[Sonja T.Valvoja]

Historiaa: miten Sonja tapasi Salierin
Törmäsin Salieriin netti-ilmoituksen kautta: ”Puoliveriruuna etsii luotettavaa vuokraajaa”. Minä puolestani etsin itselleni vuokrahevosta, koska ratsastuskoulun tuntihevoset eivät oikein inspiroineet ja halusin joskus päästä ratsastamaan omine nokkineni, omien aikataulujeni mukaan.

Vastasin hieman persoonattomaan vuokrailmoitukseen, kyselimme lisää puolin ja toisin, ja koska juttu vaikutti molemmin puolin hyvältä, sovimme että tulisin katsomaan itse kohdetta, tutustumaan ja ratsastamaan. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä tai ainakin ensitapaamisella. Salieri varasti sydämeni jotakuinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Onneksi sen omistaja vakuuttui minun täysijärkisyydestä ja yleisestä kelvollisuudesta vuokraajaksi, vaikka pääni ympärillä taisikin lennellä vaaleanpunaisia sydämiä. Niin teimme sopimuksen vuokraamisesta ja minun elämäni melkein-hevosenomistajana alkoi.

Rakastuin Salieriin kerta kerralta enemmän. Se oli niin kaunis, niin kiltti, niin täydellinen. Sillä ratsastaminen oli joka kerta kuin astuisi taivaaseen. Se oli sitä ihan käytännössäkin, herran säkä keikkui yli 170 sentin korkeudessa. En tiedä miten pitkälle ruuna on koulutettu, mutta ainakaan minun kanssani sen osamisen rajat eivät ole tulleet koskaan vastaan vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti kävimme valmentajankin silmien alla ratsastamassa.

Vuokrasin Salieria puolisen vuotta, kun putosi pommi: omistaja oli myymässä sitä. Kuulin tämän tallin omistajalta ja kotiin päästyäni ryntäsin kyyneleet silmissä puolison syliin lohdutettavaksi. Minun maailman paras hevonen myytäisiin. Kun Jarno vihdoin sai parkumisen väliin sanottua jotain, hän kysyi miksen ostaisi sitä itse vai oliko se myyty jo.

Ensimmäinen ajatus luonnollisesti oli ettenhän minä nyt voi hevosta ostaa. En minä ole hevosenomistaja, tallin eliittikastia, yksi niitä joita pienet aloittelijat katsovat ihaillen ylöspäin. Hevosenomistajan pitää osata kaikki ja tietää kaikki enkä minä osaa enkä tiedä. Sitten tajusin tämän olevan ehkä hieman kahdeksankymmentälukuinen ajatusmalli. Nykyään vähän tumpelompikin selviäisi hevosenomistajana, pitäisi vain katsoa hyvä talli, jossa on ammattitaitoinen henkilökunta. Taloudellisestikaan se ei tekisi tiukkaa. Hyppäsin ylös sohvalta ja pyyhin kyyneleet ja rään naamaltani.
– Mä ostan sen! Joo, mä ostan sen itselleni! hihkuin ja kaivoin kuumeisesti kännykkää taskustani. Jarnon naamalle nousi itsetyytyväinen hymy: taas oli diplomi-insinööri ratkonut ongelmat.

Hymy kyllä hyytyi hieman kun hän kuuli minun selittävän tohkeissani puhelimeen, että jos joku on tehnyt Salierista jo tarjouksen, niin minä tarjoan enemmän, aivan riippumatta siitä miten paljon se on. Ei tässä mitään kuvia tai koeratsastuksia tarvita, tiedänhän minä Salierin, sano hinta ja tilinumerosi, niin siirrän rahat heti. Panikointini oli tietenkin turhaa. Kun omistaja sai minulta suunvuoron, hän kertoi että oli vasta suunnittelemassa myymistä (ja maininnut siitä ohimennen tallinomistajalle, joka oli kertonut sen minulle jo faktatietona) eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua ruunasta kysymättä ensin minulta jos kenties haluaisin sen. Ei liene tarpeen kertoa että kaupat sovittiin siltä istumalta ja elämäni hevosenomistajana alkoi.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Terveisiä Salt Lake Citystä! Yellowstone on nyt takana päin ja SLC on tässä puolimatkan krouvina matkalla Grand Canyonille. Tänään on siis ollut ajopäivä taas, mutta merkittävästi jännittävämpi kuin aikaisemmat.

Ei välttämättä hyvällä tavalla jännittävä, sillä syksyn ensilumi on nyt koettu.

Yellowstonessa tuli todellakin tänä aamuna lunta toistakymmentä senttiä. Kyselimme puiston rangereilta että mitä tässä nyt kannattaisi tehdä, pitäisikö jäädä ylimääräiseksi päiväksi Yellowstoneen vaikka se sotkisi kaikki hotellivaraukset. Vastaus kuului jotakuinkin näin: ”Niin, teillä oli neliveto ja te olitte Suomesta? Etteköhän te tämän osaa, menkää vain…” Right. Ja sit niitä lumiketjuja ei ollutkaan, vaikka niin luulin.

No, eipä siinä, lähdettiin ajamaan. Vedimme suunnilleen pitkää tikkua kumpi ajaa ekan taipaleen (kumpikaan ei olisi varsinaisesti halunnut mutta kumpikin tarjoutui, siitä ei päästy selvyyteen kumpi olisi parempi kuski haastavissa oloissa). Arpa lankesi K:lle. Hän ei kovin montaa kymmentä mailia ehtinyt ajaa kun olimme törmätä joihinkin hirvieläimiin, taisivat olla vapiteja. Niitä oli kolme, juoksivat tien yli melko läheltä. Ei osunut, äkkijarrutus piti tehdä, mutta auto pysyi tiellä ja käyttäytyi muutenkin moitteettomasti, niin että lopulta ainoa varsinainen vahinko oli pelästynyt kuski.

Pidimme pienen hengenvetotauon lähimmällä levikkeellä. Perässämme tullut auto pysähtyi myös, kysyivät kävikö meille jotain, kun olivat kuitenkin nähneet eläimet. Saatoimme sanoa että kaikki on kunnossa, onneksi! K:n kanssa sovimme että minä jatkan ajamista ja hän tasoittelee tärinäänsä, sen verran pahoin oli säikähtänyt.

Onneksi se kuitenkin oli päivän ainoa varsinainen tapaus, mutta voin kertoa että hyvin varovasti kyllä ajoimme. Sillai rennosti rattia puristaen… Lumiraja tuli vastaan melko nopeasti kuitenkin kun pääsimme oikeasti suuntaamaan etelään päin ja täällä SLC:ssä ollaan jo ihan rehellisesti plussan puolella lämpötiloissa, vaikkei täällä mitenkään lämmin ole. Tästä jatkamme huomenna etelään päin ja viimeistään Grand Canyonilla päästään taas lähelle kahtakymmentä astetta, jos tosin yöt saattavat sielläkin olla kylmiä.

Minun pitäisi osata sanoa jotakin järkevää Yellowstonesta, mutta en kyllä osaa. Se oli mieletön paikka, todella paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Old Faithful ja muut sen alueen geysirit lienevät kai ne kuuluisimmat nähtävyydet, mutta siellä on hillittömästi kaikkea muutakin. Ja ihan pelkkä vuoristomaisema on aivan huikea. Olen iloinen että kävin siellä, nyt haluan päästä sinne takaisin vielä joskus.

[Sonja T.Valvoja]

Outi: Hei
Outi: Ja terkkuja Salierilta!
Sonja: Kiitos kovasti 🙂
Outi: Rapsuttelen sitä tässä, kävin ratsastamassa sillä ja sain sen just putsattua ja loimitettua
Sonja: Hienoa, mites sen kanssa on muuten mennyt?
Outi: Tosi hyvin, ei ole ollut mitään ongelmia
Outi: Se on niin kiltti
Sonja: Se on kiva kuulla että kaikki on ok
Outi: Käytiin just maastossa tuossa muiden kanssa, ollut hieno syyspäivä tänään niin ei kukaan halunnut jynssätä kentällä tai maneesissa
Sonja: Kuulostaa hyvältä, Salieri yleensä tykkää maastoilusta
Outi: Joo, olen huomannut
Outi: Hyppäsin sen kanssa vähän tuossa yks päivä
Sonja: No mut sehän on kiva! Se tykkää hyppäämisestäkin
Sonja: Salieri tykkää oikeastaan varmaan kaikesta mitä sen kanssa keksii tehdä…
Outi: Haha, joo se oli innoissaan kyllä siitä
Outi: Ei me nyt mitään hirmukorkeita hypätty, lähinnä maapuomeja ja erilaisia ristikkosarjoja ja sellaisia kaikkia pieniä lähinnä
Sonja: Tosi kiva juttu, pitäisi itsekin hypätä enemmän niin sais rutiineihin vaihtelua
Outi: Ei se ainakaan hevosesta ole kiinni, se hyppäsi tosi hyvin kaikki ja on tarkka jalkojensa kanssa
Sonja: Mä tiedän, ongelma on satulan päällä… Kaikki maapuomia korkeampi on kato potentiaalisesti vaarallista
Outi: Mites sulla on siellä reissussa mennyt? Et ole juuri ehtinyt bloggaamaan
Sonja: Oikein hyvin on mennyt tähän asti mut se blogi tosiaan ei oikein etene kun ei koskaan illalla enää viitsi
Sonja: Ollaan Yellowstonessa just, tänään pitäisi lähteä patikoimaan Mammoth Hot Springsin alueelle
Outi: Niin oletteko te siellä ihan patikoimassa ja telttailemassa?
Sonja: Eijei, ei tosiaan. Meillä on hotellihuone täällä, tämä ”patikointi” on tuommoisia muutaman tunnin päiväretkiä
Sonja: Eikä ne päiväretketkään ole mitään kymmeniä kilometrejä, 20km alkaa olla varmaan meille se maksimi päivää kohti, sekin riippuu maastosta
Outi: Ootko päässyt ratsastamaan siellä? Etkös sä suunnitellut jotain sellaista?
Sonja: Joo, niin suunnittelin mutta me ollaan vähän liian myöhään liikkeellä, täällä ei enää järjestetä mitään vaelluksia näin myöhään syksyllä
Sonja: Tai olis tuolla ehkä yksi talli, joka voisi vielä tarjota, mut tää mun matkaseura ei ole oikein hevoskelpoinen, niin olkoon tämän kerran
Outi: Etkö sä saa jo vieroitusoireita kun et ole päässyt hevosia lähelle pitkään aikaan 🙂
Sonja: Kyllä melkein saan 😀 Varmaan halaan Salierin kuoliaaksi kun pääsen kotiin

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Ja lisää autossa kirjoitettuja postauksia. Tänään ajetaan koko reissun pisin ajotaival, Badlandsista Yellowstoneen. Google Mapsin mukaan ajoaika on lähes 10 tuntia, mutta se on ikuinen optimisti ja todellinen ajoaika on todennäköisesti vähän pidempi. Ja pakkohan jossain välissä on syödä jotain, tankata auto ja verrytellä jalkojaan. Puhumattakaan kuskin vaihdosta! Välillä tulee miettineeksi että olikohan sitä ihan järjissään kun tätä reissua ja näitä ajomatkoja suunnitteli…

K:n sanoin: tämä ei ole mikään varsinainen maisemareitti, mutta se on vähän ilkeästi sanottu. Täällä on enemmän mäkiä kuin Badlandsista itään, vaikka metsät loistavat edelleen poissaolollaan. Välillä näkyy hillittömän kokoisia laitumia, joilla laiduntaa satapäisiä nautalaumoja. Mäkisyys tuntuu lisääntyvän mitä lähemmäs Yellowstonea päästään ja muutenkin maisemat ja maasto muuttuvat koko ajan jotenkin karummiksi. Se ei ole mikään yllätys, vuoristoa kohti tässä ollaan menossa.

Badlandsin kansallispuiston voisin tiivistää yhteen sanaan: henkeäsalpaava. Se ihan oikeasti on. Ne eroosioituneet kalliot ja butte-muodostumat olivat minusta hillittömän upeita. Olin nähnyt toki kuvia niistä, mutta jotenkin se kun näkee ne itse ja voi kävellä itse siellä ja uskoo ne kuvat lopulta todeksi… Se on hieno paikka, ei voi muuta sanoa.

Noin muuten Badlands on kivan kompakti kansallispuistoksi. Kahdessa päivässä ehdimme nähdä puiston pääasiat, ensimmäisenä päivänä vierailijakeskuksen lähialueen ja pääosan fossiileista ja toisena päivänä Sheep Mountainin alueen.

Nämä yleiset polut vierailijakeskuksen liepeillä olivat kauttaaltaan helppokulkuisia ja reilun kymmenen kilometrin yhteenlaskettu päivämatka oli ihan helppo nakki. Emme olleet edes sanottavammin väsyneitä sen jälkeen. Ne olivat myös erittäin hyvin merkittyjä, vähäisintäkään eksymisen vaaraa ei kyllä ollut. Sen sijaan Sheep Mountain oli huomattavasti vaativampaa maastoa ja polut epämääräisempiä. Siellä oli tietenkin myös selkeästi vähemmän ihmisiä, itse asiassa emme nähneet ketään sillä reissulla. Parkkipaikalla oli kaksi muuta autoa meidän lisäksi.

Muutamaa eri sorttia villieläimiä olemme nähneet. Jo Badlandsin itäpuolella bongasimme biisoneita ajaessamme jonkin suojelualueen läpi. Preeriakoiria on siellä täällä, olemme nähneet niitä lähinnä vain autosta käsin (eli kaukaa ja vilaukselta), koska ne eivät elä kallioisilla alueilla. Mökkimme liepeillä liikkui paksusarvilampaita, joita on kuulemma tällä hetkellä runsaasti mutta näimme niitä vain kerran ja silloinkin kaukana. Jonkin toisen sorkkaeläimen näimme tiellä, se juoksi tien ylitse mutta onneksi niin kaukana ettei ollut riskiä törmätä siihen. Epäilen sen olleen joko muulipeura tai hanka-antilooppi, kumpiakin kuulemma elää täällä.

Sen sijaan aivan varma kuolema oli lähellä kun törmäsimme kalkkarokäärmeeseen! Viis siitä että kyseinen matelija oli ehkä 15 metrin päässä eikä lainkaan kiinnostunut meistä, kunhan luikerteli polun ylitse ja katosi kivikkoon. K väittää että hänelle se oli lähellä käydä kohtalokkaaksi, koska säikähti niin huutoani. Minä. En. Pidä. Käärmeistä.

Sivuhuomio: amerikkalaiset kalliot osaavat ihan hyvin toistaa kaikuna litanian suomalaiskansallisia voimasanoja.

Huomenna vuorossa on siis Yellowstone, kunhan nyt pääsemme sinne asti. Tähän mennessä keli on ollut oikein loistava, yksi ukkoskuuro osui reitille ja sekin sinä iltana kun olimme Minneapolisissa sitä ihailemassa pilvenpiirtäjästä käsin drinkit käsissä. Ihan hyvään saumaan osui, sanoisin. Muuten on ollut aurinkoista tai puolipilvistä ja suhteellisen lämmintä, t-paidassa on pärjännyt. Yellowstonessa tilanne on toinen, sinne on luvattu nyt loppuviikoksi viileää ja viikonlopuksi jopa yöpakkasia ja lunta! Meillä on kyllä lämpimiä vaatteita mukana, osasimme varautua, mutta ajaminen vähän jännittää, varsinkin kun sunnuntaiaamuna pitäisi lähteä pitkälle taipaleelle kohti etelää. Autossa on kyllä neliveto ja lumiketjut, jälkimmäisiä tosin meistä kumpikaan ei osaa käyttää…

PS. matkan varrelle osui hevostarvikeliike, missä piti tietenkin käydä tsekkaamassa valikoima. Siellä oli mm. glitterillä koristeltuja pinteleitä. Haluatteko tietää mitä tapahtui? Ei, en ostanut pinkkejä, ostin ne, joissa on USA:n lippu 😀

[Sonja T.Valvoja]

(Koska siitä piirtämisestä ei nyt tullut mitään, niin joudutte kuvittelemaan postikortin kuvapuolen. Se voisi olla vaikka jotain tämän otsikkokuvan kaltaista. Ja oikeassa elämässä postikortilta kestäisi ainakin viikko ellei kaksi matkata Valloista Suomeen, niin leikitään vaikka että asialla on ollut turboahdettu kirjekyyhky…)

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matka-blogista
Hengissä ollaan vaikkei ole ehtinyt bloggaamaan! Ollut niin kiirettä olevinaan. Tätä kirjoitan autossa istuen, K ajaa ja minun pitäisi navigoida hänelle mutta tässä on nyt noin sata mailia matkaa ennen seuraavaa risteystä, joten ehdin hyvin naputella nopean postauksen.

Eilen serkku vaimoineen kierrätti meitä pitkin Hancockia ja Houghtonia. Kävimme mm. Quincyn kaivoksessa. Kuparikaivos oli toiminnassa vuosina 1846-1945 ja nyt myöhemmin se on avattu turistikohteeksi.

No, se oli aika… vaikuttava. Kyllähän siellä nyt oli ihan hyvä ja turvallinen olo, kun on nykyaikaiset vaunut, raiteet, kaiteet, valot, turvajärjestelyt ja kaikki. Mutta mitä se oli silloin vuonna 1846 tai vielä myöhemminkään? Hakut ja dynamiitti, kynttilät ja heikkotehoiset karbidilamput? Se on ollut raskasta, vaarallista työtä. Ja Amerikkaan siirtolaisiksi lähteneet sukulaiset ovat hekin olleet kaivoksilla töissä, eivät Quincyssä mutta Osceolassa, tässä lähistöllä kuitenkin. Voisikin melkein sanoa että ne suomalaissiirtolaiset jotka eivät päätyneet metsätöihin (heitäkin oli paljon!), päätyivät kaivoksiin, ne taisivat olla täällä Upper Peninsulalla ne merkittävimmät työllistäjät eikä kielitaidottomuus tai koulutuksen puute haitannut.

Osceolasta on mainittava siellä riehunut suuri kaivospalo vuonna 1895, lisää mm. Wikipediassa. Minun sukulaiseni ylipäänsä emigroituivat Yhdysvaltoihin vasta tämän jälkeen, joten tämä palo sinänsä ei koske meidän sukua.

Turistikausi alkaa olla loppumassa ja kierrokselle ei ollut tungosta. Itse asiassa siellä oli vain 6 henkeä, minä, K, serkku vaimoineen ja vieras eläkeläispariskunta. Keskustelussa ilmeni että rouvan isä ja isoisä ovat olleet myös kaivostyöläisiä, juurikin täällä Quincyssä ja ovat itse asiassa täältä kotoisinkin. Mies puhui vielä auttavaa suomea (mitä serkkuni ei enää osaa). Se nyt ei ole sinällään mitenkään erityisen harvinaista täällä Hancockin-Houghtonin alueella.

Kaivoksen matkamuistomyymälässä oli muuten vastassa päivän ylläri: siellä myytiin Presidentti-kahvia! Kyllä, sitä suomalaista perus-Presidenttiä. Emme ostaneet, oli hieman hinnoissaan.

Muuten pyörimme kaupungilla, kävimme muutamassa puistossa, hankimme matkamuistoja ja kävimme myös sukulaisteni haudoilla. Illalla oli pienimuotoiset juhlat, isäntäväki oli kutsunut muutamia ystäviä ja tuttuja kylään. Se ilmeisesti on täällä aika iso juttu jos joku saa sukulaisia kylään Suomesta. Olin huomaavinani jotain tällaista jo viime kerralla käydessä. Ja se pitää sanoa että kotiruokaa tulee kyllä ikävä, serkun vaimo on nimittäin erinomainen kokki.

Nyt olemme matkalla Hancockista länteen, Minneapolisiin, jossa vietämme yhden yön. Toiveissa olisi että ehtisimme edes jossain määrin ajoissa sinne että meillä olisi aikaa vähän tutustua kaupunkiin tai ainakin pariin kohteeseen, mitä olemme sieltä bonganneet. Katsotaan miten matka etenee.

[Sonja T.Valvoja]

Torstain kuulumiset
Sonja: Hei, kuinkas Salierin kanssa on sujunut?
Outi: Hei, kiva että oot linjoilla. Tosi hyvin on mennyt
Outi: Ollaan käyty maastossa ja ratsastettu kentällä
Sonja: Hienoa, kiva kuulla
Sonja: Onko se elukka osannut käyttäytyä?
Outi: Haha. Kuin enkeli
Outi: Ihan totta, se on ollut tosi kiltisti
Sonja: No hyvä, se osaa joskus olla vähän ketku jos se katsoo ettei tota tartte totella niin tarkkaan
Outi: Ei oo kyllä sellaisia ongelmia ollut, helpompi se on kuin Jussi
Sonja: Mitäs tallille muuta kuuluu?
Outi: Sitä normaalia. Eetu on parantunut flunssastaan.
Outi: Ja uusia hevosia ei ole nyt tullut 🙂
Sonja: Hyvä tarkennus 😀 Johan siellä alkaa olla karsinat täys
Sonja: Onko siellä minkälainen sää ollut?
Outi: Ihan hirveen kylmä! Satanutkin on välillä, välillä sit aurinko paistaa. Mut kylmä on. Ens yöksi luvataan kai pakkasta jo tai ainakin nollaan menee
Sonja: Et oo tosissas!
Outi: Joo joo!
Sonja: Hyi kamala. Täällä on ihan t-paitakelit
Outi: Kuule nauti siitä, täällä saa kaivaa pitkät kalsarit jo…
Sonja: Ja kunhan lähdetään tästä länteen päin niin ennusteiden mukaan saattaa mennä hellerajakin rikki, Suomen helleraja mut silti
Outi: Missäpäin ootte nyt?
Sonja: Michiganissa, sukulaisten luona vielä
Sonja: Huomenna lähdetään kohti länttä, ensin Minneapolisiin ja sit Badlandsiin
Outi: Kuinka reissu on muuten mennyt tähän asti?
Sonja: Tosi hyvin, kivaa on ollut eikä oo tullut mitään ongelmia vastaan toistaiseksi, pitää koputtaa puuta ettei tulekaan
Outi: Joo toivotaan niin!
Sonja: Mut oli kiva kuulla että Salierilla on kaikki ok (vaikken mä sitä kyllä epäillyt etteikö olisi)
Sonja: Mun pitää varmaan toivottaa sulle kohta hyvää yötä 😀
Outi: No ei nyt ehkä vielä, kello on vasta puoli seiska illalla
Sonja: No mut täällä ei oo vielä puolipäiväkään. Laita viestiä jos tulee jotain ja saa laittaa muutenkin. Palataan!

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

Koko päivän olin pakannut ja hermoillut ja pakannut. Ja hermoillut. Pitkää matkaa varten pakkaaminen oli aina moniosainen kärsimysnäytelmä. Mitä tarvitsisin ehdottomasti? Mitä pitäisi ottaa mukaan varmuuden vuoksi? Mitä aivan ehdottomasti tarvitsisin? Olihan nyt kaikki varmasti mukana? Lisäksi tänään pitäisi vielä ajaa Tampereelle, huomisaamuna aikaisin lähtisi juna Helsinkiin.

Koska asiat eivät siitä hermoilusta sen kummemmiksi muuttuneet, mutta minulla oli vielä hyvin aikaa, päätin lähteä käymään tallilla. Olin puhunut totta kun olin sanonut Noalle että Salieria tulisi kyllä ikävä. Ja ratsastamista muutenkin, kuitenkin kolmen viikon reissu.

Salieri oli loimi päällä karsinassaan, Outi oli käynyt sen kanssa maastossa. Hieno juttu, Salieri tykkäsi maastoilusta. Pujahdin sen karsinaan ja silitin sen päätä ja kaulaa.
– Noni, menee ainakin sata aikaa kun nähdään seuraavan kerran, ukkeli, sanoin sille. – Onneks susta pidetään hyvä huoli täällä. Mun ei tartte sitä murehtia. Mut mun tulee silti kamala ikävä sua.

Salieri puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni.
– Ai niin, onhan mulla sulle banaani, on tietysti. Ootas niin mä kuorin sen. No älä ahnehdi, saat just.. Kato siinä. Kukahan sut on opettanut banaania syömään alkujaankaan, Sailako? Hassu banaanimonsteri, juu olet.

Rapsuteltuani ja halittuani Salieria tarpeeksi (no, ei lähellekään tarpeeksi), lähdin karsinasta ja olin törmätä Helmipuron Inariin.
– Oi anteeks, Inari henkäisi.
– Ei mitään, mä tässä en yhtään eteeni, että mun moka. Mites Uuno jakselee?
– Mites se, ihan hyvin.

Inari jatkoi ulos ja minä laitoin Salierin karsinan oven kiinni. Inari ei ollut selkeästikään puhetuulella, tosin ei se tainnut olla ikinä. No, tasapeli, Eira puhui kyllä Inarinkin edestä. Kävin vielä lyhyesti tervehtimässä keittiössä istuvia, mutta tällä kertaa ei ollut suurta halua istahtaa edelleen pärskivän Eetun lähistölle. Kävelin autolle, istuin kuskin paikalle ja huokaisin pitkään. Mentävä oli.

[Sonja T.Valvoja]

Ensikohtaamisia
Huomasin että tallille oli tullut parikin uutta hevosta. Toinen oli sen teinipojan, Santun, jonka näin taannoin äitinsä kanssa. Se oli tosi suloinen tapaus, se issikka. Vilkaisin sitä karsinassaan ja sanoin Santulle ohimennen pari sanaa siitä että olipa se nätti. Santun silmät loistivat, taisi olla pojan ensimmäinen oma hevonen tai jotain. Olin itse varmasti näyttänyt ihan samalta kun olin ostanut Salierin.

Toista uutta hevosta en ollut vielä sen paremmin nähnyt. Tumma se oli ja ei vissiin kauhean iso. Omistaja taas oli vähän kuin olisi peiliin katsonut, suunnilleen samanmittainen, yhtä laiha kuin minä, teräväpiirteiset kasvot. Hiukset vain olivat pitkät ja mustat ja nuorempi se oli, mitä lie parinkymmenen. Sen sijaan tämän uuden tyypin ilme ei luvannut yhtään mitään hyvää, se oli kuin synkkä pilvi muuten aurinkoisella taivaalla. Kuulin ohimennen kun hän tiuskaisi jotain muille. Luotaantyöntävä ilme ei siis ollut sattumaa.

Olkoon, ajattelin. Minä en henkilökohtaisesti kestä yhtään ihmisiä jotka lastaavat oman pahan olonsa tai muuten vain veemäisen luonteensa muiden niskoille heti ensimmäisenä. Jotkut käytöstavat sentään pitäisi olla vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan. En mennyt erikseen esittäytymään, tulkoon itse tekemään tuttavuutta jos tuntee siihen tarvetta. Todennäköisesti ei.

Olin tullut taas istumaan Hopiavuoren keittiöön vähäksi aikaa, siellä muukin vakiporukka oli. Olin saanut eteeni suuren kupillisen teetä. Täällä taisi olla muitakin kahvia juomattomia kuin vain minä ja se oli kiva, ei tarvinnut aina vaatia erikoiskohtelua. Katselin ulos ikkunasta, siellä satoi. Annoin muun keskustelun liukua ohitseni.

– Penni ajatuksesta, kuului yhtäkkiä läheltä. Noa istahti vastapäätä suuren teekuppinsa kera.

Käänsin katseeni pois ikkunasta.
– Ei tässä taida olla edes niitä pennin arvoisia ajatuksia. Jännittää vähän se lomareissu ja pakata pitäisi ja kaikkea.
– No Salierista sun ei tartte murehtia, me pidetään siitä hyvä huoli sillä aikaa.
– Joo, tiiän enkä mä tässä Salieria murehdikaan, vaikka ikävä sitä tulee kyllä.
– Lähetä sille postikortti reissusta, ehdotti Noa hymyillen.

Naurahdin, vaikka miksipä ei.
– Varmaan pitäisi, joitain hemaisevia tammojen kuvia.

Jäin miettimään postikortteja. Mummulle pitäisi lähettää joka tapauksessa useampi, hän niin piti niistä. Varmaan Otavaankin voisi jonkun laittaa ja äidille. Helena ja Tuomo hoituisivat modernisti valokuvilla Telegramissa. Niin ja Harri samoin. Olimme ehtineet nähdä Harrin kanssa jo toistamiseenkin tässä viikolla ja melkein joka päivä vaihdettiin muutama sana TG:ssä.

– Joko ehit nähdä ne uudet hevoset? Noa kysyi.

Heräsin taas ajatuksistani.
– Joo, ainakin sen issikan. Se on tosi suloisen näköinen, mä oon muutenkin vähän heikkona voikkoihin hevosiin. Sitä toista en viitsinyt mennä katsomaan.
– Kuulemma vähän hermostunut muutosta, Noa sanoi.

Hevonen vai omistaja vai molemmat, ajattelin mutten sanonut mitään. Vaikka eihän se, kukin reagoi jännitykseen aina vähän eri tavalla. Minusta tuli helposti armoton höpöttäjä kun jännitin. Sitten taas kun olin väsynyt ihmisiin ja seuraan ja halusin olla yksin, saatoin varmasti olla aivan yhtä epäkohtelias kuin tämä Nadja, se kai sen nimi oli. Saa siis nähdä, en jaksanut vaivata omaa päätäni sen kummemmin asialla. Sen sijaan minun pitäisi muistaa passi ja se ESTA ja adapterit ja pitäisi pakata käsimatkatavaroihin tulevat nesteet ja ja ja…

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Outi ja Salieri
Outi oli luvannut huolehtia Salierin liikuttamisesta loman ajan. Se oli tosi hieno juttu, vaikka kyllähän tallin työntekijätkin siitä huolehtisivat, mutta heillä oli kädet täynnä muutenkin. Ja Eetu oli jossain maailmanlopun flunssassa nyt, toivoin etten saisi tartuntaa just matkalle. Apua. Olin nähnyt Outin ratsastavan Jussilla, joten hänellä tuntui olevan hallussa nämä eläväiset puoliveriset.

Olin yrittänyt kotona kirjoittaa Outille listaa muistettavista ja muista sellaisista asioista, jotka oli hyvä tietää Salierin kanssa. Olin saanut listaan tasan kaksi kohtaa: kylmää jalat ratsastuksen jälkeen ja anna vähän elektrolyyttiä, jos oikein kovan hikitreenin teette. Ehkä muistaisin sanoa nämä asiat ilman paperiakin. Työntekijöillä oli ohjeet ruokintaan ja loimitukseen, ratsastaessa voisi käyttää ratsastuslointa jos kylmään sateeseen lähti. Varmasti Outi tajuaisi sen itsekin. Niin ja se pitää ehdottomasti muistaa sanoa, että banaaneista Salieri tykkää erityisesti. Toisaalta se taidettiin jo tietää, Salieri oli saanut liikanimen Banaanimonsteri ja luulen ettei ihan syyttä.

Tallilla huomasin höpöttäväni Outille aivan taukoamatta. Olin luvannut että Outi saisi tänään ratsastaa Salierilla ja muutenkin tutustua siihen lähemmin. Katsoimme myös varusteet noin pintapuolisesti että mitä kaikkea löytyi ja miten minä yleensä niitä käytin. Ihan kuin niissä olisi jotain ihmeellistä ollut. Yleissatula, one and only. Kelpasi esteille, kouluun ja maastoon. Olin kyllä suunnitellut että koulusatulan voisi hankkia myös, mutten ollut saanut aikaan vielä. Suitsia oli kahdet, tavalliset kankisuitset ja tavalliset nivelsuitset. Juoksutusvehkeet. Loimia. Suojia löytyi erilaisia, pinteleitä kaikissa sateenkaaren väreissä, mustalle hevoselle sopi mikä vain. Vaikka laittaisi joka jalkaan eri värisen.

Harjasimme Salierin yhdessä ja Outi sai pukea sille varusteet. Salieri oli vähän hämmentynyt: mami on siinä vieressä mutta joku toinen laittaa suitset ja satulan. Noo, nopeasti se varmasti tottuisi Outiin ja toisaalta tilanne oli ihan eri kun minä olisin poissa, silloin ei Salierin tarvinnut ihmetellä että miksi minä seison vieressä tumput suorina ja toinen varustaa.

Kentällä Salieri tuttuun tapaan jäi vähän katselemaan minua kun olin jäänyt kentän laidalle seisoskelemaan.
– Se on vähän tommonen, huikkasin Outille. – Ihmettelee kun mä olen täällä enkä selässä. Se tykkäis aina roikkua mun kyljessä kiinni. Todennäköisesti se on paljon kuuliaisempi kun mä en ole lähistöllä. Nyt kannattaa antaa sille muuta mietittävää, tee vaikka puolipidäte ja käännä se voltille.

Outi ratsasti varsin nätisti Salieria, vaikka olikin vähätellyt taitojaan. En minä ollut yhtään sen kummempi siellä hevosen selässä.
– Kannattaa sit vähän varoa kun nostat ravia tai laukkaa tai pyydät lisäyksiä. Varsinkin nyt kun se on vähän paineissaan, niin se lähtee ku tykin suusta, siinä helposti horjahtaa ite vähän taakse. Tää on joskus vähän teatraalinen toimissaan, vaikka muuten kyllä tosi kiltti. Ja sit jos se on oikein innoissaan, niin se saattaa pieniä pukkeja heittää, varsinkin laukannosto on sellainen.

Mitä kauemmin Outi ratsasti Salieria, sen enemmän Salieri alkoi kuunnella Outia ja tuntui että heillä lopulta synkkasi ihan mukavasti. Kyllä Outi sen kanssa pärjäisi ja oli hyvä tietää että Salieri jäi hyviin käsiin. Mutta ikävä sitä kyllä tulisi.

[Sonja T.Valvoja]

Me and my band
Mietin joskus sitä, miten meistä neljästä, minusta, Helenasta, Kimmosta ja Tuomosta, on hitsautunut näin hyvä porukka. No okei, olemme toki suunnilleen samanikäisiä ja monessa asiassa samanlaisia: korkeakoulutettuja, vähintään keskipalkkaisissa töissä kaikki, lapsettomia, tällä hetkellä myös sinkkuja (or similar…). Toki olimme olleet läheisiä ystäviä jo silloinkin kun Jarno oli elossa. Jarno kuului tähän porukkaan vähän ns. ulkojäsenenä, hänellä oli taas sitten omat ystävänsä, jotka minä toki tunsin mutten ollut niin läheinen.

Kimmo oli kyllä alunperin Jarnon opiskelukaveri ja minä olin häneen tutustunut pintapuolisesti Jarnon kautta vuosia sitten. Kimmo tunsi entuudestaan myös Tuomon samoista nörttipiireistä. Puolivahingossa me kolme ajauduimme yhteen geokätköilyn tiimoilta ja porukkaan liittyi Helena, jolla taas ei ollut nörttitaustaa lainkaan. Jotenkin siinä kävi niin että yhteisessä hangoutissa puheet kääntyivät muuhunkin kuin vain geokätköilyyn ja aloimme tehdä yhdessä muutakin. Sittemmin useimmilta meistä se suurin kätköilyinnostus on laantunut ja emme enää ainakaan kovin aktiivisesti hae geokätköjä, vain jos sattuu tulemaan jotain uutta ja helppoa johonkin kotinurkille.

Helenassa minä ihailen varsinkin ulkonäköä, ehkä vähän jopa kadehdin, varsinkin nyt kun itse olen laiha kuin kuivan kesän orava. Helena on pitkä, siis oikeasti pitkä naiseksi, hyvän matkaa päälle 180 sentin ja… suoraan hoikaksi en sanoisi muttei hän kyllä ole missään määrin ylipainoinenkaan. Ehkä oikea termi olisi muodokas, vaikkei mikään varsinainen povipommi. Naisellinen kuitenkin ja sitä korostaa vielä entisestään vaalea, pitkä, laineikas tukka, jota varsinkin kadehdin. Taivaansiniset silmät kruunaavat tämän elovena-tytön. Ei, elovena-naisen.

Helena oli eronnut ennen kuin tapasimme ensimmäisen kerran. Hänellä on talouspuolen koulutus, sillä alalla hän on töissäkin. Hän on meistä se, luonnollisesti, joka ymmärtää parhaiten raha-asioita. Koska hän on perehtynyt myös kaikenlaisiin vero- ja lakijuttuihin, hänestä oli suuri apu siinä vaiheessa kun minä tempoilin sen kanssa, mitä teen kaikelle sille mitä isältä ja Jarnolta jäi minulle.

Helena on myös ainoa meistä, jolla on aktiivinen seuranhaku päällä, ainakin osan ajasta. Välillä hän pitää kuukausien mittaisia Tinder-lakkoja kun alkaa kuulemma vain tympäistä. En yhtään ihmettele, kun kuuntelen hänen kertomuksiaan erilaisista löydöistä ja muista tapauksista mitä tulee vastaan. Puhumme näistä yleensä kahdestaan, Helena sanoo aina ettei viitsi näitä puhua Tuomon ja Kimmon seurassa, koska heidän ei ihan välttämättä tarvitse tietää millaisia kurpoja osa miehistä on. Minä taas ajattelen hiljaa mielessäni, että taisi Jarno jäädä minulle viimeiseksi jos ei Helenallakaan tuon parempi tuuri ole. Toisaalta Helena ehkä kärsii tässä suhteessa ulkonäöstään. Hyvännäköinen, naisellinen blondi, bimbonahan sitä moni mies pitää ja yllättyy (eikä välttämättä aina positiivisesti) kun huomaa että Helena onkin älykäs ja terävä tapaus eikä erityisesti pyri peittelemään sitä.

Tuomo on porukan nuorin, 5 vuotta minua nuorempi, kun taas Kimmo, minä ja Elina olemme syntyneet peräkkäisinä vuosina, tässä järjestyksessä. Kolmenkympin tällä puolella kaikki jo olemme. Tuomo on kotoisin Hyvinkäältä, hänen vanhempansa asuvat siellä edelleen ja Tuomo käy siellä usein, varsinkin metsästysaikaan. Välillä mekin saamme tuliaisiksi valikoituja hirven- tai peuranpalasia, itse ammuttuja toki. Tuomo on myös porukan olutharrastaja, Helena keskittyy enemmän viineihin, Kimmo juo kaikkea, mutta vain vähän ja harvakseltaan, ja minä olen nirso.

Tuomon ulkonäköä on vaikea kuvailla, hän on jotenkin niin… tavallinen. Keskipituinen, keskikokoinen, vähän mahaa. Maantienväriset lyhyet hiukset, harmaat silmät, silmälasit, leukaparta. Kasvoissa ei ole hirveästi mitään muistamisen arvoista, eivät ne nyt rumat ole mutteivät erityisen komeatkaan.

Isossa porukassa Tuomo on helposti hiljainen, mutta tutussa laumassa hänestä kuoriutuu mainio seuramies. Hän on hauska tyyppi, hänellä on sana hallussa ja välillä hänen sanavalintansa naurattavat enemmän kuin itse asia. Hän ei kuitenkaan ole mikään perinteinen porukan pelle vaan tarvittaessa hyvin empaattinen kuuntelija, joka useimpien miesten tapaan ei tarjoa ratkaisuja, jos niitä ei suoraan kysytä. Minusta on jonkinasteinen ihme, ettei Tuomolla ole sutinaa naisrintamalla, ei sitten niin minkäänlaista. Ujo nörtti, on Tuomo joskus kuitannut tilanteensa. Ehkä sitten niin.

Jos Helena on meidän nelikon majakka, pisin ainakin ja vaalein, niin Kimmo on se perävaunu. Hän on lyhyt, minuakin lyhyempi, ehkä juuri nipin napin 170-senttinen, ja pyöreä, varsinkin mahaa on kertynyt. Kasvot ovat mielenkiintoiset. Niitä voisi sanoa komeiksikin, mutta toisaalta niissä on kyllä jotain mitä minä kutsuisin hienopiirteisyydeksi tai ehkä jopa naisellisuudeksi. En ole koskaan päässyt oikein selville, mikä niissä kasvoissa on niin ristiriitaista (positiivisessa mielessä ristiriitaista, tarkennettakoon), vaikka muuten olenkin tällainen ihmisten tarkkailija, analysoija ja lajittelija. No, ainakin Kimmolla on persoonallinen nenä, hieman kyömy, mutta silti siro, ei iso. Ja niin ruskeat silmät, että niitä välillä jää tuijottamaan vaikkei olisi todellakaan tarkoitus.

Kimmon intohimona on atk-säädön lisäksi valokuvaus ja musiikki. Hän onkii aina selville tulevat keikat ja julkaistut levyt, linkkailee YouTubesta kiinnostavia artisteja ja tietää varsinkin marginaalimusiikkiin keskittyneet radiokanavat ja -ohjelmat. Musiikki on kyllä yksi yhdistävä tekijä, vaikka kaikkien meidän musiikkimaku on vähän erilainen. Tuomo kuuntelee eniten raskasta. Helena on poppiin ja jazziin kallellaan, mutta heidän yhteinen fanituksen kohteensa on Husky Rescue. Kimmo on hyvin pitkälle kaikkiruokainen. Minulle uppoaa parhaiten erilainen konemusiikki ja tekno sekä klassinen. Klassistahan minä pääasiassa olen soittanut pianolla. Helenakin soittaa pianoa, mutta keskittyy enemmän kevyempään musiikkiin ja jazziin.

Valokuvausta Kimmo on harrastanut ties kuinka kauan, sekä itsekseen että harrasteryhmissä. Senkin suhteen hän on kaikkiruokainen, häntä kiinnostavat pienet yksityiskohdat, laajat kokonaisuudet, maisemat, taivas, kuu ja tähdet, ihmiset, eläimet, asetelmat, luonto, rakennukset, jos vaikka minkälaiset kokeilut. Kimmon takia me muutkin kuljemme tätä nykyä silmät auki: olisiko tässä kiva maisema, tuossa mielenkiintoinen rakennus, täällä syrjäinen pieni museo, josta voisi saada kiinnostavia kuvia. Vinkit ovat kuulemma aina tervetulleita.

Jarno harrasti valokuvaamista myös, ei kuitenkaan niin määrätietoisesti ja säännöllisesti kuin Kimmo. Jarno kuvasi minua mielellään ja totuin olemaan kameran edessä, vaikken minä mikään malli ollut. Herran pieksut, kaukana siitä. Joka tapauksessa en jännitä enkä pönötä enkä edes perisuomalaiseen tapaan vastustele kuvattavana olemista. Jossain vaiheessa päädyin Kimmonkin malliksi ja vuosien mittaan olen poseerannut hänelle mitä erilaisimmissa kuvissa. Jarno ei juuri ohjannut minua, hän pyrki kuvaamaan vähän jopa salaa. Kimmo puolestaan ohjaa välillä hyvinkin tarkasti ja käyttää tarvittaessa erilaista rekvisiittaa. Suosikkirekvisiitta on tietenkin Salieri, tosin sitä sekä Kimmo että Jarno ovat kuvanneet kyllä ihan ilman minuakin.

Mikään näistä mainituista seikoista ei suoraan kuitenkaan selitä sitä, miksi meistä on tullut niinkin läheisiä ystäviä kuin olemme. Ehkä se on vain jonkinlaista ystävyyden kemiaa, jokin vain klikkasi. Tietenkin tämä minun tragediani on sitonut meitä vielä läheisemmiksi vaikka olimme kyllä hyviä ystäviä jo sitä ennen. Minulle oli täysin itsestäänselvää, että kerron Jarnon diagnoosin ja ennusteen ensimmäisenä juuri meidän neljän viestikanavalle. Se kertonee ehkä jotakin.

Joku voisi kuvitella, että olen kovinkin yksinäinen. Ei sisaruksia, puoliso kuollut, isä kuollut, äiti Australiassa asti. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Onneksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tosi kiva tarina!. Teki alunperin mieli käyttää sellaisia adjektiiveja kuin kaunis tai liikuttava, ehkä pientä liioittelua mutta jotain sinne päin kuitenkin. Kiitos on aina hieno asia, varsinkin kun se tulee aiheesta. Kahville ja syömään kutsumisen voi tehdä muuten vain, pelkkää hyvää hyvyyttään, mutta se että sanoo kiitos ja kertoo että mistä kiittää, sitä ei voi käsittää väärin.
Ja sitten vielä ihmettelet että miten Sonja on uskaltanut uskoa Salierinsa Outin käsiin! 😀

[Sonja T.Valvoja]

A. Eikö sitä pihattoa nyt saisi rakennettua muuten kuin pakkotyövoimalla? (koska sehän on looginen rangastus)
B. Mitä vikaa on jouluvaloissa?
😀

[Sonja T.Valvoja]

Ei tainnut Heli tietää, että se saa oman fanikerhon kun antaa kerran ratsastaa hevosellaan! Tämä on kivasti kerrottu kuitenkin Inarin näkökulmasta, hyvin erilainen tarina jos Eira itse olisi hehkuttanut Heliä ja Inkaa. Plus että itsellä on kokemusta puheripulisesta nuoremmasta siskosta, jotenkin hyvin samaistuttavaa. Ja tuo Hellon kommentti kihlauksesta…! Kaiken kaikkiaan tästä tekstistä tuli hyvä mieli, kun lopussa Inari lähtee Eiran innoittamana toteuttamaan omia unelmiaan. Kuinka Heli olisi voinut arvata millaisen ketjureaktion tuuppasi liikkeelle.

[Sonja T.Valvoja]

Hyvänen aika, onko Sonjalla muka vaihtoehtoja 😀 Itsepähän se sinne matkalle lähti, niin pitää jonkun huolehtia hevosesta sillä aikaa. Ei siinä passaa kauhean mustasukkainen ja/tai panikoiva olla. Ja eiköhän Sonja ja Outi ole sen verran tallilla törmäilleet että hyvillä mielin uskalsi jättää Salierin Outin käsiin. Sonja luottaa ihmisten täyspäisyyteen.

[Sonja T.Valvoja]

Minun mielestä kyllä yksi piste on ihan ansaittu tuosta Jerusalemin pesemis-kohdasta, koska minäkin nauroin. Se Jerusalemin edellinen pesutarina on toistaiseksi ehkä hauskin teksti täällä, se on aivan hillitön.

Ja Noalle onnittelut työpaikasta! Ei ihme että hymyilyttää, on työpaikka ja kohta myös pihatto.

[Sonja T.Valvoja]

Minusta on tosi kiva kun Noa ottaa jonkinlaista isähahmon roolia noiden teinien suhteen. Santun kanssa nyt tietysti, mutta nähtävästi myös muiden, tässä Eiran. Noa tuntuu olevan myös sosiaalisesti tarkkanäköinen, ei kaikille olisi tullut mieleen pyytää Eiralta että hei, ottakaas tää uus tulokas mukaan leikkeihin. Ja sitten jotenkin kauhean inhimillistä että samalla Noa on niin… epätäydellinen. Pitäisi liikuttaa hevostaan enemmän, ei ole saanut aikaiseksi kysyä jeesiä valjastamisen suhteen, haluaisi kietoa kätensä Nellyn harteille – ihan ystävänä vaan, juu.

Muuten, minulla on paha kutina tästä NN-kuviosta.

[Sonja T.Valvoja]

Perkele – pardon my French mutten ole nähnyt että kiroilua olisi täällä erikseen kielletty, ainakaan vähäisissä määrin – että minä en sitten keksinyt tuota matkablogi-ideaa vaikka ihan itse roikutin sitä oman nenäni edessä. Siis TIETENKIN Sonjalla on matkablogi ja tietenkin se on jakanut sen myös Hopiavuoren porukalle. Se on kyllä vähän kuiva blogi koska siihen ei tule kuvia, koska minä en osaa piirtää (uskokaa pois, yritin tehdä piirros-postikorttia Hopiavuoreen, mutta ei… ei), vaikka oikeasti siinä tietenkin olisi valokuviakin. Kiitos Outi, varastan ideasi täysimääräisenä.

[Sonja T.Valvoja]

Äh. Sonja tuli Hopiavuoreen juuri sen takia ettei minun tarvitsisi hajottaa tekstejä monelle eri alustalle julkaistakseni niitä. Koska täällä oli spin-offit, jotka eivät liity talliin tai hevosiin, niinkuin nyt tämä matkapäiväkirja. Ja Sonjalla on tosiaan elämää tallin ulkopuolella, koska hän on paluumuuttaja. Kaikki ei liity Hopiavuoreen tai sen hahmoihin ja luulin tosiaan että se olisi ok nimenomaan täällä spinnareissa vaikkei sitä kukaan tosiaan ole tainnut näin selvästi tehdä aiemmin.

Tietenkin tällä matkalla tulee tapahtumaan asioita, jotka vaikuttavat myöhempään, vähän myös talliasioihin. Varmaan arvasitkin sen, ei tätä nyt ihan huvin vuoksi ole tarinaan keksitty. Jos nyt lopetan ja jatkan vasta loman päätyttyä, tarinasta puuttuu palasia. Tiedän että kolmen viikon lomamatka ulkomailla ei ole se fiksuin veto yhteisön kannalta, itse asiassa päinvastoin, ymmärrän sen toki. Ehkä sen olisi voinut hoitaa toisella tavalla. Ehkä voisin miettiä uuden tarinan mutta tässä on nyt vähän liian isoista kaarista kyse. Ehkä voisin siirtää matkastoorit vaikka blogiin (sehän olisi teknisesti ottaen valmiina, laiska teki Salierin sivut bloggeriin kun ei muuta jaksanut), mutta se menisi taas siihen että pitäisi päivittää kahta paikkaa (laiska ei jaksa ja muiden pitäisi sitten jaksaa käydä siellä jos taustat kiinnostavat). Ja joo, ehkä oli virhe alunperinkin tuoda Sonja Hopiavuoreen, mutta kun tämä oli niin kiva paikka.

Jätän nyt tämän matkapäiväkirjan kuitenkin tältä erää tähän tai julkaisen siitä joitain osia vaikka blogissa tai jossain. Katsotaan sitten parin viikon päästä mitä keksitään kun Sonja palaa takaisin. On minulla suunnitelmia jo senkin varalle, Santtu ainakin vaikuttaisi sopivalta ”uhrilta” kun Fifikin on Salierin karsinanaapuri ja tietysti tämä Hopiavuoren naisporukka keksii mitä vain ja niin päin pois. Se yhteisöllisyys on haaste minulle, tiedän ja tunnustan, mutta sitä voi treenata (ja joo, tämä matka tähän väliin ei tosiaankaan ollut se fiksuin veto muttei sille nyt voi mitään).

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello! Onneksi, onneksi Sonja ei ollut mukana, se olisi varmaan pudonnut satulasta tuollaisten suorien kysymysten ja ehdotusten takia. Ketähän Hello olisi edes tarjonnut ja mitä Sonja olisi vastannut… Toisaalta tietääkö Hello edes Sonjan historiaa, onko juorut kulkeneet. Hello kuitenkin olisi varmaan juuri se tyyppi, joka kuittaisi asian nopeasti ja sitä Sonja kaipailee jo vähän.
Salieri on valmiiksi jo vähän pilalle lellitty, sen myönnän, mutta onneksi Outi ymmärtää lelliä sitä näemmä vielä vähän lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Tiitus vei jalat suusta: ei tällaista saa kirjoittaa! Pitää olla aurinkoa ja kukkasia eikä mitään kurjaa eikä kuolemaa… no, wait… Voi Inaria, tuli niin surku tätä tekstiä lukiessa. Ja Sanni tarttis vähän kurinpidollisia toimenpiteitä, mutta se nyt ei ole mikään uusi asia.

[Sonja T.Valvoja]

Kiva lukea vertailuja Salierin ja Jussin välillä. Eiköhän Outi tule oikein hyvin toimeen Salierin kanssa, taitaa Jussi näistä olla se haastavampi tapaus lopulta.

[Julkaisija]

Viestit