[Sonja T.Valvoja]

(Tämä nyt on vähän tämmöinen yleisön pyynnöstä vartissa raapustettu välipala. Palaan kyllä tämän jälkeen Sonjan Hopiavuoren ulkopuoliseen elämään taas 🙂 )

Äidin kanssa Skypessä: Hopiavuori
Olimme äidin kanssa sopineet Skype-puhelusta jo etukäteen. Aikaero Australiaan oli kuitenkin ihan merkittävä, joten ei voinut oikein soitella miten sattuu. Ja äidin kanssa jutellessa meni aina hyvä tovi. Luojalle kiitos Skypestä, ulkomaanpuheluiden aikakaudella yhteydenpito oli ollut paljon hankalampaa kun piti aina miettiä että mitä se maksaa.

Tavanomaisten kuulumisten vaihdon jälkeen äiti kysyä Salierista ja sen uudesta kotitallista.
– No se on sellainen kuin Hopiavuori se tallin nimi, Otsonmäessä, muistat varmaan.
– Joo, eikös se ollut kymmenisen kilometriä Vaasaan päin Orionista.
– Suunnilleen.
– Onko se ihan oikeasti Hopiavuori? Ettei Hopeavuori?
– Kyllä se on Hopiavuori. Tervetuloo Pohojammaalle. Sen omistajan sukunimi on Hopiavuori.
– Olisinkohan mahtanut joskus kuulla tuommoisen sukunimen, äiti pohti. – Ihan kuin olisi etäisesti tutunoloinen.
– Voi ollakin, puheesta päätellen se Eetu on ihan syntyperäinen pohjalainen, että voivat olla alkuasukkaita Otsonmäessä tai jossain täällä lähistöllä.
– Tämä Eetuko se sitä tallia pitää?
– Joo, yksikseen kai, on siellä muutama työntekijä. Mä en oikein tiedä sitä historiaa sen tarkemmin, mut siinä oli joku hässäkkä ihan lähiaikoina, että oliko se Eetun jonkun heilan talli ja kun niille tuli ero niin Eetu osti sen ja vaihtoi nimen tai jotain. Mä en oo ihan varma että mitä siinä kävi, mut ei sitä tilaa Hopiavuorena oo kai tunnettu, se on ehkä joku muu ollut aiemmin.

– Millainen talli se on?
– Se on yksityistalli, siellä ei oo ollenkaan tuntitoimintaa tai semmosta, vastasin. – Aika hyvän kokoinen, jotain parikymmentä karsinaa ja tällä hetkellä melkein kaikki täynnä. Kiva, rauhallinen paikka ja kaikki tärkeät asiat sillai kunnossa että vaikka puitteet eivät ole viimeisen päälle kiillotetut, niin hyvä siellä on hevostaan pitää. Maneesi löytyy ja tarhat ja laitumet on hyvät ja vapaa heinä ja näin. Risto ja Markus sitä suositteli kun kyselin keväällä.
– Millaista porukkaa siellä tallilla käy? Kaikki on siis hevosenomistajia ketä siellä pyörii?
– Omistajia ja vuokraajia ja hoitajia. Siellä on aika sekalaista seurakuntaa. Muutama vakinaama on mun ikää, suurin osa on nuorempia, alle kolmikymppisiä, mut aikuisia kuitenkin. Kaikista en nyt osaa edes arvioida että minkä ikäisiä ovat.
– Eikö siellä yhtään lapsia pyöri tai teinejä? äiti kysyi. – Muistan vaan kun sä kävit siellä ratsastuskoulussa niin siellä ei muita juuri ollutkaan.
– No on siellä muutama teini, joilla on hevonen siellä. Ihan nuoria lapsia ei ole tainnut näkyä kuin ehkä aivan satunnaisesti. Noista teineistä siellä näkee eniten kahta tyttöä. Toinen on kamala papupata, puhuu kuin Ruuneperi ja ihan koko ajan. Helmipuro, jos muistat sellaisen perheen. Välillä se kuulostaa ihan järkevältäkin se Eira, välillä taas ei. Sitä vaan miettii että oliks itte teininä niin pihalla mut kai sitä oli. Se toinen taas ei paljon puhu ja se on hyvä, koska siitä likasta ei ystävällistä sanaa saa ulos tiristämälläkään. Luulee omistavansa maailman. Paikalliset juorut kertoo että silloin kun se ei oo tallilla, se roikkuu kylillä kaiken maailman epämääräisen aineksen kanssa.
– Ei kai nyt Otsonmäellä sellaista ole, äiti epäili. – Sehän on ihan maaseutupaikka.
– Kyllä kuulemma on. Ja jotain koulua sen tytön pitäis käydä kans mutta lintsaa 95% ajasta, mistä opettajat on ehkä enimmäkseen kiitollisia. Tiä sitten että pitääkö paikkaansa, mut sopis kuvaan kun sitä näkee tallilla päiväsaikaankin. Aikuiset on pääsääntöisesti ihan ok porukkaa. Muutaman kanssa on jo vähän tutuksikin tullut.

– Onko siellä yhtään miehiä? äiti kysäisi.
– Äiti! huudahdin närkästyneenä.
– Älä nyt, äiti nauroi. – Mä kysyin ihan vain uteliaisuuttani, en tosiaan tarkoita että sun pitäisi alkaa jotain hevosmiestä riiata.
– Itse asiassa siellä on aika paljon miehiä ja pari nuorta teinipoikaakin. Mä olin ite jopa yllättynyt vähän. No Eetu tietysti, isäntä ite. Se on varmaan joku kolmikymppinen ja VARATTU. Sen puoliso tai tyttöystävä tai mikä-se-nyt-on valmentaa Hopiavuoressa ja kai muuallakin. Se lupasi jo pitää tunteja mulle ja Salierille, ettei me päästä ihan retuperälle. Ja se ite ratsastaa koulua, sillä on tosi nätti tamma siellä tallilla kans.
– Nii ja sit siellä tallilla pyörii yksi lännenratsastajakin, jatkoin. – Oikein perinteisen näköinen cowboy ja sillä on siihen lajiin sopiva hevonenkin. Ja mä oon ihan ihastunut siihen… meinaan siihen hevoseen! Se on nyt ollut Salierin tarhakaverina, tosi leppoisa tapaus. Ja hirmu komea. Mut sitä sen omistajaa en tunne sen paremmin, oon aika vähän törmäillyt siihen. Se Jake on jotain sukua sille Pennaselle, joka sitä kanalaa pitää. Ihan kivan näköinen ja oloinen tyyppi kyl, mitä oon nähnyt, ehkä suunnilleen mun ikäinenkin, mutta kuulemma eronnut ja teinitytön yh-iskä, että se siitä. Ja mä just pari päivää sit mietin, että ei kyllä vielä kiinnosta pätkän vertaa edes ajatella mitään uutta miestä.
– Joo, mä en ihan oikeasti sen takia kysynyt, äiti sanoi sovittelevasti. – Se ottaa aikansa ja mikä pakko sitä nykyaikana on edes miestä ollakaan. Enhän mäkään ole ketään löytänyt isäsi jälkeen.
– Mikset? töksäytin. Olin aina vähän ihmetellyt että miksi äidillä ei tosiaan koskaan ollut toista miestä, vaikka hän oli lähtenyt 20 vuotta sitten. Nyt kun tuli sopiva tilaisuus kysyä suoraan, sitä ei kannattanut hukata.
– No… En mä tiedä. Ei ole tullut vastaan sopivaa. Kyllähän mä vähän yrittänyt olen aina joskus mutta ne jutut päättyi yleensä ennen kuin ehtivät alkaakaan. Ehkä se on tää taiteilijaelämä. Miehen pitäisi melkein itse olla samalla alalla kans, että se ymmärtäisi mitä tää on. Mutta sit taas kaikki laulajamiehet on sellaisia pirun diivoja, jotka ei kestä yhtään sitä että naisystävä on myös laulaja ja kenties jopa jonkin verran nimekäs. Niitä olis pitänyt vain paapoa ja pitää kädestä kiinni ja silittää päätä ja jättää oma ura kokonaan sivuun.

Minua nauratti äidin tuohtunut purkaus.
– Ja mitä sitten tapahtui niiden kanssa, jotka eivät ole missään tekemisissä taiteen kanssa, mä en halua edes puhua, äiti julisti teatraaliseen sävyyn.
– Anteeks että nauran, ei siinä mitään nauramista pitäisi olla, mutta sä et ainakaan säästele mielipiteitäsi.
– No en, nauroi äitikin jo. – Miksi pitäisikään?

[Sonja T.Valvoja]

Miten Sonja oppi nukkumaan?
Harrin kanssa juttelu sai minut taas pyörimään iltayön sängyssäni ja muistelemaan vanhoja, niitä vaikeampia aikoja. Niitä pystyi jo miettimään itkemättä, ei kaikkia, mutta joitain. Kuten esimerkiksi sitä, miten paljon nämä läheisimmät ystävät olivat auttaneet oikeastaan ihan kaikessa. Se oli mahtava asia, koska jotkut tutut kaikkosivat jäljettömiin. Ei niillä ehkä ollut sitten väliäkään.

Helenalla ja Tuomolla oli omakohtaista kokemusta ns. vaikeista asioista. Helena oli kärsinyt burn-outin muutama vuosi ennen kuin tutustuimme, Tuomo oli parikymppisenä sairastanut syövän itsekin, mutta parantunut siitä. Molemmat neuvoivat heti ensimmäisenä kiertelemättä ja päättäväisesti: ”Hanki ammattiapua” kun kerroin heille Jarnon diagnoosista. Mutta oli heistä apua muutenkin. Helenalla oli paljonkin sanottavaa ja oikeasti ihan käytännön vinkkejä henkisen puolen jaksamiseen ja Tuomo tiesi mitä on sairastua vakavasti ja mitä se läheisille merkitsee.

Kimmo taas oli jotakuinkin koko ajan jossain siinä lähellä, valmiina auttamaan jos tarve oli ja välillä auttoi vaikken olisi osannut mitään pyytääkään. Monta kertaa hän ilmestyi oven taakse kainalossaan jotain valmista ruokaa, kun se ruuanlaitto ei ollut prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Hän saattoi käydessään hakea postit, viedä roskat, täyttää tiskikoneen tai hoidella muita kotitöitä, noin vain tekemättä siitä numeroa. Kimmo kuljetti minua paljon myös tallille. Autolla ajaminen oli vaikeata silloin pahimpaan aikaan, ajaminen vaati keskittymistä ja keskittyminen herpaantui liian helposti. Kimmon (ja kaikkien muidenkin) mielestä oli kuitenkin tärkeätä että kävin tallilla hoitamassa ja ratsastamassa, vaikka kaikkein pahimpina päivinä sekin tuntui ylivoimaiselta. Mutta hevosen selässä ei voinut ajatella mitään muuta, se oli vähän kuin lomaa omasta elämästä ja helvetin tervetullutta.

Toki myös Helena ja Tuomo kävivät minun ja meidän luona usein ja auttoivat niin monessa asiassa. Hekin vain tulivat ja sanoivat: ”Mä ajattelin että mä voisin…”. Oli helpompi sanoa ”Joo” kuin ”Ei” ja sitten alkoi tapahtua. He myös raahasivat minua, jos eivät ihan kirjaimellisesti niin ainakin kuvaannollisesti, ulos kotoa: museoihin, leffaan, teatteriin, keikoille, kahvilaan, shoppailemaan. Jo ihan pelkkä seurakin helpotti oloa, pahinta olisi ollut tulla jätetyksi aivan yksin. Sain sanottua sen heille, kiitettyä siitä ja pyydettyä että jatkaisivat minun luona käymistä vaikka olin mahdollisimman huonoa seuraa.

Se mitä en koskaan saanut sanottua heille oli se, että yöt olivat kaikkein pahimpia. Näkiväthän he että olin väsynyt, mutta muotoilin asian kauniisti: nukuin vähän huonosti. Vain Kimmo tiesi.

Itkin niin monet yöt läpeensä ja vaikken olisi suoranaisesti itkenyt, en kyllä nukkunutkaan. Oli liikaa ajatuksia. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkkeitä, mutta sanoi että välttämättä niistä ei olisi mitenkään suunnatonta apua tässä tilanteessa. Tavallaan se lääkäri oli oikeassa, kyllä niillä lääkkeillä taju lähti, mutta mitenkään virkistäväksi yöuneksi sitä ei voinut sanoa ja aamulla oli kahta pahempi tokkura. Luovutin kolmen yön jälkeen.

Eräänä iltana Kimmo oli minun luona. Se oli ehkä viikko Jarnon ja isän kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia. Olin niin väsynyt ettei mitään rajaa, ainoa mitä jaksoin toivoa oli se että saisin nukkua kolme viikkoa. Saatoin toivoa kyllä muutamia muitakin asioita, mutten viitsi ajatella niitä nyt. Vaan minkäs teet: kun ilta hiljenee ja valot sammuu, kaikki todelliset ja kuvitellut murheet ja muu ryönä alkoivat pyöriä päässä. Joka yö toivotin hiiteen sen terapeutin joka sanoi että tunteet pitää hyväksyä. Se hyväksyminen olisi niin paljon helpompaa jos ei olisi ollut kuolemanväsynyt.

Ilta oli jo pitkällä kun Kimmo haukotteli nojatuolissa ja kysyi että voisikohan hän jäädä yöksi, ei jaksaisi enää lähteä kotiinsa vaikka hän asuikin lähellä. Minä vähän varoittelin, että saatan olla levoton yöllä. Toisaalta Kimmo nukkuisi toisessa huoneessa, niin tuskin minun valvomiseni häiritsisi. Sijasin hänelle vuoteen työhuoneen vierassänkyyn.

Sanoimme hyvät yöt ja minä menin omaan sänkyyni. Luin vähän aikaa, mutta ajatukset alkoivat taas harhailla enkä pystynyt enää keskittymään kirjaan. Ja sitten alkoi tietysti itkettää. Olin luopunut kokonaan paperinenäliinojen käytöstä, olisin sillä kulutuksella pitänyt yksin pystyssä puolen Suomen pehmopaperiteollisuutta. Sen sijaan minulla oli sängyn vieressä kasa pyyhkeitä kyyneleiden kuivaamiseen.

Vaikka itkin hiljaa, Kimmo oli silti kuullut sen toiseen huoneeseen. Hän löysi minut istumasta sängynreunalla, kasvot painettuna pyyhkeeseen, itkemässä itseäni palasiksi. Mitä siinä tilanteessa toinen voi tehdä? Eipä paljoakaan, paitsi halata. Kimmo kietoi kätensä ympärilleni, veti minut olkapäätään vasten ja antoi minun itkeä siinä.

En tiedä miten kauan itkin Kimmon sylissä, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin lakkasi ja minua alkoi nukuttaa. Pyysin ettei Kimmo menisi mihinkään ja päädyimme nukkumaan sylikkäin. Muistan nukahtaneeni siihen kun Kimmo silitteli selkääni. Nukuinkin sitten lähestulkoon 10 tuntia putkeen kun olin alkuun päässyt. Se oli viikonloppu joten Kimmolla ei ollut seuraavana päivänä kiire mihinkään. Hän siis pääsi todistamaan miten yläkerrasta kömpi alas aika toisenoloinen nainen kuin illalla sinne oli mennyt. Ei nyt vielä mikään never-better, mutta enimmäkseen elävä kuitenkin. Nukkuminen tekee ihmeitä.

Nukuin Kimmon kainalossa lopulta neljä yötä. Niiden aikana opin nukkumaan uudestaan tai ehkä se vain lopetti sen unettomuuden kierteen. Emme ole kumpikaan puhuneet tästä kellekään, edes Helenalle tai Tuomolle. Ehkä sitä jotenkin alitajuisesti pelkäsi muiden tuomitsevan, vaikka se oli niin viatonta. Tämä kyllä vaikutti osaltaan siihen, että Kimmosta tuli se kaikkein läheisin ystävä.

Kyllä niitä uniongelmia vieläkin on, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Se on satunnaisempaa, ei jokaöistä ja en pelkää sitä enää. Se varsinainen unettomuus oli todellinen pahan kierre: ensin ei saa nukuttua, sitten pelkää ettei saa nukuttua, sitten vituttaa kun ei nukuta ja sitten ei ainakaan nuku. Terapeutti yritti tätäkin kyllä selittää, mutta minun voimani eivät siinä vaiheessa riittäneet kierteen katkaisuun. Siihen tarvittiin miesvoimia.

[Sonja T.Valvoja]

Mummu meets Salieri
Mummu oli jo valmiina odottamassa kun tulin hakemaan. Hän oli enemmän innoissaan kuin halusi myöntää, mutta arvaahan sen. Tallilla käyminen on hänelle jotain uutta ja vaihtelu virkistää, vaikka olisit yhdeksänkymmenen.

Tallilla ei ollut juuri ylimääräisiä ihmisiä näin päiväseltään, mikä oli tarkoituskin. Mummu ei olisi välittänyt pällistelijöistä ja niitä olisi saattanut olla turhan monta, rollaattorilla liikkuva vanhus ei ollut ehkä maailman yleisin näky ratsastustallilla, edes Hopiavuoressa. Eetulta olin tietenkin kysynyt luvan tuoda tällainen erikoisvieras tallille käymään ja hän oli toivottanut mummun oikein tervetulleeksi.

Kävimme ensin katsomassa tallit, vaikka suurin osa hevosista oli ulkona tarhoissa. Mummu ihaili avaraa ja valoisaa tallia, oli kuulemma hyvin toisenlainen kuin mitä tallit olivat hänen nuoruudessaan olleet. Ja mikä oli ihastellessa, Hopiavuoren talli oli uusi tai ainakin uudennäköinen ja oikein siisti.

Sitten menimme katsomaan lähimpiä tarhoja ja ulkoilevia hevosia. Hieman epätasainen maanpinta ei haitannut kun mummu lykkäsi rollaattoria eteenpäin hevosia kohti.
– Nii o maharottoman kokoosia hevoosia, sanoi mummu kun näki ensimmäisessä tarhassa Skotin ja Uunon. – Moo koskaa tuammoosii nähäny, nää o ny vissii niitä viaraan maan tyähevosii. Kyl solis ollu iha eri meininkit peltotöis ku olis tuammoosen saanu fälttiä vetämähän.

Muistutin mummua siitä että iso hevonen söikin isosti ja että nämä ”viaraan maan tyähevoset” eivät välttämättä olisi olleet niin näppäriä metsässä ja lumihangessa kuin kotoinen suomenhevonen. Mummu myönsi että se saattoi hyvinkin pitää paikkaansa. Ja ääni muuttui kellossa kun hän näki suomenhevosia, vaikkei Hopiavuoressa ollut kuin kaksi ja niistäkin Typy oli vielä varsa. Mummu oli vähän yllättynytkin nähdessään suomenhevosia ratsastustallilla, mutta kerroin hänelle että entisestä työhevosesta on kuoriutunut paitsi ravuri myös erinomainen harrasteratsu.

Otin Salierin riimunnaruun ja talutin sen tutustumaan mummuun.
– Tämä on nyt tämä minun oma kullanmuru, Salieri.

Mummu ojensi kämmenellään banaaninpalaset Salierille ja silitti sitten sitä.
– Voi kuin on komia hevoone, oothan sä niitä kuvia näyttänny mut että näin hiano ja aiva sysimusta. Ja näin kiltti. Juu kattos ku mulla on vielä sulle kuivaa leipää taskussa. Voi sinuas, tuollaane samettiturpa…

Mummu höpötti Salierille ihan samalla tavalla kuin minä. Minä en puuttunut asiaan, pitelin vain riimunnarua ja seisoin kauempana. Mummun otteista näki että vaikka edellisestä hevosen kohtaamisesta oli varmasti kulunut vuosikymmeniä, oli ihan kuin hän olisi taputellut hevosta viimeksi eilen. Se tuli selkärangasta. Ja voisin vaikka väittää että mummu oli todella liikuttunut. En yleensä käytä kännykkää kun käsittelen hevosia, mutta tällä kertaa kaivoin sen taskusta siksi aikaa että sain otettua muutaman kuvan mummusta ja Salierista. Jos jokin niistä kuvista vähänkään onnistui, printtaisin ja kehystäisin sen ja antaisin mummulle muistoksi.

Mummu ei halunnut lähteä tallilta heti vaan pyysi saada jäädä katsomaan minun ratsastamista. Sanoin hänelle kyllä että alkuvalmisteluissa menisi tovi ja ratsastamisessa samoin ja sitten pitäisi vielä jäähdytellä ja riisua varusteet ja kuivata Salieri. Ei haittaa, eläkeläisellä on kuulemma aikaa. Ymmärsin kyllä, oli varmasti hienoa päästä näkemään hevosia niin pitkästä aikaa. Uteliaskin hän oli, halusi nähdä miten harjaan ja satuloin Salierin. Ihan kuin Salieri olisi vaistonnut että mummu oli vanha ja hauras, se seisoi kuin suolapatsas kun mummu oli lähietäisyydellä. Ja päänsä se aina laski niin että mummu pääsi silittämään ja rapsuttamaan. Jouduin vähän räpyttelemään liikutuksen kyyneliä silmistäni, luulen että mummulla oli sama juttu.

Talutin sekä mummun että Salierin maneesiin. Mummun ohjasin istumaan katsomoon, hän sanoi että tuskin ymmärtäisi mitään ratsastuksesta sinänsä, mutta olisi hienoa katsella hevosta ja minua. Minulla ei ollut mitään erikoisempaa suunnitelmaa ratsastuksen varalle, ajattelin että kävisin askellajit läpi ja treenaisin vähän siirtymisiä ja radan teitä. Ehkä kokeilisin väistötkin, ihan vain huvin vuoksi.

Joka kerta katsoessani mummun suuntaan hän katsoi meitä silmä kovana. Kun loppukäyntien jälkeen jalkauduin selästä ja talutin Salierin mummun luo, hän oli aivan haltioissaan.
– Kyllä se on tua hevoone ihimeelline eläin. Soon niin suuri jotta se vois ihimisen tappaa tuast noiv vaa mutta nii vaa se kuluki kiltisti. Ja sanokoon ny kuka mitä hyvääs mut kyllä se hevoone on kaikkei hianoin ku se liikkuu. Tuntu ku ittekki olsis hypähtänny tuumav’ verta ilimahan kun nostit laukan ja annoit sen mennä. Aijettä ku soli upiaa menoa.

[Sonja T.Valvoja]

Harrin kanssa kahvilla
Valitsin meille pöydän syrjäisemmästä nurkasta. Kiva että Seinäjoellakin oli tällainen viihtyisä, kotoisa kahvila, vieläpä paikallinen yrittäjä ettei mikään ketju. Pirteä nuori tyttö tiskin takana oli esitellyt innokkaasti tarjottavia, joiden raaka-aineissa suosittiin paikallisia tuotteita. Todella, täällä pitää käydä toistekin.

Harri istui vastapäätä ja tarkkailin häntä vaivihkaa. Muistikuvani hänestä olivat tietenkin kolmen vuoden takaa, joten niihin ei ollut välttämättä luottamista, mutta muistelin että hän olisi ollut hoikempi, ei noin roteva. Parta oli myös erilainen, Wienissä oli ollut täysparta, hyvin siisti toki, mutta nyt oli vain leukaparta ja viikset. Sopi kyllä hyvin. Muuten Harri oli ihan samannäköinen, ei ollut kolmessa vuodessa vanhentunut ainakaan merkittävästi. Ilmeisesti en kai minäkään, kun hän oli tunnistanut minut miltei vaivatta. Vaikka laihtunut kyllä olin. Ja kas, Harrilla ei ollut sormusta, mitäs, mitäs…

Tarjoilija toi Harrin kahvin ja minun kaakaon pöytään.
– No mitäs sulle muuta kuuluu? Harri ehti aloittaa ensin.

Häkellyin vähän. En voinut mitenkään vastata “Kiitos hyvää, entä itsellesi.” Olin pitänyt Harria kuitenkin sen verran hyvänä tuttavana, että hän tuskin haluaisi tällaista falskia vastausta kuulla. Tai ainakin arvelin niin. Syteen tai saveen, kerrotaan nyt koko stoori.
– No. Vois sanoa että parempaan päin menossa, vastasin vähän kaarrellen.

Harrin ilme vakavoitui.
– Onks sulle käynyt jotain ikävää?
– Isä ja Jarno, mun mies siis, kuolivat samaan aikaan reilu vuosi sitten keväällä. Jarnon kuolema ei ollut yllätys, isän oli.

Harri näytti tyrmistyneeltä ja aukoi vähän aikaa suutaan kuin ei tietäisi mitä sanoa.
– Osanotto. Mä en nyt osaa sanoa oikein muutakaan. Miten sä olet selvinnyt?
– No, mulla on ollut hyvät tukijoukot. Ja sit se on klisee mutta se on myös ihan totta, että aika parantaa haavat. Niinku sanoin niin parempaan päin tässä on menossa kuitenkin koko ajan. Nää ei ole enää niin pinnalla ajatuksissa joka päivä ja koko ajan vaikka jossain vaiheessa sitä oli varma että tunnelin päässä ei ole valoa eikä koskaan tule olemaankaan.
– Mä olen kyllä tosi pahoillani sun puolesta. Saanks mä udella että miten siinä niin edes kävi? Kuinka ne kuoli yhtä aikaa?
– Ei ne ihan yhtä aikaa kuolleet, mut kahen päivän välein. Jarnolta oli löydetty syöpä ja se oli siinä vaiheessa jo sitten niin levinnyt, ettei sitä voitu hoitaa mitenkään. Elinaikaa annettiin pari, kolme kuukautta ja suunnilleen sen verran se kestikin. Isän kuolema ei tähän liittynyt mitenkään, se oli saanut sydänkohtauksen ja tuupertunut kotipihalle täällä Seinäjoella. Setä sen löysi ja siinä vaiheessa isä oli jo kuollut. Ja tää oli tosiaan kaksi päivää ennen kuin Jarno kuoli, mutta Jarno oli siinä vaiheessa jo saattohoidossa tietenkin ja tiedettiin että se on päivistä enää kiinni.

Katsoin Harrin ilmettä ja hymähdin vaikka kurkussa pieni pala tuntuikin. Sysäsin päättäväisesti pois ajatukset viimeisistä päivistä siellä saattohoitokodissa.
– Älä oo tuon näköinen. Elämä jatkuu kuitenkin.
– No joo mut silti… Puolison kuolemakin olis jo ihan tarpeeksi paha sinällään, mutta muistaakseni sä olit aika läheinen isäs kanssa, niin sekin sitten vielä siihen samaan kasaan. Toi on jo ihan epäreilua. Mut jos sä haluat puhua siitä niin anna tulla toki. Auttaa en todennäköisesti osaa mutta kuunnella sentään voin.
– Kiitti, mut ehkä joku toinen kerta, menee liian vakavaksi. Mutta jos muita kuulumisia pitäisi listata, niin mä tosiaan asun nyt tuossa 10 kilsan päässä Vaasaan päin, muutin sinne tässä kesällä. Mähän oon sieltä kotosin. Sinne rakennettiin omakotitalo viime vuoden aikana, vanha mätäni liikaa ja isä päätti panna metsärahat sileäksi ja rakentaa uuden. Se ehti just aloittaa rakentamisen ennen kuin kuoli. Avaimet käteen -toimitus, onneks ja setä ja serkku asuvat siinä naapurissa, että ne pitivät sitten huolen kaikesta muusta siä paikan päällä. Tampereella mä myin mun ja Jarnon yhteisen asunnon pois ja ostin pienen kaksion ihan keskustasta, läheltä toimistoa. Mulla on kans oma hevonen tätä nykyä, mä ostin sen ihan pian sen Wienin-reissun jälkeen, olin vuokrannut sitä jo ennen sitä. Nyt se asuu Otsonmäessä täysihoitotallilla, että mun ei tartte välttämättä joka päivä edes käydä siitä huolehtimassa.
– Joo, mä muistankin kun sä puhuit siitä hevosesta. Ja ne valkoiset hevoset siellä Wienissä, mitä käytiin katsomassa, Harri naurahti. – Ne oli kyl hienoja.

Minä hymyilin muistolle Wienin Espanjalaisesta Ratsastuskoulusta. Sinne pitää mennä joskus uudelleen.
– Sun vuoro. Mitä sulle kuuluu työasioiden ulkopuolelta?
– No mä en tiä kehtaanko mä edes kertoa ton jälkeen, Harri huokasi vakavoituneena. – Mä ja Hanna erottiin vuos’ sitten. Se oli aika kova paikka ja sit viä aika ikävä ero, Hannalla oli toinen mies. Jos nyt jotain positiivista pitäs keksiä niin se että meillä ei ollut juurikaan mitään isompaa kiinteetä omaisuutta eikä lapsia, mistä oltais voitu riidellä vielä vähän enemmän. Riitti kun pakkasi tavaransa ja häipyi.
– Mä oon pahoillani sun puolesta. Tosi ikävä kuulla.
– Ei se nyt varsinaisesti ole mitään verrattuna tohon sun tilanteeseen.

Mä nojauduin vähän eteenpäin ja katsoin Harria silmiin.
– Kuule, ihmisten surut ei ole mitenkään vertailukelpoisia. Joku asia voi olla toiselle tosi vaikea ja toiselle taas ei eikä kumpikaan ole mitenkään väärässä. Jos susta tuntuu pahalta se ero, niin sitten se tuntuu ja se voi olla ihan yhtä kamala sulle kuin mun oma tilanne mulle. Ei näitä voi vertailla.

Harri katsoi minua hieman kysyvän näköisenä.
– Terveisiä terapeutilta, mä naurahdin. – Sen kanssa on puhuttu näistä tunneasioista tosi paljon täs vuoden mittaan. Mä en väitä olevani mikään asiantuntija, mutta se kyllä on.
– Sä oot siis käynyt jollain psykologilla juttelemassa?
– Joo, sanoin äkkiä vähän varuillani. Pitäisikö Harri minua jonakin varttihulluna? Ei kai terapiassa käynti enää nykyaikana mikään tabu ollut, varsinkaan tällaisessa tilanteessa? – Kaikki sitä sanoi heti ekana, että mee ihmeessä juttelemaan jollekin ammattilaiselle, niinku lääkäristä alkaen.
– Onks siitä ollut apua? Harri kysyi edelleen mietteliään näköisenä. – Pystyyks ne oikeasti auttamaan? Tai siis… Älä suutu, mä en osaa esittää asiaani, mutta mä ymmärrän että ne psykiatrit voi määrätä lääkkeitä, jos on tarvetta sellasille ja että usein oloa helpottaa ihan vain sekin, että saa puhua asioitaan jollekin, mutta pystyyks joku terapeutti auttamaan muutenkin kuin vain kuuntelemalla ja lääkkeillä? Onks niillä esimerkiksi jotain vaikka ihan konkreettisia asioita joita ne voi tehdä tai neuvoa tekemään tai jotain?
– No siis jotain joo, sanoin vähän ihmeissäni tästä kysymyksenasettelusta.

Harri naurahti hämillään.
– Joo, anteeks tosiaan tää vähän tökerö kysymys, mut mä ite aattelin jossain vaiheessa, että saattais ehkä olla hyvä idea käydä juttelemassa jollekin just näitä eroasioita. Mut sit perisuomalainen mies ajatteli että ne terapeutit vaan nyökkäilee ja myötäilee ja laskuttaa eikä niillä ole tarjota mitään… konkreettista, jos nyt voi sanoo nii.
– Mä ymmärrän ton kyllä. Mä ite suhtauduin ensin kans vähän epäillen, taisin vissiin todeta hoitavalle lääkärille ekana, että ai, parantaaks terapeutit syövän, ai ei, no sit se on varmaan aika ajanhukkaa. Näin vuoden perspektiivillä voi jo ehkä sanoa että kyllä on siitä ollut apua. Ainakin se on tehnyt elämän siedettävämmäksi ja voi olla että sitä on päässyt nopeammin henkisesti tolpilleen. Ja on sieltä saanut ihan käytännön ohjeitakin ajatuksien ja tunteiden käsittelyyn. Mut ehkä tärkein on ollut se, että tunteille ei voi mitään eikä oo olemassa vääriä tunteita ja että niitä ei kannata yrittää paeta, koska siitä tulee yleensä vaan pahempi olo. Eikä tunteet oo ikuisia. Niitä voi käsitellä, sitä varten nää ammattilaiset just on, mutta tärkeämpää ehkä on se että ne tunteet hyväksyy vaikka ne on ikäviä. Siinä on ollut insinöörillä kuule vähän nieltävää kun kuvitteli olevansa niin järkevä ja fiksu eikä tunteellinen ollenkaan.
– Kuulostaa ihan just multa, Harri julisti monologini jälkeen. – Ehkä sitä sit kannattaisi mennä, ei se kai liian myöhäistä ole.
– En usko kans. Mutta kylläpäs me nyt mentiin syviin vesiin.

Harri nauroi sydämellisesti.
– No niin mentiin, mut näinhän siinä taisi käydä siellä Wienissäkin, tosin silloin ei tainnut olla näin synkkiä aiheita.
– Mitä sulle muuta kuuluu? minä jatkoin. – Ilmeisesti sen eron takia muutit takaisin Suomeen?
– Joo, tosiaan joulukuun alussa viime vuonna muutin takaisin tänne. Tampereelle eka, siellä on yksi meidän toimisto. Vanhemmat myi talonsa tuossa alkuvuodesta, ne asuivat Karstulan sivukylillä missä ei ole juur mitään palveluita ja alkavat käydä vanhoiksi kumpikin, niin tulivat sit siihen tulokseen että muuttavat johonkin keskemmälle. Jotenkin ne päätyi tänne Seinäjoelle, asuvat tuolla radan toisella puolella senioriasunnossa. Mä ajattelin sit että voisin tulla kans tänne kun tosiaan etätyö on mahdollista ja asuminen edullisempaa. Ja onhan tää nyt isompi paikka kuin joku Karstula.

Istuimme kahvilassa pitkään juttelemassa jotakuinkin kaikesta maan ja taivaan välillä. Niin Wienissäkin oli käynyt. Kun vihdoin lähdimme pois, lupasimme tavata toistekin vielä.

Kotiin päin ajaessani mietin taas kaikenlaista. Harri saattaisi olla juuri minun tyyppiä, mutta kannattaako tässä alkaa mitään suhdetta edes ajatella kun toisella on takana suht tuore ero ja toisella suht tuore puolison kuolema. Muutaman vuoden päästä jos olisimme tavanneet, asia olisi ehkä eri. Toisaalta Harri ei antanut ainakaan nyt mitään merkkiä siihen suuntaan että hänellä olisi mielessä jotain muuta kuin kahvi- ja juttuseura. Mutta sitten taas toisaalta: olin usein totaalisokea tällaisille asioille. Toivoin kyllä jotenkin, että Harri ei olisi kiinnostunut minusta muuten kuin ystävänä, koska joutuisin kieltäytymään ja siinä se kaveruuskin sitten menisi. Nähtäväksi jää.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

Kaikkea sitä kaupasta löytää
Ajoin sunnuntaina Tampereelta kotiin päin ja pysähdyin Seinäjoella vielä ruokakaupassa. Kiertelin kylmähyllyjen välissä katselemassa valikoimaa ja etsimässä inspiraatiota, kun vastaan tuli tutunnäköinen mies. Pitkä, salskea, leukaparta, silmälasit, siististi leikatut punertavanruskeat hiukset. Mutta kuka? Aivoissa surisi: aivan varmasti se oli joku tuttu. Koulukaveri, naapuri? Ei, ei täältä. Jostain työjutusta. Harri? Sieltä Wienin keikalta? Pakko olla Harri tai ainakin hyvin samannäköinen, mutta mitä se täällä tekee? En nyt ole ihan varma… Mies oli katsonut minua, mutta kävellyt kuitenkin ohi. Käänsin päätäni ja katsoin hänen peräänsä. Oliko se vai eikö se ollut. Mies teki saman. Kyllä se oli Harri, hymyili minulle tuntemisen merkiksi.

– Eikös se ole Sonja kuitenkin?
– Joo, yllätys nähdä sut täällä, en meinannut tuntea eka.
– Onhan siitä muutama vuosi. Mut miten sä olet täällä Seinäjoella? Harri ihmetteli.
– Mä muutin tänne ihan just. Tai siis tonne mettäkylille, muttei sieltä niin pitkä matka tänne keskustaan oo. Entä sä?
– Mä muutin kans täs kesällä tänne, asun ihan tuossa vieressä melkein. Tulin takasin sieltä Lontoosta loppuvuodesta ja asuin eka Tampereella mut sit aattelin että muutan tänne kun vanhemmat muutti kans. Ja halvemmat asunnot, tiedät varmaan.
– Kyllä, tiedän! Vieläks sä oot samoissa hommissa?
– No, firma on sama, mutta oon enemmän suunnittelupuolella kuin suoraan asiakasprojekteissa. Teen ihan kokonaan etänä nykyään, tiimi on hajallaan ympäri Eurooppaa. Sen takia mä tänne muutin kun voi tehdä kotoa töitä. Mites sä? Harri uteli.
– Mä oon samassa firmassa ja samoja hommia teen ku silloinkin. Mähän en oo varsinaisesti koskaan noita integraatioita tehnyt, se Nocta oli siinä mielessä poikkeus eikä mun sinne pitänyt tulla alunperin edes yksin, en tiä muistatko. Muuten firmalla menee hyvin, ollaan kasvettu sen verran että nykyään on 12 henkeä töissä. Tampereellahan se toimisto on edelleen ja mä käyn siellä säännöllisesti, mutta etänä noin suurimman osan kans kotoa käsin.

Harri sanoi että hänellä oli vähän kiire, oli sovittua menoa, mutta hän haluaisi jutella lisää paremmalla ajalla, käydä kahvilla vailla. Vaihdoimme yhteystietoja ja Harri lupasi ottaa yhteyttä lähiaikoina.

Kotiin päin ajellessani hymyilin itsekseni. Olipa kivaa tavata Harri! Se oli ollut kolme vuotta sitten keväällä, kun olimme yhdessä tekemässä asiakkaalle isoa järjestelmäintegraatiota Wienissä. Meiltä oli alunperin pitänyt tulla minun lisäkseni myös Jarkko, mutta hänelle oli tullut viime tipassa peruutus. Muistan, että minua oli jännittänyt se työmatka, en yleensä kulkenut asiakkailla ja kyseessä oli vielä tärkeä asiakas ja haastava projekti. Hyvin se oli silti sujunut ja se integraatio saatiin tehtyä juuri niinkuin pitikin.

Harri oli ollut siellä oman työnantajansa puolesta, hän oli asiakkaan alihankkijalla töissä ja koordinoi heidän osaltaan sitä projektia. Olimme siis tehneet paljon yhteistyötä jo sen firman kanssa ja Harrinkin nimi oli tuttu meillä. Niin monta telcoa oli istuttu yhdessä isommalla tiimillä tai pienemmällä porukalla ja vaihdettu varmaan satoja, satoja sähköposteja! Vasta kuitenkin Wienissä näimme ensimmäisen kerran naamatusten ja silloinkin siellä oli vain minä ja Harri, ei muita tiimiläisiä kummaltakaan puolelta.

Minulle oli jäänyt Harrista aivan äärettömän positiivinen vaikutelma. Yleensä pidin kyllä ihmisistä tai suhtauduin vähintäänkin neutraalisti, suurimpaan osaan ainakin, mutta Harri kuului siihen hyvin pieneen joukkoon, josta pidin heti alusta lähtien todella paljon. Hän vain oli kiva ja hauska ja… En tiedä, hyvää seuraa joka tapauksessa. Sellainen jonka kanssa oli helppo jutella muitakin kuin vain työasioita. Lisäksi se oli vastavuoroista, ei vain sitä että minä höpötän ja Harri ei tai toisinpäin. Minä olin ainakin viihtynyt hänen kanssaan ja epäilin että tunne oli molemminpuolinen.

Se oli tietenkin ollut todella hyvä asia, koska teimme varsin tiiviisti töitä yhdessä siellä. Työpäivät olivat pitkiä ja olimme pääsääntöisesti kaksin. Iltaisin jaksoimme harvoin lähteä hotellin ravintolaa pidemmälle ja jos menimme jonnekin niin kaksin yleensä silloinkin. Asiakkaan toimisto oli vähän kaupungin ulkopuolella ja kuljimme sinne tietenkin yhdessä, minulla ei omaa vuokra-autoa edes ollut siellä. Joten kun aamulla lähdimme samalla autolla, niin totta kai menimme aamupalallekin samaan aikaan. Ja koska meillä oli vierekkäiset hotellihuoneet, sen puolentoista viikon aikana Harri oli erittäin harvoin käytännössä kymmentä metriä kauempana, vaikka välillä nyt olikin seinä välissä. Jos Harri olisi ollut jotenkin tylsä tai nuiva tai kurja tyyppi, se olisi ollut paljon ikävämpää.

Oli kyllä kertakaikkinen yllätys löytää Harri Seinäjoelta, hän nimittäin oli asunut vaimonsa kanssa Lontoossa silloin. Mutta todella mieluisa yllätys ja odotin innokkaasti Harrin yhteydenottoa. Olisi kiva jutella paremmin, pitkästä aikaa. Olin kuitenkin jotenkin tuntenut Harrin jollain tavoin jopa ystäväksi sen työreissun jälkeen, vaikka yhteys häneen piakkoin sen jälkeen katkesikin, mitä nyt LinkedInissä olimme kontakteja. Ja jos vaikka tutustuisin hänen vaimoonsakin. Hennako se oli vai Hanna vai Heli? Jotain sinne päin. Myönnän ettei minulla ollut täällä Seinäjoella ihan turhan paljon samanikäisiä tuttavia, Markus ja Krista lähinnä ja ne joita tallilla tapasi. Lukiosta tai alemmilta kouluasteilta ei ollut jäänyt ketään, jonka kanssa edes pitäisin yhteyttä nykyään.

[Sonja T.Valvoja]

Leski
Istuskelin Tampereen asunnon parvekkeella. Lasitettu parveke oli vielä ihan lämmin, aurinko oli paistanut sinne päivällä, nyt se näkyi enää vähän talojen takaa. Alapuolella kulki alkuillan ihmisvilinä, mutta äänet kulkeutuivat tänne ylös sekoittuneena massana, taustakohinana. Se ei häirinnyt miettimistäni.

Leski.
Että minä vihasin sitä sanaa.
Kyse ei ollut siitä, että olisin vihannut sitä että olin leski, että Jarno oli kuollut. Ei se tietenkään kiva asia ollut, mutta sen kanssa pystyi nyt elämään kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Mutta minä en halunnut olla leski. Leski kuulosti vanhalta, viralliselta, surulliselta. Köyhä leskiäiti kulkee kerjuulla. Leskirouva kerää ympärilleen nuoria miehiä ja joutuu huijatuksi. Rikas leski nai toisen samanlaisen. Leskenhuntu, leskeneläke. Minä olen aivan liian nuori leskeksi. Leski on kahdeksankymppinen, aivan vähintään.

Mummu oli melkein lyönyt kun joku oli häntä puhutellut Otavan leskiemännäksi papan kuoltua. Ymmärrän, mummu oli ollut silloin vähän alle kuudenkymmenen.

Orionin leskiemäntä.
Anna mun kaikki kestää.
Leski kuulosti aina siltä, että Jarno oli kuollut viime viikolla. Kaikki pahoittelivat kun sanoin olevani leski. Joo, kohteliasta toki, mutta aikoivatko ihmiset todellakin sanoa ”Otan osaa” vielä kymmenen vuotta sen jälkeenkin kun Jarno oli kuollut? Se oli aina sellainen keskustelun jäädyttäjä, ihmiset ottivat osaa ja joko hiljenivät tai häipyivät sen jälkeen, luulivat kai etten osaa enkä halua puhua mistään muusta kuin kuolemasta. Siitä kuitenkin on jo kohta puolitoista vuotta ja tässä on nyt ihan oikeasti jo muutakin elämää ja ajateltavaa. Onhan se tietenkin tragedia että mies kuolee nuorena ja nainen jää leskeksi nuorena, mutta ei se ole koko elämä, aina ja ikuisesti.

Leski. Leski-leski-leski.
Ja minä tulen olemaan leski koko lopun ikäni. Paitsi jos menen uusiin naimisiin, mikä ei tällä hetkellä näytä kauhean todennäköiseltä. Pitäisiköhän lakata käyttämästä sormusta oikeassa nimettömässä ja sanoa olevansa sinkku? Ei sekään kuulosta kauhean hyvältä. Vanhapiika? Piintynyt vanhapiika? Crazy cat lady ilman kissoja? Ei voi olla niin että rouva on naiselle ainoa siviilisääty, johon ei liity jotain negatiivista painolastia.

[Sonja T.Valvoja]

Luumuja, vihjeitä ja videonauhaa
Hyppäsin autosta ulos tallin parkkipaikalla ja nappasin repsikan jalkatilasta korillisen luumuja, joita olin tuonut taas. Jilla oli pyytänyt, hän suunnitteli tekevänsä ainakin luumupiirakkaa ja -hilloa. Hyvä vain että kelpasivat jollekulle, itsellä alkoivat luumut tulla jo korvistakin ulos ja samaa valitti Otavan väki. Riitta-täti oli keittänyt luumuhilloa melkoisen satsin, itse en sellaiseen jaksanut tänä vuonna ryhtyä, mutta eiköhän niistä hilloista liikenisi talven mittaan minullekin.

Keittiöstä löysin sopivasti Jillan ja pöydän ääressä istui Heli. Hänen hevosensakin jo muistin, se oli sellainen nätti piirtopäinen puokkitamma.
– Moro! huikkasin tamperelaisittain ovelta. – Hyvä että oot täällä, Jilla, tässä olis sulle näitä luumuja.
– Voi kiitos, onpas niitä paljon. Miten paljon sulla näitä oikein on? Jilla ihmetteli.
– On, totesin lakoniseen sävyyn. – Mulla on omassa pihassa yksi puu ja naapurissa on muutama lisää, vähän eri lajikkeita. Tänä vuonna on vaan tosi hyvä vuosi ja varsinkin naapurin iso vanha puu innostui tekemään oikein määrissä näitä. Se on tosi vanha se puu ja vähän sellainen oikullinen, ei se tosiaan joka vuosi tällaista määrää tee luumuja. Usein se ei tee mitään, hyvä jos viitsii kukkiakaan aina.
– Ja vielä näin isojakin. Mut istu toki hetkeksi siihen pöytään, kahvi on ihan just tulossa… paitsi et sähän et juonut kahvia. Otatko mehua, sitä olis tuolla jääkaapissa kyllä. Ja porkkanasämpylöitä leivoin kans, kannattaa syödä nyt kun niitä vielä on. Kun Hello ja muut saa niistä vainun niin kohta ei enää ole kuin tarina kerrottavaksi.
– Joo, mehua kiitos. Ja sämpylä kelpaa hyvin, sanoin. En ollut taaskaan syönyt mitään muuta kuin pari luumua.

– Joko te ootte kuulleet siitä uudesta hevosesta joka tänne on tulossa? Jilla kysyi istuessaan pöytään myös. Heli vastasi kieltävästi, mutta minä kerroin kuulleeni:
– Sen kai vissiin omistaa sellainen teinipoika, Santtu taisi olla nimi. Tapasin sen ja sen äidin jo tallilla kun olivat käymässä.
– Millainen se on se Santtu?
– Emmä tiiä, vaikutti aika hiljaselta. Klassinen asetelma, päsmäröivä äiti ja hiljainen teini, sanoin.
– Jaha. No, toivottavasti se äiti ei ala liikaa täällä tallilla kortteerata.

Juttelimme niitä näitä siinä pöydän ympärillä. Jilla ja Heli vaikuttivat olevan hyviä tuttuja keskenään. Heli kyseli Jillalta jostakusta australialaispojasta ja Jilla selitti minulle Hopiavuoren asumiskuvioita, kun hän ja Noa asuivat Eetun alivuokralaisina ja Nelly asui ainakin periaatteessa pihalla olevassa asuntoautossa mutta seurusteli Eetun kanssa.
– Tää on tää Hopiavuoren hippikommuuni, hän nauroi iloisesti.

Jossain vaiheessa tuli sitten kysymys minun siviilisäädystä, vähän niinkuin huumorin pohjalta. Vilkaisin käsiäni, olin jättänyt sormuksen autoon kuten aina tallille tullessani. Yleensä pidin vihkisormusta oikean käden nimettömässä. Kaikki eivät sen merkitystä tajunneet, luulivat että pidän sitä ihan huvikseni ns. väärässä kädessä.
– Sort of, vastasin kysymykseen olinko kenties sinkku, ja kohautin olkapäitäni. En nyt heti ensimmäisenä alkaisi veivata nyyhkystooriani kaikille.
– No sit lienee syytä varoittaa sua tosta Tuomosta, jos tiiät sen tyypin joka pitää sitä autokorjaamoa tossa keskustan laitamilla, Jilla sanoi. Hän verhosi sen keveään sävyyn, mutta jotenkin sanavalinnasta tai jostain vaistosin, että tässä puhuttiin nyt ihan asiaa, vaikka leikinlaskuksi verhottuna.
– En taida tietää. Kuinnii?
– No se on vähän sellane… yli-innokas.

Heli vilkaisi syrjäkulmin Jillaa. Jommallakummalla siis oli kokemusta tästä yli-innokkaasta autonkorjaajasta, tai molemmilla.

– Ja vähän juntti myös, jos suoraan sanotaan, Heli totesi hivenen happamalla äänensävyllä. – Rahakin sille saattaa kelvata, ne sen bisnekset ei vissiin oikeen lennä.

Äkkiä muistin Riston puhuneen jostain autokorjaamosta, jonka hommat eivät olleet menneet ihan putkeen pitkiin aikoihin.
– Sit mä taidan tietää ainakin sen autokorjaamon kuulopuheiden perusteella, tuskin täällä niitä kovin montaa on. Kiitos varoituksesta, se on aina hyvä tietää nää tyypit, vaikka mä taidankin olla aika immuuni miehille.

Kumpikin näytti vähän kysyvältä.
– Mä nyt en tallilla käytä sormusta, mut mä oon leski tätä nykyä. Ja vaikka miehen kuolemasta on jo toista vuotta kulunut niin ei tunnu siltä että kiinnostaisi alkaa viritellä uusia mieskuvioita vielä.
– Voi että, tosi surullista kuulla! Osanotto.
– Kiitos, kyllä se tästä ja näyttää tää elämä menevän ilman miehiäkin, kuittasin asian ennen kuin ehtivät enempää surra minun tilannetta. Se puheenaihe loppui siltä erää siihen, sillä keittiöön tuli ensin Noa ja sitten Tiitus ja vähitellen muitakin tallilaisia. Sämpyläkasa alkoi huveta.

[Sonja T.Valvoja]

Dear diary, otteita päiväkirjasta 3.9.19
Päivä jolloin ei tapahtunut mitään erikoista
Tänään ei ole kyllä sattunut yhtään mitään merkittävää, mutta kirjoitanpa nyt jotakin kuitenkin. Heräsin taas ennen herätyskelloa, joskus kuuden maissa ja kun ei nukuttanut enää niin aloin tehdä töitä siinä sitten. Etätöissä on puolensa, ei mene aikaa sellaisiin asioihin kuin tukan kesyttäminen, naaman laittaminen tai edes pukeutuminen. Kävin hakemassa ulkoa (peittoon kääriytyneenä tietenkin!) pari omenaa ja luumuja aamupalaksi. Aamulla oli tosi sumuista, ihana ilma, oikein raikas ja kostea.

Syömisen kanssa kävi taas perinteinen hups-oho, kun uppouduin töihin niin että vasta joskus hyvän matkaa kolmen jälkeen huomasin, etten ole syönyt niiden omenoiden lisäksi mitään muuta ja työpäiväkin on mennyt yliajalle. Onneksi kaapissa oli vielä sitä viikonloppuna tehtyä hirvipataa, niin ei tarvinnut lähteä kauppaan ja alkaa erikseen tehdä ruokaa. Nälkä ei ole vieläkään, ylläri? Not. Töissä ei ollut mitään erikoista, yritin saada sen uuden terminologiamodulin toimimaan jotenkin yhteen muiden kanssa, mutta ei. Artolla oli pari ideaa siihen, kokeilkoon se vuorostaan. Mä en ymmärrä mikä siinä kanittaa.

Kävin tallilla iltapäivästä kun olin saanut työt pulkkaan. Ei sinällään olis ollut tarve, Salierilla oli vapaapäivä ja Eetu ja muut hoiti tarhauksen ja semmoset. Halusin vaan nähdä että miten se liikkuu sen eilisen hyppäämisen jälkeen, onko jotakin jäykkyyttä tai muuta, kun ei sillä usein hypätä. En kyl nähnyt mitään viitteitä sellaisesta, se oli ihan normaali. Kävin istumassa Eetun keittiössäkin vähän aikaa, päivän ihmiskontaktit tuli siinä samalla kätevästi.

Nellyn kanssa juteltiin niistä valmennusasioista tai ei kai voi puhua varsinaisesti valmentamisesta kun ei olla kisoihin valmistautumassa tjtn. Kerroin mitä suunnilleen osataan tai lähinnä että mitä MÄ osaan, Salierihan osaa vaikka mitä. Että mun osaaminen päättyy laukanvaihtoihin koulupuolella ja maapuomeihin esteillä. Ja että mihin mä haluaisin kehittyä. Se oli vaikea, koska en mä oikein tiedä itekään. Paremmaksi ratsastajaksi haluaisin?

Kattelin joutessani noita kouluratsastusohjelmia tässä joku päivä. Jos unohdetaan sellaiset pikku-perusasiat kuin lennokkuus ja takaosan aktiivisuus ja ratsastajan avut ja istunta ja teiden seuraamisen säntillisyys yms, niin noin tempputasolla me selvittäis Salierin kanssa jo vaativasta B:stä. Voi kissan ikenet, vaativa! Eihän sellaista kisaa kuin true-kouluratsastajat. Mut joo, ei tuu tapahtumaan, mulla ei maha kestä ja päästäkään ei ole takeita. Tää täti pysyy tukevasti puskassa.

Illalla mä laitoin rantasaunaan tulet ja samalla kun se lämpesi niin mä tongin puutarhassa kaikenlaista, karsin ja siistin ja jaoin perennoja. Markus oli päivällä puinut tän kotipellon, vaikka oli aika kosteaa. Uimassa kävin saunasta käsin, lammen vesi on vielä jotain 16-asteista, mikä on aika hyvin, ottaen huomioon että se on kuitenkin lähde. Jos tänä syksynä kokeilisi että miten kauan ilkeää käydä lammessa pulahtamassa.

Päivän plussat:
– Salieri, tietenkin
– Rantasauna ja lampi
– Hirvipata
– Puutarha
– Sumu
– Audi
– Päivän musalöytö: Code 64 – Leaving Earth

[Sonja T.Valvoja]

Irtohypytys 2.9.19
Ratsastaahan minun tänään piti, mutta kun huomasin että maneesissa oli jonkun edellisen jäljiltä vielä irtohypitysrata, niin pyysin etteivät purkaisi kujaa vielä pois. Minä voisin tehdä sen kunhan olisin hypyttänyt Salieria. Sitä hyppäämistä olen miettinyt niin kovin, Salieri pitää siitä selvästi mutta eipähän tullut sitten irtohypytys mieleen.

Suojat löytyivät varustelaatikosta helposti, mutta muita juoksutusvermeitä jouduin kaivelemaan vähän. Alimmaisena ne tietenkin olivat, ei ole tullut taas käytettyä. Ei minulla edes ole muita varusteita kuin liina ja kapsoni, en ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hankkia mitään vyötä tai sivuohjia. Juoksutuspiiskaakaan ei ole, mutta sellaisen Eetu kaivoi jostain kolosta lainaksi.

Maneesissa kävelytin Salieria ensin liinassa molempiin suuntiin, sitten ravia molempiin suuntiin. Salieri oli taas vähän pinkeänä, mutta kiltisti se totteli silti. Sen puhinasta vain tiesi että menohaluja olisi enemmänkin. Pyysin siltä laukkaa ja se aiheutti pienet pukit, muutenkin laukannosto oli vähän räjähdysmäinen. Minua nauratti mutta rauhoittelin sitä äänellä.

Salieri sai laukata molempiin suuntiin pahimmat energiansa pois, sitten otin liinan pois ja ohjasin sen esteradan alkuun. Rata oli ihan helppo, ensin muutama maapuomi ja ristikko, lyhyellä sivulla yksi maapuomi ja ristikko ja viimeisellä pitkällä sivulla maapuomien jälkeen pieni este. Olin katsonut jo etukäteen maapuomien etäisyydet sopiviksi Salierille, mutta ristikoita tai esteitä en lähtenyt vielä nostamaan. Treenataan nyt ensin näillä vauvaesteillä.

Salierilla ainakin oli hauskaa! Se hoksasi toki radan heti, se on vanha konkari irtohypityshommissa. Mister Draamakuningas tietenkin vetäisi oikein näyttävät loikat ristikoiden ylitse ja muutaman rodeohypyn siinä välissä. Hitsi ettei ollut kameraa mukana! Kehuin sitä vuolaasti hyppyjen jälkeen.

Lisäsin lyhyelle sivulle pari maapuomia lisää ja nostin ristikoiden korkeutta vähän. Tämä ei Salierin pakkaa sekoittanut, se on tarkka hyppääjä ja osaa katsoa eteensä, ei paisko menemään sokkona. Tällä kertaa se malttoi hypätä nätisti ja ne ylimääräiset loikkelehtimisetkin jäivät tekemättä, mitä nyt radan lopuksi piti vähän.

Kolmannelle kierrokselle rakensin ensimmäisen esteen esteen jälkeen toisen kahden laukka-askeleen päähän ja muutin ristikot vähän korkeammiksi esteiksi. Ei se estekorkeus vieläkään päätä huimannut, mitä lienee puolimetrisiä tai vähän päälle.

Se yhtäkkiä radalle ilmestynyt uusi este sai Salierin tarkkaavaisemmaksi, ihan kuin se olisi hoksannut että ei kannatakaan kaahottaa ihan reikäpäisenä kujan läpi. Tein muutaman erilaisen variaation näistä ja nostin taas hissukseen estekorkeuksia, vaikkei ne vieläkään taivaita hiponeet. Salieri suoriutui niistä kauniisti ja se alkoi keskittyä enemmän siihen hyppäämiseen, jätti pierupukittelun sikseen. Viimeiseksi uskalsin rakentaa sille ristikon, pystyn ja okserin sarjan, jollaisia olin nähnyt käytettävän joillain oripäivillä tai vastaavilla. Ei toki niin korkeita kuin tämmöisillä, mutta idea kuitenkin oli sama. Ylihän siitä mentiin, puomeja kolistelematta. Että kyllä Salierilla hypätä uskaltaisi, ei se siitä ole kiinni.

– Susta saisi aika kivan estehevosenkin aika helposti, tuumin Salierille kun napsautin liinan kiinni kapsoniin ja lähdimme ulos jäähdyttelemään. Tallilla sitä odotti palkintobanaanit.

[Sonja T.Valvoja]

Sieniä ja menneisyyden haamuja, 1.9.19
Tuomo ilmoittautui halukkaaksi lähtemään sienimetsälle, Helena ja Kimmo jäivät mieluummin kotiin. Kimmo oli löytänyt kirjakasoistani jotain mielenkiintoista, Helena puolestaan kierteli puutarhaa ja ilmeisesti chattaili puhelimella jonkun kanssa. Ehkä sen miehen, josta hän oli eilen kertonut, joku Tinder-löytö.

Tuomo oli meidän porukan virallinen eräjorma, jonka mielestä paras tapa viettää lomaviikko oli lähteä jonnekin tiettömien taipaleiden taakse vaeltamaan ja telttailemaan. Meille muille riitti päiväreissut metsään. Tuomo myös marjasti, sienesti ja metsästi, kuten kuvaan sopi. Tällä kertaa olisi tiedossa vain ehkä muutaman tunnin sieniretki, kävisimme katsomassa Suokorven nurkkia, kun Krista oli sanonut sieltä löytyvän sieniä.

Minä tunsin nämä metsät kuin omat taskuni, olinhan rymynnyt näissä koko lapsuuteni Markuksen kanssa. Suvun ikiaikaiset marja- ja sienipaikat tiesin myös, tietenkin. Uhkasin Tuomoa että niitä ei sitten saanut kertoa kellekään kidutuksen uhallakaan. Hän lupasi pyhästi pitää suunsa kiinni. Oli myös kuulemma mukava joskus liikkua metsässä niinkin ettei tiennyt minne menee ja joku toinen pitää huolta suunnistamisesta, että kerrankin saa vain katsella ja ihailla metsää.

Matka ei ollut kovin pitkä Suokorpeen. Muuten metsä oli synkeätä kuusikkoa, mutta Suokorpi oli kuin keidas sen kainalossa. Ilmeisesti se oli lähdepohjainen suonlampare, rehevä ja keskeltä upottava. Siellä kasvoi rahkasammalta, ruovikkoa ja muutama kitukasvuinen puunkrääkky, kauempana kuusimetsän pohjassa oli tavallisen sammaleen seassa rahkasammalta, sitä enemmän mitä lähemmäs suota mentiin. Sieltä juuri toivoin sieniä löytäväni.

Lähdimme kiertämään suota, silmät suunnattuina sammalikkoon. Toivoin löytäväni herkkutatteja ja toisesta päästä kanttarelleja, vaikka niiden paras aika oli ehkä jo ohitse. Karvarouskuja voisi olla myös ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, saattaisimme löytää mustatorvisieniäkin, ehkä myös ensimmäiset suppikset.

– Tatti kello kolmessa! tiedotti Tuomo hetken tarpomisen jälkeen. – Katotaas mikä se on tattejaan. Herkkutatti, sanosin että aikas nätti, ei oo ainakaan pahasti matoinen. Tää metsä näyttää just hyvältä herkkutattiseudulta, tällaista vanhaa kuusivmetsää ja paksu sammalikko.
– Kyllä täällä yleensä onkin vähän joka puolella niitä, nyt tää vuosi on ollut huonompi, vissiin niin kuiva väärään aikaan. Vaikka olihan viime kesäkin tosi kuiva ja kuuma, varsinkin heinäkuu, mut silti syksyllä oli ihan kohtuullisesti sieniä.
– Joo, herkkutatteja taisi olla vähän sniidusti, mutta muita kyllä sit myöhemmin syksyllä oli ihan hyvin. Mut ei näiden sienten sielunelämästä aina niin tiedä.

Löysimme muutaman tatin lisää kun tarvoimme eteenpäin. Hyttysiä ei enää ollut, paarmatkaan eivät metsän siimeksessä juuri viihtyneet ja hirvikärpäsiä ei juuri nyt näkynyt. Se mikä minun niskaani kutitti, osoittautui kuusenneulaseksi.

– Mites sä oot muuten viihtyny täällä Seinäjoella? Tuomo kysäisi vähän niinkuin ohimennen.
– Oikein hyvin! Mä tykkään tosta uudesta kodista, se on heti alusta asti tuntunut jotenki nii… omalta. Ja muutenki, onhan tää nyt tietysti lapsuudenkoti. Vähänhän täältä on pitkä matka yhtään mihinkään, et auto pitää aina olla, mutta siihenkin on jo kersana tottunut. Ja sit jos alkaa nyppiä niin tuun sit Tampereelle muutamaksi päiväksi.
– Ei ole isän haamu tullut kummittelemaan?
– Ei. Ehkä vähän jopa yllättävää mutta ei. Tietysti sitä aina joskus miettii ja muistelee, että isä käveli aina tuosta ja istui aina tuolla ja tämä ja tuo on isän tekemiä, muttei se sillai… ahdista. Se nyt on vaan tapahtunut fakta.
– No se on tosi hyvä.
– Ehkä se on se, että rakennettiin toi uusi talo, ei ole se vanha. Se nimittäin olis voinut olla vähän liian pelottava. Se piti jo muutenkin aina vähän kaikenlaista narinaa ja pauketta, patterit napsui ja rapisi ja muuta. Siellä olis voinut olla varsinkin nukkuminen mahdotonta. Ja korvatulppiahan ei olis voinut pitää koska sitten ei olisi kuullut jos olisi katto romahtanut. En ny sano että se olisi ollut jotenkin akuutti riski, mutta ei näistä koskaan tiedä, sanoin naurahtaen.

Tuomo nauroi myös.
– Vanhoilla taloilla on aina vähän omaa elämää, meilläkin kotitalo pitää ääntä. Kuis vanha se purettu talo oli?
– Eihän se sinällään vanha ollut, joskus 70-luvun lopulla rakennettu, mut isä sanoi aina että rakennusvalvonta keksittiin vasta 80- ja 90-lukujen taitteessa, niin se sitten oikeasti lahosi useammasta paikasta.

Tuomo oli kiinnostunut historiasta ja hän kyseli meidän tilan vaiheita. Joitain yksityiskohtia olin kertonut jo aiemmin, mutta en koko tarinaa. Itse Otavan tila oli vanha, ensimmäiset merkinnät olivat jo 1600-luvun alusta. Meidän suku oli tämän ostanut vasta myöhemmin, 1775. Tila oli pidetty jakamattomana, annettu aina vanhimmalle pojalle kokonaan, nuoremmat olivat ehkä saaneet torpanpaikan tai sitten rahana oman osuutensa perinnöstä. Koska maita oli osteltu vuosisatojen mittaan, tilan koko oli kasvanut.

Isä ja setä olivat kuitenkin jakaneet tilan keskenään, kumpikaan ei ollut halunnut luopua omasta perintöosuudestaan. He päätyivät perustamaan maatilayhtymän, joka vastasi pelloista, karjasta ja viljelyksestä. Setä jäi asumaan vanhaa Otavan päärakennusta, isälle lohkottiin oma tontti, joka sai nimekseen tietenkin Orion ja joka oli nyt siis minun. Myöhemmin Otavan pihapiiriin rakennettiin Risto-sedälle ja Riitta-tädille oma ”syytinkitupa”, kun serkkuni Markus toi nuoren emännän taloon. Ympyrä sulkeutuisi minun jälkeeni, Markuksen ja Kristan lapset perisivät Orionin ja minun osuuteni maatilayhtymästä.

Nämä olivat vain näitä tuoreimpia käänteitä tilan monisatavuotisessa historiassa. Paljon muutakin oli toki tapahtunut. Jostain syystä ne ikävät asiat jäivät elämään arkistoihin ja virallisiin lähteisiin: murhat (sentään vain yksi varma ja sekin sisällissodan aikana), rikokset (jos nyt vähän oli viinaa keitelty…), verorästit, tulipalot, kuolemat tauteihin. Suullisena perimätietona kulkivat sitten epäviralliset onnen aiheet: kadonneeksi luultu mies oli tullut takaisin Amerikasta, oli löytynyt mieluisa puoliso, saatu kauan kaivattu lapsi (lapsen syntymän tiesivät kirkonkirjat, kaipauksesta niihin ei kirjoitettu).

Siinä tarinoidessa ehdimme Tuomon kanssa poimia ihan hyvänlaisen sienisaaliin. Herkkutatteja oli lopulta ihan kivasti, kanttarelleja löytyi myös ja Tuomo löysi yllättäen myös hyvänlaisen esiintymän mustatorvisieniä. En muista että niitä koskaan olisi löytynyt siitä paikasta, toisaalta se on sellainen sieni että sitä ei kyllä näe kuin vahingossa jos kompastuu. Painoin paikan tarkkaan mieleeni, pitää kertoa se Kristallekin niin ei pääse unohtumaan. Minä tekisin osasta saalista jotain sienipaistosta hirvipaistin lisukkeeksi. Pitihän kaverit ruokkia ennen kuin lähtisin viemään heitä Seinäjoelle junalle.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos Nelly! Hyvin sopii tarina joten tässä tietenkin jatkoa siihen.

– Joo, voin mä kahville lähteä, sanoin Nellylle, ilahtuneena toisen ystävällisyydestä. – Mulla on tuossa muutama kaveri mukana tänään, ovat Tampereelta käymässä, kaiketi niillekin muutama tippa kahvia löytyy.

Olin jo tottunut siihen että Eetun keittiö oli tallin yleinen kokoontumispaikka, vaikka aluksi olinkin vähän epäröinyt noin vain astella toisen kotiin. Kaikki eivät ole samanlaisia reviiritietoisia, introverttejä kotikissoja kuin minä, muistutin itseäni. Lisäksi olin aika varma että Helena ja Tuomo ainakin olisivat kiitollisia kahvista. Minä en juo kahvia, joten eihän minun luonani semmoista saanut, ei minulla ollut edes kahvinkeitintä. Pitäisi kai hankkia joku pieni pressopannu, niin saisi sitten ainakin kahvia kuntoisi omat purut mukana.

Moikkasin keittiössä jälleen kerran istuvaa porukkaa ja esittelin kaverit yleisesti kaikille. Nelly tarttui heti Helenaan, noin kuvaannollisesti:
– Säkö äsken ratsastit siellä kentällä Sonjan Salierilla?
– Joo, mä oon ratsastanut sillä satunnaisesti jo silloin kun se oli Tampereellakin tai siis Lempäälässä. Se on tosi ihana hevonen, kiva juttu että Sonja antaa mun välillä ratsastaa sitä vaikka mä olenkin ihan täys pälli hevosen selässä, Helena pulppusi puhetta.
– En mä nyt sanoisi, sanoi Nelly. – En mä teitä ehtinyt tietysti kauaa seurata siinä, mutta sä istuit tosi hyvin sitä harjoitusravia kun pääsit juonesta kiinni. Ja noudatit hyvin Sonjan ohjeita. Mä valmennan ite jonkin verran ja välillä tulee vastaan sellaisia ratsastajia joille ei vain mee mikään jakeluun tai ainakin näyttää siltä. En tiä sitten, ehkä se on oma vika, ettei osaa neuvoa tarpeeksi selkeesti.
– Kyllä niitä on pälliratsastajiakin, sanoi Hello väliin suu täynnä keksiä. Joku oli leiponut suklaakeksejä ja niitä oli pöydällä tarjolla. – Mä oon varmasti yksi niistä jotka ei erota harjoitusravia puolipidätteestä.

Kaikki nauroivat, paitsi Kimmo ja Tuomo, joilla ei ollut oikeasti hajuakaan mistä oli kyse.

Minä olin salaa tyytyväinen: tämä Nelly oli nyt tosiaan se, joka niitä tunteja antoi. Kysyinkin häneltä heti, että kiinnostaisiko epätavoitteellisen tädin valmentaminen tai ainakin jonkinlainen ratsastuksellisessa ruodussa pitäminen silloin tällöin tai vaikka ihan säännöllisestikin. Se sopi Nellylle ja sovimme ensi viikolle ensimmäisen tunnin. Puhuisimme silloin tarkemmin myös tavoitteista, tasoista ja muusta sellaisesta. Nyt ei oikein ehtinyt, koska meidän piti lähteä takaisin kotiin ruuanlaittoon.

[Sonja T.Valvoja]

Pakkasin kaverit auton kyytiin ja lähdimme käymään tallilla. Olin luvannut Helenalle että hän saa ratsastaa Salierilla. Helena oli ratsastanut joskus lapsena mutta sitten se harrastus oli jäänyt. Sen verran hän oli kuitenkin muutaman vuoden mittaan ratsastellut siellä täällä ja toisinaan Salierillakin, että hänellä oli omat varusteet. Kimmo ja Tuomo olivat mukana katsomassa.

Helena talutti Salierin kentälle. Siellä ei ollut ketään, toisaalta oli aika lämmin päivä vaikka aurinko ei ihan täydeltä terältä paistanutkaan, vaan taivaalla oli pilviä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vetää mitään hikitreeniä. Tai Helenalle saattaisi hiki tullakin, Salierille tuskin.

Salieri oli vähän hämmentyneen näköinen kun en noussutkaan selkään vaan jäin kentän keskelle katsomaan.
– Koitapas saada se Salieri kuuntelemaan sua. Nyt se tuijottaa vaan mua täällä keskellä kenttää ja haluais tulla tänne. Tee puolipidäte ja nosta sit ravi. Joo kevennä vaa, jos se on helpompi sulle. Muistuta pohkeella taas, se yrittää lintsata.

Meno alkoi näyttää paremmalta vaikka edelleen Salierin toinen korva oli kääntyneenä minun suuntaan, varsinkin kun huutelin ohjeita. Se nyt oli vähän tuommoinen mamman lellipoika, joten ehkä sen yhden korvan ymmärtää.

– Kattos nyt miten sun jalkas on. Älä nosta varpaita vaan paina kantapäitä alas. Ihan rohkeasti tue päkiää siihen jalustimeen. Nyt on parempi, huomaatko itse eroa ny. Kädet alas, hartiat alas. Katse ylös sinne korvien väliin. Älä unohda sitä kevennystä, ylös… ylös… ylös… Noin.
– Apua, liian monta asiaa mihin pitää keskittyä!

Talutin Salieria hetken aikaa, jotta Helena sai keskittyä asentoonsa ja harjoitusravin istumiseen, sitäkin harjoiteltiin. Se olin lopulta minä jolle tuli kovin hiki, kun juoksin ripeäravisen Salierin vierellä pehmeässä hiekassa ja se aurinko paistoi pilvien välistä. Tsiises, hikistä hommaa, ei tarvitse lenkille lähteä kyllä tänään. Ei sillä että olisin ollut menossakaan, mutta kuitenkin.

Teimme paljon käynti- ja ravityöskentelyä, ratsastutin voltteja ja ympyröitä ja muita ratsastusradan teitä. Oli ihan kiva nähdä Salieri näin maasta käsin, yleensä tietenkin ratsastin sillä itse. Helenaa oli mukava neuvoa, koska hän noudatti ohjeita ja yritti aina ihan tosissaan. Salieri sen sijaan yritti vähän ketkuilla ja laiskotella. Kun ei ole mamma selässä niin onko se nyt niin tarkkaa sen tottelemisen kanssa muka…

– Hitsi, susta tulis kyllä hyvä ratsastuksenopettaja, Helena huokasi kun laskeutui alas Salierin selästä. – Ja Salierista hyvä opetushevonen.
– No kiitos, mutta kyl mä olen enemmänkin se opetettava kuin opettaja, nää nyt oli tämmöisiä perusjuttuja, sanoin vähän hämilläni.

[Sonja T.Valvoja]

Viikonloppu kavereiden kanssa 29.8.19
– Ei luoja, onpa hieno! huudahti Helena kun ajoin kotipihaan. Tuomo ja Kimmo ilmaisivat olevansa hyvin samaa mieltä.
– Tää on tosi sopiva tähän maisemaan, Kimmo totesi, tietenkin, innokas valokuvaaja näki nämä tyyliseikat heti.

Purkauduimme autosta mutta tavarat olivat jäädä sinne kokonaan kun kaverit halusivat heti kiertämään taloa ulkoapäin. Varsinkin Kimmot huomiot ja kiitokset imartelivat, koska Kimmolla oli oikeasti silmää tällaisille asioille.
– Nii teillä oli oikeasti joku arkkitehti tätä suunnittelemassa, ettei mikään valmispaketista muokattu versio? Meinaan että riippumatta siitä mitä maksoi niin kyllä kannatti, tää näyttää tosi hyvältä, tyylikäs. Jotenkin niinku kartano mut… moderni. Ei mikään överi. Ei oo yritetty kopioida yksi yhteen vanhojen kartanoiden ja talojen piirteitä, selkeesti moderni rakennus, muttei kuitenkaan sillai korostetun suoralinjainen ja yksinkertainen mitä useimmat modernit talot on. Ja tää istuu tosi hyvin tähän maisemaan. Todennäköisesti toi väri on talvella vielä hienompi kun on lunta.

Minun piti esitellä sitten puutarhaa ja rantasaunalla kävimme myös. Lupasin että myöhemmin illalla lämmitetään sauna, käydään uimassa lammessa ja istutaan saunan terassilla.

Sitten teimme perusteellisen kierroksen sisällä:
– Tästä eteisestä pääsee heti tähän yhteen isoon makuuhuoneeseen. Aattelin että joku teistä vois nukkua täällä. Tässä on oma vessa ja suihku. Tää on suunniteltu vähän sitä silmällä pitäen että jos tarvii joskus toimistoa niin tätä vois käyttää sellaisena, siksi tää on vähän tämmöinen erillinen, ei tartte tulla sisälle asti. Tässä on myös keittiövaraus että tohon saa tarvittaessa helposti remontoitua keittiönurkkauksen, siinä on sillai vesi ja sähköt. Joo ihan totta, saa tästä erillisen pikkuasunnonkin, jos joskus maailmassa sellasta tarvii. Mut toisaalta tää on myös sitä varten, että jos vaikka mä asun tässä huonojalkaisena mummona, niin mä voin käyttää tätä makuuhuoneena enkä tarvi yläkertaa ollenkaan, et tarvis rappusia käyttää.

– Tässä on sit tää keittiö, kunnollinen kylmäkomero oli ehdoton vaatimus ja sit se että mahtuu arkkupakastin ja on muutenkin kunnolla tilaa, varsinkin säilytys- ja tasotilaa. Ei, ei oo kaasuhellaa, mä polttaisin tän talon kaasun kanssa. Ihan tavan induktioliesi vaan ja kiertoilmauuni. Tuossa on sit leivinuuni, sen toisella puolella olkkarissa on takka. Tää on varaava rakenne, et jos joskus tulee talvella pidempi sähkökatko, niin tällä ainakin teoriassa saa pidettyä osan talosta lämpimänä. Sen kannalta toi on tietysti harvinaisen typerä ratkaisu toi kahden kerroksen korkuinen avoin tila, lämmin ilmahan menee sinne, mut ehkä sit yläkerta pysyy lämpimänä. Toivottavasti ei tartte kokeilla ikinä käytännössä. Muutenhan täällä on maalämpö.

– Tää on sit tää olohuone ja tuossa kirjasto vieressä. Ne hyllyt tulee ens viikolla, niin pääsen sit järjestelemään sitä kirjastoa kunnolla. Ne on tummaa puuta, ne kiertää seiniä niin tästä tulee sellainen tumma, vähä niinku jossain vanhoissa englantilaisissa kartanoissa. Mä en oikein osannut päättää mitä mä haluan, niin tehtiin sit sisustusarkkitehdin kanssa niin että eri huoneissa on vähän eri tyylejä. Tää alakerta on tällainen vähän perinteisempi, paitsi toi saunaosasto, mennään sinne kohta. Yläkerta on sitten modernimpi.

– Tämä on sitten tämä “spa-osasto”… Tuolla on kodinhoitohuone ja kuraeteinen ja vaatekomero, se on nyt varastona. Ei ookkaan pesukonetta, se on yläkerrassa. Sielläkin on kylppäri ja mä aattelin että kuitenkin mä pukeudun yläkerrassa ja mun vaatekomero on siellä ja liinavaatteet ja kaikki niin se olis tosi idioottimaista raahata likaisia vaatteita alas ja sit taas puhtaita takas yläkertaan jos pesukone olis alakerrassa. Toisaalt tuli kyl mieleen, että kun rypee oikein kunnolla kurassa ulkona ja tulee tästä sisään, niin olis hyvä jos tossa olis heti pesukone mihin vois ne ulkovaatteet tunkee. Mutta en mä nyt viitti kahta pesukonetta hankkia sen takia.

– Tuossa on sit suihkut ja sauna. Joo, eiks ookkin, mä tykkään tästä kans. Toi on puukiuas, mut tohon tulee sähköt sillai että jos joskus haluaa vaihtaa puukiukaan sähköön niin se onnistuu ku asentaa vaa paikoilleen. Tosta pääsee sit takaterassille viilentelemään. En viittiny ottaa poreammetta, periaatteessa tossa olis sille tila, mut terassille tai johonkin hankin ehkä paljun tai jonkun kunhan saan aikaiseksi. Nyt kesällä mä oon vaan lillutellut tuolla lammessa.

– Täällä yläkerrassa on 4 makuuhuonetta ja sit tää yläaula ja kylppäri. Noi kaks pienempää on vähän niinkuin vierashuoneita, nää isot päätyhuoneet on mun suosikkeja kun niistä on ikkunat kolmeen suuntaan. Sit jos joku joskus tarvii enemmän huoneita, niin noi saa helposti jaettua väliseinällä kahteen pieneen huoneeseen. No en mä, mutta mistä sen tietää kuka tässä mun jälkeen asuu. Tai sit mä nain ens viikolla miehen, jolla on kuus alaikäistä muksua… Toinen näist on nyt mun makuuhuone ja toinen työhuone. Tosin tää on vähä liian iso työhuoneeksi, mut olkoon ny kunnes keksin jonkun paremman idean. Täältä on vaan niin kivat näkymät joka puolelle.

– Nää kaikki on selkeästi moderneja tyyliltään, toi mun makkari on vähän enempi romanttisen suuntaan, kukkasia ja muuta. Eiks ookkin! Toimistokalusteet on yleensä niin masentavia, ni mä halusin jotai erilaista, mutta kuitenkin sellaista missä on hyvä tehdä töitä.

[Sonja T.Valvoja]

Tulin tänään hyvissä ajoin tallille, koska kengittäjä oli tulossa. Salieria ei tarvinnut kengätä vielä, mutta piakkoin kuitenkin ja halusin vähän selvittää millainen tämä vakituinen Hopiavuoren seppä oli. Ei sillä että mitään ihmekikkoja olisi tarvinnut, Salierille sopi ihan peruskenkä, vuoluissa ei ollut mitään ihmeellistä ja se iki-kiltti elukka melkein piti kaviotakin ilmassa itsekseen.

Kengittäjä vaikutti ihan asiansaosaavalta ja tervejärkiseltä kaverilta, joten kysyin häneltä kengitystä parin viikon päähän. Tosin pitää selvittää, löytyisikö Salierille joku ratsastamaan sitä sen lomareissun ajaksi vai päästäisikö sen kokonaan lomalle, ehkä jopa ilman kenkiä. Vaikka kai täältä löytyi ratsastajia. Jos vaihteeksi joku sellainen joka hyppäisi sillä. Salieri selviytyi esteistä kyllä hienosti, se olin minä jota esteratsastus ei niin viehkonut. Ehkä pitäisi opetella sitäkin lajia vähän paremmin itse, vaihtelu varmasti virkistäisi Salieriakin.

– Sori vaan ukkeli, mutta tänään me mennään taas tylsästi kentälle kuviokellumaan, juttelin Salierille. – Sun täytyy olla oikein hurmaava ja vietellä itsellesi jostain esteratsastaja, niin pääset välillä hyppimään. Tai ehkä kenttäratsastaja, niin pääset maastoesteille. Mä voin hyppiä sun kanssa kentällä esteitä joskus ja jouluna, mutta maastoesteille en mene tapattamaan itseäni ja sua.

Salieri pärskähti. Se oli varmasti ihan samaa mieltä.

– – –
Talutin Salierin maneesiin. Eetu oli siellä maneesinpohjaa siistimässä, mutta sain luvan tulla ratsastamaan. Kehaisin joutessani maneesin peilejä, yksin ratsastettaessa ne olivat niin hyödylliset. Hopiavuori ei muuten ehkä ollut mikään varsinainen kouluratsastajien pyhättö mutta maneesin peileillä pääsi jo pitkälle.

Verryttelin Salierin rauhallisesti ja jatkoin sitten siirtymisillä. Ne olivat takuuvarma keino saada Salieri hyvin tuntumalle ja takaosan kunnolla alle ja aktiiviseksi. Siitä oli helppo lähteä työstämään sitten mitä ikinä nyt halusikaan harjoitella. Tänään ajattelin treenailla väistöjä ja taivutuksia tai mitä ne nyt ikinä onkaan. Luoja, minä en ikinä opi tätä terminologiaa. Avotaivutus nyt on helppo asia (vai onko se nyt sitten avoväistö?), mutta sitten on sulkutaivutus, sulkuväistö ja vastataivutus (vai vastaväistö?), travers, renvers, half-pass. Mitä eroa näillä edes on? Hevonen on joka tapauksessa taivutettu liikeen suuntaan ja etenee joko etu- tai takaosa uralla. Oli miten oli, minulla oli poikkeuksellisesti jopa parit harjoituskuviot mietittynä valmiiksi.

Ratsastan ravissa keskihalkaisijalle. Tarkistan peilistä että suorassa ollaan, hyvä. Käännän sitten Salierin voltille ja kun voltti on tehty, jatkan samalla taivutuksella avoväistöä muutaman metrin. Sitten suoristus ja sama toiseen suuntaan. En pyydä mitenkään tiukkaa taivutusta, vähempikin riittää kun ei tässä olla mitään Grand Prix’tä ratsastamassa. Taputan Salieria, hieno poika.

Yritän samaa myös laukassa, mutta jotenkin se on vaikeampi. Lähinnä se on vaikeampi minulle, se oikeiden apujen antaminen on hankalampaa laukassa, menee hosumiseksi. Salieri närkästyy kun ei ymmärrä mitä minä haluan ja toisaalta varmaan jostain vaistoaa etten ollut ihan tyytyväinen tulokseen. Taputan sitä taas kaulalle ja annan sen laukata vähän reippaammin ja vapaammassa muodossa kierroksen, pari. Suoralla uralla, takaosa maneesin seinää vasten avotaivutus laukassa onnistuu hyvin. Vaihdan kierrosta ja laukkaa ja kokeilen saman toiseen suuntaan. Sekin toimii, joten se on hyvä niin. Jatketaan vaikeammilla kuvioilla joskus toiste (voi luoja, me niin tarvitaan valmentaja).

Teen samanlaisia taivutuksen vaihtoja myös sulkutaivutuksessa, välillä keskihalkaisijalla, välillä pitkällä sivulla, ravissa ja vähäsen laukassakin. Salieri suorittaa aina niin nätisti kun sitä vain jaksaa kehua. Sitten tulee se wow-hetki, kun ainakin satulaan tuntuu että nyt mennään tosi hienosti, peilissäkin näyttää kivalta ja hankala tehtäväsarja onnistuu. Päätän lopettaa ratsastuksen tältä erää tähän. Tällä kerralla ei varmasti enää parempaa saada aikaan.

Käyn taluttelemassa Salieria vähän ympäri pihaa. Omat jalkani huutavat hoosiannaa, keskivartalon olemattomista lihaksista nyt puhumattakaan, mutta ei auta, hevonen on hoidettava. Tallilla Salieri kyhnää turvallaan kylkeäni pyyhkien samalla suupielen kuolat kätevästi paitaani. Voi kiitti.
– Joo, sori siitä laukkaväistökatastrofista, se oli mun moka.

[Sonja T.Valvoja]

Lyhyestä virsi kaunis: tässä tekstissä on ihana tunnelma.

[Sonja T.Valvoja]

Hillitön tarina! Ja aivan ihana. Noin koira varmasti ajattelisi. Pyyhin täällä naurunkyyneleitä silmistäni ennen kuin uskallan lukea sen uusiksi.

[Sonja T.Valvoja]

Tästä tekstistä nyt viimeistään tuli sellainen fiilis että Santtu on aikuisempi kuin äitinsä. Äiti menee ja ostaa hevosen koska voi (huono omatunto ja hyvä tarkoitus teettävät ihmisillä kummallisia asioita), Santtu on se joka perehtyy ja opiskelee eikä lähde soitellen sotaan, jonka äitinsä on keittänyt kasaan. En ole ihan varma, onko teini-ikäiselle paras rooli olla se perheen aikuinen… Mutta onneksi on Noa, toivottavasti Santtu ei liikaa ujostele sen avunpyytämisen kanssa. Uteloittaa kovasti, mitä jatkossa seuraa!

Teksti on yleisesti ottaen mielestäni oikein hyvää, selkeää, realistista, juuri noin minäkin tekisin. Se ei jää turhia kuhnimaan tarpeettomiin yksityiskohtiin vaan menee jouhevasti eteenpäin. Sekaan on silti ripoteltu noita yksityiskohtiakin, jotka tekevät tekstistä mielenkiintoisen, se ei ole pelkkää kaavamaista kuvailua. Myös dialogi on toimivaa ja luonnollista, että kyllä tällaista tekstiä lukee tosi mielellään. Todellakin: jatkoa odotellessa.

[Sonja T.Valvoja]

Kun oma ikä lähentelee neljääkymppiä ja teinivuosista on rutkasti aikaa (plus tietenkin oli aivan eri asia olla teini 90-luvulla kuin nykyään), niin näiden Hopiavuorten teinien, aivan erityisesti Eiran ja Sannin, spin-offit ovat tietyllä tapaa riemastuttavaa luettavaa. Toisaalta myös raivostuttavaa, ei voi olla noin draamaa ja kamalaa, kunnes sitten menee jonnekin nurkan taakse tekemään ristinmerkkejä ja kumartamaan allahille ettei itse ole teini enää, ei kestäisi. Mutta niin kalkkis en ole sentään vielä ettenkö muistaisi että tuollaistahan se vähän oli. Maailma muuttuu mutta teinidraama ei. Tämä oli taas yksi erinomainen teksti lisää tähän Eiran tarinaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos hirveästi ainakin seuraavista asioista:
a. Spin-off-syyllisyyden karkoittamisesta, ei siis olekaan hirveä synti olla keskittymättä hevoseen.
b. sanavalinta-kehuista, minä olen jonkinasteinen sananarkkari, joka kerää muistiin osuvia sanontoja ja suussa kivalta tuntuvia termejä. Palkintobanaani on oma suosikkini tästä.

Tuo ikäasia on totta, Sonja on vähän vanhempi kuin iso osa muista hahmoista ja siksi on ollut sillai vähäsen vaikeata alkaa sovittaa Sonjaa kenenkään sydänystäväksi tai muutenkaan. Asiaa ei tietysti auta Sonjan luonne, vetäytyvä tarkkailija, joka antaa monen asian valua pinnaltaan pois. Tietty voisi miettiä että miten sitä näin hankala hahmo tuli luotua, mutta se ei kysellyt lupia erikseen eikä sille voi nyt mitään.

[Sonja T.Valvoja]

Tunnustan että Sonjan tarinassa on paljon hahmoja tallin ulkopuolelta ja ne seikkailevat erityisesti näissä spin-offeissa. En ole lähtenyt listaamaan noita henkilöhahmoja erikseen, ajattelin että ne tulevat ajan kanssa kyllä tutuiksi, mutta ehkä pitäisi. Tai sitten sinun pitää opetella kärsivällisyyttä 😉 Kyllä ne sieltä tulee, kaikelle on selitys!
Pitkiä dialogi-pätkiä olen vältellyt myös tietoisesti, pääasiassa siksi että olen tosi hyvä keksimään dialogeja, pitkiä varsinkin ja sitten siitä tekstistä tulee sellaista… listamaista ja puuduttavaa lopulta, itseään toistavaa. Sitä pitäisi saada pätkittyä jotenkin luontevasti ja se on taas sitten vaikeampaa. Ilmeisesti välttely on onnistunut, vähän liiankin hyvin sitten. Noo, jatkossa on tulossa kyllä dialogiakin. Ja lisää hahmoja, hahaa! (no ei, yks)

[Sonja T.Valvoja]

Kuva kiinnostaisi kyllä kovasti, jos sinulla vain on tosiaan ylimääräinen! Piirretty kuva sopisi vain niin paljon paremmin kuin tuo nykyinen, olkoon millainen vain (no, melkein millainen vain).

Minä olen yrittänyt pitää jotakin rotia siinä että Sonjan tarina pysyy edes jossain määrin hevosaiheisena, koska muuten suoltaisin pelkkää spin-offia vain. Sitä onkin kuule tulossa 😀 Tunnistan myös oikein, oikein hyvin tuon että haluaisi kirjoittaa jokaisen yksityiskohdan ja aivan kronologisessa järjestyksessä eikä sitten koskaan pääsisi tarinansa kanssa mihinkään. Olen ihan tietoisesti opetellut karsimaan yksityiskohtia, varsinkin sitä alkuvalmistelua, etteivät tekstit leviä ihan määrättömän pitkiksi. Tiedän ettei siitä täällä ehkä oltaisi millänsäkään jos joku kirjoittaa romaania, mutta itse haluan pitää tekstit edes jotenkin helppoina paloina. Ehkä seuraavassa tarinassa sitten enemmän keskustelua muiden hahmojen kanssa, panen vienosti esitetyn toiveen korvan taakse.

[Sonja T.Valvoja]

Voi, minun käy sääliksi Noaa nyt. Ei pelkästään jalka ja sen kivut mutta tuo aavistuksenomaisesti pinnalle ponnistava tunne siitä että kenties olisi ihan vähän ja vahingossa saattanut vaikka… ihastua Nellyn. Varattuun ihastuminen on maailman kamalimpien tunneasioiden top-5:ssa, olen varma.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista! Tuo kuva-asia on sellainen, että se toivottavasti tulee joskus maailmassa vielä korjaantumaan, koska en ole tuohon Salierin nykyiseen kuvaan mitenkään erityisen tyytyväinen. Se nyt vain oli vähiten huono kaikista vaihtoehdoista. Vielä kun oppisi itse piirtämään, niin voisi sitä asiaa auttaa…

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos kommentista, kiva että toimi. Pitää välillä kehittää näitä eri tyylejä, tästäkin olisi tullut romaanin mittainen jos olisi alkanut kaikkea tunnontarkasti kertoa.

[Sonja T.Valvoja]

Ahii, Sonja mainittu! Ihana Hello <3 Ja Nelly selvästi haistaa uuden valmennettavan kun sellainen astuu lähistölle, joten pitäähän sitä pohjatietoja kaivaa vaikka Hellosta satumaisen vähän apua onkin siinä hommassa.
Mutta voi Hello-parka ja sen epäilykset. Epäilykset on niin inhottavia ja varsinkin kun epäilee itseään, sitä että kelpaako ja onko hyvä ja tykkääkö toinen. Valitettavasti se ei jää pelkästään teini-ikään.

[Julkaisija]

Viestit