Hopiavuoren aamut

Napsauttaa kahvinkeitin päälle, kun keittiössä on vielä yön jäljiltä viileää, mutta silti jalkoihin on lämmin, koska on kunnon villasukat. Inarin neulomat, eikä Hellon, joten ne ovat samaa paria ja kauniit.

Katsella kuinka päivä vaalenee, kuinka kuura sulaa hiekkatieltä, katsoa omaa tallia keittiön ikkunasta. Kuulla narahdus katosta ja tietää, että se on Noa joka heräsi. Tietää, ettei asu enää yksin liian isossa talossa, ja että kaikki järjestyy.

Pukea hyvin, niin että on hyvä olla ja liikkua, ja että on lämmin, mutta ettei tule hiki.

Mennä maailman parhaaseen työhön, tavata maailman parhaat työkaverinsa. Toivottaa heille kaikille huomenet. Huomenta Flidais, Huomenta Pasi ja Make, huomenta Onni, huomenta Skotti, Uuno ja Ketku – ja hyvää huomenta rakas Jussi.

Kuunnella kuinka hevoset syövät kevyen aamiaisensa jatkaakseen heinien parissa sitten ulkona. Se heinäntuoksu, se hampaiden rouhina, se Uunon lempeä katse ja Onnin innokas turpa.

Päästää jokainen uusi ja vanha ystävä ulos. Pasi ja Skotti käymässä yhtä matkaa, toinen tietysti kiukutellen minkä kerkeää. Make ja Onni myös yhdessä, loput yksittäin.

Siivota karsinoita kiireettömästi, koska aikaa on koko elämä, tai ainakin seuraavaan ruokintaan asti. Tietää, että kotona ainakin Jilla on niin huolellinen, että kahvinkeitin tulee kyllä sammutettua, vaikka olikin unohtunut päälle.

Tietää, että joku ihmisystävistäkin tulee ihan pian. Se rentouttava yksinäisyys, jonka tietää kohta olevan ohitse, niin ettei se ole ollenkaan ikävää.

Katsoa merkitsevästi uutta talliapulaista, joka aina heiluttaa suikerohäntäänsä ja pureksii Jussin kumisukaa.

Hopiavuoren hevostallin aamutkin ovat parhaita, vai mitä Mielikki?

Herra Helemias Ilveksen syväluotaava henkilökuva

Hello oli aikeissa lähteä Typyä ja Jerusalemia kävelyttämään metsänreunaan saakka. Ajatuksena oli ymmärtääkseni, että Typy, joka oli välillä aika säpsy, tottuisi tuuleen. Päivä olikin oikein erityisen tuulinen, ja missäs sitä kovemmin tuulisikaan kuin alatarhojen ja pellon välissä? Ensin Typy piti kuitenkin Hellon mielestä harjata, koska sen olisi hyvä oppia, että ennen töitä hevoset yleensä hoidetaan. Tämän kaiken Hello minulle pälpätti iloisesti: alkoi puhua jo tallin ovista Typyn kanssa ilmaantuessaan, ja juttua olisi riittänyt vielä karsinallakin, mutta kun Eira tuli keskeyttämään.

”Hei nii, Hello nii, mä en saa tota kraanaa auki”, Eira sanoi sekavan näköisenä Hellolle, eikä edes vilkaissut minua, vaikka siivosin karsinaa siinä ihan vieressä. Hän puhui pihan puoleisesta vesihanasta. Kaikki muut taisivat saada sen väännettyä auki itsekin, paitsi Eira ja Ariel.
”Miksen mä kelepaa?” minun oli kysyttävä, koska minunhan tuollaiset asiat kuuluisi selvittää.
”No kun”, Eira aloitti topakasti, mutta jatkoi samaan hengenvetoon mutta paljon pehmeämmällä äänellä Hellolle: ”nii, voisiksä tulla sinne?”
Hello sanoi vain ”juu” ja hengitti omituisesti sisäänpäin sen sanoessaan, enkä minä saanut ikinä tietää, että miksei minua pyydetty.

Hello palasi aika nopeasti, mutta eipä hän ehtinyt edes kunnolla karsinalle, saatiko harjoja hakemaan, ennen kuin Noa tuli kertomaan minulle jostain äijästä, joka kyseli minua.
”Ai äijä? Kuka? Siis millanen äijä?” Hello kysyi hevosensa turpaa kalterien lomasta silittäen ennen kuin ehdin edes laskea talikon käsistäni.
”No semmonen aika rankka äijä”, Noa kuvaili, ”oli prätkä, nahkatakki ja pitkä parta. Varmaan joku jengityyppi ku siin rotsiski oli joku logo.”
”Mitä se sua kyselee? Mä voin mennä”, Hello sanoi minulle. ”Se on vaan iskä”, hän lisäsi vielä Noalle ja taputti tämän olkapäätä. ”Tuu niin saat ilmasia parrankasvatusvinkkejä. Me tarvitaan niitä.”

Hello oli poissa niin kauan, että siirryin Typyn toiselle puolelle siivoamaan seuraavaa karsinaa. Ehdin olla sielläkin hyvän tovin. Typykin alkoi hermostua, kun joutui olemaan tallissa keskellä päivää ilman muita hevosia. Ei ole laumaeläintä luotu muutenkaan tuolla tavalla omassa yksinäisessä sellissään pidettäväksi, saati sitten ilman katsekontaktia muihin.

Hello tuli, kun olin siirtymässä taas.
”Mitäs se halus?” kysyin heti.
”Kysyi kauhatraktoria”, Hello haukotteli ja suunnisti hakemaan viimeinkin Typyn harjoja.
”Kai sä lupasit? Vai jourunko mä soittamhan sille?” huikkasin Hellon perään.
”Tietenkin lupasin. En mä oo mikää idiootti.”

Kun Hello oli juuri satulahuoneen kynnyksellä, Inari juoksi tallin ovista sisään.
”Hello! Hello! Mä en saa Ringoa kiinni!” Inari kuulosti hätääntyneeltä.
”Eiks Jeppe vois hakee?” Hello kysyi käsi ovenkahvalla. Kun Ilveksen Jerusalem komensi, niin Helmipurojen Ringo-koira kyllä uskoi aina.
”Ei kun — mä koitin mut seki meni! Ne on jo päätiellä!”
Silloin tuli Helloon vauhtia. Typykin pärski ja puhisi, kun isäntä juoksi tuhatta ja sataa Inarin perässä koiria pyydystämään. Minä sen sijaan jatkoin lannanluontia, koska tuossa koirahommassa ei minua tarvittu. Ja aivan oikein: pian kuului pihalta Hellon komento, ja sitä ei uskaltaisi Jerusalem sen paremmin kuin Ringokaan olla tottelematta. Ei kulunut kauaakaan ennen kuin Hello palasi talliin. Hän marmatti koiralle pakomatkasta ihan Typyn karsinalle asti. Hello istutti koiransa ankaran näköisenä Typyn karsinan ovenpieleen. Silti hän vihelteli jo ilmeisesti jotain itse keksimäänsä iloista sävelmää satulahuoneeseen kävellessään.

Siirryin karsinasta toiseen, kun Hello oli päässyt pölyharjan kanssa karsinaan asti. Silloin Jillan pää kurkisti tallin ovesta sisään. Todettuaan meidän olevan paikalla Jilla tuli ihan sisään asti.
”Mä tein tämmösiä”, hän näytti Hellolle keksejä kourassaan, ”niin haluuksä koemaistaa?”
Koskapa Hello olisi ruuasta kieltäytynyt? Hän otti muka vain yhden keksin, mutta koska se oli ilmeisesti hyvää, hän otti vielä muutaman lisää ja kehui keksejä monin sanankääntein.
”Nii olisiks sä halunnu?” Hello huikkasi minulle erinomaisen hyväntuulisesti poimiessaan viimeisen keksin kouraansa, ”koska nopeat syövät ja hitaat eivät!”
”Niitä on kyllä lisää”, Jilla-parka kiirehti sanomaan.
”Nii Eetu, niitä on lisää”, Hello virnisteli, ”ne riittää ja riittää, kunnes ne loppuu!”
”Mä paan ovehen lukon vielä joku päivä”, sanoin muka tosi vakavana Hellolle.
”Sit kukaa ei pääse tupaan, ja kumminki sä tykkäät ku käy väkiä.”
”Mä paan semmoosen lukon jotta siihen pitää näppäällä sellaanen numerokoori. Sitte kaikki pääsöö, mut sinet sitä kooria muista nii jourut koputtelemhan aina.”
”Sä mitää laita, sä rakastat mua. Eiksnii Jilla? Eihän toi Eetu halua elää ilman mua?”

Hello sai harjattua Typyä hyvän aikaa ja minä siivosin vielä pari karsinaa. Melkein koko talli oli jo siivottu sillä aikaa, kun Helloa oli revitty paikasta toiseen. Ennen kuin Typy oli täysin valmis, ja ennen kuin minä olin siivonnut viimeisenkin karsinan, pahantuulinen Eira palasi talliin housut ja takki vääntömärkinä.
”Korjaa toi paska!” hän ärähti Hellolle.
”Mikä paska?” kysyin taas hämmentyneenä siitä, kuinka hän yritti laittaa Hellon hommiin, vaikka minunhan pitäisi korjata kyseinen paska. Mistä paskasta sitten tällä kertaa olikaan kyse.
”No se kraana! Vähä kiva siinä yrittää mitää jalkoja kylmätä ku se ensi ei mee päälle ja sitte falskaa ja sit kaiken lisäks se koko vitsin letku pääsi irti!”
No se selittikin Eiran märän olemuksen.
”Mä laitan sen seuraavaks. Mullon täs enää tää karsina”, yritin sanoa Eiralle. ”Mee tupahan ja etti jostaki jotaki vaattehia niin mä heitän sut puolen tunnin päästä kotia.”
”En mä halua kotia!” Eira tiuskaisi. ”Hello tuu! Mun elämä on pilalla! Sun pitää laulaa mulle rakkauslauluja!”
”Mun pitäs viedä tää Typy-” Hello aloitti.
”Mitä! Sä olit viemäs sitä jo jotain tunti sitte! Ooksä taas haaveillu jotain vaan?”
”Joo vissiin”, Hello huokaisi ja hymyili. ”Sellanen mä vähä taidan olla, etten mä oikeen saa mitää valmista aikaan. No. Mä vien tämän hakaan.”

Kun sain karsinat siivottua, tavarat paikoilleen ja kiinnitettyä letkun hanaan uudella kuristimella, suuntasin sisälle juomaan kahvia. Mietin, miksi minä edes olin mitään taukotupaa vintille remontoinut. Tupaanhan kaikki kuitenkin aina tulivat. Liian ahtaasta ja pimeästä eteisestä näki suoraan olohuoneeseen, jossa Hello toden totta soitti Eiralle huoneen nurkassa yleensä lojuvaa kitaraa. Tai siis Eira, joka meinasi hukkua minun huppariini, piti Helloa kuristusotteenomaisessa halauksessa ja rämpytti kiinnostuneen näköisenä kitaraa, jonka kieliä Hello vasemmalla kädellään samalla paineli.

Päätäni pudistellen siirryin keittiöön. Tasolla oli tyhjä lautanen, ja viimeinen keksi oli juuri siirtymässä Noan sormissa kohti hänen kitaansa. Hello oli sitten oikeasti maistellut melkein kaikki keksit yksin, tai ainakin varannut ne isoon pinoon itselleen olkkarin sohvapöydälle. Sentään kahvia oli vielä. Mutta pääasiahan tietenkin oli, että porukka kävi kahvilla ja uskalsi ottaa itse keksiä ja ruokaa.

Talli, asento!
Kello 5.05. Heitin jalat sängyltä alas. Sehän olikin huono idea, sillä samalla löin pikkuvarpaani muuttolaatikon reunaan. Varpaastani kiinni pidellen kiroilin pimeässä ja yritin etsiä valokatkaisija. Kiskoin lenkkivaatteet päälleni ja lähdin ulos nauttimaan suorista pelloista sekä metsän reunasta nousevasta auringosta.

Kello 6.30. Suihkun raikkaana kulautin viimeisen pisaran kahvistani kurkusta alas samalla, kun tumppasin tupakkani terassin reunalle eksyneeseen, tyhjään suolakurkkupurkkiin. Laskin kahvikupin tiskipöydälle sisälle päästyäni. Katseeni kiersi hetken ympäri kämpän. Rivitalon pääty Otsonmäeltä. Kaksio oli melkein puolet halvempi, mitä ok-kuntoinen yksiö maksoi Seinäjoen keskustassa. Muuttolaatikoita oli ympäri kämppää, olinhan vasta toissa päivänä muuttanut tänne. Tänään olisi jo ensimmäinen työpäivä. Vedin päälleni mustat lökärit ja valkoisen pitkähihaisen, jonka päälle heittäisin sinisen tallitakkini. Vilkaisin peiliin ja tunsin oloni hieman hassuksi. Olin kaksi vuotta tottunut kulkemaan kurkkusalaateissa ja nyt oli hauskaa nähdä itsensä tallivaatteissa lähtemässä töihin.

Kello 6.50. Kaarsin mustan Audini Hopiavuoren pihaan. Jätin autoni maneesin eteen parkkiin ja haahuilin punaista tallirakennusta kohti. Eetu oli selittänyt, että t:n muotoisessa tallissa oli niin sanotusti kaksi tallia, toinen puoli oli Jussin talli. Juma, sen hevosen piti olla tärkeä Eetulle, jos hän tallipäädynkin nimesi sen mukaan. Löysin jonkin oven ja vetäisin sen auki. Astuin tallikäytävälle ja karsinoista ilmestyi hieman uneliaita päitä katsomaan, kuka oli saapunut. Ajattelin Eetun jo olevan tallissa ja lähdin etsimään häntä. Käytävän keskiosasta kääntyi oikealle toinen käytävä, ja kuvittelin ehkä löytäväni Eetun siltä käytävältä, mutta ei. Jostain karsinasta kurkisti mustavalkopäisen hevosen tai pikemminkin poni. Siinä oli jotain niin suloista, etten voinut olla kävelemättä sen luokse ja olla höpöttelemättä sille. Tarjosin kättäni, että poni saisi tutustua. Poni nuuhkaisi hieman, jonka jälkeen uskaltauduin laskemaan käteni sen leveälle otsalle ja rapsutin sitä otsatukan alta.
”Säähän tutustuitkin jo meidän vauhtipappaan, Pasiin”, naureskeli matala ääni takanani.
Hieman säikähtäneenä tein täyskäännöksen ympäri ja huomasin tuijottavan vihreisiin silmiin. Silmissä oli erilaisia vilahduksia ja ne olivat viedä minut mukanaan. Pudistin päätäni ja tarjosin miehelle kättäni.
”Vanhaniemi”, mietin hetken ja tajusin, ”korjaan, Camilla. Vanhat tavat.”
”Hopiavuoren Eetu”, vihreäsilmäinen mies hymyili ja kätteli.
Olin ehkä hieman yllättynyt miehen iästä. Olin viimeaikoina pyörinyt niin paljon ravitallilla, että siellä tuli vain vanhoja äijänkäppänöitä vastaan, mutta tuo vihreäsilmä ei voinut olla kolmekymppistä vanhempi. Nopeasti hätkähdin hereille Eetun puhuessa jotakin ja tajusin vielä puristavani tätä kädestä.
”Alkuun voitaisiin ruokkia hevoset ja heitellä ne sitten tarhoihin”, Eetu selitti.
Nyökkäsin ja seurasin tarkasti Eetun antamia ohjeita, sillä en ensimmäisenä päivänä halunnut mokata tai myrkyttää kenenkään kultakimpaletta.

Hevoset oli saatu ruokittua ja ensimmäiset olivatkin jo melkein syöneet. Sen jälkeen heiteltiin hevoset tarhoihin.
”Ota sää vaikka Pasi ja Make, niin mää tuon Uunon ja Skotin. Make on toi pieni shettis tuossa toisella käytävällä”, Eetu ohjeisti.
Raotin hieman Pasin karsinan ovea ja ruuna tulikin jo innoissaan minua vastaan. Nappasin sen riimunarun jatkoksi ja lähdimme yhdessä etsimään pientä ponia. Make löytyikin nopeasti ja ponin sai myös helposti narun päähän. Tallista ulos päästyämme meille meinasikin tulla haaste. Pasille iski kova kiire päästä eteenpäin, kun taas Make yritti pysyä perässämme lyhyillä shettiksen jaloillaan. Sain kuitenkin nopeasti ryntäilevän Pasin rauhoittumaan ja päästyään tarhaan se heitti pukin rauhoittuen aloilleen. Heitimme Eetun kanssa loputkin hevoset pihalle ja siivosimme karsinat sekä tallin yhdessä. Jossain vaiheessa Eetu huikkasi olevan päiväkahvien aika, ja seurasin miestä päärakennukseen. Eteisessä potkaisin kengät pois jalastani ja löysin tieni keittiöön, jonka ruokapöydän ympärillä istui kolme tuntematonta hahmoa. Naisella oli pörröinen punainen kiharatukka. Hänen lisäkseen pöydässä istui kaksi miestä, ruskeasilmäinen virnuilija ja toisella oli kulmakarvassa arpi.
”Jilla, Hello, Noa. Tässä on Camilla”, Eetu hymyili ja yritin painaa hahmojen nimet mieleeni.
”Eetun uusi työrukkanen”, virnistin ja nostin käteni lipalle laskien sen nopeasti takaisin alas.
Minut istutettiin alas tuoliin ja eteeni lyötiin kahvikuppi. Minulle tarjottiin myös pörrötukkaisen naisen leipomia sämpylöitä, ja jösses, ne olivat herkullisia!

Näin hevostallin työpaikkailmoituksen lauantaivuorosta, joka kirjaimellisesti huusi nimeäni. Arkipäivät menee opiskellessa, muutama ilta viikossa jefuharkoissa, mutta varsinkin viikonloppuna olen huomannut pyörittäväni peukaloita hiljaisessa kimppakämpässä. Tomas ja Akseli juoksevat lähes joka perjantai baareissa, joten heidän krapulaista naamaa ei näe ennen kello kahta.

Koska minulla ei sillä hetkellä ollut muutakaan tekemistä, katsoin Google Mapsista missä talli suunnilleen sijaitsi ja lähdin polkemaan. Olisihan ilmoituksessa ollut ihan puhelinnumerokin, mutta en minä jaksanut jaaritella luurin päässä, kun voisi keskustella ihan nenätysten. Tallilla olisi aivan varmasti joku paikalla, koska pitihän ne hevoset ruokkia ja tarhata ja hoitaa joka päivä.

Parkkeerasin pyöräni pienehkölle parkkipaikan oloiselle alueelle, joka tarkemmin katsottuna sijaitsi itse tallin vieressä. Tutkin ympäristöä lisää ja huomasin, että tien toisella puolen oleva rakennus oli luultavasti tallin omistajan oma pyhäkkö. Sen vierellä sijaitsi suuri maneesi, jonka edustalla oli vissiin virallinen parkkipaikka, koska siinä oli pari autoa. Tallin perällä oli vetinen kenttä ja sen takaa huomasin muutamia tarhoja hieman kauempana.

”Tervehdys mieheen!” Kuulin äänen takanani. Käännyin hieman säpsähtäen ympäri ja näin edessäni vaaleatukkaisen, pisamaisen miehen. Hän huomasi säikähdykseni ja jatkoi: ”Anteeksi, ei toki ollut tarkoitus pelästyttää.” Rykäisin hölmön tunteen pois ja sanoin: ”Joo, sori, mun moka. Eihän sitä nyt näin pitäisi toisten maille tulla pyörimään. Mä oon Tiitus ja löysin tollasen työpaikkailmoituksen, jossa haettiin lauantaitekijää tallille.”

Vihreäsilmäinen, minua ehkä hieman vanhempi mies sanoi olevansa tallin omistaja Eetu ja kertoi, että kyllä Hopiavuoreen saa tulla milloin vain. ”Joo, olihan siinä ilmoituksessa numerokin, mutta en minä jaksa puhelimessa jaaritella eikä mulla ollut juuri nyt muutakaan”, jatkoin hieman hölmistyneenä, koska kyllähän nyt normaali ihminen olisi soittanut etukäteen. Eetu nauroi leveästi ja kutsui minut kahville torppaansa.

Kahvin äärellä keskustelimme työhistoriastani, nykyisestä tilanteesta ja milloin voisin aloittaa. Ilmoitin, että vaikka heti, johon Eetu tokaisi, että näinhän me sitten teemme. Olin lievästi sanottuna ällikällä lyöty: Olin vuosien saatossa laittanut ainakin kahdelle tusinalle tallille työhakemuksia eikä yksikään haastattelija ollut valmis antamaan paikkaa heti, vaan ”halusivat antaa muillekin mahdollisuuden” ja ”ilmoitamme kyllä sitten, miten käy”.

Mutta niin minä päädyin kulkemaan Eetun kanssa tallipihaa läpi. Katsottiin miten suurelta meneesi näyttikään sisältä päin ja harmittelimme molemmat, kuinka huonossa jamassa kentän pohja oli kevätauringon sulattaessa lumikinoksia. Käytiin tarhoilla tutustumassa hevosiin, joista muutamia saisin aikanaan liikuttaakin! Lopuksi kävimme myös tallissa, joka itse asiassa olikin kaksi eri tallia.

”Tuu ensi lauantaina kello seitsemän, niin käydään hommat kunnolla yhdessä läpi ja sitten sinä varmaan pärjäätkin jo yksin”, Eetu sanoi. ”Joo, nähdään siis silloin”, vastasin ennen kuin hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan kotiin.

Taukotupa

Hopiavuoren hevostallin vintille on rempattu yllättävän hulppea taukotupa. Siellä on U:n muotoinen suuri, käytettynä ostettu, mutta siisti sohva, sekä eripariset, mutta kuitenkin sävyltään melko samanlaisen vihreät nojatuolit. Ikean mustassa kirjahyllyssä ovat Eetun suurimmat aarteet hevosten jälkeen: melkein kymmenen paksua valokuva-albumia täynnä hevoskuvia. Ne alkavat aivan siltä ajalta, kun Eetu oli vielä pieni. Ensimmäisen nahkakantisen albumin ensimmäisessä kuvassa alle kouluikäinen pikku-Eetu piteleekin kulmat kurtussa ja melkein valkoinen tukka pystyssä äitinsä Arttu-suomenhevosen riimunarua molemmilla käsillään. Lisäksi kirjahyllyssä on laatikko täynnä sekalaista romua, kuten pelikortteja, hevosaiheinen Musta Pekka -peli, Eiran muutama Sleich-hevonen Arielia ja muita lapsia varten, kyniä ja muuta pikkusälää, mitä kuvitella saattaa. Ja pussillinen marmorikuulia. En tiedä miksi. Laatikon ja valokuvien lisäksi hyllyillä on lähinnä pölyä, sillä eihän täällä kukaan käy.

Mahdollisimman kauas ikkunasta Eetu on remontoinut keittiönurkan. Tasoista näkee, että ne on myös ostettu käytettynä. Niissä on jonkin verran kulumia, vaikka kukaan ei ole tehnyt ruokaa täällä varmaan ikinä. Jääkaapissa on vain mehua, koska maito menisi täällä huonoksi. Kahvia on kaappi täynnä, koska ilmeisesti Eetu ajatteli meidän viihtyvän täällä. No. Ehkä joskus.

Ikkunasta näkee tuvan pihan, maneesin, ja jos oikein venyttää silmiään ja painaa naamansa lasiin, osan tallin puolen parkkipaikasta. Ja Jillan astumassa ulos ovestaan, vilkuttamassa Nellylle, joka myös tulee ulos asuntoautostaan. Istun sohvan reunalle ikkunan ääreen ja katselen, kuinka he vaihtavat kuulumisiaan.

Aamuauringon valo on kalpea tuvan punaista seinää vasten, sillä vielä ei ole kesän kultaisenvihreitä aamuja, ja täällä minä olen kirjahyllyn vihreän laatikon kanssa ilman maitoa aamukahviini, koska en kehtaa mennä tupaan. Mitähän se kaikki eilinen oli? Mitä jos Nellyllä ja Jillalla on jokin veto meneillään keskenään? Ei olisi ensimmäinen kerta sellaista. Onneksi en nolannut itseäni enempää. Minun pitäisi keksiä joku tapa asennoitua siihen kaikkeen uudestaan: ihan niin kuin sellainen veto olisi minustakin ihan hauskaa.

Ketään ei enää näy pihassa, joten avaan valokuva-albumin rivin keskivaiheilta. Se alkaa kuvasta, jossa teini-ikäinen Eetu taluttaa tosi kovasti vanhentunutta Arttu-suomenhevosta pellonreunassa. Minä olen suunnilleen viiden vanha siinä ja istun hevosen selässä ahdistuneena kuin liian korkealle kiivennyt kissa. Muistan miten inhosin olla Hopiavuoren emännän luona hoidossa hevosten takia. Aamulla olin kuitenkin innoissani lähdössä Hopiavuoreen, sillä emännän olohuoneessa oli flyygeli, shamisen, viulu ja banjo.

Jerusalem auttaa

Herätys piipitti kännykässä. Heräsin joka aamu kuudelta, ja olin kai tottunut siihen, koska uneni keveni aina muutamaa minuuttia ennen kuin herätys alkoi soida. Oli helppo avata silmät. Annika sen sijaan nukkui aina sikeästi, eikä tälläkään kertaa herännyt kännykkäni pitämään ääneen. Kierähdin lähemmäs suukottaakseni häntä ennen kuin nousisin, mutta —

”Hyi! Ei! Alas!”

Sillä olennolla oli pitkä kuono, pystyt korvat ja rottweilerin väritys. Ehdin jo häätää hölmistyneen koiran sängystäni ennen kuin tajusin, että se oli Jerusalem. Se katsoi minua pää kallellaan, loukkaantuneena huoneen nurkassa, johon se oli heti paennut. Laskin jalkani lattialle ja hieroin naamaani kaksin käsin. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta, kun Hello oli unohtanut Jerusalemin lähtiessään. Sen sijaan oli ensimmäinen kerta, kun olin ollut aamulla niin sekaisin, että olin kuvitellut hetken Annikan olevan vielä täällä.

”Tuu nyt sitte”, huokaisin koiralle ja päästin sen saunan puolen ovesta takapihalle matkallani keittiöön. Pysähdyin vielä katsomaan ikkunasta pihaa, joka oli jo valoisa. Ja jossa oli lunta. Voi vitsit. Kahvi päälle, vaatetta niskaan — Jerusalem alkoi haukkua, joten äkkiä koira sisälle — aamupalaa, piskille aamupalaa. Rapsuttelin koiran isoa päätä kahvia juodessani ja miljoonatta kertaa toivoin että minullakin olisi koira. Mutta ei minulla olisi sille aikaa. Vai… Vai olisiko? Näin miten Camilla saapui töihin ja väänsi päätallin oven lukossa valmiiksi roikkuvasta avaimesta lukon auki. Hän jätti avaimen oveen, niin kuin kuului.

Jerusalem lähti innokkaasti mukaan töihin. Se haukahteli saadakseen minut laittamaan kengät nopeammin jalkoihin. Yritin sihistä sille, että olisi hiljaa, mutta en saanut sihinääni Hellon ilmeettömän tiukkaa komennusääntä. Koira ampaisi ovesta kuin ohjus ja juoksi minun ja tallin väliä niin kauan että pääsin sisään. Sitten se pyrähti nurkan taakse Jussin karsinalle. Kyllä se jo minut tunsi ja tiesi, että sinne menisin ensimmäisenä. Tällä kertaa pysähdyin ensin vain vaihtamassa Camillan kanssa lyhyesti hyvät huomenet rehuhuoneessa. Taas kerran hätkähdin hieman hänen ryhdikästä nuottiaan ja minua hymyilytti.

Jussi, perheeni ja ainoa lapseni, räpytteli kiltin näköisenä silmiään kun livahdin sen karsinaan. Hinkkasin ensin kämmenpohjiani ja sitten kasvojani sen kaulaan, ja sen iho oli lämpöisempi kuin minun. Tämä oli aina ollut Jussin karsina. Se muutti tänne minun kanssani ja se laitettiin heti tähän karsinaan. Se asui tässä kun tämä talli oli vielä Pihlajamäen Hevostila ja muissa karsinoissa asui paljon Jussia hienompia puoliverisiä. Tämä oli sen koti, kun Annika teki päivätalleja ja valmentautui kilpailuita varten. Tässä Jussi oli, kun Pihlajamäen hevoset lähtivät yksi kerrallaan osa kalliilla uusiin koteihinsa ja osa teuraaksi jotta niistä päästiin eroon. Ja tässä me Jussin kanssa suunnittelimme, mitä minä teen omille hevosilleni, kun en yksin voinut ajatellakaan maksavani sekä Pihlajamäen tilan ostamisesta kuuluvaa lainaa että niiden elinkustannuksia. Ja tässä Jussi vieläkin vietti yönsä. Samassa karsinassa, mutta minun tallissani, ja olihan sillä nyt jalompaa seuraa kuin Pihlajamäen hevoset. Oli työhevosta, ponia, terapiahevosta, pikkuvarsaa ja isompaa varsaa. Ja muita ratsuja tietenkin.

Jerusalem haukkui taas komentavasti. Minulla kesti liian kauan. Uuno polkaisi käytävän toisessa päässä kavionsa seinään niin että paukahti. Se rakastaisi antaa vähän kyytiä Jerusalemille. Yritin taas komentaa sitä. ”Jerusalem!” sihahdin sille vaativasti, mutta ei sellaiseen nimeen saa tarpeeksi voimaa jotta se toimisi toruna. Vain Hello voi antaa koiran nimeksi Jerusalem. Jerusalemin isä asuu Ilveksen Allun luona. Sen nimi on Jeriko. Vain aito Ilves voisi antaa koiransa nimeksi Jeriko. Onneksi Allu kutsuu sitä yleensä Rikoksi.

Kun kaikki hevoset oli ruokittu, meillä oli Camillan kanssa aikaa siivota rehuhuone. Kun olin yksin tallissa, ruokinnassakin kesti niin kauan, että ensimmäisiä sai viedä jo ulos kun viimeisille oli antanut ruuat.
”No? Miten soot ny viihtyny? Otsonmäellä?” koetin kysellä.
”Näin alkuun hyvin”, Camilla vakuutti, ”on hyvät lenkkimaastot. Pikku hiljaa saa muuttokuormaakin purettua.”
”On se hyvä jotta sä tulit. Mullon oikeen aikaa olla ton Jussinki kans. Ekkö sä sitä lentopalloa pelannu? Kuule — Otsonmäelläki on joukkue. Tai no, soon varmaan ainua joukkuelaji johona on joukkueeta täällä. Mut onhan Seinäjojella sitte kaikenlaasta.”

Uuno ja Skotti oli helppo viedä yhdessä ulos. Vaikka ne ovat suuria, ne ovat tosi rauhallisia. Kummallakaan ei ollut mikään kiire hakaan. Sen sijaan Pasilla on aina. Nakitin Camillan loimittamaan sille sadeloimen inhottavan räntäsateen vuoksi. Se oli sen tyypin poni, joka muuten jonottaisi puolen tunnin kuluttua sisään märkyyden takia vihaisena kuin, noh, Pasi. Jerusalem säntäili minun ja hakojen välillä ja yritti auttaa, ja Uuno viskeli päätään vaikka oli aita välissä. Siitä näki, että se olisi rakastanut potkaista vähän Jerusalemiin vauhtia. Ei se Ringoa samalla tavalla vihannut, vaikka Ringo räksytti paljon enemmän, kunnollinen ajava metsästyskoira kun oli.

Heran kanssa minulla oli, no, en voi sanoa että ongelmia, mutta mutkia matkassa kuitenkin. Se tuli niin nuoreksi ja vilkkaaksi tapaukseksi tosi kiltisti, joskin erittäin ripeästi suuliin asti. Lipan alla se kuitenkin äkkäsi sulavan lumikerroksen ja kieltäytyi jatkamasta, vaikka Onni ja Jussi katselivat sitä jo haassa kaulat pitkinä. En ryhtynyt sen kanssa vetokilpailuun, koska tottahan pienikin hevonen olisi minut siinä voittava. Sen sijaan haukottelin, kaivoin kännykän taskustani ja nojauduin tallin seinään. Hetken Hera murjotti pää pystyssä riimunarun päässä, mutta sitten sitä alkoi kiinnostaa. Katselin sitä salaa sivusilmälläni ja käännyin aina enemmän poispäin, kun se yritti kurkistaa mitä mahdoin niin salamyhkäisenä puuhata. Lopulta se alkoi näyttää siltä, ettei se kestäisi enää, ja minun oli helppo kävellä pää kumarassa kännykän kanssa tarhoille utelias varsa turpa pitkällä perässäni. Vasta kun riimu oli poissa sen päästä ja portti kiinni, näytin sille puhelinta. Maistaa en antanut, vaikka se olisi kovasti halunnut. Tiesin, ettei sama temppu toimisi toista kertaa. Minun täytyisi hankkia taskuihini jotain kiinnostavampaa, ehkä pientä ääntä pitävää romua.

Karsinoiden siivouksessakin meni hämmentävän vähän aikaa kahdestaan. Minä siivosin Jussin tallia. Sitä on monen mielestä ärsyttävämpi siivota, kun karsinoiden ovissa on pienet kynnykset. Ja onhan Jussin talli muutenkin vanhempi ja hirveämpi. Karsinoiden puiset kanttauksetkin ovat tummanruskeat, niin kuin kalteritkin, mikä taitaa olla aika ennenvanhaisen näköistä. Uudessa tallissa kaikki oli vaaleampaa. En kuitenkaan ajatellut vielä remontoida Jussin tallia, koska vaikka vaikutelma oli muinainen, kaikki oli ehjää ja vielä siistin näköistä.

Jerusalem nukkui heinäkarsinassa kun siivosin. Välillä kuului kahahdus, kun se nousi ylös. Satunnaisesti sen pää myös pisti esiin karsinan kalterien raosta, mutta se oli ihan hiljaa. En uskaltanut pitää sitä irti, kun en ollut pihalla vahtimassa. Jerusalemilla oli paha taipumus kuljeskella kukkia haistelemassa ja ajautua lopulta ajatuksissaan vaikka kuinka kauas.

Sitten oli toisen aamukahvin aika. Pyysin Camillaa mukaan ja hän sanoi tulevansa ihan hetken kuluttua. Jotain oli kuulemma jäänyt vielä tekemättä rehuhuoneessa. Koira lähti mielellään minun mukaani. Istutin sen kuistille ennen kuin avasin oven, mutta silti se sujahti sisään kuin suuri mustanruskea karvainen elohopea. Potkin kengät pois ja haistoin heti kahvin. Jes, Jilla oli kereillä.

Kun astuin keittiöön, tunsin miten leukani loksahti auki. Hello oli siellä. Siinä ei ollut mitään radikaalisti erikoista, vaikka ajankohta olikin melko aikainen. Sen sijaan hänen ulkonäkönsä oli kaikin puolin vääränlainen. Jo pelkästään toiselta puolelta lyttääntynyt mutta toiselta puolelta suorastaan afromaisen sotkuinen tukka olisi paljastanut hänen ilmestyneen siihen sängystä päin, mutta sen lisäksi hän läpsytteli keittiössä paljain jaloin ja ilmeisesti pelkkään peittoon ja Puman lökäreihin — minun housuihini — pukeutuneena. Sitten hän vielä nyökkäsi minulle suu viattoman ilmeettömänä ja kulmat aavistuksen kohollaan.
”Eksoo menny välillä kotia ollekkaa?” ähkäisin kun sain leukaniveleni taas toimimaan.
”E”, Hello äännähti ja pinosi päällekkäin niin monta voileipää, ettei edes hän jaksaisi syödä niitä kaikkia.
”Eksä sitte ajatellu vaikka kysyä jos sä jäät tänne?” ihmettelin vähän varovaisesti. Ei minua niinkään haitannut, että Hello oli jäänyt, enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään. Jilla ja Noa sen sijaan saattaisivat pitää aika erikoisena, että joku kylähullu sai nukkua ilmaiseksi meidän nurkissamme.
”Hä hyhying”, Hello sanoi leipä suussa.
”Hä?”
”Et mä kysyin”, Hello toisti nielaistuaan mahtavasti. ”Jillalta”, hän tarkensi ja osoitti kerran haukatulla leivällään kattoa käsittämättä, että siinä kohdassa oli itse asiassa pikemminkin Noan huone. Kurkunpala läpsähti leivältä lattialle. Tuijotin sitä niin kauan kunnes Jerusalem söi sen. Hello haukkasi leivästään uudestaan ja rapsutteli hyvin vaivalloisen näköisesti varpaillaan Jerusalemin kylkeä.

Olinhan minä sen touhun siinä sohvalla nähnyt eilen terassilta ikkunan kautta. Olisihan minun nyt pitänyt tietää.
”Selevä. Mee ny siitä”, huokaisin ja hätistelin Helloa samalla kun Camilla ehti kahville. Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli sanoa ennemminkin, että kunhan olet nyt varovainen tällä kertaa. Hello saa aina siipeensä. Sitten hän niiskuttaa surkeana tuossa olohuoneen sohvalla. Sitten ihastuu taas uudelleen, eikä ikinä opi, ja sama toistuu. Tutkimattomia ovat putkiaivon tiet. Hello-raukka on vielä niin vihreä.

”Asuuko Hellokin täällä?” Camilla kysyi epäileväisenä kun avasin kuppikaapin ja lusikkalaatikon osoittaakseni, että hänen tulisi nyt ottaa itse kahvia.
”Näköjään”, hymähdin. ”Ei se asu täällä”, tarkensin sitten kahvia kaataessani, ”se vaan lorvii täällä paljon.”

09.04.2019 – Ampiainen

”Anteeksi mitä?” Sanoin puhelimeen, koska en tainnut kuulla oikein. ”Niin sitä vaan sanoin, että sinun hevosesi on täällä Hopiavuoressa”, Eetu toisti sanat kutakuinkin sanasta sanaan kuin ensimmäiselläkin kerralla. Minä en omista hevosta, minkä kerroin myös Eetulle. Hän kertoi, että joku oli ajanut loistokkaan trailerin tallin pihaan ja kyseli Tiitusta, kun hänen hevonen pitäisi lastata autosta pois. ”Joo, no, minä tuun, menee puolisen tuntia”, tokaisin tyrmistyneesti. Eetu sanoi, että he hoitavat hevosen Camillan kanssa, niin voin tulla ihan rauhassa, olihan juuri tullut luntakin taas lisää.

Päästyäni tallille, loistotraileri oli jo hävinnyt. Eetu sanoi, että he olivat kyllä pyytäneet kuskia odottamaan kahvin äärellä, mutta hän oli pudistanut päätään ja lähtenyt. Hän oli kuitenkin kertonut, että mukana tulleessa harjalaatikossa oli tarvittavat paperit. ”Vietiin se tänne tyhjään tarhaan, kun vaikutti vähän – levottomalta”, Eetu kertoi pitkähkön tauon kera ohjatessaan minut tarhalle. Siellä nökötti ruunikko varsa, mikä kummastutti entisestään. Jotenkin sitä automaattisesti ajatteli kyseessä olevan aikuinen hevonen.

Harjapakki oli tarhan laidalla, joten avasin sen jännittyneesti. Siellä oli kaikkea, mitä harjapakissa voisi odottaakin olevan: erilaisia harjoja, kumisuka, kaviokoukku, nahkainen riimu ja siihen talutushihna ja pahnan pohjimmaisena vasta ne paperit. ”Hyvää syntymäpäivää!” luki isolla kirjeen alussa. ”No, mikäs juttu tämä on?” Eetu kysyi, kun oli hetken aikaa antanut minun lukea kirjetta. ”Öö.. Mun täti on ostanut mulle kouluvarsan synttärilahjaks”, sain sanotuksi. Kyllä vain, Saksassa asuva ammattiratsastaja-tätini oli ostanut minulle suomenpuoliverisen synttärilahjaksi.

Vihdoin tajusin tilanteen toisen laidan ja rupesin pahoittelemaan, että joku tuntematon oli vain kurvannut heidän pihaan ja törkännyt heille varsan. Eetu vain huitaisi kädellään ja sanoi, että tänne saa aina tulla, ja onhan varsa komea kuin mikä. ”Joo, niinhän se on”, sanoin katsellessani tarhassa ravaavaa hevosenalkua. Mietin, mitä tekisin sen kanssa. Eihän minulle ole aikaa vasta vieroitetulle varsalle saatikka varaa edes elättää sitä! ”Laitettiin Camillan kanssa juuri pariin tyhjään karsinaan kuivikkeet, niin voit viedä varsan jompaankumpaan. Katsotaan vuokrasopparia kahvin äärellä”, Eetu sanoi ennen kuin käveli pois.

Siihen minä sitten jäin lukemaan papereita loppuun ja varsakin tuli vihdoin tervehtimään minua. ”Heippa Bee, sinä olet sitten vissiin minun hevonen tätä nykyä.” Silitin varsan pehmeää turpaa ja napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni. Talutin varsan harjapakki toisessa kädessä talliin ja laitoin sen ensimmäiseen löytämääni valmiiseen, tyhjään karsinaan. Varsa oli siellä heti kuin kotonaan, joten saatoin jättää sen sinne ja lähteä kahville.

13.04.2019 – Ensimmäinen työpäivä

Huono nimipää ja kuusitoista uutta hevosta hoidettavana: Ei mikään helppo tilanne. Mutta mikäs sen parempi tapa kuin tehdä karsinapiirros ja siihen itselle sopivat merkinnät asukkaista.

Kuka on Jesse: Oresaman yritys nro 2

Joku Jesse

Se oli joku Jesse. Muuta tietoa Noalta ei herunut. Ihme äijä, kun ei voinut kertoa. Olisi hän nyt voinut edes sanoa, mitä tämä Jesse mahtoi tehdä täällä, puuhata elääkseen, ja tietenkin että oliko sillä tyttöystävää. Mutta eeeeeei, kun aina kaikki pitää tehdä itse. Seuraavalla kerralla en kyllä ainakaan olisi kiltti menisi oma-aloitteisesti takapenkille, kun Noakin tulisi minun ja Eetun kanssa kirkolle kauppaan. Menköön Noa itse takapenkille. Vitsit mitä touhua oikeasti.

Minun oli siis itse mentävä sen Jessen luokse. Ilman mitään pohjatietoja. Muuta kuin että se oli Jesse, ja sekin tykkäsi hevosista. Tämä Jesse poltti tupakkaa tienpäässä. Sipsutin suoraan hänen luokseen. Alkumatkan toki marssin ärsyyntyneenä sen vitsin Noan takia, mutta loppumatkasta jo mietin, mitä sanoisin ja miltä mahdoin näyttää.
”Hei. Kuule, saa tossa terassillaki polttaa. Ettei täällä tarvi olla.” Niin minä sanoin. Ja tietenkin hymyilin, koska en minä nyt mikään Inari ole.
”Okei. Ens kerralla sit”, Jesse sanoi ja käänsi saman tien katseensa takaisin metsänreunaan, kun oli vilkaissut minua. Hetken jo olin lähdössä saman tien pois. Ajattelin, että olkoon. Olisi hän voinut nyt vähän edes yrittää vaikka hymyillä takaisin.
”Mä oon Eira”, yritin sanoa kuitenkin ihan ystävällisesti ja ojensin käteni. Minun mielestäni kesti aivan hirveän kauan ennen kuin se Jesse edes liikahti kätelläkseen minua. ”Ja sä oot yks Jesse”, jatkoin hetken kuluttua, kun hänellä kesti mielestäni liian kauan esitellä itsensä. ”Noa kertoi.”

En saanut millään selvää siitä, mikä tämän Jessen oli, kun hän ei tarjonnut minulle mitään puheenaihetta. Oliko hän ärtynyt? Leuhka? Ujo? Hymyni vipatti, kun ajattelin, että ehkä minä vain olin ärsyttävä. Jesse ei selkeästikään halunnut puhua minulle. Päästin hänen kädestään irti liian yhtäkkisesti. Olisin halunnut kääntyä ja mennä Uunon luokse keräämään itseäni pieneksi hetkeksi, mutta en oikeastaan voinut. Olin jo kävellyt tilanteeseen ilman pakoreittiä. Vitsit. Olisi pitänyt raahata vaikka jotain koiraa mukanaan. Olisin voinut vaikka sanoa että no mutta, onpa kiva tavata, Noan Jesse, mutta olin juuri menossa lenkittämään tämän piskin.

”Iha idyllistä teillä tääl”, Jesse sanoi silloin ja karisteli tuhkaa savukkeestaan.
”Täällä on ihan hyvä pitää hevosta. On maastoreittejä vaikka kuinka”, kehuin, vaikka en muistanut, mitä tarkoittaa idyllinen. Jotain positiivista se kuitenkin oli, sen minä tiesin. Hymyni palasi, kun tämä Jesse otti minut virkkeen verran huomioon niin kuin normaali keskustelukumppani. Olkoonkin, ettei hänen äänensävystään voinut päätellä oikein mitään: yhtä hyvin hän saattoi kehua tätä paikkaa kuin sanoa sen ironisesti.
”Millast hevosta?” hän kysyi, mutta hänen katseensa kävi saman tien taas metsässä.
”Emmä nyt tiiä, pelkkä työhevonen meillä on”, kerroin jo valmiiksi luovuttaneena: siitä ympärilleen vilkuilusta päättelin, että hän ei tosiaankaan ollut juttutuulella. Varmaan hänkin oli helsinkiläinen. Eivätkö helsinkiläiset pidäkin meitä maalla asuvia vähän idiootteina?

Pääsin Jessestä eroon sanomalla, että minun pitäisi nyt mennä talliin katsomaan, olisiko joku pojista siellä paikalla. Nauroin, että pitäisi nostaa satula sen työhevosen selkään, mutta kun se oli niin kauhean korkea hevonen. Tottakai minä nyt osaisin itsekin Uunon satuloida. Ei nyt vain ole kauhean viehättävää, että nuoret naiset nostelevat miljoonakiloisia satuloita isojen jytkyhevosten selkään ja kiristelivät satulavöitä kuin armeijan ratsumiehet. Heilautin oikein kättänikin vähättelevästi sanoessani, etten itse kyllä pysty niin korkealle satulaa nostamaan. Ihan jotta Jesse varmasti huomaisi, ettei minulla ollut mitään kauheita työmiehen kouria, vaikka kiristinkin itse satulavyön.

Noa oli juuri tulossa tallista kun pääsin suuliin pakoon. Kurtistin hänelle kulmiani.
”Olisit voinu varottaa ettei se kuitenkaa tykkää musta”, kuiskasin mahdollisimman arvokkaasti. ”Sä niin tiesit tämän.”

Uunoa haasta hakiessani kävelimme hitaasti. Ajatuksissani harmittelin kohtaloani. Pidin sen Jessen hiuksista ja lävistyksistä, ja hänen ryhtinsäkin oli samanlainen kuin meidän luokan Mikalla, joka on aivan sairaan kova ja siisti tyyppi. Ja minä se täällä nostelisin satuloita työhevosten selkiin, enkä ikinä saisi poikaystävää. Eetu ja Noa olivat liian vanhoja enää kenenkään poikaystäviksi, ja Hellokin oli nyt löytänyt kikkarapäisen lajitoverinsa. Ja siinä nyt meni Jessekin. Vitsit. Olisi se Noa voinut edes varoittaa, että tuon tyypin piti antaa tulla kaikessa rauhassa itse juttelemaan. Koska sellaisiakin outolaisia on.

18.04.2019 – Lainahevosia

Eetu oli jo ensimmäisellä tapaamisella sanonut, että hänen hevosellaan saa luvan pyytäessä ratsastaa ja viime lauantaina hän oli näyttänyt pari muutakin hevosta, jotka olisi liikunnan tarpeessa. Ponilehmäksi ristimäni Pasin kohdalla tuijotin Eetua, kun hän tuijotti ponia. Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja huomatessani hymyni, hänkin rupesi nauramaan. Todettiin melkein yhteen ääneen, että olen vain puoli metriä liian pitkä sille.

Seuraava tapaus oli paljon parempi vaihtoehto, ruunikko clydesdaleori. Eetu kertoi, että sen ylläpitäjällä on tarpeeksi tekemistä oman varsansa kanssa, joten olisi mielissään, jos joku välillä kävisi liikuttamassa Skottia. Kysyin kukas tämä on, jotta voisin käydä juttelemassa hänen kanssaan. Eetun kuvaillessa henkilöä, tajusin että hän oli siis se söpö kiharapää, jolla on hymyilevät silmät.

Tullessani tänään tallille, olisin halunnut kysyä kiharapäältä, voisinko joku kerta käydä ratsastamassa Skotilla, mutta en löytänyt häntä tallista. Tiesin myös sen verran, ettei hän täällä asunutkaan, mutta jos omistaa yhden asukkaista ja vuokraa toista, luulisi olevan tallilla. Taisin näyttää hieman eksyneeltä, kun eräs vaaleatukkainen tyttö kysyi:
”Kuka sä oot? Mitä sä teet? Etitsä jotain?”
”Joo, Skotin ylläpitäjää”, vastasin hänelle ojentaen käteni ”Ja oon Tiitus, aloitin viime lauantaina täällä.”
”Mä oon Eira”, tyttö vastasi kädenpuristukseen, ”Hello ei oo täällä, se meni jonnekin eikä ottanut mua mukaa!”

Huomasin, että tyttö oli selvästi harmissaan, joten kysyin haluaisiko hän lähteä kanssani katsomaan Beetä. Ajattelin, että ehkäpä varsa ei pelleilisi seurassa tai jos se vaikka inhoaa miehiä ja tykästyy tyttöön. Siniset silmät kirkastui hetkessä ja kasvoille levisi leveä hymy:
”Joo!” Hän melkein kirkaisi, niin innoissaan hän oli.

Jos mun poikaystävällä olisi oma varsa

Hei! Niin kuule Inari. Tohon on talliin tullu sellanen söpö poika. Ootko nähnyt? Inari? Sellanen ku Tiitus? Nii arvaa mitä! Tää Tiitus oli tallilla varta vasten mua etsimässä, et se sais musta seuraa, kun se oli menos kattoon sen varsaa. No on varmasti ihastunu muhun!! Mut hei ei se mitää, kun mä sanoin tietenkin silleen hillitysti, että voin kai mä nyt hetkeks — mitä? No eikä ollut. Mitä se nyt olis Helloa etsinyt? No en kimittänyt. Mua etsi. Muapa. Mua. Etsi etsi.

Sitten me katottiin sitä varsaa. No olen olen! Tietenkin olen katsellut, ja joka päivä, monta kertaa, mutta varmaan mä nyt sen sille Tiitukselle sanoin! Sanoin että söpö — mitä — kenen kanssa sä oot juorunnu? Kenen? No ei kukaan muu kyllä sano musta tolleen paitsi Hello. Oliko Hello? Inari! Ei kai ollu Eetu? No ihan sama — en kiljunu. No mut sit se tuli siihen silitettäväksi. No varsa!! Tai no. Ei kyllä olis haitannu jos se Tiituskin olis tullu. Näkisit sen käsivarret. Vitsi miten sen nenäki on suor — hei kenen poikia se muuten on? Tiitus. Toi, öö, Hellevaara. No eikä ole liian vanha!

No ihan sama, lopeta jo! Me siis rapsuteltiin sitä varsaa, tai siis oikeastaan mä rapsuttelin, kun oli kuitenkin ihan lupa. Vitsit olisi kivaa, jos mun poikaystävällä olisi oma varsa. Sitten melkein mullakin olis… Ja vielä puoliverinen… Mutta sitten se jossain vaiheessa laukkasi pikku jalat vipattaen, silleen innokkaasti, no kyllä sä nyt tiedät miten varsat lopuksi lähtee kun ne kyllästyy. Mut se Tiitus näytti tosi surkeelta. Älä keskeytä — no en kysynyt! No ihan sama — kysyin kysyn. Ihan kuule nätisti kysyin. Et onko huolia. No sen se Hello kyllä keksi. Tasan mitään keikistellyt. Ihan kysyin. Osaaottavasti.

Oli oli! Oli huolia. Kun oma varsa ei kuulemma anna kiinni ja muutenkin vaan piruilee. Voi vitsit miten kävi sääliksi. Ei niin söpöt pojat saa olla surullisia. Niiden pitää vaan herätä onnellisina aamulla ja juoda aamukastetta kukkien lehdiltä. No joo joo — mä sanoin sille että ehkä vois vähä hankkia jotain yhteisiä kokemuksia sen varsan kanssa niin helpottais. Niinku silitellä sitä asioikseen, tai harjata sen vaikkei tarvis, ja sit pikkuhiljaa leikkiä sen kaa. No ei varmaan muuten olekaan: harva ihminen nyt oikeestaan on ollu varsojen kaa. Mut yritin sitä siinä lohduttaa. Ai silitin vai? No ei siinä nyt kyllä ole mitää pahaa. Saa silittää käsivarresta. Enpä ole tyrkky kun ite oot jäykkis.

No sä et olekaan nähnyt sitä! Olisko vähä hyvä nimi toi Eira Hellevaara? Vitsit niitä sen selkälihak — älä keskeytä aina! No en kyllä tuu, en ainakaa kävellen. Sano iskälle et tulee hakemaan! Enkä kävele. En. Hei sano et tulee hakemaan, ja kysy keitä ne Hellevaarat on! Sanot. No älä sit sano, osaan mä itsekin soittaa sille! Ääliö!

Vierailu Hopiavuoressa
Olin saapunut huvinvuoksi vierailemaan lähellä olevaan talliin, nimeltä Hopiavuori. Kiva nimi. Astun talliin ja katselen kiinnostuneena ympärilleni. Olin ollut tekemisissä hevosten kanssa noin viisi vuotta, mutta omaa tai edes hoitohevosta ei löytynyt. Luen hevosten nimiä karsinan ovista ja kurkkaan minkälainen asukki sieltä löytyy. Puoliverisiä ja muita söpöjä otuksia. Olen juuri astumassa ulos tallipihalle kun olen törmätä johonkin tyttöön.
”Hui anteeksi!” pahoittelen ja katson tyttöä tarkemmin. Tuo näyttäö aika kauniilta vaaleine hiuksineen. Tyttö taas tarkastelee minus hymyillen hämmentyneenä. Minulla on tumma iho ja siihen sointuva tumma tukka.
”Olen Herman” esittäydyn tuntemattomalle tytölle.
”Eira moi” tyttö sanoo hymyillen silmät sädehtien.
”Olen vain täällä katsomassa vähän paikkoja” kerron Eiraksi esittäytyneelle tytölle. Tuo nyökkää.
”Minkäs ikäinen neitokainen on?” kysyn ja nään kuin toinen punastuu hieman.
”16-vuotias”
”Itse olen 17” sanahdan ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Heti ensimmäisenä mieleenpainuivat tytön iloinen olemus ja kirkkaats silmät.
”Noh, mä taidan nyt lähteä, varmasti tulen käymään uudestaankin” virnistän ja vinkkaan silmää leikkisästi. Huikkaan iloisesti heipat ja hymyhuulilla lähden mopolleni.

Viime vierailusta jolloin kävin Hopiavuoressa, olin halunnut käydä siellä uudestaan. Hevosten ja siistien tilojen.. ja näin meidän kesken myös Eiran. Eira on kaunein tyttö jonka olen koskaan nähnyt. Tuon iloinen, sosiaalinen ja mukava olemus, tuon kauniit tuikkuvat silmät….kaikki. Tyttö ei ole hävinnyt mielestäni pois. Mutta enhän minä raukka voinut tietää onko tytöllä poikaystävää. Olisihan se hyvä tietää että oliko, eihän sitä muuten kannattaisi yrittää. Joten päätin taas kerran lähteä vierailulle Hopiavuoreen.

Lukitsen moponi tallinpihaan ja nostan kypärän päästäni. Ojennan tummat hiukseni yhdellä käden liikkeellä. Jätän kypärän pyörän päälle ja lähden kävelemään rennoin askelin tallia kohti. Tallissa minua kohti kävelee kikkarahiuksinen mies, jonka vierellä kävelee, tai pikemminkin kyljessä kiinni, kävelee nainen. Tervehdin kaksikkoa kohteliaalla nyökkäyksellä. Kaksikko näyttää uteliaalta, koska he eivät olekaan varmaan nähneet minua aiemmin. Jos ovat niin varmaan kadulla kävelemässä tai kaupassa. Mutta talli on aivan eri asia.

Kävelen käytävän päähän ja pysähdyn katsomaan ympärilleni. Olen jo luovuttamaisillani kun huomaan käytävän toisessa päässä sen minkä halusikin. Eiran. Heilautan kättäni rennosti, mutta oikeasti puren huultani. Lähden kävelemään tytön luo. Tuo näyttää ensin kummastuneelta, mutta kun tajuaa kuka olen hänen kasvoilleen leviää söpö hymy.
"Herman, muistat varmaan" esittäydyn neitokaiselle.
"Hei" tyttö vastaa ja vilkaisee ympärilleen.
"Etsitkö jotain?" toinen kysyy pienesti hymyillen ja vääntelee käsiään.
"En oikeastaan, katsomassa taas vain" sanahdan. Oikeastihan tuo on vale, mutta enhän minä sitä tunnusta. Oikeasti olin etsimässä häntä itseään.

"Totaah, toivottavasti nähdään taas pian" Eira sanoo ja hymyilee herttaisesti ennenkuin pujahtas ohitseni niin että tuon käsi hipaisee hellästi kättäni.
"Hei hei" sanon etääntyvälle selälle. Tavoite toteutunut, tyttö nähty. Tietty nyt jäi selvittämättä onko hänellä sitä poikaystävää vai ei, helvetti.

Koulussa oli venähtänyt. Mikä siinä oikein oli, että aikuiset ihmiset eivät saaneet yhtä ryhmätyötä tehtyä ilman nahinaa ja väittelyä? Seurasin sivusta, kun loput ryhmästäni kiistelivät kuka tekee mitäkin. Mä olin tarjoutunut jo ottamaan kaksi osa-aluetta kontolleni, jotta työnjako saataisiin valmiiksi ja pääsisin lähtemään Hopiavuoreen. Anni kuitenkin väitti oman alueensa olevan liian laaja suhteessa muiden tehtäviin ja aina niin rauhallinen Larikin alkoi jo kyllästyä Annin dramatiikkaan. Sitruunaperhonen leijaili kirjaston avonaisen ikkunan edessä ja tuijotin sen räpistelyä ajatuksiini uppoutuneena.

“Matilda?” Larin ääni tunkeutui haavemaailmaani. Loput ryhmästä tuijottivat minua kysyvästi ja huomasin kaikkien pakanneen tavaransa. Ilmeisesti sopu oli syntynyt ja tapaaminen oli päättynyt.
“Noniin, mennään sit näillä”, mumisin tietämättä, oliko minulta kysytty mielipidettä vai miksi kaikki tuijottivat minua odottavasti. Vastaukseni kelpasi ja porukka hajaantui kukin omaan suuntaansa. Mä heitin repun selkääni ja lähdin ulos pyörätelineille. Lari seurasi mun perässä.

“Onks sulla tänään jotain suunnitelmia?” Lari kysäisi ohimennen, kun avasimme pyöriämme lukoista. Vilkaisin pitkänhuiskeaan vaaleaan mieheen nopeasti. Mitä se nyt tollasta kysyi. Tai ehkä se halusi olla vain kohtelias ja yritti jotain small talkia. Me ei varsinaisesti hengailtu koulussakaan keskenämme, mitä nyt välillä eksyttiin samaan porukkaan syömään tai tekemään ryhmätöitä yhdessä. Oltiin me joskus ajauduttu samoihin illanistujaisiinkin.
“Joo, mä lähden tästä suoraan tallille”, vastasin ja hymyilin kohteliaasti Larille.
“Okei, eiku illalla olis tossa kentällä yliopiston pesispelit, Lari viittoi takana olevalle hiekkakentälle.
“Ai joo”, vastasin. “Mulla menee kyllä varmaan koko ilta tallilla. Sori.”
Lari näytti jotenkin pettyneeltä vastaukseeni, mutta kokosi nopeasti itsensä huikaten, että joku toinen kerta sitten. Mä heilautin kättäni Larille ja polkaisin pyörän liikkeelle. Päivä oli lämmin ja lempeä kevättuuli heilutti hiuksiani polkiessani kotia kohden. Kohta olisin jo matkalla Hopiavuoreen ja Kertun muutto sinne olisi taas askeleen lähempänä.

—–

Kuusi minuuttia yli viisi kurvasin kullanvärisellä Volgswagen Passatillani Hopiavuoren pihaan. Olimme sopineet tapaavamme viiden maissa Eetun kanssa. Mulle oli tullut taas kiire, koska olin ajanut yhdestä tienhaarasta ohi enkä huomannut asiaa kuin vasta viisi kilometriä myöhemmin. Inhosin myöhästymistä, mutta silti olin juuri se tyyppi, joka tulee aina täpärästi paikalle muiden jo odotellessa. Inhosin myös surkeaa suuntavaistoani, joka tuotti aina ongelmia.

Sammutin auton ja laskin aurinkolasit kojelaudalle. Tallipiha näytti autiolta. Kentälläkään ei ollut ketään ratsastamassa. Tallin ovi oli kylläkin auki, mutta sisällä tallissa ei näkynyt liikettä. Nousin autosta ja näytin varmaan eksyneeltä lampaalta keskellä vierasta pihaa. Uudet paikat ahdistivat minua, kun en tiennyt minne pitäisi mennä tai miten päin olla, joten seisoin vain hermostuneena autoni vieressä ja potkin kengänkärjelläni kiviä.

Tuvan ovi kävi ja hauskannäköinen pisamaposkinen mies käveli rennoin askelin luokseni.

“Onhan komia ilima”, pisamaposki totesi. “Soot varmaan Matilda?”
“Joo. Matilda Autere”, vastasin ja puristin vaaleahiuksisen miehen kättä.
“Hopiavuoren Eetu, terve. No mihnäs se Kerttu on?”
“Öh.. No tuota…” aloitin, kunnes tajusin, että vitsiähän Eetu koittaa heittää. Eilen puhelimen päässä Eetu ei ollut tajunnut minun vitsiäni ja nyt minä tuijotin hoomoilasena leveää eteläpohjanmaan murretta vääntävää miestä.
“Ei se ihan mahtunut takapenkille”, pelastin tilanteen ja hymyilin arasti Eetulle.
“Molin kyllä siinä uskoos että son piäni. No jos mentääs kattomahan vähä tallia ja sitte juoraan tuvassa hyvät kaffet”, Eetu päätti ja minä kipitin kiltisti miehen perässä tallin viileyteen.

Hopiavuoren talli oli kodikas. Kerttu saisi päätykarsinan eikä sen toisella puolella seinänaapurina ollut vielä ketään. Vastapäätä sillä oli Mörri-poni, jota se saisi tuijotella yön pimeinä tunteina. Tarhakavereikseen Kerttu saisi tallin toisen suomenhevosen Typyn ja sen pilkullisen Instagramista bongaamani tupsujalkaisen Flidan.

Kenttä oli hyvässä kunnossa ja se oli pääosin jo sula, vaikka kevät olikin tullut kunnolla vasta pääsiäisen tienoilla näille leveyspiireille.
”Paikoon on parempata ja paikoon pahempata”, Eetu totesi, sillä kentän varjoisalla puolella oli vielä lätäköitä ja kuraa.
”Tuolla pääsöö jo menemähän”, pisamaposki osoitti kentän aurinkoista päätyä, jossa hiekka näytti päällepäin jo ihan kuivalta.

Tarhat olivat siistejä ja tilavia eikä aitoja ollut kukaan vielä ehtinyt järsiä. Ja voi pojat, miten hieno maneesi olikaan! Kyllä tuntuisi mahtavalta syksyn räntäsateilla lähteä maneesin kuivalle hiekalle treenaamaan. Kyllä täällä oli puitteet kohdillaan ja viihtyisimme aivan varmasti Kertun kanssa. Tai Kerttu nyt viihtyi siellä missä oli ruokaa ja kavereita. Mä olin vähän laatutietoisempi.

Tilojen esittelyn jälkeen Eetu johdatti mut kotitalolleen. Seurasin Eetun vanavedessä kuin varjo.

“Jilla on teheny ohukaasia. Nii juoksää kaffetta?”, Eetu kysyi, kun kävimme sisään tupaan, jossa leijaili herkullinen lettujen tuoksu.
“Joo. Tai siis yleensä mä juon teetä, mutta kyllä kahvikin maistuu”, vastasin kohteliaasti.
“Oli täälä jossaakin vissiin Liptoniaki. Oleksää Jilla nähäny?” Eetu marssi keittiön kaapille, kaivoi hetken kaapin perukoita ja löysi sitten sieltä etsimänsä. Eetu napsautti vedenkeittimen päälle ja haki tiskikaapista puhtaan mukin, jossa luki jokin tekohauska huumoriteksti.
“Mä oon siis Jilla. Asun täällä Eetun kämppiksenä”, lieden äärellä hääräilevä kiharatukka kääntyi muhun päin. “Kädet on kyllä niin taikinassa, ettei ehkä kannata kätellä”, Jilla hymähti.
“Matilda”, vastasin ja istahdin ujona tuvan pöydän ääreen. Hypistelin hermostuneena vuoroin mukin korvaa ja vuoroin ponnarilta karannutta hiussuortuvaa. Eetu löysi jostain vuokrasopimuksen kopiot ja ryhtyi käymään niitä kanssani läpi. Vuokrasopimus sopi Eetun puolesta alkavaksi vaikka heti, mutta minun täytyi vielä varmistella isältä, koska hän ehtisi muuttamaan Kertun Hopiavuoreen. Paljoa tavaroita ei Tapion pihatolla onneksi ollut, joten riitti, että vain lastasi Kertun kyytiin ja huristelisi Otsonmäelle. Toivottavasti muutto saataisiin tehtyä viimeistään viikonloppuna.

“Sieltä taitaa kohta tulla nälkäinen maastoporukka lettukesteille”, Jilla vilkaisi kelloa. Pihalta kuului jo iloisia ääniä ja hevosten liikehdintää. “Kyllä tästä lettupinosta Matilda sullekin liikenee, jos vaan maistuu.”

Vappu töissä
Aina se vappu meni näin. Oikeastaan melkein jokaikinen juhlapäivä. Muistelin, että pari vuotta takaperin olin maannut metsässä valtion vihreissä viikon verran harjoituksessa. No hei nyt ei tarvinnut haista viikkoa hieltä, vaan pääsi suihkuun ja omaan sänkyyn nukkumaan. Vielä unirytmi oli yhtä aikainen, niin kuin se on jo pari vuotta ollutkin.

Saavuin tallille aamulla aikaisin jo ennen Eetua ja aloitin jo hevosten ruokinnan. Homma sujui jo tuttuun tapaan. Kuukausi. Melkein jo kuukauden olin näissä maisemissa pyörinyt. Eetu oli löytänyt illoille ja viikonlopuillekin kolmannen työntekijän, Tiituksen. Se helpotti meidän hommia, varsinkin Eetun. Eiralta oli varsinkin kuullut Tiituksesta. Tiesin jopa Tiituksen lempivärini, vaikka en ollut nähnyt miehen kuin vilaukselta. Eetunkin kanssa olin oppinut, että hän oli oikein pohojanmaalaanen mies, joka ei apua pyytänyt, vaikka sitä tarvitsi, ja joskus tuntui jopa hieman väärältä, että passitin esimiestäni.

Kuulin askeleita ja hieman säikähtäneenä hyppäsin ympäri. Edessäni haukotteli pörrötukkainen Eetu, jolla oli vielä tyynyn kuva poskessa. Oliko hän unohtanut juoda aamukahvinsa?
”Mee juomaa vaa aamukahvis, niin oot toimintakykysempi. Mää saan kyllä ruokinnan hoidettua yksinkin”, naurahdin miehelle, joka kiittäen kääntyi takaisin kotiluolaansa.
Hopiavuori alkoi pikkuhiljaa tuntua minullekin kotiluolalta. Siellä ei voinut olla viihtymättä. Oli ärsyttävämmän uteliaita ihmisiä ja turhan vaiteliaita, mutta kaikki olivat tervetulleita kahville milloin tahansa. Hymähdin itsekseni ja vilkaisin salaista suosikkiani, Pasia:
”Tänään pääset sääkin vauhtipappa liikkumaan.”

Puhelinnumero?
Makaan sohvalla mahalteen ja selailen kaiken maailman somet läpi. Yritän etsiä jonkinsortin tietoa siitä onko Eiralla poikaystävää. Pakko myöntää että odotukset tiedon löytämiseen ei ollut kovin korkealla ja oikeassa olin. En löytänyt tietoa. Ehkäpä se tarkoittaa sitä että Eiralle ei ole poikaystävää? Jos näin on niin sehän on loistava juttu. Paitsi tietääkö Eira ite että minä olen sinkku? Voi ei. Pitäisikö minun taas mennä käymään Hopiavuoressa ja juttelemaan Eiran kanssa. Okei, pakko mennä. Nousen ylös sohvalta ja peilin edessä suoristan sotkuiset hiukseni. Nappaan mopon avaimet korista ja kypärän päähän. Vielä takki päälle ja menoks.

Mopo pärähtää käyntiin kun työnnän avaimen virtalukkoon ja väännän sitä. Ajan varovaisesti Hopiavuoreen, koska takatalvi oli yllättänyt ja tuonut kivat loskat teille enkä halunnut ajautua kuitenkaan ojaan. Pysäytän mopon tallinpihaan. Nostan kypärän päästäni ja jätän sen lepäämään satulan päälle. Pihalla on pari autoa ja asuntoauto, joka ei ollut liikkunut viime kerrasta. Asuuko tuossa joku? Kuka asuu asuntoautossa? Kaipa sekin on nykypäivänä normaalia, niinkuin sekin että ihastuu päätäpahkaa tyttöön heti ensimmäisellä tapaamiskerralla niin pahasti ettei pysty lopettamaan haaveilua.

Kävelen talliin päätyovista. Vastaan tulee sama kikkarahiuksinen mies jonka näin edelliselläkin kerralla.
"Heippa!" tervehdin varmaan yli kaksikymppistä miestä.
"Hello moi" Helloksi esittäytynyt mies tervehtii.
"Herman" nyökkään kohteliaasti. Mies tarkastelee minua hetken. Pian naisen vierelle pöllähtää jostain punahiuksinen nainen.
"Tässä on Jilla" Hello esittelee naisen ja Jilla vilkaisee miestä katseella ’osaan esittäytyä itsekin’, mutta tuon silmät tuikkivat huumorintajuisesti. Nyökkään naiselle tervehdykseksi ja kävelen noiden ohi syvemmälle talliin etsien Eiraa katseellani.

Saatan tuntea Hellon ja Jillan uteliaat katseet selässäni. Minulla ei ollut hevosta Hopiavuoressa, ei hoitohevosta täällä enkä ollut myöskään työntekijä, mutta silti he näkivät minut tallissa jo toista kertaa ilman mitään sen kummempaa syytä. Tai oli minulla syy. Hyvä syy, Eira. Hetken etsinnän jälkeen etsimäni löytyy.
"Moi taas" tervehdin hyväntuulisesti.
"Ai moi" Eira vastaa ja tuon kasvoille leviää ihana lämmin hymy.
"Tarviitko sä apua? Ihan näin ohi kulkumatkalla kysyn, eipä oo parempaakaan tekemistä" ehdotan huolettomasti muka vain ohimennen.
"Öööh, yks karsina ois siivottavana" tyttö sanahtaa.
"Mä hoidan" nyökkään. Tyttö näyttää kiitolliselta ja katsoo pitkään perääni kun lähden hakemaan kottikärryjä.

Siivoan jotain karsinaa hiljaa mietiskellen. Ehkä teen Eiraan vaikutuksen avun tarjoamisella. Siivottuani karsinan huolella haen tilalle vähän uutta kuiviketta. Eira norkoilee tallin käytävällä odottamassa.
"Valmista tuli" ilmoitan hymyillen.
"Kiitos paljon" Eira sanoo reippaasti hymyillen.
"Tota saisinko mä sun puhelinnumeron?" Eira näyttää miettivältä, mutta hymyilee. "Jos vaikka satut tarviamaan apua taas karsinoissa ja näin" jatkan hymyillen.
"Tottakai!" tyttö vastaa silmät sädehtien. Huokaisen helpottuneena hymyillen ja otam tytön puhelinnumeron vastaan kännykkääni.
"Soita jos tarviit apua.. ja saahan sitä muutenkin soittaa. Heippa!" huikkaan ja annan Eiralle pikaisen halin..

Kultaa etsimässä

En ollut edes tosissani, kun heitin pojille aiemmin, että tulisivat käymään tallilla kanssani. Sen oli vain tarkoitus saada heidän ajatukset pois minusta, mutta hehän otti sen ihan tosissaan. Joten tultiin nyt sit poikien kanssa tallille ja tietenkin silloin oli lähes kaikki naisetkin paikalla. Ja hehän halusivat tosissaan tietää, kenestä haaveilin. Jokaisen tytön kohdalla he kysyivät: ”Oliks se toi, entä toi?”
”Hei vau, sen on oltava toi!” Rampe heitti nähdessään taas jonkun. ”Eihän se oo toi, eihän?”
”Kuinka niin, eikös sulla ollut juttua sen Linnean kanssa?” Kysyin kääntyessäni katsomaan kenestä Rampe puhui ja huomasin, että hän jäi lähes kirjaimellisesti kuolaamaan vanhemman Helmipuron perään. ”Annas nyt olla, toi on ihan liian fiksu sulle.”
”No eikä ole!” Rampe oli jo lähdössä Inarin luokse, mutta totesikin hölmistyneenä: ”Ai miten nii liian fiksu?”

Menimme ensimmäisenä katsomaan Beetä, joka oli tarhassa, ihan niin kuin aina ennenkin. ”Beeee, tuus kattoo, sulle tuli vieraita!” Huutelin toivoen, että se edes tämän kerran tulisi heti. Ja niin se tulikin, koska se oli yksin tarhassaan ja sillä taisi olla tylsää. Katya olikin taluttanut Heraa juuri maastoa kohti ja hänkin sai kommentteja pikkukakaroilta, jotka olin tuonut katselemaan hevosia.
”Eiks hevoset maksa tosi paljon ja nehän syöki ku.. No, hevoset.”
”Ja sä vielä kysyit, että miten niin liian fiksu”, Saku nauroi kaverinsa kommentille.
”Joo, en tiedä enkä kyllä halua tietääkään paljon tää maksoi”, totesin ääneen. Mielessäni muistelin kirjeestä myös sen, että täti maksaa varsan kolme ekaa vuotta. Sillä oletuksella, että hoidan koulun kunnialla loppuun ja hankin töitä valmistuttuani.

”Kato Saku, tuol on lehmäki!” Rampe huusi innoissaan, kun tulimme viimeiselle tarhalle. Saatettiin Sakun kanssa vain pudistella päätään, koska hän todellakin luuli Pasia sarvettomaksi lehmäksi.
”Kyllä se ihan hevonen on”, kerroin, kun laikukas poni tuli tarhan portille. ”Mitäs vauhtipappa, mites siekin oot ihan yksin tarhassas?” Niin tietty, Inari varmaan oli menossa Uunon kanssa jonnekin ja Hello.. Nii, Skotilla varmaan taas ajelulla Jillan kanssa. En antanut sille tutulle tunteelle enempää tilaa, vaan tokaisin pojille: ”Siinä oli heppakierros, vähän lyhyt se nyt oli, kun monet oli liikuteltavana jossain. Joko me sit lähettäis kotii?”
”Ai mitä, etkös sää pistäkkää meit töihi, keräämää paskaa ja mitä kaikkee tallil tehäänkää”, Saku kysyi mukamas harmissaan, kun ei pääseekään tekemään näitä.
”Joo siis ilman muuta, Eetu ja Camilla varmasti arvostais, jos käytäis vaikka viemässä lannat pois!”

”Eihän me nyt vielä voida minnekään lähteä, ku ei sitä sun kultaakaa oo löytyny!” Rampe tokaisi aivan liian kuuluvalla äänellä.
”Mitä mitä, onks Tidellä joku kulta?” Tunnistaisin tuon huolettoman äänen, vaikka se olisi vain kuiskaus vieressä.
”Joo ei, kuha pelleilevät. Täs on Saku ja Rasmus, mun koulu- ja pelikavereit. Ja tää on Hello.” Miehet tervehtivät ja juttelivat jostain. Ihan kaikkea en rekisteröinyt, mutta oman nimen tunnistin. ”No nii, että kotiin siis?”
”Mitä sä höpötät, Hello just kutsu meidät kahville, ni eihä me nyt siitä kieltäydytä”, Saku sanoi katsoen minua hieman merkitsevästi.
”Joo ei tietenkää”, tokaisin ja lähdin heidän perässä tupaa kohti. Kuulin kuinka Saku ja Hello keskusteli jostain musiikkijutuista, enpä arvannutkaan, että olisivat tuttuja sen saralta.

Jatkoa Tiituksen päiväkirjassa

Heeeei! Missä meet?

Niin mä aina 😀

Laitoin kännykän takaisin taskuun. Pohjanmaalla tuntui tuulevan aina kylmästi. Ensin aurinko lämmitti mustan takkini selkämyksen ihanan lämpöiseksi, ja sitten tuuli puhalsi siitä armotta läpi juuri kun ehti parahiksi rentoutumaan. Silitin punertavan hevosen poskea, vaikka hevosen silittämisestä käteen tulee aina jokin inhottavan harmahtava nihkeän tuntuinen pinta. Inarin mieliksi minä kuitenkin silitin taas kerran hevosta. Se oli sidottu tallin päätyyn lipan alle. Hymyilin Inarille, joka harjasi hevosta.
”Kelle sä tekstasit?” hän kysyi sillä tavalla huolettomasti kuin kahvitellessa kysytään, että otatko maitoa tai sokeria.
”Teatterin ryhmäkeskusteluun vaan”, vastasin hymyillen ja kurotuin pyyhkäisemään muutaman poninhännältä irronneen hiussuortuvan Inarin korvan taakse. Hän katsahti nopeasti kenkiään ja loi niille sellaisen mikrohymyn, niin kuin hänen tapanaan oli.
”Okei. Voisiksä antaa noi silat?”
”Mitkä?”
”Noi — ton kasan tosta, kato.”

Hevosen valjastaminen oli monimutkaista. Ensin sen ympärille laitettiin jokin vyö, josta roikkui remmejä ja solkia, ja jonka yläreunassa oli metalliset renkaat. Sitten sen kaulaan laitettiin roikkumaan toinen remmi, ja Inari sanoi jotain, että jos mentäisiin isommalla kärryllä, laitettaisiin kyllä länget eikä tätä, ja minä olin olevinani kiinnostunut. Viimeisenä Inari nosti oikeasti hevosen häntää ja kiinnitti siihenkin jonkin remmin. Johon koski paljain käsin. Sellaiseen remmiin. Jota pidetään hevosen hännän alla. Arvatkaa, mitä muuta on hevosen hännän alla. No hevosenpaskaa.

Seinällä olevassa koukussa roikkuivat hevosen suitset. Niissä oli kiinni se rautaosa, joka menee suuhun, ja siihen oli sidottu kankaanpala. Sen kankaanpalan Inari irrotti, ja — herranjumala, en ole koskaan nähnyt mitään niin kuvottavaa — kaivoi etusormellaan ja keskisormellaan hevosensa suupielestä jonkun limaisen, löllyvän löntin, jota puristi nyrkissään. Minulla meni hetken tajuta, että se oli sen pedon kieli, ja vielä kauemmin kului ennen kuin sain peiteltyä inhon ilmeen kasvoiltani. Onneksi Inari sitoi juuri silloin sitä kankaanpalaa sen löllykän ympärille, ja kun peto imaisi jättikielensä takaisin kitusiinsa, Inari sitoi uuden solmun hevosen leuan alle niin että kieli oli sidottu sen alaleukaan. Hyi, oikeasti! Olen joskus aikaisemminkin ollut yhden heppatytön kanssa, mutta en ole koskaan tajunnut, mitä kaikkea kuvottavaa hevosen kanssa tehdään. En kysynyt Inarilta, minkä takia hevosten kielet sidottiin. Sen kun hymyilin ja ojensin hänelle suitset. Iso hevonen avasi kiltisti suunsa ja sulki sitten silmänsä etteivät remmit osuisi niihin, kun sen emäntä veti jättisuitset sen korvien ylitse. Suitset kiinnitettiin leuan alta, ja sitten hevonen haukotteli mahtavasti. Niitä naruja, joilla ohjattiin, ei ollut ollenkaan.

Jos kuvittelin valjastamisen olleen monimutkaista, niin kärryjen kiinnittäminen sitä vasta olikin. Inari näytti, mihin lenkkiin minun piti aisa ohjata toiselta puolelta, kun hän veti kevyennäköisen kärryn hevosensa taakse aisat pystyssä sojottaen ja laski sitten aisat alas kahtapuolin hevosta. Sitten kiersin Inarin puolelle katselemaan, miten hän pyöritti yhtä nahkaremmiä aisan ympärille muutaman kerran lenkin edestä, sitten takaa, sitten vielä edestä, sitten solmulle ja sitten vielä kiinni lukkoon. Ja otti sitten hevosen kaulalla roikkuvan pitkän remmin ja pyöritti sen aisan ympärille ihan kärryihin asti. Ja teki saman toisella puolella. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, pysyisivätkö kärryt kiinni tuolla kaikella järjestelmällisellä kieputuksella ja remmimäärällä. Lisäksi olin todennut hevoset jo kilteiksi otuksiksi. Suoraan sanoen ei pelottanut yhtään lähteä ajeleman, vaikka kärry oli pieni ja hevonen iso.

Katselin, miten Inari kävi siitä huolimatta katseellaan vielä jokaisen remmin läpi. Aivan viimeisenä hän nosti vielä ison remmiröykkiön kärryyn ja etsi sen päät. Niissäkin oli soljet, niin kuin kaikissa maailman käsittämättömissä hevoskamoissa.
”Kato Markus”, hän sanoi minulle ja ojensi remmin toista päätä minulle. ”Laita tälleen tästä renkaasta se”, hän ohjeisti sen ihme vyön kohdalla, jota hevonen käytti, ”ja sit tän rintaremmin alta täältä. Sit kiinnitä tähän kuolainrenkaaseen. Sinne alapuollelle.”

Vaikka se mahdottoman monimutkaiselta ehkä kuulostaakin, lopulta hevonen oli kuin olikin valjastettu. Minusta on vieläkin huvittava ajatus, että Inari osaa sen tehdä. Olisihan nyt isäntä tai joku voinut hevosen valjastaa. Satulan laittaminen ei vaikuta yhtä monimutkaiselta. Ties mitä kaikkea se Inari osaa… No. Sen kummemmin sitä spekuloimatta kiipesin kärryyn. Kyyhötin sen kapealla, selkänojattomalla penkillä hyvin jännittyneenä, kun Inari päästi hevosensa irti. Rentouduin vasta kun hän istui vieressäni ja piteli ohjia kädessään.
”Pidä tosta kii”, hän ohjeisti kärryyn sidottua hihnaa osoittaen, ja kiltisti tartuin siihen. Sitähän se Buathongkin oli muuten sanonut, että ihan kävelystä juoksuun siirtyminen tuntui ikävältä kärryssä, jos ei pitänyt mistään kiinni. Vasemman käteni kiersin kuitenkin saman tien Inarin ympärille, ja kun liikahdin lähemmäs, hänen katseensa kävi kärryn pohjassa.

Olin tietenkin mennyt ennenkin hevoskärryllä tytön kanssa ja tiesin odottaa, ettei se ole ollenkaan niin kurjaa kuin luulisi. Toki hevosen haju tunkeutuu nenään, mutta itse asiassa hevonen haisee vähemmän liikkeessä kuin paikallaan. Se johtuu kai ilmavirrasta. Yleensä tyttöjen hepat kuitenkin köpöttivät kiltisti eteenpäin, niin kuin tämäkin, ja ajaessaan tytöt pystyivät itse asiassa puhumaan jotenkin helpommin kuin mitään tekemättä vaikka sohvalla istuessaan. Kärryttelyssä oli hyvin aikaa hipaista muutamaan kertaan nenällään toisen poskea ja kertoa asioista, joista tytöt halusivat kuulla. Osasin sitä paitsi vuorosanani jo hyvin ulkoa. Tämän näytöksen jälkeen seuraisi vielä kaksi. Seuraavassa hevoselta otettaisiin valjaat pois, ja se pitäisi vain kärsiä. Sitä seuraavan miljöö olisi heppatytön koti, jossa ei tietenkään keskellä päivää olisi muita.

Tietyllä tavalla jatkoa ihmishirviölle mut ei kumminkaan

Matilda ja virallinen esittäytyminen

Laskin Cozminan satulan sen omalle paikalle ja käännyin varustehuoneen ovea kohti. Juuri kun olin tarttumaisillani oven kahvaan, se vedettiin auki nenäni edestä. Sydän hypähti kurkkuun ja nostin oikean käden suojaamaan rintakehääni.
”Anteeks!” tulija huudahti.
”Ei se… Taisiis, moi. Mä oon Nelly. Kiva nähdä.” hymy palasi heti kasvoilleni ja ojensin samaisen käden rintakehältäni kätellyyn. Tiitus kätteli, vaikkakin näytti hieman hämmentyneeltä.
”Ollaanha me nähty.. Taisiis, Matilda moi. Kyllähän me ollaan nähty” nainen sanoi silmät ammollaan.
”Joo, mut ei olla vielä keretty esittäytyy oikein virallisesti” sanoin ja vedin käteni takaisin. Heiluin kerran päkiäni varaan ja takaisin kantapäille. ”Mä oon se hullu joka asuu asuntoautossa. Ooks sä sen ihanan Kerttu-tamman omistaja?”
”Joo, oon. Se suomenpienhevonen” Matilda vastasi pieni hymy huulillaan.
”Hän on oikein hurrmaava! Voisin halia sen rikki!” naurahdin ja tein tilaa Matildalle, tämähän oli tulossa sisään. Nainen kääntyi touhuamaan omiaan ja minä livistin ovesta ulos. Heilutin vielä pikaiset terveiset, mutta en tiedä kuuliko Matilda niitä vai ei.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten  Nelly.

Mikä hätänä, Metsärinne?

”Mikä hätänä, Metsärinne?” utelin suulissa ja rapsutin Noan tupsujalkaponin leukaa sen isännän harjatessa sen kaulaa.
”Ei täs mikää”, Noa kiiruhti vastaamaan.
”Siis Flida Metsärinne”, olin korjaavinani, mutta ei Noa tarttunut niin huonoon heittoon muuten kuin väläyttämällä vinoa hymyä katse koko ajan Flidan kaulassa.

Liu’utin kättäni hevosen kaulaa pitkin ja nojauduin sitten sen kylkeen pää käsivarsieni varassa sen selän päällä. Se huiskaisi hännällään, mutta asettui sitten saman tien. Nypin sen harjanjuurta hajamielisesti. Sen selästä lähti ihan törkeästi karvaa ja kaikki tarttuivat minun mustaan huppariini. Eikä hevostaan harjaava isäntäkään mikään karvaton ollut. Minun kävi Noaa sääliksi, mutta ei karvojen takia.

”Oli kiva kun se Jespe kävi”, huomautin hänelle. Kyllä minä tiesin, että sen pojan nimi oli Jesse, vaikka olin vain ohimennen hänet havainnut.
”Niin Jesse?”
”Niin.”
Taas se puolen sekunnin mittainen vino hymy. En viitsinyt jatkaa aiheesta kutsumalla Jesseä Juhanksi ja Jantteriksi. Rapsuttelin Flidan kylkeä sen selän ylitse ja kaarsin puheeni toista kautta päästäkseni käsiksi siihen aiheeseen, jota yritin sorkkia.
”Mites Alma voi?”
”Äiti? Ihan okei. Soittelin sille eilen ainaki. Siellä se on. Asuu.”
”Meinaaksä mennä taas täs kevään mittaan sinne? Äitees luo?”
”Kyl mä täs kesemmällä ehkä. Katotaan.”
”Ja samalla tietty kavereiden luo..?”

Noa keskeytti Flidan harjauksen ja katsoi minua melko ilmeettömästi. Ei sillä tavalla kuin olisi ollut järkyttynyt tai vihainen: silmännurkissa ja suupielissä oli jäljellä sen verran hymyä, että katseeseen sattoi vastata. Väläytin nopeasti epätasaisia hampaitani hymyillessäni. Jos Noa ei olisi alannut puhua ensin, olisin alannut ihan sekunnin kuluttua höpötellä Typyn karvanlähdöstä, joka oli samansorttista kuin Flidankin. Ihan niin kuin en olisi mitään kavereista muka tosi hienovaraisesti koskaan udellutkaan.

”On mulla kavereita”, Noa sanoi ja näytti huvittuneelta.
”Nii mullaki, niin mullaki”, haukottelin ja huiskaisin kädelläni.
”Mitä sä nyt sit..?”
”No sulla noi kaverit vaan parveilee täällä sun luona kun sulla on niitä niin valtaisa määrä Otsonmäellä päin”, aloitin vakavasti, ”mut kun mä oon vasta muttanu tänne nyt keväällä –”
”–eks sä oo asunu ain tääl–”
”–ja asunu sitä ennen vaan tuolla Helsingissä niin–”
”–vai sillä lailla–”
”–lähtisiksä vaikka baariin mun kaa?”

Sain katsottua Noaa ihan vakavana hänen tupsujalkaponinsa selän ylitse, vaikka hän olikin huvittava näky katsoessaan minua kulmat kohollaan ja puristaessaan huuliaan yhteen tiukaksi viivaksi. Kyllä minä näin, että häntä olisi hymyilyttänyt, koska niin tarkkanäköinen on Hello Ilves! Siitä en sitten tiedä, oliko se aitoa huvittuneisuutta, vai pitikö hän minua vähän tyhmänä ja reppanana niin kuin moni piti.

”Mä en juo”, Noa sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Joo en mäkää”, väitin nopeasti, ”paitsi kaikkea alkoholia. Mut ei se mitään: voidaan mennä bingoon.”
”Bingoon!”
”Jurvassa on joka perjantai kuule iso bingo.”

Noa mittaili minua katseellaan. Hän näytti arvioivan, kävinkö oikeasti mahdollisesti Jurvassa bingossa, vai kuuluiko sille naurahtaa. Olin aivan valmiina esittämään suurieleisesti loukkaantunutta, jos hän naurahtaisi. En minä nyt tietenkään varsinaisesti bingossa käynyt. Pari kertaa oltiin ajeltu sinne poikien kanssa, kun ei muutakaan keksitty. Me olimme olleet lauma parikymppisiä ja nuorimpia siellä. Seuraavaksi nuorimmat taisivat olla yli kahdeksankymmenen. Ja kyllä siellä oli hauskaa ollut. Muuan mummo oli sukinut hiuksiani ja sanonut, että näytän aivan pikku Kalevilta. Enkä tiedä, kuka se Kalevi mahtoi olla. Sitten hän oli ostanut minulle mehua, vaikka olin koettanut kyllä sanoa, että olen iso poika, minulla on omaa rahaa, ja ostan itse kahvia. Sitten se mummo oli pelannut bingon ja minä olin saanut karkkia, koska sitä tavataan antaa aina bingon pelanneen kummallakin puolelle istuvalle.

Palasin nykyhetkeen, kun Noa päätti pudistaa päätään ja naurahtaa ihan vähän.
”No ei sit bingoa. Mutta Metsärinne: asia on niin, ettet sä joka ilta voi täällä istua yksin, tai siis jonku kuivan Eetun kaa. Seinäjoella on leffateatteri — eiku hei. Voits… Pystyk… Voi paska sori — siis osaaksä ajaa prätkällä tai mönkijällä? Jos toi teatteris istuminen ei oo sun juttus…”

Kahvilla osa 1/2
Vilkuilen vähän väliä puhelinta. Olin tullut kavereitteni kanssa ajelemaan mopoillammeä. Olin jäänyt itse parkkipaikalle yhden kaverini kanssa kun muut olivat lähteneet ajamaan.
"Mikä siellä puhelimessa nyt oikein on?" Eelis kysyy kärsimättömänä kun vilkuilen kokoajan puhelintani. En halua vastata oikeaa syytä, sitä että viestittelen Eiran kanssa tämän päivän tapaamisesta tallilla. En halua sanoa kavereilleni että olen ihastunut heppatyttöön. Kaverini eivät edes tiedä että harrastan ratsastusta. Muut harrastajat jääkiekkoa ja jalkapalloa sekä heillä on tyttöystävät jotka meikkaavat paljon ja jotka harrastavat cheeriä tai tanssia. Mutta sitten olen minä. Heppapoika joka on ihastunut heppatyttöön.
"Ei mikään" vastaan lopulta.
"No onhan kun noin kiihkeästi sitä vilkuilet" Eelis virnistää.
"Enhän" vastaan viattomana ja lähetän Eiralle että pitää mennä ja laitan puhelimen taskuun.

Kun kaverini vihdoin kyllästyvät ympäriinsä ajelemiseen, hyppään moponi selkään ja hurautan Hopiavuoreen. Heti pihalle päästyäni suljen mopon ja vilkaisen ympärilleni. Sisälle asuntoautoon kävelee joku nainen. Talliin menee rastapäinen mies. Onkohan tällä paljonkin porukkaa?
"Herman!" joku sanoo lähellä. Kännyn ympäri ja näen Eiran.
"Tuu tänne tupaan!" tyttö sanoo ja viittoo seuraamaan. Lähden tytönperään ihmeissäni. Mikäs paikka tämä oli? Saiko tänne näin vain tulla? Kuka täällä asui? Ulko-ovella otan kengät ja takin pois. Seuraan Eiraa keittiöön ja istuudun lähimmälle tuolille. Eira alkaa keittää kahvia.
"Juotko sä muuten ees kahvia?" Eira tajuaa kysyä vasta kun on jo laittanut kahvin tippumaan.
"Jos siihen saa paljon maitoa" virnistän ja vilkuilen kiinnostuneena ympärilleni. Samalla vain toivon ettei tänne tule kukaan muu. Vain minä ja Eira. Myöskin sen takia etten joudu kaikille selittelemään kuka olen.

Eira ojentaa minulle kahvikupin ja maitotölkin. Kaadan maitoa kuppiin niin paljon kuin on mahdollista ja sekoitan huolellisesti. Eira istuu toisella puolella pöytää ja houkuttelee jalkojaan kuin miettisi mitä sanoisi.

Tunnetko jo Auliksen? 18.5.

Yritin jutella Hellon kanssa vakavasti, ja se on helpommin sanottu kuin tehty. Hellolla on nimittäin taipumuksena antaa huomionsa harhailla välillä. Sanomani oli lyhkäisyydessään, että hänen pitäisi ehkä pyytää jotakuta oikeasti taitavaa auttamaan Typyn koulutuksessa, mutta hän ei ottanut ehdotustani ihan tosissaan. Yhtäkkiä, kesken perustelujeni, Hellon ilme kuitenkin vakavoitui ja hänen ryhtinsä muuttui ihan suoraksi ja jännittyneeksi. Katse kohdistui päätien suuntaan.

”Kuinka sä kehtaat näyttää naamas täällä?” Hello ärjäisi pihan poikki pyhää vihaa leimuten ja hampaat paljastettuina. Minunkin oli ihan käännyttävä katsomaan, kuka sai meidän Hellon noin pahasti tolaltaan.
Allu pysähtyi pihan toiselle laidalle kuin seinään. Hän järkyttyi suurieleisesti, painoi kämmenensä rintaansa vasten ja haukkoi henkeään. ”Mutta rakas, mä voin selittää!” Allu aneli ääni vapisten ja ihan täysin aitoja kyyneleitä silmissään, ja minä pyöräytin silmiäni. Ei taas. ”Se oli vaan sen yhden kerran, kuule, rakas, anna mun selittää! Eikä kerta vielä edes homoa tee!”
Hello marssi Allun luokse kädet nyrkissä, leuka kireänä ja aggressiivisen etukenoisessa ryhdissä. ”Mä oon saanu tarpeeksi sun selittelyistä! Älä näytä mulle naamaas enää ikinä!”
”Hello, Hello, anna mulle vielä yksi mahdollisuus! Mä en enää koskaan satuta sua sillä tavalla, mä lupaan!”
Nojauduin aitaan ja haukottelin, kun Hello tähtäsi Allun poskeen oikein ison ja mojovan korvapuustin. Oikeasti hän löi omaa kämmentään, mutta niin kovasti, että läpsähdys kaikui tallin ja maneesin seinistä. Allu horjahti dramaattisesti poskeaan pidellen ja romahti sitten polvilleen kivuliaannäköiseen kivikkoon. ”Mä hankin sulle lähestymiskiellon!” Allu karjui, ”saatanan mielipuoli! Miten sä voit lyödä naista!! Miten sä kehtaat!”
”Nii mitä varte sä tulit?” Hello kysyi sitten ihan normaalilla äänellä ja ojensi veljelleen kätensä. Allu tarttui siihen, nousi ja pyyhki rapaa polvistaan.
”Mä olin kato ihan tossa Virpin luona kylällä niin ajattelin poiketa”, Allu vastasi ystävällisesti. ”Meksä iskän luo tänään ja saanks mä tulla kyytillä? Hei — missä Eetu on?”

Minua Hellon ja Allun meno otti välillä ihan hirveästi hermoon. Hello oli aina vähän muissa maailmoissa, mutta ei koskaan, ikinä kenenkään kanssa niin railakkaissa tunnelmissa kuin Allun. Pikemminkin Hello taisi olla vähän varovainen vieraiden kanssa — mutta Allun kanssa asiat olivat ihan toisin. Ilveksen pojat eivät tarvinneet minkäänlaista yleisöä jatkuvalle improvisaatioteatterilleen. Se teki siitä entistäkin rasittavampaa. Sen vielä ymmärtäisinkin, jos he haluaisivat vaikka saada ihmiset reagoimaan jotenkin omituisilla tempauksillaan, mutta kun ei. Hello ja Allu saattoivat esiintyä ihan kahdestaankin: kummallinen näytös saattoi olla puolivälissä kun joku astui huoneeseen, jossa he olivat ihan kahden. Kesken kiihkeimmän taistelun, tai minkä tahansa muun teeskentelyn he alkoivat kuitenkin puhua ja käyttäytyä ihan yllättäen täysin normaalisti. Sitten jossain vaiheessa toinen heittäytyi taas rooliin, ja toinen seurasi mukana. Aluksi olin muutaman kerran mennyt lankaan ja luullut, että oikeasti oli nyrkkitappelu tulossa. Tai jokin kiihkeä rakastavaisten kohtaus. Helloa ja Allua ei tosiaankaan ulkonäön perusteella luulisi veljeksiksi. Eetu sanoo, että tuollaisia he olivat jo silloin pikkupoikina, kun hänen äitinsä tapasi ottaa heidät päivähoitoon vanhaan Hopiavuoreen.

Tasainen, normaali kuulumisten vaihto jatkui, ja Hello näytti kutsuvan Allun tupaan niin kuin omaan kotiinsa. Uusi näytelmä alkoi, kun Allu kompastui uudelleen polvilleen tupaa kohti kävellessään.
”Voi ihanaa! Tahdon, tahdon, tahdon!” Hello kimitti välittömästi paikallaan tasajalkaa hypähdellen ja ranteitaan heilutellen niin kuin piirroselokuvien tai The Sims 2 -pelin naiset kosittaessa. Huokaisin oikein isosti ja pitkään. Jumalan kiitos nuo eivät olleet noin mielipuolia muutoin kuin toistensa seurassa, ja onneksi Allua näkyi loppujen lopuksi aika harvoin.
”Helemias Ilves. Hyväksytkö tämän kiven merkkinä–”
”En. Etsi isompi kivi, moukka. Hei muute, me oltiin ajaas mönkijöillä ja iskä pakotti Noan ottaan–”

Sinne ne menivät, ja Hello oli ilmeisesti unohtanut minut täysin. Allu katseli Noan istuttamia kukkia ja hypisteli mietteliäänä nahkatakkinsa niittireunusta. Ajattelin, että mahtoi olla kuuma noissa tamineissa. Ja että miten ihminen voi jaksaa nousta kuistin portaat, jos hänen reitensä ovat suurin piirtein yhtä paksut kuin minun nilkkani. Päätin lähteä maastoon, vaikka sitten yksin. Olin varma, että oikiksen pääsykokeet olivat menneet erinomaisesti. Markus oli tulossa taas, ja elämä hymyili. Voisin ruveta etsimään asuntoa Helsingistä ja Rovaniemeltä varmuuden vuoksi…

Kahvilla osa 2/2
"Mitä sä harrastat?" Eira kysyy.
"Mopoilua ja ratsastusta" vastaan kohauttaen pienesti hartioitani. Odottikohan Eira että harrastan jalkapalloa tai muuta.
"Uuu ratsastusta. Onko sulla omaa hevosta? Hoitohevosta? Missä sä ratsastat?" tyttö pommittaa minua kysymyksillä.
"Ei mitään vakituista heppakaveria. Ratsastan vähän kaikilla talleilla" vastaan. Eipä täällä hirveästi talleja ollut.

Tuvan ovi käy. Sisään astelee vaaleahiuksinen nainen, joka näyttää hitusen Eiralta. Kun nainen näkee minut hän kurtistaa kulmiaan ja vilkaisee Eiraa.
"Eira! Kuka tämä poika on?" nainen kysyy. Hän on varmaan sukua jotenkin Eiralle.
"Älä nyt viiti Inari! Se on vaan Herman. Kaveri? Mikä ongelma siinä on?" Eira sanoo napakasti katsoo haastavasti Inaria. He ovat varmasti sisaruksia.
"Et voi tuoda tänne ihan ketä huvittaa ettäs tiedät. Mitäköhän isä tykkää tästä?" Inari jatkaa sepittämistä ja minun käy sääliksi Eiraa.

"Minun pitää varmaan ehkä nyt lähteä" sanon varovasti ja hörppään lopun kahvin.
"Älä vielä! Mennään muualle juttelemaan" Eira sanoo ja vilkaisee siskoonsa.
"Joo lähde vaan. Eira, sinä saat mennä nyt kertomaan isälle mitä tämä tarkoittaa!" Inari käskyttää.
"Hei sitten!" huikkaan vielä Eiralle ja kävelen pois tuvasta pihalle. Onko se nyt niin paha jos ystävät käy kylässä?

//kiitos muuten kaikista kommenteista näihin tarinoihin, arvostan!

Kaikki mitä havaitsin

Nelly shortseissaan asuntoautonsa ovella, ja se hymy.

Nelly shortseissaan kahvinkeittimellä, ja ne hiukset.

Nelly ravaamassa ohitseni, kun siivoan kenttää.

Nelly harjaamassa Miinaa ratsastuksen jälkeen, ja kypärän lyttyyn painamat hiukset. Ja ne shortsit.

Jätin kottikärryt tallipihalle ja kävelin hänen luokseen. Otin kiinni siitä kädestä, jossa ei ollut harjaa, ja painoin hänen hevosenpölyiseen kämmenselkäänsä pitkän suukon katsoen häntä samalla silmiin.
”Eetu sä oot raidallinen”, hän nauroi pyyhkäisten ohimoani.
”Voisikko sä tulla eres vähäksi aikaa mun kans niihin Inarin lakkiaasihin?”

Lähdin takaisin lantakuormani pariin silitettyäni peukalollani ensin hänen kulmakarvaansa ja sitten poskipäätään. Purin huultani, mutta sain irrotettua katseeni hänen huulistaan. Ei ollut ollenkaan sopivaa tallin isännältä suukotella julkisesti työpaikalla, jossa kulki asiakkaita.

”Voisikko sä tulla eres vähäksi aikaa mun kans niihi Inarin lakkiaasihin?”

Katsoin hetken Eetua ja minun oli oikeasti mietittävä. Minua ei huvittaisi yhtään nähdä vieraita ihmisiä, hymyillä nätisti ja leikkiä sosiaalista.

”Kai mä voin. Mut ei mul oo mitää lahjaa tai mekkoo” sanoin. Eetun takia minä sinne menisin. Ja Inarin tietysti, hänhän on ystäväni. Hän on osa perhettä. Mut en minä hänen oikeaa perhettään tunne.

”Enhä mä tunne ketää sieltä juhlista. Onks se ihan kamalaa? Mitä jos mä en viihdykkää siel? Ja mitä mä laitan päälle?”

maastakäsittelytapaus

Kiusallinen hetki suulissa

Vaikka olin jo harjannut Been aiemmin, päätin silti kiinnittää sen suuliin ja harjata lisää. Halusin jotain tekemistä ja olla miettimättä ajatuksiani Hellosta. Olinkohan liian kova? Ei hän tarkoittanut pahaa kentällä ja olisinhan minä voinut vitsailla hänelle takaisin. Tai jäädä hänen kanssa treenaamaan pujottelua. Tai.. Tai olisin saattanut joutua taas liian lähelle, olla liian iloinen hänen seurasta ja jäädä taas illalla yksin.

Se siitä ei-ajatella-Helloa -suunnitelmasta, koska hän tietenkin tuppautui meitä vastapäätä harjaamaan Typyä. Vilkaisin häntä pikaisesti, ihan nopeasti ilman, että hän huomasi ja tunsin kuinka sydämeni sykähti. Hitto! Pidin sittemmin katseeni visusti Beessä, kunnes epähuomiossa päädyin taas nostamaan pääni. Hello hymyili minulle ja yritin parhaani mukaan olla katsomatta suoraan häntä tai olisin ehkä sulanut siihen paikkaan.

Hetken harjailtuaan Typyä, Hello lähti taluttamaan sitä pois ja hymyili jotenkin niin kaihoisasti, ihan kuin anteeksi pyytäen. Katsoin pois, koska en kestänyt niitä koiranpennun silmiä. Mutta miksi hän oli niin surullisen näköinen? Oliko hän harmissaan mun käytöksestä? Ei kai, miks hän minun tekemistä välittäis? Voi perhana, pakko mun on mennä perään. Vastahan mä mietin, että haluaisin olla edes ystäviä. Olin jo viemässä Beetä tarhaansa, kun Inari tuli vastaan.
”En löydä Eetua, ni voitko sä tulla komentaa ton mustavalkoisen ruohonleikkurin pois koiratarhasta?”
”Olin kyl just..” aloitin, mutta tajusin, että ehkä parempi jutella Hellolle myöhemmin. ”Joo, voitko viedä Been tarhaan, ni mie hoidan Maken.”

Melko tyypillinen lauantaityöpäivä

Inarin lakkiaisten myötä sain hoitaa tänään tallin sekä tallin väen koirat Camillan kanssa. Olisin ehkä mieluummin jäänyt omaan sänkyyn mököttämään, mutta koska tiesin, että käytännössä kaikki muut olisivat poissa tallilta ja olinhan sopinut asiasta jo kaksi viikkoa sitten Eetun kanssa. Joten oli ihan vapauttavaa ajatella polkiessa, ettei törmäisi kehenkään. Paitsi tietysti Eetuun, joka kertoi saapuessani vielä viime hetken ohjeita.
”Hei Eetu, mä oon ollut täällä melkein kaksi kuukautta, kyllä mä osaan”, nauroin miehen hätäilylle. ”Joo joo, kyllä mä soitan sulle, jos tulee hätä, ala mennä nyt!” Hoputin miestä, koska sillä oli vieläkin tukka pystyssä ja ehkä jonkunlainen tyynyn kuva naamassa. ”Kyllä, mä osaan hoitaa myös koirat!” Huusin vielä miehen perään mennessä talliin, koska hän oli jo kääntynyt kertomaan kuinka Jerusalem saisi olla pihalla vaikka koko päivän, kunhan vettä riittää, mutta Mielikki viihtyy enemmän sisällä.

Päätäni pudistellen menin katsomaan, oliko hevoset jo syöneet. Sen verran olin antanut Eetulle periksi, että hän sai hoitaa aamuruokinnan. Aloin viemään hevosia sekalaisessa järjestyksessä pihalle: Ensin Make, joka norkoili karsinan ovella nälkäkuolemaa esittäen. ”Mä tiedän, että sä sait ruuan, ihan turha edes yrittää”, totesin kirjavalle ponille, joka riiputti päätään kieli suusta roikkuen. Jotta ruunan ei tarvitse olla pihalla yksin, vein seuraavaksi sen tarhakaverin Remuksen ja viimeisenä uusimman tulokkaan, Spotin. ”Jahas jahas, sut olisikin pitänyt vissiin viedä ensimmäisenä vai”, toppuuttelin pientä shetlanninponia, joka yritti rynniä karsinan ovesta ulos. ”Kyllä säkin pihalle pääset, ihan rauhassa nyt vaan.”

”No niin, neitokaiset, sitten olisi teidän vuoro”, juttelin puoliveritammoilla Inkalle ja Bellille. ”Kumpi lähtee ensin?” Inka näytti edelleen takapuoltaan, joten Bell lähtisi siis ensimmäisenä. Avasin sen karsinan oven, pujotin sille sen riimun sekä napsautin talutusnarun kiinni. ”Hyvä tyttö”, kehuin tammaa, joka tuli nätisti vierelläni toisin kuin aiempi shettiskolmikko. Tullessani takaisin Inkakin oli jo kääntynyt ympäri. ”Oletkos siis valmis nyt?” Se päästi hyvin naiselliseen tapaan tuhahduksen, jolle en voinut kuin nauraa. ”Voi naiset naiset, mihin teidän kanssa joutuukaan.”

Kun olin saanut kaikki kaksikymmentä hevosta tarhoihinsa, aloitin Jussin tallin karsinoista, koska olen ne hoitanut joka lauantai
”Huhuu, onkos täällä ketään?” Camilla huhuili toisen tallin ovelta.
”Joo, just alottelees karsinoita”, vastasin hänelle astuessani Uunin karsinasta ulos. ”Sain just kaikki hevoset vietyä ulos, Eetu oli hoitanut niiden ruokinnan. Aloittaisitko sie noista päätallin karsinoista?”
”Kyllä sir, heti sir, välittömästi!” Camilla vastasi leveästi nauraen.

Kun saimme karsinat siivottua, päätimme että olisi jo ansaittu kahvitauko. Tai siis minä päätin ja Camilla sai luvan tulla seuraksi. Eikä hän kyllä yhtään hangoitellut vastaan, vaan lähti mielellään terassille istumaan ja juomaan vettä, kun itse kävin laittamassa kahvit tippumaan. Kävin samalla katsomassa koirien vesitilanteen ja päästin nekin pihalle pyörimään. ”Ootte silti kiltisti tässä tai saatte mennä kaikki sisälle loppupäiväks!” Komensin koiria, jotka eivät kyllä tehneet elettäkään, että olisivat minnekään lähteneet. Mielikki jäi meidän seuraksi terassille makoilemaan ja seuraamaan, kun Jerusalem riehui Ringon kanssa.
”Kauniin päivän se Inari kyllä tilasi juhlalleen”, totesin. Vähän kuiva ja kulunut small talk, mutta en nyt keksinyt muutakaan.
”Voi kyllä, parempaa ei vois toivoakaan. Paitsi tietysti sen verran, ettei lämpö enempää nouse, koska voi käydä vähän kuumaksi muuten.”

Juotuamme kahvit, laitoin koirat takaisin pihalle. ”Mielikki, siekin saat nyt kyllä mennä pihalle”, totesin pinserille, joka oli jo valmis menemään sisälle. ”Siellä on vettä ja käyn hakemassa sulle pari lelua, niin ei tuu tylsää, vaikkei isommat ottais sua leikkiin mukaan”, höpötin koiralle, joka käänteli päätään puolelta toiselle. Tein kuten lupasin, hain pari lelua ja vein toisenkin vesikipon koiratarhaan.

Seuraavaksi kävin tarkistamassa varusteet kertaalleen, kun Camilla lähti hoitamaan päiväruokien alkuvalmisteluista. Olin vasta eilen huoltanut varusteita, mutta ihan kaikkea en saanut tehtyä ja ei-kenenkään-omia en ollut käynyt edes läpi. Lisäksi olin eilen pessyt muutamat loimet, joten nekin tulisi tarkistaa ja viikata paikalleen. Kun olin saanut huoneen mielestäni tarpeeksi hyvään kuosiin, kävin kysymässä Camillalta tarvitsiko hän apua, mutta hän vastasi, että oli ihan juuri valmis.
”Haittaisiko sinua, jos lähtisin kävelyttämään koiria? Sä tiiät Eetun, se tappais meidät molemmat, jos jätettäis talli ihan tyhjäksi, joten ei voida molemmat kyllä lähteä. Ja toki säkin saat lähteä ja mä voin jäädä tänne.”
”Ei ei, mee sä vaan. Mä käyn kattoos miltä hevosten tarhavedet näyttää.”

Niinpä kävin keräämässä koiralauman narun päihin ja lähdin niiden kanssa metsää kohti. Halusin päästä vähäksi aikaa pois tallista, koska melkein kaikki toi mieleeni asioita, joista olisin halunnut mököttää kotona. Jerusalem oli toki yksi niistä aiheuttajista, mutta se oli sellainen höpsö hauva, ettei siitä tullut mieleen mitään ikäviä ajatuksia. Oli rentouttavaa vain kävellä, vaikka useamman koiran taluttaminen olikin omalla tavallaan hankalaa. Mielikki joutui kipittämään tuplavauhtia pysyäkseen edes melkein isompien vauhdissa ja kun yksi meni oikealle, toinen halusi vasemmalle. Pieni lenkki antoi vähän hengästaukoa ja oli paljon helpompi taas palata tallille hommiin.

Jerusalem ja suuri Vanhan Päätien seikkailu

Jerusalem ampaisi autosta heti, kun oven avasin. Se juoksi laajan kaaren tallin puolen parkkipaikan ympäri ja viiletti sitten pihatien ylitse hyppimään koira-aitausta varten siltä varalta, että joku ihmisistä tai koirista olisi siellä. Kun ketään ei tullut, ei vaikka se istui, vinkui ja odotti nätisti, se noukki maasta lehden, heinän, tai jonkin muun kuivuneen osan, ja kiisi takaisin minun luokseni näyttääkseen sitä minulle. Vahvistin sille, että hieno on, ja Jerusalem yritti häntä vatkaten hinkata niskaansa onnellisena reiteeni samalla kun minä puolestani yritin kävellä. Se puski minua vasten koko ruumiillaan sillä tavalla, että pian se oli kiertynyt jalkojeni ympärille kuin käärme, ja minun oli kuitenkin pysähdyttävä kiskomaan, venyttämään ja hieromaan sen korvia. Hetken kuluttua se näki taas jotain, ja sen korvat nousivat tanakasti pystyyn. Sitten se viipotti tarhoille päin terävänä kuin taistelukoira, miljoonaa niin kuin aina aluksi, kun vielä halusi tervehtiä kaikkia.

Seurasin sen menoa, ja kun tajusin sen juoksevan tammojen tarhaa kottikärryjen kanssa tyhjäävää Tideä kohti, ryin jo kiekaistakseni sille pysähtymiskäskyn. En minä varsinaisesti Tideä vältellyt: kunhan en ollut kertonut, että olin jo puhunut Jillan kanssa. Olin tarvinnut pari päivää aikaa, enkä tainnut olla valmis aivan vielä. Pelotti puhua. Taisin tietää, mitä Tiituksesta haluaisin, vaan en osannut aavistaakaan, mitä hän minusta tahtoi. En ollut aivan varma, olisinko valmis kuulemaan vielä esimerkiksi käskyä pysyä poissa, tai sopertelua sitä, miten se suukko ja kaikki oli kamala virhe ja nyt hänellä on suuttunut tyttöystävä kotona ja kihlat purkautumassa, tai jotain. Olisin halunnut kuulla ihan muunlaisia asioita. Ja nekin vasta hetken kuluttua, kun Jillan antama jouhikoru alkaisi tuntua ranteessa mukavalta, eikä hiertävältä.

Yleensä Jerusalem pysähtyi haan ulkopuolelle. Se tiesi, ettei sisään saanut mennä. Se saattoi räksyttää siinä, ja olla muutenkin tuhma koira, mutta sisään se ei mennyt. Vaan eipä haassa ikinä ollut ihmisiä! Jerusalem ei voinut vastustaa. Se ei edes hidastanut, vaan painoi vain päänsä etutassujen väliin hypätessään. Iso koira solahti aitalankkujen välistä sisään vain selkäkarvat ylempää hipoen, ja laajan kaaren laukattuaan tömähti sitten Tiden jalkoihin niin että aloin tahtomattani hymyillä. Olisin kuvitellut, että Tide olisi kyykistynyt hinkkaamaan ja puristelemaan ja venyttelemään sen poskia ja lässyttämään sille niin kuin aina välillä, vaan ei. Hän säpsähti omituisesti ja alkoi sitten väistellä Jerusalemin hellyydenosoituksia kädet toppuuttelevasti sitä kohti ojennettuina.

”Jeppe!” huusin tallipihasta. ”Ei!” jatkoin kun se selvästi kuunteli.
Jerusalem istui pyllylleen Tiden eteen ja tuijotti minua pää kallellaan. Epäröin huutaa sille, että hyvä. Yleensä kehuminen saa sen onnesta sekaisin ja se riehuu kahta kauheammin. Päädyin kävelemään lähemmäs ja kehumaan vasta sitten, ja välittömästi kehuttuani komentamaan Jepen pois. Flida ei näyttänyt olevan koirasta millänsäkään, mutta Typystä ja Kertusta ei tiennyt, ja Tidelle Jerusalem näytti olevan jostain syystä ongelma.

”Hei”, sanoin hymyillen ja aitaan nojautuen Jerusalemin tiehensä usutettuani. Kun olin siinä, olisin yhtäkkiä halunnut ojentaa käteni, jotta Tide ujuttaisi sormensa sormieni lomaan ja tulisi lähemmäs. Miksi hemmetissä hän niin tekisi? Jouhikoru ranteessani alkoi painaa heti enemmän.
”No hei”, hän tervehti minua ihan normaalisti, hymyili ehkä hieman suupielestään. En tiedä, mitä olin odottanut. En ainakaan sitä, vaikka kaikkein normaalein reaktiohan se oli: vastata toisen tervehdykseen. Kai olin ajatellut, että hän joko välttelisi minua tai — mitä? Polvistuisi tarhaan ja sanoisi, että mennään Hello naimisiin ja tehdäänpä yksi kappale esikoislastakin tässä yhtäkkiä?

Onneksi Flida tuli silloin tervehtimään, ja kun se tuli, Kerttu ja Typykin tulivat kateellisina. Kaikki huomioni kiinnittyi kolmeen hevosennaamaan, jotka tönivät toisiaan ja halusivat, että silitän kaikkia samaan aikaan. Aloin tietenkin leperrellä kolmelle vauvalle sellaisia asioita, kuin että olettepa te söpöjä, onko ollut kiva päivä, ja että kyllä minä aion joka flikkaa silittää. Sillä aikaa Tidekin hylkäsi talikkonsa ja raahusti aidalle kai tauon pitääkseen ja muutaman sanan vaihtaakseen, ja silitti myös hajamielisesti Typyn kaulaa.
”Varmasti silitän joka flikkaa”, sanoin Kertulle. ”Suaki”, kujersin Flidalle sitä rapsuttaen, ja Typyn puoleen kääntyessäni jatkoin, että ”ja sua myös.” Sitten hetken mielijohteesta painoin kämmeneni Tiden poskelle heti Typyä silitettyäni. ”Tideäki, ettei Tidelle tuu paha mieli kun muitakin silitetään”, kuiskasin muka vitsikkäästi, mutta en saanut pidettyä hymyäni muuttumattomana. Salaa olin tosissani. Salaa haaveilin lyhyen hetken, että se hetki muuttuisi samanlaiseksi kuin unessani viime yönä. Mutta sitten jouhikoru nirhaisi taas rannettani.

Huomasin tuoreennäköisiä mustelmia Tiden käsivarsissa, ja samalla kun katseeni alkoi seurata niitä, vedin käteni pois hänen poskeltaan. Tartuin sen sijaan hänen ranteeseensa ja vedin hänen käsivartensa paremmin näkyville.
”Mitä sulle kävi?” kysyin hieman huolissani ja kulmiani kurtistaen.
”Ei mitää”, hän vastasi vähän vaisusti ja yritti innottomasti vetää kätensä pois, enkä päästänyt irti. ”Tiesiksä siitä kuvasta?”
”Mistä kuvasta?” ihmettelin.
”Joku otti meistä kuvan sillon kun…”
”Tottakai otti. No, en tienny”, huokaisin, ja peitin yhden mustelman varovaisesti vapaalla kämmenelläni. Tottakai oli joku kuvan. Tottakai sitä nyt leviteltiin. Asia ei edes tuntunut minusta kauhean tärkeältä. Sellaistahan se aina oli, ja osin sitä varten minulla oli ollut niin kiire Jillallekin puhua. Jostain hän olisi kuitenkin kuullut, ja kuulikin. Olisin vain toivonut, että se joku olisin ehtinyt olemaan minä… Mutta ilmeisesti Jillakin oli sitten nähnyt sen kuvasta, eikä edes kuullut juorua. No, eipä sillä enää ollut väliä. Pian joku toinen tekisi jotain, ja koko kuva olisi äkkiä unohdettu. Ei se nyt niin mielenkiintoinen ollut. Annoin sen lipsua heti mielestäni.

Silitin ihan parin sekunnin ajan Tiden mustelmaa ja surkuttelin hänen kuntoaan mielessäni, mutta sitten säpsähdin seuraavaa ajatustani niin, että päästin hänestä irti. Tidelle se ei tainnutkaan olla ihan sama, vaikka Otsonmäen nuoret aikuiset levittelivät jotain kuvaa nyt. Minähän sain olla yhtä rauhassa kuin aina, eikä koko juoru muutenkaan kiinnostanut minua. Osa kaikista juoruista oli aina totta, osa ei, ja osalle ei voinut kuin nauraa niitä kuullessaan. Ainahan Otsonmäellä puhuttiin, ja minun kaikki poikaystäväjuttuni olivat jo ihan vuosikymmenen vanhoja uutisia. Tämäkin olisi ollut minusta lähinnä huvittavaa, mutta kun ne Tiden kädet… Olin itse ollut mustelmilla ja huuli halki koko yläasteen ja lukion. Tidekö oli säästynyt tähän asti, mutta nyt sama ralli oli alkanut jossain Halppiksen takana, tai jotain? Olisiko parempi, että muka unohtaisin, että olin halunnut puhua Tiden kanssa siitä, mitä Kontiolassa tapahtui, ja antaisin kaikkien, myös hänen, vain unohtaa mahdollisimman nopeasti koko jutun? Voisin jatkaa tästä eteenpäin niin kuin aina ennenkin. Voisin olla niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Voisin teeskennellä loppuun asti, että en ollut koskaan edes huomannut koko Hellevaaraa sen kummemmin. Tottahan Tide jo tiesi, mutta ehkä hän unohtaisi…

”Kuule Hello”, Tide sanoi hiljaa, ja minun oli katsottava niihin silmiin. Pliis, sano että haluat puhua minulle kahdestaan rauhassa, nyt. Sano että mennään teille, Hello. Suudellaan sohvalla niin etten edes muista, mitä kaikkea sotkua tähän liittyy. Eletään todeksi se aamuinen nolostuttavan kömpelö uneni. Sano ääneen, että pidän sinusta Hello, niin kuin elokuvissa sanotaan, ja unohdetaan koko kuva ja mustelmat ja kaikki. Sano.
”No?” kysyin ihastuneena häneen ja omiin ajatuksiini. Sano. Eläisin sillä vaikka miten monta kuukautta. Sano.
”Jerusalem menee tuolla tiellä.”
”Voi paska!”

Käännyin siis ympäri, ilman mitään helliä sanoja tai edes lupauksia sellaisista, ja huusin tarhan ylitse, että olisi paras painella tännepäin ja vähän äkkiä. Jerusalem jäykistyi tielle ja katsoi minua epävarmasti, toinen etutassu vielä kohollaan. Huusin sitä uudelleen, ja se aikoi kääntyä tulosuuntaansa kiertääkseen kai tallin tietä pitkin. ”Ei kun HETI! Tänne!” komensin jo vähän vihaisesti, niin että sain sen hyppäämään ojan kautta Skotin ja kumppaneiden hakaan ja lähtemään suorempaa reittiä minua kohti. Olin sille vähän vihainen, vaikka se ei ollut tehnyt mitään. Se oli keskeyttänyt jotain kuviteltua, jota ei ollut oikeasti ollut tapahtumassakaan. Silti rapsutin sen niskaa kun se viimein ehti luokseni, ja pinnistelin, etten letkauttaisi Tidelle, että tulehan tänne, niin rapsutan sinuakin samalla, ihan ettet olisi mustasukkainen. Sen sijaan päätin kuitenkin olla häntä ahdistelematta. Olisin halunnut silittää ja suukotella hänen mustelmiaan ja hoitaa häntä, niin kuin hän oli hoitanut minua kun olin kipeä, mutta eihän se käynyt päinsä. Kaiken hoitamisen ja sopimattoman lääppimisen sijaan komensin Jerusalemin istumaan tiukasti paikoillaan, luikahdin hakaan ja tartuin talikkoon. Ajattelin, että tämän verran minä sentään voisin häntä julkisestikin hoitaa ilman, että kukaan saisi siitä syitä käydä hänen kimppuunsa.
”Mä ajattelin et mä voisin siivota nää loppuun kun muuten mä lihon vielä tästäkin”, koetin hörähtää vielä, koska pelkäsin hänen kavahtavan niin ilmiselvää säälityksi tulemista.

Voi ku mie jo kuvittelin, että nytkö keksit miten Tide saa suunsa auki ja kertoo Hellolle kaiken! Mutta se sitte oliki Jeppe, joka huitelee omilla teillään, voi höhlä. Ja ai että, ihana Hello kun noin silittelee Tideä ja sen mustelmaisia käsiä, ei tiedäkään miten paljon se mahtaa Tidella merkata. Ja jotenki mahtavasti huomioitu toi, että Hello on jo vanha nähtävyys niin sanotusti, mutta Tide on kuitenkin uusi naama ja kun on niin kamalan erilainen kuin kaikki muut, niin tottakai joku ois voinu piestä sen jossain kaupan takana.

edit. Ja taas väärässä välissä 😀

Heippa, mä oon Oona ja mä puhun paljon!

”Moikka, mä oon Oona ja mä etin Eetua!” Tervehdin pitkähiuksista naista, jonka näin ensimmäisenä saapuessani Hopiavuorelle. ”Hei, mistä mä tunnen sut?” Kysyin heti perään, koska tajusin, että olin nähnyt naisen aiemminkin. En vain millään saanut mieleeni, että missä. ”Ootsä.. Eeei, sä et kyllä mikään kaupan kassa ainakaa voi olla!” Naureskelin, kun kuvittelin hänet kassan taakse istumaan päivästä toiseen. Nainen tutkaili minua hetken aikaa ja sitten hänen silmissä syttyi:
”Sä olit kuukaus sit mun valmennettavana! Mä oon Nelly.”
”Aivan niin, tottakai, miten mä en muka muistanut! Se oliki tosi hyvä valmennus, mun tyttö ei ollut kyllä hereillä niiku yhtää, mut se onkin vähä semmone aina välillä”, nauroin taas, kunnes jatkoin vielä: ”Ja se asettaminen, voi jestas, siitä ei kyllä tullu yhtää mitää! Milloin sä pidät taas valmennusta, voitais oikeesti tulla Likan kanssa uusiks? Ai anteeks, sullaha on varmaa muutaki tekemistä ja tässä mä vaa höpötän ku mikäki lokki. Tota niin, se Eetu, meillä oli sovittu tapaaminen, mutta enhän mä tajunnu kysyä, että missä nähään.”

Nelly kertoi, että Eetu on varmaan tallissa, joten kiitin häntä sydämellisesti ja suuntasin kulkuni tallille. ”Huhuu, mä ettisin Eetua”, huhuilin hymyillen. ”Oi vitsit, täähän on kivan näköne”, juttelin taas itsekseni. Talli oli sympaattinen, selvästi hieman vanhahtava, mutta vaikutti käytännölliseltä. ”Voi nenä, eikö täällä oo ketää?” Harmittelin ääneen, koska yhtäkään päätä ei kuikullut karsinoiden ovien yli eikä hakemaani miestäkään näkynyt missään. Kävelin käytävän päähän ja tulin selvästi uudempaan osaan. ”Eetuuu, missä sä ooo-oooot?” Sanoin taas hieman hyräillen. Sitten näkyi ensimmäinen pää, joka kurkkasi yhdestä karsinasta. ”Heippa, mä oon Oona, muistatko mua?” Sanoin hymyn levitessä naamalleni.

Minä ainakin muistin Eetun, vaikka siitä olikin jo pari kuukautta, kun olin ollut ensimmäistä kertaa Hopiavuoressa. Silloin matkassani oli Kyösti, jonka kanssa käytiin maastoilemassa isolla porukalla. Ja muistan kuinka Eetu oli tullut minun viereen juttelemaan kuinka elämä olisi taivaallista, jos aina voisi vain ratsastaa rauhallisessa maastossa mukavassa porukassa. Voi että tykkäsin siitä, miten hän puhui, ihan perhosetkin pyöri vatsassa, kun se sillä tavoin vierellä istui ja hymyili vihreillä silmillään.

”Niin siitä maneesin lainaamisesta, tai siis vuokraamisesta tietenkin, enhän mä nyt ilmaseksi toisen tiloja käytä!” Sanoin miehelle, joka oli jäänyt tuijottamaan minun. ”Juteltiin puhelimessa ömm… pari päivää sitte, että voisin tulla joku kerta käymään ja kattomaa. Vaikka kyllähä minä täällä oon käyny, pariki kertaa. Mut ethä sä varmaa muista, onhan siitä jo aikaa ja sulla on varmasti ollut kädet täynnä. Kuulin, että sulla alkaa olla tallipaikatki jo melkein täynnä, onnea!”
”No kyllähä minä sinut muistan, sulla oli viimeks se pikkutamma koulutunnilla”, Eetu vastasi, kun sai vihdoin puheenvuoron.
”Nii joo aivan, kyllähän me nähtii Nellyn valmennuksessakin! Ihan pikaisesti vaan, kun piti niin keskittyä siihen omaan tekemiseen silloin”, hymyilin miehelle. ”Nii että se maneesi. Mut jos sulla on hommat kesken, ni kyllähä minä voin sen itseksenikin vilkaista. Jollet pelkää, että minä jotain täällä hajotan tai vien pois”, naureskelin, koska olisihan se ollut kiva, jos hän olisi tullut mukaan.

Koiravahtina

Hymyilin Veronikalle ja hänen taluttamalleen Onnille, koska muistin kuinka onnistuin ensimmäisillä kerroilla säikyttämään naisen. Ohitettuamme hän yhtäkkiä kysyikin, voisinko katsoa hänen koiran perään. Olin saanut Been hoidettua eikä tiedossa ollut muuta puuhaa, joten vastasin tietenkin myöntävästi, ja lähdin talliin, johon nainen oli osoittanut puhuessaan koirasta. En ollut ihan satavarma minkälainen koira naisella olikaan, mutta koska tiesin melkein kaikki muut koirat, osasin päätellä että tallin viileimmässä kohdassa makoileva vinttikoira olisi hänen. ”Heippa, mä en kyllä tiiä ees sun nimee, mutta lähtisitsä mun kanssa pihalle?” Tervehdin koiraa, joka ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”No joo, siellä on kyllä aika kuuma, taidankin jäädä hetkeks tähän sun viereen”, sanoin ja istuin alas. Lattia oli oikeasti viileä, joten en ihmetellyt miksi koira oli sen paikan valinnut.

Hetken istuskelimme siinä, kunnes koira nousi, venytteli makeasti haukotellen ja tuli nuuhkimaan minua. ”Joko olisit valmis vähän liikkumaan vai.” Nousin itsekin ylös ja lähdin koira vierelläni pihalle. ”Missähän sun hihna on, jos käytäis vähä tuolla metässä kävelemässä.” Minulle oli ihan luonnollista puhua koiralle siinä missä ihmisellekin, voisia sanoa jopa helpompaa. En löytänyt remmiä mistään ja koska se olisi luultavasti lukitussa autossa, kävin nappaamassa Been näyttelyhihnan. ”Tää ajaa ihan saman asian”, sanoin napsauttaen lukon koiran kaulapantaan kiinni.

”Eihän mun nyt lenkille sua tarvinnu viiä, mutta perään piti kattoa ja täällä mettässä on kiva kulkea, eikö niin?” Oletin, että koira oli samaa mieltä, sen verta vauhdikkaasti se kulki nenä maassa kiinni. Sitten koira pysähtyi, nosti päänsä korkealle ilmaan. Asennon tunnisti kuka tahansa: se näki jotain tai jonkun. Ja pian orava kipitti puuta pitkin säkättäen ylöspäin. Koira olisi halunnut lähteä sen perään, joten pidin sen tiukasti lähelläni. ”Top top top, eipäs mennä mihinkään. Tulehan, anna sen oravan olla, mennään takaisin tallille.”

Saavuimme pihalle ja varmistin, että koiran innokkuus oli hävinnyt. En todellakaan haluaisi, että se lähtisi juoksemaan metsään. ”Pitäsköhän mun pistää sut toho koiratarhaan vai osaat sä pysyä tässä?” Eipä mulla edelleenkään ollut mihinkään kiire, joten päästin koiran vapaasti ja se kulkikin aika tiiviisti kanssani takaisin varustehuoneeseen viemään talutusnarua paikalleen, sitten terassille juomaan ja varjoon se lopulta pyörähti makaamaan. Hetken päästä Veronika tulikin jo Onnin kanssa, joten saatoin kertoa hänelle, että käytiin kävelemässä metsässä ja koira olisi halunnut ehkä syödä oravan. ”Mikäs tytön nimi muuten on?” Sanoin nauraen. ”Kyllähä mä näin tän silloin ekalla kerralla, mutta nimi ei käynyt silloin ilmi.”

Maneesinnäyttö

Mitä se Hello oli taas keksinyt? Dude sounded like a lady. Hommiakin olisi ollut tehtävänä, koska illaksi oli suunnitelmia. Karsinoiden siivous oli venynyt iltapäivään asti, kyllä Hello sen tiesi, Camillahan ei ollut töissä tänään! Ja silti piti pelleillä.

Työnsin pääni karsinan oven raosta valmiina ärähtämään, että hiljaa mäessä, ei kun tallissa, ja välittömästi pois minun kimpustani. Että menisi muualle: vaikka sitä Hellevaaraa kiiaamaan, joka ei muuten hänkään tietenkään ollut työvuorossa apunani — tai vaikka — opiskelisi kirjekurssin siitä miten parisuhteessa ollessaan ei keikistellä kaiken maailman Tiituksille. Mutta ei siellä Hello ollutkaan minua rääkkäämässä, vaan joku omituisesti tutun näköinen nainen.

”Moon täs”, sain sanottua ystävällisesti, vaikka olin ollut ärjäisemäisilläni.
”Heippa!” nainen hihkaisi ja käveli lähemmäs, niin että minun oli tultava ulos karsinasta. ”Mä oon Oona”, hän jatkoi. Niin joo. Oona. Joku ulkomaalaisen sukuniminen: ei otsonmäkeläisiä. Maneesia vuokraamassa.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän oli jo sanonut asiansa ja jatkoi vieläkin eteenpäin siitä maneesiasiasta niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt mitään sanoa mihinkään väliin. Minua alkoi naurattaa, mutta sain pitäydyttyä ihan pelkässä hymyssä.
”Mennähän kattomahan vain”, sanoin kun hänen puheensa taukosi. Nykäisin kottikärryt karsinasta ja rullasin ne sen karsinan eteen, jossa tavataan pitää heiniä. Viittasin sitten Oonalle, että kävelisi edelläni ulos. ”Semmoonen se on. Pellikattoonen, jotta sare kyllä ropajaa siinä ja vähä tuuli humisutteloo”, kerroin ja kävelin pihaan päästyämme hänen vierelleen.
”Kunhan kuivana pysyy. Mun hevoset asuu tuossa hetken matkan päässä Seinäjoellepäin. Se on se Pöystilän tupa.”
”Pöystinmutkan–” ehdin sanomaan.
”Joo siinä Pöystinmutkan siinä”, hän vahvisti nopeasti ja sai esiteltyä tilansa sen lyhyen hetken aikana, kun kävelimme pihan poikki.

Ovi liukui auki melkein äänettömästi. Pieni humina siitä kävi. Olin vähän ylpeä meidän maneesistamme. Olihan sen nurkassa katsomon puolella ruohonleikkuria ja lumikolaa, mutta hyvä maneesi se oli. Löin valot päälle. Ehkä vähän hämärä se oli, varsinkin kun sillä tavalla kirkkaasta alkukesän päivästä sinne astui, mutta hyvin se asiansa ajoi. Ei se varmaan hienoille kaupunkilaisille kelpaisi, mutta jos täältäpäin kivemman maneesin tahtoi löytää, oli etsittävä Seinäjoelta.

”Täs tämon”, sanoin mahdollisimman neutraalisti. ”Estehiä on tossa varaston seinällä. Kulunu ne on mutta kyllä niitä aiva turvallisesti vielä hyppelöö. Pohojasta minoon koittanu pitää hualen. Ny satehillaki täs on menty taas, mutta enempi ne tuata kenttää tapaa käyttää näin kesääsin.”

Astuin kunnolla sisään, mutta jäin sitten odottelemaan. Katsoisi nyt rauhassa. Kyllä se katselua kesti. Minun maneesini. Tänä kesänä maalaisin esteet. Syksyllä laitettaisiin taas pohjaa osittain uusiksi. Peltikatosta emme pääsisi. Sipaisin salaa katsomon kaidetta kämmenelläni. Minun tallini. Jakaisin sen vaikka kuinka monen kanssa, jos saisin sen pitää, ja kevään mittaan olikin alkanut näyttää vahvasti siltä, että olin onnistunut. Siitäkin huolimatta, että karsinoiden siivoaminen välillä venyi.

1. Pieni Mahtiego, joka on pakko saada!

2. Hopiavuoren isäntä lapsenvahtina

”Että te ny voi — ei teirän ny tarvitte — kyllä mä ne siitä–” yritin estellä kämmenet torjuvasti Noaan, Jillaan ja varsinkin Nellyyn päin ojennettuna, kun Nelly yritti laittaa minun maksavat asiakkaani töihin, jotta minä, jonka hommia kaikki tallityöt oikeasti olisivat, pääsisin muka maastoon.
”Ai miksei? Mennään ny, äkkii tulee hommat tehtyy”, Nelly sanoi oikeastaan minulle, vaikka vilkuilikin muita oikein heitä yllittäen.
”Ei kun kyllä mä ny ittekki. Että te ny voi tehrä ku–”
”Ai ku me ollaan naisii? Kyllä meillä pysyy talikko–” Nelly paahtoi menemään, vaikkakaan ei ihan tosissaan.
”Paitsi Noa just laitto uudet rakennekynnet”, Jilla tirskahti hiljaa mukiinsa.
”Ei! Kun jos te että muista niin te maksatta mulle, jotta teirän ei tarvitte melekeen kolomenkytä astehen heltehis teherä mitää hikihommia.”
”Mennään laittaa päiväruoat valmiiks. Mä soitan Inarille. Se tulee varmasti kans maastoon”, Nelly kannusti muita hyväntuulisesti ja oli jo menossa. Jilla seurasi kahvikuppinsa kanssa ja minä katsoin Noaa erittäin hölmistyneenä ja huvittuneena. Valta oli vaihtunut Hopiavuoren hevostallissa. Seurasin ikkunasta kun emäntä itse — ei kun Nelly — pikakäveli tomerasti tallia kohti Jilla kintereillään.
”Jotta sellaasta”, totesin Noalle ja lähdin itsekin valumaan kohti eteistä. ”Ei kenenkää oikiasti tartte tulla sinne ittiänsä tappamahan”, koetin mutista mennessäni. Olin minäkin isäntä. Pitäisi olla ihan hiljaa hommistaan. Vaikka kyllä minä Tiitukselta vielä kysyisin, että kelpaisiko ihan täysi työviikko ainakin laidunkauden alkuun asti…

Kun pääsin talliin, hätistelin ensimmäisenä Jillan talikon varresta. Ei trvinnut siihen tulla, muutenkin oli liian kuuma tehdä mitään, vaikka tallissa toki olikin viileämpää kuin pihassa tai edes tuvassa. Tarvinnut mitään raskaimpia hommia tehdä.
”Mitä mä sitte voin tehdä?” hän kysyi. ”Kannanksmä heinät valmiiks?”
”Ei! Mä kannan. Mee vaikka tekemähän ruakia hevoosille.”
”Nelly tekee jo.”
”No — haekko Jussin sitte tupahan? Jos sä sen paat valamihiksi — hei ei tartte sitte sitä puunata — vähä ku pyhkääsöö — ja pakko ei oo teherä mitää.”
”Selvä.”

Ennen kuin ryhdyin hommiin, vilkaisin rehuhuoneeseen. Nelly empi siellä kauranappo toisessa kädessä ja jokaisen hevosen ruokintaohjeet sisältävä vihko toisessa. Nirisin nenäni kautta mennessäni Jussin talliin talikoineni. Ai vitsit kuinka teki mieli mennä neuvomaan ja vahtimaan. Tai no. Oikeastaan teki kyllä mieli tekemään itse vain koko homma. Hyppööttää nyt asiakkaitaan tuolla tavalla orjatöissä. Mitähän minä sille Noallekin hommaksi keksisin, ettei hän vain alkaisi millään heinäpaaleilla selkäänsä rikkomaan?

Viilennyskeinot itse kullakin

Vaikka heräsin aivan liian aikaisin, aivan liian hikisenä ja aivan liian vähillä unilla, olin silti onnellinen, koska näin Hellon pörrötukkaisena makuuhuoneen ovella tuijottamassa minua.
”Mä sain ihan ite keitettyä kahvia, joko sulleki maistuis?”
”Voi kyllä, kiitos!” Sanoin nousten ylös, kävelin Hellon luokse ja suukotin häntä otsalle. ”Huomenta”, sanoin vielä ennen kuin siirryin hänen ohitse keittiöön. Juotuani puolikkaan mukillisen, kysyin saisinko lainata suihkua. ”Mun on pakko päästä edes huuhtelemaan itteni, koska nyt se olit sä, joka syleilit ihan liian paljon.” Naureskelin, kun muistelin viime kertaista yötä Hellon luona. Silloin olin panikoinut, olinko oikeasti kiehnännyt hänen kyljessä, niin kuin hän kiusoitellen sanoi. ”Ja sä et ole tervetullut mukaan!” Jatkoin vielä, koska hänen kasvonsa ilmensi samaa hermostuneisuutta kuin eilen saapuessamme asunnolle.

Kun olin saanut Jussin tallin karsinat putsattua, kävin hakemassa Remuksen sisälle, koska se oli löytänyt tarhastaan ihanan kuralätäkön ja piehtaroinut siinä koko aamupäivän onnesta soikeana. ”Joo, kyllä mä ymmärrän, niinhän ne sarvikuonotkin kerää savikerroksen päälleen kuumalla. Mutta sulla on toi karvakerros tossa, ei sun tarttis sitä sotkea.” Taluttaessa pieni poniori koitti testailla olenko hereillä vai en, todetakseen, että olin oikein hyvin hereillä. Vein ponin pesupaikalle, sidoin sen kiinni ja aloin valuttamaan vettä ponin selälle. Remus oli kiukkuillut sitomista, mutta siitä näki kuinka se rentoutui viilentävän veden valuessa sen kylkiä pitkin.

Koska minun ei tarvinnut pelätä ponin pakenemista, saatoin työn ohella ajautua ajatuksiini. Muistella, kuinka iloinen olin, kun Hello oli myöntynyt ehdotukseeni eilen. Mutta perillä hän hermostui ja pelästyin, että nyt hän heittää minut pihalle. Ja varmaan oli heittämässäkin, niin nopeasti hän kääntyi eteisessä ympäri. Hän varmaan ajatteli minun haluavan ihan jotain muuta kuin vain nukkua hänen vieressään. Ai pelkästään, hän oli kysynyt. Mietin miten pystyisin kertoa hänelle, etten halua kiirehtiä. Tai pitäisikö minun vain suudella häntä, sanoa hyvää yötä ja lähteä kotiin. Mutta en pystynyt sanomaan kumpaakaan, kun katsoin hänen silmiään.

Kelloni ranteessani värisi samalla, kun puhelimeni piippasi shortsieni reisitaskussa. Sammutin letkun, jolloin Remuskin heräsi päiväuniltaan ja katsoi minua kohti. ”Oota hetki”, sanoin sille, koska näin kellosta, että viestin lähettäjä oli Helemias. Kaivoin puhelimen, jolloin se piippasi uudelleen. Hello vannoi, ettei lähettänyt Nellyä minun perääni ja sen jälkeen vielä pyysi minua tulemaan, jos kerkeän.
”Tiituuus!” Kuulin samassa naisen äänen jostain päin tallia.
”Pesupaikalla”, vastasin, kun laitoin puhelimen hymyillen pois.
”Se ois kahvitauko nyt”, Nelly sanoi, kun saapui luoksemme.
”Joo, mä vaan hoidan Remuksen loppuun”, sanoin aloittaessani kuivaamaan ruskeaa ponia.

Minulla meni kymmenisen minuuttia, kunnes sain putipuhdaan shetlanninponin sopivan kuivana takaisin tarhaansa. ”Etkä sitten mene enää sinne lätäkölle!” Komensin ponia, vaikka tiesin että se varmaan menisi sinne samalla sekunnilla, kun käännän selän ja huonolla tuurilla pyytää kaveritkin mukaan. Mutta en jäänyt miettimään sitä sen enempää, vaan laitoin tarhan portin kiinni ja kävelin terassille. Hello ja Nelly siellä jo supisi jotain keskenään ja näyttivät siltä, että suuriakin salaisuuksia vaihdeltiin. Eetu tuli samalla hetkellä tuvasta pihalle kahden kahvikupin kanssa.
”Istuha alas, Tiitus”, hän sanoi ojentaen toisen kupin minulle. ”Ekkös sä sokeria käyttäny, lusikallisen verra.”
”Kyllä vaan, kiitos. Pitäs kyllä siitäki eroon päästä, mutta on se hankalaa, ku on tällane.. ” Herkkuperse, jatkoin vielä mielessäni, kun onneksi tajusin nielaista sen ennen kuin sanoin ääneen. ”Kahvi on kyllä hyvä viilennyskeino helteellä”, sanoin kun istuuduin alas.

En istunut Hellon viereen, vaikka olisin halunnut. Olisin halunnut pussata häntä tai edes pörröttää hiuksia, mutta tiesin, ettei minun pitäisi edes katsoa häntä kohti. Olimme kuitenkin Jillan pihalla enkä halua tehdä enää mitään sellaista, joka voisi loukata häntä. Joten tyydyin kuuntelemaan, kun Nelly ja Hello vitsaili keskenään ja vilkaisin Eetua. Joka vilkaisi Nellyä. Ihan nopeasti, mutta silti liian hitaasti. Minä nimittäin tunnistin sen katseen, koska eräs pörrötukka on muutaman kerran vilkaissut minua samalla tavalla.
”Mitä?!” Sanoin ääneen ja aloin samantien nauramaan. ”Anteeks, ei mitään. Kunhan naureskelen omille ajatuksille”, jatkoin, kun muut tietenkin kääntyivät katsomaan minua. En ollut huomannut yhtään mitään isännän ja Nellyn välillä, mutta miksi olisinkana.

Mihin ajetaan?
Kierrän kaupan sille osastolle, josta löytyy kaikki moottoripyörä tarvikkeet. Menen kypärien luo ja tutkailen hetken kypäriä. Lopulta päädyn mustaan kypärään, jonka päällä on pinkkiä. Uskon koon olevan oikea, joten menen kassalle ja maksan sen.

Kaupan pihalla etsin taskusta puhelimeni ja tekstaan Eiralle viestin; "Haluutko nähä tänään?". Pian saan vastauksen, joka on myöntyvä. Hymyilen vaikka tiedän ettei Eira sitä tietenkään nää. Laitan oman kypäräni päähän ja ostamani kypärän mopon taakse. Sitten lähden taas ajamaan kohti Hopiavuoren tallia, joka on tullut ihan tutuksi.

Pihassa sammutan mopon ja odotan Eiraa. Pian vaaleahiuksinen tyttö saapuu leveästi hymyillen. Nostan kypärän takaani ja ojennan sen Eiralle.
"Lähdetäänkö johonkin? Voitaisiin vain ajella ympäriinsä ja sit mä veisin sut takas taas tänne" ehdotan.
"Oi.. joo! Oon aina halunnut olla mopon kyydissä" Eira vastaa silmät säkenöiden ja nappaa ojentamani kypärän ja laittaa sen päähänsä. Istun vähän eteenpäin ja odotan kunnes Eira kapuaa taakseni.
"Hei Eira!" joku huutaa tallin edestä.
"Öh.. se on Tiitus. Nyt lähetään tai se menee kantelemaan Inarille. Menee varmaan muutenkin. Ehkä se voi luulla että en ole edes Eira" Eira selittää jotain kiireisesti.
"Häh!?" vastaan, mutta käynnistä mopon ja kaasutan pois tallin pihasta.

Ajelen ympäriinsä Otsonmäkeä. Eiran kädet ovat lantioni ympärillä.
"Mihin me mennään?" Eira sanoo lujaa, jotta kuulen.
"Ei mulla oo mitään paikkaa mielessä. Päätä sä!" vastaan takaisin ja jään odottamaan Eiran vastausta.

Mikä sulla on?
"Mennään vaikka piknikille!" Eira pian sanoo takanani.
"Okei" vastaan takaisin ja lähden ajamaan kauppaa kohti, johon ei ole enää pitkä matka. Pihassa sammutan mopon ja nostan kypärän päästäni.
"Ollaan nopeita. Koskaan ei voi tietää ketä tuolta kaupasta löytyy" Eira sanahtaa. En vieläkään tajua mitä hän tuolla tarkoittaa, mutta ei kai sillä ole väliä, kunhan saadaan eväät.

Kerään ostoskoriin vaikka mitä Eiran vilkuillessa hermostuneesti ympärilleen.
"Hei rauhotu nyt. Kohta kaikki luulee että me ollaan jotain varkaita ja sä vahit ettei kukaan nää" naurahdan ja nostan koriin keksipaketin.
"Joo… ollaanko jo valmiita?" Eira kysyy. Nyökkään ja suuntaan kassalle. Eira kävelee ohitseni niinkuin ei tuntisi minua ja menee ulos odottamaan. Mikä hänellä nyt oikein on. Ihan kuin kaupassa oli joku mörkö. Maksan ostokset ja kannan kassin mopolle. Eiralle oli jo kypärä päässä, niin en meinannut tunnistaa tätä.
"Onko sulla kiire vai miltä sä piiloudut?" kysyn ja nostan kassin taakse.
"Öh..mennään nyt vaan sinne piknikille. Ajetaan Kyrönjoen viereen" Eira ehdottaa ja istuu taakseni kiertäen kätensä ympärilleni.
"Selvä" vastaan ja käynnistän mopon lähtien ajamaan kohti Kyrönjokea.

Suuri kattomunaturnaus

Kun kaikki hevoset olivat pihalla ja ilta alkoi viiletä, sain houkuteltua Eiran kanssa kaikki kattomunaturnaukseen. Helppoa se ei ollut kuitenkaan. Kun Nelly suostui heti, ja Eetu hänen kolmannesta pyynnöstään, niin Matildaa sain maanitella tosi kauan mukaan. Tide meinasi, ettei tule, enkä olisi tahtonut häntä pakottaa. Eira kuitenkin sanoi, että nyt otat ja flirttailet niin kauan, että Tiituskin tulee, ja räpyttelet ripsiäsi vaikka. Mutisin kiusaantuneena, että minähän räpyttelen jo kaikkea mikä liikkuu, mutta käännähdin kuitenkin anovasti huvittuneen Tiden puoleen ja räpyttelin lisää, kunnes sain hänetkin mukaan peliin. En uskaltanut antaa suukkoa kiitokseksi, mutta sentään puristin nopeasti hänen kämmensyrjäänsä. Eira komensi minut etsimään koira-aitauksesta jalkapalloa ja sanoi hakevansa sillä aikaa juomista valmiiksi. Nopeasti peli saatiin aloitettua.

Koska minä olin hakenut pallon ja pitelin sitä, paiskasin tietenkin sen ensimmäisenä tallin katolle ja huusin Nelly. Kaikki lähtivät räpiköimään juoksuaskelia tiehensä, ja pallo putosi kauhealla ryminällä maahan. Katsoin sitä varmaan parin kokonaisen sekunnin ajan, ja sitten Nellyä, joka ei tehnyt elettäkään poimiakseen sitä. Hetken kuluttua hän irrotti katseensa pallosta myös ja katsoi minua kysyvästi.
”Mitä mun pitää tehdä?” hän kysyi, ja minä purskahdin nauruun.
”MITÄ NY?” melkein vanhalle päätielle asti juossut Eira kiljui ja lähti ravaamaan meitä kohti, kun Eetu viittoi hänelle.
”Toi ei osaa sääntöjä!” huusin Eiralle, joka naksautti kieltään ja huokaisi kuuluvasti juostessaan.
”En mäkää osaa!” Noa sanoi.
”Mitä!” tulin antaneeksi lausunnokseni. ”Siis mitä? Ettekste osaa kattomunaa?”
”No ei tosiaankaa”, Nelly puhahti. ”Jo sen nimiki kuulostaa idioottimaiselta!”
Hän sai osakseen nyökyttelyä. Vaihdoin Eetun kanssa hämmentyneen katseen.
”Soon lastenpe — siis kekkä ny täälä sitte eres osaa kattomunaa?”

Viittasin niin kuin pikkupennut koulussa ja katsoin ympärilleni. Eira viittasi. Ja Inari. Eli tasan me neljä, jotka olimme 2000-luvun alussa pyörineet vanhassa Hopiavuoressa, osasimme kattomunaa. Eira päästi varismaisen tuskanparahduksen, kun Eetu nyökkäsi koko jengille, että tulkaapa kuulemaan sääntöjä.

Kattomuna on helppo peli, vaikka Eetu saikin sen kuulostamaan maailman monimutkaisemmalta. Siinä yksinkertaisesti nakataan pallo tallin katolle ja huudetaan nimi. Se, jonka nimi sanotaan, ottaa pallon kiinni ja heittää sen taas katolle ja huutaa nimen. Jos palloa ei saakaan kiinni, kaikki lähtevät karkuun, paitsi se, jonka nimi on sanottu. Kun hän saa pallon kiinni (ja yleensä tulee rääkäisseeksi sen myötä pysähtymiskäskyn), kaikkien pitää pysähtyä.

”Joo joo joo!” Eira ärähti. ”Ei niiden tarvi ton enempää tietää! Ne oppii sitten kun ne pelaa!”
Poimin pallon maasta. ”Ny mä heitän tän tonne. Se jonka nimen mä sanon, ottaa kii. Nelly!”

Pallo kolisi katolla. Kun Nelly tiesi, että se piti ottaa kiinni, helpostihan hän sen sai. Kaikki olivat varuillaan, mutta kukaan ei lähtenyt juoksemaan, kun koppi oli niin helppo.
”Nytkö mä heitän?” Nelly kysyi Eetua katsoen.
”Joo. Ja sanot jonku nimen.”
”Eetu!”
Eetu otti pallon kiinni ennen kuin se putosi tallin katolta maahan ja huusi Noaa. Koppi. Eira.
”EPISTÄ!” Eira huusi jo tavoitellessaan palloa, ja kaikki lähtivät karkuun. ”SEIS!” hän huusi ihan liian lujaa, kun sai pallon kiinni. ”HELLO! SÄ OTIT AINAKI KAKS ASKELTA!! MATILDA! TAKASPÄIN! EETU!”
”Minen kyllä menny yhtää liikaa!”
”MENIT!”
”Mitä nyt tapahtuu?” Tide kysyi, ja näytti niin keskittyneeltä, että melkein kuolin Vitsit kun se huolisi minut joskus johonkin peliinsä, jos se tuolla tavalla pelasi sielläkin.
”HELLO! SÄ KÄVELIT TIITUKSEEN PÄIN!!”
”ENHÄN!”
”NYT PYSY SII–”
”MITÄ NYT TAPAHTUU?” Nelly huusi Eiran yli.
”Nyt mä yritän ottaa teitä kii”, Eira ilmoitti.

Hän selitti, miten pallon kanssa saa ottaa kolme askelta, ja näytti samalla. Normaali ihminen olisi ottanut kolme harppausta kohti lähinnä seisovaa pelaajaa, mutta eihän nyt Eira tietenkään. Palloon käsiensä varassa nojautuen hän asettautui melkein spagaattiin ja tuli siten ottaneeksi kolme puolentoista metrin hämähäkinaskelta. Eetu olisi seissyt lähimpänä, mutta Eira tuijotti minua siihen malliin, että aikoi saada minut munitettua.
”Sit saa räkästä”, Eira ilmoitti, ”ja mennä siihen seisomaan.”
”Hyi!” Matilda sanoi.
”Sulla on kengät!” Eira tuhahti.
”Jumaliste jos päälle räit!” varoitin Eiraa sormi pitkällä, sillä hän oli uhkaavan lähellä.
Eira virnisti ja sylkäisi. Ei päälle kuitenkaan. Hän siirtyi uhkailemaan minua pallolla, ja olin kaatua väistellessäni niitä haamuheittoja. Vaikka ei minulla mitään toivoa ollut. Eira tähtäsi aina sääriin, ja jalkojaan ei saanut liikuttaa. Vaikka tiesin sen ja yritin väistää kaatumalla vatsalleni, hän osui silti. Ärsyttävä likka.
”Mitä nyt sitte?” Noa kysyi.
”Munitetaan”, Eira ilmoitti ykskantaan. Nousin ylös ja käänsin hänelle kädet puuskassa selkäni. Ärsytti.
”Arvaa”, Eira komensi minua. Minun piti arvata, pitikö hän palloa pääni, hartioideni, takapuoleni vai polvieni kohdalla.
”Polvet”, ilmoitin.
”Kumpi puoli?”
”Vasen.”
”Ha! Oli oikee puoli. Sait munan!”
”Tää ei oo oikee peli!” Nelly epäili, mutta Eetu loi häneen hämmästelevän katseen. Tottakai kattomuna on oikea peli. Johan me sitä pelasimme Eetun veljen ja serkkujen kanssa silloin, kun Inari oli vielä lastenvaunuissa Hopiavuoren äidillä hoidossa. Ainahan sitä on pelattu.
”Mitä nyt?” Tiitus kuiskasi taas saman kysymyksen.
”Ny jatkuu niin kauan et joku saa kolme munaa”, kuiskasin takaisin ja hipaisin hänen käsivarttaan.

Kun peruspeli oli kaikille selvä, se alkoi sujua nopeammin. Munia sateli. Minä olin Eiran kohde, ja hänen hämmentävän tarkkojen heittojensa ja minun huonon arvauskykyni yhteistuloksena minulla oli alle kymmenessä minuutissa kolme munaa. Kiitti vain. Eira nakkasi pallon minulle ja keräsi kaikki muut ympärilleen niin kuin kanaparven. Kuului supinaa, ja jotten kuulisi sitä, aloin potkia palloa kengänkärjeltä toiselle. Ne antoivat siellä minulle uutta nimeä peliin, se oli rangaistus joka kolmannesta munasta. Jos joku sen jälkeen huutaisi Hello, hän saisi rangaistukseksi munan ilman munitusta. Kun virnuileva lauma oli valmis, heitin pallon sattumanvaraisesti Matildan käsiin ja tiesin asettua tallin katon reunan alle. Ensimmäisenä huudettiin aina uusi nimi, jotta se oli selvä kaikille.

”Laiska!”
”Jaha! Tiitus!”
”Laiska!”
”Nelly!”
”Eetu!”
”Noa!”
”Matilda!”
”Eira!”
”Laiska!”
”Matilda!”
”Tiitus!”
”Hello! Eiku…”

Tidestä tuli aika pian Kellogg’s. Kun nimiä alkoi kerääntyä, alkoi muniakin, koska kaikkien nimi piteni aina kolmannesta munasta. Minä olin Laiska-Jaakko-Kutikuti-Apina, ja toinen melkein yhtä surkea pelaaja, Eetu, oli Nelly-Opel-Vajakki. Oli järkyttävä jano, mutta juomaan ei ehtinyt, koska olin käynnistänyt kostotoimenpiteet Eiraa kohtaan, joka oli aina vain Eira.
”Nyt hävitetään se”, sipisin Nellylle, joka oli Jaakoppi-Guggenheim. ”Mä heitän sulle nii sä pudotat tahallas ja se ei edes yritä karkuun. Nii heität sitte sitä.”
”Sekö keksi et mä oon Guggenheim?”
”Kyllä, just se”, valehtelin, vaikka se tasan oli ollut Noa tai Eetu.
”No sit. Heitä.”
”Jaakoppi-Guggenheim!”

Ai sitä iloa, kun kiukkuinen Eira sai kolmannen munansa. Sitä nimeä piti suunnitella huolella. ”JOKO NY?!” hän ärähteli pää punaisena ympärillämme, kun yritimme sopia. Muut ehdottivat ihan mitä sattuu nimiä, niin kuin Kultakutria ja Mielikkiä, mutta minä sanoin, että ei. Se on niin harvinaista, kun pääsee Eiralle nimeä keksimään, että nyt pitäisi antaa sen nimeksi Pieru. Tide sanoi, että hän ei kyllä pikkutyttöjä pieruiksi ala kutsumaan, joten se ei käynyt. Lopulta Eirasta tuli Könni. Se oli huono päätös. Olisi saanut olla joku lievästi loukkaava nimi kyllä.

Peli loppui, kun piti lähteä hakemaan hevosia sisään. Istuimme hetken suulin kivijalalla viilentymässä ja juomassa vettä. Olo oli kuin maratonin juosseella.
”Kuka nyt sit voitti?” Noa kysyi päänahkaansa kynsien.
”Hä?” ihmettelin. Miten niin kuka voitti?
”Nii? Kuka voitti? Kuka hävis?”
”Siis — ei kattomunaa kukaa voita”, vastasin hölmistyneenä.
”Mitä?” Tide kysyi ja oikein suoristi ryhtiään. ”Turhan takiako mä just pelasin tosissani kolmatta tuntia?”
”No et”, hymyilin hänelle. ”Ku sen takia et olis kivaa, Kellog’s-Nugetti-Kriketti!”
”Okei. Kuka teistä päätti et musta tuli Nugetti?”

Kiitos
Istun maahan moponi viereen ja puran kassin sisällön. Viinirypäleitä, keksejä, limpparia.. vaikka ja mitä. Eira istuu viereeni ja katselee ympärilleen hymyillen. Tällä kertaa hän ei näytä niin hätääntyneelle. Syömme eväitä kaikessa rauhassa ja puhumme kaikenlaista. Paljastan myös että aion hakea jonkun Hopiavuoren hevosen hoitajaksi. En kylläkään sano että syy tähän se että Eira on Hopiavuoressa.
"Oikeesti?! Mitä hevosta mietit?" Eira kysyy innostuneena.
"Joo joo. Meinasin Typyä" vastaan hymyillen.
"Oi se on kiva.. sen omistaja kyllä ei oo" Eira tuhahtaa.
"Mun mielestä Hello vaikuttaa mukavalle" sanon hämmentyneenä.
"Se ei oo kiva. Ainakaan mulle" Eira vastaa, joten päätän olla jatkamatta enää. En halua että Eira sanoo minusta noin.

Pakkaan roskat kassiin takaisin, koska heitän ne kotona roskiin. Laitan kypärän päähän ja istun mopon kyytiin. Odotan että Eira on kunnolla kyydissä ja tuon kädet lantioni ympärillä. Sitten polkaisen mopon käytiin ja lähden ajamaan kohti Hopiavuorta.

Tallin piha näyttää autiolta, kun saavumme sinne. Eira riisuu kypäränsä ja ojentaa sen minulle.
"Ota tää kypärä aina mukaan. En voi ottaa sitä kotiin" Eira sanoo hymyillen. Nyökkään.
"Heippa! Nähdään taas pian" Eira sanoo ja antaa minulle pikaisen halin. Niin nopeasti että en kerkeä itse sitä edes tajuta.
"Kiitos tästä päivästä!" Eira huikkaa vielä ja lähtee kohti tallia, jättäen minut pöllämystyneenä, mutta onnellisena talliin pihaan, jonka jälkeen lähden ajamaan kohti kotia.

//en tiiä miks, mutta tunnusten teko ei onnistu 🙁 Kokeilen vielä, mutta en tiiä sit mitä teen jos ei onnistu

Kitkerää kahvia

”Oona oli nähny kans sen maastoilmoituksen”, sanoin Hellolle suulissa, jossa hoidimme hevosiamme. Skotti nuokkui Hellon harjatessa sitä huidellen pölyharjaa sinne tänne ruskealla karvalla. Itse puunasin Been kavioiden parissa, joten sanani taisi mennä mieheltä ohi, koska puhuin enemmän varsan etuselle kuin Hellolle. ”Päästäis samalla kyydillä sinne ja takas”, jatkoin kun Hello ei sanonut mitään.
”Mitä, minne?”
”Mikset sä koskaan kuuntele mua! Et sä välitä musta?!” Sanoin niin loukkaantuneena kuin vain osasin. Hello katsoi pelästyneenä minua päin, mutta huomasi kyllä naamastani, että vitsailin.
”Anteeksi, olen niin pahoillani, kyllä mä kuuntelen!” Hän sanoi käsi sydämellään. Nauroin niin, että Beekin kääntyi katsomaan ihmeissään. Taputin varsan selkää ja siirryin sen takasen kohdalle rapsuttamaan hännän tyveä, mistä Bee piti todella paljon.
”Nii sanoin vaan, että yks Oona, joka vuokraa Eetulta maneesia. Niin hänkin on lähdössä sinne maastoon, saatais häneltä kyyti.” Mietin hetken, vilkaisin ympärille ja jatkoin hieman hiljempaa: ”Voitais kuherrella koko matka takapenkillä.”

Kun olimme vieneet Skotin ja Been takaisin tarhoihin, olikin joi päiväkahvien aika. Talon asukkaat olivat terassillaan seuranaan Camilla ja Nelly. Myös Jilla oli istumassa muiden kanssa, minkä takia me molemmat pysähdyimme hyvän matkan päähän. Katsoin Helloa ja hänen ilmettään, tapahtunut sattui häntä edelleen.
”Totaa.. Eikös tallin vintilläkin ollut kahvia?” Kysyin, mutta Hello ei reagoinut. ”Hello?”
”Mitä? Joo, on. Keitin ainaki.”
Niin siellä olikin, keitin ja kahvia, sokeriakin minulle, mutta ei maitoa Hellolle.
”Mä voin hakea sulle, jos haluat.”
”Ei se oo nii justiinsa”, hän totesi tyypilliseen tapaansa.
”Kyllä se on, ei tää voi näinkään jatkua”, sanoin ennen kuin tajusinkaan. Olinhan minä miettinyt asiaa jo pitkään ja tottahan se on: Miten voin työskennellä täällä, jos varon Jillaa koko ajan. Tai kuinka Hello voi huolehtia omasta ja vuokrahevosestaan, jos ei kestä edes nähdä Jillaa.

Hello ei sanonut mitään ja mietin menenkö hakemaan maitoa vai en. Päätin etten mene, koska en voinut jättää surkean näköistä Helloa yksin. Joten kaadoin meille kupilliset kahvia ja olin jo laittamassa itselleni sokeria. Mutta en laittanutkaan sitä, vaan vähän kylmää vettä Hellolle ja istuin hänen viereen.
”Juodaan sitten mustana ja kärvistellään yhdessä.”
Silitin hänen nyrkissä olevia käsiään ja toivoin, että hän sanoisi edes jotain.
”Mä oon pahoillani, oikeesti.”
”Ai mustasta kahvista”, hän vihdoin vitsaili. Oli sekin parempi kuin hiljaisuus. ”Ihan hyvää tää on”, hän jatkoi ja irvisti ensimmäisen suullisen jälkeen.
”Eikä oo, tää on ihan hirveetä!” Nauroin, koska kahvi oli todella pahaa eikä pelkästään siksi, ettei omassani ollut sokeria. ”Kauankohan noi purut on ollu avattuna.”

”Kukas tää Oona oikeen on?” Hello kysyi, kun olimme irvistellen juoneet pari kulausta kahvia.
”Se opiskeli Helsingissä oikeustiedettä, kun mä pyörin viel siellä.”
”Ja?” Hello uteli lisää.
”Sen kaverin pikkuveli pelas samas joukkuees ja tuli jonkun pelin jälkimainingeissa puhetta hevosista, ni siitä me sit tutustuttii.” Hello vilkaisi minua vielä epäilevämmin, joten sanoin vielä: ”Ei sillä tavoin, hän on ihan liian puhelias mun makuun!” Nauroin, koska onhan Hellokin aika höpöttäjä. ”Sun jutuista mä tykkään”, hymyilin ja suukotin Helloa nenän päähän. Pelejä muistellen intouduin kertomaan Hellolle, että minulla on kotimatsi parin viikon päästä.
”Sä voisit tulla kattoo.” Tunsin hirveän ujouden iskevän, joten katsoin taas kuppiini. ”Siis jos sua kiinnostaa eikä sulla oo muuta menoa. Tai voitais pyytää muitaki tulee, saisin oikee henkilökohtasen kannustajaryhmän.” Hymyilin ajatukselle, että Hopiavuoren jengi istuisi katsomassa eikä kukaan varmaan edes ymmärtäisi pelistä mitään. Se vois olla kivaa.

Lähdössä seikkailuun 16.6.
Aurotaipaleen maasto

Odotimme sitä Tiden Oonaa. Olin ensin halunnut varhain tallille, koska tunnen itseni: unohtaisin kuitenkin jotain. Parempi siis olla ajoissa. Ja kun olin saanut hakea Tiden hyvissä ajoin ja ajaa meidät sinne, koin sitten kuitenkin olevani ihan liian varhain tallilla, tai ylipäätään hereillä. Olin moikannut Typyä ja yrittänyt harjata Skottiakin, vaikka eipä siinä yön jäljiltä juuri mitään ollut. Tide oli saanut katsella vain, kun olin heiniä täynnä olevassa karsinassa täyttänyt heinäverkkoja valmiiksi. Olin sanonut, että hän on minun prinsessani, eivätkä prinsessat täytä heinäverkkoja. Tide oli nauranut, että mihin prinssi ja sankari jäi. Höppänä. Pitäisi kertoa hänelle joskus, että jokainen kuningatarkin on kuningas, ja että prinsessa voi olla sankari. Mutta että silti hän voisi huoletta antaa minun välillä hoitaa kaiken hänen puolestaan.

Kun heinäverkot oli täytetty ja kaikki tarpeellinen Skottia lukuunottamatta oli raahattu ulos, ei ollut enää muuta tehtävissä, kuin odottaa.
”Mä ostin eväitä”, ilmoitin ohimennen.
”Mitä? Eikö me saadakaan pysähtyä Absille pullien takia joka välissä?” Tide hymyili. Kun hän pörrötti nopeasti hiuksiani, olin jo nojautumassa hänen kainaloonsa — mutta ei Hello, ei keskellä tallin pihaa voi!
”Ei Halpa-Hallista saa ABC:n pullia”, tuhahdin ja näytin sen sijaan joskus Inarilta tai joltain pysyvästi lainaamani mustan Puman olkalaukun sisältöä. ”Siellä oli irttareita taas silleen et sai kilon neljällä eurolla…”
Tide vilkaisi laukkuun. ”Se ei tarkota, et niitä on pakko ostaa silti sen kaks kiloa.”
”Ei tässä oo ku…” Rapisuttelin punnitustarran näkyviin. ”Öö, vähä päälle kilo kaheksansataa…”
”Niin, koska se on ihan eri asia…”
”Ite oot eri asia. Luuletko sä että tää mun rantakunto pysyis yllä jos mä alkaisin syödä yhtäkkiä jotenki terveellisesti? Nää on sitä paitsi kaikille. Hei kato, mä otin tämmösiä sydämenmuotosia sulle–”

Ehdin hiljetä hetkeksi. Tutkin ihan levollisena, oliko minulla kännykkä ja kukkaro mukana. Katsoin vielä aisojensa varassa lepäilevään koppakärryynkin. Valjaat on. Pari harjaa ja kaviokoukku, joo, täydet heinäverkot matkoiksi. Ei tässä mitään. Mutta sitten kuulin auton lähestyvän ja sydämeni alkoi hakata epämiellyttävän nopeasti. Kun ensimmäinen vilahdus hevosenkuljetusvaunua vetävästä autosta näkyi puiden takaa, minua alkoi hermostuttaa ihan kauheasti. Tartuin Tiden käsivarteen molemmin käsin ja katsoin häntä silmiin.
”Mitä jos se ei tykkää musta?” kysyin ihan tosissani.
”Ihan turhaa sä hei — mitä sä nyt pelkäät?”
”Sitä Oonaa!”
”Miksi! Kun sä ajattelet että se on vanhempi ja viisaampi ku sä, lakimies ja –”
”En!” Tyhmeliini, en! Muutaman vuoden päästä minä olen nykyistä itseäni vanhempi ja viisaampi ja lakimies — ei se ole temppu eikä mikään! ”Kun sitä, että…”
”Joo?” Tide sipaisi poskeani, ja se tuntui niin kivalta, että se vain pahensi asioita.
”Musta tuntuu niinku mä olisin tapaamassa sun porukat!” kuiskasin hädissäni, kun auto mateli jo parkkipaikalla meitä kohti.
”Hello. Ei se ole mun porukat. Oot nyt aivan normaalisti vaan.”

Voi Tide kun tietäisit. Suurin osa ihmisistä ei pidä minusta, ei ainakaan heti. Taidan puhua liian tyhmiä asioita. Yleensä sillä ei ole mitään väliä. Jos joku ei pidä minusta, ei sillä ole merkitystä. Sitten ei pidä. Ja jos joku tarvitsee enemmän aikaa tullakseen toimeen kanssani, niin sitten tarvitsee. Mutta mitä jos Oona ei pidä minusta? Mistä minä tiedän, kuinka hyvä ystävä hän on Tidelle, ja kuinka paljon hänen mielipiteensä vaikuttaa? Voi kun olisi jo ilta — voi kun tietäisin jo, osasinko antaa hyvän ensivaikutelman vai en!

Auton ovi aukesi. Hengitin kerran kunnolla sisään ja ulos. Tajusin pitäväni vieläkin Tiden käsivarresta kiinni ja päästin heti irti. Loin vielä yhden huolestuneen silmäyksen Tideen. Hän vastasi hymyllä. Teki mieli sanoa siihen sävyyn, kuin muka vitsailisin, että älä siinä myhäile, kun kyse on elämästä ja kuolemasta… Teki mieli heittää Hello Ilves -vaihde silmään… Jos Oona ei pitäisi siitä esityksestä, voisin aina vaihtaa persoonaa…

”Hei!” Oona tervehti katsoen ensin Tideä ja sitten minua. Tide vastasi samanlaisella tervehdyksellä.
”Hei, Hello”, sanoin, annoin tassua ja hymyilin vähän.
”Hello hello”, Oona naurahti.
”Mun… Nimi on Hello”, sanoin silmät suurina, ja ensimmäistä kertaa ikinä se ei ollut minusta ollenkaan hauskaa, että minun nimeni oli Hello.
”Jes, okei, Hello. Mun nimi on Oona”, Oona sanoi häkeltymättä ollenkaan, ja jatkoi samaan hengenvetoon: ”tässä pitäisi olla ihan hyvin aikaa ajella sinne, vai onko sun hevonen valmiina lähtöön? Skottiko se oli? Vai? Tiitus? Mä voin kyllä auttaa jos ei ole, tai hei, mä voin nostaa nämä tavaratkin tästä, sullahan on nämä ihan hyvin tässä–”

Auoin pari kertaa suutani, kun hyväntuulista höpötystä alkoi pulputa Oonasta. Muutaman hengenvedon ajan etsin oikeaa paikkaa vastata, että kyllä Skotti oli valmiina odottamassa, mutta sitten tajusin, ettei minulle puheenvuoroa varsinaisesti tulla tarjoamaan. Oikein tunsin, miten hartiani rentoutuivat. Katsoin Tideen, käsi vielä Oonan kädessä, ja hän kohotti minulle kulmiaan huvittuneena. Kyllä minä tällaista keskustelua osasin käydä.

”–laitetaan viimesenä vasta tohon perään, mut noi muut tavarat mahtuu kyllä hyvin tonne trailerin etuosaan, vai tarvitteko te jotakin noista tavaroista autossa? Mä voin laittaa–”
”Eiku kyllä mä ite ne nostelen”, keskeytin puheenvuoron saadakseni, ”ei niitä montaa oo, ja Skottikin on ihan valmiina tuolla–”
”No oi kun hyvä! Mulle meinasi hoppu tulla kun Daddy oli vähän eri mieltä lastauksessa–”
”Ai Daddy, onkse joku puoli–”
”Ei ei, kun suomen–”
”Ai suokki, mullakin on suokki, mut tää Skotti on työhevonen vaan–”
”Mut nehän on tosi ihania kans, onkse toi niin, shire vai cly–”
”Clydesdale se vissiin on joo, sellanen tupsujalka kuitenki–”
”Nii nii, nehän ne onkin komeimpia semmoset tupsujalat–”
”Joo mut vähänkö niissä on hommaa kun on märät kelit–”
”No varmana joo, kun ihan noi suokitkin–”
”Hei…” Tide pisti väliin, ja hiljenin heti. ”Jos haettaisiin nyt se clydesdale tai joku”, hän sanoi minulle. Joo. Katso minua tuolla tavalla niin haen vaikka kolme clydesdalea tai jotain, ja kuun.

Vähän ehkä hymyilytti. Se oli samanlaista kuulumistenvaihtoa kuin silloin, kun juttelimme nelistään iskän, äidin ja Allun kanssa. Se oli hienoa aina hetken aikaa, mutta siinä joutui olemaan niin tosi hereillä puheenvuoron saadakseen, että siihen myös väsähti nopeasti. Jos siinä olisi tosiaan ollut iskä, äiti ja Allu, olisin ottanut Tideä kädestä kiinni, silittänyt vähän poskesta ja kysynyt, tulisiko hän hakemaan sitä clydesdalea tai jotain minun kanssani. Mutta koska siinä kuitenkin oli Oona, josta en tiennyt muuta kuin että hänellä oli suomenhevonen nimeltään Daddy, vain vilkaisin Tiden kättä ja epäröin. Eikö se olisi vähän kummallista pyytää Tideä talliin? Kyllä minä itsekin sen hevosen sieltä saisin. Mutta oikeastaan olisin halunnut hänet sinne vaihtamaan vielä yhden suukon siltä varalta, että se hänen höpötyksensä takapenkillä kuhertelusta olikin vain nimen omaan sitä — höpötystä.

Emmä eheroon taharoon tälläänen ole!

Ai kulukaa. Pitää varmahan ny tulla ulos kaapista teille kaikille. Teillon musta aiva väärä kuva. Ja niin oli muuten mulla ittellänikin. Pitää kertoa heti teille kaikille, jotta mikä kauhia mä oikeen oon, jottetta te enää ikänä kohtelisi mua niin kivasti kun nytte. Istukaa puonne päälle siihen verannalle ja ottakaa kaffia ensin, niin sitte minä kerron teille.

Tämä Jake tässä multa kysyy tuas taannoon, jotta saiskohan kenttää vuakrata, ja jo silloon mä havaattin mun luonnevikani, siis ennakkoluuloosuuren. Siitä mä haluaasin teille puhua. Minä ajattelin heti siinä, jotta on se Jake kyllä kumma miäs stetsonista nuahin puutsiihin asti, ja taisin mä sanoa jotaki sellaastaki, jotta — mites se Jake menikää? Nii just, että iliman muuta, enkö moo kertonukkaa, jotta se kuuluu karsinavuakriihin? Nii ja mites sä sanookkaa jotta mä sua kattoon? Nii justihin, niinku lehemä viarasta veräjää. Olis mun pitäny käsittää, jottei Jake niin pihalla voi olla. Miten mä meninkään sellaasta ajattelemahan? Jake sanoo, jotta joku Kontiokorven sälli olis kysyny hältä, jotta valamentaasko hän sitä, ja sitä varte hän sitä kenttää tarvitti ittellensä. Joo Eira orota, mä kohta oon tulos siihen Kontiokorpi-asiahan!

No minä karuun jo sitä, jotta mitä minolin Jakesta ajatellu, mutta sitte maloon heti miättiä, jotta varmahan on kyse niistä Poolanmettän mielipuolikontiokorvista. Nii. Niistä. Joo. Nämä Einot ja Ensiot ja Mikat ja mitä näitä ny on. Sanoon sitte jo jotta — mites se Jake menikää? Joo. Jotta meirän aitauksia ei millekkää ruikkoosakille vuokrata. Sitte Jake sanoo, jotta nämon niitä Tervajojen Kontiokorpia. Justihin niitä Kontiokorven-Kontiokorpia joo. No tietenki olis pitäny tietää! Kuka nyt sellaasen sakin kans sosiaalisoo ku ne Poolanmettän Kontiokorvet?

No sillä lailla se sitte meni, jotta mä tämän Kontiokorven klopin näin sitte tuas äsköön. Ajattelin sanoa päivää niinku normaali ihiminen, ja enköhän taas sitte ajatellu tosi rumasti. Se kattoo mun kättä pitkähänsä ja sitte se hitahasti nosti katsehensa mun naamahan, melekeen silimihin muttei aiva. Mulla tuli miälehen se, mikä se ny on? Hello? Mikä soon se ropotti josta sulloli ihime pakkomielle viime talavena? Nii justihin se. Joo se Sofia-ropotti tuli aiva miälehen siitä, kuinka se miäs jotenki järijesteli naamansa jotta se sai eres hymyyltyä. Sitte mä vasta muistin jotta kuka se on. Sehän kävi Mäensisukses ala-astetta pari ekaa vuatta ennenku se muutti pois. Se oli silloon jo erikoonen. No minä ajattelin, jotta kaikenlaasia sitä juaksoo vapaana. Ei sovi, Eira. Miäti ny. Jos soot Eira Kontiokorpi, soot Koira Entiokorpi. Joo karuun karuun. En minä ny huvikseni eheroon taharoon taharo tälläänen olla! Ettähän tekää uskalla kohta mulle mitää sanoa, ku heti tuloo tuomio nii jotta napsahtaa.

Mitä? No tottakai muistin. Kyllä minä muistan kaffille silti pyytää. No kattokaa itte. Siältä se tuloo kun hariaa hevoosensa ensi.

Elämä on ja työ
Murahdin hieman itsekseni ja vilkuilin ympärilleni. Hopiavuori on hauska paikka. Eetu on hyvä työnantaja. Siellä on myös mukavaa porukkaa. Jollain tavalla minua nauratti nähdä, kuinka kevät ja kesä piristi ihmisiä. Pidemmän aikaa olin jo huomannut, että Nellyllä ja Eetulla oli vispilän kauppaa. Pikku hiljaa he osasivat olla jo hieman rennommin. Ainakaan Eetu ei hyppinyt enää pitkin seiniä minun tullessa aamuvuoroon ja hänen kiivetessä ulos Nellyn asuntoautosta. Jilla ja Hello olivat suloisia yhdessä, ja heille toivoin vain Kaikkea hyvää. Hieman suruksi minulla kävi Tiitusta. Vähemmän hänen kanssaan tuli juteltua, mutta olin huomannut, että Tiitus oli kiinnostunut Hellosta, ja Hello hieman höppänänä ei sitä ehkä ihan ymmärtänyt.

Minun viimeisin kuukauteni oli mennyt horroksessa. Olin käynyt töissä ja muuten en tiennyt oikeastaan, mitä olin edes tehnyt. Juhlinut olin paljon ja vielä hieman lisää. Ottanut uuden tatuoinnin. Oli vain aika ottaa taas itseään niskasta kiinni ja opetella uudestaan elämään sinkkuna. Pitkäaikainen poikaystäväni oli todennut, että olimme liian erilaisia. Minä olisin töissä kesän, välimatkaa oli ja kaikki oli muuttunut. Oliko sitten virhe tulla töihin Hopiavuoren? Ei. Täällä minä viihdyin. Ehkä minun pitäisi olla avoimempi ja tutustua ihmisiin paremmin. Juttelut olivat kaikki jääneet vain tasolle akward small talk kahvipöydässä. Minua hieman harmitti, että olin ajatellut vain Hopiavuorta enemmän työpaikkana.

Rasputin Pasia päästä ja hymähdin:
”Sää oot ihan paras ukko.”
Päivän työt oli oikeastaan jo tehty ja ihailin vain hevosia laitumella. Työt oli hieman helpottuneet kesää kohti, mutta työt eivät vähentyneet, vaan kesä oli hyvää aikaa maalailla aitoja, lanata kenttää ja mitä vain muuta Eetu keksi tai minä keksin hänen hommia helpottaakseen. Kaivoin taskustani vielä porkkanan, jota tarjosin Pasille.
”Älä sit kerro kellekään, et oot mun lemppari”, hymyilin ruunalle ja olin varma, että se iski minulle silmää.

Eira ja pirunviulu

Se oli täydellinen rikos. Tai ainakin se oli tosi naurettavan, huvittavan lapsellinen rikos minun ikäiseltäni. Eira sitä ehdotti, ja minä olin apuri. No okei. Oikeastaan Eira unelmoi jostain sen kaltaisesta kostotoimenpiteenä Eetua kohtaan ties mistä syystä taas, ja minä olin se criminal mastermind, joka kertoi hänelle pirunviulun sopivan parhaiten aseeksi tähän kostoon. Tavoitehan oli ärsyttää toinen melkein hengiltä!

Tarvittiin ohutta rautalankaa. Sitä sai iskän autotallista. Iskä kysyi ihan rupatellakseen, että mihin minä sitä tarvitsen, enkä yhtäkkiä keksinyt yhtäkään asiaa, johon rautalankaa käytetään. Olisin kai änkyttänyt jotain jonkin asian korjaamisesta tai sähkön johtamisesta, joista minulla ei ole kummastakaan mitään aavistusta. Onneksi iskä vastasi itse itselleen: johonkin taideprojektiin varmaan, sinä kun olet Hello niin taiteellinen, ja vanha isäsi ei sellaisesta aina ymmärrä. Nyökytin siis hanakasti. Joo, taiteeseen, taiteeseen. Lopulta jäin kuitenkin iskän luokse syömään, ja kerroin samalla, että oikeastaan aion virittää pirunviulun Hopiavuoren Eetun ikkunaan Helmipuron Eiran kanssa. Iskä alkoi nauraa ja harmitteli, ettei hänellä ole antaa minulle hartsia. Hän sanoi, että ette sitten liikaa sitä Eetua kiusaa, aikuiset ihmiset. Lähtiessäni minulla oli olo kuin pikkukakaralla keppostelemaan lähdössä. Ja sitä minä olinkin tekemässä. Heitin rautalankapötkön autoni etupenkille vanhan viulun jousen seuraan ja ajelin eteenpäin kohti tallia. Hartsi olisi ollut jousta parempi, mutta juuri nyt ei kyllä ollut hartsia.

Eira odotti minua tallin puolen parkkipaikalla muka niin tosi muina miehinä, että herätti varmasti epäilyksiä jo asennollaan. Sihahdin, että käyttäytyisi normaalisti tai joku tulisi estämään aikeemme, ja sain vastaukseksi kielen naksautuksen ja silmien pyörittelyä.
”Mä en kyllä auta sua tässä jos sä puhut mulle tolleen”, hän tuhahti.
”Anteeks vaan, mutta kukahan auttaa ja ketä? Vaan mä ylipäätään tiedän mitä meidän pitää tehdä!”
”Ei nyt mennä siihen. Mä hakkasin jo naulan eilen niinku sä käskit. Noa kyseli et mitä mä teen niin sanoin vaan et korjaan tän ikkunalaudan.”
”Hyvä! Mihin sä laitoit sen?”
”No se meni itte siitä sisälle heti kun Mielikki oli–”
”Ei kun sen naulan, tietenki!”
”Olkkarin ikkunanpieleen.”
”Täydellinen paikka!”

Olimme menevinämme tupaan, mutta kun kukaan ei katsellut, menimmekin koira-aitaukseen erittäin salamyhkäisinä. Niin kuin kakarat suurissa vakoiluseikkailuissaan, hiivimme ikkunoiden alitse ja istuimme lopulta maahan olkkarin ikkunan alle tiiviisti seinää vasten. Voi kun Mielikkiä ei juuri nyt päästettäisi ulos… Muistin elävästi, miten olin toistakymmentä vuotta sitten hiipinyt samoissa puuhissa vanhan Hopiavuoren pihassa Mäensisuksessa. Se oli ollut kyllä vielä paljon jännittävämpää pikkumuksuna. Eikä silloin ollut ollut kyse kostosta, vaan kiusanteosta, kun Eetu oli ollut siinä ärsyttävässä ja muka niin tosi aikuisessa iässä, että oli nyhjännyt mielummin sisällä kuin leikkinyt minun ja Allun kanssa Huckleberry Finniä uimamontolla.

Meni kauan suoristaa rautalanka. Sen piti olla ihan suora. Kun se oli valmis, Eira nousi äänettömästi ylös ja jännittyneenä kuin omenavarkaissa hän kieritti rautalangan pään ohjeideni mukaan puiseen ikkunanpieleen hakkaamaansa naulaan. Se oli helppo osuus. Seuraavaksi meidän piti hiipiä tosi salaisena Eetun ison männyn luokse, taivuttaa isoa oksaa kohti ikkunaa ja kiertää rautalangan toinen pää oksan ympärille. Kun oksa sitten pyrki pystyyn, se kiristi rautalangan tosi tiukalle. Eiraa ärsytti, kun minua nauratti sekä oma hermostukseni että tilanteen koomisuus. Aikuinen äijä virittämässä nyt pirunviulua tällaisella intensiteetillä…

”Niin mistä sä nyt siis kostat Eetulle?” kuiskasin Eiralle ja ojensin viulun jousta häntä kohti.
”Äh, älä, en mä osaa tätä soittaa! No kun eilen kun Inari kysy et voikse mennä Jussilla, niin mä– tai ihan sama, ei kuulu sulle!”
”Just. Mun olis aika oleellista tietää, et minkä takia mä autan sua terrorisoimaan toista ihmistä. Kato tää on ihan helppoo, tästä vaan tälleen–”
Vedin viulun jousta hitaasti rautalankaa vasten. Siitä pääsi samantyylinen ääni, kuin jos puhaltaisi pullon suuhun. Sata kertaa ärsyttävämpi ja vonkuvampi vain. Ja ikkunalasi voimistaisi äänen sisällä vielä kovemmaksi Kunhan Eira malttaisi soittaa oikein hitaita ja pitkiä vingutuksia, niin se kuuluisi hiljaisessa talossa yläkertaan asti… Eikä kukaan pystyisi paikantamaan äänen lähdettä kuuntelemalla, kun se resonoi kaikkialla…
”Joo mä kerron joskus. Eetu on vaan aina niin paska ja epäreilu. Anna nyt tänne se sitte niin mä soitan itte.”
”Älä sit liian tiheesti soita. Nyt aluksi vaan hetki aikaa, ja sit teet kaikkee muuta ja aina kerran tunnis tai silleen käyt tässä ulvottamassa tota niin se tulee hulluksi. Parasta on kun lopettaa tos iltapäivällä kokonaan ja tulee sit yhden tai kahden mais yöllä soittamaan.”
”Ai sä oot useinki tehny tätä.”
”Eksä muista enää kuinka sä härnäsit mua semmosena naperona kun mä olin aina kotiarestissa…”
”Aaaaa no niiii…” Eira mumisi ymmärtäväisesti ja veti jousella rautalangasta esiin oikein pitkän, valittavan ja korvia kutittelevan kovan äänen. Hän katsoi mielissään minuun ennen kuin teki sen uudestaan. Ja vielä kerran.
”Mennäänkö talliin?” ehdotin sitten.
”Mee sä vaan… Mä hetken eka oon täs…”

Kun rapsutin Eiran päätä niin kuin koiraa ennen kuin lähdin tallia kohti, hän melkein puri minua. Naureskelin mennessäni ja kuulin mutinaa siitä, että kun tukkakin pilataan tahallaan. Voi voi. Aika paksua puhetta siltä, joka aikoi pilata Eetun koko päivän ja varmaan vielä yöunetkin tahallaan.

Oppiipahan Eira kitisemään

”Mä en ikinä pääse ratsastamaan”, Eira marisi melkein maatessaan keittiön pöydän päällä.
Loin häneen huvittuneen katseen, mutten vastannut. Hän oli ratsastanut eilen. Ja toissapäivänä. Mutta ei varmaan kahteen viikkoon ennen sitä, vaikka tilaisuus olisi kyllä ollut joka päivä. Tänään hän oli antanut Uunon hoitajan ratsastaa, vaikka olisi voinut mennä itse. Jussia hän havitteli, kyllä minä tiesin.
”Vitsi kun olis toinenkin hevonen…” hän huokaisi, ”vois sillä sitten edes mennä… Kun Alma ja Inari ei voi ikinä jakaa… Vois olla vähä kevyempi se sit ku Uuno…”
Aivan niin kuin Eira ei olisi itse tuputtanut hevostaan aiemmin Alman ratsastettavaksi…
”No mutta kuule. Mullolis tossa toi kevyt hevoonen joka tarttis ratsastajaa justihin ny”, sanoin sen näköisenä kuin se muka tulisi juuri mieleeni.
Eiran silmät syttyivät. Hän ajatteli tietenkin, että Jussi. ”Ai”, hän yritti sanoa muina miehinä. ”Kyl mä voin sillä mennä. Vähä auttaa sua.”
”Joo, mee ihimehes. Sillei kauhiasti ookkaa ny taas ratsastettu. Sä voit itte hakia sen vaikka itte tupahan. Haluaksä että mä tuun vahtimahan?”
”Ei tartte!”

Eira nousi heti ryminällä pöydän äärestä ja hyppäsi nopeasti kenkiinsä. Hän peilasi itseään eteisen peilistä ja kiinnitti hiuksensa uudelleen. Odotin, että hän saisi itsensä valmiiksi ja olisi jo lähdössä ovesta ulos ennen kuin puhuin taas.

”Kiitti Eira. Pasi tykkää kun sitäki joku vähä liikutteloo.”
”Pasi! Mä luulin et–”
”Ai? Mitä sä luulit?”
”Äh! Ei mitää!”

Sinne meni Eira. Kuulin kiukkuiset askeleet kuistin portailla. Katselin ikkunasta, miten hän potki kiviä mennessään. Ei vain kehdannut Eira perääntyä enää, kun oli niin luullut Jussin saavansa ja heti suostunut. Aivan niin kuin minä päästäisin nuoria likkoja tapattamaan itseään isojen puoliveriorien sekaan. Ehkä sitten, kun olen itse vahtimassa ja Eira oppii hillitsemään hermonsa. Onhan Inarikin sillä mennyt välillä ihan hyvin. Hörppäsin kahvinlirun loppuun. Pakko se oli minunkin nousta ja mennä vaikka rehuhuone järjestelemään, niin että olisin paikalla jos Pasi vaikka keksisi jotain. Se saattoi nimittäin olla Jussia pienempi ja Eiran käsissä turvallisempi, mutta ei sekään ollut mikään suupala.

Vai että Eira meni noin helposti lankaan!😄 Luuli pääsevänsä Jussila mutta saikin Pasin! Toisaalta, onhan se ihan hyvä että vauhtipappa pääsi käppäilee.

Hidas aamu
Ei perse. Murahdin ja sammutin herätyskellon. Kello oli 5.00. Torkutin vielä 10 minuuttia, kunnes nappasin kännykän käteen yrittäessäni pikkuhiljaa heräillä. Mietin lenkille lähtöä, mutta peruin ajatuksen. Tänään en jaksaisi ja tänään ei huvittaisi. Ehkä illasta voisi käydä, ellei olisi liian kuuma. Nousin istumaan ja haukottelin. Selailin instagramia läpi. Se Tietty oli päivittänyt uuden kuvan yöllä. Kaveriporukan kanssa laitettu kuva. Katsoin haikeana miehen tuttuja, teräviä piirteitä. Kuvassa oli myös tuttujen naamojen joukossa joku nainen sen kainalossa. Ihan näpsäkkä, muttei erikoinen. Ei satuttanut. Ei tuntunut pahalta. Se sai minut hymyilemään aamusta.

Jotenkin kummasti sain itseni ylös sängystä ja vedettyä tallivaatteet päälle. Tutut haalistuneet ratsastushousut, jotka olivat palvelleet jo minua monta vuotta. Ei haitannut, vaikka ne repeäisivät, ja niillä voisi vaikka kieriä lannassa. Nappasin keittiön pöydältä mukaani kahvipaketin. Oli minun vuoroni ostaa lisää kahvia. Sitä tuli juotua Hopiavuoressa ennätysmäärä, vaikken yleensä kova kahvinjuoja ollutkaan.

Kello oli hieman yli kuusi päästessäni Hopiavuoren pihaan. Tottuneesti ajoin vakiparkkiini parkkipaikalla. Siihen voisi kiinnittää kyltin ”Työrukkanen Vanhaniemi”. Kukaan ei uskaltanut jostain syystä ajaa sille paikalle, vaikka autoni ei olisikaan kyseisellä paikalla. Ainut poikkeus oli se yksi hieman hämärämpi ukko. Jesseksikö häntä kutsuivat? Hänestä ei oikein ottanut selvää. Käveli Hopiavuoressa kuin maailmanomistaja, oli hieman röyhkeä muita kohtaan, mutta silti tunsin jonkinlaista empatiaa tuota miestä kohtaan. Nautin hiljaisuudesta, joka vallitsi vielä tallilla. Kuusi tuntia ja se olisi täynnä elämää. Rauhallista paikkaa koko tallista ei löytyisikään. Oli omistajia, hoitajia, ties kaikenlaisia ohikulkijoita ja avosydämisenä Eetu kutsui kaikki taloonsa kahville.

Iskin keittiössä kahvit tulille ja odotin, että se olisi keittynyt. Noa ja Jilla eivät heräilisi vielä pitkään aikaan, ja Eetu yritti keräillä itseään aamuun Nellyn kainalosta. Mielikki oli tullut pitämään alakertaan minulle seuraa. Rasputin sitä korvan takaa ja lässytin sille kuin vauvalle. Kukaan ei ollut kuulemassa. Nappasin höyryävän kahvimukin mukaani, päästin Mielikin pihalle temmeltämään, istuin terassille ja sytytin aamun ensimmäisen tupakin. Nautimme Mielikin kanssa lintujen viserryksestä. Portaista kuului töminää: itse Iso Herra oli herännyt. Juotuani kahvin ja kellon lähentyessä seitsemää vein kahvikupin tiskipöydälle odottamaan aamupäivän kahveja ja laskin Mielikin sisälle. Huikkasin Eetulle, että lähtisin jo tallin puolelle, ja vastaukseksi sain epäselvän mörähdyksen. Tallissa kuulin väsyneet ja ilahtuneet hörähdykset. Suurin osa hevosista oli laitumilla, mutta osaa säilytettiin tallissa. Ruuat valmiiksi, tallin hevosille ruuat, laitumille hevosille ruuat, tallin hevoset ulos ja karsinoiden putsaus sekä paikkojen tsekkaaminen, että kaikki oli kunnossa.

Joitain tarhojen lautoja piti käydä korjaamassa, Pasi tarvitsi oman huomionsa, Eetu keksi tekemistä, jos oma silmä ei tärpännyt johonkin. Sitten seurasikin kello 12 kahvit. Moikkasin Almaa ja Sebastiania, jotka istuivat jo terassilla juomassa kahvejaan. Minun nimimuistini oli surkea, mutta kuvamuisti mahtava. Mikään ei vain riivannut yhtä paljon kuin se, että muistit jonkun kasvot, mutta et osannut yhdistää niitä mihinkään. Hain kahvin ja istuin kahden hoitajan viereen. Kaksikosta Sebe oli hiljaisempi, mutta taisimme pikkuhiljaa kasvaa toisiimme, sille keskustelumme muodostuivat jo kokonaisista lauseista parin sanan sijaan. Alalta taas juttua tuli niin paljon, ettei tahtonut suun vuoroa saada. Mutta se ei minua haitannut, pidin ihmisten kuuntelusta. Puhuimme hevosista, lukiosta, kesästä ja no suurimmaksi osaksi hevosista.
”Ennen kuin lähdin armeijaan, mulla oli vuokralla sellane suomenheppa Jästi. Se oli kyl mun kaikista lemppareista lempparein. Just sellane liinakko, läsipää, työhepannäkönen, mutta rahaakin se juoksi. Mää en sillä kauheesti kilpaillut raveissa. En vaan tiiä, että mitä sille kuuluu nykyään”, virnistin kaksikolle.
Sebekin innostui selittämään Skotista ja heidän seikkailustaan. Alma kertoi Jakesta ja työstään. Asiakaspalvelutyötä löytyi paljon puhuttavaa ja naurettavaa. Asiakkaat osasivat aiheuttaa ties kuinka hauskoja tilanteita.
”Baarimikon hommista muistan sen verran, että väsyneenä tuli tarjottua asiakkaalle kaljaan jäitä tai siideriin vettä”, naurahdin ja puristin päätäni.
Tietenkään ei saa myös unohtaa Seben innostuneita tarinoita hänen kesyhiirestään. Se oli hienoa nähdä, miten ihminen kasvoi kuorestaan; hiljaisesta pojasta tulikin pöydän äänekkäin.

Kahvitauko loppui ja takaisin töihin. Matilda oli valjastamassa Kerttua. Hieman kadehdin. Siitä oli hetki aikaa, että olin viimeksi istunut kärryillä ohjaamassa. Se vapauden tunne, kun on avoin ravirata edessä. Hevonenkin jännittyy. Adrenaliini kiehuu. Hevosen askel pitenee ja vauhti kovenee. Matildalla oli hieman ongelmia viimeisen lenkin kanssa ja syöksyin apuun kertoen, miten sujauttaa lenkki paikoilleen, mutta lopulta villiinnyin itse liikaa ja pujottelin sen.
”Kerttu on kyllä kiva heppa ja nätti”, hymyilin vilkaisten ruunikkoa ja taputin sitä kaulalle.
”Mut jos tarvit joskus apua ajokoulutuksessa, niin huikkaa. En mää ammattilainen oo, mut jotain tiedän”, hukkasin naiselle päästäessäni Kerttua irti ja saatoin kaksikon pihalle. Katsellessani heidän menoa tajusin vasta, että olisin voinut lähteä vaikka heti avuksi. No, eiköhän he pärjäisi. Ei Matilda vajaaälyinen ollut. Toivottavasti.

Törmäsin Eetuun satulahuoneessa hänen hingatessaan Jussin satulaa kiiltäväksi varmaan kolmatta kertaa.
”Säähän näet siitä jo oman peilikuvaskin jo”, naurahdin miehelle.
Tiesin, että miehessä oli pikkutarkan vikaa ja se oli arvostettava piirre. En voinut väittää, etten itse omannut sitä ja ollut hieman jopa säikytellyt tallin nuorimpia heidän sotkuisuudestaan.
”Eetu, mää oon saanut täs villin idean. Mitä jos mää lähtisin syksyllä opiskelemaan? Oppisopimuksella siis? Lähipäiviä on vähän, ja kursseja voi suorittaa verkossa. Ois vaan kiva, et ois virallinen ammatti enkä ois vaan talli tyttö”, katsoin silmät innosta kiiluen Eetua kuin tikkarin saanut pikkulapsi.

26.06.2019

Siellä se kärrytteli jonkun nuorukaisen kanssa. Ja minä hölmö ajattelin kysyä, olisiko hän lähtenyt kattomaan meidän pienokaisia laitumelle ja illalla voitais mennä leffaan. Mutta ei, hän menee jonkun toisen kanssa Skotin kärryillä ja irvaili mulle ihan kummallisesti. Eikä se vieruskaverikaan kehdannut edes silmiin katsoa, hyvä kun kättä nosti. Ihme tyyppi, nahkatakki ja outo sininen tukka. Olkoon. Eihän me oltu edes juteltu, että onko tää nyt jotain. Tai mitä tää on, koska onhan tää nyt jotain. Koska minua ärsytti ja vettä satoi edelleen, en viitsinyt lähteä purkamaan pahaa oloa Beehen. En myöskään voinut vain kääntyä kannoillani ja lähteä kotiin, joten kävin katsomassa Been tavarat läpi. Putsasin muutamat harjat suurimmista karvoista ja pesin riimun, jonka ori oli onnistunut sotkemaan viimeisenä tarhapäivänään enkä ollut muistanut pestä sitä. Sitten saatoin lähteä kävelemään kotiin, yksin, edelleen sateessa ja hieman harmissani.

27.06.2019

Tänään olisi paljon parempi päivä! Vettä ei enää satanut ja olin saanut nukuttua harvinaisen pitkään ja oikeasti hyvin. Ensin kävin pienellä juoksulenkillä, sitten söin myöhäisen aamiaisen ja kävin hakemassa treenikamat Sakulta. Loikoilin mukavasti sohvalla, kun puhelimeni piippasi toistamiseen. Ruudulle ilmestyi Helemiaan hömpöttelyviesti ponnahduksena, mutta en lukenut sitä tarkemmin vaan suljin ilmoituksen. Eilen olin valmis kuuluttamaan koko maailmalle mitä mieltä olin Hellosta, mutta nyt en halunnut edes lukea hänen viestejään. En jäänyt miettimään asiaa kovin pitkäksi aikaa, vaan nousin ylös, pakkasin reppuun juomapullon ja lähdin polkemaan tallille. Nyt olisi aika mennä kattomaan Beetä!

Make rouskutti tyytyväisen näköisenä ruohoa, Patiksi tai Puteksi kutsuttu rautias suokki piehtaroi ja Raikuli lepuutti takastaan päivänokosillaan. Mutta Onni ja Bee, ne juoksenteli kuin mitkäkin mielipuolet koittaen herätellä muitakin leikkiin mukaan. Ehkä se olikin Possu tuo toinen suokki? Se nousi piehtaroinnin jälkeen ja otti muutaman laukka-askeleen puoliveristen innoittamana, mutta sitten sekin laski päänsä alas ja alkoi syödä. Make ei pitänyt nuorukaisten temmellyksestä ja uhitteli niille korvat luimussa, kun ne tulivat liian lähelle sitä. Onneksi Bee ja Onni tajusivat siitä, että poni oli parempi jättää itsekseen ja ravasivat sitten itsekin kauemmas syömään.

En edes koittanut kutsua Beetä luokseni, sehän oli lomalla nyt. Tietysti olisin voinut tarkistaa sen mahdollisten vekkien ja ruhjeiden suhteen, mutta luulen että Eetu on kyllä hoitanut sen ehkä turhankin tarkkaan. Eikä ori ainakaan näyttänyt siltä, että sillä olisi jotain hätänä, joten jätin sen rauhassa syömään ja lähdin takaisin tallille. Vilkaisin minä ohimennen tietenkin myös tammojen ja isojen poikien laidunten oltavat, mutta pikaisesti vain.

Tallille tullessani huomasin, että Nellykin oli saapunut pidemmältä reissultaan ja hänen naurunsa kuuluikin tuvasta. Hetken mietin menisinkö tervehtimään häntä ja muita, mutta totesin, että ei tällä kertaa. Parempi vain mennä kotiin, kattoo joku leffa ja mennä ajoissa nukkumaan. Jälkimmäisestä ei kyllä tulisi mitään, koska olin nukkunut aamulla niin pitkään. Ehkä voisin vilkaista mitä se Hello oli laittanut, kysyä vaikka kuka se sinitukka sen vieressä oli. Ehkä.

Hidas aamu

Kyllä se lapuanpoikakin puhua osaa

Olen jostain syystä jäänyt hengailemaan Eetun terassille juomaan kahvia Elm- siis sen Alman kanssa. Ja mä en edes pidä kahvista. Tai en ainakaan ennen pitänyt. Mulla on ilmeisesti ollut kokemusta vain tosi pahasta kahvista, koska tämä Eetun tuvassa keitetty ei ole lainkaan hullumpaa. Tai ehkä mulla on vaan niin hyvää seuraa, että se saa kahvinkin maistumaan paremmalta kuin yksin kylmässä ja pimeässä yksiössäni.

Alman ja mun keskustelu oli alkanut ensin Hopiavuoren hevosista, mutta se oli sitten ajautunut täysin pois raiteiltaan ja niinpä me nyt puhuttiin siitä, miten tyhmää on kun kukaan ei ole keksinyt itsestään täyttyvää kahvimukia. Mua nimittäin vähän himottaa hakea santsikupillinen, mutta enhän mä kehtaisi. Ei se olisi sopivaa ryystää pannua heti tyhjäksi, kun se Eetun tallityöntekijäkin on kuulema kohta tulossa kahvitauolleen.

Se tallityöntekijä ilmestyikin meidän seuraksi terassille jo hetken päästä. Camilla sen nimi taitaa olla. Kunpa muistaisin sen nimen nyt edes kymmenen minuuttia pidempään. Saatuamme alkuesittelyt pois alta Alma alkaa välittömästi kertoa innokkaana menneestä kesästään, ja minä ja Camilla kuunnellaan välillä nyökkäillen ja kahvia siemaillen. Mä en voi itsekään uskoa, että mä teen niin. Siis että juon kahvia kuin vanha tekijä. Munhan oli tarkoitus inhota kahvia!

Heti kun Alman puhetulvaan tulee sopiva tauko, Camilla alkaa kertoa meille sen vanhasta vuokrahevosesta Jästistä. Siitä tarjoutuukin mulle oiva tilaisuus kertoa omasta entisestä vuokrahevosestani Salamasta, jota joskus pienenä penskana tuli ratsastettua. Siitä en olekaan vielä hiiskunut sanaakaan kellekään Hopiavuoressa, en edes Eetulle.
”Harmittaa kyllä, etten oo ollut yhteydessä Jästin omistajiin viime aikoina. Olis kiva tietää, miten sillä menee nykyään.”
”Se on kyllä raastavaa, kun ei tiedä”, mä totean ja lasken tyhjän kahvikupin viereeni terassin lattialle, ”mä sain tietää viime syksynä, että Salama lopetettiin pari kuukautta sen jälkeen, kun näin sen viimesen kerran. Lopetin sen vuokraamisen siis jo reilu neljä vuotta sitten mut kyl se silti vähän kirpasi. Sillä ruunalla ois ollu kärsivällisyyttä jakaa vielä monelle ratsastajalle. Mut sellasta se elämä on. Toiset lähtee ja toiset jatkaa loppuun asti.”
Pitäähän mun myös vähän sivuten leuhkia Skotista muille. Ei siitä kyllä ihan hirveästi sanottavaa ole huimien kahden ratsastuskerran jälkeen, mutta silti. Kyllä Skotti ansaitsee maailman paras hevonen -tittelin, koska se on kuitenkin mun hoidokki. Ja oma hoidokki on aina paras.

Salamasta ja Skotista jutustelun jälkeen mua kutkuttaa alkaa kertomaan Taavin ja mun yhteiselämästä. Aina kun mä pääsen vauhtiin jutuissani, yhtäkkiä mieleen muistuu tuhatviisisataa eri asiaa, joista haluisin kertoa. Kai se johtuu siitä, että mulla on oikeasti ne tuhatviisisataa asiaa, joista en ole koskaan kertonut kellekään muulle kuin Taaville.
”Ootteko muuten ikinä heränny yöuniltanne siihen et teidän naamal räpeltää hiiri? Siis mä en tajua, mitä sinä yönä tapahtui. Olin juoksuttanu Taavia ennen nukkumaanmenoa mun hupparissa, koska se niin tykkää piiloutua mun huppuun. Mut ilmeisesti olin sit nukahtanu kesken kaiken, koska mä heräsin sen tuhinaan joskus kahdelta yöllä. Siinä se istu mun naamalla ja katto mua vähän kiukkuisena. Se vielä kusi mun sängylle mielenosotukseks ja löysin mä papanoitakin tyynyni alta. Sen jälkeen oonki tarkistanut aina kahteen kertaan et se on varmasti terraariossaan ennen kun meen nukkuun.”

Jossain vaiheessa Camillan on ihan pakko lähteä jatkamaan töitään, ja mä kiitän sitä hyvästä seurasta. Niinhän mä aina teen, kun joku jää juttelemaan. Se tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin kohteliaisuudelta. Mä ja Alma jäädään terassille istumaan ja katsellaan, kun Camilla katoaa talliin. Kohta pitäisi meidänkin siirtyä sinne, koska Uuno ja Skotti ei varmasti liikuttaisi itse itseään.

Eetulla on varmasti jotakin ihme kahvia kun saa Sebenkin sitä juomaan. Tai sitten se seura, kun kerran Alma on pyödässä :DD

Vitsit, ois kiva omistaa lemmikki hiiri. Nyt se on ehkä mahdotonta, koska jos sen ottais ulos terraariosta, mun kissa varmasti söis sen! koska mä heräsin sen tuhinaan joskus kahdelta yöllä Vähänkö söpöä! Voin kuvitella Taavin tuhisemassa Seben naamalla, tosi ihana yllätys. Sentään se ei ollut lähtenyt kipittämään taloa ympäri, ois ollu Sebellä vähän hommaa ettiä keskellä yötä omaa pikkuista hiirtä! 😀

Kravatti-ikäisten laitumella

Olin tyytyväinen eiliseen peliin, vaikka emme voittaneetkaan. Meillä oli onnistumisia, koska saimme useamman touchdownin ja pistimme hanttiin jokaisessa puolustuksessa. Joskus vastustaja vaan on kovempi ja niin oli nytkin. Eniten minua harmitti, kun näin Hellon ihan yksin penkillä. Varsinkin, kun olin ensin saanut todistaa, että hän näytti tuntevan melkein jokaisen minun joukkueesta ja muutamia myös vastustajien tiimistä.

”Poojaaat, tulkaas syömään!” huutelin laitumen portilla. Pelin takia olin saanut eilisen vapaaksi ja olin sopinut Eetun kanssa, että hoitaisin hommat tänään siitä hyvästä. Ja yhtenä hommana oli jakaa hevosille lisäravinnesekoitus, koska ei hevoset pelkällä vihreällä ruoholla elä, vaikka ovatkin lomailemassa. Alkoi kuulua töminää, kun ainakin joku oli kuullut kutsun. Ensimmäisenä näkyi kellertävän ruskea pää, jossa mustat jouhet hulmusi orin laukatessa. ”Heippa Dips, mitäs kuuluu?” tervehdin hevosta rapsuttaen sitä otsasta. Annoin hevosen syödä oman annoksensa ämpäristä, minkä aikana myös Pasi ja Ketku oli saapunut. ”No heipä hei vaan teillekin, oottakaas hetki, saatte kohta omanne”, sanoin, kun Dips lopetteli omaa annostaan.

Sillä aikaa, kun Pasi ja Ketku söivät omia annoksiaan, tarkastin, ettei Dipsissä ollut haavaumia tai muita jälkiä. Vaikka quarterori onkin todella rauhallinen ja tulee toimeen muiden kanssa, ei laidunkaverit välttämättä ole samaa mieltä asiasta ja vahinkoja voi käydä. Mutta Dips oli kunnossa, joten siirryin Pasin puoleen. Se ei ollut yhtä yhteistyökykyinen kuin aiempi potilas, joten jouduin nostelemaan sen jalkoja useamman kerran ja ottamaan muutaman harppauksen, kun se yritti päästä karkuun.

Tarkastaessani Ketkua mietin taas Helloa. Hän olisi varmaan halunnut kertoa kaikille tutuilleen, miksi hän oikeasti oli peliin tullut. Ja varmaan olisi ollut kivempi istua muiden pelaajien tyttöystävien kanssa. Silloin hänellä olisi ollut joku, joka olisi osannut kertoa, ettei minua satu, vaikka paljon isokokoisemmat äijät kaatavat minut allensa. Ja etten mä ole kuollut, vaikka hetken makaankin maassa liikkumatta.

Ketkussakaan ei ollut merkkejä tappeluista, joten annoin sen jatkaa jurottamistaan yksinään. ”Mihin te ootte Mörrin jättänyt?” kyselin, koska ponia ei näkynyt vieläkään missään. ”Mörrii!” huutelin sitä nimellä. Ei vieläkään mitään, joten minun oli pakko lähteä etsimään sitä. Sehän saattaisi olla loukkaantunut tai jäänyt jonnekin jumiin. ”Ette sitten jyrää mua, voisitte vaikka pysyä tässä, kun mä käyn tuolla kattomassa.”

Kutsuin ruunaa nimeltä, kerroin, että sille olisi herkkuja luvassa ja lopulta ihmettelin missä ihmeessä se on. Kunnes se vihdoin löytyi, tammalaitumen puoleisella reunalla esittelemässä itseään. Tammoille, joita ei edes ollut oman laitumensa aidan lähettyvillä. ”Hei hölmöläinen, ei niitä kiinnosta sun touhut!” nauroin ponille, joka ravasi pää kauniissa kaaressa ja häntä viskoen. ”Joko sulle ruoka maistuis?” kysäisin, kun olin tullut pysähtyneen poniruunan vierelle. Se pärskähti ja työnsi sitten turpansa tyytyväisenä ruokasankoon. ”Niin mä vähän aattelinkin.”

Kun olin saanut kaikki isot pojat ruokittua ja tarkastettua, kävelin takaisin tallille miettien taas Helloa. Mitähän hän tekee just nyt? Hän ei tullut mun kanssa tallille, pelkäsi varmaan, että pistäisin hänet tyhjentämään laitumet hevosten lantakasoista tai jotain. Tai ehkä hän oli pettynyt, kun olin eilen niin väsynyt pelin jälkeen enkä jaksanut tehdä mitään. Kun sain viimeisen ruokaämpärin putsattua, päätin että laitan hänelle viestin. Sellaisen, joka ei todellakaan oo mun tyypillisiä viestejä, mutta ehkä hän ymmärtää. Ehkä.

Kauheeeeee ikäääävä!! 😥 Mitä sä teet? Mitä sul on päällä? 😉

Varustehuone

Askeleet kaikuivat tallissa kun kävelin varustehuonetta kohti. Talli oli tietääkseni tyhjä – osa hevosista laitumilla, osa tarhoissa ja tallityöntekijöistä ei näkynyt varjoakaan. Karsinat oli siivottu, käytävä puhdas ja valot päällä. Avasin varustehuoneen oven ja nousin pienen kynnyksen sisälle. Hengitin nahan ja saippuan tuoksua sisään. Eetu oli varmasti vastikään käynyt pesemessä Jussin satulan. Ripustin Cozminan suitset sille varatulle paikalle ja käännyin lähteäkseni.

Uusi työ oli lähtenyt hyvin käyntiin. Eetu oli kysynyt Eiran isältä, josko tytölle pidettäisiin viikottain tunti pientä korvausta vastaan. Minä olin jarrutellut, koska ei minulla mitään kunnon opettajan papereita ole. Virallisesti olin vain valmentaja-oppilas etäkurssilla. Sana minusta oli silti lähtenyt hyvin liikkeelle ja nyt oli yhdestä kahteen valmennettavaa kahdessa viikossa. Kai se on pienen kylän etuja – kaikki tuntee jonkun joka tuntee valmennusta kaipaavan tai ainakin hänen äitinsä. Eetukin oli maininnut haluavansa valmennuksen. Ja sekös pelotti; tallinomistajaa nyt valmentaa.

”Mitä sä täällä seisot?” Tide oli ilmestynyt selkäni taakse ja säikäytti minut.
”Mit – Siis pakkaan näitä suitsia nätisti.” Varmasti tahallaan säikäytti. ”Entä ite? Mitä sulle kuuluu?” Käänsin itseni kokonaan Tideä kohti ja nojasin selkäni seinään.
”Ihan hyvää” hän huokaisi. ”Miten se sun valmennus meni?”
”Hyvin.”
”Vitsi kun pääsis ittekki ratsastamaan jo” Tiitus naurahti. Minä nauroin myös.
”Haha, menee vielä pari vuotta. Kai sä nyt jotain tallin hevosta saat lainaan. Pasia tai jotai. Tai Cozmina, jos mun maalanen tammani kelpaa prinssille”, Sanoin vitsinä ja nyökkäsin Tiitukselle kuin kuninkaille kuuluu. Hitaasti ja silmät kiinni.
”No hehheh – mä oon aivan liian pitkä sille.”
”Pasille et varmasti ole. Mennää kahville tai. Täällä on kuuma.” Hain painon takaisin jaloilleni ja laskin kädet takataskuihin. ”Mennää ny!”

Varustehuone ^

Säikyttelijä

En ymmärrä miten onnistun vähän väliä säikäyttämään tallin neitokaisia. Luulisi, että mun kokoinen mies pitäisi vähän enemmän ääntä, koska enhän mä nyt mitenkään tarkoituksella hiippaile tallilla pelottelemassa viattomia uhreja. Mutta niin minä taas vain onnistuin säikäyttämään Nellyn, kun hän seisoskeli ajatuksissaan varustehuoneessa. Siirryimme sieltö tuvan kautta kuppien kanssa terassille istuskelemaan ja nauttimaan tuoretta kahvia.

”Pasi on oikeasti liian pieni mulle, onhan se nyt selkeesti sun tammaa matalampi.”
”No joo, niin se kai on. Mut onhan se niin raasu, kun harvemmin pääsee minnekään.”
”On se nyt lähiviikkoina saanut enemmänkin liikuntaa. Vastahan viime viikollakin Eetu sai keploteltua Eiran ratsastamana sillä”, sanoin nauraen ääneen, kun muistelin tapahtunutta. ”En kyllä itse ollut näkemässä, mutta voin vaan kuvitella, miten hänen naama oli vääntynyt, kun tajusi ettei pääsekään Jussilla.”
”Mäkään en ollut paikalla, se olisi kyllä pitänyt päästä näkemään!” Nellykin nauroi.

”Et sä varmaan tosissas ollut Cozminan lainaamisesta? Sekin on niin pieni ja siro, sehän litistyy, jos mä sen selkään meen.”
”No onhan se siro, mutta arabit on tosi sitkeitä hevosia ja onhan tytössä puolet arabia. Eikä se puokin puoli yhtään huonommaksi jää.”
”Nii. Onhan täällä noita isompiakin hevosia, että ei mun taidot ihan ruostumaan pääse. Tai no taidot ja taidot, kyllähän mä nyt selkään pääsen ja siellä pysyn, mutta ei tässä kovin kummoisia juttuja oo tullut pitkään aikaan tehtyä. Ehkä mun pitäs joskus pyytää joku heppa lainaan ja sinuu vähä rääkkäämään toho kentälle, jospa sitä sitte oppis”, naurahdin.

Hellon paluu

Jos olisin tiennyt aiemmin, millä Hellon saa lopulta palaamaan tupaan, olisin junaillut hänen paluunsa aikaa sitten. Se olisi nimittäin helppo järjestää. Siihen ei tarvittu mitään muuta kuin minun siskoni Milla, tai oikeastaan hänen lapsensa. Satuin nimittäin katselemaan keittiön ikkunasta Millan kanssa, miten Hello ajoi autonsa parkkiin tallin puolelle. Hän nousi autostaan, päästi kaikessa rauhassa Jerusalemin vapaaksi ja tuntui sitten vilkaisevan meitä, taloa kohti kuin automaattisesti, aran näköisenä. Silloin hän huomasi myös Millan auton maneesin edessä. Hänen ryhtinsä suoristui heti, kun hän alkoi ensin marssia, sitten pikakävellä ja lopulta hölkätä meille kotiin. Pian kuulimme jo hänen nousevan portaita. Milla kohotti minulle kulmiaan ja hymyili sitä hymyä, joka sanoi no niin.

”Aura?” kuului eteisestä, puoliksi hieman vaimeasti, koska Hello alkoi huhuilemaan jo ennen kuin sai oven auki.
”Hello?” Vilja havahtui syöttämästä Mielikille jäätelöään.
”Vilja!” kuului eteisestä.
Mielikki kiisi tyytyväisenä karkuun puoliksi syöty jäätelö pikku kidassaan, kun Viljalle tuli niin kiire, että jätskikin putosi, eikä nostamaan ehtinyt. Vaikka hän ehti tönäisemään Auraa matkallaan, vanhempi lapsista oli silti ensimmäisenä eteisessä.

”Mutta. Mitenkäs Jussi muuten voi?” Milla kysyi, kun eteisestä alkoi kuulua sellainen kiekuva metakka, kun kolme kovaäänistä ihmistä yritti puhua samaan aikaan kaikki toisilleen, ja tietenkin kaikki yhtä aikaa.
”Terveenä on. Ei sillollu kisakuntoa.”
”Kuinka niin?”
”Ei oo ehtiny reenaamahan. En ilimoottanu kotikisoohin.”

Silloin Hello nilkutti keittiöön. Hänellä oli Vilja toisen säärensä ympärillä ja Aura roikkui hänen niskassaan kuin iso kaulakoru.
”Terve”, hän sanoi minulle muina miehinä ja nyökkäsi sitten Millallekin aivan kuin hänen sääressään ja kaulassaan ei olisi killunut pikkutyttöjä.
”Terve terve”, Milla vastasi. ”Älä viitti Vilja kato kun Hello kaatuu. Päästä irti.”
”Ai oli se Viljakin täällä!” Hello huudahti ja kumartui Viljan puoleen niin että Auran oli laskeuduttava lattialle. ”Yritit olla piilossa siellä kun mä en huomannu yhtää, ekkä mitään sanonu! Arvaa mitä tästä seuraa? Kostokutitushyökkäys!”

Keittiön lattialla kostokutitushyökkäyksestä tuntui lähtevän niin kova ääni, että minunkin teki mieli komentaa lauma pihalle huutamaan, vaikka sen paremmin tytöt kuin Hellokaan eivät olleet minun lapsiani. Kutitushyökkäykseen ilmeisesti kuului se, että Vilja nauroi ja kiljui kuin syötävä, ja että Hello näytteli vielä mielipuolisempaa kuin oikeasti on. Hän sanoi sellaisia päättömyyksiä kuin ”aha — sä menit kananlihalle — MINÄ SYÖN KANANLIHAA!” eikä piitannut yhtään vaikka Aura yritti pelastaa siskonsa syödyksi tulemiselta kiskomalla Helloa hiuksista. Lopulta, ihan liian pitkältä tuntuvan kiljunnan jälkeen, Hello antoi tyttöjen voittaa painin. Hän makasi vatsallaan lattialla, vieläkin Aura selässään hiuksiaan nykertämässä. Vilja oli venyttäytynyt hänen viereensä kuin koiranpentu. Hän kertoi enkelimäisen herttaisella äänellä, mitä hänen kaninsa oli tehnyt, ja Hello kuunteli keskittyneenä päätään käsivarsillaan lepuuttaen.

Katsoin Millaa. Hän hymyili. Tiedän, että joskus sata vuotta sitten hän oli kuvitellut, että kasvattaisi vielä pieniä Ilveksen-pentuja. Hello taas ei hirveästi Millasta ollut ikinä piitannut, mutta ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta leikkiä Auran ja Viljan kanssa. Mielessäni kävi, että näkikö Milla lattialla vieläkin lattialla Ilveksen-pentuja, vaikka nuo olivat kyllä molemmat Salinin lapsia. Milla sen sijaan oli uudelleen Hopiavuori.

”Noni. Likat. Voisitta mennä pihahan välillä”, Milla ehdotti, minusta varttia liian myöhään, mutta mistäs minä mitään tiedän.
”Me mennään talliin”, Vilja sanoi.
”Ei ku meettä koira-aitausehen jottei hevoonen potkaase teitä”, Milla sanoi tiukasti.
”Mä lupasin ne ratsastaan”, Hello sanoi vihdoinkin suoraan Millalle, vähän epävarmana.
”Ai. No sitte.”

Kiljunta alkoi uudelleen, kun tytöt rynnivät pukemaan kenkiään. Hello heilautti kättään ja meni perässä. Malttoi kuitenkin pysähtyä keräämään pöydästä keksipinon käteensä matkallaan.
”Mitä mä sanoin niistä hepoista äsken, muistaksä Aura?”
”Ettei saa huutaa sitte tallis.”
”Nii. Voidaan harjotella sitä nyt jo. Muistaaks Vilja mikä oli toinen sääntö?”
”Ettei saa juosta.”
”Taikka mitä? Muistattekste? Taikka mitä?”
”Taikka muuten! Taikka sä viet meidät tupahan ekkä ota mukahan enää ennenku me ollahan kolkytviis!”
”Niinpä! En ota! Ja siihen on pitkä aika että te ootte kolkytviis!”
”Montako sä oot sit Hello?”
”Hello on ainaki kymmenen jo!”
”Mä oon näin monta–”

Ovi kolahti kiinni. Nousin kaatamaan Millalle lisää kahvia. Kun laitoin pannun pois ja palasin istumaan, satuin vilkaisemaan ikkunasta. Olin ollut sanomassa, että oli aika riskialtis veto antaa omat lapsensa Hellolle talliin ilman valvontaa, mutta ei meno pihalla siltä näyttänyt. Hello piirsi kengänkärjellään viivan soraan pihatien eteen. Pihatiellä ei ikinä ajanut kuin omaa väkeä, mutta silti Hello osoitti viivaa, ja kaikkien piti mennä siihen seisomaan, hänenkin, ja katsoa autot molemmista suunnista. Hänen suunsa kävi, ja vaikka ääni ei kantanut ikkunan läpi keittiöön asti, tiesin, mitä sieltä tuli. Hello oli pikkupentuna hokenut itselleen jotain ihmeellistä liikennelorua muistaakseen katsoa autot tietä ylittäessään, kun sai tulla ensimmäisiä kertoja yksin meille. Aura ja Vilja osasivat saman laulun. Hellolla oli myös jokin heppa-aiheinen rallatus, joka muistutti ettei saa mennä yksin hepan luo, ei ikinä hepan taakse, ja että ratsastusta vahti aina joku sellainen, jolla oli vähintään mopokortti, mieluiten jo ajokorttikin. Ajattelin, että ehkä lapset hengissä selviytyisivät sittenkin. Sitä paitsi Hello oli palannut tupaan, ja se oli jo hyvä saavutus. Olin jo monta viikkoa ostanut liikaa ruokaa. Olin joutunut heittämään vanhimpia pois koskemattomina, kun Hello ei käynyt syömässä enää, ja Tiituskin harvemmin. Tänään olisi paras kyllä tulla.

Karkuteillä

Olin juuri lähdössä viemään vettä hevosille, kun näin tallin pihalla tuntemattoman naisen. Olisin voinut ja ehkä halunnutkin jatkaa vain matkaa, mutta totesin, että olin kuitenkin ihan virallisesti työntekijänä tänään. Niinpä kysyin ympärilleen katselevalta ruskeahiuksiselta naiselta, että voisinko auttaa häntä. Hän kertoi etsivänsä Eetua, joten osoitin suulin suuntaan ja sanoin hänen olevan siellä.

Ajoin ensin tammalaitumelle, jossa suurin osa kaunokaisista mutusti rauhallisesti vihreää ruohoa. Paitsi tietenkin aina niin ihana Typy, joka jälleen kerran oli Kertun harjan kimpussa. Nappasin niistä ehkä hieman epäselväksi jääneen kuvan ja laitoin sen Hellolle kuvatekstillä Pitäskö Typy viiä käyttäytymiskouluun? Meinasin laittaa Typy ja Bee, mutta jätinkin omani pois. Katotaan nyt ainakin koulun alkuun asti, että lähteekö meidän homma rullaamaan yhtään parempaan suuntaan.

Tammojen jälkeen olin siirtymässä seuraavalle laitumelle, kunnes näin Raikulin. Ei siinä muuten mitään, mutta näin sen laukkaavan sellaisessa paikassa, missä sen ei todellakaan pitänyt olla. Se hamuili tyytyväisen oloisena koskematonta heinää, joten jätin ämpärit niille sijoilleen ja lähdin kävelemään varsaa kohti. Sitten korkeasta heinikosta nousikin punainen pää, joka kääntyi tuijottamaan samaista rautiasta hevosenalkua, joka kääntyi tuijottamaan takaisin.

”Hei Sebe, älä liiku. Koita pitää näköyhteys siihen, ni mä käyn hakemassa Eetun tallilta!” Punapää säpsähti hieman, mutta katsahti sitten minuun.
”Joo, mikäs tässä ollessa.”
Juoksin nopeasti tammalaitumelle jättämälleni mönkijälle ja ajoin sen kanssa tallille. Näin Eetun kentällä, joten suuntasin kulkuni sinne, hidastaen kuitenkin vauhtia, ettei Jussi säikähtäisi. Kerrottuani tilanteen Eetu laskeutui hevosen selästä alas, antoi ohjat ja kypärän Inarille ja hyppäsi minun kyytiin.

Sebe ja Raikuli olivat edelleen kutakuinkin samoilla paikoilla kuin lähdettyäni pois. Ajoin mönkijän hieman lähemmäs, mutta tarpeeksi kauas, ettei sen ääni säikyttäisi varsaa karkaamaan enempää. Otimme mönkijästä muutamat narut mukaan ja kaksi oreille tarkoitettua vesiämpäriä tyhjennettyämme ne maahan. Lähinnä siinä toivossa, että Raikuli luulisi niissä olevan jotain herkkua. Eetu viittilöi minut kiertämään oikealta, kun hän meni vasemmalta puolelta ja antoi mennessään Sebelle yhden naruista.

Saimme yhteistuumin saarrettua Raikulin, joka lopulta kiinnostui Eetun ämpäristä niin paljon, että hän sai kiedottua narunsa orin kaulan ympärille. Sebe sai sidottua omasta narustaan varsalle riimua esittävän sekasotkun, joka kuitenkin ajoi asiansa. Sitten vasta tajusimme ihmetellä, miksi ori edes oli karkuteillä, joten kiiruhdin varsalaitumelle. Huokaisin helpotuksesta, koska näin lopun nelikon norkoilevan laitumen aitojen sisällä. Jopa Bee näytti nukkuvan roikkuen päällään Onnin pepun päällä.

Eetu ja Sebe tulivat Raikulin kanssa perästä ja laittoivat sen portista sisälle.
”Olikona muita karaannu?”
”Ei ollu, tuolla noi neljä seisoo.”
”No sittehä myö kierretähän lairun ympäri ettei ne karakaa.”
Niinpä minä ja Sebe kiersimme laitumen aidan viertä vastapäivään, kun Eetu meni myötäpäivään. Löysimme Seben kanssa katkenneen langan, josta Raikuli oli limbonnut itsensä ali.
”Jäätkö sinä tähän vahdiksi, ni mie kipaisen Eetun tykö ja haen tallilta korjaustarvikkeet.”

Kerroin Eetulle, että Sebe jäi vahtimaan löytynyttä pakopaikkaa ja menisin itse hakemaan korjaustarvikkeet. Hän kertoi menevänsä päästämään poikaparan työpisteeltä ja jäisi itse sinne odottamaan. Suuntasin itse kulkuni tallille, josta keräsin tarvittvat työkalut ja palasin laitumelle, jossa näinkin Eetun seisoskelevan. Saatuamme paikan korjattua, Eetu totesi olevan päiväkahveen aika ja voisin sen jälkeen jatkaa vesiastioiden täyttöä.

Kasvaako Eira vielä?

Mielikki pääsee ihan joka päivä talliin, mutta nyt sillä oli ihan erityinen hoppu sinne. Se varmasti aavisti, että siellä on joku jota se ei ole vielä ehtinyt tervehtiä. Yleensähän Mielikki saakin mennä ihan vapaana, se on onneksi ketterä ja väistää hevosia, eikä sellainen rotan kokoinen koira taida hevosia paljoa haitatakaan. Olen kyllä miettinyt pitäisikö sitä alkaa pitämään hihnassa nyt kun Hopiavuoreen on tullut niin paljon uusia ihmisiä enkä tunne kaikkia. Mistä sitä tietää jos joku ei pidä koirista tai pelkää niitä.

Koira oli kadonnut talliin ennenkuin olin itse edes puolessa välissä pihaa, eikä sitä paljoa kiellot kiinnostaneet. Jos kyseessä olisi isompi koira se olisi ikävää sekä omistajan että koiran kohteen puolesta jos koira ei tottele, mutta Mielikin kokoisella koiralla se on enemmän vain huvittavaa. Vaikka ei sen kai pitäisi olla, mutta minusta on vaikeaa olla sille vihainen tai pitää kovaa kuria, kun kyseessä on kuitenkin niin helposti rikkoutuva otus. Isin prinsessa.

Onneksi tämä kohde ei tainnut kuitenkaan Mielikkiä pelätä, vaikka kauemmas sitä hätistikin Jussin luota. Mielikki senkun innostui heiluvista käsistä ja tasapainotteli hetken takajaloillaan niin hienosti, että sirkuskoiratkin jäivät kakkosiksi. Kolmannen kerran kutsuessa se uskoi ja tuli luokse. Minäpä en vielä ollut brunetteen aikaisemmin siellä törmännyt, mutta Jussista päätellen hän oli se Outi kenestä Eetu oli ehtinyt mainita. Naisen siistiä ulkonäköä katsellessani mietin millaisen ensivaikutelman omat crocsini ja kulahtaneet kollarit antoivat.

”Kuule, ethän sä Eiraa sattunu näkee missään?” kysyin lähtöä vähitellen tehdessäni. Epäilin että Outi palaisi mielellään Jussin puunaamisen pariin ihan rauhassa, enkä viitsinyt jäädä vaivaksi. Ja Eiraa minä alunperin etsinkin. Outi ei sanonut mitään vaan nyökkäsi sen sijaan päällään jonnekin käytävän suunnille.
”Näkyillään”, huikkasin Outille ja lähdin astelemaan naisen osoittamaan suuntaan. Mielikki kipitti mukanani häntä heiluen, vaikka se ei edes tiennyt mihin meillä oli matka. Uunon karsinan ovi oli raollaan.
”No mitä?” Eiran ääni kuului pian sen jälkeen kun pysähdyin karsinan kohdalle. Eira saattaa olla välillä ärsyttävä ja hankala ja itsepäinen, mutta teini hän on, ja sellaisia teinit ovat. Muistelen aina itseäni ja mietin millä ihmeellä äiti minua oikein jaksoi.
”Sellasta, että jaksaisitkohan sä liikuttaa Flidan tänään mun puolesta?” kysyin hymyillen ja nojauduin karsinan seinään käsivarrellani Eiraa katsellen. Tyttö seisoi Uunon vieressä hevosta rapsutellen, ja hänen nyreä ilmeensä muuttui aavistuksen valoisammaksi.
”Kai mä voin”, hän kohautti harteitaan. ”Ehkä mulla on just sen verran aikaa.”
”Kiva, kiitos paljon. Lähetkö hakemaan sen mun kanssa laitumelta?”

Eira ei ole paha, vaikka teini onkin. Oikeastaan hän on ihan hauskaa juttuseuraa, jos ei turhaan ota itseensä hänen satunnaisia laukauksia, joita ei ihan ole loppuun asti ajateltu.
”… ja sen äiti antaa ihan varmasti sen hankkii rakennekynnet ja laittaa meikkiä kouluun, vaikka ei se kyllä ole ees yhtään nätti meikinkään kanssa. Eikä varmaan ees hyvä ratsastamaan, kyllä mä varmasti osaan paremmin muttakun en mä voi todistaa sitä kun mä aina vaan joudun meneen jollain Uunolla.” Eiran suu oli käynyt koko matkan laitumelle ja takaisin, ja arvatenkin hänen mieltään painoi Hopiavuoren uusin tulokas. Sanni oli tällä hetkellä kuin mikäkin julkimo, niin monen Otsonmäkeläisen, varsinkin teinin, puheenaihe hän oli. Itse en ollut vielä tätä Sannia ehtinyt nähdä, mutta tiesin että Eiralla oli ollut paha mieli. Tai ehkei paha mieli, mutta jotain sinnepäin. Minähän en mitään teinityttöjen ajatusmaailmasta tai sielunelämästä oikeasti tiedä.
”Nooh, sääli että Flida ei oo yhtään sen parempi, mutta ehkä sille tekee hyvää että joku oikeesti taitava välillä ratsastaa sillä”, myhäilin hymyillen.
”Nii”, Eira nyökkäsi ja nykäisi Flidan riimunnarua kun tamma meinasi pysähtyä evästämään vastaantulleelle ruohomättäälle. Se lähti verkkaisesti uudelleen liikkeelle suupalaakaan saamatta ja huokaisi syvään. ”Kyllä mä Jussillakin osaisin mennä muttakun Eetu on ihan sairaan itsekäs, se ei ikinä anna mun ratsastaa sillä. Inarikin saa! Ja nyt se tyhmä Outikin saa ihan varmasti hypätäkin sillä.”
”Jos sä oot vielä vaan liian lyhyt Jussille?” En kyllä tiedä kasvaako Eira enää siitä. Minkä ikäisenä kasvaminen edes loppuu? ”Kato sun pitää nyt äkkii saada muutama sentti lisää pituutta nii ehkä sitte. Laitat jotai paperii kenkii nii sillähän se selvii”, nauroin ja siirryin tieltä pois kun Eira talutti Flidan sen karsinaan.

Hellepäivä

Päivä oli niin kuuma, että t-paita liimautui selkään pelkästä istumisesta. Nökötin tuvan pöydän ääressä ja kuuntelin kuinka Eetu höpötteli enemmän kai kahvinkeittimelleen kuin minulle. Mies pohti ääneen tulevan viikonlopun perheleiriä ja mietti, olikohan sen kanssa sittenkin tullut haukattua liian iso pala. Jos en olisi lupautunut tekemään viikonloppupäivystystä töissä, olisin saattanut jopa tarjoutua auttamaan, sillä Eetu kuulosti stressaantuneelta. Sen sijaan tuijottelin hiljaa shortsien paljastamia valkoisia jalkojani, jotka eivät tänä kesänä olleet juuri aurinkoa nähneet. Tai edes solariumia.

“Kuulehan Outi, koskas sä sen Jussin selkähän nouset?” Eetu yllätti minut kysymyksellään. Hän teki sen ihan vain ohimennen ja samalla lykäten kupin höyryävää kahvia eteeni. Yritin kuumeisesti miettiä, mitä vastaisin. Pian kahvin seuraksi ilmestyi korvapuusti ruudullisella liinalla peitetystä kulhosta. Kuulemma ne olivat jonkun Sebastianin läksiäispullat ja podin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että sellainen köllötteli lautasellani, vaikken Sebastiania ollut koskaan tavannutkaan. Eetu oli kuitenkin vakuuttanut, että jos onnistui nappaamaan pullan ennen Helloa, sen oli todellakin ansainnut. En ollut koskaan tavannut Helloakaan, mutta Hellon rakkaudesta pullaan olin kuullut sitäkin enemmän.

Siinä samassa tuvan ovi aukesi ja aivan kuin joku olisi lukenut ajatukseni, pörrötukkainen mies astui sisään ja pälyili ympärilleen epävarmana.
“Jilla on asioilla Seinäjoella”, Eetu osasi vastata pörröpään kysymykseen ennen kuin tämä edes esitti sitä. Selvästi rennompana mies lampsi peremmälle ja rojahti tuoliin pöydän toiselle puolelle. Kiitin Helloa hiljaa mielessäni siitä, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä.
“Sebe kertoi, että se toi mulle pullaa”, mies sanoi kauhoessaan pullia lautaselle.
“Kai se muutakin kertoi?” Eetu varmisti tarkkaillen Helloa huvittunut ilme kasvoillaan.
“No kertoi kertoi, mutta pullaa”, mies mutisi suu täynnä korvapuustia.

Yläkerrasta kuului oven kolahdus ja pian Mielikki jolkotti portaita alas Noa perässään. Mies istui viereiselle tuolille ja tuoksui suihkunraikkaalta. Näissä olosuhteissa sen kyllä huomasi.
“Otatko Noa kahvetta?” Eetuu heilautti kahvipannua, josta oli juuri kaatamassa itselleen lisää.
“Ei pysty, liian kuuma”, Noa huokaisi.
“Hello?” kolmatta pullaa tavoitteleva mies pudisti päätään.
“Outi?”
“Mihin sitä riippuvuuksistaan pääsis”, naurahdin ja ojensin kuppiani lähemmäksi Eetua. Huomasin, kuinka Noan hymy hyytyi hetkeksi ja olin varma, että olin sanonut jotain tyhmää. Hörppäsin hätäisesti liian kuumaa kahvia.
“Saaks Mielikille antaa palan pullaa?” käänsin huomioni koiraan joka nökötti tuolini vieressä tuijottaen minua nappisilmillään.
“Sä saat antaa sille vaikka koko pullan, jos Noalta kysytään”, Hello nauroi ennen kuin Noa ehti edes vastata.

“Kuka haluaa lähteä jäätelölle?” Hello tiedusteli, kun kahvit oli juotu.
“Hello, me just tuhottiin.. Tai siis sä just tuhosit vadillisen pullaa”, Noa huomautti.
“No mut jäätelö on eri asia ja mun pitää treenata viikonloppua varten Skotilla ajamista. Tarvin lisäpainoa kärryille. Siis ei millään pahalla”, mies lisäsi loppuun virnistäen.
“Ei tuolla tarvi olla kuin kaks minuuttia ulkona, niin kyllä varmaan jäätelö maistuu”, totesin. Kärryajelu kuulosti lähes yhtä hyvältä kuin jäätelö. Toivoin, että myös Noa lähtisi mukaan, sillä olisi ollut kiusallista joutua viettämään aikaa kahdestaan tuntemattoman ihmisen kanssa, vaikka toisaalta tuskin Hellon kanssa olisi hiljaisia hetkiä tullut.
“Napatkaahan se Inari mukaan, jos näätte sitä pihalla. Sillekin voisi jäätelö maistua”, Eetu huikkasi tiskialtaan ääreltä nostellessaan puhtaita kahvikuppeja kuivumaan, kun aloimme tekemään lähtöä. Mielikki oli jo innokkaimpana ovella odottamassa.

“Ja Outi, ota ens viikolla kypärä mukahan, kun tuut!” mies lisäsi ennen kuin ehdin ovesta ulos Hellon ja Noan perässä.

Kisakatsomo

Eetun talosta löytyi myös olohuone. Se oli kotoisa, eikä kovin suuri. Huonetta hallitsi ainakin tänään televisio, jonka ääreen joukko tallilaisia oli kokoontunut. Tuntui oudolta istua siinä Eetun sohvalla, peremmällä talossa, ensimmäistä kertaa. Talon keittiössä oli ikään kuin edelleen tallilla, mutta olohuoneessa tiedosti paremmin olevansa Eetun sekä tietenkin myös Jillan ja Noan kotona.

Istuin sohvannurkassa ja seurasin keskittyneesti televisiolähetystä. Noa istui vieressäni ja silitteli hajamielisesti Mielikkiä, joka oli levittäytynyt osin minun ja osin isäntänsä syliin. Kun Noa rapsutti koiraansa korvan takaan, sain varoa, ettei koiran piiskahäntä huiskaissut kahvikuppiani kumoon. Noan vieressä Hello torkkui ja hätkähti vain hetkeksi hereille, kun sohvan toisessa kulmassa viltin alle käpertynyt Nelly tökki tätä kärttyisesti ja käski keskittymään. Inari istui huoneen reunalla nojatuolilla, jalat syliin nostettuina. Kirja, jota tyttö oli lukenut, nojasi nyt unohtuneena tämän polviin. Eira istui lattialla nojaten Inarin nojatuoliin ja näpytteli puhelintaan hymyillen välillä itsekseen. Ruokasalista olohuoneeseen oli kannettu lisää tuoleja, joista lähimpänä minua istui Heli. Kuulin, kuinka hän laski askelia äänettömästi katse televisioruutuun liimattuna. Vain isäntä itse oli jossain muualla, hoitamassa asioita.

“Moi! Eihän se Henri mennyt vielä? Kuulin Tiitukselta tallissa, että täällä olis kisakatsomo” naisen ääni käänsi kaikkien huomion olohuoneen ovelle.
“Ei oo, se on vasta seuraava. Tuu istumaan”, Heli vastasi ja taputti tyhjää tuolia vieressään. Nainen, jonka lyhyt ruskea tukka oli pöyhitty pystyyn, istui paikoilleen juuri ajoissa, kun edellinen ratsukko lopetti suorituksensa. Olin nähnyt hänet aiemmin vain vilaukselta tallilla. Hän kai omisti sen uuden mustan puoliveriruunan, joka oli muuttanut Hopiavuoreen aiemmin tällä viikolla.

Henri Ruoste ja Rossetti ilmestyivät televisiokameran kuvaan ja huomasin puristavani kahvikuppia hieman tiukemmin. Vaikkei suorituksen suhteen ollutkaan suuria odotuksia, tunnelma huoneessa sähköistyi selvästi ja jopa Hello avasi silmänsä.

“Oijoi ei hyvin ala!” Heli voihkaisi ja nosti kätensä kasvoilleen.
“Nyt rauhassa vaan, ihan rauhassa vaan…” Nelly mutisi jostain viltin uumenista valmentajamaisella äänellä.
“Se oli sit siinä”, Eira hymähti.
“Kyllä tää on silti iso saavutus. Katsokaa kuinka rauhallisesti se ratsastaa silti”, nainen Helin vieressä kommentoi takaisin, mutta Eiran huomio oli jo kääntynyt takaisin puhelimeen.
“Kerrankin kouluradalla tapahtuu jotain”, Hello tokaisi ja sai osakseen monta murhaavaa katsetta. Vain Noa taisi naurahtaa miehen vitsille.

Kisakatsomon jännitys oli jäänyt alkutervehdykseen, mutta Ruosteen suoritus seurattiin silti keskittyneesti loppuun asti.

“No nytkö mennään?” Hello tiedusteli heti, kun ratsukko oli ratsastanut lopputervehdykseen.
“Mun puolesta voidaan lähteä”, Noa vastasi. Mielikki kuuli taikasanan “lähteä” ja pinkaisi sylistä olohuoneen ovelle valonnopeudella.
“Mä haluaisin kattoa vielä ainakin Hesterin radan”, Inari mutisi.
“No mä meen sit sun puolesta. En jaksa tylsäillä täällä enää hetkeäkään”, Eira ilmoitti eiramaisen dramaattisesti ja kömpi lattialta ylös. Inarilla ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.

Jos tää ei nyt käy tän hetkiseen tilanteeseen ni voidaan leikkii et tää on käyny vaik viikko sit tai jotai XD. Ja oon pahoillani jos leikin väärin sun hahmollas, mut ainakin yritin hei :DD . Ei aina voi kerralla osua nappiin 😀 .

For Sonjalle

Istuin tallin oven edessä ja putsasin Cozminan harjoja valkoisesta karvasta. Jokainen harja oli keskenään erinlainen. Oli sinistä pääharjaa, vaaleanpunaista kampa, vihreä piikkisuka ja oranssi pitkäharjaksinen harja. Kaikenlaisia, jotka on kerätty varastosta, koska piti jotkut saada mukaan. Harjat ovat kuitenkin jääneet, koska ne ovat käyttökelpoisia ja ihan hyviä. Kyllä tarvitsisi käydä ostamassa uudet setit Seinäjoelta. Samalla voisi katsoa uusia loimia ja vaikka suitset. Eihän vanhoissa ole vikaa, mutta, noh, ne ovat vanhoja. Ei kisakentille kehtaa mennä rumissa varusteissa!

”Moi! Ihanan lämmin päivä” sanoin ja kaduin heti sanavalintaani. Niin suomalaista kehua eka päivää. ”Me ei taideta ollakkaa viel ihan virallisesti esittäydytty. Mä oon Nelly.” Kampesin ylös ja pyyhin käteni ruskeisiin shortseihin, ennenkuin tarjosin sitä käden puristukseen.
”Moi, Sonja. Sulla on aika työ tossa” Ruskeasilmäinen nainen viittasi harjakasaan.
”Joo” naurahdin. ”Valkonen pitkä karva on pahinta.” Tungin käteni takataskuihin. Arvelin naisen olevan kolmekymmenen, vähän ehkä yli. Todella, todella laiha. ”Sullako on se puoliverinen? Se musta, jolla on sukat?”
”Juu, Salier. Hollanninpuoliverinen.”
”Herra on tosi näyttävän näkönen, ja kiltti. Mitä nyt oon törmänny.”
”Se on sellanen tätihevonen” Sonja naurahti.
”No varmasti! Ois tosi kiva joskus nähä Salierin, niinkö sä sanoit, ni liikkuvan. Se on tosi näyttävän näkönen tuolla tarhassa.”
”Haha, niinhän se on. Mä näin kun sä teit äsken avoja tossa kentällä sillä valkosella arabilla. Meni tosi hienon näkösesti.”
”Kiitos”, epäilin heti Sonjaa kouluratsastajaksi. ”Joo, Cozmina on mun. Vaikka se on nyt pyöristyny kesälomillaan niin paljon. Saa nähä päästäänkö kisakuntoon täks vuodes” naurahdin. Sonja nauroi kohteliaasti mukana. ”Mä oon ihan kohta menossa kahville, se on varmaa kohta tippunu. Tuuks sä kans? Hello on varmaa jo sisällä ainaki.”

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Nelly.

Kiitos Nelly! Hyvin sopii tarina joten tässä tietenkin jatkoa siihen.

– Joo, voin mä kahville lähteä, sanoin Nellylle, ilahtuneena toisen ystävällisyydestä. – Mulla on tuossa muutama kaveri mukana tänään, ovat Tampereelta käymässä, kaiketi niillekin muutama tippa kahvia löytyy.

Olin jo tottunut siihen että Eetun keittiö oli tallin yleinen kokoontumispaikka, vaikka aluksi olinkin vähän epäröinyt noin vain astella toisen kotiin. Kaikki eivät ole samanlaisia reviiritietoisia, introverttejä kotikissoja kuin minä, muistutin itseäni. Lisäksi olin aika varma että Helena ja Tuomo ainakin olisivat kiitollisia kahvista. Minä en juo kahvia, joten eihän minun luonani semmoista saanut, ei minulla ollut edes kahvinkeitintä. Pitäisi kai hankkia joku pieni pressopannu, niin saisi sitten ainakin kahvia kuntoisi omat purut mukana.

Moikkasin keittiössä jälleen kerran istuvaa porukkaa ja esittelin kaverit yleisesti kaikille. Nelly tarttui heti Helenaan, noin kuvaannollisesti:
– Säkö äsken ratsastit siellä kentällä Sonjan Salierilla?
– Joo, mä oon ratsastanut sillä satunnaisesti jo silloin kun se oli Tampereellakin tai siis Lempäälässä. Se on tosi ihana hevonen, kiva juttu että Sonja antaa mun välillä ratsastaa sitä vaikka mä olenkin ihan täys pälli hevosen selässä, Helena pulppusi puhetta.
– En mä nyt sanoisi, sanoi Nelly. – En mä teitä ehtinyt tietysti kauaa seurata siinä, mutta sä istuit tosi hyvin sitä harjoitusravia kun pääsit juonesta kiinni. Ja noudatit hyvin Sonjan ohjeita. Mä valmennan ite jonkin verran ja välillä tulee vastaan sellaisia ratsastajia joille ei vain mee mikään jakeluun tai ainakin näyttää siltä. En tiä sitten, ehkä se on oma vika, ettei osaa neuvoa tarpeeksi selkeesti.
– Kyllä niitä on pälliratsastajiakin, sanoi Hello väliin suu täynnä keksiä. Joku oli leiponut suklaakeksejä ja niitä oli pöydällä tarjolla. – Mä oon varmasti yksi niistä jotka ei erota harjoitusravia puolipidätteestä.

Kaikki nauroivat, paitsi Kimmo ja Tuomo, joilla ei ollut oikeasti hajuakaan mistä oli kyse.

Minä olin salaa tyytyväinen: tämä Nelly oli nyt tosiaan se, joka niitä tunteja antoi. Kysyinkin häneltä heti, että kiinnostaisiko epätavoitteellisen tädin valmentaminen tai ainakin jonkinlainen ratsastuksellisessa ruodussa pitäminen silloin tällöin tai vaikka ihan säännöllisestikin. Se sopi Nellylle ja sovimme ensi viikolle ensimmäisen tunnin. Puhuisimme silloin tarkemmin myös tavoitteista, tasoista ja muusta sellaisesta. Nyt ei oikein ehtinyt, koska meidän piti lähteä takaisin kotiin ruuanlaittoon.

Luumuja, vihjeitä ja videonauhaa
Hyppäsin autosta ulos tallin parkkipaikalla ja nappasin repsikan jalkatilasta korillisen luumuja, joita olin tuonut taas. Jilla oli pyytänyt, hän suunnitteli tekevänsä ainakin luumupiirakkaa ja -hilloa. Hyvä vain että kelpasivat jollekulle, itsellä alkoivat luumut tulla jo korvistakin ulos ja samaa valitti Otavan väki. Riitta-täti oli keittänyt luumuhilloa melkoisen satsin, itse en sellaiseen jaksanut tänä vuonna ryhtyä, mutta eiköhän niistä hilloista liikenisi talven mittaan minullekin.

Keittiöstä löysin sopivasti Jillan ja pöydän ääressä istui Heli. Hänen hevosensakin jo muistin, se oli sellainen nätti piirtopäinen puokkitamma.
– Moro! huikkasin tamperelaisittain ovelta. – Hyvä että oot täällä, Jilla, tässä olis sulle näitä luumuja.
– Voi kiitos, onpas niitä paljon. Miten paljon sulla näitä oikein on? Jilla ihmetteli.
– On, totesin lakoniseen sävyyn. – Mulla on omassa pihassa yksi puu ja naapurissa on muutama lisää, vähän eri lajikkeita. Tänä vuonna on vaan tosi hyvä vuosi ja varsinkin naapurin iso vanha puu innostui tekemään oikein määrissä näitä. Se on tosi vanha se puu ja vähän sellainen oikullinen, ei se tosiaan joka vuosi tällaista määrää tee luumuja. Usein se ei tee mitään, hyvä jos viitsii kukkiakaan aina.
– Ja vielä näin isojakin. Mut istu toki hetkeksi siihen pöytään, kahvi on ihan just tulossa… paitsi et sähän et juonut kahvia. Otatko mehua, sitä olis tuolla jääkaapissa kyllä. Ja porkkanasämpylöitä leivoin kans, kannattaa syödä nyt kun niitä vielä on. Kun Hello ja muut saa niistä vainun niin kohta ei enää ole kuin tarina kerrottavaksi.
– Joo, mehua kiitos. Ja sämpylä kelpaa hyvin, sanoin. En ollut taaskaan syönyt mitään muuta kuin pari luumua.

– Joko te ootte kuulleet siitä uudesta hevosesta joka tänne on tulossa? Jilla kysyi istuessaan pöytään myös. Heli vastasi kieltävästi, mutta minä kerroin kuulleeni:
– Sen kai vissiin omistaa sellainen teinipoika, Santtu taisi olla nimi. Tapasin sen ja sen äidin jo tallilla kun olivat käymässä.
– Millainen se on se Santtu?
– Emmä tiiä, vaikutti aika hiljaselta. Klassinen asetelma, päsmäröivä äiti ja hiljainen teini, sanoin.
– Jaha. No, toivottavasti se äiti ei ala liikaa täällä tallilla kortteerata.

Juttelimme niitä näitä siinä pöydän ympärillä. Jilla ja Heli vaikuttivat olevan hyviä tuttuja keskenään. Heli kyseli Jillalta jostakusta australialaispojasta ja Jilla selitti minulle Hopiavuoren asumiskuvioita, kun hän ja Noa asuivat Eetun alivuokralaisina ja Nelly asui ainakin periaatteessa pihalla olevassa asuntoautossa mutta seurusteli Eetun kanssa.
– Tää on tää Hopiavuoren hippikommuuni, hän nauroi iloisesti.

Jossain vaiheessa tuli sitten kysymys minun siviilisäädystä, vähän niinkuin huumorin pohjalta. Vilkaisin käsiäni, olin jättänyt sormuksen autoon kuten aina tallille tullessani. Yleensä pidin vihkisormusta oikean käden nimettömässä. Kaikki eivät sen merkitystä tajunneet, luulivat että pidän sitä ihan huvikseni ns. väärässä kädessä.
– Sort of, vastasin kysymykseen olinko kenties sinkku, ja kohautin olkapäitäni. En nyt heti ensimmäisenä alkaisi veivata nyyhkystooriani kaikille.
– No sit lienee syytä varoittaa sua tosta Tuomosta, jos tiiät sen tyypin joka pitää sitä autokorjaamoa tossa keskustan laitamilla, Jilla sanoi. Hän verhosi sen keveään sävyyn, mutta jotenkin sanavalinnasta tai jostain vaistosin, että tässä puhuttiin nyt ihan asiaa, vaikka leikinlaskuksi verhottuna.
– En taida tietää. Kuinnii?
– No se on vähän sellane… yli-innokas.

Heli vilkaisi syrjäkulmin Jillaa. Jommallakummalla siis oli kokemusta tästä yli-innokkaasta autonkorjaajasta, tai molemmilla.

– Ja vähän juntti myös, jos suoraan sanotaan, Heli totesi hivenen happamalla äänensävyllä. – Rahakin sille saattaa kelvata, ne sen bisnekset ei vissiin oikeen lennä.

Äkkiä muistin Riston puhuneen jostain autokorjaamosta, jonka hommat eivät olleet menneet ihan putkeen pitkiin aikoihin.
– Sit mä taidan tietää ainakin sen autokorjaamon kuulopuheiden perusteella, tuskin täällä niitä kovin montaa on. Kiitos varoituksesta, se on aina hyvä tietää nää tyypit, vaikka mä taidankin olla aika immuuni miehille.

Kumpikin näytti vähän kysyvältä.
– Mä nyt en tallilla käytä sormusta, mut mä oon leski tätä nykyä. Ja vaikka miehen kuolemasta on jo toista vuotta kulunut niin ei tunnu siltä että kiinnostaisi alkaa viritellä uusia mieskuvioita vielä.
– Voi että, tosi surullista kuulla! Osanotto.
– Kiitos, kyllä se tästä ja näyttää tää elämä menevän ilman miehiäkin, kuittasin asian ennen kuin ehtivät enempää surra minun tilannetta. Se puheenaihe loppui siltä erää siihen, sillä keittiöön tuli ensin Noa ja sitten Tiitus ja vähitellen muitakin tallilaisia. Sämpyläkasa alkoi huveta.

KKK; Karsinakäytös kuntoon

Tallin työntekijät olivat jo jonkin aikaa huomauttaneet Cozminan huonosta karsinakäyttäytymisestä. Tamma potki ovia ja seiniä jos jäi ilman hevoskaveria. Mitään ei ollut mennyt rikki, mikä on vaan positiivinen asia, vaikka tuskin Eetu olisi siitä pyytänyt korvaustakaan. Silti se, että minun hevoseni olisi rikkonut jotain, tuntui oudolta idealta. Jotain oli siis pakko tehdä ja muutaman päivän pitikin miettiä mitä asiaan keksisi. Kunnes Hellon kanssa jutellessa, keino löytyi.

Olin aikaisemmin päivällä sohvilla istuessamme pyytänyt Noalta lupaa Flidan lainaamiseen, eikä Noan ollut edes tarvinnut miettiä asiaa. Luulen, ettei mies olisi edes suuttunut jos olisin vain ottanut ja lainannut hevosta. Nyt kävelin tarhoille kaksi riimua kädessäni, toinen Flidan ja toinen Cozminan. Muut olisivat vielä ulkona, joten ehtisin hyvin kokeilla metodia. Toki, aikaa tämä varmaan veisi kauan; pitäähän toivottua käytöstä pitää yllä. Talutin molempia tammoja samaan aikaan sisälle ja ihmettelin ääneen hevosille, että mitähän tästä tulee.

Heitin Flidain narun karsinan kalterien yli, jotta saisin vietyä Cozminan omaan karsinaansa. Tuskin ylikiltti tamma mihinkään lähtisi, tai ainakaan kovin kauas. Otin Cozminalta riimun pois ja suljin oven perässäni. Kävelin takaisin hakemaan Flidaksen ja hengitin syvään. Pidin täplikästä hevosta löysällä narulla, kun kävelimme tallin perälle, Cozminan luokse. Kun oma hevoseni oli levollisen näköinen, lähdin Flidain kanssa kävelemään pois. Käännyin nurkan taakse niin, ettei Cozmina nähnyt. Kuulin kuinka hermostunut tamma oli; hän kuopi etusillaan karsinan ovea ja hirnahteli. Tämän piti olla vaikein osuus. Olla vastaamatta epätoivottuun käytökseen.

Heti kun Cozmina hiljeni sekunniksi, kävelin Flidain kanssa Cozminan luokse. Tamma rentoutui heti. Hevonen katseli meitä korvat eteenpäin suunnattuna, mutta käänsi päänsä pian. Silloin lähdin uudestaan pois. Käännyin taas nurkan taakse ja kuuntelin kuinka karvainen lapseni kolisteli kavioillaan ja puhalteli raskaasti. Minun piti sulkea silmäni. Yritin hengittää syvään ja olla kuuntelematta Cozminan kiukuttelua. Heti kun tamma oli taas hetken hiljaa, lähdin liikkeelle. Cozmina rauhoittui kaverin tultua ja reagoi heti kun katosimme nurkan taakse.

Toistin harjoitusta monen monta kertaa, ennenkuin Cozmina malttoi seistä rauhassa noin minuutin verran. Eli juuri sen matkan, mikä kesti kun käveli kantavan tamman kanssa tallin ovista ulos. Loppupuolella en osannut sanoa, oliko tamman kiukuttelun kuuntelu vai lähdön ajoittaminen oikein vaikeampaa. Yksitellen koko Hopiavuori oli tullut katsomaan suoritustani – tai siltä minusta tuntui. Noa, Sonja, Herman ja muut katselivat tallin ovilta ja keskustelivat keskenään. Eetu ja Hello seisoivat Jussin tallin ja päätallin rajalla ja olin näkevinäni uudet kasvot Jussin tallin päässä. Luultavasti Hoppiksen uusin jäsen, jonka hevosen oli määrä tulla viikonloppuna. Olin meinannut lopettaa harjoituksen, mutta ihan vain yleisön vuoksi halusin tehdä muutaman ekstrakierroksen, ennenkuin päästin Flida-mamman omaan karsinaansa.

”Herman, annakko molemmille tytöille palkaks ihan pienet porkkanat?” hymyilin teini-ikäiselle, joka lähti mielellään hakemaan. Porukka kerääntyi tallin oville ja astelin sinne.
”Noni. Nyt saa tuoda loputki sisälle” naurahdin. Katsoin Tiitusta ja Eetua vuorotellen. ”Kumman vuoro se tänään on?”
”Mun iltatalli” Eetu vastasi.
”Pitäiskö meijän yhessä hakee. Meitä on tässä nii monta et saatais kaikki melkee kerralla sisälle?” Sonja kysyi.
”Hei hyvä idea. Tehään nii” myötäilin. Eetu tuntui vaivaantuneelta, mutta hänen pitäisi tottua vielä apuun. ”Varmasti nopein iltatalli ikinä” Noa naurahti.

Pihatto

”Pihatto?” varmistin vielä Noalta käsivarsi kasvojen edessä ennen kuin aloin taas yskiä. Olin kuullut kyllä, mutta olihan se nyt kerta kaikkiaan omituinen aika esittää sellaisia toiveita. Kyllähän Noan pitäisi tietää, että pihattokatokset rakennetaan keväällä, maalataan seinistään pakkasella ja katostaan vasta parin vuoden jälkeen. Kyllähän jokainen mies tiesi, millaisia valmisteluita se vaati, olkoonkin että alatarhoille oli vedetty jo vesi. Ja sekin jäätyi talvella, joten pian sekin oli taas suljettava. Sähkötöiden kanssa menisi vaikka kuinka kauan, Otsonmäellä kun oltiin, tiesihän Noa sen. Ja jokaisessa kunnollisessa pihatossa täytyi olla lämmin tila varmuuden vuoksi, sehän oli selvää. Yskittyäni katsoin takaisin Noaan keittiön pöydän yli. Voiko olla, että maailmassa on niin tosi kaupunkilaisia miehiä, jotkaa eivät kerta kaikkiaan ymmärrä..? Kaupunkilaisuudesta sen täytyi johtua. Muuten koko pihatto oltaisiin otettu puheeksi vasta ensi keväänä.

”Ei mulla oo mitää valamihina.”
”En mä tarkota et nyt heti tarvis–”
”Ja mullon täys tyä noiren kaas ku on talliki täynnä. Emminä kerkiä. Ehkä ens lairunkaurella sitte pikkuhilijaa–”
”Jos kaikki tekis vähä. Sillee–”
”Kökkänä. Ei ne tee ja minen voi ny palakata mitää rakennusmiästä.”
”Kyllä osa tekis.”
”Joo Eira. Ookko nähäny ikinä kuule Eiraa naulapyssyn kans? Siitei tuu yhtää mitää. Solis hyvä maalaamas mut ei se sellaasta jaksa teherä.”
”Okei. Katotaan sit keväällä, vaikka ei se mikää pakollinen oo. Ei mitää, katotaan.”

Pian sen jälkeen lähdin talliin. Karsinajärjestys ei ollut enää toimivin mahdollinen, mutta oli hyvä, kun talli oli täynnä. Ensi keväänä laitettaisiin järjestys kokonaan uusiksi samalla kun tekisin suursiivouksen. Camillahan niitä aamutalleja teki, niin saisi tulla suunnittelemaan. Esimerkiksi Uunon ja Skotin pystyi viemään tarhaan samaan aikaan, joten ne oli järkevintä pitää vierekkäin. Hevosmäärän lisäännyttyä minulla oli jäänyt muutama satanen säästöönkin joka kuukausi. Harkitsin uusivani talvella maneesin valaistuksen niillä rahoilla. Ja ostavani ainakin uuden sohvan, koska vanha oli alkanut antaa periksi. Viimeistään kesällä keittiön lattian saisi hioa, koska kaikki ramputtivat siinä kengillään.

Hopiavuori muuttui joka päivä. Ihan aluksi se oli ollut pelottavaa. Olin ajatellut, ettei se olisi enää minun tallini, jos se olisi ihan erilainen. Mitä enemmän se oli muuttunut, sitä tyytyväisempi olin siihen ollut. Olin ajatellut ensimmäisen ulkoisen muutoksen olevan pieni lisäsiipi rehu- ja varustehuoneeseen. Kun hevosia oli paljon, vanha Jussin tallin väelle mitoitettu huone alkoi olla liian pieni. Ilmeisesti ensimmäinen ulkoinen muutos olisi kuitenkin pihattokatos. Kun sen tekisi alatarhoille, ei tarvitsisi kuin kaataa pari aitaa kahden tarhan välistä, niin aitaus sentään olisi valmis. Mutta ne sähköt…

”Mitäs meinaasit, jos rakennettaas pihatto?” kysyin Eiralta ja Hellolta, jotka olivat joko oikeasti tai leikisti toistensa tukassa kiinni niin kuin pikkukakarat.
”Ai tänään?” Eira kysyi.
”Vajakki”, Hello naurahti, ”ei tietenkää tänään, kello on ainaki sata.”
”Et sä kyllä yhtää sen viisahee oo”, huomautin. Voiko aikuinen ihminen oikeasti luulla, että pihatto rakennetaan päivässä?
”Kuinni?”
”Sitenni. Hajekko hevoosia tupahan?”
”Mä voin!”
”Sinet haje ku Hello. Tai no… Osaasikkohan sä tuan Jussin hakia?”

Vedettiinköhän sinne alatarhoille sittenkin aikoinaan sähkölinja? Eikös sinne pitänyt joskus tulla valo? Jos siellä ei ole sähköä, voisikohan pihattotavaroita pitää ensimmäisen talven tallissa ja yrittää selviytyä ilman lämpöä? Laitettaisiin limsapullot juoma-astioihin, niin ei vesi jäätyisi, ja jonkinlainen akulla toimiva valo. Lantapatterillahan katos sitten lämpeäisi, kun siinä olisi vaikka kolme ja puoli seinää: niin että pitkä sivu olisi auki. Ja olihan Flidalla karvaa. Make voisi mennä sen kaveriksi.

Jussi näytti hölmistyneeltä Eiran taluttaessa sitä. Sillä oli naru turvan ympärillä, vaikka sen pää oli alhaalla ja tahti ihan rauhallista sillä kertaa. Joo. Kyllä me punainen siitä pihatosta tehtäsiin. Sopisi sitten kivasti tallin kanssa. Mutta ei millään punamullalla, tai muuten meillä olisi mustanpunaisenkirjavia poneja siellä. Nyökyttelin Eiralle ja peräännyin sitten vähän yskien liian pieneksi käyneeseen varustehuoneeseen ja siitä aina autiolle vintille. Siellä oli koleaa, mutta ihan hiljaista ja rauhallista, kun etsin Sissalan Artun numeroa hänen sähköfirmansa Facebook-sivulta.

Katsotaan, tuleeko pihattoa. Aion luoda siitä toistaiseksi voimassaolevan tapahtuman. Jotta se rakentuisi, on kirjoitettava tietty sanamäärä ja tietty tarinamäärä, jossa sivutaan sen rakentamista. Molempien rajojen tuleee täyttyä ennen kuin se on valmis. 😀

Ensikohtaamisia
Huomasin että tallille oli tullut parikin uutta hevosta. Toinen oli sen teinipojan, Santun, jonka näin taannoin äitinsä kanssa. Se oli tosi suloinen tapaus, se issikka. Vilkaisin sitä karsinassaan ja sanoin Santulle ohimennen pari sanaa siitä että olipa se nätti. Santun silmät loistivat, taisi olla pojan ensimmäinen oma hevonen tai jotain. Olin itse varmasti näyttänyt ihan samalta kun olin ostanut Salierin.

Toista uutta hevosta en ollut vielä sen paremmin nähnyt. Tumma se oli ja ei vissiin kauhean iso. Omistaja taas oli vähän kuin olisi peiliin katsonut, suunnilleen samanmittainen, yhtä laiha kuin minä, teräväpiirteiset kasvot. Hiukset vain olivat pitkät ja mustat ja nuorempi se oli, mitä lie parinkymmenen. Sen sijaan tämän uuden tyypin ilme ei luvannut yhtään mitään hyvää, se oli kuin synkkä pilvi muuten aurinkoisella taivaalla. Kuulin ohimennen kun hän tiuskaisi jotain muille. Luotaantyöntävä ilme ei siis ollut sattumaa.

Olkoon, ajattelin. Minä en henkilökohtaisesti kestä yhtään ihmisiä jotka lastaavat oman pahan olonsa tai muuten vain veemäisen luonteensa muiden niskoille heti ensimmäisenä. Jotkut käytöstavat sentään pitäisi olla vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan. En mennyt erikseen esittäytymään, tulkoon itse tekemään tuttavuutta jos tuntee siihen tarvetta. Todennäköisesti ei.

Olin tullut taas istumaan Hopiavuoren keittiöön vähäksi aikaa, siellä muukin vakiporukka oli. Olin saanut eteeni suuren kupillisen teetä. Täällä taisi olla muitakin kahvia juomattomia kuin vain minä ja se oli kiva, ei tarvinnut aina vaatia erikoiskohtelua. Katselin ulos ikkunasta, siellä satoi. Annoin muun keskustelun liukua ohitseni.

– Penni ajatuksesta, kuului yhtäkkiä läheltä. Noa istahti vastapäätä suuren teekuppinsa kera.

Käänsin katseeni pois ikkunasta.
– Ei tässä taida olla edes niitä pennin arvoisia ajatuksia. Jännittää vähän se lomareissu ja pakata pitäisi ja kaikkea.
– No Salierista sun ei tartte murehtia, me pidetään siitä hyvä huoli sillä aikaa.
– Joo, tiiän enkä mä tässä Salieria murehdikaan, vaikka ikävä sitä tulee kyllä.
– Lähetä sille postikortti reissusta, ehdotti Noa hymyillen.

Naurahdin, vaikka miksipä ei.
– Varmaan pitäisi, joitain hemaisevia tammojen kuvia.

Jäin miettimään postikortteja. Mummulle pitäisi lähettää joka tapauksessa useampi, hän niin piti niistä. Varmaan Otavaankin voisi jonkun laittaa ja äidille. Helena ja Tuomo hoituisivat modernisti valokuvilla Telegramissa. Niin ja Harri samoin. Olimme ehtineet nähdä Harrin kanssa jo toistamiseenkin tässä viikolla ja melkein joka päivä vaihdettiin muutama sana TG:ssä.

– Joko ehit nähdä ne uudet hevoset? Noa kysyi.

Heräsin taas ajatuksistani.
– Joo, ainakin sen issikan. Se on tosi suloisen näköinen, mä oon muutenkin vähän heikkona voikkoihin hevosiin. Sitä toista en viitsinyt mennä katsomaan.
– Kuulemma vähän hermostunut muutosta, Noa sanoi.

Hevonen vai omistaja vai molemmat, ajattelin mutten sanonut mitään. Vaikka eihän se, kukin reagoi jännitykseen aina vähän eri tavalla. Minusta tuli helposti armoton höpöttäjä kun jännitin. Sitten taas kun olin väsynyt ihmisiin ja seuraan ja halusin olla yksin, saatoin varmasti olla aivan yhtä epäkohtelias kuin tämä Nadja, se kai sen nimi oli. Saa siis nähdä, en jaksanut vaivata omaa päätäni sen kummemmin asialla. Sen sijaan minun pitäisi muistaa passi ja se ESTA ja adapterit ja pitäisi pakata käsimatkatavaroihin tulevat nesteet ja ja ja…

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten  Sonja T..

Vähän heikko vastapallo, mutta nyt kun oli aikaa niin ainakin yritin jotain 😀
Lähetä myös postikortti kotiin

Eetu kuulosti siltä kuin olisin pyytänyt kuuta taivaalta. Hän oli jalkeilla, joten oletin hänen tervehtyneen tarpeeksi mennäkseen töihin. Tai sitten hän oli taas itsepäisyyttään vain päättänyt nousta, mutta siitä en kysynyt mitään. Se oli Nellyn hommaa paimentaa Eetu takaisin vuoteeseen toipumaan. Siitä yskimisestä päätellen hän ei kyllä voinut vielä olla terve. Eetu ei myöskään kuulostanut kovinkaan innokkaalta kysyessäni pihatosta. Ei kai hän tosissaan ajatellut, että ajattelin hänen ryhtyvän rakennustöihin sillä sekunnilla? Eihän sillä olisi mikään kiire, kunhan nyt vain toin asian esille. Ajatustyötä varten. Ja auttaisinhan minä, sen minkä osaan ja voin. Melko pian keskustelun jälkeen Eetu lähti talliin, ja saatoin palata jo jäähtyneen teen pariin. Ehkä jälleen myöhässä tuleva vuokramaksu olisi parempi ottaa esille joku toinen kerta.

Vaikka tee alkoi kieltämättä jo kyllästyttää. Pitäisi alkaa etsimään jotain uutta korviketta. Ja löytää niitä töitä.

Jos hyvin käy Eetu saa itsekseen työstää ajatusta pihatosta, hänenhän se idea alunperin olikin. Ehkä se oli vain heitto aikoinaan, mutta jospa hän kuitenkin innostuisi ajatuksesta. Ja jos ei, niin sitten pihattoa ei vain tulisi. Flidan pitäisi varsoa vasta ensi keväänä, ja hyvinhän se mahtuisi varsan kanssa karsinaan vielä viileiden öiden ajaksi. Ja sen jälkeen molemmat saisivat olla mahdollisimman pitkälle syksyyn pihalla.

Mielikki kohotti päätään lattialla. Tunsin sen, sillä koira makasi jalkani päällä, jos vaikka jotain hyvää sattuisi tippumaan lattialle.
“Huomenta”, Jilla sanoi hymyillen ilmestyessään keittiöön.
“Huomenta. Tai päivää, oikeastaan”, naurahdin vastaukseksi. “Mitä suunnitelmia tälle päivälle?”
“Töitä töitä”, Jilla hengähti ja hieraisi silmäkulmaansa. Hän näytti väsyneeltä, mutten ihmettele. Olisin varmasti itsekin jos tekisin töitä yhtä paljon kuin hän.
“Tsemii. Hei kuule”, ehdin aloittaa, vaikka tulin nopeasti toisiin ajatuksiin. En viitsinyt vaivata Jillaa omalla työttömyydelläni, hänellä oli varmasti jo tarpeeksi omia ongelmia. “Eikun ei mitää. Tai oikeestaan, mä voin käydä kaupas tänään, niin älä ota siitä stressii.”

Kirjoitettuani ylös kaiken mitä Jilla kaupasta halusi päätin lähteä samantien. Mielikki sai lähteä mukaan, ettei siitä tule ihan kotirottaa. Kirkonkylälle kävelisi ihan hyvin, ja liikunta tekee meille molemmille hyvää. Ja sain hyvän rauhan laittaa ajatuksiani kasaan.
Ehkä ongelma ei ole se, ettei töitä löydy, vaan se etten vain oikeasti etsi niitä. Tunnenhan minä jo Otsonmäen, ja Otsonmäkeläiset. Kaupassa käydessä vastaan tulee ainakin viisi tuttua joiden kanssa jutella, ja kymmenen sellaista joita voin vähintäänkin tervehtiä. Lähestulkoon kaikki heistä olivat Inarin valmistujaisjuhlissakin.

Mielikki ei oikein tiennyt oliko siitä kiva lähteä kävelemään vai ei. Niin pitkään kun maassa ei ollut vesilammikoita se kulki aina askeleen verran edellä, mutta heti kun vastaan tuli vähänkin märkää sen oli ihan pakko etsiä kiertoreitti. Ja auta armias, jos sen nenän eteen ilmestyi etana. Hellon koira kuulemma tykkää syödäkin niitä. Mielikki piti niitä vastenmielisinä, inhottavina ja kammottavina otuksina, niin kammottavina että sen niskakarvat nousivat pystyyn ja koko kuono meni ihan ryttyyn.

Kaupan eteen oli kerääntynyt kasa teinejä, joista yhden tunnistin Hermaniksi. Nostin hänelle kättä, ja poika vastasi eleeseeni. Pari hänen kaveriaan vilkaisi kohti, muttei mitään sen enempää. Sannia ei näkynyt, vaikka hän ja Herman olivat ilmeisesti kaverustuneet. Niin huhu ainakin kertoo, mutta tiedä sitä. Nappasin Mielikin kainalooni ja astelin kauppaan. Santtua en osaisi kuvitella sinne norkoilemaan, vaikka hänelle se voisi tehdä ihan hyvääkin. Pitää Hermanilta kysyä sopivan hetken tullessa haluaisiko hän näyttää Santulle paikkoja kirkonkylältä. Vielä ennen hyllyjen kiertämistä päätin pysähtyä jälleen ovien vieressä olevalle ilmoitustaululle, jossa oli ainakin tähän mennessä ollut työpaikkatarjouksia pari kappaletta.

Ostoksia kaappeihin lajitellessani keittiöön alkoi valumaan porukkaa, melkein kuin tilauksesta. Onhan se paras hetki tulla katsomaan mitä syötävää löytyy kun joku on juuri käynyt varastot täyttämässä. Vaan teelle en löytänyt mitään korvaavaa, pitäisi lähteä Seinäjoelle katsomaan suurempaa valikoimaa sitä varten. Uusi maku oli tähän hätään paras ratkaisu. Istuin pöydän ääreen oman mukini kanssa ja kohotin katseeni Sonjaan. Hän näytti olevan ajatuksissaan, mutta uskalsin silti aloittaa keskustelun.

“Ja hei, lähetä meille kans postikortti”, naurahdin hyväntuulisesti aikamme keskusteltuamme ja ennenkuin Sonja ennätti nousta ylös teensä juotuaan.
“Katotaan jos löydän jonkun sopivan”, Sonja vastasi hymyillen.

Mielikki vai Jerusalem?

“Ootsä nähnyt Inaria tänään?” Noa kysyi huolestuneen näköisenä.
“Joo, tuolla se oli satulahuoneessa ja näytti siivoavan Uunon kaappia”, vastasin kasvoillani kysyvä ilme.
“Se oli jotenkin outo eilen… Tai on sillä selvästi ollut joku jo pidemmän aikaa”, Noa huokaisi, “eikä suostu ainakaan mulle puhumaan.”
Kuulin Noan äänestä turhautuneen sävyn.
“Mitä sä meinaat tehdä tänään Salierin kanssa?” rastapään puheenaiheen vaihto yllätti minut.
“Sonja sanoi, että Salierilla vois olla tänään kevyempi päivä. Mä ajattelin, et ois kiva lähteä kävelemään maastoon Jätinmetsään päin. Sonja ainakin sano, että Salierin pitäs olla ihan maastovarma yksinkin”, vastasin Noan kysymykseen. Jos jäisin sille tielle, niin nyt ainakin Noa tietäisi, mistä etsiä.
“Entä Jussi?”
“Miks ihmeessä sua yhtäkkiä kiinnostaa, mun suunnitelmat näin tarkkaan,” naurahdin, “en mä oo viel päättänyt. Varmaan mennään pyörimään taas maneesiin.”
Noa näytti hetken aikaa mietteliäältä, kunnes väläytti ovelan hymyn.

“Hei Inari, oisko sulla aikaa lähteä mun kanssa maastoon? Sonja sano, että Salierin pitäis kyllä olla ihan maastovarma, mut ois silti kiva saada kaveri mukaan”, olin löytänyt Inarin satulahuoneesta, kuten olin odottanutkin.
“Sori, Eira on just ratsastamassa Uuunolla. Ehkä joku toinen kerta…” Inari vastasi vältellen katsettani.
“Mä itseasiassa ajattelin, että sä voisit tulla Jussilla.”
“Emmätiiä…”
“Mä pyydän tätä puhtaasti itsekkäistä syistä”, vakuutin, “mun ei tarvis sit liikuttaa Jussia erikseen, kun ei se Eetukaan ihan ratsastuskunnossa vielä oo.”
Noa oli sanonut, että Inari oli kiltti, eikä kieltäytyisi jos pyytäisin hänen apuaan. Siinä hän oli ollut oikeassa.

Inari ratsasti edellä Jussilla ja minä seurasin perässä Salierin kanssa kohti Jätinmetsää. Ilma tuoksui sateiselta, kun hevoset kävelivät rennosti eteenpäin leveällä metsäpolulla. Välillä Inari osoitti polunhaaraa ja kertoi minne se vei. Yritin kuunnella keskittyneesti, vaikka tiesin, etten tulisi tunnistamaan yhtäkään niistä enää seuraavalla kerralla. Inari kuulosti siltä, että oli samoillut Uunon kanssa näissä metsissä paljon.

“Millainen se Salieri on?” Inari kysyi, kun olimme tulleet hiljaiselle hiekkatielle, jolla mahtui ratsastamaan hyvin rinnakkain. Jussi ja Salieri tallustivat eteenpäin samaan tahtiin ja toisistaan piittaamatta.
“Tosi kiva. Aika samantyyppinen kuin Jussi”,
“Onks silläkin kamala ravi?”
“Ei, se ei oo ihan yhtä paha. Tällä on oikeestaan tosi kivat liikkeet istua.”
Inarin kanssa oli aina ollut helppoa jutella hevosista ja ratsastuksesta.
“Jos sun pitäs valita, niin kumman sä ottaisit mielummin, Jussin vai Salierin?” Inarin virnisti. Hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut vakavissaan.
“Ehkä Jussin… Mua epäilyttää hevoset jotka syö banaaneja”, virnistin hetken mietittyäni, “entä sä, Jussi vai Uuno?”
“Uuno tietty. Se on kuitenkin mun… tai siis meidän, vaikka onhan se vähän vaatimaton. Koulu vai esteet?”
“Ennen mä oisin vastannut saman tien, et koulu, mut Jussin kans on ollut kiva hypätä. Saaks valita molemmat?”
Inari pudisti päätään.
“Kyl ehkä sit edelleen koulu. Kumman sä valitset?”
“Puskailun”, Inari tokaisi, “ei musta olis kilpailemaan.”
“Ei toikaan kelpaa vastaukseks, jos mä en saa valita molempia”, naurahdin.
“Koulu sit, kun en mä oo niin kauheesti hypännytkään”, Inari tuumasi.
“Nyt mä keksin vaikeen! Mielikki vai Jerusalem?”
Oli mukavaa nähdä Inarin hymyilevän.

“Miks sä oikein päädyit Otsonmäelle?” Inari kysyi, kun viimeinenkin mieleen tullut kumman kaa -kysymys oli kysytty ja hiljaisuus oli laskeutunut hetkeksi välillemme. Ratsastimme jo takaisin Hopiavuoreen päin.
“Vahingossa”, naurahdin, mutta Inari ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseeni. Niinpä kerroin isovahempieni kesämökistä, joka oli sijainnut jossain täällä lähellä, ja niistä mukavista kesämuistoista, joita minulla Otsonmäeltä oli.
“Mut siis miks sä halusit muuttaa?” tyttö tarkensi kysymystään kuuneltuaan puolivillaisen selitykseni. Varovainen ilme Inarin kasvoilla kertoi siitä, että tyttö tasapainoili sen rajalla, oliko kysymys ollut liian henkilökohtainen.
“Musta tuntui, että kaikki meni ihan päin helvettiä ja mä olin vaan jumissa siellä”, vastasin kaunistelematta. Varsinkin sen jälkeen, kun olin jättänyt opintoni kesken, elämä tuntui pysähtyneen paikoilleen. Muut valmistuivat, panostivat uraansa ja perustivat perheen, kun itse elin samaa arkea päivästä toiseen. Lopulta tuntui, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin vaihtaa maisemaa.
“Mustakin tuntuu samalta”, Inari henkäisi lähes äänettömästi. Mietin pitkään, mitä vastaisin, sillä mieleeni tuli vain niitä samoja latteuksia, joita olin itse kyllästynyt kuuntelemaan ja jotka olivat aina tuntuneet vähätteleviltä tai liian holhoavilta.
“Sit sun pitää tehdä jotain uutta”, sain lopulta sanottua, vaikka sekin kuulosti ontolta itsestäänselvyydeltä.

“Mitä sä opiskelit?” Inari kysyi uteliaana hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Kauppiksessa. Mä luulin, että se oli mun juttu, mut ei se ollutkaan. Mä luovutin parin vuoden jälkeen”, kohautin olkiani.
“Mikä sun juttu sit on?”
“En mä oo keksinyt sitä vieläkään. Joskus mä luulen, että mä keksin, mut sit mä huomaan, et mä olin taas väärässä.”
“Mut kai sulla on joku suunnitelma?”
“Kai mä vaan venaan faijan perintörahoja ja yritän etsiä itseäni sillä aikaa”, hymähdin, “mutsi ainakin sanoo niin.”
“Etsä sit pelkää et sä jäät jumiin Otsonmäelle? Jos sulla ei oo siis mitään suunnitelmaa.”
“Tottakai pelkään”, vastasin rehellisesti, “mut samalla mä tiedän, miten helppoa on vaan lähteä. Oonhan mä tehnyt sen jo kerran.”
Inari vaikutti mietteliäältä, mutta ei sanonut enää enempää.

“Miten meni? Kertoks se mitään?” Noa ilmestyi luokseni, kun kylmäsin Salierin jalkoja.
“Se sano, että se ottais mielummin Jerusalemin kuin Mielikin. Mä olin eri mieltä”, vastasin täysin vakavalla naamalla.
“Eikun mä tarkoitin… Siis mitä? Mun pitää kyllä puhua pari valittua sanaa sen Helmipuron kanssa”, Noa irvisti.
“Älä oo sille liian ankara”, huokaisin, “sillä on vaan paljon mietittävää”.
“Niinku mitä?” Noa kärtti uteliaasti.
“Kuule Metsärinne, mä en oo mikään juoruilija”, tokaisin ja käänsin huomioni takaisin Salieriin. Noa puhisi jotain, mutta jätti minut sitten rauhaan. Tiesin kyllä, että rastapää tarkoitti vain hyvää, mutta Inari saisi jutella hänelle ihan itse. Ei ollut minun paikkani kertoa Inarin asioista Noalle.

Jos ei uskalla kisahoitajaksi, uskaltaako Ranskaa kauemmas?

Kurkkuun sattui vähän. Se oli minulle ihan yleistä syksyisin, kun ilma oli kosteaa ja kylmää, eikä se tarkoittanut mitään. Olin lämmittänyt itselleni teetä ja pitelin lämpöistä kuppia kaksin käsin Hopiavuoren keittiön pöydällä. Sekä isot kupit että uusi teelaatu olivat vähän niin kuin Noan, mutta olin ajatellut, että kyllä siitä sai ottaa. Yleensä Hopiavuoressa kaikkea sai ottaa. Jos kerkesi ennen Helloa.

Nelly istui minua vastapäätä edessään kalenteri. Hän luki sen lukuisia merkintöjä otsa rypyssä ja naputti samalla välillä nopeita sarjoja mustekynän väärällä päällä lukemaansa sivuun. Isä näytti aina välillä samalta kalenterinsa kanssa, ja silloin hänelle ei saanut puhua. Hetken kuluttua hän aina veteli sinne joitain viivoja, henkseleitä ja kirjoitti uusia merkintöjä, jonka jälkeen hän hylkäsi sitten koko kalenterin ja alkoi taas olla meidän oma ihana isä. Ajattelin, että Nelly saattaisi toimia samalla tavalla, joten en sanonut mitään.

Hetken kuluttua todella kuului se kalkattava ja paukahtava ääni, kun mustekynä ensin nakataan vierimään pitkin pöytää ja kalenteri läiskäistään sen jälkeen kiinni.

”Mitä Inari tietää?” Nelly kysyi hyväntuulisesti.
”Hyvää.”
”Arvaa kuule mitä. Mä olin äsken tos maneesis Cozminan kanssa ja kyllä meni hyvin treeni.”
”On se ihanaa kun sujuu. Eira on ollu tyytyväinen kans kun se on kuulemma oppinu vaikka mitä kun sä-”
”Meillä on kisat tulossa.”
”Varmaan jännittää kun-”
”Lähde kisahoitajaksi. Mieti miten kivaa siellä olis. Mä voisin ajaa menomatkan. Sä voisit ajaa tulomatkan kun mä juon mun palkintoskumppaa. Olis hevosmiehii. Me voitais tehdä semmonen tyttöjen reissu.”

Hymyilin varovaisesti teekupilliselleni, mutta tiesin jo kieltäytyväni. En minä osaa mikään kisahoitaja olla. En minä ole ikinä edes ollut oikeissa kilpailuissa. Tai siis raveissa tietenkin olen ollut, mutta eihän niitä lasketa. Pudistin päätäni Nellylle, eikä hän jankuttanut kisareissusta yhtään sen enempää. Sen sijaan hän nousi hakemaan itselleen palaneen hajuista kahvia ja alkoi sekoitella sitä katse ikkunassa ja leuka kämmeneensä nojaten.

”Mä olin Jussilla maastossa”, sanoin hetken kuluttua.
”Ai?”
”Outikin tuli, niin mä ajattelin ettei mun tarvi kysyä Eetulta…”

Puolittain odotin, että Nelly olisi huomauttanut vakavana, että olisi Eetulta pitänyt silti kysyä. Ja kyllähän minä sen itsekin tiesin. Ennen lähtöä olin vielä vilkuillut ahdistuneesti päätaloa ja miettinyt, pitäisikö mennä sitä kautta ja koputtaa ikkunaan. Olin kuitenkin lähtenyt vain, ja sittemmin unohtanut koko Eetun.

Nelly ei sanonut mitään Eetusta. Sen sijaan hän kysyi, oliko ollut kivaa. Vastasin, että no oli. Jussi on aika varma hevonen maastossa, ja kivaahan se on tutulla hevosella mennä. Ja sitten kun vielä minuakin pyydetään. Ei se haittaa, vaikka vain avun takia pyydettiin. Kunhan nyt pääsi kerrankin mukaan, ja yhtä kivaa siellä oli, oli syy lähtöön mikä tahansa. Vaikka en minä kyllä Nellylle ruvennut sillä tavalla jaarittelemaan. Kunhan sanoin, että oli kivaa.

Inari ja Jussi maaston päälle. Line I_love_gunja.

Kävelin kotiin yksin, koska Eira huristi viime hetkellä jonnekin Hermanin kanssa. Aluksi mietin Mielikkiä ja Jerusalemia: kyllähän koiran nyt koiran kokoinen täytyy olla! Meille piti silloin tulla Jerusalemin veli, mutta sitten sille tulikin napatyrä ja iskä oli sitä mieltä, ettemme me mikään viallisten elukoiden hoitokoti ole. Vaikka olihan se söpö koira. Hello olisi halunnut, että sen nimi on Marraskuu…

Lopulta ajauduin kuitenkin ajattelemaan Otsonmäkeä. Jos Outi uskalsi lähteä Otsonmäelle, niin miksen minä uskaltaisi lähteä pois Otsonmäeltä? Vaikka en minä kyllä ikiajoiksi uskaltaisi. Vuodeksi voisin mennä. Siihen au-pairjuttuun tosiaan. Kelpaisinkohan minä ulkomailla hevosia hoitamaan, vai hoitaisinko sittenkin jonkin puoliksi suomalaisen perheen lapsia? Kurkkuun sattui vähän, mutta nykäisin kaulahuivia parempaan asentoon ja yritin nähdä itseni jossain jännittävässä paikassa. Vaikka Ranskassa. Tai vielä kauempana. Uskaltaisinko mennä Ranskaa kauemmas, jos en uskaltanut mennä kisahoitajaksi?

Hihi, pidin hauskaa Runokone.fi’n kanssa 😎😎 . Ihan vain pelleilin, mutta tästähän tuli ihan hauska 😂 !

linnunlaulu sateen jälkeen suolla – sileä pauhaava aurinkonpaiste
Tallilla – koko päivän Koiran haukunta ja ilon äänet. Hevonen pärskähtää.
Yhteinen Hiljaisuus
Koti-ilta, lämmin kaakao kermavaahdolla ja perhe ympärillä, Alkusyksy
Hopiavuoren Eetu; niin pohjoisessa ollaan! Vaivalloisesti, voimalla ja suhisten Hello syö keksiä.
Tyyni, peilipinta vesi. Auringon viimeiset säteet, Kaikki ahtautuvat pienen keittiön pöydän ympärille. Tuoleja haetaan ruokasalista lisää.
Noa pissattaa Mielikkiä. Kauris tai vastaava hyppii tien poikki.

Aamukahvit keittiössä Tallilla, ystävien kanssa…

Illalla, sen rankkasateen jälkeen
Kippittää kuin Mielikki Koilliseen
lempeässä syleilyssä ukkosen jylinä
Nellyn iloinen naurahdus Kun maastoreissu on onnistunut ja on vilu. Rankkasateessa eksyneenä metsässä – huolella valmistettu ja huollettu Liitävä, rauhallinen ja armoton Oman ponin toimiva treeni.
Lämmin leipä, kahvi ja vastaleivottu leipä tuoksuu pienen Koiran kuonoon.

17.9

”AURINKOOOO” Hello huusi ja juoksin Jeppen perässä ulko-ovesta. Ulkona todella paistoi aurinko ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon kunnolla. Suljin oven perässäni ja katsoin kaksikkoa keskellä pihatietä telmimässä. Hello oli kellahtanut selälleen ja Jeppe nuoli omistajansa naamaa. Koiran tassut olivat miehen rinnan päällä ja häntä viskasi hulluna.
”Joku päivä sun koiras vielä lähtee lentoon tolla hännällään.” Huvittuneena askelsin muutamat portaat alas. Työnsin kädet tumman syystakkini suojiin. Vaikka telmimästä Hellosta ja Jepestä voisi luulla, että kesä on tullut pitkän talven jälkeen, todellisuus oli toista. Syksy teki tuloaan ja ilma viileni viilenemistään. Pian pitäisi kaivaa jo talvitakit esiin ja saisi kirota pimeyttä seuraavat puoli vuotta.

”Jeppe onki mahtikoira. Se on nii mahti, et se osaa lentää” Hello sanoi ja nousi ylös. ”Kato vaikka” hän täydensi puistettuaan takkinsa ja housunsa hiekasta. Jepen kieli roikkui pitkänä ulkona, Hellon etsiessään taskusta jotain. Mies nosti luultavasti koirankeksin korkealle ilmaan ja huusi koiralle kovaan ääneen ’lennä’. Minua nauratti. Jeppe katsoi hetken hämillään, mutta hyppäsi lopulta ilmaan. Ehkä vain kymmenen sentin korkuudelle, mutta silti. Tuskin koira kaikkeaan teki, niin hyvin se tunsi omistajansa. Koiran keksi paljastui ihmisten keksiksi ja Hello työnsi lopulta herkun omaan suuhunsa. Hän taputti Jeppeä päähän ja kehui kovasti.
”Sä vaan kiusaat sitä. Varo vaan, joku päivä se ei jaksakaan lentää!” huikkasin ja jatkoin matkaa Hellon ohi.
”Ei pidä paikkaansa. Jeppe on fiksu poika” Hello vastasi ja joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen saadakseen minut kiinni.
”On se. Harvoin näkee koiraa jolla on enemmän aivoja ko omistajallaa” heitin ja työnsin tallinovea enemmän auki.
”Tai hevosta!” Hello silvasi takaisin.
”No se. Cozmina on kyllä maailman fiksuin.”
”Miks se ei oo Kossu. Eiks se vois olla Kossu?”
”Kossuvissy. Ei voi, se on prinsessahevonen.”
”Miina?”
”Ai maamiina mihi voi räjähtää koska vaa?”
”Kossumiina. Kasvmiina”
”Kasvmiina?” naurahdin.
”Kasmiina, Kassu.”
”Lopeta jo ja auta mua heittämään iltaruoat karsinoihin valmiiks” sanoin ja kuulin itsekin miten kiukkuiselta kuulostin. Hellolle ei tarvinnut sanoa mitään tai pyytää anteeksi, hän kyllä tiesi.

Hello kipitti ruokien luokse ja nosti kauhan käteensä.
”Kenestä alotetaan?”
Huokaisin. Voidaanko alottaa musta? Mun on nälkä”, vastasin ja kaivoin ruokakarsinan kaukalosta laminoidun paperin, jossa luki ruokintaohjeet. ”Mä lupaan ruokkia sut heti kun Eetun antamat hommat hoidettu” Hello vastasi hymy korvasta korvaan.
”Cozminalle…”
”Kassulle” Hello keskeytti.
”Kauraa kaks desii. Make saa suolaa ja Uunolla ja Skotille tulee puuroo. Alota siitä valkosesta prinsessasta.”

Kuinka Outi vei mun parhaan ystävän, eikä Jerusalem kostanut sitä

Näin Outin kaukaa, vaikka ilta oli hämärä. Hän oli ollut tallilla enemmän kuin yleensä, ja se johtui tietenkin Salierista. Nytkin hän näkyi hoitavan sitä. Suuli oli valaistu, ja sekä Outista että Salierista näkyi pelkkä siluetti valoa vasten. Tiesin, ettei hevonen ollut Jussi. Ne kaksi hevosta olivat hyvin samankokoisia ja -tyylisiä, mutta Salierin runko oli tömäkämpi ja kaulakin vahvempi. Ja vain Jussilla oli noin kyömy pää.

”Jerusalem! Kimppuun!”

Jerusalem ampaisi viereltäni ihan kuin olisi odottanut käskyä. Välillä se vaikutti ihan hyvin koulutetulta suojelukoiralta tai jotain, vaikka nytkin se oikeasti lähti usutuksestani vain rapsutusten ja vatsanvatkaamisen toivossa. Ja lujaa se menikin.

”Hello!” Outi huusi kun koira tömähti hänen sääriään vasten ja sai hänen polvensa notkahtamaan. ”Kuinka monta kertaa sulle pitää sanoa, että sä et saa usuttaa tätä petoa raatelemaan ihmisiä!”

Vaikka Outin ääni oli hyvin toruva ja närkästynyt, kävelin naureskellen lähemmäs. Outihan hinkkasi jo Jerusalemin selkää ja kylkiä kaksin käsin, ja Jerusalem näkyi hymyilevän hänelle kieli ulkona ja vimmatusti hänen käsiään vasten itseään kyhnyttäen.

”Kuule. Ei se Outi niin mene, että sä voit vaan varastaa mun parhaan kaverin–”
”Ai kenet muka–”
”–ja sitte kuvitella ettei siitä ole seuraamuksia. Hevosen avulla viet mun bestikset. Jerusalem! Tapa! Tapa!”
”Mä en vieläkään tiedä puhuksä Sonjasta vai Ee–”
”Kummasta vaan, odotapa vaan, Jerusalem nuolee sut hengiltä. Nyt kun sä oot vieny kaikki mun kaverit–”
”En mä nyt tiedä oliko Sonja–”
”–niin sun täytyy alkaa mulle bestikseksi–”
”Just.”
”–ja pitää mulle seuraa.”

Jerusalem oli riehunut itsensä siihen pisteeseen, että yskähti. Nojauduin suulin oviaukon reunaan ja ojensin käteni Salierille. Se nuuhkaisi kämmentäni kohteliaasti, mutta ei painanut turpaansa siihen niin kuin Skotti ja jopa Typykin toisinaan. Irrottauduin seinästä siksi aikaa, että sain taputettua sen kaulaa, mutta nojauduin sitten kädet taskuissa takaisin.

”Kuoliksä jo?” kysyin Outilta.
”Hä?”
”Et vissiin. Vitsit tosta koirasta ei kans ikinä tuu tappajaa. Jeppe mikä sua vaivaa? Noin vakuuttavan näkönen urho, mut ei vaan saa yhtä pientä muijaa hengiltä.”
”Vai muijaa. Joku vois Hello loukkaantua.”
”Akkaa sit.”
”Vielä pahempi.”

Kohautin olkiani. Outi keskittyi Salierin harjaamiseen. Minusta se näytti jo ihan puhtaalta, mutta varmaan puhtauden standardit olivat vähän erilaiset kiiltävillä puoliverisillä ja karvaisilla kylmäverisillä. Salierista ei edes noussut pölyä harjatessa, niin kuin Skotista nousi aina, vaikka sitä olisi jynssännyt tunnin juuriharjalla. Jerusalem istahti suulin pimeään nurkkaan läähättämään tappoyritystensä jäljiltä ja laskeutui pian makuulle. Vedin käteni taskusta ja rapsutin niskaani. Mietin vähän kiusaantuneena, oliko Outi mahdollisesti oikeasti loukkaantunut, kun olin sanonut akaksi ja muijaksi. Leikillänihän minä, vaikka tiesinkin, ettei läheskään kaikille saanut sillä tavalla puhua. Olin juuri ottamassa huoleni katuvaisena puheeksi, kun Outi avasi suunsa.

”Säkö oot asunu aina Otsonmäellä?”
”Joo. Tai en, asuin mä hetken tavallaan Helsingissä, muttaa kuka nyt siellä hal — tai siis mä tykkään olla täällä.”
”Minkä takia?”
”Noiden”, totesin osoittaen Skotin haan suuntaan, vaikka ei siellä mustuudessa hevosia enää oikein nähnytkään. ”Ja noiden”, lisäsin osoittaen Eetun ja muiden kotia. ”Ja tietenki vähä noiden ja tämmösen”, kerroin vähän hiljempaa nyökäten ensin kohti tähtiä ja sitten epämääräisesti kohti peltoja ja puita.
”Vähän noiden takia mäkin tulin tänne”, Outi sanoi melko vakavana pellon suuntaan nyökäten.
”No sehän on ihan yhtä hyvä syy kun joku muukin. Vai mitä Jeppe?”
”Miksi ihmeessä sun koiran nimi on Jerusalem?”
”Siks kun mä en voinu antaa sen nimeksi Apetina, kun se olikin poika.”

Outi katsoi minua hetken silmät sirrillään kuin miettien, valehtelinko. Hymyilin hänelle ja annoin hänen tehdä omat johtopäätöksensä. Jerusalem haukotteli niin että vinkaisi ja kutsuin sen vielä pikaiseen rapsutukseen ennen lähtöä.

”Älä sit unohda, Outi.”
”Mitä?”
”Huomenna. Muista sit.”
”Mitä!!”
”Meillä on se sovittu maastokeikka. Sä, mä ja Nelly.”
”Eihän me olla sovittu..?”
”Nyt ollaan.”
”Tietääks Nelly sitten?”
”No eiköhän se viimeistään siinä vaiheessa tiedä kun se istuu hevosen selässä ja hevonen kävelee meidän kanssa Jätinkissankivee kohti. Tuu Jeppe, makkaraa, mennään syömään. Huomiseen! Hyvää yötä!”
”No huomiseen sitten kai.”

Jerusalem seurasi minua autolle. Oli niin mustaa, ettei siitä näkynyt kuin kullanvärisiä vilauksia vatsapuolelta sen kävellessä. Ilma oli raikas ja kostean kylmä, ja sään aiheuttamista nivelsäryistä huolimatta rakastin syksyä.

Maastoretki Hellon (ja Nellyn) tyyliin

“Kai sä huomasit, että se on väärä hevonen”, Noa irvaili huomattuaan minut Salierin karsinassa, vaikka tietenkin hän tiesi, että hoidin ruunaa Sonjan loman ajan.
“Ihan oikealta hevoselta tää mun mielestä vaikuttaa”, tokaisin takaisin rastapäälle, joka naurahti vastaukselleni. Asettelin talliloimea paremmin Salierin selkään. Olin tehnyt ruunan kanssa tänään ihan perustreeniä: siirtymisiä, taivutuksia ja muuta jumppailua, mutta hiki siinä oli tullut kummallekin.
“En mä tiiä.. Musta ne näyttää kaikki vähän samalta”, Noa jatkoi ja kurtisti kulmiaan muka mietteliäänä.
“Ei todellakaan näytä! Ensinnäkin Jussi ja Salieri on ihan eri väriset ja kyllähän sen nyt muutenkin näkee-”
“Hei rauhoitu, en mä oikeesti tarvi mitään luentoa!”, Noa toppuutteli, “ootsä Outi huomannut, että sulla on selkeesti tyyppi?”
“Joo, tumma ja komea. Tälläsen mä voisin ottaa itellekin”, iskin silmää ja taputin Salierin kaulaa. Miksi kukaan valitsisi traktorin, jos voisi saada urheiluauton, mietin, mutten sanonut ajatustani ääneen. Noa taisi kuitenkin aavistaa ajatukseni, sillä mies jatkoi päätänsä pudistellen matkaansa Flidan karsinalle. Nappasin Salierin karsinan ulkopuolelta pakasterasiasta banaaninpätkän, joka oli jo ehtinyt tummumaan. Ruuna ei kuitenkaan turhia nirsoillut.

Salierin jälkeen oli Jussin vuoro. Kahden hevosen kanssa riitti tekemistä, mutta oli mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi.
“Joko sä oot valmis?” Hello ilmestyi suuliin Skotti perässään niin yllättäen, että säpsähdin.
“Joo ihan kohta”, vastasin ja aloin sukimaan ripeästi Jussin selkää ja jalkoja puhtaaksi. Hetken podin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka paljon perusteellisemman käsittelyn Salieri oli saanut, mutta päätin sitten syyttää siitä Helloa ja hänen arvaamattomia aikatauluja.
“Nellykin tulee ihan just niin voidaan lähteä”, mies raportoi ja melkein samalla hetkellä nainen taluttikin kimon tammansa meidän luoksemme.
“Meetsä ilman satulaa?” Nelly näytti yllättyneeltä.
“En todellakaan, mä en vaan ehtinyt vielä hakee sitä. Herranjestas, tuskin mä pysyisin kyydissä”, vastasin. Ehkä sitten, kun ilman jalustimia meneminen Jussin kanssa sujuisi tarpeeksi hyvin, uskaltaisin yrittää, mutta se aika ei todellakaan ollut vielä.
“Mitä iloa on hevosesta, jos sillä ei voi mennä ees ilman satulaa…” Hello jupisi. Arvelin, että hän oli enemmän traktorimiehiä.

Lopulta Jussikin oli satuloitu ja pääsimme lähtemään kohti Jätinkissankiveä, kuten Hello oli kovasti mainostanut. Nelly ei ainakaan vaikuttanut pistäneen pahakseen sitä, kuinka Hello oli kutsunut minutkin mukaan maastoretkelle. Kai hän oli tottunut Helloon. Itse en vielä oikein tiennyt, mitä ajatella.
“No… miten sulla ja herra tallinomistajalla menee?” Hello kysyi Nellyltä yllättäen. Tuntui kuin olisin salakuunnellut henkilökohtaista keskustelua, mutta Helloa tai Nellyä läsnäoloni ei häirinnyt.
“Ihan kivasti. Eetustakin on taas tullut ihminen, kun se ei enää oo niin kipeenä”, Nelly naurahti. Oli outoa kuulla, kuinka Nelly puhui hänen ja Eetun arjesta, vaikka olin minäkin huomannut, ettei lepäily neljän seinän sisällä todellakaan sopinut Eetulle. Nyt kun mies oli päässyt taas puuhailemaan tavalliseen tahtiin, hän vaikutti selvästi vähemmän stressaantuneelta ja kärttyiseltä.
“Mites Tide?” Nelly esitti puolestaan kysymyksen Hellolle.
“Ei osaa päättää kiduttaako se mieluummin mua vai Jeppeä. Voitko kuvitella, että mä oon joutunut lenkille ja Jeppe suihkuun?”
“Mä en voi kuvitella, kumpi on traagisempi kohtalo”, Nelly yritti tavoitella ääneensä myötätuntoa.

“No Outi, onkos sulla mitään sutinaa?” Hello käänsi huomionsa minuun, kun oli saanut kerrottua juttunsa loppuun.
“Ei, ei yhtikäs mitään”, pudistin päätäni. Se oli yksi parhaita puolia Otsonmäellä asumisessa.
“Älä sano, ettei sua muka kukaan jäänyt kaipaamaan siel Espoossa?”
“Hello, sä et voi sanoo noin”
“Sanoin jo, joten Outi voi ihan hyvin vastata”
“Mun edellinen juttu oli sellainen sekasotku, että se oli oikeestaan osasyy siihen, miks päädyin tänne”, hymähdin. En oikein mielelläni puhunut siitä. Nelly huomasi sen, mutta Hello ei.
“Anna olla Hello!” Nelly komensi, kun mies avasi suunsa kysyäkseen lisää. Yllättäen Hello totteli.

Tunsin oloni huojentuneeksi, kun Nelly ehdotti, että voisimme mennä vähän reippaammin. Cozmina ravasi jonon kärjessä. Hämärtyvässä illassa tamma näytti hohtavan valkoiselta. Jussi hölkötti rennosti Cozminan perässä rauhalliseen tahtiin. Vilkaisin taakseni ja näin kuinka Hello oli jäänyt kauemmaksi ja yritti hoputtaa Skottia pysymään Cozminan ja Jussin perässä. Kun olimme ravanneet pienen mäen päälle, Nelly hidasti käyntiin ja seurasin Jussin kanssa naisen esimerkkiä. Pian Hellokin oli kuronut syntyneen välimatkan takaisin umpeen.

“Entäs Noa?”
“Mitä Noasta?” esitin, etten ymmärtänyt Hellon kysymystä. Ilmeisesti reippaampi ravipätkä oli antanut Hellolle vain lisää aikaa miettiä kiusallisia kysymyksiä.
“Niin että olisko Noasta poikaystäväks?” mies tarkensi.
“Onks sun ihan pakko kiusata Outia”, Nelly ärähti pörröpäälle, “ja mikä pakkomielle sulla on yrittää parittaa kaikkia tallilaisia?”
“No onhan se hauskaa. Viimeks mä koitin ehdottaa Nellylle, et Helistä ja Kevinistä tulis hyvä pari”, Hello selitti virnuillen. En tiennyt, oliko Helillä ja Kevinillä muuta yhteistä kuin se, että molemmat olivat hevosenomistajia, mutta ilmeisesti se riitti Hellolle kriteeriksi hyvästä parista.
“Hei, mites Kevin? Oisko se parempi kuin Noa? Ei se oo vielä varattu Helille”, Hello innostui.
“Mä oon puhunut Kevinille ehkä kerran, joten paha sanoo”, irvistin. Siinä mielessä Noa kyllä voittaisi Kevinin, mutta katsoin paremmaksi jättää tämän tiedon itselleni, jotte Hello innostuisi enempää.
“Hello, luulis että kaikista ihmisestä sä nimenomaan tietäisit, ettet voi olettaa, et Outi haluu just poikaystävän”, Nelly huomautti.
“Totta, hyvä pointti! Outi, haluutsä tyttö- vai poikaystävän?” Hello esitti kysymyksen aivan kuin olisi kysynyt, juonko kahvini mustana vai maidolla. Nelly pyöräytti silmiään.
“Tällä hetkellä mulle kelpais ihan vaan ystävät”, naurahdin, vaikka ajattelin, että se taisi kuulostaa vähän säälittävältä.
“No, se on helppo homma! Nytkin sulla on niitä jo tässä kaks”, Hello tokaisi ja Nellykin hymyili nyökytellen.

Maasto seuraa?
Avaan varovasti Typyn karsinan oven. En ollut hetkeen käynyt tamman luona, mutta nyt syksyllä halusin tosissani auttaa Helloa varsan koulutuksen kanssa. Sitten jos tammasta kasvaa hyvin käyttäytyvä tamma, voin olla ylpeä minun ja Hellon yhteistyöstä. Mitäköhän Hello on edes tällävälillä tehnyt koulutuksen suhteen.

”Hei Typy Typykkä” sanon varsalle. Tamma töytäisee minua turvallaan kylkeen.
”Heii! Mä tervehdin sua niin ei noin saa tehdä” naurahdan varsan temppuilulle.
”Kylläpäs täällä leperrellään nätisti” kuuluu hyväntuulinen naisääni ulkopuolelta.
”Kuka nyt osais olla näin söpön varsan kanssa ilman että lepertelee” naurahdan tietämättä kenelle juttelen. Karsinan ovea avataan isommalle ja sisään astuu Nelly.
”Ai moi” tervehdin tummatukkaista naista.
”Terve” nainen hihkaisee ja ojentaa kätensä Typyn haisteltavaksi. ”Mitä meinasit tehdä tänään?”
”Ois kiva mennä maastoon taluttamaan, sais vaihtelua. Mutta ehkä jonkun muunkin ois parasta tulla mukaan” kerron Nellylle.
”Etsi joku seuraksi, Eira tai joku” Nelly hymyilee ja vinkkaa silmää nopeasti, mutta niin että kerkeän huomata sen. Nyökkään, jonka jälkeen Nelly lähtee kättään heiluttaen Cozminan luo. Suljen karsinan oven ja lähden etsimään seuraa.

Tallissa on se nuori nainen, Nadjako se oli, joka oli tullut tänne irlannincob tammansa kanssa. Tervehdin häntä, mutta saan vastaukseksi vain katseen. Vähän eristyneempi persoona. Tiitus lakaisee käytävää jutellen samalla Hellon kanssa. Kävelen rauhallisesti miesten luo.
”Hei Hello. Mä ajattelin että voisin mennä taluttelemaan Typyä maastoon. Käykö?” Kysyn. Hello vain nyökkää vastaukseksi jatkaen juttelua Tiituksen kanssa. Tiitus pukkaa kiharatukkaa kylkeen ja kuiskaa tuolle jotain.
”Mitä nyt?” Hello sanoo Tiitukselle ja näyttää huomaavan minut kunnolla vasta nyt. Astun askeleen lähemmäksi ja toistan kysymykseni.
”Tottakai. Kysy joku mukaan varmuuden vuoksi, hevosen kanssa tai ilman” Hello jatkaa. Naurahdan hiljaa itsekseni. Nelly sanoi aivan samaa.
”Juu, olin tässä just ettimässä seuraa” hymähdän ja jatkan matkaa. Hello jatkaa Tiituksen kanssa verkkaista juttelua. Ei voinut sitten tulla itse mukaan.

Tallissa ei ole muita, joten lähden kävelemään talolle. Jätän kengät eteiseen ja astelen keittiöön. Jilla keittää jotain jutellen samalla Outin kanssa. Istahdan puutuolille Inarin viereen. Hymyilen Eiralle, joka istuu vastapäätäni ja tervehdin Inaria. Inari vastaa vaitonaisena.
”Haluaako joku tulla mun ja Typyn kanssa maastoon?” Kysyn. Jilla pudistelee päätään pahoitellen ja nyökkää soppaansa kohti. Outi kertoo että kävi jo maastossa Nellyn ja Hellon kanssa. Jäljelle jää vain Helmipurot.

Katson Inaria ja Eiraa vuorotellen kysyvästi.
”Mä tuun Uunon kanssa!” Eira hihkaisee. Inari katsahtaa siskoonsa hieman epäilevästi.
”Tuutte sitten ajoissa takaisin” Inari tokaisee. Lupamme olla ajoissa. Mikä sitten onkaan ajoissa. Lähdemme Eiran kanssa yhdessä tallia kohti hakemaan Uunoa ja Typyä.

Supersankari

Supersankari II

Pujottelin sormet Hermanin sormien lomaan. Hänen kätensä oli lämpöisempi kuin minun. Hän puristi kättäni kevyesti ja näin sivusilmällä, miten hän oikein kumartui vähän eteenpäin minua katsoessaan saadakseen katsekontaktin. Pidin silti katseeni tiukasti polussa, vaikka hymyilinkin hieman. Hänelle.

Uuno seurasi meitä rauhallisesti takanani. Olin päättänyt taluttaa sitä loppumatkan tallille. Typy oli vähemmän rauhallinen. Vaikka Hello ei ollut kouluttanut sitä hirveän hyvin, yhden asian sekin oli oppinut. Ihmisten yli ei juostu. Varmaan juuri sen takia Herman uskalsi pitää sitä noin huolettomasti riimunaru löysällä, niin kuin minä Uunoa aina ohjat löysällä. Se ei mahtuisi polulla ohitsemme ja yli se ei yrittäisi tulla.

”Mennäänks me illalla lenkille taas Ringon kans?” Herman kysyi hetken kuluttua.
”Varmaan”, vastasin ja vilkaisin häntä.

Yritin nähdä Hermanin ilmeessä ärsyyntymisen merkkejä. Iskä ei antanut hänen tulla ikinä meille, enkä minä saanut olla ulkona huvikseni. Tiesin, että Herman oli paljon Sannin kanssa, joka ilmeisesti teki mitä huvitti. Olin vieläkin vähän mustasukkainen, vaikka sitä en Hermanille sanoisi. Tai kenellekään. Se taannoinen bileisiin kyttäämään lähteminen olikin ollut turhaa ja tosi noloa. Sannin silmistä oli nähnyt, että hän tiesi, miten olin tullut tarkistelemaan poikaystäväni käytöstä. Vaikka oli siinä hyviäkin puolia, että Herman oli Sannin kanssa välillä. Kun Herman oli tallilla, Sanni ei tiuskinut, että minulla on mummomaiset korvikset, läski hevonen ja kimittävä nauru. Silloin kun Hermania ei ollut ja Sanni huomautteli, teki mieli vastata, että itselläsi on mummomainen naama, läski perse ja sialta kuulostava nauru. En ikinä sanonut. Joku Hello olisi vain kannellut iskälle, ja iskä olisi marssittanut minut johonkin Sannin kotiin tai jonnekin pyytämään anteeksi.

Kyllä minä olisin osannut itsestäni huolen pitää ilman Hermaniakin, mutta oli mukavaa olla rauhassa. Ja prinssessa. Herman aina heittämisen sijaan ojensi minulle mopokypärän, jossa oli vaaleanpunaista, ja oli välitunnilla minun seuranani A-rakennuksella, vaikka hänen oma seuraava tuntinsa olisi ollut C-rakennuksella. Usein ajattelin, että olin liian huono tyttöystävä sellaiseen. Salaa olin nimittäin Rambo Helmipuro.

”Muuten voitaisiin mennä mopoilemaanki mutku mun mopo vieläki vaan huutaa”, Herman sanoi ja heilutteli käsiämme. Hän herätti minut ajatuksistani ennen kuin ehdin taas ryhtyä murehtimaan kaikkea, missä olin huono nainen.
”Siinä on kaasuvaijeri jumissa tai läppäventtiilin tiiviste hapettunu”, vastasin rauhallisesti ennen kuin tajusin, mitä olin mennyt sanomaan.

Katsoin silmät suurina Hermania, ja Herman katsoi saman näköisenä minua. Voi paska. Pysähdyimme niille sijoillemme. Minä pysähdyin järkytyksestä. Herman varmaan siksi, että aikoi nyt jättää minut. Uuno pysähtyi, koska polun reunassa oli vielä hyvää, hieman nahistunutta heinää. Typy pysähtyi, koska ei päässyt Hermanin läpikään. Sydämeni pysähtyisi, kun Herman nyt minut jättäisi, mutta vielä se hakkasi ja lujaa. Olin ollut niin ajatuksissani. Ei tyttöjen kuulu tietää edes sitä, mitä Herman tarkoitti sillä, että mopo huutaa.

”Mitä? Mikä venttiili mitä?”
”Ei mitää.”
”Mistä sä mopoista tommosia tiedät? Eihän sulla oo mopoa?”

Mietin vimmatusti vastausta. Kirjoista? Ei, eivät tytöt mitään korjausoppaita lue. Koska iskä on mekaanikko ja minä ojensin työkaluja pienenä? Ei, Herman tietää että iskä on Otsonmäen paikallisosuuspankin joku pääjehu. Koska kummisetä pakotti oppimaan, kun ruuvaaminen oli ainoa asia, jota hän osasi tehdä yhdessä? Joo. Sillä mennään.

”Enhän mä nyt mistään tiedä”, sanoin mahdollisimman kimeästi nauraen. ”Ilveksen Manni vaan joskus sano jotain sellaista, kun mä olin pieni. Mä tapasin leikkiä barbeilla sen autotallissa, kun siellä on tota… Sen laps… Sen vaimon vanha iso nukkekoti. Ja sitä ei saanu tuoda sisälle. Kun mä olin niillä… Hoidossa.”
”Selvä”, Herman hymähti. ”Mä luulin, että sä olit Eetun äitillä hoidossa.”
”Joo mut välillä…”

Herman suukotti rystysiäni ja matka jatkui. Olin pelastunut. Hermanin ei tosiaankaan tarvitsisi tietää, että korjaisin hänen moponsa käden käänteessä. Tai muistakaan noloista jutuista. Hirviaika alkaisi pian, ja olin jo suunnitellut sanovani, että meidän mummo on sairastunut ja minun pitää olla hänen seuranaan sairaalassa. Nyt sorsa-ajalla ei ole tarvinnut valehdella, koska emme me iskän kanssa niin paljoa sorsista piittaa, että olisin saanut olla koulusta pois muutoin kuin aloituspäivänä. Päätin siinä paikassa, että kun menisin naimisiin, en kyllä enää koskisi työkaluihin, enkä varsinkaan aseisiin.

”Hyvä ku sä tulit tänne lenkille mun kaa”, kujersin Hermanille kun pääsimme tallipihaan. ”Mä en tiedä mitä mä tekisin jos joku hirvi tai muu kauhee peto tulis tuolta puskista mun kimppuun!”

Tää oli eka tarina, jonka oikeesti luin huolella sen jälkeen kun pikkuhiljaa oon yrittäny palailla bittiponien ääreen. Mistään suhdekuvioista tai muista metkuista mulla ei siis oo hajuakaan, mut tää tarina sai mun mielenkiinnon heräämään, et mitä kaikkee tääl on tapahtunu ja kuka on kenenki kanssa.

Tykkään sun tavasta kirjoittaa ja sanavalinnoista. Kun tekstiä on helppo ja kevyt lukea, siihen pääsee paljon paremmin mukaan. Ehdottomasti mun lempparia on kuitenkin realistiset dialogit. Voin kuulla, miten Eira joutui vähän nielemään sanojaan ettei lipsauttaisi mitään ylimääräistä ilmoille.

(Koska siitä piirtämisestä ei nyt tullut mitään, niin joudutte kuvittelemaan postikortin kuvapuolen. Se voisi olla vaikka jotain tämän otsikkokuvan kaltaista. Ja oikeassa elämässä postikortilta kestäisi ainakin viikko ellei kaksi matkata Valloista Suomeen, niin leikitään vaikka että asialla on ollut turboahdettu kirjekyyhky…)

Uusi kaveri?
Koulukirjat valkoisella pöydällä eivät millään houkuttele. Toisin kuin Typyn kuvien selaaminen. Olin eilen napsinut tammasta kuvia. Tärähtänyt, tärähtänyt, tärähtänyt, onnistunut. Joka kolmannes kuva oli onnistunut. Suurin osa oli vain tärähtäneitä tai sitten niissä ei näkynyt kuin katto, turpa, karvaa… niin. Ei ne kovin onnistuneita ollut, koska Typy oli haistanut porkkanat taskustani ja hamuillut niitä turvallaan.

Pling. Puhelin kilahtaa ja ilmoitus Eiralta tulleesta viestistä tulee Typyn korvien eteen. Klikkaan viestin auki.
’Noa käski meidän tutustua siihen uuteen poikaan. Santtuko se oli. Voitko tulla tallille? Mennään vaikka sitten taas illalla Ringon kanssa’ viestissä lukee. Alan näpyttelemään vastausta.
’Nyt heti? Noi koulukirjat kummittelee tossa pöydällä mutta ei houkuttele😂’
’Joo nyt heti. Paitsi sähän et pysty ajamaan sillä mopolla. Juokse!!’
’Joo, hetki menee’ laitan ja alan vaihtamaan verkkareita jalkaan.

Hengästyneenä juoksemisesta saavun tallin pihaan. Kentällä on Outi ja Salieri sekä Tiitus ja Bee. Noa seisoskelee kentän laidalla nojaten aitaan. Eiraa eikä Santtua ei näy missään, joten lähden talliin.

Eira hyörii Uunon luona. Tuo selvittää Uunon paksua harjaa hymyillen.
”Ollaanpa sitä iloisella päällä” hymähdän rapsuttaen Uunoa otsatukan alta.
”Tänään tapahtu jotain tosi kivaa” tyttö myhäilee.
”No mikäs tämä kiva juttu on? Onko Sanni ollut mukava sulle?” Kyselen. Tyttö pyöräyttää silmiään, mutta ei vastaa. Kohautan olkiani.
”Missä se Santtu on?” Vaihdan puheenaihetta.
”Sen ponin luona” kuuluu vastaus.
”Mennäänkö me sinne? Kysellään jotain vaikka sen siitä ponista ja voidaanhan me myös mennä sen kanssa maneesiin vaikka taluttelemaan hevosia” luettelen vaihtoehtoja.
”Hmm joo” Eira vastaa ja jättää Uunon karsinaan.

Etsimme Fifin karsinan. Santtu silittää poniaan kaulasta puhellen jotain hiljaa.
”Hei? Etkös sä oo Santtu?” Kysyn varovasti pojalta.

Kausivaloja voi käyttää, kun on mikä vain kausi

Kun on parhaissa ystävissä jouluihminen, niin kuin vaikka Hello Ilves, saa usein kiittää onneaan siitä, että asuu aika keskellä metsää. Jätinhautuumaalla ei liiku paljon ketään, ellei nimen omaan pyri meille tai hirvimetsälle. Keskellä metsää saa olla juuri niin hullu kuin huvittaa. Vaikka Hellon-hullu. Ei tarvitse alkaa repiä jouluvaloja pois tallinsa seinustoilta, vaikka ne ovatkin ilmestyneet paikoilleen ihan tosi ripeästi pelkän Seinäjoen-reissun aikana. Lokakuussa. Kolmantena päivänä.

Hellolla on täytynyt olla rikostovereita, sillä niin nopeaa toimintaa tämä oli. Tapausta selvitellään vielä. Oikeudenkäynti pidetään tuvassa, kun epäillyt ovat selvillä. Rangaistus tulee olemaan julma.

Takaisin kotona, osa 2
Lähdin kohti Eetun keittiötä kun olin saanut rapsuteltua Salieria tarpeeksi ja syötettyä sille banaanin. Olin ostanut eräästä reitin varrelle osuneesta varusteliikkeestä banaaninmakuisia makupaloja pienen pussillisen. Saa nähdä mitä Salieri tykkäisi niistä. Kaikkea muutakin pientä oli tarttunut matkaan: pintelit, otsapanta ja nahkariimu.

Talliporukalle olin ostanut lähinnä syötävää tuliaisiksi, niin kellekään ei jäisi mitään ylimääräistä tavaraa pyörimään nurkkiin. Oli paikallisia karkkeja, Hershey’siä ja Butterfingersejä, ja iso pussillinen Desert Tea -irtoteetä, jonka olin ostanut Grand Canyonilta. Tee oli maustettu joillain yrteillä ja hedelmillä, olin maistanut sitä itse paikan päällä ja ihastunut siihen sen verran että olin tuonut itsellenikin pussillisen. Toivottavasti se maistui myös täällä.

Outille olin halunnut tuoda jotain myös, kiitokseksi Salierin hoitamisesta, mutten keksinyt yhtään mitään järkevää. Lopulta pelastuksekseni koitui neuvokas myyjä viimeisessä hevostarvikeliikkeessä viimeisenä matkapäivänä. Hän kertoi, että heillä oli verkkokauppa ja he lähettivät ostoksia ympäri maailmaa, niin että miten olisi lahjakortti. Ehkä hieman tylsä ja persoonaton tuliainen, mutta saisipahan Outi ainakin hankittua jotain sellaista mitä tarvitsi.

Eetun keittiö oli samanlainen ja tuttu, mitä muutakaan. Siellä istui porukkaa juttelemassa kahvikupit käsissään. Tuliaiset otettiin iloisesti vastaan. Jokainen erikseen ja kaikki yhdessä pyysivät kertomaan matkasta, mutta sanoin kertovani enemmän joskus toiste. Nyt olin liian väsynyt, sisäinen kelloni oli sekaisin kuin sammakko separaattorissa enkä ollut vielä ehtinyt itse mutustella kaikkea mielessäni. Lupasin että voin näyttää kuviakin jos ihmisiä enemmänkin kiinnostaa kuulla. Nyt minun piti selvitä autolla kotiin nukahtamatta rattiin matkalla. Toisaalta 10 kilometriä oli niin mitätön matka verrattuna niihin reissun siirtymiin, että sen vaikka konttaisi.

(miun piti eka lähteä Salierin kanssa maastoon mutta ajattelin että miksi mennä yksin ja siitä se ajatus sitten lähti…)

Naismaasto
Tulin alkuiltapäivästä tallille, koska olimme sopineet pienestä maastoretkestä muutaman muun kanssa. Keli ei ollut ehkä se hehkein, silloin tällöin ropsautti pienen kuuron, mutta tunnettu tosiasia oli että Suomessa ei kannattanut kauheasti ronklata sään kanssa. Se oli mikä se oli ja sillä hyvä.

Tallinpihassa pyöri melkoinen häröpallo ratsuja ja ratsastajia. Oli Nelly ja Cozmina, Outi ja Jussi, Katya lämmitteli Pasia kentällä, sanoi että parempi yrittää saada se jotenkin kuulolle tallin pihassa kuin todeta kesken maastolenkin että jarruja ei nyt tänään sitten löytynytkään. Heli ja Inka olivat mukana myös, samoin Jilla ja Ketku. Miesväkeä ei näkynyt missään. Eetulla oli tietenkin kädet täynnä töitä tallin kanssa, Tiituksella taisi olla vapaata, Noa oli töissä, kai ja kellään ei ollut Hellosta mitään havaintoa.

– Se on varmaan ostamassa lisää jouluvaloja, joku heitti kun lähdimme pihasta.
– Kausivaloja! Ne on kausivaloja.
– Ei kuule, kyllä se on nyt jo varmasti ostamassa joulukoristeita. Kun Eetu kääntää selkänsä ni heinien seasta löytyy ihan varmasti pieni seimi.
– Ja pakastimesta kilo piparitaikinaa.

Kaikki olivat iloisia ja hyväntuulisia. Välillä siihen ei tarvittu sen kummempaa kuin maastolenkki syksyisessä säässä ja se, että nyt juuri ei satanut. Kylmä kyllä oli muuten, vaikka lämpöasteet olivatkin lähempänä kymmentä kuin nollaa eikä tuullut juurikaan. Minä olin kaivanut kevyen toppatakin jo päälleni, toisaalta alkuviikosta Vegasissa oli oltu vielä lähellä hellelukemia. Paluu sieltä Suomen lokakuuhun oli kylmä ja nihkeä.

– Ai että, olisi ihana päästä jonnekin lämpimään talveksi, huokasi Katya kun mainitsin tästä.
– No älä!
– Mä tykkään kyllä talvesta, mutta en tästä 4 kuukautta kestävästä marraskuusta. Sais olla lunta ja pakkasta ja nättiä.
– Tää on kyllä tympeä vuodenaika, pimeää, märkää ja kuraa muniin asti.
– Ei sulla mitään munia ole.
– Puhuinkin Ketkusta! Sen muniin asti.
– Niin kauan kuin teidän hevoset eivät ole kimoja, niin ei teillä pitäisi olla mitään valittamista, mutisi Nelly lumenvalkoisen Cozminansa selässä.

Hevoset olivat kaikki virkkuja ja innoissaan, paitsi ehkä Ketku, joka näytti siltä että sitä närästi, mutta se näytti siltä aina, ainakin minun mielestäni. Katya sai pidellä Pasia kun lähestyimme laukkasuoraa, koska muuten se olisi kadonnut horisonttiin siltä seisomalta. Pasin intoilu tarttui Salieriinkin, joka muuten oli niin järkevä ja rauhallinen. Vaikka ei se mikään uusi asia ollut, että isossa porukassa ja varsinkin maastossa Salieri oli tavanomaista virkumpi. Vai olisikohan se unohtanut sen, että minuakin piti totella kun olin ollut niin kauan pois.

– Ai että kun olisi kunnon pesukarsina, joku haikaisi.
– Se olisi kyllä tosi kiva juttu. Tuossa suulin päässä voi tulla talvella vähän vilu.
– Niin ja sit kun se vesi jäätyy siihen maahan pakkasella niin meillä on ikioma jäätikkö.
– Ja sit kun se ei jäädy, niin meillä on ikioma mutalätäkkö.
– Saisikohan siitä ruoka- ja varustehuoneesta jotenkin rempattua pesupaikan? Kun sinnehän tulee vesi ja viemäri. Jos ruuat ja varusteet vois siirtää vintille vaikka kun siellä on se tallitupa jota kukaan ei koskaan käytä. Mä en oo tainnut edes käydä siellä, tunnustin.
– Tai sitten ne heinät siirtäisi johonkin muualle siitä viereisestä karsinasta ja vetäisi vesihanan sinne puolelle.
– Jumankeuta, Eetu nirhaa meidät jos me mennään sille tällaista ehdottamaan. Toinen on just saanut aluille pihatonrakennuksen ja sit kiittämättömät asiakkaat haluaakin pihaton sijaan pesukarsinan!
– Joo, ei ehkä parane mennä sanomaan…

Maastossa vierähti toista tuntia ja olimme koko sakki punaposkisia raikkaasta syysilmasta kun palasimme tallille. Hevoset olivat mahanalusiaan myöten ravassa ja pesupaikalle muodostui ensin jono ja sitten lätäkkö. Meitä nauratti salaa kun jokainen varmaan mietti hiljaa mielessään Eetu-paran ilmettä jos nyt menisimme haikailemaan pesukarsinan perään.

Vastuu Camillalle
”Ootko sää nyt ihan varama, että sää pärijäät? Mää voin kyllä jäädä. Ei meirän tarvitse mennä, ehkä lähempänä olisi jotkut toiset kilpailut. Laitoin sulle jo perin valmiiksi sohvalle, niin voit olla yötä Hopiavuoressa. Tai Outihan voisi mennä Jussin kanssa kaksin sinne”, Eetu hermoili ja keinui samalla jalalta toiselle.
”Hei, ollaan me ennenkin pärjätty, kun oot ollu kisoissa”, yritin rauhoitella isäntää.
”Jussi on pakattuna autoon, ja kaikki kamat on mukana. Oltas lähtövalmiita”, Outi ilmestyi Eetun viereen hymyillen.
”Kyllä, me pärjätään. Keskittyisit nyt vaan ittees ja Jussiin. Sää tarvit pientä irtiottoa arjesta”, hymähdin Eetulle ja taputin häntä kannustavasti selkään.
”Mutta jos…”, miehen lause jäi kesken, kun Outi nappasi miehen käsikynkkäänsä raahaten kohti autoa.
”Soitan illalla. Onnea kisoihin!” hymyilin ja vilkutin kaksikolle. ”Yritä saada se ukko keskittymään itteensä ja rentoutumaan vähän”, huikkasin vielä nopeasti Outille.

Autosta näkyi enää trailerin peräkärryn valot. Toivottavasti isäntä ei nyt keksisi matkalla vielä mitään tekosyytä palata. Olin joskus jopa oikeasti hieman huolissani Eetusta. Hän aina kulutti energiansa tallista ja muista huolehtimiseen. Hänen pitäisi laittaa itsensä joskus kaiken edelle. Milloinkohan se on edes viimeksi viettänyt oikeasti vapaapäivää? Tallin omistajalle niitä ei liika suotu, ja Eetun mukaan hänellä oli joka päivä vapaapäivä, kun oli Hopiavuoressa. Mutta ettei hän vain kuluttaisi itseään loppuun. Jos Nellylle ja Eetulle ostaisi jonkin kylpyläviikonlopun, saisi kaksikkokin aikaa toisilleen ja itselleen. Vaikka Eetu joka päivä olisi tallilla, ei tainnut parisuhteellakaan olla liikaa aikaa. Jotain tekemistä aina oli. Hyvä, jos Eetu osasi syömisen ajaksi istua alas.

Kaivoin Eetun antaman tehtävälistan takin taskusta ja vilkaisin sitä. Se sisälsi kaikki normaalit rutiinit, mutta Eetu halusi varmistaa, että muistasin kaiken. Se oli ehkä hyvä veto, niin ainakaan en unohtaisi mitään. Kännykkäni värisi taskussa. Eetu soitti.
C: Mikä unohtui?
E: Hei… Mitä jos unohrin sanoa jotain? Jos tuun takaisin.
C: Kyllä tässä lapussa on kaikki konkreettinen.
E: Mitä jos talli syttyy palamaan? Tai hevonen varastetaan?
C: Soitan häkeen ja sit sulle.
E: Ei kun eka mulle ja sit häkeen.
C: Joojoo. Nauti reissustasi!
Löin miehelle luurin korvaan ennen kuin hän keksisi enempää. Eetu tosiaan tarvitsee vapaata.

”Aika ruveta hommiin, että joskus pääsee nukkumaan”, tokaisin itselleni.
Kaikki alkaisi hevosten raahamisella pihalle. Eetu ja Outi olivat onneksi kerenneet auttamaan hevosten ruokinnassa. Tiitus tulisi auttamaan iltatallin kanssa. Luojan kiitos. Yksin tässä tallissa oli paljon hommaa, sillä välillä murehdinkin Eetun mielenterveyttä. Vaikka oli lauantai, talli oli vielä hiljainen. Kukaan täysjärkinen ei ollut vielä hereillä tähän aikaan. Toisaalta se ei haitannut, sillä sain olla tallilla vielä rauhassa. Noa, Nelly ja Jilla heräisivät sopivasti niin, että keittiössä odottaisivat aamupäiväkahvit ja tuoreet sämpylät. Sitten alkaisi saapua innoikkaimmat ihmiset tallille. Ja voi kun odotin jo teinidraamakaksikkoa. Mikä siinä oli, ettei voinut tulla toimeen? Edes muiden tähden. Onneksi Noan läsnäolo oli niin painava, että pahimmat kiukuttelut jäisivät pois toivottavasti. Minä olin jo valmis heittämään kaksikon ulos tallilta, jos kiukuttelu jatkuisi. Välillä täysi-ikäiset varusmiehet päiväkotimeininkillään tuntuivat helpommilta kuin jännite Eiran ja Sannin välillä.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Camilla. Syy: Mulla menee hermo tähän kännykän oikeinkirjoitukseen 😂

Rehuhuoneeseen jäi ihan varmasti valot päälle.

Ajatus oli niin selkeä ja heti niin sanallisessa muodossa, että oli kuin se olisi tullut joltakulta muulta kuin minulta. Kyllä minä tiedän, että olen sammuttanut valot. Nelly hengittää tuossa, nyt on yö, ja tallissa ei pala mikään muu kuin vaadittu hätäuloskäyntivalo. Rehuhuoneessa ei tosiaankaan ole valoja päällä.

Ei, vaan kyllä rehuhuoneessa on ihan varmasti valot päällä.

No enhän minä ole niitä kyllä oikeastaan tainnut sammuttaa. Camilla oli tekemässä iltatallia. Kun kaikki oli ollut valmista, olin vain huikannut talliin, onko valot kiinni. Oliko Camilla vastannut sittenkään mitään? Minulla oli tapana mennä ulos Jussin tallin ovesta ja hänellä päätallin ovesta, niin että näimme kaikki hevoset vielä matkalla ja varmistimme ovien olevan kiinni. Vain päätallista näki rehuhuoneeseen. Mutta ainahan Camilla vielä tarkisti, että valot olivat poissa päältä!

Mutta nyt ne olivat kyllä ehdottomasti päällä.

Ei Camilla ollut vastannut mitään silloin kysymykseeni. Ei varmasti ollut. Mutta hei — ei se nyt haittaa, vaikka rehuhuoneessa olisi yhden yön valot. Joskushan laskin huvikseni, että jos siellä poltettaisiin valoa ympäri vuorokauden joka päivä, se maksaisi suunnilleen kaksitoista euroa vuodessa. Ovi oli sitä paitsi kiinni, niin ettei valo häirinnyt hevosia. Oven alareunasta se vähän paistoi, mutta minäkin olisin voinut nukkua sellaisessa. Kyllä siellä nyt sai valot yhden yön verran olla.

Paitsi että jos tulisi oikosulku ja talli palaisi.

Eikä tule oikosulkua. Sellaista säkää ei ole kenelläkään, että heti tulisi oikosulku, jos rehuhuoneessa saattaa yhtenä yönä joko palaa valo tai olla palamatta. Siellä on nyt vain valo päällä ihan kaikessa rauhassa. Huomenna kun menen aamutalliin, kaikki on kunnossa. Jos valo on päällä, sammutan sen kun ruuat on tehty. Jos rehuhuoneessa on pimeää aamulla, hyvä. Mutta oikosulkua ei tule.

Hevosia huutamassa kauhuissaan liekeissä, eikä kukaan auta, Jussi hakkaamassa pienet kavionsa palasiksi…

Okei. Saattaa tulla oikosulku. Pakko nousta tarkistamaan. Mistä sen tietää, vaikka olisi rotta päässyt talliin ja nakertanut johtoja. Kyllä minä huomenna sinne killeröjä virittäisin. Laittaisin koko vintin täyteen, kun ei siellä kuitenkaan ketään käy. Tarkistaisin oikein kunnolla, että säilytettävät ruokapussit ovat varmasti ripustettuina kattoon, eivätkä loju lattialla. Oikeastaan voisin heti aamuruuan jälkeen pestä koko rehuhuoneen lattian porstalla, koska meidän hevosillehan ei missään rotanpissaisessa huoneessa ruokaa tehdä. Ja voisihan valonkin asentaa toimimaan liiketunnistimella. Ja ehkä laittaa jonkinlaisen kameravalvonnan, jotta hevosia ja tulipalon syttymistä voisi sitten seurata kännykästä. Mutta nyt ensin tärkeämmät asiat, kun täytyi kylmän pihan poikki kerran raahautua lattialta poimituissa farkuissa ja inhottavan lipoisavuorisessa villakangastakissa — ei — ei ole valoja päällä täällä. Hyvä.

(18.10. tapahtunutta)

Nelly yhytti minut tallinpihalla juuri kun olin lähdössä.
– Hei, Sonja! Hei, oota vähän. Mitä sille Salierille on tapahtunut?
– Mitä?!
– Nii, Eetu sanoi että sille on jotain tapahtunut, joku vahinko.
– No jo nyt on helvetti… Anteeks kielenkäyttö. Joo, tosi vahinko. Se oli päässyt Eetulta irti ja tahrinut häntänsä maaliin. Mä lyhensin sitä häntää että sain maalit pois eikä sitä kukaan edes huomaa.
– Täh? Ku Eetu puhu että hän alentaa tän kuun tallivuokraa sulta kun töppäili Salierin kanssa.

Tuijotin Nellyä hetken aikaa epäuskoisena. Nelly katsoi suoraan takaisin. Olinko minä todellakin antanut itsestäni niin kontrollifriikin kuvan, että Eetu pelkäsi minun häipyvän, koska rakas täydellinen kultamuruni oli vahingossa päässyt irti tallinpihalla? Vai oliko se vain Eetun välillä ylimitoitettua tunnollisuutta ja siitä aiheutunutta häpeää?
– Ei se voi olla tosissaan, sanoin.
– No kyllä se niin sanoi. Mut eihän siinä ole mitään järkeä, jos ei tuon ihmeempää oo käynyt.
– Ei olekaan. Ja ei se nyt ole mikään maailman kauhistus jos Salieri pääsee irti, mä oon sanonut ennenkin että se on välillä vähän turhan draamaruuna, todennäköisesti sillä vaan oli karsinapäivän jälkeen hullua päässä ja Eetu ei osannut varoa. Ei sitä kukaan osaa, kun se yleensä on niinku herran enkeli.

Naurahdin vähän ja jatkoin:
– Mut Eetu kyllä onnistui säikäyttämään miltei hengiltä kun se soitti ja selitti jotain että Salieri on karannut ja käynyt vahinko eikä se sitten osannut oikein puhelimeen sanoa sen tarkemmin millainen vahinko. Mä luulin että vähintään jalka poikki tai jotain.
– Ei kai se nyt sellaista mennyt sanomaan puhelimessa? Nelly kysyi äimistyneenä.
– Kyllä. Sit kun tallilla selvisi että mikä se varsinainen vahinko oli, niin mua nauratti ihan hillittömästi mutten mä kehdannut Eetun tai Noan nähden nauraa, kun ne oli niin surkean näköisiä.
– Noa? Oliks Noallakin jotakin tekemistä tässä?
– Se oli ollut just maalaamassa jotakin lautoja siinä, se otti Salierin kiinni ja vissiin kai siinä sitten Salierin häntä oli osunut johonkin maalattuun lautaan. Eikä sitä maalia oikeasti ollut edes paljon niissä jouhissa, Eetu liioittelee nyt kyllä raskaalla kädellä.

Nelly oli naureskellut Salieri-paran hännälle, mutta vakavoitui taas.
– Niin se kyllä tekee, semmonen se on.
– Sen pitäisi oppia vähän hölläämään, sanoin tarkoittavasti. – Ei toi nyt ole mikään maailmanloppu, mutta Eetulle nähtävästi on.
– Se vaatii itteltään vähän liikaa. Toisaalta, ymmärtäähän sen, isot velat tästä tallista kuitenkin ja sen takia sitten koko elämä pyörii tän ympärillä.

Jokin Nellyn äänessä tai äänensävyssä tai sanavalinnassa tai jossain antoi vihjeen epävarmuudesta. Oliko tuo siis koko totuus vai oliko Eetulla muita luurankoja kaapissa? Vai oliko kyse Nellystä itsestään, halusiko hän että koko elämä pyöri vain Hopiavuoressa? No, Nellyn elämä tietysti ei niin tiiviisti ollut pelkästään täällä, mutta Eetun kyllä. Parisuhde yrittäjän kanssa ei aina ollut sieltä helpoimmasta päästä, tiesin sen hyvin omasta kokemuksestani. Muille näkyi helposti vain se edustusvaimoilu, eivät ne yksinäiset päivät ja illat ja firman asioiden hautominen mielessä silloinkin kun olisi voinut ja pitänyt rentoutua.

Sonja, Sonja, toruin itseäni. Taas olet tonkimassa rivivälejä, joita ei ehkä ole olemassa ja jotka eivät kuulu sinulle, vaikka olisivatkin olemassa.

– No, jos se tulee mulle sanomaan jotakin tallivuokran alennuksesta, niin sanon sille etten suostu. Jos se sulle puhuu siitä vielä, niin voit kertoa multa terveisiä että unohtaa koko jutun.
– Joo, voin sanoa. En tiiä onko siitä paljon apua, mutta ei tässä muutakaan voi.

Soon ny kulukaa sellaanen art plokki aiva hirviän tyämäärän takia, jotta annamma mulle välittömästi anteheksi kun mullei oo täs juanta ollekkaa saatikko sitte yhtä palijoa palstatilaa jokaasella hahamolla. Kun sellaanen art plokki lähtöö vain kirijoottamalla jotaki. Niin siksi kirijootin vain jotaki.

Maanantai-ilta

Yritin hymyillä ihan salaa ja hiljaa kahvikuppini takana. Sehän on selvää, että tykkään, kun meillä käy väkeä. Ihan ketä tahansa väkeä. Parasta on kuitenkin silloin, kun on käymässä paljon omaa väkeä. Niin kuin tänä iltana. Noa katseli Hellon ja Eiran kinastelua silmät sirrillään kuin kissa, Mielikki toisen polvensa päällä nojaavaa nilkkaa lämmittämässä. Jillalla oli jokin meneillään puhelimellaan ja Hello yritti muka tosi vaivihkaisena lukea näyttöä salaa samalla kun soitti naamaansa. Nelly läimäytti häntä takaraivoon ohitse mennessään. Isku oli sen verran mojova, että se sai lähinnä ikkunaa istuvan Helin ihan irvistämään. Inari istutti Jerusalemia lattialla kinkkupalkalla ja sanoi sitä aina välillä Ringoksi, vaikka Ringo oli varmaankin lepäilemässä eilisten hirvijahtiensa vuoksi kotonaan. Jerusalem oli kuitenkin kiinnostuneempi Camillan leivästä kuin Inarista, vaikka leivän päällä olikin pelkkää juustoa. Nelly kulki minun ohitseni hartiaani hipaisten ja yksinkertaisesti istui sohvalle edes tarkistamatta, oliko siinä tilaa. Hellon ja Eiran tappelun keskellä istuva Tiitus jäi aluksi osittain Nellyn alle ja näytti hätääntyneeltä. Silloin Eira rääkäisi, ja aluksi kuvittelin sen johtuvan Nellyn rojahduksesta.

”Eetu!”
”Mitä?”
”Käske Hellon lopettaa!”
”Emmoo teirän isä. Menkää eri nurkkihin.”
”Nyt Eira maksat mulle takas sen kympin heti tai mä myyn velkakirjat Helvetin enkeleille!”
”Usko jo! Se oli mun oma kymppi!”
”Tänne se kymppi–”
”Eetu!! Hello kiristää multa rahaa!”
”Eetu!! Eira varastaa! Kuule, tänne se raha tai mä teen susta rikosilmotuksen!”
”Eetu!! Tee jotain!”
”Eira!”
”Inari!”

Vaihdoin ikkunan vieressä istuvan Helin kanssa ilmeettömän katseen, kun Eira nousi ja rymisteli tiehensä ilmeisesti joko oma tai Hellon kymppi edelleen mukanaan. En ollut hänestä huolissani. Sama kuvio kuitenkin toistui monesti viikossa. Ensin Hello härnäsi Eiraa ja Eira tuntui ihan tykkäävän siitä ja olevan siinä mukana. Jossain vaiheessa Eira kuitenkin loukkaantui oikeasti ja meni tuulettelemaan tunteitaan. Silloin Hello alkaisi taas liikahdella ja huokailla niin kuin hänen kaikki vaatteensa hiertäisivät häntä, vaikka syyllisyys häntä oikeasti hiersi.

Niin kävi nytkin. Hello otti olohuoneen pöydältä keksin, jota Jerusalem oli siirtynyt himoitsemaan, ja alkoi syödä sitä epätavallisen hitaasti ja mietiskellen, samalla hiertävissä vaatteissaan liikehtien. Hänestä tuli epätavallisen mykkä. Kiinnitin huomioni Nellyyn, joka hallitsi keskustelua tappelun laannuttua, sillä Hellon kiehnäämisessä ei ollut enää mitään uutta. Nelly sen sijaan keksi vähän väliä jotain uutta.

”Älä nyt yhtään ton värisenä siellä istu, Tide.”
”…semmosista valmennuksista ole mulle mitään hyötyäkään.”
”Vähätteleksä mun asiantuntemusta? Mä valmensin Sonjaa. Mä oon pro. Noa!”
”Ömm — mitä?”
”Todista että mä oon pro.”
”Tiitus, Nelly on pro.”
”En mä missään vaiheessa epäillytkään, että…”
”Hyvä, käyks sulle sit torstai?”
”Mulla ei ole hevostakaan.”
”Eetu lainaa. Siis Jussia.”
”Mihin te Jussin otatta?”
”No Tiden valmennukseen. Toi on syöttäny sille niin paljo pullaa et se ei enää pian — hei Hello mihin sä nyt?”

Hello ei vastannut suoraan siihen kysymykseen, mutta tokihan kaikki tiesivät, mihin hän oli matkalla. Hän ojensi puoliksi syödyn keksinsä Nellylle niin kuin hajamielisillä pikkulapsilla on tapana ja leijaili sitten takuuvarmasti Eiran perään, koska ei pystynyt enää olemaan muuten. Ajattelin, että olisi se kauheaa omia kuolattuja keksejään joutua vaikka Inarille ojentelemaan, jos pitäisi vieläkin pitää niin matalaa profiilia Nellyn kanssa kuin Hello Tiituksen kanssa.

”Mihin se meni? Tai siis ei muuten mut mä oon sen kyydillä.”
”Äh, älä sä siitä huolehdi. Huolehdi vaan siitä valmennuksesta.”
”Meinaaksä oikeesti et Tiitus on muka plöde?”
”Ei kun oikeesti on vaan niin tylsää yksin tuolla vetää.”
”Meinaan et eiks toi Eetu…”
”Moon kulukaa teistä ainua suurmestari, joka melekeen voitti Ruunaan Kypärän.”
”Eli se tuli jossain oheisluokassa kolmanneks.”
”Kumminki.”
”Se ei vaan haluu et sä koutsaat sitä ku se pelkää sua.”
”Mua sietääki pelätä.”

No enhän minä Nellyä pelännyt, eikä varmaan kukaan muukaan, eikä kukaan taatusti sitä ajatellut. Kyllä väki minut tiesi siinä missä Nellynkin. Aina oli jotain pientä hommaa, joka oli parempi hoitaa heti pois alta. Se vei tehokkaasti kaiken ajan ratsastukselta, ja jos joskus illalla oli aikaa niin kuin nyt, olin liian väsynyt nousemaan satulaan ja nousin sen sijaan saunan lauteille ennen kuin laskeuduin tähän nojatuoliin. Latasin akkuja kuunnellen muiden juttelua, tai vaikka tappelua. Yritin olla kokematta huonoa omatuntoa Jussista, enkä kyllä joka päivä enää kokenutkaan, kun sillä oli Outi. Vaikka lujilla se Outikin oli ollut kahden hevosen kanssa. Olinkin Nellyn kanssa muutamana iltana puhunut, että mitä sellaisesta hommasta keksisi kiitokseksi, kun ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia suorastaan palkata Outia meille töihin Jussia varten kuitenkaan. Jokin Tropiclandian viikonlopun mittainen porealtaassaloikoiluloma oli liian vähän, mutta eipä tallin tuotoilla ketään mihinkään Ibizan uima-altaillekaan lennätetty. Sitä miettiessäni aloin potea taas huonoa omatuntoa — mutta tällä kertaa en Jussista, vaan Outista. Sen keskeytti onneksi vieno huhuilu keittiöstä.

”Tuu vaan tänne. Moomma täälä. Olohuanhes. Sonja!”
”Hei. Ei kun mä olisin vaan ihan pikaisesti käyny kysymässä, että–”
”Älä esitä kun istu tohon. Tide, väistä.”
”Eikun väistä itte, en mä mahdu — ai — noi ei oo Nelly mitkää pehmoset noi kyynärpäät!”
”No mee pois alta sitten!”
”Aiva iisisti nyt skidit.”
”Sä kuulostat ihan Eetulta–”
”Mikä sulloli Sonja?”
”En mä oikeastaan muista… Ei kun mistä noi kentän valot menee päälle?”
”Siinä suulis on se knapsutes.”
”Ei menny siitä.”
”Okei. Kuka teiston taas irroottanu roikan?”
”Villi veikkaus et Hello.”
”Mä sanoisin kyl et se oli toi Heli kun se on tommonen raggari muutenki.”
”Inari, aina sä nypit johdotki seinistä!”
”Mä lähren kattomahan–”
”Ekkä ku sul on tukkaki viel märkä.”
”Oooi emäntä hoitaa Eetuu–”
”Pää kii ja ota tää.”
”Mitä mä nyt jollain kuolasel keksil?”

Pudistin päätäni noustessani. Viittasin hellonsyömää keksiä tuijottavan Jerusalemin mukaani, ja kun Camilla nousikin sen sijaan, tajusin viestiväni samanlaisilla käsieleillä niin koirille kuin ihmisillekin. Yritin kyllä mutista jotain, että jäisi nyt vielä istuskelemaan, niin minä voisin vaikka mennä nostelemaan heinäpaaleja alas huomiseksi samalla reissulla. Camilla ilmoitti kuitenkin lähtevänsä mukaan ja kutsui koiraa sellaisella äänellä, että sen katse irtosi keksistä ja se kiirehti istahtamaan hänen jalkansa viereen. Minua se ei ollut pahemmin ikinä totellut, ellei minulla sitten ollut ruokaa.

En minä koskaan harmitellut sitä, että piti lähteä lämpöisestä tuvasta vielä illalla tekemään joitain pieniä hommia tallille. Tallissahan minä kuitenkin mieluiten olin, vaikka välillä kaipasinkin puheensorinaa. Mutta pianpa tallikin siitä täyttyisi, kunhan väki saisi leipänsä syötyä ja kahvinsa juotua. Kun kiskoin Hellon puhelimen laturin pois suulin pistokkeesta ja työnsin siihen sen roikan, joka siellä aina pitäisi olla, kuulin jo tallista ihmeellistä sähinää, marmatusta ja naurua. Se oli sen merkki, että Hellon ja Eiran välille oli syntynyt sopu. Päätin käydä komentamassa Eiran laittamaan Pasin kuntoon, niin ettei Sonjan yksin tarvitsisi mennä kentällä, ja jäädä kevyen ratsastusopetuksen varjolla pitämään seuraa. Jo päätöksen muotoutuessa tuvan ovi aukesi ja päästi raostaan valojuovan kauemmas haravoimattomalle nurmikolle ennen kuin joku astui ulos ja päästi oven kiinni. Eiran tallista haettuani ja Pasia kohti ajettuani Heli olikin jo kävellyt pihan poikki ja tuli minua vastaan melkein suulissa asti.

”Mä ajattelin vaan tota Inkaa vielä.”
”Seuraksipa tulit. Mä näjen.”
”No vähän. Mutta kyllä mä ratsastaa meinaan samalla.”
”Komenna se Outi sieltä kans jo pois ja syämähän jotaki tai sille tuloo se pöörnaut. Ja sitte tuu seuraksi.”

toivottavasti Inari ei ole vielä lähtenyt…

Saapastelin parkkipaikalta kohti tallia. Jussi seisoi suulissa katoksen alla ja Inari suki sitä ponnekkaasti. Satula ja suitset odottivat vieressä, joten selkeästi tässä oltiin ratsastamaan menossa. Tiesin että Inari oli toisinaan ratsastanut Jussilla, joten ei se kai niin ihmeellistä ollut. Moikkasin Inaria ja kysyin jos hän lähtisi maastoon mukaan kanssani.
– Emmä tiiä, Inari sanoi. – Eetu sanoi että voin mennä kentällä.

En ehtinyt vastata asiaan mitään kun Eetu ilmestyi nurkan takaa, kiireisenä ja lapio kourassa, kuten tunnollinen tallinomistaja aina. Hän oli selvästi kuullut Inarin vastauksen:
– Kyllä sen Jussin kanssa saa maastoonkin mennä, kun kerran seuraa on. Yksiksees se olis vähän liika riskaabelia. Ei sitä Jussia turhan palijoo oo maastossa käytettykkää viime aikoona, ni että oo sit vähä varovaane, ettei se ihan iliman aivoja tormoota.
– No, kai mä sitten voin lähteä, Inari myöntyi.

Annoimme hevosten astella omaa tahtiaan vanhaa päätietä kohti. Salieri vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta, Jussi sen sijaan oli niin innoissaan että Inari sai vähän pidätellä sitä.
– No älä nyt tormoota siinä, Inari mutisi Jussille, Eetun murretta matkien. Minua nauratti, itse asiassa minua aina vähän huvitti Eetun murre vaikka lapsena se olikin ollut ihan normaali asia. Tampereen vuodet olivat kuitenkin karsineet itseltä enimmät pohjalaisuudet pois puheesta.

– Se Eetun puhetyyli on välillä kyllä varsin veikeetä, sanoin Inarille. – Joudun joskus arpomaan vähän että mitä se milläkin termillä tarkoittaa.
Inari naurahti, mutta kysyi sitten:
– Mutta etkö säkin ole täältä päin kotoisin?
– Joo oon kyllä, mutta mä asuin kuitenkin 15 vuotta muualla. Nyt sitten kun palasin takaisin niin tuo murre kuulostaa hauskalta. Kai sitä taas tottuu kun täällä vähän aikaa on. Mut Eetulla on välillä sellaisia sanoja, mitä mä en tunnista tai sit se käyttää jotain sanaa vähän toisin kuin mitä mun lapsuudessa.
– Jos siinä on jotain kyläkohtaisia eroja?
– Voi olla.
– Missä sä asuit tässä välissä? Inari halusi tietää.
– Tampereellahan mä, muutin sinne kirjoitusten jälkeen opiskelemaan ja jäin sitten sinne. Siitä tuli nyt syksyllä vissiin 16 vuotta kun muutin. Eiku 17. Kai. Seinäjoellahan mä lukioni kävin.
– Millainen paikka Tampere on asua?
– Tosi kiva, mä tykkäsin. Isompi kuin Seinäjoki ja kun siellä on monta suurta yliopistoa ja AMK:ta niin siellä on paljon muualta tulleita. Ehkä se sen takia ei oo koskaan tuntunut niin nurkkakuntaiselta ku Seinäjoki. Ja sit se on iso kaupunki, näin Suomen mittakaavassa, niin siellä on paljon tekemistä ja tapahtumaa.
– Miksi ihmeessä sä sieltä tulit takaisin tänne?

Mietin vähän aikaa.
– Se nyt tuntui tässä kohtaa hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka mulla on siellä kyllä pieni asunto edelleen ja mähän käyn siellä lähestulkoon joka viikko, päivän tai pari oon siellä lähinnä töiden takii, mut muutenkin. Että sillai mulla on edelleen vähän toinen jalka siellä kuitenkin.

– Mut mä oikeastaan viihdyn maaseudulla, jatkoin. – Ei kaupungissakaan mitään vikaa oo sinänsä, mutta maaseutu on kuitenkin eri asia. Mä olin ihan sitä mieltä että voin ja haluan kyl asua loppuelämäni kaupungissa, osin siihen vaikutti kyl sekin että mä en olis saanut mun miestä ikinä muuttamaan maalle. Se oli niin kaupunkilaistunut, ettei se olis pärjännyt ilman että kaikki on lähellä.
– Mä en kyllä tänne tulisi vapaaehtoisesti takaisin jos pääsisin pois, Inari hymähti. – Täällä kaikki tietää toistensa asiat ja juoruaa kaikesta.
– Joo, se on pikkupaikkakunnan ongelma. Se vaatii välillä aika paksua nahkaa että voi olla niistä välittämättä.

Ratsastimme vähän aikaa ihan hiljaa, mutta päätin sitten tunnustaa:
– Kyl mäkin vähän pelkäsin sitä, että miten paljon kylän juorukellot alkaa kalkattaa kun tuun takasin. Lapseton ja miehetön, ei vielä mikään ikäloppu ja isän peruina omaisuuttakin vähän. Mut sit toisaalta aattelin että puhukoot mitä puhuvat, onpahan heilläkin jotain mitä jännätä…

Keskusteluun tuli tauko. Tuuli oli tyyntynyt mutta taivaalta sateli vähän jotakin lumen tapaista. Se oli valkoista ja rapisi takin kangasta vasten, mutta eivät ne rakeita olleet. Talvi teki tuloaan.

– Kissa vai koira? kysyi Inari yhtäkkiä.
– Mitä?
– Kumman ottaisit, kissan vai koiran?
– Eee, emmä tiiä. Molemmat on kivoja.
– Pakko valita toinen.
– Apua! Kissa ehkä. Eikun koira.
– Kumpi?
– Koira…

Estetreenien jatkot, joka sopisi ehkä enemmän jonnekin muualle kuin tallipäiväkirjaan, mutten keksi minne

Meille oli Nellyn kanssa muodostunut sellainen tapa että valmennustunnin jälkeen juttelimme vähän aikaa, ainakin sen verran kuin minulta kesti hoitaa Salieri kuntoon, mutta usein juttua riitti senkin jälkeen ja päädyimme Eetun keittiöön kahvin ja teen ääreen. Analysointi ja varsinkin ylianalysointi oli ainakin minun lempiharrastus ja myös Nelly jaksoi puhua ratsastuksesta loputtomiin.

– Sä oot kyllä superhelppo valmennettava, Nelly sanoi tällä kertaa.
– Jaa kuinnii?
– No jos mä sanon sulle, että istu pystymmässä tai anna enemmän ohjaa, niin sä istut pystymmässä tai annat enemmän ohjaa.
– Nii-i? totesin hieman ällistyneenä. Eikö se ollut valmentamisen ja valmennettavana olemisen idea?
– Ei kaikki noudata suoriakaan ohjeita niin hyvin ku sä. Tai sit pari kertaa menee hyvin mutta kun jatketaan jonkin muun kanssa, niin ne sortuu taas samoihin virheisiin kun ne keskittyy muuhun. Sulle ei tarvinnut sanoa kuin kerran niin asia oli sillä selvä.
– Ota huomioon, että mä oon putkiaivoinen insinööri, naurahdin lyhyesti. – Jos kokeneempi antaa mulle suoran neuvon, mä noudatan sitä, end of story.

Nellyä nauratti, hän oli törmännyt meikäläisen putkiaivoon ennemminkin.
– Toinen positiivinen asia on se, että jos sun käskee korjata jotakin kohtaa asennossa, sä korjaat sitä etkä sähellä muuta. Monesti käy niin että ratsastaja kyl istuu pystymmässä, mut kun se keskittyy niin kovasti siihen, kaikki muut ruumiinosat alkaa elää ihan omaa elämäänsä ja sit saa huomautella, että kantapäät alas ja kädet alas ja kaikkee.
– No sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa että mä harrastin kersana telinevoimistelua.
– Sit mä alan ymmärtää. Voimistelu vaatii ihan hillitöntä kehonhallintaa.
– Se oli just sitä että korjattiin yksi asia ja muu paketti piti pitää samanlaisena.

Sain Salierin kuntoon ja jätin sen loimen ja lahjusbanaanien kanssa karsinaansa. Nellyn kanssa suuntasimme kohti päärakennusta. Keittiössä oli muitakin, mutta kaiketi kaikki olivat jo tottuneet minun ja Nellyn valmennuksen purkuun.

– Mikä sulle on niin ehdottoman vastenmielistä siinä kisaamisessa? Nelly paukautti kun oli saanut kahvikupillisen eteensä.

Jouduin miettimään vähän aikaa.
– Jännittäsin sitä liikaa. Ei kestä pää eikä maha.
– Se menee kyllä ohitse kun tulee rutiinia, huikkasi Tiitus väliin. – Usko huviksesi, mulla oli aikanaan vähän sama jefun kanssa.

– Ehkä, kohautin olkapäitäni, en ollut ihan niin vakuuttunut asiasta. – Sen takia mä lopetin teini-iässä sen telinevoimistelun kun olis pitänyt alkaa kilpailla ja mulla aina meni kaikki kisat ihan penkin alle kun jännitin niin. Eikä se siitä muuttunut ajan kanssa ku pahemmaksi. Tosin ehkä se voimisteluvalmentaja oli osittain syypää siihen, se… Sille oli se oppilaiden kilpailumenestys jotenkin hirveen tärkeetä ja sit kun epäonnistui niin se kyllä kaiveltiin aina pohjia myöten läpi.
– No sitten ei oo ihme, jos ei kilpaileminen kiinnosta. Mut mä lupaan että jos sä haluat joskus kisata, niin mä listaan vaan kaikki onnistumiset.
– Noo, katotaan… Onhan se tietysti satumaisen hölmöä makuuttaa Salierin tasoista ratsua pelkkänä puskahevosena, mut se onkin mun terapeutti eikä kisahevonen.

Keskusteluun syntyi tauko, valmennusasiat oli nyt käsitelty. Pöytään alkoi kerääntyä enemmänkin porukkaa.
– Vaikka olis se kiva joskus kokeilla sitä voimistelua uudestaan, näin aikuisiällä, sanoin.
– Onks olemassa jotain aloittavien aikuisten harrastevoimisteluryhmää missään? halusi Camilla tietää.
– Emmä tiiä, ei kai. En oo kuullut. Lapsille on harrastusryhmiä, mut jos aikuisena haluaa voimistella niin pitää kai olla SM-tason kilpavoimistelija.
– Mä kyllä katkoisin kaikki luuni jos pitäisi yrittää jotain volttia tehdä puomilla.
– Niin varmaan mäkin, myönsin. – Kersana ei paljon haitannut vaikka putosi jostain, kai luut oli silloin jotain elastaania.
– Varmaan joku aikuisten satujumppa olis mulle sopivampi, lohkaisi Tiitus.
– Eiks jooga oo kokolailla sitä, Nelly naurahti.
– Mä pysyn ehkä siinä lentopallossa.

Heli, Inka ja Nuoskan myyrät

Myyrä

Hyppyharjoitus oli ollut vaitonainen. Se johtui siitä, että Hopia-Eetu oli hypännyt Jussilla samaan aikaan, eikä hän oikein minusta pidä. Silti hän oli seurannut silmä kovana ja ilme kireänä jokaista liikettäni Biffen selässä, mutta ei ollut hymyillyt ystävällisesti nyt, kun ei ollut valmentajan ominaisuudessa. Mutta kyllä Biffe katseita kesti, kun ei Eetu kerran kehdannut meitä poiskaan lähettää. Hevoseni oli kasvattanut kesän aikana kunnollisen lihaskunnon ja hyppäsi oikein hienosti. Minusta en ollut niin varma. Ihan pari kertaa ratsastusta katsomaan ehtinyt Ritva-rouva oli nimittäin niin kauhean kiltti, että varmaan sanoisi joka tapauksessa hyvä hyvä. Siinä on kyllä hyvä ihminen ja hieno rouva.

Hypättyäni Biffellä 120-senttisen radan, siirryin syrjään ja ravailin, jotta Eetu ja hänen Jussinsa saivat hyppyvuoron. Minua alkoi hymyilyttää, kun tajusin itsekin seuraavani Eetun hyppäämistä yhtä tarkasti kuin Lehtoniemen Jesse tupakkatilannettaan, vaikka muka koetin ravata huomaamattomana reunoilla. Samanlaisia me olemme ainakin hevosasioissa Eetun kanssa: en ollut yhtään Eetua hienovaraisempi urkinnassa, enkä ollenkaan niin hyvä ihminen, etten urkkisi. Ja pakkohan sitä on vähän yrittää kalastella toisen treenisalaisuuksia. Otsonmäen kokoiseen kuntaan ei mahdu hirveän montaa kilpailevaa kenttäratsastajaa, joita edes voisi vakoilla. Ja Eetun oma vikahan tämä oli, kun ei ollut lähettänyt minua pois tieltään. Naurahdin ja pudistin sitten päätäni Eetulle, joka mulkaisi minua niin kuin olisin laukaissut pommin enkä vain nauranut ihan hiljaa.

Maneesista lähtö se kuitenkin vasta aikamoista oli.
”Sä valmis? Mä avaan ovea nyt. Eetu. Meni hyvin?” yritin tietenkin jutustella, niin kuin hyvä tapa vaati.
”Joo.”
”Kato miten hyvin piti näitä ensimmäisiä, näitä etujalkoja se Jussi. Oli parempi kun kesällä. Onko kisaan menossa?”
”Joo.”
”Biffe kans on sitte. Kato kun on hyvä poika: näin hyvin seuraa jo, vaikka ennen meni tuolla edessä — veti mua. Ritva, tai siis sun äiti sanoi, pitää laittaa vähemmän rautaa suuhun, tarkotti tämmöset omppukuolaimet.”
”Jaha.”
”Näin hyvin toimii. Tietää kaiken hevosista se äiti. Varmasti säkin sitte tiedät kaiken. Kun se on sun äiti kuitenkin. Kävit äitin luona koska? Viikolla?”
”En.”

Yritin tarjota Biffen, Jussin ja Ritva-rouvan lisäksi keskustelunaiheeksi seuraavaksi säätä. Maahan oli satanut ihan ohut lumikerros, joka oli kylläkin jo kertaalleen sulanut ja jäätynyt rouskuvaksi kaikkialta muualta paitsi nurmikolta. Silloin vaalea koira juoksi meitä kohti ja pudotti Eetun jalalle myyränraadon. Se ei ollut kulkukoira, sen nyt näki, oli se niin pulska ja harjattu. Silti Eetun ilme muuttui vieläkin inhoavammaksi, kuin minun kanssani puhuessaan.

”Hyi saatanan helevetti!” Eetu tiivisti ajatuksensa, vaikka olin luullut hänen pitävän koirista.
”Älä nyt. On koira vaan. Tule, tse, mä katon onko sulla se riim — nar — avai — panta. Jos on numero siinä. Soitan sun isännälle, koira. Tule.”
”Nuoska se vain on — hyi sua! Hyi! Minkä toit! Kyllä soot kans! Paina tallihin siitä ja häpiä! Ihime homma kun pitää kaikkia kapisia viemärirottia lutkuttaa ihimisten jaloos!”

Jussi oli säikähtänyt koiraa, kun sen isäntäkin käyttäytyi niin epärationaalisesti, vaikka kyseessä ei ollut ollut edes kulkukoira. Häntääkin se valkoinen otus heilutti, eikä näyttänyt yhtään rabies-tartuntaa kantavalta. Biffe ei ollut edes tainnut huomata koko elukkaa. Silitin sen kaulaa ja ajattelin ties monettako kertaa, että kyllä tällainen vähemmän välkky hevonen vain on paras hevonen. Se lähti seuraamaankin minua saman tien, kun otin askeleen eteenpäin, mutta Eetu ei lähtenytkään, vaikka koira juoksi jo sitä kutsuvaa naista ja tallia kohti.

”No? Tuukko?”
”Mihinkä? Ekkö soo menos kotias? Emmoo sua kaffille kutsumas”, Eetu sanoi suorastaan hämmentävän rauhalliseen sävyyn ottaen huomioon hänen koirapelkonsa ja sen seikan, että hän puhui juuri minulle.
”Okei okei. Heippa. Ota myyrä mukaan, saat paistin siitä.”
”Mee ny vain. Terve.”
”Se olikin vitsi.”

Sen lyhyen keskustelun jälkeen tapahtui paljon ja äkkiä. Otin myyrän kouraani taluttaessani Biffen Jussin ja Eetun ohitse kohti kuljetuskoppia. Tarkoitukseni oli nakata raato Eetulle ja säästää häneltä yksi kumartuminen. Pitihän se nyt pois laittaa, kuollut elukka pihasta haisemasta. Normaali ihminen olisi silloin ojentanut kätensä ja ottanut kopin niin kuin olisin heittänyt vaikka kintaan. Myyrähän on pehmeä ja kevyt! Eetu päästi kuitenkin irti Jussin ohjista ja otti myyrästä molemmin käsin kopin niin kuin olisin heittänyt raakaa kananmunaa. Sitten hän laski sen nopeasti takaisin maahan sitä kuitenkaan pudottamatta: niin kuin se olisi voinut särkyä, mutta olisi ollut liian kuuma pideltäväksi käsissä. Päästyään myyrästä irvistävä Eetu peruutti monta askelta kuin pelkäävä hevonen ja sai Jussinkin hermostumaan niin, että se alkoi potkia. Kun hän sitten kurotteli ohjia omituisen kaukaa pitäen myyrään suhteetonta välimatkaa, Jussi potkaisi melkein Biffeä kylkeen. Samalla meitä kohti tuli se joku nainen, jolla on myös puoliverinen.

”Hei!” ärjäisin Jussille, mutta silti lähinnä Eetulle. Minua ja minun hevostani kohti ei potki kukaan. Ei edes sellainen hevonen, jonka isäntä näytti menevän suunniltaan jostain jyrsijästä. Jussi suoritti omituisen ravaavan etuosakäännöksen minusta poispäin ilmeisesti silkasta säikähdyksestä.
”Sinä rupia mun hevoosta torumahan!” Eetu murahti, tarttui viimeinkin Jussin ohjiin ja näytti siltä, että oli valmis nyrkkitappeluun, tai ainakin sylkäisemään kengilleni.
”Kuule, paksua puhetta sellaiselta joka just huusi mun koiralle”, se tallilta tullut nainen sanoi, ja taisi myös olla vihainen.

Eetu rauhoittui heti sen naisen komennuksesta niin kuin Jussi minun. Silitin Biffen turpaa ja jäin seuraamaan, miten Eetu nieli mukisematta kaikki sen naisen torut ja lopulta kehotti, tai pikemminkin ehdotti, että koira pidettäisiin joko koirien tarhassa, kiinni narussa, tai opetettaisiin toimimaan Suomen lain mukaan hänen tontillaan. Sitä lausumaansa Eetu täsmensi, ja sen verran ymmärsin, että Suomessa metsästävät koirat eivät saa lain mukaan itse tappaa saaliitaan, vaikka Serbiassa kyllä saavat. Saatoin hyvin uskoa, että Suomessa oli sellainenkin hassu laki. Täällähän piti maksaa verotkin moneen kertaan niin että leipä maksoi monta euroa ja itse hankitun ja kerran verotetun pääoman tuottokin verotettiin uudelleen. Vaikka Eetu on kyllä itsekin niin hassu, että saattaa laista riippumattakin ajatella, että myyrilläkin on ihmismäiset tunteet. Tajusin, ettei hän ollut sitä koiraa pelännytkään, vaan kohdellut raatoa kuin vainajaa.

Ihmettelin sitä Eetun ja sen naisen sananvaihtoa. Eetu, joka osasi kyllä sanoa vastaan, antoi jonkun naisen sillä tavalla hyppiä silmilleen ja vain ikään kuin kierähti selälleen haukuttavaksi. Se nainenhan oli ensin antanut koiransa metsästää Eetun myyriä Eetun pihassa ilmeisesti laittomasti, ja sen jälkeen vielä nalkutti niin vähäpätöisestä asiasta kuin koiran aiheellinen toruminen. Eetun luimistelu, vaikeneminen, hyvittely ja nöyristely oli sitä luokkaa kuin hän olisi potkaissut sitä koiraa, eikä vain sanonut hyi. Koko tilanne näytti siltä kuin Eetu olisi kesken kaiken päättänytkin olleensa itse koko ajan väärässä. Se tuntui suorastaan pahalta. Tuo sama mieskö oli joskus osoittanut sellaista periksiantamattomuutta, että oli saanut puhuttua Hellon rikossyytteet nurin, vaikka se oli ollut oikeastaan mahdotonta? Mikä ihme hänen oli tullut?

”Et sä säännöistä välitä oikeasti”, sanoin Eetulle, kun se nainen oli juuri käännähtänyt lähteäkseen.
”Laista välitän.”
”Et välitä. Mitä sä myyristä sitten piittaisit.”
”Mitä sä sekoolet taas?”
”Hellon rakki saa juosta irti täällä. Suomessa vain metsästyskoira saa. Vain metsästyksessä. Etkä mitään sano, vaikka menee irti.”
”Se on aidatulla alueella. Paina ny vaikka kotias siitä mun silimiltä. Sun autos on tuala.”
”Et laista välittäny kun poliisille valehtelit Hellon takia.”

Väärästä valasta sanoessani tiesin heti hänen ilmeestään menneeni liian pitkälle. Tuuppasin nopeasti kyynärpäälläni Biffeä kaulaan ja aloin perääntyä kämmenet Eetua kohti paljastettuina. En ollut enää ollenkaan varma siitä, että Eetun periaate olla ikinä lyömättä ketään pitäisi. Hän ottikin jo pari askelta minua kohti Jussia perässään vetäen ja niin lähelle myyränraatoa astuen, että oli jo kai unohtanut sen. Sitten hän pysähtyi monen metrin päähän minusta, ennen kuin edes ehti uhkaavan lähelle, irvisti ennemminkin itselleen kuin minulle ja lähti kohti tallia.

”Hellon takia ja Hellon takia. Sun on syy eikä sen. Mä olisin pannu sut menemähän itte kertomahan sinne laitokselle mitä sä teit, jos sinet olisi karaannu johonki venälääskylähän piilottelemahan”, hän vielä tokaisi mennessään minua sormellaan osoittaen.
”Mä olen serbi. En yhtään venäläinen.”
”No serbit on varmahan aiva helevetin ylypiöötä susta. Toivotahan, jotta se Hopialinnan hevoosmaneesi tuloo pian valamihiksi. Heippa Milana.”
”Mä olen Milan…”
”Vai että sinä olisit mies? Hah.”

Sen sanottuaan hän ei enää kääntynyt, mutta ei elehtinyt enää vihaisestikaan. Hänen ryhtinsä oli huono niin kuin kulkukoiralla, ja siitä tiesin, että hän oli menossa ottamaan lisää toruja vastaan. En tiennyt, ketä minun kävi eniten sääliksi: häntä, Helloa vai itseäni. Yritin ties monettako kertaa ajatella, että olin silloin lapsi, poikanen vasta, tyhmä. Se ei kuitenkaan auttanut rinnassa puristavaan oloon. Huokaisten lähdin kohti Hopealinnan maneesia, etten joutuisi kuulemaan, kuinka Hopiavuoren isäntää läksytettäisiin lisää.

Postia

En hakenut postia heti aamusta. Postilaatikko oli kuitenkin pihatien päässä asti, eikä siellä ollut kuin laskuja ja Ilkka-lehti. Vain Postinen-mainoksia ja näin joulun alla lelulehtiä kannettiin näin syrjään: mainostenjakajat harvoin viitsivät pysähtyä yksinäisen postilaatikkoni takia. Ei se minua hirveästi haitannut. Eipä Otsonmäellä ollut edes Heseä, jossa nuoriso olisi voinut Hese-kuponkeja kuluttaa. Aamulla lehdenlukuun ei ollut aikaa, joten yleensä vain selailin edellispäivän lehden mielipideosastoa.

Aamutallin tehtyäni tapasin kyllä tulla postilaatikon kautta. Niin tein sinäkin päivänä. Ilkka siellä oli, ruttuisena, ja jotain laskuja. Selasin ne huolimattomasti läpi. Autovero. Sähkölasku. Joku monista hevosiin liittyvistä vakuutuksista. Joku jonkin hevosfirman kirjekuori. Varmaan Noalle. Eikös varsan syntymiseen liittynyt kaiken maailman valmisteluja? Nirskuttelin ohuen ohutta pakkaslumikerrosta pitkin sisään ja nakkasin postin pöydälle Camillan eteen ennen kuin ryhdyin kahvinkeittoon. Yritin pitää edes jonkinlaista keskustelua yllä nostaessani pöytään maitoa, sokeria, leipää, voita, juustoa ja suolakurkkualtaasta noukittuja kokonaisia suolakurkkuja. Camilla olisi kyllä osannut jo ottaa itsekin, joten sentään en ryhtynyt tekemään hänelle leipää valmiiksi.

Jilla teki päivälliseksi tonnikalasalaattia. Se oli hyvää, vaikka olen kyllä meidän äidin kanssa siitä ihan samaa mieltä, että ihmisen kuuluu saada lämmin ruoka päivällä. En kuitenkaan inahduksellakaan valittanut. Ilman Jillaa en saisi päivälliseksi kuin mikroaterian tai pakastepitsan, sillä minulla ei tosiaankaan ollut päivällä aikaa pilkkoa tomaattia. Olisin halunnut selata Ilkan syödessäni, mutta koska pöydässä olivat taas suurin piirtein kaikki, en mahtunut. Sen sijaan loin siihen yhden kaihoisan silmäyksen. Se oli yhä laskujen päällä pöydän reunalla melkein putoamaisillaan.

Iltapuolella kävin vain pikaisesti kahvilla Sonjan seurana. Silloin en olisi lehtä ehtinyt lukemaan muutenkaan, eikä siinä olisi niin sopinut tehdäkään, kun täytyi kysellä Nellyn pitämistä valmennuksista. Nelly ei suostunut valmentamaan minua, joten sen verran vähän kun Jussilla ehdin kisaamaan, tunsin harjoittelevani ihan sokkona. Olin tarpeeksi hyvä sanomaan, että jokin oli vialla, enkä voinut ryhtyä hyppäämään mitään puolitoistametrisiä talvikaudella. Samalla olin liian huono paikallistamaan vikaa saati sitten korjaamaan sitä. Lähtiessäni ja tasapainoasiat mielessäni vilkaisin vielä Ilkkaa, joka oli siirtynyt ikkunalaudalle ja jonka kulma ui kärsivän pienen banaanipuun aluslautasella.

Ratsastin Jussilla määrätietoisen treenin, eikä se sujunut. Kun estekorkeutta yritti nostaa vähänkään, puomit kolisivat ja sain olla yhtä mittaa niitä nostelemassa. Viimeisen pudotuksen jälkeen Jussi-parka jäi pyynnöstäni seisomaan keskelle kenttää, kun minä hinkkasin peukalollani ja etusormellani silmiäni, etten alkaisi rähjätä tyhjälle. En saanut millään rauhoituttua, joten laskeuduin hevosen selästä ja vaihdoin Jussin lennosta Hellon, ensimmäisen tallipihalla tapaamani ihmisen käsiin. Hän näytti hölmistyneeltä, sillä aiemmin olin kieltänyt häntä ottelemasta hevoseni kanssa, jottei sekin oppisi huonoille tavoille.

Tuvassa ei ollut ketään. Lysähdin pöydän ääreen palaneen kahvikupillisen kanssa ja avasin Ilkan. Se oli koskematon, mutta nopeasti selattu. Jotain jennihaukiojuttua siinä oli, mutta mitäpä minä niistä. Avasin laskut ja olin jo paremmalla tuulella, vaikka kahvi maistuikin pahalle.

Siinä hevoskuoressa, joka jäi viimeiseksi, oli minun nimeni. Ei siinä ollut mitään kummallista sinänsä: jostain syystä vähän kaikkien hevospostia ajautui välillä minulle varmaan vain siksi, että heidän hevosensa asuivat minun tallissani. Noan se kuori oli, mutta päätin avata sen varmistuakseni asiasta. Ei siellä mitään niin salaista olisi: jotain varsajuttuja vain.

Onnittelut!

Niin juuri, onnittelut tulevasta varsasta.

Hevosenne F

Flida. Flida on saamassa penikan, jonka saatte itse ristiä, kunhan noudatatte Suomen Hippoksen sääntöjä. Ei kun…

Forceful

Se oli kylläkin Jussin nimi silloin, kun sen piti olla paperihevonen. Niin kuin kisoissa. Vedin kummastuneena paperin kokonaan kuorestaan. Jussin viimetalvisen riioissa käymisen johdosta sille oli kyllä syntynyt varsa, jollla oli kummallinen nimi, mutta ei kai siitä nyt orin omistajaa tavata onnitella?

Forceful on palkittu arvonimellä Finest.

Jotain muutakin siinä luki, mutta tekstiä oli niin paljon, etten saanut siitä enää selvää. Laitoin kirjeen takaisin kuoreen ja nakkasin sen keittiön ylälaatikkoon tärkeiden paperien joukkoon. Vai sellaisella arvonimellä se oli palkittu. Join kahvin loppuun ja päätin, että nyt olin palautunut ratsastuksesta ihan tarpeeksi postini ääressä. Nyt minun oli aika mennä katsomaan, ettei Hello ollut tapattanut hevostani. Ja jos Tiitus tai Heli olisivat paikalla, kysyisin vielä, että mikä se sellainen Finest oli, ja pitikö minun nyt sitten tehdä sen takia jotain ylimääräistä, koska en kyllä ehtisi millään.

Tuleva Dressage Master?

Hopiavuoren tupa oli niin mukava ja lämmin, sinne oli aina kiva tulla. Kahvi vaan oli päässyt loppumaan, joten kaivoin kaapista purut ja suodatinpaperin, jonka taittelin suodatinsuppiloon. Mittasin puruja täyden pannun mukaisesti ja hain sitten vettä. En keittimen kannulla, koska ”muuten kaikki kahvirasva menee putkistoon ja rikkoo laitteen”. Keitin kyllä näytti siltä, että on jo paremmat päivänsä nähnyt ja mietin pitäisikö ehdottaa porukalle, jos ostettais Eetulle uusi keitin vaikka joululahjaks. Sellaisen, jossa vesisäiliön saa irti, niin ei tartte erillistä kannua olla. Niitä oli oikein tyylikkäitäkin ja monissa oli ajastimet ja muut hienoudet.

Juuri kun napsautin keittimen päälle, kuulin kuinka joku koputti keittiön ikkunaan. Kuka ihme siellä on, mietin kun kävelin lähemmäs, mutta sehän oli Eetun äiti. Olinhan minä hänet nähnyt aiemmin tänään, mutta en päässyt silloin juttusille. Tiesin, että hän kaipasi apua päästäkseen sisään, joten kiiruhdin eteiseen auttamaan häntä.
”Hei, just laitoin kahvin tippumaan. Tulehan, nostetaas siut ylös, niin päästään lämpimään.”
”No kiitosta vaan, just Eetulle sanoin, että tulen tupaan häntä odottelemaan ja kyllä siellä joku minut sisälle auttaa.”
”Eipä täällä vielä muita ole, mutta eiköhän sieltä kohta ala porukkaa tulemaan.” En ole kovin hyvä small talkissa enkä ollut edes varma muistaako rouva minua! ”Olen tosiaan Tiitus, vaikka kyllähän me kesällä nähtiin”, jatkoin toivoen, etten loukkaa naista olettamalla, ettei hän minua muistaisi.
”Kyllähän minä sinut muistan, sinulla on se komis varsa täällä.”
”Joo Bee, se on kyllä hieno varsa, vaikka isohan se jo on. Just täyttänyt kaksi vuotta.” Onneksi tallilla voi aina jutella hevosista ja niistähän juttua riittää.

Kun kahvi oli valunut, kaadoin sitä Hopiavuoren rouvalle ja itselleni. Samalla ovi kävi ja sisään tuli Sonja sekä Heli keskenään jutellen.
”Tuoksuko tuore kahvi talliin asti”, sanoin hymyillen, koska ei ole ensimmäinen kerta, että ihmisiä tulvii tupaan juuri, kun kahvi on valumassa.
”Ai että, kuumaa kahvia, kyllä kiitos!” Heli sanoi ja haki hänelle ja Sonjalle kupit kaapista.
”Oltiin tuolla pihaton puolella Noan kanssa, mutta kylmähän siellä tuli, kun noi työhanskat on vähän ohuenlaiset” , Sonja kertoi, ”Ens kerralla laitan sinne omat sormikkaat alle.”
Oli mahtavaa kuinka porukka on oikeasti yhdessä rakentanut pihattoa. Sellaisetkin, joiden hevoset eivät tule sitä käyttämään eikä he ole edes töissä täällä.
”Niin se Eetu siitä kertoikin, että sellaista alkanut tekemään. Millonkas se valmistuu?” Ritva kysyi saatuaan täytettä kuppiinsa Heliltä.
”Hyvällä mallilla se jo on, mutta kyllä siellä vielä työtä riittää”, vastasin nostaessani omaa kuppia seuraavaksi.
”Eiköhän se saada valmiiksi ennen kuin Flida synnyttää ja onhan se jo aika suojaisa”, Sonja arvaili.

Ovi kävi taas ja nyt sieltä tuli hiljainen Eetu sekä Camilla ja Noa. Kaikilla oli yhtä punaiset nenät ja poskipäät, kuten aiemmin Helillä ja Sonjalla, ja olivat yhtä riemastuneita kahvista.
”Mä voin keittää lisää”, Camilla sanoi, kun oli kaatanut loput hänelle ja Eetulle tasan.
”Mä voin keittää samalla, kun laitan tätä omaani”, Noa sanoi alkaessaan valmistaa teetä itselleen, ”istu sä vaan.”
”Voi kiitos, tuntuukin että oisin seissyt jo monta tuntia. Kummasti toi pakkanen vaan aina välillä iskee”, Camilla kertoi istuessaan viereeni. ”Luulisi, että armeija olisi jotain opettanut, mutta ehkäpä sitä on vaan muuttunut niistä ajoista”, hän jatkoi naurahtaen.

”Nii Eetu, siitä Dressage Masterista, tän Tiituksen varsaki lähtee sinne”, Ritva tokaisi ihan yhtäkkiä.
Hämmästyin siitä, koska olin vain maininnut, että tätini asuu Saksassa ja hän oli kutsunut meidät sinne, mutta en ollut päättänyt vielä mitään. Mutta en ollut läheskään niin yllättynyt kuin Eetu. Hän näytti melkein jopa vihaiselta, mutta ehkä vain kuvittelin. Miksi hän olisi tuosta vihainen?
”Minäkin kuulin siitä eräältä tutulta ja Nellykin taisi puhua siitä”, Sonja sanoi, ”Olisi kyllä niin hienoa päästä sinne, mutta ei meillä Salierin kanssa ihan pääluokkaan ole asiaa.”
”Joo, sama homma meillä”, Heli myötäili.
”Minäkin olen vähän kahden vaiheilla viitsinkö lähteä Beetä esittämään varsakatselmukseen”, sanoin ennen kuin tajusin miten typerältä se kuulostaa. ”Siis lähinnä kun on aika pitkä reissu ton ikäselle ja..”, aloitin.
”No tottakai viet, tekee vaan hyvää hevosella heti oppia reissaaminen. Etkös sinä kuitenkin ala kisaamaan sillä? Onhan sillä kuitenkin potentiaalia vaikka mihin”, Ritva sanoi.
”Joo, niinhän sillä on”, vastasin miettiessäni, ettei olisi pitänyt mainita asiasta mitään. Nyt joudun ehkä pakosti lähtemään Saksaan. Mutta ehkäpä Eetukin lähtee, niin ei tarvisi yksin mennä.

Edeltäjää Inarin tarinalle Susihavainto

Epäonnistuja
Kännykkä soi. Murahdin ja käänsin kylkeäni. Kuka julkesi soittamaan tähän aikaan aamusta? Herätykseenkin olisi vielä aikaa. Kännykkä kuitenkin soi ja soi, vaikka yritin unohtaa sen olemassaolon. Eetu. Mitä ihmettä isäntä soitti tähän aikaan?
”Hei, ooks sää töihin tuloossa tänään?” Eetu kysyi.
”Mmm… Anna nyt ihmisten nukkua yöunet rauhassa. Kellohan vasta viisi. Ei ne hevosetkaan oo vielä herännyt”, mumisin miehelle kännykässä ja painoin päätäni syvemmälle tyynyyn.
”Camilla”, Eetu piti pelottavan tauon puheessaan, ”kello on yhreksän aamulla.”
”Huono vitsi! Ei per… Viis minsaa”, sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä, kun vilkaisin kelloa.
Löin luurin miehelle korvaan ja puin ensimmäiset vaatteet päälleni, jotka tulivat vaatekasasta vastaan. Tottakai autokin oli jäässä, mutta Audi lähti nätisti käyntiin pienestä pakkasesta huolimatta.

Tuijottaen pienestä raappaamastani aukosta tielle puna levisi kasvoilleni ja kyyneleet olivat vierähtää poskille. Vanhaniemi ei ollut ikinä myöhässä. Ei ikinä. Vanhaniemi ei ikinä nukkunut pommiin. Ei ikinä. Miten olen saattanut antaa itselleni luvan tehdä tälläisen mokan? Eetu ei antaisi minulle ikinä anteeksi. Ei ikinä. Isäntä oli ennen uskaltanut jättää tallin minun käsiini yön ajaksi. Nyt olin tehnyt sellaisen mokan, jota ei unohdettaisi ikinä. Ei ikinä. Kaarsin auton lähimpään parkkiin ja kuin lensin sisälle talliin hengästyneenä.

”Mee ny juomahan aamukahvet pirttiin”, Eetu naurahti minulle päästessäni hänen eteensä.
”Oon niin pahoillani. Mää en tiiä, miten onnistuin mokaamaan näin”, melkein anoin armoa polvillani mieheltä.
”Ei tässä kukaan kuollu oo…”, Eetu hymyili aikeinaan jatkaa.
”Siivoon karsinat, mee sää kahville”, totesin miehelle äkkiä jatkaen matkaa.
Hävetti niin vietävästi, etten voinut katsoa Eetua silmiin. Nopeasti hyypin vetistyneen silmäkulmani takin hihaan ja rupesin hommiin. Minun oli osoitettava Eetulle, että olen korvaamaton. Minun pitäisi tehdä kaikkeni. Luulin jo antaneeni paljon, mutta en tarpeeksi. Minun piti näyttää Eetulle, että hän tarvitsisi minua. Että hän ei voisi antaa minulle potkuja, vaikka mokasin ja pahemman kerran. Mitä jos talli olisi syttynyt palamaan? Mitä jos joku hevonen olisi juossut Eetun yli? Mitä jos Eetu olisi luottanut, että minä teen aamutallin yksinään ja nukkunut itse pidempään? Minun pitäisi ryhdistyä. Ei hevosen hoitaminen niin vaikeaa ollut. Eetuhan voisi palkata kenet vain tilalleni.

Olin saanut tärkeimmät aamutallin hommat tehtyä ja istuin syrjemmällä tupakkapaikalla imemässä toista tupakkaa keuhkoihini, kun kuulin Nellyn ja Noan keskustelevan yhdessä kulkiessaan ohi kohta tupaa. Parhaiten mieleeni iskostuivat Nellyn suusta tulevat sanat: Eetu on palkannut uuden työntekijän.
”Oliks sen nimi joku Susi?” Noa kysyi kiinnostuneena.
”Joo, se kuulemma toisi hevosenkin mukana”, Nelly totesi.
”Minkäköhänlainen se on?” Noa mietti ääneen pitäen tauon. ”Onks se muuten totta, että sää oot puhunut Eetun ympäri Dressage Mastersiin?”
Loppukeskustelu ei yltänyt enää korviini, mutta olin kuullut tarpeeksi. Kyynel vierähti automaattisesti poskelleni. Eetu oli palkannut uuden työntekijän. Se tiesi vain yhtä asiaa. Olin epäonnistuja. Se toisi oman hevosenkin mukanaan. Eetunhan oli helppo heittää minut pois. Eihän minulla ollut edes tallissa hevosta. Ja Eetu oli valmis jättämään tallin sen Suden käsiin, kun hän lähtisi pidemmälle reissulle. Minuun oli luotettu yhden yön verran. Olin tosiaan epäonnistunut. Pyyhin kyyneleen äkkiä pois poskeltani. Ei kukaan saanut nähdä Vanhaniemeä heikkona. Se ei olisi ammatillista. Joku voisi vaikka nauraa. Olin kerran romahtanut Hilman edessä. Sekin oli ollut jo liikaa. Tiesin yhden, jonka edessä voisin itkeä. Joka ei nauraisi. Tai en ainakaan ikinä tietäisi siitä. Normaalisti menisin aamupäiväkahville pirttiin, mutta ei tänään. Nappasin Pasin tarhastaan riimunnarun päähän. Ruuna haisteli tottuneesti takkini taskuja ja tarjosin sille pienen herkkupalan. Piti ruunan pötsistä pitää kuitenkin huolta, vaikka tulevat potkut olisivat edessä.

”Hei Vanhis! Typyn karsinan lattialla oli yksi pieni lannanpala. Oisit huolellisempi töissäs”, Hello virnisteli minulle tullessaan vastaan tarhoilla.
”Siivoon pia”, mutisin ja purin huultani pidätelläkseni kyyneleitä.
”Se oli vitsi…”, Hellon ääni kuului vain kaukaiselta muminalta, kun yritin joka askeleella vain päästä kaikkea pakoon. Eetua. Hopiavuorta. Helloa. Uutta tulevaa työntekijää, joka tulisi ja veisi paikkani. Olin mokannut liikaa, eikä Eetu voinut enää luottaa minuun. Ehkä hän oli värvännyt työntekijän aamulla, koska olin nukkunut pommiin. Olin vain niin väsynyt. Tein parhaani enkä silti onnistunut. Olin yrittänyt olla esimerkki ja silti mokannut. Tein 12-tuntisia päiviäkin tarvittaessa enkä edes muistanut viimeisintä kunnon vapaapäivää. Ja silti – silti olin epäonnistunut. Päästyäni piiloon romahdin polvilleni maahan ja annoin kyyneleiden tulla. Pasi oli outo tänään. Se ei ollut koko matkan aikana yrittänyt temppuilla tai keksiä omiaan. Nytkin se vain seisoi vieressäni ja hamuili tukkaani. Ehkä olin myrkyttänyt sen.

Sudenpentu hevoslaumassa

Camillalla oli ollut täydellinen miesystävä. Hänen ja liikuntaharrastustensa avulla Camilla oli jaksanut päivästä toiseen sellaisia työmääriä. Hän oli ollut menossa naimisiinkin nyt ihan kohta, varmasti ensi keväänä. Katselin kahvikuppini ylitse hänen menoaan tallipihalla. Hän tyhjensi kottikärryt rivakasti traktorin kauhaan ja marssi takaisin Päätalliin. Hellon jouluvalojen loisteessa hän näytti vuoroin punaiselta, siniseltä ja keltaiselta, sillä oli vielä hämärää. Minä en olisi ollut noin reipas hänen tilanteessaan. Pelkäsin, että hän palaisi loppuun. Ei ollut Camillan tapaista myöhästyä, niin kuin hän oli edellisaamuna tehnyt.

Hetki avun palkkaamiselle ei olisi voinut olla kriittisempi. Camillan täydellinen mies oli hänet jättänyt. Hello oli kai ainoa, joka tämän miehen tunsi, kun hänestä puhui, mutta joka tapauksessa olin nähnyt kyyneliä Camillan silmissä. En ollut kehdannut kysyä, mikä hänen on, vaan olin vain pyytänyt kahville. Nelly oli sättinyt minua siitä, etten tajua mitään, kun olin kertonut koko kahvillepyytämisen ja erotarinan hänelle edellisenä iltana. Olisi pitänyt kuulemma puhua hänelle. Mutta puhunuthan minä olinkin: en minä telepaattisesti häntä kahville ollut pyytänyt!

Vähän Oskari Suden tapaus kyllä jännitti sen lisäksi, että Camillan tapaus säälitti. Sellainen pikkupoika: pärjäisikö lie hevosten kanssa yksinään? Pienikokoinen Camillakin oli, mutta ei hänen ylitseen kyllä uskaltanut kävellä suurinkaan orhi. Se pikkupoika ei varmaan kestäisi täällä viikkoakaan… Mutta pakkohan minun oli hänet näkemättä hyväksyä työntekijäksi, sillä hän on Olavi Suden poika. Yritin ajatella, että kai sudenpentukin jotain on isältään sentään oppinut, sillä Olavi Susi hyppäsi vieläkin mitä käskettiin, vaikka olikin jo eläkkeellä kisahommista. Hän oli vain vähän äitiä nuorempi, mutta vieläkin kuulemma ihan terve ja rautaisessa kunnossa.

Varmuuden vuoksi olin heti värvännyt Eiran asiamiehekseni selvittämään Oskarin taustoja. Eira mutkitteli vaivattomasti Facebookin, Instan, Twitterin ja Snäppien maailmassa. Sudenpentu ratsasti kilpaa. Harrasti jonkinlaista retkeilyä, sillä oli kuvissa välillä teltoissa, välillä kanooteissa, välillä rinkka selässä suksilla. Oskari Susi nauroi joka kuvassa, eikä muistuttanut vähääkään vakavamielistä isäänsä, jolla oli ankarat kulmakarvat ja luonnottoman jäykkä ryhti. Se, ettei Oskari ollut kuin isänsä, ei ollut ollenkaan hyvä asia. Jos olisi ollut loputtomasti rahaa, olisin palkannut Olavin meille valmentajaksi. Tai no… Olisi kyllä vähän parempi maneesi pitänyt ensin laittaa… Tänä iltana kyllä lanaisin sen pohjan…

Nousin ylös ja laitoin kahvikupin ja lusikan tiskikoneeseen. Työnsin talvikengät jalkoihini ja toivoin, että Camilla tykkäisi olla lapsenvahtina tänään hirveästä erostaan huolimatta. Minun oli nimittäin välttämättä mentävä Seinäjoelle erikoisrehutarjouksen perässä, ja samalla oli varattava tunti joululahjaostoksiakin varten. No, sentään Hello jäi tallille päiväksi: hänhän Camillan tilanteesta eniten tiesi.

Illan susijatkoa on tulossa

Susihavainto II

Inari

Oskari Susi näytti suulissa seistessään ihan samalta kuin Hellon näyttämässä Facebook-profiilikuvassaan, paitsi ettei hän hymyillyt. Hän katsoi minua äärimmäisen vakavana hieman ulkonevilla silmillään ja ojensi kättään.

”Oskari Susi”, hän sanoi sillä tavalla, ettei r-äännettä meinannut kuulla ollenkaan, ja hänen kätensä oli lämmin.
”Helmipuron Inari”, vastasin niin kuin aina, ja olin vähällä lisätä, että Eiran sisko.

Oskari Susi nyökäytti päätään ja päästi irti kädestäni vieläkin vakavan näköisenä. Hän vilkaisi vierellään seisovaa Eetua sen näköisenä kuin Ringo vilkaisee isää varastettuaan kinkun hänen leipänsä päältä. Huomasin ajattelevani, että tuo susiparka ei pärjäisi täällä. Ellei Hello vitsailisi sitä suohon, se pelkäisi pelkkää Camillan puheääntä, kun Eetukin sai sen tuon näköiseksi, vaikka hymyili.

*

Hello

”Et sitte hyväksyny mun kaveripyyntöä”, sanoin loukkaantuneena Susi-Oskarille, joka yritti antaa minulle tassua.
”Hello”, mumisi Eetu, joka oli ilmeisesti lenkittämässä tätä uutta Oskariaan.
”En mä tienny että… Mä luulin että…” tämä Oskari yritti kertoa hätääntyneen näköisenä, aina vain katsoen mielummin Typyä kuin minua.
”Se olikin vitsi”, älähdin hölmistyneenä ja mietin, millainen ihmisen oikein piti olla, että hän otti tuollaisen heiton noin tosissaan.
”Okei — no mä oon Oskari Susi.”
”Hello.”
”Hel… Hei?”
”Mä oon Hello.”
”Ai sä oot”, Oskari Susi aloitti, mutta loppu virkkeestä oli jo sellaista ahdistunutta mutinaa, että ei siitä ottanut kunniallinen kissapetokaan selvää.
”Hello”, Eetu sanoi taas, tällä kertaa hampaat yhteen purtuina ja hyvin kireästi.

Aluksi minun teki mieli sanoa Eetulle että hello hello ja nauraa, mutta sitten katsoin silmiään räpyttelevää Oskaria, jolla oli jo ryhtikin ihan lysyssä. Tunsin ajautuvani muutamaksi sekunniksi vuosien taakse, kun taisin itse näyttää samalta seurakunnan nelivuotiskerhossa. Joku tytöistä oli ehtinyt leikkaamaan paperisaksilla tukon hiuksistani sillä aikaa, kun kerhotäti Katariina oli katsonut ihan hetkeksi muualle. Pelkäsin, että mitähän äiti nyt sanoo, ja muutenkin oli kamala olla, kun se tyttö oli ollut alusta asti niin ilkeä. Tämä sudenpentu oli jo kyllä ihan aikuinen mies, mutta paha olo silläkin oli.

”Hei sori Oskari”, sanoin kiltisti. ”Meillä on tapana mennä tonne tupaan kaffille hevosten haun jälkeen, niin mä ajattelin että voisikko säkin tulla?”
Meinasin vielä lisätä, että minä katson, ettei kukaan muu enää kiusaa sinua, mutta sain pidettyä mölyt mahassani. Suden Oskari ei tarvinnut enää yhtään härnäämistä.
”Emmä, tai siis ehkä.”

Kun Eetu lähti saattelemaan Oskaria kohti rehuhuonetta, hän jutteli tälle niin ystävällisesti kuin osasi, vaikka sellainen small talk ei ollut ollenkaan Eetun alaa. Matkan varrella hän kääntyi kerran katsomaan minua niin tiukasti, että se melkein sattui, ja osoittamaan minua sormellaan terävästi. Nostin käteni puolustelevasti ilmaan ja avasin Typyn karsinan. Typy oli hyvä vauva ja saisi mennä vielä hetkeksi pihalle.

*

Oskari

Ukko oli ulkona. Olin saanut jättää sen ratsastuskentälle tarhailemaan, ja koska oli niin pimeää, se oli näyttänyt ihan mustalta sinne jäädessään. Huomenna sille päätettäisiin tarhaporukka, sillä hevosten oli Eetu-isännän mielestä turvallisempaa selvitellä välinsä ja järjestyksensä valoisaan aikaan. Olin salaa hieman samaa mieltä. Ukko oli taas kilpakunnossa. Olisi tosi turhauttavaa, jos se vaikka teloisi jalkansa juuri nyt, kun liukkaassa pimeydessä yrittäisi puhua vieraiden hevosten kanssa. Toivoin, että sen tarhakaverit olisivat puoliverisiä niin kuin se itsekin. Sellaisesta laumasta tulisi komeita valokuvia.

Minä sen sijaan en ollut kentällä, vaan emmin käsi ovenkahvalla tallissa. Se Camilla-niminen, jota seuraamaan Eetu oli minut komentanut, oli näyttänyt minulle pikaisesti rehuhuoneen, johon minun nyt pitäisi mennä. Vaikka tallissa ei ulko-ovien ja karsinoiden ovien lisäksi ollut muita ovia kuin tämä, mielessäni kummitteli silti, että olin kuitenkin astumassa väärään huoneeseen. Pahimmassa tapauksessa tämä huone olisi toimisto tai jokin muu minulta kielletty paikka, ja siellä olisi vieläpä joku sisällä. Kun avaisin oven, se joku katsoisi minua ensin kysyvästi ja sitten syyttävästi. Seuraavalla kerralla kyllä katsoisin tarkemmin, mistä ovesta tulisin.

Yritin rauhoitella itseäni. Tämä olisi tällaista vain aluksi. Pian minä oppisin paikat, muistaisin tavat ja nimet. Enää ensi viikolla tähän aikaan ajatus tänne tulemisesta ei sattuisi vatsaan, vaan tuntuisi jo mukavalta. Minun olisi pakko lopulta avata tämä mysteeriovi. Melkein yhtä kauheaa kuin toimistoon rynniminen, olisi ollut se, että minut olisi yllätetty siitä empimästä. Tuijotin kireänä sisään ovenraosta sitä mukaa kun ovi avautui. Ruokintapöytä oli kuin olikin siinä huoneessa. Hartiani rentoutuivat. Nyt piti seuraavaksi kerraksi muistaa, että rehuhuone oli tässä välikössä…

”Hyvä”, Camilla tokaisi huoneesta minua vilkaistuaan ja osoitti pitelemällään muovinapolla ruokintapöydän yläpuolelle naulatulle kapealle mutta pitkälle hyllylle. ”Ota tuolta toi tuoreruokapussi ja tule tähän niin mä neuvon sua ja ens kerralla osaat itte.”
”Okei”, lupasin heti ja kiirehdin tarttumaan verkkopussiin, vaikka olin varma, etten vielä seuraavalla tai sitä seuraavallakaan kerralla osaisi kaikkea itse.
”Näille kolmelle porkkanaa”, Camilla kertoi napauttaen kolmea ruokasankoa pöydän keskivaiheilla, ”ja tolle banaania.”
”Banaania?”
”Nii.”
”Tälle?”
”Ei kun sille seuraavalle. Salierille.”

Salierille banaania. Yritin painaa sen mieleeni. Porkkanaa Makelle, joka ei ilmeisesti syönyt kuin ihan pikkuruisen kauraa. Ja Skotille ja Uunolle. Uunolla oli hirveä määrä lesepuuroa sangossaan. Camilla kulki hitaasti ruokintapöytää myöten ja kauhoi muovinapolla lesepuuroa pitelemästään kymmenen litran sangosta hevosten omiin sankoihin. Kaikille näytti menevän napollinen. Ei, vaan sitä meni vähemmän jollekin Inkalle, ja Flidalle laitettiin vielä ylimääräinen loraus. Yli jäänyt lesepuuro annettiin Uunolle, Skotille, Typylle ja Fifille, vaikka ei sitä paljoa jäänytkään. Varsinkin Uunon täytyi olla tosi iso hevonen ja kovalla käytöllä, kun se söi tuollaisia satseja…

”Sit suolaa tuolta.”
”Keille?”
”Jussille, ja tätä kans, tää on jotain palauttavaa. Ei niin paljoa! Tietenkään! Sitten tässä on Inkan oma lappu: se vaihtuu aina niin se pitää joka kerta erikseen lukea.”
”Millä sä muistat kaikki?”
”Harjottelemalla. Tuolla on tommonen lunttivihko kans, mutta Inkan ruokinta ei oo ikinä siellä oikein niin se katotaan tästä.”

Flida sai vielä joitain lisäravinteita. Osa hevosista sai kuivaa leipää. Typylle ja Onnille laitettiin yksi mittalusikallinen jotain jostain kiiltävästä sinisestä purkista. Viimeksenä Camilla loi vielä erikseen joka ainoaan ruokasankoon julman katseen ja ilmoitti Uunon sangon kohdalla, että tänne pitää lisätä vettä, tai se ahne porsas tikahtuu ruokaansa. Lisäsin napollisen, ja Camilla sanoi, että seuraavalla kerralla puoliska sitten riittää.

Sangot jätettiin odottamaan. Meidän piti viedä heiniä karsinoihin valmiiksi. Camilla käveli niin nopeasti, etten meinannut pysyä perässä, vaikka olinkin paljon pitkäjalkaisempi. Hän kiskoi naruja pikkupaaleista ja työnsi niitä taskuihinsa, eikä halunnut jutella. Sen verran hän sanoi, että kunhan näkisin hevoset, muistaisin helposti ulkoa heinämäärät. Jokainen puoliverinen söi suurin piirtein saman verran, pikkuponit hieman vähemmän ja suuret hevoset tietenkin enemmän. Jotkut omistajat halusivat, että heiniä oli aina saatavilla, mutta tiheässä verkossa, ja Eetu oli kuulemma sitä mieltä, että se olisi paras ratkaisu melkein kaikille. Verkkoja ei tarvinnut muistaa ulkoa, sillä ne roikkuivat karsinoissa muistuttamassa.

”Mä otan Skotin ja Uunon niin tuo sä Pasi”, Camilla komensi haan portilla, kun haimme hevosia sisään.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka on Pasi, mutta koska Camilla pujotti riimun naruineen hervottoman suuren hevosen päähän ja kiinnitti toisen samanlaisen jo valmiina päässä olevaan riimuun narun, päättelin Pasin olevan pikkuponi. Muistin, että Uunon ruokaan piti sekoittaa puoli napollista vettä, ettei se ahne porsas tikahtuisi ruokaansa.

Seuraavassa haassa oli puoliverisiä. Yksi vaaleanruskea vain katsoi meitä, eikä tullut portille kun käskettiin.
”Jää sitte sinne”, Camilla tuhahti sille, ojensi minulle ruunikon orin riimunarun ja tarttui itse harmaanvärisen, selvästi nuoremman hevosen naruun. Vaaleanruskea jäi tuijottamaan tympeänä peräämme, mutta kun taas tulimme ulos, se oli siirtynyt portille. Aion mennä hakemaan sen, mutta Camilla sanoi, että olkoon siellä. Saisi tulla viimeisenä, niin oppisi olemaan ajoissa portilla.

Camilla sanoi jokaisen hevosen nimen, jotta löytäisin niiden oikeat karsinapaikat. Typyn karsinan ovessa oli ainakin neljä tai viisi erilaista nimikylttiä, joista yhdessä ei lukenyt edes Typy, vaan Hello. Hello oli se, jota olin luullut Facebookissa joksikin botiksi, koska olin luullut, ettei Hello ole oikea nimi. Sitä paitsi profiilikuvassaan hän oli tuulettanut riehakkaana kuin jalkapallomatsissa, mutta pelipaidan sijasta hän oli ollut pukeutuneena johonkin tosi kirjavaan, karvaiseen ja puuhkamaiseen vaatteeseen. Pitkäkoipinen Bee yritti ravata pää pystyssä ylitseni, niin kuin Camilla oli varoittanutkin, mutta rauhoittui muutaman metrin jälkeen. Fifi-poni meinasi ensin, ettei anna kiinni, mutta sain ottaa sen mukaan, kun se juoksi vähän viime tingassa portille Camillan jo sulkiessa sen sen ruunikon tarhakaverin jälkeen. Cozmina oli melkein poni, vaikka kyllä sen pään profiili ja kaula sen heti arabialaiseksi paljastivatkin. Viimeisenä hain Ukon ja sitten vasta sen aiemmin kiukutelleen vaaleanruskean puoliverisen, joka lähti nyt viimeiseksi jäätyään tosi mielellään sisään.

Opettelin hevosten nimiä kantaessani niille ruokaa. Ukon sangossa ei tietenkään ollut vielä nimeä, mutta sen osasin jo. Nyt kun sain liikkua vapaasti, ilman että kukaan vahti minua tai huomautteli mistään, oloni oli ihan hyvä. Uuno tosiaan oli ahne hevonen, mutta väisti minua, kun polkaisin jalkaani lattiaan ja ärähdin. Typy oli toinen hankala tapaus ja yritti purra, mutta sitä painoin etu- ja keskisormellani sierainpielestä ja olin valmiina puremaan takaisin, mikäli se yrittäisi uudelleen. Pasi-poni näytti nyrpeältä ja luimi, mutta kun sai ruuan eteensä, sen korvat ponnahtivat huvittavasti pystyyn ja pidin siitä heti. Ukko oli tietenkin huonotapaisin, mutta onneksi sain ruokkia sen itse, niin etten joutunut häpeämään vielä tänä iltana sen touhua. Jussia silitin poskesta ja se nyökytteli huvittavasti kiitokseksi. Ruokintahetki tuntui kuluvan kuin siivillä. Kaikki oli ihanaa, tätä minä halusin tehdä jopa mielummin kuin ratsastaa kilpaa — mutta sitten —

”Nii mennään sinne kahville”, Camilla sanoi välttelevästi rehuhuoneen suunnalta, enkä voinut enää millään livistää siitä. Toivoin, että ainakaan se Hello ei olisi siellä enää, vaikka se taisikin olla ihan turha toive.

Susiuhka
Sen jälkeen kun olin nukkunut pommiin, olin hankkinut itselleni herätyskellon. Juuri sellaisen, joka pirisi niin raivostuttavasti ”prrrrr”, että joka ainoa aamu teki mieli heittää se seinään. Olin asettanut sen pöydälle toiseen päähän huonetta kuin sänkyni oli. Minun olisi myös pakko nousta, etten jäänyt makaamaan sänkyyn. En voinut enää uudestaan ottaa sitä riskiä, että mokaisin, ja Eetu toteaisi minun olevan sopimaton Hopiavuoreen. Varsinkin kun Sudesta tuli joka päivä vain suurempi uhka. Oppi talon tavoille ja osoitti joka päivä olevansa pätevä työhönsä. Onneksi kuitenkin vielä olin nokkimisjärjestyksessä toisena Eetun alapuolella.

Oskari oli… Oskari. Jollain tapaa hän ei sopinut Hopiavuoren kuvaan. Tottakai oli Eetu oli tarkka asioista, mutta yllätin hänet yksi päivä kiillottamasta hevosensa, Ukon, karsinan kaltereita. Se oli jo pikkutarkkaa. Oskari oli sulkeutunut, vähäsanainen, koko ajan varpaillaan. Ehkä tunsin pientä sääliä miestä kohtaan. Siinä missä tunsin pelkoa, inhoa tai vihaa siitä, että tuo mies tavoitteli paikkaani Hopiavuoressa. Oskari ei vain jotenkin sopinut kiiltokuvapuoliverisensa ja hienoine ratsastussaappaineen Hopiavuoren kuvaan. Ainakaan vielä. Oskarista myös puhuttiin paljon Hopiavuoressa. Ei pahaa, ennemminkin paljon hämmennystä. Mikä oli ajanut miehen Hopiavuoreen? Varsinkaan kun Susi ei turhia puhunut. Toisaalta se oli jokin, missä pidin hänessä. Kun töitä tehtiin, niin niitä myös tehtiin.

Susi oli tekemässä kanssani aamutallia. Eetu sai nukkua pitkään. Odotin vain milloin miehen pää ilmestyisi tallin ovesta ja se tulisi peuhaamaan jotain. En uskonut, että isäntä osaisi nukkua pitkään. Isäntä kuitenkin pelkäisi, että jokin asia menisi hullusti tai jotain vastaavaa. Se oli aina murehtimassa.
”Huomenta, Susi!” hymähdin miehelle, joka oli jo työn touhussa.
Ymmärsin jollain tapaa häntä. Kova näyttämisen tarve. Tarpeellisuuden näyttäminen. Susi nosti hieman hätkähtäneenä katseensa minuun.
”Huomenta”, kuului vastahakoinen ääni miehen suusta.
Muistan yhä päivän, kun Eetu vitsaili minusta tulevan lapsenlikka. Odotin jo, että Susi olisi ollut joku 15-vuotias sisaren miehen tädin serkun naapuri, jolla ei ollut lihasvoimaa pitää edes talikkoa kädessä. Olihan Susi ollut pelokkaan oloinen sudeksi, ihan kuin minä nuorempi, lyhyempi olisin syönyt pikkusuden välipalaksi. Toisaalta en voinut häntä syyttää. Olin kyllä saanut Hellolta ja Noalta pientä kuittailua siitä, kuinka olin turhan jäykkä ja minun olisi jo aika jättää intti taakse.

Hevosille oli jaettu ruuat ja ne seisoivat jo köllöttivät pihalle. Vielä karsinoiden siivous, tavanomainen aamukahvi ja askareiden jatkaminen. Mitä sitten oli mennyt rikki tai mitä ikinä Eetu olikaan suunnitellut päivän varalle.
”Et sää mikään ihan turha jätkä oo, Susi”, virnistin miehelle, joka oli jo siivonnut päätallin oikean siiven
minun tullessa vasemmalta vastaan.
”Mm, häh?” Susi katsahti minuun päin.
”Ei mitään”, totesin nopeasti ja laskin katseeni takaisin talikkoon ja karsinan lattialla mollottaviin lantakikkareisiin.
Sivusilmällä huomasin Suden hieman hymyilevän. Se pirulainen esitti vain tyhmää. Mikä minua edes vaivasi. Kaikki se niin sanottu pelko-viha-inho oli kadonnut. Toisaalta jos Susi veisi paikkani, niin enpä ainakaan huonolle häviäisi. Mies oli vain jotenkin niin erilainen kuin minä. Sentään hän ei tullut tallille pikkumusta takki päällä ja valkoiset ratsastushousut jalassa.
”Se olisi sitten siinä. Hei, kun oot kiillottanut ne hevoses kalterit, niin tuu vaan aamukahville! Ei, me kuitenkaan tehdä töitä ilman taukoja”, huikkaisin Sudelle itse astellen taloa kohti. Tallipiha oli niin autio. Oli torstaiaamu, joten kaikki olivat sitten koulussa, töissä tai nukkumassa. Toisaalta tämä rauhallisuus oli välillä parasta. Jos Eetu olisi laittanut ratsastuskoulun pystyyn, en olisi varmaan kestänyt kesää pidempään.

”Saitteko tehtyä aamutallin?” Eetu virnisti kahvikuppi kädessä sanomalehteä lukiessaan.
”Onks sulla kuumetta?” katsoin hölmistyneenä isäntää.
”Eih, miten niin?” Eetu nosti katseensa lehdestä.
”Sää luet sanomalehteä?” kysyin.
”Oliks sää varaannu tän vai?” Eetu kysyi puolestaan hölmistyneenä.
”Ei, ei… Nauti pois!” väläytin isännälle nopean hymyn ja kaadoin kuppini täyteen kahvia.
Yritin vilkaista ikkunasta tallipihalle, mutta Sutta ei näkynyt. Tuli mieleen hieman omat ajani aloittaessani Hopiavuoressa.
”Mulla on muuten ensi viikolla, ensimmäinen lähikoulupäivä Ilmajoella”, totesin ohimennen Eetulle varmistaakseni, ettei mies ollut unohtanut kyseistä asiaa.
”Joo, laatoin sulle muuten vapaan viikonlopun”, Eetu tokaisi aivan normaalisti nostamatta katsettaan lehdestä.
”Häh?” katsoin hätkähtäen isäntää läikyttäen kahvia päälleni ja irvistin kuuman nesteen osuessa iholle.
”Niin kun on tulossa se Dressage Masters joulukuun alussa ja ollahan pois. Pidä sää puolestaas vapaas ny”, Eetu tokaisi.
Tuijotin miestä silmät pyöreänä tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa.
”Ku oot ollu nii väsyneen oloone”, Eetu mutisi kahvikupilleen.

Vapaa viikonloppu. Mikä se sellainen oli? Odotettiinko minun oikeasti tekevän jotain? Mitä minä edes tekisin. Päivä oli mennyt nopeasti Suden kanssa touhutessa. Istuin tupakkapaikalla katse kohti kenttää, jossa Oskari treenasi orinsa kanssa. Olivathan kaksikko yhdessä hieno yhdistelmä. Musta, ylväs ori ja ratsastaja. He pelasivat hyvin yhteen. Heitä oli hyvä seurata hieman piilosta ja vain ihailla heidän yhteistyötään. Vaikka Oskari olikin hyvä ratsastaja, se oli jokin asia, josta tunsin jonkinlaista ylpeyttä miehen puolesta. Oli kyllä tullut huomattua, ettei Ukko ollut mikään kaikkein helpoin hevonen. Mutta se, kuinka jalosti mies ratsasti orilla. Miten huomaamattomasti hän antoi avut ja miten hyvältä he näyttivät yhdessä. Itse olin kaukana tuon tasoisesta ratsastajasta, mutta maastoköpöttely oli minun juttuni selästä käsin. Minun tuli hieman ikävä aikoja enon ravitallilla. Istua nyt kärreissä ja mennään vain niin lujaa kuin hevosesta löytyy vaihteita. Matildaa oli auttanut muutamat kerrat Kertun valjastamisessa, ja Kerttu oli upea. Mutta se mitä oikeasti kaipasin oli ravihevonen. Hoikempi versio noiden puoliveristen joukossa. Hevonen, joka ei hätkähtäisi kuralammikoita. Hevonen, joka ei osannut pohkeen väistöä, mutta herttis sitä vauhdin hurmaa.

”Olisipa lämminverinen ravuri”, hymyilin itsekseni tuijotellen kenttää kohti.
”Odota, pysy siinä niin otan kuvan”, Inari naureskeli istahtaen vierelleni.
”Inari!” katsoin yllättyneesti naista kohti.
Naisen jonkinlainen jäykkyys minua kohtaan katosi tallilla. Inari oli jotenkin paljon rennompi.
”Ootko sää ihastunut Suteen, kun niin kuolaat?” Inari katsoi minua ilkkuvasti.
”En, kaukana siitä, mutta noiden kahden yhteistyö. Ei sussa ja Uunossa mitään vikaa ole”, virnistin Inarille.
”Oisiks sää lähtenyt huomenna maastoon mun seuraksi?” Inari kysyi katsellen hieman varpaihinsa.
”Muuten lähtisin, mutta Eetu antoi mulle vapaan viikonlopun, ja mun eno on kauheesti pyydellyt mua käymään Pohjois-Ruotsissa. Serkkujen vaari on kuulemma pistänyt jonkun tallin pystyyn”, virnistin.
”Maailman kirjat on hullusti”, Inari katsoi minua hieman järkyttyneenä.
”No älä mitään, Eetu jopa luki aamulla sanomalehteä. Sanomalehteä? Luulin että se olis tullut talliin tohottamaan”, pudistin päätäni vieläkin epäuskoisena.
”Ehkä Sudesta on tosissaan jotain hyötyä. Eetu vaikuttaa hieman vapautuneemmalta siihen verrattuna kuinka hän voi olla.”

Tarina siitä, miten uudessa työpaikassa on aluksi niin sekava olo

Camilla oli kutsunut minut tupaan aamukahville karsinoiden siivoamisen jälkeen, mutta en ollut sitten viitsinyt mennä. Tiesin, että tallin vintillä oli taukotupa, ja mielestäni olisi ollut sopivampaa juoda kahvit siellä. Mitähän meidänkin perhe olisi ajatellut, jos kaiken maailman sakkia olisi tunkeutunut kotiimme kahville aivan pätevistä taukotiloista huolimatta..? Sitä paitsi olin kirjoittanut työsopimukseni Hopiavuoren keittiössä. Se oli noin kolme kertaa pienempi kuin taukotupa. Keittiössä mahdui istumaan kerrallaan kuusi ihmistä, jos koko ajan kosketti inhottavasti toista. Taukotupaan mahtuisi yksitoista ilman että tarvitsi ottaa ihokontaktia. Enemmänkin varmaan täkäläisiä, sillä olin huomannut monen tallilaisen viihtyvän lähekkäin kuin kylmästä kärsivät maatiaiskissat.

Mutta suurin syy sille, etten mennyt, oli se, että olisin joutunut menemään yksin. Camilla ehti lähteä kun vielä tyhjäsin viimeistä kottikärryllistä lantaa traktorin kauhaan ja olin vähän pettynyt. En kerta kaikkiaan uskaltanut mennä yksin. Mitä jos ovi olisi lukossa? Jos joutuisin koputtamaan? Kun joku avaisi, mitä sanoisin? Jos Camilla itse avaisi, pitikö minun tervehtiä vielä, vaikka olimme jo tehneet töitä tänään yhdessä..? Ei, olisi paljon helpompaa mennä vasta sitten, kun tuntisin muita enemmän ja pääsisin livahtamaan muiden mukana sisään.

Kävelin aikani kuluksi maneesiin. Sen pohja ei olisi varsinaisesti vaatinut tasoittamista, mutta ryhdyin kuitenkin hommiin. Ajattelin, että saisin tämän yhden kevyen homman valmiiksi ennen Camillan paluuta.

Mutta en ehtinyt.

”Täällä sä olet”, Camilla totesi värittömästi.
”Joo. Sori”, mumisin automaattisesti, vaikka hänen äänensä ei ollutkaan toruva. Hänen oli täytynyt etsiä minua ympäri tallia.
”Heinäkuorma tuli just. Meillä ei oo kauheesti varastotilaa. Pinotaan ne pariin karsinaan.”
”Joo.”

Juuri silloin maneesin avoimesta ovesta käveli taas se läpinäkyvän värinen enekelipoika, jolla oli suippopäinen ruunivoikko puoliverinen. Camillan niska kiristyi ja pää nousi pystympään, kun hän kääntyi katsomaan tulijaa.

”Päivää. Se on hieno sää”, läpinäkyvän värinen poika sanoi kohteliaasti, ja puheesta kuuli saman tien, että hän on venäläinen. Minun oli oikein katsottava hevosta uudelleen, mutta se oli kuin olikin puoliverinen, ja sellainen suippopäinen, ei edes mikään jyhkeä ja raamikas. Venäläisellä. Venäläisellä, jonka saappaat näyttivät olevan samaa merkkiä kuin minun.
”Päivää”, Camilla vastasi lyhyesti.

Se läpinäkyvän värinen poika katsoi minua. Minä katsoin häntä ja Camillaa vuorotellen. Camilla oli aina esitellyt minut kaikille, mutta nyt hän ei tehnyt elettäkään. Nuori venäläinen oli pysähtynyt ovelle, mutta otti lopulta puoli askelta minua kohti ja ehti jo ojentaa kättään ennen kuin Camilla puhui.

”Se on Milan Mihatovits”, Camilla sanoi minulle, vaikka oli aina ennen esitellyt minut ensin muille, sillä olinhan viimeisenä tullut. Fraasikin oli erillainen. Tässä on Milan, sen olisi pitänyt mennä.
”Milan Mijatović”, Milan toisti ja ojensi kunnolla kätensä minulle.
”Oskari Susi”, sanoin hämmentyneenä ennen kuin luikin jo rivakasti ulos kävelevän Camillan perään. ”Mekö ei tykätä tuosta?” kysyin hiljaa häneltä saavutettuani hänet.
”Eetu ei tykkää”, Camilla totesi, ja jotenkin haistoin hänen tietävän hieman enemmän kuin hän sanoi. ”Nostetaan nyt noi heinäpaalit ennenku alkaa taas sataa.”

Pienissä varastotiloissa oli puolensa. Paaleja ei tullut kerralla hirveää määrää, niin että niitä ei tarvinnut kerralla urakoida sisäänkään. Isä piti paljon isompaa heinävarastoa, ja olinkin ollut aina ihan näännyksissä heinäkuorman tultua. Tällaisen pikkukuorman purkaisi vaikka itsekin pari kertaa kuussa. Suurin osa paaleista mahtui kahteen karsinaan, kun ne pinosi kattoon asti. Camilla sanoi, että Eetu rakentanee seuraavaksi lisätilaa rehuhuoneeseen, kunhan pihattoprojekti olisi valmis, ja pesukarsinakin tarvittaisiin. Yritin pitää kasvoni ihan ilmeettömänä. Eikö täällä oikeasti ollut edes pesukarsinaa?

Camilla tiesi aina, mitä seuraavaksi piti tehdä. Hän luetteli minulle Eetun kertomat hommat ja lisäsi joukkoon itse huomaamiaan. Olin tyytyväinen, etten ollut mainostanut Eetulle olevani oma-aloitteinen. En tosiaankaan aina nähnyt, mikä työ odotti tekijäänsä. Kun kuvittelin kaiken jo tehdyksi, Camilla laittoi minut jynssäämään ruokintapöydän, hakemaan lisää kauraa isoon sankoon ja lakaisemaan vintin raput. Ja taas kun kuvittelin työn tulleen valmiiksi, päädyin keräämään kaiken irtotavaran suulista harjasankoihin, rullaamaan pinteleitä nätisti, keräämään pestävät loimet ja viemään ne takaoven kautta suoraan Hopiavuoren talon pyykkihuoneeseen ja niin edelleen. Työ oli kuitenkin melko kevyttä. En väsähtänyt, vaan ihan nautin hommistani. En vain itse keksinyt, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Päivällä Camilla kävelytti minut tupaan vastustelustani huolimatta. Joku Jilla oli tehnyt jotain jauhelihakeittoa, ja kuulemma sitä ei sopinut jättää väliin. Yritin sanoa, että kyllä minä eväät toin, mutta Camilla vain huokaisi pienesti, pudisti päätään ja jatkoi kävelyttämistäni. Tupaan meneminen hänen kanssaan ei ollut ihan kauhean vaarallisen tuntuista, vaikka heti äänestä kuulinkin, että se Hello oli siellä. Ja vaikka kuinka itsekseni toivoinkin, että hän ei huutelisi minulle mitään pöydästä, toivo oli turha.

”Camilla”, Hello sanoi suu niin täynnä keittoa, että hänen oli kallistettava päätään taaksepäin puhuessaan ja peitettävä suunsa kädellään ja silti kuulosti kuin hän olisi sanonut ”hamijja”. Sitten hän nielaisi mahtavasti. ”No? Onko tämä uus apupoika-Oskari aiva susi?” hän kysyi miltei pyhä ilme kasvoillaan ja minua lusikallaan osoittaen, ja se tuntui huvittavan muita.
”Mä oon aina ollut enemmän koira- kuin kissaihminen”, Camilla tokaisi. Jostain syystä Hello esitti suurieleisesti loukkaantunutta ja muiden syöjien keskuudessa kuului taas yleinen huvittuneisuuden tai pilkallisuuden hymähdys. ”Ota täältä Oskari lautanen.”

Yritin soppani kanssa muistella muiden nimiä. Hellon nyt muistin ja Eetun tietenkin. Noa istui ikkunan vieressä ja Eira supatti hänelle jotain kiihkeästi minun puoleltani pöytää, myöskin ilkkunan vierestä, ja vainoharhaisena kuvittelin kuulevani oman nimeni. Minun vieressäni oli Inari, ehkä kaikista vaarattomimman oloinen pöytäseurueen jäsen, ja hän pitikin kyynärpäänsä kylkiään vasten välttääkseen koskemasta sen paremmin minuun kuin Eiraankaan. Camilla laski lautasensa pöydän päähän ja raahasi toisesta huoneesta itselleen ihan tavallisen tuolin, koska ei mahtunut enää penkeille.

Muille tuvassa syöminen tuntui olevan ihan normaalia. He juttelivat keskenään ja osa haki lisää keittoa. Kun syöjät lähtivät, uusia valui paikalle ja osa puristi kättäni. Pian kattila olikin ihan tyhjä. Mietin, mitä isä olisi sanonut, jos meille oltaisiin tultu syömään jättiläiskattilallinen keittoa. Päättelin, että täytyyhän tätä hommaa hoitaa jollain nyyttärimeiningillä. Ei kenelläkään tavallisen tallin isännällä voi olla varaa ruokkia toistakymmentä aikuista ihmistä joka päivä.

Ruuan jälkeen olisin ollut valmis jatkamaan. Camillakin noussi pöydästä sen näköisenä, kuin hommia olisi vielä vaikka kuinka.
”Keitä kaffit nuoremmuuttas Oskari”, Eetu kuitenkin komensi ja Camilla istui takaisin alas niin kuin se olisi ollut jokin merkki. Kävelin kahvipannulle ja ajattelin, että tähän en ikinä tottuisi.

Happamia, sanoi Hopiavuori Dressage Masterseista

Seurasin huvittuneena sekä Tiden että Eetun Dressage Masters -valmisteluita. Ne olivat niin erilaisia keskenään, mutta samalla tunnelma oli niin huvittavan samanlainen molempien ympärillä.

Syötin Beelle salaa sokeria, kun Tide nyhti ja mittaili sen harjaa, joka ei hänen mielestään ottanut kasvaakseen tarpeeksi nopeasti. Tide huomasi kyllä, että hänen poninsa rouskutteli jotain, mutta oli samalla niin hajamielinen, että uskoi minua, kun väitin Been vain tykkäävän minusta. Eetu puolestaan oli siinä pisteessä, että sanoi Jussia harjatessaan vain joo, kun kysyin, voisinko nyt muuttaa Hopiavuoreen, kun olin kuitenkin menossa Noan kanssa kesällä naimisiin. Itse asiassa hän sanoi joo sillä kertaa kaikkeen ja tämä Noan homma oli viimeinen keinoni saada hänen huomionsa. Tilanteesta teki erityisen koomisen se, että sekä Noa että Tidekin olivat silloin suulissa sen Hopealinnan kärttyisen kollin kanssa, eikä Tidekään kuullut mitään, tai edes huomannut Noan teatraalista lentosuukkoa. Ainoastaan se Jesse tuntui huomaavan ja oikein kääntyi katsomaan Noaa ennen kuin näytti hoksaavan, että se oli ilmiselvä vitsi.

Molemmat, Tide ja Eetu, kuitenkin puhuivat Dressage Mastersista. Tide kertasi aina välillä matkasuunnitelmiaan ja varmisteli, enkö kuitenkin haluaisi mukaan, vaikka en tosiaankaan aikonut puuduttaa takapuoltani ison ratsastushallin epämukavilla penkeillä. Eetu puolestaan jauhoi, ettei tosiaankaan ollut menossa ja kuvitteli juttujensa olevan totta. Äitinsä kanssa hän suorastaan riiteli puhelimessa pariinkin otteeseen aiheesta, vaikka yleensä onkin ihan kiltti lapsi. Tide ei onneksi riidellyt kenenkään kanssa, ei edes minun. Vaikka kerran hän sammutti puhelimensa, kun spämmin hänelle valaan kuvia saadakseni hänen huomionsa, kun hän päätti olla kolmatta iltaa yötä myöten kiillottamassa Been kavioita tai jotain. Siitä ei kuitenkaan enää sittemmin puhuttu. Keskityin jatkossa härnäämään Eetua, jota oli paljon kivempi ja helpompi suututtaa. Siihen ei muuta tarvittu kuin Dressage Masters -matkasta kyseleminen: hän ei ollut edes majoitusta varannut, koska ei muka ollut lähdössä.

Luonnollisesti Tide ja Eetu suhtautuivat Dressage Masters -kyselyihinkin eri tavalla. Eetu tuhahteli, että ei hän nyt sellaisiin hömpötyksiin menisi, hänellä oli sentään talli hoidettavanaan. Tide muuttui vuoroin haaveilevaksi ja unelmoi varovaisesti varsa-arvostelusta, ja vuoroin ahdistuneeksi, koska ei omien sanojensa mukaan osannut käyttäytyä sellaisessa Beestä puhumattakaan. Silittelin vuoroin hänen sormiaan ja vuoroin Jerusalemin kaulaa ja vakuuttelin, että koko matka ja tapahtuma menisivät erinomaisen hyvin. Eetua en silitellyt, vaan sain hänet hermostumaan sanomalla, että kai se Milan sitten joutuu yksin edustamaan Hopiavuoren hevostallia. Eetu ilmoitti, että Milan ei edusta kuin Helvettiä, piru kun on, ja että ei Hopiavuoren hevostallia joka sirkuksessa tosiaankaan tarvi edustaa. Meinasin kuolla nauruun ja Eetu ilmeestä päätellen sen vuoksi valtimonpullistumaan.

Vaikka Tide oli selvästi innoissaan reissun takia, tai jännittynyt oikeastaan, Eetu treenasi kovemmin. Havaitsin hänen heräävän tuntia aikaisemmin ja menevän nukkumaan tuntia myöhemmin, jotta hän ehti ratsastaa Jussilla joka ainoa päivä, ja vieläpä rasittavan tavoitteellisesti. Tavoitteellinen Eetu ei ole nimittäin sellainen, jota normaali ihminen jaksaisi katsella. Jopa Nelly, joka ei valita ikinä mistään, nurisi Eetun keskittyvän ainoastaan hevoseensa, ja tottahan se olikin. Keittiön pöytä alkoi hautautua Eetun muistiinpanojen alle, vaikka me muut yritimme kuinka siirrellä paperisotkua kahvikuppiemme tieltä. Eetu ei vieläkään ole oppinut tekemään suunnitelmiaan sähköisesti tai päässään niin kuin normaalit ihmiset. Eikä sen puoleen paperillakaan. Yhdessäkin lapussa luki kirjaimellisesti näin:
Vasen lauka
– auttaako hevos hieroja
– sisä puolen avut video
– Imelda manninen
Tide ei onneksi levitellyt papereita ainakaan meillä, mutta harjoitteli yhtä lailla ankarasti. Sekin oli vähän rasittavaa, kun hän niin keskittyi poniinsa. Eihän Been kaltaisen pienen vauvan tarvitse osata vielä ihan paikallaan seistä tai ihan rauhallisesti riimussakaan kulkea! Beehän on vasta kaksivuotias. Ehtiihän sellaiset sitten joskus opettaa.

Kaikessa hiljaisuudessa tarkistin Ritvan ohjeiden mukaan, että Jussilla ja Eetulla oli molemmilla passit voimassa. Ritva itse oli hyvin vahvasti menossa katsomaan Dressage Mastersia, joten varasimme hänelle kahden hengen huoneen. Olisipa sitten Eetullakin jokin muu paikka kuin Tiden huoneen matonreuna, kun hän kuitenkin lopulta päättäisi lähteä. Kyllä minä oman Eetuni nimittäin tunnen. Hän ei kestä kauaa sellaisia puheita, että Milan edustaa Hopiavuoren hevostallia ulkomailla arvokisoissa. Alitajuisestihan hän jo valmistautuu koitokseen.

Stranger things
Tallielämä oli kyllä mennyt oudoksi tässä viime aikoina. Ensinnäkin täällä pyöri ainakin satunnaisesti se yksi tyyppi, josta en tiennyt oikein kuka se oli ja mitä teki, muuta kuin vuokrasi maneesia ja oli piikki Eetun lihoissa. Kaikki muut tuntuivat tietävän tämän entuudestaan, minä en tiennyt edes nimeä.

Olin sattumalta kuullut pätkän Eetun ja tämän kaverin keskustelusta tai ei sitä voi keskusteluksi oikein edes sanoa kun isäntä itse vain tiuski leuat jäykkinä. En osannut kuvitella että Eetu voisi edes olla sellainen, vihainen ja epäystävällinen. Tosi vaikea ajatella häntä sellaisena, itse olin saanut Eetusta hyväntahtoisen ja ystävällisen käsityksen. Koska sellainen hän minua kohtaan ainakin oli! Note to self: parempi siis olla hankkiutumatta Eetun vihoihin, tosin se kyllä tuntui aika mahdottomalta vaihtoehdolta. Se kyllä kiinnostaisi tietää mitä tämä vieras häiskä oli aikoinaan tehnyt… Murhan varmaan. Muuten Eetun suhtautumista oli vaikea käsittää.

Sitten oli tullut se Susi. Se oli edelleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta työnsä teki hyvin. Lisäksi sillä oli superhieno hevonen, puhumattakaan siitä miten hän hyvin ratsasti selkeästi haastavaa oriaan. Olin pari kertaa jäänyt ihailemaan parivaljakon menoa kentällä ja miettinyt että mahtoikohan tämä kaveri valmentaa. Tai haluaisikohan hän kokeilla joskus Salieria, ihan noin vain kokeilemisen vuoksi? En kuitenkaan oikein keksinyt keinoa, miten voisin kysyä häneltä mitään tällaista. Moikkasimme nähdessämme ja siinä se, tai oikeastaan minä moikkasin ja Oskari nyökkäsi tai mutisi jotakin epäselvää. Olin kyllä kuullut hänen juttelevan jotakin muiden kanssa että kyllä hän puhua osasi, mutta minä sitten taas en oikein osannut tehdä sitä aloitetta.

Eikä tässä vielä kaikki: kaikki tuntuivat puhuvan siitä Dressage Mastersista. Tiitus puunasi varsaansa, Hello pilaili. Eetu kielsi koko asian mutta koko talli piti silti itsestäänselvänä että totta kai Eetu ja Jussi lähtevät sinne myös. Ei kai sitä Oskariakaan tänne muuten olisi töihin otettu. Lisäksi Eetu nähtävästi treenasi ihan tosissaan Jussin kanssa, Outilla oli aikaa ratsastaa Salieria aina kun minä en ehtinyt, koska Jussi ei liikutusta tarvinnut. Muuten Outin aika menikin sitten Jussin varusteiden puunaamiseen. En ollut kysynyt olisiko Outi lähdössä hoitajana mukaan. Mieli teki lähteä itsekin katsomaan, mutta nyt ei ollut oikein aikaa pitää ylimääräisiä lomia töistä.

Ihmettelin vähän miksei Nelly valmentanut Eetua ja Jussia, hän oli kuitenkin varsin pätevä valmentaja. Vaan ehkä se ei oikein toimisi, kun kyseessä kuitenkin oli pariskunta, ainakin jonkinlainen. Olinhan itsekin vaatinut aikanaan Jarnon firmaan töihin mennessäni, että Jarno ei olisi suora esimies, vaikka kaikille muille koodareille hän olikin. Se olisi vain ollut jotenkin liian outoa. Ehkä Eetun ja Nellyn kanssa oli vähän sama juttu, onhan se ymmärrettävää.

Onko meillä käynyt varkaita?
Tapahtui Marshallin ja Arlekinin saapumisen jälkeisenä aamuna

Hopiavuori on niitä muutamaa hassua tuntia lukuunottamatta lähes vuorokauden ympäri täynnä elämää. Oikeastaan koko Otsonmäki on siten varhain aamuyöstä rauhallinen, kun viimeisetkin kotiintuloaikaa vastaan kapinoivat teinit ovat palanneet kotiin ja viimeisetkin puliukot saatettu sisätiloihin. Muutamaa satunnaista vastaantulevaa autoa lukuunottamatta tiet olivat lähes autioita. Maassa lepäävä, hitaasti mutta varmasti oheneva kerros lunta valaisi maisemaa sen verran, ettei aivan pilkkopimeässä tarvinnut mennä. Se oli yksi niistä syistä miksi pidin yötyöstä. Pääsin näkemään Otsonmäestä, sekä Hopiavuoresta, ihan erilaisen puolen, ja pääsin nauttimaan sen seesteisyydestä. Vaikka erilainen päivärytmi laittoikin koko arjen aivan uudelleen en ollut siitä ollenkaan pahoillani. Saatoinpa hyvillä mielin nukkua pitkälle iltapäivään saakka, ja työt sain tehdä kaikessa rauhassa omaan tahtiini täysin tyhjässä myymälässä.

Töissä ollessani oli satanut lunta, joka narisi auton renkaiden alla kaartaessani Hopiavuoren pihaan. Muutaman päivän päähän oli luvattu sadetta, joten nyt olisi kai korkein aika nauttia siitä. Flida ainakin nautti, sillä olin nähnyt tamman pötköttävän tarhassa useampaan kertaan sikeässä unessa turpa lumista maata vasten painettuna. Autosta noustessani painoin oven hiljaa kiinni etten vahingossakaan herättäisi tuvan puolella nukkuvia, ja ihan yhtä hiljaa menin avaamaan ulko-oven, jonka takana tiesin Mielikin jo odottavan.
“No huomenta”, tervehdin pientä koiraa joka rynnisti ulos hyppimään onnellisena jalkaani vasten. Painoin oven uudelleen kiinni ja kutsuin Mielikin mukanani pidemmälle pihalle jotta se kävisi nyt pissalla ja jaksaisi sitten nukkua vieressäni edes muutaman tunnin.

Mielikillä on usein tapana että se käy tallin nurkalla kääntymässä, ja kipittää sitten kiireesti takaisin kuistille. Sitä seuraillessani katseeni kiinnittyi lumeen painuneisiin renkaan jälkiin, jotka pysähtyivät tallin edustalle. Minun autostani ne eivät siis olleet jääneet, ja lunta oli satanut sen verran etteivät ne voineet olla enää eilisiä. Sitä paitsi kaikki siellä usein käyvät jättivät autonsa syrjempään parkkiin eivätkä keskelle tallin pihaa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Heli oli käynyt vieläkin aikaisemmin kuin itse olin liikkeellä. Ehkä hän oli muistanut keskellä yötä että Inka tarvitsi uuden vitamiinilisän nyt kun oli pimeää ja kylmää.
Toinen ajatukseni oli, että siellä oli käynyt varkaita.

Vaikka Eetu oli heti alusta jaksanut vakuutella, ettei siellä sellaista tapahdu. Ihmiset tuntevat kaikki toinen toisensa ja varkaat jäisivät heti kiinni, niin ei kukaan uskalla edes koittaa onneaan. Olin oikeastaan jo ruvennut uskomaan siihen, mutten voinut sivuuttaa sitä ajatusta. Jos nyt kuitenkin kävisin tarkistamassa että tallissa oli varmasti kaikki kunnossa..

Nappasin Mielikin puolesta välistä matkaa syliini ja lähdin astelemaan tallin ovia kohti. Avain roikkui päätallin ovessa, siinä missä kuuluikin. Olin kerran aikaisemmin kysynyt, miksei sitä voisi edes muodon vuoksi laittaa vaikka kukkaruukun tai ovenkarmin taa piiloon, mutta Eetu oli sitä mieltä että silloinhan se olisi se ja sama, onko avain ovessa vai ei, kun niistä paikoista osaa tyhminkin katsoa.

Tallissa oli hämärää, hiljaista ja rauhallista sinne astuessani. Muutamat hiljaiset hörähdykset kertoivat että saapumiseni oli huomattu ja nälkäisimmät toivoivat ruoka-ajan koittaneen jo. Kävelin käytävän päähän ja kurkkasin varustehuoneeseen. Kun kaikki siellä näytti olevan paikallaan saatoin hymähtää hiljaa itselleni, ja kääntyä Flidan karsinan puoleen tervehtimään täplikästä tammaa. Olisihan se pitänyt uskoa, että Eetu kyllä tietää mistä puhuu.

Suuntasin takaisin ulos tarkistettuani että kaikki hevoset olivat tallessa, myös Jussin tallin puolella. Osasin karsinajärjestyksen ulkoa, ja jokainen korvapari oli minulle vähintäänkin ulkonäön perusteella tuttu. Siksipä kai hämmästyin niin perinpohjin että minun oli pakko jäädä tuijottamaan, kun viimeisen karsinan asukas oli niin vieraan näköinen. Hauskan värinen, isokokoinen hevonen tuijotti minua takaisin korvat suunnattuina eteenpäin.
“Mistäs sä oikein sinne ilmestyit?” mumisin hiljaa jotten rikkoisi tallin rauhaa ja olin jo tarjoamassa kättäni sen nuuhkittavaksi kun tallin ovi avautui uudemman kerran.

Ilmaan ainakin puolimetriä hypännyt ja säikähtäneen pihahduksen päästänyt Camilla hyökkäsi valokatkaisijan kimppuun, ja ehdin jo olla melko varma että seuraavaksi hän hyökkäisi minun kimppuuni jos en nopeasti vakuuttaisi häntä laskemaan kuvitteellista asettaan.
“Älä ammu, älä ammu, mä ja Mielikki se tässä”, kiirehdin sanomaan ja kohotin toisen, vapaana olevan käteni ilmaan antautumisen merkiksi. Mielikki veivasi häntäänsä niin että se paukutti takkiani vasten tasaisessa rytmissä, mutta kai senkin voi luokitella antautumiseksi.
“Voi hyvä helvetti että sää säikäytit mut”, Camilla puuskahti käsi sydämen kohdalle kohotettuna.
“Sori, sori. Usko pois, ei tosiaan ollut tarkoitus.”
“Joopa”, vaaleaverikkö pudisti päätään ja lähti kävelemään käytävää pitkin hörinäkuoron kera. “Mutta, mitä sää oikein teet täällä tähän aikaan?” Hän vilkaisi suunnilleni olkansa ylitse hämmästyneen näköisenä.
“Tulin töistä ja huomasin tuolla pihalla renkaiden jäljet, piti tulla tsiigaan että täällä on kaikki kondiksessa. Jos tänne olisi vaikka joku murtautunut tai jotain”, myönsin vähän nolosti hymyillen, ja Camilla puhalsi ilmaa nenänsä kautta huvittuneen kuuloisena.
“Se taisi olla se uusi hevonen omistajineen. Tänään, tai eilen niiden pitikin kai tulla. Joku Kozlov se on”, Camilla tiesi.

Katselin miten hän ryhtyi tottuneesti jakamaan hevosille aamuheiniä. Kiireisimmille oven paukuttajille hän ärähti oikein rumasti niin, että varmasti jääräpäisinkin kopukka osasi käyttäytyä. Vasta sitten hän heitti heinät karsinaan, ja jatkoi sitten taas matkaa.
“Niin hevonen vai omistaja?” kysyin uteliaana.
“Omistaja. Se on se sen hevonen”, Camilla nyökkäsi karsinaa kohti jonka edessä olin jo tovin seissyt. Käännyin uudelleen katsomaan vaaleaharjaista sinisilmää joka kahmi heiniä suuhunsa tasaista tahtia.
“Okej. Miten sä muuten oot täällä näin aikaisin? Paljonko kello oikein on?” tajusin vuorostani ihmetellä ja ymmärsin vihdoin siirtyä uuden hevosen karsinan edestä syrjään, jotta se saisi ruokailla rauhassa.
“Kunhan otin varaslähdön kun ei nukuttanu enää. Ja on se jo kohta seittemän, että en mäkään niin aikaisessa oo”, Camilla virnisti ja heitti Inkan jälkeen Flidalle viimeiset heinät siltä osaa tallista. “Vieläkö tää syö saman verran kun ennenkin?” hän varmisti ennen karsinan oven vetämistä kiinni.
“Joo, vielä vaan. No mutta, mä tästä painun sitten nukkumaan. Vai olisitko sä apua tarvinnut?”
Camilla katsahti minuun hölmistyneenä hymynkare huulillaan, jonka jälkeen hän katosi Jussin tallin puolelle. “En, mutta kiitti kuitenkin. Mee vaan nukkumaan.”

Kyllähän kaikki tietää, millaisia venäläiset on…
Marshallin tulon jälkeen

Tiedän hyvin, miten venäläiset ovat Otsonmäen asukkaille ongelma. Syy siihen ovat tietenkin Speranskyt. Muuten suvaitsevaisen äitinikin ilmettä kaikki venäläiset kiristävät Speranskyjen takia, mutta häntä vastaan en väitä. Hopiavuoren tuvassa sellaista puhetta ei kuitenkaan saisi olla, sillä ei Hopiavuoressa ole Speranskyjäkään. Tai no… Ehkä nyt siitä serbinpenikkaa sopi ryssitellä… Mutta vain siksi, että se tuntui olevan hänelle suurempi loukkaus kuin edes venäläisille itselleen.

Koska kaikilla muilla pitäisi kuitenkin olla mukavaa tallilla, ja koska en ikinä huolisi meille mitään Speranskyn penikoita, tottahan minä kimpaannuin Eiralle kahvipöydässä, kun muutenkin oli hermo kireällä kaiken pakkaamisen ja Dressage Masters -valmistelujen vuoksi.

”Kaikenlaisia säki tänne vedät!” Eira kivahti minulle jo kun kurkistin liian pimeästä ja käytävämäisestä eteisestä keittiöön ja yritin päästä eroon kengistäni.
”Mitähän ny taas?” kysyin väsyneesti, sillä tietenkin oletin, että kyse on pullista eikä venäläisistä. Aina kun minä ostan pullaa eikä ole enää Jillan tekemää jäljellä, alkaa yleinen nurina pahasta ruuasta.
”No se hippi joka tuli! Olishan nyt Seinäjoellaki ollu talleja…”
”Sen Harlekiinin isäntä? Mitä soon sulle ehtiny tekemähän?”

Kaadoin kahvia valkoiseen, joskus Vaasan Combosta ostettuun mukiin. Eira ei vastannut. Loin tiukan katseen ensin häneen ja sitten muihin maitoa kahvin sekaan lurauttaessani.

”Hä? Eira? Inari? Hello? Noa?”

Eira tuijotti uhmakkaana ja puhumattomana takaisin. Inari väisti katsettani, vaikka näyttikin tyytymättömältä. Noa sanoi, ettei hänellä ollut mitään uutta tulijaa vastaan. Hello viuhtoi etusormellaan suu täynnä juustoleipää ja pureskeli vimmatusti, jotta sai lopulta nielaistua suorastaan kivuliaan näköisesti ja sanottua sen jälkeen, että eikös se ole venäläinen.

”Ai eikös se ole!” Eira kiekaisi. ”Ääliö! Njäkeehjan sjen ja kjuulee, se Mjarshjall rjyssä! Oi Arlekjin, pjikkuisjeni, sjotarjatsuni, vjyörytetjään rjyssiä ljäpi Sjuomen, jotta Pjutin voi–”
”Mee pihalle siitä!”
”Mulla on anteeks vaan tee kes–”
”Aiva sama mulle. Sun on taas aika mennä vähä oppimahan käytöstapoja. Paina kotias siitä fronajamasta. Ja jos sinä kerranki eres menet sen poijjan lähelle, niin minä paan sulle porttikiallon tänne niin kauaksi jotta soot kolomekymmentä.”
”Kuule, iskä ainaki–”
”Isäs on aiva samoolla linjoolla täs.”
”Sä et mua määrää!”
”Määräänpä.”

Eira lähti niskojaan nakellen paukautettuaan ensin teekuppinsa pöytään niin mielenosoituksellisesti, että siitä läikkyi yli. Istuin hänen paikalleen ja yritin luoda uusia tuimia katseita muihin. Noa luki kuitenkin Ilkka-Pohjalaista sen näköisenä, että hänellä ei ollut ongelmia Marshallin kanssa. Inari ei vieläkään katsonut minuun, mutta Hello vastasi ihan avoimesti katseeseeni ja kohautti olkiaan.

”No venäläinenhän se on”, Hello huomautti hetken kuluttua taas ja Noa nosti katseensa sanomalehdestä.
”Anna sen olla sitte”, vastasin siihen. ”Ei me suakaa olla mihinkää muilutettu, vaikka äiteennä on lappalaanen.”
”Saamelainen, ja vaan silleen osaksi, et mä en oo. Itse asiassa”, Hello korjasi ja havaitsi samalla hetkellä silmiensiristelyni merkityksen. ”Mutta joo joo. Tajuan.”
”Inari?”
”Kyllä sä nyt tiedät millasia venäläiset on…” Inari mutisi.

Kyllä minä tiesin, millaisia Otsonmäen venäläiset tapasivat olla. Sellaisia turhantärkeitä, nokka pystyssä menijöitä. Sanoivat rumasti tosi herkästi jo pienestä pitäen. En minäkään Speranskyjen seurasta nauttinut. Sitä paitsi olihan niitä muitakin venäläisiä. Nadja ja Katya eivät tuntuneet häiritsevän ketään. Johtuikojan se siitä, ettei kummankaan puheesta kuulunut vierasta aksenttia?

”Soon Kozloovi tämä poka, noon Speranskyja ne toiset.”
”Nii…” Inari mumisi.
”Annatta sen olla. Kattotahan ensi millaanen soon.”
”Mutta Eira voi kyllä olla oikeassa: ne sen ratsastussaappaatki–” Inari aloitti, mutta minä puhuin päälle.
”On samaa merkkiä ku Suren Oskarin, ettäkä too senkää kimpus.”
”No se ei käyttäydykkää niinku se olis jotenki muita parempi…”
”Eipoo tua uus pokakaa paljoa ehtiny käyttäytymhän kun vasta eileenyällä tuli.”
”Totta…”

Inarista näki, kuinka hän teki päätöksensä sen Marshallin suhteen. Hän tuijotti hetken pöytää kiinteämmin kuin taas lehden pariin siirtynyt Noa tekstiä. Hetken kuluttua hän nyökytti hieman itsekseen ja näytti rentoutuvan. Se sisäinen keskustelu taisi tarkoittaa, että Inari päätti inhota Marshallia anteeksiantamattoman venäläisenä vasta, jos havaitsisi liiaksi venäläisyydeksi mieltämiään piirteitä hänessä, eli speranskymaista koppavuutta.

Hetken puhuttiin Eirasta. Omatuntoni kolkutti ja sanoin sen muillekin. Tiuskin Eiralle aika usein. Tiesin kyllä, että hän leppyisi helposti, palaisi seuraavana päivänä eikä ainakaan ansoittaisi Arlekinin karsinaa tai mitään, mutta eihän sillä tavalla silti olisi saanut keskenkasvuisille huutaa. Mutta kun aina tilanteen ollessa päällä tuntui, ettei Eiraa saanut rauhoittumaan vähemmällä kuin nakkaamalla hänet loppupäiväksi pihalle! Pohdin, pitäisikö minun soittaa hänelle perään ja pyytää hänet takaisin, mutta Inari oli sitä mieltä, että ei pitäisi. Ajattelin, että seuraavalla kerralla pysyisin kyllä rauhallisena. Mielipuolihan minä olin, kun pikkulasten kanssa väänsin. Olkoonkin, että kyseessä oli Eira.

”Jaa-a”, Noa sanoi lopulta, taitteli Ilkka-Pohjalaisen pöydälle ja haukotteli. ”Sais lähtee meneen sitä Flidaa kattoon, jos meinaa ehtii ennen duunii.”
”Ahkera miäs.”
”Mä oon. On se vaan kiva ku on töitä.”
”Siinä soot oikias. Vai mitä Inari? Koska soli se sun lähtö sinne ulukomaan töihin?”
”Emmä tiedä… Mun piti mennä joulun jälkeen mut sieltä ei oo kuulunu mitää enää…”

Nousin Noan kanssa samaan aikaan ja yritimme mahtua pukemaan ulkovaatteet yllemme samassa eteisessä. Mietin, mistähän Noan pipo mahtoi olla peräisin: saiko lie rastojen mentäviä pipoja kaupoista? Ainakin kypärän täytyi olla jostain tilattu. Vedin Joulupukin viime vuonna tuomat punaiset, jo ihan loppuun kuluneet nahkatumput käsiini ja avasin oven, joka ei koskaan ollut lukossa.

”Saaks kysyy?” Noa rikkoi hiljaisuuden kävellessämme tallille.
”Kysyyt jo, mutta kai sä voit uurestansakki kysyä.”
”Jos noi venäläiset ei oo sulle mikää erityinen ongelma, niin miks serbit on?”

Huokaisin rasittuneesti ja yritin päättää kahden vastauksen välillä. Joka tapauksessa sanoisin, että ei serbeissä sinänsä mitään vikaa ollut, kunhan eivät olleet ihan roboteiksi aivopestyjä äärikommunisteja. Sanoisinko sen lisäksi vain ympäripyöreästi, että minulla, Hellolla ja sillä Hopealinnan maskottipirulla oli historia? Se olisi ainakin melko turvallista. Toisaalta Noa ei ollut yhtään juoruilijatyyppiä, ja olisin niin kovasti halunnut kertoa muillekin kuin Nellylle koko vuoden 2014 Otsonmäen huumesotkut ja sen serbinpenikan osuuden niihin.

Pudistin itsekseni päätäni niin kuin Inari aiemmin tuvassa. En minä voisi ottaa sitä riskiä, että Hello saisi kuulla, mihin liemeen oli melkein joutunut, ja olisikin joutunut ilman minua. Hän sai kernaasti pysyä siinä uskossa, että Milan oli ainoastaan niin julma, että oli lähtenyt etuajassa ja hyvästejä jättämättä silkkaa rottamaisuuttaan.

”En minä sellaasiakaa erityysesti vihaa. Tämä Hopianlinnan serbi on vain aiva omaa rotuansa.”

Mites sulla menee?
En ole pitkään aikaan käynyt tallilla. Olen vain maannut ison koulukirja pinon vieressä. Vanhempani olivat pakottaneet minut jäämään kotiin muutamaksi viikoksi, koska nyt joulun alla oli kokeita oikein roppakaupalla.

Hopiavuoreen oli kuulemma tullut muutama uusi hevonen ja Eetu, Outi ja Tiitus olivat para-aikaa Dressage Masterseissa. En edes tiennyt miten Typy on voinut ja onko sen koulutus edistynyt. Myös Eiran näkeminen in vähentynyt. Ja tästä kaikesta saamme kiittää kokeita.

Livahdan ulko-ovesta raikkaaseen pakkassäähän. Olin sanonut vanhemmilleni että käyn vain tallilla nopeasti katsomassa Typyä ja Eiraa, mutta kun sanoo että tallireissu on nopea kestää siellä yleensä monta tunti joten kotona on odotettavissa läksytys.

Saavun jalan tallin pihaan josta suuntaan sisälle hakemaan riimunnarun. Talven yksi ärsyttävimmistä asioista oli se että ei voinut ajaa mopolla, joka on itseasiassa vieläkin rikki. Suuntaan riimu kädessä tarhoille hakemaan Typyä sisälle.

Flida tulee minua vastaan kun avaan tarhan portin. Typy kurkkii tamman takaa korvat hörössä ja Make kyyhöttää tarhan nurkassa.
”Mä tulin hakemaan sua” sanahdan tammalle. Kierrän pörröisen Flidan taakse ja napsautan lukon kiinni Typyn päitsiin.
”Sit mennään vaikka et halua” hymähdän varsalle, joka hiukan vastahakoisesti seuraa minua sisälle talliin.

Typy tutkii turvallaan harjakassin sisältöä kun harjaan tuon selkää.
”Ootpa sä kasvanut paljon” sanon uteliaalle varsalle. Tamma kohottaa päätään kun joku kävelee ohi. Katsahdan käytävälle ja nään miehen punaisine rastoineen. En ennen ollut nähnyt toista, mutta oletin tuon olevan yksi uusista hevosen omistajista. En edes kerinnyt tervehtiä miestä, kun hän oli jo mennyt ohitse. Ehkä nään hänet myöhemmin.

Typyn rallitellessa irti tyhjässä maneesissa kaivan puhelimen taskustani. Laitan Eiralle viestin, jossa kysyn onko tuo tallilla. Vastaus on myönteinen, joten pyydän tyttöä tulemaan maneesiin seurakseni. Istahdan katsomon penkille katsomaan Typyä, joka on nyt alkanut piehtaroimaan keskellä maneesia.

Maneesin ovi käy, kun Eira astuu sisään. Tyttö livahtaa vierelleni istumaan.
”Hei, kiva nähdä pitkästä aikaa” hymyilen pienesti tytölle. Typy on alkanut kiertämään maneesia kävellen ja tutkimaan maata ihan kuin sieltä löytyisi syömistä.
”Hei” tyttö vastaa katsellen Typyä. Olemme hetken hiljaa kunnes alan kyselemään tytöltä uusista tulokkaista.
”Sen miehen nimi on Marshall. Se rastapäinen. Ilmeisesti venäjäläinen. Sen heppa on nimeltään Arkelin. Joku sellanen erikoisen värinen. Toinen uusi hevosenomistaja on joku Tuutikki niminen nainen. Hieman erikoinen nimi” Eira kertoo kohauttaen olkiaan. ”Tuutikin hevosen nimi on Rocky. Se on sellanen appaloosa ori. Hauskan värinen sekin” tyttö jatkaa kertomista.
”Okei. Mä taisinkin nähdä sen Marshallin tallissa” sanon Eiralle.

”Mites sulla menee?” Kysyn tytöltä, joka on keskittynyt kävelevään Typyyn, jotenkin erityisen keskittyneesti. Tyttö ei oikein katsoa minua päin ja vaikuttaa hieman erikoiselle. Onkohan hän pahastunut kun emme ole nähneet aikoihin.

Parasta on kuitenkin tulla kotiin
Dressage Mastersien jälkeinen maanantai

Kun pääsin kotiin, en tiennyt, minne olisin ensimmäisenä sännännyt. Jussi oli kuljetusautossa, mutta Bee pitäisi purkaa sieltä ensin, ja jotenkin se tuntui jo ajatuksenkin tasolla vievän ihan kauheasti aikaa. Keittiön ikkunasta kajasti lämmin valo, joten sielläkin oli paikalla joitakuita: varmaan ainakin Jilla ja Nelly, ehkä Helmipurot ja Hellokin, ja hyvällä säkällä muita. Toisaalta yhtä lailla tallistakin kajasti valoa ja siellä odotti niin hienoja hevosia, ettei sellaisia ollut Dressage Mastersissakaan, ja minulla oli ollut jokaista ikävä. Olin ilmeisesti lähdössä samaan aikaan joka suuntaan ja samalla jäämässä odottamaan Jussia autosta, kun Outi nauroi, että mene nyt hyvä mies. Ja minä menin.

Ensimmäisenä täytyi rynnätä katsomaan, olivatkohan muut osanneet hoitaa Flidaa, kun minä olin poissa. Sen piti saada aamurapsutuksensa, koska olihan se raskaana oleva nainen. Ravasin siis suoraan päätallin ovelle, liu’utin sen raolleen ja —

”Tallissa ei juosta!” kuului Camillan ankara komennus varuste- ja rehuhuoneen ovelta.
”Hei — majattelin vain — kun hevooset”, sanoin siihen vastaukseksi, mutta hidastin pikakävelyyn edes siihen asti, että Camilla ehti oven toiselle puolelle.

Flida oli ihan kunnossa ja sillä oli heinää. Cozminakin oli saman näköinen kuin aina. Inkan korvat erottuivat käytävän toiselta puolelta ja Make luimisti minulle omia korviaan. Amppa, Salieri, Fifi — kaikki kunnossa. Typy ja Nana elossa, uusi Arlekinkin paikalla. Siirryin Jussin talliin jo rauhallisempana samaan aikaan kun Jussi itse klopsotteli Outin perässä karsinaansa. Heinää oli liian vähän karsinassa… Dips, Pasi, Uuno… Oliko Skotti ollut aina noin lihava? Ketkun vihainen pylly, Onni hörisi… Hieraisin kämmenelläni Dipsin turpaa ennen kuin kävelin takaisin Jussin karsinalle, jossa Outi jo purki hevoseltani kuljetussuojia ja -lointa. Otin riimun Jussin päästä ja tunsin olevani ihan veltto ja voimaton saatuani varmuuden siitä, että kaikki hevoset olivat kunnossa. Kun nojasin seinään saadakseni jostain vielä vähän lisävoimia kuljetusauton siivoamista varten, Camilla palasi rehuhuoneesta ja retuutti Jussin täyttä heinäverkkoa mukanaan.

”No? Mitkä on fiilikset?” Camilla kysyi.
Oletin, että kysymys oli suunnattu Outille, koska häntähän tässä oli orjatyöläisenä raahattu väkisin ympäri Eurooppaa. Siksi tajusin vastata ihan liian pitkän tauon jälkeen.
”Ai mulla? Aiva hirviän hyvät!”
”No varmana, olihan se huikea sijoitus sellaisissa kisoissa!”

Tunsin punastuvani. Olin tarkoittanut, että oli hirveän hyvät fiiliset palata kotiin. Tietenkin. Yritin änkyttää sitä ääneenkin, mutta ei se kauhean hyvin mennyt. Leuhkaksi Camilla ja Outi minua luulisivat vielä. ”Mä meen siivuamahan sen auton”, mumisin lopulta luovuttaneena ja silitin vielä Jussin poskea pikaisesti.
”Eikö sen nyt huomenna ehdi!” Outi huudahti.
”Soon laina-auto… Oona pian tarvittoo sitä.”
”No ei se sitä nyt yöllä mihinkää tarvi”, Camillakin sanoi, ”mennään mielummin kahville.”
”Joo kaffi vois kyllä olla aika…”
”Voit sitte samalla kertoa meille miltä tuntuu olla kuuluisa kouluratsastaja.”

Ehdin jo ahdistua hetkeksi ennen kuin havaitsin Camillan virnistyksen. Naurahdin vähän itsekin ja annoin johdattaa itseäni kohti tupaa ja kahvinkeittoa. Tunsin käveleväni vedessä: niin kovasti olisi nukuttanut ja tehnyt mieli edes maata sohvalla hetken. Viittilöin kuitenkin Jussin tallin pässä Tiitukselle, että tulisi hänkin kun kerkiäisi, ja huhuilin melko laimeasti Oskaria päätallin suuntaan.

Perustuu Dressage Mastersin viikonlopulle Camillan leikkiessä päällikköä

Kun seinät kaatuvat, kaadetaan kaikki yhtä aikaa

Torstai
”Voitko sanoa uudelleen?” tuijotin Eetua silmät tarkkana.
”Nii et ku Susiiki lähätee sinne Saksahan kaans, niin Hopeelinnan Jesse tulee sua auttelemahan”, Eetu tapitti minua kuin koiranpentu omistajaansa. ”Lupaashan Hello auteella, mutta kyllähän sen auttaamiset tietää.”
Kyllä minä Jessen muistin. Jesse kävi viikottain ratsuttamassa Joonaksen hevosia Hopiavuoressa. Aluksi mies oli ollut jotenkin koppavan oloinen. Koko mies oli kuin hehkunut inhoa. Tuntui, että ainut, mitä hän jaksoi katsella, oli joko Noa tai hevoset, joita hän ratsasti. Jessestä oli alkanut kasvaa siedettävä, kun hänen naamaansa näki. Hänen Hopiavuoressa ollessaan ei voinut vain kävellä ohi, vaan oli kohteliasta nyökätä. Jossain vaiheessa nyökkäykset olivat muuttuneet kolmeksi kirjaimeksi ”hei”. Jostain syystä miehen piti myös änkeä minun kanssa samaan aikaan tupakalle. Oli pakko harrastaa smalltalkia ja esimerkiksi kysyä, miten ratsastus meni. Mitä enemmän miehen suusta tuli sanoja, sitä siedettävämmäksi katsoi. Ei mieskään tuntunut enää katsovan vain nenänvarttansa pitkin. Siitä oli tullut jotenkin inhimillisempi.
”Millon se alottaa?” murahdin hieman loukkaantuneena Eetulle.
Mies oli voinut kertoa minulle aikaisemmin. Olisin kerennyt valmistautumaan asiaan, mutta en minä osannut olla vihainen Eetulle. Susi saisi pitkin korviansa. Petturi. Luulin, että hänen olisi tarkoitus olla autella minua tämä viikonloppu. Mutta se lähti hienolla orillaan Saksaan kilpailemaan. Susi muutenkin osasi kaikki hommat. Jessen joutuisi taas perehtymään. Ehkä voisin laittaa jo suurimman osan aamun ruuista tänään illalla valmiiksi. Toisaalta jos minulla olisi yhtä hieno ori kuin Sudella, kyllä minäkin veisin sitä näytille.
”Nelly auttaa sua tänään iltatallissa ja Jesse tuleehen sitten huomeen aamul”, Eetu vastasi.
”Kuitti”, virnistin miehelle ja jatkoin hommiani.
”Niin joo ja viikonloppuna saapuu kolme uutta hevosta”, Eetu huikkasi perään.
”Nostaisit, perkele, niitä hintoja”, murahdin Eetulle.
Kolme hevosta meni siinä missä kaksi. Viisi siinä missä neljä, joten kymmenen oli helppo juttu. Terveisin Eetu. Minkä takia koko Seinäjoen piti saada hevosensa juuri Hopiavuoreen? Ei se nyt ainut talli täällä ollut.

Perjantai
Herätyskello pirisi tuttuun tapaan tasan kuudelta. Ilma oli kostea, mutta en ollut jättänyt ikkunoita auki. Keittiössä kastelin sukkani ja kirosin. Vettä oli kaikkialla. Miten oli mahdollista? Siellä vuoti jokin putki. Soitin isännöitsijälle, joka onneksi vastasi puhelimeen ja lupasi huolehtia asian kuntoon. Huokaisin vain vastauksen ja suljin puhelimen. Olipa hyvä tekosyy nukkua yö Hopiavuoressa. Pakkasin peiton, tyynyn ja lakanat isoon kassiin sekä heitin päälle vielä vaihtovaatteita. Hello oli vallannut Hopiavuoren sohvan Jerusalemin kanssa, mutta onneksi tallinvintti oli tyhjillään. Ehkä voisin majailla siellä seuraavan yön.

”Huomenta”, huikkasin Jesselle, joka ilmestyi minuutin myöhässä talliin.
Jaoin ruokia parhaillaan hevosille ja vilkaisin miestä.
”Voit aloittaa tuosta päätallin päädystä. Siellä on Inka, Flida, Cozmina, Rocky ja Make. Ainut, joka voi syödä sormet, on se ahne shettis. Kipoissa lukee hevosten nimet ja karsinoissa myös. Jos Flida on syönyt jo heinänsä, niin heitä vähän lisää. Halutaan pitää se tyytyväisenä. Kantavaa, äkäistä tammaa jaksa kukaan”, ohjeistin Jesseä, ja hän tarttui hommiin.
Oli ollut minuutin myöhässä, mutta ryhtyi hommiin valittamatta. Yksi piste ylöspäin.

Jussin tallin hevoset olivat myös saaneet ruokansa ja seuraavaksi vuorossa oli hevosten raahaus pihalle. Mikäköhän teatteriesitys tästä vielä tulisi? Ensin oli vuorossa Fifi ja Amppa. Se puudeliponi, joka oli aiheuttanut Tiitukselle päänvaivaa karkaamalla. Ruuna oli saanut monta lukkoa sen jälkeen oveensa. Talutimmme kaksikon yhdessä Jessen kanssa tarhaansa, sillä halusin nähdä tarkemmin, kuinka mies käsitteli energistä Amppaa, joka ei kuitenkaan juossut ihmisten yli. Onneksi Eetu oli sentään tajunnut hankkia talliin suurin piirtein täysjärkisiä otuksia. Eniten harmaita hiuksia kasvattivat Ketku ja Ukko. Susi oli raahannut mustan orhinsa Saksan maalle, mikä helpotti minua. Oli vain Ketku, mutta en jaksanut kiusata Jesseä orilla. Joten Jesse sai tehtäväkseen taluttaa Onnin tarhaan. Ketku mulkoili minua kalterien takaa ja minun avatessa ovi se luimuili kääntäen pyllynsä minua kohti.
”Kuule, ukkoseni. Siellä on kaunis pakkasilma, joka tekee sun happamalle naamalle hyvää”, hymyilin orille, joka vain heilutteli häntäänsä puolelta toiselle.
Maiskautin ja painoin orin takapuolta sivulle varoen, etten eksy sen takapuolen taakse. Tervepäinen se oli, mutta ikinä voinut sanoa varmaksi. Ravitallilla oli tullut nähtyä ties minkälaisia hevosia. Ketku pyörähti, riimu nopeasti päähän ja tehtävä suoritettu. Mulkoillen, mutta totellen Ketku lähti perään.

”Sitten ois aamukahvien vuoro. Noahan saattaa vaikka olla jo hereillä”, ehdotin Jesselle, joka nyökkäsi vastaukseksi.
Tiesimme molemmat, ettei se ollut totta. Noa tuskin liikahtaisi mihinkään sängystään ennen kahtatoista. Päästin koirat ulos juoksemaan ja potkin sohvalla nukkuvan Hellon ylös.
”No niin emäntä, keitä meille kahvit ja lämmitä sämpylää mikrossa.”
”Nelly nukkuu yläkerrassa”, Hello mumisi kääntäen kylkeään.
”Mutta sinä se Emäntä olet”, virnistin miehelle ja kiskaisin häneltä peiton pois.
”Kukas toi on? Luulin, että sää tykkäät Sudesta. Eiks sun pitänyt mennä naimisiin? Sen jonkun Viljamin kaa? Säähän vaihdat miehiä kuin sukkia. Ryhdistäytyisit”, Hello aukaisi silmänsä tuijottaen vierelläni seisovaa Jesseä, joka taisi olla ihan yhtä hämillään.
”Mitä sää muka Viljamista tiiät? Haista pitkä *piip*! Mitä sää muka tiiät mistään?” räjähdin.
Kukaan ei ollut ehkä koskaan nähnyt niin nopeaa 0-100 räjähtämistä minussa. En minä ikinä räjähtänyt. Puhuin vain kovalla äänellä. Hellon sanat sattuivat. Silmät verestivät.
”Juo sää vaan aamukahvit”, murahdin Jesselle ja ryntäsin talosta pihalle.
Viljami. Viljami. Silti sattui jossain. Mies aina vainosi jossain. Sillähän meni niin hyvin entisen parhaan kaverini kanssa. He olivat ostaneet yhdessä koiranpennun. Kultaisennoutajan, jonka nimi oli Tassu. Täydellinen pienperhe. Nappasin talikon käteeni ja aloitin putsaamaan karsinoita. Adrenaliinihuuruissani olin saanut jo kaikki putsattua, kun Jesse ilmestyi takaisin talliin.

”Asunnossa havaittiin vesivuoto. Sitä on näköjään pidempään jo valunut rakennuksen alle. Homettakin löytyi.”
Niin ne sanoivat puhelimessa. Niin Vanhaniemestä tuli koditon. Lastenlikka, miestennielijä, koditon. Mitä vielä tapahtuisi?

Lauantai
Heräsin tallinvintiltä ja aloitin päivän normaalisti rutiinien mukaan. Jesse oli tänäänkin täsmällisesti minuutin myöhässä. Ehkä sen kello oli minuutin myöhässä. Hevosille ruoka, hevoset ulos. Aamukahvit. En ollut puhunut Hellolle eilisen aamun jälkeen. Enkä puhuisi. Minun asiani eivät kuuluneet kellekään. Varsinkaan Hellolle, joka ei pitänyt suutaan kiinni. Nyt kaikki varsinkin tuijottelivat minua ja Jesseä ja puhuivat meistä pariskuntana. Heti kun Susi oli lähtenyt reissuun, minulla oli uusi kainalossa. Ja voi mitähän kamalaa olin tehnyt Viljamille! Talliin olivat eilen saapuneet Arkelin, venäläismiehen hevonen, joka oli hetken suuri puheenaihe, kun taas joku osasi kääntää keskustelun minun miesongelmiin. Tiedä varmaksi, soittiko Hello Sudelle Saksaan asti sekoiluistani. Arlekin oli näyttävä, suuri tamma. Olihan sen omistajakin Marshall näyttävä punaisine rastoineen, mutta vaikutti suoraselkäiseltä venäläiseltä, kun vertasi häntä Milaniin. Toinen hevonen olikin lännenratsastusviikolta tuttu Rocky, joka oli tasainen, helppo pellehevonen. Kolmas oli norjanvuonohevosori Nirri, joka olikin ihan vauva vielä. En voinut olla lässyttämättä hieman jauhoturpaiselle otukselle.

Puhelimeni soi ja hätkähdin ihaillessani ponivauvaa.
”Vanhaniemi”, vastasin virallisesti.
”Sori, tuli väärä numero. Yritin Hopiavuoren Eetua tavoitella”, vastasi miesääni kaiuttimen toisesta päästä.
”Ei, kun Camilla Hopiavuoresta. Itse isäntä on Saksassa tällä hetkellä, niin vastaan tallin liittyvistä asioista viikonlopun”, hätkähdin hieman.
En ollut kuvitella, että jollakulla olisi juuri tänä viikonloppuna asiaa.
”Hilvanin Elias, halusin vain tiedustella, että onko teillä tallipaikkoja vapaana. Mulle olisi vuoden alussa tulossa hevosori, Töpseli”, mies kyseli.
”Tallipaikkoja? Vapaana?” purin hammasta yhteen ja pyörin 360 astetta ympäri tallin käytävällä.
Pihatto oli kesken vielä vähän. Kaksi karsinaa olivat täynnä heinää. Yksi karsina oli varattu jollekin otukselle, mistä minulla ei ollut harmainta aavistusta. Eihän tänne mahtuisi ainuttakaan otusta. Talli kohta hajoaisi tästä hevosmäärästä.
”Tota, mää en osaa vastata tuohon kysymykseen. Sun pitää soitella maanantaina uudestaan, kun isäntä on taas pelipaikoilla”, totesin miehelle.
Ihan varmasti Eetu lahjoittaisi vaikka oman sänkynsä hevoselle majoituspaikaksi. Tiedä sitä sitten, mitä Nelly siihen sanoisi.

Sunnuntai
Luojan kiitos seinät olivat pysyneet kasassa. Jesse oli nostanut pisteitään paljon silmissäni. Hän ei turhia pulissut ja oli ahkera tekemään töitä. Ei ollut Tiitus, Eetu tai Susi mulkoilemassa, kun kävin tupakkatauolla. Jesse itsekin poltti ja sai pitää itsekin hermosauhutaukoja. Hello toimi Hopiavuoren juorulehtenä ja keskustelut tuvassa vaihtelivat asiasta toiseen. Uusiin hevosiin, venäläiseen, minun rakkauselämääni, Jesseen. Jilla teki ruokaa ja joskus toi minulle kahvin ja pullan talliin. Ehkä tunsi jonkinlaista sympatiaa minua kohtaan. Noa yritti kaivella asiaa esille, mutta en minä halunnut puhua. Inarikin oli kysellyt kuulumisiani kuin salaa saada selville, mikä minua vaivasi. Yhden viattoman läpän vuoksi kaikki nyt kuvittelivat minun pettävän Sutta. Minä porttona isäntäkin minua pitäisi!

”Vanhaniemi Hopiavuoresta”, vastasin ihmeissäni puhelimeen, joka soi toistamiseen viikonloppuna.
”Hejsan, Milla! Gunnar här.”
”Gunnar, mitä ihmettä?”
Gunnar oli juuri sellainen parrakas, lupsakka muumipappa. Hän ei vain ollut minun pappani, vaan serkkujeni pappa, joka oli toisinaan hoitanut minunkin pappani virkaa. Häntä sydämmellisempää sai hakea. Mies vain asui Pohjois-Ruotsissa ja nykyään ei tullut lähdettyä sinne. Varsinkin, kun pitäisi yksin matkustaa eikä olisi setää lapsineen seurana, vaan he kaikki muuttivat Pohjois-Ruotsiin. Minä jäin Suomeen. Olihan täällä kuitenkin ollut armeija ja… Viljami. Nyt ei ollut enää kumpaakaan.
”Kuulin, että osaat ohjastaa ravureita. Ja mää olisin ravivalmentajan tarpeessa”, Gunnar esitti asiansa suoraan.
”Älä nyt hulluja puhu. Onhan siitä nyt vähän aikaa, kun viimeksi istunut kärryissä. Markushan se itse ammattilainen on”, viittasin setääni.
”Niin niin, mutta se suositteli sua tähän hommaan”, Gunnar yskäisi.
”En mää nyt vain yhtäkkiä voi Pohjois-Ruotsiin muuttaa. Mulla on täällä vakituinen työpaikka ja opiskelut kesken. Eetu änkee talliin vain lisää hevosia. En mää voi sitä pulaan jättää”, selitin puhelimeen hätääntyneenä.
”Ei, ei. Kyllä mää sut mielelläni ottaisin, mutta asiani koski enemmän tuollaista projektia. Se olisi kuin joululahja sulle. Työtähän se kuitenkin vaatisi”, Gunnar hymähti.
”Mikä projekti?” kysyin kummastuneena.
”Ostin uuden lämminverisen ravurivarsan, mutta tila tahtoo loppua”, Gunnar sanoi pohtien.
”Gunnar! En minä voi hevosta ottaa! Varsaa vielä! Eikä se edes mahtuisi talliin. Eetu on huolehtinut, että joka ikinen hiirenkolo on tukittu”, tuijotin maata yllättyneenä.
En ikinä osannut varautua vastaavaan.

Sokka irti?
— Eee… en mä nyt taida ehtiä jäämään pidemmäksi aikaa, sanoin keittiössä kun minulle tarjottiin teemukia ja istumapaikkaa pöydässä.
— No harmi, sä oot viime aikoina ollut niin kiireinen.
— Se on Sonjalla kuulkaa mieskiireitä, huikkasi Hello olohuoneen puolelta.

Tupaan tipahti hiljaisuus, ainoastaan Heli yritti sihistä Helloa hiljaiseksi. Kaikki muut tuntuivat katsovan minua, toivottavasti eivät pelänneet että järjestäisin jonkin kohtauksen. Kurtistin Hellolle kulmiani, mutta poskia kuumotti siihen malliin etten ollut ehkä ihan vakuuttava. Yritin laskea mielessäni mitä Hello tiesi ja mistä. Otavan näki ei juorunnut eikä mummukaan enkä ollut Harrin kanssa pyörinyt Otsonmäellä.

— Saattaahan niitä ollakin, vaan mistä sä semmosta oot kuullut? huikkasin Hellolle takasin.
— Tuolla kylillä puhuivat. Joku oli sut nähnyt Seinäjoella jonkun kaapinkokoisen partasuun kainalossa.

Voi Mooseksen munat. Tuo kuulosti siltä kuin meikäläinen riiaisi prätkäjengiläistä.

— Ei se oo kaapinkokoinen…
— Eli se on totta! Hello riemastui. — Sulla on siis mies. Millois tuot sen tänne?
— No saa ny nähdä, jos sä meinaat pitää sille tällaisen ristikuulustelun kans, niin voi olla etten tuo sitä ollenkaan.

Tuvassa alkoi hälinä, kai tämä oli jonkinlainen yllätys kaikille. Olinhan toki tarmokkaasti torjunut kaikki flirtinpoikaset ja muut ehdotukset. Ei niitä täällä tallilla tullut vastaan mutta muualla kyllä ja kun juorut kiersivät, niin se kulkeutui sitten aina tallilaistenkin korviin, että Tähdistön flikka oli antanut pakit sille ja tuolle, ei edes kahville lähtenyt.

— Kuka se on? Mistä? Seinäjoeltako? Hello tenttasi.
— Et sä sitä todennäköisesti tunne, ei ole täältä kotoisin. Aittosalon Harri on nimi, jos kerran kiinnostaa. Asuu tätä nykyä Seinäjoen keskustassa.
— Onko se se sama Harri joka siellä sun synttäreillä oli? Noa havahtui.

Nyökkäsin ja hymyilin kuin hangonkeksi. Kyllä nämä varmasti olivat arvanneet jo aiemmin että jotakin epätavallista on menossa kun minulta oli aivot pois käytöstä.

— Ai se. Se oli kyllä tosi kivanoloinen tyyppi, sanoi Nelly. — Eikä tosiaan kehnomman näköinen, mut sano nyt Hello kylillä ettei se oo mikään helvetinenkeli.
— Juu, ei tosiaan oo, vahvistin.
— Kai tässä täytyy sitten onnitella uudesta suhteesta.
— Kiitos, sanoin ja punastuin kuin teinityttö, taas.

Onneksi kukaan ei ottanut puheeksi sitä, että eihän entisen miehen kuolemasta ollut vielä kahtakaan vuotta. Pelkäsin että sitä asiaa jauhettaisiin kylän juorukerhossa kyllä innolla kunhan tieto nyt leviäisi.

Niin minä sitten jäin vähäksi aikaa vielä istumaan pöytään. Harrista piti tietysti kertoa, mutta aika pian puhe kääntyi muihin asioihin. Kyseltiin esimerkiksi joulusuunnitelmia. Harva oli lähdössä mihinkään kauemmas, hevoset toki sitoivat joulunakin. Minä kerroin olevani kotona myös, mutta minulle tulisi pitkämatkainen vieras, äiti Australiasta asti. Samalla suunniteltiin joulunpyhiksi pidempää yhteismaastoakin, mutta se varmaan selviäisi lähempänä joulua, kun näkisi millaista säätä on luvassa. Ihan hillittömässä räntäsateessa ei ehkä viitsisi maastoilla pidemmälti.

Salaisuuksia
10.12.2019, seuraava aamupäivä kotiinpaluun jälkeen

“Miksei me voida mennä maastoon?” Hello kärtti jo kolmannen kerran ja kiemurteli tuolillaan kuin kolmevuotias, joka ei malta istua paikoillaan.
“Mulla ei edelleenkään oo hevosta”, vastasin kärsivällisesti. Pienestä pakkasesta huolimatta Jussi oli näyttinyt kerrankin nauttivan vapaapäivästään tyytyväisenä omassa tarhassaan tuttujen kavereiden kanssa Dressage Masters viikonlopun jälkeen. Olisipa isäntäkin malttanut käyttää vähän aikaa palautumiseen, mutta kuulemma Eetu oli herännyt jo kukonlaulun aikaan paiskimaan hommia.
“Ai eiks Jussi oo hevonen?” Hello tuhahti muka vitsikkäästi ja keikkui tuolillaan. Jostain syystä Hello vaikutti tänään jopa tavallista levottomammalta.
“Mä sanoin jo, et sillä on tänään vapaapäivä. Se on ansainnut sen”, lisäsin tehdäkseni selväksi, etten ollut perumassa sitä.
“Mutta kun mä haluun jutella!”
“Miks me ei jutella täällä?”
“No kun se on salaista. Ei siitä voi jutella täällä”, Hello vaikutti vähän vainoharhaiselta vikuillessaan ensin ovelle ja sitten portaikkoon. Ihan niin kuin Noa olisi muka ollut vielä hereillä.
“Lähetsä, jos sä saat Skotin?” Hello tuumasi hetken mietittyään.
“Ja säkö juokset sit perässä?” naurahdin.
“Ei kun mä otan Uunon!” mies sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Tiesin, että Hello oli Helmipurojen perhetuttu, mutta ei kai toisten hevosta silti noin vain lainattu.

Luvallista tai ei, pian jo kipusimme hevosten selkään tallipihassa ja suuntasimme kohti reittiä, joka oli Hellon mukaan tarpeeksi syrjäinen. Annoin Hellon näyttää tietä ja toivoin, että mies todellakin tunsi maastot niin hyvin kuin väitti. Skotti tuntui jyhkeältä ja leveältä, kun istuin sen selässä ilman satulaa. Kuulmma sellaista ei tarvittu mihinkään, eikä Skotin satulavyökään juuri tällä hetkellä välttämättä mahtuisi kiinni.
“No niin, anna kuulua nyt. Mitä salaisuuksia sulla oikein on?” tivasin ja ratsastin Hellon vierelle, kun polku leveni niin, että kaksi ratsukkoa mahtui helposti rinnakkain. Skotti käytti tilaisuuttaan hyväkseen ja taivutti kaulaansa hamutakseen Hellon taskua. Uuno huiskaisi hännällään vain puoliksi tosissaan, eikä Skotti katsonut tarpeelliseksi reagoida siihen.
“Miten niin salaisuuksia… Ei mulla mitään salaisuuksia ole”, mies kiirehti vastaamaan näyttäen juuri siltä, että hänellä oli suuri salaisuus. Tuijotin Helloa pistävästi. Uuno ja Skotti talsivat leveää metsätietä eteenpäin tasatahtia todettuaan, että ne mahtuivat aivan hyvin kävelemään rinnakkain.

“Miten siellä Dressage Mastersissa meni?” Hellon yritys vaihtaa aihetta oli onnettoman läpinäkyvä.
“Bee sai kakkospalkinnon, Susi voitti Eetun karsintaluokassa prosentin tuhannesosalla ja Eetu tuli kolmanneks pääluokassa. Se oli paras suomalainen”, latelin kuulumiset, jotka oli käyty läpi jo edellesenä iltana.
“No joo, mut tapahtus siellä mitään kiinnostavaa?” Hello kohotteli kulmiaan odottaen selväsi juoruja.
“Ei yhtään mitään kiinnostavaa”, naurahdin. Ei ainkaan mitään sellaista, mistä olisi kannattanut kertoa Helloa.
“Entäs täällä?” esitin kysymyksen, jota Hello oli selvästi odottanut.

“Camillalla on uus mies!” Hellon hymy laimeni kuitenkin noppeasti, kun ilmoitus ei tehnytkään minuun suurta vaikutusta.
“Senkö takia se asuu nyt tallin vintillä?” utelin, sillä olin pannut merkille, että sinne oli ilmestynyt pari kassillista tavaroita. Vaatteiden perusteella ne olivat Camillan.
“No ei kai. Se varmaan vaan haluu olla vielä aikaisemmin aamutallissa”, mies puuskahti aivan kuin olisin tarttunut johonkin mitättömään epäolennaisuuteen. Jos Hello puhui totta, niin Camilla-parka oli ottanut sen taannoisen myöhästymisensä aivan liian raskaasti. Sitä paitsi kohta meillä ei olisi enää isäntää, eikä tallimestaria, jos kaksikko alkaisi kilpailemaan siitä, kumpi ehti enismmäisenä aamulla talliin.
“Eiks sua muka kiinnosta, kuka se mies on?” Hello jatkoi ilmeisesti mehukkaamman aiheen parissa.
“No kerro nyt sitten”, huokaisin.
“Jesse! Se oli täällä Camillan kanssa koko viikonlopun”
“Ai Noan kaveri Jesse? Eetuhan pyys sen tänne tekeen tallia”, naurahdin.
“Ei, kun Eetu pyys mua”, Hello vastasi aivan kuin se olisi todistanut, että Camillalla ja Jessellä oli varmasti suhde. Mietin, uskoiko Hello edes itse omiin juttuihinsa.

“Camillalla on selvästi joku tallipoikafantasia”, Hello jatkoi muina helloina hetken hiljaisuuden jäljeen.
“Anna olla jo”, murahdin, sillä koko juttu oli ihan älytön.
“No mut mieti nyt. Se on toinen jo…“
“Miten niin toinen?” Hello oli vihdoin saanut uteliaisuuteni heräämään.
“No se Susi! Inarin mukaan niillä on jotain juttua”, mies huokaisi taas aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
“Oikeesti? Mistä lähtien?” epäonnistuin surkeasti esittämään välinpitämätöntä. Jostain syystä huomasin puristavani Skotin ohjia tarpettoman tiukasti nyrkeissäni.
“No varmaan ihan alusta alkaen. Onhan siitä jo ikuisuus”, Hello vastasi huolettomasti. Olipa Vanhaniemi ollut nopea liikkeissään. Toisaalta Hopiavuoreen oli tullut viimeaikoina niin paljon uutta väkeä, että Oskari tuntui kuuluvan jo vakiokalustukseen.

Hellon mieli tuntui liikkuvan samoja ratoja, sillä pian pörröpää jo höpisi uusista tulokkaista. Erityistä mielenkiintoa oli herättänyt nainen, jolla oli Muumihahmon nimi ja lännenhevonen sekä tietenkin se punatukkainen rastapää, joka puhui hevoselleen venäjää. Hellon jututu valuivat ohi korvien, sillä mieleni jumitti edelleen Oskarissa ja Camillassa. Yritin vältellä ajattelemasta sanaa mustasukkainen, sillä eihän se sopinut tähän tilanteeseen millään tavalla. Camilla ja Oskari olivat ihan vapaita tekemään, mitä halusivat, vaikka olivatkin työkavereita, eikä se edes minulle kuulunut. Se johtui vain siitä, että olin tajunnut Dressage Masterseissa verryttelyjä seuratessani, että kun Oskari hyppäsi alas hevosensa selästä, riisui kypäränsä ja pörrötti ruskeat hiuksensa takaisin sotkuun, mies muistutti yllättävän paljon sitä yhtä poikaa yläasteelta, jolla oli samanlainen tapa haroa hiuksiaan. Varmaan se oli Otsonmäen vika, että Oskari vaikutti edes etäisesti mielenkiintoiselta. Helsingissä en olisi varmasti edes huomannut miestä, joka oli kyllä ihan söpö ja sopivasti urheilullinen ja kiinnostunut samoista asioista…

“Ja nyt mulla on kotona kanoja”, Hellon lausahdus tunkeutui ajatuksiini.
“Kanoja?” toistin hölmistyneenä.
“Joo, mut niistä sä et saa kertoa kellekään. Et varsinkaan Eetulle. Etkä saa kertoa Milanille, että kerroin sulle. Ja oikeastaan älä mainitse Tiituksellekaan mitään. Se tietää kyllä kanoista, mutta sen mielestä mä en varmaan sais puhua niistä kenellekään, kun ne on vielä mun luona. Mun ei oikeastaan pitänyt ees kertoa niistä sulle”, Hello jatkoi höpötystään. Olin pudonnut kärryiltä jo aikoja sitten.
“Okei, sulla on kanoja ja mä en saa kertoa siitä kenellekään. Asia selvä”, kuittasin sisäistämättä edelleenkään asiaa kunnolla.
“Hyvä. Onks sulla Outi jotain joulusuunnitelmia?” mies hyppäsi taas uuteen aiheeseen kun kana-asia oli selvästi loppuun käsitelty. Kohautin olkiani ja mainitsin suunnitelmastani katsoa Netflixiä ja syödä suklaata yksin kotona. Hello ei ollut kai täysin tyytyväinen tähänkään vastaukseen, sillä loppumatkan sain kuunnella seikkaperäistä selostusta siitä, miten joulua vietettiin Ilvesten tapaan.

Päiväkahviseuraa
Olin tapani mukaan käynyt ratsastamassa Salierilla ja hoidettuani sen kuntoon tulin istumaan Eetun keittiöön. Jilla oli ollut siellä, mutta lähtenyt tallille ja jättänyt minut yksikseni juomaan teeni loppuun. Katselin ikkunasta nättiä lumista talvimaisemaa. Pöydällä oli pipareita teen seuraksi.

Hätkähdin kun portaista kuului askelia. Äänestä päätellen se oli Noa, joka oli varmaan ollut yön taas töissä.
— Huomenta, sanoin Noalle kun hän astui haukotellen keittiöön.
— Iltapäivää, tokaisi Noa hymyillen.
— Tuolla on teevesi lämpimänä ja kahviakin vissiin on vielä, Jilla sanoi keittäneensä.

Noa haki kupillisen teetä ja istahti vastapäätä.
— Sä oot arvatenkin käynyt jo ratsastamassa tälle päivää, hän sanoi. — Mitäs Salierille kuuluu?
— Mitäs se, todennäköisesti se vihaa mua ja maailmaa kun mä klippasin sen eilen mutkun se oli ihan järjetön karvakasa. Vähän niinkuin Flida.
— Sillä on kyllä talvikarvaa vaikka muille jakaa, Noa nauroi.

— Se sun käärmeesi on muuten aika symppis, sanoin kun muistin tonttulakkipäisen viljakäärmeen. En ihan ymmärtänyt Eetua, joka pelkäsi Loimua. Vaan eivät pelot tietenkään olleet aina järjellä hallittavia.
— Kiitos, Noa hymähti. — Loimu on tosiaan ihan liikkis, vaikka Eetu sitä pelkääkin niin. Tykkäätsä käärmeistä?
— En mä ehkä itelleni ottaisi lemmikkikäärmettä, mutta muuten ne on ihan ok. Mä tykkään oikeastaan kaikista eläimistä, paitsi hirvikärpäsistä, paarmoista ja punkeista ja ehkä muutamasta muustakin.

Puhuimme eläimistä pitkän tovin. Kerroin muun muassa isästä, joka ei tappanut edes kyytä vaikka se tuntui olevan yleinen tapa. Muistan lapsuudestani, kuinka isä pyydysti pihaan eksyneet kyyt kannelliseen ämpäriin ja siirsi ne kauemmas. Hänellä oli muutaman kilometrin päässä vakipaikka, mihin hän käärmeet aina vei, kivikkoinen raivattu voimalinjan alusta. Ei liene sattumaa että siellä oli tätä nykyä ihan elinvoimainen kyykanta, että jos sinne lähti sieneen tai marjaan niin oli syytä katsoa tarkasti mihin raajansa tälläsi.

Koputettakoon puuta mutta pitkiin aikoihin ei kyitä ollut pihapiirissä näkynyt. En tiedä onnistuisinko itse pyydystämään kyyn ilman osumia enkä oikeastaan halunnut testatakaan. En minä kyitä niin suuresti rakastanut kuitenkaan. Isän perinteitä jatkoin kuitenkin tunnollisesti lintujen talviruokinnalla ja pitipä metsästysseurakin riistan talviruokintapaikkaa lähistöllä. Puhumattakaan linnun- ja lepakonpöntöistä, hyönteishotelleista ja muusta sellaisesta. Myönnän että meidän suvussa oli vähän puunhalaajan vikaa. Toisaalta sitten taas metsästys oli myös hyvin arkinen asia meillä, sitä oli aina tehty. Sitä en Noalle kyllä maininnut, metsästys jakoi ihmisiä kovasti ja Noa ei ollut paikallinen.

Keskustelu loppui yleiseen hälinään, joka syntyi kun lauma muita tuli keittiöön. Eetu, Nelly, Oskari, Camilla ja Hello. Hello laukoi minulle heti jotain kommenttia Harrista ja siitä miksi istuin täällä Noan kanssa enkä suinkaan kiehnännyt Harrin kainalossa jossain muualla. Right. En viitsinyt sanoa että Harri oli töissä ja minunkin pitäisi kohta lähteä takaisin töitä tekemään.

En ollut lainkaan tottunut siihen että Hello otti minut tällä tavalla silmätikukseen. Aiemmin Hello oli antanut minun olla jotakuinkin rauhassa, ehkä siksi että olin uudehko naama talliporukassa tai sitten hän tiesi — tietenkin kaikki tiesivät — historiani. Kai hän oli sen verran hienotunteinen, vaikka se ei ollut se ensimmäinen adjektiivi, joka Hellosta tuli mieleen. Ja nyt sitten kun oli ilmennyt että olin ihan tavallinen kuolevainen ja minulla oli uusi suhde, olin sitten jotenkin vapaata riistaa. Aivan erityisesti Helloa tuntui risovan se, että juhlissani käyneet olivat tavanneet Harrin ja hän ei.

Mikä ihmeen fiksaatio Hellolla ylipäänsä oli toisten suhteisiin? Hän oli vähän väliä liittämässä eri ihmisiä toisiinsa mitä ihmeellisimmillä perusteilla. Tai kokonaan ilman perusteita. Olihan hän aiemmin jo yrittänyt vähän ”tarjota” Jakea minulle, mutten ollut yhtään lähtenyt siihen leikkiin mukaan. Ehkä olisi pitänyt Harriin liittyvienkin huhujen suhteen todeta kylmästi, että asia ei kuulunut ulkopuolisille. Niinkun se nyt ei kuulunutkaan varsinaisesti, mutta kun ei aina jaksanut olla suojukset ylhäällä oman yksityisyytensä suhteen.

Olisi kyllä pitänyt, sillä Hello oli päässyt mesoamisessaan jo siihen vaiheeseen, että ilmoitti tulevansa meidän lapsen kummiksi. Ai jeesus että rupesi korpeamaan. Että heti kun löytyy mies niin se tarkoittaa sitten lapsia. Jep. Varmasti Hellokin tiesi minkä ikäinen olin, oli niistä minun syntymäpäivistä sen verran puhuttu. Hänen siis pitäisi kyllä tietää että meikäläisen parhaat lastentekovuodet alkoivat olla takanapäin ja jos se aihepiiri ei ollut tähänkään mennessä kiinnostanut, tuskin kiinnostaisi jatkossakaan.

— Juu, sylikummiksi pääsisit, vaan kun yhtäkään mukulaa ei ole tulossa.
— Noo mutta ei sitä koskaan tiedä.
— Tietää. Ei oo, ei tuu.

Tässä vaiheessa Eetu murahti Hellolle kuin isäntä koiralle ja, yllättävää kyllä, sai Hellon vaikenemaan. Eetu ei yleensä tuntunut loistavan sosiaalisilla taidoillaan, mutta joku tässä sai hänet puuttumaan tilanteeseen. Hyvä niin, tosin ei Hellolle voinut oikeasti olla vihainen vaikka joskus vähän ärsyttikin.

— Jos mä vaihdan Salierin joskus tammaan ja teetän sillä varsan, niin sä pääset sen varsan kummiksi, lupasin Hellolle.
— Jee, kiva! Saanko mä päättää sen nimen sitten kans?
— No mä voin kuunnella ehdotuksia, naurahdin.
— Sitä paitsi et sä kuitenkaan vaihda Salieria pois, Hello tuumi pettyneenä.
— Voi olla kyl.

Viimeisen kerran, talli ja hevonen riittää ihmiselle

Kun ihmisellä on talli ja hevonen, hän ei muuta tarvitse. Piste. Jos tavoittelee liikaa ja luulee saavansa kaiken, päätyy lopulta olemaan ihan ilman mitään. Siitähän on tusinan verran sananlaskujakin. Joka kuuseen kurkottaa.

Pyyhin nenän takinhihaan ja annoin itselleni jonkinlaisen henkisen läpsäytyksen ennen kuin jatkoin aamutallin tekemistä. Turhaa minä tässä kärvistelin, aikuinen mies. Minun pitäisi käsittää, kuinka onnekas minä olen. Minulla on vieläkin talli, ja tallilla menee paremmin kuin koskaan ennen. Minulla on Jussi, eikä Jussillakaan ole koskaan mennyt näin hyvin. Minä saan siivota joka aamu täyttä tallia, enkä joudu edes tekemään kaikkea yksin, kun minulla on hyvää apua. Ihan turha siis niristä.

Nelly oli nuorempi kuin minä, ja vaikka se ei vuosissa ollutkaan kauheasti, kyllä minä olin alusta asti ollut sitä mieltä, että eri elämänvaiheisiin se kaikki kaatuisi. Jos minä olisin saanut ihan kaiken sellaisenkin, mitä kehtasin haluta vain salaa, minulla olisi tallin lisäksi emäntä ja suurin piirtein kaksi lasta, kovia hevosmiehiä tietenkin molemmat, ja ehkä koira, kunhan se olisi sellainen että voisi juosta pihassa irti ettei sadepäivinä tarvinnut mennä metsään sitä lenkittämään. Suurimmaksi osaksi Nelly halusi jotain muuta. En minä oikeastaan halunnut kiertää kilpakenttiä hänen seuranaan, vaan olla suurimmaksi osaksi kotona. Enkä halunnut karauttaa asuntoautolla auringonlaskuun, tai edes Kuninkaanlähteen camping-alueelle, vaan olla ihan vain tallissa. En välittänyt valmentamisesta, mutta perheestäni kyllä sen sijaan, eikä Nelly halunnut oikeastaan edes nähdä äitiä. Ihmettelihän nyt äitikin, kun oli muka Nellystä kuullut, mutta Nelly aina maagisesti katosi hänen käydessään kylässä.

Tyhjensin kottikärryn traktorin kauhaan ja vedin sitä haluttomasti perässäni suuliin niin kuin vanha hevonen heinäkärryä. En ollut puhunut mitään. Vaikka pitäisi. Nellyä ei ollut oikeastaan näkynyt viikkoihin, enkä minä nyt voinut hänen äärimmäisen harvoina vapaailtoinaan sellaisesta puhua. Ja joulukin oli tulossa. Ja sitten alkaisikin pian ihan uusi vuosi.

Välillä kuulen siitä, miten nuuka olen heittämään korjauskelvottomia asioita pois. Yleensä muut ovat kylläkin väärässä. Minä osaan korjata yhtä ja toista, ja jos en minä osaa, Inari osaa, tai sitten tekee rikkinäisestä kokonaan uutta. Minusta on parempi korjata se, mitä omistaa, kuin hankkia aina uusi tilalle. Silloin mietin kuitenkin, onko niin nyt. Tiesin, että hevostalli oli minua varten — näkihän sen, että tätä minun kuului tehdä. Mikään muu ei kuitenkaan tainnut olla. Jos yksi ihminen saisi liikaa hyviä asioita osakseen, ei kai onni tuntuisi enää miltään.

Nostin kottikärryt pystyyn suulin seinää vasten ja lähdin rehuhuoneeseen. Päiväruuat saisi laittaa tulemaan, ja minä sain laittaa ne joka päivä vähän komeammille hevosille kuin naapurin isännät. Sen piti riittää.

Pe 27.12. tapahtunutta
Istuin keittiössä teekuppi edessäni. Heli istui vastapäätä pöydän ääressä kahvinsa kanssa ja Eetu, Tiitus, Camilla ja Oskari olivat olohuoneen puolella, puhuivat tallin asioita ja tekivät suunnitelmia. Nuoska torkkui Helin jaloissa.

Olisin oikeastaan halunnut kysyä Heliltä, että oliko hänellä jotakin tekemistä niiden kylän juorujen kanssa, joissa puhuttiin että poliisipartio olisi ennen joulua käynyt eräässä kerrostalossa hakemassa juopunutta häirikköä pois. Olin ohimennen kuullut parikin keskustelunpätkää aiheesta, joku tuntui liittävän sen autokorjaamon Tuomon tähän tapaukseen. Risto kertoi asiasta myös ja tiesi vähän lisääkin, joskaan ei tarkkoja paikkoja tai ihmisiä. Kun laskin kaiken yhteen ja lisäsin sekaan vähän omiani, en pitänyt mahdottomana että Helillä olisi jotakin tekemistä asian kanssa. Hän ja Jillahan olivat minua taannoin varoitelleet siitä Tuomosta, ilmeisesti kokemuksesta ja ilmeisesti eivät turhaan.

En vain oikein tiennyt miten saisin sen otettua puheeksi Helin kanssa eikä se varsinaisesti minulle edes kuulunut. Mutta kuului se sittenkin: jos jotakin maailmassa vihasin, niin se oli öykkäröivät miehet, jotka eivät antaneet naisten olla rauhassa. Tästä Tuomostakin kerrottiin ettei ollut ensimmäinen vastaava tapaus, että se oli vähän semmoinen. ”Vähän semmoinen”? Olipa kivasti laimenteleva ja vähättelevä ilmaus. Miksei kukaan sanonut suoraan että se oli kokovartalo-mulkku imbesilli? Kyllä, telaketju kolisee nyt. Joka tapauksessa Heli ja Jilla olivat ilmeisesti ihan vain solidaarisuudesta varoittaneet minua tästä Tuomosta, niin että jos Heli tarvitsi jotakin apua, niin parhaani mukaan kyllä yrittäisin sitä tarjota.

— Muistatko kun sä ja Jilla joskus varoititte mua siitä autokorjaamon Tuomosta? kysäisin kun en muutakaan keksinyt.
— Joo, niinhän me taidettiin, Heli sanoi eikä näyttänyt ainakaan selvästi hätkähtävän aiheen valinnasta.
— No, se yritti taannoin jotakin flirtin tapaista kun satuttiin pizzeriaan samaan aikaan.

Tämä oli ihan totta, tosin siitä oli hyvinkin pari kuukautta aikaa. Olin ollut sen verran kylmäkiskoinen ja epäkohtelias, että kovakalloisempikin tyyppi tajusi kadota vähin äänin takavasemmalle. Ja jos nyt paikkakunnalla juoruttiin jo Harristakin, niin Tuomosta tuskin olisi jatkossa harmia minulle.

— Toivottavasti et lähtenyt mukaan siihen? Paitsi että sullahan on se Harri.
— En tietenkään ja varsinkin kun olitte varoittaneet. Ettekä oo muuten ainoita, oon muualtakin kuullut että se on vähän… häirikkö, jos niin voi sanoo.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Heli mutisi, muttei jatkanut sen enempää.

No, kai Heli puhuisi, jos kokisi sen tarpeelliseksi. Tai sitten hänellä ei ollut mitään tekemistä sen tapauksen kanssa.

Ennen joulua tapahtunutta

”Ei meilloo tilaa…” ehdin sanoa empivästi Camillalle, joka istui toisella puolella keittiön pöytää. Kaduin sitä nanosekunnissa: jo ennen kuin hän loi katseensa pöytään.
”Niin…” Camilla mumisi. ”Karsinat täynnä ja se joku Eliaskin tulossa ehkä…”
”Mä aiva houraalen. Kyllä me tilaa teherähän”, ilmoitin lujasti ja kulautin kahvini yhdellä jättihörpyllä loppuun, vaikka se olisi ollut vielä ihan lämmintäkin. ”Mä meen soittelohon pari puhelua.”
”Älä ny mun takia…”
”Emmä ku muutenki pitääs.”

Jos olisin ollut yksin tuvassa, olisin jupissut itsekseni pukiessani mukavimpia tallikenkiäni eteiseen. Koska Camilla istui kuitenkin keittiössä ihan näköyhdeyden päässä, yritin näyttää ihan neutraalilta. Että voi olla ihminen imbesilli. Camilla tekee paljon hommia pienellä palkalla, ja kun hän vihjailee jonkun ottaneen häneen yhteyttä lainahepasta jonka hän haluaisi, minäpä ensimmäisenä kiellän. Minun pitäisi päin vastoin sanoa tervetuloa ja mahduttaa Camillan uuden lainahevosen karsinanvuokrauskulut jotenkin hänen palkkansa osaksi. Kyllä joka talliin aina yksi lisähevonen mahtuu. Pihatto olisi pian valmis. Voisivatkohan Skotti ja Uuno muuttaa ulos siksi aikaa tai jotain? Tai ei — laittaisin Jussin muutamaksi viikoksi ylläpitoon jollekin mukavalle kiltille heppatytölle, niin vapautuisi yksi karsinapaikka. Niin minä tekisin. Ellen muuta keksisi. Kun pakko olisi. Isin pieni Jussi-parka… Ei kun eipäs: puoli vuottahan kesään enää oli, ja Camillan hevoselle piti järjestää petipaikka.

Ajattelin kopisutella suorinta reittiä tallin vintille, sillä siellä ihminen saa varmasti puhua rauhassa puhelimeen. Rehuhuoneeseen päästyäni en ollut kuitenkaan enää varma, vieläkö Camilla majaili siellä ylhäällä ja oliko minulla edes lupa mennä sinne enää. Nostin siis Typyn ruokasangon Flidan sangon sisään ja istuin ruokintapöydälle.

Minulla on kaikkien tallilla majoittuvien hevosten omistajien puhelinnumerot kännykässäni. On minulla jo pois muuttaneidenkin numeroita siellä, koska ystävystyyhän sitä hevosten ja ihmisten kanssa kun aikaa kuluu. Aluksi kuitenkin tallensin kaikkien numerot hevosten nimillä, jotta varmasti soittaisin tarvittaessa oikealle ihmiselle. Vaihdoin ne sitten joskus ihmisten nimille jos muistin.

Rullasin yhteystietoja alaspäin. Niitä oli paljon. Menin vahingossa Maken ohitse kahdesti ennen kuin löysin sen nimen. Kun soitin, Oili Rönnbacka vastasi puhelimeen.
”Haloo. Oili.”
”Soon Hopiavuoren Eetu terve.”
Oli vaikeaa päästä kituliaasta rupattelusta siihen pisteeseen, että saatoin ottaa puheeksi Maken. Muistelin, miten Hello aina toisteli minulle, että minun täytyisi kasvattaa selkäranka talliasioissa, ja sanoin asiani yhteen pötköön. Make on hylätty tänne, enkä minä kestä enää Pasin jälkeen yksinäisiä hevosia. Minun tallissani voi asua vain sellaisia hevosia, joita oma väki käy hoitamassa suurin piirtein päivittäin. Se näkyy karsinavuokrissakin. Onneksi Rönnbackan Oili sanoi ymmärtävänsä ja tulevansa ennen aattoa juttelemaan. Kuulemma Maken yksinäisyys on hänen syytään. Hänellä ei ole aikaa ja Ariel ei saa tulla yksin tallille.

Puhelun jälkeen tuntui kun olisin juossut parikymmentä kilometriä. En minä puhelimessa pelkää puhua, mutta huonoja uutisia on kamala kertoa. Laitoin lesepuuron turpoamaan rauhoittuakseni ennen kuin soitin Nadjalle saman asian, jonka olin juuri soittanut Rönnbackan Oilille.

Niiden puheluiden jälkeen laskeskelin, että vuodenvaihteessa minulla olisi tallissa vielä hieman enemmän hevosia kuin karsinoita. Jos se joku Elias todella joskus tulisi, yksi karsina olisi vapaa Camillan lainahevoselle ja sittemmin Inkan varsalle. Kun nyt saataisiin se pihatto valmiiksi ennen kuin Flida ja Inka varsoisivat… Muuten Jussi tosiaan joutuisi sinne ylläpitoon.

Jaoin hevosille sankoihin kaikki muut ruuat paitsi turpoamassa olevan lesepuuron. Tein sen ihan aikaa tappaakseni, vaikka vielä ei olisi tarvinnutkaan. Sitten hengitin vielä vähän aikaa syvään muka ruokintavihosta ulkoa osaamani ruokintaohjeet tarkastaen. Tupaan palatessani pyysin Camillan mukaan. Kutsuin minä Sonjaa ja Oskariakin, mutta rynnistin tarkoituksella niin lujaa, että saisimme Camillan kanssa vähän etumatkaa.

Tuvassa oli hiljaista. Kurkkistin olohuoneeseen ennen kuin ryhdyin kahvinkeittoon. Joskus Hello oli nimittäin siellä vaikka edes autoa ei olisi ollut pihassa. Ehkä hänelle pitäisi rakentaa kellariin oma huone ja ruokkia häntä sinne…

”Solis siinä Inkan viäres se karsina.”
”Nii on?”
”Sille sun hevooselle.”

Camilla ei vastannut mitään. Käännyin katsomaan häntä kahvinkeittimen kimpusta, kun sain sen napsautettua päälle.

”Sähän sanoit ettei meillä oo tilaa. Niinku ei ookkaa.”
”Minen aiva ajatellu. Kyllähän siinne ny menöö yks hevoonen aina. Otakko tällääsiä sualakeksiä? Vai teekkö leipää?”
”No niitä keksejä, mut ooksä nyt varma, ja onkohan se muutenkaa hyvä idea laittaa sitä Inkan viereen kun jos se tarvis vähä rauhaa?”
”Nii muute on ettei me ehkä paa ravihevoosvarsaa justihin siihen.”

Silloin Sonja ja Oskari vasta kolistelivat eteiseen. Päätin, että enää ei puhuttaisi kovin suoraan mistään ravihevosista. Kukin kertokoon itse omista hevoskuvioistaan. Nostelin kahvikuppeja, suolakeksejä, leipää, voita, kinkkua ja juustoa pöytään ja osoitin niitä käskevästi, koska Oskari jäi taas ovensuuhun empimään kuin vampyyri, joka tarvitsi aina erikseen kutsun sisään. Laittaisin hänet siirtämään joulun jälkeen Flidan tai jonkun muun rauhallisen tamman Inkan viereen toistaiseksi, jotta ravihevoselle saataisiin paikka jostain muualta. Huomasin jo suunnittelevani sitä samaan tarhaan Typyn kanssa, vaikka en edes tiennyt, oliko se tamma vai ei.