Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
22.06.2019 – Laitumellelasku
Bee rimpuili narun päässä, kun olimme saapuneet orilaitumen portille. ”Sä pääset ihan kohta vapaaksi ja saatkin olla siellä sitten ihan kaveriesi kanssa keskenänne, olisitko nyt edes aloillas!” Komensin oria, joka seisahtui hetkeksi. Mutta sitten se aloitti steppaamaan sivulle ja pyörimään ympäri. Kiristin narun niin tiukaksi, että olisin voinut pitää oria myös riimustaan kiinni.
”No niin, onkos kaikki tässä? Kolmosella päästetään kaikki irti ja sitten vauhdilla pois jaloista”, Eetu neuvoi.Bee pomppasi ensin jäniksen loikalla eteenpäin, sitten laukkasi muutaman metrin, heitti pari pukkia ja lopulta nousi vielä pystyyn. Yritti kai jotenkin esittää olevansa lauman kingi. Sitten se taisi huomata, että siellähän oli ihan uusiakin turpia. Ensimmäisenä se kävi nuuhkimassa minullekin tuntematonta suomenhevosta pikaisesti, minkä jälkeen se villiintyi Oonan Raikulin viipottaessa sen ohitse. Pian kaksikko laukkasi kilpaillen toistensa kanssa, kunnes rauhoittuivat ja alkoivat maistella vehreää ruohoa.
-
Leffahetki (20.06.2019)
”Hello.”
”Niin?”
”Musta.. Tai siis.. Mä haluaisin.. Meidän pitäs – jutella.”
”Koko ajanhan me jutellaan.”
”Hello…”
”Tiitus.”
”Oikeesti.”
”No joo joo, ihan aikuisten oikeesti! Etkö sä muka kuule, itteksenikö mä vaan puhun.”
”Voi jestas sun kanssa!”Halusin kertoa Hellolle, että pidän hänestä, todella paljon. Että haluaisin olla hänen kanssa, ihan aikuisten oikeasti, niin kuin hän juuri ilmaisi. Haluaisin käydä hänen kanssa ulkoiluttamassa Jerusalemia, käydä leffassa ja kävelyllä kahdestaan, pitää kädestä kiinni ja sellaista. Niin kuin normaalit ihmiset parisuhteissa tekee. Mutta etten pysty siihen – en ainakaan vielä. Miten sä kerrot toiselle, ettet oo ihan samassa tilanteessa kuin hän. Varsinkin, kun toinen oli vasta yksi ilta itkenyt olkaani vasten. Ja vakuutellut pitkän tovin, ettei hänellä oikeasti ole hätää. Aamullakin hän oli sanonut, että on täysin kunnossa ja se oli vain stressiä ja jännitystä tai jotain.
”Hello.”
”Mmmh..” hän mumisi, koska oli kaiketi vihdoin, useamman minuutin venkoilun jälkeen saanut mukavan asennon sohvalla viereltäni. Silitin hänen hiuksiaan ja katselin hänen kasvojaan, jotka näyttivät niin levollisilta. Hänen pukinpartansa oli pientä siistimistä vailla ja siinä sojotti muutamia pidempiä karvoja siellä täällä.
”Eiks meidän pitänyt kattoa leffaa?” Kysyin näprätessäni hänen ylipitkiä partakarvojaan. Pian hän rapsutti leukaansa, koska karvojen nykiminen kutitti ja avasi silmänsä. Hän tuijotti minua siristellen silmiään, mukamas vihaisena. ”No sinä ite ehotit leffailtaa!”
”Mulla on ihan oma leffa tässä nyt meneillään, se on paljon parempi kuin Netflixin tarjonta. Ainoo huono puoli on, kun joku nyppii mun naamakarvoja.”Sitten hän sulki taas silmänsä, asetteli päänsä parempaan asentoon ja rapsutti vielä vähän leukaansa. Otin kaukosäätimen käteeni, silitin toisella kädellä Hellon päätä ja selailin Netflixin tarjontaa. Nähty, nähty, ei kiinnosta, just katottu, ei tähän kellonaikaan tollasta voi kattoa… Hello oli ihan oikeassa, sen leffahetki oli varmasti paljon parempi kuin mitä minä löytäisin. Kumarruin suutelemaan häntä ja kuiskasin sen jälkeen hänen korvaansa: ”Sä oot mun ensimmäinen.”
-
Kitkerää kahvia
”Oona oli nähny kans sen maastoilmoituksen”, sanoin Hellolle suulissa, jossa hoidimme hevosiamme. Skotti nuokkui Hellon harjatessa sitä huidellen pölyharjaa sinne tänne ruskealla karvalla. Itse puunasin Been kavioiden parissa, joten sanani taisi mennä mieheltä ohi, koska puhuin enemmän varsan etuselle kuin Hellolle. ”Päästäis samalla kyydillä sinne ja takas”, jatkoin kun Hello ei sanonut mitään.
”Mitä, minne?”
”Mikset sä koskaan kuuntele mua! Et sä välitä musta?!” Sanoin niin loukkaantuneena kuin vain osasin. Hello katsoi pelästyneenä minua päin, mutta huomasi kyllä naamastani, että vitsailin.
”Anteeksi, olen niin pahoillani, kyllä mä kuuntelen!” Hän sanoi käsi sydämellään. Nauroin niin, että Beekin kääntyi katsomaan ihmeissään. Taputin varsan selkää ja siirryin sen takasen kohdalle rapsuttamaan hännän tyveä, mistä Bee piti todella paljon.
”Nii sanoin vaan, että yks Oona, joka vuokraa Eetulta maneesia. Niin hänkin on lähdössä sinne maastoon, saatais häneltä kyyti.” Mietin hetken, vilkaisin ympärille ja jatkoin hieman hiljempaa: ”Voitais kuherrella koko matka takapenkillä.”Kun olimme vieneet Skotin ja Been takaisin tarhoihin, olikin joi päiväkahvien aika. Talon asukkaat olivat terassillaan seuranaan Camilla ja Nelly. Myös Jilla oli istumassa muiden kanssa, minkä takia me molemmat pysähdyimme hyvän matkan päähän. Katsoin Helloa ja hänen ilmettään, tapahtunut sattui häntä edelleen.
”Totaa.. Eikös tallin vintilläkin ollut kahvia?” Kysyin, mutta Hello ei reagoinut. ”Hello?”
”Mitä? Joo, on. Keitin ainaki.”
Niin siellä olikin, keitin ja kahvia, sokeriakin minulle, mutta ei maitoa Hellolle.
”Mä voin hakea sulle, jos haluat.”
”Ei se oo nii justiinsa”, hän totesi tyypilliseen tapaansa.
”Kyllä se on, ei tää voi näinkään jatkua”, sanoin ennen kuin tajusinkaan. Olinhan minä miettinyt asiaa jo pitkään ja tottahan se on: Miten voin työskennellä täällä, jos varon Jillaa koko ajan. Tai kuinka Hello voi huolehtia omasta ja vuokrahevosestaan, jos ei kestä edes nähdä Jillaa.Hello ei sanonut mitään ja mietin menenkö hakemaan maitoa vai en. Päätin etten mene, koska en voinut jättää surkean näköistä Helloa yksin. Joten kaadoin meille kupilliset kahvia ja olin jo laittamassa itselleni sokeria. Mutta en laittanutkaan sitä, vaan vähän kylmää vettä Hellolle ja istuin hänen viereen.
”Juodaan sitten mustana ja kärvistellään yhdessä.”
Silitin hänen nyrkissä olevia käsiään ja toivoin, että hän sanoisi edes jotain.
”Mä oon pahoillani, oikeesti.”
”Ai mustasta kahvista”, hän vihdoin vitsaili. Oli sekin parempi kuin hiljaisuus. ”Ihan hyvää tää on”, hän jatkoi ja irvisti ensimmäisen suullisen jälkeen.
”Eikä oo, tää on ihan hirveetä!” Nauroin, koska kahvi oli todella pahaa eikä pelkästään siksi, ettei omassani ollut sokeria. ”Kauankohan noi purut on ollu avattuna.””Kukas tää Oona oikeen on?” Hello kysyi, kun olimme irvistellen juoneet pari kulausta kahvia.
”Se opiskeli Helsingissä oikeustiedettä, kun mä pyörin viel siellä.”
”Ja?” Hello uteli lisää.
”Sen kaverin pikkuveli pelas samas joukkuees ja tuli jonkun pelin jälkimainingeissa puhetta hevosista, ni siitä me sit tutustuttii.” Hello vilkaisi minua vielä epäilevämmin, joten sanoin vielä: ”Ei sillä tavoin, hän on ihan liian puhelias mun makuun!” Nauroin, koska onhan Hellokin aika höpöttäjä. ”Sun jutuista mä tykkään”, hymyilin ja suukotin Helloa nenän päähän. Pelejä muistellen intouduin kertomaan Hellolle, että minulla on kotimatsi parin viikon päästä.
”Sä voisit tulla kattoo.” Tunsin hirveän ujouden iskevän, joten katsoin taas kuppiini. ”Siis jos sua kiinnostaa eikä sulla oo muuta menoa. Tai voitais pyytää muitaki tulee, saisin oikee henkilökohtasen kannustajaryhmän.” Hymyilin ajatukselle, että Hopiavuoren jengi istuisi katsomassa eikä kukaan varmaan edes ymmärtäisi pelistä mitään. Se vois olla kivaa. -
Komea kukkaisneito
Olin ensin ihan innoissani Nellyn näyttelyideasta ja lupauduin jo olemaan tuomarinakin siinä, koska olisihan se siistiä päästä arvioimaan muiden tuotoksia. Noa ja Eetu saivat minut kuitenkin keploteltua pestistä pois ja ilmoittamaan itseni Been kanssa mukaan, eikä se harmittanut yhtään. Paitsi ehkä pikkasen, kun näin Noan taideteoksen, siis kattokaa tota merenneitoa! Flidais on muutenkin niin kaunis tamma, mutta nyt se oli vielä laitettuna niin hienoksi ja kulki nätisti rantajätkänsä vierellä. Ja Nellyn yksisarvisen sateenkaariharja, voi että!
Bee kulki kentän kiertämisen aikana melko nätisti vierelläni, vain pari kertaa se otti komean sivuaskeleen hypyn kera, mutta palasi takaisin ruotuun, kun kiristin talutusnarua. Mutta kun pysähdyimme keskelle ja minun piti selittää, että Bee on komea kukkaisneito, sai ori tarpeekseen. Ensin se rapsutti kaulassaan olevaa kukka-lehtiköynnöstä takajalallaan ja kun siitä muutama irtosi, alkoi se hamuta niitä turvallaan. Kerroin pikaisesti idean tulleen käydessäni laitumilla, joiden vieressä oli kaunis kukkaketo, josta olin kukat ja lehdet poiminut. Halusin vain vajota maan alle, kun vihdoin pääsin kukkia ja lehtiä ripottelevan Been kanssa pois kentältä.
klikkaamalla kuvasta aukeaa isompi versio
© jiphorse (line), Deskleaves (kukat/lehdet), Tuire (väritys), Shimmering-Elf-Rawr (tausta) -
Keltainen muki
Siinä hän oli, istui pöydän ääressä juomassa omaa kofeiiniannostaan keltaisesta mukista. Aamun kajastus paistoi hänen auringon värjäämille hiuksille ja sai ne näyttämään kullalta. Olisin voinut seistä siinä ikuisuuden, oven karmiin nojaten ja vain katsella häntä. Mutta pian jäin kiinni tuijottamisesta ja näin kuinka lempeä hymy levisi kauniille kasvoille.
”Huomenta, miten nukuit?”
”Hyvin, paljon paremmin kuin parina viime yönä”, vastasin ja suukotin hänen otsaansa. Haistoin tutun parfyymin ja seuraavassa hetkessä olin polvillani pimeässä keittiössä ja keltainen muki oli sirpaleina lattialla. Olin saanut siitä haavan käteeni siivotessani ja lattialla lojuvat palaset alkoi värjäytyä tummanpunaisiksi. Kuulin hänen huutavan oviaukossa, mutta en saanut sanoista selvää. Katsoin vain sirpaleita edessäni ja itkin, koska tiesin etten millään saisi kasattua keltaista mukia enää ehjäksi.Tunsin kuristavan otteen kaulallani ja heräsin painajaisesta seuraavaan. En saanut henkeä, tunsin paniikinomaisen itkun ja pelästyin entisestään. Tarrasin kuristavasta kädestä kiinni, työnsin sen syrjään ja nousin ylös. Harpoin huoneesta pois ja menin takaovesta ulos. Kylmä ilma iski vasten lähes alastonta kehoani, mutta se sai minut hengittämään taas. Katkonaisesti, hätäännyksissä ja sekoittuneena pidäteltyyn itkuun, koska tunsin edelleen kuinka mukin terävä kulma viilsi kättäni.
Kuulin kuinka koira vinkui oven takana ja tajusin missä olin. Käännyin ympäri ja näin Jerusalemin rapsuttamassa väliovea, joka oli kaiketi tuulen mukana mennyt kiinni. Nousin ylös nurmikolta ja avasin oven koiralle, joka puski ensin minua jalkoihin ja meni sitten asioilleen. Voi ei, herätinkö mä Hellon? Satutinko häntä? Perhana! En kestäisi, jos olisin vääntänyt hänen käden sijoiltaan, enkä haluaisi käydä keskustelua, miksi revin hänen kätensä sillä tavoin pois päältäni.
Olisin mieluummin jäänyt pihalle, mutta Jerusalem halusi sisälle ja olihan siellä liian kylmä minun vaatetukselle. Laitoin ovet hiljaa kiinni ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei Hello ollut herännyt. Kävin vessassa huuhtelemassa naamani ja huomasin, että ainakin hän edelleen makasi sängyssään. Jos vain jäisinkin sohvalle, siinä olisi ihan hyvä olla. Ehkä, jos siinä ei jo makaisi Jepen kokoinen koira puoliunessa, huomasin katsoessani sohvan suuntaan. Niinpä hiivin Hellon makuuhuoneeseen ja koitin mahdollisimman huomaamattomasti käydä takaisin hänen vierelleen. Tunsin kuitenkin itseni niin yksinäiseksi, että herättämisenkin uhalla hivuttauduin Hellon kylkeen kiinni ja laitoin käteni hänen ympärilleen. Silloin saatoin vihdoin hengittää syvään ja työntää keltaisen mukin punaiset sirpaleet pois mielestäni.
-
Tässä on hyvä
Kävelimme hiljaa vierekkäin samalla, kun Jerusalem käveli edellämme haistellen maata, valopylväitä ja muita päivän uutisia muilta koirilta. Pysähdyimme, kun se pysähtyi ja jatkoimme taas, kun se halusi. Ei meillä ollut minnekään kiire, joten miksi emme nauttisi viileästä säästä ja – toisistamme. Hello höpötti omia juttujaan ja minä kuuntelin, vastaillen silloin, kun oli aihetta, mutta enimmäkseen olin hiljaa. Huomasin kyllä kuinka Hello hivuttautui välillä niin lähelle, että saattoi hipaista kättäni. Tunsin palavan halun ottaa hänen kädestä kiinni ja kävellä käsikkäin, ihan niin kuin silloin leffan jälkeen. Mutta yhtälailla tunsin kuinka jokin kiristi kurkkuani. Oliko se pelkoa?
”Hello”, aloitin, vaikka en tiennyt mitä olin sanomassa. Jäin vain tuijottamaan häntä, kun hän tarttui Jerusalemin tuomaan keppiin ja heitti sen sille. Olimme tulleet tyhjään koirapuistoon, joten Jerusalem sai olla vapaana ja laukkasi riemuissaan kepin perässä.
”Niin?” Hello sanoi kääntymättä minun puoleeni.
”Joko kaikki tietää?”
”Mistä?” Hän kysyi kääntyen vihdoin katsomaan minua.
”No..” Aloitin, mutta en saanut sanotuksia enempää, kun hän katsoi minua. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, joten laskin katseeni kenkiin. Halusin todella olla Hellon kanssa, mutta miksi minua pelotti niin paljon? Miksen pystynyt olemaan niin huoleton kuin Hello, olla välittämättä miten muut katsovat, jos sitä pitää toisen kädestä kiinni tai vähän suukottaa.Jerusalem tuli takaisin keppinsä kanssa, tällä kertaa se juoksi minun luokse. En kerennyt väistämään ajoissa, joten kepin terävä reuna nirhaisi paljasta säärtäni.
”Hei hei hei, Jeppe, eipäs rikota mun Tideä!” Hello huudahti. ”Ei kai sua sattunu?”
Katsoin sääreeni, joka punoitti ikävästi, mutta verta ei tullut. ”Se vaan raapas, ehkä mä jään eloon”, vitsailin nauraen, toivoen samalla, että ehkä Hello unohti minun sanoneen mitään. Kerron hänelle joskus toiste – ehkä. Heitin kepin Jerusalemille ja katsoin koiran menoa. Kun itsekin voisi olla niin onnellinen kepin perässä juoksemisesta.Hello ei kaiketi uskonut sanaani, vaan tuli luokseni ja halusi silti tarkistaa jalkani.
”Hei ihan totta, se on vaan naarmu”, sanoin kun Hello kyykistyi katsomaan.
”Voi voi, mun prinssillä on pipi”, hän naureskeli noustessaan ylös.
Hän seisoi niin lähellä, tuoksui niin huumaavalta, etten tajunnut, kun jo kumarruin suutelemaan häntä. Silloin pääni tyhjeni ikävistä ajatuksista: Pelosta, että joku näkisi, epäilyistä, että olin tehnyt virheen ja kauhusta, että rikkoisin jonkun sydämen. Nyt ainoastaan kuulin Hellon hengityksen, tunsin hänen hiukset kasvoillani ja käsiensä kietoutuvan minun ympärille. En tarvinnut muuta, joten kaikki olisi hyvin nyt. -
Suuri puhallus by Hello
Hello on paska by Eira ofc!Pikkusisko
Hävettikö ehkä vähän? Eikä ihan vähääkään, kun Hello ja Eira höynäytti minua ampumaradalla. Tyttöhän osas oikeasti ampua! Muuten olisikin ollut kiva ammuskella enemmänkin, mutta kun tiesi, että teinityttö osas ampua paljon paremmin kuin minä, niin homman hohto katosi. Mutta en valita, sillä nyt saatoin nauttia Hellon läheisyydestä. Kukaan muu ei ollut paikalla ja tytöt keskittyi ampumiseen, joten sain pitää Helloa ihan vieressä ja muutaman kerran suukottaakin ilman, että tarvitsi pelätä vihaisia katseita. Lisäksi mietin, että voisin joskus pyytää Hellon tänne kahdestaan. Voisin näyttää hänelle, miten sitä pyssyä – Voi kuinka minua hymyilytti, kun Hello sen sanoi – käytetään.
”Tiitus, tänne nyt sieltä ja auta minua!” Eira kimitti taas samalla äänellä kuin ennen minun nolaamista. Tyydyin vain katsomaan häntä, mutta samalla huomasin paikalle tulleen muitakin. Siirryin automaattisesti Hellon otteesta ja katsoin Eiraa uudelleen. Hän viittaili päällään tulijoiden suuntaan ja tajusin: Hän halusi esittää viatonta tyttöä, joka oli tullut kokeilemaan ampumista. En toki ymmärtänyt miksi hän niin halusi tehdä, mutta kyllähän minä neitoa hädässä autan. Vaikka neito olikin juuri kolhaissut itsetuntoani.
”Pidät katso näin ja sitten heng..” aloitin, kunnes Hello avasi suunsa ja ilmoitti kovaan ääneen Eiran osaavan ampua.
”Hello, hiljaa mäessä!” Komensin häntä leveästi hymyillen. ”Tämä minun Eira on vasta opettelemassa ja sinäkin saat kyllä oman vuoron.”Hetken aikaa Eira malttoi ammuskella tarkoituksella ohi, kunnes hän totesi saaneensa tarpeeksi ja silloinhan me kaikki lähdimme. Istuin etupenkille Hellon viereen ja kuuntelin kuinka takapenkillä Jitta ja Nelly jutteli. Näin kuinka käärmeissään Eira oli, katsoessaan murhaavasti edessään istuvan Hellon niskaa. Halusin sanoa hänelle, ettei Hello tahallaan ollut tyhmä. Ja ettei ne muut pojat edes kuullut mitään. Kertoa, että Eiran salaisuus oli edelleen turvassa. Ihan niin kuin olin kertonut omalle pikkusiskolle, ettei se naapurin poika ollut nähnyt, kun hän oli kaatunut pyörällä ja itkenyt. Tai ettei muut olleet hänelle nauraneet kouluesityksen jälkeen, vaan ihan toiselle jutulle. Mutta yhtälailla tiesin, ettei siitä olisi apua. Jos sisko ei veljeään usko, niin tuskinpa Eirakaan minua uskoisi.
Tallilla tytöt nousivat autosta heti, kun auto pysähtyi, ja me jäimme Hellon kanssa kahdestaan.
”Mäkin kai sit jään tässä, koska en edes voittanut Eiraa”, sanoin niin murheellisesti kuin pystyin. Mutta kun käännyin katsomaan Helloa, en voinut hymylleni mitään. ”Se tonnikalapitsa kyl kuulosti niin hyvältä”, jatkoin melkein jo nauraen.
”No”, Hello aloitti hiljentyen sitten miettimään hetkeksi. ”Eiköhä me joku ratkasu tähän keksitä”, hän sanoi ja lähti ajamaan pois tallilta.
”Jos mä tarjoon?” Ehdotin, kun silitin Hellon vaihdekepin päällä olevaa kättä. Vaihdettuaan seuraavalle vaihteelle hän tarttui käteeni ja vei sen reidelleni.
”Sovittu!” -
höpöttäjä-Oona
Istuin keittiössä ja tuijotin ikkunasta ulos. Olin herännyt yöllä sateen kovaääniseen rummuttamiseen ja mietin jo silloin kuinka pahasti kastuisin, kun menisin tallille. Enää ei satanut ihan niin paljon, mutta huokaisin silti ennen kuin hörppäsin kuppini tyhjäksi. Kahvin valuessa kurkustani alas, lämmin mielihyvä täytti kehoni. Tunsin kyllä kuinka väsymys edelleen painoi hartioita vähän alas, mutta tunsin, että pikkuhiljaa mieli virkistyi ja pystyi taas ajattelemaan selkeämmin. Sitten paahdin naksahti ja leipäni pongahtivat ylös, joten nousin voitelemaan ne. Laitoin päälle kinkkua ja juustoa (tässä järjestyksessä!), kaadoin toisen kupin kahvia ja menin takaisin istumaan. Olin saanut syödyksi ensimmäisen leivän, kun puhelimeni soi.
”Tiitus”, vastasin siihen makean haukotuksen jälkeen. Tiesin kyllä kuka soittaa, mutta minut oli opetettu vastaamaan aina omalla nimellä, joten niin tein edelleen. Ja voi kuinka monesti joku kysyi ensimmäisenä, että ”Eiks sul oo mun numeroo talles” tai vielä hölmömmin ”Etsä tiedä kuka mä luulen olevani”.Mutta ei Oona. Oltiin tunnettu hänen kanssa sen verran pitkään, että hän tiesi jo minun tavastani vastata.
”Huomenta, en kai mä herättänyt? Kuulostat vähä väsyneeltä. Hei tota nyt ku sataa taas ihanasti, ni mä aattelin lähtee testaamaan Hopiavuoren maneesia. Nii tosiaa, mä aloin vuokraamaan sitä, en ookaa muistanu vissii sulle siitä sanoa. Ni haluaisitko kyydin sinne? Kai sä nyt oot tallille siis menossa?”
Minäkin olin tottunut Oonan ainaiseen puhetulvaan, joten odotin kiltisti, että hän veti henkeä syvemmin ja tiesin, että silloin oli minun vuoroni puhua.
”Huomenta vaan”, jälleen haukotus. ”Joo, on tullut nukuttua vähän levottomasti tässä muutama viime yö.”
”No, mikä Tiitusta noin valvottaa? Ei kai sulla oo sen varsan kanssa ongelmia? Voi vitsit, sun pitää tulla joku päivä käymään Pöystilässä! Mulla on siellä kaks aivan ihanaa varsaa, toisen nimi on Muru ja toinen on Raikuli. Niiden nimet kertoo tasan sen, mitä ne on!” Oona pulputti onnellisen kuuloisena.Sain pikaisesti vastattua, että Been kanssa sujuu jo paljon paremmin, mutta voitaisiin kyllä joskus touhuta Oonan varsojen kanssa porukalla. Sitten nainen aloitti seuraavan höpötyksen:
”Ai mut nythän mulla on kolmekin varsaa! Uusin tamma tuli vasta pari päivää sitten enkä oo ees kerennyt kunnolla tutustumaan siihen! Mulla on noiden oikeiden töiden rästihommia vähän jäänyt. Mä vaan haluaisin pystyttää teltan varsalaitumen eteen, jotta saisin jokainen ylimääräinen hetki ihastella mun pikkulapsosia. Isäkin nauroi ajatuksella ja olishan se kyllä aikamoista, eikö!”
Oikeiden töiden kohdalla Oona muutti äänensävyään leikkisän sarkastiseksi, koska hän ei mieltänyt hommaansa lakimiehenä oikeaksi työksi. Musta tuntuu, ettei hän pidä hevostallin pitoakaan työnä. Myötäilin vain, kun hän aloitti jälleen yhden asian, joka hänen oli pakko saada kertoa.”Hei tota, jutellaanko lisää vaikka matkalla?” Kysyin, kun nainen taas hengähti. ”Mulla ois aamupala vielä kesken, mut jos tulisit joskus kolmen vartin päästä tähän?”
”Joo, anteeksi, mä oon vaan niiiiin riemuissani tästä kaikesta, ni se saa mut höpöttää entistä pahemmin. Eilenkin..” Taas sitä mennään, ehdin jo ajatella, mutta Oona onneksi tajusi itsekin ja naurahti. ”Sori, oikeesti. Puoli tuntia, ni oon siellä, heippa!” Sitten hän vihdoin sulki puhelimen ja pääsin jatkamaan aamupalaani. En voinut olla hymyilemättä, koska onhan Oona nyt vaan niin höpsö ainaisen puheripulinsa kanssa. -
Viilennyskeinot itse kullakin
Vaikka heräsin aivan liian aikaisin, aivan liian hikisenä ja aivan liian vähillä unilla, olin silti onnellinen, koska näin Hellon pörrötukkaisena makuuhuoneen ovella tuijottamassa minua.
”Mä sain ihan ite keitettyä kahvia, joko sulleki maistuis?”
”Voi kyllä, kiitos!” Sanoin nousten ylös, kävelin Hellon luokse ja suukotin häntä otsalle. ”Huomenta”, sanoin vielä ennen kuin siirryin hänen ohitse keittiöön. Juotuani puolikkaan mukillisen, kysyin saisinko lainata suihkua. ”Mun on pakko päästä edes huuhtelemaan itteni, koska nyt se olit sä, joka syleilit ihan liian paljon.” Naureskelin, kun muistelin viime kertaista yötä Hellon luona. Silloin olin panikoinut, olinko oikeasti kiehnännyt hänen kyljessä, niin kuin hän kiusoitellen sanoi. ”Ja sä et ole tervetullut mukaan!” Jatkoin vielä, koska hänen kasvonsa ilmensi samaa hermostuneisuutta kuin eilen saapuessamme asunnolle.Kun olin saanut Jussin tallin karsinat putsattua, kävin hakemassa Remuksen sisälle, koska se oli löytänyt tarhastaan ihanan kuralätäkön ja piehtaroinut siinä koko aamupäivän onnesta soikeana. ”Joo, kyllä mä ymmärrän, niinhän ne sarvikuonotkin kerää savikerroksen päälleen kuumalla. Mutta sulla on toi karvakerros tossa, ei sun tarttis sitä sotkea.” Taluttaessa pieni poniori koitti testailla olenko hereillä vai en, todetakseen, että olin oikein hyvin hereillä. Vein ponin pesupaikalle, sidoin sen kiinni ja aloin valuttamaan vettä ponin selälle. Remus oli kiukkuillut sitomista, mutta siitä näki kuinka se rentoutui viilentävän veden valuessa sen kylkiä pitkin.
Koska minun ei tarvinnut pelätä ponin pakenemista, saatoin työn ohella ajautua ajatuksiini. Muistella, kuinka iloinen olin, kun Hello oli myöntynyt ehdotukseeni eilen. Mutta perillä hän hermostui ja pelästyin, että nyt hän heittää minut pihalle. Ja varmaan oli heittämässäkin, niin nopeasti hän kääntyi eteisessä ympäri. Hän varmaan ajatteli minun haluavan ihan jotain muuta kuin vain nukkua hänen vieressään. Ai pelkästään, hän oli kysynyt. Mietin miten pystyisin kertoa hänelle, etten halua kiirehtiä. Tai pitäisikö minun vain suudella häntä, sanoa hyvää yötä ja lähteä kotiin. Mutta en pystynyt sanomaan kumpaakaan, kun katsoin hänen silmiään.
Kelloni ranteessani värisi samalla, kun puhelimeni piippasi shortsieni reisitaskussa. Sammutin letkun, jolloin Remuskin heräsi päiväuniltaan ja katsoi minua kohti. ”Oota hetki”, sanoin sille, koska näin kellosta, että viestin lähettäjä oli Helemias. Kaivoin puhelimen, jolloin se piippasi uudelleen. Hello vannoi, ettei lähettänyt Nellyä minun perääni ja sen jälkeen vielä pyysi minua tulemaan, jos kerkeän.
”Tiituuus!” Kuulin samassa naisen äänen jostain päin tallia.
”Pesupaikalla”, vastasin, kun laitoin puhelimen hymyillen pois.
”Se ois kahvitauko nyt”, Nelly sanoi, kun saapui luoksemme.
”Joo, mä vaan hoidan Remuksen loppuun”, sanoin aloittaessani kuivaamaan ruskeaa ponia.Minulla meni kymmenisen minuuttia, kunnes sain putipuhdaan shetlanninponin sopivan kuivana takaisin tarhaansa. ”Etkä sitten mene enää sinne lätäkölle!” Komensin ponia, vaikka tiesin että se varmaan menisi sinne samalla sekunnilla, kun käännän selän ja huonolla tuurilla pyytää kaveritkin mukaan. Mutta en jäänyt miettimään sitä sen enempää, vaan laitoin tarhan portin kiinni ja kävelin terassille. Hello ja Nelly siellä jo supisi jotain keskenään ja näyttivät siltä, että suuriakin salaisuuksia vaihdeltiin. Eetu tuli samalla hetkellä tuvasta pihalle kahden kahvikupin kanssa.
”Istuha alas, Tiitus”, hän sanoi ojentaen toisen kupin minulle. ”Ekkös sä sokeria käyttäny, lusikallisen verra.”
”Kyllä vaan, kiitos. Pitäs kyllä siitäki eroon päästä, mutta on se hankalaa, ku on tällane.. ” Herkkuperse, jatkoin vielä mielessäni, kun onneksi tajusin nielaista sen ennen kuin sanoin ääneen. ”Kahvi on kyllä hyvä viilennyskeino helteellä”, sanoin kun istuuduin alas.En istunut Hellon viereen, vaikka olisin halunnut. Olisin halunnut pussata häntä tai edes pörröttää hiuksia, mutta tiesin, ettei minun pitäisi edes katsoa häntä kohti. Olimme kuitenkin Jillan pihalla enkä halua tehdä enää mitään sellaista, joka voisi loukata häntä. Joten tyydyin kuuntelemaan, kun Nelly ja Hello vitsaili keskenään ja vilkaisin Eetua. Joka vilkaisi Nellyä. Ihan nopeasti, mutta silti liian hitaasti. Minä nimittäin tunnistin sen katseen, koska eräs pörrötukka on muutaman kerran vilkaissut minua samalla tavalla.
”Mitä?!” Sanoin ääneen ja aloin samantien nauramaan. ”Anteeks, ei mitään. Kunhan naureskelen omille ajatuksille”, jatkoin, kun muut tietenkin kääntyivät katsomaan minua. En ollut huomannut yhtään mitään isännän ja Nellyn välillä, mutta miksi olisinkana. -
Sä et oo viel sanonu sitä
”Ei se oo nii justiinsa”, Hello sanoi taas niin kovin huolettomasti. Hänen kätensä ympärilläni tuntui mukavilta ja pääsin silittämään hänen hiuksiaan, jotka painuivat rintaani vasten.
”Mulle se on”, sanoin. ”Tai siis.. No, nii. Kyl mä kaipaan vastauksen, jos jotain kysyn.”
”Kyllähä mä sainki vastauksen, täällähän me ollaan”, Hello vastasi irrottautuen minusta ja levitteli käsiään ympärilleen. ”Vanhalla maankaatopaikalla, jossa pitää varoa mörköjä ja susia!” Hän hymyili katsoessaan taas minua. ”Ja siks mulla on mun sankari ja prinssi mukana.”
”Onhan tää kyllä aika romanttinen paikka. Kun unohtaa noiden lisäks sen itsari-jutun.”
”Nii just!” Hän totesi ja hiljeni mietteliääksi.”Tiiätkös, sä et oo tänää viel sanon sitä.” Hello vilkaisi nopeasti minua, kummasteli varmaan mistä puhuin. En myöskään ollut saanut kunnon suudelmaakaan, joten astuin lähemmäs, otin Hellon vakavan oloiset kasvot käsiini ja suutelin häntä. ”Niin, että voitko nyt kertoa, että sä pidät minusta”, sanoin hymyillen entistä leveämmin, kun Hellon silmät suureni. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja mietti.
”Mä.. Tota..” hän aloitti. Miten niin sanavalmis mies voi mennä noin lukkoon? Hiljensin hänen alkavan änkytyksen toisella suudelmalla ja sanoin:
”Niin mäki susta. Eikä sun tartte sitä joka päivä kertoo.” Jos joskus kuitenkin, meinasin vielä jatkaa, mutta päätinkin olla hiljaa. Ehkä painostin liikaa? Jospa Hellolla ei aina ollutkaan vastakommenttia joka asiaan.”Kukas nyt ei tommosest kuumast Hellevaarast tykkäis!” Hello ei, et kai sä taas alota noita. Pudistin päätäni Hellon letkautukselle, vaikka ehkä se vain oli hänen tapa reagoida asiaan.
”Tuu tänne, istu mun kaa ja katellaa auringonnousua”, sanoin miehelle, kun istuin kiven päälle. ”Miks sä mut tänne toit?”
”Koska et halunnut mun iskälle ja tallillekaan ei voinut mennä”, Hello letkautti. ”No ton takia”, hän jatkoi osoittaen taivaanrantaa, kun ymmärsi tuijotukseni kaipaavan muuta vastausta. Aurinko ilmoitti olevansa heräilemässä, jolloin tajusin, että kello on jo ties mitä.
”Ei hitsi, mulla on työpäivä huomenna! Mun pitää lähtee..” Sanoin hieman harmissani. ”Voisinks mä…” aloitin jo. Halusin Hellon viereen nukkumaan, mutta en tiennyt voinko noin vain kysyä sitä toiselta.
”Nii?” Miks hän tuijottaa mua noin, mitä se odottaa?
”Jos mä tulisin sun luo.. yöks. Oisko se ok?”
”Mä jo aattelin ettetkö sä koskaan kysy!” -
07.06.2019 – Kesälaitumelle
Bee luimisteli tarhan nurkassa ja näytti ilahtuvan, kun huomasi minun kävelevän portille. ”Sä et vissiin oikein välitä sateesta vai”, hymähdin varsalle, joka kirmasi luokseni ilman, että kerkesin edes kutsua sitä. Napsautun talutusnarun orin riimuun kiinni, avasin portin ja Bee yritti rynniä ohitseni, hyvä ettei tallonut jalalleni. ”Hei hei hei, eipäs riehuta siinä!” Komensin varsaa lyhyentäen talutusnarua, että ori joutuisi kulkemaan ihan vierellä. ”Sä et kyllä tuu tykkäämään mun ajatuksesta lähteä tarkistamaan laitumien tilaa, mutta sulta ei kyllä kysytäkään.”
Ihailkaa mun iha ekaa omaa väritystä tietokoneella!
WildFilly19 (line), Lynn (tausta)-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Aamutoimien ei pitänyt tulla tähän
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Mäki rakastan sua!
Juokseminen helteessä ei todellakaan ollut hyvä idea, vaikka kyllä se sai aivot kivasti tyhjäksi. Kuten myös kaiken muun ja sen jäljiltä joimme Sakun kanssa kilpaa vettä.
”Ni kenes idea tää olikaa?” Saku puuskutti edelleen. Hänen tumma t-paitansa oli likomärkä ja liimautunut kehoon kiinni. En voinut olla miettimättä Helloa. Lähtisköhän hän joskus juoksee mun kanssa? Ei hän mikää urheilija oo, mut jos iha rauhassa mentäis. Tällaselle helteellä tarvis paljon liikkuakaan, kun hiki jo nousis pintaan ja hän vois riisuu paitansa.
”Hei, mä tiiän ton ilmeen! Sä mietit taas sitä jätkää!”
”Hä, mitä… Enkä mieti!” Sopertelin tyhmän kuuloisesti niin kuin aina, kun joku pääsee yllättämään. Voisin letkauttaa, että ihan sinuu vaa kattelin, mutta Saku voisi ottaa sen huonolla. Kyllä hän tietää, etten oikeasti kattele häntä siinä mielessä, mutta parempi olla hiljaa.
”No jotakuta kuitenki, toivottavasti et minuu”, Saku nauroi ja pukkasi minua kylkeen.Lenkki vei kaikki mehut, joten käytyäni suihkussa tuuperruin suoraan sänkyyn. Vähäiset yöunet vaativat veronsa ja nukuin ainakin neljä tuntia, kunnes heräsin puhelimen piippaukseen. Hello oli eilen laittanut viestin, jossa hän kysyi voisinko olla hänen kanssa tänään. Ja perään ananaksen. Mä en tiennyt mitä ananas oikein tarkoitti, oliko se näppäilyvirhe vai mitä. Joten mä googlasin sen. Googlasin mitä ananas emoji vois tarkoittaa. Kolmannen eli tietenkin ainoan oikean linkin takaa selvisi, että se vois tarkoittaa, että maistun Hellon mielestä hyvältä. Okei, ei paha, oikein hyvä jopa. Tai että hänen parisuhdestatuksensa on ”vaikeasti määriteltävä”. Öö.. Toivottavasti ei, kun siis.. Ei kai tää oo vielä mitää? Olin niin ymmälläni, etten tajunnut edes vastata.
Soitto ei ollut Hellolta, vaan äidiltäni. Hän halusi kysellä kuulumisia, miten työt sujuu ja onko hevosen kanssa edistytty. Olin edelleen vähän tokkurassa liian pitkien päiväunien takia, mutta sain kuin sainkin vastattua äidin uteluihin.
”Entä tallin muut ihmiset, onks siel kivoi tyttöi?” Äitini kysyi lopuksi. Hän elätti toivetta, että löytäisin mukavan tytön, jonka kanssa tekisin hänelle lapsenlapsia, joita hän saisi sitten hemmotella.
”Joo, on. Siel on montaki kivaa tyttöö. Yks Alva käy mun kaa samaa kouluakin”, kerroin äidille sen, mitä hän halusi kuulla, koska pääsin sillä paljon helpommalla.
”Oi että, sepäs ihanaa!” Tuntui ikävältä kuulla äidin riemastunut ääni, kun hän kuvitteli minun löytäneen tyttöystävä-ehdokkaan.Sitten mietin taas Helloa ja tajusin, etten ollut vastannut hänelle mitään. ”Anteeks äiti, mut mun pitää nyt lopettaa. Joo, soitellaan taas joku kerta. Joo joo, mäki rakastan sua!” Mitä mä teen? Voinks mä vaa soittaa sille, kelloki on jo ties mitä. Se varmaa aattelee jo, että mä vaa pelleilen sen kaa. Ihan niin kuin itsekin oon tähän asti pelänny. Valitsin valikosta Helemias Ilves ja soitto-valintaa.
”Hello”, kuului ääni puhelimen toisesta päästä.
”Hei”, sanoin varovaisesti, koska hänen äänen kuuleminen hävitti viimeisetkin ajatukseni.
”No hei”, hän vastasi. Tyypilliseen huolettomaan tapaansa, ihan kuin en olisi juuri jättänyt vastaamatta hänen kysymykseen melkein päivään.
”Anteeks, mun piti vastata..” En halunnut selitellä puhelimessa, joten ennen kuin tajusinkaan, kysyin: ”Missä sä oot? Tuu hakee mut, mennää jonnee?” -
05.06.2019
Hello saa sydämeni tykyttämään eikä aina niin hyvällä tavalla. Kun hän aloitti vitsailemalla, sydämeni löi minua päähän. Miksi sinä typerä mies menit taas tollasta sanomaan, kai sinä nyt tajuat, että hän halusi vain koiraseuraa. Ja kun hän niin tosissaan pyysi, ettei joutuisi toistamaan pitävänsä minusta, sydämeni teki kuperkeikan. Sydämeni nauroi, kun Hello kyseli, mitä hänen pitäisi tehdä, että suutelisin häntä. Ja kun hän vihdoin suuteli minua, sydämeni jätti ehkä pari lyöntiä välistä.
Sitten Jerusalem tuli siihen, sekin taisi haluta huomiota isännältään, joka hipelöi niskaani.
”Ei nyt, Jeppe, mene pois”, Hello mumisi huuliani vasten, kun koira tunki päätään meidän väliin. Koira kuitenkin oli itsepäinen, se väkisin vääntäytyi jalkoihimme ja haukkui.
”Okei okei, päästän irti, ei tartte enempää haukkua minulle”, naurahdin irrottautuessani Hellosta. ”Ehkä on jo aika mennä, Jeppekin pitäisi kuivata ja munki täytyis oikeasti lähteä.” Sanoin hieman vastahakoisesti, koska en todellakaan olisi halunnut lähteä.06.06.2019
En saanut nukutuksi kovinkaan hyvin, taaskaan. Olin pyörinyt yksin sängyssä ja miettinyt eilistä. Olin varma, että kohta heräisin ja kaikki olikin vain unta. Ettei Hello oikeasti ollut varvistellut yltääkseen suutelemaan minua ja etten tuntenut pistoa sydämessäni, kun jätin hänet tallille mennäkseni kotiin. Olisin halunnut mennä hänen kanssa, ihan vaikka vain jätskille, mutta en voinut. En halunnut pelästyttää häntä pois, kun vihdoin tiesin, että hän pitää minusta.
Lisäksi minun piti päästä juoksemaan. Enkä olisi päässyt, jos olisin mennyt Hellon matkaan. Olisin kuitenkin jäänyt hänen kanssa iltaan asti enkä olisi enää tohtinut lähteä kotiin. Joten jätin hänet tallille koiransa kanssa ja poljin kotiin, katsomatta taakseni. Yhtäkkiä puhelimeni soi herättäen minut ajatuksistani, se oli Saku.
”No niin, joko lähdetää? Mä oon täällä alhaalla”, hän sanoi aivan liian virkeänä.
”Mjooh, tota, mulla menee hetki.”
”Noh noh, missäs sitä ollaan huideltu, kun noin väsyneeltä kuulostat?” Saku nauroi puhelimen päässä.
”Kerron sulle joskus.” En halunnut kertoa, en ainakaan vielä, koska en tiennyt mitä tämä oli. Ja jos siitä puhuisi, se saattaisi hävitä pois.Juokseminen tuntui hyvältä, ensimmäisen kymmenen minuutin lihaksien ja aivojen herättelyn jälkeen. Keväällä sitä aina ajattelee, että tällä kertaa, tänä vuonna kesä ei pääse yllättämään. Mutta kyllä se vaan joka ikinen vuosi pääsee. Ihan yhtäkkiä joka paikka oli niin vehreä, tummaa ja vaaleaa, valkoisia koivun runkoja komealla vihreällä kruunulla ja upeita kukkaistutuksia sekä tietenkin voikukkien keltaiset pellot. Joku oli vasta ahkeroinut nurmikonleikkuun parissa, koska sen huumaava tuoksu kantautui nenääni. Sen jälkeen haistoin myös tuomen vienon tuoksun ja hengittelin muitakin kesän tuoksuja syvään.
”Ihan oikeesti, mikä sun on? Sä vaikutat jotenki.. erilaiselta”, Saku kysyi, kun olimme juosseet puoli tuntia hiljaisuuden vallitessa. Ei me muutenkaan hirveästi juteltu juostessa, joten ihmettelin, miksi Saku noin kysyi.
”Ai kuinka niin? Oon vaan väsyny, en oikein saanut nukutuks viime yönä.”
”No joo, mut kyllä sä nyt oot jo herännyt eikä toi oo mitää väsymystä.”
”Kesä, treenit, tallillaki tullut paiskittuu hommii useammin kuin kerran viikossa.” Ajattelin, että listaamalla asioita Saku jättäisi minut rauhaan. Kyllä mä tajusin, mistä mun erilainen olo johtui. Askel oli kevyt, mun naamalla oli pieni virne koko ajan ja olisin voinut vaikka laulaa.
”Seeeelvä”, Saku totesi sellaisella äänellä, että hän ymmärsi takana olevan jotain muutakin. ”Älä sitten kerro enempää.” -
Mikä siinä on niin vaikeaa?
Miksei voi vain sanoa toiselle, että hei, mä oon Tiitus, taidan vähän tykätä susta. Joskus aiemmin olin tehnyt niin. Yläasteella seiskan joululomalla olin kertonut Venlalle, että tykkään hänestä. Sen jälkeen hän ei enää halunnut nähdäkään minua, vaikka oltiin pyöritty koko alkuvuosi yhdessä. Hän vain sanoi ”Kiitos, mutta ei kiitos” ja käveli pois. Ja lukiossa olin ihastunut Kimmoon, mutta hänkin oli todennut, ettei halunnut mitään vakavaa: ”Voitaisko vaan olla ja hengailla yhdessä, kyllä mä susta tykkään, mut ei ny kuitenkaa.” Niin se oli sanonut.
Sen jälkeen se on ollut vaikeaa, koska aina pelkään, että olenkin ymmärtänyt toisen eleet väärin tai hän ei haluakaan mitään sen suurempaa. Ja nyt hän oli siinä, hapuili varovaisesti kättäni. Kättäni, joka oli ihan märkä, kun Jerusalem kävi pyörähtämässä ja minun oli pakko silittää sitä. Mutta silti hän piti siitä kiinni, varovaisesti, ihan kuin kysyäkseen saako hän.
”Mä ajattelin vaan – jos sä oot vieläki kauhuissas”, hän lopulta kuiskasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen kasvoilta näkyi taas sellainen tunteiden myllerrys, että saatoin vain ihmetellä, mitä hän mietti. Ehkä hän tajusikin, että se oli virhe. Ei hän minun kädestä halunnut pitää kiinni, enhän mä ollut Jilla.Mutta entä jos.. Mietin pitkään, että sanonko mitään. Olenko vain hiljaa, lähdenkö pois? En mä voi pois lähteä, hänen käsi tuntui lämpimältä, se ei ollut märkä niin kuin minulla. Olisin halunnut irroittaa otteeni, pyyhkiä käteni kuivaksi ja tarttua uudestaan kiinni, mutta en uskaltanut. En halunnut päästää irti, koska en luultavasti saisi enää tarttua siihen. Hän lähtisi, ottaisi koiran ja jättäisi minut tähän yksin. Mutta tunsin kuinka hän tärisi, tai siis hänen käsi värisi kädessäni, joten minun oli tehtävä jotain.
”Mä oon halunnut koiraa jo pitkään”, aloitin tuijottaen Helloa silmiin, kun hän vihdoin nosti päänsä minua kohti. Miksi hän näyttää niin pelokkaalta? Siinä hän kehuu olevansa hyvä vahtikoira, mutta hän näyttää siltä, että on ihan valmis luikkimaan pakoon, jos tekisin mitä tahansa. Mietin tosissani voinko jatkaa yhtään minnekään vai lähteekö Hellokin nyt pois, kiittelee vaan mielenkiinnosta. Mutta hän edelleen piti kädestäni kiinni, vaikka olin jo kääntynyt seisomaan hänen eteensä. ”Semmose pörröisen, sitä ois kiva paijailla. Niiku näin”, lopetin hymyillen ja pörrötin hänen hiuksia.
Hän vingahti. Tai siltä se kuulosti. Ihan kuin koira, jota olisi sattunut. Otin käteni pois hänen pehmoisista hiuksista ja astuin askeleen kauemmas. No nii, se siitä, nyt hän sai tarpeekseen. Hän ei halua minua, ei mun käsiä lähelleen. Mutta hän edelleen piti minusta kiinni, hän ei paennut. Hän tuijotti minua ruskeilla silmillään, samalla tavalla kuin silloin baarissa. Hymyilin, koska tunsin taas sen lämpimän tunteen ja ajattelin sanovani samat sanat kuin silloin. Mutta en halunnut hänen miettivän kuinka minä rikoin hänen parisuhteen, joten hyppäsin syvään päätyyn ja toivoin, etten hukkuisi.
”Moi, mä oon Tiitus, taidan vähän tykätä susta.” -
-
Sä lupasit
Hello oikeasti halusi minut mukaansa. Hän suostutteli ja flirttaili, että lähtisin hänen – sekä Jerusalemin – kanssa uimapaikalle. En ees tienny, että tässä on joku uimapaikka lähellä. Enkä olisi halunnut lähteä, koska pelkäsin edelleen, jos hän vain leikkii mun kanssa. Mutta miten sä pystyt vastustelemaan, kun ihastuksesi lepertelee ja räpsyttelee silmiään ja keimailee edessäsi. Ja mä kuulemma lupasin Jepelle! Joten olihan mun pakko lähteä, pakko istua Hellon auton etupenkille ja miettiä, mitä tekisin. Totesin, että hän sen aloitti, joten olin täysin oikeutettu härnäämään takaisin. Niinpä koitin nauraen vitsailla, ettei Hello kaiketi voinut elää ilman mua. Ja kuinka toivoinkaan sen olevan totta.
Kun saavuimme hiekkamontulle, tajusin että se tosiaan oli koirille sopiva uittopaikka. En silti voinut miettiä Hellon kommenttia, että hän toisi kaikki kollinsa tänne käpälöitäväksi. Hellosta ei aina voinut tietää kuinka tosissaan hän oli. Hän sanoi kaiken sellaiselle virneellä tai dramatiikalla, etten koskaan ollut varma, tarkoittiko hän sitä vai pelleilikö. Silloin leffapäivänä, silloin hän ei esittänyt mitään. Ei sen jälkeen, kun oli ensin naureskellut minun syleilleen häntä. Sen jälkeen hän oli niin erilainen, sellainen että olisin halunnut vain halata ja kertoa, että kaikki on hyvin.
Kun Hello avasi takaoven, Jeppe sinkaisi sieltä pää neljäntenä jalkana ja juoksi suoraan veteen. Vesi vain loiskui, kun iso koira hyppi ilosta haukkuen ympäriinsä. Voi kun mullakin olisi koira, sillon mun ei tarvis koskaan olla yksin. Sen kanssa olisi kiva käydä kaupungilla kävelemässä, mennä metsään riehumaan ja uittopaikalla katsella, kun se söi vettä.
”No, joko sua pelottaa tarpeeks, että mun täytyy pitää kädestä kii?” Hello naureskeli vierelläni. Kyllä mua vähän pelottikin, mutta eihän iso mies voi sitä toiselle tosissaan kertoa.
”Joo nääthän sä kuinka mä tärisen kauhusta. Mietin, että tossako sä oot käpälöiny kylän kaikkia kolleja vai kuitenkin tuolla”, naurahdin osoitellen hiekkamontun veden reunaa ja sitten varjoisaa metsikön reunaa.
”Voi kyllä! Ai että niitä muistoja!” Hello lähti mukaan leikkiin.Sitten Jerusalem tuli viereemme ja kovin ystävällisesti kasteli meidät ensin ravistellen irtovedet ja kiehnäämällä sitten vielä jalkoihimme. ”Jeppe, ei! Voi kiitos, voi kuinka ihanaa”, Hello koitti komentaa koiraansa, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hän vain nauroi. Sitten Jeppe meni takaisin veteen ja jätti meidät tuijottamaan peräänsä. Katsoin Helloa, hänen koiran märällä karvalla vuorattua jalkaansa sekä vedestä täplikästä paitaa. Ja hänen hymyä, kun hän katseli koiransa menoa.
”Sä lupasit, etten mä joudu haistelemaan märkää koiraa, mutta siinähän sä kuitenkin oot”, sanoin hänelle astuen vähän lähemmäksi. Halusin vain, että hän katsoisi minua, että hän tajuaisi kuinka paljon pidin hänestä. Ilman, että mun tarvitsisi sanoa mitään, koska silloin se tuntuisi pahemmalta, jos hän sanoisikin ei. -
Ja heti alkuun pyydän anteeksi (vaikka tiiän, että Eetu taas toruu minua), mutta jälleen Tiitus mököttää Hellosta ja avautuu siitä! Biisi vaan sattu tulee soittolistalla vastaan ja kolahti niin täydellisesti, että oli pakko suoltaa tällane oksennus sen ympärille. Sori, murut 😀
En sano sitä ääneen, en edes kuiskaa hiljaa.
En huuda enkä kilju, vaikka juottaisin sut humalaan.
Et muistais sitä muutenkaan mistä haaveilin, niin en.Olin jälleen yksin, kun kämppikset olivat lähteneet iltaa viettämään. Tais ne vissii kysellä ovella, että lähtisinkö mäkin mukaan, mutta tässä mä oon. Puolipukeissa makaan sängyllä tuijottamassa kattoa ja kuuntelen Erinin biisiä. Tunnen kuinka sen sanat osuu jonnekin syvälle. Niinhän sitä sanotaan, onnellisena kuulee melodian, surullisena kuuntelee sanoja.
En kysy sitä suoraan, en edes silloin,
kun sä jäät mun luo, kun ilta pimenee.
Muut on lähteneet, mietin mitä siinä vielä teet? Niin en.En mä halua olla yksin. Mä oon ollu yksin jo niin kauan, en vaan jaksais enää. Haluaisin, että joku ois vieressä, ees vaikka yhden illan. Niin kiinni, että pystyisin kuulemaan hänen sydämen lyönnit. Että voisin silittää paljasta selkää ja pörröttää vähä hiuksia. Kattoa niihin ruskeisiin silmiin, kun ne hymyilis just mulle. Ilman mitään piilottelua tai epäröintiä. Tai sais hän vähän epäröidä, kun hän on niin sulone sillo.
En ota susta kiinni, en edes vahingossa hipaise.
En revi enkä tartu vaikka selvästikin nojailet.
Elokuvaa tarkasti muka seurailet, niin en.Mutta mä en voi. Mä en voi sanoa mitään, en tehdä mitään. Mä lupasin odottaa, joten mä odotan. Kuin hyvin koulutettu koira, palkintoa odottaen. Mut ehkä odotan turhaan? Jos ne saikin sovittua, ovat taas yhdessä, koska ei hän tehny sillo mitää. Ei hänen tarvi ku kertoa, että mä suutelin ja hän vain yritti päästä pois. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei hän yrittäny pois. Ei hän kerennyt ennen kuin minä juoksin pakoon, häntä koipien välissä, niin kuin koira.
En kato sua pitkään, en edes silloin,
kun mä nään, et sä käärit hihansuut ja salin poikki tuut.
Mä pelkään etä sä pyydät jonkun muun, niin en.Mut oishan se kivaa. Se ois ihan hiton ihanaa olla toisen kanssa. Mut sillon sitä yleensä vaan ihastuu entistä syvemmin ja alkaa elättelee toiveita. Ei, siihen en ryhdy. Enää en elättele typeriä haaveita tulevaisuudesta. Muuten sitä putoaa entistä kovemmin alas ja kaikki on taas hajalla. Entä mitä jos hän ei haluakaa olla mun kanssa? Jos hän sittenki vaa pelleilee, esittää tykkäävänsä. Leikkii mun ja mun tunteiden kanssa, vaikkei niin sais tehä.
En kuitenkaan, en kuitenkaan oo se.
En kuitenkaan, oo sulle se. -
On kyl tosi hienoa, että porukka tekee myös erilaista taidetta kuin tyypilliset tarinat! Ja vieläpä juuri tällainen vielä erityisempi kuin ”vain” runo, vaan ihan haiku. Pitää ehdottomasti itsekin käydä vähän muistelemassa, että mites nuo mitat meni ja kirjoittaa itsekin joskus.
Mäkin yhden runon kirjoitin erääseen tapahtumaan, mutta eipä tekstejä koskaan julkaistu tapahatumasivulla enkä kyllä muistanut sitä tännekään laittaa 😀
-
Voi jestas mitä murretta!
-
Oi juma kuinka mä nauroin oli tätä lukiessa, siis ihan älyttömän hauska teksti! Mäkin haluan tietää miks Tiituksesta tuli Nugetti 😀
-
Ihanaa, että Pasi-pappa pääs taas ulkoilee ja oikeen esteille! Kuvailit niin todentuntuisesti kaikkia tapahtumia, kuinka Nelly antaa ponille vapaata narun päässä tai kuinka Pasi ymmärsi jo ratsastajan katseesta, minne mennään seuraavaksi.
-
Niin tuttua tuo kahvinpurujen laskenta, voi kuinka monesti itse ollut samassa tilanteessa: Oliks se nyt viides vai menikö niitä jo kahdeksan. Nykyään kun on perkolaattori, niin pitää olla entistä tarkempi, kun siitä on huono alkaa kaataa niitä takaisin toisin kuin suodatinpussista 😀
Vähänkö ois kiva, jos Jilla ja Inari saisivat toisistaan juttuseuraa! Vaikka eivät nyt rupeiskaan sydänystäviksi ja jakaisi kaikkia vastoinkäymisiään, mutta kun olisi joku jonka kanssa jutella edes niitä näitä.
-
Olipas taas tosi kiva heppatarina! Pelkästään toi miten sä kerroit kuinka hihnat kiinnitetään ja mainitsit, ettei laiteta mitään turhuuksia selkään. Itse osaan just ja just kertoa suitsien ja satulan laitosta, niin saat kyllä ihan myytyä mulle, että näin se homma hoituu! Nythän mun pitääkin ehdottomasti tehdä jatkotarina aamuiselle pätkälle, kun Tiituskin pääs tähän mukaan (:
-
Joo, olin kirjoittanut ne jo aiemmin tähän, mutta sitten luin Hellon tarinan eikä sopinut sen herättämiin ajatuksiin 😀 Mut halusin julkaista kuvan ja sitte ne tekstit jäiki vahingossa mukaan. Hyödynnän ne joku toinen kerta sit!
-
Tosi hyvin kirjoitettu tarina! Mä pystyin näkemään, kuinka Kerttu maisteli ketjua paremman herkun toivossa tai Matildan ilmeen, kun hän muisteli viimekertaista sessiota kengittäjän kanssa. Ja ihana kuulla kuinka Matilda on ylpeä kasvavasta varsastaan, koska onhan tamma todella kehittynyt ja alkaa olla jo iso heppa. Sit hymähdin ihan ääneen, kun Matilda kummasteli, että kuka ihme muka tanssilavalle menisi, ei hän ainakaan tiennyt ketään. Ja sitte kaiken kruunaa Hello ja hänen letkautukset! 😀
