[Sonja T.Valvoja]

Kuolemanpelkoajatuksia
Täytin viime marraskuussa 39 vuotta. En ollut halunnut ajatella asiaa sen kummemmin vaan hoin vain itselleni että ikä oli pelkkä numero. Eihän se totta ollut, sillä ikä oli myös lukulasiresepti.

Minä täyttäisin tänä vuonna 40 vuotta (loppuvuodesta! Vasta loppuvuodesta!) ja olin juuri käynyt silmälääkärissä tarkistuttamassa silmät, koska lähinäkö oli huonontunut. Tai siis en suostunut ajattelemaan että näössäni mitään vikaa oli, mutta käsistä alkoi loppua pituus, kun kirjaa luki ja inhottavan pientä pränttiä oli kaikenlaisissa pakkauksissakin, kun niitä yritti tihrustaa. Mitään varsinaista vikaa silmissä ei ollut, paineet, silmänpohjat, kaikki oli kunnossa, joten diagnoosi oli iloinen ystävämme ikänäkö. Hoito: lukulasit.

Perkele, mä sanon.

Ei minulla sinänsä ollut mitään silmälaseja vastaan kun nykyään varsinkin oli tosi tyylikkäitä kehyksiä tarjolla. Olin muutama vuosi sitten ollut Helenan makutuomarina pokia valitsemassa ja sovitellut optikolla tuolloin itsekin kehyksiä, ihan pilanpäiten vain. Tosi monet kyllä sopivat minulle niin että olin melkein jopa innoissani.

Mutta että anteeksi nyt vain, en ole vielä edes kunnolla nelikymppinen ja nyt jo pukkaa ikänäköä mukamas. Millä perusteella tämä on reilua, kysyn vain? Purkasin tätä äidille Zoomissa ja hän paljasti saaneensa lukulasit myös juuri 40 täytettyään. Että mahtaisiko olla perinnöllistä. Ja kun tulin miettineeksi, niin ei isäkään kauhean vanha ollut saadessaan lukulasit. Että juu, kiitti nyt näistäkin geeneistä. Äitiä nauratti, mutta sanoi kuitenkin ettei lukulasit mikään maailmanloppu ollut.

Sen verran kuolemanpelkoajatuksia tuli tästä kuitenkin mieleen, että päätin varata ajan lääkärille, ihan vain semmoinen… terveystarkastus, jossa tsekataan verenpaineet, kolesterolit, sokerit ja mitä kaikkea muuta. Labratuloksia odotellessani onnistuin lietsomaan itseni jo miltei paniikkiin, sillä tavallisesta perusverenkuvastahan alunperin Jarnon syöpäkin oli löytynyt. Tai ei löytynyt, mutta siinä oli näkynyt jotakin, joka sai lääkärit epäilemään että jotakin oli pahemminkin vialla. Että mitä jos minullakin on jotakin piilevää? Eihän Jarnollakaan mitään vakavia oireita ollut. Kuka nyt ei olisi joskus vähän väsynyt tai maha sekaisin tai saanut mustelmia, joista ei ihan muistanut, että mistä ne olivat tulleet?

Siitä oli nyt viisi vuotta kun se syöpä löydettiin ja keväällä tulisi viisi vuotta siitä, kun ensin kuoli isä ja sitten Jarno, aprillipäivän molemmin puolin. En vieläkään halunnut varsinaisesti muistella niitä tiettyjä aikoja ja asioita siellä saattohoito-osastolla enkä sitä puhelua… Onneksi ei tarvinnut, sillä enimmäkseen mieleen tuli niiden viimeisten aikojen sijaan kaikkia hyviä muistoja, kun he olivat vielä hengissä. Vihan ja katkeruuden leimaamasta surusta oli tullut enemmän lämmintä kaipausta ja kitkerä ”miksi”-kysymys oli muuttunut haikeaksi ”onneksi sentään” -huokaukseksi.

Joskus mietin ihan uteliaisuuttani, että miltä elämä näyttäisi nyt, jos jompikumpi tai molemmat olisivat vielä elossa. Yksi asia olisi selvä: minä en olisi palannut Seinäjoelle. Isä asuisi edelleen Orionissa, nyt tässä uudessa talossa ja minä kävisin täällä aina ehtiessäni. Me asuisimme Jarnon kanssa Tampereella, varmaan edelleen siellä Muotialassa sillä se oli ollut niin kiva asunto. Salieri asuisi Lempäälässä. Niin, olisiko minulla vielä Salieri? Vai olisinko löytänyt Mortin? Kai, kyllähän Simo minut tunsi jo ennen tätä. Olisinko lähtenyt kilpailemaan? En tiedä. En välttämättä, koska Nellyhän se oli, joka minut kouluradoille potki ja oma syynsä oli Harrillakin ja heitä kumpaakaan ei olisi, jos minulla olisi Jarno. Tai jos olisinkin kisannut, niin tuskin ainakaan olisin lähtenyt Sveitsiin kesäksi, niin että parhaassa tapauksessa Mortti olisi vielä ehjä ja elossa.

Maailma nyt meni niin kuin se meni.

Niin, ne labrakokeet. Kaikki oli ihan kondiksessa, ainoastaan B12-vitamiini vähän alarajoilla ja D myös. Tietenkin, niinhän minä sanoin.

[Sonja T.Valvoja]

Harjoitukset menossa
— Kuulepas, Nelly sanoi roikkuessaan tuttuun tapaan karsinan ovella valmennustunnin jälkeen. — Se selkäongelma. Mä lähtisin ratkomaan sitä mahasta. Että voisko se olla vähän kipeä mahasta ja sen takia se sitten ei viitsi nostaa sitä selkäänsä. Mahasta tai oikeastaan vatsalihaksistahan se lähtee. Kun onhan tässä nyt ollut uusi koti ja omistaja ja oikeastaan kaikki, niin se voi käydä mahan päälle. Jotakin vatsan tai suoliston tilaa ja toimintaa tasapainottava lisärehu tai semmoinen voisi olla kokeilemisen arvoinen. Marshilta vois saada tuotevinkkiä tai Oskarilta tai Heliltäkin varmaan, kun mä en itse taida tietää kuin Speedexin.
— No mutta, mulla on nimenomaan joku semmoinen Speedexin purkki Mortilta jääneenä tähteenä. Gastro-jotakin, juurikin suolistoa tasapainottamaan. Pitää ehkä syynätä purkinkylkeä ja katsoa, jos syöttäisi sitä jonkinlaisen kuurin.
— Vähän tämä tämmöistä salapoliisityötä on, mutta tuo nyt olisi helppo asia testata, että auttaisiko. Voihan siinä olla joku muu syy tai sitten ihan vain se, ettei niitä vatsalihaksia välttämättä ole. Vähän lihasköyhässä tilassahan tämä on. Kiipeilytreeni olisi hyvästä, mutta mistäs täällä Pohjanmaalla mäen löydät… No, hinkkaat Pihlajamäkeä edestakaisin. Mutta tuolla kuurilla saisi ainakin sitten suljettua mahaongelmat pois.

Nelly silitteli jutellessaan Aaveen vaaleanpunaista turpaa. Melkein jo avasin suuni varoittaakseni, mutta muistin sitten että tämä oli terve Aave, joka ei ihmisiä purrut. Tai ei ainakaan vielä ollut purrut ketään, ei edes näykkäissyt eikä yrittänyt. Se vaikutti hyvätapaiselta kaverilta ja oli muutenkin helppo hoitohevonen. Se ei ollut samanlainen pullasorsa kuin Salieri, mutta vähän sellainen kuin Morttikin oli. Tai siis oli ollut, silloin aikoinaan. Rohkeakin Aave oli ja enemmän kovis kuin Mortti. Ehkä se oli sitä orimaisuutta.

Maastossa olimme käyneet jo kerran, kun Outi ja Jussi lähtivät turvaratsukoksi. Kyllähän Aaveen pitäisi olla varsin varma maastossa, mutta parempi se kuitenkin oli lähteä kaverin kanssa. Ei sitä ikinä tiedä, kaikki uutta kuitenkin Aaveelle. Minun pitäisi jotakin pystyä kommunikoimaan sille, että hei, mä tiedän nämä jutut ja reitit, ei tartte sun huolehtia. Harjoitukset ovat menossa.

Outin kanssa oli ollut kiva maastoilla niin pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli niin kauan vaikka muistin kyllä hyvin, miten olimme silloin joskus alkuaikoina käyneet maastossa viikoittain, joskus jopa parikin kertaa viikossa. Vähitellen kaikki oli muuttunut. Oli tullut Harri kuvioihin, sitten Harri innostui ratsastuksesta, sitten tuli Mortti, kisaaminen, Outi lähti, ja nyt kun Outi oli palannut hopiavuoreen ja minä myös, niin Mortti oli ollut talutuskunnossa. Mutta nyt mentiin taas, ei vain ollut kahta isoa tummaa vaan iso tumma ja pienempi ja sirompi kummitus.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin salaliittolaiset
— Sehän on vähän samanvärinen kuin Gæs, Santtu sanoi. — Tosin kylläkin tuollainen sileäkarvainen ja kiiltävä, kun Gæs muistuttaa lammasta. Ja onhan Aave kyllä muutenkin tosi erinäköinen. Gæs varmaan kävelisi suorin jaloin sen mahan alta…
— No melkein joo, sanoin ja vedin suutani hymyyn. En ollut oikeastaan tajunnutkaan, että tallilla oli toinenkin samanvärinen hevonen, jos tosin melko erinäköinen, kuten Santtu oli sanonut. Ja tietysti oli ollut Hakra, mutta sillä oli tummat silmät, vaikka muuten olikin kermanvalkoinen.
— Aiotko lähteä kisaamaan Aaveella jo heti?
— En oikeastaan, se ei ole ihan kisakunnossa. No, ehkä jotakin helppoja luokkia voisi käydä kokeilemassa, jos on jossain lähistöllä. Ihan vaan sen muistia virkistämässä. Sehän on kilpaillut aiemmin kyllä, joten pitäisi olla tuttua puuhaa.

Vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan meille molemmille kuumaa vettä mukeihin. Keittiössä ei ollut muita eikä kahviakaan, joten Santtukin sanoi haluavansa mieluummin teetä kuin alkaisi kahvinkeittoon itseään varten. Vaikka harvoin Hopiavuoren keittiö kovin kauaa tyhjänä pysyi. Olin tuonut Thaimaan-reissultani taas tuliaisteetä. Hätäinen valinta lentokentän tax-freessä osui hedelmillä maustettuun teehen, joka oli makeaa, mutta ainakin minä pidin. Siitä lähti huumaava tuoksu.

— Kiinnostaisko sua lähteä kisahoitajaksi jos tässä nyt tulee jotakin pikkukisoja?
— Eeee… En mä oikein tiedä. Pitäisi varmaan tutustua Aaveeseen ensin paremmin. Kun se on ori ja kaikkea.
— Joo totta kai. Se on kyllä osoittautunut ainakin toistaiseksi aika helpoksi tapaukseksi vaikka onkin ori. Mäkin sitä aluksi vähän epäröin, mutta kuten Lakkaman Simo kerran sanoi niin hevonen hevosena. Ja nyt mäkin tiedän enemmän tästä kisameiningistä, niin osaan varmaan neuvoa paremmin kuin siellä Pariisissa. Vaikka hyvinhän se sielläkin meni, sä hoidit oman tonttisi tosi hyvin.
— Joo, kiitti, mutta mä tunnustan, että sain vähän neuvoja Marshalliltakin.
— Niinhän sä sanoit joskus, mutta siitä huolimatta. Se oli kyllä hieno reissu.
— Niin oli!
— Ehkä vielä joskus lähden sinne Aaveenkin kanssa. Ja todellakin pyydän sua kisahoitajaksi.
— Joo, enköhän mä lähde, Santtu naurahti.

Katselin ikkunasta kun tallin suunnasta alkoi valua porukkaa tupaa kohti, Janna etunenässä pieni Elli kantokopassaan. Heti ensimmäinen kysyi ovelta että onko kahvia valmiina. Kun sanoimme Santun kanssa, ettei ole, kuului paheksuva tuhahdus, mutta ei kestänyt montaa hetkeä kun keittimessä jo pulputti tuore kahvi.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin hevosen selkään
Aave piti porkkanoista ja omenoista. Tosin sille kelpasi kyllä kuiva leipä, sokeri ja hevosnamit. Banaania en ollut vielä kokeillut. Tänään houkuttelin sen porkkanalla tarhan portille sisäänvietäväksi. Vielä emme olleet niin hyviä tuttuja, että ori olisi tullut tarhasta ihan pelkästään kutsumalla vaikka kyllä jo lupaavasti nosti päätään heinistä kun kutsuin sitä.

Tällaisella tuulisella räntäsadekelillä Aave oli loimitettu korviaan myöten. Sen karva oli niin ohutta että Morttikin surkeine talviturkkeineen olisi ollut pörheä siihen verrattuna. Mietin, että jos tänä talvena vielä tulisi jotakin lähemmäs kolmenkymmenen asteen pakkasia, niin minun pitäisi varmaan hankkia sille paksuin toppaloimi, mitä ikinä kaupasta löytyi. Ehkä jokin villaviltti tai muu semmoinen sinne alle. Tämänpäiväinen loimitus taisi kuitenkin osua kohdilleen, sillä Aave tuntui loimen alta lämpimältä, muttei hikiseltä.

Minulla lenteli vähän perhosia mahassa, kun harjasin Aavetta. Tänään olisi nimittäin ihan ensimmäinen ratsastus vain kaksin. Aave oli levännyt muutaman päivän matkan jälkeen ja olin käynyt vain taluttelemassa sitä. Muuten se oli saanut tarhailla, levätä ja tutustua uuteen kotiinsa.

Kiitin hiljaisesti onneani, kun maneesi oli sattumoisin tyhjänä. Aave ei ollut toisista oreista juuri millänsäkään kun oli tottunut suuressa siittolassa siihen, että poikakavereita oli joka puolella. Tammojen kanssa piti olla hieman hereillä, sillä Aaveen keskittyminen saattoi hyvinkin herpaantua. Mutta parasta oli kuitenkin tyhjä maneesi tänään.

Aave tulisi kasvattamaan minunkin kärsivällisyyttä, sillä se vaati melko pitkän, perusteellisen ja rauhallisen alkuverryttelyn. Se siinä oli samanlaista kuin Salierissa ja Mortissa, että se teki mielellään töitä. Ratsastuksen aluksi vauhtia oli kuitenkin liikaa eikä se olisi malttanut mitenkään pysytellä rauhallisessa käynnissä. Liiaksikaan ei saanut pidätellä, koska sitten se veti kaulansa virkkuukoukuksi tai muuten vain solmuun ja takajalat jäivät vähintään kolme metriä taakse. Tiedän, olin nähnyt sen videolta ja se oli ihan kamalannäköistä. Lempeästi vain piti muistutella, että hei nyt mennään vain ihan rauhassa.

Näin ekalla kerralla ratsastin vain askellajit läpi ja tein paljon siirtymiä ja vähän väistöjä. Huomenna Nelly tulisi katsomaan päältä, että miltä meidän meno näyttää. Kyllä! Työnteko aloitetaan ihan heti! Olin jo jutellut Nellyn kanssa meidän tavoitteista: oriille piti saada voimaa ja tasapainoa, tämänhetkisessä kunnossa se selväisi ehkä vaativasta B:stä, nipin napin. Aave kyllä kokosi itsensä helposti, mutta sen huomasi olevan sille raskasta. Täytyy olla varovainen, etten pyydä siltä liikaa sitä lajia, kun voima ei vielä riitä.

Olin tosi tyytyväinen ja iloinenki ratsastuksen jälkeen. Siis oikeasti tämä oli hieno hevonen ja tässä olisi hieno työmaa kyllä edessä, uskon ainakin niin. Ja oli aivan ihanaa palata takaisin hevosen selkään! Taputtelin Aaveen metallinhohtoista kaulaa ja kerroin sille, miten upea hevonen se oli.

[Sonja T.Valvoja]

Ei pelkkää jäätä
Se oli jo kolmas kerta kun toin Hopiavuoreen uutta hevosta. Ei se ihan vielä ennätys ollut, sillä Marshilla oli ollut Arlekin, Aries, Barnum, Hakra ja nyt sitten Stanimir Barnumin lisäksi. Siis viisi yhteensä. Toivottavasti minä en joutuisi kasvattamaan omaa lukemaani pitkiin aikoihin.

Aave peruutti nätisti kopista ulos, mutta säpsähti kun takajalat osuivat pihan loskaan. Kun ori oli saanut kaikki jalat tukevalle maanpinnalle, se teki pienen loikan ja rapaa lennähti kavioista ympäriinsä. Sen verran hyvätapainen se kuitenkin oli, ettei riimunnaru edes kiristynyt. Lähdin taluttamaan Aavetta kohti Mortin vanhaa karsinaa, jonka Eetu oli pannut kuntoon kuullessaan minun tulevan uuden hevosen kanssa. Aave seurasi kiltisti eikä tanssahdellut enempää. Ehkä pitkä matka väsytti.

Outo ilmestyshän se oli Hopiavuoressa ja aina vain oudommaksi muuttui, kun riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat, minkä jälkeen muut tallilaiset näkivät sen kokonaisuudessaan. Kieltämättä se saattoi näyttää pelottavalta, kenties ilkeältä tai vauhkolta, mutta se oli enimmäkseen varmaankin sinisten silmien syytä. Äkkiä siihen kuitenkin tottuisi. Minäkin olin oppinut tunnistamaan sen ilmeitä enkä nähnyt enää vain pelkkää jäätä.

Nytkin Aave näytti enemmän uteliaalta kun se katseli tallinkäytävällä seisoskelevia ihmisiä, jotka tuijottivat sitä vähintään yhtä ihmeissään. Olin kuullut jo muutaman ”Onpa upean näköinen” -lausahduksen, jota ei ollut tarkoitettu varsinaisesti minun tai kenenkään kuultavaksi, olipahan vain huokaistu ääneen. Jotkut varmaan olivat rankasti eri mieltä, mutta osasivat sentään pitää ajatuksensa omana tietonaan. Minusta Aave oli Hopiavuoren hienoinen hevonen, vaikka Stanimir oli toki kova kilpailija.

[Sonja T.Valvoja]

Nomen est omen, kai
Kotimatkalla pohdin kuumeisesti kamerasta näkyvälle uudelle hevoselleni kutsumanimeä. Armjanin ei soveltunut mitenkään päivittäiseen käyttöön, se oli liian hankala suomalaiselle. Lisävaikeutta toi se, että olin kuullut nimen vain venäläisten lausumana ja he painottivat sanassa viimeistä vokaalia. Minä olisin huonolla venäjäntaidollani painottanut ja-kirjainta, ARmJAnin, mutta ei, se oli väärin. ArmjanIn. En edes osannut vaikka olin sitä kuunnellut niin monta kertaa.

Armjanin.
Armi? Ei, naisen nimi.
Armas? Nee…

Armjanin.
Armjanin-Armjanin-Armjanin.
Jani? No ei todellakaan. Firmassa oli yksi Jani ja muutenkin. Menneisyydestä löytyi parikin Jania, niin että ei.

Armjanin.
Arttu? Mmm, no miksei, mutta on vähän turhan paljon saman kuuloinen kuin Mortti. Ehkä sen kestäisi.

Armjanin.
Nin.
Nino? Näääh.

Gin Armjanin.
Gin? Gini? Ei sekään oikein sovellu.

Aaaa-armjanin.
Aaaaa-aave. Aave? No se sopisi kyllä hevoselle itselleen. Vähän pitää makustella kuitenkin.

”Mä haen Aaveen tarhasta.” ”Ratsasin Aaveella tänään maastossa.” ”Pitäiskö Aaveelle panna loimi?” ”Se on Aaveen riimu.” ”Tämä sujuu multa ja Aaveelta hyvin.” Aaveella, Aaveelta, Aaveelle, Aaveessa, Aaveesta, Aaveeseen. Tarpeeksi kun tätä toistelee, se alkaa kuulostaa AV:lta, audio-visual. Vissiin alkaisi olla syytä pitää tauko pikapuolin.

Mutta olkoon nyt alkuunsa ainakin Aave. ”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.”

[Sonja T.Valvoja]

Aidalta huuteleva roturasisti
Klikkasin taas kerran sen videon auki, jossa ratsastin sillä kummitushevosella. Oli sillä nimikin, Armjanin. Kai se piti tunnustaa, että ori oli päässyt vähän ihon alle vaikkei pitänyt. Se ei ollut yhtään hullumpi tapaus, oikeasti.

Videolla me näytimme ihan sopusuhtaiselta parilta. Ehkä minä en ollut ihan niin pitkä kuin halusin aina ajatella enkä siis välttämättä tarvinnut sitä lähemmäs 170-senttistä puoliveristä. Paljonhan kyse oli myös hevosen mallista ja siitä, millaisessa suhteessa minun jalkojen pituus oli ylävartaloon nähden. Mutta ei minun nyt Armjaninia pitäisi yliviivata listalta sen takia, että se liian pieni olisi.

Olin ratsastanut täällä jo toistakymmentä kaupan olevaa hevosta, Kozloveilla ja parilla lähistöllä sijaitsevalla tallilla. Ihan kivoja ja hyviä ne kaikki olivat, jokaisessa oli jotakin hyvää, mutta suurin osa putosi silti siihen ”ihan ookoo”-kategoriaan. No, suurin osa eli kaikki muut paitsi Armjanin. Se oli vain tuntunut niin hyvältä ratsulta, vaikkei se helppo ollut. Eteenpäinpyrkivä, herkkä, mutta helposti sen sai rennoksi ja pehmeäksi. Itse asiassa pidin juuri siitä rentoudesta ja pehmeydestä, kun se tuntui siltä että siinä tilassa pystyisi työstämään ihan mitä tahansa. Jos se olisi puoliverinen, ottaisin sen välittömästi enkä katselisikaan enää muita.

Olinko minä oikeasti tällainen roturasisti?

— Onko löytynyt mitään kiinnostavaa? kysyi Marshall, joka istahti teekuppinsa kanssa viereeni kirjaston sohvalle.
— Voisi sanoa, myönsin. — Nimittäin Armjanin, se ahaltek-ori.

Marsh mumisi myönteliäästi.
— Se on todella upea hevonen kyllä. Onhan se vähän erikoisen näköinen, — Lukiko Marsh ajatuksia? — mutta ehdottoman suorituskykyinen ratsuna. Ja vaikka on ori, ei mikään mahdoton, kuten varmasti olet huomannut. Isä pitäisi sen itse, mutta kun talli alkaa olla vähän turhan täynnä ja minullakin on nyt vähän muita suunnitelmia hevosten suhteen.

Mietin hetken aikaa, pitäisikö minun kysyä Marshallilta ihan suoraan tuota asiaa. Tiedostin kyllä, että hän itse ratsasti orlovilla koulua ja Hakra oli kippurakorvainen marwari ja muutenkin erikoisen näköinen. Ei Barnumkaan toki ihan perus-puoliverinen ollut, mutta se nyt kuitenkin edes ulkoisesti feikkasi moista.

— Mä vaan mietin sitä että… kun se tosiaan näyttää tosi erilaiselta…, hain sanoja. — Mä olin oikeasti ajatellut jotakin puoliveristä tai ehkä täysiveristä, en ihan tällaista, näin erikoista. Että miten sellainen otetaan vastaan koulukisoissa?
— No, aina niitä kentän laidalta huutelijoita on, jos ratsastaa jollain erikoisemmalla, Marshall hymähti. — Stanimirinkin kanssa siihen on saanut tottua, vaikka se ei ulkoisesti eroa kovin paljon puoliverisistä, mutta käsiohjelmassa lukee sen rotu. Ja siitä saa joskus kuulla… kaikenlaista.

Pöyristyin aivan tämän kuullessani. Stanimir oli hieno, niin hieno! Ja sitäkö muka katsottiin kouluradoilla vähän vinoon, kun oli orlovilainen? Se oli yksiselitteisen törkeätä. Tajusin samalla, että olisin vielä muutama vuosi sitten kuulunut itsekin samaan aidalta huutelijoiden jengiin ja saatoin kuulua vähän vieläkin, vaikka Mortti, Stanimir ja Riz olivat vähän jo korjanneet tilannetta. Muistin mitä olin sanonut Simolle kuullessani Mortista: ”Mä en lähde ollenkaan täysiverisiä edes katsomaan. Ne on kaikki sekopäitä.” Herran jumala että hävetti vielä tänäkin päivänä.

— Pitäiskö mun ottaa sitten se Armjanin?
— Sen kanssa et voi ainakaan hävitä, Marsh sanoi kuin itsestäänselvyyden. — Sehän tulisi ylläpitoon, joten et joudu maksamaan siitä rahaa. Ja jos se ei olekaan hyvä, voit purkaa ylläpitosopimuksen. Tämä ori on startannut interiä aikanaan, joten kapasiteettia löytyy korkeallekin tasolle.

En ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa näin päin, en tiedä miksi, koska olihan se nyt ihan selvää. Todistetusti korkealle tasolle yltävä hevonen ilmaiseksi, palautusoikeudella. Ehkä se pitäisi ottaa eikä katsoa taakseen. Kun kerran ori selvitti lääkärintarkastuksenkin liehuvin lipuin.

— Mitenkäs sitten se siitoskäyttö? kysyin vielä viimeisen huolenaiheeni. — Kun että jos se siittola haluaa käyttää sitä vielä niin täytyykö lähteä sitten rahtaamaan sitä takaisin tänne Venäjälle?
— Ei tietenkään. Seinäjoella on lähin oriasema, jossa sen voi käydä hypyttämässä ja sperma lähtee sieltä kuriirilla ulkomaillekin. Tämä on ihan normaali prosessi nykyään. Oriin ja tamman ei tarvitse olla välttämättä edes samalla mantereella.

Samana iltana lähetin Nellylle viestiä Whatsappissa, kun Nelly kuitenkin oli kiinnostunein ollut tästä minun hevosenhankintaprojektista.
Sonja: Mä taisin löytää itselleni hevosen, mutta sä kyllä pyörryt kun näet sen
Nelly: Näkis vaan 😀
Sonja: Tässä näet

Nelly: Oho
Nelly: Mikä TOI on?
Sonja: Mun uusi hevonen 😀 13-vuotias ahaltek-ori Gin Armjanin
Nelly: Lievästi eksoottinen ilmestys, mutta on kyllä hienon näköinen

[Sonja T.Valvoja]

Tämän aikataulutus on joskus muutama aika menneessä tai tulevaisuudessa tai muuten vain päin mäntyä, koska Marsh tuli jo Suomeen Barnuminsa kanssa enkä tiedä oliko Niklas edes mukana, mutta ei nyt mahda mitään. Taiteilijan vapaus jne.

Ilkeän ilmeen hevonen
Melkein ähkäisin ääneen nähdessäni sen hevosen, mutta onnistuin nielaisemaan ylimääräiset äännähdykset, sillä Grigori näytti ihan siltä, että tässä oli nyt isännän suosikki tai ainakin jokin erikoistapaus. Erikoinen se kyllä olikin, sellainen kermanvaalea tai ei edes… Kermanvärinen olisi lämmin sävyltään, mutta tämä oli kylmä kuin jäästä veistetty patsas. Siniset silmätkin sillä oli ja niissä epäileväinen ilme. Tuli sellainen tunne, että minä tässä olin arvioitavana eikä suinkaan se hevonen.

Grigori otti oriin ulos karsinasta ja se seurasi kiltisti, sinänsä, mutta jokin sen liikkeissä ja koko olemuksessa kertoi, että tässä ei ollut kaikki. Siinä tallinkäytävällä se muistutti melkein jotakin luurankoa tai ei sentään luurankoa, ei se laiha ollut niin että kylkiluut olisivat paistaneet, mutta kovin siro se oli. Jäänsinisine silmineen se muistutti jotain kummitusta tai Harry Potterien thestraalia, ilman siipiä. En ehdottomasti ottaisi tätä hevosta aivan riippumatta siitä, mitä Grigori sanoi. Se oli aivan liian… liikaa.

— Se on aika pieni, sanoin jotain sanoakseni.

Grigori kohotti toista kulmaansa.
— Melkein yhtä korkea kuin Stanimir. Toki hyvin toisen tyyppinen hevonen rakenteeltaan, mutten usko että tämä liian pieni sinulle olisi.

Grigori selitti rodusta ja sukulinjoista ja oriin historiasta. Suvusta löytyi kasoittain koulupuolen suoritushevosia, mutta tuntemattomia nimiä ne minulle olivat. Rotu ei ollut mikään ravuri vaan täysiverinen ratsurotu, turkmeeniheimojen ratsu ties vuosituhansia, autiomaan olosuhteissa kovaksi ja sitkeäksi jalostunut käyttöhevonen.

Ori itse oli päässyt juuri hyvään vauhtiin Intermediaire-tasolla, mutta joutunut sairaslomalle (ei ollut jalat eikä jänteet, kysyin) ja keskittynyt sitten siitosuraansa. Nyt kuitenkin ori oli vasta kolmentoista ja se oli tullut siittolasta Kozloveille treeniin, kenties etsimään uutta kotia ja ratsastajaa. Se osasi paljon, mitä nyt kaipasi tauon jälkeen voimia, tasapainoa ja notkeutta.

Pitkin hampain, joita tosin yritin olla näyttämättä Grigorille, suostuin ratsastamaan tällä kummajaisella. Sen jälkeen oli pakko myöntää ettei se ollut lainkaan hullumpi ratsu. Itse asiassa se muistutti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla Morttia. Olisin halunnut ravistella itseäni niskasta, sillä tätä hevosta en ainakaan ottaisi.

Kunnes seuraavana päivänä Marshall ja Niklas halusivat minut mukaan maastoon ja päätin hetken mielijohteesta pyytää ratsukseni sen kummitushevosen. Ja parin päivän päästä ratsastin sillä uudemman kerran, tällä kertaa Anicen valvovien silmien alla. En minä siitä varsinaista vikaa löytänyt: se liikkui hyvin eteenpäin, ei ollut mahdoton, tuntui hyvältä ratsuna, järkevä, varma, todistettavasti oli kapasiteettiakin. Matkusti kuulemma hyvin, ei pahoja tallitapoja, muutenkin hyvä käsitellä, vaikka oli ori.

Mutta kun se näytti niin oudolta ja omituiselta! Sen ilme oli suorastaan ilkeä! Minä ehdottomasti en voisi ottaa tätä hevosta, minulle naurettaisiin napapiiriä myöden, jos tämmöisen kummajaisen kanssa edes yrittäisin kouluradoille. Siellä kaikkien ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen seassa tällaisella… Joo ei.

[Sonja T.Valvoja]

Oooh, komea, komea Stanimir! Kiva kuulla että ori viihtyy Hopiavuoressa, olisi ollut liian ikävää, jos se olisi pahimmassa tapauksessa jouduttu palauttamaan takaisin Venäjälle tai muualle isompiin piireihin. Kukapa nyt ei Hopiavuoressa viihtyisi, ei sillä 😀

[Sonja T.Valvoja]

No niin, nyt alkaa selvitä sitten se, miksi Eetu niin paljon Milania vihaa. Ja huumeita. Ja oletettavasti myös huumeidenkäyttäjiä. Että Eetu on sitten ottanut jonkun huumejutun kontolleen, ettei Hellolta menisi maine ja tulevaisuus, sitä en osannut arvata! Tai no, Eetu on just sellainen, joka sen tekisi.

[Sonja T.Valvoja]

Nämä tämmöiset ovat aina jollain tavoin tosi ilahduttavia tekstejä. Hyvin arkisia, pienimuotoisia, kertovat näennäisesti vain jostain yhdestä tosi epärelevantista asiasta (tuulihousut, hei haloo!), mutta samalla kuitenkin tämäkin teksti kertoo tosi paljon Ilonasta.
Jotenkin tästä tekstistä tulee sellainen fiilis, että Ilonalla on nyt just elämä ja harrastukset tosi hyvin tasapainossa, mutta toisaalta se vähän jättää kysymyksen, että onko näin ollut aina. Välttämättä ei, jos tonkii oikein huolellisesti rivivälejä. Tai sitten se olen vain minä. Vaan väliäpä sillä, pääasia että nyt on asiat kunnossa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, sieltä se sitten tuli, vähän niinkuin tilaustyönä vissiin. Valitettavasti vain tuollainen ajatusmaailma pysyy edelleen vieraana, ei pysty ymmärtämään. Olen liiaksi liberaali ja kasvanut aivan erilaisessa yhteiskunnassa, mutta minun tekee edelleen vain kiljua ettei noin voi ajatella, vaikka voi. Jari oli oikeassa kun sanoi, että Chain äiti nyt on tuollainen.
Onhan tämä tietysti mielenkiintoinen teksti, kun siinä tulee niin paljon Chain äidin taustaa ja historiaa ja ajatuksia pojastaan ja kaikesta. Ihminenhän hänkin on, rakastanut poikaansa ja rakastaa edelleen (muttei kuitenkaan hyväksy). Mutta silti! Yhteiskunnallinen asema, kunnolliset työt, kunnollinen elämä, valehtelu, synti, kunnioituksen puute, perverssi toiminta, rakastaa ehjäksi, töykeä tyttö, lapsenlapset, huonot enteet, aaargh!

[Sonja T.Valvoja]

Olen kirjoittanut sen aiemminkin: onneksi on tällainen Jari.
Ja onneksi kirjoitit tämän tällaisesta tulokulmasta, koska minä en olisi ehkä kestänyt lukea sellaista tekstiä, jossa Chain äiti haukkuu poikansa. Minä olisin nähnyt sen puhtaana julmuutena ja Chai on kuitenkin sellainen hahmo, jolle oikeasti toivoisi helpompia päiviä. Jarin avulla se voi olla mahdollista, mutta mahtoiko hän taas päästää suustaan pienen valkoisen valheen sanoessaan, että Fah rauhoittuu kyllä? Kun ei välttämättä rauhoitu.
Toisaalta olisin kyllä halunnut lukea enemmänkin Chain äidin ajatuksista ja tunnelmista tämän jälkeen, koska tuonkaltainen ajatusmaailma on itselleni niin vieras ja outo (myös toki vastenmielinen). Mutta parempi ehkä näin, lopulta.

[Sonja T.Valvoja]

NYT on silmäkarkkia tarjolla, kun Stanimirkin saatiin jengiin mukaan. Sonja ainakin on ihastuksesta mykkyrällä.

[Sonja T.Valvoja]

No awww!
Voi Helloa, ihana kun se on heti hoitamassa Aavetta kuntoon <3 Vitsit, Aave ei ole montaa päivää ehtinyt Hopiavuoressa olla ja siitä on saatu revittyä jo näin paljon hauskuutta. Olen tosi-tosi otettu tästäkin tekstistä ja tässä Hello on taas minunkin ymmärrettävissä oleva hahmo. Sonja on varmaan ihan liikuttunut, vaikka Hello tällä tavalla luuli ties mitä, koska Sonjallakin on silmät päässään ja se kyllä näkee, ettei ole ihan tosiaan peruspuoliverinen tämä. Tosin ehkä tätä hän ei osannut arvata, kun enimmäkseen pelkäsi sitä, että kaikki katsovat nenänvarttaan pitkin.

[Sonja T.Valvoja]

En olisi tätä päivää uskonut näkeväni enkä oikeastaan usko vieläkään, ennen kuin näen tai siis luen. Chain äitihän se minun ymmärtääkseni on ollut ainakin yksi tosi merkittävä tekijä, mikä on saanut Chain häpeämään itseään ja vielä tarjoillut niitä kunnollisia tyttöjä vaimoksi. Voisi siis kuvitella, että hän ei suhtaudu yhtään suvaitsevaisesti poikansa poikaystävään. Onneksi äitiin on fyysistä välimatkaa ja onneksi on Jari, siellä jossain taustalla.
Hyvin osuva kyllä tuo itsemurha-vertaus tähän tilanteeseen.

[Sonja T.Valvoja]

”On se varmaan hevonen”
Mää niin kuolen tähän, nimittäin naurusta 😀

Pitäisihän minun jotakin muutakin osata sanoa, mutta ei nyt irtoa. Minä ihan totta nauroin tuolle ääneen ja kauan. Ja olen tosi otettu siitä, että tällä tavalla on Aaveen saapuminen tallille huomioitu. Ilona sanoo just sen, mitä Sonja vähän pelkäsi: että onko tämä nyt oikeasti vakavastiotettava kouluratsu vai pitävätkö kaikki sitä jonakin aavikkotanssiponina.
Ja että siinä heti perunoiden vieressä 😀

[Sonja T.Valvoja]

Ilona!
Siis mitä ihmettä? Mitä ihmettä tässä tapahtuu ja miksi? Miten Ilona saa yhdestä veitsenviillosta tällaisen kohtauksen? Paniikkikohtaus? En tiedä, mutta siltä tuo vähän haiskahtaa. Tai joltain vastaavalta. Vai siis mitä? Jään kyllä odottamaan, että mikä ihmeen juttu tämä on.
Vaihteeksi Alex on tässä siinä järkevän aikuisen roolissa ja melkein Hellokin.

[Sonja T.Valvoja]

”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”
Siis TÄMÄ!
Ihan kuin Alex olisi itse yhtään sen kummempi, samanlainen hoosa, vähän vain toisella tavalla. Mutta eiiiii kun se on Hello se Hopiavuoren kakara. Niinkuin vähän kyllä onkin, tässä taas mentiin niihin hellomaisiin juttuihin, joista minä vain mietin, että mistä ihmeestä se tuonkin taas keksi ja miksei se vain… no, jotain.

En tiedä pitäisikö Ilonan tavoin sääliä Helloa. Ehkä, mutta tarvitseeko Hello sääliä, kokeeko hän oman osansa ja asemansa jotenkin ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja ärsyttäväksi? Ja jos tuntee, niin haittaako se Helloa suurissa määrin? Joistain spinoffeista on saanut vähän käsitystä että saattaisi haitata, ainakin joskus ja joissain asioissa, mutta toisaalta sitten taas tuntuu että ei haittaa yhtään. Ja tämän(kin) takia minä en saa Hellosta kiinni niin että pystyisin kirjoittamaan hahmoa omiin tarinoihini yhtään uskottavasti.

[Sonja T.Valvoja]

Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!”
Tämä huvitti, koska se on niin totta ja luulen Hellon saaneen kuulla tätä lausetta noin miljoona kertaa elämänsä aikana.
Tämä on jotenkin kiva tarina vaikka tämmöinen tosi arkinen pieni pätkä vain (ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotakin suurta draamaa), jossa on aika epätavallinen pari: Hello ja Janna. Janna ja Marshall olisi ollut tuttu ja looginen pari treenaamassa koulurataa, Janna ja Niklas myös, tosin jälkimmäinen on kyllä edelleen viikot pois, jos oikein olen ymmärtänyt. Janna ja Sonja olisivat myös hyvin voineet olla tässä, tai Ilona tai Oskari tai Eirakin vaikka. Mutta Hello oli vähän yllätysveto eikä huono! Sekin osaa olla ihminen eikä aina vain pelle, kyllähän me sen tiedämme.

Tähän olisi niin helppo kirjoittaa lyhyt jatkopätkä omasta puolestani, jos tosin Sonja on olevinaan itärajan takana tällä hetkellä, mutta on sitä ennenkin tätä ajanlaskua venytelty, että katsotaan jos vaikka jotakin saisin aikaiseksi…

[Sonja T.Valvoja]

Haa, mainiota, mainiota! Nimittäin se, että tänne saadaan toinenkin miesasioidensa kanssa säätävä kuin vain Sonja 😀 Nämä tämmöiset FWB-kuviot (ENKÄ PUHU PUOLIVERISISTÄ!) ovat kiinnostavaa luettavaa ja on välillä tehnyt mieli pyydellä anteeksi kun Sonjan spinnareissa moisia ja kaikenlaista muutakin aihepiiriin liittyvää pyörii, mutta jos en ole ainoa, niin ei nolota sitten niin paljon. Ei minulla mitään muuta järkevää kommenttia ole tähän sanottavana, muuta kuin Eetua komppailen siinä, että tästä saa muut kirjoittajat suht helposti kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

Hiomaton tai ei ja timantti tai ei, mutta minä tykkäsin tästä ihan hillittömästi. Alexin valmennus kaivaa Oskarista esiin taas persoonan, jota ei oikein osaa kuvitellakaan. Sellainen Oskari joka huutaa, haukkuu ja uhkaa lähteä eikä ole sellainen solmuunväännettävä raasu niinkuin yleensä tai ainakin tosi usein. Sillähän on oikeasti selkäranka ja näkemystä ja oikeasti pokkaa vaatia Alexilta kunnollista suorittamista. Tätä Oskaria ei turhan usein näe.
Alexiin minulla on tutustuminen vielä menossa ja toistaiseksi tuntuu siltä, että tuo soosaaminen on kyllä ihan alexia, sitä Alexia jonka minä tiedän. Mutta että löytyyhän siitä tarpeeksi komennettaessa ihan oikea ratsastajakin, niin se oli vähän yllätys.

Niin tai näin, tämä oli kyllä tosi ilahduttava teksti. Myös hauska, täynnä kaikenmoisia hienoja onelinereita, jotka toimii. ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” ”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”

[Sonja T.Valvoja]

Sit jos Stanimir tulee Hopiavuoreen ja mystisesti katoaa, Sonja ainakin on ehdottomasti syytön! 😀

[Sonja T.Valvoja]

Kylläpä muuten pelotti lukea tätä! Olin jo melkein varma, että se on Barnum on seuraavana kuopassa tai muuten vain pitkällä sairaslomalla tai jotain muuta yhtä kauheata. Onneksi kuitenkaan ei ja saatiin varsin positiivinen lopputulos, että vaikka ongelmaa on, niin ei mitään sellaista, mikä nyt toistaiseksi aiheuttaisi mitään kamaluuksia. Huh!

Mutta että Otsonmäkeen/Seinäjoelle näyttäisi olevan pesiytynyt ihan oikeasti leviää puhuva eläinlääkäri 😀 En ole ihan varma aloitinko minä sen aikoinaan, mutta sama se kai.

[Sonja T.Valvoja]

Toistan samaa kuin muutkin että tosi hyvin kirjoitettu, tosin se nyt ei ole mikään uutinen varsinaisesti.
Sanonpa vain, että olen vähän odotellut tätä jossain kohdin tapahtuvaksi tai jotain aiheeseen liittyvää tai tai tai…

[Julkaisija]

Viestit