[Sonja T.Valvoja]

(18.10. tapahtunutta)

Nelly yhytti minut tallinpihalla juuri kun olin lähdössä.
– Hei, Sonja! Hei, oota vähän. Mitä sille Salierille on tapahtunut?
– Mitä?!
– Nii, Eetu sanoi että sille on jotain tapahtunut, joku vahinko.
– No jo nyt on helvetti… Anteeks kielenkäyttö. Joo, tosi vahinko. Se oli päässyt Eetulta irti ja tahrinut häntänsä maaliin. Mä lyhensin sitä häntää että sain maalit pois eikä sitä kukaan edes huomaa.
– Täh? Ku Eetu puhu että hän alentaa tän kuun tallivuokraa sulta kun töppäili Salierin kanssa.

Tuijotin Nellyä hetken aikaa epäuskoisena. Nelly katsoi suoraan takaisin. Olinko minä todellakin antanut itsestäni niin kontrollifriikin kuvan, että Eetu pelkäsi minun häipyvän, koska rakas täydellinen kultamuruni oli vahingossa päässyt irti tallinpihalla? Vai oliko se vain Eetun välillä ylimitoitettua tunnollisuutta ja siitä aiheutunutta häpeää?
– Ei se voi olla tosissaan, sanoin.
– No kyllä se niin sanoi. Mut eihän siinä ole mitään järkeä, jos ei tuon ihmeempää oo käynyt.
– Ei olekaan. Ja ei se nyt ole mikään maailman kauhistus jos Salieri pääsee irti, mä oon sanonut ennenkin että se on välillä vähän turhan draamaruuna, todennäköisesti sillä vaan oli karsinapäivän jälkeen hullua päässä ja Eetu ei osannut varoa. Ei sitä kukaan osaa, kun se yleensä on niinku herran enkeli.

Naurahdin vähän ja jatkoin:
– Mut Eetu kyllä onnistui säikäyttämään miltei hengiltä kun se soitti ja selitti jotain että Salieri on karannut ja käynyt vahinko eikä se sitten osannut oikein puhelimeen sanoa sen tarkemmin millainen vahinko. Mä luulin että vähintään jalka poikki tai jotain.
– Ei kai se nyt sellaista mennyt sanomaan puhelimessa? Nelly kysyi äimistyneenä.
– Kyllä. Sit kun tallilla selvisi että mikä se varsinainen vahinko oli, niin mua nauratti ihan hillittömästi mutten mä kehdannut Eetun tai Noan nähden nauraa, kun ne oli niin surkean näköisiä.
– Noa? Oliks Noallakin jotakin tekemistä tässä?
– Se oli ollut just maalaamassa jotakin lautoja siinä, se otti Salierin kiinni ja vissiin kai siinä sitten Salierin häntä oli osunut johonkin maalattuun lautaan. Eikä sitä maalia oikeasti ollut edes paljon niissä jouhissa, Eetu liioittelee nyt kyllä raskaalla kädellä.

Nelly oli naureskellut Salieri-paran hännälle, mutta vakavoitui taas.
– Niin se kyllä tekee, semmonen se on.
– Sen pitäisi oppia vähän hölläämään, sanoin tarkoittavasti. – Ei toi nyt ole mikään maailmanloppu, mutta Eetulle nähtävästi on.
– Se vaatii itteltään vähän liikaa. Toisaalta, ymmärtäähän sen, isot velat tästä tallista kuitenkin ja sen takia sitten koko elämä pyörii tän ympärillä.

Jokin Nellyn äänessä tai äänensävyssä tai sanavalinnassa tai jossain antoi vihjeen epävarmuudesta. Oliko tuo siis koko totuus vai oliko Eetulla muita luurankoja kaapissa? Vai oliko kyse Nellystä itsestään, halusiko hän että koko elämä pyöri vain Hopiavuoressa? No, Nellyn elämä tietysti ei niin tiiviisti ollut pelkästään täällä, mutta Eetun kyllä. Parisuhde yrittäjän kanssa ei aina ollut sieltä helpoimmasta päästä, tiesin sen hyvin omasta kokemuksestani. Muille näkyi helposti vain se edustusvaimoilu, eivät ne yksinäiset päivät ja illat ja firman asioiden hautominen mielessä silloinkin kun olisi voinut ja pitänyt rentoutua.

Sonja, Sonja, toruin itseäni. Taas olet tonkimassa rivivälejä, joita ei ehkä ole olemassa ja jotka eivät kuulu sinulle, vaikka olisivatkin olemassa.

– No, jos se tulee mulle sanomaan jotakin tallivuokran alennuksesta, niin sanon sille etten suostu. Jos se sulle puhuu siitä vielä, niin voit kertoa multa terveisiä että unohtaa koko jutun.
– Joo, voin sanoa. En tiiä onko siitä paljon apua, mutta ei tässä muutakaan voi.

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuo nyt vain oli liian houkutteleva koukku.

Eetu seisoi edessäni niin häpeissään, niin häpeissään.
– Anteeksi, moon ihan kauhian pahoollani. Mä en tiärä mitä tää Salieri sillai eres säikähti ja multa pääs riimunnaru käreest ku… Eetun ääni murtui. Hyvä ettei itkua niellyt, ei varmaan kyllä ollut kaukana.
– Minen tiärä miten mää nii saatoin hutalehtaa, hän jatkoi kun sai taas ääntään kuuluville.

Noa seisoi Eetun vieressä päätään riiputtaen, vaikken minä ollut sanonut edes mitään. Eetu piteli Salieria heidän välissään. Tragedian syy Salierin häntä.

– Olin just maalaamassa niitä räystäisiin tulevia lautoja siinä, Noa selitti kun Eetu ei saanut sanaa suustaan. – Kuultiin Eetun huuto kun Salieri laukkasi tossa tai oikeastaan ravasi jo siinä kohden. Otin sen kiinni enkä tajunnut että siinä oli se just maalattu lauta, mihin se heilautti häntänsä…

Olin ollut juuri ajamassa kohti Hopiavuorta, kääntynyt jo vanhan tien risteyksestä kun Eetu oli soittanut henki kurkussa. Hän sopersi jotakin epäselvää Salierin karkaamisesta ja vahingosta. Ilkeä kylmä tunne valahti läpi koko vartaloni kun kuulin tämän. Yritin tentata Eetulta tarkempaa tietoa siitä mitä oli sattunut, selvittäisiinkö eläinlääkärillä vai pitikö varautua pahimpaan, ja oliko joku muukin loukkaantunut kuin vain Salieri. En saanut juuri mitään järkevää Eetusta irti, ilmeisesti akuuttia hengenhätää ei kuitenkaan ollut, joten sanoin hänelle että odottaa pari minuuttia, olen tallilla ihan muutaman minuutin kuluttua. Lopetin puhelun vaikka käteni tärisivät niin etten ollut osua puhelimen ruutuun. Painoin kaasua, nyt oli kenenkään parasta olla tulematta tielle.

Tässä sitä nyt oltiin. Salieri oli täysin vahingoittumaton, sillä vain oli punaista maalia hännässä.

Mikäli ymmärsin Eetun hyvin sekavasta selonteosta pääkohdat, hän oli ottanut Salierin karsinasta viedäkseen sen tarhaan. Riimussa ja riimunnarussa, kuten aivan tavallista. Salieri oli ollut edellisen päivän vähemmällä tarhauksella ja ratsastamatta, koska sillä oli ollut jaloissa vähän turvotusta. Niinpä se oli vähän turhan innoissaan päästessään ulos. Tallin ovella se oli koheltanut itsensä irti ja juossut kohti pihattoa, jossa Noa oli ollut juuri maalaamassa lautoja punaisella maalilla. Noa oli saanut Salierin kiinni, mutta se ruunanretale oli ehtinyt tuhria häntänsä maaliin.

Minä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Eetu näytti siltä kuin Salierista eroon päästyään hän kaivaisi itselleen kuopan takapihalle ja menisi sinne loppuiäkseen häpeämään. Noa puolestaan imitoi uskottavasti koulupoikaa, joka on ruokalassa heittänyt tyttöjä lihapullilla ja opettaja on nähnyt sen. Minua alkoi naurattaa kun olin toipunut säikähdyksestäni, mutta yritin mitenkuten pitää naamani peruslukemilla. Nämä sankarit eivät ehkä kestäisi nyt naurua.

– Tota… aaa… kuule, lepo nyt vaan. Eihän tässä nyt mitään varsinaista vahinkoa ole tapahtunut. Ei oo jalka poikki keltään tai mitään. Tai siis Noalta on mutta se ei liity tähän mitenkään.
– Nii mutta kun tua häntä on niin ruman näköönen, Eetu mutisi. – Eikä tua maali lähäre irti ku tärpätillä ja silloonki pitääs jokaane tahriintunnu jouhi putsata eriksehen, soon semmosta tököttiä tua maali. Kyllä mää sen putsaan iliman muuta, mutta aikaa siihen menee.

Katselin sitä häntää vähän aikaa. Punaista maalia oli enimmäkseen vain jouhien päissä, joten tästä selvittäisiin saksilla. Leikkaisin hännän vähän lyhyemmäksi ja enin maali olisi sillä pois. Pikkuisen maalia oli osunut ylemmäs, mutta ne todennäköisesti saisin leikattua siististi pois myös, niin ettei sitä huomaisi.

– Ei sitä nyt tärpätillä tarvitse alkaa putsata, mä leikkaan tuon hännän vähän lyhyemmäksi ja siistin loput.
– Jos siitä tulee liian lyhkäänen? Ja lovi jää tuahon toiselle puolen…
– Kärpäskausi on ohitse, joten mihin tää häntää edes tarttee eikä meillä oo mitään koulukisoja tai näyttelyitä tulossa, missä pitäisi olla tip-top. Eli ei tässä nyt oikeasti ole mitään kamalaa tapahtunut. Ota nyt ihan rauhallisesti vaan.
– Nii mutta ku molin niin köpelö, ei sillä tavoon saas päästä hevoone irti…
– Hei näitä sattuu, luuletsä ettei Salieri ole multa ikinä päässyt irti? Se osaa välillä yllättää, vaikka se muuten on niin kiltti ja fiksu. Ja eihän tässä nyt mitään korvaamatonta vahinkoa sattunut, kasvaahan noi jouhet.

Eetu yritti vielä mutista jotakin siitä miten huono tallinpitäjä hän oli, mutta lopetin sen heti alkuunsa. Noa oli saanut jo ryhtinsä takaisin ja passitin molemmat keittiöön kahville. Eetu antoi Salierin riimunnarun minulle ja lähti häntä koipien välissä kohti kotiaan. Vein sen mustan humoristin karsinaansa odottamaan kynimistä ja hain sakset varustearkustani. Hännästä tuli ihan hyvä, kuten olin arvellutkin, siitä ei edes huomannut että yhdessä kohdassa oli lyhyempiä jouhia. Halasin Salieria ja nauroin itsekseni.

[Sonja T.Valvoja]

Olin tallilta tullessani ajanut hetken mielijohteesta Otavaan. Ei minulla mitään asiaa ollut, kunhan istuisin vähän aikaa juttelemassa. Tämä oli maaseudun parhaita ja pahimpia puolia: kuka tahansa saattoi noin vain piipahtaa käymään. Kaupungissa piti aina kutsua ja sopia ja säätää, mutta toisaalta sai olla rauhassa.

Lapset ja koirat juoksivat vastaan ennen kuin ehdin saada takkia pois päältäni. Nelivuotias Sofia halusi välttämättä syliin, kolmasluokkalainen Lauri esitteli minulle värittämiään kuvia, olin tuonut hänelle värityskirjan tuliaisiksi Yhdysvalloista ja se tuntui olevan iso hitti.
– Kylläpä oot hienosti värittänyt tuon maiseman. Se oli ihan just tuonnäköinen.
– Joo! Vaari näytti netistä kuvia, nii osaasin värittää oikeen, Lauri toimitti.
– Mä piirsin piisanin iha ite, sanoi Sofia. Laskin tytön alas että hän pääsi hakemaan piirrustustaan. Pitihän se tietenkin näyttää minulle.
– Nuo kersat ei muuta enää tiedäkään kuin biisonit ja kanjonit, naurahti Krista. – Niille saa kolme kertaa päivässä näyttää niitä sun valokuvias, ne haluaa aina nähdä ne uuestaan.

– Mitäs tänne muuta kuuluu? kysyin kun Krista oli hätistellyt lapset omiin leikkeihinsä edes vähäksi aikaa. Koirat näkivät tilaisuutensa tulleen ja parkkeerasivat jalkoihini rapsuteltaviksi.
– Eihän tänne mitään niin erikoosta, Markus tuumasi. – Alakaa olla tämän syksyn kynnöt tehtynä. Firmassa on taas rekrytoonti päällä, pitääs saara ainakin yksi kaivurikuski lisää, mieluummin kaksi.
– Kiirettä pitää niin?
– Kysy vaan. Ei kyllä ole mistään laskukauresta havaantoa, asiakkaille täytyy jo eioota myyrä kun ei vaan ole tarpeeksi miehiä tekemähän vaikka itsekin istuisi kaikki yöt koneen hytissä. Ja Kristallakin on ollut tässä kiirehiä.

– Mites hirvikausi on lähteny käyntiin? kysyin Markukselta.
– Moo ehtinyt mettälle vielä, mutta olivat tuossa viikonloppuna ampuneet kasipiikkisen sonnin tuonne meirän takapelloolle. Siitä tulikin mieleen, että kiinnostaasko sua mettästys, lähtisit seuraan? Alakaa niin ukkoontua tuo hirviporukka, ettei niillä ole kohta asiaa sen paremmin aseen vartehen kuin ajomieheksikään.
– Eiks sinne ole uusia jäseniä saatu? Tehän puhuitte Riston kanssa jo muutama vuosi sitten että jäsenyyden ehtoja on löysätty ja muutenkin alettu enemmän pitää seuraa tapetilla että jos ihmiset kiinnostuis.
– No onhan siellä uusia jäseniä. Useampikin. Niinkuin nyt esimerkiksi Kyrönperän Martin uusi lonkkanivel ja Ahosen isännän molemmat polvet. Ei vaan, kyllä sinne uusiakin on tullut, naisiakin muutama, mutta monet näistä on kiinnostuneet enemmän linnustuksesta ja peuroistakin, jos niitä enempi olisi. Koiraharrastajia monet on ja niillä on sitten spanielia ja noutajaa ja semmosia, niin ei niistä hirvimettälle juuri ole.
– Eihän se, kyllä sitä vois joskus lähteäkin. Ampumista kyllä pitäis treenata ennen kuin passiin lähtee. Ja mähän oon jo seuran jäsen, enhän mä muuten olis saanut lupia siihen isän kivääriin, seurajäsenyys riitti näemmä todistamaan harrastuneisuutta, vaikken rehellisesti sanoen ole ampunut aikoihin sillä tai millään muullakaan.
– Niinpä joo, enhän mä muistanutkaan. No mutta sitten ei tarvitse paperitöitä tehrä eres että pääset passiinkin. Sehän muuten se Helmipuron likkakin käy isänsä kanssa hirvimettällä, eikös sillä ole hevonen kans siellä Hopiavuoressa.
– Jaa Inari vai?
– Ei kun se nuorempi.
– Eira?
– Nii.
– Käykö se hirvimetsällä?
– Joo joo, viime vuonna se vissiin ainakin yhren kaatoi, en tierä oliko eres eka sille.

Olin vähän aikaa hiljaa. Vaikea kuvitella Eiraa kivääri selässä kulkemassa pitkin metsiä. Toisaalta olin kyllä itse ollut samanikäisenä aivan samanlainen, kulkenut miesten kanssa metsällä. Olin ollut kai neljäntoista kun olin ampunut ensimmäisen hirveni, se oli ollut suuri, vanha hirvilehmä.

Lupasin Markukselle harkita metsälle lähtöä, mutta enempää emme ehtineet jutella kun lapset tulivat mankumaan että lukisin heille satukirjaa ja tottahan se piti mennä. Käteeni iskettiin taas mörökölli-kirja, sen tarinoita voi kuulemma lukea monta kertaa.

[Sonja T.Valvoja]

Nellyn silmien alla
Nelly oli luvannut pitää tänään valmennustunnin, kun se sopi hänen aikatauluihinsa ja minä taas sain rukata omaa päiväohjelmaani melko vapaasti vaikka olinkin palannut taas sorvin ääreen. Kolmen viikon ratsastustauon jälkeen olin käynyt pari kertaa maastossa ja kerran kentällä höntsäilemässä, joten olin todennäköisesti päässyt aivan hunningolle. Jännitti rahtusen verran nousta selkään ja ratsastaa Nellyn silmien alle. Itselleen pystyi perustelemaan kaikenlaisen laiskottelun ja leväperäisyyden, mutta Nellylle ei.

Ja sieltä se tuli:
– Kuule toi sun istuntasi kaipais nyt vähän huomiota, Nelly aloitti. Teki mieli irvistää, olin NIIN arvannut tämän.
– Ensinnäkin katse ylös sinne korvien väliin, ei ne etujalat ole kiinnostavat. Olkapäät rennoiksi, kädet alas ja nyrkit pystyyn.
– Ratsasta sitten tänne keskelle, katotaan vähän aikaa paikallaan tota asentoa. Sä nimittäin istut vinossa siellä. Pitäis löytää ne istuinluut sieltä kankuista ja jakaa paino niille tasan. Vaikka turhaan mä selitän, sä tiedät nämä itsekin. Kantapäät vielä alas ja sit käyntiä.

Tähän sai taas keskittyä ihan tosissaan. Miten sitä aina taantuukin ihan perunasäkin tasolle kun on vähän aikaa ratsastamatta? Onneksi oli Nelly. Ja onneksi olin osannut vähän ennakoida tätä, olin ottanut mukaan juoksutuspiiskan ja liinan. Nelly oli katsonut minua vähän ihmeissään kun olin tullessani laskenut juoksutusvermeet katsomon kaiteelle. Olin vain todennut lakonisesti, että kyllä sinä kohta huomaat mihin niitä tarvitaan.

Nellyä nauratti vähän kun hän napsautti deltan kiinni Salierin kuolaimiin. Harvoin ratsastaja kuulemma näin hyvin tietää ne omat kipukohtansa. Vakuutin että tähänkin nimenomaiseen kipukohtaan oli tullut törmättyä pää edellä erinnäisiä kertoja ja nyt ei tarvinnut lähteä hakemaan juoksutuskamoja tallilta asti. Sain käskyn jättää ohjat kaulalle ensin ja keskittyä ihan pelkästään rentouteen, istuntaan ja jalkoihin. Salieri siirtyi Nellyn komennosta letkeään käyntiin ja venytti kaulaansa alas.

Kun asento alkoi ravissakin pysyä jotenkin kasassa, Nelly käski nostamaan jalustimet kaulalle. Mokomakin sadisti. Ensin tuntui etten pysy edes satulassa ja toivoin että olisin hankkinut ne extra-hyper-grip-paikkaiset ratsastushousut, jotka taannoin näin jossain verkkokaupassa, ja pikaliimaa. Mutta aika nopsasti se alkoi kuitenkin sujua, ensin käynnissä ja sitten ravissakin. Nellyltä sateli ohjeita ja vinkkejä, lopulta myös kehuja. Lopulta sain ohjat ja jalustimet takaisin ja Nelly irrotti liinan. Sain käskyn nostaa laukan. Salierin pienet ilopukit olivat tipauttaa minut kyydistä, mutta sain räpiköityä itseni takaisin tasapainoon. Olisihan minun pitänyt muistaa…

Lähes koko tunti olikin mennyt näissä istumaharjoituksissa, joten laukkasimme muutaman kierroksen molempiin suuntiin matalassa muodossa ja rentoina. Istunta tuntui itsestäkin jo huomattavasti toisenlaiselta kuin mitä se oli tunti sitten ollut. Tunti päättyi kiitoksiin ja kehuihin, ja minä lähdin vielä jäähdyttelemään Salieria lyhyesti pihalle. Salieri ei ollut sanottavasti edes hionnut, minä sen sijaan olin kokolailla puhki.

[Sonja T.Valvoja]

(miun piti eka lähteä Salierin kanssa maastoon mutta ajattelin että miksi mennä yksin ja siitä se ajatus sitten lähti…)

Naismaasto
Tulin alkuiltapäivästä tallille, koska olimme sopineet pienestä maastoretkestä muutaman muun kanssa. Keli ei ollut ehkä se hehkein, silloin tällöin ropsautti pienen kuuron, mutta tunnettu tosiasia oli että Suomessa ei kannattanut kauheasti ronklata sään kanssa. Se oli mikä se oli ja sillä hyvä.

Tallinpihassa pyöri melkoinen häröpallo ratsuja ja ratsastajia. Oli Nelly ja Cozmina, Outi ja Jussi, Katya lämmitteli Pasia kentällä, sanoi että parempi yrittää saada se jotenkin kuulolle tallin pihassa kuin todeta kesken maastolenkin että jarruja ei nyt tänään sitten löytynytkään. Heli ja Inka olivat mukana myös, samoin Jilla ja Ketku. Miesväkeä ei näkynyt missään. Eetulla oli tietenkin kädet täynnä töitä tallin kanssa, Tiituksella taisi olla vapaata, Noa oli töissä, kai ja kellään ei ollut Hellosta mitään havaintoa.

– Se on varmaan ostamassa lisää jouluvaloja, joku heitti kun lähdimme pihasta.
– Kausivaloja! Ne on kausivaloja.
– Ei kuule, kyllä se on nyt jo varmasti ostamassa joulukoristeita. Kun Eetu kääntää selkänsä ni heinien seasta löytyy ihan varmasti pieni seimi.
– Ja pakastimesta kilo piparitaikinaa.

Kaikki olivat iloisia ja hyväntuulisia. Välillä siihen ei tarvittu sen kummempaa kuin maastolenkki syksyisessä säässä ja se, että nyt juuri ei satanut. Kylmä kyllä oli muuten, vaikka lämpöasteet olivatkin lähempänä kymmentä kuin nollaa eikä tuullut juurikaan. Minä olin kaivanut kevyen toppatakin jo päälleni, toisaalta alkuviikosta Vegasissa oli oltu vielä lähellä hellelukemia. Paluu sieltä Suomen lokakuuhun oli kylmä ja nihkeä.

– Ai että, olisi ihana päästä jonnekin lämpimään talveksi, huokasi Katya kun mainitsin tästä.
– No älä!
– Mä tykkään kyllä talvesta, mutta en tästä 4 kuukautta kestävästä marraskuusta. Sais olla lunta ja pakkasta ja nättiä.
– Tää on kyllä tympeä vuodenaika, pimeää, märkää ja kuraa muniin asti.
– Ei sulla mitään munia ole.
– Puhuinkin Ketkusta! Sen muniin asti.
– Niin kauan kuin teidän hevoset eivät ole kimoja, niin ei teillä pitäisi olla mitään valittamista, mutisi Nelly lumenvalkoisen Cozminansa selässä.

Hevoset olivat kaikki virkkuja ja innoissaan, paitsi ehkä Ketku, joka näytti siltä että sitä närästi, mutta se näytti siltä aina, ainakin minun mielestäni. Katya sai pidellä Pasia kun lähestyimme laukkasuoraa, koska muuten se olisi kadonnut horisonttiin siltä seisomalta. Pasin intoilu tarttui Salieriinkin, joka muuten oli niin järkevä ja rauhallinen. Vaikka ei se mikään uusi asia ollut, että isossa porukassa ja varsinkin maastossa Salieri oli tavanomaista virkumpi. Vai olisikohan se unohtanut sen, että minuakin piti totella kun olin ollut niin kauan pois.

– Ai että kun olisi kunnon pesukarsina, joku haikaisi.
– Se olisi kyllä tosi kiva juttu. Tuossa suulin päässä voi tulla talvella vähän vilu.
– Niin ja sit kun se vesi jäätyy siihen maahan pakkasella niin meillä on ikioma jäätikkö.
– Ja sit kun se ei jäädy, niin meillä on ikioma mutalätäkkö.
– Saisikohan siitä ruoka- ja varustehuoneesta jotenkin rempattua pesupaikan? Kun sinnehän tulee vesi ja viemäri. Jos ruuat ja varusteet vois siirtää vintille vaikka kun siellä on se tallitupa jota kukaan ei koskaan käytä. Mä en oo tainnut edes käydä siellä, tunnustin.
– Tai sitten ne heinät siirtäisi johonkin muualle siitä viereisestä karsinasta ja vetäisi vesihanan sinne puolelle.
– Jumankeuta, Eetu nirhaa meidät jos me mennään sille tällaista ehdottamaan. Toinen on just saanut aluille pihatonrakennuksen ja sit kiittämättömät asiakkaat haluaakin pihaton sijaan pesukarsinan!
– Joo, ei ehkä parane mennä sanomaan…

Maastossa vierähti toista tuntia ja olimme koko sakki punaposkisia raikkaasta syysilmasta kun palasimme tallille. Hevoset olivat mahanalusiaan myöten ravassa ja pesupaikalle muodostui ensin jono ja sitten lätäkkö. Meitä nauratti salaa kun jokainen varmaan mietti hiljaa mielessään Eetu-paran ilmettä jos nyt menisimme haikailemaan pesukarsinan perään.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin kotona, osa 2
Lähdin kohti Eetun keittiötä kun olin saanut rapsuteltua Salieria tarpeeksi ja syötettyä sille banaanin. Olin ostanut eräästä reitin varrelle osuneesta varusteliikkeestä banaaninmakuisia makupaloja pienen pussillisen. Saa nähdä mitä Salieri tykkäisi niistä. Kaikkea muutakin pientä oli tarttunut matkaan: pintelit, otsapanta ja nahkariimu.

Talliporukalle olin ostanut lähinnä syötävää tuliaisiksi, niin kellekään ei jäisi mitään ylimääräistä tavaraa pyörimään nurkkiin. Oli paikallisia karkkeja, Hershey’siä ja Butterfingersejä, ja iso pussillinen Desert Tea -irtoteetä, jonka olin ostanut Grand Canyonilta. Tee oli maustettu joillain yrteillä ja hedelmillä, olin maistanut sitä itse paikan päällä ja ihastunut siihen sen verran että olin tuonut itsellenikin pussillisen. Toivottavasti se maistui myös täällä.

Outille olin halunnut tuoda jotain myös, kiitokseksi Salierin hoitamisesta, mutten keksinyt yhtään mitään järkevää. Lopulta pelastuksekseni koitui neuvokas myyjä viimeisessä hevostarvikeliikkeessä viimeisenä matkapäivänä. Hän kertoi, että heillä oli verkkokauppa ja he lähettivät ostoksia ympäri maailmaa, niin että miten olisi lahjakortti. Ehkä hieman tylsä ja persoonaton tuliainen, mutta saisipahan Outi ainakin hankittua jotain sellaista mitä tarvitsi.

Eetun keittiö oli samanlainen ja tuttu, mitä muutakaan. Siellä istui porukkaa juttelemassa kahvikupit käsissään. Tuliaiset otettiin iloisesti vastaan. Jokainen erikseen ja kaikki yhdessä pyysivät kertomaan matkasta, mutta sanoin kertovani enemmän joskus toiste. Nyt olin liian väsynyt, sisäinen kelloni oli sekaisin kuin sammakko separaattorissa enkä ollut vielä ehtinyt itse mutustella kaikkea mielessäni. Lupasin että voin näyttää kuviakin jos ihmisiä enemmänkin kiinnostaa kuulla. Nyt minun piti selvitä autolla kotiin nukahtamatta rattiin matkalla. Toisaalta 10 kilometriä oli niin mitätön matka verrattuna niihin reissun siirtymiin, että sen vaikka konttaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin kotona
Kaarsin autoni tallin pihaan niin vauhdikkaasti että renkaat ruopaisivat soraa. Nyt Sonja vähän rauhallisemmin, komensin itseäni, mutta huonolla menestyksellä. Etupenkillä oli kassi täynnä tuliaisia, mutten malttanut ottaa sitä mukaani, ensin pitäisi mennä tervehtimään Salieria.

Suuntasin tarhoille, koska arvelin Salierin olevan ulkona. Tallin pihalla oli menossa tavanomainen alkuillan vilinä. En silti pysähtynyt juttelemaan muiden kanssa, moikkasin vain astellessani lähes puolijuoksua tarhoja kohti banaani takintaskussa. Oikeassa olin: Salieri oli tarhassa, tällä kertaa yksikseen, missä lie Dips ollut. Tuttu musta pää nousi heinäkasasta kun kutsuin sitä jo kaukaa ja hädin tuskin maltoin olla pinkaisematta juoksuun.

Salieri painoi turpansa kämmentäni vasten kun ojensin käteni sille. Silittelin ja rapsuttelin sitä tarhan aidan ylitse, mutta avasin sitten portin ja pujahdin tarhaan. Halasin sen kaulaa ja painoin poskeni sileää karvaa vasten. Varoittamatta pari kyyneltä vierähti poskelle. Ei se kai ihme ollut, kun laskee yhteen kaiken: Salierin näkeminen, kotiinpaluu, matkaväsymys, kaikki omien asioiden sotkemiset ja tunnekuohut.

– No sehän on Sonja! Tervetuloa takaisin koti-Suomeen, kuului portilta. Pyyhkäisin vaivihkaa silmäni kuiviksi ja käännyin katsomaan. Siinä oli Noa ja Nelly. Tervehdin heitä samalla rapsutellen Salieria.
– Kuinkas matka meni? Nelly halusi tietää.
– Se meni oikein hyvin, mutta nyt on tosi kiva olla taas kotona. Ja Salieria oli tosissaan jo ikävä.
– Kiitos muuten kortista, sekin löysi perille, Noa sanoi.
– Mulla on vähän tuliaisia talliporukalle, odottavat vielä autossa kun piti tulla eka tervehtimään Salieria. Mitäs tänne muuta kuuluu?
– Kuten näkyy, niin Eetu on alkanut rakentaa pihattoa tohon.
– Niin ja jouluvalot! Ne tosin ei ole Eetun tekosia.
– Joo ei todellakaan. Sun olis pitänyt nähdä Eetun ilme kun se näki noi valot. Se oli käynyt vaan Seinäjoella ja Otsonmäen jouluvalomafia oli iskenyt sillä aikaa. Rikostutkinta on käynnissä.
– Mutta sulla on ainakin vedenpitävä alibi, sä et ollut edes samalla mantereella kun nää tuli!

Minua nauratti Otsonmäen jouluvalomafia. Hello se varmaan oli ollut. Ei silti, nuo Hopiavuoren jouluvalot olivat melkoisen vaatimaton ja pienimuotoinen esitys siihen verrattuna, mitä Jenkeissä oli jo näkynyt (kyllä, ekat jo syyskuun puolella). Siellä vasta valoinstallaatioita oli, värejä, vilkkuja ja kuvioita, ja kaikkea paljon. Parempi kai olla mainitsematta sitä ääneen täällä, ettei Hello saa ideoita. Mutta toisaalta, tähän aikaan vuodesta ei ollut liikaa valoa joten kaikki lisävalot olivat minusta tervetulleita. Vaikka sitten jouluvalot.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista, ma 7.10.
Tämä blogi ei tainnut olla mikään kauhean hyvä idea, koska en ole ehtinyt tänne paljon mitään kirjoitella. Ensinnäkään ei ole ollut ihan liikaa aikaa, tätäkin kirjoitan lentokentällä Los Angelesissa, kun odotamme jatkolentoa (joo, paras lentoyhteys tänään Las Vegasista Helsinkiin kulkee ei-niin-loogisesti Los Angelesin kautta). Toiseksi en tiedä mitä kirjoittaisin. Voisin tietenkin kuvailla minuutilleen tarkasti mitä kunakin päivänä olemme tehneet, mutta se nyt ei oikein ole… No, se olisi pelkkää mekaanista kuvailua vain, ei mitään sen kummempaa.

Sillä minä olen ihan nääntynyt! Olemme nähneet niin paljon hienoja maisemia ja asioita, että niihin alkaa melkein väsyä. Badlands oli superhieno, Yellowstone se vasta hieno olikin ja Grand Canyon – hienoin kaikista, paitsi ettei näitä voi vertailla keskenään eikä mihinkään muuhun. Minulta loppuvat adjektiivit kesken enkä osaa enää sanoa muuta kuin että on hienoa ollut. Sen kaikki varmasti osaavat arvata jo muutenkin. Siksi ei ole tullut tekstejä. Kuvia voisin laittaa, mutta niiden lataaminen on aika pitkä ja tuskallinen prosessi, useimmissa paikoissa ei verkon siirtonopeus ole kovinkaan kummoinen. Juu, nörtit ovat saaneet vähän vieroitushoitoa internetistä.

Mitä voisin sanoa Grand Canyonista? Kaikki ovat varmaan nähneet ne kauneimmat kuvat sieltä, mutta voin vakuuttaa että vasta paikan päällä saa käsityksen miten upea paikka se on. Kuvat ovat varmasti hienoja, mutta oikeasti se on paljon hienompi.

Se on myös paljon haastavampi paikka tällaiselle perus-patikoijalle kuin Badlands tai Yellowstone olivat. Siellä on joitain helppoja polkuja, joilla ei ole suuria korkeuseroja, mutta useimmat ovat vaikeampaa maastoa. Sen lisäksi siellä varoiteltiin kaikenlaisesta muustakin kuin vain maastosta: auringosta, sateesta, ukkosesta, eläimistä ja niin edelleen. Päätimme olla järkeviä turisteja ja hyödyntää useimpina päivinä opastettuja retkiä sen sijaan että olisimme lähteneet yksiksemme kiertämään. Kesäkuukausien pahin turistiryysis on ohitse myös Grand Canyonilla, joten retkille mahtui hyvin mukaan.

Perjantaina ajoimme Glen Canyonille ja lähdimme sieltä veneilemään pitkin Colorado-jokea. Muuten emme käyneet lainkaan kanjonin pohjalla, sitä nimittäin ei suositella että yhden päivän aikana kavuttavaksi alas ja takaisin ylös, varsinkaan tähän aikaan vuodesta kun päivä on lyhentynyt. Me olemme niin laiskoja patikoijia että kaikki mihin liittyy varusteiden kantaminen, saati telttailu, on täysin pois laskuista. Olisi siellä pohjalla ollut jokin majoituspaikkakin, mökkejä tms. mutta emme silti lähteneet, koska se nousu takaisin ylös on ihan merkittävä. Ei se alaspäin meneminenkään mitenkään helppoa olisi. Oli kuitenkin hienoa nähdä sitä kanjonia myös joelta käsin ja tämä tämmöinen jokiristeily oli helppo ratkaisu, joskaan ei erityisen edullinen. Ja lienee turha mainita että ne maisemat joka puolella olivat jotain aivan… tajutonta.

Nyt sitten odottelemme lentoa Helsinkiin, mitä lienee päälle 12 tuntia. Olemme huomenna iltapäivästä Suomen aikaa Helsinki-Vantaalla. Kolmen viikon reissu alkaa siis olla takana päin ja on ihan kiva tulla kotiin. On ollut jo vähän ikävä sitä tavallista elämää tässä. Hirvittää kyllä vähän tuo lento ja jet lag, mutta onneksi itsellä on vielä loppuviikko lomaa, ehtii toipua edes jotenkin. Hieno reissu tämä kyllä on ollut!

[Sonja T.Valvoja]

Historiaa: miten Sonja tapasi Salierin
Törmäsin Salieriin netti-ilmoituksen kautta: ”Puoliveriruuna etsii luotettavaa vuokraajaa”. Minä puolestani etsin itselleni vuokrahevosta, koska ratsastuskoulun tuntihevoset eivät oikein inspiroineet ja halusin joskus päästä ratsastamaan omine nokkineni, omien aikataulujeni mukaan.

Vastasin hieman persoonattomaan vuokrailmoitukseen, kyselimme lisää puolin ja toisin, ja koska juttu vaikutti molemmin puolin hyvältä, sovimme että tulisin katsomaan itse kohdetta, tutustumaan ja ratsastamaan. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä tai ainakin ensitapaamisella. Salieri varasti sydämeni jotakuinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Onneksi sen omistaja vakuuttui minun täysijärkisyydestä ja yleisestä kelvollisuudesta vuokraajaksi, vaikka pääni ympärillä taisikin lennellä vaaleanpunaisia sydämiä. Niin teimme sopimuksen vuokraamisesta ja minun elämäni melkein-hevosenomistajana alkoi.

Rakastuin Salieriin kerta kerralta enemmän. Se oli niin kaunis, niin kiltti, niin täydellinen. Sillä ratsastaminen oli joka kerta kuin astuisi taivaaseen. Se oli sitä ihan käytännössäkin, herran säkä keikkui yli 170 sentin korkeudessa. En tiedä miten pitkälle ruuna on koulutettu, mutta ainakaan minun kanssani sen osamisen rajat eivät ole tulleet koskaan vastaan vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti kävimme valmentajankin silmien alla ratsastamassa.

Vuokrasin Salieria puolisen vuotta, kun putosi pommi: omistaja oli myymässä sitä. Kuulin tämän tallin omistajalta ja kotiin päästyäni ryntäsin kyyneleet silmissä puolison syliin lohdutettavaksi. Minun maailman paras hevonen myytäisiin. Kun Jarno vihdoin sai parkumisen väliin sanottua jotain, hän kysyi miksen ostaisi sitä itse vai oliko se myyty jo.

Ensimmäinen ajatus luonnollisesti oli ettenhän minä nyt voi hevosta ostaa. En minä ole hevosenomistaja, tallin eliittikastia, yksi niitä joita pienet aloittelijat katsovat ihaillen ylöspäin. Hevosenomistajan pitää osata kaikki ja tietää kaikki enkä minä osaa enkä tiedä. Sitten tajusin tämän olevan ehkä hieman kahdeksankymmentälukuinen ajatusmalli. Nykyään vähän tumpelompikin selviäisi hevosenomistajana, pitäisi vain katsoa hyvä talli, jossa on ammattitaitoinen henkilökunta. Taloudellisestikaan se ei tekisi tiukkaa. Hyppäsin ylös sohvalta ja pyyhin kyyneleet ja rään naamaltani.
– Mä ostan sen! Joo, mä ostan sen itselleni! hihkuin ja kaivoin kuumeisesti kännykkää taskustani. Jarnon naamalle nousi itsetyytyväinen hymy: taas oli diplomi-insinööri ratkonut ongelmat.

Hymy kyllä hyytyi hieman kun hän kuuli minun selittävän tohkeissani puhelimeen, että jos joku on tehnyt Salierista jo tarjouksen, niin minä tarjoan enemmän, aivan riippumatta siitä miten paljon se on. Ei tässä mitään kuvia tai koeratsastuksia tarvita, tiedänhän minä Salierin, sano hinta ja tilinumerosi, niin siirrän rahat heti. Panikointini oli tietenkin turhaa. Kun omistaja sai minulta suunvuoron, hän kertoi että oli vasta suunnittelemassa myymistä (ja maininnut siitä ohimennen tallinomistajalle, joka oli kertonut sen minulle jo faktatietona) eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua ruunasta kysymättä ensin minulta jos kenties haluaisin sen. Ei liene tarpeen kertoa että kaupat sovittiin siltä istumalta ja elämäni hevosenomistajana alkoi.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Terveisiä Salt Lake Citystä! Yellowstone on nyt takana päin ja SLC on tässä puolimatkan krouvina matkalla Grand Canyonille. Tänään on siis ollut ajopäivä taas, mutta merkittävästi jännittävämpi kuin aikaisemmat.

Ei välttämättä hyvällä tavalla jännittävä, sillä syksyn ensilumi on nyt koettu.

Yellowstonessa tuli todellakin tänä aamuna lunta toistakymmentä senttiä. Kyselimme puiston rangereilta että mitä tässä nyt kannattaisi tehdä, pitäisikö jäädä ylimääräiseksi päiväksi Yellowstoneen vaikka se sotkisi kaikki hotellivaraukset. Vastaus kuului jotakuinkin näin: ”Niin, teillä oli neliveto ja te olitte Suomesta? Etteköhän te tämän osaa, menkää vain…” Right. Ja sit niitä lumiketjuja ei ollutkaan, vaikka niin luulin.

No, eipä siinä, lähdettiin ajamaan. Vedimme suunnilleen pitkää tikkua kumpi ajaa ekan taipaleen (kumpikaan ei olisi varsinaisesti halunnut mutta kumpikin tarjoutui, siitä ei päästy selvyyteen kumpi olisi parempi kuski haastavissa oloissa). Arpa lankesi K:lle. Hän ei kovin montaa kymmentä mailia ehtinyt ajaa kun olimme törmätä joihinkin hirvieläimiin, taisivat olla vapiteja. Niitä oli kolme, juoksivat tien yli melko läheltä. Ei osunut, äkkijarrutus piti tehdä, mutta auto pysyi tiellä ja käyttäytyi muutenkin moitteettomasti, niin että lopulta ainoa varsinainen vahinko oli pelästynyt kuski.

Pidimme pienen hengenvetotauon lähimmällä levikkeellä. Perässämme tullut auto pysähtyi myös, kysyivät kävikö meille jotain, kun olivat kuitenkin nähneet eläimet. Saatoimme sanoa että kaikki on kunnossa, onneksi! K:n kanssa sovimme että minä jatkan ajamista ja hän tasoittelee tärinäänsä, sen verran pahoin oli säikähtänyt.

Onneksi se kuitenkin oli päivän ainoa varsinainen tapaus, mutta voin kertoa että hyvin varovasti kyllä ajoimme. Sillai rennosti rattia puristaen… Lumiraja tuli vastaan melko nopeasti kuitenkin kun pääsimme oikeasti suuntaamaan etelään päin ja täällä SLC:ssä ollaan jo ihan rehellisesti plussan puolella lämpötiloissa, vaikkei täällä mitenkään lämmin ole. Tästä jatkamme huomenna etelään päin ja viimeistään Grand Canyonilla päästään taas lähelle kahtakymmentä astetta, jos tosin yöt saattavat sielläkin olla kylmiä.

Minun pitäisi osata sanoa jotakin järkevää Yellowstonesta, mutta en kyllä osaa. Se oli mieletön paikka, todella paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Old Faithful ja muut sen alueen geysirit lienevät kai ne kuuluisimmat nähtävyydet, mutta siellä on hillittömästi kaikkea muutakin. Ja ihan pelkkä vuoristomaisema on aivan huikea. Olen iloinen että kävin siellä, nyt haluan päästä sinne takaisin vielä joskus.

[Sonja T.Valvoja]

Outi: Hei
Outi: Ja terkkuja Salierilta!
Sonja: Kiitos kovasti 🙂
Outi: Rapsuttelen sitä tässä, kävin ratsastamassa sillä ja sain sen just putsattua ja loimitettua
Sonja: Hienoa, mites sen kanssa on muuten mennyt?
Outi: Tosi hyvin, ei ole ollut mitään ongelmia
Outi: Se on niin kiltti
Sonja: Se on kiva kuulla että kaikki on ok
Outi: Käytiin just maastossa tuossa muiden kanssa, ollut hieno syyspäivä tänään niin ei kukaan halunnut jynssätä kentällä tai maneesissa
Sonja: Kuulostaa hyvältä, Salieri yleensä tykkää maastoilusta
Outi: Joo, olen huomannut
Outi: Hyppäsin sen kanssa vähän tuossa yks päivä
Sonja: No mut sehän on kiva! Se tykkää hyppäämisestäkin
Sonja: Salieri tykkää oikeastaan varmaan kaikesta mitä sen kanssa keksii tehdä…
Outi: Haha, joo se oli innoissaan kyllä siitä
Outi: Ei me nyt mitään hirmukorkeita hypätty, lähinnä maapuomeja ja erilaisia ristikkosarjoja ja sellaisia kaikkia pieniä lähinnä
Sonja: Tosi kiva juttu, pitäisi itsekin hypätä enemmän niin sais rutiineihin vaihtelua
Outi: Ei se ainakaan hevosesta ole kiinni, se hyppäsi tosi hyvin kaikki ja on tarkka jalkojensa kanssa
Sonja: Mä tiedän, ongelma on satulan päällä… Kaikki maapuomia korkeampi on kato potentiaalisesti vaarallista
Outi: Mites sulla on siellä reissussa mennyt? Et ole juuri ehtinyt bloggaamaan
Sonja: Oikein hyvin on mennyt tähän asti mut se blogi tosiaan ei oikein etene kun ei koskaan illalla enää viitsi
Sonja: Ollaan Yellowstonessa just, tänään pitäisi lähteä patikoimaan Mammoth Hot Springsin alueelle
Outi: Niin oletteko te siellä ihan patikoimassa ja telttailemassa?
Sonja: Eijei, ei tosiaan. Meillä on hotellihuone täällä, tämä ”patikointi” on tuommoisia muutaman tunnin päiväretkiä
Sonja: Eikä ne päiväretketkään ole mitään kymmeniä kilometrejä, 20km alkaa olla varmaan meille se maksimi päivää kohti, sekin riippuu maastosta
Outi: Ootko päässyt ratsastamaan siellä? Etkös sä suunnitellut jotain sellaista?
Sonja: Joo, niin suunnittelin mutta me ollaan vähän liian myöhään liikkeellä, täällä ei enää järjestetä mitään vaelluksia näin myöhään syksyllä
Sonja: Tai olis tuolla ehkä yksi talli, joka voisi vielä tarjota, mut tää mun matkaseura ei ole oikein hevoskelpoinen, niin olkoon tämän kerran
Outi: Etkö sä saa jo vieroitusoireita kun et ole päässyt hevosia lähelle pitkään aikaan 🙂
Sonja: Kyllä melkein saan 😀 Varmaan halaan Salierin kuoliaaksi kun pääsen kotiin

[Sonja T.Valvoja]

Otteita matkablogista
Ja lisää autossa kirjoitettuja postauksia. Tänään ajetaan koko reissun pisin ajotaival, Badlandsista Yellowstoneen. Google Mapsin mukaan ajoaika on lähes 10 tuntia, mutta se on ikuinen optimisti ja todellinen ajoaika on todennäköisesti vähän pidempi. Ja pakkohan jossain välissä on syödä jotain, tankata auto ja verrytellä jalkojaan. Puhumattakaan kuskin vaihdosta! Välillä tulee miettineeksi että olikohan sitä ihan järjissään kun tätä reissua ja näitä ajomatkoja suunnitteli…

K:n sanoin: tämä ei ole mikään varsinainen maisemareitti, mutta se on vähän ilkeästi sanottu. Täällä on enemmän mäkiä kuin Badlandsista itään, vaikka metsät loistavat edelleen poissaolollaan. Välillä näkyy hillittömän kokoisia laitumia, joilla laiduntaa satapäisiä nautalaumoja. Mäkisyys tuntuu lisääntyvän mitä lähemmäs Yellowstonea päästään ja muutenkin maisemat ja maasto muuttuvat koko ajan jotenkin karummiksi. Se ei ole mikään yllätys, vuoristoa kohti tässä ollaan menossa.

Badlandsin kansallispuiston voisin tiivistää yhteen sanaan: henkeäsalpaava. Se ihan oikeasti on. Ne eroosioituneet kalliot ja butte-muodostumat olivat minusta hillittömän upeita. Olin nähnyt toki kuvia niistä, mutta jotenkin se kun näkee ne itse ja voi kävellä itse siellä ja uskoo ne kuvat lopulta todeksi… Se on hieno paikka, ei voi muuta sanoa.

Noin muuten Badlands on kivan kompakti kansallispuistoksi. Kahdessa päivässä ehdimme nähdä puiston pääasiat, ensimmäisenä päivänä vierailijakeskuksen lähialueen ja pääosan fossiileista ja toisena päivänä Sheep Mountainin alueen.

Nämä yleiset polut vierailijakeskuksen liepeillä olivat kauttaaltaan helppokulkuisia ja reilun kymmenen kilometrin yhteenlaskettu päivämatka oli ihan helppo nakki. Emme olleet edes sanottavammin väsyneitä sen jälkeen. Ne olivat myös erittäin hyvin merkittyjä, vähäisintäkään eksymisen vaaraa ei kyllä ollut. Sen sijaan Sheep Mountain oli huomattavasti vaativampaa maastoa ja polut epämääräisempiä. Siellä oli tietenkin myös selkeästi vähemmän ihmisiä, itse asiassa emme nähneet ketään sillä reissulla. Parkkipaikalla oli kaksi muuta autoa meidän lisäksi.

Muutamaa eri sorttia villieläimiä olemme nähneet. Jo Badlandsin itäpuolella bongasimme biisoneita ajaessamme jonkin suojelualueen läpi. Preeriakoiria on siellä täällä, olemme nähneet niitä lähinnä vain autosta käsin (eli kaukaa ja vilaukselta), koska ne eivät elä kallioisilla alueilla. Mökkimme liepeillä liikkui paksusarvilampaita, joita on kuulemma tällä hetkellä runsaasti mutta näimme niitä vain kerran ja silloinkin kaukana. Jonkin toisen sorkkaeläimen näimme tiellä, se juoksi tien ylitse mutta onneksi niin kaukana ettei ollut riskiä törmätä siihen. Epäilen sen olleen joko muulipeura tai hanka-antilooppi, kumpiakin kuulemma elää täällä.

Sen sijaan aivan varma kuolema oli lähellä kun törmäsimme kalkkarokäärmeeseen! Viis siitä että kyseinen matelija oli ehkä 15 metrin päässä eikä lainkaan kiinnostunut meistä, kunhan luikerteli polun ylitse ja katosi kivikkoon. K väittää että hänelle se oli lähellä käydä kohtalokkaaksi, koska säikähti niin huutoani. Minä. En. Pidä. Käärmeistä.

Sivuhuomio: amerikkalaiset kalliot osaavat ihan hyvin toistaa kaikuna litanian suomalaiskansallisia voimasanoja.

Huomenna vuorossa on siis Yellowstone, kunhan nyt pääsemme sinne asti. Tähän mennessä keli on ollut oikein loistava, yksi ukkoskuuro osui reitille ja sekin sinä iltana kun olimme Minneapolisissa sitä ihailemassa pilvenpiirtäjästä käsin drinkit käsissä. Ihan hyvään saumaan osui, sanoisin. Muuten on ollut aurinkoista tai puolipilvistä ja suhteellisen lämmintä, t-paidassa on pärjännyt. Yellowstonessa tilanne on toinen, sinne on luvattu nyt loppuviikoksi viileää ja viikonlopuksi jopa yöpakkasia ja lunta! Meillä on kyllä lämpimiä vaatteita mukana, osasimme varautua, mutta ajaminen vähän jännittää, varsinkin kun sunnuntaiaamuna pitäisi lähteä pitkälle taipaleelle kohti etelää. Autossa on kyllä neliveto ja lumiketjut, jälkimmäisiä tosin meistä kumpikaan ei osaa käyttää…

PS. matkan varrelle osui hevostarvikeliike, missä piti tietenkin käydä tsekkaamassa valikoima. Siellä oli mm. glitterillä koristeltuja pinteleitä. Haluatteko tietää mitä tapahtui? Ei, en ostanut pinkkejä, ostin ne, joissa on USA:n lippu 😀

[Sonja T.Valvoja]

(Koska siitä piirtämisestä ei nyt tullut mitään, niin joudutte kuvittelemaan postikortin kuvapuolen. Se voisi olla vaikka jotain tämän otsikkokuvan kaltaista. Ja oikeassa elämässä postikortilta kestäisi ainakin viikko ellei kaksi matkata Valloista Suomeen, niin leikitään vaikka että asialla on ollut turboahdettu kirjekyyhky…)

[Sonja T.Valvoja]

Se mitä edellisestä kommentista Jussin päiväkirjaan jäi puuttumaan oli se, että minun käy vähän Eetua sääliksi ja tämän jälkeen taas vähän enemmän. Vastuu painaa ja ote ohjista ei saa lipsua hetkeksikään, sitten tulee näitä öisiä tarkistusreissuja talliin että olihan valot pois päältä eikä ole rottaa ruokasäkissä. Hyvähän se tietysti on, että pitää huolen asioista, eivät ainakaan maksavat asiakkaat pääse moittimaan leväperäisyydestä, mutta missä menee se raja että se muuttuu hyvästä huonoksi? Tuntuu nimittäin siltä että se raja on nyt vähän ylitetty, puhtaasti henkilökohtainen mielipide toki.

Sitten kun tähän yhdistää sen tunteen että kaikki vaativat aina jotakin ja mikään ei ikinä riitä. Viittaan taas siihen edelliseen Jussi-päivitykseen. Noa tulee juttusille. Johtopäätös: Noa varmaan haluaa jotakin. Joo, ihan varmasti jotain muutakin se vaatii kuin pelaamaan läpsyä (mitä muuten on läpsy?).

Kymmenen pisteen kysymys kuuluukin: napsahtaako? Jos napsahtaa, milloin? Ja miten? Vai oppiiko Eetu löysäämään ennen kuin napsahtaa? Pieniä viitteitä on siitä, että tilanne ei ole ihan toivoton, Eetu jää vielä palluttelemaan Jussia vaikka pitäisi ruuat tehdä. Tämä merkintä antaa taas huonomman kuvan, kun vastuut ja kuvitellut ongelmat alkavat häiritä unta, se ei ole ihan hyvä. Tietenkin jos tämä on yksittäinen kerta niin ei tässä ehkä akuuttia hätää ole. Käsi ylös kuka ei koskaan ole miettinyt yöllä että olihan ulko-ovi lukossa ja laitoinhan auton lämpiämään ja eihän koira jäänyt ulos.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, tämä on jotenkin kauhean sympaattinen tarina! Supersuorittaja-Eetu on tavattu itse teossa rapsuttelemassa hevostaan vaikka ruuatkin olisi laittamatta. Ja vielä ripustanut ruusukkeen oveen.

[Sonja T.Valvoja]

Upeita ladyja nyt edustamassa!

[Sonja T.Valvoja]

Voi kontrollifriikkiä isäntää! Ehkä olisi pitänyt laittaa Outi rattiin ja teljetä Eetu johonkin… takakonttiin tai traileriin… ettei varmasti käännytä takaisin matkalta. Luulisi että kaikista maailman ihmisistä Camilla on se, jonka kontolle tallin uskaltaa yhdeksi päiväksi jättää, Camilla nyt tuntuu vähän sellaiselta tyypiltä että saa tarvittaessa muurahaisetkin äksiisiin.

[Sonja T.Valvoja]

Voi miten ihana Pasi! Kiva että Pasinkin päiväkirjaan tulee täytettä, se on jäänyt minulle pikkuisen mysteeriponiksi. Ja toit tässä samalla julki nuo samat ihmettelyt mitä minä aina mietin kun Pasista on puhe: kenen se on ja miksi se on täällä (ja mitä Eetu salailee?!).

[Sonja T.Valvoja]

Camilla vei nyt jalat suusta! Pähkäilen tässä että jos Sonja voisi auttaa jotenkin, edes vähän, kun Salieri on kuitenkin karsinanaapuri ja jos Sonja olisi tarpeeksi vaaraton kohde jopa mahdollisille avunpyynnöille… Mutta toisaalta tosi kivaa että Hermanin ja Eiran kanssa päästiin jo jutteluväleihin ja yhteisiä aiheitakin löytyi hevosten lisäksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tosi kiva tarina!. Teki alunperin mieli käyttää sellaisia adjektiiveja kuin kaunis tai liikuttava, ehkä pientä liioittelua mutta jotain sinne päin kuitenkin. Kiitos on aina hieno asia, varsinkin kun se tulee aiheesta. Kahville ja syömään kutsumisen voi tehdä muuten vain, pelkkää hyvää hyvyyttään, mutta se että sanoo kiitos ja kertoo että mistä kiittää, sitä ei voi käsittää väärin.
Ja sitten vielä ihmettelet että miten Sonja on uskaltanut uskoa Salierinsa Outin käsiin! 😀

[Sonja T.Valvoja]

A. Eikö sitä pihattoa nyt saisi rakennettua muuten kuin pakkotyövoimalla? (koska sehän on looginen rangastus)
B. Mitä vikaa on jouluvaloissa?
😀

[Sonja T.Valvoja]

Ei tainnut Heli tietää, että se saa oman fanikerhon kun antaa kerran ratsastaa hevosellaan! Tämä on kivasti kerrottu kuitenkin Inarin näkökulmasta, hyvin erilainen tarina jos Eira itse olisi hehkuttanut Heliä ja Inkaa. Plus että itsellä on kokemusta puheripulisesta nuoremmasta siskosta, jotenkin hyvin samaistuttavaa. Ja tuo Hellon kommentti kihlauksesta…! Kaiken kaikkiaan tästä tekstistä tuli hyvä mieli, kun lopussa Inari lähtee Eiran innoittamana toteuttamaan omia unelmiaan. Kuinka Heli olisi voinut arvata millaisen ketjureaktion tuuppasi liikkeelle.

[Sonja T.Valvoja]

Hyvänen aika, onko Sonjalla muka vaihtoehtoja 😀 Itsepähän se sinne matkalle lähti, niin pitää jonkun huolehtia hevosesta sillä aikaa. Ei siinä passaa kauhean mustasukkainen ja/tai panikoiva olla. Ja eiköhän Sonja ja Outi ole sen verran tallilla törmäilleet että hyvillä mielin uskalsi jättää Salierin Outin käsiin. Sonja luottaa ihmisten täyspäisyyteen.

[Sonja T.Valvoja]

Minun mielestä kyllä yksi piste on ihan ansaittu tuosta Jerusalemin pesemis-kohdasta, koska minäkin nauroin. Se Jerusalemin edellinen pesutarina on toistaiseksi ehkä hauskin teksti täällä, se on aivan hillitön.

Ja Noalle onnittelut työpaikasta! Ei ihme että hymyilyttää, on työpaikka ja kohta myös pihatto.

[Sonja T.Valvoja]

Minusta on tosi kiva kun Noa ottaa jonkinlaista isähahmon roolia noiden teinien suhteen. Santun kanssa nyt tietysti, mutta nähtävästi myös muiden, tässä Eiran. Noa tuntuu olevan myös sosiaalisesti tarkkanäköinen, ei kaikille olisi tullut mieleen pyytää Eiralta että hei, ottakaas tää uus tulokas mukaan leikkeihin. Ja sitten jotenkin kauhean inhimillistä että samalla Noa on niin… epätäydellinen. Pitäisi liikuttaa hevostaan enemmän, ei ole saanut aikaiseksi kysyä jeesiä valjastamisen suhteen, haluaisi kietoa kätensä Nellyn harteille – ihan ystävänä vaan, juu.

Muuten, minulla on paha kutina tästä NN-kuviosta.

[Julkaisija]

Viestit