[Sonja T.Valvoja]

— Kuule, voisitko sä viedä mut tallille tänään? Mä en oikein mielelläni ajaisi noiden lääkkeiden jälkeen, sanoin Harrille päivällä. Migreeni oli iskenyt eilisiltana suhteellisen voimallisesti ja vaikka nyt juuri ei särkenyt, kiitos lääkkeiden, eikä olo ollut lääketokkurainenkaan, en halunnut ajaa jos ei ollut pakko. Better safe than sorry, sanoisi äiti ja olisi oikeassa.
— Totta kai voin, Harri lupautui heti. — Jos vain uskallat antaa autos mulle.
— No joudut ajamaan illalla Tampereelle tuolla, en mä vielä illallakaan varmaan uskalla rattiin ite.
— Niin, totta. No oothan sä siinä vieressä, eiköhän se onnistu.

———
— Onpa se upea eläin, Harri henkäisi kun hain Salieria tarhasta. — Hevoset nyt muutenkin on, mutta onhan tää nyt hieno, hän jatkoi ja uskaltautui silittämäänkin Salieria.
— Haluatko ratsastaa sillä? kysyin pilke silmäkulmassa.
— No tota…
— Se oli vitsi. Pitäis olla kypärä ja toisenlaiset kengät nyt ainakin.

— Tarviiks joku kypärää lainaan? kuului käytävältä. Se oli Noa.
— Ei varsinaisesti nyt heti mutta ehkä joskus. Tässon… Jaa mut sähän tapasitkin Harrin siellä synttäreillä.
— Hyvinkin totta, Noa sanoi ja tervehti Harria. — Sonja on päättänyt vihdoin esitellä sullekin Salierin, vai?
— Joo, nyt sattui sopiva hetki lähteä mukaan. Kehuin just että on kyllä hieno hevonen tämä.
— Onhan se, ei voi kieltää.
— Mites se Flidan jalka? kysäisin Noalta.
— No huomenna tulee yks kengittäjä katsomaan sitä, katotaan jos joku sairaskengitys auttais siihen.
— Okei, toivotaan parasta.

Maneesissa oli muitakin mutta sopu sijaa antaa. Salieri on onneksi helppo hevonen porukassakin eikä se ruunana yleensä ärsytä suuremmin ketään muutakaan. Outi moikkasi Jussin selästä Harrille, jonka olin paimentanut katsomon puolelle istumaan. En tiedä tunnistiko Harri Outia kypärä päässä ja ratsastusvaatteet päällä, kun oli tämän kerran nähnyt juhlavaatteissa, meikit naamassa ja kaikin puolin suittuna.

Tänään oli lähinnä jumppatunti, ratsastin paljon erilaisia siirtymiä, jonkin verran taivutuksia, voltteja ja muita kuvioita. Minusta tuntui että Salieri oli parhaimmillaan tällaisen pikkunysväyksen kanssa. Se hakeutui ihan itse tuntumalle ja tuntui kaikin puolin rennolta ja pehmeältä, vaikka silti voimakkaalta. Tämä sama tunne oli hyvin usein silloin kun valmentajalta sai kehuja muodosta tai kokoamisesta tai jostakin muusta. ”Pidä toi” sanoi Nelly aina.

Porukkaa väheni maneesissa ja lopulta siellä oli meidän lisäksi vain Oskari ja Ukko. Eetu oli käynyt korjaamassa Harrinkin jo pois, sanoi vievänsä kahville. Siitä vain, lupasin tulla perässä kun lopettaisin ja saisin Salierin hoidettua. Harri kuitenkin tunsi jo Eetun, Nellyn, Outin, Noan ja Camillan ainakin ulkonäöltä joten hänet uskalsi päästää tupaan. Varsinkin kun Harri oli sosiaalisesti taitavampi kuin säkillinen soraa, joka taas kuvasi aika hyvin minua.

Tuvasta kuului leppoisa puheenpulputus kun kopistelin kengät pois eteisessä. Kukaan tuskin oli siis saanut puukosta. Harri istui pöydän ääressä talon suurin kahvikuppi edessään ja Hello istui häntä vastapäätä. Hello selitti jotakin opiskeluistaan, Harri kuunteli tarkkaavaisesti ja kysyi välillä jotakin. Hain itselleni teetä ja istahdin Harrin viereen, mutten puuttunut sen ihmeemmin heidän keskusteluunsa. Outilta ja Nellyltä kyselin viikonlopun kuulumisia ja kerroin itse että lähtisimme käymään Satakunnassa huomenna Harrin ja parin kaverin kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Marshall-raukkaa revitään nyt joka suuntaan, mutta tulivain inspiraatio kirjoittaa tämmöinen keskustelunpätkä, niinkuin minä aina.

Suvakki
Sain juuri väistöharjoitukset sujumaan niin hyvin että saatoin olla tyytyväinen. Eiköhän se riittäisi tälle päivälle, ajattelin ja annoin Salierin ravata vapaammassa muodossa. Loppujäähdyttelyt vielä tekisin maneesissa, kun ulkona pyyhki tuuli suoraan pohjoisnavalta (tai ainakin siltä se tuntui) eikä se suuremmin houkutellut. Ja näin aamusta päivin maneesissa ei ollut edes ruuhkaa.

Juuri kun sain tämän ajatuksen muodostettua, joku tietenkin vihelsi ovelta. Käänsin Salierin kauemmas ovesta vaikka se ei juurikaan säikkynyt tulijoita ja menijöitä. Tulija oli Marshall Arlekininsa kanssa, toiset aamuvirkut tänään.
— Moi, voiko tulla? Marshall kysyi ovelta.
— Totta kai voi, mä oon lopettelemassa tässä vähitellen eikä Salieri muutenkaan hermostu toisista hevosista.
— Kiva, tuo tuuli on tänään hyvin kylmä.
— Niin on, yleensä mäkin teen loppukäynnit ulkona mutta nyt ei kyl huvita yhtään.

Marshall kiristi tammansa satulavyön ja nousi selkään. Ratsastimme vähän aikaa eri suuntiin, mutta sitten Marshall käänsi Arlekinin kentän poikki ja tuli minun ja Salierin rinnalle.
— Mä en koskaan huomannut kysyä, mutta miksi sun äitisi puhuu venäjää? Marshall kysäisi.
— Se on oopperalaulaja ammatiltaan, vastasin.
— Niin, sen hän kyllä tuli kertoneeksi, mutta miten tämä liittyy venäjänkielen taitoon?
— Ah, äännähdin. Eipä se tietenkään kaikille ollut selvää mikä yhteys näillä kahdella asialla oli. — Oopperalaulajat opiskelevat muutamaa vierasta kieltä, noin niinkuin perusteet ainakin. Useimmat oopperathan lauletaan vieraalla kielellä. Italia ainakin kuuluu opintoihin ja olisikohan saksakin, venäjästä en ole varma, mutta äiti on opiskellut venäjää kyllä jonkin verran. Niin ja tietenkin laulanut venäjänkielisiä oopperoita.
— Jevgeni Oneginin?
— Siinäkin, varmaan useampaan kertaan.
— Se taitaakin olla ainoa venäläinen ooppera jonka tiedän, Marshall naurahti.
— Lienee sieltä kuuluisimmasta päästä.

— Mä olen itsekin opiskellut vähän venäjää, sanoin kun keskustelu hiljeni. — Tosin ihan vaan huvikseni, en siksi että tarttisin sitä töissä tai missään.
— Ihanko totta? Marshall kuulosti yllättyneeltä, ilahtuneeltakin.
— Joo, tosin taidan olla tällä hetkellä aika ruosteessa kun en ole käyttänyt sitä aikoihin. Pitäisi ehkä jatkaa opintoja jossain.
— Vy mozhete praktikovat russkij jazyk so mnoj!
— Ne ponimaju, sanoin nauraen, vaikka melkein ymmärsinkin Marshallin sanoneen että voisin treenata sitä hänen kanssaan.

Tallissa Salieria hoitaessani mietin Eetua ja Marshallia. Se nuori poika, jota Eetu silminnähden vihasi oli aksentista päätellen venäläinen tai ainakin itäeurooppalainen. Olin epäillyt Eetulla olevan jotain hampaankolossa ulkomaalaisia vastaan tai ainakin venäläisiä. Se ei olisi mitenkään poikkeuksellista maalaispaikkakunnilla. Sen sijaan Marshalliin Eetu suhtautui ihan kuin keneen tahansa eikä tämän venäläisyys tuntunut olevan Eetulle minkäänlainen ongelma, joten ulkomaalaisviha ei ollut ehkä nyt se selitys.

Välillä olen miettinyt, että oliko Inari oikeassa siinä että kun täältä pääsi pois, ei takaisin kannata palata. Ei pelkästään juorujen takia vaan myös tuon sitkeän pelon kaikkea vierasta kohtaan. Minua oli kiusattu pikkukylän ala-asteella ihan vain siksi että äiti oli Helsingistä ja osittain ruotsinkielinen. Svenska-talande bättre folke. Välillä siitä sai kuulla vieläkin, vähän toisin sanakääntein toki mutta ajatus taustalla oli sama. Viimeksi nyt Harrin vanhemmat olivat kuulleet juoruja. Marshallia kävi ihan oikeasti sääliksi, venäläinen ja olen melko varma että se Niklas ei ollut pelkkä kämppäkaveri.

Huokaisin ajatuksissani. Miksi ihmiset eivät käsittäneet että samanlaisia ihmisiä ne ulkomaalaisetkin olivat? Jopa venäläiset. Eivät he poikenneet suomalaisista mitenkään: oli kivoja ja ystävällisiä, oli tympeitä ja epäkohteliaita, oli lainkuuliaisia ja oli rikollisia. Ihmisiä, ei pyhimyksiä, ei paatuneita. Omat kokemukseni venäläisistä olivat samanlaisia kuin muistakin. Töiden kautta oli tullut muutamia vastaan, hommat hoituivat heidän kanssaan siinä missä muidenkin. Marshallista ei toistaiseksi ollut pahaa sanottavaa, ihan ok tyypiltä vaikutti. Niin ja sitten oli Vladimir, Vova. Miten pitkä aika siitäkin oli, 15 vuotta? Mitähän sillekin kuului? No, kuului mitä kuului, minä en lähde exiäni stalkkaamaan. Tai voiko sitä sanoa edes exäksi, kesäkissa. Miten minä nyt tämmöistä muistelin?

— Mitä sä niin syvään huokaat? Ei kai ratsastus nyt niin huonosti mennyt?

Nelly pääsi taas melkein säikäyttämään.
— Ei sentäs, hyvin se ratsastus meni. Mietin tässä vaan syntyjä syviä. Treenailtiin niitä väistöjä tänään ja sain mielestäni Salierin kulkemaan oikein kivasti tai ainakin selkään se tuntui hyvältä, puhuin melkein hengästymiseen asti kun sain jotain muuta mietittävää.
— Kiinnostaisko sua huomenna tunti? Mulle tuli yks peruutus niin voisin pitää.
— Oon huomenna Tampereella, et ei valitettavasti käy.
— Ok, pidetään sit siitä maanantaista kiinni.
— Juu.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary
Otteita päiväkirjasta 5.1.2020

Laiska sunnuntai, joka ei tunnu sunnuntailta, koska huominen on vielä vapaapäivä, loppiainen. Kivat nämä pitkät vapaat, mutta mielellään sitä palaa taas töihinkin. Olisi tarkoitus nyt tammikuussa pitää tekniikan porukan kesken suunnittelupäivät, katsotaan yhdessä mitä kaikkea on luvassa keväällä ja kuka ne tekee. Saa nähdä joudutaanko taas rekrytointihommiin. Lisäksi pitäisi katsoa vähän noita työhyvinvointijuttuja ja vastaavia.

Täällä kotona leivoin korvapuusteja pitkästä aikaa. Harrilla on huomenna nimpparit (kätevää muuten kun nimipäivä on loppiaisena, aina vapaapäivä riippumatta mille viikonpäivälle osuu!) ja lupasin tuoda pullaa, kun on pyytänyt vanhempansa kans kahvilla käymään siinä päivällä. Harri kokkaa ihan mielellään, mutta leipomisessa ei kuulemma loista. No, onneksi ne puustit onnistuivat tällä kertaa, ei tarvinnut ostaa kaupasta pakastepuusteja ja väittää niitä itsetehdyiksi.

Kävin tietysti tallilla, vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään ja sitten tuli lähdettyä Outin luo auttamaan sitä lipaston kokoamisessa. Outi oli saanut joululahjaksi jonkin Ikean lipaston ja luovuttanut heti alkuunsa sen kokoamisen kanssa. Ei minullakaan ole Ikean huonekaluista kokemuksia, mutta kyllä se nyt ohjeiden avulla ja muutamalla kirosanalla saatiin kasattua. Outillekin vein pussillisen korvapuusteja kun kuitenkin tuli leivottua ylenmäärin niitä.

Outi tuli kertoneeksi perheestään ja joulustaan ja siitä että hänen veli on kuollut muutama vuosi sitten. Tiedän toki että kaikki suomalaiset sukutarinat eivät ole todellakaan niitä onnellisia ja harmonisia, mutta silti se jotenkin jäi kaivelemaan mieltä. Varsinkin se veljen kuolema. Ehkä siksi että kyseessä on kuitenkin tutuksi käynyt ihminen. No, itsellä ei sisaruksia ole, joskus toivon että olisi, mutta onhan Markus sentään. Läheisten kuolemasta on taas omakohtaista kokemusta, vähän liiankin kanssa. Minä niin toivoin että olisin osannut sanoa jotain muutakin kuin ”oon pahoillani” mutta kun en osannut. Enkä osaa vastakaan sanoa mitään muuta.

Outin äidille sen sijaan voisi olla muutama sana sanottavana, Outi nimittäin kertoi äitinsä siivonneen kaikki veljen tavarat pois pian kuoleman jälkeen ja että edes valokuvaa ei ole näkyvillä. No, kukin tietysti suree tavallaan, mutta silti tuo haiskahtaa tämmöisen kyökkipsykologin nokkaan siltä että hän yrittää vältellä tapahtunutta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sehän ei pidemmän päälle toimi, sanoisi terapeutti.

Minulta kysyttiin taannoin, että mitä antaisin ohjeeksi tai joksikin sellaiseksi ihmiselle, jolta on joku läheinen kuollut enkä osannut siihenkään vastata mitään. Jos olisin rehellinen, sanoisin että hei, tää on uskomatonta paskaa ja pakoon et pääse. Jos yrität, tulet todennäköisesti sotkeneeksi asiat kahta pahemmiksi. Ajan mittaan se suru ja muu hälvenee, mutta että miten kauan siihen menee niin se riippuu henkilökohtaisista tekijöistä x, y ja z, mahdollisesti muutamasta muustakin, joita kukaan ei oikein tiedä. Tämä on vain kärsittävä pohjia myöten. Että sori. Niin ja jos budjetti antaa myöten niin anna lakimiehen hoitaa viralliset asiat ja mene itse jollekin ammattilaiselle juttelemaan. Äläkä yritä esittää urheaa, pärjääminen on perseestä, yksin pärjääminen varsinkin. Siinäpä sitä on elämänohjetta kerrakseen, tosin tästä ei kyllä saa mitään ihanan pinkkiä motivaatiolause-sisustustaulua tehtyä.

Minua pelottaa toisinaan se että jos Harri onkin vain tällainen pakokeino, kiva laastarisuhde kaiken tämän surun vastapainoksi. Kyllä minä nyt väitän että on ihan oikeita tunteita Harria kohtaan, mutta sittenkin… Terapeutin kanssa olen jankannut tätä useammin kuin kerran nyt. Hänen mielestään se ei ole kovinkaan todennäköistä, on siihen ihan pätevät perustelutkin, mutta pelot eivät ole aina järjellä käsitettäviä. Tai sitten minä murehdin ja pyörittelen näitä ajatuksia ihan liikaa ainakin silloin tällöin. Mutta kun ei voi tietää.

Päivän plussat:
— Ne pullat ja niiden onnistuminen
— Oli kiva käydä jeesimässä Outia ja saada se lipasto kasaankin vielä
— Tallilla Oskarikin puhui mulle enemmän kuin pelkän ”moi”:n verran. Lauantainahan se jutteli hevosen selässä jo vaikka ja mitä, niin että tässä ollaan kohta ihan bestiksiä. Tai ainakin se tietää etten mä pure jos mulle puhuu. BTW, Outi ei välttämättä ole niin välinpitämätön Oskarin suhteen kuin se antoi ymmärtää kun vihjaisin asiasta. Kielto tuli vähän liian äkkiä ja vähän liian vakuuttavasti. Mutta ehkä Outi ei itsekään sitä vielä oikein huomaa.
— Harri, se istuu taas tuossa sohvalla ja näyttää siltä kuin olisi kuulunut siihen aina.
— Salieri, se se minun elämän ykkösmies nyt kuitenkin on.
— Mummun nuhakuume ei ollut mitään sen vakavampaa, on nyt jo ihan terve ja entisissä voimissaan. Se on vaan aina se, että kun päälle ysikymppinen sairastaa niin huoli on suuri.

[Sonja T.Valvoja]

Pysäköin autoni Audi e-tronin viereen tallin parkkipaikalla. No mutta, joku on rahoissaan, ajattelin. Olinhan minäkin harkinnut vakavasti e-tronia, mutta päätynyt kuitenkin vielä polttomoottorikäyttöiseen, tuttuun ja turvalliseen. Se on varmaan se uusi tyyppi, josta on puhuttu. Tai sitten joku on vaihtanut autonsa. Mutta kuka?

Todennäköisin vastaus käveli vastaan tallin käytävällä Eetun kanssa.
— Jaha, ja tässä meillon Sonja, Eetu sanoi. — Sonja omistaa sen mustan pualiverisen, Salierin, joka oli siä tarhasa.
— Elias Hilvan, tyyppi ojensi kätensä. Eliaksella oli just samanlainen hiustyyli kuin minulla: tukka pystyssä kuin olisi maailmanlopun nähnyt.
— Moro, Sonja Tähdistö, vastasin kädenpuristukseen.

— Ootko Tampereelta lähtöisin? Elias kysäisi. Häkellyin hieman, mistä sellaista nyt voi päätellä kättelyn perusteella?
— En, oon täältä alunperin. Miten niin?
— No kun sanoit moro.
— No niinpähän taisin sanoa, naurahdin hämilläni. — Mutta mä nyt luulin että sitä käytetään ihan ympäri Suomen. Mut joo, guilty as charged, oon asunut kyl toistakymmentä vuotta Tampereella ja käyn siellä vieläkin likimain viikottain. Töiden takia.
— Ja mä luulin että se on jotain Tampereen murretta, Elias naurahti.

Elias lähti paikalta, meni kai hevostaan hoitamaan. Nappasin Eetua hihasta kiinni nyt kun kerran tuli tilaisuus.
— Kuule, mä alan luulla että Salieri ihan oikeasti tarttis itselleen hoitajan. Kevät näyttää töissä pahuksen kiireiseltä ja mä varmaan joudun olemaan vähintään 2 päivää viikossa siellä Tampereella. Voi olla että tulee työreissujakin joitain. Outi ei taida Jussilta ehtiä mitenkään erityisen säännöllisesti Salieria ratsastamaan. Että jos tiedät jonkun niin vinkkaa kun mä en oikein taida tuntea ketään. Ei tartte olla mikään mestariratsastaja, mut ei ihan täys pällikään.
— Eipähän taira olla ny suorilta ketään tiarosa, mut mää laitan puskarariota rallattamahan. Ja mistä tuata tiätää jos joku täältäkin oliis kiinnostunnu. Heli esimerkiks, kuhan se Inka ny varsoo nii ei pääse sillä ratsastamahan. Sil vois olla sit aikaa. Eira ei taira ehtiä ny keväällä kö Inari lähtöö sinne reissuhun ni Uuno jää yksin Eiralle.
— Eira?
— Ni, Eira. Se ei oo yhtää hassumpi hevosen selijäs. Helihän on antannu sen ratsastaa Inkalla joitaki kertoja, tosin se itte on kyä siinä viäres kattoomas ja neuvoomas. Ei sitä Eiraa iliman valavontaa voi päästää selekähän, vaikka Salieri onki helepompi ku Inka. Ja taitaa se plikka olla vähä piänee Salierille. Mut joo, mää kyselen mut eiköhän näistä meirän tallityäntekijöistäki löyry ratsastajaa sille, jos ei muutoon. Oskari ny ainaki vaik se taitaa olla enempi esteratsastaja ja toki määki jouran jos tarves on.

Se oli vale, mutta Eetu itse uskoi siihen todennäköisesti hyvin vakaasti. Tiesin oikein hyvin, koko talli tiesi, että Eetu itse ei ehtisi tekemään yhtään enempää töidensä lisäksi. Nyt kadutti, että olin ottanut asian edes puheeksi, koska Eetuhan liikuttaisi Salierin vaikka joutuisi nipistämään sen ajan yöunistaan. Niinkuin todennäköisesti joutuisikin. Mutta kun oli kerran mennyt jo lupaamaan niin totta kai Eetu pitäisi sanansa. Toivottavasti nyt löytyisi joku, vaikka sitten Eira, jos joku katsoisi sen perään.
— No jos se siihen menee niin mä maksan sit 20 prossaa enempi tallivuokraa. Kun teillä on Salierista enemmän työtä.
— Älä ny hullujas puhu, samaan vuakraan se menee.
— Ei mene, kuittasin nopeasti. — Mut katotaan sitä sit jos siihen tarttee mennä.

En jäänyt kuuntelemaan mitä vastaväitteitä Eetu keksisi vaan sanoin meneväni hakemaan Salierin sisälle.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Sonja T..
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten  Sonja T.. Syy: Aikataulumoka korjattu

[Sonja T.Valvoja]

Pe 27.12. tapahtunutta
Istuin keittiössä teekuppi edessäni. Heli istui vastapäätä pöydän ääressä kahvinsa kanssa ja Eetu, Tiitus, Camilla ja Oskari olivat olohuoneen puolella, puhuivat tallin asioita ja tekivät suunnitelmia. Nuoska torkkui Helin jaloissa.

Olisin oikeastaan halunnut kysyä Heliltä, että oliko hänellä jotakin tekemistä niiden kylän juorujen kanssa, joissa puhuttiin että poliisipartio olisi ennen joulua käynyt eräässä kerrostalossa hakemassa juopunutta häirikköä pois. Olin ohimennen kuullut parikin keskustelunpätkää aiheesta, joku tuntui liittävän sen autokorjaamon Tuomon tähän tapaukseen. Risto kertoi asiasta myös ja tiesi vähän lisääkin, joskaan ei tarkkoja paikkoja tai ihmisiä. Kun laskin kaiken yhteen ja lisäsin sekaan vähän omiani, en pitänyt mahdottomana että Helillä olisi jotakin tekemistä asian kanssa. Hän ja Jillahan olivat minua taannoin varoitelleet siitä Tuomosta, ilmeisesti kokemuksesta ja ilmeisesti eivät turhaan.

En vain oikein tiennyt miten saisin sen otettua puheeksi Helin kanssa eikä se varsinaisesti minulle edes kuulunut. Mutta kuului se sittenkin: jos jotakin maailmassa vihasin, niin se oli öykkäröivät miehet, jotka eivät antaneet naisten olla rauhassa. Tästä Tuomostakin kerrottiin ettei ollut ensimmäinen vastaava tapaus, että se oli vähän semmoinen. ”Vähän semmoinen”? Olipa kivasti laimenteleva ja vähättelevä ilmaus. Miksei kukaan sanonut suoraan että se oli kokovartalo-mulkku imbesilli? Kyllä, telaketju kolisee nyt. Joka tapauksessa Heli ja Jilla olivat ilmeisesti ihan vain solidaarisuudesta varoittaneet minua tästä Tuomosta, niin että jos Heli tarvitsi jotakin apua, niin parhaani mukaan kyllä yrittäisin sitä tarjota.

— Muistatko kun sä ja Jilla joskus varoititte mua siitä autokorjaamon Tuomosta? kysäisin kun en muutakaan keksinyt.
— Joo, niinhän me taidettiin, Heli sanoi eikä näyttänyt ainakaan selvästi hätkähtävän aiheen valinnasta.
— No, se yritti taannoin jotakin flirtin tapaista kun satuttiin pizzeriaan samaan aikaan.

Tämä oli ihan totta, tosin siitä oli hyvinkin pari kuukautta aikaa. Olin ollut sen verran kylmäkiskoinen ja epäkohtelias, että kovakalloisempikin tyyppi tajusi kadota vähin äänin takavasemmalle. Ja jos nyt paikkakunnalla juoruttiin jo Harristakin, niin Tuomosta tuskin olisi jatkossa harmia minulle.

— Toivottavasti et lähtenyt mukaan siihen? Paitsi että sullahan on se Harri.
— En tietenkään ja varsinkin kun olitte varoittaneet. Ettekä oo muuten ainoita, oon muualtakin kuullut että se on vähän… häirikkö, jos niin voi sanoo.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Heli mutisi, muttei jatkanut sen enempää.

No, kai Heli puhuisi, jos kokisi sen tarpeelliseksi. Tai sitten hänellä ei ollut mitään tekemistä sen tapauksen kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

— Ootteko maastoon lähdössä? Mahtuuks mukaan? kysyi Outi kun näki minun harjaavan Salieria. Vastasin myöntävästi molempiin, sillä tänään oli meidän hyvin suurpiirteisen ohjelman mukaan reippaamman maastolenkin tai vastaavan vuoro. Eikä seurasta ollut koskaan varsinaisesti haittaakaan.

— Jätit äitisi sitten kotiin tänään? kysäisi Outi kun olimme päässeet pihasta pois hevosinemme. Olin tuonut äidin viikonloppuna Salieria katsomaan ja tietenkin se oli tallilla uutisoimisen arvoinen asia. Olihan äiti tullut Australiasta asti, asui siellä vieläpä Sydneyssä minkä liepeillä tällä hetkellä niitä metsäpaloja riehui. Niin ja puhui myös venäjää auttavasti, oli jutellut Marshallin kanssa.

— Joo, se ei nyt halunnut mukaan tänne kun sanoin että oon maastoon menossa.
— Kuinka pitkään se on täällä Suomessa?
— Puolitoista viikkoa, lähtee ennen uutta vuotta, vastasin.
— Onko se koko sen ajan sun luona? Outin ääni kuulosti äimistyneeltä.
— Joo-o.

Outi huokaisi.
— Mä en rehellisesti sanoen kestäisi oman äitini kanssa vuorokautta pidempään samassa taloudessa, ainakaan kahdestaan.
— Ai, äännähdin. Mitäpä tuohon muutamaan voisi oikein sanoa. — Mä näen äitiä niin harvoin että musta tää oli tosi kiva juttu että se tuli nyt näin pitkäksi aikaa tänne. Se on asunut ulkomailla pitkään.
— Kuinka kauan?
— Se oli yhdeksänkymmentä… mietin vähän aikaa. — Kuus. Joo, ysikuus kun se lähti ulkomaille. Töiden takia, Saksaan eka ja sit myöhemmin Australiaan. Mä olin silloin kolmentoista. Että siitä on nyt 23 vuotta.

Mietin joskus että osittain kai sen takia meillä oli äidin kanssa niin mutkattomat välit: äiti ei ollut paikalla murrosiän pahimmissa myrskyissä. Ne olivat isän harteilla vaikka taisin kyllä olla aika helppo teini, luuhasin pääasiassa tallilla ja harrastuksissa. Olin hyvin läheinen ollut isänkin kanssa, että ehkä teoriani ei ollut aivan vedenpitävä. Äiti oli jollain tavoin vähän niin kuin vieras, vaikkakin ystävällinen ja luotettava aikuinen, jolle voi purkaa sydäntään ensin kirjeissä ja puhelimessa ja myöhemmin internetin kautta.

— Joko äitisi on tavannut Harrin? Outi kysyi seuraavaksi.
— Johan se, naurahdin. — Kun se asuu noin kaukana niin ei tiedä taas milloin se seuraavan kerran tulee tänne. Tai mä meen sinne.
— Se on aina hirveän kuumottavaa tavata poikaystävän vanhemmat.
— No niin on, mutta äiti ainakin tykkäsi Harrista. On kuulemma kovasti mukava ja fiksu ja komea ja vaikka mitä.

— Ja mun pitäisi mennä täs joulun aikaan käymään Harrin vanhempien luona, kun siellä on sen siskokin perheineen, jatkoin. — Se kyllä jännittää vaikka ihmisiä ne nekin on.

Keskustelu loppui siltä erää siihen, sillä tulimme laukkapätkän alkuun. Jussi tempoi jo kuolaimiaan innoissaan. Minä jättäydyin Salierin kanssa Outin ja Jussin perään ja nostimme rauhallisen laukan. Tai se oli ainakin tarkoitus, mutta molemmilla hevosilla oli menohaluja niin että siitä rauhallisuudesta ei oikein voi puhua. Outilla oli täysi työ pidellä Jussia edes jotenkuten hallinnassa, Salieri puolestaan pysyi ihan nätisti kuulolla mutta ei sitäkään tarvinnut erikseen eteenpäin patistella.

— Tiiäksä onks Camillalla jotain sutinaa sen Oskarin kanssa? Outi kysyi kun hillitsimme hevoset taas raviin.
— Täh? Ei kai nyt sentään. Tai en mä tiiä, mutta mä en ainakaan ole huomannut mitään semmoista.
— Hello vaan väitti semmoista.
— Hello nyt voi puhua ihan mitä vaan, naurahdin. — Ei sen arvioihin kannata aina luottaa. Yrittihän se mullekin Jakea tyrkyttää tos joskus. Koska meidän hevoset on samassa tarhassa, daa!
— Onks se vielä udellut sulta lapsiuutisia? Outi käänsi puheenaiheen toisaalle.
— Ei, tais vissiin riittää se että Eetu sille ärähti.
— No meinaatko tehdä? kysyi Outi nauraen.
— Sinäkin, Brutus! yhdyin leikinlaskuun. — Mut jos totta puhutaan niin en. Ei oo mun juttuni. Entä ite?
— En tiä, ehkä joskus. Mut siihen tarvis miehen eka.
— Joo, siitä on hyötyä. Tai enhän mä siis tiedä mut isot tytöt on kertoneet…

[Sonja T.Valvoja]

Paikkakunnan silmäätekevä jouluna kylään?
kirjoitettu Harrin näkökulmasta

— Eihän sitä Sonjaa tänne kehtaa kuhtua, äiti huokasi.
— Kuinka niin ei?
— No ei sitä nyt tämmötteeseen tupaan… Ja isääs ei suostu varmasti solmiota laittamaan, Karilla ei edes ole mukana.
— Mitä sä nyt oikein meinaat, ei siinä mitään solmiota tarvita, jos se tulee tänne kahville.
— Eikös se oo vähä paremmaast perheestä.
— Mitä väliä sillä on? Ja mistä sä sellaista edes tiedät?
— No tuo naapurin rouva puhui ruokalassa yksi päivä. Se on syntyysin täältä ja tietää Tähdistöt. Se oikeen innostui kun kuuli ketä sä riiaat. Ne on kuule suurtilallisia ne Tähdistöt, maata on puolen pitäjän verran. Ja joku sorayrityskin niillä on…
— … niin on nii… yritin sanoa väliin.
— … ainaki kakskymment työntekijää niillä sielä. Ja sen isä ja setä on molemmat olleet kaupunginvaltuustossa vuosia, setä on vieläkin. Ja kokoomuksesta!
— Ei se vielä Sonjasta kokoomuslaista tee.
— Sen äitikin kuulemma oli suomenruotsalainen. Helsingistä. Joku oikein kulttuuri-ihminen, äiti korosti sanaa ”kulttuuri” niinkuin se olisi jokin eksoottinen eläin.
— No voi kauhee. Ja mitä sitten?
— No kun me ollaan tällaasia mehtämaalaisia. Mistä me sen kanssa osataan puhua? Ja mitä sille voi edes tarjoota?
— Kun on joulu niin miten olis piparkakut ja joulutortut. Kahvia se ei juo mutta tee käy hyvin. Eikä sen kanssa tartte puhua mistään oopperasta tai baletista, kyllä se osaa muustakin jutella.
— Mistä muka?
— No kuule vaikka kaivinkoneista. Sillähän on se maansiirtofirman puolikas. Eikä tartte solmiota laittaa kenenkään. Usko pois mutta se on ihan tavallinen ihminen kaikesta huolimatta.

Kyllähän minä jotakin tiesin Sonjan perhetaustasta, hän oli joitain asioita kertonut itse ja joitain taas pystyi päättelemään muutenkin. Äiti oli oikeassa siinä että ”vähän paremmasta perheestä” Sonja oli, ei siitä päässyt mihinkään. Ja Sonjan äiti oli tosiaan — kuten Sonja asian ilmaisi — kansainvälistä sukua, siteitä oli Ruotsiin ja keski-Eurooppaan. Minun mielestäni Sonja kyllä on hyvin jalat maassa -tyyppi, niin että äiti hermoili nyt minusta vähän liikaa.

[Sonja T.Valvoja]

Odottelin lentokentällä saapuvien aulassa. Lento oli ollut vähän myöhässä, mutta tullut kuitenkin. Hyvä niin, sillä sää oli aika kamala. Täällä satoi vettä ja se todennäköisesti tuli jo Tampereen korkeudella lumena tai ainakin räntänä. Tietää vähemmän kivaa kotimatkaa. Kelistä oli varoiteltu pitkin etelä-Suomea, mutta mistä tämänkin taas tiesi silloin kun äiti lentojaan varasi.

Vihdoin äiti saapui matkalaukkuaan vetäen. Hän oli päivettynyt ja erottui selvästi maidonvalkoisista suomalaisista. Väsyneeltä hän kyllä näytti, kuten kuka tahansa vuorokauden lennon jälkeen.
— Oh my darling girl! hän huudahti kun näki minut.

Halasimme tiukasti ja pitkään. Emme olleet nähneet reiluun kahteen vuoteen, joten ei varmaan ihme jos molemmat onnistuivat tiristämään muutaman kyyneleen. Muutama ohikulkija katsoi meitä, mutta katsokoon.
— Voi tyttökulta, et usko miten ihanaa nähdä niin pitkästä aikaa.
— On tässä vähän joo ikävä ollut, ei Skype kaikkeen auta, nielaisin.

Äidin naama venähti kun astuimme ulos vesisateeseen.
— Tää toivottavasti muuttuu pohjoisempana lumeksi, lohdutin.

Kävelimme autolle ja nostin äidin matkalaukun takakonttiin hänen ihaillessa autoani, joka luvalla sanoen oli kyllä mutakerroksen peitossa. Taivas oli jo hämärtynyt enkä ollut yhtään varma miten lentoasemalta pääsi pois, koska ajojärjestelyt olivat muuttuneet kovasti siitä kun viimeksi olin täällä käynyt. Äiti kertoi että häntä väsytti kovasti, hän ei ollut juurikaan nukkunut koneessa ja kysyi haittaisiko minua, jos hän ei jaksaisi seurustella nyt ajomatkalla vaan ottaisi nokkaunet. Sanoin sen sopivan oikein hyvin, minun piti keskittyä ensin suunnistamiseen ja myöhemmin keliin, joten ei minustakaan juttuseuraksi juuri olisi. Äiti kiinnitti turvavyön ja onki laukustaan niskatyynyn. Hän nukahti ennen kuin olimme päässeet moottoritielle asti.

[Sonja T.Valvoja]

Päiväkahviseuraa
Olin tapani mukaan käynyt ratsastamassa Salierilla ja hoidettuani sen kuntoon tulin istumaan Eetun keittiöön. Jilla oli ollut siellä, mutta lähtenyt tallille ja jättänyt minut yksikseni juomaan teeni loppuun. Katselin ikkunasta nättiä lumista talvimaisemaa. Pöydällä oli pipareita teen seuraksi.

Hätkähdin kun portaista kuului askelia. Äänestä päätellen se oli Noa, joka oli varmaan ollut yön taas töissä.
— Huomenta, sanoin Noalle kun hän astui haukotellen keittiöön.
— Iltapäivää, tokaisi Noa hymyillen.
— Tuolla on teevesi lämpimänä ja kahviakin vissiin on vielä, Jilla sanoi keittäneensä.

Noa haki kupillisen teetä ja istahti vastapäätä.
— Sä oot arvatenkin käynyt jo ratsastamassa tälle päivää, hän sanoi. — Mitäs Salierille kuuluu?
— Mitäs se, todennäköisesti se vihaa mua ja maailmaa kun mä klippasin sen eilen mutkun se oli ihan järjetön karvakasa. Vähän niinkuin Flida.
— Sillä on kyllä talvikarvaa vaikka muille jakaa, Noa nauroi.

— Se sun käärmeesi on muuten aika symppis, sanoin kun muistin tonttulakkipäisen viljakäärmeen. En ihan ymmärtänyt Eetua, joka pelkäsi Loimua. Vaan eivät pelot tietenkään olleet aina järjellä hallittavia.
— Kiitos, Noa hymähti. — Loimu on tosiaan ihan liikkis, vaikka Eetu sitä pelkääkin niin. Tykkäätsä käärmeistä?
— En mä ehkä itelleni ottaisi lemmikkikäärmettä, mutta muuten ne on ihan ok. Mä tykkään oikeastaan kaikista eläimistä, paitsi hirvikärpäsistä, paarmoista ja punkeista ja ehkä muutamasta muustakin.

Puhuimme eläimistä pitkän tovin. Kerroin muun muassa isästä, joka ei tappanut edes kyytä vaikka se tuntui olevan yleinen tapa. Muistan lapsuudestani, kuinka isä pyydysti pihaan eksyneet kyyt kannelliseen ämpäriin ja siirsi ne kauemmas. Hänellä oli muutaman kilometrin päässä vakipaikka, mihin hän käärmeet aina vei, kivikkoinen raivattu voimalinjan alusta. Ei liene sattumaa että siellä oli tätä nykyä ihan elinvoimainen kyykanta, että jos sinne lähti sieneen tai marjaan niin oli syytä katsoa tarkasti mihin raajansa tälläsi.

Koputettakoon puuta mutta pitkiin aikoihin ei kyitä ollut pihapiirissä näkynyt. En tiedä onnistuisinko itse pyydystämään kyyn ilman osumia enkä oikeastaan halunnut testatakaan. En minä kyitä niin suuresti rakastanut kuitenkaan. Isän perinteitä jatkoin kuitenkin tunnollisesti lintujen talviruokinnalla ja pitipä metsästysseurakin riistan talviruokintapaikkaa lähistöllä. Puhumattakaan linnun- ja lepakonpöntöistä, hyönteishotelleista ja muusta sellaisesta. Myönnän että meidän suvussa oli vähän puunhalaajan vikaa. Toisaalta sitten taas metsästys oli myös hyvin arkinen asia meillä, sitä oli aina tehty. Sitä en Noalle kyllä maininnut, metsästys jakoi ihmisiä kovasti ja Noa ei ollut paikallinen.

Keskustelu loppui yleiseen hälinään, joka syntyi kun lauma muita tuli keittiöön. Eetu, Nelly, Oskari, Camilla ja Hello. Hello laukoi minulle heti jotain kommenttia Harrista ja siitä miksi istuin täällä Noan kanssa enkä suinkaan kiehnännyt Harrin kainalossa jossain muualla. Right. En viitsinyt sanoa että Harri oli töissä ja minunkin pitäisi kohta lähteä takaisin töitä tekemään.

En ollut lainkaan tottunut siihen että Hello otti minut tällä tavalla silmätikukseen. Aiemmin Hello oli antanut minun olla jotakuinkin rauhassa, ehkä siksi että olin uudehko naama talliporukassa tai sitten hän tiesi — tietenkin kaikki tiesivät — historiani. Kai hän oli sen verran hienotunteinen, vaikka se ei ollut se ensimmäinen adjektiivi, joka Hellosta tuli mieleen. Ja nyt sitten kun oli ilmennyt että olin ihan tavallinen kuolevainen ja minulla oli uusi suhde, olin sitten jotenkin vapaata riistaa. Aivan erityisesti Helloa tuntui risovan se, että juhlissani käyneet olivat tavanneet Harrin ja hän ei.

Mikä ihmeen fiksaatio Hellolla ylipäänsä oli toisten suhteisiin? Hän oli vähän väliä liittämässä eri ihmisiä toisiinsa mitä ihmeellisimmillä perusteilla. Tai kokonaan ilman perusteita. Olihan hän aiemmin jo yrittänyt vähän ”tarjota” Jakea minulle, mutten ollut yhtään lähtenyt siihen leikkiin mukaan. Ehkä olisi pitänyt Harriin liittyvienkin huhujen suhteen todeta kylmästi, että asia ei kuulunut ulkopuolisille. Niinkun se nyt ei kuulunutkaan varsinaisesti, mutta kun ei aina jaksanut olla suojukset ylhäällä oman yksityisyytensä suhteen.

Olisi kyllä pitänyt, sillä Hello oli päässyt mesoamisessaan jo siihen vaiheeseen, että ilmoitti tulevansa meidän lapsen kummiksi. Ai jeesus että rupesi korpeamaan. Että heti kun löytyy mies niin se tarkoittaa sitten lapsia. Jep. Varmasti Hellokin tiesi minkä ikäinen olin, oli niistä minun syntymäpäivistä sen verran puhuttu. Hänen siis pitäisi kyllä tietää että meikäläisen parhaat lastentekovuodet alkoivat olla takanapäin ja jos se aihepiiri ei ollut tähänkään mennessä kiinnostanut, tuskin kiinnostaisi jatkossakaan.

— Juu, sylikummiksi pääsisit, vaan kun yhtäkään mukulaa ei ole tulossa.
— Noo mutta ei sitä koskaan tiedä.
— Tietää. Ei oo, ei tuu.

Tässä vaiheessa Eetu murahti Hellolle kuin isäntä koiralle ja, yllättävää kyllä, sai Hellon vaikenemaan. Eetu ei yleensä tuntunut loistavan sosiaalisilla taidoillaan, mutta joku tässä sai hänet puuttumaan tilanteeseen. Hyvä niin, tosin ei Hellolle voinut oikeasti olla vihainen vaikka joskus vähän ärsyttikin.

— Jos mä vaihdan Salierin joskus tammaan ja teetän sillä varsan, niin sä pääset sen varsan kummiksi, lupasin Hellolle.
— Jee, kiva! Saanko mä päättää sen nimen sitten kans?
— No mä voin kuunnella ehdotuksia, naurahdin.
— Sitä paitsi et sä kuitenkaan vaihda Salieria pois, Hello tuumi pettyneenä.
— Voi olla kyl.

[Sonja T.Valvoja]

Joulu tos, taikina täs, kirkkoon kans olis mentävä

MUISTILISTA!
YLEISET
— Hae äiti 18.12. (Hki-Vantaa klo 15.05, AY102)
— Joulupukki?!
— Joulukuusi (terota kirves tai eti saha)
— Etsi joulukoristeet (osta jos tarvis)
— Kynttiläsarja!
— JALKA!!
— Traktorin akku! (lataa)
— Paketoi loput lahjat
— Vie lahjat Otavaan (tarkista mihin!)
— Perunat, porkkanat, sipuli (punajuuret, jos ei löydy valmiita)
— Kortit + lahjat naapureille
— Haluuko äiti Tampereelle ostoksille vielä?
— Out of Office
— Ulkovalot?
— Kynttilät missä?
— Harrin perhe jp/tapani?

TAMPEREELTA
— Palauta Nygrenin tilauslappu
— Palauta 4Delin tilauslappu
— Hae kalat + muut 23.12.
— Keitettyjä punajuuria (Stocka), jos on
— Jotain Hopiavuoreen (mitä?)
— Jotain Harrille (Akateeminen tai jotain)
— Jotain toimistolle (v*ttu milloin?!)
— Toimiston koristeet (Sami hoitaa)
— Joulukoristeita?
— Marsipaania
— Havukranssit
— Joulutori!

TEE
— Lanttulaatikot
— Joulutortut
— Rosolli

OSTA
— Porkkanalaatikot
— Perunalaatikot
— Torttutaikinaa
— Munia on jo!
— Sokeria on jo!
— Kookoshiutaleita on jo!
— Mantelirouhetta on jo!
— Pun. kirsikoita
— Omena, hapan
— Kuohukerma
— Marsipaania
— Juustoja
— Pun. maitoa
— Puuroriisiä
— Kokon. manteleita
— Smetana
— Sinappi

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: otsikon päivitys
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: lista päivitetty

[Sonja T.Valvoja]

Pakko kommentoida tähän Eetun kommenttiin, että epäilen kovasti kirjoittavani Sonjasta liian täydellistä. Ei se ole, mutta niiden huonompien puolien tuominen esiin ei toistaiseksi ole ollut niinkään helppoa niin sitä ei ole tullut juurikaan tehtyä. Yritän kovasti parantaa tapani eli huonontaa Sonjan tapoja!

Ja sitten on sanottava etten koskaan tajunnut että tuppukylässä nimeltä Otsonmäki voisi olla suomenruotsalaisia. Hups. Mutta joo, onhan siinä tietysti Vaasa ja rannikko lähellä. Ehkä se ruotsinkielisyys ei ollut se syy kiusaamiseen ja juoruihin vaan äidin helsinkiläisyys tai jotakin.

[Sonja T.Valvoja]

Varpaat on turvassa ja kiitos kovasti että tartuit tuohon koukkuun! Koska Salieri olisi tosiaan sitä liikuttajaa vailla, vaikka Eetu miten tahansa lupaisi kuun ja tähdet taivaalta (tietenkin ilman korotusta tallimaksuihin). Heli tämmöisenä puokki-tätinä oli oikeastaan se itsestäänselvin valinta kun Outi ei ehdi ja Eliaksesta ja Marshallista ei ihan vielä uskalla mennä sanomaan.

[Sonja T.Valvoja]

Hei eiii! Sonja tykkää Liekistä ihan oikeasti (ilman tonttulakkiakin), ne on vaan ne myrkkykäärmeet joista se ei niin välitä 😀

[Sonja T.Valvoja]

Liityn tähän kehujien kerhoon, siis todella, todella hyvää ratsastuksen kuvailua ja sitten vielä päälle päätteeksi olet saanut siihen ympättyä muutaman hahmonkin sekaan. Tosi kiva teksti kaikin puolin enkä sano tätä siksi että Sonjakin on mukana.

[Sonja T.Valvoja]

No mut hei, ei saa kirjoittaa tulevaisuudessa tapahtuvia juttuja kun minä luin sen Töpselin saapumisen Hopiavuoreen mutta unohdin ettei se ollutkaan vielä! No siis totta kai saa, mutta sitten on riskinä että käy näin 😀
Korjaan tuota tekstiä vähän, eihän Sonja tiedä mihin Elias siitä häipyy.

[Sonja T.Valvoja]

IHANAIHANAIHANA!!!
Siis oikeasti, aivan mahtavaa että olet ottanut Sonjan näin mukaan spin-offiin. Totta kai Sonja tulee avuksi kasaamaan huonekaluja, tuo vielä omat työkalutkin mukanaan. Ja siis aivan itsestään selvää että Sonja epäilee jonkun ns. normaaliutta jos tämä joku on nainut insinöörin. Itsepähän tietää 😀 Lisäksi tietenkin se on Sonja, jolta tarvittaessa löytyy hyvinkin paljon myötätuntoa läheisensä menettäneille, vaikkei se sitä tule itsestään ja varsinkaan pyytämättä tarjoamaan. Puhumattakaan nyt sitten niistä vaaleanpunaisista laseista. Olet kyllä saanut niin hyvin Sonjan vangittua noihin vuorosanoihin ettei voi kuin ihailla. Olen ihan fiiliksissä tästä ja leijun varmasti koko ensi viikon. Mistä täältä saikaan jaettua niitä papukaijamerkkejä…

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa takaisin minunkin puolesta!

Se mikä minun mieltäni lämmitti tässä melko lyhyessä ja hyvin arkisessa (voi, samaistun kyllä noihin pimeisiin päiviin ja siihen että tulee joka aamu miettineeksi että voisipa työt tehdä peiton alta kännykällä) tekstissä on Eetu. Me muut emme näe Eetun tätä puolta ja se tulee aina vähän yllätyksenä. Minulle Eetu on yksivakainen suomalainen mies, ei nyt suoraan juro mutta vähän jotain sen suuntaista, joka ei ylimääräisiä puhu eikä varsinkaan pussaa. Paitsi että pussaapas! Ja silittää ja muutenkin pitää huolta Nellystä.

[Sonja T.Valvoja]

Voi, sellaista se on siskojen kanssa! Isompi pitää huolta ja paimentaa, mutta antaa kuitenkin liekaa ja jättää vasikoimatta vanhemmille. Kauhean sympaattinen teksti kaikkinensa, olkoonkin että Eira mätki pari jätkää ketoon (hitsi että itsellä olisi ollut samankaltainen stoori takataskussa, jätin kertomatta kuitenkin ja nyt ei kehtaa kyllä). Ja tuskin ne pojat kellekään kehtaavat kertoa tästä episodista, todennäköisesti käytöstään eivät ymmärrä hävetä vaan enemmänkin sitä että ottivat likalta turpiinsa.

Annan nyt salaisen peukun Eiralle, väkivalta ei ehkä ole se paras tai kannatettavin ratkaisu, mutta joskus se lopettaa kettuilun. Sonja ei välttämättä ole kauheasti vieläkään lämmennyt Eiralle, ehkä sille asiantilalle pitää tehdä jotakin. Keksisi vain vielä että mitä ja miten.

[Sonja T.Valvoja]

Mielikki on niin liikkis poropaidassaan!

[Sonja T.Valvoja]

No kylläpä nyt on aikuis-Hello! Varmaan ihan vain vastaisku sille että olen kirjoittanut sen pari viime kertaa niin keskenkasvuiseksi 😀 Osakkeita ja kaikkea. On pieni yllätysveto, osakesijoittaminen haiskahtaa ihan siltä että Hello olisi pohtinut tulevaisuuttaan ja raha-asioita (vaikka uskonkin vakaasti Hellon haluavan Ilmattaren osakkeita sen takia että yhtiöllä on niin kiva nimi). Ja minä olin jo sitä mieltä että näistä hahmoista Hello olisi ensimmäiseksi se, joka ei paljon huolta huomisesta kanna, jos nyt viitsii sitä edes ajatella.

[Sonja T.Valvoja]

— Men vad är det? vaati äiti saada tietää.
— Det är Salieri, därför är det svart, förstås. Jag ska hänga det i julgran.
— Jasså men vad är den där saken? Ett nån sorts smycke? Äiti hipaisi sormellaan koriste-Salierin kyljellä roikkuvaa helavyötä.

Minua alkoi naurattaa.
— Mulla ei ole mitään käsitystä mikä on helavyö ruotsiksi, mut se on helavyö.
— Ai niinkuin kansallispuvussa täällä?
— Nii! Puukko vain puuttuu.

Äitikin alkoi nauraa tälle joulukoristeelle.
— Ehkä Salieri ei kaipaa puukkoa, eihän se ole täällä syntynyt. Mutta kuka tällaisia hevoskoristeita oikein tekee?
— Ei oo kyllä pienintäkään hajua, mutta pakko olla joku paikallinen, ei kukaan muu voi keksiä tällaista ideaa.
— Mutta se sopii aivan erinomaisesti sinun joulukuusen koristeeksi.

[Sonja T.Valvoja]

Hei, tämän piti olla joulukalenteri eikä mikään kyynelkanavien toimivuustesti (toisaalta kun en itse saanut aikaiseksi yhtäkään luukkua, niin ei varmaan paranisi valittaa…)

[Sonja T.Valvoja]

”… tämä Ikaros lensi matalalla ja varovasti…”
Ei tämä ole ensimmäinen teksti, josta tulee mieleen tuo yllä oleva lainaus (en muista mistä eikä ole sanatarkka), mutta tästä nyt toistaiseksi ehkä selvimmin se ilmenee. Talli ja komeat hevoset, mitäpä sitä ihminen tosiaan muuta tarvitsisi. Paitsi jos sattuu haluamaan jotain muuta. Ei se niin väärin ole.
Se mikä jää edelleen vähän epäselväksi on se, että yrittääkö Eetu vakuuttaa tässä itsensä vai vain muut. Onko hän luonnostaan vaatimaton luonne, tallilla viihtyvä kotikissa vai kokeeko hän jostain syystä että hänen toiveensa ja halunsa ovat väärin ja se mikä on, pitäisi riittää, ei saa haluta mitään lisää. Jotenkin kallistun aina jälkimmäisen kannalle ja se saa pohtimaan että onko kenties Hopiavuoren historiassa tapahtunut jotakin sellaista, joka saa Eetun äärimmäisen varovaiseksi. Eetu vaikuttaa usein yksioikoiselta tyypiltä, jämpti isänsä joka ei paljon puhu mutta silloin kun puhuu, niin puhuu asiaa. Siinä ei paljon maailman melskeet heiluttele. Mutta todellisuus saattaa olla ja todennäköisesti onkin ihan toinen, Eetu on ehkä Hopiavuoren hahmoista sieltä kompleksisimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Marshall on vielä vähän etäinen, niinkuin uudet hopiavuorelaiset aina, mutta se täytyy sanoa että Niklas vaikuttaa lystikkäältä tyypiltä! Ja kauhean mukavalta, hankkii joulukuusen kun toinen sitä niin kaipaa vaikka uhkaakin tuoda risuja ja hiiliä. Puhdistaa vanhusten rappuset ja istuu niiden kanssa teellä juonimassa.
Sitten minun pitää kehua dialogia, ei vain tämän kirjoituksen vaan yleisesti ottaen kaikkia näitä spin-off-tekstejä. Se toimii ja on tosi aidon kuuloista, monin paikoin myös hauskaa.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Ai helkkari, kun naurattaa niin ettei tuolilla pysy! Pystyin jo kuvittelemaan kohtauksen pelkkien repliikkien perusteella, mutta tuo video oli kyllä piste i:n päälle vielä.

[Julkaisija]

Viestit