsevani happea kesken tallihommien. Nojasin kyynärpäilläni polviini, pidin ohjia toisessa kädessäni ja naksutin Makea ravaamaan vähän reippaammin. Sen kärryt olivat kuluneet ja monta kertaa paikatut, eikä oikeastaan ollut edes minun hommani ajaa sillä. Jotenkin minun oli vain käynyt sitä sääliksi, joten olin harjannut sen perinpohjaisesti kaikesta irtokarvasta suulissa. Siinä hommassa tuli aina selkä kipeäksi. Make on aivan liian pieni kenenkään lemmikiksi. Se olisi pitänyt opettaa seisomaan pöydällä niin kuin näyttelykoirat. Varsinkin sen kavioiden puhdistaminen on minusta joka kerta yhtä hämmentävää, kun jalka ei nousekaan, vaan täytyy itse laskeutua ihan polvilleen asti sitä siivoamaan. Selkäkipu kuitenkin harhautti minua mukavasti oikeista asioista ainakin hetkeksi, niin kuin pääkipukin.
Kylmyys ja tuuli pääsivät inhottavasti takkini selästä läpi. Yritin suoristaa selkäni ja istua kunnolla kärryillä. Maken tapa oli ravata aina tosi kunnolla ja topakasti heti kun pyydettiin. Hetken kuluttua se alkoi kuitenkin aina tarkkailla minua, että mahdoinko olla vielä hereillä. Jos se uskoi minun olevan ajatuksissani, se hidasteli omin päin kunnes saattoi siirtyä huomaamattomasti käyntiin. Sain sen monta kertaa kiinni sellaisesta venkoilusta. Pari kertaa tajusin kuitenkin vasta sen kävellessä, että se oli onnistunut huijaamaan minua.
Koska ajatuksissanihan minä olin, ja ajatukseni koskivat vieläkin Nellyä. Olin vältellyt häntä hetken määrätietoisesti, mutta koska talli on kuitenkin aika pieni, tottahan olin törmännyt häneen vähän väliä. Olin ollut alun perin eniten huolissani siitä, että mitä jos Nelly nyt kuvittelisi, että meillä on nyt jonkinlainen parisuhde. Se huoli osoittautui kuitenkin ihan turhaksi silloin, kun hän vakuutteli eräänä yönä Noalle, että ihan kavereita tässä ollaan. Se ei ollut kuitenkaan ainakaan parantanut oloani.
Sinä iltana olin palannut asuntoautoon, mutta en ollut enää mennyt takaisin nukkumaan. Olin istunut sohvan reunalla ja Nelly ympäri kääntämällään kuskin tuolilla. Olin ollut mustasukkainen. Tuijottanut hieman vapisevia käsiäni, joita pidin pöydällä, ja miettinyt, mitä minun pitäisi nyt tehdä ja sanoa. Se oli ollut hirveä hetki. Olin tainnut olla oikeasti ihastumassa. Olisin halunnut ehkä vähän jäädä sinne asuntoautoon yöksi, viikoksi, tai loppuelämäksi. Ja samalla tiesin, että se olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu.
Sanoin vakavalle Nellylle, että olen pahoillani, mutta en pysty tähän, mitä tästä voi olla tulossa. Sitten olin lähtenyt. Olin jättänyt selittelemättä sen enempää, koska eihän meillä oikeasti ollut mitään, ja eihän aikaa ollut kulunut niin paljoa. Nellykään ei tuntunut mitään selityksiä kaipaavan. Sitten olin mennyt omaan sänkyyni toivomaan, että edes Jerusalem olisi ollut siellä, enkä ole aikoihin ollut niin yksinäinen.
Seuraavasta päivästä alkaen pahin ahdistus oli jo ohi. Nelly hymyili minulle ja sanoi huomenta, ihan niin kuin emme olisi jotenkin omituisella tavalla näytelleet eroa ilman parisuhdetta. Tallin, kaikkien asiakkaiden ja kaikkien työntekijöiden takia minä hymyilin takaisin ja sanoin huomenta. Päätin olla ikinä myöntämättä edes itselleni, että olin niin omituinen, että sellainen pieni halailukin oli ollut minulle liikaa. Se oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että minä elän tätä tallia varten. En mitään muuta varten.
Make ravasi taas kunnolla heti kun pyysin. Se on kiltti poni, vaikka ehkä vähän liian omapäinen lapsille, edes emännälleen. Se alkoi kuulostella minua taas hetken kuluttua ja naksautin sille kieltäni merkiksi siitä, että todellakin olin hereillä vielä. Turha yrittää. Minusta tuntui etäisesti siltä, kuin olisin tavallaan eronnut uudestaan. Paitsi että en osannut ikävöidä edes suhdetta, koska sitä ei ollut: oli pelkkä ero. Ja että tällä kertaa melkein asuin silti sen naisen kanssa yhdessä…
Mutta ohi se menisi. Pudistelin synkät ajatukset päästäni ja hymyilin Maken korville, jotka taas kyttäsivät tilaisuutta hidastaa käyntiin. Käänsin ponin metsästä takaisin pellolle ja ohjasin kävelemään reippaasti kohti omaa tallia. Kotona kyllä harjaisin sen uudestaan vähintään yhtä perusteellisesti kuin lähtiessämme. Olen maailman onnekkain ihminen. Minulla on Hopiavuoren hevostalli, eikä yhdellä ihmisellä voi koskaan olla kaikkea kerrallaan. Minun pitää muistaa nauttia siitä, mitä olen jo saanut, ja hyväksyä se, ettei muuta tule olemaan. Hevostallissakin on enemmän kuin tarpeeksi onnellisuutta yhdelle miehelle. Yritin hengittää ja venytellä lopun, koko ajan vähenemään päin olevan selkä- ja päänsäryn pois. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen. Minä olen onnellinen.
-
Eetu – Jussi
Olen kärkkynyt, että koska kehtaa osallistua itse oman tallin valmennukseen, että pääsisivät Maksavat Asiakkaat ensin. 😀
-
Mukana! Tervetuloa!
-
Noniin, tässäkö hän nyt on: tämän hetken virtuaalimaailman Se Hahmo, jonka hevosperiaatteet ovat lähimpänä omia eläinperiaatteitani. Keskustella voidaan, mutta lopulta minä määrään ihan sillä oikeudella, että minä olen ihminen. 🙂 Minusta on miellyttävää lukea sekä faktaa että fiktiota sellaisesta eläintenkäsittelijästä, joka on samaan aikaan lempeä ja pehmeä, sekä jämäkkä ja periksiantamaton.
En tiedä, tutkitko parhaillaan hahmojesi omia kertojanääniä vai et, mutta kyllä tällä oma ääni on. Se on muita ryhdikkäämpi ja toteavampi: ei juurikaan romanttinen tai haaveileva. Hevosestaan Joonas puhuu inhimillistäen, mutta ympäristöstään ei. Joonaksen kuvauksessa esittämiäsi luonteenpiirteitä tuot myös usein esiin: varsinkin siinä kohtaa, kun hän miettii, kuinka paljon kommentoida Milanin ratsastusta. Siinä näen Joonaksen tehtäväorientoituneisuutta, mutta myös tarkkanäköistä muiden ihmisten lukemista. Ne ovat varsinkin tässä tarinassa niin selvästi esillä, että niihin osaisi varmasti tarttua myös Joonaksen profiilia lukematta. Minusta se on hyvän hahmokuvauksen merkki tarinassa: että ei tarvitse todeta asioita, vaan ne tuodaan ilmi käytöksessä ja ajatuksissa. Toki joskus on todettavakin jotain ihan jo siksi, että tässä kirjoitetaan yhteisöllisesti. Muiden tulkinnat siis vaikuttavat hahmon kehittymiseen paljon enemmän kuin romaanissa tai tavallisessa novellissa, joten välillä on kerta kaikkiaan pakko pukkia lukijansa oikeille jäljille.
Joonas on juuri oikea tyyppi ja hänellä vaikuttaa olevan juuri oikea tarina, jotta hän pystyy poukkoilemaan kahden tallin väliä. Hänen luulisi olevan helppo verkostoitua, kun hän saanee suunsa auki keskivertohopiavuorelaista paremmin. Uskaltaisin veikata, että häntä olisi myös moneen muuhun verrattuna mutkaton kirjoittaa, kunhan tutustut häneen itse. Ainakin hän on minusta hahmona yksi helposti lähestyttävyyden mestariteoksia: sen verran sosiaalinen, että hänestä saa tarinan aikaan ja häntä uskaltaa näinkin nopeasti yrittää huomioida omissa jutuissaan. (Eli olet kirjoittanut hyvin ja johdonmukaisesti.) Kuitenkin hän pitää sen verran Oikeita Ajatuksiaan sisällään, että mielenkiintoni pysyy ehdottomasti yllä niin lukijana kuin kirjoittjanakin. Se, että hän ei hirveästi haaveile ja mielikuvittele, helpottaa varmasti kaiken maailman toimintakohtausten kehittelemistä, mutta toisaalta siinä on samalla Joonaksen haaste sinulle. Joudut tekemään enemmän töitä hänen sielunelämänsä näyttämiseksi, kun on sen aika. Hahmo, joka viihtyy omassa päässään, käy helposti lukijalle syvällisesti tutuksi, mutta jää muille hahmoille vieraammaksi, ja Joonaksen kanssa asetelma on vähän päinvastainen. Helppo alku on luvassa, mutta ihanan haastava jatko. 😀
-
Aii minusta on ihanaa että Tiitus rentoutuu. Hän uskaltaa jo vähän vinoilla niin Eiralle kuin Eetullekin. Pidän hänestä enemmän tällä tavalla vähän jo rennompana tyyppinä, koska näin paljastuu, että onhan hän huumorintajuinen ja vaikka mitä. On kuitenkin vain hyvä, että hän on ollut tähän asti varautuneempi. Niin kai jokainen normaali ihminen olisi ennen kuin tutustuisi edes muutamaan heppuun porukasta! Nämä Tiituksen uudet huomautukset kertovatkin minusta vain tutustumisesta ja rentoutumisesta: eivät hahmon persoonan muuttumisesta. Ja aina vain Tiitus on minusta ihanampi ja syvällisempi tarina tarinalta.
Olen itse kirjoitellut aika pitkään yksipuolisesta ihastumisesta. Minusta se oli ajatuksena jännä kirjoitettava, mutta en osannut odottaa, että taisi se olla tämän perusteella jännä luettavakin. En tiedä, mitä mieltä olet kirjoittelemisesta, kun Hello ei vain tajua, mutta minä ainakin elän täysillä mukana jokaista tällaista pientäkin juttua. Itseni kohdalla yksipuolisen ihastumisen kirjoittamisessa toisen hahmosta tökki se, etten saanut tarpeeksi virikkeitä ja vastakaikua, siis siinä mielessä, että toinen olisi tarinoissaan tehnyt selväksi vaikka sitä, ettei toinen hahmo tajua, tai ole kiinnostunut, tai mitä ikinä. Se juttu jäi vähän kesken, ja se harmittaa. Toivottavasti minä osaisin nyt ruokkia tarinaasi niin pitkälle kuin haluat sitä viedä, siihen asti kunnes haluat muuttaa sitä suuntaan tai toiseen — Hellon suuntaan tai poispäin. 😀 Ja samalla olen vähän kateellinen. Mutta ehkä minunkin vuoroni joskus tulee tästä aiheesta kirjoitella kunnolla ja pitkän kaavan mukaan… 🙂 Siihen asti on oikeasti ilo lukea juttujasi. Aina kun huomaan, että Tiitukselta tulee tarina, minun on pysähdyttävä, ja luettava se vaikka sitten kännykällä saman tien.
-
Sofi elää niin eri maailmassa kuin itse elin teininä täällä hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Otsonmäki oli. Ei meillä ryypätty salaa, koska pienellä paikkakunnalla se olisi heti ollut julkista tietoa. Jotkut toki: yleensä sellaiset, joiden vanhempia ei oikeasti kiinnostanut, koska helppo olisi ollut selvittää huhut todeksi. Sofia farmaan suojaa se, että hän on juuri muuttanut. Kukaan ei kai vielä tiedä, kenen tyttöjä sitä ollaan, niin ehkä siksi kaikki ei kantaudukaan nanosekunnissa Jaken korviin.
Pidin Sofia aluksi kilttinä tyttönä, mutta hitaasti ja varmasti olet kehittänyt häntä toiseen suuntaan. Sofi-paralla saattaa olla vielä järkytys edessään, kun maa kutsuu ja pieni paikkakunta iskee lopulta päin pläsiä. Enemmän kuitenkin säälin Jakea, joka on reppana niin hyväuskoinen, vaikka yrittää aidosti parhaansa. Ei minun äidiltäni oltaisi tuolla tavalla päästy lähtemään, jos oltaisiin joskus tehty jotain tyhmää. Olisimme olleet kaikki kotiarestissa kunnes täyttäisimme kolmekymmentä, kun meihin ei olisi voinut luottaa.
Sofi-parka hakee vain kaverien hyväksyntää. Paradoksaalisesti hän olisi tällä menetelmällä ollut koulukiusattu, jos olisi käynyt peruskouluaan silloin sata vuotta sitten, minun ikäluokassani. Häntä oltaisiin pidetty vähän yksinkertaisena, kun hän kerran kiinni jäätyään ei opi, ja vähn kummallisena käytöksensä vuoksi. Siihen maailman aikaan Sofi ei olisi kyllä löytänyt ryyppykavereitakaan ainakaan ikäisistään! Mutta maailman meno on muuttunut.
Toivottavasti Sofi ei joudu hunningolle. Hän vaikuttaa tällä hetkellä hyvältä tytöltä, joka ainakin toistaiseksi tietää tekevänsä väärin, mutta johon kaverien asettamat paineet vaikuttavat. Tästä on tulossa — tai siis tullut jo — kiinnostava tarina, joka kuvaa teini-ikää ja kaverien luomia paineita ihan eri näkökulmasta kuin suurin piirtein samanikäisen Eiran tarina vaikka ikinä voisi kuvata.
-
Oi voi, kylläpä sinä minua huijasit. Olin aivan varma, että Jaken vinkki siitä, miten naishuolet unohdetaan, olisi jotain ihan muuta. Sellaista, joka ei meidän Eetulle sopisi ollenkaan, vaan saisi hänet peruuttamaan kuin hevosen, jolle heristetään piiskaa. Sillä tavalla pää ylhäällä ja sieraimet laajoina. Mutta sieltä tulikin kerrassaan erinomainen vinkki, ja vieläpä elämys Eetulle. 😀 Varmasti unohtuivat huolet ainakin hetkeksi aikaa! Eetu pääsee niin tosi harvoin irrottelemaan, kun ei itse tule lähteneeksi velvollisuudentunnossaan. Hyvä, että joku viitsii välillä patistella hänet pois sorvin äärestä. Ei tee hyvää ihmiselle pitää ympäri vuorokauden lappuja silmillään ja kieltäytyä kaikesta hauskasta!
Onneksi on tuo maneesi. Eipä paljoa huvittaisi kentällä kököttää taas tässä säässä tekemässä oikeastaan mitään. Vaikka eihän se sisällä ratsastaminen koskaan yhtä kivaa ole kuin ulkona hyvässä säässä. Varmaan juuri sään takia on Hopiavuoressakin ollut melko hiljaista tänään. 🙂
-
Epäröin kirjoittaa Matildaa Hellon tarinaan tasan yhdestä syystä. Hän oli jo vahvasti mukana, mutta sitten Camillan oli esitettävä hänenkin repliikkinsä. Mietin nimittäin sitä, että aiotko laittaa hänet tapaamaan koko porukan kerralla. Hyvä, että laitoit, koska tästä tuli tosi hauska tarina. 😀 Niin hauska, etten tiedä, mitä kaikkea voin nostaa esiin venyttämättä kommenttiani liian noloihin mittoihin.
No, nostetaan Eira. Miksen minä keksinyt pukea häntä Noan takkiin ja Eetun Crocseihin ikinä? 😀 Pystyn niin kuvittelemaan hänet ohuine ja pitkine vasikanjalkoineen jätticrocseissa ja hukuttavan kokoisessa takissa: Noa ja Eetu kun eivät mitään pikkuruisia kumpikaan ole. Erityisesti rakastuin siihen, miten Eira käyttäytyy tässä tarinassa niin kuin kotonaan. Tottakai Noankin takkia nyt voi vähäsen lainata, eikä Eirasta ole mitenkään outoa karjaista ovelta, että nyt olisi aika tulla tupaan sieltä.
Nostan myös tunnelman, jonka onnistuit tähän tekstiin luomaan juuri oikealla tavalla: siis kertomalla, etkä vain ilmoittamalla. Lopun tunnelma muodostuu vahviten siitä, miten Matilda tulee verranneeksi omaa perhettään tallin väkeen, siitä miten Matilda tuumaa kelpaavansa mukaan ihan omana itsenään, ja miten Eetu kaataa kyselemättä lisää kokista.
Ja taas — yksityiskohtia. Putoava makkara. Se miten Matilda ristii jalkansa, eikä ole pelkkä puhuva pää. Kerjäävä Mielikki. Camillan kommentti. 😀 Ai että.
-
Ai mitä yksityiskohtia tekstissäsi onkaan. Osa, niin kuin lakeuksilta puhaltava tuuli ja raskaina vyöryvät tummat pilvet, hurmaavat minut ihan vain sillä, miten hienosti ilmaiset itseäsi kirjoittamalla. Osa taas, niin kuin Kertun kihartuva talvikarva, taas on niin kirurgisen tarkkoja, että tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jossa kamera hetken verran ottaa erikoislähikuvaa tästä karvasta. Sekin on huvittavaa, miten Kerttu osaa osoittaa mieltään: katsoa Dipsiä kuin halpaa makkaraa. 😀
Varsoja Hopiavuoressa nyt riittää, mutta silti en ole ollenkaan väsynyt lukemaan kuvausta arjessa niiden kanssa. Virtuaalimaailmassa varsa-aika ohitetaan yleensä niin nopeasti, että harvoinpa näistä teksteistä pääsee nautiskelemaan. Siitäkin on jo niin kauan, kun sain olla oikeiden varsojen kanssa, että ihan ikävä tulee. Tuollaisia ne olivat kuin Kerttu: suomenhevosia, joiden talvikarva kihartui hikeentyessään. <3 Ai että minun tuli niitäkin nyt ikävä, kun luin tätä tarinaa Kertusta...
Ja niin justiin, niin kuin Eetu sanoi. Soon kesä ny. 😀 Grillaamaan siitä.
-
Alan epäillä sekä mun muistia että tätä foorumia. Olen aivan varma, että kommentoin tätäkin jo! Kirjoitin muka, kuinka Hopiavuori alkaa varmasti näyttäytymään jo vähän uhkaavanakin sellaisille, jotka eivät ole sosiaalisimmasta päästä, koska täällä toden totta tapahtuu paljon ja kaikkea. Olen muka mielestäni jo ihaillut Matildan ajatusten realistisuutta sen suhteen ja sanonut, että minäkin kokisin jo oloni alkuun varovaiseksi, jos tulisin uutena kaiken tämän keskelle. Muilla on jo niin paljon juonikuvioita meneillään, että oikeassa elämässäkin vähän jännittäisi, pääsenkö ikinä mukaan. (Ja sitten virtuaalielämässä tallin isäntä unohtaa ilmeisesti kuitenkin painaa lähetä-nappia kommentoituaan, niin sama olo on varmasti kirjoittajallakin. Anteeksi.) Matildan tutustuminen on muutenkin niin kovin kivaa luettavaa tässä tarinassa juuri realistisuuden ja tarinallisuuden kannalta. Kukapa heti joka ainoan hevosen nimineen ja omistajineen muistaisikaan? Sekään ei yhtään haittaa, että kirjoitat niin oikeakielisesti ja soljuvasti.
Siitäkin olin sanovinani, että pienestä se lähtee. Kun ensin saa luotua jonkinlaisen suhteen ihan yhteen tai kahteen hahmoon, niin kuin nyt vaikka Helloon, niin siitä sitä sitten imeytyy sisään niin oikeasti kuin virtuaalimaailmassakin. Ja varsinkin Hello on minusta Matildalle helppo ensikontakti. Onhan heillä samantyyppiset hevoset samassa haassa, ja kaiken lisäksi Hello ei taida vaikuttaa uhkaavalta arimmankaan mielestä. 😀 Matilda saattaa kuitenkin olla ihan oikeassa siinä, ettei Hello-parka muista kaikkien naamoja. Hänen huomiokykynsä ei ole parhaimmistoa. Voi kun Matilda tietäisi, ettei se johdu hänen olettamastaan tavallisuudesta. Hello ei vain kiinnitä huomiota kunnolla kehenkään ennen kuin syystä tai toisesta tule tutustuneeksi. Eiköhän hän kuitenkin jatkossa edes Matildan kasvot tunnista muuallakin kuin tallissa, kun he ovat päässeet puheisiin asti.
Varsojen yhteistouhuista minuakin inspiroisi kirjoittaa, koska ovathan ne Flidan kanssa aika ässäkolmikko, ja niin somia ja pörröisiäkin vielä. 😀
-
Voi Nelly minkä teit. Jos tämä olisi oikeaa elämää, en näkisi tässä kerta kaikkiaan mitään hauskaa. Vaan tämäpä ei ole, ja kun kyse ei ole oikeista ihmisistä, saan tästä tekstistä vallan kauheasti huvia ja inspiraatiota. En ole tainnut ennen törmätä virtuaalimaailmassa kenenkään Nellynkään kaltaiseen hahmoon: oi voi, on meille Hopiavuoreen uniikkia porukkaa ajautunut.
Minulle on vielä epäselvää, mitä Nelly iltaisella toiminnallaan hakee, vai hakeeko lie mitään. Siitä, miten hän itselleen vakuuttelee, ettei hänellä ja Eetulla ollut mitään, päättelisin, että ehkä jotain olikin. Ehkä Eetu ei ole ihan yhtä yhdentekevä kuin tämä Roope. Ehkä Nellyn tavoite on vielä hänelle itselleenkin osin epäselvä, eikä hän ole varma, mitä tahtoo, vai tahtooko mitään. Ainakin hän sai pienen Eetuni aivan varmasti taas kunnolla sekaisin ihan lyhyessä hetkessä.
Taas tässäkin tarinassa ihailen samalla Nellyn inhimillisyyttä. Sen verran, mitä osaan itseäni hänen asemaansa asettaa, ymmärrän, miksi hän epäröi grillibileisiin menemistä niin kuin saunailtaan aikanaan. Toisaalta taas olen yhtä hämmentynyt kuin Eetu, kun en ole täysin varma Nellyn ajatuksista. Ja taas päästään siihen, miksi hän Eetua jännittäisi, jos Eetulla ei olisi kerrassaan mitään merkitystä. Kyllähän hänen täytyy sen verran isäntää tuntea, että ainakin on turha pelätä hänen kertoneen kenellekään koko kuviosta. 😀
Illan terassikohtauksessa on muuten myös paljon sellaista kaunopuheista kuvailua, joka miellyttää romanttista sieluani… 😀
-
Mitäpä sitä mielummin myötäeläisi kuin Jelloa? 😀 Onhan ne nyt niin söpöjä. Tuollaisia kaakaonjuojia molemmat. Voin kuvitella, että oma Hello on lämmin tällä säällä, ja oma Jilla kun lähtee tuonne takatalven keskelle seuraksi koiraa ulkoiluttamaan, vaikka sisällekin olisi saanut jäädä.
Eira on toden totta välillä rasittava, mutta sentään vilpitön kateudessaankin. Hänelle on tyypillistä nimen omaan purnata kovaan ääneen ja erittäin katkerana, kun Sofi tuntuu saavan kaiken, mitä hän haluaa. Sen sijaan Eira ei ikinä kääntäisi tilannetta niin, että esimerkiksi kiusaisi Sofia, olisi ilkeä, tai yrittäisi eristää hänet kavereista, tai jotain. Eipä se koira pure, joka pitää ääntä. Vaarallisempia taitavat olla ne kateelliset, jotka hautovat yksinään jotain kostoa kokiessaan muiden onnen olevan heiltä itseltään pois. Mutta silti Eiran huolet on välillä vaikeaa ottaa vakavasti. Nehän ovat aikuisen näkökulmasta aika olemattomia, ja sihenhän ei oikeasti ole pitkää aikaa ennen kuin Eirakin on kahdeksantoista ja vapaa tekemään mitä tahtoo! Vaikka kyllä se kahdeksantoista itsestäkin tuntui kaukana olevan, kun oli kuudentoista… 😀
Tässäkin tarinassa pidät kiinni omintakeisesta, erityisestä tunnelmasta. Varsinkin Jellosta kertovat osat ovat aina erityisen pehmeitä ja rauhallisia, mutta ovathan toki muutkin. Tapaan lukea näitä aina silloin, kun on paha päivä tai kova stressi. Tarinoistasi ainakin mulle tulee aina tosi rauhallinen ja iloinen olo.
-
Julma olet, Metsärinne, kun et anna toisen edes yhtä makkaraa syödä, vaikka se itse teki töitäkin ruokansa eteen! Väijyi, kyttäsi sopivaa hetkeä ja ryhtyi sitten makkaravarkaaksi. Söpö pikku kriminaali. En kestä etenkään tuota häntää, enkä kyllä korvia ja silmiäkään. :DD Toinen on niin asiantunteva rosvo siinä. Räsymattokin on maailman hienoin. 😀 Olisitpa vain ollut vähän nopeampi, pikku Mielikki! Ensi kerralla juokse Eetun sängyn alle piiloon niin ehdit nielaista!
-
Mä olen aina kiinnostuneempi hahmoista, kuin hevosista, ja varsinkin aluksi mä olen kiinnostuneempi niistä kuin tarinoista. Oletkin saanut multa jo kaksi hahmoanalyysiä Joonaksesta, etkä vissiin yhtäkään kunnon kommenttia. Tällä kertaa yritän pitää analyysin minimissä ja nostaa esiin vain Joonaksen tällä hetkellä mielenkiintoisimman erikoispiirteen. Sen, että hän ei tottavie hienostele. Hopiavuoren piha ui, mutta parempi on kävellä sen läpi kuin hevosen rypeä tarhassa. Martti ei ole täydellinen laukanvaihtoineen ja parempaan tähdätään, mutta silti tämäkin on jo hyvä. Tamma aiheuttaa lieviä ongelmia, mutta silti sen pitää pysyä käsissä eikä tamma saa olla ongelma. Jännä heppu. Oikeassa elämässä näitä on, mutta virtuaalimaailmassa ei niinkään.
Tämä on myös pätevää ratsastuskuvausta. Toivoisin aina, että oppisin itse kirjoittamaan näitä, mutta taidan olla kroonisesti liian laiska yrittämään ymmärtää, mitä englantilaisittain ratsastettaessa tapahtuu. En mä tiedä, onko tämä muille kuinka jännää, mutta itse seuraan hyviä ratsastuskuvioita ihan niin kuin hyvää dokumenttia jostain jännästä aiheesta. Ihan pelkkiä laatiksia varten tehtyjä valmennustekstejä en minäkään kyllä huvikseni lueskele, mutta tällaisia tottakai. Tästä välittyy paitsi se ratsastuksen kuvaus, myös niin vahvasti hevosen ja ratsastajan persoonaa, että mielenkiintoni pysyy alusta loppuun yllä. Nyt, hirveän määrän TT-valmennuksiakin kahlanneena, tätä luki ihan lämpimikseen! Poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja kiva ratsastuskuvaus!
Joonas-parka on nyt vielä ulkopuolisempi kuin kukaan, kun hänellä ei voi oikein vielä olla kytköksiä muihin, ja häneen törmääkin tallilla harvemmin. Mutta ei se mitään. Joonas on nyt ensimmäinen sellainen, joka tosiaan näkee asiat ulkopuolisena — tietysti vain siihen asti, että löytää ratsastuskavereita: Hopiavuoressahan ei osata varauslistoja lukea ja tehdä. 🙂 Veikkaan, että tämän ukkelin kanssa sosialisoinnin varjolla munkin tulee kirjoitettu enemmän heppatarinoita, kunhan ensin pääsen vauhtiin. Ja mistäs sen tietää, vaikka oppisinkin kuvailemaan vielä ratsastusta.
-
Camillasta on melko nopeasti tullut Eetun oikea käsi. 🙂 Olisiko kukaan toinen saanut ajettua isäntää tallistaan juomaan kahvinsa rauhassa hänen ilmeisesti nukuttuaan pommiin? Tuskin. Eetun mielestähän tämä on katastrofi: hevoset kaatuilevat kuolleina maahan, ellei hän ole paikalla. Camillalle uskaltaa sentään jättää aamutallin! Luojan kiitos. Olen jännittänyt vähän isännän burnouttia ja vaikka mitä, kun hän ei sekunniksikaan osaa hellittää ja syyttää kaikesta itseään. Ihanaa, että Camilla soi hänelle hengähdystauon!
Onneksi Camilla ei tämän tekstin perusteella tunne kauhean kylmiä tunteita Hopiavuoren hevostallia kohtaan itsekään. Niin kuin hän ajattelee, siinä on hyviä puolia, mutta niin on huonojakin. Ihmisiä on niin paljon, että yksi hahmo ei enää oikeastaan voi pitää kaikista, tai tuntea kaikkia henkilökohtaisesti. Toisaalta taas kun persoonia on niin paljon, niin jokainen hahmo luulisi oikeasti löytävän kaverin.
Pasi jää tällä hetkellä harmillisen vähälle huomiolle. Se on persoonallinen ja kiva poni, josta kirjoittelisi ihan lämpimikseen. Vähän itse vielä säästelen siitä kirjoittamista, koska olen hahmotellut sillekin ihan oman tarinan, jonka aika ei ole vielä. 🙂 Melkein kaikki hahmoni taitavat myös olla liian pitkiä ja painavia ratsastamaan sillä… Mikseihän sen omistaja ikinä käy..?
-
Joonas on jännä tyyppi. Yleensä olen tottunut yhdistämään joitain ominaisuuksia toisiinsa kaikkien tarinoiden henkilöhahmoissa, ja Joonas sotii nyt heti muutamaa vastaan oikein miellyttävästi. Esimerkiksi yleensä jos tyyppi todella tietää, mitä tahtoo, hän on myös joko snobimainen tai muutoin nokkava, ja Joonas ei nyt vielä ainakaan vaikuta kummaltakaan. Samoin jos henkilöhahmo on tehtäväorientoitunut, hän ei sitten lainkaan ihmissuhdeorientoitunut tai tunteellinen. No eipä Joonaskaan joo omien sanojensa mukaan erityisesti halua tuttavuutta hieroa, mutta panee kuitenkin merkille Jillan ja Hellon hymyn ja pitää kaffin äärellä sopimista epävirallisena, siis liian rentona. Hän ottaa siis kantaa jatkuvasti sosiaaliseen kanssakäymiseenkin, ja esimerkiksi arvioi Eetun persoonaa, vaikkakin nyt ihan bisnesnäkökulmasta. Tulee vaikutelma tunneälykkäästä tyypistä, joka nyt vain sattuu olemaan paikalla muissa merkeissä kuin kavereita hankkimassa.
Vaikka en parin tarinan perusteella kauheasti tunne Joonasta vielä, jotenkin kuvittelisin tilanteen lopulta kärjistyvän hänen ja Eetun kanssa kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Joonas vaikuttaa tyypiltä, joka kysyy kun mietityttää, ja sanoo kun haluaa jotain. Eetu puolestaan ottaa sellaisen nopeasti arvosteluna, kun tekee tallin eteen kaiken itse, ja täten mieltää tallin osaksi omaa persoonaansa. Eikä hän voi selvittää maksavan asiakkaan kanssa kärhämiä suoraan kuin muutoin selvittäisi.
Minua huvittaa Eetu peltikattoineen ja huonoine esteineen. Telkkarissa pyöri joskus sellainen mainos, jossa isännällä oli kaikki suurta ja komiaa, ja kun esimerkiksi hänen jättisonniaan kehuttiin, hän sanoi että se nyt on tuollanen rimpula vaan. Iso traktori oli tuollanen puutarhajyrsin vaan, ja niin poispäin. Ajattelin muunmuassa tätä mainosta hahmoa luodessani. Vaikka Eetua ei itse haittaa sitten pätkääkään peltikatto eikä asiansa ajavat esteet, aivan varmasti hän ne toisi ilmi. Toisaalta taas Joonas on itsekin pohjimmiltaan ihan saman kulttuurin kasvatti. Kaikki isännäthän tekevät tuota samaa.
Joonaksella on myös heti erottuva oma kertojanäänensä. Tästä äänestä tulee ainakin tässä vaiheessa sellainen fiilis, että hän ei kaffia juodessaan turhia nojaile ja röhnötä, vaan istuu ennemmin etunojossa korkeintaan käsivarsillaan pöytää nojaten.
-
Totta turiset. Eetulta ei kyllä kannata kuvia pyytää. Jos sen sormi ei ole kuvassa, tai jos sen oma varjo ei mene koko kuvan poikki, siinä on muuten jotain todella pahasti vialla. Ei ole kaikille taiteellisia lahjoja suotu. Siksi varmaan Hopiavuorella ei ole omaa Insta-tiliä, kun joku isäntä ei osaa kuvata. 🙂 Sillä on ainoastaan tagi. 😀
Noan persoonasta en kyllä itse löydä mitään outoa, johon Noan iskä tässä nyt viittaa. Ehkä sen oma ääni onnahtaa murteen kautta, mutta nyt taitaa sen isännällä olla jostain asiasta tarkempi kuva mielessään kuin meillä muilla. 😀 Jos olisin omassa tarinassani yllyttänyt Noaa kuvaamaan, olisin varmaan todennäköisesti itsekin laittanut sen vähän kiertelemään ja kaartelemaan sillä perusteella, miten Noa itse puhui aiemmin ottamistaan valokuvista. Tai siis minä ainakin luin sen silloin vähän niin, että no eipä tässä kummempaa ole kuvattu, vähän nyt avajaisia ja sukujuhlia ja semmosta, eipä mitää oikeaa. Vaikka samaan aikaan mun hahmot olisivat olleetkin siinä vieressä tulkitsemassa, että hei on se Noa kulta ihan oikeaa. Mutta joooo tämä on nopean reagoinnin varjopuoli: kun hahmo viittaa johonkin juttuun vasta ekaa kertaa, ei tiedä, miten hän siihen oikeasti suhtautuu. Älä siis vain lopeta nopeaa reagoimista, koska kyllähän Noankin kommentista näkee, ettei se ole niin justiinsa joka kerta. 😀
Mun mielestä tässä on parasta ihan tarinallisuus itsessään. Onhan Miian kuvat aina kauniita, mutta vain tarinallisuus tekee niistä just sun hevosen kuvia. Ilman tarinaa olisin toki ihaillut heppaa ja kuvaa, mutta tarinan takia näen kuvassa nyt paljon enemmän kuin ilman tarinaa. On Nellyn punomia ruusuja, on keväinen päivä, ja on Nellyn ja Noan yhteinen kokemus kuvan ottamisesta. Tämä on miljoona kertaa kivempaa näin, kuin pelkkä upea kuva! Ja vielä kun kuvan ottajakin on omaa väkeä, kun se Oikea Valokuvaaja ei (onneksi) saapunut.
-
Sentään Tiituksen tarina kertoo suurimmaksi osaksi itse asiasta, kun taas Hellon tarinassa kyse on pääasiassa pullasta. 😀 Hello ehkä kokee ansainneensa ikuiset henkilökunta-alennukset ABC:lle, mutta noh, en minä ainakaan sen kanssa kehtaisi siellä kulkea pullaa pöllimässä. Vähäsen kyllä pelotti, että nyt Tiituksen silmät aukeavat ja hän näkee, millaisen pullasorsan ja pummin kanssa on tekemisissä… 😀
En tiedä, miten itse maastoreissun koit, mutta tästä tekstistä päättelen, että vähän samoin kuin minä. Että olisi ollut kivaa, kun olisi ollut jotain, johon juttunsa pohjata. Ainakin päätit myötäillä Hellon tarinaa jonkin verran. 😀 Itse kaipasin ihan samaa, ja saatoin antaa varovaista palautetta. Sosiaalinen kirjoittaminen on musta nimittäin tosi jees, yllätys yllätys.
Vaikka Tiitus on ihan pätevä ainakin aikuisten hevosten kanssa, minusta on kivaa, ettei hän olekaan itsevarma supermies. Been kanssa on tietenkin jo nähty, ettei Tiitus tosiaankaan luule itsestään liikoja, mutta aikuisen hevosen kanssa olisi voinut olla toisin. Niin tässä kuin edellisessäkin tekstissä kirjoitat Tiituksen nimittäin arastelemaan laukkaa. Hei, niinhän meistä aika moni arastelisi, jos nostettaisiin vieraan orin selkään ja sanottaisiin, että painu poka vieraaseen maastoon vieraitten hevosten keskelle! Se on ihan tervettä. Sen sijaan se, ettei Tiitus oikein halunnut sanoa tätä ääneen Hellolle, oli minusta aivan sairaan suloista. Ja olisi Hellostakin, muuten, jos se tietäisi. Se hymyilisi nyrkkiinsä muka suupieliään pyhkiessään ja räpäyttäisi mikroskooppiset mutta olemassa olevat kyyneleet silmistään. Osaamattomuutensa nolosteleminen teksteissä on meidän mielestämme herttaisen inhimillistä.
Nyt jälkikäteen harmittaa, etten yllyttänyt sinua kirjoittamaan tätä roolipelinomaisesti paloissa. Ainakin mulla oli nimittäin vaikeuksia Hellon tekstin kanssa. Vaikka Tiitus on mulle jo niin tuttu, ettei siitä pelota kirjoittaa, pelottaa silti tehdä oletuksia, että kuinka pitkälle sen kanssa voi mennä oikein antaumuksella leikkiessään. 😀 En sitten tiedä, onko sulla samaa oloa muiden hahmoista, mutta… 😀
-
Jussi on Eetulle rakas, mutta muille niin huomaamaton, että on jopa hämmentävää lukea kuvausta siitä muiden silmien kautta. Minä ja Eetu olemme Jussista nimittäin tosi samaa mieltä keskenämme: sen paras puoli on sen työmotivaatio. Mikään ruusunen se sen sijaan ei meistä ole, mutta kyllähän perunatkin kukkii. 😀
Olet malttanut paneutua ihailtavasti jopa hevosen persoonaan. Tuollainen kiltti ja erittäin vahvasti ruunalta vaikuttava rento heppu Jussi on, mutta töissä yllättää motivaatiollaan ja varsinkin ravillaan. Kun on tottunut perussuokin eteenpäin ponnistavaan raviin niin kuin minä itse, olisi Jussin ylöspäin hyppivä, ehkä kaukaisesti villakoiraa muistuttava oletusravi aika hätkäyttävä. Vaikka saahan Jussinkin askeltaan pidentämään ja ravaamaan matkaavoittavasti, kun sen asetuksia säätää selästä käsin. 😀
Ihan niin kuin olisi joulu tullut, kun mä ja mun hahmot ja hevoset saadaan parissa päivässä näin hirveä määrä taidelahjoja. 😀 Kiitos Jussin liikuttamisesta! Eetukin kiittää: aina jokin vie hänen aikansa Jussilta, ja tällä kertaa se jokin on peltohommat!
-
Kuule Joonas, isäs on aivan oikeassa. Sieluhan lakeuksilla lepää. Muualla on kauheaa, kun ei eteensä näe, kun aina on joku metsikkö tai mäki tai muu epäoleellinen edessä. Peltoa sen olla pitää niin pitkälti, että horisontti näkyy ja piiloon ei pääse. Normaalisti ei kai ihminen arvosta kotiseutunsa maisemia näin sairaalloisen paljon, mutta minä voin ihan oikeasti antaa kahden maailman kauneimman paikan koordinaatit. Toinen on Seinäjoella, ja toinenkaan ei ole kaukana. 🙂
Joonaksesta kyllä saa heti sen tuntuman, että vähän fiinimpään on nyt tullut totuttua, kuin mitä vanhan isännän talli ja tilukset ovat. Hän laittoikin sitten heti tuulemaan kotiin palattuaan. Vaikka en ymmärrä, miten joku ei muka voi pitää lakeuksia maailman hienoimpana, Suomeen saapuvan Joonaksen talvisen kauhistuksen sentään käsitän. Riitti että tottui itse Helsinkiin, ja talvinen Pohjanmaa alkoi tuntua hiljaisemmalta ja autiommalta kuin hauta lumen imiessä vähäisetkin äänet ja ihmisten lukittautuessa tupiinsa. Ja Joonas on kuitenkin tottunut vähän vielä isompiin paikkoihin.
Katsotaan nyt, miellyttääkö Hopiavuoren maneesi ja kenttä Hopealinnan nuorempaa isänsää. Ainakin Eetu on tarkka kentästä. Hysteerisen tarkka, jos Hellolta kysytään, koska eihän siellä kuulemma joka päivä tarvitsisi kulkea pikkukiviä nyppien. 🙂
-
Mikä mua vaivaa? Tämä teksti on jäänyt multa ihan kommentoimatta, vaikka tasan tarkkaan luin sen heti kun se ilmestyi! Ajattelin heti silloin, että pitää kehua, kuinka hyvin kirjoitat juuri tämän hahmon perspektiivistä. Annika on uskottava flikka ihmisenä omassa tarinassaan.
Make ja Remus taitavat olla aika oiva pari hakaan. Ja ovathan ne aika näky myös silloin, kun sattuvat kulkemaan yhdessä. Heti kun edes harkittiin näitä samaan hakaan, aloin suunnitella päässäni näiden yhteiskuvaa. Vitsit, kun sairaat kädet eivät ihan kestä sitä piirustustahtia, johon täältä löytäisi helposti inspiraatiota!
Remuksessa kyllä tiivistyy muutamia sellaisia puolia, joita pidän shettiksille tyypillisinä. 😀 Kokonsa puolesta ne ehkä ovat oivia lastenponeja, mutta luonteensa puolesta, noh — ainakin minun tapaamani shettikset ovat olleet juuri tuollaisia röllejä tosi usein.
Ja mikä kuva! Kännykällä en huomannut, että katolta noruu vettä, mutta nyt kun koneella katsoin, niin vitsi mikä yksityiskohta. Remus ei taida hienoja varusteitaan ilmeestä päätellen likaa arvostaa, mutta minkäs tekee hän, poni kun on! 😀 Minusta ne ovat hienot.
-
Haha voi vitsit nyt on hieno takki ja hieno kuva! 😀 Oot sinä Jilla kyllä aika piirtäjä 😀
