Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mamma ei ole tänään täällä
Oli ihan hiljaista. Tiesin, että Camillakin oli tauolla, ja juuri siksi olin valinnut juuri tämän hetken. Harjasin Inkaa tallikäytävällä, koska se oli ilmaissut, että sen on kylmä suulissa. Se oli herkkä tamma, ja olin melko varma, ettei se pitänyt minusta. Se piti päänsä aina ylhäällä ja aavistuksen verran minusta poispäin kääntyneenä aina kun talutin sitä aamuisin hakaankin. Mutta kaunis se oli kuin kukka: yhtä komean värinen kuin Jussi, mutta kiiltävämpi ja varsinkin päästään siropiirteisempi.
Inkan häntä heilahti niin että se suhahti ilmassa, kun yritin katsoa sen naarmua. Se oli jo parantunut, eikä tammaan voinut sattua. Kai se teki sen tottumuksesta. Joskus naarmun paineleminen oli kai sattunut ja se muisti sen. Nyt kaikki oli kuitenkin ihan kunnossa, mitä nyt ohut rupi ehkä kiristi hieman muutamia hevosen karvoja parantuessaan.
Puhdistin Inkan kaviot. Camillan ansiosta minulla oli aikaa olla sen kanssa ihan rauhassa. Sen jalkoja oli kevyempi pidellä kuin Jussin. Vaikkei se vastustellut puhdistamista, se nojautui taas poispäin minusta, kun silitin sen kaulaa ja kehuin sitä. Se katseli minua tuimasti. Se olisi kurtistanut kulmakarvojaan, jos sillä olisi ollut sellaiset.
”Sori. Mamma ei oo nyt täälä”, mumisin sille pahoittelevasti. Se ei olisi halunnut enää pukeutua loimeen, vaikka aluksi se ei halunnut että se otettiin pois. Se ei ollut halunnut minun kanssani sisälle kesken päivän, ja nyt se ei halunnut enää uloskaan. Hymyilin sille ja pudistin päätäni. Kyllä hienossa naisessa kuuluu olla asennetta.
Kun Inka oli taas haassaan, lähetin siitä Helille kuvan. Se ei ollut kauhean hieno kuva, mutta hevosen siitä tunnisti, ja pystyi todeta terveeksi. En oikein tiennyt, miten kirjoittaa, että Inka voi hyvin, eikä tarvitse olla huolissaan. Päädyin kirjoittamaan todella kömpelösti ja äärimmäisen kirjakielisesti. Laitoin perään hevosenmuotoisen emojin, jota jouduin etsimään puhelimestani kauan, sillä ikinä en sellaisia käytä. Melkein jo jouduin pyytämään Eiran apua sen löytämiseksi. Ajattelin, että ehkä sellainen hevosemoji piristäisi.
-
Noa Metsärinne saattaa olla niin hyvä valokuvaaja, että häntä pyydetään ristiäisiin, synttäreille ja avajaisiin valokuvaamaan. Eetu Hopiavuori sen sijaan ei ole. Kun Hopiavuori kuvaa, poni saattaa joku päivä ihan oikeasti saada syötyä hänen kumisaapaskautisen kännykkänsä, jonka huippulaadukas kamerakin on jo haljennut. Tällä kertaa kännykkä pelastui, vaikka lähellä oli taas.
Tämä on kiitoskortti kaikista hienoista kommenteista, joita aivan varmasti arvostavat muutkin kuin minä. Kaikki kiitoskortit eivät ole yhtä törkeitä.
-
Jerusalem auttaa
Herätys piipitti kännykässä. Heräsin joka aamu kuudelta, ja olin kai tottunut siihen, koska uneni keveni aina muutamaa minuuttia ennen kuin herätys alkoi soida. Oli helppo avata silmät. Annika sen sijaan nukkui aina sikeästi, eikä tälläkään kertaa herännyt kännykkäni pitämään ääneen. Kierähdin lähemmäs suukottaakseni häntä ennen kuin nousisin, mutta —
”Hyi! Ei! Alas!”
Sillä olennolla oli pitkä kuono, pystyt korvat ja rottweilerin väritys. Ehdin jo häätää hölmistyneen koiran sängystäni ennen kuin tajusin, että se oli Jerusalem. Se katsoi minua pää kallellaan, loukkaantuneena huoneen nurkassa, johon se oli heti paennut. Laskin jalkani lattialle ja hieroin naamaani kaksin käsin. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta, kun Hello oli unohtanut Jerusalemin lähtiessään. Sen sijaan oli ensimmäinen kerta, kun olin ollut aamulla niin sekaisin, että olin kuvitellut hetken Annikan olevan vielä täällä.
”Tuu nyt sitte”, huokaisin koiralle ja päästin sen saunan puolen ovesta takapihalle matkallani keittiöön. Pysähdyin vielä katsomaan ikkunasta pihaa, joka oli jo valoisa. Ja jossa oli lunta. Voi vitsit. Kahvi päälle, vaatetta niskaan — Jerusalem alkoi haukkua, joten äkkiä koira sisälle — aamupalaa, piskille aamupalaa. Rapsuttelin koiran isoa päätä kahvia juodessani ja miljoonatta kertaa toivoin että minullakin olisi koira. Mutta ei minulla olisi sille aikaa. Vai… Vai olisiko? Näin miten Camilla saapui töihin ja väänsi päätallin oven lukossa valmiiksi roikkuvasta avaimesta lukon auki. Hän jätti avaimen oveen, niin kuin kuului.
Jerusalem lähti innokkaasti mukaan töihin. Se haukahteli saadakseen minut laittamaan kengät nopeammin jalkoihin. Yritin sihistä sille, että olisi hiljaa, mutta en saanut sihinääni Hellon ilmeettömän tiukkaa komennusääntä. Koira ampaisi ovesta kuin ohjus ja juoksi minun ja tallin väliä niin kauan että pääsin sisään. Sitten se pyrähti nurkan taakse Jussin karsinalle. Kyllä se jo minut tunsi ja tiesi, että sinne menisin ensimmäisenä. Tällä kertaa pysähdyin ensin vain vaihtamassa Camillan kanssa lyhyesti hyvät huomenet rehuhuoneessa. Taas kerran hätkähdin hieman hänen ryhdikästä nuottiaan ja minua hymyilytti.
Jussi, perheeni ja ainoa lapseni, räpytteli kiltin näköisenä silmiään kun livahdin sen karsinaan. Hinkkasin ensin kämmenpohjiani ja sitten kasvojani sen kaulaan, ja sen iho oli lämpöisempi kuin minun. Tämä oli aina ollut Jussin karsina. Se muutti tänne minun kanssani ja se laitettiin heti tähän karsinaan. Se asui tässä kun tämä talli oli vielä Pihlajamäen Hevostila ja muissa karsinoissa asui paljon Jussia hienompia puoliverisiä. Tämä oli sen koti, kun Annika teki päivätalleja ja valmentautui kilpailuita varten. Tässä Jussi oli, kun Pihlajamäen hevoset lähtivät yksi kerrallaan osa kalliilla uusiin koteihinsa ja osa teuraaksi jotta niistä päästiin eroon. Ja tässä me Jussin kanssa suunnittelimme, mitä minä teen omille hevosilleni, kun en yksin voinut ajatellakaan maksavani sekä Pihlajamäen tilan ostamisesta kuuluvaa lainaa että niiden elinkustannuksia. Ja tässä Jussi vieläkin vietti yönsä. Samassa karsinassa, mutta minun tallissani, ja olihan sillä nyt jalompaa seuraa kuin Pihlajamäen hevoset. Oli työhevosta, ponia, terapiahevosta, pikkuvarsaa ja isompaa varsaa. Ja muita ratsuja tietenkin.
Jerusalem haukkui taas komentavasti. Minulla kesti liian kauan. Uuno polkaisi käytävän toisessa päässä kavionsa seinään niin että paukahti. Se rakastaisi antaa vähän kyytiä Jerusalemille. Yritin taas komentaa sitä. ”Jerusalem!” sihahdin sille vaativasti, mutta ei sellaiseen nimeen saa tarpeeksi voimaa jotta se toimisi toruna. Vain Hello voi antaa koiran nimeksi Jerusalem. Jerusalemin isä asuu Ilveksen Allun luona. Sen nimi on Jeriko. Vain aito Ilves voisi antaa koiransa nimeksi Jeriko. Onneksi Allu kutsuu sitä yleensä Rikoksi.
Kun kaikki hevoset oli ruokittu, meillä oli Camillan kanssa aikaa siivota rehuhuone. Kun olin yksin tallissa, ruokinnassakin kesti niin kauan, että ensimmäisiä sai viedä jo ulos kun viimeisille oli antanut ruuat.
”No? Miten soot ny viihtyny? Otsonmäellä?” koetin kysellä.
”Näin alkuun hyvin”, Camilla vakuutti, ”on hyvät lenkkimaastot. Pikku hiljaa saa muuttokuormaakin purettua.”
”On se hyvä jotta sä tulit. Mullon oikeen aikaa olla ton Jussinki kans. Ekkö sä sitä lentopalloa pelannu? Kuule — Otsonmäelläki on joukkue. Tai no, soon varmaan ainua joukkuelaji johona on joukkueeta täällä. Mut onhan Seinäjojella sitte kaikenlaasta.”Uuno ja Skotti oli helppo viedä yhdessä ulos. Vaikka ne ovat suuria, ne ovat tosi rauhallisia. Kummallakaan ei ollut mikään kiire hakaan. Sen sijaan Pasilla on aina. Nakitin Camillan loimittamaan sille sadeloimen inhottavan räntäsateen vuoksi. Se oli sen tyypin poni, joka muuten jonottaisi puolen tunnin kuluttua sisään märkyyden takia vihaisena kuin, noh, Pasi. Jerusalem säntäili minun ja hakojen välillä ja yritti auttaa, ja Uuno viskeli päätään vaikka oli aita välissä. Siitä näki, että se olisi rakastanut potkaista vähän Jerusalemiin vauhtia. Ei se Ringoa samalla tavalla vihannut, vaikka Ringo räksytti paljon enemmän, kunnollinen ajava metsästyskoira kun oli.
Heran kanssa minulla oli, no, en voi sanoa että ongelmia, mutta mutkia matkassa kuitenkin. Se tuli niin nuoreksi ja vilkkaaksi tapaukseksi tosi kiltisti, joskin erittäin ripeästi suuliin asti. Lipan alla se kuitenkin äkkäsi sulavan lumikerroksen ja kieltäytyi jatkamasta, vaikka Onni ja Jussi katselivat sitä jo haassa kaulat pitkinä. En ryhtynyt sen kanssa vetokilpailuun, koska tottahan pienikin hevonen olisi minut siinä voittava. Sen sijaan haukottelin, kaivoin kännykän taskustani ja nojauduin tallin seinään. Hetken Hera murjotti pää pystyssä riimunarun päässä, mutta sitten sitä alkoi kiinnostaa. Katselin sitä salaa sivusilmälläni ja käännyin aina enemmän poispäin, kun se yritti kurkistaa mitä mahdoin niin salamyhkäisenä puuhata. Lopulta se alkoi näyttää siltä, ettei se kestäisi enää, ja minun oli helppo kävellä pää kumarassa kännykän kanssa tarhoille utelias varsa turpa pitkällä perässäni. Vasta kun riimu oli poissa sen päästä ja portti kiinni, näytin sille puhelinta. Maistaa en antanut, vaikka se olisi kovasti halunnut. Tiesin, ettei sama temppu toimisi toista kertaa. Minun täytyisi hankkia taskuihini jotain kiinnostavampaa, ehkä pientä ääntä pitävää romua.
Karsinoiden siivouksessakin meni hämmentävän vähän aikaa kahdestaan. Minä siivosin Jussin tallia. Sitä on monen mielestä ärsyttävämpi siivota, kun karsinoiden ovissa on pienet kynnykset. Ja onhan Jussin talli muutenkin vanhempi ja hirveämpi. Karsinoiden puiset kanttauksetkin ovat tummanruskeat, niin kuin kalteritkin, mikä taitaa olla aika ennenvanhaisen näköistä. Uudessa tallissa kaikki oli vaaleampaa. En kuitenkaan ajatellut vielä remontoida Jussin tallia, koska vaikka vaikutelma oli muinainen, kaikki oli ehjää ja vielä siistin näköistä.
Jerusalem nukkui heinäkarsinassa kun siivosin. Välillä kuului kahahdus, kun se nousi ylös. Satunnaisesti sen pää myös pisti esiin karsinan kalterien raosta, mutta se oli ihan hiljaa. En uskaltanut pitää sitä irti, kun en ollut pihalla vahtimassa. Jerusalemilla oli paha taipumus kuljeskella kukkia haistelemassa ja ajautua lopulta ajatuksissaan vaikka kuinka kauas.
Sitten oli toisen aamukahvin aika. Pyysin Camillaa mukaan ja hän sanoi tulevansa ihan hetken kuluttua. Jotain oli kuulemma jäänyt vielä tekemättä rehuhuoneessa. Koira lähti mielellään minun mukaani. Istutin sen kuistille ennen kuin avasin oven, mutta silti se sujahti sisään kuin suuri mustanruskea karvainen elohopea. Potkin kengät pois ja haistoin heti kahvin. Jes, Jilla oli kereillä.
Kun astuin keittiöön, tunsin miten leukani loksahti auki. Hello oli siellä. Siinä ei ollut mitään radikaalisti erikoista, vaikka ajankohta olikin melko aikainen. Sen sijaan hänen ulkonäkönsä oli kaikin puolin vääränlainen. Jo pelkästään toiselta puolelta lyttääntynyt mutta toiselta puolelta suorastaan afromaisen sotkuinen tukka olisi paljastanut hänen ilmestyneen siihen sängystä päin, mutta sen lisäksi hän läpsytteli keittiössä paljain jaloin ja ilmeisesti pelkkään peittoon ja Puman lökäreihin — minun housuihini — pukeutuneena. Sitten hän vielä nyökkäsi minulle suu viattoman ilmeettömänä ja kulmat aavistuksen kohollaan.
”Eksoo menny välillä kotia ollekkaa?” ähkäisin kun sain leukaniveleni taas toimimaan.
”E”, Hello äännähti ja pinosi päällekkäin niin monta voileipää, ettei edes hän jaksaisi syödä niitä kaikkia.
”Eksä sitte ajatellu vaikka kysyä jos sä jäät tänne?” ihmettelin vähän varovaisesti. Ei minua niinkään haitannut, että Hello oli jäänyt, enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään. Jilla ja Noa sen sijaan saattaisivat pitää aika erikoisena, että joku kylähullu sai nukkua ilmaiseksi meidän nurkissamme.
”Hä hyhying”, Hello sanoi leipä suussa.
”Hä?”
”Et mä kysyin”, Hello toisti nielaistuaan mahtavasti. ”Jillalta”, hän tarkensi ja osoitti kerran haukatulla leivällään kattoa käsittämättä, että siinä kohdassa oli itse asiassa pikemminkin Noan huone. Kurkunpala läpsähti leivältä lattialle. Tuijotin sitä niin kauan kunnes Jerusalem söi sen. Hello haukkasi leivästään uudestaan ja rapsutteli hyvin vaivalloisen näköisesti varpaillaan Jerusalemin kylkeä.Olinhan minä sen touhun siinä sohvalla nähnyt eilen terassilta ikkunan kautta. Olisihan minun nyt pitänyt tietää.
”Selevä. Mee ny siitä”, huokaisin ja hätistelin Helloa samalla kun Camilla ehti kahville. Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli sanoa ennemminkin, että kunhan olet nyt varovainen tällä kertaa. Hello saa aina siipeensä. Sitten hän niiskuttaa surkeana tuossa olohuoneen sohvalla. Sitten ihastuu taas uudelleen, eikä ikinä opi, ja sama toistuu. Tutkimattomia ovat putkiaivon tiet. Hello-raukka on vielä niin vihreä.”Asuuko Hellokin täällä?” Camilla kysyi epäileväisenä kun avasin kuppikaapin ja lusikkalaatikon osoittaakseni, että hänen tulisi nyt ottaa itse kahvia.
”Näköjään”, hymähdin. ”Ei se asu täällä”, tarkensin sitten kahvia kaataessani, ”se vaan lorvii täällä paljon.” -
Laitoin Remuksen tarhaamaan Maken kanssa ja Heran Onnin ja Jussin kanssa kun ainakin Jussi tykkää vauvoista. Muutetaanko jotain? Pitäisikö Hera laittaa sittenkin Maken ja Remuksen kanssa kun se on raukka niin pieni? 😀
-
Oiiiii Annikaaaa mä rakastan tätä hahmoa jo! 😀 Mulla on joku fiksaatio sellaisiin hahmoihin, joilla on oikea, erottuva asenne, ja tällä kyllä on. Annika saattaa olla ihmisenä mun mielestä rasittava — en pidä lapsista — mutta niin on esim. Eirakin, ja silti tällaiset ovat hahmona ai-van parhaita. 😀 Kaiken lisäksi Annikan asenne ei tule esiin vain niin, että ilmoittaisit hänen tunteensa, vaan se läpäisee ihan kaiken. Annika ajattelee asenteella, toimii asenteella, ja muutenkin hänen tunteensa läpäisevät ihan koko kerronnankin sanavalintoineen kaikkineen, siis siitä huolimatta ettei Annika itse toimi kertojana tekstissään. Ihailin samaa asenteen välittymistä Helin teksteissä aiemmin, ja näissä on siinä mielessä tosi paljon samaa. <3
Eikä se Remuskaan hullumpi kaveri ole. Suloinen kuin suklaakonvehti se on, ja erityisesti Annikan silmien läpi kertojasi kuvailemana mielenkiintoinen.
Voisin nostaa esiin vaikka mitä käyttämiäsi hienoja ilmaisuja ja sanavalintoja. Olen outo veikko ja keräilen hyviä ilmaisuja. En kuitenkaan viitsi kursivoida tähän koko tekstiäsi. Sen sijaan sanon vain, että tässä tekstissä Annikan ajatukset ja sanavalinnat ponista ja ponille ovat aivan tosi osuvia. Välillä ne kertovat paljon Annikan asenteista, ja välillä ne ovat vain tosi, tosi hauskoja!
-
Minä en omista hevosta, minkä kerroin myös Eetulle.
Oi vitsi. Miltähän tuntuisi, jos saisi itse Eetulta tuollaisen puhelun? Näin aikuisena varmaan aika epäuskoiselta ja ärsyyntyneeltäkin: sitä ajattelisi, että joo niin vissiin. Kakarana olisin ollut ihan messissä: jes, joku on ostanut mulle hepan. Mutta sitten aikuisena ihmisenä menisikin talliin ja se olisi totta! Vitsit miten villi ajatus! Näin ei kenenkään hevonen ole vielä tänne saapunut!Ja voi mikä ihana vauva sieltä tuli! Varmaan kaikki ovat siihen heti lääpällään, eikä mitenkään vähiten Eetu, jolla on joku juttu ”tavallisiin” ruunikoihin puoliverisiin. Olen katsonut tätä samaa varsaa kun sitä myytiin ja todennut sen itsekin oivaksi tarinahevoseksi. Oikein sormet syyhyävät päästä itsekin kertomaan siitä heppasatuja… 😀 Eetu on onnekas äijä kun kuitenkin pääsee työn puolesta vähäsen tätä kaunista vauvaa himiöimään.
Kelpaako sinulle kritiikki? Se on tosi pientä.
Kun puhuja vaihtuu, aloita uuden puhujan repliikki uudelta riviltä. Se helpottaa todella paljon tekstin seuraamista, vaikka on ihan pikkujuttu. Silloin jo silmäillen tietää, kuka on äänessä. -
Tämän tarinan jälkeen Helistä tulee inhimillisempi tuntu, koska vaikka hän onkin supernainen, välillä hänkin romahtaa — tällä kertaa kirjaimellisesti. Olen alusta asti toivonut, että hänellä menisi Hopiavuoressa hyvin, vaikka hän onkin välillä jopa pelottanut minua ihmisenä. Nyt kuitenkin tunnen sääliä niin kuin oikeaa ihmistä kohtaan, ja ehkä Eetun kautta jonkinlaisia omantunnonpistoksia. Voi Heli parkaa: onneksi sille sanottiin, ettei aina tarvitse niin kovasti yrittää. Ja voi miten paljon hän on tehnytkään salaa kaikilta, kun on huolehtinut Inkastakin, vaikka maksaa Eetulle sen hoitamisesta. Yritin jo lyhyesti vastata tarinaan tarinalla (lyhyesti siksi, koska teen nyt pari viikkoa kahden ihmisen työt enkä kerta kaikkiaan ehdi kertoa niin paljon satuja kuin haluaisin) mutta tiedän kirjoittavani aiheesta vielä paljon lisää. Minulla on sellainen fiilis, että Eetu ja Heli voisivat itse asiassa ymmärtää hyvin toisiaan, ja he voisivat tulla toimeen. Katsotaan!
Löysit hämmentävän hyvin Eetunkin syvimmän olemuksen tässä tekstissä. Samoin lyhyt mainintasi Camillasta vastaa juuri sitä kuvaa, joka minullakin tällä hetkellä hänestä on. Eetun korvat kyllä punehtuisivat eivätkä milloinkaan enää palautuisi normaaleiksi, jos hän pystyisi lukemaan ajatuksia!
Olen myös tällä hetkellä viehtynyt kaikista crossovereista. Olen ollut fiiliksissä jo hahmojen kohtaamisista toisten tallien porukoiden kanssa, ja nyt olen yhtä fiiliksissä siitä, että on OK, että Pasillakin on historia ennen Hopiavuoreen tulemista. 🙂 Onhan se jo iäkäs ukko: tietenkin sillä on. Vielä pidän arvoituksena, miksi se on täällä ja miksei sen omistaja kuulu tarinaan, mutta silläkin ponilla on tärkeä tehtävä. Mutta ei kaikkea kerrota kerralla! 😀
En tiedä kuinka monta kertaa aion tämän mainita, mutta ainakin vielä kerran, koska ajattelen tätä aina lukiessani tekstejäsi. Kirjoitat hämmentävän hyvin sekä teknisesti että sisällöllisesti. Osaisinpa itse. Mutta se etu tässä kaikkien teidän itseään parempien kanssa harrastellessa on, että kehittyy itsekin huimaa vauhtia. 🙂
-
Jaiks. Mulla oli tämän alussa ihan erilaiset odotukset tarinalle. 😀 Mulla on vähän sama suhtautuminen tähän kuin Noalla. Mun lempiasia rakkaudesta kertovissa tarinoissa (ja varmaan oikeastikin heh) on se vaihe, kun mun hahmo on tosi ihastunut, tavallaan tietää että se toinenkin tykkää hänestä, mutta kun koskaan ei voi olla varma ja ja ja. Tykkään kirjoittaakin tästä vaiheesta kaikkein eniten. Siitä saa aikaan vaikka mitä suloista, ja jos haluaa, niin kaikkia hienoja väärinkäsityksiäkin. Tapaan vetkutella siinä niin pitkään kuin mahdollista, ja se nyt jäi Hellolta vähäsen välistä. Mutta hei, ei se mitään. Tässäpä huomaan, että mulla on yksi ainoa tapa kuvata ja lukea romanttisesta rakkaudesta. On aika keksiä uusia. 😀 Voi olla ihan hyvä, ettei mun jokainen tarinani itse asiassa noudata samaa kaavaa, oli se kaava mulle kuinka rakas tahansa. Tämä hahmo on kuitenkin eri kuin muut, ja hänen elämänsä voi aivan hyvin mennä vähän eri raiteita pitkin.
Sitten taas toisaalta fanitan Jelloa. Kun totuin ajatukseen, niin näen tässä potentiaalisesti itse asiassa tosi yhteensopivan parin. Jilla ilmeisesti tykkäsi pitää vähän huolta jo Eetusta ja Noastakin, ja Hellossa on huolehdittavaa. Toisaalta ei Hello ole ihan sellainen iso vauvakaan, jollaisena se on nyt näyttäytynyt, kun olen ehtinyt esittelemään vasta yhden sen monista puolista. Ei se ole pelkkä possun karikatyyri, joka pummaa ruokaa ja sohvapaikan. 😀 Ei sen ollut edes tarkoitus sillä tavalla syödä koko ajan kaikkea, mutta kun kaikki ihanat ihmiset tarttuivat tietenkin tähän ainoaan kertomaani erikoisuuteen, sen on tullut nyt syötyä aika paljon. 🙂 Mutta se on ihan normaalia: mihinkä muuhun Hellossa voisikaan tarttua, kun en ole vielä kertonut muuta? Olen käsittämättömän kiitollinen, että Hello on saanut alusta asti palstatilaa. Kyllä sekin on jo isoksi pojaksi kasvanut ja siitä olisi vaikka poikaystäväksikin: minun pitäisi vain kirjoittaa hänen hyvistäkin puolistaan. Hello osaa kohdella Jillaa kuin järkevää ihmistä tai niin kuin naista, eikä pidä häntä äitinä joka vain tekee ruokaa. Minulla on vain tapana pantata tietoa tarinoissani ja esitellä yhtä ainoaa puolta tai asiaa tai tapahtumaa niin kauan, että itse kyllästyn kertomaan siitä.
-
Tämä on kyllä tunnelmaltaan erityinen tarina. Hyvä, kun tulit kokeilleeksi jotain ihan uutta. Tämä nimittäin toimii. Jo alussa lukijalle tulee sellainen helpottunut olo: kaikki on hyvin, kaikki on järjestynyt, eikä edes unettomuus ole oikeastaan kamalaa tänä yönä.
Koska Noa jo ihaili tunnelmaa laajemmin, nostan esiin erityisesti erään toisen hyvän asian: hahmokuvauksesi. Hahmoillesi on tyypillistä, että he elävät ja elehtivät niin kuin oikeat ihmiset. He korjaavat takkiensa asentoa, huokaavat neniensä kautta ja oikeasti katselevat ympärilleen. Sekä itse luomat hahmosi, että muut, joihin tartut. Kun muiden hahmoille antaa eleitä, toki välillä menee metsään, mutta ei se ole ollenkaan vakavaa. Pääasia on vain rohkeasti ottaa kiinni ja leikkiä näillä muiden leikkiin tuomilla leluilla, sillä joka ainoa kerta ne liikkuvat aina vain paremmin ja aidommin. Tämä on ollut yksi vahvuuksistasi jo pitkään, mutta kehityt aina vain.
Lisäksi on ihan vain kilttiä mainita muut. Noa kävi jo itse hehkuttamassa sitä. Siitä tulee hyvä mieli. Kyllä, jankutan sitä usein ja jaksan jankuttaa vastakin. 🙂
-
Aii taidan olla lähtökohtaisesti huonoin mahdollinen kommentoija tälle tarinalle, koska minulla on ruma tapa rakastua aina hahmojeni mukana. Mulla on oikeasti itsellä aina tosi rakastunut olo kun mun pienet ukkelini osoittavat tai saavat osakseen lämpimiä tunteita. Enkä sitten pysty keskittymään mihinkään muuhun, ja ajattelen hahmojeni kuvioita sekä kuvittelen heidän päiviensä tapahtumia iltaisin. Ihan niin kuin rakastunut nyt tapaa tehdä!! Itsepä kirjoitat mun suosikkiaiheesta maailmassa, niin itseäsi saat syyttää kun saat näin huonoja kommentteja sekavalta ihmiseltä. 😀
Jilla on niin sydämellinen tyyppi. Aluksi mietin, onko hän nyt oikeasti Hellon tyyppiä, vai sittenkin minun tyyppiäni, kun noita Hellon eksiä miettii. (Kyllä, kaikilla mun hahmoilla on nolostuttavan tarkat taustatarinat, jotka vain minä aluksi tiedän.) Sitten olen tullut siihen tulokseen, että onhan hän Hellonkin tyyppiä: Hello ei vain välttämättä sitä tiedä. Hänen sydämeensähän pääsee vähän samalla tavalla kuin koirien sydämeen. Pitää rapsuttaa, ruokkia ja paijata. 😀 Ja antaa anteeksi se, että Hello-reppanan huomiokyky on vähän rajoittunut, eikä hän osaa keskittyä kovin moneen juttuun kerrallaan. Ääks kuinka Jello on suloinen yhdessä. 😀
Minusta on erityisen ihanaa, että tapaat tarttua herkästi kaikkien muiden juttuihin ja vähintään sivuta niitä. Luulen, etten ole ainoa, jolle tulee tästä tosi, tosi huomioonotettu ja hyvä olo joka kerta. Pidän myös siitä, että Onni kehittyy tarinasta toiseen ja saa kokeilla kaikkia uusia juttuja, niin kuin heppavauvan kuuluukin.
-
Vieläkin pidän Noan kertojanäänestä. Se on syvällisempi kuin monen muun ja yleensä siinä on sisäänleivottua, hahmoon sopivaa kaupunkilaisuutta. Noa käyttää kerronnassaan sellaisia sanavalintoja, joita otsonmäkeläinen ei välttämättä käyttäisi. Jos olisin sinä ja haluaisin jatkossakin laittaa paukkuni kirjoittajana Noan kertojanäänen kehittämiseen edelleen, keskittyisin seuraavaksi piilottamaan siihen hienovaraisten sanavalintojen tai painotusten muodossa vielä enemmän hänen asenteitaan arkipäiväisiä asioita kohtaan. Noa ei nyt ole kauhean raivokkaasti mitään mieltä yhdentekevyyksistä, mutta kyllä esimerkiksi karvanlähtöajasta on joka äijällä jokin mielipide. Normaali ihminen kai inhoaa sitä enemmän tai vähemmän lievästi. Sitten on Hello, joka sai viime keväänä furminaattorin ja odottaa aina silmät kiiluen että alkaa karvoja ropista koirista tai hevosista. Noa tällä hetkellä vain toteaa karvanlähdön, ja hän on tainnut todeta sen jo ennen tätäkin tarinaa.
Noalla kuitenkin on olemassa asenteita, mutta tässä vaiheessa vasta vain oikeasti kaikkein isoimpiin asioihin. Tässäkin tarinassa on sanavalintojen ja kokonaisten ajatusten perusteella aivan ilmiselvää, mitä mieltä hän on Mielikistä tai Flidan selässä rentoutumisesta maneesilla. Karvanlähtö ei tietenkään herätä yhtä suuria tunteita (ellei sitä sydämestään vihaa, tietenkin) joten asenteista vihjaaminen tekstissä on myös tehtävä pienemmin. Mielikin ja karvojen lisäksi Noa nostaa tässä jutussa esiin taas sen, ettei maneesia tarvitse varata. Etenkin tähän kaipasin aivan kauheasti sitä, että mitäs nyt sitten, Metsärinne? Nostaako se mieleesi haikeita helsinkiläismuistoja, vai oletko tyytyväinen ettet joudu tuijottamaan varauskalenteria? Noalla on jokin mielipide, koska asia nousi hänen mieleensä maneesille mentäessä.
Kaikkien ei tosiaankaan tarvitse muuttua samanlaisiksi joka yksityiskohtaa palvoviksi nörteiksi kuin minä, eikä joka ikisen asenteen tarvitse näkyä tekstissä. Ajattelin vain, että kun yleensä kehotetaan kehittämään heikkouksia, niin ehkä tällä kertaa sitten vahvuuksia. Noa on siis jo nyt erinomainen kertoja, enkä ollenkaan tiedä, aiotko edes viedä häntä eteenpäin. 🙂
Ja taas, taas kiitän sinua yhteisöllisyyden edistämisestä. Taidan tällä hetkellä arvottaa sitä tarinoissa korkeammalle kuin taiteellisuutta, oikeakielisyyttä, juonellisuutta ja hevospitoisuutta yhteensä. Vaikka kaikkia niitähän tässäkin tarinassa on.
Toivottavasti en kommentoinut väärin/ohi. Yhtä hyvin olisin voinut pelkästään kehua. Olisin nostanut esiin tunnelman ratsastuksen aikana ja tuvassa. Sen, miten käsittämättömän hyvin olet tutustunut näin järkyttävään määrään hahmoja ja nopeasti. Sen, miten paljon töitä olet tehnyt varsinkin Eetun puheen eteen (koko ajan menee paremmin, oikeasti, tämä ei ole helppoa!!). Tai tuhat muuta asiaa.
-
Sofia kuulostaa aina vain ihanammalta ja ajattelevaisemmalta kaverilta. Pidän hänestä jo ihmisenä ja vähän salaa toivon, ettei hän yhtäkkiä petä luottamustani. Olen muodostanut oletuksen, että hän on lähtökohtaisesti luotettava ja hyvä, ja tällä hetkellä Katyalle suuri tuki.
Toinen suuri, tai siis oikeastaan vielä aika pieni, tuki on tietysti Hera. Tämä tarina kertoo niin ihanasti vauva-arjesta sen kanssa. On välillä tosi elähdyttävää lukea vauvahevosista, koska onhan ne ihania. Tarinallisestikin ne ovat mielenkiintoisia, kun ne raukat eivät vielä osaa kaikkea! Eivät edes seistä rauhassa harjauksessa, tietenkään. Ja kun Katya vielä suhtautuu niin ymmärtäväisesti sen toimiin, eikä silti paina ihan kaikkea villaisella niin kuin joku Hello. 😀 Herasta tulee varmasti nopeammin kunnon hevonen kuin Typystä, vaikka Typy onkin vanhempi!
Suloisinta tässä on kuitenkin ajatus heppavauvan kanssa leikkimisestä. Ja no, olen ehkä puolueellinen, mutta sekin että sait Eetun vetäytymään kuorestaan heti tosi luonnollisesti. Hän on välillä vaikea hahmo.
Kyllä, tämä oli turpaterapiaa. <3
-
Voi kun mun asiantuntijuuteni riittäisi siihenkin, että osaisin kommentoida myös kuvia sillä tavalla Just Sulle Osoitetulla Kommentilla, joka auttaisi Just Sua piirtäjänä. 🙂 En osaa sanoa tästä muuta kuin että on hieno, ja erityisen ihanaa kun tämä on kokonaan itse tehty. Edellisiin töihisi verrattuna olet myös kehittynyt värien valinnassa. Nalkutin joskus siitä, että älä koskaan valitse väriä suoraan musta-valkoinen -akselilta, vaan ihan vähän johonkin varsinaiseen väriin taittava sävy on parempi niin mustassa kuin valkoisessakin. Miinan olemus taittaa nyt siniseen ja harja keltaiseen, ja heti se on minusta elävämmän näköinen kuin jos olisit käyttänyt erilaisia puhtaita harmaita. Myös tämän silmässä on jo paljon eloa!
-
Ihana, virtuaalimaailman ääneenlausumattomia perinteitä noudattava ensimmäinen tarina. 🙂 Tällaistahan se on, uudelle tallille tuleminen: ei jaksaisi oikein istua autossakaan.
Vaikka Hopiavuori on hevostarina, kyllä ihmishahmot tuovat ihanasti eloa suurimpaan osaan tarinoista. Oli mielenkiintoista päästä tapaamaan heti paitsi tietenkin Jitta ja hänen hevosensa, myös hänen vanhempansa. Eirakin on sanonut olevansa innoissaan, kun saa vihdoinkin omanikäisensä seuralaisen seikkailemaan kanssaan — ja Eira onkin kova flikka seikkailemaan. Ajavatkohan nämä kaksi nyt viimein Inarinkin hulluuden partaalle yhdessä?
Teillä on varmasti vaikka millaisia seikkailuita edessänne Bellin kanssa. Onhan se niin hieno hevonen, että se varmasti osaakin vaikka mitä. Oikein odotan, että pääsisit sen selkään.
-
Sinä se olet saanut kiinni Otsonmäen tympeimmästä puolesta. Juuri tämän sukulaisuus-, ystävyys- ja vihamiesverkoston takia paljasjalkainen otsonmäkeläinen esittelee itsensä ensisijaisesti sukunimeltä: olen Hopiavuoren Eetu. Jos ehta otsonmäkeläinen ei näin toimisi, vaan sanoisi pelkän etunimensä, seuraisi liuta kysymyksiä. Kenenkäs poikia sitä ollaan? Onko sun sukus Jätinhautuumaan vai Mörkömäen suunnalta? Ja sitten kun selviää, minkä suvun vesan kanssa tässä otellaan, seuraa ristikuulustelu koko suvun asioista. Voi voi. Pitää olla aika tietyntyyppinen luonteeltaan, että pystyisi olemaan aina onnellinen Otsonmäellä! En olisi itse edes käsittänyt luoda suhdeverkostoa näin pitkälle, että tottakai aiemman tarinasi sivuhenkilöllä Pinjallakin on sukulaisia jossain. Voi että. Sinä se olet tarkka. Saat tämän sotkun kuulostamaan juuri niin hirveältä, kuin se pahimmillaan voi ollakin!
Jakesta on selkeästi kasvamassa talliin isoveli- tai isähahmo. Hän kaitsee niin vaivattoman oloisesti paitsi Eiran tapaisia vilkkaita teinejä, myös näitä peetumaisia nuoria miehiä. Oli kilttiä keksiä Peetulle töitä rahaa vastaan.
Tämä tarina tuntuu olevan tyylillisesti hiotumpi kuin Jaken edelliset jutut. Käytät tosi oivaltavia ilmaisuja läpi koko tämän tarinan. Tässä on muutama esimerkki:
tai no ehkä enmmäniin se viihtyi Päivin lihapatojen äärellä.
käskin Peetua tarhaan tai haaveet rahasta saa jäädä. (tämä kertoo paljon Jakenkin tyylistä)
joka katsoi rahaa niin kuin se olisi tärkeämpi kuin iso tissinen blondinsa.
se olisi huomeen aamuun mennessä paikallisten yritysten kassoissa. -
Kyllä on Hello prässissä. En ole kysynyt vielä, tietääköhän hän itse, mihin hän on joutunut kiharoineen päivineen. Ehkä tietää, kun hän vaihtaa puheenaiheita niin sukkelaan ja ymmärtää olla vaivaantunut. 😀 Hello on huvittava: vähän tyhmä ja reppana. Ei se taida koko elämänsä aikana tulla tottumaan siihen, että joku on kiinnostunut siitä, tai siis sen kiharoista. Sitä Hello-parka ei taida edes tietää, mitä flirttailu on! Onhan se joskus seurustellut, mutta noh, ehkä Hello kertoo joskus itse siitä enemmän. Toivottavasti se ei nyt ihan niin kovasti pelästynyt, ettei uskalla enää tulla kylään. 😀
Eirakin on tässä tarinassa kyllä ihan elementissään. Se likka ei suotta orjaile ja aprikoi: kun se miettii, onko asuntoautossa sänkyä, se ottaa ja kysyy. Kun se saa vastauksensa, se keksii jonkun toisen kiusattavakseen. Minnehän se meni? Toivottavasti ei taas Noan kimppuun, tai Inari suuttuu sille oikeasti!
Olet kyllä todella malttanut perehtyä hahmoihin. Tartut hienosti niiden tyypillisimpiin piirteisiin.
Odotan innolla, mitä tästä tulee. Ja mitä Hello nyt miettii.
#draamalaama -
Ai että musta on aina viehättävää, kun hahmot tekevät silloin tällöin jotain niin tosi normaalia ja arkista kuin ottavat selfien ja käyttävät Instaa. Vaikka suurimmalla osalla kirjoittajista taitaa olla oma Insta, en ole törmännyt vielä ihan hirveän moneen hahmoon, joka keskittyy välillä sellaiseenkin. Hopiavuoressa onkin muuten taidettu räplätä kännykkää näin ylipäätään enemmän kuin muissa paikoissa, joissa tarinoin.
Nellylle teki varmasti ihan hyvää päästä välillä tuulettumaan autostaan ja Hopiavuoresta ja nähdä välillä muitakin ihmisiä kuin aina samoja naamoja. Seinäjoella on sitä paitsi yllättävän kova meno viikonloppuisin! Samoin oli kiva kun tuo Inarikin huolittiin baariin, vaikka se on vähän jäykkis välillä etenkin uudessa ja vieraassa porukassa. Missähän kaikkialla porukka ehti käymään!
Noista repliikeistä vielä. Koeta itse palata tähän tekstiin vaikka viikon kuluttua, kun olet jo unohtanut yksityiskohdat. Silloin myönnät ehkä itsekin, että kyllä vain on helpompi lukea, kun tekstin muotoilee näin. 😀
-
Voi sinua konnaa, kuinka sekaisin sait minut tällä tarinalla. Ei liene suuri salaisuus, että olen sellainen romantikko, joka rakastaa tarinoissa juuri tätä jännitystä, kun ei ainakaan vielä ihan seurustella. Myötäelän aina aivan todella vahvasti mukana tätä vaihetta. Se on niin paljon jännittävämpää kuin oikeastaan mikään muu tavallisen nuoren ihmisen elämässä. Olen vähän niin kuin riippuvainen siitä ihastumisen tunteesta ja haen tarinoista aina uutta annosta. On siis selvää, että tämä romanssinpoikanen vei ihan kaiken huomioni ja ajatukseni kaikelta muulta.
Monesta muusta saattaa olla mielenkiintoisempi seikka, että Otsonmäki on tosiaan pieni paikka, ja tottahan Peetu nyt sitten jonkun Jillan tutun tunsi. Ainahan he jonkun tuntevat! Juuri tämä on valitettavasti pienen paikan varjopuoli, että oikeasti ketään ei pääse pakoon minnekään. Vitsit!
Kun pääsen yli tästä tarinan lopun Jellosta ja saan tarkasteltua tätä juttua edes vähän objektiivisemmin, huomaan kaikki suloiset yksityiskohdat, joita olet tarinaasi upottanut. Minusta on aivan tavattoman huvittavaa, että Jilla-parka on joutunut huhkimaan noin miljadi keksiä, koska joku tollo tulee aina ja syö kaiken yksin. Sen sijaan siitä, miten Jilla ihan ohimennen noteeraa muut kuistilla, tulee minulle tosi kodikas olo. Siellähän kaikki ovat ja elävät, vaikka heille ei joka tarinassa tarvitsekaan suurta roolia suoda. Ja vain Hello taitaa olla niin höntti, että ajattelee tosissaan ymmärtävänsä Jakea tuijottamalla joitan lännenelokuvia. Vai onkohan se vain Hellon juoni, ettei tarvitsisi mennä yksin tyhjään kotiin? 🙂
Äää ja nyt minä olen taas lempikohdassani ja lempiaiheessani, enkä kestä!! Miksi aina jotkut tollot tukkivat sisään, kun nämä kaksi ovat suloisia? Mikä teitä vaivaa, Jerusalem, Noa, Eetu ja Nelly??
-
Auts, ei ollut Katyan tie Hopiavuoreen kyllä helpoin mahdollinen. Tässä tekstissä esittelet jo joitain Katyan tuttuja, eikä kukaan tunnu oikein tarjoavan tarpeeksi sympatiaa. Ehkä Katyalle tekeekin ihan hyvää vaihtaa jo ympyröitä. Mistä sen tietää, vaikka tästä vesivahingosta, kaverin nurkkiin joutumisesta ja ainakin Heran ja Hopiavuoren kautta uusiin ihmisiin tutustumisesta seuraisi jotain todella hyvää? Ainakin Katyalla on paitsi tarina kerrottavanaan, myös taustatarinansa avattavanaan. Varmasti muutkin kuin minä haluavat kovasti kuulla lisää!
Kirjoitat niin todella aidosti ja herkästi, että Katyan hätä ja ahdistus välittyy minulle asti erityisesti ihan lopussa. Voi Katya parkaa. Onneksi hänen elämässään on edes yksi sellainen kaveri, joka haluaa auttaa. Sympatiani ovat jo hahmosi puolella ja toivon, että kaikki järjestyy hänen osaltaan vielä mahdollisimman hyvin.
-
Okei, ensinnäkin olen lähtökohtaisesti ihan fiiliksissä siitä ajatuksesta, että eri talleilla asuva väki elääkin yhtäkkiä samassa todellisuudessa ja heidän tarinansa saattavat sivuta toisiaan. Lisäksi Ekku ja Markus ovat vähän sellainen parivaljakko, etten olisi vaikka pari kuukautta sitten ikinä uskonut näkeväni heitä oikeastaan missään yhdessä. Ja kappas, hehän tulevat ihan toimeen. Eniten mieltäni tietysti lämmittää aina, kun joku jatkaa ihan kenen tahansa toisen kirjoittajan jättämää juttua. Sen pitäisi olla se juttu, josta Hopiavuoren tunnistaa omanlaisekseen ihan kaikista muista talleista. Eikä vain pitäisi olla: sehän on!
Markus on sivuhenkilö ja saanut siksi puhua omalla suullaan tosi tosi vähän koko lyhyen elämänsä aikana. Oli aika rohkea veto tarttua häneen, mutta ihan kunnialla vedit koko tarinan alusta loppuun. Kyllä Markuksen tästä helposti Markukseksi tunnistaa!
Nostaisin esiin vielä sellaisen ilmaisun, joka oli erityisen onnistunut ja tyylikäs:
katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin
Lisäksi nostaisin esiin koko sen kohdan, jossa Ekku kirjoittaa Markuksen puolesta Inarille, ja Markus komentaa ottamaan lopun heppahuomautuksen pois. Se oli paitsi hyvin kirjoitettu, myös jotenkin hellyyttävä. En välttämättä haluaisi olla Inarin nahoissa kirjoittelemassa ihastuneita viestejä Markuksen sijaan tietämättäni Ekulle, mutta silti. Mitä jos se Markus tykkää oikeasti Inarista, kun ei luota edes omiin tekstareihinsa, ja ottaa koko homman noin vakavasti? Ja miten kilttiä Markusta kohtaan oli, kun Ekku sitten kirjoitti hänen puolestaan. Ja ylipäätään vielä kerran se, miten hyvin tämä kaksikko tuleekin toimeen! -
Tämä oli kyllä Hopiavuoren Eetun tyylinen työhönottotilanne. 😀 Mitä sitä turhia haastattelemaan ja asioita vanuttamaan: sen kun hommiin vain ja kättä päälle kaffipöydässä, kun apua kuitenkin tarvitaan. Toivottavasti se nyt ei ainakaan johdu siitä, että kukaan ei haluaisi Hopiavuoreen..! Ei, eihän se siitä voi johtua. 😀
Tiitus on varmasti juuri sellainen veikko, joka tulee kyllä toimeen Hopiavuoressa. Se kertoo jo paljon hänestä, että soittamisen sijaan hän päätti hypätä pyöränsä satulaan ja polkaista paikalle. Varmasti hän on yhtä aikaansaava tallihommissakin, eikä isännälle taida muulla olla väliä.
Toivottavasti Tiitus viihtyy ja saa pian kavereita niin hevosista kuin ihmisistäkin. Mutta tuskin hänellä on ongelmia, kun hän on reipas ja sosiaalinen heppu kuitenkin. 🙂
-
Tepä rytinällä saavuitte! Tässä pikkuisessa on näköjään hieman enemmän luonnetta kuin noissa kahdessa muussa tallilla asuvassa vauvassa, Onnissa ja Typyssä! Tämä vauva saa varmasti oikein elämää aikaiseksi Hopiavuoreen, kun sen menevä luonne yhdistetään tallin leppoisiin ja lupsakoihin ihmishahmoihin. Odotan jo innolla tulevaa. Mitä lie Hera keksii?
Katyalle sen sijaan löytyy varmasti nopeasti oma paikka Hopiavuoresta. Täällä on jo jonkin verran samanikäistä ja osin samanhenkistäkin porukkaa, jotka varmasti ottavat mielellään uuden tulijan vastaan.
Toivottavasti kuulemme teistä taas pian! Tässä aloitustarinassa oli jo sen verran vauhtia, etten osaa aavistaakaan, mitä jatkossa seuraa. 😀
-
Hei!
Tervetuloa Tiitus. 🙂 Apusi on aivan varmasti Eetulle kullanarvoista! Jos Tiitusta kiinnostaa ratsastelu tai ajaminen töiden ohella, ainakaan Pasi, Skotti ja Jussi eivät ole saaneet mitenkään liikaa liikuntaa viimeaikoina.
Voit tehdä hahmostasi esittelyn tallin työntekijöiden alueelle. Poistan tämän viestin, kun se on valmis. -
Camilla vaikuttaa heti alusta asti sellaiselta tyypiltä, jonka kanssa Eetu tulee mutkatta toimeen. Eetun mielestä töissä hoidetaan työt kunnolla ja tehokkaasti, ja sitten voidaan rentoutua kahvitauolla ja sosialisoida muiden kanssa. Ensivaikutelmani Camillasta on myös se, että hän taitaa yleensä sanoa mitä tarkoittaa ja tarkoittaa mitä sanoo, niin kuin Eetu tavallisesti itsekin. 🙂 Toki Camilla nyt näyttää muuten olevan reippaampi kaveri kuin isäntä, mutta sekin taitaa olla muiden mielestä vain hyvä juttu. Jotain rotia tähän touhuun kaivattiinkin! Luulisi, että tämä hahmo löytää mukavan helposti itselleen seuraa muista!
Minua viehättää, miten olet malttanut jo nyt tutustua tallin miljööseen, juuri nakuteltuine karsinajärjestyksineen ja kaikkineen. Etenkin Camillan kulkeminen tallissa Pasin karsinalle asti on tosi elämänmakuisesti kirjoitettu kohta. Kukaan muu ei ole tainnut ehtiä mielikuvitella tallia vielä niin paljoa tarinoissaan, että sitä olisi ikään kuin päässyt katsomaan konkreettisesti hahmon silmien kautta. Ehkä se helpottaa, kun ehdin piirtämään tallia enemmän sisältä, tekemään nätimmän pohjapiirroksen, ja muuta sellaista. Ilman niitäkin onnistuit kyllä tosi, tosi hienosti.
Myös muutaman yksittäisen hevosen nostaminen esiin toimi hienosti. Lukija olisi varmasti hukkunut hevostulvaan, jos olisit yrittänyt mainita ne kaikki! Yksilöt olisivat varmasti painuneet massaan. Samoin rajasit tarinasi ajallisesti hyvin, niin että tapahtumaa oli sopivasti. Camillan ensimmäistä työpäivää olikin helppoa ja oikeasti mielenkiintoista seurata tällä tavalla rajattuna. Itseltäni ainakin saattaa välillä unohtua tallihommista kirjoittaessani, että tarkoitushan on tehdä tarina ja vähän leikkiä: joskus huomaan kirjoittavani vahingossa raporttia ja joudun aloittamaan alusta!
Tässä tarinassa on tyylillisesti positiivisella tavalla silmiinpistävintä, että niin kuin Noa sanoi, hahmon asenteet ja ajatusmaailma sointuvat yhteen tarinan rytmin, muotoilun ja rakenteen kanssa.
Kun jossain vaiheessa väsyt kirjoittamaan vain työhommista, Camilla on toki aina tervetullut tallille ja kaffille myös muuten vain! Ainakaan Pasi, Skotti ja Jussi eivät ikinä saa liikaa liikuntaa. 🙂
-
Olipa hämmentävä kokemus lukea täältä oman oikean koiransa adoptointikertomus. Ei se nyt täysin noin mennyt, mutta pääpiirteittäin kyllä. Pystyn niin tosi kovasti samastumaan siihen, miten koira kyyhöttää päivästä toiseen sohvan alla ja pelkää hitsi vie nurmikkoa, kun ei ole ikinä nähnyt sitä auringonvalosta puhumattakaan. Ja miten hieno hetki se on, kun se lopulta päättää luottaa ja tulla pois. Ja kun siitä lopulta tulee tuollainen, kuin Noan Mielikki ja meidän Nisu, että se vispaa häntää ja on oikeasti koira ja onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä on osuva ja kauniisti kirjoitettu kuva sellaisesta. Voin tuntea, miten Noa Mielikkiä rakastaa.
Ja sen lisäksi, miten Noa pelasti Mielikin, Mielikki pelasti Noan.
Olet kirjoittanut Mielikistä ihanan reippaan ja kunnollisen, ja tavallaan kaipasin siihen jotain pienen koiran vikoja jo. Mielikkihän on tietysti ollut tähänkin asti ihana, mutta mielestäni eläinhahmoihin ja muihinkin siipimiehiin ja sivuhenkilöihin pätee tarinoissa ihan sama kuin päähenkilöihinkin. Ne ovat kiinnostavampia, jos ne eivät olekaan ihan täydellisiä. 😀 Dramaattinen ulvominen hampaita pestäessä on juuri sellainen huvittava pikkukoiran yleinen vika: pakko huutaa varmuuden vuoksi, ettei vain nyt käy mitään!
Tämä on suloinen tarina! Ja Mielikistä tottakai lukee aina mielellään paitsi lyhyitä pätkiä muissa jutuissa, niin välillä ihan tällaisia omiakin tarinoita. Sehän on virkeä ja aikaansaava tyttö: sillä on potentiaalia vaikka millaisiin seikkailuihin. <3 Lisäksi kukapa nyt ei ylipäätään tykkäisi koirista ja tykkäisi lukea koirista? 😀
