[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

*teksti poistettu*

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: poistettu

[Sonja T.Valvoja]

Koko päivän olin pakannut ja hermoillut ja pakannut. Ja hermoillut. Pitkää matkaa varten pakkaaminen oli aina moniosainen kärsimysnäytelmä. Mitä tarvitsisin ehdottomasti? Mitä pitäisi ottaa mukaan varmuuden vuoksi? Mitä aivan ehdottomasti tarvitsisin? Olihan nyt kaikki varmasti mukana? Lisäksi tänään pitäisi vielä ajaa Tampereelle, huomisaamuna aikaisin lähtisi juna Helsinkiin.

Koska asiat eivät siitä hermoilusta sen kummemmiksi muuttuneet, mutta minulla oli vielä hyvin aikaa, päätin lähteä käymään tallilla. Olin puhunut totta kun olin sanonut Noalle että Salieria tulisi kyllä ikävä. Ja ratsastamista muutenkin, kuitenkin kolmen viikon reissu.

Salieri oli loimi päällä karsinassaan, Outi oli käynyt sen kanssa maastossa. Hieno juttu, Salieri tykkäsi maastoilusta. Pujahdin sen karsinaan ja silitin sen päätä ja kaulaa.
– Noni, menee ainakin sata aikaa kun nähdään seuraavan kerran, ukkeli, sanoin sille. – Onneks susta pidetään hyvä huoli täällä. Mun ei tartte sitä murehtia. Mut mun tulee silti kamala ikävä sua.

Salieri puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni.
– Ai niin, onhan mulla sulle banaani, on tietysti. Ootas niin mä kuorin sen. No älä ahnehdi, saat just.. Kato siinä. Kukahan sut on opettanut banaania syömään alkujaankaan, Sailako? Hassu banaanimonsteri, juu olet.

Rapsuteltuani ja halittuani Salieria tarpeeksi (no, ei lähellekään tarpeeksi), lähdin karsinasta ja olin törmätä Helmipuron Inariin.
– Oi anteeks, Inari henkäisi.
– Ei mitään, mä tässä en yhtään eteeni, että mun moka. Mites Uuno jakselee?
– Mites se, ihan hyvin.

Inari jatkoi ulos ja minä laitoin Salierin karsinan oven kiinni. Inari ei ollut selkeästikään puhetuulella, tosin ei se tainnut olla ikinä. No, tasapeli, Eira puhui kyllä Inarinkin edestä. Kävin vielä lyhyesti tervehtimässä keittiössä istuvia, mutta tällä kertaa ei ollut suurta halua istahtaa edelleen pärskivän Eetun lähistölle. Kävelin autolle, istuin kuskin paikalle ja huokaisin pitkään. Mentävä oli.

[Sonja T.Valvoja]

Ensikohtaamisia
Huomasin että tallille oli tullut parikin uutta hevosta. Toinen oli sen teinipojan, Santun, jonka näin taannoin äitinsä kanssa. Se oli tosi suloinen tapaus, se issikka. Vilkaisin sitä karsinassaan ja sanoin Santulle ohimennen pari sanaa siitä että olipa se nätti. Santun silmät loistivat, taisi olla pojan ensimmäinen oma hevonen tai jotain. Olin itse varmasti näyttänyt ihan samalta kun olin ostanut Salierin.

Toista uutta hevosta en ollut vielä sen paremmin nähnyt. Tumma se oli ja ei vissiin kauhean iso. Omistaja taas oli vähän kuin olisi peiliin katsonut, suunnilleen samanmittainen, yhtä laiha kuin minä, teräväpiirteiset kasvot. Hiukset vain olivat pitkät ja mustat ja nuorempi se oli, mitä lie parinkymmenen. Sen sijaan tämän uuden tyypin ilme ei luvannut yhtään mitään hyvää, se oli kuin synkkä pilvi muuten aurinkoisella taivaalla. Kuulin ohimennen kun hän tiuskaisi jotain muille. Luotaantyöntävä ilme ei siis ollut sattumaa.

Olkoon, ajattelin. Minä en henkilökohtaisesti kestä yhtään ihmisiä jotka lastaavat oman pahan olonsa tai muuten vain veemäisen luonteensa muiden niskoille heti ensimmäisenä. Jotkut käytöstavat sentään pitäisi olla vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan. En mennyt erikseen esittäytymään, tulkoon itse tekemään tuttavuutta jos tuntee siihen tarvetta. Todennäköisesti ei.

Olin tullut taas istumaan Hopiavuoren keittiöön vähäksi aikaa, siellä muukin vakiporukka oli. Olin saanut eteeni suuren kupillisen teetä. Täällä taisi olla muitakin kahvia juomattomia kuin vain minä ja se oli kiva, ei tarvinnut aina vaatia erikoiskohtelua. Katselin ulos ikkunasta, siellä satoi. Annoin muun keskustelun liukua ohitseni.

– Penni ajatuksesta, kuului yhtäkkiä läheltä. Noa istahti vastapäätä suuren teekuppinsa kera.

Käänsin katseeni pois ikkunasta.
– Ei tässä taida olla edes niitä pennin arvoisia ajatuksia. Jännittää vähän se lomareissu ja pakata pitäisi ja kaikkea.
– No Salierista sun ei tartte murehtia, me pidetään siitä hyvä huoli sillä aikaa.
– Joo, tiiän enkä mä tässä Salieria murehdikaan, vaikka ikävä sitä tulee kyllä.
– Lähetä sille postikortti reissusta, ehdotti Noa hymyillen.

Naurahdin, vaikka miksipä ei.
– Varmaan pitäisi, joitain hemaisevia tammojen kuvia.

Jäin miettimään postikortteja. Mummulle pitäisi lähettää joka tapauksessa useampi, hän niin piti niistä. Varmaan Otavaankin voisi jonkun laittaa ja äidille. Helena ja Tuomo hoituisivat modernisti valokuvilla Telegramissa. Niin ja Harri samoin. Olimme ehtineet nähdä Harrin kanssa jo toistamiseenkin tässä viikolla ja melkein joka päivä vaihdettiin muutama sana TG:ssä.

– Joko ehit nähdä ne uudet hevoset? Noa kysyi.

Heräsin taas ajatuksistani.
– Joo, ainakin sen issikan. Se on tosi suloisen näköinen, mä oon muutenkin vähän heikkona voikkoihin hevosiin. Sitä toista en viitsinyt mennä katsomaan.
– Kuulemma vähän hermostunut muutosta, Noa sanoi.

Hevonen vai omistaja vai molemmat, ajattelin mutten sanonut mitään. Vaikka eihän se, kukin reagoi jännitykseen aina vähän eri tavalla. Minusta tuli helposti armoton höpöttäjä kun jännitin. Sitten taas kun olin väsynyt ihmisiin ja seuraan ja halusin olla yksin, saatoin varmasti olla aivan yhtä epäkohtelias kuin tämä Nadja, se kai sen nimi oli. Saa siis nähdä, en jaksanut vaivata omaa päätäni sen kummemmin asialla. Sen sijaan minun pitäisi muistaa passi ja se ESTA ja adapterit ja pitäisi pakata käsimatkatavaroihin tulevat nesteet ja ja ja…

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Outi ja Salieri
Outi oli luvannut huolehtia Salierin liikuttamisesta loman ajan. Se oli tosi hieno juttu, vaikka kyllähän tallin työntekijätkin siitä huolehtisivat, mutta heillä oli kädet täynnä muutenkin. Ja Eetu oli jossain maailmanlopun flunssassa nyt, toivoin etten saisi tartuntaa just matkalle. Apua. Olin nähnyt Outin ratsastavan Jussilla, joten hänellä tuntui olevan hallussa nämä eläväiset puoliveriset.

Olin yrittänyt kotona kirjoittaa Outille listaa muistettavista ja muista sellaisista asioista, jotka oli hyvä tietää Salierin kanssa. Olin saanut listaan tasan kaksi kohtaa: kylmää jalat ratsastuksen jälkeen ja anna vähän elektrolyyttiä, jos oikein kovan hikitreenin teette. Ehkä muistaisin sanoa nämä asiat ilman paperiakin. Työntekijöillä oli ohjeet ruokintaan ja loimitukseen, ratsastaessa voisi käyttää ratsastuslointa jos kylmään sateeseen lähti. Varmasti Outi tajuaisi sen itsekin. Niin ja se pitää ehdottomasti muistaa sanoa, että banaaneista Salieri tykkää erityisesti. Toisaalta se taidettiin jo tietää, Salieri oli saanut liikanimen Banaanimonsteri ja luulen ettei ihan syyttä.

Tallilla huomasin höpöttäväni Outille aivan taukoamatta. Olin luvannut että Outi saisi tänään ratsastaa Salierilla ja muutenkin tutustua siihen lähemmin. Katsoimme myös varusteet noin pintapuolisesti että mitä kaikkea löytyi ja miten minä yleensä niitä käytin. Ihan kuin niissä olisi jotain ihmeellistä ollut. Yleissatula, one and only. Kelpasi esteille, kouluun ja maastoon. Olin kyllä suunnitellut että koulusatulan voisi hankkia myös, mutten ollut saanut aikaan vielä. Suitsia oli kahdet, tavalliset kankisuitset ja tavalliset nivelsuitset. Juoksutusvehkeet. Loimia. Suojia löytyi erilaisia, pinteleitä kaikissa sateenkaaren väreissä, mustalle hevoselle sopi mikä vain. Vaikka laittaisi joka jalkaan eri värisen.

Harjasimme Salierin yhdessä ja Outi sai pukea sille varusteet. Salieri oli vähän hämmentynyt: mami on siinä vieressä mutta joku toinen laittaa suitset ja satulan. Noo, nopeasti se varmasti tottuisi Outiin ja toisaalta tilanne oli ihan eri kun minä olisin poissa, silloin ei Salierin tarvinnut ihmetellä että miksi minä seison vieressä tumput suorina ja toinen varustaa.

Kentällä Salieri tuttuun tapaan jäi vähän katselemaan minua kun olin jäänyt kentän laidalle seisoskelemaan.
– Se on vähän tommonen, huikkasin Outille. – Ihmettelee kun mä olen täällä enkä selässä. Se tykkäis aina roikkua mun kyljessä kiinni. Todennäköisesti se on paljon kuuliaisempi kun mä en ole lähistöllä. Nyt kannattaa antaa sille muuta mietittävää, tee vaikka puolipidäte ja käännä se voltille.

Outi ratsasti varsin nätisti Salieria, vaikka olikin vähätellyt taitojaan. En minä ollut yhtään sen kummempi siellä hevosen selässä.
– Kannattaa sit vähän varoa kun nostat ravia tai laukkaa tai pyydät lisäyksiä. Varsinkin nyt kun se on vähän paineissaan, niin se lähtee ku tykin suusta, siinä helposti horjahtaa ite vähän taakse. Tää on joskus vähän teatraalinen toimissaan, vaikka muuten kyllä tosi kiltti. Ja sit jos se on oikein innoissaan, niin se saattaa pieniä pukkeja heittää, varsinkin laukannosto on sellainen.

Mitä kauemmin Outi ratsasti Salieria, sen enemmän Salieri alkoi kuunnella Outia ja tuntui että heillä lopulta synkkasi ihan mukavasti. Kyllä Outi sen kanssa pärjäisi ja oli hyvä tietää että Salieri jäi hyviin käsiin. Mutta ikävä sitä kyllä tulisi.

[Sonja T.Valvoja]

Me and my band
Mietin joskus sitä, miten meistä neljästä, minusta, Helenasta, Kimmosta ja Tuomosta, on hitsautunut näin hyvä porukka. No okei, olemme toki suunnilleen samanikäisiä ja monessa asiassa samanlaisia: korkeakoulutettuja, vähintään keskipalkkaisissa töissä kaikki, lapsettomia, tällä hetkellä myös sinkkuja (or similar…). Toki olimme olleet läheisiä ystäviä jo silloinkin kun Jarno oli elossa. Jarno kuului tähän porukkaan vähän ns. ulkojäsenenä, hänellä oli taas sitten omat ystävänsä, jotka minä toki tunsin mutten ollut niin läheinen.

Kimmo oli kyllä alunperin Jarnon opiskelukaveri ja minä olin häneen tutustunut pintapuolisesti Jarnon kautta vuosia sitten. Kimmo tunsi entuudestaan myös Tuomon samoista nörttipiireistä. Puolivahingossa me kolme ajauduimme yhteen geokätköilyn tiimoilta ja porukkaan liittyi Helena, jolla taas ei ollut nörttitaustaa lainkaan. Jotenkin siinä kävi niin että yhteisessä hangoutissa puheet kääntyivät muuhunkin kuin vain geokätköilyyn ja aloimme tehdä yhdessä muutakin. Sittemmin useimmilta meistä se suurin kätköilyinnostus on laantunut ja emme enää ainakaan kovin aktiivisesti hae geokätköjä, vain jos sattuu tulemaan jotain uutta ja helppoa johonkin kotinurkille.

Helenassa minä ihailen varsinkin ulkonäköä, ehkä vähän jopa kadehdin, varsinkin nyt kun itse olen laiha kuin kuivan kesän orava. Helena on pitkä, siis oikeasti pitkä naiseksi, hyvän matkaa päälle 180 sentin ja… suoraan hoikaksi en sanoisi muttei hän kyllä ole missään määrin ylipainoinenkaan. Ehkä oikea termi olisi muodokas, vaikkei mikään varsinainen povipommi. Naisellinen kuitenkin ja sitä korostaa vielä entisestään vaalea, pitkä, laineikas tukka, jota varsinkin kadehdin. Taivaansiniset silmät kruunaavat tämän elovena-tytön. Ei, elovena-naisen.

Helena oli eronnut ennen kuin tapasimme ensimmäisen kerran. Hänellä on talouspuolen koulutus, sillä alalla hän on töissäkin. Hän on meistä se, luonnollisesti, joka ymmärtää parhaiten raha-asioita. Koska hän on perehtynyt myös kaikenlaisiin vero- ja lakijuttuihin, hänestä oli suuri apu siinä vaiheessa kun minä tempoilin sen kanssa, mitä teen kaikelle sille mitä isältä ja Jarnolta jäi minulle.

Helena on myös ainoa meistä, jolla on aktiivinen seuranhaku päällä, ainakin osan ajasta. Välillä hän pitää kuukausien mittaisia Tinder-lakkoja kun alkaa kuulemma vain tympäistä. En yhtään ihmettele, kun kuuntelen hänen kertomuksiaan erilaisista löydöistä ja muista tapauksista mitä tulee vastaan. Puhumme näistä yleensä kahdestaan, Helena sanoo aina ettei viitsi näitä puhua Tuomon ja Kimmon seurassa, koska heidän ei ihan välttämättä tarvitse tietää millaisia kurpoja osa miehistä on. Minä taas ajattelen hiljaa mielessäni, että taisi Jarno jäädä minulle viimeiseksi jos ei Helenallakaan tuon parempi tuuri ole. Toisaalta Helena ehkä kärsii tässä suhteessa ulkonäöstään. Hyvännäköinen, naisellinen blondi, bimbonahan sitä moni mies pitää ja yllättyy (eikä välttämättä aina positiivisesti) kun huomaa että Helena onkin älykäs ja terävä tapaus eikä erityisesti pyri peittelemään sitä.

Tuomo on porukan nuorin, 5 vuotta minua nuorempi, kun taas Kimmo, minä ja Elina olemme syntyneet peräkkäisinä vuosina, tässä järjestyksessä. Kolmenkympin tällä puolella kaikki jo olemme. Tuomo on kotoisin Hyvinkäältä, hänen vanhempansa asuvat siellä edelleen ja Tuomo käy siellä usein, varsinkin metsästysaikaan. Välillä mekin saamme tuliaisiksi valikoituja hirven- tai peuranpalasia, itse ammuttuja toki. Tuomo on myös porukan olutharrastaja, Helena keskittyy enemmän viineihin, Kimmo juo kaikkea, mutta vain vähän ja harvakseltaan, ja minä olen nirso.

Tuomon ulkonäköä on vaikea kuvailla, hän on jotenkin niin… tavallinen. Keskipituinen, keskikokoinen, vähän mahaa. Maantienväriset lyhyet hiukset, harmaat silmät, silmälasit, leukaparta. Kasvoissa ei ole hirveästi mitään muistamisen arvoista, eivät ne nyt rumat ole mutteivät erityisen komeatkaan.

Isossa porukassa Tuomo on helposti hiljainen, mutta tutussa laumassa hänestä kuoriutuu mainio seuramies. Hän on hauska tyyppi, hänellä on sana hallussa ja välillä hänen sanavalintansa naurattavat enemmän kuin itse asia. Hän ei kuitenkaan ole mikään perinteinen porukan pelle vaan tarvittaessa hyvin empaattinen kuuntelija, joka useimpien miesten tapaan ei tarjoa ratkaisuja, jos niitä ei suoraan kysytä. Minusta on jonkinasteinen ihme, ettei Tuomolla ole sutinaa naisrintamalla, ei sitten niin minkäänlaista. Ujo nörtti, on Tuomo joskus kuitannut tilanteensa. Ehkä sitten niin.

Jos Helena on meidän nelikon majakka, pisin ainakin ja vaalein, niin Kimmo on se perävaunu. Hän on lyhyt, minuakin lyhyempi, ehkä juuri nipin napin 170-senttinen, ja pyöreä, varsinkin mahaa on kertynyt. Kasvot ovat mielenkiintoiset. Niitä voisi sanoa komeiksikin, mutta toisaalta niissä on kyllä jotain mitä minä kutsuisin hienopiirteisyydeksi tai ehkä jopa naisellisuudeksi. En ole koskaan päässyt oikein selville, mikä niissä kasvoissa on niin ristiriitaista (positiivisessa mielessä ristiriitaista, tarkennettakoon), vaikka muuten olenkin tällainen ihmisten tarkkailija, analysoija ja lajittelija. No, ainakin Kimmolla on persoonallinen nenä, hieman kyömy, mutta silti siro, ei iso. Ja niin ruskeat silmät, että niitä välillä jää tuijottamaan vaikkei olisi todellakaan tarkoitus.

Kimmon intohimona on atk-säädön lisäksi valokuvaus ja musiikki. Hän onkii aina selville tulevat keikat ja julkaistut levyt, linkkailee YouTubesta kiinnostavia artisteja ja tietää varsinkin marginaalimusiikkiin keskittyneet radiokanavat ja -ohjelmat. Musiikki on kyllä yksi yhdistävä tekijä, vaikka kaikkien meidän musiikkimaku on vähän erilainen. Tuomo kuuntelee eniten raskasta. Helena on poppiin ja jazziin kallellaan, mutta heidän yhteinen fanituksen kohteensa on Husky Rescue. Kimmo on hyvin pitkälle kaikkiruokainen. Minulle uppoaa parhaiten erilainen konemusiikki ja tekno sekä klassinen. Klassistahan minä pääasiassa olen soittanut pianolla. Helenakin soittaa pianoa, mutta keskittyy enemmän kevyempään musiikkiin ja jazziin.

Valokuvausta Kimmo on harrastanut ties kuinka kauan, sekä itsekseen että harrasteryhmissä. Senkin suhteen hän on kaikkiruokainen, häntä kiinnostavat pienet yksityiskohdat, laajat kokonaisuudet, maisemat, taivas, kuu ja tähdet, ihmiset, eläimet, asetelmat, luonto, rakennukset, jos vaikka minkälaiset kokeilut. Kimmon takia me muutkin kuljemme tätä nykyä silmät auki: olisiko tässä kiva maisema, tuossa mielenkiintoinen rakennus, täällä syrjäinen pieni museo, josta voisi saada kiinnostavia kuvia. Vinkit ovat kuulemma aina tervetulleita.

Jarno harrasti valokuvaamista myös, ei kuitenkaan niin määrätietoisesti ja säännöllisesti kuin Kimmo. Jarno kuvasi minua mielellään ja totuin olemaan kameran edessä, vaikken minä mikään malli ollut. Herran pieksut, kaukana siitä. Joka tapauksessa en jännitä enkä pönötä enkä edes perisuomalaiseen tapaan vastustele kuvattavana olemista. Jossain vaiheessa päädyin Kimmonkin malliksi ja vuosien mittaan olen poseerannut hänelle mitä erilaisimmissa kuvissa. Jarno ei juuri ohjannut minua, hän pyrki kuvaamaan vähän jopa salaa. Kimmo puolestaan ohjaa välillä hyvinkin tarkasti ja käyttää tarvittaessa erilaista rekvisiittaa. Suosikkirekvisiitta on tietenkin Salieri, tosin sitä sekä Kimmo että Jarno ovat kuvanneet kyllä ihan ilman minuakin.

Mikään näistä mainituista seikoista ei suoraan kuitenkaan selitä sitä, miksi meistä on tullut niinkin läheisiä ystäviä kuin olemme. Ehkä se on vain jonkinlaista ystävyyden kemiaa, jokin vain klikkasi. Tietenkin tämä minun tragediani on sitonut meitä vielä läheisemmiksi vaikka olimme kyllä hyviä ystäviä jo sitä ennen. Minulle oli täysin itsestäänselvää, että kerron Jarnon diagnoosin ja ennusteen ensimmäisenä juuri meidän neljän viestikanavalle. Se kertonee ehkä jotakin.

Joku voisi kuvitella, että olen kovinkin yksinäinen. Ei sisaruksia, puoliso kuollut, isä kuollut, äiti Australiassa asti. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Onneksi.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä nyt on vähän tämmöinen yleisön pyynnöstä vartissa raapustettu välipala. Palaan kyllä tämän jälkeen Sonjan Hopiavuoren ulkopuoliseen elämään taas 🙂 )

Äidin kanssa Skypessä: Hopiavuori
Olimme äidin kanssa sopineet Skype-puhelusta jo etukäteen. Aikaero Australiaan oli kuitenkin ihan merkittävä, joten ei voinut oikein soitella miten sattuu. Ja äidin kanssa jutellessa meni aina hyvä tovi. Luojalle kiitos Skypestä, ulkomaanpuheluiden aikakaudella yhteydenpito oli ollut paljon hankalampaa kun piti aina miettiä että mitä se maksaa.

Tavanomaisten kuulumisten vaihdon jälkeen äiti kysyä Salierista ja sen uudesta kotitallista.
– No se on sellainen kuin Hopiavuori se tallin nimi, Otsonmäessä, muistat varmaan.
– Joo, eikös se ollut kymmenisen kilometriä Vaasaan päin Orionista.
– Suunnilleen.
– Onko se ihan oikeasti Hopiavuori? Ettei Hopeavuori?
– Kyllä se on Hopiavuori. Tervetuloo Pohojammaalle. Sen omistajan sukunimi on Hopiavuori.
– Olisinkohan mahtanut joskus kuulla tuommoisen sukunimen, äiti pohti. – Ihan kuin olisi etäisesti tutunoloinen.
– Voi ollakin, puheesta päätellen se Eetu on ihan syntyperäinen pohjalainen, että voivat olla alkuasukkaita Otsonmäessä tai jossain täällä lähistöllä.
– Tämä Eetuko se sitä tallia pitää?
– Joo, yksikseen kai, on siellä muutama työntekijä. Mä en oikein tiedä sitä historiaa sen tarkemmin, mut siinä oli joku hässäkkä ihan lähiaikoina, että oliko se Eetun jonkun heilan talli ja kun niille tuli ero niin Eetu osti sen ja vaihtoi nimen tai jotain. Mä en oo ihan varma että mitä siinä kävi, mut ei sitä tilaa Hopiavuorena oo kai tunnettu, se on ehkä joku muu ollut aiemmin.

– Millainen talli se on?
– Se on yksityistalli, siellä ei oo ollenkaan tuntitoimintaa tai semmosta, vastasin. – Aika hyvän kokoinen, jotain parikymmentä karsinaa ja tällä hetkellä melkein kaikki täynnä. Kiva, rauhallinen paikka ja kaikki tärkeät asiat sillai kunnossa että vaikka puitteet eivät ole viimeisen päälle kiillotetut, niin hyvä siellä on hevostaan pitää. Maneesi löytyy ja tarhat ja laitumet on hyvät ja vapaa heinä ja näin. Risto ja Markus sitä suositteli kun kyselin keväällä.
– Millaista porukkaa siellä tallilla käy? Kaikki on siis hevosenomistajia ketä siellä pyörii?
– Omistajia ja vuokraajia ja hoitajia. Siellä on aika sekalaista seurakuntaa. Muutama vakinaama on mun ikää, suurin osa on nuorempia, alle kolmikymppisiä, mut aikuisia kuitenkin. Kaikista en nyt osaa edes arvioida että minkä ikäisiä ovat.
– Eikö siellä yhtään lapsia pyöri tai teinejä? äiti kysyi. – Muistan vaan kun sä kävit siellä ratsastuskoulussa niin siellä ei muita juuri ollutkaan.
– No on siellä muutama teini, joilla on hevonen siellä. Ihan nuoria lapsia ei ole tainnut näkyä kuin ehkä aivan satunnaisesti. Noista teineistä siellä näkee eniten kahta tyttöä. Toinen on kamala papupata, puhuu kuin Ruuneperi ja ihan koko ajan. Helmipuro, jos muistat sellaisen perheen. Välillä se kuulostaa ihan järkevältäkin se Eira, välillä taas ei. Sitä vaan miettii että oliks itte teininä niin pihalla mut kai sitä oli. Se toinen taas ei paljon puhu ja se on hyvä, koska siitä likasta ei ystävällistä sanaa saa ulos tiristämälläkään. Luulee omistavansa maailman. Paikalliset juorut kertoo että silloin kun se ei oo tallilla, se roikkuu kylillä kaiken maailman epämääräisen aineksen kanssa.
– Ei kai nyt Otsonmäellä sellaista ole, äiti epäili. – Sehän on ihan maaseutupaikka.
– Kyllä kuulemma on. Ja jotain koulua sen tytön pitäis käydä kans mutta lintsaa 95% ajasta, mistä opettajat on ehkä enimmäkseen kiitollisia. Tiä sitten että pitääkö paikkaansa, mut sopis kuvaan kun sitä näkee tallilla päiväsaikaankin. Aikuiset on pääsääntöisesti ihan ok porukkaa. Muutaman kanssa on jo vähän tutuksikin tullut.

– Onko siellä yhtään miehiä? äiti kysäisi.
– Äiti! huudahdin närkästyneenä.
– Älä nyt, äiti nauroi. – Mä kysyin ihan vain uteliaisuuttani, en tosiaan tarkoita että sun pitäisi alkaa jotain hevosmiestä riiata.
– Itse asiassa siellä on aika paljon miehiä ja pari nuorta teinipoikaakin. Mä olin ite jopa yllättynyt vähän. No Eetu tietysti, isäntä ite. Se on varmaan joku kolmikymppinen ja VARATTU. Sen puoliso tai tyttöystävä tai mikä-se-nyt-on valmentaa Hopiavuoressa ja kai muuallakin. Se lupasi jo pitää tunteja mulle ja Salierille, ettei me päästä ihan retuperälle. Ja se ite ratsastaa koulua, sillä on tosi nätti tamma siellä tallilla kans.
– Nii ja sit siellä tallilla pyörii yksi lännenratsastajakin, jatkoin. – Oikein perinteisen näköinen cowboy ja sillä on siihen lajiin sopiva hevonenkin. Ja mä oon ihan ihastunut siihen… meinaan siihen hevoseen! Se on nyt ollut Salierin tarhakaverina, tosi leppoisa tapaus. Ja hirmu komea. Mut sitä sen omistajaa en tunne sen paremmin, oon aika vähän törmäillyt siihen. Se Jake on jotain sukua sille Pennaselle, joka sitä kanalaa pitää. Ihan kivan näköinen ja oloinen tyyppi kyl, mitä oon nähnyt, ehkä suunnilleen mun ikäinenkin, mutta kuulemma eronnut ja teinitytön yh-iskä, että se siitä. Ja mä just pari päivää sit mietin, että ei kyllä vielä kiinnosta pätkän vertaa edes ajatella mitään uutta miestä.
– Joo, mä en ihan oikeasti sen takia kysynyt, äiti sanoi sovittelevasti. – Se ottaa aikansa ja mikä pakko sitä nykyaikana on edes miestä ollakaan. Enhän mäkään ole ketään löytänyt isäsi jälkeen.
– Mikset? töksäytin. Olin aina vähän ihmetellyt että miksi äidillä ei tosiaan koskaan ollut toista miestä, vaikka hän oli lähtenyt 20 vuotta sitten. Nyt kun tuli sopiva tilaisuus kysyä suoraan, sitä ei kannattanut hukata.
– No… En mä tiedä. Ei ole tullut vastaan sopivaa. Kyllähän mä vähän yrittänyt olen aina joskus mutta ne jutut päättyi yleensä ennen kuin ehtivät alkaakaan. Ehkä se on tää taiteilijaelämä. Miehen pitäisi melkein itse olla samalla alalla kans, että se ymmärtäisi mitä tää on. Mutta sit taas kaikki laulajamiehet on sellaisia pirun diivoja, jotka ei kestä yhtään sitä että naisystävä on myös laulaja ja kenties jopa jonkin verran nimekäs. Niitä olis pitänyt vain paapoa ja pitää kädestä kiinni ja silittää päätä ja jättää oma ura kokonaan sivuun.

Minua nauratti äidin tuohtunut purkaus.
– Ja mitä sitten tapahtui niiden kanssa, jotka eivät ole missään tekemisissä taiteen kanssa, mä en halua edes puhua, äiti julisti teatraaliseen sävyyn.
– Anteeks että nauran, ei siinä mitään nauramista pitäisi olla, mutta sä et ainakaan säästele mielipiteitäsi.
– No en, nauroi äitikin jo. – Miksi pitäisikään?

[Sonja T.Valvoja]

Miten Sonja oppi nukkumaan?
Harrin kanssa juttelu sai minut taas pyörimään iltayön sängyssäni ja muistelemaan vanhoja, niitä vaikeampia aikoja. Niitä pystyi jo miettimään itkemättä, ei kaikkia, mutta joitain. Kuten esimerkiksi sitä, miten paljon nämä läheisimmät ystävät olivat auttaneet oikeastaan ihan kaikessa. Se oli mahtava asia, koska jotkut tutut kaikkosivat jäljettömiin. Ei niillä ehkä ollut sitten väliäkään.

Helenalla ja Tuomolla oli omakohtaista kokemusta ns. vaikeista asioista. Helena oli kärsinyt burn-outin muutama vuosi ennen kuin tutustuimme, Tuomo oli parikymppisenä sairastanut syövän itsekin, mutta parantunut siitä. Molemmat neuvoivat heti ensimmäisenä kiertelemättä ja päättäväisesti: ”Hanki ammattiapua” kun kerroin heille Jarnon diagnoosista. Mutta oli heistä apua muutenkin. Helenalla oli paljonkin sanottavaa ja oikeasti ihan käytännön vinkkejä henkisen puolen jaksamiseen ja Tuomo tiesi mitä on sairastua vakavasti ja mitä se läheisille merkitsee.

Kimmo taas oli jotakuinkin koko ajan jossain siinä lähellä, valmiina auttamaan jos tarve oli ja välillä auttoi vaikken olisi osannut mitään pyytääkään. Monta kertaa hän ilmestyi oven taakse kainalossaan jotain valmista ruokaa, kun se ruuanlaitto ei ollut prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Hän saattoi käydessään hakea postit, viedä roskat, täyttää tiskikoneen tai hoidella muita kotitöitä, noin vain tekemättä siitä numeroa. Kimmo kuljetti minua paljon myös tallille. Autolla ajaminen oli vaikeata silloin pahimpaan aikaan, ajaminen vaati keskittymistä ja keskittyminen herpaantui liian helposti. Kimmon (ja kaikkien muidenkin) mielestä oli kuitenkin tärkeätä että kävin tallilla hoitamassa ja ratsastamassa, vaikka kaikkein pahimpina päivinä sekin tuntui ylivoimaiselta. Mutta hevosen selässä ei voinut ajatella mitään muuta, se oli vähän kuin lomaa omasta elämästä ja helvetin tervetullutta.

Toki myös Helena ja Tuomo kävivät minun ja meidän luona usein ja auttoivat niin monessa asiassa. Hekin vain tulivat ja sanoivat: ”Mä ajattelin että mä voisin…”. Oli helpompi sanoa ”Joo” kuin ”Ei” ja sitten alkoi tapahtua. He myös raahasivat minua, jos eivät ihan kirjaimellisesti niin ainakin kuvaannollisesti, ulos kotoa: museoihin, leffaan, teatteriin, keikoille, kahvilaan, shoppailemaan. Jo ihan pelkkä seurakin helpotti oloa, pahinta olisi ollut tulla jätetyksi aivan yksin. Sain sanottua sen heille, kiitettyä siitä ja pyydettyä että jatkaisivat minun luona käymistä vaikka olin mahdollisimman huonoa seuraa.

Se mitä en koskaan saanut sanottua heille oli se, että yöt olivat kaikkein pahimpia. Näkiväthän he että olin väsynyt, mutta muotoilin asian kauniisti: nukuin vähän huonosti. Vain Kimmo tiesi.

Itkin niin monet yöt läpeensä ja vaikken olisi suoranaisesti itkenyt, en kyllä nukkunutkaan. Oli liikaa ajatuksia. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkkeitä, mutta sanoi että välttämättä niistä ei olisi mitenkään suunnatonta apua tässä tilanteessa. Tavallaan se lääkäri oli oikeassa, kyllä niillä lääkkeillä taju lähti, mutta mitenkään virkistäväksi yöuneksi sitä ei voinut sanoa ja aamulla oli kahta pahempi tokkura. Luovutin kolmen yön jälkeen.

Eräänä iltana Kimmo oli minun luona. Se oli ehkä viikko Jarnon ja isän kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia. Olin niin väsynyt ettei mitään rajaa, ainoa mitä jaksoin toivoa oli se että saisin nukkua kolme viikkoa. Saatoin toivoa kyllä muutamia muitakin asioita, mutten viitsi ajatella niitä nyt. Vaan minkäs teet: kun ilta hiljenee ja valot sammuu, kaikki todelliset ja kuvitellut murheet ja muu ryönä alkoivat pyöriä päässä. Joka yö toivotin hiiteen sen terapeutin joka sanoi että tunteet pitää hyväksyä. Se hyväksyminen olisi niin paljon helpompaa jos ei olisi ollut kuolemanväsynyt.

Ilta oli jo pitkällä kun Kimmo haukotteli nojatuolissa ja kysyi että voisikohan hän jäädä yöksi, ei jaksaisi enää lähteä kotiinsa vaikka hän asuikin lähellä. Minä vähän varoittelin, että saatan olla levoton yöllä. Toisaalta Kimmo nukkuisi toisessa huoneessa, niin tuskin minun valvomiseni häiritsisi. Sijasin hänelle vuoteen työhuoneen vierassänkyyn.

Sanoimme hyvät yöt ja minä menin omaan sänkyyni. Luin vähän aikaa, mutta ajatukset alkoivat taas harhailla enkä pystynyt enää keskittymään kirjaan. Ja sitten alkoi tietysti itkettää. Olin luopunut kokonaan paperinenäliinojen käytöstä, olisin sillä kulutuksella pitänyt yksin pystyssä puolen Suomen pehmopaperiteollisuutta. Sen sijaan minulla oli sängyn vieressä kasa pyyhkeitä kyyneleiden kuivaamiseen.

Vaikka itkin hiljaa, Kimmo oli silti kuullut sen toiseen huoneeseen. Hän löysi minut istumasta sängynreunalla, kasvot painettuna pyyhkeeseen, itkemässä itseäni palasiksi. Mitä siinä tilanteessa toinen voi tehdä? Eipä paljoakaan, paitsi halata. Kimmo kietoi kätensä ympärilleni, veti minut olkapäätään vasten ja antoi minun itkeä siinä.

En tiedä miten kauan itkin Kimmon sylissä, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin lakkasi ja minua alkoi nukuttaa. Pyysin ettei Kimmo menisi mihinkään ja päädyimme nukkumaan sylikkäin. Muistan nukahtaneeni siihen kun Kimmo silitteli selkääni. Nukuinkin sitten lähestulkoon 10 tuntia putkeen kun olin alkuun päässyt. Se oli viikonloppu joten Kimmolla ei ollut seuraavana päivänä kiire mihinkään. Hän siis pääsi todistamaan miten yläkerrasta kömpi alas aika toisenoloinen nainen kuin illalla sinne oli mennyt. Ei nyt vielä mikään never-better, mutta enimmäkseen elävä kuitenkin. Nukkuminen tekee ihmeitä.

Nukuin Kimmon kainalossa lopulta neljä yötä. Niiden aikana opin nukkumaan uudestaan tai ehkä se vain lopetti sen unettomuuden kierteen. Emme ole kumpikaan puhuneet tästä kellekään, edes Helenalle tai Tuomolle. Ehkä sitä jotenkin alitajuisesti pelkäsi muiden tuomitsevan, vaikka se oli niin viatonta. Tämä kyllä vaikutti osaltaan siihen, että Kimmosta tuli se kaikkein läheisin ystävä.

Kyllä niitä uniongelmia vieläkin on, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Se on satunnaisempaa, ei jokaöistä ja en pelkää sitä enää. Se varsinainen unettomuus oli todellinen pahan kierre: ensin ei saa nukuttua, sitten pelkää ettei saa nukuttua, sitten vituttaa kun ei nukuta ja sitten ei ainakaan nuku. Terapeutti yritti tätäkin kyllä selittää, mutta minun voimani eivät siinä vaiheessa riittäneet kierteen katkaisuun. Siihen tarvittiin miesvoimia.

[Sonja T.Valvoja]

Mummu meets Salieri
Mummu oli jo valmiina odottamassa kun tulin hakemaan. Hän oli enemmän innoissaan kuin halusi myöntää, mutta arvaahan sen. Tallilla käyminen on hänelle jotain uutta ja vaihtelu virkistää, vaikka olisit yhdeksänkymmenen.

Tallilla ei ollut juuri ylimääräisiä ihmisiä näin päiväseltään, mikä oli tarkoituskin. Mummu ei olisi välittänyt pällistelijöistä ja niitä olisi saattanut olla turhan monta, rollaattorilla liikkuva vanhus ei ollut ehkä maailman yleisin näky ratsastustallilla, edes Hopiavuoressa. Eetulta olin tietenkin kysynyt luvan tuoda tällainen erikoisvieras tallille käymään ja hän oli toivottanut mummun oikein tervetulleeksi.

Kävimme ensin katsomassa tallit, vaikka suurin osa hevosista oli ulkona tarhoissa. Mummu ihaili avaraa ja valoisaa tallia, oli kuulemma hyvin toisenlainen kuin mitä tallit olivat hänen nuoruudessaan olleet. Ja mikä oli ihastellessa, Hopiavuoren talli oli uusi tai ainakin uudennäköinen ja oikein siisti.

Sitten menimme katsomaan lähimpiä tarhoja ja ulkoilevia hevosia. Hieman epätasainen maanpinta ei haitannut kun mummu lykkäsi rollaattoria eteenpäin hevosia kohti.
– Nii o maharottoman kokoosia hevoosia, sanoi mummu kun näki ensimmäisessä tarhassa Skotin ja Uunon. – Moo koskaa tuammoosii nähäny, nää o ny vissii niitä viaraan maan tyähevosii. Kyl solis ollu iha eri meininkit peltotöis ku olis tuammoosen saanu fälttiä vetämähän.

Muistutin mummua siitä että iso hevonen söikin isosti ja että nämä ”viaraan maan tyähevoset” eivät välttämättä olisi olleet niin näppäriä metsässä ja lumihangessa kuin kotoinen suomenhevonen. Mummu myönsi että se saattoi hyvinkin pitää paikkaansa. Ja ääni muuttui kellossa kun hän näki suomenhevosia, vaikkei Hopiavuoressa ollut kuin kaksi ja niistäkin Typy oli vielä varsa. Mummu oli vähän yllättynytkin nähdessään suomenhevosia ratsastustallilla, mutta kerroin hänelle että entisestä työhevosesta on kuoriutunut paitsi ravuri myös erinomainen harrasteratsu.

Otin Salierin riimunnaruun ja talutin sen tutustumaan mummuun.
– Tämä on nyt tämä minun oma kullanmuru, Salieri.

Mummu ojensi kämmenellään banaaninpalaset Salierille ja silitti sitten sitä.
– Voi kuin on komia hevoone, oothan sä niitä kuvia näyttänny mut että näin hiano ja aiva sysimusta. Ja näin kiltti. Juu kattos ku mulla on vielä sulle kuivaa leipää taskussa. Voi sinuas, tuollaane samettiturpa…

Mummu höpötti Salierille ihan samalla tavalla kuin minä. Minä en puuttunut asiaan, pitelin vain riimunnarua ja seisoin kauempana. Mummun otteista näki että vaikka edellisestä hevosen kohtaamisesta oli varmasti kulunut vuosikymmeniä, oli ihan kuin hän olisi taputellut hevosta viimeksi eilen. Se tuli selkärangasta. Ja voisin vaikka väittää että mummu oli todella liikuttunut. En yleensä käytä kännykkää kun käsittelen hevosia, mutta tällä kertaa kaivoin sen taskusta siksi aikaa että sain otettua muutaman kuvan mummusta ja Salierista. Jos jokin niistä kuvista vähänkään onnistui, printtaisin ja kehystäisin sen ja antaisin mummulle muistoksi.

Mummu ei halunnut lähteä tallilta heti vaan pyysi saada jäädä katsomaan minun ratsastamista. Sanoin hänelle kyllä että alkuvalmisteluissa menisi tovi ja ratsastamisessa samoin ja sitten pitäisi vielä jäähdytellä ja riisua varusteet ja kuivata Salieri. Ei haittaa, eläkeläisellä on kuulemma aikaa. Ymmärsin kyllä, oli varmasti hienoa päästä näkemään hevosia niin pitkästä aikaa. Uteliaskin hän oli, halusi nähdä miten harjaan ja satuloin Salierin. Ihan kuin Salieri olisi vaistonnut että mummu oli vanha ja hauras, se seisoi kuin suolapatsas kun mummu oli lähietäisyydellä. Ja päänsä se aina laski niin että mummu pääsi silittämään ja rapsuttamaan. Jouduin vähän räpyttelemään liikutuksen kyyneliä silmistäni, luulen että mummulla oli sama juttu.

Talutin sekä mummun että Salierin maneesiin. Mummun ohjasin istumaan katsomoon, hän sanoi että tuskin ymmärtäisi mitään ratsastuksesta sinänsä, mutta olisi hienoa katsella hevosta ja minua. Minulla ei ollut mitään erikoisempaa suunnitelmaa ratsastuksen varalle, ajattelin että kävisin askellajit läpi ja treenaisin vähän siirtymisiä ja radan teitä. Ehkä kokeilisin väistötkin, ihan vain huvin vuoksi.

Joka kerta katsoessani mummun suuntaan hän katsoi meitä silmä kovana. Kun loppukäyntien jälkeen jalkauduin selästä ja talutin Salierin mummun luo, hän oli aivan haltioissaan.
– Kyllä se on tua hevoone ihimeelline eläin. Soon niin suuri jotta se vois ihimisen tappaa tuast noiv vaa mutta nii vaa se kuluki kiltisti. Ja sanokoon ny kuka mitä hyvääs mut kyllä se hevoone on kaikkei hianoin ku se liikkuu. Tuntu ku ittekki olsis hypähtänny tuumav’ verta ilimahan kun nostit laukan ja annoit sen mennä. Aijettä ku soli upiaa menoa.

[Sonja T.Valvoja]

Harrin kanssa kahvilla
Valitsin meille pöydän syrjäisemmästä nurkasta. Kiva että Seinäjoellakin oli tällainen viihtyisä, kotoisa kahvila, vieläpä paikallinen yrittäjä ettei mikään ketju. Pirteä nuori tyttö tiskin takana oli esitellyt innokkaasti tarjottavia, joiden raaka-aineissa suosittiin paikallisia tuotteita. Todella, täällä pitää käydä toistekin.

Harri istui vastapäätä ja tarkkailin häntä vaivihkaa. Muistikuvani hänestä olivat tietenkin kolmen vuoden takaa, joten niihin ei ollut välttämättä luottamista, mutta muistelin että hän olisi ollut hoikempi, ei noin roteva. Parta oli myös erilainen, Wienissä oli ollut täysparta, hyvin siisti toki, mutta nyt oli vain leukaparta ja viikset. Sopi kyllä hyvin. Muuten Harri oli ihan samannäköinen, ei ollut kolmessa vuodessa vanhentunut ainakaan merkittävästi. Ilmeisesti en kai minäkään, kun hän oli tunnistanut minut miltei vaivatta. Vaikka laihtunut kyllä olin. Ja kas, Harrilla ei ollut sormusta, mitäs, mitäs…

Tarjoilija toi Harrin kahvin ja minun kaakaon pöytään.
– No mitäs sulle muuta kuuluu? Harri ehti aloittaa ensin.

Häkellyin vähän. En voinut mitenkään vastata “Kiitos hyvää, entä itsellesi.” Olin pitänyt Harria kuitenkin sen verran hyvänä tuttavana, että hän tuskin haluaisi tällaista falskia vastausta kuulla. Tai ainakin arvelin niin. Syteen tai saveen, kerrotaan nyt koko stoori.
– No. Vois sanoa että parempaan päin menossa, vastasin vähän kaarrellen.

Harrin ilme vakavoitui.
– Onks sulle käynyt jotain ikävää?
– Isä ja Jarno, mun mies siis, kuolivat samaan aikaan reilu vuosi sitten keväällä. Jarnon kuolema ei ollut yllätys, isän oli.

Harri näytti tyrmistyneeltä ja aukoi vähän aikaa suutaan kuin ei tietäisi mitä sanoa.
– Osanotto. Mä en nyt osaa sanoa oikein muutakaan. Miten sä olet selvinnyt?
– No, mulla on ollut hyvät tukijoukot. Ja sit se on klisee mutta se on myös ihan totta, että aika parantaa haavat. Niinku sanoin niin parempaan päin tässä on menossa kuitenkin koko ajan. Nää ei ole enää niin pinnalla ajatuksissa joka päivä ja koko ajan vaikka jossain vaiheessa sitä oli varma että tunnelin päässä ei ole valoa eikä koskaan tule olemaankaan.
– Mä olen kyllä tosi pahoillani sun puolesta. Saanks mä udella että miten siinä niin edes kävi? Kuinka ne kuoli yhtä aikaa?
– Ei ne ihan yhtä aikaa kuolleet, mut kahen päivän välein. Jarnolta oli löydetty syöpä ja se oli siinä vaiheessa jo sitten niin levinnyt, ettei sitä voitu hoitaa mitenkään. Elinaikaa annettiin pari, kolme kuukautta ja suunnilleen sen verran se kestikin. Isän kuolema ei tähän liittynyt mitenkään, se oli saanut sydänkohtauksen ja tuupertunut kotipihalle täällä Seinäjoella. Setä sen löysi ja siinä vaiheessa isä oli jo kuollut. Ja tää oli tosiaan kaksi päivää ennen kuin Jarno kuoli, mutta Jarno oli siinä vaiheessa jo saattohoidossa tietenkin ja tiedettiin että se on päivistä enää kiinni.

Katsoin Harrin ilmettä ja hymähdin vaikka kurkussa pieni pala tuntuikin. Sysäsin päättäväisesti pois ajatukset viimeisistä päivistä siellä saattohoitokodissa.
– Älä oo tuon näköinen. Elämä jatkuu kuitenkin.
– No joo mut silti… Puolison kuolemakin olis jo ihan tarpeeksi paha sinällään, mutta muistaakseni sä olit aika läheinen isäs kanssa, niin sekin sitten vielä siihen samaan kasaan. Toi on jo ihan epäreilua. Mut jos sä haluat puhua siitä niin anna tulla toki. Auttaa en todennäköisesti osaa mutta kuunnella sentään voin.
– Kiitti, mut ehkä joku toinen kerta, menee liian vakavaksi. Mutta jos muita kuulumisia pitäisi listata, niin mä tosiaan asun nyt tuossa 10 kilsan päässä Vaasaan päin, muutin sinne tässä kesällä. Mähän oon sieltä kotosin. Sinne rakennettiin omakotitalo viime vuoden aikana, vanha mätäni liikaa ja isä päätti panna metsärahat sileäksi ja rakentaa uuden. Se ehti just aloittaa rakentamisen ennen kuin kuoli. Avaimet käteen -toimitus, onneks ja setä ja serkku asuvat siinä naapurissa, että ne pitivät sitten huolen kaikesta muusta siä paikan päällä. Tampereella mä myin mun ja Jarnon yhteisen asunnon pois ja ostin pienen kaksion ihan keskustasta, läheltä toimistoa. Mulla on kans oma hevonen tätä nykyä, mä ostin sen ihan pian sen Wienin-reissun jälkeen, olin vuokrannut sitä jo ennen sitä. Nyt se asuu Otsonmäessä täysihoitotallilla, että mun ei tartte välttämättä joka päivä edes käydä siitä huolehtimassa.
– Joo, mä muistankin kun sä puhuit siitä hevosesta. Ja ne valkoiset hevoset siellä Wienissä, mitä käytiin katsomassa, Harri naurahti. – Ne oli kyl hienoja.

Minä hymyilin muistolle Wienin Espanjalaisesta Ratsastuskoulusta. Sinne pitää mennä joskus uudelleen.
– Sun vuoro. Mitä sulle kuuluu työasioiden ulkopuolelta?
– No mä en tiä kehtaanko mä edes kertoa ton jälkeen, Harri huokasi vakavoituneena. – Mä ja Hanna erottiin vuos’ sitten. Se oli aika kova paikka ja sit viä aika ikävä ero, Hannalla oli toinen mies. Jos nyt jotain positiivista pitäs keksiä niin se että meillä ei ollut juurikaan mitään isompaa kiinteetä omaisuutta eikä lapsia, mistä oltais voitu riidellä vielä vähän enemmän. Riitti kun pakkasi tavaransa ja häipyi.
– Mä oon pahoillani sun puolesta. Tosi ikävä kuulla.
– Ei se nyt varsinaisesti ole mitään verrattuna tohon sun tilanteeseen.

Mä nojauduin vähän eteenpäin ja katsoin Harria silmiin.
– Kuule, ihmisten surut ei ole mitenkään vertailukelpoisia. Joku asia voi olla toiselle tosi vaikea ja toiselle taas ei eikä kumpikaan ole mitenkään väärässä. Jos susta tuntuu pahalta se ero, niin sitten se tuntuu ja se voi olla ihan yhtä kamala sulle kuin mun oma tilanne mulle. Ei näitä voi vertailla.

Harri katsoi minua hieman kysyvän näköisenä.
– Terveisiä terapeutilta, mä naurahdin. – Sen kanssa on puhuttu näistä tunneasioista tosi paljon täs vuoden mittaan. Mä en väitä olevani mikään asiantuntija, mutta se kyllä on.
– Sä oot siis käynyt jollain psykologilla juttelemassa?
– Joo, sanoin äkkiä vähän varuillani. Pitäisikö Harri minua jonakin varttihulluna? Ei kai terapiassa käynti enää nykyaikana mikään tabu ollut, varsinkaan tällaisessa tilanteessa? – Kaikki sitä sanoi heti ekana, että mee ihmeessä juttelemaan jollekin ammattilaiselle, niinku lääkäristä alkaen.
– Onks siitä ollut apua? Harri kysyi edelleen mietteliään näköisenä. – Pystyyks ne oikeasti auttamaan? Tai siis… Älä suutu, mä en osaa esittää asiaani, mutta mä ymmärrän että ne psykiatrit voi määrätä lääkkeitä, jos on tarvetta sellasille ja että usein oloa helpottaa ihan vain sekin, että saa puhua asioitaan jollekin, mutta pystyyks joku terapeutti auttamaan muutenkin kuin vain kuuntelemalla ja lääkkeillä? Onks niillä esimerkiksi jotain vaikka ihan konkreettisia asioita joita ne voi tehdä tai neuvoa tekemään tai jotain?
– No siis jotain joo, sanoin vähän ihmeissäni tästä kysymyksenasettelusta.

Harri naurahti hämillään.
– Joo, anteeks tosiaan tää vähän tökerö kysymys, mut mä ite aattelin jossain vaiheessa, että saattais ehkä olla hyvä idea käydä juttelemassa jollekin just näitä eroasioita. Mut sit perisuomalainen mies ajatteli että ne terapeutit vaan nyökkäilee ja myötäilee ja laskuttaa eikä niillä ole tarjota mitään… konkreettista, jos nyt voi sanoo nii.
– Mä ymmärrän ton kyllä. Mä ite suhtauduin ensin kans vähän epäillen, taisin vissiin todeta hoitavalle lääkärille ekana, että ai, parantaaks terapeutit syövän, ai ei, no sit se on varmaan aika ajanhukkaa. Näin vuoden perspektiivillä voi jo ehkä sanoa että kyllä on siitä ollut apua. Ainakin se on tehnyt elämän siedettävämmäksi ja voi olla että sitä on päässyt nopeammin henkisesti tolpilleen. Ja on sieltä saanut ihan käytännön ohjeitakin ajatuksien ja tunteiden käsittelyyn. Mut ehkä tärkein on ollut se, että tunteille ei voi mitään eikä oo olemassa vääriä tunteita ja että niitä ei kannata yrittää paeta, koska siitä tulee yleensä vaan pahempi olo. Eikä tunteet oo ikuisia. Niitä voi käsitellä, sitä varten nää ammattilaiset just on, mutta tärkeämpää ehkä on se että ne tunteet hyväksyy vaikka ne on ikäviä. Siinä on ollut insinöörillä kuule vähän nieltävää kun kuvitteli olevansa niin järkevä ja fiksu eikä tunteellinen ollenkaan.
– Kuulostaa ihan just multa, Harri julisti monologini jälkeen. – Ehkä sitä sit kannattaisi mennä, ei se kai liian myöhäistä ole.
– En usko kans. Mutta kylläpäs me nyt mentiin syviin vesiin.

Harri nauroi sydämellisesti.
– No niin mentiin, mut näinhän siinä taisi käydä siellä Wienissäkin, tosin silloin ei tainnut olla näin synkkiä aiheita.
– Mitä sulle muuta kuuluu? minä jatkoin. – Ilmeisesti sen eron takia muutit takaisin Suomeen?
– Joo, tosiaan joulukuun alussa viime vuonna muutin takaisin tänne. Tampereelle eka, siellä on yksi meidän toimisto. Vanhemmat myi talonsa tuossa alkuvuodesta, ne asuivat Karstulan sivukylillä missä ei ole juur mitään palveluita ja alkavat käydä vanhoiksi kumpikin, niin tulivat sit siihen tulokseen että muuttavat johonkin keskemmälle. Jotenkin ne päätyi tänne Seinäjoelle, asuvat tuolla radan toisella puolella senioriasunnossa. Mä ajattelin sit että voisin tulla kans tänne kun tosiaan etätyö on mahdollista ja asuminen edullisempaa. Ja onhan tää nyt isompi paikka kuin joku Karstula.

Istuimme kahvilassa pitkään juttelemassa jotakuinkin kaikesta maan ja taivaan välillä. Niin Wienissäkin oli käynyt. Kun vihdoin lähdimme pois, lupasimme tavata toistekin vielä.

Kotiin päin ajaessani mietin taas kaikenlaista. Harri saattaisi olla juuri minun tyyppiä, mutta kannattaako tässä alkaa mitään suhdetta edes ajatella kun toisella on takana suht tuore ero ja toisella suht tuore puolison kuolema. Muutaman vuoden päästä jos olisimme tavanneet, asia olisi ehkä eri. Toisaalta Harri ei antanut ainakaan nyt mitään merkkiä siihen suuntaan että hänellä olisi mielessä jotain muuta kuin kahvi- ja juttuseura. Mutta sitten taas toisaalta: olin usein totaalisokea tällaisille asioille. Toivoin kyllä jotenkin, että Harri ei olisi kiinnostunut minusta muuten kuin ystävänä, koska joutuisin kieltäytymään ja siinä se kaveruuskin sitten menisi. Nähtäväksi jää.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 4 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Kaikkea sitä kaupasta löytää
Ajoin sunnuntaina Tampereelta kotiin päin ja pysähdyin Seinäjoella vielä ruokakaupassa. Kiertelin kylmähyllyjen välissä katselemassa valikoimaa ja etsimässä inspiraatiota, kun vastaan tuli tutunnäköinen mies. Pitkä, salskea, leukaparta, silmälasit, siististi leikatut punertavanruskeat hiukset. Mutta kuka? Aivoissa surisi: aivan varmasti se oli joku tuttu. Koulukaveri, naapuri? Ei, ei täältä. Jostain työjutusta. Harri? Sieltä Wienin keikalta? Pakko olla Harri tai ainakin hyvin samannäköinen, mutta mitä se täällä tekee? En nyt ole ihan varma… Mies oli katsonut minua, mutta kävellyt kuitenkin ohi. Käänsin päätäni ja katsoin hänen peräänsä. Oliko se vai eikö se ollut. Mies teki saman. Kyllä se oli Harri, hymyili minulle tuntemisen merkiksi.

– Eikös se ole Sonja kuitenkin?
– Joo, yllätys nähdä sut täällä, en meinannut tuntea eka.
– Onhan siitä muutama vuosi. Mut miten sä olet täällä Seinäjoella? Harri ihmetteli.
– Mä muutin tänne ihan just. Tai siis tonne mettäkylille, muttei sieltä niin pitkä matka tänne keskustaan oo. Entä sä?
– Mä muutin kans täs kesällä tänne, asun ihan tuossa vieressä melkein. Tulin takasin sieltä Lontoosta loppuvuodesta ja asuin eka Tampereella mut sit aattelin että muutan tänne kun vanhemmat muutti kans. Ja halvemmat asunnot, tiedät varmaan.
– Kyllä, tiedän! Vieläks sä oot samoissa hommissa?
– No, firma on sama, mutta oon enemmän suunnittelupuolella kuin suoraan asiakasprojekteissa. Teen ihan kokonaan etänä nykyään, tiimi on hajallaan ympäri Eurooppaa. Sen takia mä tänne muutin kun voi tehdä kotoa töitä. Mites sä? Harri uteli.
– Mä oon samassa firmassa ja samoja hommia teen ku silloinkin. Mähän en oo varsinaisesti koskaan noita integraatioita tehnyt, se Nocta oli siinä mielessä poikkeus eikä mun sinne pitänyt tulla alunperin edes yksin, en tiä muistatko. Muuten firmalla menee hyvin, ollaan kasvettu sen verran että nykyään on 12 henkeä töissä. Tampereellahan se toimisto on edelleen ja mä käyn siellä säännöllisesti, mutta etänä noin suurimman osan kans kotoa käsin.

Harri sanoi että hänellä oli vähän kiire, oli sovittua menoa, mutta hän haluaisi jutella lisää paremmalla ajalla, käydä kahvilla vailla. Vaihdoimme yhteystietoja ja Harri lupasi ottaa yhteyttä lähiaikoina.

Kotiin päin ajellessani hymyilin itsekseni. Olipa kivaa tavata Harri! Se oli ollut kolme vuotta sitten keväällä, kun olimme yhdessä tekemässä asiakkaalle isoa järjestelmäintegraatiota Wienissä. Meiltä oli alunperin pitänyt tulla minun lisäkseni myös Jarkko, mutta hänelle oli tullut viime tipassa peruutus. Muistan, että minua oli jännittänyt se työmatka, en yleensä kulkenut asiakkailla ja kyseessä oli vielä tärkeä asiakas ja haastava projekti. Hyvin se oli silti sujunut ja se integraatio saatiin tehtyä juuri niinkuin pitikin.

Harri oli ollut siellä oman työnantajansa puolesta, hän oli asiakkaan alihankkijalla töissä ja koordinoi heidän osaltaan sitä projektia. Olimme siis tehneet paljon yhteistyötä jo sen firman kanssa ja Harrinkin nimi oli tuttu meillä. Niin monta telcoa oli istuttu yhdessä isommalla tiimillä tai pienemmällä porukalla ja vaihdettu varmaan satoja, satoja sähköposteja! Vasta kuitenkin Wienissä näimme ensimmäisen kerran naamatusten ja silloinkin siellä oli vain minä ja Harri, ei muita tiimiläisiä kummaltakaan puolelta.

Minulle oli jäänyt Harrista aivan äärettömän positiivinen vaikutelma. Yleensä pidin kyllä ihmisistä tai suhtauduin vähintäänkin neutraalisti, suurimpaan osaan ainakin, mutta Harri kuului siihen hyvin pieneen joukkoon, josta pidin heti alusta lähtien todella paljon. Hän vain oli kiva ja hauska ja… En tiedä, hyvää seuraa joka tapauksessa. Sellainen jonka kanssa oli helppo jutella muitakin kuin vain työasioita. Lisäksi se oli vastavuoroista, ei vain sitä että minä höpötän ja Harri ei tai toisinpäin. Minä olin ainakin viihtynyt hänen kanssaan ja epäilin että tunne oli molemminpuolinen.

Se oli tietenkin ollut todella hyvä asia, koska teimme varsin tiiviisti töitä yhdessä siellä. Työpäivät olivat pitkiä ja olimme pääsääntöisesti kaksin. Iltaisin jaksoimme harvoin lähteä hotellin ravintolaa pidemmälle ja jos menimme jonnekin niin kaksin yleensä silloinkin. Asiakkaan toimisto oli vähän kaupungin ulkopuolella ja kuljimme sinne tietenkin yhdessä, minulla ei omaa vuokra-autoa edes ollut siellä. Joten kun aamulla lähdimme samalla autolla, niin totta kai menimme aamupalallekin samaan aikaan. Ja koska meillä oli vierekkäiset hotellihuoneet, sen puolentoista viikon aikana Harri oli erittäin harvoin käytännössä kymmentä metriä kauempana, vaikka välillä nyt olikin seinä välissä. Jos Harri olisi ollut jotenkin tylsä tai nuiva tai kurja tyyppi, se olisi ollut paljon ikävämpää.

Oli kyllä kertakaikkinen yllätys löytää Harri Seinäjoelta, hän nimittäin oli asunut vaimonsa kanssa Lontoossa silloin. Mutta todella mieluisa yllätys ja odotin innokkaasti Harrin yhteydenottoa. Olisi kiva jutella paremmin, pitkästä aikaa. Olin kuitenkin jotenkin tuntenut Harrin jollain tavoin jopa ystäväksi sen työreissun jälkeen, vaikka yhteys häneen piakkoin sen jälkeen katkesikin, mitä nyt LinkedInissä olimme kontakteja. Ja jos vaikka tutustuisin hänen vaimoonsakin. Hennako se oli vai Hanna vai Heli? Jotain sinne päin. Myönnän ettei minulla ollut täällä Seinäjoella ihan turhan paljon samanikäisiä tuttavia, Markus ja Krista lähinnä ja ne joita tallilla tapasi. Lukiosta tai alemmilta kouluasteilta ei ollut jäänyt ketään, jonka kanssa edes pitäisin yhteyttä nykyään.

[Sonja T.Valvoja]

Leski
Istuskelin Tampereen asunnon parvekkeella. Lasitettu parveke oli vielä ihan lämmin, aurinko oli paistanut sinne päivällä, nyt se näkyi enää vähän talojen takaa. Alapuolella kulki alkuillan ihmisvilinä, mutta äänet kulkeutuivat tänne ylös sekoittuneena massana, taustakohinana. Se ei häirinnyt miettimistäni.

Leski.
Että minä vihasin sitä sanaa.
Kyse ei ollut siitä, että olisin vihannut sitä että olin leski, että Jarno oli kuollut. Ei se tietenkään kiva asia ollut, mutta sen kanssa pystyi nyt elämään kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Mutta minä en halunnut olla leski. Leski kuulosti vanhalta, viralliselta, surulliselta. Köyhä leskiäiti kulkee kerjuulla. Leskirouva kerää ympärilleen nuoria miehiä ja joutuu huijatuksi. Rikas leski nai toisen samanlaisen. Leskenhuntu, leskeneläke. Minä olen aivan liian nuori leskeksi. Leski on kahdeksankymppinen, aivan vähintään.

Mummu oli melkein lyönyt kun joku oli häntä puhutellut Otavan leskiemännäksi papan kuoltua. Ymmärrän, mummu oli ollut silloin vähän alle kuudenkymmenen.

Orionin leskiemäntä.
Anna mun kaikki kestää.
Leski kuulosti aina siltä, että Jarno oli kuollut viime viikolla. Kaikki pahoittelivat kun sanoin olevani leski. Joo, kohteliasta toki, mutta aikoivatko ihmiset todellakin sanoa ”Otan osaa” vielä kymmenen vuotta sen jälkeenkin kun Jarno oli kuollut? Se oli aina sellainen keskustelun jäädyttäjä, ihmiset ottivat osaa ja joko hiljenivät tai häipyivät sen jälkeen, luulivat kai etten osaa enkä halua puhua mistään muusta kuin kuolemasta. Siitä kuitenkin on jo kohta puolitoista vuotta ja tässä on nyt ihan oikeasti jo muutakin elämää ja ajateltavaa. Onhan se tietenkin tragedia että mies kuolee nuorena ja nainen jää leskeksi nuorena, mutta ei se ole koko elämä, aina ja ikuisesti.

Leski. Leski-leski-leski.
Ja minä tulen olemaan leski koko lopun ikäni. Paitsi jos menen uusiin naimisiin, mikä ei tällä hetkellä näytä kauhean todennäköiseltä. Pitäisiköhän lakata käyttämästä sormusta oikeassa nimettömässä ja sanoa olevansa sinkku? Ei sekään kuulosta kauhean hyvältä. Vanhapiika? Piintynyt vanhapiika? Crazy cat lady ilman kissoja? Ei voi olla niin että rouva on naiselle ainoa siviilisääty, johon ei liity jotain negatiivista painolastia.

[Sonja T.Valvoja]

Luumuja, vihjeitä ja videonauhaa
Hyppäsin autosta ulos tallin parkkipaikalla ja nappasin repsikan jalkatilasta korillisen luumuja, joita olin tuonut taas. Jilla oli pyytänyt, hän suunnitteli tekevänsä ainakin luumupiirakkaa ja -hilloa. Hyvä vain että kelpasivat jollekulle, itsellä alkoivat luumut tulla jo korvistakin ulos ja samaa valitti Otavan väki. Riitta-täti oli keittänyt luumuhilloa melkoisen satsin, itse en sellaiseen jaksanut tänä vuonna ryhtyä, mutta eiköhän niistä hilloista liikenisi talven mittaan minullekin.

Keittiöstä löysin sopivasti Jillan ja pöydän ääressä istui Heli. Hänen hevosensakin jo muistin, se oli sellainen nätti piirtopäinen puokkitamma.
– Moro! huikkasin tamperelaisittain ovelta. – Hyvä että oot täällä, Jilla, tässä olis sulle näitä luumuja.
– Voi kiitos, onpas niitä paljon. Miten paljon sulla näitä oikein on? Jilla ihmetteli.
– On, totesin lakoniseen sävyyn. – Mulla on omassa pihassa yksi puu ja naapurissa on muutama lisää, vähän eri lajikkeita. Tänä vuonna on vaan tosi hyvä vuosi ja varsinkin naapurin iso vanha puu innostui tekemään oikein määrissä näitä. Se on tosi vanha se puu ja vähän sellainen oikullinen, ei se tosiaan joka vuosi tällaista määrää tee luumuja. Usein se ei tee mitään, hyvä jos viitsii kukkiakaan aina.
– Ja vielä näin isojakin. Mut istu toki hetkeksi siihen pöytään, kahvi on ihan just tulossa… paitsi et sähän et juonut kahvia. Otatko mehua, sitä olis tuolla jääkaapissa kyllä. Ja porkkanasämpylöitä leivoin kans, kannattaa syödä nyt kun niitä vielä on. Kun Hello ja muut saa niistä vainun niin kohta ei enää ole kuin tarina kerrottavaksi.
– Joo, mehua kiitos. Ja sämpylä kelpaa hyvin, sanoin. En ollut taaskaan syönyt mitään muuta kuin pari luumua.

– Joko te ootte kuulleet siitä uudesta hevosesta joka tänne on tulossa? Jilla kysyi istuessaan pöytään myös. Heli vastasi kieltävästi, mutta minä kerroin kuulleeni:
– Sen kai vissiin omistaa sellainen teinipoika, Santtu taisi olla nimi. Tapasin sen ja sen äidin jo tallilla kun olivat käymässä.
– Millainen se on se Santtu?
– Emmä tiiä, vaikutti aika hiljaselta. Klassinen asetelma, päsmäröivä äiti ja hiljainen teini, sanoin.
– Jaha. No, toivottavasti se äiti ei ala liikaa täällä tallilla kortteerata.

Juttelimme niitä näitä siinä pöydän ympärillä. Jilla ja Heli vaikuttivat olevan hyviä tuttuja keskenään. Heli kyseli Jillalta jostakusta australialaispojasta ja Jilla selitti minulle Hopiavuoren asumiskuvioita, kun hän ja Noa asuivat Eetun alivuokralaisina ja Nelly asui ainakin periaatteessa pihalla olevassa asuntoautossa mutta seurusteli Eetun kanssa.
– Tää on tää Hopiavuoren hippikommuuni, hän nauroi iloisesti.

Jossain vaiheessa tuli sitten kysymys minun siviilisäädystä, vähän niinkuin huumorin pohjalta. Vilkaisin käsiäni, olin jättänyt sormuksen autoon kuten aina tallille tullessani. Yleensä pidin vihkisormusta oikean käden nimettömässä. Kaikki eivät sen merkitystä tajunneet, luulivat että pidän sitä ihan huvikseni ns. väärässä kädessä.
– Sort of, vastasin kysymykseen olinko kenties sinkku, ja kohautin olkapäitäni. En nyt heti ensimmäisenä alkaisi veivata nyyhkystooriani kaikille.
– No sit lienee syytä varoittaa sua tosta Tuomosta, jos tiiät sen tyypin joka pitää sitä autokorjaamoa tossa keskustan laitamilla, Jilla sanoi. Hän verhosi sen keveään sävyyn, mutta jotenkin sanavalinnasta tai jostain vaistosin, että tässä puhuttiin nyt ihan asiaa, vaikka leikinlaskuksi verhottuna.
– En taida tietää. Kuinnii?
– No se on vähän sellane… yli-innokas.

Heli vilkaisi syrjäkulmin Jillaa. Jommallakummalla siis oli kokemusta tästä yli-innokkaasta autonkorjaajasta, tai molemmilla.

– Ja vähän juntti myös, jos suoraan sanotaan, Heli totesi hivenen happamalla äänensävyllä. – Rahakin sille saattaa kelvata, ne sen bisnekset ei vissiin oikeen lennä.

Äkkiä muistin Riston puhuneen jostain autokorjaamosta, jonka hommat eivät olleet menneet ihan putkeen pitkiin aikoihin.
– Sit mä taidan tietää ainakin sen autokorjaamon kuulopuheiden perusteella, tuskin täällä niitä kovin montaa on. Kiitos varoituksesta, se on aina hyvä tietää nää tyypit, vaikka mä taidankin olla aika immuuni miehille.

Kumpikin näytti vähän kysyvältä.
– Mä nyt en tallilla käytä sormusta, mut mä oon leski tätä nykyä. Ja vaikka miehen kuolemasta on jo toista vuotta kulunut niin ei tunnu siltä että kiinnostaisi alkaa viritellä uusia mieskuvioita vielä.
– Voi että, tosi surullista kuulla! Osanotto.
– Kiitos, kyllä se tästä ja näyttää tää elämä menevän ilman miehiäkin, kuittasin asian ennen kuin ehtivät enempää surra minun tilannetta. Se puheenaihe loppui siltä erää siihen, sillä keittiöön tuli ensin Noa ja sitten Tiitus ja vähitellen muitakin tallilaisia. Sämpyläkasa alkoi huveta.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta 3.9.19
Päivä jolloin ei tapahtunut mitään erikoista
Tänään ei ole kyllä sattunut yhtään mitään merkittävää, mutta kirjoitanpa nyt jotakin kuitenkin. Heräsin taas ennen herätyskelloa, joskus kuuden maissa ja kun ei nukuttanut enää niin aloin tehdä töitä siinä sitten. Etätöissä on puolensa, ei mene aikaa sellaisiin asioihin kuin tukan kesyttäminen, naaman laittaminen tai edes pukeutuminen. Kävin hakemassa ulkoa (peittoon kääriytyneenä tietenkin!) pari omenaa ja luumuja aamupalaksi. Aamulla oli tosi sumuista, ihana ilma, oikein raikas ja kostea.

Syömisen kanssa kävi taas perinteinen hups-oho, kun uppouduin töihin niin että vasta joskus hyvän matkaa kolmen jälkeen huomasin, etten ole syönyt niiden omenoiden lisäksi mitään muuta ja työpäiväkin on mennyt yliajalle. Onneksi kaapissa oli vielä sitä viikonloppuna tehtyä hirvipataa, niin ei tarvinnut lähteä kauppaan ja alkaa erikseen tehdä ruokaa. Nälkä ei ole vieläkään, ylläri? Not. Töissä ei ollut mitään erikoista, yritin saada sen uuden terminologiamodulin toimimaan jotenkin yhteen muiden kanssa, mutta ei. Artolla oli pari ideaa siihen, kokeilkoon se vuorostaan. Mä en ymmärrä mikä siinä kanittaa.

Kävin tallilla iltapäivästä kun olin saanut työt pulkkaan. Ei sinällään olis ollut tarve, Salierilla oli vapaapäivä ja Eetu ja muut hoiti tarhauksen ja semmoset. Halusin vaan nähdä että miten se liikkuu sen eilisen hyppäämisen jälkeen, onko jotakin jäykkyyttä tai muuta, kun ei sillä usein hypätä. En kyl nähnyt mitään viitteitä sellaisesta, se oli ihan normaali. Kävin istumassa Eetun keittiössäkin vähän aikaa, päivän ihmiskontaktit tuli siinä samalla kätevästi.

Nellyn kanssa juteltiin niistä valmennusasioista tai ei kai voi puhua varsinaisesti valmentamisesta kun ei olla kisoihin valmistautumassa tjtn. Kerroin mitä suunnilleen osataan tai lähinnä että mitä MÄ osaan, Salierihan osaa vaikka mitä. Että mun osaaminen päättyy laukanvaihtoihin koulupuolella ja maapuomeihin esteillä. Ja että mihin mä haluaisin kehittyä. Se oli vaikea, koska en mä oikein tiedä itekään. Paremmaksi ratsastajaksi haluaisin?

Kattelin joutessani noita kouluratsastusohjelmia tässä joku päivä. Jos unohdetaan sellaiset pikku-perusasiat kuin lennokkuus ja takaosan aktiivisuus ja ratsastajan avut ja istunta ja teiden seuraamisen säntillisyys yms, niin noin tempputasolla me selvittäis Salierin kanssa jo vaativasta B:stä. Voi kissan ikenet, vaativa! Eihän sellaista kisaa kuin true-kouluratsastajat. Mut joo, ei tuu tapahtumaan, mulla ei maha kestä ja päästäkään ei ole takeita. Tää täti pysyy tukevasti puskassa.

Illalla mä laitoin rantasaunaan tulet ja samalla kun se lämpesi niin mä tongin puutarhassa kaikenlaista, karsin ja siistin ja jaoin perennoja. Markus oli päivällä puinut tän kotipellon, vaikka oli aika kosteaa. Uimassa kävin saunasta käsin, lammen vesi on vielä jotain 16-asteista, mikä on aika hyvin, ottaen huomioon että se on kuitenkin lähde. Jos tänä syksynä kokeilisi että miten kauan ilkeää käydä lammessa pulahtamassa.

Päivän plussat:
– Salieri, tietenkin
– Rantasauna ja lampi
– Hirvipata
– Puutarha
– Sumu
– Audi
– Päivän musalöytö: Code 64 – Leaving Earth

[Sonja T.Valvoja]

Äh. Sonja tuli Hopiavuoreen juuri sen takia ettei minun tarvitsisi hajottaa tekstejä monelle eri alustalle julkaistakseni niitä. Koska täällä oli spin-offit, jotka eivät liity talliin tai hevosiin, niinkuin nyt tämä matkapäiväkirja. Ja Sonjalla on tosiaan elämää tallin ulkopuolella, koska hän on paluumuuttaja. Kaikki ei liity Hopiavuoreen tai sen hahmoihin ja luulin tosiaan että se olisi ok nimenomaan täällä spinnareissa vaikkei sitä kukaan tosiaan ole tainnut näin selvästi tehdä aiemmin.

Tietenkin tällä matkalla tulee tapahtumaan asioita, jotka vaikuttavat myöhempään, vähän myös talliasioihin. Varmaan arvasitkin sen, ei tätä nyt ihan huvin vuoksi ole tarinaan keksitty. Jos nyt lopetan ja jatkan vasta loman päätyttyä, tarinasta puuttuu palasia. Tiedän että kolmen viikon lomamatka ulkomailla ei ole se fiksuin veto yhteisön kannalta, itse asiassa päinvastoin, ymmärrän sen toki. Ehkä sen olisi voinut hoitaa toisella tavalla. Ehkä voisin miettiä uuden tarinan mutta tässä on nyt vähän liian isoista kaarista kyse. Ehkä voisin siirtää matkastoorit vaikka blogiin (sehän olisi teknisesti ottaen valmiina, laiska teki Salierin sivut bloggeriin kun ei muuta jaksanut), mutta se menisi taas siihen että pitäisi päivittää kahta paikkaa (laiska ei jaksa ja muiden pitäisi sitten jaksaa käydä siellä jos taustat kiinnostavat). Ja joo, ehkä oli virhe alunperinkin tuoda Sonja Hopiavuoreen, mutta kun tämä oli niin kiva paikka.

Jätän nyt tämän matkapäiväkirjan kuitenkin tältä erää tähän tai julkaisen siitä joitain osia vaikka blogissa tai jossain. Katsotaan sitten parin viikon päästä mitä keksitään kun Sonja palaa takaisin. On minulla suunnitelmia jo senkin varalle, Santtu ainakin vaikuttaisi sopivalta ”uhrilta” kun Fifikin on Salierin karsinanaapuri ja tietysti tämä Hopiavuoren naisporukka keksii mitä vain ja niin päin pois. Se yhteisöllisyys on haaste minulle, tiedän ja tunnustan, mutta sitä voi treenata (ja joo, tämä matka tähän väliin ei tosiaankaan ollut se fiksuin veto muttei sille nyt voi mitään).

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello! Onneksi, onneksi Sonja ei ollut mukana, se olisi varmaan pudonnut satulasta tuollaisten suorien kysymysten ja ehdotusten takia. Ketähän Hello olisi edes tarjonnut ja mitä Sonja olisi vastannut… Toisaalta tietääkö Hello edes Sonjan historiaa, onko juorut kulkeneet. Hello kuitenkin olisi varmaan juuri se tyyppi, joka kuittaisi asian nopeasti ja sitä Sonja kaipailee jo vähän.
Salieri on valmiiksi jo vähän pilalle lellitty, sen myönnän, mutta onneksi Outi ymmärtää lelliä sitä näemmä vielä vähän lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Tiitus vei jalat suusta: ei tällaista saa kirjoittaa! Pitää olla aurinkoa ja kukkasia eikä mitään kurjaa eikä kuolemaa… no, wait… Voi Inaria, tuli niin surku tätä tekstiä lukiessa. Ja Sanni tarttis vähän kurinpidollisia toimenpiteitä, mutta se nyt ei ole mikään uusi asia.

[Sonja T.Valvoja]

Kiva lukea vertailuja Salierin ja Jussin välillä. Eiköhän Outi tule oikein hyvin toimeen Salierin kanssa, taitaa Jussi näistä olla se haastavampi tapaus lopulta.

[Sonja T.Valvoja]

Lyhyestä virsi kaunis: tässä tekstissä on ihana tunnelma.

[Sonja T.Valvoja]

Hillitön tarina! Ja aivan ihana. Noin koira varmasti ajattelisi. Pyyhin täällä naurunkyyneleitä silmistäni ennen kuin uskallan lukea sen uusiksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tästä tekstistä nyt viimeistään tuli sellainen fiilis että Santtu on aikuisempi kuin äitinsä. Äiti menee ja ostaa hevosen koska voi (huono omatunto ja hyvä tarkoitus teettävät ihmisillä kummallisia asioita), Santtu on se joka perehtyy ja opiskelee eikä lähde soitellen sotaan, jonka äitinsä on keittänyt kasaan. En ole ihan varma, onko teini-ikäiselle paras rooli olla se perheen aikuinen… Mutta onneksi on Noa, toivottavasti Santtu ei liikaa ujostele sen avunpyytämisen kanssa. Uteloittaa kovasti, mitä jatkossa seuraa!

Teksti on yleisesti ottaen mielestäni oikein hyvää, selkeää, realistista, juuri noin minäkin tekisin. Se ei jää turhia kuhnimaan tarpeettomiin yksityiskohtiin vaan menee jouhevasti eteenpäin. Sekaan on silti ripoteltu noita yksityiskohtiakin, jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkää kaavamaista kuvailua. Myös dialogi on toimivaa ja luonnollista, että kyllä tällaista tekstiä lukee tosi mielellään. Todellakin: jatkoa odotellessa.

[Sonja T.Valvoja]

Kun oma ikä lähentelee neljääkymppiä ja teinivuosista on rutkasti aikaa (plus tietenkin oli aivan eri asia olla teini 90-luvulla kuin nykyään), niin näiden Hopiavuorten teinien, aivan erityisesti Eiran ja Sannin, spin-offit ovat tietyllä tapaa riemastuttavaa luettavaa. Toisaalta myös raivostuttavaa, ei voi olla noin draamaa ja kamalaa, kunnes sitten menee jonnekin nurkan taakse tekemään ristinmerkkejä ja kumartamaan allahille ettei itse ole teini enää, ei kestäisi. Mutta niin kalkkis en ole sentään vielä ettenkö muistaisi että tuollaistahan se vähän oli. Maailma muuttuu mutta teinidraama ei. Tämä oli taas yksi erinomainen teksti lisää tähän Eiran tarinaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos hirveästi ainakin seuraavista asioista:
a. Spin-off-syyllisyyden karkoittamisesta, ei siis olekaan hirveä synti olla keskittymättä hevoseen.
b. sanavalinta-kehuista, minä olen jonkinasteinen sananarkkari, joka kerää muistiin osuvia sanontoja ja suussa kivalta tuntuvia termejä. Palkintobanaani on oma suosikkini tästä.

Tuo ikäasia on totta, Sonja on vähän vanhempi kuin iso osa muista hahmoista ja siksi on ollut sillai vähäsen vaikeata alkaa sovittaa Sonjaa kenenkään sydänystäväksi tai muutenkaan. Asiaa ei tietysti auta Sonjan luonne, vetäytyvä tarkkailija, joka antaa monen asian valua pinnaltaan pois. Tietty voisi miettiä että miten sitä näin hankala hahmo tuli luotua, mutta se ei kysellyt lupia erikseen eikä sille voi nyt mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Tunnustan että Sonjan tarinassa on paljon hahmoja tallin ulkopuolelta ja ne seikkailevat erityisesti näissä spin-offeissa. En ole lähtenyt listaamaan noita henkilöhahmoja erikseen, ajattelin että ne tulevat ajan kanssa kyllä tutuiksi, mutta ehkä pitäisi. Tai sitten sinun pitää opetella kärsivällisyyttä 😉 Kyllä ne sieltä tulee, kaikelle on selitys!
Pitkiä dialogi-pätkiä olen vältellyt myös tietoisesti, pääasiassa siksi että olen tosi hyvä keksimään dialogeja, pitkiä varsinkin ja sitten siitä tekstistä tulee sellaista… listamaista ja puuduttavaa lopulta, itseään toistavaa. Sitä pitäisi saada pätkittyä jotenkin luontevasti ja se on taas sitten vaikeampaa. Ilmeisesti välttely on onnistunut, vähän liiankin hyvin sitten. Noo, jatkossa on tulossa kyllä dialogiakin. Ja lisää hahmoja, hahaa! (no ei, yks)

[Julkaisija]

Viestit