[Sonja T.Valvoja]

Ei pelkkää jäätä
Se oli jo kolmas kerta kun toin Hopiavuoreen uutta hevosta. Ei se ihan vielä ennätys ollut, sillä Marshilla oli ollut Arlekin, Aries, Barnum, Hakra ja nyt sitten Stanimir Barnumin lisäksi. Siis viisi yhteensä. Toivottavasti minä en joutuisi kasvattamaan omaa lukemaani pitkiin aikoihin.

Aave peruutti nätisti kopista ulos, mutta säpsähti kun takajalat osuivat pihan loskaan. Kun ori oli saanut kaikki jalat tukevalle maanpinnalle, se teki pienen loikan ja rapaa lennähti kavioista ympäriinsä. Sen verran hyvätapainen se kuitenkin oli, ettei riimunnaru edes kiristynyt. Lähdin taluttamaan Aavetta kohti Mortin vanhaa karsinaa, jonka Eetu oli pannut kuntoon kuullessaan minun tulevan uuden hevosen kanssa. Aave seurasi kiltisti eikä tanssahdellut enempää. Ehkä pitkä matka väsytti.

Outo ilmestyshän se oli Hopiavuoressa ja aina vain oudommaksi muuttui, kun riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat, minkä jälkeen muut tallilaiset näkivät sen kokonaisuudessaan. Kieltämättä se saattoi näyttää pelottavalta, kenties ilkeältä tai vauhkolta, mutta se oli enimmäkseen varmaankin sinisten silmien syytä. Äkkiä siihen kuitenkin tottuisi. Minäkin olin oppinut tunnistamaan sen ilmeitä enkä nähnyt enää vain pelkkää jäätä.

Nytkin Aave näytti enemmän uteliaalta kun se katseli tallinkäytävällä seisoskelevia ihmisiä, jotka tuijottivat sitä vähintään yhtä ihmeissään. Olin kuullut jo muutaman ”Onpa upean näköinen” -lausahduksen, jota ei ollut tarkoitettu varsinaisesti minun tai kenenkään kuultavaksi, olipahan vain huokaistu ääneen. Jotkut varmaan olivat rankasti eri mieltä, mutta osasivat sentään pitää ajatuksensa omana tietonaan. Minusta Aave oli Hopiavuoren hienoinen hevonen, vaikka Stanimir oli toki kova kilpailija.

[Sonja T.Valvoja]

Nomen est omen, kai
Kotimatkalla pohdin kuumeisesti kamerasta näkyvälle uudelle hevoselleni kutsumanimeä. Armjanin ei soveltunut mitenkään päivittäiseen käyttöön, se oli liian hankala suomalaiselle. Lisävaikeutta toi se, että olin kuullut nimen vain venäläisten lausumana ja he painottivat sanassa viimeistä vokaalia. Minä olisin huonolla venäjäntaidollani painottanut ja-kirjainta, ARmJAnin, mutta ei, se oli väärin. ArmjanIn. En edes osannut vaikka olin sitä kuunnellut niin monta kertaa.

Armjanin.
Armi? Ei, naisen nimi.
Armas? Nee…

Armjanin.
Armjanin-Armjanin-Armjanin.
Jani? No ei todellakaan. Firmassa oli yksi Jani ja muutenkin. Menneisyydestä löytyi parikin Jania, niin että ei.

Armjanin.
Arttu? Mmm, no miksei, mutta on vähän turhan paljon saman kuuloinen kuin Mortti. Ehkä sen kestäisi.

Armjanin.
Nin.
Nino? Näääh.

Gin Armjanin.
Gin? Gini? Ei sekään oikein sovellu.

Aaaa-armjanin.
Aaaaa-aave. Aave? No se sopisi kyllä hevoselle itselleen. Vähän pitää makustella kuitenkin.

”Mä haen Aaveen tarhasta.” ”Ratsasin Aaveella tänään maastossa.” ”Pitäiskö Aaveelle panna loimi?” ”Se on Aaveen riimu.” ”Tämä sujuu multa ja Aaveelta hyvin.” Aaveella, Aaveelta, Aaveelle, Aaveessa, Aaveesta, Aaveeseen. Tarpeeksi kun tätä toistelee, se alkaa kuulostaa AV:lta, audio-visual. Vissiin alkaisi olla syytä pitää tauko pikapuolin.

Mutta olkoon nyt alkuunsa ainakin Aave. ”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.”

[Sonja T.Valvoja]

Aidalta huuteleva roturasisti
Klikkasin taas kerran sen videon auki, jossa ratsastin sillä kummitushevosella. Oli sillä nimikin, Armjanin. Kai se piti tunnustaa, että ori oli päässyt vähän ihon alle vaikkei pitänyt. Se ei ollut yhtään hullumpi tapaus, oikeasti.

Videolla me näytimme ihan sopusuhtaiselta parilta. Ehkä minä en ollut ihan niin pitkä kuin halusin aina ajatella enkä siis välttämättä tarvinnut sitä lähemmäs 170-senttistä puoliveristä. Paljonhan kyse oli myös hevosen mallista ja siitä, millaisessa suhteessa minun jalkojen pituus oli ylävartaloon nähden. Mutta ei minun nyt Armjaninia pitäisi yliviivata listalta sen takia, että se liian pieni olisi.

Olin ratsastanut täällä jo toistakymmentä kaupan olevaa hevosta, Kozloveilla ja parilla lähistöllä sijaitsevalla tallilla. Ihan kivoja ja hyviä ne kaikki olivat, jokaisessa oli jotakin hyvää, mutta suurin osa putosi silti siihen ”ihan ookoo”-kategoriaan. No, suurin osa eli kaikki muut paitsi Armjanin. Se oli vain tuntunut niin hyvältä ratsulta, vaikkei se helppo ollut. Eteenpäinpyrkivä, herkkä, mutta helposti sen sai rennoksi ja pehmeäksi. Itse asiassa pidin juuri siitä rentoudesta ja pehmeydestä, kun se tuntui siltä että siinä tilassa pystyisi työstämään ihan mitä tahansa. Jos se olisi puoliverinen, ottaisin sen välittömästi enkä katselisikaan enää muita.

Olinko minä oikeasti tällainen roturasisti?

— Onko löytynyt mitään kiinnostavaa? kysyi Marshall, joka istahti teekuppinsa kanssa viereeni kirjaston sohvalle.
— Voisi sanoa, myönsin. — Nimittäin Armjanin, se ahaltek-ori.

Marsh mumisi myönteliäästi.
— Se on todella upea hevonen kyllä. Onhan se vähän erikoisen näköinen, — Lukiko Marsh ajatuksia? — mutta ehdottoman suorituskykyinen ratsuna. Ja vaikka on ori, ei mikään mahdoton, kuten varmasti olet huomannut. Isä pitäisi sen itse, mutta kun talli alkaa olla vähän turhan täynnä ja minullakin on nyt vähän muita suunnitelmia hevosten suhteen.

Mietin hetken aikaa, pitäisikö minun kysyä Marshallilta ihan suoraan tuota asiaa. Tiedostin kyllä, että hän itse ratsasti orlovilla koulua ja Hakra oli kippurakorvainen marwari ja muutenkin erikoisen näköinen. Ei Barnumkaan toki ihan perus-puoliverinen ollut, mutta se nyt kuitenkin edes ulkoisesti feikkasi moista.

— Mä vaan mietin sitä että… kun se tosiaan näyttää tosi erilaiselta…, hain sanoja. — Mä olin oikeasti ajatellut jotakin puoliveristä tai ehkä täysiveristä, en ihan tällaista, näin erikoista. Että miten sellainen otetaan vastaan koulukisoissa?
— No, aina niitä kentän laidalta huutelijoita on, jos ratsastaa jollain erikoisemmalla, Marshall hymähti. — Stanimirinkin kanssa siihen on saanut tottua, vaikka se ei ulkoisesti eroa kovin paljon puoliverisistä, mutta käsiohjelmassa lukee sen rotu. Ja siitä saa joskus kuulla… kaikenlaista.

Pöyristyin aivan tämän kuullessani. Stanimir oli hieno, niin hieno! Ja sitäkö muka katsottiin kouluradoilla vähän vinoon, kun oli orlovilainen? Se oli yksiselitteisen törkeätä. Tajusin samalla, että olisin vielä muutama vuosi sitten kuulunut itsekin samaan aidalta huutelijoiden jengiin ja saatoin kuulua vähän vieläkin, vaikka Mortti, Stanimir ja Riz olivat vähän jo korjanneet tilannetta. Muistin mitä olin sanonut Simolle kuullessani Mortista: ”Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.” Herran jumala että hävetti vielä tänäkin päivänä.

— Pitäiskö mun ottaa sitten se Armjanin?
— Sen kanssa et voi ainakaan hävitä, Marsh sanoi kuin itsestäänselvyyden. — Sehän tulisi ylläpitoon, joten et joudu maksamaan siitä rahaa. Ja jos se ei olekaan hyvä, voit purkaa ylläpitosopimuksen. Tämä ori on startannut interiä aikanaan, joten kapasiteettia löytyy korkeallekin tasolle.

En ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa näin päin, en tiedä miksi, koska olihan se nyt ihan selvää. Todistetusti korkealle tasolle yltävä hevonen ilmaiseksi, palautusoikeudella. Ehkä se pitäisi ottaa eikä katsoa taakseen. Kun kerran ori selvitti lääkärintarkastuksenkin liehuvin lipuin.

— Mitenkäs sitten se siitoskäyttö? kysyin vielä viimeisen huolenaiheeni. — Kun että jos se siittola haluaa käyttää sitä vielä niin täytyykö lähteä sitten rahtaamaan sitä takaisin tänne Venäjälle?
— Ei tietenkään. Seinäjoella on lähin oriasema, jossa sen voi käydä hypyttämässä ja sperma lähtee sieltä kuriirilla ulkomaillekin. Tämä on ihan normaali prosessi nykyään. Oriin ja tamman ei tarvitse olla välttämättä edes samalla mantereella.

Samana iltana lähetin Nellylle viestiä Whatsappissa, kun Nelly kuitenkin oli kiinnostunein ollut tästä minun hevosenhankintaprojektista.
Sonja: Mä taisin löytää itselleni hevosen, mutta sä kyllä pyörryt kun näet sen
Nelly: Näkis vaan 😀
Sonja: Tässä näet

Nelly: Oho
Nelly: Mikä TOI on?
Sonja: Mun uusi hevonen 😀 13-vuotias ahaltek-ori Gin Armjanin
Nelly: Lievästi eksoottinen ilmestys, mutta on kyllä hienon näköinen

[Sonja T.Valvoja]

Tämän aikataulutus on joskus muutama aika menneessä tai tulevaisuudessa tai muuten vain päin mäntyä, koska Marsh tuli jo Suomeen Barnuminsa kanssa enkä tiedä oliko Niklas edes mukana, mutta ei nyt mahda mitään. Taiteilijan vapaus jne.

Ilkeän ilmeen hevonen
Melkein ähkäisin ääneen nähdessäni sen hevosen, mutta onnistuin nielaisemaan ylimääräiset äännähdykset, sillä Grigori näytti ihan siltä, että tässä oli nyt isännän suosikki tai ainakin jokin erikoistapaus. Erikoinen se kyllä olikin, sellainen kermanvaalea tai ei edes… Kermanvärinen olisi lämmin sävyltään, mutta tämä oli kylmä kuin jäästä veistetty patsas. Siniset silmätkin sillä oli ja niissä epäileväinen ilme. Tuli sellainen tunne, että minä tässä olin arvioitavana eikä suinkaan se hevonen.

Grigori otti oriin ulos karsinasta ja se seurasi kiltisti, sinänsä, mutta jokin sen liikkeissä ja koko olemuksessa kertoi, että tässä ei ollut kaikki. Siinä tallinkäytävällä se muistutti melkein jotakin luurankoa tai ei sentään luurankoa, ei se laiha ollut niin että kylkiluut olisivat paistaneet, mutta kovin siro se oli. Jäänsinisine silmineen se muistutti jotain kummitusta tai Harry Potterien thestraalia, ilman siipiä. En ehdottomasti ottaisi tätä hevosta aivan riippumatta siitä, mitä Grigori sanoi. Se oli aivan liian… liikaa.

— Se on aika pieni, sanoin jotain sanoakseni.

Grigori kohotti toista kulmaansa.
— Melkein yhtä korkea kuin Stanimir. Toki hyvin toisen tyyppinen hevonen rakenteeltaan, mutten usko että tämä liian pieni sinulle olisi.

Grigori selitti rodusta ja sukulinjoista ja oriin historiasta. Suvusta löytyi kasoittain koulupuolen suoritushevosia, mutta tuntemattomia nimiä ne minulle olivat. Rotu ei ollut mikään ravuri vaan täysiverinen ratsurotu, turkmeeniheimojen ratsu ties vuosituhansia, autiomaan olosuhteissa kovaksi ja sitkeäksi jalostunut käyttöhevonen.

Ori itse oli päässyt juuri hyvään vauhtiin Intermediaire-tasolla, mutta joutunut sairaslomalle (ei ollut jalat eikä jänteet, kysyin) ja keskittynyt sitten siitosuraansa. Nyt kuitenkin ori oli vasta kolmentoista ja se oli tullut siittolasta Kozloveille treeniin, kenties etsimään uutta kotia ja ratsastajaa. Se osasi paljon, mitä nyt kaipasi tauon jälkeen voimia, tasapainoa ja notkeutta.

Pitkin hampain, joita tosin yritin olla näyttämättä Grigorille, suostuin ratsastamaan tällä kummajaisella. Sen jälkeen oli pakko myöntää ettei se ollut lainkaan hullumpi ratsu. Itse asiassa se muistutti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla Morttia. Olisin halunnut ravistella itseäni niskasta, sillä tätä hevosta en ainakaan ottaisi.

Kunnes seuraavana päivänä Marshall ja Niklas halusivat minut mukaan maastoon ja päätin hetken mielijohteesta pyytää ratsukseni sen kummitushevosen. Ja parin päivän päästä ratsastin sillä uudemman kerran, tällä kertaa Anicen valvovien silmien alla. En minä siitä varsinaista vikaa löytänyt: se liikkui hyvin eteenpäin, ei ollut mahdoton, tuntui hyvältä ratsuna, järkevä, varma, todistettavasti oli kapasiteettiakin. Matkusti kuulemma hyvin, ei pahoja tallitapoja, muutenkin hyvä käsitellä, vaikka oli ori.

Mutta kun se näytti niin oudolta ja omituiselta! Sen ilme oli suorastaan ilkeä! Minä ehdottomasti en voisi ottaa tätä hevosta, minulle naurettaisiin napapiiriä myöden, jos tämmöisen kummajaisen kanssa edes yrittäisin kouluradoille. Siellä kaikkien ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen seassa tällaisella… Joo ei.

[Sonja T.Valvoja]

(Sama teema jatkuu yhä vain, yrittäkää jaksaa 😀 )

Keski-Euroopan herkkuja
Ei vitsit, ajattelin selatessani taas yhtä uutta myyntisivustoa. Tämä se varsinainen karkkikauppa oli! Valikoituja koulupuokkeja keski-Euroopassa kaupan, oli ilmoitettu hinnat ja kaikki. Kalleimmista sai pulittaa useampia satoja tuhansia, mutta ne olivatkin sitten suoraan valmiita GP-tasolle. Enkä minä ihan niin paljon ajatellut panna hevoseen kiinni rahaa, kas kun tuon tason hevonen menisi minulla vähän hukkaan.

Mutta tuossakin Small Tour -tasoinen jalostukseen hyväksytty ori, esimerkiksi. Se ainakin osaisi enemmän kuin minä ja se vähän tässä tarkoituksena olisikin, meinaan että jos sellainen löytyisi. Opetusmestari on ehkä vähän väärä sana, koska en nyt kuitenkaan hakenut mitään kovin vanhaa hevosta vaan sellaista, jolla olisi vielä aktiivivuosia hyvin jäljellä. Kyllähän ori vähän jännittää, kun ennemmin olen ajatellut tammaa tai kaikkein mieluiten ruunaa, mutta näyttävät nuo muutkin Hopiavuoressa pärjäävän oriensa kanssa. ”Quiet and calm temperament”, ”loves to be spoiled”, voi awww. Näköjään Hollannissa majailee, joten pitäisiköhän sitä tässä sitten alkaa suunnitella keski-Euroopan reissua, kunhan nyt ensin kotiudun sieltä Kozloveilta.

Ne Simon myymät hevoset ja muutama muukin, joita olin käynyt katsomassa, olivat melkein kaikki ”ihan ookoo”, mutteivät sen enempää. Toki niistäkin mikä tahansa varmaan kouliintuisi aikaa myöten kelvolliseksi ratsuksi minulle. Kuitenkin jos aikoi panna likoon useita kymmeniä tuhansia euroja, sen hevosen piti olla enemmän kuin ”ihan ookoo”. Olin keskustellut tästä asiasta useammankin kokeneen hevosenostajan kanssa ja kaikilta tuli suunnilleen sama neuvo, aina vain vähän eri tavoin sanottuna: hevosen pitää olla järkevä paketti, mutta sen pitää myös olla sopiva ja mieluisa ratsastajalle. Siis piti käyttää valinnassa sekä järkeä että tunnetta ja tietenkin oli aina niitä rajaehtoja: koko, hinta, ikä, taso, lisäsin mielessäni vielä että rotukin, johonkin asti.

Tuossakin oli taas sitten superkaunis ruuna, hollantilainen puoliverinen niinkuin Salierikin. Näytti kivalta, järkevän hintainen, videon perusteella liikkuu hyvin, muttei liian isosti. Ja ei voi olla totta, mutta taas täysiveristä suvussa, emänisänä. Naurahdin ihan ääneen. Miten ihmeessä minä aina onnistun bongaamaan nämä huomaamatta asiaa edes? Kohtalo? Kukaties. Luonnetta on kehuttu kovasti, mutta auts, maininta satunnaisesta puunpuremisesta. Ei kyllä hyvä, mutta onpahan kait ainakin rehellinen myyjä kun tämän menee kertomaan heti ilmoituksessa.

Ehkä se todellakin täytyy alkaa miettiä lähtevänsä sinne keski-Eurooppaan hyvinkin pian. Olettaen tietenkin, että sitä oikeaa ei Kozloveilta tai jostain muualta löydy ennen sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs on kiikarissa?
— Noni, mitäs sulla on kiikarissa? Nelly paukautti samalla kun istui kahvikuppinsa kanssa pöydän ääreen.
— Jaa niin kuin siis mitä? kysyin hämmentyneenä.
— Katsos kun Marshall meni vuotamaan tiedon, että sä olet hevosta etsimässä.

No niin, olisihan se pitänyt arvata. Ja olisi siitä toki voinut mainita Hopiavuoressakin muillekin kuin Eetulle, jolta olin kysynyt joskus ohimennen, että jos tässä sattuisi sopiva yksilö osumaan haaviin, niin olisiko tallipaikkaa tarjolla. Kuulemma oli. Ei se mikään salaisuus ollut, että minulla oli ostohousut vedettynä kainaloihin asti.

— Sä nyt varmaan osaat arvatakin, mitä on hakusessa. Joku puoliverinen tai muu sopivanrotuinen kouluratsu, mielellään pitkälle koulutettu, ei mikään kovin nuori muttei ikäloppukaan, sopivankokoinen ja -näköinen, fiksu ja muutenkin sopiva. Hinta ei ole este, jos löytyy se täydellinen.

Nelly nyökytteli tietävästi.
— Oletko käynyt jo katsomassa ja kokeilemassa jotakin? Onks jotain jo harkinnassakin?
— Simon luona kokeilin jo muutamia. Ihan ok hevosia, muttei vielä sellaista jonka olisin halunnut ihan heti. Ja nyt pikapuolin lähden käymään Kozloveilla, kun heillä kuitenkin on myynnissä useampia hevosia ja siellä lähistöllä on muutamia lisää. Grigorilla ja Anicella on suhteita sinne päin kuitenkin.
— Ootko kysynyt Suden Olavilta? Siis Oskarin isältä, Alex puuttui keskusteluun.
— En kun eikös se keskity enemmän estehevosiin?
— Niin joo, se on kyllä totta. Entäs sit se talli, mistä Ilonan Veera tuli, mikä sen omistajan nimi nyt oli, joku suomenruotsalainen? Niillä on siellä vielä ainakin yksi ellei kaksi suokkia myynnissä, toinen ainakin oli kouluratsu.
— En mä oikein suomenhevosta… Ne on yleensä vähän liian pieniä eikä niillä ehkä ihan riitä kapasiteetti kovin vaikeisiin luokkiin.

En sanonut ääneen sitä, että minä en varsinaisesti pitänyt suomenhevosista, sillä Ilona istui pöydän toisella puolella ja Hello pesi tapansa mukaan olohuoneen sohvalla, äänestä päätellen kinasivat Eiran kanssa jostakin, tosin eivät kovin vakavissaan. Myönnän että Rizin, Mortin ja varsinkin Stanimirin jälkeen olin hieman laajentanut katsantoani siitä, mikä oli kelvollinen ja sovelias kouluratsu, kun aiemmin minulle oli kelvannut vain puoliverinen. Mutta suomenhevosiin asti se ei vielä yltänyt. En minä sillä, ratsastakoon suokeilla ketkä halusivat, olivathan ne omassa kategoriassaan ihan päteviä hevosia, mutta minä halusin silkosäärisen suoritushevosen.

Oikeastaan minä voisin sulattaa oikein hyvin vaikka venäjänratsuhevosen, sellaisen kuin Barnum. Marwarinhevoset alkoivat olla jo hieman liian eksoottisia minun makuuni, vaikka kyllähän Marshall ratsasti Hakralla ihan kovissakin luokissa, pärjäsikin. Minä kuitenkin vähän vierastin koko rotua, vaikka tunnustin kyllä ettei siinä ollut taustalla mikään muu kuin ennakkoluulo. Orlovravureista en nyt ihan tiennyt, vaikka Stanimiriin olinkin ihastunut korviani myöten ja niissä oli muutenkin jotakin sellaista, joka minuun vetosi ja jota en osannut oikein kuvailla ääneen. Joka tapauksessa odotin innolla sitä, että pääsisin Kozloveille katsomaan ja kokeilemaan mitä kaikkea heillä oli tarjolla.

[Sonja T.Valvoja]

”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”
Luojalle kiitos sviitin hyvin toimivasta wifistä, sillä sain Simolta viestiä että kevään ensimmäisen puoliverihuutokaupan myyntilistat ovat tulleet. Itse huutokauppa olisi vasta keväämmällä Saksassa, mutta voisihan tarjokkaita ja niiden tietoja jo katsoa. Simo itse aikoi mennä paikan päälle vaikka tällä hetkellä kiikarissa ei ollut kuulemma erityisesti mitään. Siitä huolimatta minun kannattaisi katsoa läpi muutama poiminta…

Niin että se toimiva wifi oli kyllä tarpeeseen, koska toki sitä piti katsoa läpi videot ja kaikki. Myytäviä kouluratsuja oli parikymmentä kappaletta ja olin tuskainen jo heti toisen kohdalla. Simo oli listannut neljä hevosta, joita ainakin noin perustietojen perusteella voisi harkita. Mitäpä minä niistä osasin sanoa? Kauniita hevosia kaikki, videoilla liikkuivat hyvin ja sukutaulut eivät kertoneet minulle pääsääntöisesti mitään. Oldenburgeja oli useampia, samoin hannovereja, jokunen trakehner ja westfalen ja sitten jokin, jonka nimeä tavasin tovin: Rheinländer. Okei, – pray tell me – mitähän niillä mahtaa olla eroa keskenään? Ja mikäli katsoin oikein, niin osalla näistä erirotuisista hevosista oli sama isäori kuitenkin, että mahtaako asialla olla edes väliä? Ehkä jos jalostushevosta etsi, mutta kun minä en.

Lisäksi kaikki olivat aika nuoria, suurin osa kääntynyt juuri viisivuotiaiksi vuodenvaihteessa, osa oli vasta nelivuotiaita. Kaikki liikkuivat kuitenkin ratsastajan alla niin ammattimaisen näköisesti, että amatöörin mieltä kalvoi epäilys, että ovatko saaneet kasvaa rauhassa, tulevatko kestämään käyttöä. Ehkä sentään kuitenkin. Piti vain myöntää, etten minä oikeasti tiennyt mistään mitään. Nuoruudesta sain joka tapauksessa hyvän syyn olla suhtautumatta asiaan kovin vakavasti. Minähän olin etsimässä mieluummin jo vähän vanhempaa hevosta.

Helenaa kiinnostivat hevoset ja videot kovasti, vaikka hän tiesi niistä vielä vähemmän kuin minä. Ja mikäs siinä oli katsellessa isolta tv-ruudulta hyvälaatuisia videoita, joita pystyin näyttämään tabletiltani Chromecastin kautta. Kun Helena kysyi, että mitä minä niistä videoiden hevosista katsoin ja etsin, piti tunnustaa ettei ollut kyllä mitään käryä.

Yksi tamma kiinnitti huomiota, tosin sekin lähinnä siksi, että se oli neljännekseltään täysiverinen. Minkä minä sille voin, että se vain oli tosi kaunis! Sillä oli aivan superpitkä kaula ja olin näkevinäni siinä jotakin samaa kuin Mortissa. Hyvännäköisesti se liikkuikin, ei ihan niin ylämäkeen kuin moni muu huutokaupattava hevonen ainakin videolla, mutta sellainenhan Morttikin oli ollut ja asiaa oli pystytty parantamaan kyllä. Ainoa ”vika” oli satumaisen typerä nimi, sillä se oli Chip Girl. Chip tuli tietysti isäoriin Chip’ndalesin mukaan, mutta silti tuo kuulosti joltain… En tiedä, ei ainakaan saksalaiselta puoliveriseltä. ”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”? No, ehkä sen voisi vaihtaa ja keksiä jonkin kivemman kisanimen.

Muutenkin tämä huutokauppa-scene oli minulle tyystin tuntematonta maastoa. Simon puheista tiesin vain, että hevosia pääsi kyllä koeratsastamaan ja niistä sai otattaa haluamiaan röntgen-kuvia ennen varsinaista huutokauppaa, jos tavanomaiset jalkakuvat eivät riittäneet. Niin että sopivaa hevosta ei tarvinnut ihan summamutikassa valikoida, mutta riskinä oli toki se, että joku toinen ostaja paksun kassan kanssa olisi kiinnostunut juuri samasta hevosesta ja hinta saattoi nousta kovaksikin. Ei tämä hevosenhankinta ihan helpolta näyttänyt vaikka valikoimaa kyllä oli.

[Sonja T.Valvoja]

Vastaus viimeisimpään joulukalenteri-tehtävään. Taustaa sen verran, että Sonja on lähtenyt ystävänsä kanssa tosiaan Thaimaahan heti joulun jälkeen.

Virallinen vanhapiika
Se oli kolmas päivä, kun löhösimme rannalla lepotuoleissa. Oli luksusta kun ei tarvinnut tehdä mitään tai jos halusi, saattoi aina astua kymmenen askelta ja mennä kädenlämpöiseen mereen uimaan tai käydä hakemassa läheisestä rantabaarista juoman. Rannalla oli rauhallista, sillä sitä riitti kilometritolkulla molempiin suuntiin ja jos jossain jotkut turistit metelöivätkin, meren kohina tukahdutti sen armeliaasti alleen.

Laskin kaksi helteessä pisaroita kylkeensä saanutta juomalasia pienelle pöydälle aurinkotuoliemme väliin.
— Kas siinä, tilasin sitä samaa taas.
— Kiitos, mä haen sit seuraavat, Helena lupasi ja kurottui kohti lasiaan.

Juoma oli makeaa ja hedelmäistä eikä siinä ollut alkoholia, joten niitä saattoi juoda ihan vaikka janoonsa.

— Ootko palannut jo Tinderiin? kysäisin Helenalta. Täällä oli oiva tilaisuus puhua miesasioista, kun ei ollut ketään miehiä kuulemassa.
— Äää, en. En tiedä, kai sen voisi taas asentaa, mutta oikeasti se masentaa jo pelkkänä ajatuksena. Jos sitä olisi hetken aikaa ihan yksikseen. Tai jäisi ihan lopullisesti viralliseksi vanhaksi piiaksi.
— Sama on vähän käynyt mielessä, hymähdin.
— Mites se tapaus Joni? Helena viittasi viimeisimpään löytööni, jonka kanssa olin tavannut parikin kertaa juuri joulun alla eikä mitään vikaa ollut vielä löytynyt, varsinaisesti.
— En mä oikein tiedä mitä se haluaa vai haluaako mitään. Se vaikuttaa kyllä ihan ookoo tyypiltä, mutta jotenkin siitä ei ota selvää.
— Se voi olla näitä, jotka pyörittää useampia naisia samaan aikaan tai pitää takaovea auki, että jos löytyisi vielä parempi.
— Niin. Se kävi kans mielessä. Sekin kävi mielessä, että heitän koko Tinderin huitsin kuikkaan ja annan olla. Vaikken mä nyt ole siellä ollut kuin vasta kuukauden tai vähän reilu, mutta mädistä omenista on huono valita ja tuntuu siltä, että suurin osa ei ole tosissaan tai sitten niissä on jotakin muuta vikaa.

Helena naurahti huvittuneena, mutta kyynisesti.
— Joo, sitähän se vähän on. Sitten jos löytyy joku hyvä, niin sillä tuppaa olemaan vientiä sitten muutenkin.
— Tai ainakin sitten liian suuret luulot itsestään.
— Sitäkin…

Olin vähän aikaa hiljaa, mutta oli pakko lisätä kuitenkin:
— Ja meillähän ei ikinä ole liian suuret luulot itsestämme, tietenkään.

Helena oli juuri ottanut siemauksen lasistaan ja pyrskähti.
— Ei tietenkään! Koskaan ollutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Joulupukkia tuuraamassa, versio 2022
Olin lykännyt ja lykännyt tätä asiaa, miettinyt välillä jos ehkä pitäisi vain antaa olla. Eihän asia enää minulle kuulunut, mutta olisihan se nyt toki kohteliasta. Lopulta kysyin Harrin mielipidettä siitä, jos veisin hänen vanhemmilleen joululahjaksi vähän riistalihaa ja ehkä joulukukan tai vaikka lahjakortin. Harrin mielestä se oli ihana idea, että jos vain suinkin viitsisin niin…

Sitten mietin kaksi päivää, että pitäisikö ilmoittaa etukäteen tulevansa (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kahvipöytää ja kaikkea) vai käydä yllättäen (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kun ei ollut sitä kahvipöytää tarjota). Siihen en enää Harrilta kysynyt neuvoa vaan päätin lopulta soittaa. Harrin äiti vaikutti ilahtuneelta ja toivotti tervetulleeksi, hän keittäisi kahvit ja teet sitten (arvasin).

Sormet jäässä kaivelin pakastimestani lihoja. Jauhelihaa ainakin muutama paketti, se meni aina. Kulmapaisti mukaan myös ja tuosta erikoisempana peuran kylkirivi. Muistaakseni he pitivät maksastakin, joten sitäkin voisi viedä, vaihtelua sekin. Ja vaikka tuosta vielä yksi kokonainen sorsa, kun Harrin äiti osasi lintua kyllä laittaa ruuaksi. Hmm, toivottavasti heillä on pakkasessaan tilaa. Lisäksi otin mukaan vielä pienen suklaarasian ja ostaisin matkalta myös joulukukan sitten vaikka. Liioitellaan nyt sitten kunnolla ja toisaalta tämä aika nousseine hintoineen kyllä iski eläkeläisten kukkaroon lovea. Että ehkä ja toivottavasti menee ihan tarpeeseen.

Varsinkin lihojen vastaanotto oli niin ilahtunut, että tunsin piston sielussani: olisinhan voinut tuoda jotakin jo syksyllä, ihan muuten vain. Kun sitä riistalihaa nyt oikeasti oli ja jos vahingossa pääsi loppumaan, niin Otavan pakastimista sai aina lisää.

Kahvipöydässä en puhunut pahemmin itsestäni vaan kuuntelin heidän huoliaan. Kaiken kallistuminen tosiaan näkyi ja tuntui heillä eri tavalla kuin minulla. Olivat päättäneet luopua autostakin, tosin pääsyy siihen kuulemma oli se, että Harrin isän näkö alkoi heiketä. Kyllä lääkäri oli vielä viimeisimmässä tarkastuksessa antanut luvan ajokortin uusimiselle, niin häntä itseään vähän jo epäilytti. Minusta tämä oli tosi kunnioitettava päätös, vanha bussikuski kuitenkin ja ikänsä autoa ajanut. Ihan varmasti siitä luopumisessa oli henkinen kynnys.

— No tottahan se vähän, hän kuittasi huolettomasti. — Mutta kattopas tyttö, kun siinon sekin, että kun sitä autoa on koko ikänsä ajanut ihan omiksi tarpeikseen. Ja kun täällä kauppa on alakerrassa ja muut palvelut kivenheiton päässä, niin ei tässä nyt oikein sitä autoa ikäväksi käy. Kyllähän se tämän muutaman vuoden täällä oli jo niin pienellä käytöllä, että olisi kohta ruostunut paikoillensa, kun minen ole ikinä uskonut oikein huviajeluihinkaan.

Myönsin perustelut oikeiksi ja olihan siitä ollut puhetta jo aiemminkin, että jos myisivät autonsa. Nyt oli sitten sopiva hetki. Vannotin heitä kuitenkin, että soittaisivat, jos kuitenkin tarvitsisivat autoa, kyllä minä voisin tulla kuljettamaan. Harrihan ei kuitenkaan vielä palaisi miltei vuoteen. Että vaikka en nyt enää seurustellutkaan Harrin kanssa, niin kyllä ihmistä piti auttaa hädän tullen. He lupasivat, mutta niinhän he olivat luvanneet aina.

Koin minä yllätyksenkin sillä vierailulla. He kyselivät minunkin kuulumisiani ja piti sivulauseessa sanoa, että kävi nyt sillä tavalla että se minun hevonen ei siitä jalastaan toipunut vaan rikkoi sen toistamiseen ja se piti lopettaa. Harrin äiti äityi siunailemaan, että voi miten kurjaa, niin kaunis hevonen oli ja enkös minä ihan vakavissani kilpaillutkin sillä. Myönsin kilpailemisen toki, mutta jäin miettimään, että mistä hän tiesi miltä Mortti näytti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kysyä tätä erikseen, sillä hän kuulutti Harrin joskus näyttäneen kuvia ja jotain videoitakin heille Mortista ja minusta kilpailemassa. Että kyllä se oli näyttävä hevonen, sellainen tulenvärinen ja siro. Minulle nousi vähän pala kurkkuun tästä.

[Sonja T.Valvoja]

Pahempi kuin Tinder
Se kahvilan tarjoilijatyttö tervehti jo kuin hyvääkin tuttua. Olihan se totta, että tämä oli jo kolmas kerta parin viikon sisään. Ja taas olisi eri mies tulossa. Päätin selittää:
— Taas Tinder-treffit tiedossa, sanoin hymyillen.
— Aaa, aivan! tyttö huudahti ymmärtäväisesti. — No tännehän niitä on hyvä tuoda.
— Joo, no, tämänkertainen tapaus ehdotti eka ABC:tä, sanoin äänellä, josta kuulsi syvä epäusko ja lievä iva.

Tyttö tirskahti kämmeneensä mutta pyysi heti anteeksi.
— Älä suotta, reagoin itse samoin.

Siitä tarjoilijatar varmaan osasi laskea, että odotukset eivät tällä kertaa olleet kovin korkealla. Niinkuin eivät olleetkaan. Olin asentanut Tinderin ja lähtenyt katsomaan, mitä siellä oli tarjolla. Tarjontaa oli, mutta tunnetusti määrä ei korvaa laatua. Muutama ihan lupaavan oloinen tapaus oli ghostannut, ”mitä kuuluu”-kyselijät olivat vähän pitkästyttäviä, jotkut kirjoittivat niin kamalan huonoa tekstiä, että puolet piti arvata ja jotkut eivät selkeästikään olleet viitsineet lukea profiiliani edes läpi.

Se ensimmäinen treffikaveri kertoi ulkomaanmatkoistaan, joita oli ollut peräti kaksi (ja tyyppi oli päälle nelikymppinen): toinen Viroon viinalastia hakemaan ja toinen Viipuriin, en kysynyt mitä sieltä haettiin. Kummassakin oli ollut ihan kivaa, paitsi että oli ulkomaalaisia niin paljon. Tallinnan vanhakaupunki? Jaa että mikä? Puhumattakaan siitä äimistyksestä, kun sanoin asuneeni kesän ulkomailla. Ei siitä sen enempää.

Toinen meni laukaisemaan suustaan sen kaikkien turnoffien isän ja äidin: ”Hehe, mä en leiki ruualla”, kun tuli puhe hevosharrastuksesta. Minä olen kuullut tuon saman ”vitsin” jo lapsena ja vanha ja huono se oli silloinkin. Ei jatkoon.

Tämänpäiväinen oli ihan kelvollisen näköinen, muttei päässyt siitä ABC:stä ylitse. Siellä olisi saanut ihan yhtä hyvää kahvetta ja pullaa ja paljon halvemmalla, että ihan turhaan tultiin tänne maalikylille. Juu tiedän, ABC:t puolustavat paikkaansa kyllä ja hyödynnän niitä itsekin matkalla kun ne ovat yleensä luotettavia taukopaikkoja. Saa tankattua sekä itsensä että auto ja vessojen siisteystaso on yleensä vähintään välttävä. Mutta treffipaikkana, voi Mooseksen munat! Lähetin illalla viestin, että eiköhän tämä ollut tässä, hyvää loppuelämää.

Ajattelin poistavani koko Tinderin, sillä tässä oli oikeasti paljon pahempi savotta edessä. Anice oli koostanut oikein ison kansion, jossa oli tietoja myytävistä hevosista heiltä ja lähiseudulta. Samalla vaivallahan kävisin katsomassa vähän muitakin myyntihevosia, kun kerran itärajan taakse lähdin. Selailin kuvia, tietoja, Anicen kommentteja, röntgen-kuvia, sukutauluja ja videoita. Tykkäsin ainakin pintapuolin tosi monesta hevosesta, sillä moni muistutti kovasti Barnumia ja Barnumia olin aina vähän salaa ihaillut. Se oli kevyt, kaunis, herkkä, hyväliikkeinen, kipinöivä, muttei mahdoton. Sellaisen hevosen kun saisi itsekin!

Ja oi! Joukossa oli yksi nuori orlov-ori, Kozlovien oma kasvatti. Vähän liian nuori minun makuuni, mutta oli pakko tarkistaa, että ei kai vain Stanimir ollut isänä. Ei sentään, huh. Jos olisi ollut, olisi saattanut käydä todella, todella köpelösti… Kaunis se kyllä tämäkin nuorukainen oli, joten ehkä sekin pitää katsastaa, jos ei muuten niin huvikseen.

Muuten tarjonta koostui lähinnä puoliverisistä ja niistä venäjänratsuhevosista, mutta löytyi seasta yksi täysiverinen ja pari eksoottisempaakin eläjää sen orlovin lisäksi, niitä marwarinhevosia ja yksi ahaltek, sellainen kermanvaalea kummitushevonen. Se täysiverinen oli tosi kivannäköinen tamma, katselin sen kuvia ja videoita. Näytti liikkuvan kauniisti ja kevyesti ratsastajankin alla, joten sen voisi todellakin kokeilla. Aika moni niistä puoliverisistäkin sai paperilla plussan, saa sitten nähdä tuleeko jostain oikein hyvä match.

[Sonja T.Valvoja]

Ilona!
Siis mitä ihmettä? Mitä ihmettä tässä tapahtuu ja miksi? Miten Ilona saa yhdestä veitsenviillosta tällaisen kohtauksen? Paniikkikohtaus? En tiedä, mutta siltä tuo vähän haiskahtaa. Tai joltain vastaavalta. Vai siis mitä? Jään kyllä odottamaan, että mikä ihmeen juttu tämä on.
Vaihteeksi Alex on tässä siinä järkevän aikuisen roolissa ja melkein Hellokin.

[Sonja T.Valvoja]

”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”
Siis TÄMÄ!
Ihan kuin Alex olisi itse yhtään sen kummempi, samanlainen hoosa, vähän vain toisella tavalla. Mutta eiiiii kun se on Hello se Hopiavuoren kakara. Niinkuin vähän kyllä onkin, tässä taas mentiin niihin hellomaisiin juttuihin, joista minä vain mietin, että mistä ihmeestä se tuonkin taas keksi ja miksei se vain… no, jotain.

En tiedä pitäisikö Ilonan tavoin sääliä Helloa. Ehkä, mutta tarvitseeko Hello sääliä, kokeeko hän oman osansa ja asemansa jotenkin ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja ärsyttäväksi? Ja jos tuntee, niin haittaako se Helloa suurissa määrin? Joistain spinoffeista on saanut vähän käsitystä että saattaisi haitata, ainakin joskus ja joissain asioissa, mutta toisaalta sitten taas tuntuu että ei haittaa yhtään. Ja tämän(kin) takia minä en saa Hellosta kiinni niin että pystyisin kirjoittamaan hahmoa omiin tarinoihini yhtään uskottavasti.

[Sonja T.Valvoja]

Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!”
Tämä huvitti, koska se on niin totta ja luulen Hellon saaneen kuulla tätä lausetta noin miljoona kertaa elämänsä aikana.
Tämä on jotenkin kiva tarina vaikka tämmöinen tosi arkinen pieni pätkä vain (ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotakin suurta draamaa), jossa on aika epätavallinen pari: Hello ja Janna. Janna ja Marshall olisi ollut tuttu ja looginen pari treenaamassa koulurataa, Janna ja Niklas myös, tosin jälkimmäinen on kyllä edelleen viikot pois, jos oikein olen ymmärtänyt. Janna ja Sonja olisivat myös hyvin voineet olla tässä, tai Ilona tai Oskari tai Eirakin vaikka. Mutta Hello oli vähän yllätysveto eikä huono! Sekin osaa olla ihminen eikä aina vain pelle, kyllähän me sen tiedämme.

Tähän olisi niin helppo kirjoittaa lyhyt jatkopätkä omasta puolestani, jos tosin Sonja on olevinaan itärajan takana tällä hetkellä, mutta on sitä ennenkin tätä ajanlaskua venytelty, että katsotaan jos vaikka jotakin saisin aikaiseksi…

[Sonja T.Valvoja]

Haa, mainiota, mainiota! Nimittäin se, että tänne saadaan toinenkin miesasioidensa kanssa säätävä kuin vain Sonja 😀 Nämä tämmöiset FWB-kuviot (ENKÄ PUHU PUOLIVERISISTÄ!) ovat kiinnostavaa luettavaa ja on välillä tehnyt mieli pyydellä anteeksi kun Sonjan spinnareissa moisia ja kaikenlaista muutakin aihepiiriin liittyvää pyörii, mutta jos en ole ainoa, niin ei nolota sitten niin paljon. Ei minulla mitään muuta järkevää kommenttia ole tähän sanottavana, muuta kuin Eetua komppailen siinä, että tästä saa muut kirjoittajat suht helposti kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

Hiomaton tai ei ja timantti tai ei, mutta minä tykkäsin tästä ihan hillittömästi. Alexin valmennus kaivaa Oskarista esiin taas persoonan, jota ei oikein osaa kuvitellakaan. Sellainen Oskari joka huutaa, haukkuu ja uhkaa lähteä eikä ole sellainen solmuunväännettävä raasu niinkuin yleensä tai ainakin tosi usein. Sillähän on oikeasti selkäranka ja näkemystä ja oikeasti pokkaa vaatia Alexilta kunnollista suorittamista. Tätä Oskaria ei turhan usein näe.
Alexiin minulla on tutustuminen vielä menossa ja toistaiseksi tuntuu siltä, että tuo soosaaminen on kyllä ihan alexia, sitä Alexia jonka minä tiedän. Mutta että löytyyhän siitä tarpeeksi komennettaessa ihan oikea ratsastajakin, niin se oli vähän yllätys.

Niin tai näin, tämä oli kyllä tosi ilahduttava teksti. Myös hauska, täynnä kaikenmoisia hienoja onelinereita, jotka toimii. ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” ”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”

[Sonja T.Valvoja]

Sit jos Stanimir tulee Hopiavuoreen ja mystisesti katoaa, Sonja ainakin on ehdottomasti syytön! 😀

[Sonja T.Valvoja]

Kylläpä muuten pelotti lukea tätä! Olin jo melkein varma, että se on Barnum on seuraavana kuopassa tai muuten vain pitkällä sairaslomalla tai jotain muuta yhtä kauheata. Onneksi kuitenkaan ei ja saatiin varsin positiivinen lopputulos, että vaikka ongelmaa on, niin ei mitään sellaista, mikä nyt toistaiseksi aiheuttaisi mitään kamaluuksia. Huh!

Mutta että Otsonmäkeen/Seinäjoelle näyttäisi olevan pesiytynyt ihan oikeasti leviää puhuva eläinlääkäri 😀 En ole ihan varma aloitinko minä sen aikoinaan, mutta sama se kai.

[Sonja T.Valvoja]

Toistan samaa kuin muutkin että tosi hyvin kirjoitettu, tosin se nyt ei ole mikään uutinen varsinaisesti.
Sanonpa vain, että olen vähän odotellut tätä jossain kohdin tapahtuvaksi tai jotain aiheeseen liittyvää tai tai tai…

[Sonja T.Valvoja]

Hehe kato, Alexkin on ihan ymmärrettävä, inhimillinen ihminen, joka jännittää, ei vain möläyttelevä suorasuu (ei, en tosiaan pitänyt Alexia sellaisena, vaikka toistaiseksi minä saan hahmosta irti lähinnä karikatyyrin). Tosi mielenkiintoista siis lukea, miten Alex reagoi ja tuntee ja käyttäytyy kun on jännä paikka.
Niin ja tietysti kovasti paljon onnea voitosta!

[Sonja T.Valvoja]

Ei voi tällä tavalla pelotella ihmistä! Ei Barnumilla saa olla mitään vikaa nyt. Hopiavuorihan on kohta yksi vaivaistalli.

Jotenkin tästä kuitenkin tärkeimpänä panee merkille Marshallin tietyllä tapaa ammattimaisen suhtautumisen hevosiin: Marsh ei mehustele kaikenmoisilla kauhuskenaarioilla eikä hätäile kenties olemattoman hädän takia… vielä. Sitten vasta kun on oikeasti syytä hätäillä, niin sitten hätäillään. Hyvin analyyttinen lähestymistapa muutenkin, muttei sentään kuitenkaan ihan, vaan siellä mielenpohjalla kuitenkin on toive siitä, että kunpa se yksi pieni kävelylenkki nyt kuitenkin voisi muuttaa kaiken. Ajatusmaailma kuulostaa siis ammattimaiselta ja analyyttiseltä muttei tunteettomalta.

[Sonja T.Valvoja]

Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta

Haha, no todellakin! Jo lukiessani siitä miten koululuokka meni, ajattelin juuri tätä, että nyt Oskari pitää kyllä kurinpalautuksen sileällä.

Oskari on tässä tarinassa kyllä taas ihan todella itsensä, mutta lohdullista on se, että pikkujouluillan paljastukset eivät ole liiaksi jääneet kummittelemaan. Sitä minä ehkä eniten pelkäsin, että Oskari ei uskalla enää ikinä puhua Ilonalle mitään ja luikkii karkuun kun vain näkeekin Ilonan (no, kyllähän se vähän, tuossa Oskarin tallipäivispostauksessa, mutta pääsi siitä kuitenkin nyt ylitse). Siinä mielessä voi ehkä olla hyväkin asia, että Ilona järkyttää tällä tavalla Oskaria, saapahan muuta ajateltavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minä arvasin että tämän rekka-stoorin takana on jotakin tosi-tosi vankkaa sisäpiiritietoa tai sitten olet ihan pahuksen hyvä kuvittelemaan ja keksimään asioita (nämä eivät toki ole toisensa poissulkevia asioita). Koska kuten kommentoinkin jo tuota tekstiä: se oli ihan hirveän uskottavan kuuloinen näin maallikon mielestä, mutta samalla myös tosi ymmärrettävä sille samaiselle maallikolle.

Mutta siis joka jumalan kirjoittajan painajainen että joku toinen panee keskeneräisen tekstin jonnekin jakoon. Olisin kyllä kans kuollut siinä kohtaa tai ainakin hautautunut jonnekin varastokaapin viimeiseen peränurkkaan hyllyn alle enkä tullut ikinä sieltä pois. Koska nolous.

[Sonja T.Valvoja]

1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Näitä on monta, mutta ihan ensimmäiseksi haluan nostaa esiin Tuhlaritytön, koska onhan se kotiin Hopiavuoreen paluu mahtava juttu, olkoonkin että syy ei ollut niin kovin mahtava.
Tallipäiväkirjasta löytyy toki toinenkin suosikki, Nellyä ei käy vastustaminen. En muista mistä siihen idean sain, mutta se oli hauska kirjoittaa, tuollainen lyhyt ja nopea välipala.
Ja sitten spinnareiden puolelta ihan alkuvuodesta kirjoitettu Everything’s gonna be alright, siinä oli vielä Harri, joka nyt jo tuntuu muinaishistorialta ellei kummittelisi Sonjan ajatuksissa.

2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Saako vastata että kaikki? Ai ei vai? No hö!
1. Ilona ja Alex, tämä parivaljakko on tuonut tosi paljon elämää Hopiavuoreen ja minun on vieläkin vaikeata uskoa, ettei Ilonaa kirjoita Hopiavuoren omistaja 😀
2. Janna ja Jannan käänteet elämässä ja varsinkin Elli ja Rasmus siinä sivussa.
3. Outi-Outi-Outi-OUTIII!! Kiitos paluusta.

3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
Varsinaisesti en ole hevosharrastaja, joten en oikeastaan ketään, mutta Barnum on vähän sellainen salasuosikki aina kun se on niin hieno.

4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Äääh, kaikkea… Luin tuossa joskus vanhoja tekstejäni ja huomasin, että olin jossain vaiheessa kirjoittanut Sonjalle aika usein tiettyä sanaa puheeseen, ihan tarkoituksella. Mutta sitten olin unohtanut sen! Miksi? En minä vain tiedä.

5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Hello. Hello edelleen, aina ja ikuisesti, aamen. Toki myös Oskari, Chai, Eirakin.

[Sonja T.Valvoja]

Liityn laulukuoroon: tosi mahtava kuva, kiitos! Eihän tässä muuta joululahjaa enää tarvitsekaan tämän lisäksi.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä, traaginen on oikeasti se ainoa sana tätä kuvaamaan. Ja mä en arvannut tätä (tai siis muistanut ajatella asiaa), kun Milan valssasi Hopiavuoren tupaan. Voi Hello, Hello.

[Julkaisija]

Viestit