[OskariOsallistuja]

Osallistujat
Noeul & Sintti
Oskari & Typy
Alex & Tetris
Ilona & Veera
Marshall & Stanimir
Niklas & Barnum

[OskariOsallistuja]

Black Swan Dressage

Sä teit hyvin. Sä teit tosi hyvin, Typy. Anteeksi. Anteeksi.

En jaksanut puhua. Toivoin, että Typy ymmärsi telepaattisia sanoja yhtä hyvin kuin puhetta. Ainakin sen se ymmärsi, kun silittelin ja taputtelin sen kaulaa ja loimitettua selkää, vaikka ei olisi huvittanut. Tappio oli ihan tosi katkeran tuntuinen. Mieluiten olisin lähtenyt ajelemaan jonnekin ilman hevosia, mutta ei niin voinut tehdä. Typy oli ollut ihan tosi hieno. Ei tämä ollut sen syytä. Sillä olisi ollut rahkeita vaikka sijoittua. Minä olin pilannut ravikuviot. Koko oikea puoli oli tuntunut lämmittelystä asti tosi raskaalta ja kankealta: ihan niin kuin se olisi ollut vielä unessa.

Mutta sä teit hyvin, olit tosi hyvin, tosi kauniisti. Kun sä saat kunnon ratsastajan, sä olet heti oikea kilpahevonen, pikku nuppu. Hieno, hieno Typy. Anteeksi.

Hevoseni Sintti meni ensin kuljetusautoon. Sen vei Noeul, jonka kassin päällä komeili ruusuke vaativasta luokasta. Vaikka oma hevoseni oli sijoittunut, se ei kohentanut mielialaa yhtään. Se sijoitus ei ollut minun. Noeul kyllä hymyili, mutta vaikutti välttävän edes vilkaisemasta minua.

Oman hevoseni kadottua sisälle minä talutin Typy Ilveksen, suomenhevosratsuni, jonka kisan olin pilannut. Auton pimeydessä hinkkasin raivokkaasti silmiäni nyrkeilläni. Typyä pysähdyin silittämään vielä lempeästi poskesta. Oli tärkeää, että se ymmärtäisi, etten ollut pettynyt siihen. Rapsutin myös Sintin otsaa ennen kuin siirryin pois Alexin ja Tetriksen tieltä, jotta Niklas ja Marshall pääsisivät jossain vaiheessa elämäänsä myös taluttamaan hevosensa autoon. Typy hörähti, kun lähdin, niin että se taisi tietää, ettei sen suoritus harmittanut minua.

Kun kaikki hevoset ja tavarat oli pakattu, ahtauduimme autoon. Alex tietenkin ajoi. Minun paikkani olisi ollut jostain syystä etupenkillä tälläkin matkalla, mutta en halunnut. Puhuminen väsytti. Menin Noeulin tilalle taakse, niin että Noeul meni apukuskiksi. Ilona, joka oli mukana sulkemassa Typyn suitsien solkia ja katsomassa perääni, joutui joka tapauksessa taakse, koska oli taskukokoinen. Tartuin hänen kangashuiviinsa ja nypin sitä kysyvästi. Hän kohotti kulmiaan, mutta veti huivin sitten kaulastaan ja ojensi minulle. Yritin olla huomaamatta, miten omituisesti Alex katsoi minua peilistä, kun peitin huivilla koko pääni ja kasvoni ja nojauduin ikkunaan. Ennen kuin nukahdin surullisena ja loppuun ajettuna, tunsin, miten joku, jonka täytyi olla Ilona, puristi rannettani kädellään. Etsin hänen kätensä käteeni ja annoin unen tulla. Okei. Ehkei se ollut ekaksi kisaksi ollut niin paha sittenkään. Ei se hyvinkään ollut mennyt, mutta ehkei se katastrofikaan ollut ollut.

[OskariOsallistuja]

”Olisit vaan nähny Aaveen ja Majn eilen”, Iiro nauroi ja pujotti satulavyön hihnat lukkoihinsa. ”Vedä”, hän kehotti ohimennen ja piti hihnasta kiinni kunnes sain sen otteeseeni. ”Aave on ihan rakastunut”, Iiro toimitti ja kiinnitti mennessään suitsien soljet niin että Typy oli ihan valmis jo. ”Vähemmästäkin toki, koska onhan Maj nyt aika sexy pony, niinku Alex sanoi.” Seuraavaksi Iiro sulki jo kypäräni hihnaa. ”En mä olis heti uskonut, että se on Aaveen tyyppiä, mutta mikä ettei. Noniin. Hyvältä näyttää.”

Nyökytin. Joo. Hyvältä näyttää. Typy oli ihan valmis harjoituksiin. Minä olin niin valmis kuin nyt voisin olla. Yritin sanoa, että Aave ja Maj olisivat kyllä aikamoisen näköinen pariskunta, mutta ei se oikein onnistunut.

”Jep”, Iiro vastasi silti. ”Majakka ja perävaunu. Mä meen nyt kattoon sitä mun hevosta, että kuinka rapanen se on. Hyviä treenejä.”
”Kiitti”, sain sanottua.

En edes ollut seurannut, oliko maneesilla joku. Päivä oli ihan kaunis, joten olisin mennyt varmaan joka tapauksessa kentälle. Tai ainakin halusin uskoa niin. Kentällä oli kuitenkin jo Minja Liljan kanssa, mutta kyllähän yhteen aitaukseen kaksi suokkia mahtui siinä missä yksikin.

”Hei — Minja?” kutsuin kentän ulkopuolelta ja puristin Typyn ohjia.
”Hei?” Minja vastasi hiljaiseen tapaansa.
”Me — me — mahtuuko..?”
”Ai mitä?” Minja kysyi ja pysäytti Liljansa.
”Mahtuuko — kent –” yritin pusertaa väkisin. ”Voidaanko tulla?” sain lopuksi sanottua.
”Joo! Siis joo, kyllä te tänne mahdutte.”
Nyökkäsin vastaukseksi.

Typy oli pelkkä suomenhevonen, mutta yritteliäs se oli kuin mikä. Vanha kunnon lihassärky oli palannut kunnollisen liikunnan myötä ruumiiseeni, ja ai että miten se tuntui hyvältä. Joka tiistai ja torstai oli jalkapalloa. Kaikkina päivinä paitsi tiistaina oli Typyä, ja Sinttiäkin satunnaisesti. Hölkkäsin taas joka ilta, nyt kun uskalsin viimein lähteä yksin. Satunnaisesti pääsin salillekin, kun Milan otti mukaan, vaikka sinne en vielä yksin uskaltanutkaan palata. Ilona, Iiro, Milan ja Hello ymmärsivät puhettani melkein aina, muutkin yleensä lopulta. Jos kisat vielä menisivät tilanteeseen nähden hyvin, tuntisin taas olevani olemassa.

[OskariOsallistuja]

Näytetään niille

”Mitä jos sä aloittaisit vähän jostain–” isä sanoi vaikeana, kun olin kertonut lähteväni Ahvenanmaalle Typyn kanssa.
”Helpommasta?” keskeytin heti. Ärtymys tuntui pistelyltä niskassa.
”Mä tarkotin kylläkin… Lähempää”, isä yritti sovittelevasti.
”Ai — ai — rat — rat — Rii –”
”No vaikka. Se Riitan ratsastuskoulu olis ihan siinä vieressä kuitenkin. Pärjäis muutaman tunnin reissulla. Niin ei olis niin kauheeta sitten –”
”Ai hävitä?” keskeytin taas.
”Ei! Ei. Kun mä ajattelin ettei olis niin kauheeta sitten palautua. Kun eikös niin että sä vieläkin väsyt helposti?”
”Mm.”

Isä ei ymmärtänyt. Sade tuntui inhottavalta imeytyessään vaatteiden läpi, mutta istuin silti Typyn selässä kentällä puhelimessa. Maneesissa oli oikeita ratsastajia oikeine ratsuineen, eikä tuntunut kivalta ajatukselta pyrkiä mukaan. Ainakin Marshall ja Sonja harjoittelivat samaiseen Åland Weekendiin, enkä halunnut nähdä itseäni tai tulla nähdyksi heidän vierellään. Typylläkin ratsastaminen oli välillä liikaa, vaikka en sitä ääneen myöntäisikään. Mitä jos en enää ikinä ratsastaisi oikeilla hevosilla? Mitä jos en enää ikinä olisi oikeasti kilparatsastaja? Mitä järkeä tässä kaikessa olisi?

Typy kuopaisi. Päästin sen kävelemään ohjat pitkinä, jottei se kyllästyisi enempää puhelun aikana. Meidän piti ihan totta saada jotain aikaankin mielellään jo heti eilen. Typy ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa kisakunnossa, vaikka Hello oli yrittänyt tällä kertaa parhaansa mukaan pitää sen kuosissa, kun olin ollut… Estynyt.

”Siinä olis lähempänä… Tommonen… Black Swan Dressage -niminen joku…”

Isän ääni kuulosti siltä, että hän selasi Internetiä samalla ja piti kännykkää kaiuttimella. Joo. Isä piti huolta, etten menisi Ahvenanmaalle häpäisemään häntä, Noeulia, Noeulin Sinttiä ja koko Suden jaloa sukua.

”Ai mutta — eipä mitään. Ei tässä oo helppoa seetä”, isä sanoi nopeasti.
”Helppoa — en mä — en mä kyllä mitään helppoa –”
”Siis meinaaksä mennä vaativia muka?”

Yritin vaikka kuinka kovasti sanoa, että ei kun helppoja, mutta ei nyt C:tä! Eihän siinä ollut kuin vähän ravia. Menin helppoa C:tä samaan aikaan kun opettelin kävelemään ja pissaamaan vaipan sijasta pottaan! Ei kukaan mene helppoa C:tä! Ei ainakaan, kun on vielä hetki sitten mennyt vaativaa A:ta! Ei edes Typyllä!

Mitään en saanut kuitenkaan tulemaan suustani. Tuntui kuin aivojen ympärillä olisi ollut paksu muuri, josta ei pääse edes valoa ja ilmaa läpi.

”Ei!” ulahdin niin että Typy hypähti. ”Heippa!” sanoin heti perään, kun en saanut muullakaan tapaa lopetettua puhelua.
”Rauhotu!” isä käski. ”Mä tiedän, että sua turhauttaa, mutta koeta nyt ihan rauhassa. Saatko sä sanottua, mitä luokkaa sä aiot mennä?”
Vedin syvään henkeä. ”Bee.”
”Helppo bee?”
”Joo. Ja aa.”
”Okei. Selvä. No. Tässä olis helppo bee. Menisitkö siihen? Voisit jättää sen Ahvenanmaan väliin.”
”Molempiin”, ilmoitin.
”Ethän sä nyt jaksa hyvä ihminen molempiin mennä!”
”Molempiin!” sanoin uudestaan.
”Selvä. Selvä”, isä huokaisi, mutta kuulin sitten hymyn hänen äänessään. ”Mä tuun sitten kattomaan teitä ainakin Black Swan Dressageen.”
”Mm.”

Niskan pistely loppui, kun puhelukin loppui, mutta samalla jännitys alkoi puristaa rintaa ja kiristää vatsaa. Siirsin Typyn raviin niin hienovaraisesti kuin osasin ja se tahtoi totella mielellään. Hello oli oikeasti onnistunut edes joten kuten pitämään yllä sen oppimia asioita. Mitenhän se toden totta menisi siellä Black Swan Dressagessa? Nyt kun olin lennosta päättänyt lähteä sinne, koko kisaoperaatio oli heti paljon lähempänä nykyhetkeä. Åland Weekend ei tuntunut vielä todelliselta, mutta Black Swan Dressage tuntui. Mitä jos saisimme niin surkeat prosentit, että meidät naurettaisiin heti pihalle? Katsokaa, katsokaa: siellä menee se Oskari Susi, se vammainen, ja nyt sillä on suokki, kun ei se oikeiden hevosten kanssa enää pärjää… Hyödytön entinen ratsastaja!

”Eikä”, sanoin Typylle ja se käänsi korvansa taaksepäin. ”Näytetään niille.”
Typy pärskähti ja venytti askeltaan, kun pyysin. Se oli samaa mieltä.

[OskariOsallistuja]

Mun hevonen

Jos se astutetaan, ei ainakaan tällä, ajattelin pipo päässäni isän kännykkää katsellen, vaikka ilma oli kostea ja hiostava. I’m a Ruder oli joskus ollut musta, mutta se oli harmaantunut niin kuin vain kimon voisi luulla valkenevan. Tiesin kyllä hevosen: kun minä olin ollut vielä lapsi, se oli ollut unelmahevoseni. Musta ori, niin ylväs, kilpaili kaikkein vaikeimmissa luokissa. Hurjan näköinen. Olin nähnyt sen kisoissa useasti etäältä henkilökohtaisesti, kun olin ollut katsomassa isän ratsastusta. Sitten se oli jäänyt eläkkeelle ennen kuin olin koskaan ehtinyt varsinaisesti tavata sitä. Jostain isä oli sen kaivanut.

Vaikka ori oli ollut upea, se ei ollut sitä enää. Olin kuullut, että vanhuuttaan siitä oli tullut vihainen. Kai se kipuili. Sillä oli ollut terveysongelmia jo silloin joskus. Jalat sillä olivat menneet ensimmäisenä, ja sitten selkä. Se johtui käytöstä. Käyttö ei kuitenkaan selittänyt sitä, miten se kuulemma yski ja köhi ja oli vähän väliä limainen. Jos minun hevoseni piti astuttaa, niin ei tuolla. En kestäisi toista sairasta hevosta Ukon jälkeen: en, vaikka varsa olisi kuinka isän. Se viettäisi kuitenkin täällä ensimmäiset vuotensa. Vaikka miten päättäisin, että en edes katso siihen päin, rakastaisin sitä kuitenkin. Sitä paitsi sitä, miten I’m a Ruderia kuulemma pidettiin tätä nykyö, ei tarvinnut tukea astutusmaksuilla.

”Ei käy”, ilmoitin ja tuuppasin puhelimen takaisin isälle.
”Ei käy? Johan me puhuttiin tästä. Se tamma astutetaan, ja nyt tulee jo pikkasen hoppu, jos tästä pitää vielä keskustella uudestaan.”
”Ei! Kun Ruder ei käy.”
”Jaha? Se ei käy? Mikähän sulle käy, jos se ei ole tarpeeksi hieno sun ponille?”

Suulissa ei ollut ketään muita kuin me ja Sintti. Kerrankin jopa Noeul oli poissa. Astahdin paremmin isän ja hevoseni väliin ihan niin kuin voisin muka peittää ison tamman näkyvistä. Ei Sintti tuon varsaa edes haluaisi. Tallipihan puolella tarhoissa näkyi onnellisina torkkuvia hevosia: Uuno, Skotti, Pasi, Jussi.

”Jussi”, ilmoitin. ”Jussi käy.”
”Eetun Jussi?” isä naurahti. ”Voi Oskari, kyllä sä nyt tiedät, ettei me mitään sellasta…”

Pyöräytin silmiäni ja käännyin silittämään Sinttiä ja kurottelemaan suitsia koukusta. Sain sille jo itse suitset. En vain saanut lukkoja kiinni, vaikka kuinka yritin. Tarjosin hevoselleni kuolaimia ja se otti ne tunnusteltuaan niitä ensin samettihuulillaan. Ilona oli innoissaan jostain kuolaimettomasta ratsastuksesta. Mietin, että pitäisi varmaan myös kokeilla. Huvin vuoksi. Silloin tällöin. Ei kuitenkaan treeneissä, ja kisoissa nyt ei saanutkaan mennä kuolaimetta.

”Jussi on kuule sen näkönen, että jos se olis kovemmassa käytössä, sen selkä ei kestäisi”, iskä marmatti taustalla.
Juu, koska I’m a Ruderin selkähän on niin erinomaisessa kunnossa, ja ylipäätään kaikkien loppuunkisattujen kaakkien. Ei minkään hevosen selkä kestä sitä menoa kuin isoissa luokissa oli parikymmentä vuotta sitten.
”Mitä? Mistä sä tiedät mitä oli parikytä vuotta sitten?”
Hymyilin, vaikka soljet eivät menneet vieläkään kiinni suitsissa. Olin saanut taas näköjään sanottua asiani ääneen asti.
”Millainen selkä?” kysyin isältä.
”Tommonen luiska! Näethän sä itsekin.”
”Ei. Millainen selkä? Pitää olla?”
”Jaa. No kunnollinen. Tietenkin. Kunnon kenttäratsun ketterä selkä. Kyllä sä tiedät.”
”Tetris”, ilmoitin päätökseni saman tien. Suitsien solki luiskahti paikoilleen, mutta saman tien pois. Sinttiä alkoi kyllästyttää.
”Joo just semmonen selkä. Anna kun mä autan sua niiden kanssa–”
”Ei. Tetris.”
”En mä nyt ymmärrä.”
”Tetris. Varsan isä”, ilmoitin ja vaihdoin mahdollisimman nopeasti pipon kypärään, ettei kukaan ylimääräinen näkisi, mitä olin mennyt tekemään hiuksilleni viikonloppuna.
”Tetris? No ei tosiaankaan.”
”Miksei?”
”Koska neiti Tiederberg ja herra Rossi saattavat olla eri mieltä asiasta. Lisäksi se on niin nuori. Ei siitä tiedä, millanen se oikeasti on. Sitä paitsi ei se nyt mikään siitosori kyllä ole — ei oo näyttöjä — siinä, nyt on suitset kii. Mitä mä tätä sulle edes selitän? Kyllä sä nyt tiedät, että ei Tetris käy.”
”Tetris käy”, ilmoitin kantani ja otin Sintin taluttaakseni sen pihan puolelle.
”Oskari…”
”Tetris, tai ei varsaa. Terve ori. Onnellinen.”

Isä pudisteli päätään, kun nousin hevoseni selkään. Kun hymyilin hänelle hyvästiksi ennen maastoon suuntaamista, hän kuitenkin hymyili takaisin niin että silmäkulmat rypistyivät.

”Vaikka sä oot niin väärässä, niin ihanaa että sä oot oma itsepäinen itsesi”, isä sanoi.
”Mun hevonen”, sanoin vastaukseksi ja vilkutin.
Isä nyökytti pää kallellaan. Taputin Sinttiä kaulalle ja ohjasin sen hellästi kävelemään maneesin ohitse ja maastoja kohti.

[OskariOsallistuja]

Puhelin soi. Kävelin sen kanssa olohuoneeseen ja ojensin sitä sohvalla istuvalle Camillalle. Hän vilkaisi näyttöä.
”Sun isäs soittaa”, hän sanoi.
Tökin puhelimella hänen käsivarttaan. ”Avaa.”
”Sä osasit eilenkin vastata ite. Anna mennä nyt.”
Painoin vihreää luuria, joka hypähteli näytön alareunassa. Mitään ei tapahtunut.
”Sitä pitää liu’uttaa”, Camilla muistutti ja näytti, miten liu’utti sormeaan muka pitelemällään mielikuvituspuhelimella ylöspäin.
Asettelin sormen kovalla vaivalla vihreälle luurille. Sitten liu’utin. Puhelu yhdistyi. Hymyilin tyytyväisenä kämppikselleni.
Camilla nosti mielikuvituspuhelimensa korvalleen. Matkin elettä.

”Oskari?”
”Heippa, se on iskä tässä.”
”Joo.”
”Sua ei oo näkyny tallilla eilen eikä tänään.”

Ei ollut huvittanut. Mitä minä siellä? Sintistä pidettiin kyllä huolta, ja koska minulla ei ollut mitään valtaa sitä koskevissa asioissa, eipä se omalta hevoselta tuntunut, vakka kuinka oli kiva tamma. Oli helpompaa olla, kun en nähnyt koko hevosta.

”Mulla on kissa”, kerroin isälle selitykseksi.
”Olkoon vaikka pantteri. Tuupa tallille.”

Camilla oli nyppivinään kynsinauhojaan, mutta oikeasti hän kuunteli korva höröllä. Jos olisin osannut, olisin kyllä halunnut sanoa isälle vaikka mitä. Niin kuin että ole nyt vain sen Noeulisi kanssa siellä, kun teillähän menee niin hyvin. Noeul on niin älyttömän hyvä ratsastaja Sintille ja kaikille, niin että valmenna Noeulia vain, päätä Noeulin kanssa Sintin astutuksista ja kisoista, menkää oikein yhdessä sinne kisareissullekin. Noeul on muutenkin sata kertaa parempi poika sinulle kuin joku aivovammainen ja viallinen. Minä pysyn kissan kanssa kotona, tehkää ihan vain kahdestaan mitä huvittaa. Ampukaa vaikka se hevonen ja muuttakaa yhdessä Tervajoelle ratsastamaan kilpaa, ei kiinnosta.

”Susi!” Camilla älähti silmät selällään.
”Sä puhut!” kuului sekä Camillan suusta että puhelimesta samaan aikaan.
”Mä puhun”, toistin vahingossa, kun outo hätäännys sai sydämeni hakkaamaan miljoonaa.
”Sano broileri”, Camilla käski.
”Boileri”, yritin.
”Melkein!”
”Mitä? Mikä boileri?” isä kysyi.
”Ei mikää”, sanoin nopeasti. ”Mun pitää mennä.”
”Ei kun et mene mihinkään! Mä en tiedä, mihin mä nyt tarttuisin ekana. Siihen, että sä puhut, vai siihenkö, että luuletko sä raukka pieni rakas oikeasti, että mä ajattelen, että Noeul on jotenkin –”
”Mä tuun pian sinne, heippa!”

Nakkasin puhelimen sohvalle.
”Kissa”, sanoin huoneelle.
”Sä oot ennenkin osannu sanoa kissa”, Camilla huomautti.
”Missä meidän kissa on?”
”Mihin sä jätit sen?”
”Mun huoneeseen! Mä meen hakemaan — meidän — kissan –”

Kieli tuntui samanlaiselta puurolta suussa taas. Pudistin päätäni. Kurkkua kutitti tunkkaisella tavalla niin kuin se olisi päällystetty vanhalla villasukansäärellä. Kyllä se kissa sieltä tulisi. Istuin sohvan reunalle ja painoin kasvot käsiini.

”Älä nyt Susi yhtään oo ton värinen”, Camilla sanoi. ”Kyllä sä osaat puhua. Ehkä sä osaat just silloin, kun sä et yritä niin kovasti.”

Okei. Tuijotin meidän uutta tauluamme. Camilla oli raahannut sen jostain. Siinä oli joku iso apina, jolla oli kuulokkeet päässä. Se oli muuten mustavalkoinen kuva, mutta kuulokkeet olivat tosi värikkäät. Se oli ihan tosi ruma taulu. Camillan oli pitänyt vain raahata se meille. Vihaan muuten tuota uutta taulua. Se on maailman rumin taulu.
”Vihaatko?” Camilla kysyi ilahtuneena eikä pahastuneena.
”Joo.”
”Miksi?”
”Siinä on apina.”
”Mikset sä tykkää apinoista?”
”Näyttää ihan sulta.”
”Susi!” Camilla nauroi ja löi minua sohvatyynyllä.
”Vietkö mut tallille?”
”Jos sä kerrot eka, mitä Lumikissa tapahtuu”, Camilla tuumasi, mutta venytteli jo noustakseen ylös.
”Prinsessasta tulee seitsemän äijän piika!” sanoin voitonriemuisena ja lähdin juoksemaan eteiseen karkuun jo valmiiksi. ”Vähä niinku susta, mutta mua on vaan yksi!”
”Sussa on aivan tarpeeksi!” Camilla huusi olohuoneesta ja heitti sohvatyynyn ohitse minusta.

[OskariOsallistuja]

Suljin karsinan oven ihan hiljaa. Camilla oli jo antanut Sintille ruokaa, mutta olin halunnut rapsuttaa sitä vielä vähän. Hevoseni katseli minua karsinansa kaltereiden läpi, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään valtaa meidän kummankaan elämään.

Sintistä oli helppo pitää. Siitä tunsi, miten taitava se oli, ja ennen kaikkea se oli kiltti ja iloinen. En muistanut, että olin valinnut sen joskus, mutta ymmärsin hyvin, miksi olin. Se katseli minua luottavaisesti kalterien takaa, enkä voinut vastata sen hellyyteen, kun se hamuili turvallaan minun suuntaani. Mitä minä sillä tein, kun en saanut edes viettää aikaa sen kanssa ratsastamisesta puhumattakaan, etten sotkisi sen, Noeulin ja isän kuvioita? Miksi antaisin itseni välittää siitä yhtään enempää, kun isä kuitenkin päätti sen elämästä, kuolemasta ja hengen vaarantamisesta omavaltaisesti ja aikoi astuttaa sen ihan pian? Olisi yhtä helppoa päättää myydä se, teurastaa se tai viedä se Noeuleineen isän omalle tallille.

Vaikka Sintti kerjäsi hellyyttä kaikin voimin, käänsin sille ja sen karsinalle selkäni. Livahdin ovenraosta viileän illan hämäryyteen niin, ettei kukaan voinut kuulla minua. Volvoni nökötti edelleen hylättynä parkkipaikalla vierellään Alexin uusi moottoripyörä ja Camillan ja Ilonan autot. Vaikka tiesin koko tuon kolmikon raivostuvan minulle, suuntasin äänettömät askeleeni Hopiavuoren hevostallin postilaatikolle ja sen ohi.

Pistin juoksuksi, vaikka minulla oli tallikengät jalassa. Otin suunnan kohti Virkatietä, kotia. Olin jo yhden kerran luonut itseni uudelleen. Nyt se pitäisi tehdä toisen kerran. Kaikki oli muuttunut.

[OskariOsallistuja]

Ei pysty, mutta entä jos on pakko?

Kun elämä kävi ylivoimaiseksi, mitä tapahtui tosi usein, minulla oli yhtäkkiä toinenkin ihminen, jonka puoleen kääntyä. Oli kodin lisäksi toinenkin paikka, jonne paeta ja piiloutua. En ollut tainnut osata arvostaa sitä tarpeeksi ennen, mutta nyt Milanin koti ja minulle aina avoin ovi tuntuivat pelastukselta.

Kilpikonna, jonka nimi oli Vasilije, ja joka oli ollut Milanilla kuulemma aina, oli palannut kotiinsa. Se sai salaatinlehtiä herkuksi taas. Milan kyykötti sen edessä, kujersi sille vieraalla kielellä ja kutitti etusormellaan sen kaulaa. Se taisi tykätä siitä, tai ainakaan se ei purrut, vaikka se puri aina hampaattomalla suullaan. En muistanut yhtäkään puremaa, mutta niistä oli pieniä nuolenmuotoisia arpia minunkin etu- ja keskisormessani sekä peukaloiden tyvissä.

Minun ei tarvinnut sanoa mitään, mutta olisin halunnut. Milan tiesi sen, mutta kerran kysyttyään, mikä mieltäni painoi, hän oli lakannut kyselemästä. Hän ei edes odotanut kysyvän näköisenä silloin, kun sain tuotettua muutamia tavuja. Sen sijaan hän piti radiota päällä hiljaisella, jutteli kilpikonnalle ja välillä höpötti minullekin omia kuulumisiaan ja Biffen tuoreimpia käänteitä.

Biffestä olisin halunnut sanoa, että se sai liian vähän tekniikkatreeniä suhteessa kuntoharjoitteluun. Sen suorituskyky vaikutti erinomaiselta tällä hetkellä ja treenikin toimi, mutta ihan selkeästi herkkyys, tarkkuus ja ohjattavuus olivat heikentymässä. En kuitenkaan jaksanut edes yrittää sen sanomista, koska oli tärkeämpääkin, akuutimpaakin.

Koska puhumisesta ei tullut mitään, ja koska yrittäminenkin väsytti, istuin sohvan kulmalla risti-istunnassa ja katselin. Milanin kodin kaikki seinät olivat valkoisia, mutta parketti oli kahdeksankymmentäluvunkeltainen ja naarmuinen. Ruokapöydän ympärillä oli eriparisia tuoleja. Televisiota ei ollut, mutta mankka oli nostettu Ikean kaksirivisen hyllykön päälle. Samat iänikuiset kaksi kirjaa, joiden selkämyksiä en osannut lukea, nojailivat toisiinsa hyllyssä entistäkin kuluneempina. Matto oli pörröinen ja näytti nurmikolta. Mikä tahansa taulu olisi piristänyt huoneen ilmettä, mutta ainoat kuvat, jotka edes Ikean hyllyssä pönöttivät, olivat ystävyyden ikoni ja Marian koulukuva.

”Milan”, kutsuin, kun Milanilla ja Vasilijella ei ollut enää juttu kesken.
”Mm?”
Saisinko lisää kahvia? Nostin kahvikuppia.
Milan nousi ja otti kuppini. En osannut kaataa itse, koska Milanin termoskeittimessä piti painaa samalla nappia. Normaalillakin kannulla osuin hutiin.

Vasilijen kilven reunassa oli lommon näköinen kohta. En tiedä, mistä tiesin, että ennen kuin Vasilije oli tullut Milanille, se oli syönyt huonoa ruokaa ja asunut niin ahtaasti, että sen kilpi oli ollut melkein neliskanttinen ja ihan keltainen. Vasilije ei tainnut kuitenkaan olla yhtään kiitollinen pelastumisestaan. Äkäinen se oli, oikea maanvaiva. Sata vuotta elävä maanvaiva. Silti Milan taisi rakastaa sitä.

”Milan”, sanoin keittiön suuntaan väliseinän taakse.
”Mitä Oskari?”
Milan, mulla on huolia. Pysy siellä ja älä katso mua, kun mä kerron seinän läpi.

En saanut sanottua mitään ääneen. Kun en pystynyt kieltämään, Milan toi kahvikupin. Hän laski sen sohvan käsinojalle. Kuppi oli liian täynnä. Tuota en joisi kyllä sotkematta. Kiitin kuitenkin nyökyttämällä päätäni. Milan laskeutui suoraan eteeni, istui polviensa päälle ja kumartui nojaamaan minun polviini.

”Sulla otsaryppy”, hän sanoi raukean kuuloisesti ja tökkäsi vielä otsaani etusormella.
Niin on. Mä olen satavuotias. Anna olla.
”Miltä tuntuu, että ei osaa puhua?”

Otin Milania kädestä kiinni ja asetin hänen kätensä sohvalle kämmenpuoli alaspäin. Muut sormet jätin suoriksi, mutta taitoin keskisormen koukkuun. Osoitin Milanin nimetöntä.

”Nosta”, käskin. ”Liiku.”
Milan yritti. ”Ei sitä voi liikuttaa.”
”Tuntuu samalta.”

Milan katseli kättään, taivutteli sormiaan ilmassa ja huokaisi.
”Mä tunten välillä samalta.”
”Miksi?”

Milan oli niin pitkään hiljaa, että Vasilije ehti hiipiä hänen taakseen. Hän silitti sitä kilvestä, enkä ollut ollenkaan varma, tunsiko tuollainen eläin moisia hellyydenosoituksia. Kai tunsi, koska Vasilije huojutti ruumistaan puolelta toiselle silityksen tahdissa. Se aukaisi pienen kitansa, mutta ilmeisesti se vain olisi tahtonut lisää salaattia, koska ei purrut Milania paljaaseen pohkeeseen.

”Miten mä voin lakata, et en rakasta enää toista?” Milan kysyi Vasilijelta, mutta katsoi sitten hetken kuluttua minua.
Ajattelin Ilonaa ja Alexin suunsoittoa, muuria joka esti minua puhumasta, sitä mitä olin joskus ollut ja en ehkä koskaan olisi enää, ja sitä mitä halusin olla enkä koskaan täydellisesti olisi.
”Ei pysty”, sanoin Milanille, ”mutta on pakko.”
”Mm. Meidän Oskari jatkettava eteenpäin.”
Niin, tuumin, mutta en saanut sanottua. Nyökkäsin ja nostin kahvikupin sohvan käsinojalta. En ollut ehjä enää, en kelvollinen, en sitäkään vähää kuin ennen. En ollut ratsastaja enää, enkä edes valmentaja, ja jalkapallo oli ollut jo vuosia pelkkä harrastus. En ollut yhtään mitään enää.
”Jos –”
”Mitä Oskari?”
”Jos haluaa… Kuolla?”

Vasilije löntysteli eteistä kohti. Sen kilvestä kuului kopsahdus, kun se osui seinään. Milan katsoi minua vailla järkytystä ja kauhua. Tuntui kuin hän olisi tiennyt ennen minua, että en halunnut olla täällä enää. En tällaisena.

[OskariOsallistuja]

Suuruudenhullu ja vanhuudenhöperö

Olin päässyt livahtamaan hetkeksi maastoon yksin Sintin kanssa, jonka piti olla minun hevoseni. Tai no, en minä oikeasti yksin ollut, koska en saanut mennä metsänreunaa kauemmas, ja koska Ilona vahti minua eli mukamas rapsutteli hevosia pihatolla. En kuitenkaan nähnyt sinne asti, joten se oli melkein kuin olisin ollut yksin, ja se tuntui aika hyvältä.

Olin kerrankin sekä vastuussa tilanteesta että tunsin pärjääväni siinä. Tiesin osaavani ratsastaa paljon paremmin ja tarkemmin, mutta kaikki toimi kuin unessa: viiveellä ja epätarkasti. Sintti ei kuitenkaan piitannut ihan hirveästi. Sekin teki työnsä vain puolittain, mutta meni oikeassa askellajissa oikeaan suuntaan. Minua taisi harmittaa enemmän kuin sitä, mutta yritin keskittyä siihen, miten ratsastin melkein yksin.

Heinäpellon reuna oli ihan hyvä paikka kokeilla laukata nätisti. Ensin mentiin oikeaa laukkaa metsäänpäin ja sitten vasenta takaisin. Piennar oli niin kapea, että ei siinä voinut oikein muuta harjoitella kuin suoraan menemistä, mutta tekemistä riitti siinäkin. Tämä hevonen oli oppinut nopeasti, ettei minun ohjastuntumaani voinut luottaa. Se ei halunnut laskeutua kuolaimelle sillä tavalla kuin se vanhoissa videoissa tapasi, eikä ihme. En olisi laskeutunut minäkään. Ei näihin käsiin ollut luottaminen.

Hevosen pää tuntui ikään kuin liian kevyeltä. Tunsin kyllä, että sen meno oli varautunutta ja takaperoista, mutta en halunnut ajaa sitä väkisin eteenkään. Itse minä olin siitä käsineni tehnyt tällaisen. Sintille oli kuitenkin helppo antaa anteeksi. Se yritti parhaansa mukaan kuunnella vähän vinksahtaneitakin apuja. Vaikka se tuntui edelleen vieraalta hevoselta, olin tykästynyt siihen kovasti. Sillä oli korkea työmoraali, joka tuli esiin varsinkin kun Noeul ratsasti. Lisäksi se tuntui tykkäävän, kun sille toimitti ja sitä rapsutteli, vaikka se ei ollutkaan niin päällekäyvä rapsukerjäläinen kuin vaikka Tetris ja Veera. Meidän hevosistamme Sintti oli minun suosikkini. Onneksi. Niin, sille ei ollut mitään syytä kantaa kaunaa siitä, että meidän harjoituksiamme ei voinut treenaamikseksi sanoa. Itselleen anteeksi antaminen sen sijaan oli mahdoton ajatus. Vammainen oli viimeinen sana, jonka halusin liittää itseeni. Se oli viimeinen asia, joka halusin olla. Vihoviimeinen. Ja minä olin kuitenkin ollut joskus muita sanoja, joita en halunnut myöskään liittää itseeni.

Koetin hioa istuntaa ja painoapuja entiselle tasolleen, koska siitä tuntui edes tulevan jotain. Sintin laukka oli erilaista kuin Ukon: ilmavampaa, mutta vähemmän näyttävää. Tuntui kuin se yrittäisi vähän liikaa todistaakseen olevansa ihan oikea ratsu. Yritin hillitä sen loikkia istumalla tiiviimmin. Hetkittäin jopa tuntui, että se edes voisi toimia joku päivä, vaikkei kunnolla onnistunut.

Sitten iskä soitti. Tiesin sen soittoäänestä. Olin vaihtanut, tai siis laittanut Ilonan vaihtamaan kaikille usein soitteleville omat soittoäänensä. Iskän ääni oli akuutti piipitys, jota säikähdin niin että Sinttikin hätkähti ja otti pari oikein kiihkeää laukka-askelta. Hidastin sen ravin kautta käyntiin niin hellästi kuin osasin ja taputin sen kaulaa lohduttavasti. Hyvä tyttö. Ei tässä kuinkaan käynyt. Sitten tavoittelin puhelimen taskustani. Akuutti piipitys ehti loppua kauan ennen kuin onnistuin. Minun oli soitettava takaisin.

”Heippa Ilona!” iskä tervehti.
”Oskari.”
”Nii siis — voi mun kanssani. Kuulepa. Poika. Ehditkö vaihtaa pari sanaa vanhan isin kanssa?”

Katselin ympärilleni. En kai olisi muutenkaan jaksanut laukata enää pitkään. Ketään muita ei näkynyt missään. Sama se oli puhua. Voisi niinkin käveleskellä. Sitä paitsi oli ihanan tuntuista, kun Sintti käveli niin vakaasti. Kun kävelin itse, joskus tuntui, että kaatuisin, vaikka en oikeasti ollutkaan kompastunut.

”Joo.”
”Siitä Kissistä mulla on asiaa.”
”Sintti.”
”Ai nytkö se on Sintti sitte? No, selvä.”
”Ilona. Ilona sanoo.”
”Ilona sanoo että se on Sintti? Kyllä se on kuule naisväkeä uskottava, aivan oikeessa oot.”

Iskä hymyili. Sen kuuli äänestä. Lisäksi hän teki sellaisen myhähtävän äänen aina hymyyn puhjetessaan. Iskä oli varmasti myös hevosten kanssa, kuinkas muutenkaan? En ollut tainnut tavata häntä ilman hevosen läsnäoloa ja valvontaa sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Hän sanoi, että äiti oli joskus valittanut siitä. Kuulemma muut pojat veivät ajelulle ja ihmisiin käymään, mutta iskä raahasi tallille. Ei kai äiti ollut sitä kauhean pahana sitten pitänytkään, kun oli hommannut iskän kanssa tuvan, neljä omaa hevosta, minut ja meidän ensimmäisen kissamme. Ja autot ja lomamatkat ja muun arjen päälle.

”Me Miikan kanssa puhuttiin, että kun sinä et sillä mitään sillä lailla tee–” iskä aloitti.
”Ei”, sanoin heti. Sinttiä ei viedä pois nyt enää, kun olen kovalla vaivalla kiintynyt siihen.
”Odota nyt kun mä sanon loppuun.”
”Ei. Mun.”
”Oskari”, iskä sanoi vakavasti ja kuunteli hetken, suostuinko olemaan hiljaa. ”Sitä ei oo mitään järkeä pitää siellä tyhjän panttina. Noeulin pitää lähteä kotiin ja kuvauksiin, joten se ei sillä ratsasta kauaa.”
”Ei!” kielsin taas niin että Sintti hyppyytti jo hieman etupäätään ilmaan.
”Niin me ajateltiin”, iskä jatkoi, ”että se voitais aivan hyvin astuttaa edes.”
”Ei — mitä?”
”Astuttaa.”
”Ei. As — as — as — Ilona!”
”Ei mitään Ilonaa nyt kun mä puhun sun kanssa.”
”Ilona”, ilmoitin iskälle ja löin luurin korvaan.

Ei tästä mitään tullut ilman Ilonaa. Sinttiä ei kyllä astutettaisi. Ei nyt, eikä ikinä. Ensinnäkään minä en pärjäisi varsan kanssa tätä nykyä, ja toisekseen en halunnut käyttää aikaanikaan varsasta huolehtimiseen, vaikka olisin pärjännytkin. Sintiltä menisi pitkä pala elämää ihan täysin hukkaan. Sitä paitsi astuttaminen, tiineys ja etenkin synnyttäminen olivat vaarallisia.

Purin hampaita tiukasti yhteen ja yritin saada puhelimen takaisin taskuun, mutta se ei mennyt. Käsiä tärisytti. Oli pakko pysäyttää Sintti ihan kokonaan, mutta silti kännykkä ei suostunut menemään taskuun. Suututti olla tällainen. Tällainen, joka ei saa kännykkää taskuun itse. Tällainen, joka ei pysty edes tekemään kantaansa selväksi ja estämään itse suuruudenhullua ja ilmeisesti vanhuudenhöperöä Olavi Sutta vaurioittamasta omaa hevostani.

Luovutin puhelimen kanssa. Puristin sen toisella kädellä rintaani vasten ettei se putoaisi. Päästin ohjista irti ja tartuin satulaan. Sintti ampaisi raviin niin että heilahti, kunhan vain kevyesti pyysin. Sillä oli tehokas ravi. Olimme pihatolla alta aikayksikön. Ilona lymysi varjoissa yhä, että saisin olla mukamas yksin.

”Ilona.”
”Mitä?”
”Iskä. Iskä. Iskä.”
”Hei, rauhoitu. Onko sulla joku hätä?”
”On!”

Ilonan silmät laajenivat ja hän luikahti nopeasti pois aitauksen puolelta. Hän yritti tavoitella Sintin ohjia, mutta kun hänen katseensa oli tutkinut minut päästä varpaisiin, hän hengitti syvään ja rauhoittui.

”Onko sulla joku fyysisesti hätänä?” Ilona täsmensi.
”Ei.”
”No niin. Hyvä. Miksi sulla on puhelin siinä?”
”Iskä. Iskä soitti.”
”Okei? Mitä asiaa sillä oli?”

Se hullu haluaa pilata minulta ja Sintiltä vuoden. Se haluaa astuttaa minun hevoseni jollain psykopaattiorilla, enkä osaa väittää vastaan itse. Auta.

En saanut mitään sanoja ulos, vaikka yritin kuinka montaa. Olin jo paiskaamassa puhelimen aitatolppaan, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Soitin iskälle uudelleen, laitoin puhelimen kaiuttimelle ja nojauduin Sintin kaulalle, että Ilonakin kuulisi.

”Nonii Oskari”, iskä tervehti, mutta ei yhtä iloisena kuin viimeksi.
”Ilona”, ilmoitin hänelle.
”Jaaha. No. Ilona. Me Oskarin kanssa juteltiin että mun ja Miikan mielestä Kissi olis parasta astuttaa, kun Oskari ei silleen tarvi sitä nyt.”
”Ei”, sanoin Ilonalle painokkaasti.
”Tota… Oskari on sitä mieltä et… Se ei halua”, Ilona takelteli.
”Se tuli selväksi juu.”
”Mitä sä haluat että mä tähän sanon?” Ilona kysyi katsoen minua tarkasti silmiin.
”Ei”, kerroin hänelle. ”En halua.”
”Sen sä osaat sanoa itse.”
”En halua! Vaa — vaa — vaa — Sintti voi k — k — ei!”
Ilona huokaisi. ”Oskari on huolissaan Sintistä. Saisko se miettiä vielä vaikka hetken?”
”Siinähän miettii”, iskä sanoi. ”Me tuumataan sitä oria sillä aikaa. Tai oikeestaan eihän täs nyt oo kun pari vaihtoehtoa. Ja eläinlääkäri vois kattoa sitä hevosta siellä ja näin poispäin.”
”Oskari ajattelee ettei se pysty huolehtimaan varsasta. Eikä sitä sillä lailla kiinnosta.”
”No, eipä sen homma olis kun sietää sitä vieroitukseen asti. Sitten sen paikka on kyllä täällä meillä.”

Käännykkä tippui, kun sain puhelun katkaistua. Vedin kädet puuskaan. Ajattelin murjottaa hetki ennen kuin tulisin alas, mutta Ilona poimi puhelimeni ja tipautti sen omaan taskuunsa.
”Tuu”, hän äännähti ja lähti kävelemään, mutta kun en laittanutkaan Sinttiä seuraamaan, hän kävi hakemassa meidät ohjasta mukaansa. En pannut hanttiin, mutta en kyllä avannut käsivarsianikaan solmusta tai edes katsonut Ilonaa. Alexin ei tarvitsisi kuulla tästä. Hän ei muutenkaan tehnyt muuta kuin soitti suutaan siitä, että juoksin Ilonan helmoihin turvaan aina kun jotain sattui. Mutta minkäs teet? En osaa edes väittää vastaan, vaikka kuinka täytyisi, kun hullut kertoilevat mielipuolisia ideoitaan.

”Mieti miten söpö sellanen varsa olis”, Ilona tuumaili taluttaessaan meitä tallille.
”Ei.”
”Olishan söpö. Jos Veerakin saa varsan, ne vois olla kavereita.”
”Ei.”
”Mm-m, mieti ne vois olla sitten laitumella yhdessä. Me voitas katsella niitä iltaisin ja unelmoida millasia ne on aikusina. Eikö olis kivaa?”
”En halua.”
”Ootpa sä kärtty tänään.”
”Enkä.”

Suulissa Ilona vaihtoi Sintin suitset riimuun mitään sen kummempaa sanomatta ja avasi sitten satulavyön. Sanoin vaisuna kiitos. Ei Ilona minua harmittanut, vaan iskä ja minä itse. Etsiskelin kunnollisen harjan Sinttiä varten ja tuumailin, että viikonloppuna voisi olla hyvä aika käydä Seinäjoella uusimassa harjoja, kun ne olivat niin kamalassa kunnossa melkein kaikki. Sitten ryhdyin harjaushommiin, ja siinä puuhassa sain liikuteltua käsiäni aina niin kuin piti, eikä Sintti jännittynyt mistään kohtaa. Olihan se pientä, olla nyt onnellinen kun osasi harjata itse omaa hevostaan, mutta kun sekin olisi voitu minulta viedä.

[OskariOsallistuja]

Ilmaisia konsertteja ei ole olemassa

”Tuu tänne Oskuliini.”
Mitä varten? ”En.”
”Tuu nyt vaan.”
”Miksi?”
”Istu mun kanssa kun mä soitan.”
Mä varmaan vahingossa kosken johonkin. En mä pärjää siellä. ”En halua.”
”Eikä mitää tommosia nyt Osku, kun tuut tänne tai mä haen sut tänne.”
”Ei!”
”Tuu hetkeksi. Voit sitte lähtee heti jos täällä on paskaa.”
Enkö mä pääse susta eroon muulla kuin tulemalla sinne istumaan? On tämä nyt taas… ”Joo.”

Ensimmäisellä kerralla, kun menin istumaan Hellon vierelle Hopiavuoren arvokkaannäköisen pianon ääreen, hän soitti ja minä kuuntelin. Olin tunnistavani kappaleet etäisesti. Olin kuunnellut niitä radiosta autossa joskus edellisessä elämässä. En kuitenkaan viitsinyt istua kauaa. Katselin Hellon käsiä ja vihasin sitä, että minun käteni eivät voineet pidellä ohjaksia enää kunnolla. Hello päästi minut lupauksensa mukaisesti pois heti kun halusin.

Toisella kerralla en laittanut enää hanttiin. Se taisi olla turhaa Hellon kanssa.

”Osku”, Hello kutsui, kun erehdyin Eetun ja Nellyn olohuoneen puolelle.
”Joo.”
”Tuu tänne soittaan mun kaa.”
”Joo.”

Hello soitti samanlaisia tusinakappaleita. Se oli vaivattoman näköistä, mutta ei helpon. Hän ehti katselemaan minua välillä silmiin soittaessaan. Silti hänen sormensa vipelsivät sillä tavalla, että en ikinä oppisi moista. Halusin kysyä, miksi Hello ei ollut lähtenyt opiskelemaan musiikkia, vaan oli lukenut lakia. Hän soitti niin eri tavalla kuin minä ratsastin. Tuntui, ettei hänelle ollut merkitystä, vaikka välillä kuulin muutaman virheen. Hän ei palannut niihin kohtiin, niin kuin minä ratsastaessani, vaan jatkoi hämääntymättä eteenpäin ja hengitteli rentoutuneesti. Ehkä juuri siksi Hello ei ollutkaan muusikko. Sellainen ryppyotsaisuus puuttui, joka vei ihmisen huipulle.

Kolmannella kerralla Hello sanoi vain ”Osku”, ja minä nousin sohvalta huokaisten. Taisin istua pianon äärellä pidempään kuin koskaan. Se kerta loppui vasta, kun Hello ilmoitti nälän ajavan hänet katatoniseen tilaan, ellei hän menisi välittömästi syömään keittiöstä haistamiaan pullia.

Neljäs kerta oli kummallinen. Hello istui pianon ääressä ja jutteli olohuoneen suuntaan meille, tai siis oikeastaan muille. Olin yrittänyt kertoa Ilonalle Sintin näköisestä hevosesta, josta olin nähnyt unta, mutta ei siitä ollut tullut oikein mitään. Olin niin väsynyt puhumiseen, etten jaksanut osallistua. Kun Alex ryhtyi siitä huolimatta kyselemään jotain, nousin ja menin Hellon vierelle.

”Kuule Osku, en mä sulle ilmasia konsertteja pidä”, Hello tokaisi, vaikka kääntyikin pianoa kohti.
En jaksanut sanoa mitään.
”Soita sä välillä.”
En osaa. Soita jo. En osannut ennenkään, enkä osaa varsinkaan nyt.
”No niin, monsieur”, Hello sanoi sellaisella rauhallisella äänellä, että siihen olisi Typykin luottanut, ja kurkotti tarttumaan vasemmalla kädellään oikeaan ranteeseeni.

Yritin tietenkin vaistomaisesti päästä vapaaksi, mutta Hellon suuret silmät olivat ihan tyynet, vaikka kiskoinkin rannettani vapaaksi. Hän huokaisi nenänsä kautta syvään ja väänsi suunsa myötätuntoiseksi vinoksi viivaksi. Annoin periksi. Hän ohjasi oikean kätensä oman oikean kätensä päälle ja asetteli jokaisen sormeni omien sormiensa kohdalle.

”Sä soitat näitä”, Hello sanoi ja painoi koskettimia.
Eivät minun sormeni paikoillaan tietenkään pysyneet, mutta Hello asetteli ne saman tien uudelleen.
”Ja näitä”, hän sanoi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja painoi jostain toisesta kohdasta. Sen jälkeen hän joutui asettelemaan sormiani taas.
”Vähä kato rentoudu, eiks niin? Jos sä oot ihan lötkönä siinä, niin sä et harota niitä sormia tolleen ja ne pysyy.”

Helpommin sanottu kuin tehty. Tuntui ihan kauhean väärältä pitää kättä Hellon käden päällä, jokaista sormenpäätä Hellon kynnen päällä. Lisäksi pelotti, että sormet lipsuisivat ihan koko ajan, ja lipsuivathan ne. Joka ikinen kerta, kun Hellon käsi liikahti, olivat sormeni missä sattuu. Jännitti niin paljon, etten tainnut ehtiä suuttua tottelemattomiin jäseniinsä.

Hello ei kuitenkaan hermostunut minuun. Joka kerta, kun sormeni olivat poissa paikoiltaan, hän asetteli ne yksi kerrallaan takaisin, vaikka joutui aina keskeyttämään soittamisen. Joka ainoa kerta hän hymyili minulle niin kuin kävisimme ystävällistä keskustelua, vaikka emme puhuneetkaan juuri mitään.
”Älä sä mua ainakaa jännitä”, hän mumisi vain aina välillä, tai ”aiva rauhas vaan.”

Vaikka en mitään tehnytkään, se oli väsyttävää puuhaa. Kun suljin silmät hetkeksi, sormet olivat kuitenkin paremmin lipsumatta.
”Kato nyt!” Hello ilahtui. ”Noni Osku, nyt mä en jaksa enää ja mun pitää mennä kotia.”
Nytkö? Nyt, kun tässä oli ensimmäisen kerran tavallaan… Kivaa?

Myöhemmin Hello vain taputti paikkaa vieressään tai kallisti päätään pianoa kohti, kun satuimme samaan aikaan sen liepeille. En oppinut soittamaan mitään, mutta huomasin, ettei se ollut Hellon tarkoituskaan. Opin pitämään sormiani paikoillaan. Opin lopulta tähtäämään ne itse Hellon sormien päälle, kun ne lipsuivat. Tunsin etäisesti, että käteni tosiaan olivat täynnä pieniä lihaksia, mutta osa niistä jännittyi ihan kireiksi asti ja osa ei tuntunut toimivan ollenkaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten asia korjattaisiin, mutta jatkoin pianon äärellä istumista joka kerta, kun olin liian väsynyt puhumaan enää yhtään sanaa. En sanonut koskaan kiitos, mutta kävin kerran Ilonan kyydillä ostamassa Hellolle yhden auringonkukan ja hänen suosikkikeksejään: niitä Tasangon suklaakeksejä. Ostin samalla reissulla Ilonalle sellaisen oikein pitkäpiikkisen kaktuksen, koska kai se oli kukkien maailmassa niin kuin minä.

[OskariOsallistuja]

Kananmunakeissi

Ikuinen painava harmaus ja hiljaisuus keskeytyivät Camillan tiukkaan komennukseen.

”Susi.”

Avasin silmät. Huoneessa oli hämärää. Pimennysverhot ja sälekaihtimet eivät päästäneet sänkyyni päivänvaloa, ja ovikin oli kiinni. Käännyin vatsalleni ja vedin tyynyn pääni päälle. Kyllä Camilla pian lähtisi huoneeni oven takaa.

”Susi.”

Käännyin seuraavaksi selälleni, mutta puristin silmiä kiinni. Oli vähän kuuma. Lakanat tuntuivat hieman nihkeiltä iholla. Hinkutin itseni toiselle puolelle kapeaa parisänkyäni. Siellä oli viileämpää. Puristelin hylätystä peitostani pötkön ja käännyin halaamaan sitä. Mene pois.

”Susi. Mä tuun nyt sinne sisään”, Camilla sanoi asiallisesti ovelta.
”Eikä!” sanoin mielestäni aika kovaan ääneen, mutta ovi avautui silti.

Vedin hätäisesti liian kuumaa peittoa puolialastoman ruumiini peitoksi. Camillan ilme oli ankara ja nenä nyrpistyi. Hän istui sängylleni melkein säärteni päälle ja huokaisi. Sitten hän hieroi ensin ohimoitaan ja sitten silmiään. Nenästä kuului pitkä niiskaisu, kun hän veti sormensa nenänvarttaan pitkin pois kasvoiltaan. Parantelin peittoa niin, että yhtään mitään ei näkynyt leuasta alaspäin.

”Nyt ylös sieltä”, Camilla sanoi lopuksi. ”Mennään vaikka juoksulenkille. Tai sit mä vien sut maapohjahallille. Sun harkat alkaa puolentoista tunnin päästä.”
”En halua.”
”Sä oot maannu siellä koko päivän ja täällä haisee ihan — en tiiä — pojalta!”

En vastannut mitään. Suljin vain määrätietoisesti silmät taas ja vedin tyynyn kasvojeni päälle ennen kuin piilotin käsivarteni uudelleen peiton alle. Camilla nappasi saman tien tyynyn pois.

”Alex ja Ilona kysyi, että mikset sä oo ollu kahteen päivään tallilla, etkä edes vastaa puhelimeen. Kuulemma ne oli tullu tohon oven taaksekin pimpottamaan ja sä et muka ollu kotona. Selitä.”

No kun en halua mennä tallille. Mä en osaa tehdä siellä yhtään mitään, ja Alex virnistelee kun mä haen Ilonan auttamaan. Sitä paitsi jos mä liikaa haen Ilonaa niin kohta se ei edes tuu enää, enkä mä tasan pyydä keneltäkään muulta. Mä en jaksa olla tämmönen enää. Mä aion maata tässä niin kauan, että mä kuolen tähän lopuksi. Anna mun olla.

”Kipee.”
”Et sä ole kipee!”
”Oon kipee.”
”Et ole.”
”Oon.”
”Ylös!”

Camilla tarttui peittoon ja kiskaisi. Kiskoin hätääntyneenä takaisin. Tietenkin Camilla voitti. Nousin nopeasti istumaan ja halasin isompaa tyynyäni, ettei Camilla katselisi ihoani.

”Anna!” komensin ja hapuilin peittoa.
”En kyllä!” Camilla melkein tiuskaisi ja nousi ylös peittoni kanssa. ”Jos sä meinaat jäädä sinne, sä jäät kyllä ilman tätä! Tää haisee sitä paitsi jo!”
”Anna!”
”Mä soitan Ilonalle!” Camilla uhkasi.

Hän oikeasti vei peittoni ja paukautti oven kiinni mennessään. Jäin turhautuneena pimeään huoneeseen. Ilman peittoakin olisi voinut makoilla, koska olihan liian lämmin olla peiton alla, mutta jotenkin se tuntui inhottavalta ajatukselta. Menin siis vaatekaapille ja pengoin. Paitoja putoili lattialle, mutta niiden takana oli kuin olikin saunatakki, jota en ollut oikeastaan koskaan käyttänyt. Kävin uudelleen kyljelleni, käperryin riittävän pieneksi mahtuakseni takin alle edes suurimmaksi osaksi ja suljin silmät. En kyllä nousisi. Maailmassa ei ollut mitään kivaa.

Huone oli hiljainen ja saunatakki karhea. En nukahtanut, enhän ollut nukkunut enää aikoihin. Ainoastaan ajelehdin ajatuksissani. Mitä minä täällä enää tein ihmisten passattavana? En uskaltanut ajaa autoa, joten en päässyt itse yhtään mihinkään, en edes ajelulle niin että maisemat vaihtuisivat. Vaikka osasin ratsastaa, en saanut tytöiltä lupaa edes laukata Pihlajamäelle hevosella. Hyvä kun osasin enää edes suihkussa käydä yksin, ja silloinkin Camillan piti napittaa paita auki ja kiinni ja laittaa hupparin vetoketju alkuun. En ollut osannut kirjoittaa nimeäni yhteen palautuskuittiin kaupassa, vaikka ihan varmasti muistin, miltä sen kuului näyttää. Kuolisinpa. Jos kuolisin, saisin varmaan jotenkin aloittaa alusta, tai vähintään lakkaisin olemasta.

”Oskari”, kuului ovelta lempeästi joko tosi pitkän tai melko lyhyen ajan päästä.
En viitsinyt vastata. Se oli varmaan hallusinaatio. Skitsofrenia tästä vielä puuttuikin. Vai olikohan se juuri sitä, kun tuntui, ettei missään ollut mitään järkeä ja kaikki oli vääränlaista? Ei Ilona nyt kuitenkaan oikeasti ollut makuuhuoneeni ovella.
”Nukuksä?” ääni kysyi.
”Ei se mitään nuku”, joku tuhahti Alexandra Tiederbergin äänellä ja rämäytti oven auki niin että eteisen valo tulvi huoneeseen. Kiva. Ovellani ei ollut hallusinaatioita, vaan ihan oikea Ilona ja sitten ääliö.
”Hyi vittu mikä haju”, ääliö sanoi ja marssi avaamaan verhot, kaihtimet ja tuuletusräppänät. ”Kauan sä oot ees maannu täs ku täällä haisee ihan ruumiilta?”

En vastannut. Katselin vaatekaappini suuntaan ja yritin mahtua paremmin saunatakin alle. Se ei ollut niin paha, että Camilla tuli kiskomaan peittoa, mutta noiden kahden kanssa olisin halunnut enemmän vaatetta ylleni. Ilona kuitenkin istui sänkyni jalkopäähän paikalle, josta Camilla oli joko hetki sitten tai kauan sitten poistunut peittoni kanssa.

”Oskari”, Ilona kutsui, mutta en katsonut häneen. ”Camilla pyysi että me tullaan viemään sut harkkoihin.”
”En halua”, mutisin ja käänsin hänelle selkäni.
”Et tasan masennu siihen sänkyyn kiinni!” Alex äyskähti ja tuuppasi minua hartiaan aika kovaa.
”Alex!” Ilona sähähti.
”Vittu mä jaksa”, Alex ilmoitti ja saunatakki katosi yltäni. Kahmin kaikki tyynyt, joihin ylsin ja yritin sitten pakoon niin nopeasti, että yhtäkkiä olinkin tyynyineni lattialla sängyn toisella puolella.
”Anna nyt sille se!” Ilona käski, mikä lie ”se” olikaan.
”Mä sille mitää anna! Nyt jumalauta! Skoda on käynnissä tossa portailla ja sinähän menet sinne ja vähän äkkiä! Mä oon kaks päivää kuunnellu ton yhden huokailua kun herra loverboy on linnottautunu tänne eikä viitti edes teksti-eikun-sekstiviesteihin vastata!”
”Mee muualle odottamaan! Sammuta vaikka se Skoda.”

Ilona ajoi Alexin ulos ja kiskaisi häneltä vielä saunatakkini ovenraosta ja nakkasi sen minulle. En sanonut mitään. Kapusin vain takaisin tyynyttömälle sängylle. Jäin istumaan ja nojaamaan sängynpäätyä niin, että pääsin leuasta alaspäin takin alle piiloon.

”Ei sun tarvi mihkää mennä, mutta et sä oikeesti voi vaan täällä maata”, Ilona sanoi.
Voinpahan. En mä voi mennä täältä pois, kun en mä pärjää missään muualla. Mä yritin aamulla keittää kananmunia, mutta mun käsi paloi, ja sitten mä en saanut niistä kuoria pois niin mä heitin kaiken roskiin ja tulin takasin tänne, ja nyt mä en jaksa enää yrittää, eikä oikeestaan oo nälkäkään enää.
”Voin.”
”Pue päälle edes”, Ilona ehdotti ja silmäili sitten lattialle pudonneita paitoja. ”Mitkä vaatteet sä haluat?”
No jotkut, joissa ei ole nappeja eikä vetskareita. Mutta mieluiten mee pois ja vie Alex myös, koska mä en halua oikeasti lähteä tästä sängystä enää ikinä.
”En halua.”
”Vaatteita? Älä viitti. Mä voin ettii sulle valmiiks jos sä kerrot mitkä. Mikä paita?”
”Musta.”
”Oskari kuule kun sun kaikki paidat on mustan, tummansinisen ja harmaan räikeissä sävyissä. Paitsi se yks joka on vihree.”

Hymyilytti vähän ihan pakosta. Ilonakin hymyili. Työnsin saunatakin kainaloihini sillä tavalla, että se pysyi ylhäällä ja sain käteni vapaiksi sen alta.

”Toi musta”, osoitin päälimmäistä. ”Harmaa huppu.”
”Tää?”
”Joo.”
”Ja mitkä housut?”
”Adidas.”
”Ai ne verkkarit? Ootapa. Ei täällä kuule — oisko ne pyykissä? Käyks nää collarit?”
”Ei. Adidas.”
”En mä nää niitä täällä oikeesti.”

Vedin hupparin ylleni ja nousin. Piti olla omituisessa kyyryssä niin, että takapuolikin peittyi huppariin, mutta pääsin kuin pääsinkin sillä tavalla vaatekaapille katsomaan. Pengoin hyllyä. Kaikkia muita verkkareita ja collareita sillä hyllyllä oli, mutta ei kyllä niitä tiettyjä Adidaksen. Yhdet putosivat lattialle paitojen kaveriksi. Otin ne sitten.

”Mä paan nää.”
”Joo. Laita vaan. Meinaatko mennä suihkuun?”
”En. Mä pelaan.”
”Hä? Eiku jaa, joo. Joo. Pue vaan ja sitte tuu niin me viedään sut sinne maapohjahallille.”
”Nälkä.”
”Mitä sä ottaisit?”
”Kananmunia. Rahkaa.”
”Okei.”

En jäänyt huoneeseen. Olin heti valmis ja ovella ihan yhtä aikaa Ilonan kanssa. Hän katseli minua alhaaltapäin. Kääpiö. Jostain syystä olisin halunnut painaa otsan hänen otsaansa vasten. Pudistin päätäni ajatukselle.

”Mitä?”
”Kiitos Ilona.”

Vaikka huoneessa oli ollu harmaata ja pimeää, muualla asunnossa oli aurinkoista. Alex istui olohuoneen nurkassa risti-istunnassa kilpikonnan edessä ja valitti verinen sormi pystyssä, kuinka Vasilije oli purrut, vaikka hän kyllä tiesi, että Vasilije puri aina. Camillaa ei näkynyt, mutta Ilona löysi jääkaapista Play-kaakaopurkin, jossa luki Camillan käsialalla Susi. Alex olisi halunnut juoda sen, mutta join itse, joten hän meni takapihalle tupakalle kuulemma kostoksi. Vähän kaakaota meni sohvaan, koska Ilona ei avannut korkkia, vaan minun piti itse, vaikka en olisi osannut. Kun Alex palasi tupakalta, Ilona käski jo hakemaan kananmunia.

”Ilona”, kutsuin pöydästä, jossa istuin kananmunineni, joita Alex silmäili himoiten.
”No?”
”En osaa.”
”Kokeile nyt ensin ite kuoria, eikö? Mä tiskaan tämän nyt.”

Kalkinvalkoiset kananmunat köllöttivät viattoman näköisinä lautasella. Olin hävinnyt taistelun niille jo aamulla. Ei huvittanut. Ei ollut sittenkään nälkä. Myös rahkapurkki möllötti pöydällä avaamattomana. Joo, ei ollut nälkä. Nousin tuolilta ja lähdin olohuoneeseen, mutta Alex ei päästänyt.

”Hei! Äijä! Heti takas sieltä!”
”En halua.”
”Miten niin et halua! Sä pistit ton sun äiti-tyttöystävän keittään sulle munia, niin sinähän saatana sitten syöt munia! Vähän äkkiä tänne tai mä haen sut ja se sitte muute sattuu!”
”Alex”, Ilona mutisi, mutta palasin paikalleni.
”Kuori”, Alex komensi.
”En halua.”
”Kuori tai mä nuolen sun poskea! Mä ihan varmasti nuolen!”

Laitoin kädet puuskaan, mutta Alex oikeasti tarttui molemmin käsin päähäni ja nuolaisi pitkän rannun kieli leveänä.

”HYI!”
”Mähän sanoin et täs käy näin! Nyt syö etkä jumaliste simppaile tai seuraavaks mä nuolen keskeltä naamaa!”

Tartuin turhautuneena kananmunaan ja koputin sitä pöytään. Se ei haljennut tarpeeksi.
”Uudestaan”, Alex sanoi.
Kopautin paremmin. Koko muna halkesi tuusannuuskaksi. Paiskasin sen pöytään niin että siitä tuli ihan littana ja nousin taas ylös. Kun en osannut, en osannut. Tartuin rahapurkkiin ja lusikkaan. En edes yrittänyt kantta auki, vaan löin lusikan ohuesta metallikuoresta läpi kahva edellä ja hämmensin niin että kansi repeili. Sitten nuolin lusikan kahvan ja käänsin aseeni oikein päin. Ruokaa olisi mennyt hupparille joka tapauksessa, mutta seisten sitä meni vielä enemmän, ja kun käsikin tärisi suuttumuksesta. Syödään, perkele. Kukaan ei ehtinyt sanoa oikein mitään, kun rahka loppui purkista. Koko naama tuntui sen jälkeen rahkaiselta, joten pyyhin naamani hihoihini. Niihin jäi valkoisia klimppejä ja rantuja. Rahkapurkin paiskasin Alexin eteen ja menin takapihalle likaisine paitoineni.

Mitä minä mihinkään jalkapalloharjoituksiin menisin, kun en saanut edes syötyä? Tasan en menisi. Mitä järkeä oli pukea paita päälle, kun se oli jo nyt tämän näköinen? Mitä järkeä oli olla hereillä ja päivähuoneissa, kun oli yhtä hyödytön kuin sängyssä maaten? Istuisin tässä näin niin kauan, että nuo kaksi lähtisivät. Sitten menisin takaisin sänkyyn. Peittokin oli varmasti Camillan huoneessa takavarikossa, niin ettei tarvitsisi saunatakin alla enää maata.

[OskariOsallistuja]

Vieras hevonen

Hassun värinen pää. Hassun värinen koko hevonen. Ja mallinen. Tuollainen silakka. Tuota minun pitäisi kuulemma rakastaa. Tuon kanssa olen muka tehnyt yhteistyötä. Ainakin sen nimi sopi sille. Sintti. Olihan se korkea, mutta muuten jotenkin alimittainen.

Elämä tuntui omituiselta salaliitolta. Ihan niin kuin olisin herännyt eräänä aamuna jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tuo hevonen tunsi minut ja työnteli päätään taskuihini, mutta en ollut tavannut sitä koskaan aikaisemmin. Meillä asui kilpikonna, joka oli kuulemma Milanin, mutta mistä asti hänellä oli muka ollut sellainen? Alexandra Tiederberg oli palannut jostain entisestä elämästäni kuin kummitellakseen ja käyttäytyi niin kuin olisimme pitäneet aina yhteyttä. Kaikki muukin oli koko ajan jollain lailla omituista ja vinossa. Yksityiskohdat eivät täsmänneet. Yritin ymmärtää, ja se väsytti.

En kai saanut palata omaan todellisuuteeni, jossa kaikki asiat olivat oikein ja loogisia, en ainakaan heti. Piti pärjätä tässä. Sitä varten olin hakenut tuon hevosenkin haastaan tuohon. Harjasin sitä innottomasti. Miten voi olla, että minun oma hevoseni vain katosi ja olin nyt täällä jumissa tämän oudon tamman kanssa? Laskin harjat suulin kivetykselle ja otin satulan. Se sujahti pienen tamman selkään niin kuin sahapukin selkään. Vyö oli helppo poimia ohkaisen hevosen vatsan alta. Lukko kuitenkin väisteli hihnaa, johon se kuului kiinnittää. Tuntui samalta kuin unessa, kun yrittää soittaa hätänumeroon, mutta sormet eivät vain osu näppäimiin, vaikka normaalisti osuvatkin. Ei sitten millään. Ei sitten millään mennyt satulavyö kiinni. Vaikka jännitin kättäni ihan hartiasta sormenpäihin asti, osat väistelivät toisiaan, eivätkä menneet yhteen. Ihan kuin olisin yrittänyt sovittaa kahta samannapaista magneettia yhteen. Ei millään. Päästin irti.

”Odota siinä”, sanoin oudolle hevoselle ja nostin satulavyön sen satulan päälle. Osasikohan se lie odottaa nätisti? Mistä näistä vieraista hevosista tiesi? Ainakin kuistilla oli porukkaa, niin että kyllä sitä joku kai auttaisi, jos se aiheuttaisi itselleen ongelmia.

Tallissa ohitin Marshallin, joka kantoi satulaa ja soi minulle kohteliaan hymyn. Marshall oli mennyt naimisiin kämppiksensä kanssa, joka ei yhtäkkiä ollutkaan hänen kämppiksensä niin kuin ennen. Yritin hymyillä takaisin tervehdykseksi, mutta se tuntui oudolta. Pää oli tulossa taas kipeäksi. Se oli koko ajan kipeä.

Jussin tallin ja uuden tallin välikössä olivat Eira ja Hello. Eira yritti selittää Hellolle jotain kädet aggressiivisesti viuhtoen. Hello väänteli naamaansa ja papatti huulillaan äänettömästi muka Eiraa matkien. Se oli huojentava näky. Se oli juuri sellaista kuin ennen.
”Pelasta mut Osku!” Hello parahti, kun hymyilin heille helpommin kuin Marshallille.
En mä nyt, kun mulla on Kissi suulissa, mutta tiedätkö, missä on Ilona?
”En. Ilona?” kysyin, vaikka jotenkin sattui, etten saanut kaikkia sanoja tulemaan tässä todellisuudessa. Niiden sanominen tuntui samalta kuin joku olisi käskenyt kävelemään seinän läpi. En vain onnistunut. En käsittänyt, miten. Osasin kävellä seinän vierelle, mutta törmäsin siihen aina.
”Se on tuvas”, Hello kertoi.
”Eipä oo, ääliö!” Eira korjasi ja tuuppasi Helloa hartiaan. ”Justhan se meni tonne”, hän väitti ja osoitti satulahuoneen ovea.
”No eihän menny.”
”Menipä. Sä oot vaan sokee myyrä!”
”Sä oot näätä!”

Jätin Hellon ja Eiran kiukkuamaan. Vaikka Hello sanoi Eiraa näädäksi jo ihan kunnon kiukussa, hän taputti minua samaan aikaan olkapäähän, kun menin ohitse ja avasin satulahuoneen oven.

Satulahuoneessa oli Alex, joka ropelsi Tetriksen loimea kuivumaan, vaikka ei olisi oikeasti edes yltänyt. Hänellä oli punaiset posket ja hikeä otsalla liimaamassa hiuksia.
”Noni, aiva ku tilauksesta!” hän ilahtui. ”Et viittis auttaa vähäsen kun oot muutenki tollanen jättiläinen?”
”Joo”, suostuin ja otin tummansinisen loimen häneltä. Levitin sen useamman loimen kokoiseen tilaan orrelle, jotta se kuivuisi.
”Kiitti.”
”Ilona?” kysyin Alexiltakin.
”Täällä mä oon”, kuului Ilonan ääni.
Mitä sä teet? Onks sulla joku kesken just nyt? Siivootsä sitä kaappia vai etiksä jotan? Mä ajattelin, että voisitsä tulla laittaan ton satulavyön kiinni, kun mä en nyt taaskaan muka millään saa sitä.
”Sintti.”
”Ai mitä?”
”En osaa.”
”Mitä sä yrität tehdä?”
Laittaa satulavyön kiinni, mut se ei mee tilaansa. Voisitko auttaa?
Seinällä olevassa koukussa riippui Tetriksen kostea satula. Helistin sen satulavyötä.
”Joo, mä tuun”, Ilona sanoi heti.
Huokaus karkasi minusta. Tämä toinen todellisuus oli inhottava ja täällä satoi aina.

Ei mennyt kauaa, että Sintti oli satuloitu loppuun ja suitsittu. Se pyöritteli korviaan ystävällisen innokkaana.
”Me tullaan pian Alexin kaa kattoon kun sä ratsastat”, Ilona sanoi hyvästiksi.
Älkää tulko. Saisitte te kattoa kun mä ratsastan, mutta mä en jaksa että te vahditte kun mä ratsastan. Mä en jaksa olla tällä lailla vammainen enää. Mä voin kyllä etsiä sut sitten kun mä tuun pois ja tältä pitää saada varusteet pois.
”Joo.”
”Älä mee ihan hirveen hurjasti ennen kun me tullaan.”
Kyllä mä osaan. Vaikka mun ohjasote tuntuu puurolta mun omiinkin käsiin, ilmeisesti mun jalat ja selkä toimii hyvin, enkä mä nyt kentällä höntsäämiseen muuta tarvi. Älä murehdi, en mä oo mikään vauva tai idiootti.
”Joo.”

Vieras hevonen katsoi minua korvat höröllään, kun minä katsoin sitä pidellen sen ohjia. Se oli aika kaunis tamma, kunhan silmä vain tottui. Tai no, persoonallinen.
”Tuu”, sanoin sille ja lähdin kävelemään kentälle tihkusateeseen, koska maneesissa oli oikeita ratsastajia.
Ja se tuli: seurasi kyselemättä ja kiinnostuneena. Ohjasin sen kentän keskelle ja se pysähtyi siihen nätisti niin kuin hyvin opetetut hevoset tapaavat. Rapsutin sitä ennen kuin nousin sen selkään. Olin seurannut tätä tammaa, kun Noeul oli ratsastanut. Se oli aika löysä aluksi, mutta kun kokoaisin ohjat ja ryhtyisin pyytämään siltä kunnon töitä, se ryhdistäytyisi kyllä. Oli lohdullista tietää varmasti, että osasin puhua tämän vieraan hevosen kieltä niin hyvin, että se ymmärsi minua. Se ei tuntunut seinän läpi kävelemiseltä. Se tuntui painoavuilta, pohjeavuilta, pieniltä ohjasavuilta, lukuisilta silityksiltä, rapsutuksilta, hevosen lämpöiseltä karvalta kämmenpohjia ja poskea vasten.

[OskariOsallistuja]

Olavi Susi

Oskarilla oli samanlainen itsepäinen katse kuin lapsena. Hän halusi ratsastaa, ja hän halusi ratsastaa omalla hevosellaan, jonka uskoi olevan yhä Ukko. Kun hän oli taas vaatinut hevostaan, olin kävelyttänyt hänet Hopiavuoren kuistin portailta mököttämästä sateeseen katsomaan Kissiä, jolla Noeul laukkasi pienen pentä kahdeksikkoa kentällä. Oskari katsoi ratsukkoa kiltisti, kun kerran käskin, mutta suupielet sellaisessa asennossa, että saattaisin pian saada hänet räjähtämään. Siis meidän Oskarin! Joka oli räjähdellyt viimeksi silloin, kun oiri menettämäänsä äitiä.

”Ukko”, ainoa poikani intti ja yritti taas lähteä aidalta talliin, mutta estin hänen aikeensa ottamalla häntä ranteesta kiinni.
”Kuule kun Ukkoa ei ole enää”, sanoin taas mahdollisimman lempeästi, enkä tiennyt vieläkään, pitäisikö varautua kyyneliin, huutamiseen vai totaaliseen sulkeutumiseen.
”En usko”, poikaparka sanoi, vaikkakin epäröiden. Hän pyristeli vapaaksi, mutta ei ihan tosissaan.
”Miksi mä sanoisin sulle niin kamalia asioita, jos se ei olisi totta?”

Oskari rypisti otsaansa. Hän oli aina minun pieni poikani, mutta nyt, kun hänellä oli vaikeaa, hän tuntui erityisen nuorelta ja avuttomalta. Hän ei ollut ensimmäisten kolmen elinvuotensa jälkeen pysynyt sylissä, mutta sinne olisin halunnut hänet taas sulkea. Häneen oli kuitenkin parempi olla koskematta liikaa. Vielä aikuisenakin Oskari vältteli jopa lääkäriin menemistä siihen asti, että oli ihan pakko. Ainoastaan meidän vanha kissamme oli saanut silittää ja suukotella häntä. Kuvitella: että sitä voi olla kateellinen vanhalle kollille omasta pojastaan!

”Ilona”, Oskari mutisi lopulta ja kääntyi katselemaan suulin lipan alle. Hän haroi hyödyttömästi vapaalla kädellään tallipihan suuntaan.
”Annetaan Ilonan nyt ratsastaa ihan rauhassa omalla hevosella”, ehdotin ja ohjasin Oskarin takaisin aidalle, johon hän jäi taas nojaamaan, vaikka tyytymätön olikin.
”Missä Ukko?”
”Ukkoa ei ole enää.”
”Miksei?”
”Se on hevosten taivaassa”, sanoin niin kuin lapselle, mutta ryhdistäydyin saman tien. ”Ukko kuoli. Kyllä sä muistat vielä. Nyt on onneksi Kissi!”
”Eikä.”

Sade oli kastellut Oskarin hiukset melkein mustan näköisiksi. Hän valui huonoon ryhtiin aitaa vasten ja laski sitten leukansa käsiensä päälle. Katseli hevostaan, jota ei tunnistanut. Pisaroita putoili ja valui otsalle litistyneistä lievistä kiharoista nenälle ja poskille. Oskarin äidillä oli ollut samansävyiset siniset silmät ja paksut ripset. Nenänsä se raukka oli kuitenkin saanut minulta: vähän kyömy se oli, mutta ei se minun poikaani rumentanut. Kun Oskari oli ollut ihan pieni, hän oli nukahtanut, kun olin silittänyt häntä nenästä ja otsasta. Reppana. Ojensin käteni ja silitin taas, mutta se särki koko hetken. Oskari kavahti takajaloilleen samalla tavalla kuin se hevonen, jota hän Kissin sijasta etsi.

”Mä meen!” poikani ilmoitti etusormi vihaisesti sojossa, kun oli perääntynyt jo monta askelta.
”Mihin sä meet?”
”Ilona”, Oskari ilmoitti.
”Tuuksä takas puhumaan vielä vanhan isin kaa?”
Oskari mietti hetken, eikä miettiessään näyttänyt enää ihan niin vihaiselta. ”Joo.”
”Hyvä. Onhan sulla puhelin? Soita mulle tai edes jollekin, jos sä väsyt etkä jaksa kävellä takasin.”
”Joo.”

Otsa uudelleen kurtussa ja asento vihaisessa etukenossa minun pieni poikani marssi sateen ja suulin läpi etsimään Ilonaa ihan niin kuin Ukko olisi salaa Ilonalla taskussa. En halunnut luopua Oskarista, en vieläkään, vaikka hän oli kuinka aikuinen. En kuitenkaan voisi pitää itselläni ikuisesti sitä pientä tenavaa, joka huusi iskää, kun elämä kävi ylivoimaiseksi. Jollekulle minun piti Oskari lopulta antaa. Oli vieläkin kummallista sanoa jotakuta toista Ilonaksi, mutta tämä Ilona oli vahtinut minun ainoan poikani unta joka päivä, ja tämä Ilona oli ainoa, joka kelpasi nyt minun pojalleni, kun maailmassa ei ollut hänestä enää mitään logiikkaa. Oskarilla oli joku, jonka luo mennä murjottamaan ja valittamaan iskästä: ihan oma ystävä. Mitäpä hevosista juuri nyt. Kyllä minä ja Noeul Kissin perään katsoisimme kunnes Oskari muistaisi sen taas, ja selvästi Oskarillakin oli peräänkatsoja.

[OskariOsallistuja]

Eri päivä kuin viimeinen päivä

Valoa. Joka puolella oli pelkkää valoa. Se särki silmiä, ihoa, kurkkua, korvia, joka paikkaa. Halusin sen valon pois, mutta se oli joka puolella, enkä osannut tehdä sille mitään. Sieltä jostain kuului Ilonan ääni, joka oli ensin tasainen, mutta alkoi sitten muuttua kimeämmäksi ja kiihkeämmäksi. Erotin, että ääni sanoi Oskari, ja sitten muita sanoja. Räpytin vimmatusti silmiäni. Valo tuli ikkunoista. Selkä ikkunoihin päin istui Ilona ja piteli jonkun kättä. Minun kättäni. Hän puhui ja tuijotti minua, enkä pystynyt tehdä muuta kuin tuijottaa takaisin. Korvissa vinkui. Tuntui kuin olisin hukkunut juuri kylmään veteen.

”Kuuletsä Oskari?” ymmärsin Ilonan lopulta kysyvän.
”Joo”, yritin sanoa, mutta vaikka sain liikutettua huuliani, kurkusta ei tullut mitään ääntä. Koko kurkku tuntui olevan täynnä jotain karheaa. Kieli oli kuivunut kiinni kitalakeen
”Oskari?”
Yritin nyökyttää, mutta päätä särki ihan hirveästi. Puristin silmät kiinni, etten oksentaisi, ja Ilona puristi vaativasti kättäni.
”Oska — mä painan tätä hälynappia, joo –”
Olisin halunnut sanoa, että ei. Olin sairaalassa. Sen haistoi ilmasta, tunsi karheista lakanoista, kuuli hiljaisesta laitteiden piipityksestä ja näki ihan liian kirkkaasta valosta. En halunnut hoitajia enkä halunnut lääkäreitä. Halusin vettä. Halusin, että isä tulee. Siitä huolimatta en voinut tehdä mitään, kun Ilona painoi nappia.

Hoitajan kutsuminen oli oikea ratkaisu, vaikka en olisikaan halunnut. Hän sanoi olevansa Anne ja huolehtivansa, että isä tietäisi, että olin hereillä. Tuli heti hieman vähemmän säpsy olo. Sain myös vettä, jota en pystynyt juomaan ennen kuin Ilona hoitajan lähdettyä keksi, että tarvitsin paitsi pillin, myös hänet pitämään minulle kuppia. Olisin halunnut juoda vielä paljon lisää, mutta hoitaja oli määrännyt, ettei liikaa kerralla.

Ilona puhui. Aluksi yritin keskittyä kaikin voimin. Kuulemma olin pudonnut hevosen selästä. Niinhän se olikin. Ukkohan oli tosiaan pillastunut… Jalkani murtui… Minähän näin kaiken sen… Ei, vaan ei se voinut niin mennä. Miksi olisin nähnyt sen? Ei kai minulla edes ollut kipsiä? Päätin murehtia asiaa myöhemmin, sillä Ilonan mukaan hevoseni voi hyvin.

Janotti edelleen, mutta vielä enemmän väsytti. Annoin silmieni painua kiinni ja Ilona lakkasi puhumasta sanoja, joita en enää jaksanut ymmärtää. Oli pehmoinen olo, sellainen kuin lapsena saunan päälle omissa puhtaissa lakanoissa. Annoin unen tulla, mutta tunsin taas hukkuvani ja oma ruumiini säpsäytti minut hereille. Etsin Ilonaa ja tunsin sydämensykkeeni rauhoittuvan hieman, kun hän oli sittenkin yhä samalla tuolillaan. Silmäni painuivat uudelleen kiinni ja upposin lämpöiseen sänkyyn vain säpsähtääkseni taas hereille.

Jotenkin tunsin sisälläni, että nyt oli eri päivä kuin viimeinen päivä, jonka muistin. Olin ilmeisesti nukkunut monta päivää, mutta silti väsytti. Samalla pelotti nukahtaa. Mitä jos nukkuisin taas monta päivää, tai mitä jos en heräisi ollenkaan?

”Nuku vaan”, Ilona kehotti lempeästi kuin äiti.
Yritin kääntyä kyljelleni, mutta ei siitä mitään tullut. Ilona katseli hetken silmiään siristäen ja nousi sitten vetämään minua kömpelösti olkapäästä. Sain työnnettyä toisen käteni tyynyn alle. Ilona otti empien toisesta kiinni.
”Nuku vaan”, hän toisti.
Hinkkasin poskeani tyynyä vasten niin että tyynyyn muotoutui sopiva kuoppa. Sitten suljin silmät ja vedin Ilonan käden omani mukana leukani alle. Kuulin hänen siirtelevän tuoliaan parempaan asentoon ennen kuin nukahdin.

[OskariOsallistuja]

9

Oskarin tallinmuotoisessa vankilassa avautui jälleen yhden karsinan ovi. Se sijaitsi hyvin lähellä ulko-ovea, jonka äärellä Oskari odotti. Tilanne ei tuntunut Oskarista enää kummalliselta tai odottamattomalta, vaan hän tahtoi vain nähdä, mitä karsinassa oli. Samassa hän olikin sen ovella, ja kuten moni muukin karsina, se oli täynnä Oskareita ja täynnä muitakin ihmisiä.

Yksi Oskari istui Milanin harmaalla sohvalla Ilmajoella. Itkevä Milan nojasi sen Oskarin olkapäähän, ja vaikka tuo Oskari puri huultaan silmät hätääntyneen suurena, hän kietoi kuitenkin käsivartensa Milanin ympärille ja silitti tämän selkää emmittyään vain hetken. Oskari ei halunnut katsoa enempää tätä sohvaa ja noita ihmisiä, koska vaikka hän olisi kuinka halunnut, hän ei olisi voinut tehdä karsinassa mitään parhaan ystävänsä hyväksi.

Toisella sohvalla, toisena päivänä röhnötti sivuttain toinen Oskari. Häntä vastapäätä, kuin hänen peilikuvanaan, makasi samalla tavalla Camilla, toinen hänelle rakkaimmista ihmsistä maailmassa, pukeutuneena Oskarin tapaan verkkahousuihin ja suureen huppariin. Televisio oli äänekäs, kun sitä keskittyi kuuntelemaan, ja sieltä tuli jalkapalloa. Oskari irrotti toisen säärensä siitä solmusta, jossa hänen ja Camillan jalat sohvalla olivat sikin sokin, ja tökki varpaallaan Camillaa polveen käsi ojossa, vaikka ei irrottanutkaan katsettaan televisiosta. Camilla katsoi pitelemäänsä popcorn-astiaa, mutta sen ojentamisen sijaan potkaisi Oskaria reiteen.
”Susi on hyvä ja pyytää nätisti eikä potki siinä!” hän rähähti, ja kun Oskari oli hetken hieronut reittään, hän ryhtyi potkimaan Camillan takapuolta niin että popcornit pirisivät pitkin poikin. Sitä näkyä Oskari olisi halunnut katsella vaikka ikuisesti, ja molemmat sohvalla olijat jatkoivat toistensa potkimista paljain varpain.

Kolmas Oskari istui kolmannella sohvalla Alexin vieressä. Alexin toisella puolella istui Ilona. Alex paasasi pää selkänojan varassa retkottaen jotain joistakuista, joiden nimi oli Juitsarit, mutta Oskari ja Ilona eivät näyttäneet kuuntelevan ihan kunnolla. Ilonalla oli mustaa kahvia, jonka ylitse hän vilkaisi Oskaria ainakin kolmesti, kun tämä ei huomannut. Oskarilla oli hupparinsa naru, jota hän vuoroin pyöritteli käsissään ja vuoroin hieroi huuliaan vasten, ja vaikka hän oli katselevinaan Alexia, hänen katseensa kävi Ilonassa aina kun tämä ei huomannut. Tuo Oskari ja Ilona huvittivat sitä Oskaria, joka seisoi karsinan ovella ja katseli sisään.

Eri Oskari istui samalla sohvalla toisaalla. Hän oli etukumarassa ja pureksi vimmatusti valkoisiksi menneitä huuliaan. Vierellä oli Outi, jonka sormet nyppivät sohvatyynyä Oskarin ja Outin välissä. Se käsi tuntui vievän kaiken Oskarin huomion. Monta kertaa Oskari liikahti kuin tarttuakseen siihen, mutta päätyi aina tekemään jotain muuta. Hän silitti olemattomat rypyt polveltaan, rapsutteli niskaansa, poimi yhtäkkiä lattialta Mielikin pallon, venytteli mahtavasti… Lopulta se Oskari päätyi nousemaan sohvalta, kävelemään karsinan nurkkaan ja katoamaan.

Suurin osa Oskareista oli kuitenkin suuren ihmislauman ympäröimänä, eikä istunut sohvalla, vaan pirtinpöydän ääressä. Juuri mikään noista Oskareista ei puuhannut mitään erikoista. Osa piteli kahvikuppia, osa selasi kännykkää, osa luki lehteä ja osa seurasi ympärillä käytävää keskustelua. Melkein jokainen noista Oskareista näytti seesteiseltä ja rauhalliselta. Hartiat lepäsivät rentoina, silmät seurasivat äänessä olevia luonnollisen näköisesti ja sormet lepäilivät kahvikuppi, lehti, puhelin, mikä tahansa otteessaan liiaksi liikkumatta.

Oskari halusi mennä karsinaan ja jäädä sinne. Hän halusi liittyä minkä tahansa ihmislauman ympäröimän Oskarin seuraan ja muuttaa asumaan muistoonsa. Hän ei kuitenkaan voinut astua sisälle karsinaan. Sen sijaan ovi sulkeutui. Pitkäksi toviksi Oskari jäi sen eteen ja kaipasi kaikin voimin sisään.

Omituisessa tallissa oli paljon valoa ja elämää. Alkupään karsinoista moni oli pimeä, mutta niin sen kuului mennäkin. Enemmän Oskaria huolettivat loppupään karsinat, joista jotkut olivat pimeinä. Tallin ulko-ovi oli kuitenkin auki ja ulkona oli kirkasta. Ovella juteltiin, ja Oskari tunnisti Jannan, Rasmuksen ja Ellin äänet ennen kuin ne hiljenivät.

Oskari odotti ovella yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Sen aikana hän kuuli isänsä puhuvan ulkona. Kun hän kuunteli tarkasti, hän ymmärsi, että kyse on hevosista. Hevosilla oli kaikki hyvin, kaikilla oli kaikki hyvin. Oskarilla oli rauhallinen olo, joka jäi jäljelle, vaikka isän ääni lakkasi lopulta kuulumasta.

Jonnekin kirkkaaseen hiljaisuuteen kaikessa rauhassa katseltuaan Oskari kuuli taas tutun äänen. ”Moi Oskari”, Ilona sanoi. ”Mä ajattelin et me voitas tänään lukee taas yks luku, jos siis sulle sopii.”

Oskari vilkaisi vielä kerran tyhjiä karsinoita takanaan, mutta astui sen jälkeen ulos tallistaan, vaikka kaikki se valon määrä sattui silmiin, tärykalvoihin, ihoon, keuhkoihin, joka paikkaan.

Jannan merkki

[OskariOsallistuja]

Aika kova, Ilona. Mä olin varma, ettei kukaan keksi, että Oskari osaa haistaa. Palkinnoksi salaisia lisävihjeitä.
8/10 on saavutettu. 8/10 mitä? En kerro. Oskari voi herätä, jos haluatte, mutta jos palat 9 ja 10 puuttuu, se herää tällaisena. Peliaikaa on ihan ylihyvin jäljellä, kun mä luulin, että meillä menee tässä vähintään jouluun.

8

Oskarin pimeässä tallinmuotoisessa vankilassa tuoksui… Elämältä? Elämä tuoksui makealta ja kitkerältä samaan aikaan, ja Oskari osasi tunnistaa vaikka miten monta tuoksua. Nuo tuoksut, nuo kumin, hien, ummehtuneen ilman ja jostain syystä mansikan tuoksut, kuuluivat paikkaan nimeltä Otsonmäen Maapohjahalli. Siinä hajussa kuului olla joukko poikia — joukko nuoria miehiä — ja Oskari ja pallo. Myös ruohon tuoksu ja tavallaan suolainenkin tuoksu kuuluivat yhteen pallon kanssa. Kukkainen, vähän tympeä mutta lohdullinen tuoksu oli Oskarin äidin, jonka kasvoja Oskari ei millään muistanut. Äiti kuului kotiin, jossa tuoksui myös pesuaine ja Oskarin kissan metsäinen tuoksu. Muovinen haju ja selittämätön kiiltävä uuden tuoksu kuuluivat Tervajoen Ala-asteelle.

Oskarin ympärillä talli täyttyi. Sinne kuului hevosia, jotka tuoksuivat heinältä ja vähän pölyltä. Niitä oli monessa karsinassa Oskarin edessä ja takana. Takana oli muutamia poneja, jotka kurkkivat kaikin voimin kaltereistaan, mutta pienimmästä, siitä mustasta, ei näkynyt silti kuin tupsu harjaa ja korvankärjet. Sen nimi oli Harald. Oli Oskarin takana myös kaksi suomenhevosta, vaikka valtaosa noista hevosista olikin solakoita puoliverisiä. Edessäpäin olevien hevosten hahmoja Oskari ei erottanut tarkemmin, mutta puoliverisiä hahmot taisivat olla.

Oskari katsoi oikealle ja vasemmalle. Siinä oli monta tuttua turpaa. Harmahtava hevonen oli suomenhevonen, ja sen nimi oli Typy. Talvisin se oli vaaleanruskea, kesäisin hopeinen, mutta se ei tuntunut Oskarin hevoselta. Suuret puoliveriset olivat Tetris ja Jussi, melkein saman näköisiä molemmat, mutta eivät tarpeeksi tuttuja ollakseen Oskarin hevosia. Hevonen hänellä kuitenkin oli jossain, se oli yhtä varmaa kuin että hänellä oli kissa.

Oskari meni umpimähkään yhden hevosen karsinalle, sillä hän tiesi, että se aukeaisi. Joka ainoa karsina, jossa paloi valo, aukeaisi kyllä. Ovella kurkki melkein musta hevonen, joka veti häntä kaikkein eniten puoleensa.

Kun karsinan ovi aukesi, sisällä ratsasti Oskari sillä melkein mustalla hevosella. Sillä Oskarilla oli yllään musta siisti takki. Oskari muisti, että sen luokan oli voittanut Ilona Susi hevosellaan Google Me… Mutta seuraavan luokan, pelkästään kuukauden kuluttua, kun lehdet alkoivat muuttua oransseiksi… Sen luokan voittivat Oskari Susi ja Google Me, ja sitä ratsastettiin samaan aikaan samassa karsinassa. Tuolla nurkassa Oskari harjasi tuota hevosta, tuolla radan reunalla venytti sen etujalkaa, tuolla nojasi laiskasti sen kylkeen ja söi mustia salmiakintuoksuisia Rolloja… Google Me taisi olla Oskarin hevonen.

Oskari ei olisi malttanut lähteä siitä karsinasta, mutta lopulta sekin meni kiinni. Google Me kurkotteli oven raosta ja jäi hinkkaamaan turpaansa kaltereita vasten, eikä mennyt minnekään.

Oskari ei voinut koskea hevoseensa, joten hän lähti ulko-ovelle. Ulkona tuoksui kahvi. Ovi oli raollaan, mutta silti Oskari empi. Monta karsinaa ammotti mustina ja tyhjinä, eikä se tuntunut hyvältä. Jääminenkään ei tuntunut hyvältä. Aikaa oli kulunut liikaa, ja se oli olemassa.

[OskariOsallistuja]

7

Oskari keskittyi ollakseen olemassa oudossa, hämärässä tallissa, johon ei muistanut koskaan astuneensa. Kun olemassaolon pinnistely väsytti häntä, hän yritti muistaa kuunnella ääniä, jotka juttelivat tallin katolla jollekulle — ehkä toisilleen, ehkä hänelle. Hän ei tunnistanut sanoja, ei edes yhtä, mutta hän piti äänistä. Ne tuntuivat tutuilta, ja siinä oudossa paikassa tuttu tuntui turvalliselta.

Jossain vaiheessa Oskarin olemassaoloa tallissa aukeni taas yksi ovi. Oskari tiesi jo, mitä odottaa, ja pian hän olikin ovella ja katsoi itseään: valkoiseen, siniraidalliseen verkkatakkiin pukeutunutta, luisesta ja venytetystä olomuodostaan päätellen teini-ikäistä itseään. Tuolla Oskarilla oli hiukset toiselta puolelta lytyssä niin kuin hän olisi ottanut päiväunet — tai niin kuin hän ei olisi huomannut ollenkaan asetella hiuksiaan aamulla. Hän istui loisteputkien alla ankean, liinattoman, pitkän pöydän ääressä, jonka ympärillä oli vaikka kuinka monia saman ikäisiä kasvottomia hahmoja.

”Me mennään viikonloppuna Vaasaan”, joku poika kertoi Oskarille ja söi karsinassa sellaista pinaattilätty-pastasalaatti -yhdistelmää, että se kuului varmasti jonkin laitoksen ruokalaan.
”Vaasaan?” Oskari kysyi oman annoksensa ääreltä tätä poikaa vastapäätä.
”Mm. Mennään yhentoista junalla ja käydään kaupoilla. Sitten… No. Tavataan Ella ja Linnea siellä jossain päivän mittaan, kun mä oon kerran menny lupaamaan niille. Mennään illalla leffaan ja tullaan sit sillä viimesellä, mikä se nyt on, ysin junalla, takas.”
”Ai.”

Tuo Oskari yritti hymyillä. Se oli tekohymyä, ja sen paljasti Oskarin nenä. Hänen suupielensä ja silmännurkkansa olivat asianmukaisesti rypyssä, mutta nenänvarsi ei käpristynyt sellaiseen kurttuun kuin silloin, kun hänellä oli oikeasti mukavaa. Niinhän se isäkin oli tavannut sanoa Oskarille — sun nenän asennosta näkee, että sä valehtelet. Samaa sanoi se joku poika… Joka oli tuttu — mistä? Hän kuului eri muistoon, mutta Oskari ei muistanut. Sillä pojalla oli mulkosilmät, pörröpää ja — ja — koira? Mutta tämä Vaasaan menevä poika oli eri. Tällä oli vaaleat hiukset, ihan suorat, ja tämän nimi oli Lauri, taatusti oli, koska vain Laurilla oli kulmakoru. Sille oli joskus naurettu… Joskus edellisessä elämässä.

Karsinassa laitoslounastaan syövä Oskari painoi katseensa lautaselleen piilottaen pettymyksensä. ”No kuulostaa siltä et teille tulee kiva päivä”, hän sanoi.
”Siis hä?” se vaalea poika hölmistyi. ”Eiku mitä sä meinaat? Siis että mennäänkö me?”

Oskarin silmät levisivät, mutta hän tuijotti määrätietoisesti ruokaansa.

”Ai sä niinku kysyit mua? Et me mennään Vaasaan?”
”No joo joo!”
”Ai mua — ai — no — siis — joo!”
”Että mennään? Yhentoista junalla?”
”Joo! Tai siis — joo.”

Karsinan ovi meni kiinni Oskarin edestä. Se toinen Oskari ja vaalea poika, jonka nimi oli Lauri, jäivät karsinaan. Oskari muisti. Hän pystyi yhdistelemään asioita. Tuo oli ollut hän, ja tuo hetki oli muuttanut häntä. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun Oskari oli erikseen pyydetty mukaan johonkin, joka ei ollut jalkapalloa. Johonkin sellaiseen, jossa Oskari ei ollut edes hyvä. Vaasan reissu ei ollut ollut mitenkään fantastinen: kaupoilta ei ollut löytynyt mitään merkittävää, he olivat syöneet BigMacit ja Oskarin päätä oli särkenyt hieman. Elokuva oli ollut tyttöjen valitsema, jotain hömppää, ja Oskari oli istunut ihan reunalla. Siitä huolimatta se oli ollut hänelle maailman tärkein päivä silloin.

Oskari kuunteli tallin katolta kuuluvaa puhetta rauhallisena, vaikka ei ymmärtänyt sanoja. Ääniä oli monta, ja ne muistuttivat koko ajan, että hänen piti päästä pois tästä oudosta, pitkästä tallista. Hän ei enää pinnistellyt ollakseen olemassa, vaan vain oli, sillä hän muisti, kuka oli. Hän oli Oskari Susi, numero kahdeksan, tykkäsi kissoista ja pelasi laitahyökkääjänä. Hän oli pettymys, viallinen ja joskus yksinäinen, mutta tuolta tallin katolta kuului niiden ääniä, joiden mielestä Oskarillakin oli oikeus, ellei peräti velvollisuus, olla olemassa. Tallin päädyssä olevasta ovesta hän pääsisi pois täältä, mutta karsinat käytävän varrella olivat pimeitä ja Oskari tunsi olevansa koiperhonen.

Sonjan merkki. Nyt ollaan ajan tasalla näissä.

[OskariOsallistuja]

6

Oskari jaksoi olla olemassa omituisessa paikassaan, joka alkoi tuntua vankilalta. Hän oli nähnyt itsensä monenlaisena: lettipäisenä, murheellisena, pikkuisena, vihaisena. Hän ei kuitenkaan muistanut, mikä niistä versioista hän oli oikeasti, vai oliko enää mikään. Oskari oli pitänyt käsivarsillaan rimpuilevaa mustakorvaista kissaa, mutta ei löytänyt käsivarsia, joita olisi voinut liikuttaa. Hän oli juossut rappusia, mutta ei tuntenut minkäänlaisia jalkoja, joilla kävellä. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin joko jatkaa olemassa olemista tai lopettaa se. Kun pitkän tallikäytävän päässä oli näkynyt ovi, Oskari oli päättänyt olla olemassa niin kauan kuin vielä jaksaisi. Siitä omituisesta tallista oli mahdollista päästä pois, vaikka karsinarivistö oli loputon.

Aikaa ei ollut, mutta sitä kului, tai ehkä ei. Oskari oli samaan aikaan lapsi ja aikuinen, mutta ei vielä vanha, tai ehkä hän oli ollut joskus lapsi ja aikuinen. Kun hän tunsi käytävän perällä olevan oven lipsuvan taas näkymättömiin, hän ajatteli sitä kaikkea, minkä muisti. Sen kissan ja jonkin pallon oli oltava avain kaikkeen. Niiden täytyi olla Oskarin persoonan tärkeimmät palaset. Oskari oli kissa ja pallo, jolla oli isä, ystäviä, kavereita… Isä… Kissa… Oliko Oskarilla ollut vielä muuta?

Yksi karsinan ovi avautui rysähtämällä ja sieltä kimposi pallo käytävälle asti. Oskari olisi halunnut sen vaistomaisesti itselleen, olisi halunnut juosta sen perään, mutta päätyikin karsinan ovelle. Sieltä juoksi siniseen pelipaitaan pukeutunut pelaaja, joka palasi nopeasti Oskarin silmien eteen odottamaan, että saisi heittää pallon peliin. Sen selässä luki valkoisella

8
SUSI

ja sen polvissa oli ruohotahroja ja nirhaumia.

Pallo lensi peliin ja sinne säntäsi pelaajakin. Oskari tiesi, vaikkei tiennyt mistä tiesi, että tuo pelaaja pelasi keskikenttää, vaikka olisi yleensä ollut hyökkääjä. Syy väärän paikan pelaamiseen oli vastustajajoukkueessa. Nuo vihreät paidat tarkoittivat jostain syystä sitä, että keskikenttä tarvitsi vahvistusta. Oskari ei muistanut miksi, mutta tunsi tietävänsä tämän pelin säännöt.

”OSKARI!” karjahti kentän reunalta joku, jonka nimi oli ihan varmasti Aleksi, kun pallo myöhemmin uudelleen lensi valkoisen viivan ylitse. ”JAKSAKSÄ VIELÄ?”
Kentän 8, SUSI, Oskari, näytti peukaloaan, vaikka ei olisi ilmeisesti malttanutkaan, eikä jalkojensa vapinasta päätellen jaksanutkaan oikeasti.
”MENE SITTE! TÄÄ ON SUN PALLO OSKARI!”

Oskarille tuli mieleen joku eläin tuosta, joka pelasi. Joku iso eläin. Sillä eläimellä oli rautaa suussa, vaikka se outo ajatus olikin, ja sen suu vaahtosi, mutta se ei olisi halunnut lopettaa, niin kuin ei pelaajakaan. Hän vei väkisin pallon mukanaan, tunkeutui röyhkeästi hyökkäyksen puolelle, syötti pelaajalle numero 12, SARANPÄÄ, sai pallon uudestaan, taklatt — eikä taklattu — syötti uudelleen samalle — MAALI, maali! Oli muuten pelin eka maali, Oskari tiesi, ja peli oli vaikka kuinka pitkällä jo!

”OSKARI! TÄNNE! Samuel nyt, mee.”

Oskari katseli lempeästi sitä versiota itsestään, joka hölkkäsi valmentajan luokse pelaajan 11, TUOMIKYLÄ hölkätessä vastaan kentälle päin. Sitä, joka kuunteli omiin polviinsa käsillään nojaten valmentajan muminaa ja nyökytteli ennen kuin sai mennä muiden poikien luokse ottamaan vesipullonsa. Muut takoivat tätä Oskaria selkään, mutta unohtivat puuhansa pian, kun kaikki seurasivat yhtenä rykelmänä nurmikolla istuen peliä.

Pelaajat jäivät toisiaan tuuppien ja kannustaen karsinan oven taakse, kun se sulkeutui, mutta Oskari muisti, mikä oli Oskarin pallo. Jalkapallo ei ollut peleistä jaloin, mielenkiintoisin tai mukavinkaan, mutta se oli hänen omansa, ja hän muisti, millaista oli kuulua muiden joukkoon kenenkään kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Oskarin oli pakko päästä vielä joskus ulos siitä omituisesta tallista.

Talli oli tyhjä ja melko pimeä, mutta loputtoman käytävän päässä oli ihan varmasti ovi. Käytävällä oli roskia: heinää, puruja. Joku oli jättänyt karsinoiden ovien pieliin tavaraa Oskarin takana, vaikka hän ei ollut huomannut kenenkään käyneen paikalla. Siellä oli sellainen pitkä keppi — varmaan sillä oli leikitetty kissaa. Jonkun hanskat olivat. Varmaan ne olivat jalkapallohanskat, vaikka aika ohkaisilta ja olemattomilta näyttivät maalivahdin käsiin. Jotkut kumpparit olivat jääneet tuonne, ja joukko vilttejä karsinoiden oviin, ja erityisen typerästi muotoiltu harava kottikärryihin.

Oskari oli ollut nuori mies joskus, pettymys kaikille, paitsi jalkapallokentällä. Hän muisti, että oli käyttänyt mielellään pehmoisia, hieman liian isoja huppareita ja tavannut olla huolissaan hiuksistaan aina, kun ne kasvoivat sen yhden kriittisen sentin pidemmiksi ja koskettivat kaulusta niskasta. Joskus hän oli ollut joku, josta oli pitänyt itse, ja nyt hän keskittyi määrätietoisesti olemaan olemassa.

[OskariOsallistuja]

4, 5

Oskari ei odottanut. Hän toivoi, että omituisen pitkässä, pimeässä tallissa avautuisi taas yksi ovi, mutta ei uskaltanut odottaa sitä. Siinä yksinäisessä pimeydessä aika oli pitkä, tai ehkä lyhyt, tai ehkei sitä ollut olemassa. Vuorokaudet eivät vaihtuneet ikkunoiden takana, mikäli ikkunoita edes oli.

Tallin katolla jutteli jo monta ääntä, mutta kuunneltuaan niitä yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta Oskari kuuli yhden äänen lisää. Senkään sanat eivät tuntuneet edes etäisesti tutuilta, mutta Oskari oli oppinut etsimään avautuvaa ovea, vaikka ei ymmärtänytkään puhetta. Yksi aukenikin pitkän matkan päästä edellisistä ja toinen sen jälkeen hieman epävarmasti niin kuin ei olisi osannut päättää, olisiko auki vai ei. Oskari osasi haluta mennä ensimmäiselle ja olikin jo siellä.

”Ja huomenna olis sisäliikkaa?” isä kysyi karsinassa pleikkari kakkosta pelaavalta Oskarilta.
”Joo. Eiku luistelua. Pojat pelaa lätkää”, vastasi Oskari ja kuulosti kamalalta äänenmurroksensa takia.
”Meinaakko lintsata?” isä kysyi.
”Joo. Mut vaan liikkatunnit. Mä meen siks aikaa kirjastoon vaikka.”
”Selvä pyy.”

Oskari ei ymmärtänyt, miksi tuo versio hänestä, joka pelasi, ei halunnut liikuntatunnille. Hän muisti etäisesti, että hän oli ehkä pitänyt liikunnasta, tai ehkä se oli ollutkin joku tuon videopelin hahmo. Aivan niin kuin Oskari olisi joskus harrastanut jotain liikunnallista… Mutta ei kai.

Ihan saman näköisen Oskarin paikka oli luokassa takarivissä varmaan koska hän oli aika pitkä. Se Oskari piti tarkasti silmällä opettajaa, joka lopetteli matematiikan tuntia kirjoittamalla taululle kotitehtäviä sellaisilla merkeillä, joita ovensuusta katsova Oskari ei osannut lukea.

”Meeri ei tuu varmaankaan koko loppuviikolla sitten”, opettaja sanoi, ”niin että mä oon täällä sijaistamassa, siis teidän kaa ainakin tän viikon. Mutta nyt ennen kun kerhot alkaa niin pojat saa lähtee mun kaa vaihtaan jo luistimiin ja tytöt jää pihaan oottaan että Emilia päästää teidät — mitä Ilona?”

Takapulpetin pojalla oli käsi pystyssä.
”Mulla on, mä oon, tai siis mun on huono olo”, Oskari valehteli niin ettei pystynyt edes katsomaan uutta sijaisopettajaa.
”Vai sillä lailla. No. Pojatkin pihalle! Oottakaa mua siinä lipan alla. Sä jäät tähän.”

Karsinan reunalla taisi olla jokin toinenkin ovi, koska kaikki muut lapset ryhtäsivät samaan nurkkaan ja katosivat. Uusi opettaja katsoi Oskaria mietteliäänä ennen kuin kiersi vanhanaikaisen pöytänsä, käveli oppilaansa luokse ja istui tuolille hänen eteensä.

”Sä oot melkein kaikki liikuntatunnit poissa”, opettaja totesi.
”Mm.”

Pulpetissaan istuva Oskari tuijotti kiinteästi pöytää ja puristi kämmeniään yhteen polviensa välissä. Opettaja rapsutti partaista leukaansa hetken aikaa.

”Kuule Ilona.”
”Mm.”
”Onks sulla joku toinen nimi, jota sä mieluummin käytät?”

Karsinan ovelle asti näkyi, miten ymmyrkäiset Oskarin silmät olivat, kun hän nosti katseensa saman tien opettajaansa. Opettaja hymyili. Pian hymyili Oskarikin.

”Mä oon Oskari.”
”Hyvä homma. Siellä luistelukopissa on Oskari muutama pari hokkareita. Meepä hakemaan suurin piirtein sopivat. Ne on tylsät ja kaikkea, mutta eiköhän ne yhden tunnin mee. Muut pojat odottaa jo sua.”
”Ai oikeesti?”
”Joo joo, nyt nopeesti ulkohousut jalkaan ja takki päälle.”
”Mitähän Emilia sanoo…”
”Ei se mitään sano. Mitä se sille kuuluu?”

Kun Oskari juoksi tiehensä pulpettinsa äärestä, karsinan ovi painui kiinni. Käytävällä katseleva Oskari oli varma, että hän piti liikunnasta — tai ainakin oli pitänyt silloin, kun oli ollut jossain tämän tallin ulkopuollella. Jääkiekko ei ollut ollut hänen lajinsa, mutta hän muisti etäisesti, että oli joskus osannut sitäkin. Niin kuin koripalloa, pesäpalloa, lentopalloa, jalkapalloa ja sählyä. Pallo — jokin pallo oli varmasti Oskarin juttu.

Kissa ja pallo. Niistä Oskari piti. Niin sen täytyi olla. Isästäkin hän piti. Hän ei ollut aivan varma, kuka oli, mutta nämä asiat hän tiesi varmasti. Hän ei epäröinyt ollenkaan kurkistaessaan seuraavan auenneen karsinan ovesta.

Karsinassa maukui se sama mustakorvainen kissa, jonka Oskari oli jo tavannut. Se oli vain isompi. Se yritti pyristellä karkuun tietokonetuolissa istuvalta Oskarilta, joka itsepäisesti näytti joko tietokoneen ruutua sille tai sitä tietokoneen ruudulle.

”Söpö!” joku tyttö sanoi kaiuttimista.
”Se on Jari Litmanen”, Oskari kertoi tietokoneelle.
”Eikä oo! Miks se on Jari Litmanen!”
”Emmä tiiä. Mä olin aika pieni kun mä sain sen.”

Sitä tyttöä kaiuttimissa nauratti. Hänen kuvansa liikkui hieman katkonaisesti ja pikselöityneinä tietokoneen ruudulla. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset ja vihreät silmät.

”Me ollaan taas oltu tässä vaikka miten monta tuntia”, kaiuttimista kuului lähes haikeasti.
”Niin vissiin…” mutisi Oskari.
”Mä en viittis millään mennä nukkumaan. Monen aamu sulla on?”
”Mulla alkaa heti kasilta koulu.”
”No voi vitsi. Mulla olis ollu kymmenen aamu. Mut sit me kyllä lopetetaan nyt jos sä kerran meet kasiksi.”
”Eiku kyllä mä voin vielä valvoo…”
”Pöh, etpä valvo! Mä soitan sulle kyllä huomenna!”

Tietokone vaihtui, Oskarin ryhti huonontui, hiukset lyhenivät ja paitakin vaihtui niskaan tiukasti käärityksi punaiseksi viltiksi. Uusi Oskari huokaisi. Profiilikuvassa, jonka hän klikkasi auki, oli vihreäsilmäinen tyttö, ja kuvan päällä oli punainen täppä. Kuva katosi, kun joku lähetti viestin. Kaiuttimista kuului hiljainen merkkiääni.

”moi!” joku tervehti.
”Terve”, Oskari kirjoitti vastaukseksi.
”mä kysyn taas vaikka mä tiedän mitä sä vastaat. tuutko tänään mun kanssa video puheluun?”
”En mä halua”
”mikset?”
”Mä oon pettymys”
”no jos sä et halua niin ei. miten meni jalka pallo harkat tänään? niin ja miten siinä hissan kokeessa kävi?”

Kun karsinan ovi painui kiinni, Oskari rypisti otsaansa ja yritti kovasti muistaa. Hän tykkäsi kissasta ja pallosta ja isästä. Hän oli olemassa, ja muitakin ihmisiä oli olemassa. Muita ihmisiä olivat Miika, Iskä, vihreäsilmäinen Veera, mutta oli heitä muitakin. Yhden kanssa hän oli kävellyt Kyrönjoella, yksi oli antanut hänelle simaa… Yhdellä oli iso rako etuhampaiden välissä… Yhdellä oli punainen tukka. Yksi lauloi koko ajan, siis ihan koko ajan, pienimmänkin ärsykkeen saatuaan. Ja vieläkin oli varmasti muita. Oskarilla oli — ystäviä — kavereita — perhekin. Niiden lisäksi Oskarissa oli jotain vialla. Hänessä oli jotain niin pahasti pielessä, että toinen noista karsinan tytöistä — se Veera — oli kadonnut kuultuaan, ja toinen — Oskari muisti — toisen kanssa Oskari vain lähetteli viestejä niin kauan kun oli olemassa — mikä se olikaan — MSN Messenger.

Monessa karsinassa paloi valo, vaikka ovet olivat kiinni. Takana olevista karsinoista silti enemmän oli pimeinä kuin valaistuina. Edessä olevista karsinoista joka ainoa oli musta. Oskari oli kuitenkin kulkenut jo jonkin matkaa, ja mustien karsinoiden takana, pitkän käytävän toisessa päässä oli kuin olikin olemassa ovi.

Marshallin merkki. Valitettavasti tai onneksi (päättäkää itse) näitä on olemassa pataljoona lisää.

[OskariOsallistuja]

3 / ..?

Oskari oli ollut pitkässä, loputtomassa tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Vaikka hänelle ei ollut olemassa aikaa, hän muisti olevansa olemassa, ja kahdessa karsinassa paloi valo. Liian siistillä käytävällä näkyi muutama puruhiukkanen niin kuin joku, ehkä kissa, olisi käynyt valaistuissa karsinoissa. Joku puhui, mutta Oskari ei kai kuullut, tai sitten hän ei ymmärtänyt sanoja. Yhden äänen hän kuitenkin erotti ja tunnisti. Se oli naurua, jonkun tutun naurua.

Oskari muisti Miika Rossin ja jonkun, jonka nimi oli isä, mutta nauru ei sopinut yhteen kummankaan kanssa. Hän mietti, kenelle nauru kuului, mutta ehti miettiä ehkä vain sekunnin, tai ehkä vuosikausia ennen kuin erään karsinan ovi avautui. Puhe jatkui jossain kaukana, jossain tallin katossa ehkä, mutta Oskari tiesi, että hänen oli katsottava kolmanteen karsinaan. Samassa hän oli jo sen ovella, tai ehkä hän olikin seissyt siinä koko ajan.

Karsinassa oli monta Oskaria, monta isää ja monta muuta lasta.

”En mee, en mee, en mee kouluun!” yksi Oskari ulvoi ja huusi niin kuin olisi ollut veden alla.
”Ei siellä kuinkaan käy! Koita nyt rauhottua ja kuunnella! Voit pistää noi sun uudet kynät tonne penaaliinkin jo!” yksi isä yritti rauhoitella häntä, vaikka oli itsekin hermostunut.
”Mä en sinne mee! Mä en mee ikinä kouluun!” huusi se Oskari aina vain lujempaa naama punaisena, kyyneleet vuolaina kaulalla asti valuen ja hevosenkuvaisen penaalin ruokapöydältä lattialle paiskoen. Oskari ei halunnut katsoa sitä Oskaria, vaan kiinnitti huomionsa toiseen.
”Mikä mä sit olisin, jos mä en olis Ilona?” se toinen Oskari kysyi paljon iloisempana. Sillä oli vähän lyhyemmät hiukset ja se oli muutenkin pienempi.
”Sä olisit Oskari. Sun äiti sanoi aina, että jos sillä olis poika, se olis Oskari”, vastasi sen Oskarin isä ja nojasi toiseen keittiönpöytään toisessa todellisuudessa.

Edellinen Oskari oli mennyt huoneeseensa. Se piteli keittiösaksia ranteellaan ja katseli itseään kokovartalopeilistä, vaikka oli reppana vasta kuuden tai korkeintaan seitsemän. Se itki edelleen ja laittoi sakset kaulalleen terävä pää edellä, mutta ei painanut. Sitten sen peilikuvan silmät siristyivät, se tarrasi pitkään, takkuiseen tukkaansa ja leikkasi. Oskari katseli karsinan ovelta, miten lapsi kiskoi nyrkkiinsä tupon tukkaa toisensa perään ja leikkasi. Hiukset olivat yltäneet sen vyötärölle asti, mutta tukko kerrallaan ne putoilivat vaaleanpunaiselle matolle. Kampaus oli hirveä ja sieltä täältä näkyi päänahkaa, mutta se Oskari ei itkenyt enää, vaan katsoi itseään peilistä leuka pystyssä. Yhtäkkiä se oli taas keittiössä ja laski sakset pöydälle oman isänsä eteen.

”Ilona mitä sä teit!” sen isä parkaisi.
”Mun nimi on Oskari”, Oskari sanoi, mutta oli sitten yhtäkkiä koulun pihassa niiden kaikkien muiden lapsien kanssa, ja oli sanonut saman niillekin. Lapsen silmät olivat edelleen turvoksissa, mutta eivät enää ollenkaan punaiset.
”Ootsä sit muuttanu just tänne vai?” yksi pojista kysyi.
”En kun mä oon asunu aina täällä”, Oskari kertoi.
”Jaa. No mä oon Lauri”, se poika sanoi, ja sen ärrä tuli kurkusta, eikä Oskari kertonut, että tunsi toisen pojan jo kerhosta. ”Tuu meidän kaa pelaan jalkkista.”

Lauma poikia juoksi pois ja katosi karsinan reunan varjoihin. Kalteriovi liukui kiinni, mutta valo jäi palamaan, ja jostain kuului puhetta. Oskari muisti, että hänen lisäkseen maailmassa oli muitakin ihmisiä, jotka olivat olemassa ja jotka olivat hänelle kilttejä. Yhden nimi oli isä, yhden nimi Miika, mutta muiden nimistä hän ei ollut varma. Joku oli kuitenkin pelannut hänen kanssaan joskus jalkapalloa, joku ajanut tukkirekalla hiekkalaatikolla, joku pitänyt kädestä Kyrönjoen rannalla ja joku antanut hänelle joskus pullon simaa. Maailmassa oli muutakin kuin tämä pitkä talli ja pimeät karsinat, mutta Oskari ei muistanut, miten oli siihen paikkaan päätynyt ja miten sieltä pääsisi pois. Puhe tallin katossa vaimeni, ja Oskari jäi odottamaan.

Ilonan kunniamerkki. Hopiavuoren kunniamerkit ovat pääsylippuja suljettuihin tapahtumiin & kivoja keräillä ihan muuten vain.

[OskariOsallistuja]

1, 2

Oskari oli hevostallin käytävällä. Se näytti Jussin tallilta, mutta kaikkea oli liikaa, ja samalla kaikki puuttui. Karsinoita oli loputtomasti. Käytävän loppua ei näkynyt, eikä Oskari voinut liikkua. Hän muisti, että karsinoissa olisi pitänyt olla jotain, muttei ollut varma, mitä. Ne olivat niin pimeitä ja niin mustia, ettei niihin nähnyt kaltereiden lomasta.

Oli myös liian siistiä. Oskari ei muistanut, millaisia roskia ja osia käytävällä olisi kuulunut olla, mutta ei tämäkään näyttänyt oikeanlaiselta. Käytävä oli siisti kuin sairaalassa, mutta ei tämä silti sairaalan käytävä ollut, vaan ehdottomasti tallin. Kaikki oli vain viety pois. Ihan kaikki. Eikä Oskari muistanut, mitä oli kaikki.

Oskari oli saattanut seistä paikoillaan vasta yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Aika ei tuntunut samalta, kuin sen kuului tuntua, vaikka Oskari ei ihan muistanutkaan, miltä aika tuntuikaan iholla, hengityksessä, hiuksissa, lihaksissa. Joltain sen piti kuitenkin tuntua.

Välillä hevostallissa kuului ääniä. Välillä oli hiljaista. Joskus samaan aikaan oli hiljaista ja ääntä. Suurin osa äänistä ei kai kuulunut Oskarin elämään, tai ainakin hän epäili niin. Ne äänet olivat piippauksia, rahinaa, vieraita sanoja, jotka eivät kantautuneet koskaan kokonaisina Oskarin korviin, siis mikäli hänellä edes oli korvat. Ehkä ääniä ei ollutkaan oikeasti olemassa. Ehkä hän kuvitteli ne, jos sellainen oli ylipäätään mahdollista.

Välillä Oskari luuli kuitenkin kuulevansa myös tuttuja ääniä. Joku lauloi. Ihan niin kuin ääni olisi tullut hevostallin ilmasta itsestään. Sillä ei ollut lähdettä, eikä sillä ollut kohdetta. Jos Oskari olisi voinut paikantaa lähteen, tai jos hän olisi muistanut, miten liikutaan, hän olisi tahtonut mennä äänen luokse. Jotkut sanat Oskari kuuli kokonaan ja muisti, että sanoja on olemassa.

Usein joku myös puhui. Oskari muisti ja kuuli nimensä. Niinä hetkinä hän muisti selkeästi myös sen, että hän oli todella olemassa. Hän muisti olevansa Oskari. Tai ehkä hän tahtoi olla Oskari — hän ei ollut sittenkään ihan varma. Ainakin hän oli ollut Oskari. Hänellä oli ollut kädet, ja joku piti kiinni toisesta. Hän oli olemassa.

Kun Oskari oli ollut tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta, kauempana narahti auki kaksi karsinan ovea. Ensin aukesi yksi, ja sitten pienen hetken, tai ehkä suuren hetken päästä toinen. Monta, monta, monta oli pimeinä ja kiinni ennen niitä, mutta Oskari muisti, että osasi liikkua. Hän pääsi ensimmäiselle avoimelle ovelle, tai ehkä hän oli ollut koko ajan siinä.

Oven takana oli lapsia. Oskari tunnisti ensimmäisenä sen, jolla oli soma sininen mekko, yksi puoliksi purkaantunut tummanruskea palmikko ja kyömy nenä. Sen nimi oli Oskari, ja sillä oli pieni violetti polkupyörä, jossa oli apupyörät ja itse tehty räpätin punaisella pyykkipojalla kiinni pinnoissa. Toinen lapsi oli suojatien toisella puolella, piti mustaa isojen poikien polkupyöräänsä sarvista ja katseli Oskaria. Sillä oli vielä tummempi tukka, siniruudulliset shortsit ja parantuvat ruvet polvissaan. Oskari oli joskus sanonut sitä Miikaksi. Sen vieressä oli toinenkin lapsi, jolla oli toinen isojen poikien polkupyörä.

”Mä en saa tulla niin kauas kotoa”, Oskari uikutti ja kuulosti siltä niin kuin olisi puhunut veden alta. ”Iskä sanoi et mä saan tulla vaan tien päähän — tulkaa tänne.”

Isot pojat eivät puhuneet Oskarille mitään, mutta mutisivat jotain toisilleen ja odottivat kärsivällisesti. Lopulta Oskari nousi violetin pyöränsä selkään. Hän ajoi muutaman kerran pientä rinkiä ja jäi sitten apupyörän varaan kallelleen odottamaan isoja poikia, jotka puhuivat hiljaa toisilleen. Lopulta Oskari ajoi pois. Ennen kuin hän katosi karsinan reunojen pimeyteen, hän vilkaisi vielä taakseen ja näki, miten isot pojat ylittivät viimein suojatien ja ryhtyivät ajamaan rinkiä. Silloin Oskari oli taas hevostallin käytävällä ja karsinan ovi oli kiinni, mutta sen sisällä paloi valo.

Oskari muisti, että maailmassa oli muitakin ihmisiä. Tallissa ei ollut ketään, mutta jossain oli myös muita. Yhden heistä nimi oli Miika Rossi, ja Miika Rossin herkkua oli tuore ananas. Oskarin täytyi jatkaa seuraavalle pimeälle karsinalle, jonka ovi oli avautunut hetkeä edellisen jälkeen.

Karsinassa leikki kissanpoikia. Yhdellä oli ihan musta korva, vaikka se oli muuten valkoinen. Se vaikutti ihan hirviöltä. Kun muut yrittivät nukkua, se kiipeili niiden päällä ja puri niiden pikku jalkoja. Kun kissanpoikien emo käveli esiin pimeydestä, mustakorva oli ensimmäisenä senkin kimpussa. Se varmasti myös söi eniten, ja lopulta se vaipui tajuttomaksi emonsa vatsaa vasten. Joku nauroi, ja sen jonkun nimi oli Oskari. Sillä Oskarilla oli My Little Pony -t-paita, joka oli ollut joskus keltainen, mutta joka oli nyt vain kulunut.

”Haluaako Ilona pitää kissuja?” kysyi Oskarin isä jostain kaukaa.
”Joo”, Oskari päätti ja poimi varovaisesti sen mustakorvaisen herättämättä sitä. ”Iskä mä haluan tämän omaksi.”
”Sä saat sen kyllä. Mutta nyt me ei oteta sitä mukaan vielä nytte.”
”Miksei! Miksei! Mä haluan ottaa tämän!”
”Se on ihan pieni vauva vielä, Ilona. Se jää vielä tänne kissuäitin kanssa hetkeksi aikaa. Me haetaan se sitten kun se on valmis.”
”Voikse nukkuu mun huoneessa?”
”Tottakai. Se on sun kissa. Sä voit nyt vielä kattoa niitä niin kauan et iso viisari on tuolla alhaalla, ja sitten me mennään. Käydään vaikka kaupan kautta. Sä voit ostaa sieltä sille valmiiksi vaikka jonkun lelun niin sitte sä jaksat odottaa niin kauan että kissuäiti antaa sun ottaa sen kissuvauvan kotia, eiks niin?”

Ovi sulkeutui ja Oskari oli taas tallin käytävällä. Kahdessa karsinassa paloi valo, ja Oskari muisti, että tallissa olisi kuulunut olla eläimiä, ehkä kissoja. Oskari muisti pitävänsä kissoista, erityisesti yhdestä mustakorvaisesta, joka osasi hakea palloa niin kuin koira.

[OskariOsallistuja]

Hulmuava harja ja pala taivasta

Kokemusta oli menty hakemaan ja kokemusta oli saatu. Taputin reippaasti Kissin kaulaa, kun se pysähtyi kentän keskelle. Päivisin oli ihan liian kuuma ratsastaa, joten treenasimme iltamyöhään. Oli niin mukavan rauhallistakin. Melkein kaikki olivat joko lähteneet koteihinsa tai olivat hyttysiä paossa tuvassa, niin että minä ja Kissi saimme nauttia viileydestä käytännössä kaksin. Meistä oli tulossa hyvä ratsukko. Kuukauden päästä menisimme uudelleen Ahvenanmaalle kilpailemaan ja katsomaan Milania. Eiköhän silloin otettaisi myös ihan oma ruusuke. En enää toiste ratsastaisi niin montaa starttia ensimmäisenä päivänä. Sitten puhti ja keskittyminen riittäisi kouluradoillekin.

Sitä ennen oli vielä kuitenkin kuukausi aikaa harjoitella. Hevosten kanssa kuukaudessa ehti tapahtua ihan mitä tahansa.

Keräsin ohjat ja pyysin ravia. Nyt harjoitellaan Kissi siitä kohtaa, jossa ravataan tuonne noin koottua ravia, noin, ja tehdään taivutukset. Sen jälkeen tulevat ne laukanvaihdot, jotka menivät viikonloppuna ihan mönkään, tehdään ne. Hitsit kun korvaani pistävä sääski tuntuikin niin häiritsevältä. Huitaisin. Tuli outo kulmikas taivutus. Uusi yritys.

Kun taivutuksista päästiin, ratsastin vielä yhden ohjelmaan kokonaan kuulumattoman voltin, jotta sain raavittua niskaani. Ei se hyttysmyrkky kaikkia sääskiä karkottanut. Keräsin ohjat erityisen huolellisesti. Tein pehmoisan puolipidätteen. Kissi on niin herkkä tamma. Sitten laukannosto. Ensimmäinen askel, toinen, ja jo kolmannen alkaessa tämän hevosen kanssa valmistaudutaan vaihtoon. Laukanvaihto oli sujuva. Menisipä kisoissa samalla tavalla! Ensimmäinen askel, toinen —

Kuulin paukahduksen, joka oli kuin meitä kohti olisi ammuttu. Ehdin nähdä Kissin liehuvan harjan, palan taivasta ja —

Pilvetön punainen taivas

[OskariOsallistuja]

Åland Weekend 6/23

Olin haukannut vähän liian ison palan kerralla. Ruumis tuntui aika raskaalta, kun talutin Typyn traileriinsa. Se oli saanut ensimmäisen ruusukkeensa, mutta voimat ja keskittyminen eivät olleet enää riittäneet omalle hevoselleni Ahvenanmaalla. Hello oli riippunut kuitenkin Typyn kaulasta ja ollut lähellä riippua minunkin, niin että jo se taisi tällä kertaa olla sen arvoista. Muutkin olivat suurimmaksi osaksi hyvällä päällä, vaikka olivatkin poikki. Oli ollut onnistunut reissu.

Jätin Typyn koppiinsa rapsutettuani sitä etuovesta vielä kerran. Se oli hyvä tyttö. Sillä tavalla se oli isänsä tyttö, että keskittyminen oli sille välillä vaikeaa, ja se halusi tehdä asiat aika erikoisesti joskus. Se oli kuitenkin paitsi selviytynyt ensimmäisestä tällaisesta matkastaan, myös tehnyt hienosti parhaansa sunnuntaina.

Kävelin hevoskuljetussautolle ja kapusin Ilonan viereen istumaan. Onneksi Alex ajoi. Hänkin oli omien sanojensa mukaan poikki, mutta höpötti ties monettako kertaa ilosena sitä, miten hyvältä Tetris oli tuntunut esteillä. Hyvältä se oli näyttänytkin.

Suomenhevosratsastajaa minusta ei koskaan saisi, mutta tavallaan olin ylpeä, että olin saanut olla Typyn elämässä tämänkin viikonlopun. Olin ylpeä myös tytöistäni, Alexista ja Ilonasta, joilla oli molemmilla mennyt tasoonsa nähden hienosti. Mieltäni painoi ainoastaan se, että Milan aikoi jäädä hetkeksi Ahvenanmaalle hevosineen ja ruusukkeineen katselemaan, eikä ollut kenenkään kyydissä mukana.

[OskariOsallistuja]

Sen nimi oli Vitor

Kun Milan alkoi itkeä, ensimmäinen kyynel vierähti silmäluomelle kuin helmi ja vieri hitaasti ja arvokkaasti hänen leukaansa asti. Sitä seurasi toinen samanlainen. Sen jälkeen niitä alkoi tulla niin vuolaasti, että ne eivät olleet enää pisaroita, vaan suttuinen joki, joka mutkitteli rypyissä, joita Milanin kasvoilla ei ollut ennen ollut.

”Mä ei voi olla muuta kun huora”, hän kuiskasi, minun luottoystäväni, josta olisi ollut mihin vain. ”Ja nyt mä ei voi sitäkään…”
”Mitä ihmettä sä sekoilet?” kysyin hätääntyneenä ja istuin hänen viereensä.

Milan pudisti heikosti päätään ja alkoi kallistua minua kohti kuin hidastetussa elokuvassa. Pää laskeutui varovasti minun hartialleni ja koko mies antoi itsensä luiskahtaa käsinojalta sohvan istuimelle, reisi tiiviisti minun reittäni vasten. Milanin hengitys kaulallani oli kostea, tuskainen ja liian lähellä, mutta varovaisesti kiersin käteni hänen ympärilleen ja hetken epäröityäni ryhdyin haromaan hänen niskahiuksiaan.

Hetki kului siinä. Kuulin, miten hänen naapurinsa seinäkello löi, mutta sitten sekin loppui, ja kauempana oli vain laiska autojen satunnainen humina. Milan piti silmiään kiinni ja tuntui jo rauhoittuneen, mutta sitten hän vinkaisi hiljaa ja suljettujen luomien raoista alkoi taas pisaroida uusia kyyneliä.

Taisi olla ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen, kun halasin ketään. Ilmeisesti muistin kuitenkin edelleen, miten se kuului tehdä, koska lopulta Milan nosti taas päätään ja nojautui rykäisten poispäin.

”No?”

Ihminen ei pääse eroon kaikista valinnoistaan, ei ainakaan Milan. Jokin pakko oli saanut hänet yrittämään siirtää rikoksiaan Hellon nimiin, ja sitä ennen valitsemaan rikokset ylipäätään. En ollut osannut kuvitella sellaista pakkoa, mutta sen nimi oli Vitor.

”Mä tuli tänne, tuli rikospaikalle takaisin, että se ei arvaa mua, vaan se löytää mua silti”, hän päätti paniikinomaisen selityksensä ja nyyhkytti taas.
”Siis — se nyt jotenkin kiristää sua?”
”Niin.”
”Myymään — huu — ”
”Ei halua enää, ei halua enää, ei halua enää, ei–”
”Rauhotu nyt! Mikset sä mene poliisille?”

Milan niiskautti nenäänsä, kun katsoi minua turvonneiden silmäluomiensa välistä.

”Ja sano mitä?” hän kysyi niin kuin olisi rauhallinen — niin kuin olisi kokonaan kylmä.
”Että se kiristää sua ja–”
”Ja että silloin mä se oikea Otsonmäkin huumeongelma silloin joskus? Upea suunnitelma, Oskari…”
”No älä sano sitä!”
”Vaan mitä? En kerto millä se kiristää? Sanon että salaisuus mistä me tunnemme?”
”Ei, mutta–”
”Sitten kun mä käynyt, niin on rikosrekisteri, vankila, ja joku mun oven takana tapaamas — tappamassa mua!”
”Ei kai se nyt–”
”Kyllä hän pystyy. Vaikka varmasti ensin pelottelu vain! Varmasti ensin vain lyömistä ja potkaisemista.”

Mutta mitä vaihtoehtoja Milanille jäi, ellei hän menisi poliisille ja pikaisesti? Vitor esti Milanin — Milanin – Milanin työt. Käytännössä ulkona liikkumisen. Oikeastaan kenellekään kertomisen.

Kuuntelin neuvottomana, kun naapurin seinäkello alkoi uudelleen lyödä tunnin kulumisen merkiksi.

[OskariOsallistuja]

Hannabyn kukat III

[Julkaisija]

Viestit