[OskariOsallistuja]

Kun on edellisestä päästy

”Miten niin hoipertelee? Millä lailla hoipertelee? Mitä sä tarkoitat?”

Seisoin keskellä Hyllykallion Prisman ruokaosastoa ja taisin huutaa puhelimeen aika lujaa. Joku nainen katsoi minua kummeksuen. Käänsin hänelle selkäni, laskin vihreän ostoskorin juustohyllyn eteen ja vaihdoin puhelimen korvalta toiselle. Camilla osasi yleensä vastata heti, mutta nyt niinkin yksinkertaisen asian kertominen kesti ihan sietämättömän kauan.

”En mä tiedä”, hän sanoi lopulta. ”Se meni niinku humalainen.”
”Soita eläinlääkäri! Mä soitan eläinlääkärin. Missä se on? Onhan se karsinassa?”
”Mä soitin jo-”
”Missä se on?”
”Karsinassa tietenkin!”

Minun Ukkoni. Se oli ollut terve jo vähän aikaa. Olin ajatellut aloittaa oikean treenaamisen, niin että pääsisimme edes syksyn viimeisiin kilpailuihin. Tuntui käsittämättömän epäreilulta, että juuri minun hevoseni sairasti. Minä sentään välitin siitä. Maailma oli täynnä sellaisia hevosia, joista ei edes huolehdittu kunnolla, ja nekin vain porskuttivat terveinä eteenpäin, vaikka niitä kuinka laiminlyötiin.

”Mä tuun sinne…” mumisin puhelimeen luovuttaneena.

Parisenkymmentä kilometriä Seinäjoelta Otsonmäelle ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä matkalta, vaikka kesärajoitukset olivatkin jo tulleet voimaan. Vähän ennen Ylistaroa minua alkoi vapisuttaa ja kylmätä niin, että mietin jo, pitäisikö minun oikeasti pysähtyä hetkeksi aikaa bussipysäkille, ja että nytkö minusta tuli kaiken lisäksi paniikkihäiriöinen.

Jätin auton suoraan suulin viereen, vaikka yleensä siihen ei parkkeerannut kukaan, jotta taas kevääksi siihen raahatulla penkillä olisi tilaa istua. Ajattelin, että siirtäisin sen pian. Tuntui mahdottomalta tuhlata kallisarvoisia sekunteja pysäköimällä kauemmas ja kävelemällä sieltä.

Ukon karsinalla oli tungos. Kun työnsin Eetun ja Tiituksen tieltäni ja pääsin itse kurkistamaan sisään, huomasin sen ensimmäisenä sentään seisovan jaloillaan. Silmät sillä olivat puolitangossa. Eläinlääkäri näytti painelevan sitä sormillaan sieltä täältä ihan liian satunnaisen näköisesti. Aioin mennä sisään, mutta Eetu tarttui olkapäähäni ja pudisti päätään.

”Soon yrittäny purra ja potkia”, hän sanoi ilmeettömänä.

Ukkoko muka! Työnsin käteni karsinaan ennen kuin Eetu ehti estää, mutta Ukossa ei karvakaan värähtänyt. Tavallisesti se olisi hörissyt, heilutellut korviaan ja tullut painamaan turpansa käteeni, vaikka sillä olisi ollut ruokakin kesken.

Katsoin sitä tarkemmin. Se oli sidottu hyvin lyhyellä narulla päästään karsinansa sivuun, ilmeisesti ettei se purisi, mutta ei se näyttänyt aggressiiviselta. Se oli täysin poissaoleva. Eikä se ollut edes samalla tavalla voipunut kuin viimeksi sairastaessaan. Ei hikeä, ilmeisesti ei kuumettakaan, eikä varmaan sitten sydämentykytyksiäkään. Sen sieraimet ja silmät olivat kuivat ja alahuuli roikkui. Se näytti ihan huumatulta.

”Kuinka vahvoja lääkkeitä se on saanu?” kysyin Eetulta, mutta katsoinkin sitten lääkäriä, kun Eetulla kesti liian kauan vastata.
”Ei se oo saanu mitään…” Tiitus vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei… Mitään?”
”Niin.”
”Ja se on ton näkönen… Ukko. Ukko. Ukko mennään! Nyt Ukko hyppää!”

Ukko ei valpastunut ollenkaan. Eläinlääkäri pudisti päätään ja katsoi sitten minuun tullessaan pois sen luota. Minun teki mieleni asettua hänen tielleen, ihan niin kuin olisin voinut pakottaa hänet osaamaan parantaa Ukon, jos estäisin häntä pääsemästä karsinasta.

”Sunko hevoonen se on?” lääkäri kysyi, ja sitoi melkein mustat hiuksensa paremmin poninhännälle.
”Joo. Mikä sen on?”
”Minen viälä tiärä. Orotetahan jos laprat sanoos jotaki.”

Tiesin jo, ettei mistään kokeista selviäisi mitään. Ei ollut selvinnyt viimeksikään. Katselin Ukkoa, jonka Eetu päästi narusta, ja joka ei silti liikahtanutkaan. Seuraavaksi huomasin katselevani mieli yhtä tylsänä koskematonta kahvikuppia tuvan pöydän ääressä, ja kaikki oli harmaata. Mitä järkeä elämässä oli, jos ei koskaan voinut saavuttaa mitään, ja jos kaikki lipesi otteesta juuri kun luuli saaneensa siitä kiinni? Minä en koskaan saisi olla oikeasti minä, enkä ikinä löytäisi omaa paikkaani, ja nyt en saanut edes hevostani pidettyä terveenä.

[OskariOsallistuja]

Mikään ei mene putkeen

”Camilla?”

Kuuntelin hetken vastausta vielä varmuuden vuoksi peittoa itseäni vasten puristaen, jos hän sattuisikin olemaan kotona ja tulemaan huoneeseeni. Koko asunto oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän ollut siellä. Ei kuulunut tavanomaista kahvinkeittimen proprotusta, eikä hänen villasukkiensa tassutusta, kun hän nousi sohvalta tekemään milloin mitäkin, vaikka muka vain rentoutui siinä.

Kun olin varma, ettei Camilla ollut kotona, uskalsin kiitää huoneestani vessaan ilman hupparia tai peittoa. Menin silti aika nopeasti, koska mitä jos hän tulisi kotiin? Tiesin, että vessan naulakossa oli juuri se hieman liian iso vihreä huppari, jonka tänään halusin. Silti pukeutumisessa meni kauan, vaikka tiesinkin tarkasti, mitä sellaisena päivänä ylleni halusin. Se ei ollut parhaimpia päiviäni, ja sellaisina kertoina tarvitsin löysiä mutta riittävän paksusta kankaista tehtyjä huppareita. Siltikään en ollut tyytyväinen siihen, mitä peilistä näin. Nostelin hiuksiani otsaltani vessan peilin edessä ja inhosin kaikkea: sillä kertaa erityisesti hiusrajaani. Sellaisten ajatusten kanssa on kuitenkin tultava toimeen, joten nypin hupparin mahdollisimman hyvään asentoon, pöyhin hiuksia sopivasti otsalle ja menin tekemään aamupalaa.

Edellisenä iltana oli katsottu Rocky. Kuvittelin, että meillä oli ollut ihan kiva ilta Camillan kanssa, mutta sitten hän oli painellut tiehensä omituisen aikaisin. Olin jo oppinut heräämään kahvin tuoksuun ja ilmeettömään huomenentoivotukseen, ja oloni omituisen oli levoton yksin. Istuin keittiön pöydän ääreen kasvot kohti olohuonetta, vedin jalat eteeni tuolille ja puristin polviani rintakehääni vasten. Leipää suussani katselin Rockyn muovikansia ja yritin muistella, mitä olin illalla sanonut, jotta hän oli lähtenyt niin varhain ja huomenia sanomatta. Olinko sanonut jotain omituista? Jotain leuhkaa se varmana oli kuitenkin. Jotain tosi snobimaista. Tai sitten en ollut puhunut tarpeeksi?

Ruumiillinen työ on parasta lääkettä kaikkeen yliajatteluun. Tallissa unohdin Camillahuoleni ja Rockyn. Juoksutin Pasin niin kuin Eetu oli komentanut, ja pesin kaikki Jussin tallin ruokakupit perusteellisesti. Sen jälkeen imuroin tallin vintin, ja siihen loppuivat hommani, enkä itse osannut edes keksiä lisää. Ajattelin, että uskaltaisin ehkä kahville.

Tuvassa oli kahvin lisäksi sämpylöitä, joita Sonja, Eira, Camilla ja Eetu Hellon johdolla voitelivat ja söivät. Siinä tohinassa en kehdannut kuin ottaa kahvia, nojailla tiskipöydän kulmaa ja seurata kuinka ensin Outi ja sitten Chai kolistelivat sisään ja liittyivät keskusteluun. Puheena oli Tie Tähtiin -cup, kuinkas muutenkaan, ja ai kuinka kaipasin kilpakenttiä. Kun Eira kutsui Outia tallin tähtiratsastajaksi selkeän ironiseen ja vihamieliseen sävyyn, Eetu katsoi kuitenkin Outia hymyillen ylpeänä kuin isä.

Uskalsin istua pöydän ääreen vasta, kun väki oli vähentynyt. Sonja istui ikkunan vieressä rupatellen vastapäätä istuvan Outin kanssa laidunhaaveistaan tälle kesälle. Outin vieressä Hello voiteli suurin piirtein kahdeksatta leipäänsä keskittyneenä ja nyökytteli välillä häntä vastapäätä, Sonjan vieressä istuvalle Chaille, joka toimitti silmät kiiluen jotain todella omituista ja virheellistä teoriaansa lisätystä ravista. Istuin Chain viereen suurimmaksi osaksi siksi, että en halunnut istua ainakaan Hellon vieressä.

Chain vieressä ei ollut yhtään sen mukavampaa. Hello sujautti keskusteluun jotain olemattomasta kilparatsastajan taustastani ja se sai Chain keskittämään heti koko huomionsa minuun. Hän kyseli kaikkea tosi omituista hevosista — kuten että olivatko mustat hevoset minusta pelottavampia kuin muut — eikä osannut ollenkaan istua paikallaan.
”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Niin hän kysyi aina teorioidensa välillä. Niin sanoessaan hän aina pukkasi minua olkapäällään käsivarteen ja nauroi. Hän teki sen sillä tavalla löysästi, että hänen hiuksensa kutittivat aina välillä poskiani, kun hän kallistui niskastaankin minua kohti. Inhosin sitä joka kerta enemmän. Hän tuoksui omituisesti Axelta ja mansikalta, enkä halunnut olla niin lähellä häntä, että olisin tiennyt sen.

”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Chai kysyi yhdenkin kerran, kun oli sanonut Sonjalle, Outille ja Hellolle, että hänen äitinsä mielestä Salierissa olisi piru, kun sillä on kerran valkoista vain jaloissa eikä yhtään päässä, niin hänen äitinsä oli sanonut. Samalla hän pukkasi minua taas.
”En mä tiedä”, sanoin siihen, kiersin käsivarteni ympärilleni ja yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Tunsin Hellon tarkkaavaisen katseen pöydän toiselta puolelta, enkä halunnut kohdata sitä. En kaivannut mitään huomauttelua. ”En mä oikeen usko piruihin. Ja Salieri on kuitenkin aika kiltti.
”Mä en oo kyllä kuullu mitään tommosesta että mustassa hevosessa on piru jos sillä on — miten se menikää?” Outi yritti sanoa, ja minä tuijotin pöytää.
”Että jos mustassa hevosessa on valkosta jaloista mutta ei päässä, niin piru pääsee menemään siihen sisään mutta ei koskaan ulos”, Chai lateli, mutta hänen äänensä oli naurua täynnä, joten en osannut sanoa uskoiko hän siihen lopulta itse vai ei.
”Sama pätee sit suhun, Chai”, Hello täräytti. ”Mä arvasin heti että sua riivaa joku.”
”Mä oon ihan kiltti!” Chai vakuutti ja levitteli käsiään niin, että tuli sohaisseeksi minua rintakehään ja Sonjaa ilmeisesti naamaan tai muuten vain kovemmalla voimalla, koska jatkoi: ”oho anteeksi anteeksi!” Sonjan suuntaan.
”Sinäkö kiltti!” Hello nauroi. ”Kun sohit tolleen koko ajan!”
Yritin heti hakea Hellon katsetta, jotta voisin levitellä hänelle silmiäni. Nyt et kiinnitä enempää huomiota minuun!
”Mitä mä sohin..?”
”Sä löit just Sonjaa turpaan”, Hello informoi ja osoitti Sonjaa voiveitsellä, mutta puhui niin ystävällisesti, että Chai nauroi, liitti kätensä yhteen kasvojensa eteen ja kumarsi hieman Sonjan suuntaan pyytäen uudelleen anteeksi.
”Mä voin olla kömpelö mut kiltti kuitenki”, Chai vakuutti Hellolle. ”Vai mitä oot mieltä Oskari?”
”Hei Oskari”, Hello sanoi kovaan ääneen ennen kuin Chai ehti tuupata minua taas.
”No?” kysyin varovaisesti ja halasin itseäni. Pelkäsin, että sieltä tulisi jokin kamala huomautus, vaikka olinkin tyytyväinen, että hän oli pysäyttänyt Chain.
”Eiks Eetu sanonu äsken jotain et sun pitää mennä maneesiin? Mitä sä vielä kuppaat siinä, laiskimus?”

Hymyilin Hellolle kiitollisena. Hän nyökkäsi ihan aavistuksen, ja siitä tiesin hänen pelastaneen minut tarkoituksella. Oli ihanaa päästä ulos! Pihalla juoksin kiinni Camillan ja tunsin oloni vapautuneeksi, kun kukaan ei tuuppinut ja kosketellut. Tai kysellyt, kumpi mielestäni voittaisi hyppykisan, Cozmina vai Ukko.

”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” sanoin Camillalle tyytyväisenä onnistuneesta paostani.

Camilla oli kuitenkin niin erikoinen, että hän palautti minut heti aamun epävarmoihin tunnelmiini. Kuulemma hänen piti hevostaan treenata — jossain mäkitreenissä — vaikka Otsonmäellä ei edes ole mäkiä. Eikä hän pyytänyt minua mukaan, vaikka olin kuvitellut suhteemme olevan valmis mäkitreeneille.

”Ahaa…”
”Voithan sä aloittaa vaikka satulahuoneesta”, Camilla hymyili sellaisella väärällä tavalla pirteästi. ”Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä.”
”Okei. Jos mä sit meen sinne.”

Pidin selkäni suorana ja hymyilin vastaan tulevalle Nellylle matkallani satulahuoneeseen. Suljetun oven takana venyttelin rintalihaksiani kädet selkäni takana ja pyyhin satulahuonetta katseellani. Minusta se oli ihan siisti… Olin siivonnut sen itse edellisaamuna… Yskin kyynärtaipeeseeni, vaikka en sairas ollutkaan. Camilla ei kyllä ollut niin tarkka, että olisi oikeasti ollut sitä mieltä, että siivoamani huone oli sotkuinen. Varmuuden vuoksi kääntelin kuitenkin Helosan-purnukan etiketti oikein päin hyllylle ja lakaisin lattian, jossa oli muutama kauranjyvä.

En ymmärtänyt, miksen yhtäkkiä kelvannut. Siis mäkitreeniin tai edes siivoamaan satulahuonetta riittävän hyvin. En keksinyt mitään erityistä, mitä olisin sanonut väärin edellisiltaisen leffan aikana. Ehkä syynä oli yleinen olemukseni? Pörrötin irvistäen hiuksiani typeränmuotoisen hiusrajani päälle ja nyin vihreää hupparia parempaan asentoon. Ei se kyllä ulkonäköasia tosiaankaan ollut. Ketä muuta kuin minua muka oikeasti kiinnosti, miltä näytin? Tällaisina pahoinakin päivinä pukeuduin löllöihin huppareihin vain itseni takia, koska en itse kestänyt itseäni. Olin varma, etteivät muut nähneet minussa mitään ihmeellistä. Kyllä se vain niin oli, että olin eilen sanonut jotain snobimaista. Olikohan Camilla luullut minun nyrpistelevän nenääni elokuvalle silloin, kun olin pimeässä laittanut suuhuni vahingossa kirpeän vadelmakarkin luullen sitä salmiakkiautoksi?

Päätin mennä ihan itsekseni laittamaan maneesia kuntoon. Otin suuulista kottikärryt, haravan, talikon, lapion ja ties mitä, ja kolisuttelin niiden kanssa pihan poikki. Vihelsin maneesin ovella siltä varalta, että joku olisi ollut siellä, mutta eipä siellä ketään näkynyt.

Paitsi että siellä olikin ratsastajia ihan kaksin kappalein.

Ja minä olin juuri tullut sisään kauhealla rytinällä.

Jussi ja Outi katsoivat minua kysyvän näköisinä ja korvat pystyssä molemmat, tai ainakin Outi oli kysyvän näköinen ja Jussi korvat pystyssä. Sen sijaan pieni Nana säntäsi maaneesin poikki sellaisella voimalla, että aluksi en osannut kuin lyödä molemmat käteni suun eteen ja haroa sitten sitä kohti käsilläni ihan niin kuin olisin voinut kaukaa ovelta tarttua sen ohjiin. Vasta monen sydämenlyönnin jälkeen ymmärsin toimia.

Sanni oli rohkea likka. Kun pitelin pärskivää Nanaa ohjista ja pyytelin tuhannetta kertaa anteeksi, hänen äänensä ei edes vapissut rodeoesityksestä huolimatta, kun hän sätti minua. Hän kutsui minua vaikka millä nimillä, ja olin samaa mieltä jokaisesta. Kun hän lopulta puuskahti menevänsä ulos pois kaiken maailman amatöörimäisten hevostallin siivoojien luota, jotka eivät osaa edes paskaa talikoida pelottelematta hevosia, pyysin vielä kaksi kertaa anteeksi ja siirryin sitten luettelemaan samaa pahoittelujen ja itsesyytösten litanniaa seuraavaksi Outille.

”Hei, Oskari, se nyt oli vaan vahinko”, Outi sanoi lempeästi.
”Niin kun mä en osaa taas tehdä mitään oikein”, puuskahdin ennen kuin ehdin estää itseäni ja seurasin miten Jussi kuopi maneesin pohjaa.
”Kuule, jos sä nyt siitä valmennushommasta vieläkin–”
”Mitä?”
”Eiku — mistä sä puhut?”

Nostin katseeni Outiin. Hän lepuutti käsiään satulan etukaarella ja piteli ohjista löyhästi. Sekin vielä. Olin ehtinyt unohtaa, että Outikin oli närkästynyt, kun en ollut sanonut suoraan mitään siihen valmennusjuttuun.

”Lupaaksä sanoa sitten heti jos mä valmennan väärin?” kysyin Outilta.
”Joo joo”, hän vakuutteli ja vaikutti empivän hieman. ”Pinky promise”, hän sitten naurahti, ironisesti selkeästi, ja ojensi minulle kättään pikkurilli ojossa.
Epäröin hetken ojentaa oman sormeni, mutta puristin sitten nopeasti hänen pikkusormeaan omallani ja naurahdin niin että minun oli yskäistävä kyynärtaipeeseeni.
”Mutta minkä takia sä nyt meinaat ettet sä muka osaa tehdä mitään oikein?” Outi vielä kysyi ja kokosi jo ohjia paremmin käsiinsä.
”Mä ja Camilla vaan”, aloitin aikeinani sanoa jotain ympäripyöreää, mutta silloin maneesin ovelta kuului huhuilua.
”Susi? Ooksä täällä?”
”Täällä mä oon!” vastasin Camillan äänelle ja hymyilin Outille ennen kuin kävelin Camillaa vastaan. Olin ehkä saanut anteeksi, mitä ikinä olinkaan tehnyt, kun Camilla oli kuitenkin lopulta aineellistunut maneesiin.

[OskariOsallistuja]

Paha päivä

Se oli paha päivä. Se oli tavallista paljon pahempi päivä. En jäänyt sänkyyn makaamaan kun herätys soi seitsemän aikoihin, vaikka tavallisesti makoilenkin pienen hetken. Sen sijaan säntäsin vaatekaapilleni. Vedin mustan hihattoman paidan ylleni pimeässä. Irvistin hapuillessani sokkona minkä tahansa t-paidan sen päälle. Yhä pimeydessä tunnustelin henkarilla roikkuvia huppareita viereisessä kaapissa. Halusin löytää ihan tietyn hupparin, ja sen tunnistaisi kyllä pimeässäkin siitä, että se oli niin paljon muita pehmeämmäksi kulunut.

Ihan parin puseron hihaa puristeltuani tiesin etsiväni turhaan. Musta huppari oli vessassa. Se roikkui pyyhkeeni vieressä naulakossa, ja oli todennäköisesti vieläpä kostea. Olin ripustanut eilen märän pyyhkeeni suoraan naulakkoon suihkun jälkeen, koska olin ajatellut pestä molemmat. Eilen oli ollut niin hyvä päivä.

Puin Adidaksen mustat collegehousut, jotka olivat ihan vähän liian isot. Kurkistin huoneeni ovesta — jes, Camilla taisi nukkua– ja kiisin peittoon kääriytyneenä vessaan. Väänsin oven lukkoon ja kiirehdin vetämään hupparin t-paidan päälle. Olin arvannut oikein. Se oli hieman kostea.

Istahdin pytyn kannen päälle peitto velttona jaloissani kiemurtaen. Tänään oli ehdottomasti paha päivä. Päätin soittaa StaffPointille, että tunnen omituisia flunssaoireita. En voinut olla puristelematta nyrkkejäni sitä ajatellessani. En ikinä, ikinä lintsaa töistä. Ikinä. Niin minä kuitenkin silti valitsin StaffPointin numeron. Menetin samalla kaikki muutkin työvuorot kuluvalta viikolta, mutta ei voi mitään.

Vartin kuluttua istuin keittiön pöydän ääressä. Pidin jalkojani tuolilla edessäni ja halasin polviani. Kun käänsin mehupurkkia vasten tukemani vanhan Aku Ankan sivua, roikotin juustoleipää suustani, jotta saatoin toisella kädellä tukea sääriäni.

Ennen kahdeksaa sidoin lenkkarit jalkoihini. Vedin kevyen takin hupparini päälle, vaikka eipä toppatakin kotiin jättäminen mitään auttaisi, kun minulla oli kuitenkin paksuin ja pehmein hupparini ja pari paitaa. Kuuma tulisi kuitenkin. Silti laitoin pipon päähäni, etten tulisi kipeäksi. Katsoin itseäni vielä eteisen peilistä ennen lenkille lähtöä. Olisin ollut onnellisempi katsomatta. No, huomenna ei olisi näin paha päivä enää.

Kävelin postilaatikoille asti. Siellä yskäisin, ihan niin kuin Camilla olisi voinut herätä, jos olisin yskinyt aiemmin. Venyttelin rintalihaksiani kädet yhdessä selkäni takana. Tarkastin, että sain hengitettyä keuhkoni ihan täyteen ilmaa tarpeeksi helposti. Sitten laitettiin 2000-luvun rokkia Spotifysta ja mentiin, eikä ajateltu liikoja.

Lenkin jälkeen päivä ei onneksi ollut yhtä paha. Lähdin tallille.

[OskariOsallistuja]

Liittyy lievästi:
Ihan vakavasti ottaen (Outi)

Hamstraamisen hyvä puoli

”Mä meen!” ilmoitin Camillalle ulko-ovelta. Se oli kai kohteliasta huhuilla jotain, kun kerran samassa asunnossa asuttiin. En voinut huutaa vain heitä, koska en ollut aiemmin edes sanonut lähteväni. Vaikka olisinhan minä sanonut, jos olisin tiennyt.
”Mihin sä meet?” Camilla kysyi varmaankin keittiöstä. ”Tai siis–”
”Mulla on vuoro ässäs”, kiirehdin sanomaan ennen kuin Camilla ehti selitellä, että eiväthän minun menoni hänelle kuuluneet, mutta.
”Ässäs?”
”StaffPointin kautta. Ei kun Opteamin.”
”Jaa. No heippa.”
”Ei kun StaffPointin sittekki. Moikka.”

Hölkkäsin autolle, vaikka ei minulla ollut kiire. Vuokratyöfirmoissa oli ollut nyt pari viikkoa tarjolla niin paljon vuoroja kuin jaksoi tehdä. Se oli hyvä. Olin kuullut, että edes Seinäjoella ei tavallisesti ollut tarjolla kuin pari hajanaista puolen päivän vuoroa silloin tällöin sellaisillekin, jotka ovat olleet jo pidempään vuokratyöfirman listoilla. Minä olin aloittanut vasta ja vuoroja oli jopa Otsonmäellä. Hamstraamishuumalla oli hyvätkin puolensa. En tosiaankaan selviytyisi Ukon lääkärilaskuista ja elämisestä Hopiavuoren palkalla juuri nyt.

Olisin hölkännyt S-markettiinkin, mutta tiesin, että hyllytysvuoron jälkeen en jaksaisi hölkätä enää takaisin aamuyöstä. Jostain syystä puhelimeni, joka oli yleensä aika hiljaa, piipitti koko lyhyen matkan. Heti auton asiakkaiden pienelle parkkipaikalle pysäköityäni minun piti tarkistaa, mitä oli tapahtunut. Ensimmäinen veikkaukseni oli, että Ukko oli viimeinkin oikeasti kuollut, ja se oli niin kamala ajatus, etten ilmeisesti pystynyt käsittelemään sitä, koska sydämeeni ei edes yrittänyt hypätä kurkkuun. Toinen veikkaukseni oli, että Camilla lähetti kauppalistan, joka pitäisi kerätä ennen työvuoroa. Se oli epätodennäköisempää. Sitä paitsi minulla ei edes tainnut olla sellaisia rahoja, että niillä osteltaisiin viikon ruuat juuri nyt.

Puhelimeni näytöllä oli monta vihreää pallukkaa WhatsApp-sovelluksen taustan päällä. Outilta. En oikein tiennyt mitä ajatella, kun viestit koskivatkin uusia valmennuksia. Enhän minä ensinnäkään ollut mikään valmentaja, tai edes sellainen ratsastaja, että minusta olisi oikeasti pitkän päälle mitään hyötyä. Ja sitä paitsi se ainoakin valmennus oli mennyt heti pieleen, koska otan aina liikaa kierroksia hevosista. Ja jalkapallosta. Ja jääkiekosta. Ja no, kaikesta urheilusta, paitsi auto- ja e-urheilusta. Kun tallilla oli Nellykin, miksi Outi minulta valmennuksia kysyisi?

Paitsi jos hän kyseli Ukon takia. Pitäisikö minun vastata viestiin, että Ukko voi jo paremmin? No ei. Hänhän menettäisi siinä kasvonsa. Jos kirjoittaisin, että en millään ehdi, kun Ukko on jo oikeastaan terve ja tarvitsee kuntotreeniä niin kovasti? Niin siitä tulisi selväksi, etten tarvitse enää mitään säälipaloja, vaikka kuinka ajatusta arvostankin. Toisaalta tavallaan haluaisin valmentaa… Mutta en kyllä Hopiavuoressa. Pitäisivät minua vielä ilkeänä snobina, joka jotenkin luulee olevansa niin erinomainen, että pystyy muka leikkimään valmentajaa. Mutta kun raha olisi kyllä tarpeen myös… …tai no, en minä tutuilta mitään kehtaisi kuitenkaan ottaa.

Valmentaminen on kivaa. Hevosurheilu on kivaa. Mutta silti…

Pudistin päätäni. Piti mennä töihin. En ennättäisi muotoilla pitkää viestiä, jossa yrittäisin kohteliain sanankääntein tehdä selväksi etten kaivannut sääliä tai harhautusta Ukon takia, enkä kyllä kehtaisi ottaa rahaakaan, ja että en ollut tarpeeksi hyvä valmentamaan ketään. Silti hyviin tapoihin kuului vastata. Kirjoitin Outille siis kaksi sanaa.
Mä mietin

Autosta noustuani vilkuilin ympärilleni, että kehtasin yskiä. Tällaisina aikoina kaikki luulisivat, että yskin ilmoille koronaa. Vein kädet yhteen selkäni takana ja venyttelin, jotta saisin hengitettyä paremmin ja pieni mutta ärsyttävä selkäkipu katoaisi taas hetkeksi. Sitten olin valmis etsimään takahuoneen pienestä kaapista suunnilleen sopivan kokoisen vihertävän paidan ja ryhtymään töihin. Toivoin, että tällä kertaa siellä olisi edes liian suuria, jos ei sopivia taaskaan olisi.

[OskariOsallistuja]

Kuinka Outista ja Jussista tehtiin TT-voittajia vuosimallia 2020
ja kuinka mokasin taas

”Yleensä tää kyllä menee paremmin”, Outi naurahti katkonaisesti Jussin ravissa istuessaan, kun olimme hiovinamme siirtymiä kentällä.

En sanonut mitään, mutta hymyilin hänelle. Outi on välillä sellainen vitsailija. Olinhan minä nähnyt aiemmin sivusilmällä kauniita, hallittuja ravisiirtymiä. En ollut varma, miksi hän pelleili, mutta kai sekin pian selviäisi. Kyllä Outi tiesi sanomattakin, ettei joustanut yhtään keskivartalosta, vaan antoi Jussille samaan aikaan sekä pohkeita että istunnallaan hidastamiskäskyä.

”Siis oikeesti”, hän sanoi vielä hymyillen melkein aitoa hymyä jonnekin kaukaisuuteen Jussin korvien välistä katsoen.
”Kyllä mä tiedän”, vakuutin heti ja vedin pipon päästäni. Aurinko paistoi niin, että minun oli kuuma toppatakissani, vaikka olin vain paikallani.

Jussi oli hevonen, joka ei yrittänyt laiskotella tai päästä helpolla. Heikkoutensa silläkin näytti olevan siitä huolimatta. Se tuntui ikään kuin varmistelevan asioita koko ajan ja tahtoi ratsastajan jatkuvaa tukea ja ohjausta. Outin ratsastus sai sen korvat pyörimään. Toisenlainen hevonen, vaikkapa Ukko, ei olisi ollut niin herkkä. Toisaalta Ukko oli paitsi Jussia rohkeampi ja itsevarmempi, myös omapäisempi. Vaikka Jussilla oli epävarma olo, se ei tuntunut kyseenalaistavan kertaakaan ratsastajansa määräysvaltaa. Ukko olisi saattanut kokeilla, tarvitseeko sen välttämättä totella.

”Vieläkö sä haluat että mä teen tätä?” Outi kysyi hidastaessaan taas käyntiin.
”Mitä?” havahduin haaveistani.
”Ravi — Oskari mihin sä menit?”
”Mä ajattelin vaan Ukkoa”, myönsin heti.

Katsoin Outia tarkemmin. Hän odotti minulta jotain, ilmeisesti oikeaa valmennusta. Hengitin kerran syvään ennen kuin kävelin kentän ulkopuolelta sen keskelle. Ilmeisesti Outin ja Jussin rysähtävät ravisiirtymät olikin tarkoitettu helpottamaan minun hommiani. Outi tiesi, kaikki tiesivät, että olin ollut allapäin Ukon takia. Minusta oli kilttiä, että Outi yritti tarjota minulle helppoa pikkuasiaa, josta voisin sanoa, koska ei kai surullinen ja hajamielinen Oskari muuhun väälttämättä kykene. Ilmeisesti koko valmennuskin oli surullisen Oskarin harhautusyritys eikä harjoittelua Tie Tähtiin -cuppia varten, mikä oli myös kovin kilttiä. Vaan vähänpä tiesivät, Outi ja muut, kun epäilivät minun tarvitsevan näin paljon apua. Työnsin pipon takkini taskuun ja ajattelin näyttää, miten surullinen ja hajamielinen Oskari valmentaa.

”Noni. Mä oon nähny että sä istut paremmin. Jousta tästä selästä ja laita niskarankakin suoraksi. Sitten vasta saat kattoa sieltä korvien välistä sivusilmällä kun lasket askelia esteelle, ja harvemmin niitä kuitenkaan koulukisoissa lasketaan, eiks niin. Nosta laukka ja rupee kokoamaan kunnolla sitä Jussia. Sitte kun sä oot valmis, mee tässä mun ympärillä isoa ympyrää. Me ei mitään nössöjä pääty-ympyröitä tehdä ja oteta laidoista tukea kun meillä on kerrankin koko kenttä.”

Outi teki työtä käskettyä. Jäykkä istuntapelleily loppui heti, kun hän sai jotain oikeaa ajateltavaa. En tuntenut Jussia oikeastaan yhtään, vaikka olinkin useasti nähnyt sillä ratsastettavan, joten halusin Outin kokeilevan sitä. Vaikka epäilin, voisiko se pysyä painoapujen varassa ympyrällä ilman muuta tukea niin kuin Ukko, halusin, että sitä kokeillaan. Epävarmempi Jussi pyrkikin saman tien hidastamaan laukkaansa, kun ohjan tuki väheni, mutta halusin Outin muistuttavan sitä pitämään temmon samana. Silloin hevonen alkoi omin päin suurentaa ympyrää, ja halusin sen tien korjattavan pohkeilla eikä ohjalla. Ilman ohjaa Jussi ei taipunut edes suuren ympyrän vaatimaa hitusta, mutta ajattelin, ettei sellainen pikkuseikka olisi tämän päivän asia. Jussi vaati paljon ohjan tukea. Veikkaukseni oli, että jos sitä saataisiin purettua vähän, siitä tulisi herkempi hienovaraisille ohjasavuille.

”Selvä! Voisitko sä mennä ravia, uralla? Anna sen rentoutua mutta se saa kyllä ravata ihan sinne kulmiin asti. Mä en halua että sä asetat sen niin vahvasti ohjalla, jos käy et kokeilet jotain uutta. Ennemminkin marssita se sinne ja sitten se saa luikertaa sen sun sisäpohkeen ympäri niinku kissa tiedäksä. Sen etupään kääntymisnappula on siinä ulkopuolen kyljessä niinku ennenkin, tietenkin, ja sit vaan anna ulko-ohjalla sille tilaa niin sehän rullautuuki sinne kulmaan niinku itestään. Kyllä menee hyvin.”
”Tää ei kyllä oo yhtään niinku itestään! Mulla on kuuma!”
”Se on vaan toi aurinko. Mä haluan että se menee reippaammin. Ei tarvi mennä nopeemmin, ennemminki tempoa lisää, mut ei sen tarvi loikkia tolleeen matkaavoittavasti. Voisitko sä muistuttaa kulman jälkeen sille et takapäänki pitäis ravata?”
”Eikö sillä muka ole takajalat allaan?”
”On. Mut ei yhtään haittaa että on vielä enemmän. Mä luulen et tää on nyt sen selkälihaksista kiinni, mutta samallapa nekin kehittyy. Kato kun sä saat sen meneen nyt tosi tasases hyväs rytmis siinä.”

Olin luopunut toppatakistani ja ripustanut sen aidalle hyvää tovia aikaisemmin ennen kuin Outi päästi ohjat pitkiksi ja nojautui käsillään satulaan kun pyysin häntä siirtämään Jussin käyntiin. Olin ajatellut, että pidettäisiin lyhyt palaveri vielä ennen kuin jatkettaisiin, mutta Outin asento näyttikin sanovan, että valmennus oli nyt tässä. Kävelin Jussin kiinni ja aloin tarpoa sen ja Outin vierellä.

”Väsyiksä?” kysyin hämmästyneenä.
”No joo!” Outi naurahti. ”Kuuskyt minuuttia ratsastusta niin että koko ajan tekee jotain on kuitenkin aika rankka paketti.”
”Niin, niin”, olin myöntelevinäni ja yritin peittää yllättyneisyyteni. Tunti niin, että oikeasti tekee koko ajan jotain? Vastahan minä olin saanut tutkittua, mitä Jussi oikeasti osaa, ja mitä Outi. Olin ajatellut, että pian päästäisiin aloittamaan ihan oikeitakin töitä vaikka pariksikymmeneksi minuutiksi.

Yhtäkkiä en osannutkaan sanoa enää mitään. Valmennukset olivat nyt sitten siinä. Hyvä Oskari, taas tuli mokattua. Kun iskällä oli ollut valmennustoimintaa ja olin ollut hänellä kesätöissä, hän oli jaksanut muistuttaa minua päivittäin siitä, että ota kohderyhmä huomioon. Aniharvassa olivat ne ratsastajat, jotka olivat niin kuin minä ja olisivat mieluiten halunneet korjata kaiken kerrallaan ja nopeasti. Suuri osa ratsastajista halusi ennen kaikkea kokea olevansa jo valmiiksi hyviä samalla kun pikkujuttujen kanssa edettiin maltillisemmin — ja hyviähän he toki olivatkin. Isän jankutus oli tuntunut silloin ärsyttävältä, mutta olin taas kerran unohtanut sen ja ryhtynyt innoissani vaatimaan muilta samanlaista pyristelyä kuin itseltäni. Kaiken lisäksi näytti siltä, että Jussi oli menossa hapoille. Hyvä Oskari, tosi hyvä juttu, tosi hyvin tehty taas.

”Oli se aikamoinen valmennus”, Outi nauroi.
”En mä yrittäny olla ilkeä”, mutisin heti.
”No ethän sä ole.”
”Ai jaa?”

[OskariOsallistuja]

Vikaostos

Puhelin piti ääntä. Aluksi se surisi keittiön tasoa vasten ja vilkutti näyttövaloa, mutta sitten alkoi soida se Huawein valmis oletussoittoääni, jota en ollut koskaan vaihtanut toiseksi. Nousin vilkaisemaan näyttöä. Siinä luki ”Iskä”. En voi sanoa yllättyneeni. Isä soitti ainakin kerran viikossa.

”Oskari”, sanoin puhelimeen joka tapauksessa.
”Terve. Iskä täällä”, iskä tervehti, vaikka tiesi minun vastaavan tuntemattomiin numeroihin vain ”haloo”.
”Moi”, vastasin automaattisesti.
”Mites hevonen?”
”Ihan hyvin.”

Seurasi joukko kysymyksiä, joihin vastailin parhaani mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Iskä inhosi viivyttelyä ja mietiskelyä. On katsottu tulehdusarvot. Normaalit olivat. Ei vuoda räkää. Ei ole katse kirkastunut. Juo. Pulssi on hirveän nopea jo kävelyttäessä. Ei kuumeile enää. Ei palele. Tarhannut vain tunnin. Mikään paikka ei ole kuuma. Kyllä, pupillit reagoivat valoon. Ei ole kalpea enää suusta.

”Sä et nyt voi sitten tulla tänne viikonloppuna”, iskä sanoi vakavasti, kun kysymykset loppuivat. ”Jos se onkin jotain tarttuvaa.”
”Mm. Tiedän.”
”Kyllä mä haluaisin että sä tuut.”
”Niin.”

Kuulin miten iskä empi. Saatoin melkein nähdä suljetuin silmineni, miten hän imeskeli alahuultaan vakavana ja rapsutteli kurtistettua kulmakarvaansa ja sitten niskansa kihartuvia hiuksia, samanlaisia kuin minulla, vapaan kätensä etusormella ja keskisormella. Nojasin alaselälläni keittiön tasoon ja odotin. Vaikka iskä inhosi viivyttelyä, häntä itseään ei saanut hoputtaa. Sitä paitsi iskä ei koskaan viivytellyt ja empinyt tahallaan. Osasin jo aavistaa, mitä hänen seuraavaksi aloittamansa keskustelu koskisi. Katselin mustavalkoraidallisia villasukkiani ja yritin olla ottamatta kierroksia etukäteen.

”Mitä sä oot ajatellu jatkosta?” hän kysyi lopulta.
”Mistä jatkosta?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, vaikka tiesin.
”No jos Google Me oli vikaostos.”
”Hä?”
”Niin. Jos siinä on joku pysyvä vika. Tai jos sen toi tila kroonistuu.”
”Niin — mitä sä meinaat?”
”No ei se ole ollut sulla edes kauaa. Kauanko sun kannattaa hoidattaa tommosta hevosta? Siis onhan se hieno ja kauhean kiva ainakin oriksi, mutta…”

Hengitin syvään enkä vastannut isälle mitään. Kurkussani tuntui taas jotain ylimääräistä, mutta samalla ajattelin, että isä oli periaatteessa oikeassa. Ei meillä Ukon kanssa ollut vielä niin paljoa yhteisiä kokemuksia, että juuri tätä hevosta kannatti tekohengittää kiintymyksen takia. Järjellä ajatellen ymmärsin kyllä, että jos menettäisin Ukon, vielä minun olisi helppoa kiintyä johonkin toiseen hevoseen. Samaan aikaan järjellä ajattelusta minun tuli kuitenkin kauhean kylmä. Jos en olisi tuntenut isää, olisin syyttänyt häntä hevosen pitämisestä kertakäyttötavarana, mutta ei isä ollut sellainen. Ei vaikka kuinka hevosmaailmassa huhuttiin menestyksellä olevan aina hintansa.

”Oskari?”
”Joo.”
”Miika Rossilla olis sulle kauhean hyvä ruuna kaupan.”
”Ai.”
”Joo. On. Sillä on jotain epämäärästä estetaustaa suvussa kans, mutta eiköhän se oo vaan hyvä. Se ei ollu niin pitkäselkänenkään kun se sun hevonen. Mä meen kattomaan sitä sulle. Tietenkään sä et itse nyt voi mennä vieraille talleille kun…”
”Iskä.”
”No?”
”Odota nyt ensin että ruumis on kylmenny.”
”No joo. Ja voihan se sun hevonen vielä parantua. Nokka pystyyn Oskari Aleksanteri. Mutta että tiedät, että sulla on vaihtoehto.”

Puristin toisella kädelläni keittiön tason reunaa ja yritin hengitellä rauhallisesti. Olin jo ihan aikuinen, mutta yhtäkkiä minulla oli ihan kamala ikävä isää ja äitiä. En saanut sanottua Miika Rossin ruunasuosituksiin enää mitään muuta. Puristin silmiäni kiinni ja yritin estää minkään sortin niiskutusta karkaamasta nenästäni. Pyyhkäisin yksinäisen kutittavan kyyneleen poskeltani hupparin hihaan. Ryhdistäydy, Oskari.

”Miten muuten?” iskä kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hyvin.”
”Miten se sun emäntä? Mustavaara?”
”Vanhaniemi. Eikä se ole–”
”Joo joo, kunhan huudatan sua vähän. Mistähän mä sen Mustavaaran sain?”
”Salkkareista.”
”Vielä jaksaa asua sun kanssa se Vanhaniemi?”
”Jaksaa.”
”Mites, riittääkö sulla rahat?”
”Iskä…”
”No sen hevosen pitäminen vieraassa tallissa on aina kallis homma ja nyt vielä kun on kaikkea — kaikkea muutakin laskua! Kyllä mä nyt tässä tilanteessa sua voin vähän auttaa, vaikka mä niin kovasti uhosinkin sillon kun sä päätit että oma hevonen pitää saada.”
”Kyllä mä pärjään.”

Isä ryhtyi jaarittelemaan yleisiä kuulumisia ja minä hymyilin puhelimeen. Pystyin melkein näkemään isän kuvailemat tapahtumat. Tytöt — Anna ja Olivia — olivat oppineet laittamaan kuljetussuojat hoitohevosilleen. Melli-tamma oli niin tosi raskaana, että isän kävi sitä sääliksi. Äiti oli kuulemma saanut raivarin isän jostain tempauksesta ihan syyttä, eli oikeasti varmasti ihan syystä. Koira oli ollut yön kuumissaan sisällä, koska oli myrskynnyt niin rajusti. Kaikkea sitä kuunnellessani ja kuvitellessani kaipasin kotiin, vaikka samalla tiesinkin, että kummallinen olotilani johtui suurimmaksi osaksi Ukosta. Se menisi ohi, koska pian Ukko olisi taas terve. Sehän voi jo vähän paremmin.

Kun ovelta kuului rapinaa, avasin silmäni ja keskeytin isän kertomat mummon kuulumiset, vaikka olisinkin halunnut kuulla hänen villasukkaprojektistaan. Minulla oli mummoakin ikävä. Sanoin hätäisesti, että minun pitää nyt mennä.
”Se on oikein”, iskä myönteli niin että hänen virneensä kuului hänen äänestään. ”Kai sä oot tehny jo ruuan sille sun emännälle? Kyllä kai mä oon sua sen verran kasvattanut, että sä tiedät, että joka on ekana kotona, tekee. Mitä ruokaa sä teit?”
”Joo joo, lasag — eikun ei, kun ei se ole mikään — mun pitää nyt oikeasti lopettaa.”

Camilla ei tietenkään kysynyt kenen kanssa puhuin. Hän loi minuun vain kummallisen viiston katseen tervehtiessään.
”Se oli iskä”, ilmoitin silti puolustelevasti; puhelinta nostaen ja sitä hänelle näyttäen.
”Noni”, hän kommentoi huvittuneena, mutta sen jälkeen hänen hymytön ilmeensä palasi. Taskujaan taputtaen hän laahusti takaovelle ja huokaisi potkiessaan minun vihreät läpsykkäni jalkaansa.

[OskariOsallistuja]

Piristysyritykset

Hämmästyin huomatessani, miten moni tallilainen jaksoi yrittää piristää minua, kun Ukko oli toipilaana. Ja miten se tepsi.

Suurimmaksi osaksi piristysyritykset olivat ihan normaaleja ja miellyttäviä. Siivosin päiväksi jääneitä karsinoita sunnuntaina, kun Outi pysähtyi kyselemään kuulumisia.

”Miten Ukko voi?” oli hänen tervehdyksensä.
Vilkaisin häneen silloin varovaisesti. Mietin, oliko hän huolissaan oikeastaan Jussista Ukon sijaan ja purin huultani. ”Hyvin”, vastasin hiljaa, mutta eihän se ollut oikeastaan totta. ”Tilanteeseen nähden siis”, korjasin, ja se oli enemmän totta. Se ei kuumeillut ja se joi normaalisti. Syömisen kanssa oli heikompaa.
”Ai kun hyvä kuulla. Joko sä tiedät mikä sen on?”
”En… Omituista on että sillä ei ole edes tulehdusarvot korkealla. Silmät vaan sen kun kiiltää…”
Sen jälkeen minun oli pakko käännähtää nopeasti takaisin talikkoni puoleen. Kurkkua kuristi ja minunkin silmiäni kirveli.
”Jos sä haluat jutella siitä… En mäkään mikään lääkäri ole, mutta…”
”Kiitos. Mä pelkään vaan että se tartuttaa kaikki muut. On kantavia tammoja ja…”
”Älä just nyt sitä murehdi.”

Eetu yritti auttaa syöttämällä minua. Hän kävi oikein henkilökohtaisesti hakemassa minut tallista, vaikka kaikille muille riitti Eiran mukana lähetetty karjahtava ”SYÖMÄÄN!” -käsky, jota en olisi kehdannut noudattaa. Ensimmäisenä ja toisena iltana Ukon sairastumisen jälkeen hän ojensi minulle vielä jonkun, ilmeisesti Jillan tekemiä pullia pussissa mitään puhumatta, kun olin lähdössä. Pidin sellaista huolehtimista omalla tavallaan suloisena, vaikka Eetu itse olikin kireän ja epävarman oloinen jännittyneine hartioineen sekä minua syömään hakiessaan että pullia ojentaessaan.

Camilla teki kaikkensa, etten ehtisi ajatella liiaksi. Hän juoksutti minua ympäriinsä hoitamassa pikkuaskareita, joihin oli itse olevinaan liian kiireinen.
”Susi, avaa Eiralle pihan puolen kraana”, kuului komento, ja sen hoidettuani heti toinen: ”Susi, nyt maneesia siivoamaan kipin kapin!” Minä tietenkin tottelin kiitollisena. Pääni tuntui olevan tavallistakin sumuisempi ja minun oli erityisen vaikea keksiä tekemistä kun karsinat oli siivottu.

Kotona Camillan tyyli toimi paremmin kuin tallilla. Tapasin kysyä häntä aina mukaani juoksulenkille, mutta koskaan hän ei tullut. En oikeastaan enää edes ajatellut hänen tulevan: kunhan kysyin niin kuin hyvä tapa vaati. Ukon sairastumisen jälkeen hän kuitenkin yllättäen lähti lenkille.
”Susi”, hän sanoi silloin Otsonmäen suurin piirtein ainoan ylämäen juurella. ”Juostaan kilpaa ylös.”
”En mä halua hävitä”, yritin estellä. Tosiasiassa olin silloin varma, että Camilla ei pysyisi minun vauhdissani ja suuttuisi, jos juoksisin täysillä ylös.
”Ei sit jos sä oot tommonen pelkuri”, hän voivotteli viekkaasti, ja vaikka tiesin hänen manipuloivan minua, se sai minut kilpailemaan saman tien. Olin ensimmäisenä ylhäällä, mutta vain täpärästi. Suussani maistui silloin rauta, enkä muistanut, että minulla on tallilla kipeä hevonen.

En ollut koskaan pitänyt Hellosta. Hän on sellainen, ettei hänestä koskaan tiedä, mitä kamalaa hän yhtäkkiä sanoo. Kun Ukko sairasti, huomasin hänen olevan suuresta suustaan huolimatta oikein empaattinen. En niin välittänyt siitä, kun hän vastaanväitteistäni huolimatta työnsi kokonaisen keksin suuhuni kahvipöydässä, pestyin käsin sentään onneksi. Sen sijaan pidin oikeasti maanantai-illasta, jolloin hän yllytti puoli tallia pelaamaan jalkapalloa maneesiin ”koska Osku tarvii nyt semmosta rakkautta”, niin kuin hän itse sanoi. Hän teki itsestään toisen joukkueen kapteenin ja halusi pelata samalla puolella kuin Tiitus, Camilla ja Nelly. Minut hän nimitti toisen joukkueen kapteeniksi ja karvaan tappion koettuamme päätin, että jos joskus vielä pelattaisiin, Tiitus, Camilla ja Nelly jaettaisiin kyllä tasan joukkueisiin. Jostain syystä Hello ei ollut varannut välittömästi Marshallia, vaikka hänelläkin näytti pysyvän pallo hallussa. Ehkä hän ei tiennyt, että Marshallista olisi hyötyä.

”Anna sun kännykkä”, Hello vaati pelin jälkeen minulta.
”Miks?”
”Mä tallennan siihen yhden Mikan numeron”, hän sanoi niin kuin kyselisin tyhmiä.
”Miks?” kysyin uudelleen niin kuin papukaija.
”Siksi että sä voit soittaa sille jos sä tarvit jonkun lämmittään sun sänkyä. No ei, ääliö, vaan siks että sä voit soittaa sille niin pääset Otsonmäen jalkapallojoukkueeseen.”
Kai sen sängynlämmitysjutun säikäyttämänä erehdyin antamaan Hellolle puhelimeni, vaikken ollut edes harkinnut jalkapallon pelaamista Otsonmäellä. Hän tallensi siihen Mikan numeron nimellä JALKAPALLOSEDÖ ja vaihtoi lisäksi puhelimeni taustakuvaksi oman naamansa kuvan. Sain siitä kyselyitä kotona Camillalta.

Myös jalkapalloa pelatessani unohdin Ukon ihan oikeasti niin kuin kilpaa juostessanikin. Jalkapallopelin jälkeen tein tosi hyvällä tuulella tallihommani loppuun. Ukkokin oli niin pirteä, että sai mennä tunniksi ulos, vaikka olikin viileää. Hyvä tuuleni loppui sillä kertaa siihen, kun näin Salierin ja Sonjan ravailemassa kentällä aikoessani lähteä kotiin. Olin minä sinä päivänä muitakin ratsukoita nähnyt — aamulla isännän itse Jussillaan ja Camillakin lähdössä maastoon mustavalkoisen ponin kanssa — mutta Salieri näytti eniten minun hevoseltani. Kävelin reppu selässä aidalle katselemaan, ja ai miten minusta oli epäreilua, kun Salieri ravasi selkä korkealla kentällä ja minun hevoseni jaksoi vain seistä. Ajattelin, että sentään voisin katsella edes hetken ratsastusta: ties koska pääsisin itse satulaan taas.

[OskariOsallistuja]

Kun ei auta kuin odottaa

Kotimatka meni kuin sumussa, eikä sillä ollut mitään tekemistä pimeyden, autoni likaisen tuulilasin tai vastaan ajavien autojen valojen kanssa. Olisin halunnut jäädä tallille, mutta Eetu oli lähettänyt minut kotiin. Kuulemma olisin paremmaksi avuksi Ukolle huomenna levänneenä, eikä minun ahdistukseni auttaisi sitä vaan päin vastoin. Oikeasti Eetu taisi haluta minut pois lietsomasta ahdistusta muihinkin hevosiin ja ymmärsihän sen. Vaikka Ukon kevään kisat taisivat olla ohitse ennen kauden alkamistakaan, muilla hevosilla voisi olla vaikka mitä tärkeitä harjoituksia edessään. Ja vaikkei olisikaan, niin…

Ukolta oli otettu verta. Eläinlääkärin rauhallisuus ei ollut valanut minuun uskoa. Ennemminkin se tuntui minusta väliinpitämättömyydeltä. Juuri tänään olisin kaivannut sellaista lääkäriä, joka olisi silittänyt ja säälinyt kipeää lemmikkiäni. Sitä paitsi minusta oli pahaenteistä, ettei Eetu ollut jättänyt lääkäriä yksin Ukon kanssa. Se saattoi olla ihan tyypillistä käytöstä Eetulle, mutta olin tainnut kuulla jo liikaa juttua Otsonmäen kunnaneläinlääkärin taitamattomuudesta.

Autoni nahkapenkit olivat kylmät, eivätkä ollenkaan niin mukavat kuin sänkyni, mutta matka lämmitystolpalta asuntoni ovelle tuntui loputtomalta jo ajatuksenkin tasolla. Mieluiten olisin nukkunut tai ainakin horrostanut siinä paikallani hetken. Minun oli kerättävä voimiani. Vilkaisin kelloa puhelimesta ja näytöllä oli ilmoitus viestistä, joka oli tullut tuntemattomasta numerosta. Avasin sen toivoen, ettei se olisi eläinlääkäri. Hän ilmoittaisi vain huonoja uutisia näin myöhään. Silti sydämeni ei hakannut hermostuneesti. Pääni ja silmäluomeni painoivat liikaa sellaiseen. Hengitystäkin ahdisti vain kevyesti. Tunsin näytteleväni huonossa heppadraamassa. Oloni oli kuin Salkkarinäyttelijällä, jonka olisi pitänyt vääntää kasvonsa kuvaamaan äärimmäistä kauhua, mutta joka ei onnistunut.

Tuntematon numero oli Outin. Hän oli laittanut minulle viestin vain hetki sitten. Se oli kohtelias avuntarjous: sellainen tsemppiviesti hyvänpäiväntutulle. Olisin hymyillyt, jos olisin jaksanut tai edes muistanut kuinka. Retkotin auton penkillä oikeastaan kyljelläni, poski vasten viileää nahkaista pääntukea ja kirjoitin vastauksen. Tai ainakin yritin. ”Kiitos”, kirjoitin, ja sitten tunsin aivojeni kieltäytyvän yhteistyöstä. Pusersin silti muutaman sanan liian kirkkaalle näytölle. Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Vielä jotain sanoja viestiin, Oskari! Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Ehkä huomenna selviää jotain kun verikokeiden tulokset tulee. Nähdään huomenna tallilla. Joo hyvä Oskari, just noin, ajattelin ja poistin viimeisen virkkeen. Mutta ilman sitä viesti näytti niin tylyltä… Voi Luoja, Oskari, ei viestin kirjoittaminen ole sinulle vaikeaa: ainoastaan pitsan soittaminen on. Kirjoitin saman virkkeen uudelleen ja lähetin viestin, vaikka oikeastaan teki mieli jättää vastaamatta ja miettiä huomenna, mikä olisi sopivaa. Mutta jos nyt ottaisin miettimisaikaa, unohtaisin kuitenkin koko viestin.

Jätin ratsastussaappaat autoon, vaikka olin varta vasten tuonut ne mukanani pestäkseni ne välillä. Avain ei meinannut sopia ulko-oven lukkoon aluksi, mutta toimi kummasti paremmin, kun hoksasin vaihtaa ulkovaraston avaimen kotiavaimeen. Ne eivät olleet edes saman näköisiä.

Pimeydestä tiesi, ettei Camilla ollut kotona ja hyvä niin. Sytytin olohuoneeseen valon, suljin sälekaihtimet ja istuin sohvan nurkkaan, mahdollisimman syvälle olohuoneeseen, kauas ovelta. No niin, Oskari. Nyt ajatellaan tämä Ukkohomma pois alta, niin voidaan nukkua. Lähestytään tätä järjestelmällisesti ja järkevästi. Järjestelmällisesti ja järkevästi vain, Oskari.

Siihen asti pääni oli ollut tyhjä. Olo oli ollut koko kotimatkan ajan samanlainen kuin korvatillikan saaneella, mutta henkisesti. Ainoastaan henkistä korvien vinguntaa oli kuulunut ja tuntunut. Silloin kaikki Ukkoa koskeva hätä tuntui kuitenkin jysähtävän kerralla takaisin tietoisuuteeni, vaikka olisin halunnut päästää sen takaisin ohut siivu kerrallaan. Minun oli hapuiltava sohvatyynyn nurkka käteeni ja vedettävä tyyny syliini, etten olisi hajonnut pieniksi säälittäviksi murusiksi kangassohvalle. Minun oli saatava pidellä jotain kiinteämpää kuin itse olin.

Ajatukset kieppuivat huimaavasti ja kietoutuivat toisiinsa. Koko ajan koin tarvetta nousta ylös ja taistella jotain näkymätöntä vaaraa vastaan. Lihaksissani oli liikaa verta ja sormeni pistelivät. Halusin lähteä takaisin tallille, mutta olisi kamalaa tulla nakatuksi niskasta ulos niin kuin kulkukissa. Mitä jos minun hevoseni elämä päättyisi yön aikana, kun olin tässä? Olisi kai sekin kaivannut tukea, vaikka en olekaan sitä niin hirveän kauaa vielä tuntenut. Kai se vaistoaisi, että minä välitin siitä, vaikka se ei välittäisikään minusta… Se oli hieno hevonen… Hyvä hevonen… Ensimmäinen oma hevoseni… Todeksi käynyt lapsuuden unelmani….

Ulko-ovella rapisi. Kuului naukaiseva narahdus. Hetken kuluttua kylmää ilmaa virtasi olohuoneeseen ja sai keittiön tasolle jääneet paperit kahahtamaan. Vain Camillalla oli avain. Ovelta kuului tuttu ”mooi”, johon minun kuului vastata, mutta olin kuin kivettynyt. Pulssini sentään oli nopea taas kaiken kauhean ajattelun jälkeen ja se tuntui silmissä asti paineena ja kuului korvissa kaikki asunnon pienet äänet peittävänä huminana. Vieläkö Ukko eli? Kai minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, jos sitä ei enää olisi?

Hetken kuluttua sohva painui kevyesti alaspäin, kun Camilla istui viereeni. Käsi puristi olkapäätäni, ja kun sain käännettyä katseeni Camillaan, kokonainen käsivarsi ujuttautui hupparini hupun alta hartioideni ympärille. Camillan oli täytynyt kuulla jo uutiset.

Camillan lohdutusyritys tuntui omituisen kömpelöltä, mutta jotenkin se helpotti oloani. Vaikka olin taas mokannut, edes muutama ihminen uskoi, etten minä tahallani ollut hevosta rääkännyt. Olisin halunnut olla niin kuin pikkulapsi ja uskoa, kun Camilla hetken kuluttua mutisi, että kyllä se siitä. En kuitenkaan täysin pystynyt. Silti minulla oli parempi olo.

Hetkellinen oloni parantuminen kai sai aivoni toimimaan. Oli kulunut vaikka kuinka kauan, useita silmänräpäyksiä, ennen kuin tajusin, miten sopimatonta sellainen kämppiksen kaulailu oli. Hyvä nyt taas Oskari. Kämmeneni alkoivat hiota kun mietin, miten pääsisin pois ilman että ravistelisin Camillan itsestäni niin kuin koira ravistelee veden turkistaan. Pian hänkin huomaisi, mitä oli tekemässä ja sitten menisikin ainakin kuukausi ennen kuin kaikki olisi normaalia taas, enkä minä ihan totta kaivannut enää yhtään lisää minkään sortin vaikeuksia, ahdistusta ja —

”Otetaanko jätskiä?” kysyin hartiat jäykkinä ja ääni käheänä ensimmäisen kysymyksen, jonka sain kutsuttua mieleeni. Luojan kiitos se ei ollutkaan kontekstissaan niin toivottoman huono kysymys, kuin aluksi säikähdin sen olevan.
”Kuule, otetaan vaan”, Camilla sanoi myötätuntoisesti ja rutisti minua vielä kerran ennen kuin nousi. Hän pökkäsi keittiön tasolle jääneet paperit paremmin järjestykseen kävellessään tason ohitse jääkaapille.

Siitä eteenpäin ilta ei ollut ihan niin kauhea. Camilla jäi harhauttamaan minua, mistä olin niin kiitollinen, että kerran minun täytyi räpytellä kyyneliä silmistäni ennen kuin hän huomaisi ne. Istuimme sohvan vastakkaisissa päädyissä risti-istunnassa ja söimme jäätelöä. Puhuimme hevosista: lapsuuden unelmahevosista, nuoruuden suosikkihevosista, Camillan ravihevosesta, vähän minun ensimmäisestä omasta hevosestanikin: Ukosta. Aina kun muistin, että Ukko on kipeänä tallissa ja varmasti kuolee yöllä, Camilla kysyikin jotain uutta. Minusta tuntui kuin olisin tallilla, paitsi että puhuin enemmän pitääkseni ajatukseni kurissa.

Heräsin aamulla sohvalta. Jäätelökulhot olivat keittiön tasolla, vaikka en ollut kumpaakaan vienyt sinne, ja minulla oli oma peittoni ja tyynyni, vaikka en ollut niitä hakenut. Minun teki tavallaan mieleni lukittautua huoneeseeni ikuisiksi ajoiksi, kun olin sillä tavalla itseäni passuuttanut, mutta toisaalta taas olin liian hyvällä tuulella. Puhelimeni ei ollut soinut yöllä tai aamulla, ja Eetu olisi kyllä soittanut heti kuolleesta hevosesta. Ennen kuin edes nousin, etsin hänen numeronsa ja soitin siihen.

[OskariOsallistuja]

Ukosta ei lähtenyt tarpeeksi tehoja irti. Vaikka mitä tein, sen takapää laahasi perässä. Se oli herkkä hevonen ja reagoi voimakkaasti aina tekemiini virheisiin, mutta en keksinyt mitään merkittävää parannettavaa ratsastuksessani. Tietenkin sitä oli — ei kai kukaan osaa kaikkea — mutta ennenkin Ukko oli mennyt paremmin ratsastaessani täsmälleen samalla tavalla. Annoin pohkeillani vielä uuden merkin. Ravaa nyt takajaloillakin, ole hyvä! En pidättänyt sitä edestä liikaa, istuin keskellä, maneesi oli tuttu ja turvallinen. Se tuntui ymmärtävän, mitä siltä halusin, mutta ei halunnut silti tehdä töitään kunnolla. Tulin koko ajan tietoisemmaksi siitä, että maneesin toisessa päädyssä oli väkeä, nimittäin Outi ja Jussi, ja vaikken kehdannut katsoa sinnepäin, varmasti heillä meni miljoona kertaa paremmin kuin meillä. Vaikkei tässä kilpailuissa oltukaan, niin silti. Kyllä minun kuului saada hevoseni edes ravaamaan oikein päin.

Luovuin lopulta yrityksestä ja päästin Ukon pääty-ympyrältä. Kun se käveli kaviouralla, pudotin ohjat sen kaulalle ja painoin kummatkin käteni kasvoilleni. Rintaani puristi ja purin hampaitani yhteen, mutta yritin pakottaa itseni rauhoittumaan. Sillä tavalla sydän hakaten, niska kihelmöiden ja lihakset nykien ratsastuksesta ei ainakaan tulisi mitään. Mutta miksen minä osannut vieläkään mitään? Kaksikymmentä vuotta harjoittelua kilpahevosilla ja sitä ennen neljä Pimu-ponilla. Isän opissa. Sellaisen jälkeen pitäisi osata edes vähän jotain, jos ei ollut ihan luonnostaan kelvoton. Toivottavasti tämä johtui vain surkeasta, koko ajan romahtavasta kunnostani. Olin pinnannut omasta treenistäni salilla ja lenkillä kerran viime viikolla ja nyt uudelleen eilen maanantaina. Ei ihme, etten kehittynyt, kun en osannut ottaa mitään tarpeeksi tosissani. Minun piti harjoitella, mutta ei, minäpä olin maannut sen ajan sängyllä ja kuunnellut 2000-luvun rokkilistaa Spotifysta, kun oli muka väsyttänyt. Voi veljet…

”Oskari?”

Säikähdin ihan liikaa siihen nähden, että olin koko ajan tiennyt Outinkin olevan yhä paikalla. Jostain syystä tulin tarttuneeksi itseäni kauluksista. Päästin tietenkin nopeasti irti. Vaistomaisesti tein joko niin tai peitin niskani tai kaulani myös nähdessäni hämähäkin tai hiiren, ja se oli tosi nolostuttavaa. Hyvä nyt taas, Oskari.

”Mitä?” vastasin ystävällisesti ja hymyillen, kun sain koottua itseni. Outi ratsasti sisäradalla. Toivottavasti en ollut ollut sentään niin torvi, että hän oli joutunut väistämään minua. Tai niin kummallisen näköinen, että hän olisi huolissaan. No ei kai kukaan ole vieraasta ihmisestä huolissaan…
”Ukko hikoaa.”

Katsoin välittömästi Ukon niskaa. Emme olleet ravanneet kauaa, mutta kun nostin sen harjaa, se oli sen alta märkä niin kuin olisi ollut kovemmassakin treenissä. Katsoin Outia kankeana kuin jäykkäkouristuspotilas, kun isääkään ei ollut paikalla neuvomassa. Mitä nyt? Ymmärsin sentään pysäyttää hevoseni ja laskeutua alas sen selästä. Koko ratsu oli nihkeä, mutta erityisesti kaulalta, ryntäiltä, satulahuovan liepeiltä ja kainaloista se oli ihan märkä. En tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Tunsin jähmettyväni niin kuin patsas. Mikään lihas ei toiminut.

”Sun pitää viedä se talliin, Oskari.”

Minä näin vain mustaa hikistä hevosenkarvaa ja liian kiiltävät ruskeat hevosen silmät. Miksen minä ollut muka huomannut ennen ratsastusta, että Ukko ei ollut kunnossa? Mikä minua vaivaa? Nyt sille tulisi sydänlihastulehdus tai joku, ellei sillä jo ollut jokin vakavampi, vastahan se oli ollut kipeänä, miksen malttanut odottaa sen parantumista kauempaa, mitä jos se sairastuisi pahemmin, mitä jos se kuolisi, mitä jos se oli ihan tosi kipeä, mitä minä nyt teen. Outin käsi väänsi Ukon ohjaa kädestäni, mutta en päästänyt irti. Hyvä Oskari, olet tappanut hevosesi.

”Oikeasti, Oskari. Viedään se nyt vaan sisälle.”

Tuntui ikuisuudelta ennen kuin sain lihakseni toimimaan ja palasin takaisin maneesiin ja ruumiiseeni, mutta oikeasti kyse taisi olla vain muutamasta sydämenlyönnistä. Räpyttelin silmiäni toetakseni. Kumarruin kokeilemaan Ukon pulssia sen jalasta. Se tuntui selvästi, mutta laskemattakin tiesin, että se oli liian nopea. Nostin Ukon ylähuulta molemmin käsin ja näin kalpeat, harmahtavat ikenet. Vilkaisin taas Outia, joka oli perääntynyt Jussin luokse.

”Mun pitää viedä Ukko talliin.”
”Niinhän mä sanoin.”
”Sori. Mä säikähdin.”

Outi ja Jussi lähtivät kävelemään edellämme. Olin kuvitellut, että heillä oli vielä harjoittelu kesken, mutta ilmeisesti ei. He kävelivät kohti suulia, mutta minun piti kiertää päätallin ovea kohti. En tykännyt yhtään taluttaa Ukkoa satulahuoneen ohitse: välillä pelkäsin jääväni kääntyessämme sen ja seinän väliin, kun sillä oli niin kiire. Sillä kertaa se kuitenkin seurasi minua niin hitaasti ja pää matalalla, että olisin kai ihan hyvin voinut seurata Outia ja Jussia. Kun vilkaisin heitä vielä kiskoessani ovea auki, Outikin katsoi meitä ennen kuin katosi suuliin.

Ukon sitominen karsinaansa varusteiden pois ottamisen ajaksi oli turhaa sen ollessa niin veltto, mutta silti tein niin vanhasta tottumuksesta. Ehdin vain löysätä satulavyön ennen kuin Outi ilmaantui karsinan oven ulkopuolelle. Hänen hiuksensa olivat kypärän käyttämisen takia yhtä lytyssä kuin minunkin.

”Voi sua Ukko-parkaa”, hän lepersi hevoselleni ja silitti parilla sormellaan sen turpaa. ”Sä olit viime kuussakin kipee. Onkohan sussa joku virus? Mitä lääkäri sanoi viimeksi?”
”Ei löytyny mitään”, vastasin, vaikka Outi olikin ehkä kysynyt Ukolta eikä minulta. ”Sitten kun se parani, ei tutkittu enempää.”
”Onko sulla sille loimi?”
”On joo.”

Yritin pitää pääni kylmänä ja jonkunlaisen tärkeysjärjestyksen mielessäni. Ensin Ukko piti loimittaa kunnolla. Sitten piti soittaa eläinlääkäri. Soitin tietenkin karsinasta, koska joskus puhelimeen vastaava hoitaja pyysi tarkistamaan hevosen voinnista sitä tai tätä. Otsonmäen kunnaneläinlääkäri on paitsi huhujen mukaan melko tietämätön, myös erittäin kiireinen, joten Ukko sai ajan vasta viimeiseksi illalle: onneksi edes samalle päivälle. Soittamisen jälkeen ehdin mitata hevosen lämmön, ja lämpöähän sillä oli. Sitten soitin Eetulle ja kerroin tilanteen, ja että pelkäsin Ukon tartuttavan muutkin. Eetu tuumasi rauhalliseen tapaansa, että en saisi nyt ottaa kierroksia. Jos Ukon tauti olisi tarttuva, se olisi tarttunut jo, ja hän huolehtisi jatkotoimenpiteistä. Hän kielsi minua menemästä samoilla vaatteilla toisiin talleihin, ilmoitti olevansa Tervajoella ja tulevansa tunnin kuluttua katsomaan Ukkoa.

Kun Eetu lopetti puhelun, luisuin Ukon karsinan ovea pitkin istumaan kylmälle tallikäytävälle välittämättä edes esittää rauhallista ja osaavaa, vaikka Outi oli vieläkin siinä. Potkaisin vahingossa kypäräänikin, kun jalka lipsahti. Kaikki tuntui merkityksettömältä. Painoin pääni polviin.

Jos minä saan pitää Ukon, en pyydä sinulta enää ikinä mitään muuta, ajattelin. Kunhan annat sen jäädä henkiin. Ei haittaa, jos emme ikinä pärjää kisoissa, kunhan parannat sen. Tee vaikka minusta sairas sen sijaan: ihmiselle on täälläpäin parempia lääkäreitä kuin hevoselle. Anna lääkärin löytää siitä jokin yksinkertainen vika ja parantaa se, niin en tarvitse enää ikinä mitään muuta ja muistan kiittää sinua joka päivä.

”Kyllä se kuntoon tulee”, Outi koetti ilmeisesti lohduttaa minua ja luisti istumaan viereeni. Hän taputti käsivarttani, mutta tosi nopeasti.
”Toivottavasti.”
”Kauanko se on ollu sulla?”
”Ei kauaa…”
”Ooksä aina halunnu hevosen?”
”No joo.”
”Millanen hevoshistoria sulla sitten on?”

Suoristin selkäni ja nojasin päätäni ja selkääni Ukon oveen sen sijaan että nojaisin otsaani polviini. Hymyilin Outille, mutta en ryhtynyt kertomaan hevoshistoriastani. Jos hän ei muka tiennyt, kenen poika minä olin, asia sai pysyäkin sillä tolalla.

”Kiitos kun sä jäit harhauttamaan mua”, sanoin hevoshistoriikkini sijaan.
”Kai jonkun pitää vähän kattoa sun perään.”
”Niin kai. Ehditkö sä hoitaa jo Jussin?”
”Ei kun Nelly otti sen.”
”Aa…” Emmin hetken. ”Harhauta mua mielummin kertomalla miten sulla menee, kun mun hevoshistoria on aika tylsä.”
”Mulla?” Outi kysyi liian hämmästyneenä. Hyvä Oskari. Sinun pitää oikeasti oppia kyselemään ihmisten kuulumisia useammin niin kuin normaali ihminen.
”Niin.”
”Töissä…” Outi aloitti, mutta vaihtoi sitten suuntaa. ”Ihan hyvin”, hän vastasi yhtä monisanaisesti kuin minä yleensä, ja hymystään päätellen vieläpä valehteli.
”Hyvä”, nyökytin, koska hän ei ilmeisesti halunnut kertoa. ”Niin mullaki, jos ei Ukko…”
”Niin kuulemma. Etkös sä muuttanu Camillan kanssa yhteen ja kaikkea?”

Käänsin kasvoni taas nopeasti häntä kohti. Hänen sana- ja aihevalintansa olivat yllättäviä ja saivat kyllä ajatukseni hetkeksi oikeasti pois Ukosta. Enhän minä ollut sanonut kenellekään mitään kämppiksestäni. Ainoat, joille olin puhunut asiasta, olivat isä ja äiti — paitsi että niin, Camilla oli ehkä minua innokkaampi jakamaan sellaisia uutisia.

”Vai muutin yhteen”, naurahdin. Olihan se nyt aika värikäs tapa ilmaista sitä, että meistä tuli kämppiksiä.
”Mitä!”
”No joo. On se nyt helpotus että joku jakaa vuokran mun kanssa”, myönsin, mutta se sai taas minut ajattelemaan eläinlääkärikuluja ja Ukkoa. Huokaisin.
”Ja on kotonaki joku kuuntelemassa nyt kun… Tai siis ennen kun Ukko parannetaan.”
”Ei me silleen hirveesti puhuta…”
”Ai?”

Kuulin tallin oven aukeavan. Katsoin toiveikkaana sinnepäin. Kaksi hahmoa astui sisään. Ulkona oli hämärää jo. Nousin nopeasti ylös ja ojensin käteni Outille vetääkseni hänetkin jaloilleen. Tunnistin toisen tulijan kävelytyylistä heti Eetuksi, mutta huomasin toisen olevan eläinlääkäri vasta kun tallin kelmeä valo osui hänen kasvoihinsa. Vatsaani alkoi heti sattua ja ajatukset Ukon kuolemisesta palasivat mieleeni, vaikka samalla olin hitusen helpottunut. Ilmeisesti lääkäri oli ehtinyt kuitenkin puristaa Ukon ajan aiemmaksi, kahden toisen keikkansa väliin, vaikka hoitaja oli puhelimessa sanonut hänen olevan kiireinen. Silitin Ukon väsynyttää turpaa kalterien lomasta, vaikka oikeastaan olisin kaivannut jonkun kättä, josta olisin voinut pitää kiinni. Anna lääkärin löytää Ukosta jokin yksinkertainen vika, joka voidaan parantaa, ajattelin taas keskittyneesti.

[OskariOsallistuja]

Sotkuinen sudenpesä

Vitsit miten oli sotkuista. Camilla oli tulossa meille, ei kun siis asuntoa katsomaan. Minulla oli suurin piirtein tunti aikaa saada koti näyttämään ihmiseltäiseltä. Sängyn vierellä oli eiliset sukat, tietokone oli lattialla pikkusohvan edessä ja pienen kulmasohvan käsinojalla oli kirjoja. Niin ja tiskialtaassa oli lautanen ja kaksi kuppia. Muuta irtoromua ei ollut. Mutta se pölyn määrä… Melkein mustilla hyllyillä näkyikin sitten kaikki… Pitäisiköhän matto vielä imuroida, vaikka vastahan sen toissailtana imuroin? Ei, nyt ei kyllä ehtisi. Pihakin oli niin kuin räjähtänyt lumen sulettua. Näyttäisikö se paremmalta, jos vähän haravoisi nurmikkoa sojottamaan samaan suuntaan? Ei, sitten se näyttäisi ihan siltä kuin olisin haravoinut nurmikkoa Camillan takia. Sekös hullua olisi. Tartuin pölyrättiin, joka oli sininen, toisin kuin keittiön vihreä tiskirätti tai punainen vessarätti. Pölyjen pyyhkiminen oli normaali tehtävä suoritettavaksi, kun joku oli tulossa minun luokseni. Ei kun siis asuntoa katsomaan.

Loppujen lopuksi tunti olikin ihan hirveän pitkä aika. Romujen keräämiseen ja pölyjen pyyhkimiseen ei mennyt kuin vartti. Aikaa tappaakseni lähdin lenkille. Juoksin melkein aina saman lenkin: lähdin aina meiltä Kontiokorvesta poispäin, Runoin ohitse, Kyrönjokea kohti ja seurailin Kyrönjokea riittävän pitkälle Poolanmetsän lenkkipolkuja pitkin. Ne olivat tasaisempia ja muutenkin parempia kuin Kontiokorven sysimetsän polut ja kovat hiekkatiet, vaikka niille päästäkseni jouduinkin juoksemaan vähän liian keskeltä Otsonmäkeä. Kukaan ei kuitenkaan tälläkään kertaa hölkkääni ihmetellyt. Otsonmäellä oli ihan normaalia näyttäytyä verkkareissa koska tahansa, ja hölköttely taisi olla muun puutteessa yllättävän suosittu harrastus.

Palasin lenkiltä liian myöhään ja vieläpä hoksasin myöhästymiseni viiveellä. Tullessani ajattelin ihan tosi, että onkohan naapuriin tilattu uusi sohva vai mitähän sinne peräkärryllä kuljetetaan. Mutta ei ollut. Camilla nojasi ovenpieltäni ja oli ilmeisesti juuri soittamassa minulle.

”Susi! Mä ajattelin että maako sut on niellyt!”
”Mä olin lenkillä… Mä en muistanu kattoa kelloa…”
”Mä huomaan!”

Avasin oven ja räpäytin muutaman kerran hämmentyneenä silmiäni, kun Camilla pukkasi peräkärryn kuomun ylös. Hänellä oli sänky mukanaan asuntoa katsomassa. Ja jätesäkkejä. Ja pari vaivaista pahvilaatikkoa. Ja kaksi suurta reppua. Hänelle ei liiaksi ollut kyllä maallista omaisuutta kertynyt.

”No? Autaksä?”

Kiirehdin avaamaan kärryn perälaudan salvat. Camilla nosteli vähäiset säkkinsä pois sängyn tieltä. Kuului kirskuva ääni, kun hän työnsi sänkyä. Kysyin, eikö siihen tule naarmuja, mutta hän vain puhahti niin kuin olisin vitsaillut. En kehdannut kysyä, haluaisiko hän nyt kuitenkin katsoa vielä asuntoa ensin. Mitä jos siellä olisi vaikka liian sotkuista tai liian vähän valoa? Haisisi oudolta?

Yksi makuuhuone oli heti vasemmalla ovelta katsoen. Se oli minun. Kannoimme sängyn oikeanpuoleiseen. Se oli raskasta tekoa ja vaati kolme reissua, koska se oli osissa.

”Järkyttävä määrä vaatekaappeja”, Camilla kommentoi ja istahti lakanattoman petauspatjan päälle sängylle.
”Ai nii joo”, mumisin vähän hätääntynenä. ”Mulla on pyyhkeitä ja tämmösiä täällä”, kerroin ja avasin reunimmaisen oven. ”Mä en tienny että sä heti — tai siis mä en muistanu laittaa niitä pois niin mä tänään vien ne vielä…”

Olohuoneessa Camilla sanoi, että on sudenpesässä ainakin isot ikkunat ja paljon valoa. Pukkasin mahdollisimman huomaamattomasti ainoan huonekasvini, polvenkorkuisen appelsiinipuun paremmin ojennukseen keittiösaarekkeen viereen ja pyyhkäisin salaa varpaillani pari varissutta lehteä ruukun taakse piiloon. Änkytin jotain sellaista kuin että minulla ei ole mitään pöytäliinoja tai sellaisia, kun aina sotken ne, mutta että voitaisiin kyllä laittaa. Camilla katsoi huvittuneena ensin minua ja sitten keittiötä, jonka kaapinovet olivat siniharmaat. Epäilin, että hän varmasti katsoi sormenjälkiä. En ollut pyyhkinyt niitä pois. Olin ajatellut, että jos Camilla ei kestäisi sormenjälkiä kaapinovissa, ei meistä voisi tulla kämppiksiä, koska en kuitenkaan ikinä muistaisi tai viitsisi pyyhkiä niitä pois joka päivä. Nyt kaduin sitä, etten ollut pyyhkinyt. Isällä kävi siivooja. Kun minä olin lapsi, ei kyllä ollut sormenjälkiä kaapinovissa. Vain oma huone piti järjestellä itse, mutta silti oli aina ollut pölytöntä ja sormenjäljetöntä. Pian saisin kuulla siitä, että olin niin pilalle lellitty, etten osannut edes siivota kunnolla.

Näytin vielä pihan. Kun Camilla kysyi tuhkakuppia taskujaan taputellen, vein hänelle lasisen katkarapumajoneesipurkin, koska muuta minulla ei ollut. Hän vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä laskiessaan sen terassin nurkkaan ja sytyttäessään savukkeen. Jäin hänen seurakseen ja kehuin suhteellisen lyhyttä tallimatkaa ja sanoin Runoinkin olevan melko vieressä. Ulkona minun oli jotenkin helpompi puhua. Ihan niin kuin oltaisiin tallissa taas.

”Tossa on vessa mun huoneen vieressä, ja sauna. Mä meen kantaan noita sun kamoja”, sanoin sisään palattuamme, koska en kestänyt enää. Kyllä minä tiesin, että totuttelua tämäkin vaati, niin kuin tallilla oleminenkin aluksi, mutta silloin tunsin totutelleeni jo tarpeeksi. Muutaman säkin ja laatikon kantamisessa ei kauaa mennyt. Kasasin ne Camillan huoneen nurkkaan. Alkoi olla jo hämärää, vaikka kello ei ollut mitään. Olin tavallaan kiitollinen, kun Camilla ilmoitti lähtevänsä kaupan kautta peräkärryä palauttamaan ja veti takin ylleen. Jaksoin olla vielä kohteliaan ja positiivisen näköinen kunnes hän lähti, mutta sitten hiipparoin huoneeeseeni ja heittäydyin selälleni sängylleni. Oven sentään jätin raolleen siltä varalta että hän palaisi ennen kuin saisin itseni kerättyä. Suljettu ovi ja hiljainen uusi asunto vaikuttaisivat varmasti tosi luotaantyöntäviltä.

Pidin tasaisesta, ennalta-arvattavasta elämästä, tuumin itsekseni. Olin vain yllättynyt Camillan muuttokuormasta, koska olin ajatellut hänen vasta käyvän vilkaisemassa asuntoa. Se minun voimani vei. Ja vieraskoreus. Jos asuisin vielä tänäänkin yksin, kaivautuisin nyt peiton alle latautumaan hetkeksi täydessä arkipukeessa. Mutta nyt ei kyllä kehdannut. Minusta tuntui etäisesti samalta kuin parisuhteessa juuri ennen eroa, kun se jo tavallaan leijui ilmassa. Kämppiksiin ei ainakaan sitten kiinnyttäisi, Oskari, koska ne nyt ainakaan eivät ole ikuisia. Ensin pitäisi tottua tähän, ja pian taas pitäisi tottua olemaan uudelleen yksin. Sellaista se on. Ei tässä mitään hätää ole.

[OskariOsallistuja]

Asumisjärjestelyt

Siinä vaiheessa, kun etsin Camillaa Eetun komennuksesta näyttämään minulle minne lantakuorma viedään, tajusin meidän molempien, minun ja Eetun, olevan aika väsyneitä. Camilla ei ollut ollut poissa vielä montaakaan päivää, mutta jo aamun ensimmäiset tunnit tuntuivat raskailta ilman häntä. Hän teki paljon, nopeasti ja tehokkaasti, eikä ikinä valittanut. Samalla hän jutteli, vaikka aina minä en osannut vastata muuta kuin niin ja joo. Kun olimme siivonneet aamun karsinoita Eetun kanssa käytävän vastakkaisilla puolilla, työmäärä oli tuntunut kasvavan kolminkertaiseksi. Yleensä jaksoin päivän hyvin ja koomaamatta, mutta jotenkin jäin camillanhakureissullani lukemaan linimenttipullon kylkeä varustehuoneeseen. Sillä tavalla niin kuin vessassa luetaan shampoopullon kylkeä, kun puhelin jää matkasta: mitään ymmärtämättä, aikaa kuluttaakseni.

”Mitä se Oskari täällä haaveilee?” kysyi jo melko tuttu ääni.
Kun käännyin katsomaan yhdistetyn varuste- ja rehuhuoneen ovelle, näin ruskeat silmät ja piikikkään näköiset hiukset niiden päällä. Vaistomaisesti työnsin linimentin takaisin hyllylle ja ryhdistäydyin ihan niin kuin olisin ollut pahojani tekemässä. Samalla muistin, miten Sonja oli viimeksi minut täältä satulaa pesemästä löytäessään sanonut, ettei hänen aikanaan nyt asentoa tarvinnut ottaa.
”Mä vaan Camillaa… Tai siis…”
”Vai Camillasta”, Sonja myhäili, mutta vakavoitui sitten saman tien vilkaistuaan minua silmiin. Minun teki mieli hakata päätäni seinään tai jotain, vaikka tietenkin tiesin, ettei hän ollut tosissaan, ja osasi lopettaa härnäämisensä heti.
”No. Osaisinkohan mä auttaa tai joku muu?”
”En tiedä… Tiedätkö sä, mihin lanta ajetaan?”
”No sitä mä en kyllä tiedä. Ehkä Nelly..?”
”Joo. Kiitos.”

Jotenkin en kehdannut mennä Eetua häiritsemään sillä asialla, ettei Camilla ollut tosiaankaan paikalla. Kävelin siis pihan poikki ja koputin oveen. Nelly taisi seurustella Eetun kanssa, joten olisi varmasti tuvassa heräämässä.

Hellon kysyvän näköinen naama puikahti esiin varovaisesti raottuvasta, hieman narisevasta ovesta. Hänellä kului inhimillisen sekunnin verran tunnistaa minut. Näin sen hänen naamastaan. Kun hän hoksasi, että minä olin koputtanut, ovi aukeni kunnolla ja hänen ilmeeensä muuttui kummeksuvasta normaalin tyytyväiseksi.
”Mä ajattelin että joku kauppaa taas vessapaperia tai jotain leirikoulukeksejä”, hän huokaisi. ”Mitä ihmettä sä koputtelet?”
”Onks Nelly kotona?”
”Onks Nelly”, Hello mutisi puoliääneen ennen kuin huusi olkansa yli: ”NELLY! Sua tultiin hakeen! Saat mennä ulos leikkiin mutta vaan tunniks! Sitte on ruoka! Nelly!”
Kun Nelly tuli, hän tuuppasi Helloa kylkeen niin että Hellon oli otettava tukea naulakosta. En osannut päättää, huvittuisinko vai paheksuisinko.

Hello ei ole kauhean pieni. Minäkään en ole mikään kääpiö. Nellykin on ihan ihmisen kokoinen. Sellainen matkustajamäärä ei oikeasti mahdu traktorin hyttiin. Silti siellä sitä oltiin, ja vieläpä kuskina Hellon vaatimuksesta. Nelly ei ollut tiennyt, mihin lanta viedään, mutta Hello oli. Sen sijaan että Hello olisi vainenyt näyttämään, hän oli raahannut Nellynkin mukaansa. Kuulemma Nellynkin oli hyvä oppia nämä asiat. Tavallaan olin siitä kiitollinen, vaikka meillä olikin ihan hirveän ahdasta. Nelly osasi hillitä Helloa. Hellon puhetta Nellykään ei kuitenkaan osannut tulkita. Ilmeisesti Eetulla oli paljon peltoa. Osa lannasta meni niihin. Suuretkaan pellot eivät loputtomasti lannoitusta vetäneet, joten Hello osoitteli suurpiirteisesti eri ilmansuuntiin luetellen litannian sellaisten isäntien nimiä, jotka myös tahtoivat lantaa. Kuulemma siinäkin oli tarkka järjestys, mihin kuorma milloinkin kipattiin, jotta yhteen paikkaan ei tulisi liikaa. Siitä järjestyksestä en saanut yhtään kiinni, vaikka Hellolle se tuntui olevan selvä. Hello sanoi ainakin kahdesti, että liika lannoitus polttaa kaiken kasvavan pois ja valuu vesiin, niin että pitää olla tarkka.

Paluumatkalla oli aluksi hiljaista. Traktori ei hirveän kovaa kulje ja matkaa oli jonkin verran. Hiljaisella suoralla hiekkatiellä vaivuin melko nopeasti ajatuksiini. Koska en yrittänyt ratkaista mitään tiettyä ongelmaa tai keskittyä, ajatukseni liikuskelivat aika vapaasti. Tiedostin eläväni epäselvästi uudelleen kohtaamisen Sonjan kanssa ja toivovani että Camilla tulisi kotiin pian. Ajattelin sumeasti asumisjärjestelyitäni ja laskeskelin aikaa vuokranmaksupäivään.

”Noooooo?” Nelly kysyi ja herätti minut ajatuksistani.
”Ai mitä?”
”Ketä se Oskari kaipailee ja huokailee?”
”Oskari!”, Hello torui hilpeästi. ”Kai sä edes Camillaa kaipaat? Kaksinnaiminen on kuule–”
”No en!”
”Mitäs?”
”Ihan mietin että mistä mä löytäisin kämppiksen”, sanoin totuuden hiljentääkseni heidät. Ehkä kestäisin paremmin utelua raha-asioistani.

Loppumatka oli paljon vähemmän tuskainen kuin se hetkellinen utelu. Nelly ja jopa Hello ehdottelivat ihan järkeviäkin ratkaisuja. Hello tunsi jonkun Allun, jolle kuulemma kämppis tekisi hyvää, ja tunsi toisena vaihtoehtona jonkun sellaisenkin, jolla olisi halpa kerrostaloyksiö tarjolla vuokralle. Nelly ehdotti, että kävisin katsomassa vanhan Meijerin asuntoa, joka oli kuulemma vetoisa ja Meijerin juhlatilan käytän aikana meluisa, mutta melkein ilmainen.
”Nii ja jos sä laitat Otsonmäen puskaradioon Facebookkiin ilmotuksen”, Nelly ehdotti.
”Ja voithan sä kysyä jos Eetu asentais lukon tallin vintille — sitä ei kuitenkaa kukaa käytä — se on muuten asumiskunnos mut siellä on tosi vähä ikkunoita”, Hello tuumi.
”Eiks Camilla oo sielä?” Nelly kysyi. ”Vai joko se löysi jonku uuden asunnon?”
”Hei! Sähän voisit muuttaa Camillan kanssa yhteen!” Hello sanoi, mutta ihan tosissaan ja kerrankin virnuilematta.
”No enkä voi”, torjuin heti.
”Mikset?”
”No varmaan se haluaa asua mun kanssa.”
”Miksei haluais? Syötsä räkää vai? Piereskelet? Semmosia hirveitä. Tuot vieraita naisia kotia? Miehiä! Elät kaksoiselämää salaa?”
”No en!”
”Et kai sä juopottele?”
”En juopottele.”
”Poltat tupakkaa, ja vieläpä sisällä.”
”En polta. Sitä paitsi eikö Camilla polta?”
”Polttaaks Camilla sisällä?”
”Ei kun ulkona — eiku älä viitti huudattaa mua.”

Kun Hello painui suoraantraktorinhytistä melkein vauhdissa kahvinkeittoon ja Nellykin päätti jäädä lennosta tallille, ajoin traktorin maneesin taa suojaansa ihan yksin. Se nyt ei tietenkään ollut mikään vaarallinen tai monimutkainen operaatio: eipä siinä tarvinnut kuin suoraan taaksepäin peruuttaa ihan riittävän leveään suojaan, sammuttaa kone ja sulkea ovi.

Kuinkahan vaikea Camillan, ei kun kämppiksen kanssa olisi sopia tiskikoneentyhjennysvuoroista? Olikohan asuntoni otsonmäkeläisittäin kallis, kun vuokran, viisisataakaksikymppiä, puolittaisi ja olkkari, keittiö ja kylppäri olisivat yhteisiä? Mitenhän sähkölaskun kävisi, vai oliko sillä edes väliä, kun kaukolämmön ansiosta lasku oli tällä hetkellä kahdeksantoista euron luokkaa, koska en saunaakaan usein lämmitellyt? Miten yksi autopaikka jaettaisiin? …mitähän Camilla ajattelisi, jos uskaltaisinkin vihjailla jotain ylimääräisestä huoneesta?

Ajattelin mennä kahville. Muutkin olivat siellä. Yritin hidastella pihalla, jotta joku tulisi samaan aikaan sisälle ja tietäisin, voisinko avata oven vai pitikö koputtaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut, joten aikani arvottuani päädyin livahtamaan sisään koputtamatta. Toivoin, että tuvassa olisi niin kova meteli, ettei kukaan huomaisi minua. Uskaltaisinkohan ottaa tällä kertaa sokeria kahviin? Uskaltaisinko kysyä Eetulta, miksi hän koki lannan ajamisen melkein päivittäin kevyemmäksi kuin sen varastoimisen asianmukaisesti paikallaan typötyhjänä traktorisuojan nurkassa seisovalle koskemattomalle siirtolavalle?

[OskariOsallistuja]

Lauantain treenit

Ukko yskähti. Sipaisin sen poskea ennen kuin nousin sen selkään. Maneesissa oli taas isännän hevonen maapuomeilla ravaamassa, mutta sillä ratsasti Outi. Yritin olla katsomatta hänen suuntaansa. Oli ahdistavaa, kun joku tuijotti, kun ihminen yritti ratsastaa.

Menimme Ukon kanssa käyntiä omin nokkinemme keskemmällä kenttää, jotta Outilla ja Jussilla olisi tilaa ravailla. Keskityin pitämään katseeni eteenpäin ja selkäni suorana. Isä huomautteli aina, että vaikka kuinka ratsastaisi alkukäyntejä pitkin ohjin, käsien asento pitää olla aina, aina, aina ja aina hyvä. Muuten sitä alkaa pitää käsiään omituisissa linkuissa ja väännöksissä silloinkin, kun on ohjat käsissä. Sitten tulee kova käsi. Sitten menee hevoselta herkkyys. Sitten loppuu ura. Sitten ratsastaja ei olekaan muuta kuin hyvän hevosensa pilannut harrastaja. Sitten ei olekaan kauheasti syitä elää.

”Sä otat sitten noi alkukäynnitkin vakavasti.”
Kun Outi puhui, hätkähdin niin, että tartuin satulan etukaareen ja Ukko huiskaisi kömpelyydestäni raivostuneena hännällään.
”Sori sori, en mä nyt ajatellut että sä kattoon hyppäisit!”
”Joo en mä ku… Tai siis mä näitä käsiä vaan kun ne on mulle ikuinen ongelma.”
”Niin kai ne on vähän joka toiselle.”

Outi ja Jussi jäivät kävelemään vierellemme. Ukko kulki pehmeästi eteenpäin. Tunsin räpytteleväni silmiäni liikaa, enkä tiennyt minne katsoa. Hevoseni ajautui ensin lähemmäs Jussia ja Outia ja sitten liian kauas, kun seurasi huojuvaa painopistettäni. Rykäisin ja keräsin ohjat. Teki mieli sanoa, että olen kyllä ihan selvin päin. Mutta sitten Outi vasta olisi kuvitellutkin, että en ole. Mietin vimmatusti mitä sanoa.

”Onko sulla vinkkejä?” kähähdin lopulta. Panin sivusilmällä merkille, että Jussi oli jonkun verran korkeampi ja paljon lihaksikkaampi kuin Ukko, enkä voinut enää sen jälkeen olla ajattelematta sitä asiaa.
”Mihin?” Outi kysyi hölmistyneenä.
”No… Niihin… Käsiin…” mutisin.
”Ai! No ei! Etkö sä ratsasta jotain vaativia luokkia?”
”Joo mut… Tainoeimitää.” No niin. Nyt hän vielä luuli että olin piruillut.
”Mitä?”
”Helpompiaki mene… Tai siis heikom… Öö niin siis eri tasosilla ratsastajilla–”
”Kyllä mä tiedän että sä meet vaikeampia ratoja kun mä.”
”Sitä mä meinaan että kaikki ratsastajat osaa ihan varmasti jotain mitä mä en niin aina vois oppia kaikkea kun kysyy…”

Joo hyvä, Oskari, jatka vain selityksiä. Vilkaisin Outia ihan nopeasti ja hän hymyili. En uskaltanut katsoa tarpeeksi kauaa saadakseni selville, oliko se ärsyyntynyttä, ivallista, säälivää vai ystävällistä hymyä. Ainakin hän jännitti ranteitaan sen verran mutkalle, että niitä vinkkejä käsiin ei taitaisi tulla. Ehkä istuntaan..?

Kun Outi lähti, huokaisin oikein syvään helpotuksesta ja harmista. Ilmeisesti pystyin puhumaan normaalisti vain Camillan kanssa, ja sekin johtui siitä, että hän aina kysyi ja minä vastasin. Ravistelin jännityksen hartioistani ja laitoin Ukon ravaamaan pääty-ympyrällä.

Ukko olisi kai asettunut heti ja taipunut kuin muovailuvaha, mutta olin ihan liian jännittynyt ensialkuun. Sydän hakkasi niin, että sain tehdä monta minuuttia töitä ennen kuin menoamme saattoi kutsua ratsastukseksi. Nostin pään pystyyn ja luisuttelin ohjat niin erinomaisen hellään tuntumaan kuin saatoin. Vasta sitten vaihdooin suuntaa. Ukko taipui toiseen suuntaan heti, tuntui oikein imeskelevän kuolainta. Se kääntyi kahdeksikolle pohkeen hipaisusta ja säilytti hyvin temmon, vaikka lyhensin sitä.

Siinä vaiheessa, kun ohjasin Ukon ravaamaan maapuomeille, tuntui jo tosi hyvältä. En ajatellut enää muuta kuin ratsastusta. Nyt nosta niitä kinttuja, Ukko. En minä voi tällä tavalla sinua vatsan alta kisoissa kutitella. En voisi, vaikka ei olisi kannuksiakaan.

Uusi kahdeksikko. Maapuomit jäivät laajan kuvion yhdelle reunalle. Ne olisi pitänyt asetella kaarevasti, niin niillä voisi vaihdella askelpituutta, mutta eipä huvittanut laskeutua asettelemaan niitä uudelleen. Hyvin meni näinkin. Ukko liikkui kevyesti ja rennosti ja hikosi niin kuin terveen eläimen kuuluu.

Silloin jokin liike maneesin toisesta päädystä kiinnitti huomioni niin, että nyrkkini kiristyivät ja Ukko nosti päänsä ylös. Löysäsin heti ohjia ja se rysähti käyntiin oikein romahtavalla siirtymällä. Toisessa päässä käveli alkukäyntejään Salieri, banaania syövä hevonen.

Voi vitsit. Jos olisin tiennyt, että joku katselee, en kyllä olisi mennyt mitään puomeja. Ratsastin varmasti tosi epätasaisesti. Ja kun Ukkokin oli niin hiessä. Luulisivat pian kaikki, että ajan hevoset loppuun. Hopiavuoressa suurin osa hevosista oli harrasteratsuja: miksi ne ikinä ajettaisiin hikeen? Nielaisin tyhjää, kun Ukko laski päänsä, ravisteli itseään, venytti niskaansa ja alkoi kävellä melko itsenäisesti loppukäyntejä. Se varmasti näytti ihan kamalan väsyneeltä. Reppanalta. Vitsit. Pitäisikö minun nousta kävelyttämään sitä, etten näyttäisi niin laiskalta?

Pysyttelin kuitenkin Ukon selässä loppukäynneissä. Sen meno oli keinuvaa ja rapsuttelin sen niskaa hajamielisenä. Treeni oli ollut onnistunut kaikesta huolimatta, mutta ei se muiden silmille ollut tarkoitettu. En kaivannut maneesivuoroja niin kuin isän tallilla: koko elämä piti aikatauluttaa niiden mukaan. Ennemminkin kaipasin sitä, että olisin uskaltanut puhua muillekin kuin Camillalle niin kuin normaali ihminen. Tai no. Edes puhua.

Sonja tervehti minua ennen kuin minä häntä, kun hän pääsi Salierin kanssa vierellemme. Ukko ravisutteli taas itseään, mutta ei hirveästi välittänyt, vaikka sen vierellä käveli taas uusi urho.
”Haluatko sä että mä kerään maapuomit pois?” kysyin Sonjalta, vaikken ollut niitä laittanutkaan. Minun ne kai piti kerätä, minähän täällä töissä olin.
”Ai mitä?”
”Että tarviksä noita maapuomeja?” Ai vitsi Oskari. Ihan superhyvä keskustelunavaus. Maapuomit.
”Enhän mä niitä — ei kun annapa olla ne siellä. Marshall ja Arlekin taitaa tarvita niitä.”

Hetken oli niin hiljaista, että Ukon pärskähdys kuului oikein tosi voimakkaana. Se hiljaisuus kesti varmasti oikeasti muutaman sekunnin, mutta se tuntui ikuisuuksien mittaiselta. Yritin etsiä vimmatusti jotain normaaleja puheenaiheita, mutta aivoni löivät tyhjää. Yhtäkkiä muistin, mitä Tiitus oli minulta aamulla kysynyt ja päätin käyttää samaa.

”Miten meni joulu?” kysyin Ukon harjalta ja vilkaisin Sonjaa sen jälkeen.
”Oikein oli hyvä joulu, kiitos kysymästä. Äiti kävi, syötiin hyvin ja semmosta. Miten sun joulu?”
”Töissä”, tokaisin, mutta vedin nopeasti henkeä ja jatkoin, koska juuri sellaisten töksähtelevien idioottivastausten jälkeen Camillakin vilkaisi minuun aina huvittuneena. ”Vaikka Eetulla oli kyllä joku jättikinkku ja muutenkin jouluruokaa, niin mielummin mä täällä olin ja söin kun kotona… Kun äiti ja iskä asuu kaukana.” Hyvä Oskari. Lisää nyt vielä sekin, että kun sinulla ei ole edes kavereita täällä tai puolisoa, avaudu nyt oikein!
”Sehän on se Olavi Susi sun isä?”
”Joo.”
”No niin, töihinpä olisit kai joutunut silti, vaikka olisit mennyt isän ja äitin luo!”

Naurahdin, koska niin Sonjakin. Hän oli ihan oikeassa. Vaikka ei se mitään olisi haitannut, niin kuin ei työ täälläkään jouluna. Hevosten kanssa oli mukavaa.

Vielä yhden käyntikierroksen jälkeen sanoin meneväni laittamaan Ukon kuntoon ja hevosten ruuat tulemaan. Taluttaessani Ukkoa tallia kohti vääntelin ohjia ja mietin, miten oppisin juttelemaan muiden ihmisten kanssa yhtä hyvin kuin kaikki muut.

[OskariOsallistuja]

Raviharjoituksia

Isäntä itse ratsasti kanssani samassa maneesissa vaitonaisena. Etäältä hänen tilanteensa oli suorastaan huvittava, mutta tiesin, että jos olisin ollut hänen asemassaan, ei olisi paljoa naurattanut.

Eetun hevonen, Jussi, kantoi itsensä aluksi tosi hyvin. Selkä oli pyöreä ja takajalatkin siististi paketin alla. Eetu yritti sitten kai saada Jussin ravia koottua siinä, mutta jotenkin tosi vanhanaikaisesti, niinsanotusti pitämällä hevosta ohjan ja pohkeen välissä. Ajatuksena siinä taitaa olla, että pohje pitää hevosen temmon samana, mutta ohja estää sitä lisäämästä vauhtia, jolloin askel tietenkin lyhenee. Jussi-reppana yrittikin parhaansa, mutta ei sitä ollut sellaiseen ratsastukseen tehty. Hetken se meni vaahto suupielistään roiskuen, mutta sitten Eetun tuntui käyvän sääliksi sen kivulloista tekemistä ja pian ratsukko meni taas melko pitkässä muodossa.

Kun Eetu vilkaisi minuun kulmat kurtussa ravatessaan kaviouralla kohti ja ohitse, katsoin määrätietoisesti hänen ohitseen maneesin takaseinälle ihan niin kuin en olisi koko raviharjoitusta tarkkaillutkaan. Pidin Ukon nätissä kootussa ravissa ja hengittelin niin tasaisesti kuin saatoin. Ei kokoaminen ollut hevosen ratsastamista pakettiin, pohkeen ja ohjan väliin ja kiristämistä muotoon, niin että voisi ratsastaa kuutiolla. Pikemminkin se tuntui samalta kuin tasapainoharjoitukset, joissa seistiin ison jumppapallon päällä mukamas kevyessä istunnassa ja yritettiin olla kaatumatta. Kaikki työ tehtiin istunnalla, tasapainolla, ja pohkeilla. Istunta määräsi sekä vauhdin että temmon, pohkeet pitivät hevosen takajalat allamme niin, että jumppapalloviritelmämme pysyi tasapainossa. Ohja toimi tukena.

Tunsin Eetun katseen selässäni ja yritin olla välittämättä siitä. Saihan sitä katsoa. Kisoissakin joku aina välillä katsoi. Kyllä ihmisen se piti kestää. Kunhan ei nyt vain kysyisi mitään, sillä mikä minä olisin oikeita ratsastajia oikeiden ratsastajien virheissä neuvomaan, kun kerran isäkin sanoi olevansa surkea opettaja ja tiesi kuitenkin kaiken minuun verrattuna. Kun maneesin ovi aukesi, huokaisin salaa helpotuksesta. Ei Eetu muiden aikana kehtaisi sanoa mitään ahdistavaa raviharjoituksista.

[OskariOsallistuja]

Tarina siitä, miten uudessa työpaikassa on aluksi niin sekava olo

Camilla oli kutsunut minut tupaan aamukahville karsinoiden siivoamisen jälkeen, mutta en ollut sitten viitsinyt mennä. Tiesin, että tallin vintillä oli taukotupa, ja mielestäni olisi ollut sopivampaa juoda kahvit siellä. Mitähän meidänkin perhe olisi ajatellut, jos kaiken maailman sakkia olisi tunkeutunut kotiimme kahville aivan pätevistä taukotiloista huolimatta..? Sitä paitsi olin kirjoittanut työsopimukseni Hopiavuoren keittiössä. Se oli noin kolme kertaa pienempi kuin taukotupa. Keittiössä mahdui istumaan kerrallaan kuusi ihmistä, jos koko ajan kosketti inhottavasti toista. Taukotupaan mahtuisi yksitoista ilman että tarvitsi ottaa ihokontaktia. Enemmänkin varmaan täkäläisiä, sillä olin huomannut monen tallilaisen viihtyvän lähekkäin kuin kylmästä kärsivät maatiaiskissat.

Mutta suurin syy sille, etten mennyt, oli se, että olisin joutunut menemään yksin. Camilla ehti lähteä kun vielä tyhjäsin viimeistä kottikärryllistä lantaa traktorin kauhaan ja olin vähän pettynyt. En kerta kaikkiaan uskaltanut mennä yksin. Mitä jos ovi olisi lukossa? Jos joutuisin koputtamaan? Kun joku avaisi, mitä sanoisin? Jos Camilla itse avaisi, pitikö minun tervehtiä vielä, vaikka olimme jo tehneet töitä tänään yhdessä..? Ei, olisi paljon helpompaa mennä vasta sitten, kun tuntisin muita enemmän ja pääsisin livahtamaan muiden mukana sisään.

Kävelin aikani kuluksi maneesiin. Sen pohja ei olisi varsinaisesti vaatinut tasoittamista, mutta ryhdyin kuitenkin hommiin. Ajattelin, että saisin tämän yhden kevyen homman valmiiksi ennen Camillan paluuta.

Mutta en ehtinyt.

”Täällä sä olet”, Camilla totesi värittömästi.
”Joo. Sori”, mumisin automaattisesti, vaikka hänen äänensä ei ollutkaan toruva. Hänen oli täytynyt etsiä minua ympäri tallia.
”Heinäkuorma tuli just. Meillä ei oo kauheesti varastotilaa. Pinotaan ne pariin karsinaan.”
”Joo.”

Juuri silloin maneesin avoimesta ovesta käveli taas se läpinäkyvän värinen enekelipoika, jolla oli suippopäinen ruunivoikko puoliverinen. Camillan niska kiristyi ja pää nousi pystympään, kun hän kääntyi katsomaan tulijaa.

”Päivää. Se on hieno sää”, läpinäkyvän värinen poika sanoi kohteliaasti, ja puheesta kuuli saman tien, että hän on venäläinen. Minun oli oikein katsottava hevosta uudelleen, mutta se oli kuin olikin puoliverinen, ja sellainen suippopäinen, ei edes mikään jyhkeä ja raamikas. Venäläisellä. Venäläisellä, jonka saappaat näyttivät olevan samaa merkkiä kuin minun.
”Päivää”, Camilla vastasi lyhyesti.

Se läpinäkyvän värinen poika katsoi minua. Minä katsoin häntä ja Camillaa vuorotellen. Camilla oli aina esitellyt minut kaikille, mutta nyt hän ei tehnyt elettäkään. Nuori venäläinen oli pysähtynyt ovelle, mutta otti lopulta puoli askelta minua kohti ja ehti jo ojentaa kättään ennen kuin Camilla puhui.

”Se on Milan Mihatovits”, Camilla sanoi minulle, vaikka oli aina ennen esitellyt minut ensin muille, sillä olinhan viimeisenä tullut. Fraasikin oli erillainen. Tässä on Milan, sen olisi pitänyt mennä.
”Milan Mijatović”, Milan toisti ja ojensi kunnolla kätensä minulle.
”Oskari Susi”, sanoin hämmentyneenä ennen kuin luikin jo rivakasti ulos kävelevän Camillan perään. ”Mekö ei tykätä tuosta?” kysyin hiljaa häneltä saavutettuani hänet.
”Eetu ei tykkää”, Camilla totesi, ja jotenkin haistoin hänen tietävän hieman enemmän kuin hän sanoi. ”Nostetaan nyt noi heinäpaalit ennenku alkaa taas sataa.”

Pienissä varastotiloissa oli puolensa. Paaleja ei tullut kerralla hirveää määrää, niin että niitä ei tarvinnut kerralla urakoida sisäänkään. Isä piti paljon isompaa heinävarastoa, ja olinkin ollut aina ihan näännyksissä heinäkuorman tultua. Tällaisen pikkukuorman purkaisi vaikka itsekin pari kertaa kuussa. Suurin osa paaleista mahtui kahteen karsinaan, kun ne pinosi kattoon asti. Camilla sanoi, että Eetu rakentanee seuraavaksi lisätilaa rehuhuoneeseen, kunhan pihattoprojekti olisi valmis, ja pesukarsinakin tarvittaisiin. Yritin pitää kasvoni ihan ilmeettömänä. Eikö täällä oikeasti ollut edes pesukarsinaa?

Camilla tiesi aina, mitä seuraavaksi piti tehdä. Hän luetteli minulle Eetun kertomat hommat ja lisäsi joukkoon itse huomaamiaan. Olin tyytyväinen, etten ollut mainostanut Eetulle olevani oma-aloitteinen. En tosiaankaan aina nähnyt, mikä työ odotti tekijäänsä. Kun kuvittelin kaiken jo tehdyksi, Camilla laittoi minut jynssäämään ruokintapöydän, hakemaan lisää kauraa isoon sankoon ja lakaisemaan vintin raput. Ja taas kun kuvittelin työn tulleen valmiiksi, päädyin keräämään kaiken irtotavaran suulista harjasankoihin, rullaamaan pinteleitä nätisti, keräämään pestävät loimet ja viemään ne takaoven kautta suoraan Hopiavuoren talon pyykkihuoneeseen ja niin edelleen. Työ oli kuitenkin melko kevyttä. En väsähtänyt, vaan ihan nautin hommistani. En vain itse keksinyt, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Päivällä Camilla kävelytti minut tupaan vastustelustani huolimatta. Joku Jilla oli tehnyt jotain jauhelihakeittoa, ja kuulemma sitä ei sopinut jättää väliin. Yritin sanoa, että kyllä minä eväät toin, mutta Camilla vain huokaisi pienesti, pudisti päätään ja jatkoi kävelyttämistäni. Tupaan meneminen hänen kanssaan ei ollut ihan kauhean vaarallisen tuntuista, vaikka heti äänestä kuulinkin, että se Hello oli siellä. Ja vaikka kuinka itsekseni toivoinkin, että hän ei huutelisi minulle mitään pöydästä, toivo oli turha.

”Camilla”, Hello sanoi suu niin täynnä keittoa, että hänen oli kallistettava päätään taaksepäin puhuessaan ja peitettävä suunsa kädellään ja silti kuulosti kuin hän olisi sanonut ”hamijja”. Sitten hän nielaisi mahtavasti. ”No? Onko tämä uus apupoika-Oskari aiva susi?” hän kysyi miltei pyhä ilme kasvoillaan ja minua lusikallaan osoittaen, ja se tuntui huvittavan muita.
”Mä oon aina ollut enemmän koira- kuin kissaihminen”, Camilla tokaisi. Jostain syystä Hello esitti suurieleisesti loukkaantunutta ja muiden syöjien keskuudessa kuului taas yleinen huvittuneisuuden tai pilkallisuuden hymähdys. ”Ota täältä Oskari lautanen.”

Yritin soppani kanssa muistella muiden nimiä. Hellon nyt muistin ja Eetun tietenkin. Noa istui ikkunan vieressä ja Eira supatti hänelle jotain kiihkeästi minun puoleltani pöytää, myöskin ilkkunan vierestä, ja vainoharhaisena kuvittelin kuulevani oman nimeni. Minun vieressäni oli Inari, ehkä kaikista vaarattomimman oloinen pöytäseurueen jäsen, ja hän pitikin kyynärpäänsä kylkiään vasten välttääkseen koskemasta sen paremmin minuun kuin Eiraankaan. Camilla laski lautasensa pöydän päähän ja raahasi toisesta huoneesta itselleen ihan tavallisen tuolin, koska ei mahtunut enää penkeille.

Muille tuvassa syöminen tuntui olevan ihan normaalia. He juttelivat keskenään ja osa haki lisää keittoa. Kun syöjät lähtivät, uusia valui paikalle ja osa puristi kättäni. Pian kattila olikin ihan tyhjä. Mietin, mitä isä olisi sanonut, jos meille oltaisiin tultu syömään jättiläiskattilallinen keittoa. Päättelin, että täytyyhän tätä hommaa hoitaa jollain nyyttärimeiningillä. Ei kenelläkään tavallisen tallin isännällä voi olla varaa ruokkia toistakymmentä aikuista ihmistä joka päivä.

Ruuan jälkeen olisin ollut valmis jatkamaan. Camillakin noussi pöydästä sen näköisenä, kuin hommia olisi vielä vaikka kuinka.
”Keitä kaffit nuoremmuuttas Oskari”, Eetu kuitenkin komensi ja Camilla istui takaisin alas niin kuin se olisi ollut jokin merkki. Kävelin kahvipannulle ja ajattelin, että tähän en ikinä tottuisi.

[OskariOsallistuja]

Tarina ekasta treenistä pienellä kentällä

Ukko ravasi kaula kaarella. Sen vauhti oli rauhallista, askelpituus minimaalista ja ai miten polvet nousivat korkealle. Rytmikkäämpää sen meno saisi olla, arvoin vilkaistessani sitä sivusilmällä. Annettakoon epävireisyys sille kuitenkin anteeksi, tuumin, sillä eihän nyt oltu koulutreeneissä. Nyt olimme Hopiavuoren vettyneessä tallipihassa ja minä vain talutin Ukkoa, jolla oli naru turpansa ympärillä, kohti sitä katosta: sitä lippaa, jota kaikki sanoivat suuliksi.

Suulista pääsi läpi parkkipaikan puolelle: sehän oli nimen omaan pelkkä katos, eikä varsinaista sisätilaa. Ukko luuli, että toisella puolella häämöttävä vapaus tarkoitti sen saavan mennä mielensä mukaan. Se yritti rynnätä ohitseni, mutta olin valmiina. Ylitseni se ei ollut koskaan yrittänyt juosta. Astuin sen verran sen eteen, että se joutui väistämään minua oikealle, ja sen tehtyään se olikin pää tallin seinää vasten. Sen oli pysähdyttävä. Käänsin sen ympäri ja kiinnitin oviaukon pielistä roikkuvilla riimunaruilla suulin tallipihan puoleiseen aukkoon. Sen takapuoli oli kohti parkkipaikkaa, eli sen ruumis oli suojassa tihkusateelta. Samalla se sai katsella tallipihan leppoisaa menoa. Hopiavuoressa ei tosiaankaan ollut liiaksi hulinaa, ei montaakaan hevosta, ja vielä vähäisempi määrä ihmisiä. En kyllä valittaisi.

En ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta olin tottunut talliin, jossa hevosten karsinoiden kalteritkin kiiltelivät joka ainoa niin kovasti, että silmiin melkein sattui. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka suuri ja hieno rehuhuone isän tallissa on ennen kuin tulin tänne. Minusta oli ollut normaalia, että hevosen omistaja ei tapaa omia hevostaan kovin usein, vaan joku ihan muu hoitaan sen ja ratsastaa sillä. Isä tietysti oli poikkeus. Hänellä oli ollut aina kaksi omaa hevosta, välillä kolmekin, ja viimeksi isän hevosilla oli kuulemma ratsastanut joku muu kun minä synnyin ja hän halusi viettää isyyslomaa jopa tallilta. Isä oli tehnyt selväksi senkin, että minä saisin hankkia oman hevosen vasta, kun pystyisin itse huolehtimaan sen ylläpidosta: sekä kuluista että hoitamisesta. Vasta muutaman vuoden minulla olikin ollut Ukko, eikä minulla ollut varaa pitää sitä isän tallissa. Välillä jopa toivoin, että hän todella suosisi minua niin kuin huhuiltiin. Yleensä olin kuitenkin tyytyväinen, että ei suosinut.

Kun pääsimme Hopiavuoren pienelle kattamattomalle kentälle ja nousin Ukon selkään, tihkusateesta muodostunut pisara valui niskaani pitkin takkini sisään ja kutitti, vaikka yritin kuinka olla välittämättä siitä. Olin nähnyt, että joku oli mennyt maneesiin taas yhden ruunikon puoliverisen kanssa, tamman tällä kertaa, enkä halunnut olla tiellä. Siellä oli jo ennalta trailerilla tullut suippopäinen ruunivoikko puoliverinen läpinäkyvänvärisen isäntänsä kanssa, joten minä en kyllä mahtuisi sinne enää. En minä koko kenttää itselleni ja Ukolle tarvitsisi, mutta olihan se välillä mukavaa mennä niinkin, ettei joku ollut aina tiellä. Vaikka taivutteluharjoituksia voisi sitten mennä ryhmässä. Oikea syy kentälle jäämiselleni oli tietenkin se, etten halunnut tunkea väkisin muiden seuraan. Kyllä minä sen oikeastaan saatoin itselleni myöntää.

Ukon laukka oli pehmeää kuin keinuhevosella. Aikoinaan sen myyjä oli pitänyt sitä ilmiselvästi hyvänä ominaisuutena ja mainostanut sitä niin kovin minulle, vaan minäpä en ollut tyhmä. Muistuttelin pohkeillani Ukkoa, että tekisi töitä takapäälläänkin. Sain laukata kentän kahdesti ympäri ennen kuin Ukon oikea laukka löytyi. Se oli korkea-askelisempaa ja rytmikkäämpää. Kun askelpituuden vielä lyhensi sopivaksi, ei Ukko enää tosiaankaan mennyt kuin keinuhevonen. Keinuhevosen jalat eivät juurikaan liikahtele jalaksiltaan.

Oskari Susi ja Google Me suorittivat erinomaisen laukanvaihdon täsmälleen lävistäjän keskellä. He jatkoivat vasempaan kierrokseen kulmissa oikomatta. Kun he tekivät voltin, Google Me laukkasi kauniisti asetettuna ja piti hienosti temmon tasaisena. Oskari Susi pyysi siltä ravia lyhyen sivun keskellä oikein huomaamattomasti. Aijai — Google Men siirtymä oli hieman rysähtävä! Tiedätte, mitä tämä tarkoittaa: Oskari Suden käsi on taas liian kova!

Kuviteltu, ennemminkin jääkiekkoon kuin kouluratsastukseen sopiva urheiluselostus hiipui mielikuvituksessani haukkuihin. Kuuntelin niitä aikani ennen kuin muistin ihan konkreettisesti pudistella päätäni, jotta saisin ne karisemaan mielestäni. Isä oli sanonut, että on turha sättiä itseään liiaksi. Jos huomaa, että ratsastus ei suju, täytyy joko tehdä asialle jotain, tai pyytää apua, ellei osaa. Minä tiesin vallan hyvin, että epätasainen siirtymä oli minun ja Ukon kohdalla minun vikani ja osasin korjata asian. Rentoutin hartiani ja nostin uudelleen laukan. Päätin laukata niin kauan ja niin rauhallisesti, että saisin jännityksen pois vatsalihaksistanikin. Vasta sitten voisin hengittää vapaasti rentoutuakseni kokonaan, ja vain rentona ja rauhallisena käsi oli tarpeeksi hellä alkeellisimpienkaan kouluratsastustreenien hienouksiin. Hetken kuluttua siirtymät olivatkin taas sulavia…

…ja Oskari Susi ravaa Google Mellä tervehtimään tuomaria radan lopuksi. Google Me on pian yksitoistavuotiaaksi kääntyvä huippuori, jolla on kilpaillut muun muassa Miika Rossi. Oskari Suden prosentit näyttävät nyt siltä, että tällä hetkellä hän siirtyy kolmanneksi. Vielä on kuitenkin viisi ratsastajaa jäljellä, joten…

Liu’uin alas Ukon selästä ja silitin sen kaulaa. Se ei pitänyt taputuksista. Aluksi olin taputtanut sitä niin että läiskyi ja tajunnut vasta ihan liian pitkän ajan kuluttua, että tähän hevoseen sellainen sattui. Kun silitin sitä, se jäykistymisen sijaan käänsi päänsä minua kohti ja antoi minun silittää nenänpieltään parilla sormellani.

Talutettaessa Ukko ei kuitenkaan ollut sellainen pehmo. Silitin sen poskea vielä ennen kuin avasin kentän portin, sillä aitojen ulkopuolella ei sellaista voinut tehdä. Kävelin itse ulos keskeltä porttia niin että Ukko ei uskaltanut juosta ylitseni. Sitten asetuin taluttamaan Ukkoa vasemmalta puolelta, mutta vain oikeasta ohjasta kiinni pitäen. Jos se kiskoisi ja ryntäisi, ainakin se kiskoisi silloin poispäin. Talutin Ukkoa ensin niin lähellä kentän aitaa, ettei se päässyt aidan ja minun välistä ohitseni, ja sen jälkeen yhtä lähellä suulin seinää. Suulissa minun ei tarvinnut ohjata sen päätä seinään, sillä kerrankin se pysähtyi. Silitin sen otsaa niin kuin se ei olisi juuri pärskinyt ja hermoillut talutettaessa. Ihan niin kuin se olisi vain juuri pysähtynyt melko nätisti siiihen katokseen, eikä mitään muuta olisi tapahtunut. Vilkaisin sen jalkoja ja omia saappaitani, ja plussakeli ja sulaneet lumet näkyivät molemmissa rapana. En pesisi saappaitani liian huolellisesti. Ukon kyllä puhdistaisin huolella tallista huolimatta, ihan sama kuinka minulle sen jälkeen irvailtaisiin snobimaisuudesta ja isästäni.

[OskariOsallistuja]

Oskari Susi
Osa-aikainen tallityöntekijä, Kissin omistaja

Aluksi Oskari vaikuttaa pelokkaalta. Hänen on vaikea mennä uusiin paikkoihin ja tavata uusia ihmisiä. Hän varoo sanomisiaan ja tekemisiään. Onneksi hän kuitenkin tutustuu ja kotiutuu melko nopeasti, kunhan toteaa uuden tuttavuuden vaarattomaksi. Tutustuttuaan Oskari on nimittäin ihan empaattinen kaveri, jolla on omiakin mielipiteitä, ja joka viljelee sarkastista huumoria. Hänen suosikkipuheenaiheensa on urheilu, tietenkin varsinkin hevosurheilu, mutta myös yleisurheilu, jääkiekko ja jalkapallo. Oskari fanittaa avoimesti urheilijasankareitaan.

Oskari ja Alex 2024

Oskari Olavinpoika on saanut kuulla paljon isästään. Nykyään hän on ylpeä siitä, että isä on kansainvälisestikin menestynyt esteratsastaja, mutta koulussa häntä kiusattiin isän takia ja hevosmaailmassa hänen oletetaan usein saaneen kaiken annettuna. Isä-Olavi on kuitenkin sitä mieltä, että Oskarin on itse ansaittava mahdollinen menestyksensä ja ihan toimeentulonsakin. Olavi on Oskarin valmentaja ja Oskarilla on hyvät häneen.

Oskari ja Ilona 2023

Ammaatikseen Oskari sanoo kysyttäessä urheilija, eikä selosta sen enempää. Oikeastaan Oskari on kilparatsastaja. Hän saa elantonsa sponsorisopimuksista, joten on sanomattakin selvää, että hän on köyhä kuin kirkonrotta. Onneksi edes Otsonmäen Osuuspankki ja Otsonmäen Sähkö halusivat solmia hänen kanssaan juuri uudet sponsorisopimukset. Hän haaveileekin työsopimuksesta jollain Euroopan isoista talleista: silloin hänen ei tarvitsisi yrittää pärjätä omalla hevosellaan ja kituuttaa sponsorirahoilla, vaan hän saisi kilpailla muiden hevosilla ja nostaisi palkkaa. Toistaiseksi sellainen on kuitenkin vain unelmaa. Oskari puskeekin seitsenpäiväistä viikkoa: pitää itseään kunnossa kahdella treenillä päivässä, treenaa itse hevostaan Ukkoa, tekee osa-aikaista hommaa Hopiavuoressa ja toista Vanhan Meijerin talkkarina. Omasta mielestään hänellä ei kuitenkaan ole liikaa töitä: vapaa-ajasta luopuminen on Oskarista hyvä hinta siitä, että saa tavoitella unelmaansa. Oskari on käynyt lukion, mutta ei koskaan kouluttautunut pidemmälle.

Oskari ja hänen kissansa Mehukatti

Oskarilla on tummanruskeat hiukset ja sinertävät silmät. Hänen hiuksensa eivät aina pysy järjestyksessä, mutta sen verran hän huolehtii, ettei karvoja roiku kauluksilla. Arkena Oskarin pukeutumistyyli on ennemminkin mukava kuin tyylikäs: hän pitää verkkareita, Halppiksen T-paitoja, huppareita, college-housuja, joskus farkkujakin. Kaupungille lähtiessään hän yrittää näyttää vähemmän resuiselta, mutta vain juhliin viitsii oikeasti pukeutua. Oskari on syntynyt 1992, mutta vaikuttaa alkujähmetyksessään aina nuoremmalta ja lapsellisemmalta.

Oskari 2023

[Julkaisija]

Viestit