Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Vapaailta
Tupa oli hiljainen. Vain pöydästä lähti ihmeellinen, humisevan natiseva ääni, kun vatkasin hermostuneesti jalkaani sen alla. Lopetin heti, kun tajusin sen. Hörppäsin kahvikupista. Katsoin ulos, mutta eipä keittiön ikkunasta mitään hevosia nähnyt. Poimin pöydältä Ilkka-lehden käteeni ja tuijotin sen etusivua. Taittelin lehden pois. Tartuin siihen uudestaan ja avasin. Taittelin taas. Otin sen käteeni ja läpsytin sillä pöytää. Jalka oli alkanut taas vatkata ja humisuttaa pöytää. Huokaisin ja yritin istua käsieni päällä. Yritin voittaa kahvikuppini tuijotuskilpailussa.
”Mä voin jäädä tänne, mee sä nyt vaikka sinne maastoon”, oli Nelly sanonut ja lähettänyt minut tieheni rehuhuoneesta hänen työvuoroaan häiritsemästä.
Mutta kuinka minä nyt voisin maastoon mennä? Mitä jos kotona vaikka sattuisi jotain? Mitä jos Pasi kaataisi taas bioroskiksen karkumatkallaan? Vain Hello, Eira ja minä taisimme osata nypätä sen pystyyn traktorilla, eivätkä Hello ja Eira olleet paikalla. Kyllä minun pitäisi kuitenkin mennä takaisin talliin ja tarkistaa, että Inkan naarmu ei ollut tulehtunut…Ja silti en voinut mennä talliin. Nelly ajattelisi, että epäilen hänen osaamistaan. Tavoittelin jo puhelinta pöydän reunalta. Ajatuksenani oli, että soittaisin Hellolle ja pyytäisin hänet jollain verukkeella talliin. Sitten ei tarvitsisi kuin lämmittää ruokaa mikrossa ja avata vähän tuuletusräppänää, niin tuoksu houkuttelisi hänet paikalle ja kertomaan, oliko hevosilla nyt varmasti kaikki hyvin. Luovuin siitä ajatuksesta. En minä nyt ainakaan mitään kätyreitäni talliin lähettäisi.
Nousin ylös ja menin astiakaapille. Käänsin kaikki kahvikupit, joita on muuten meillä tosi monta, sillä tavalla, että kaikkien korva osoitti samalla tavalla oikealle niin kuin kaikissa kahviloissa. Mikä ihme siinä on, että tupa oli hiljainen aina kun kaipasin seuraa? Avasin jo lusikkalaatikonkin ja aioin järjestellä lusikat epämääräisestä kasamuodostelmasta sieväksi pinoksi. Rämäytin kuitenkin laatikon kiinni.
Ensimmäinen vapaailta sitten Hopiavuoren hevostallin avaamisen, ja mitä tekee Eetu Hopiavuori? Järjestelee lusikkalaatikkoa, eikä uskalla mennä omaan talliinsa vaikka haluaa.
Jätin puoliksi juodun kahvin pöydälle Vaasan Combon outletista lahjaksi saatuun kuppiinsa ja kiskoin tuulitakin niskaani. Ihan Jussia menisin katsomaan sinne. Oikeasti. Kysyisin Nellyltä, miten hän pärjää. En varmasti kyllä katsoisi sitä Inkan naarmuakaan siellä. Ehkä kysyisin. Tai no, varmasti tulisi kyllä kysyttyä. Menisin maastoon, tai edes kentälle ainakin.
-
Jes, no niin! Olisiko karsinajärjestys nyt tämä seuraavaan mullistukseen asti? Yritin muokata aloitusviestiin myös tarhajärjestystä selkeäksi: toivottavasti meni oikein. 😀 On kyllä tilaa levittäytyä vielä, jos tulee ongelmia. Eetu pitää tallia lähimmät tarhat mieluiten aktiivisimmassa käytössä silkkaa laiskuuttaan ja askelia säästääkseen. 🙂
-
Ilmeestäni saattoi nähdä, etten ymmärtänyt Nellyn puhetta sen paremmin kuin Noankaan. Kuinka joku muka halusi ratsastaa yksin? Mitä? Miten niin vaikeaa väistellä, kun sopu sijaa antaa? Miten niin kymmenittäin hevosia jossain Helsingissä? En saanut edes naurahdettua, niin kuin kohteliaisuus olisi vaatinut. Sen sijaan rykäisin, räpytin silmiäni liian monta kertaa ja nousin ylös samaan aikaan kuin Noakin.
”Ei sun tartte mihkää kaup — Noa –” yritin mutista, mutta kämppikseni olivat jo menneet. Tartuin sitten tyhjään kahvikuppiin jotain tehdäkseni.
”Siellon kyllä lämmin”, vastasin vielä Nellylle ja laitoin kupin puolityhjään tiskikoneeseen. ”Onneksi on tuata pihahommaa tuas. Tuukko sä tallihin kans? Vai otakko kahavia lisää? Mä sammutan?” -
Sinä se olet saanut kiinni Otsonmäen tympeimmästä puolesta. Juuri tämän sukulaisuus-, ystävyys- ja vihamiesverkoston takia paljasjalkainen otsonmäkeläinen esittelee itsensä ensisijaisesti sukunimeltä: olen Hopiavuoren Eetu. Jos ehta otsonmäkeläinen ei näin toimisi, vaan sanoisi pelkän etunimensä, seuraisi liuta kysymyksiä. Kenenkäs poikia sitä ollaan? Onko sun sukus Jätinhautuumaan vai Mörkömäen suunnalta? Ja sitten kun selviää, minkä suvun vesan kanssa tässä otellaan, seuraa ristikuulustelu koko suvun asioista. Voi voi. Pitää olla aika tietyntyyppinen luonteeltaan, että pystyisi olemaan aina onnellinen Otsonmäellä! En olisi itse edes käsittänyt luoda suhdeverkostoa näin pitkälle, että tottakai aiemman tarinasi sivuhenkilöllä Pinjallakin on sukulaisia jossain. Voi että. Sinä se olet tarkka. Saat tämän sotkun kuulostamaan juuri niin hirveältä, kuin se pahimmillaan voi ollakin!
Jakesta on selkeästi kasvamassa talliin isoveli- tai isähahmo. Hän kaitsee niin vaivattoman oloisesti paitsi Eiran tapaisia vilkkaita teinejä, myös näitä peetumaisia nuoria miehiä. Oli kilttiä keksiä Peetulle töitä rahaa vastaan.
Tämä tarina tuntuu olevan tyylillisesti hiotumpi kuin Jaken edelliset jutut. Käytät tosi oivaltavia ilmaisuja läpi koko tämän tarinan. Tässä on muutama esimerkki:
tai no ehkä enmmäniin se viihtyi Päivin lihapatojen äärellä.
käskin Peetua tarhaan tai haaveet rahasta saa jäädä. (tämä kertoo paljon Jakenkin tyylistä)
joka katsoi rahaa niin kuin se olisi tärkeämpi kuin iso tissinen blondinsa.
se olisi huomeen aamuun mennessä paikallisten yritysten kassoissa. -
Kyllä on Hello prässissä. En ole kysynyt vielä, tietääköhän hän itse, mihin hän on joutunut kiharoineen päivineen. Ehkä tietää, kun hän vaihtaa puheenaiheita niin sukkelaan ja ymmärtää olla vaivaantunut. 😀 Hello on huvittava: vähän tyhmä ja reppana. Ei se taida koko elämänsä aikana tulla tottumaan siihen, että joku on kiinnostunut siitä, tai siis sen kiharoista. Sitä Hello-parka ei taida edes tietää, mitä flirttailu on! Onhan se joskus seurustellut, mutta noh, ehkä Hello kertoo joskus itse siitä enemmän. Toivottavasti se ei nyt ihan niin kovasti pelästynyt, ettei uskalla enää tulla kylään. 😀
Eirakin on tässä tarinassa kyllä ihan elementissään. Se likka ei suotta orjaile ja aprikoi: kun se miettii, onko asuntoautossa sänkyä, se ottaa ja kysyy. Kun se saa vastauksensa, se keksii jonkun toisen kiusattavakseen. Minnehän se meni? Toivottavasti ei taas Noan kimppuun, tai Inari suuttuu sille oikeasti!
Olet kyllä todella malttanut perehtyä hahmoihin. Tartut hienosti niiden tyypillisimpiin piirteisiin.
Odotan innolla, mitä tästä tulee. Ja mitä Hello nyt miettii.
#draamalaama -
Ai että musta on aina viehättävää, kun hahmot tekevät silloin tällöin jotain niin tosi normaalia ja arkista kuin ottavat selfien ja käyttävät Instaa. Vaikka suurimmalla osalla kirjoittajista taitaa olla oma Insta, en ole törmännyt vielä ihan hirveän moneen hahmoon, joka keskittyy välillä sellaiseenkin. Hopiavuoressa onkin muuten taidettu räplätä kännykkää näin ylipäätään enemmän kuin muissa paikoissa, joissa tarinoin.
Nellylle teki varmasti ihan hyvää päästä välillä tuulettumaan autostaan ja Hopiavuoresta ja nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin aina samoja naamoja. Seinäjoella on sitä paitsi yllättävän kova meno viikonloppuisin! Samoin oli kiva kun tuo Inarikin huolittiin baariin, vaikka se on vähän jäykkis välillä etenkin uudessa ja vieraassa porukassa. Missähän kaikkialla porukka ehti käymään!
Noista repliikeistä vielä. Koeta itse palata tähän tekstiin vaikka viikon kuluttua, kun olet jo unohtanut yksityiskohdat. Silloin myönnät ehkä itsekin, että kyllä vain on helpompi lukea, kun tekstin muotoilee näin. 😀
-
Voi sinua konnaa, kuinka sekaisin sait minut tällä tarinalla. Ei liene suuri salaisuus, että olen sellainen romantikko, joka rakastaa tarinoissa juuri tätä jännitystä, kun ei ainakaan vielä ihan seurustella. Myötäelän aina aivan todella vahvasti mukana tätä vaihetta. Se on niin paljon jännittävämpää kuin oikeastaan mikään muu tavallisen nuoren ihmisen elämässä. Olen vähän niin kuin riippuvainen siitä ihastumisen tunteesta ja haen tarinoista aina uutta annosta. On siis selvää, että tämä romanssinpoikanen vei ihan kaiken huomioni ja ajatukseni kaikelta muulta.
Monesta muusta saattaa olla mielenkiintoisempi seikka, että Otsonmäki on tosiaan pieni paikka, ja tottahan Peetu nyt sitten jonkun Jillan tutun tunsi. Ainahan he jonkun tuntevat! Juuri tämä on valitettavasti pienen paikan varjopuoli, että oikeasti ketään ei pääse pakoon minnekään. Vitsit!
Kun pääsen yli tästä tarinan lopun Jellosta ja saan tarkasteltua tätä juttua edes vähän objektiivisemmin, huomaan kaikki suloiset yksityiskohdat, joita olet tarinaasi upottanut. Minusta on aivan tavattoman huvittavaa, että Jilla-parka on joutunut huhkimaan noin miljadi keksiä, koska joku tollo tulee aina ja syö kaiken yksin. Sen sijaan siitä, miten Jilla ihan ohimennen noteeraa muut kuistilla, tulee minulle tosi kodikas olo. Siellähän kaikki ovat ja elävät, vaikka heille ei joka tarinassa tarvitsekaan suurta roolia suoda. Ja vain Hello taitaa olla niin höntti, että ajattelee tosissaan ymmärtävänsä Jakea tuijottamalla joitan lännenelokuvia. Vai onkohan se vain Hellon juoni, ettei tarvitsisi mennä yksin tyhjään kotiin? 🙂
Äää ja nyt minä olen taas lempikohdassani ja lempiaiheessani, enkä kestä!! Miksi aina jotkut tollot tukkivat sisään, kun nämä kaksi ovat suloisia? Mikä teitä vaivaa, Jerusalem, Noa, Eetu ja Nelly??
-
Auts, ei ollut Katyan tie Hopiavuoreen kyllä helpoin mahdollinen. Tässä tekstissä esittelet jo joitain Katyan tuttuja, eikä kukaan tunnu oikein tarjoavan tarpeeksi sympatiaa. Ehkä Katyalle tekeekin ihan hyvää vaihtaa jo ympyröitä. Mistä sen tietää, vaikka tästä vesivahingosta, kaverin nurkkiin joutumisesta ja ainakin Heran ja Hopiavuoren kautta uusiin ihmisiin tutustumisesta seuraisi jotain todella hyvää? Ainakin Katyalla on paitsi tarina kerrottavanaan, myös taustatarinansa avattavanaan. Varmasti muutkin kuin minä haluavat kovasti kuulla lisää!
Kirjoitat niin todella aidosti ja herkästi, että Katyan hätä ja ahdistus välittyy minulle asti erityisesti ihan lopussa. Voi Katya parkaa. Onneksi hänen elämässään on edes yksi sellainen kaveri, joka haluaa auttaa. Sympatiani ovat jo hahmosi puolella ja toivon, että kaikki järjestyy hänen osaltaan vielä mahdollisimman hyvin.
-
Okei, ensinnäkin olen lähtökohtaisesti ihan fiiliksissä siitä ajatuksesta, että eri talleilla asuva väki elääkin yhtäkkiä samassa todellisuudessa ja heidän tarinansa saattavat sivuta toisiaan. Lisäksi Ekku ja Markus ovat vähän sellainen parivaljakko, etten olisi vaikka pari kuukautta sitten ikinä uskonut näkeväni heitä oikeastaan missään yhdessä. Ja kappas, hehän tulevat ihan toimeen. Eniten mieltäni tietysti lämmittää aina, kun joku jatkaa ihan kenen tahansa toisen kirjoittajan jättämää juttua. Sen pitäisi olla se juttu, josta Hopiavuoren tunnistaa omanlaisekseen ihan kaikista muista talleista. Eikä vain pitäisi olla: sehän on!
Markus on sivuhenkilö ja saanut siksi puhua omalla suullaan tosi tosi vähän koko lyhyen elämänsä aikana. Oli aika rohkea veto tarttua häneen, mutta ihan kunnialla vedit koko tarinan alusta loppuun. Kyllä Markuksen tästä helposti Markukseksi tunnistaa!
Nostaisin esiin vielä sellaisen ilmaisun, joka oli erityisen onnistunut ja tyylikäs:
katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin
Lisäksi nostaisin esiin koko sen kohdan, jossa Ekku kirjoittaa Markuksen puolesta Inarille, ja Markus komentaa ottamaan lopun heppahuomautuksen pois. Se oli paitsi hyvin kirjoitettu, myös jotenkin hellyyttävä. En välttämättä haluaisi olla Inarin nahoissa kirjoittelemassa ihastuneita viestejä Markuksen sijaan tietämättäni Ekulle, mutta silti. Mitä jos se Markus tykkää oikeasti Inarista, kun ei luota edes omiin tekstareihinsa, ja ottaa koko homman noin vakavasti? Ja miten kilttiä Markusta kohtaan oli, kun Ekku sitten kirjoitti hänen puolestaan. Ja ylipäätään vielä kerran se, miten hyvin tämä kaksikko tuleekin toimeen! -
Tämä oli kyllä Hopiavuoren Eetun tyylinen työhönottotilanne. 😀 Mitä sitä turhia haastattelemaan ja asioita vanuttamaan: sen kun hommiin vain ja kättä päälle kaffipöydässä, kun apua kuitenkin tarvitaan. Toivottavasti se nyt ei ainakaan johdu siitä, että kukaan ei haluaisi Hopiavuoreen..! Ei, eihän se siitä voi johtua. 😀
Tiitus on varmasti juuri sellainen veikko, joka tulee kyllä toimeen Hopiavuoressa. Se kertoo jo paljon hänestä, että soittamisen sijaan hän päätti hypätä pyöränsä satulaan ja polkaista paikalle. Varmasti hän on yhtä aikaansaava tallihommissakin, eikä isännälle taida muulla olla väliä.
Toivottavasti Tiitus viihtyy ja saa pian kavereita niin hevosista kuin ihmisistäkin. Mutta tuskin hänellä on ongelmia, kun hän on reipas ja sosiaalinen heppu kuitenkin. 🙂
-
Tepä rytinällä saavuitte! Tässä pikkuisessa on näköjään hieman enemmän luonnetta kuin noissa kahdessa muussa tallilla asuvassa vauvassa, Onnissa ja Typyssä! Tämä vauva saa varmasti oikein elämää aikaiseksi Hopiavuoreen, kun sen menevä luonne yhdistetään tallin leppoisiin ja lupsakoihin ihmishahmoihin. Odotan jo innolla tulevaa. Mitä lie Hera keksii?
Katyalle sen sijaan löytyy varmasti nopeasti oma paikka Hopiavuoresta. Täällä on jo jonkin verran samanikäistä ja osin samanhenkistäkin porukkaa, jotka varmasti ottavat mielellään uuden tulijan vastaan.
Toivottavasti kuulemme teistä taas pian! Tässä aloitustarinassa oli jo sen verran vauhtia, etten osaa aavistaakaan, mitä jatkossa seuraa. 😀
-
Hei!
Tervetuloa Tiitus. 🙂 Apusi on aivan varmasti Eetulle kullanarvoista! Jos Tiitusta kiinnostaa ratsastelu tai ajaminen töiden ohella, ainakaan Pasi, Skotti ja Jussi eivät ole saaneet mitenkään liikaa liikuntaa viimeaikoina.
Voit tehdä hahmostasi esittelyn tallin työntekijöiden alueelle. Poistan tämän viestin, kun se on valmis. -
Camilla vaikuttaa heti alusta asti sellaiselta tyypiltä, jonka kanssa Eetu tulee mutkatta toimeen. Eetun mielestä töissä hoidetaan työt kunnolla ja tehokkaasti, ja sitten voidaan rentoutua kahvitauolla ja sosialisoida muiden kanssa. Ensivaikutelmani Camillasta on myös se, että hän taitaa yleensä sanoa mitä tarkoittaa ja tarkoittaa mitä sanoo, niin kuin Eetu tavallisesti itsekin. 🙂 Toki Camilla nyt näyttää muuten olevan reippaampi kaveri kuin isäntä, mutta sekin taitaa olla muiden mielestä vain hyvä juttu. Jotain rotia tähän touhuun kaivattiinkin! Luulisi, että tämä hahmo löytää mukavan helposti itselleen seuraa muista!
Minua viehättää, miten olet malttanut jo nyt tutustua tallin miljööseen, juuri nakuteltuine karsinajärjestyksineen ja kaikkineen. Etenkin Camillan kulkeminen tallissa Pasin karsinalle asti on tosi elämänmakuisesti kirjoitettu kohta. Kukaan muu ei ole tainnut ehtiä mielikuvitella tallia vielä niin paljoa tarinoissaan, että sitä olisi ikään kuin päässyt katsomaan konkreettisesti hahmon silmien kautta. Ehkä se helpottaa, kun ehdin piirtämään tallia enemmän sisältä, tekemään nätimmän pohjapiirroksen, ja muuta sellaista. Ilman niitäkin onnistuit kyllä tosi, tosi hienosti.
Myös muutaman yksittäisen hevosen nostaminen esiin toimi hienosti. Lukija olisi varmasti hukkunut hevostulvaan, jos olisit yrittänyt mainita ne kaikki! Yksilöt olisivat varmasti painuneet massaan. Samoin rajasit tarinasi ajallisesti hyvin, niin että tapahtumaa oli sopivasti. Camillan ensimmäistä työpäivää olikin helppoa ja oikeasti mielenkiintoista seurata tällä tavalla rajattuna. Itseltäni ainakin saattaa välillä unohtua tallihommista kirjoittaessani, että tarkoitushan on tehdä tarina ja vähän leikkiä: joskus huomaan kirjoittavani vahingossa raporttia ja joudun aloittamaan alusta!
Tässä tarinassa on tyylillisesti positiivisella tavalla silmiinpistävintä, että niin kuin Noa sanoi, hahmon asenteet ja ajatusmaailma sointuvat yhteen tarinan rytmin, muotoilun ja rakenteen kanssa.
Kun jossain vaiheessa väsyt kirjoittamaan vain työhommista, Camilla on toki aina tervetullut tallille ja kaffille myös muuten vain! Ainakaan Pasi, Skotti ja Jussi eivät ikinä saa liikaa liikuntaa. 🙂
-
Olipa hämmentävä kokemus lukea täältä oman oikean koiransa adoptointikertomus. Ei se nyt täysin noin mennyt, mutta pääpiirteittäin kyllä. Pystyn niin tosi kovasti samastumaan siihen, miten koira kyyhöttää päivästä toiseen sohvan alla ja pelkää hitsi vie nurmikkoa, kun ei ole ikinä nähnyt sitä auringonvalosta puhumattakaan. Ja miten hieno hetki se on, kun se lopulta päättää luottaa ja tulla pois. Ja kun siitä lopulta tulee tuollainen, kuin Noan Mielikki ja meidän Nisu, että se vispaa häntää ja on oikeasti koira ja onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä on osuva ja kauniisti kirjoitettu kuva sellaisesta. Voin tuntea, miten Noa Mielikkiä rakastaa.
Ja sen lisäksi, miten Noa pelasti Mielikin, Mielikki pelasti Noan.
Olet kirjoittanut Mielikistä ihanan reippaan ja kunnollisen, ja tavallaan kaipasin siihen jotain pienen koiran vikoja jo. Mielikkihän on tietysti ollut tähänkin asti ihana, mutta mielestäni eläinhahmoihin ja muihinkin siipimiehiin ja sivuhenkilöihin pätee tarinoissa ihan sama kuin päähenkilöihinkin. Ne ovat kiinnostavampia, jos ne eivät olekaan ihan täydellisiä. 😀 Dramaattinen ulvominen hampaita pestäessä on juuri sellainen huvittava pikkukoiran yleinen vika: pakko huutaa varmuuden vuoksi, ettei vain nyt käy mitään!
Tämä on suloinen tarina! Ja Mielikistä tottakai lukee aina mielellään paitsi lyhyitä pätkiä muissa jutuissa, niin välillä ihan tällaisia omiakin tarinoita. Sehän on virkeä ja aikaansaava tyttö: sillä on potentiaalia vaikka millaisiin seikkailuihin. <3 Lisäksi kukapa nyt ei ylipäätään tykkäisi koirista ja tykkäisi lukea koirista? 😀
-
Vai on Jilla miettinyt koko päivän Helloa. Ei ole kuule ainoa, joka on miettinyt! Minäkin olen miettinyt paljon Jillaa ja Helloa, tai siis Jelloa, ja olen tosi innoissani orastavasta draamanpoikasesta. Onneksi Jillalla on kuitenkin muutakin elämää: aina voi usuttaa vaikka pojat mukaansa maastoon! Ja Eetu ainakin tykkäsi, kun joku pakotti hänet ulos talostaan. Se mies oli oikeasti vaarassa tulla mökkihöperöksi.
Niin kuin Jillakin tuumasi, niin tämä se vasta on elämää! Kiireettömiä maastoreissuja, lämmin kevätaurinko ja ennen kaikkea kavereita. Voisinpa itsekin muuttua hahmoksi Hopiavuoreen, tai nousisipa Hopiavuori näytöltäni tähän todellisuuteen.
-
Voi Jake. Vaikka joillain hahmoillani on löyhä moraali, minulla ei ole, ja minä säälin Jake-parkaa. Oli kyse mistä tahansa, on hirveä tunne kun luottaa toiseen, eikä toinen olekaan sen luottamuksen arvoinen. Sentään tästä kaikesta seurasi jotain hyvää, nimittäin ihana Sofi. Toivottavasti hän pääsee useamminkin iskän tarinoihin mukaan. Jake kuitenkin selvästi haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan.
Tarinan lopussa minulla on uudestaan paha mieli Jaken puolesta. Haluaisin tulla kylään kaffille ja kertoa, että ei kurjuus kestä ikuisesti. Jake on varmasti hyvä mies, eivätkä oikeat naiset kyllä tykkää mistään töykeistä raggareista, niin kuin sanotaan.
Enpä olisi Jaken historiaa tällaiseksi kuvitellut: tai siis hahmo on vielä niin tuore, etten ole oikein kuvitellut vielä mitään. Taustatarinat tuovat aina kaivattua syvyyttä hahmoihin.
-
I-ha-na alku Nuoskan silmien kautta. <3 Ihana mamman Nuoska. Tämä oli ehkä hellyyttävintä, mitä olen hetkeen lukenut, kumisaappaineen kaikkineen. Tämä oli aivan todella onnistunut alku! Musta on myös ihanaa, miten Heli puhuu lemmikeistään. Nainen saattaa olla aika topakka ja kritisoida ajatuksissaan tallin puitteita ja koko Otsonmäkeä, mutta koiraa ei kyllä, eikä hevostakaan. Tottapuhuen vähän arastelen Heliä, vaikka hän onkin vain mielikuvitusta, mutta tämä Nuoskan tapaus teki hänestä heti minun silmissäni inhimillisemmän ja vähemmän pelottavan ihmisenä. Ja kun Heli on Inkallekin mamma!
Samalla kun Helistä tulee vähemmän pelottava, huomaan sympatioideni siirtyvän entistä enemmän hänen puolelleen. Minun, kirjoittajankin, omatuntoa vähän pistää, kun en ole vielä ehtinyt ottaa Heliä mukaan omiin tarinoihini. Heli-parka. Jonkunhan pitää tietenkin ihan hakea hänet tupaan ja kaffille. Eetu on pöllö ja odottaa, että kaikki uskaltavat paukahtaa itsenäisesti sisälle ja ottaa kupin kaapista, kun kahvihammasta kolottaa. Pitää pitää hänelle puhuttelu käytöstavoista! Lupaan tarinallesi vastakaikua sunnuntaina, kun pääsen taas kirjoitushommiin. Ellei joku muu ehdi ensin!
En tiedä oikein, mitä sanoisin tekstistäsi teknisessä mielessä. Nämä kaikki juttusi ovat niin tosi, tosi hiottuja ja viimeisteltyjä pienimpiä tyyliseikkoja ja ilmaisuja myöten. Hyvässä tekstissä lukija kiinnittää huomionsa vain sisältöön, eikä niinkään tekstiin, ja tässä käy kyllä juuri niin. Luen kuitenkin oikeastaan kaiken aina useampaan kertaan, ja osaan kyllä arvostaa ilmaisutapaasi. Luen tähän tyyliin kirjoitettuja romaaneja, enkä oikeastaan suostu lukemaan muunlaisia. Jos joskus julkaiset jotain, ihan varmasti ostan sen heti. Oikeasti. Tähän tapaan kirjoitettuna lukisin ihan mitä tahansa mistä aiheesta tahansa.
-
Aii, mamma-Flida, mikä ajatus. Olen jo kiintynyt tähän hepoon aivan kauheasti ja olen varma, että jos se saisi varsan, siitä tulisi maailman söpöin. Maailman hirvein varmasti myös, koska onhan suuri osa Hopiavuoren väestä aika kädetöntä porukkaa, mitä varsoihin tulee. 😀 Mutta maailman söpöin silti. Eikä yhtään ihme, että Hello heti yllyttää siinä niin kuin joku varsaryhmän cheerleader. Vaikka sillä on oma varsa, se ei taida vielä yhtään tajuta, että niissä on oikeasti hommaakin…
Joskus on vaikeaa keksiä, miten perustelisi jotain hahmon ratkaisua tai vaikka elämänasennetta käyttämättä liikaa tylsää metatarinamaista selostusta. Tämä oli siisti tapa kertoa paitsi ihan konkreettisesti siitä, että Flidalla on lännensatula, myös samalla siitä, millaista Noan mielestä on ratsastaa. Koska hei, niin kuin eilisissä jutuissa aloitusteemana pyöri, niin kaikkihan me ollaan kiinnostuneita. Kukaan ei vain kehtaa kysyä.
Samalla sait huomioitua vielä Jakenkin olemassaolon. Aina, kun joku mainitsee oman hahmon, ainakin mulle tulee samantyyppinen olo kun lapsena, kun joku kävi varta vasten pyytämässä leikkiin. Sellainen, että oho, mullakin on väliä, mustakin tykätään. Vaikka kyse onkin vain hahmoista, eikä oikeista ihmisistä, niin onhan nämä hahmot meidän leluja. Samoin mulle tulisi Nellynä tosi huomioonotettu olo siitä, miten sivusit Nellyn aiemman tarinan säikäytystä näin useamman päivän kuluttua. Niin kuin sinäkin siitä Jillan Netflixistä kommentoit: tulee sellainen olo, että muiden teksteillä on sinulle väliä, kun muistat tällaisia. Eihän näitä tarvi väkisin joka tarinaan tukkia, älkää kukaan siitä paineita ottako, mutta eikös vain olekin kiva, että aina silloin tällöin oma juttu tulee noteerattua? 🙂 Erityisen hyvä on ottaa tuota Heliäkin mukaan juttuihin, koska sitä hahmoreppanaa ei kukaan ole tainnut vielä oikein kädestä taluttaa tupaan kaffille ja mukaan porukkaan, niin kuin Helin tämän päivän tarinassa kerrotaankin. Monta heppua sait tähän tukittua, ja vieläpä hämmentävän sujuvasti. Minunkin pitäisi uskaltaa kokeilla tällaista, miten otetaan isompi lössi kerrankin mukaan muutenkin kuin maininnan tasolla. En tosiaankaan osaa sitä vielä näin hyvin, mutta onpa minulla sinut sparraamassa tässä tarinoinesi.
Aluksi Hopiavuori taisi olla minulle komiaa kuntaa ja lakiaa pohojalaasta peltoa. Nyt se on tätä, kun kaikki ihanat hahmot ja ihanat hevoset kohtaavat. Parempaahan tämä on, kun litteinkään peltomaisema. <3
-
Mitä ihmettä täällä tapahtuu. 😀 Mitä ihmeen lientä se Hello on nyt kaikille nuorille naisille juottanut? 😀 Pitää kysyä siltä, mistä se sitä ostaa, jos saisi itsekin samaa ainetta. Tästähän voisi ottaa vauhtia vaikka minkälaiseen tarinaspiraaliin. Draamalaama.
Niin kuin Noa sanoi, tästä käy kyllä ilmi, että Nelly on tyytyväinen Cozminaan. Ne pienet eleet, joihin hän viittaa, taitavat olla paitsi suoraa kerrontaa (Sitä minä erityisesti rakastin tammassa), myös sanavalintoja (Hevonen halusi antaa parastaan, vrt. hevonen antoi aina parastaan). Pienet sanavalintakysymykset ovat tehokkain tapa välittää asennetta jotakin kohtaan. Katso nyt vaikka näitä tuulesta tempaisemiani esimerkkilauseita:
Onks Eetu vielä tallis? -> oletus on, että on
Onks Eetu enää tallis? -> oletus on, että ei ole
tai
Tuleeks Eetuki? -> neutraali tai hämmästelevä
Eiks Eetu tuu? -> oletti, että oli tulossa. Jos ei avata enempää, on pettynyt tai ihmeissään
Eihän Eetu tuu? -> pliis sanokaa ettei se tuu
Tuleehan Eetu? -> pliis sanokaa et se tuleeJos haluat kehitysehdotuksen, tämä olisi helppo homma:
Kun puhuja vaihtuu, aloita repliikki uudelta riviltä. Se helpottaa aivan hirvittävästi sen seuraamista, että kuka puhuu. 🙂 -
No näillä kahdella on varmasti ollut miellyttävä ja tuottelias aamu. Nellyn ei kannata yhtään olla huolissaan, vaikka Eetu aina valittaa, että hän on liian hidas hommissaan. Eetu nyt vain suhtautuu aika tosissaan talliinsa ja hoivaamiinsa hevosiin. Hänen on jo aikakin saada apua töihinsä, niin että onneksi Nelly tarvi hommia! Hulluksihan hän olisi lopulta tullut seitsenpäiväisen työviikon ja 24-tuntisen työpäivänsä kanssa, vaikka eipä hän olisi ennen sitä kehdannut valittaa.
Mitähän mahtavat Jilla ja Noa tuumata siitä, kun Eetu on tuollainen, että ruokkii Helloa ja lupaa kyselemättä suihkun? 😀 Tyypillistä Eetua. Hän ei varmaan ole helpoin kämppis.
Tämä on tarinallisesti hyvä, taustoittava juttu. Teknisesti puolestaan pidän aloituksestasi ja lopetuksestasi erityisen paljon. Menet suoraan asiaan jaarittelematta, ja samoin lopetat tehokkaasti. Välillä sitä lukee tietenkin mielellään myös kaikkea romanttista ja viipyilevää, mutta tämä teksti ei tosiaankaan kaivannut yhtään ylimääräistä jaarittelua. Samalla huomaan, miten paljon olet kehittynyt kirjoittajana sen jälkeen, kun luin ensimmäiset tekstisi. Ilmaisutapasi on nyt tosi paljon jäntevämpi: käytät tehokkaita, kuvailevia verbejä ja substantiiveja sen sijaan että kuvailisit suotta adjektiivien ja kaiken maailman partisiippien kautta. (Vaikka en minä niitäkään suoraan pannaan julista!! Sanonpa vain, että kuvailussa ei kannata ottaa mallia jonkun minun teksteistä ollenkaan.)
-
Eikä, ihanaa että tämä jatkaa siitä mihin Jillan päiväkirjassa jäätiin! Jake kohtelee Eiraa hellyyttävästi vähän niin kuin pikkusiskoa, ja Eira viettää päässään häitä Texasissa. 🙂 Pidän Jakesta tämän tekstin jälkeen ihmisenä enemmän kuin aluksi. (Hahmonahan pidin hänestä tietenkin heti.) Antaa nyt vieraan teinitytön kokeilla hevostaan. Ja kun Jake antoi stetsoninsakin, niin minä olin ihan että aww. 😀
Dipskin on hevonen vailla vertaa. Niin kuin sanoin, hevosen hermot ovat tärkeintä, ja tällähän on ihan lehmän hermot! Toivottavasti pääsette vielä ihan kilparadoille asti. Dips ei varmaan mikään ihan huono sielläkään ole, kun ottaa noin lunkisti!
Tämä tarina on herttainen ja iloinen. Luin tämän heti monta kertaa. Tuleekohan Jakesta Eiralle se isovelihahmo, jota hän välillä kaipaa ja hakee Hellosta? 🙂 Saa nähdä!
-
Noni ei vitsit mä kuolen. Noa mikä sua vaivaa?
Imeydyin niin täysillä niin alussa kuin lopussakin tähän Hellon tapaukseen, ettei minulle lukijana voinut millään jäädä paha maku suuhun tarinan lopussa edes sen kelvottoman Peetun käytöksestä. Toki siellä kaupassa aistin, miten Jillaan sattui, mutta kas kummaa kuinka unohdin sen Jillan ja Hellon palattua takaisin keittiöön. Mutta oikeasti! Ärsyttävä heppu. Eihän Peetu nyt mitenkään seurustellut Jillan kanssa tai mitään, mutta ei kai kukaan normaali ihminen silti noin käyttäydy! Hymyile ja häivy blondeineen. Vitsit.
Teet Hellosta niin tavattoman suloisen ja halittavan, että minäkin rakastan tätä hahmoa nyt ihan eri tavalla. Nykyään keskityn Hellon pörrötettävän pehmoisiin hiuksiin ennemmin kuin siihen, miten se lopulta syö Eetu-paran perikatoon. Onhan Hello ihana — varsinkin tällä tavalla Jillan silmien kautta katseltuna. Toisaalta on siinä Hellossakin puolensa. Mikä sitä riivaa, kun se vain nauroi, vaikka toisella oli paha mieli? 🙁
Mutta tämä tarina osuu nyt suoraan johonkin sydämessäni. En ole kysynyt Hellolta, onko se rakastunut, mutta minä olen jo. Ei vitsit kun kaipaan taas sitä Netflixistä tuttua katso seuraava jakso -nappulaa! Voi vitsin Noa.
Näin sitä luodaan tottavie sellainen loppu, että lukija on ihan koukussa. Minä ainakin olen. Kolmannen kerran: voi vitsit, Noa!
-
Ihana nähdä, kun kirjoittelette Nikan kanssa yhdessä. Kun Hopiavuoresta puhutaan, minulle kehutaan yhtenään juuri tätä yhdessä tarinoimista ja toisten juttujen kommentoimista niin tarinoin kuin varsinaisin kommenteinkin.
Ketku se on aika pakkaus! Jo ensimmäinen lauseesi esittelee hevosen tehokaasti. Ketkusta kertoo paljon se, miten Jilla ajattelee sen nauttivan maastoilusta salaa, ja miten sen hapannaamaisuus ei mitenkään poikennut tavallisesta.
Ketku saa varmasti vielä paljon aikaan tarinassa. Pystyn haistamaan, että se ei joka päivä kuljekaan tyynesti karsinan, haan ja kentän väliä, vaan saattaisi haluta vaikka kunniakierrokselle, tai sitten sillä on ihan omia mielipiteitä asiaintiloista. 🙂
-
Iloluontonen. 😀 Voi Eetu! Eiköhän se äijä ymmärrä, että joku vielä taittaa niskansa, kun Eetu aina selittelee Pasin temput parhain päin sen sijaan että varoittaisi asianmukaisesti? 🙂 Vaikka hyvin Nika sen kanssa pärjäsi! Eihän Pasi ole ilkeä, vaan vain hieman reppana heitteille jäänyt.
Ilahduin heti kun huomasin, että Pasi on päässyt lenkille ja tarinaan. Muiden hevosista, niin kuin hahmoistakin on minusta aluksi vaikea kirjoittaa. Rohkeasti kuitenkin tartuit toimeen: yhtä rohkeasti kuin hahmosi ohjaksiin.
Tämä oli ihana kunnon heppatarina. Kuvailit ratsastusta sillä tavalla, että ihan itsenikin tekee mieli nousta hevosen selkään sadan vuoden tauon jälkeen. Se, miten Nikan mielestä Pasi on kiva eikä pelottava, oli myös virkistävää. En varmasti osaisi itse käsitellä ja ratsastaa Pasin tapaista hevosta. Myös juttelu Jillan kanssa kuulosti kivalta. Paitsi hevosten takia, tottahan tallilla ollaan ystävien takia. <3
Minun on nostettava vielä tähän yksi käyttämäsi ilmaisu, jonka otin ilmaisujen postimerkkikokoelmaani.
punainen pehko naisineenKiitos tästä lukukokemuksesta!
-
Yritin kommentoida, mutta sen sijaan kirjoitin novellianalyysin. Kelpaako?
Tämä kuvaa sitä, millaista minun mielestäni Hopiavuoren pihassa on. Eihän siellä ketään liiku, eikä valoakaan kajasta kun jopa keskustan katuvalot sammuvat kello 10. Lisäksi tästä tekstistä paistaa se, että tätä on hiottu. Joka ainoa ilmaus on niin nätisti paikoillaan, ja miljöötä kuvaillaan jokaisen aistin kautta. Talollakin on melkein oma elämänsä. Jopa se kertoo jotain, että Noa puhuu talosta, eikä ainakaan vielä kodista. Ei sentään asunnosta: se olisi kertonut jo suorastaan siitä, ettei Noa sopeudu.
Talo-sanan käytön kanssa sopii hyvin yhteen se, miten Noa ei varsinaisesti missään vaiheessa sano, että kaupungin äänet olisivat olleet ärsyttäviä. En kuitenkaan tulkitse, että tässä olisi kyse varsinaisesta koti-ikävästä, vaan pikemminkin siitä, että Helsinkiin jäi kuitenkin monia hyviäkin muistoja.
Sopeutumisteema jatkuu minun tulkintani mukaan siinä, miten Noa jää vielä valvomaan muiden mentyä nukkumaan. Se kohta kertoo mielestäni yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä. Epävarmuuden tuntua lisää se, miten pimeä piha onkin jopa uhkaava, eikä enää kodikas. Metsässäkin asuu lauma hirviöitä, jotka toden totta vievät koiria pihasta jopa keskellä kirkasta päivää, ja niillä on kiiluvat silmät. Mielikille pöllökin on uhka, vaikka aluksi sen huhuilu kuvattiin kodikkaana. Ja se ulko-ovi! Eetun mielestä se sanoo tervetuloa ystävät, ja Noan mielestä tänne vaan kaikki rosvot ja murhaajat.
Tarkoitusta ja merkitystä etsivä sieluni huokaa rentoutuneena tarinasi lopetuksessa Noan ja Mielikin mukana. Lopetus on paitsi toiveikas, myös luo tarinaan kivaa syklisyyttä. Lähdetään kodikkaasta, käydään pelottavassa ja yksinäisessä, ja palataan sitten kodikkaaseen. Toimii! Vaikka Noa kulta, ei Eetukaan susista takuuseen mene. 😉
Sitten kun olet niin pitkällä, että julkaiset romaanin nimeltä Mitä kuuluu, Metsärinne? niin vaihdat tämän luvun nimeksi Hyvää yötä, Metsärinne.
