Erkinheimot

Kuulumiset

Joulukuu 2019 - Matroona KV-arvostelussa Dressage Mastersissa
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Madde aivasti ravatessaan vierelläni. Sen korvat alkoivat pyöriä propellimaisesti sen päässä ja pää nousi ylös. Se valmistautui leikkimään, eikä tajunnut ollenkaan, miksi ravistin sen ohjia. Ei sillä ollut aavistustakaan, että sen piti olla nyt ihmisiksi. Arvostelutilanne ja vieraat ihmiset eivät vaikuttaneet siihen ollenkaan, Dressage Mastersien arvokkuudesta nyt puhumattakaan.
En ole ennen esittänyt hevosta itse. Isäntä meillä yleensä hoitaa sen puolen. Etukäteen ajatus oli tuntunut kauhean hermostuttavalta, mutta ei kouluvarsojen katselmus nyt niin paha paikka kyllä ollutkaan. Vähän piti pyörähtää ympäri eri askellajeissa ja seisottaa, ja sitten oltaisiin jo valmiita.
Madde hidasti ravista käyntiin nätisti. Harmi, että se keikutteli taas pyllyään. Sillä oli sellainen tapa, jos sillä oli tylsää, tai jos se haastoi minua leikkiin. Sipaisin sen kaulaa ennen kuin käänsin sen seisomaan niin päin, että harjannysä oli eri puolella sen kaulaa kuin tuomarit. Meidän isäntä oli kyllä varoittanut silittelemästä hevosta, mutta ei hänen puheitaan aina kannattanut uskoa. Kyllähän sitä varsaa piti kehua.
Madde nyökytteli hetken ennen kuin rauhoittui. Otin askeleen sitä kohti jolloin se siirsi tuomareita lähinnä olevaa takajalkaansa taaksepäin ja oli näin hieman edullisemmassa asennossa. Hymyilin nelivuotiaalle vauvalleni, sillä olihan se nyt suloinen, pikku hölmö. Siitä se sai kuitenkin vain lisää pontta ja yritti nyökytellä tiensä syliini niin että jouduin asettelemaan sen uudelleen paikalleen. En viitsinyt ottaa sellaisesta pikku liikehdinnästä paineita: vauvahan Madde vielä oli.

Marraskuu 2019
Valjakkoajovalmennus: Reima (Oresama) ajaa Skyllalla ja Matroonalla
Skyllahan on jo meidän eläkeläismammamme, mutta ai miten paljon vanhan hevosen opeista onkaan hyötyä nuorelle ja hurjalle tammalle! Matroona on nimittäin vasta neljän ja otti tänään ensiaskeleensa parivaljakossa. Mitään huimia liikkeitä ei siis tehty, vaan Skyllan rooli oli rauhoittaa pikkuista ja Matroonan homma puolestaan oli oppia ihan vain kulkemaan parivaljakosssa.
Ja ai kuinka molemmista tammoista sai olla ylpeä! Matroona tempoi tietenkin alussa vähän väärään suuntaan, mutta Skylla oli niin kuin se ei olisi huomannut koko temppuilua. Kunhan ravasi hitaasti eteenpäin. Matroona ottikin siitä mallia ihan kymmenen minuuttia simppailtuaan.
Annoin hevosten ravata pitkiä suoria metsäteitä rinnakkain. Päästelimme varmasti viitisen kilometriä hyvin ja rauhallisesti ennen kuin päätin, että on aika palata. Skyllalle sellaisella pikku risteysalueella kääntyminen ei olisi temppu eikä mikään, mutta Matroonalle se oli kauhistus! Kun se löi jarrut pohjaan ulkokaarteella, kaduin etten ollut ottanut ketään mukaani kärryille. Silloin oltaisiin taluttajaa tarvittu!
Onneksi olin valinnut hiljaisen tien tietenkin tarkoituksella. Saatoin löysätä ohjat ja antaa hevosten rentoutua siinä paikassa. Kun Skylla laski päänsä ja haukotteli oikein maittavasti, Matroonakin lopetti peruutusyrityksensä. Hetken seisottuaan se suostui matelemaan käännpöksen loppuun. Skyllan vierellä rauhallinen ravi kotiin sujui taas hienosti.

Lokakuu 2019 - Matroona on syntyy!
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Kun varsa syntyi, olin yksin tallilla. Ulkopuolisesta saattaa kuulostaa hullulta, ettei tällainen hevostilan emäntä ole koskaan hoitanut itse hevosen varsomisasioita, mutta minäpä en ole. Joonas ja pojat ovat: minä en ole halunnut olla edes paikalla, sillä säälin tammoja niin kovin. Matroonan syntymän iltana kaikki olivat kuitenkin jossain: isäntä ja Kaj kisamatkalla, Reima ulkomailla ja Juhanikin omissa hommissaan. Minut oli jätetty yksin, koska vielä ei ollut Ellun aika synnyttää. Mutta kun oli. Illan viimeisellä tarkastuskäynnillä se oli jo pitkällään paksuilla alusillaan, huohotti, vapisi ja ponnisti.
Toivoin varsan syntyvän ilman apua, mutta niin ei käynyt. Soitin tietenkin Joonakselle, kun en hädissäni muuta keksinyt, ja Joonas sanoi, että hälytä nyt hyvä nainen eläinlääkäri. Niin minä tein, mutta varsan pää ja etukaviot näkyivät, eikä se liikkunut. Se oli jumissa.
Sitä tuntui kestävän tunnista toiseen, vaikka oikeasti aika ei ollut niin pitkä. Lähettelin Joonakselle videonpätkiä ja odotin ohjeita. Lopulta Joonas soitti.
"Sun pitää auttaa sitä, tai se kuolee", hän sanoi rauhallisesti puhelimesta.
"En mä osaa, en mä tiedä, en mä pysty", taisin soperrella, tai jotain muuta sellaista.
Avasin kuitenkin karsinan oven. Ellu-parka oli ponnistellut niin kauan, ettei jaksanut päätäänkään nostaa. Ties kuinka kauan se oli jo ähkinyt maassa ennen minun tuloani. Otin varsan kavioista kiinni paljain käsin - ne olivat pehmeät, ihan kuin taulusientä - mutta en saanut vedettyä. Sikiökalvo oli liukas ja sitkeä.
Kun varsa makasi alusilla ja hengitti ja minä valahdin veltoksi käytävän puolelle, ehdin vasta seuraavan kerran ajattelemaan. Käsissäni oli limainen ja verinen riimunaru, johon olin vaistomaisesti tarttunut. Katsoin pientä varsaa ja narua. Olinko minä pelastanut tuon pienen hevosen? Olinko minä muka käsittänyt toimia: sitoa karhean narun sen jalkoihin ja vetää?
Kun Joonas aamuyöstä palasi, olin vielä valveilla adrenaliiniryöpyn vuoksi ja keitin hänelle teetä.
"Siitä hevosesta tulee Matroona", kerroin tyytyväisenä, "koska se on Erkinheimon kuningatar."