[HelloOsallistuja]

Aikuiset

Inari ei käynyt montaa kertaa tallilla lomansa aikana. Viimeisen kerran kun näin hänet ennen kuin hän palasi Vaasaan ja arkeensa, hän nojasi Skotin kylkeen, kun harjasin sitä. Hän oli hiljaa, silitteli vatsaansa takin läpi varmaan sitä huomaamatta ja katseli muita, jotka tulivat ja menivät omissa menoissaan. Kun hänen katseensa seurasi Sonjaa, joka talutti Aavetta kohti maneesia, hän viimein kääntyi silittämään Skotin kaulaa ja puhui.

”Mä en oikeesti tiedä miten kaikki muut onnistuu tässä”, hän mutisi ihan hiljaa.
”Ai missä?” kysyin kun hän ei tarkentanut. Hevosen pidossako? Eiran ja Inarin Uuno oli myyty pois, ja sen täytyi kalvaa Inariakin.
”Aikuisena olemisessa.”

Kauempana Sonja avasi maneesin oven. Tuulettomassa pakkasilmassa kuului meille suuliin asti, kun hän vihelsi hiljaa. Aaveen kalliin näköinen pylly keinahteli hänen perässään hämäryyteen ja katosi. Kai tuollainen näytti onnistumiselta, kun kävi joululomallaan katselemassa, mutta surua oli Sonjankin silmissä aina välillä siitä huolimatta, että hänen hevosensa takamus oli tallin kallein ja saappaatkin kiilsivät.

”Ei kenenkään elämä oo täydellistä”, muistutin Inaria.
”Sun on”, hän väitti.

Naurahdin ja nostin satulan Skotin selkään. Tässä elämässä oli paljon hyvää, enkä haluaisi olla kukaan muu. Skotti ja kaikki muutkin elukat olivat terveitä, ja Typyä lukuun ottamatta varmaan iloisiakin, ja se oli minulle tärkeintä. Kun koskin pianoon, minusta tuli musiikkia, ja olin siitä ylpeä. Töitä oli, raha riitti, pärjäsin vielä arjessa itsenäisesti kaikesta kivusta huolimatta. Minulla oli asiat hyvin, mutta aina voisi olla paremminkin. Laskin satulavyön alas satulan päältä ja kiersin Skotin toiselle puolelle näkymättömiin.

”Mulla on vieläkin joku juttu Milaniin”, sanoin Inarille, josta ei Skotin takaa näkynyt kuin vähän nastakenkien peittämiä kantapäitä.
”Hä?”
”Mä tiedän, ettei me koskaan voida — joo. Aina on joku huonosti, vaikka olis monta asiaa hyvin.”
”Miks te ette vaan mee yhteen?” Inari kysyi ihan niin kuin se olisi niin yksinkertaista.
”Ei se vaan onnistu”, totesin enempää selittelemättä.
”No — ihan sama, puhutaan vaikka Sonjasta — tai tosta.”

Katsoin Skotin kaulan alta, kuka se toi oli, johon Inari viittasi. Pihassa oli Janna, jonka lapsi oli taas karannut lumikasaan. Hän kampesi huutavaa jälkeläistään mukaansa, ja vaikka lapsen sisään karhaaminen ei varmaan ollut maailman hauskin homma, olihan se touhu aika täydellisen oloista. Ainakin ulospäin. Jannallahan näytti olevan kaikki: hyvä hevonen hänelläkin, mies, ystäviä, ennen kaikkea haluttu ja toivottu lapsi.

”Että tollako menee hyvin?” hymähdin Inarille.
”Mm. Ja sillä Sonjalla varsinkin.”
”Koska sä oot viimeksi jutellu Jannan kanssa?”
”Kuinka niin?”
”No sanotaan nyt vaikka niin, että toi nyt on varmaan eniten sekasin kaikista. Sen koko elämähän muuttui suurin piirtein yhdessä yössä. Se meni viidessä minassa naimisiin, teki mukulan, hommas elukoita, pisti tuvan ja mitä kaikkea. Luulis että on stressi ja paha olla ihan koko ajan, ja kaiken lisäksi se ei ole edes tyhmä. Se tietää, että se on itse aiheuttanut sen stressin ja pahan olon itselleen.”
”Enpä usko”, Inari totesi epäileväisesti.
”Voitko antaa ne suitset siitä?”
”Mm.”
”Edes Sonjan elämä ei voi olla täydellistä. Haluisitko sä asua siellä isossa kummitustalossa muka yksin? Tai ootko sä kuullut, että se ikinä sanois, että vaikka sen perhe kävis siellä muulloin kun ihan pakollisissa jutuissa, niinku vaikka jouluna? Ei se saa niitä sinne, vaikka sillä on kuinka rahaa ja hienoin poni. Onko sillä sitä miestäkään enää?”

Inari tuhahteli sen merkiksi, ettei ollut Sonjasta ollenkaan samaa mieltä. Skotti otti kuolaimet hienosti, kun tarjosin ne sille lämmitettyäni niitä ensin hyvän tovin käsissäni. Suoristin sen otsatukan huolellisesti, kun sain vedettyä ensin niskahihnan sen korvien ylitse. Sen korvakarvat saisi taas leikata. Vitsit että ne kasvoivat nopeasti kamaliksi varsinkin talvella. Toisaalta suojaisivatpa ne ainakin tuiskulta.

”No Eira ainakaan ei kärsi mistään ongelmista”, Inari väitti yhtäkkiä.
Nauroin ihan ääneen. ”Eira nyt on se, joka kärsii koko ajan, vaikka sillä ei olis edes ongelmia.”
Inarikin nauroi. ”No joo. Toi on kyllä totta.”
”Kaikkien elämähän on aivan syvältä, kato nyt. Jopa Noa kulkee kalpeina nurkissa, vaikka niillä on se todella oksettava parisuhdekin meneillään ja silleen.”
”Nellyn elämä ei oo.”
”Nellyn vauva kuoli. Sen elämä nyt varsinkin on perseestä, ja Eetun. Oskari on nykyään ihan oikeesti vammanen eikä edes Ilona ja Alex jaksa sitä enää, Noeul itkee kotiin vaikka ei myönnä –”
”Okei okei lopeta jo.”
”Oikeestaan ainoa, joka tuntuu mun mielestä aina onnelliselta, on Chai. Silläkin on varmaan murheita, mutta sen sellanen perusvire on koko ajan onnellinen siellä alla.”

Skotti olisi ollut jo hetken aikaa valmis lähtöön, mutta en malttanut jättää Inaria. Oli ilmiselvää, mistä muiden onnellisuuden kadehtiminen kumpusi, mutta maailma vääristyi pahasti Inarin silmissä. Ei onnellisuus voinut olla surujen puuttumista, täydellistä huolettomuutta ja autuutta. Minun sydäntäni ja niveliäni särki joka päivä, ja silti olin onnellinen. Olin ollut onnellinen kai siitä asti, kun lakkasin odottamasta sitä hetkeä, kun kaikki olisi hyvin.

”Musta tuntuu koko ajan ihan hirveeltä”, Inari sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Sillonkin kun mä oon kotona, mä en osaa rentoutua. Viikolla mä odotan viikonloppua, että saan vihdoinkin levätä, ja viikonloppuna odotan et se loppuu, kun en kestä olla kotona ja ahdistaa koko ajan. Sit kaikki oikeet aikuiset pärjää niin hyvin arjessa ja mä en selviydy edes perusasioista. Kaikilla menee niin hyvin, tai ainakin normaalisti. Mä en jaksa olla aikuinen enää.”

Kiersin takaisin Inarin puolelle Skottia ja nojauduin hevosen kylkeen hänen viereensä. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat, kun hän katseli tallipihalle. Silmät eivät liikkuneet. Hänen täytyi katsella ennemminkin omia ajatuksiaan kuin maailmaa.

”Ikävä kertoa tää sulle, mutta kaikki aikuiset esittää”, sanoin hiljaa. ”Mieti mäkin saan mennä tuolla vapaana ilman huoltajaa. Aika hurja ajatus. Sit kun joskus tuntuu et omat vanhemmat on niitä oikeita aikuisia ja ne on niin jotenkin sellasia — no siis aikuisia. Niin ei edes ne ole. Meidän iskä leikkii motskareilla autotallissa nyt kun sen ei tarvi vaihtaa meidän vaippoja enää. Ja nyt aikuisena mä oon nähnyt ekoja kertoja sitäkin, kun meidän äiti nauraa ihan hysteerisesti, ja se näyttää ihan samalta kun se kun lapset on jotain, en tiiä, polkkaa ja rokee. Ne ei voi vaan kärsiä mun edessä kun mä oon niiden vauva aina, mutta nyt ne voi jo heittäytyä lapsellisiksi mun edessä kun mä oon näin iso vauva.”

Hetken kuluttua Inari pukkasi itsensä irti Skotin lavasta ja katsoi minua ajatustensa sijaan. Näin talvella hänen pipon alta karkaavat hiuksensa näyttivät enemmän ruskeilta kuin vaaleilta.

”Susta tulee varmaan just samanlainen isä kun sun äiti on”, Inari sanoi ja naurahti sitten huomatessan, kuinka hassusti se oli sanottu.
”Varmaan. Mä luulen et susta tulee sitten joskus sadan vuoden päästä samanlainen kun Eetun äiti on.”
”Ne on hyviä äitejä.”
”Jep, ja silti ihan yhtä sekaisin kun kaikki aikuiset.”
”Niin kai.”

Sen jälkeen Inari meni pieneen tummansiniseen autoonsa, enkä nähnyt häntä enää ennen kuin hänen täytyi palata Vaasaan ja omaan elämäänsä.

[HelloOsallistuja]

Kipu oli erilaista kuin yleensä. Tunsin ensimmäisenä lihakset. Joka ikisen. En ollut tiennyt, että minulla on sellaisia lihaksia sisäreisissäni ja kyljissäni. Käsivarsien lihakset olivat tutummat. Olin joskus tuntenut samanlaista kipua. Se oli sellaista kuin kovan treenin jälkeen tai yöllisen kuumeisen tärinän jälkeen. Sellainen kipu ei ollut kovin pahaa. Sain kädet peiton alta sen päälle ja toisen Jerusalemin ja toisen Lentävän Lalleron turkkiin.

Edes sormien pienimpiä niveliä ei särkenyt. Liikutin varovasti jalkojani. Kaikesta muusta selviytyisin kyllä, mutta pliis, pliis, olkaa kilttejä, ei enää polvikipuja. Ei enää sellaisia, että tuntuu kuin polvilumpiot ampaisisivat irti ja iskeytyisivät sadan kilometrin tuntivauhdilla vastapäiseen seinään, kun yritti istua tai nousta. Olkaa kilttejä, ei — mitä? Polviniveltä ei särkenyt, ei vähääkään. Lihakset polven ympärillä olivat tulessa sekä liikutettaessa että kosketettaessa, mutta se oli pientä. Se oli mitätöntä. Sormet olivat kylmät, paisuneet ja särkevät koirien turkeissa, mutta ei nivelsärkyä. Ei yhtään.

Kesti vartti päästä sängystä. Koirat siirtyivät pyynnöstä pois peiton päältä, mutta peitto yksinäänkin oli liian raskas siirrettäväksi. Hivutin sen pois vähitellen. Osa ajasta meni voimien keräämiseen, että pääsin istumaan sängyn laidalle. Ylös oli ihan helppoa nousta. Sattui, mutta ei niveliin. Vauvojen pikkuista lihassärkyä. Ei ole paha.

Hampaiden harjaaminen ja pukeutuminen oli vaikeampaa. Sormilla ei meinannut jaksaa nipistää edes alushousujen reunaa sen vertaa, että olisi saanut vedettyä ne jalkoihinsa, ja farkkujen kanssa oli vielä hirveämpää. Lopulta jätin farkut vessan lattialle myttyyn ja pukeuduin yöhousuihin, jotka olivat paitsi pehmoiset, myös löysät. Käsivarret eivät halunneet taipua mihinkään asentoon, jossa ne olisi saanut työnnettyä hupparin hihoihin, ja vetoketjusta ei saanut otetta. Lopulta olin kuitenkin osin vaatteissa, osin yövaatteissa. Jalkoihin sain löysimmät villasukkani, eikä yksikään jalkojeni nivel pannut hanttiin tai vihoitellut. Tuntui ihanalta. Lihassärky oli kuin olisi maannut pilven päällä verrattuna nivelsärkyyn.

Onneksi Lallero ei nykinyt hihnaa, kun kävelin sen kanssa autolle. Jerusalem kävi omatoimisesti pissalla tontin reunalla ja hyppäsi takapenkille, kun oven avasi. Autoon meneminen oli hankalaa, mutta kun sain hampaat irvessä väännettyä avainta vanhan Toyotan virtalukossa, ajaminen sujui. Niskaa, hartioita, käsiä ja reisiä särki eniten, mutta tunsin ennen kaikkea sen, että polviin ei sattunut.

Hopiavuoren hevostallin tuvan kuistinraput olivat hankalat, mutta koirien avulla niistäkin selvittiin. Lallero veti hihnasta vauhtia tasaisesti, kun Jerusalem kulki toisella puolellani ja antoi painaa niskaansa tueksi. Moikkasin vanhaa kunnon sakkia keittiössä, päästin koirat säntäämään valloilleen taloon ja laahustin tyhjään olohuoneeseen kuin yhdeksänkymmentäkuusivuotias.

Siellä oli ihanaa. Oli pehmoisa sohva, jolle kallistua huilaamaan pieneksi hetkeksi. Nelly vilkaisi kerran kalpeita huuliani ja toi käteeni leivän, jota en varmaan koko päivänä olisi pystynyt tänään itse tekemään. Eetu hulautti viltin ylleni ohi mennessään ja samalla Camillan kanssa tarhajärjestelyistä paasatessaan. Sitten saatoin vain olla. Ei tarvinnut liikkua. Silti ihmisiä alkoi tulla ja mennä, enkä ollut yksin. Eikä niveliä, etenkään polvia, särkenyt ollenkaan.

[HelloOsallistuja]

Joulu on lasten juhla

Minä tunsin Eetun jouluperinteet. Ne oli peritty Ritvalta ja yhdistetty Nellyn omiin. Ne olivat hyvin perinteisiä ja liittyivät aattoon. Kinkku tuli paistaa edellisenä yönä niin, että se oli aattoaamuna valmis. Eetu söi sitä edelleen ensimmäisen kerran lämpöisenä, ja vaikka hän ei sitä myöntänyt saati mainostanut, taatusti hän katsoi yhä samalla Kuumaalinjaa. Sen jälkeen Eetu luki, vaikka se oli yhä työlästä ja varmaan ainoa kerta vuodessa, kun hän edes piteli romaania. Päivän mittaan oli saunaa, jouluruokaa, pitkä käyntimaasto ja illalla hautausmaakierros. Joulupukki ei vieraillut tietenkään enää, koska Hopiavuoressa ei asunut lapsia.

Tänä vuonna Eetu oli kuitenkin rikkonut perinteensä. Tallin väki oli lähdössä joulunviettoon aatonaaton iltana ja aattoaamuna, joten kinkku oli paistettu päivän verran etukäteen. Sitä nökötti ruokasalin pöydällä, jossa ei yleensä syöty, ja sitä ympäröivät muut jouluruuat, joita Eetu tapasi syödä. Uusia lisäyksiä Eetun lapsuudesta olivat rosolli ja vihreä salaatti, koska ne kuuluivat Nellyn jouluun, vaikka Eetu ei niitä syönytkään. Pieniä tonttuja ja kynttilöitäkään pöydällä ei ollut ollut ennen Nellyä.

Pöydän ympärillä istuivat kaikki, vaikka oikeasti kaikki eivät olisi siihen mahtuneetkaan. Keittiöstä oli haettu lisää tuoleja. Minä ja Oskari istuimme pianon penkillä. Kyllä siihen mahtui, kun ei kauheasti levitellyt kyynärpäitään. Noeul tosin löi peräti kahdesti vahingossa Minjaa, kun osoitti ensin rosollia ja sitten jotain sienisalaateista ja kysyi, että mitä tuo on. Minja ei tietenkään pahastunut.

Elli oli istutettu pöydän päähän. Hän sai koko päädyn itselleen. Se johtui siitä, että hän istui syöttötuolissa, joka oli ruuvattu kiinni pöytälevyyn, sekä siitä, että hän söi yhä aika leveästi ja sottaisesti pienet tassut viuhuen ja kinkunrasvaa valuen. Hänellä oli edessään satukirja, jonka kuvia hänen vierellään istuvat Janna ja Inari hänelle vuorotellen osoittivat. Tontut olivat tuoneet sen vahingossa meille yöllä ja Elli oli saanut avata sen heti, vaikka ei ollutkaan vielä aatto. Sen mukana oli tullut balalaikka, koska mistään ei ollut saanut mitään kivaa puhallinsoitinta. Olihan kirjan ensimmäinen satu Hamlinin pillipiiparista.

Oskari söi hiljaa mutta itse veitsi oikeassa kädessä ja haarukka vasemmassa, eikä näyttänyt edes kamppailevan. Olin ollut hakemassa häntä Hopavuoreen samaan aikaan kun hänen isänsä oli ollut hakemassa häntä kotiin. Oskari oli halunnut ensin Hopiavuoreen, mutta puhuminen oli ollut vaikeaa. Olin odottanut raivaria: vähän niin kuin pikkulapset turhautuvat, kun eivät saa sanottua asiaansa. Oskari oli saanut sanottua. Olin luvannut tuoda hänet Tervajoelle jälkeenpäin ja nostanut kissan hänen syliinsä autoon.

Nyt se kissa istui koirien kanssa siistissä rivissä, Mielikin ja Lentävän Lalleron välissä, ja kerjäsi pöydästä niin kuin koira. Karvaiset lapset olivat huomanneet, että paras paikka kerjäämiselle oli Eetun vierellä. Jos taas oli valmis näkemään vaivaa ja syöksymään putoilevien murujen, klönttien ja kimpaleiden perään, Ellin edusta oli paras. Lallero ei kuitenkaan mahtunut pöydän alle, joten se ei ollut sille vaihtoehto.

Sonjalta ja Alexilta ei ruokaa putoillut nälkäisiin koiran- tai kissansuihin. Alex sihahti kerjäläiset heti tiehensä niin kuin olisi kinkkuaan vartioiva kissaemo itsekin, mutta Sonja ohjasi ne pois hienovaraisemmin sormiaan napsauttamalla ja osoittamalla. He olivat tehneet hyvin ottaessaan istumapaikat vieretysten, niin kummankin selusta oli suojeltuna. Sitä paitsi Alex toimi loistavasti kiinnostuneena yleisönä ja kommentaattorina, kun he pohtivat yhdessä sitä, miten paljon Aave oli kehittynyt siitäkin, kun Kimmo oli ollut sitä alkutalvesta kuvaamassa. Nellyn selvästi kuunteli kauempaa, mutta ei puuttunut puheeseen, vaan rapsutteli Jerusalemia samalla kun söi toisella kädellä sormin viimeistä kinkunsiivuaan.

Eetu oli erikseen sanonut kaksi asiaa ennen kuin syömään oli tultu. Toinen oli sanottu kaikille, ja se oli, että kukaan ei saa tuoda piskoakaan glögiä, ettemme taas uisi siinä vielä helmikuussakin. Totaalikieltoa oli toteltu, ja olin nähnyt jääkaapissa valmiiksi ostettua glögiä ihan tarpeeksi. Suurin osa oli sitä halpaa Marlin glögiä, josta melkein kaikki tykkäsivät, mutta oli siellä jotain hienompaakin, koska ainakin Nelly tykkäsi enemmän siitä. Toinen Eetun varoitus oli suunnattu minulle ja Eiralle ihan privaatisti. Me emme saaneet istua samalla puolella pöytää, emme varsinkaan vierekkäin. Toisen potkiminen ja läpsiminen oli kiellettyä, samoin kuin ilmehtiminen, toista herneillä tai muulla syötävällä tai ei-syötävällä heittäminen, toisen jutuille ilkeästi nauraminen sekä oikeastaan kaikki muu. En ollut jaksanut pullikoida vastaan, vaikka olikin ihmeellistä, että juuri meille piti saarnata. Aikuisia tässä kuitenkin oltiin, Eirakin, eikä edes ikinä tapeltu tai huudettu.

Eira istui nytkin rauhassa Inarin vieressä. Inarista hänet olisi pitänyt erottaa ennemminkin, sillä heti ensimmäisenä kun Inari oli pitkästä aikaa tullut Hopiavuoreen, Eira oli tokaissut, että tämä on muuten läski. Tai no ei ensimmäisenä, mutta aika alussa. Olin jo Eetun kiellosta huolimatta menossa sekaantumaan, koska Inari ei ollut lihava sen paremmin kuin lihonutkaan, mutta Nelly oli mennyt laittamaan Eiran kuriin niin ettei ollut tarvinnut. Sopu oli syntynyt, ja vaikka Inari oli kiskonut huppariaan löyhemmin olemattoman muka-vatsansa päälle, hän oli suostunut juttelemaan Noeulin kanssa, jota Eira oli kiidättänyt heti hänen eteensä ja maukunut, että Noeul oli muka hänen poikaystävänsä nyt. Eetu oli päättänyt istuttaa myös Noeulin ja Eiran eri nurkkiin pöydässä, koska Noeul ei olisi saanut syötyä mitään, jos Eira olisi jatkanut hänen kaulassaan roikkumistaan samalla tavalla pöydässäkin.

Inari ei ollut ollut hevosten kanssa sitten Uunon, mutta aina kun tilaisuus tuli, hän näytti kysyvän kyllä muiden hevosten kuulumisia ja kuuntelevan hartaasti. Suomenhevoset, varsinkin Lilja, tuntuivat viehättävän Inaria erityisesti, ja ennen ruokaa hän oli viettänytkin pitkän tovin Minjan vierellä sohvalla. Kyllä Inarin pitäisi hevonen saada vielä uudelleen. Päätin yrittää saattaa hänet yhteen Typyn kanssa. Sillä tavalla saisin tavallaan pitää sen, mutta se saisi Inarista ihan ikioman, hevoskohtaisen, omistautuneen emännän. Sen voisi kuitenkin hoitaa sitten joskus: vaikka kun Inari valmistuisi tai opiskelisi vähemmän intensiivisesti.

Ruuan jälkeen väki valui sohville ja Eetu raahasi sitä glögiä. Oskarin ja Ellin kupit olivat vain puolillaan ja varmasti jäähdytettyjä, koska kumpikaan ei pitänyt kauhean hyvin niistä kiinni. Elli yritti juottaa Jerusalemiakin, joka olisi juonut mielellään, mutta nostin hänet kesken vauhdin syliini. Elliä nauratti, kun kuiskasin, että näin miten Jeppe nuoli omaa pyllyään vähän aikaa sitten ja olisi nyt laittanut saman kielen Ellin kuppiin. Tyttö kaatoi vähän glögiä liivilleni, mutta se johtui kylläkin siitä, että halasin häntä liian lujaa. Mielessäni välähti Milan, kun toivoin, että minullakin olisi joskus tällainen, mutta ajoin hänet tiehensä mielestäni ja olin purevinani Ellin olkapäätä ja vilkaisin Sonjaa, joka ihaili Inarin monimutkaisen näköisiä polvipituisia villasukkia, joissa oli pöllöjen kuvia.

Koska joulu on lasten juhla, puhe kääntyi lapsiin. Heitä olivat oikeat lapset, niin kuin Elli, mutta siinä myös karvaiset lapset. Meillä oli tai ainakin oli ollut kaikilla jokin lapsi. Ellilläkin mielestään oli, nimittäin Baby Born, jolla ei kuulemma ollut nimeä vielä. Silloin, siellä puheen lomassa, Nelly yhtäkkiä sanoi, että ensi jouluna meidänkin talliperheessämme on yksi lapsi lisää, ja painoi kätensä varsin litteälle vatsalleen. Nostin käden ylös ja huusin kummisetä samaan aikaan kuin Eira huusi kummitäti. Sen päälle hän potkaisi minua sääreen niin että istutin Ellin sylistäni vierelleni ja löin Eiraa tyynyllä naamaan. Eetu tuumasi, että onneksi tämä heidän seuraava vauvansa sentään kasvatetaan käyttäytymään kuin ihminen edes jouluna.

[HelloOsallistuja]

Jostain syystä kerroin

”Ole mun poikaystävä.”

Taas se alkoi. Ensimmäisillä kerroilla Milanin avoimelle katseelle oli ollut kauheaa sanoa ei. Nyt en halunnut edes nähdä häntä, kun vastasin.

”En”, sanoin taas kerran, tällä kertaa hiuksiani pyyhkeeseen hinkaten, selkä määrätietoisesti kohti Milania, joka istui vessanpytyn kannella ja harjasi hampaitaan. Hän oli tuonut meille oman hammasharjansa. Se oli tummansininen, ja siinä oli keskellä revontulien kuvia. Hänellä oli varmasti kotona sähköhammasharja. Kenenkään hampaat eivät pysyneet tuollaisina inhimillisin hankausvoimin.

”Miksei?”

Olin sanonut ei jo takapihallani, koiralenkillä, kolmesti tallilla, autossa, puhelimessa, Otsonmäen Ässän ovilla, sohvalla, Hopiavuoren sohvalla ja noin tuhat kertaa sängyllä. Aina välillä Milan kysyi, miksi ei, mutta en halunnut sanoa.

”Hello?”

Voi Luoja noita pehmeitä älliä. Ja miljoonaa erilaista ässää, joita Milan suhisi, kun puhui puhelimessa Marialleen, mutta ei Jumalan kiitos juuri nyt.

”Mä en halua seurustella”, sanoin välttelevästi ja nakkasin pyyhkeen vessan oven päälle karatessani. Olihan se tavallaan totta. En halunnut, en ainakaan Milanin kanssa. Tai oikeastaan olisin halunnut, varsinkin Milanin kanssa, mutta en voinut. Olin päätökseni tehnyt, ja jos ryhtyisin sitä epäilemään taas, se sattuisi taas.

Pakenin keittiöön tökkäämään valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle. Jerusalem kiisi istumaan vierelleni uskollisena ja ryhdikkäänä kuin koirapatsaan näköinen koira, mutta se tiesi, ettei aamupala tulisi ennen pissalla käymistä. Lallero, se hölmö, ei vieläkään tätä ollut hahmottanut, vaan hyppäsi tuuppaamaan minua lonkasta niin, että horjahdin ja Jerusalem joutui väistämään. Se oli valtava koira, eikä sille olisi ollut temppu eikä mikään tuupata olkapäästä samalla voimalla. Toruin sitä silti terävin äännähdyksin ja osoitin kieltäni naksuttaen olohuonetta. Se löntysti sinne niin kuin Skottikin olisi löntystänyt sen asemassa. Jerusalem sen sijaan sai jäädä kynnyksen tälle puolelle: se käyttäytyi aina erinomaisesti.

Kun Milan hetken kuluttua seurasi minua keittiöön — yhä vain pyjamahousuihinsa pukeutuneena, saanen huomauttaa — Jerusalem murisi matalasti korvat täristen. Olisi pitänyt käskeä sekin pois, mutta sen ääni piti Milanin kauempana, jotta pystyisin ajattelemaan ja puolustautumaan, jos jankutus jatkuisi vielä. Ja sehän jatkui.

”Mä tiedän sä ei voi antaa mulle koskaan anteeksi”, Milan aloitti kämmenet antautumisen merkiksi paljastettuina kauempaa pienen pöytämme viereltä. Pöytäni!! Minun pöytäni viereltä.
”Ei oo kyse siitä, vieläkään”, keskeytin sillä äänensävyllä, jolla yleensä keskustelin lakiasioista ja muista työjutuista.
”Kerro mulle.”
”En.”
”Mä ei kysy enää ikinä, jos sä vaan kertot mulle miksi ei.”

Pitäisikö Milan lupauksensa? Vilkaisin Jerusalemia, joka istui niin lähellä vierelläni, että sen takapuoli oli oikeastaan toisella jalkapöydälläni. Se ainakin tuijotti Milania niin tarkasti, ettei uskonut hetkeäkään hänen sanojaan. Mitään sanoja. Vaivihkaa se nytkäytti itseään siirtyen ihan vähän paremmin eteeni. Sitten se teki sen uudelleen niin monesti, että istui oikeastaan välissämme tuijottamassa Milania. Näin Milanin vilkaisevan sitä ja nielaisevan, mutta olohuoneeseen Lalleron suojiin hän ei paennut.

Jostain syystä päätin kertoa. Tavallaan uskoinkin siihen, että jankutus loppuisi, kun Milan ymmärtäisi meidän olevan umpikujassa. Meillä ei voinut olla mitään muuta kuin tätä. En halunnut olla mustasukkainen, ja vaikka se, mitä Milan teki, oli pelkkää työtä, olisin kuitenkin. En voinut omistaa toista, ja koska olisin kuitenkin halunnut omistaa Milanin, en saanut missään tapauksessa ryhtyä mihinkään oikeaan suhteeseen. Kyllä minä itseni tunnen: olen mustasukkainen, vaativa, liiallista omistautumista odottava. Minun täytyi siis joko olla yksin tai löytää joku sellainen, joka päätti omasta halustaan, minun ajatuksistani riippumatta, että minä olin hänelle ainoa ja yksi tärkeimmistä.

Milan oli hiljaa. Hän nyökkäsi ja laski katseensa koiraan, joka istui nyt tasaisesti molemmilla jalkapöydilläni. Sekään ei enää ollut yhtä virkeän näköinen kuin hetki sitten, vaan katseli rennosti Milanin jalkoihin ja läähätti.

”Okei”, Milan sanoi lopulta päätään nyökäyttäen, hymyili hieman ja perääntyi keittiöstä.

Odotin ihan hirveästi, että hän olisi sanonut vielä jotain. Okei. Mä lopetan sun takia. Okei. Mä teen jotain muuta sun takia. Hän ei kuitenkaan sanonut, vaan taputti vain reittään Lallerolle, veti viltin sohvalta hartioilleen ja katosi suuren koiran kanssa takapihallemme. Takapihalleni.

Jerusalem nousi ja kääntyi mukanani, kun kaadoin vastakeittynyttä kahvia kuppiin. Niinpä niin. Minun perheeseeni pystyi kuulumaan ainoastaan koiria ja hevosia. Ne olivat lain silmissä minun omaisuuttani, vaikkeivät robottimaisesti toteuttaneetkaan jokaista oikkuani. Tuo mies, joka nakkeli lumipalloja koiralle tuolla pihalla, oli paitsi itsenäinen, ihan oma ihmisensä, myös tarkka siitä, että tuli toimeen omillaan, tarkoitti se sitten mitä tahansa. En olisi halunnutkaan hänen olevan toisenlainen. Olisin halunnut itse olla toisenlainen.

”Mennään Jeppe tänään tallille ihan kahestaan eiks nii”, mutisin koiralle, joka alkoi heiluttaa häntäänsä. ”Jätetään Lalle tänään äipän kaa kotia.”
Jerusalem haukahti. Ei se varmasti koko viestiäni ymmärtänyt, mutta se tiesi ainakin sanat mennään, Jeppe ja tallille.
”Siis Milanin kaa”, korjasin sille kuitenkin viimeisen lausuntoni, ”siis mun ja sun ja Lallen kotia.”

[HelloOsallistuja]

Manni kertoo

Talven aisti villiviinistä. Yhtenä aamuna ne tuoksuivat erityisen hyvältä. Siitä tiesi, että seuraavana päivänä ne pudottaisivat lehtensä. Lumi ei tulisi vielä aikoihin, mutta talvi oli tullut.

Kun villiviinin lehdet oli harjattu takaterassilta, talven merkkejä näkyi kaikkialla. Olohuoneen pystymuuriin syttyi valkea. Röyhy ryhtyi nukkumaan paljaan parkettilattian sijaan taas omassa pedissään. Aili laskosti kaksi huopaa, tutut viininpunaisen ja ruskearuudullisen, sohvalle käden ulottuville. Pian syttyisi lämpimänvalkoinen valoketju, joka piilotteli kesäisin villiviinin lomassa. Pelargoniat oli viety kellariin jo jokin aika sitten.

Osa talven merkeistä kuitenkin puuttui. Kaipasin vieläkin sitä aikaa, kun pojat olivat pieniä. Kun illat alkoivat olla liian pimeitä ulkona touhuamiseen, pojat tapasivat tehdä kaikenlaista sisällä. Keittiön pöydällä oli aina levällään heidän projektejaan: värityskirjoja, Lego-linnoja, kuvitteellinen pikkuautojen korjauspaja, nallelääkärin vastaanotto stetoskooppeineen. Koko talo oli poikien mielikuvitusmaa ja muutti muotoaan erityisesti talviaikaan. Äipän kultaköynnös oli pienten muovisten Tarzaneiden ja apinoiden liaani, olohuone muuttui lentopallokentäksi ja meidän sänkymme oli suuri pomppulinna.

Nyt talo oli hiljainen. Aili leipoi. Hänelle tuomani marketin ruusukimppu sai olla ihan rauhassa maljakossaan olohuoneen sivupöydällä. Räsymattokin oli masentuneena paikallaan hapsut ojossa, kun kukaan ei surffannut sillä pitkin olohuonetta tai edes yrittänyt lentää sillä. Meidän molempien oli ikävä Helmipuron kaksosia, jotka olivat muuttaneet äitinsä kanssa Otsonmäen keskustaan rivitalokaksioon. Oli ikävä Inaria, joka tapasi tikuta sukkaa tuossa sohvalla, mutta joka asusti nyt Vaasassa. Oli ikävä omia poikia, vaikka kuinka olivat aikuisia, mutta he sentään tulisivat pian syömään äipän voisilmäpullat pois.

Olihan siitä puhuttu: tänne tarvittiin elämää. Omien lapsien aika oli tietenkin jo ollut ja mennyt, mutta oli muitakin vaihtoehtoja. Aili oli samaa mieltä. Pohdimme juuri nyt, sopisiko sijaisperheenä toimiminen meille. Ihan tavalliset väsyneet vanhemmat saisivat hengähtää silloin, kun me saisimme viettää kaipaamaamme äänekästä lapsiperheen elämää. Oli siinä toki varjopuolensakin. Vaikka pojat, Inari ja Helmipuron pikkutytöt kasvaisivat kuinka isoiksi, he olisivat aina osa perhettä ja tulisivat syömään äipän pullia ja keittoja. Uskoisiko sellainen uusi lapsi, että haluaisimme hänet aina, haluaisimme pitää yhteyttä aina, vaikka hän kasvaisikin aikuiseksi — ihan niin kuin hänen vanhempansakin halusivat hänet aina?

Röyhy oli juuri nyt ainoa pikkulapsemme, eikä siitä enää ollut vilisemään. Se makoili pesässään ja päästelli pieniä haukahduksia unissaan. Sen kuono oli harmaa kuin alkutalvi, joka sen oli saanut siirtymään pesäänsä nukkumaan. Ainakin marketin ruusut olivat komean kesänpunaisia: saman värisiä kuin pelargoniat Ailin esiliinassa. Päätin ehdottaa Ailille, että tänään pakattaisiin sittenkin pullat koriin ja mentäisiin kaikki, me ja pojat ja Röyhy, katsomaan Helmipuron tyttöjä ja perheen uutta pientä kotia. Otettaisiin Eirakin Hopiavuoresta mukaan, jos hän ehtisi lähtemään. Villiviinistä viis: sellainen yhdessäolo pitäisi talven ja kylmän loitolla vielä kauan.

[HelloOsallistuja]

Olkaa tällä kertaa lempeitä, koska kirjoitan suoraan sanoen autofiktiota ja mun lempikoira ei voi hyvin.

Jerusalemin pesä oli pehmeä. Se oli jokin hiton ortopedinen pesä, mutta ei se tainnut ihmiselle ihan hirveän ortopedinen silti olla. Koiralle se silti oli, ainakin toivottavasti, ja se olikin tärkeintä. Siellä minä makasin, kämmen vasten nukkuvan koiran kylkeä, ja muistelin menneitä.

Jeppe oli pentueen suurin pentu. Se oli Röyhyn mielestä kai myös rasittavin, koska yhden kerran Röyhy oli maannut sen päällä imettäessään muita, ja jos iskä olisi löytänyt sen yhtään myöhemmin, se olisi kai tukehtunut.

Kun Jerusalemin silmät aukesivat ja se oppi kävelemään ja loikkaamaan, siitä tuli myös pentueen ärsyttävin pentu. Se roikkui muiden niskassa, olivat ne sitten hereillä tai valveilla, ja puri Röyhyäkin korvista ja hännästä. Se oli vasta neliviikkoinen, kun päätin, että tuo on minun ja tuon nimi on Jerusalem.

Siitä lähtien olemme vaeltaneet yhdessä, syöneet yhdessä, nukkuneet yhdessä. Olen nukkunut Jepen kanssa farmariauton takaluukussa ja riippumatossa. Olen syönyt sen kanssa puoliksi Mäkkärin autokaistalta ostettuja juustohampurilaisia noin tuhat kertaa, ja pitsasta Jeppe syö aina kaikki reunat. Olen pudonnut sen kanssa luomanojaan, kiivennyt vanhan maankaatopaikan huipulle, nähnyt Valtioneuvoston linnan Helsingissä ja Kontiokorven kaikki kolme laavua.

Tarvittiin yksi ainoa hyppy auton takapenkiltä maahan alkuillasta, eikä Jerusalem ole vieläkään käyttänyt vasenta takajalkaansa. Sillä on jo ikää. Voiko kaiken korjata, koirankin? Kannattaako kaikkea korjata?

Jerusalem haukahti unissaan, ja minä suljin silmäni. Se ei saanut eläinlääkäriä ennen kuin maanantaiksi, mutta onneksi tiedän ainakin yhden asian. Jos tämä koira kuolee, minäkin kuolen. Tämä on aina ollut minun elämäni koira. Pystyn rakastamaan muitakin nelijalkaisia, mutta Jerusalemiin verrattuna yksikään eläin, yksikään olento, ei ole mitään.

Nukutaan siis yhdessä, Jerusalem, tässä ortopedisessä koiranpesässä. Ei tarvitse pelätä, koska mitä tahansa tapahtuukaan, isi on aina tässä.

[HelloOsallistuja]

Koska aikuisena pystyy

”Miksi?”

Oskari näytti omituisen tuskaiselta siinä satulahuoneen portailla istuessaan, kun vedin muovipakkauksesta ulos satulahuovan ja levitin sen hänen polvilleen. Kaappiaan siivoava Alex alkoi räkättää.

”Miksei? Sä ite sanoit, että Typy tarvii uuden satulahuovan”, vastasin, vaikka kyllä minä tiesin, mikä Oskaria riepoi.

Oskari sai olla mitä mieltä tykkäsi, mutta uusi satulahuopa sopi ihan varmasti Typylle täydellisesti. Typyhän oli tyttövauva! Perinteisesti tyttövauvat puetetaan vaaleanpunaiseen!

”Aikunen mies ostaa tommosen satulahuovan!” Alex käkätti jalat ristissä varmaan ettei pissaisi housuihinsa.

”Tiedäks Alex mikä aikuisuudessa on parasta?” kysyin, enkä jäänyt odottamaan vastausta. ”Se, et voi tehdä mitä haluu. Niinku syödä jätskiä aamupalaksi tai ostaa just sen satulahuovan ku haluaa.”
”Mistä sä ees löysit tollasen?”
”Sokka Luxuriesista. Muualla ei ollu vaaleenpunasia shiny-versioita. Ei ollu ku kaheksankymppii.”
”Shiny-versioita”, Alex pihisi. ”Mä en malta odottaa et Oskari ratsastaa ton kaa kisoissa!”
”Se on vaan kotikäyttöön!” kiiruhdin sanomaan, kun Oskari kalpeni.

[HelloOsallistuja]

Viihdettä

Milan meni menojaan. Nyökkäsi mennessään, kun astuin autosta ulos. Talutti Biffeä maneesilta suulia kohti. Oli harvinainen aurinkoinen ja lämmin päivä, eikä voinut sanoa varmaksi, kumpi hohti auringossa kirkkaammin: Biffen turkki vai Milanin hiukset.

Olisin halunnut kävellä perään, mutta meninkin tupaa kohti. Portailla istui Noeul, joten nyökkäsin hänelle niin kuin Milan juuri minulle ja istuin yhtä porrasta alemmas.

Hetken aikaa kuului vain viimeisten lintujen harvoja säveliä ja laiskan tuulen humahtelu maneesin tauksen vanhoissa kuusissa. Minun nenäni vinkui heikosti, kun hengitin.

”Erositteko te?” Noeul kysyi ponnistelematta.
”Ei me oltu yhdessä”, sanoin. Biffen pää näkyi suulista.
”Tulee parempia.”
”Niin vissiin.”

Tulisihan niitä. Olisi helpompaa lopettaa tämä jo. Parkkipaikalle omin luvin kasvaneesta koivusta varisi keltaisia lehtiä uuden tuulenpuuskan hulmauttaessa sitä.

”Yes, you will rise from the ashes”, Noeul sanoi niin hiljaa, että se oli hukkua kuusen humahdukseen. ”But the burning comes first. For this part, darling, you must be brave.”

Tuhahdin. Kovin hienoa kieltä Noeulin suusta.

”Mitä toi nyt on olevinaan?” kysyin, koska en halunnut ajatella loppuun sitä, miten paljon paremmin voisin, jos kärsisin tämän kerralla kunnolla.
”Kalen Dionia.”
”Hä?”
”Kalen Dion.”
”Selvä. En mä tienny että sä luet runoja.”
”Vain hyviä runoja.”

Vilkaisin taaksepäin. Noeul näytti levolliselta yläportaalla: kaiveli kynsiään ja huojutteli polviaan hieman puolelta toiselle niihin nojatessaan. En tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Paitsi että hän tiesi jonkin ihme Kalen Dionin runon.

”Kerro mulle”, kehotin, mutta en keksinytkään, mitä pitäisi kertoa.
”Mitä?”
”Kuka sä oot?”

Noeul hymyili ja vastasi hetken katseeseeni ennen kuin jatkoi kynsiensä nyppimistä.

”Mä olen mun äidin ja isän ainoa poika. Mä olen meistä serkuksista toisiksi nuorin. Mä olen insinöörilinjan opiskelija, taitoluistelija, Olavi Suden suojatti ja hevosvaras. Tallityöntekijä, kahden kissan isä, hyvä kokki ja joku, joka rakastaa kaikkea kaunista. Kuka sä olet?”

Annoin selkärankani oieta korkkiruuvilta taas suoraksi. Suulissa Biffen turpa tärisi siihen malliin, että se taisi pärskiä, ja ihmekös se. Tuulenpuuskahan osui suoraan sen naamaan.

Minä olen Helemias Ilves, yksi Häjyistä ja pelimanni. Viihdettä, enkä kenellekään mitään muuta.

”Mä olen herra Ilves sulle!” sanoin ylhäisesti ja nousin. Virnistin Noeulille, joka vain kohotti toista suupieltään samalla kuin nousi tullakseen sisälle kanssani.

[HelloOsallistuja]

Tapahtuu sopivaan aikaan kun kaikki ovat paikalla

”Sinä, sinä ja sinä!” Nelly karjahti ja osoitteli meitä sohvalla istujia etusormellaan. ”Heti tänne! Mä perehdytän teitä vähän siihen et miten ihmiset elää!”

Niklas nousi heti kiltisti. Eira pyöritteli silmiään ja naksautti kieltään, mutta nousi myös. Marshall ei tehnyt elettäkään: vilkaisi vain ensin Niklasta ja sitten muita ja hörppäsi viikset levollisesti vipattaen kahvikupistaan.

”Hello!” Nelly rääkäisi.
”Mä luulin et sä osotit Marshallia!” puolustauduin heti.
”En ko sua! Marshall osaa tämän jo!”
”Miksei noiden sit pidä–?” kysyin osoittaen Eetua, Alexia ja Jannaa samalla kun nousin, mutta Nelly ei jaksanut odottaa kysymyksen loppuun asti.
”Nekin osaa asua ihmisasunnossa! Te ette! Äkkiä keittiöön!”

Keittiö näytti muuten ihan normaalilta, mutta Nelly huokui myrkkyä ja pahuutta keskellä sen räsymattoa. Hyvin hiljaisella äänellä hän ohjasi meidät riviin kasvot kohti tiskipöytää. Sitten hän poimi Saarioisten punaisen mikropitsapakkauksen etusormensa ja peukalonsa väliin ja nosti sen ilmaan.

”Seuratkaa tätä!” hän käski taas kovaan ääneen. ”Kun otamme pitsan, emme jätä näitä saatanan kuoria pitkin poikin!”
”Se on Hellon pitsankuori”, Niklas sanoi.
”Ihan sama! Siinä on ollu sunki roskia joka välissä! Niin — tässä kaapin ovessa on tällainen mekanismi!”

Nelly tarttui hyvin harkitusti sormillaan roskakaapin oven vetimeen ja avasi oven hitaasti. Sitten hän sulki sen, avasi taas, sulki ja avasi.

”Tämä aukeaa tällä tavalla! Ja erityisesti Niklas huomioi, että tämä sulkeutuu myös samalla tavalla! Ja kun tämä on auki –”, Nelly opasti vihaisena, ”– täältä paljastuu tällainen sininen sankoa muistuttava laitos! Tietääkö joku, mikä se on? HÄ? Aivan oikein, se on roskis!”

Eira naksautti taas kieltään, mutta ei tainnut uskaltaa huokaista, kun Nelly mulkaisi niin pahasti.

”Kun meillä on käsillämme jätettä, kuten nyt, emme aseta sitä tähän tasolle! Avaamme tämän oven tällä mekanismilla. Sitten asetamme jätteen roskakoriin tällä tavoin! JA SULJEMME OVEN SEN JÄLKEEN!”

Nelly paiskasi roskakaapin oven kiinni niin että paukahti ja marssi sitten tiehensä.

”Saaks ny poistuu?” huikkasin vielä varmuuden vuoksi perään.
”Ei!” Nelly ärähti olohuoneen puolelta. ”Te siivootte ne roskat siitä ensin ja viette samalla roskapussit pihalle roskikseen asti!”

[HelloOsallistuja]

Jäbä

Skotin käynti tuntui sillä kertaa tuskastuttavan hitaalta. Odotin, että pääsisimme pois pihasta, jotta voisin puhua muiden kanssa siitä, mikä mieltäni painoi. Meitä oli lähdössä maastoon vanha kunnon ydinjengi. Tai no… Ei kyllä oikeasti ollut, koska Inari oli muuttanut Vaasaan ja Eetu ei ikinä ehtinyt mitään. Minä ja Eira kuitenkin olimme, ja olin huolinut Inarin ja Eetun sijaisiksi Alexin ja Oskarin. He eivät hirveän osuvia sijaisia olleet, mutta kun olivat nyt sattuneet olemaan suulin liepeillä ja suostuneet lähtemään Skotin vauhtia Jätinmontolle ja takaisin Tetriksellä ja Typyllä. Eira ratsasti tietenkin Cozminalla ja antoi sekä näkyä että kuulua, miten Skotin hidas käynti ärsytti häntäkin.

Viimein talli jäi kuitenkin taa, ja olimme neljästään. Levittäydyimme valtaamaan koko hiekkatien, koska Eetunhan tämä pätkä oli. Sitä paitsi pelloilta näki vähintään kilometrin päähän, jos joku tulisi ja pitäisi väistää. Sanoin nopeasti asiani, jotta sitä ehdittäisiin puida varmasti tarpeeksi kauan.

”Siinä jäbässä on jotain outoa.”
”Jäbässä!” Alex tarttui heti epäolennaisuuksiin ja alkoi nauraa. ”Kuka sanoo jäbä?”
”No nuoressa herrasmiehessä sitten!”
”Nuoressa herrasmiehessä!” Alex toisti niin kuin papukaija.
”No miksikäs mä sitä sitten sanon?”
”Ai ketä?” Eira kysyi.
”Iiroa.”
”No sano vaikka tyypiksi, kunhan et jäbäksi”, Alex tyrski.
”Selvä, siinä TYYPISSÄ on jotain outoa.”
”Haista nyt vittu ja vinkase”, Alex kehotti. ”Sä oot ite ihan tosi outo. Miten se nyt on sun mielestä outo? Tunnistaaks outo oudon?”
”Kaikki tykkää siitä”, huomautin vakavana. ”Kukaan ei tykkää kenestäkään heti, jos siinä ei oo jotain outoa.”
”Kaikki tykkäs mustakin heti”, Alex sanoi.
”Kukaan ei vieläkään kyllä tykkää susta”, Eira huomautti.
”Auts. Niin muute, totta.”

Oskari oli ainoa ihan hymytön. Hän komensi minua istumaan kunnolla Skotin selässä, eikä osallistunut Iiron puimiseen sitäkään vähää kuin tytöt. Tottelin, vaikka ei Skotin kanssa kyllä ole niin justiinsa.

Pahasti näytti siltä, että koko juoruilu oli jo käsitelty. Muut pidättelivät hevosiaan Skotin hitaassa, tankeassa käynnissä, mutta ei sen vauhti minua enää harmittanut. Tallihan oli jo kaukana. Päin vastoin: Skotin selässä oli aina turvallista. Nytkin se katseli kiinnostuneena, kun kauempana fasaani tööttäsi lentoon puskasta, kun muiden hevoset hypähtelivät. Kaikki hevoset saisivat olla niin kuin Skotti, niin kaikki olisivat turvassa niiden kanssa ja tallilla olisi pelkästään kivaa. Oskarikin… Oskarikin puhuisi.

”Palatakseni tähän Iiro-henkilöön”, tokaisin Alexin paasatessa uudesta mopostaan Eiralle.
”Mitä nyt siitä vielä?” Eira kysyi.
”Miks sä teet lainausmerkit ilmaan kun sä sanot Iiro?” Alex kysyi.
”Kertokaa edes miks kaikki on ihan team Iiro?”
”Jalkapallo”, Oskari sanoi.
”Joo no sulle ja jollekin Chaille ei tosiaan tartte ku näyttää palloa niin ootte ihan vimmassa niinku joku Onni sen munakoisovinkulelunsa kanssa”, Alex nauroi.
”Miks sä sit tykkäät siitä?” kysyin Alexilta ehtimättä puolustamaan Oskaria.
”Emmä tiiä. Mä snäppäsin sen kaa–”
”Snäppäätsä sen kaa?” Eira kysyi heti kimeästi.
”Joo, mut siis –”
”Onkse sun poikaystävä tai jotain?”
”No ei tosiaankaan oo”, Alex alkoi nauraa. ”Hyi vittu mitä sukurutsausta. Se on Ilonan veli!”
”Ootsä sukua Ilonalle?” Eira kysyi saman tien niin kuin idiootti, joka välillä oli.
”Eiraaaah…” Alex huokaisi.
”Mitä sä sit snäppäät sille?”
”Pysy asiassa!” kehotin Alexia. ”Miks sä tykkäät siitä?”
”Niinku mä olin sanomassa ennen Eiran mustasukkasuuskohtausta –”
”En ees oo mustasukkanen.”
”–niin en tosiaankaan tiiä. Se vaikutti ihan normaalilta snäpissä, mut onhan se nyt ihan vitun outo livenä. Niinku sillä olis kaks persoonaa. En mä tiiä tykkäänksmä siitä. Tai siis tästä persoonasta.”
”Se on normaali?” Oskari sanoi kysyvästi.
”No eihän oo. Miettikää nyt. JÄBÄ”, Alex painotti jäbä-sanaa, ”esittää mulle Snäpis ihan normi tyyppii, ihan normaalia poikaa siis. Ihan kiva, vähä lapsellinen niinku kaikki pojat–”
”Hei”, äännähdin.
”–kuten varsinkin joku Hello ja Oskari –”
”Hei!” Oskarikin sanoi.
”Pelaa jalkkista ja on tommonen, no, ihan hauska. Sit livenä on yhtäkkii joku poneista tykkäävä hintti joka räpyttelee ripsiä sohvalla ja puhuu vaan kengistä ja ponyistä ja pukeutuukin niinku tytöt vaikka aluks oli ihan normaali ja oikeestaan aika samanlainen ku joku Oskari, ei millää pahalla Hello.”
”NONII!” sanoin osoittaen sormellani vuoron perään kaikkia Alexista alkaen. ”Mähän sanoin. Jäbä on aika outo.”
”Se just sano et säkin oot naismainen ja hintti”, Eira tulkkasi.
”Nii? Sitte? Mä oon. Siis naismainen. Mut en hintti. Ole hyvä ja ojenna mun Birkin.”
”Mikä?”
”Mun hyvät jutut menee ihan hukkaan tässä seurassa..”
”Hello. Ohjat”, Oskari keskeytti.

Oskari halusi, että ratsastin koko ajan kunnolla. Kesken sormella osoittelun ohjat olivat taas lipsahtaneet niin, että vasen puoli roikkui puolimatkassa maahan asti. Hilasin kiltisti sen lukkosysteemin, jolla ohjat olivat toisissaan kiinni, Skotin sään kohdalle ja jätin roikkumaan siihen. Oskari katsoi ohjia ja minua merkitsevästi, mutta hymyilin nätisti. Mitä väliä, jos pitkillä ohjilla mentäessä heppa pitelee itse ohjiaan niskallaan enkä minä käsilläni? Ei niin mitään, ei Skotin kaltaisella kunnon hevosella ainakaan.

”Miks sä sit eilen melkein istuit sen sylissä jos se on sun mielestä niin kauheen outo?” Eira kysyi Alexilta kimeää mustasukkaisuutta äänessään.
”Aina te haluatte vaan juoruilla jostain Iirosta”, huokaisin dramaattisesti.
”Mee ny”, Alex kehotti minua ja kääntyi Eiran puoleen. ”Miten niin istuin sen sylissä? Varmaan en istu minkää pakkasenraiskaaman pulkannarun sylissä tasan öö ikinä.”
”No jalkoja pidit sen sylissä”, Eira väitti.
”Ai siinä sohvalla? No vittu. Mähän makasin siinä ensin ja sit se tuli siihen enkä mä halunnu nousta. Ihan sama kuka siihen olis tullu.”
”Ai jaa? No snäppäätsä sille vielä?”
”No totta vitussa! Meillä on striikki! Kai sä käsität et striikkiä ei rikota paitsi viestinä siitä et me ei olla enää missää tekemisis ikinä. Varmaan mä voin rikkoa striikin kun se on Ilonan veli!”
”Sä oot rikkonu munki kanssa striikin”, huomautin.
”Sulla ei edes ole Snäppiä!” Eira ja Alex sanoivat yhteen ääneen niin että Cozmina teki sivuloikan.
”Ihan sama — säkö sit vaan oot ihan rakastunu siihen jalkapallon takia?” kysyin Oskarilta.
”Mihin?” Oskari kysyi.
”No siihen jäbään! Iiroon!”
”Joo. Pelaa hyvin. Ne voit — voit — me pelattiin kerran ja ne — vv–”
”Voitti?” Alex kysyi. ”Ai nii, te pelasitte kerran niitä tampereenpoikia vastaan. Eiks nii Oskari et Iiro oli sillon ihan erilainen, ihan normaali, siis ihan perus tommone poika?”
”Emmä tiiä”, Oskari mutisi.
”Tiiäthän! Se juoksiki sillon niinku pojat eikä niinku Pamela Andersson tai Hello!”
”Kiva!” uahdin. ”Ihan niinku mä juoksisin ikinä. Edes niinku Pamela Andersson.”
”Onks Iiro muka juossu tallilla sit?” Eira ihmetteli.
”No ne pelas sitä jalkkista muistakko!” Alex sanoi Eiralle.
”Ai jaa… Mä en sit ollu siinä… Mut kun sä snäppäät sille niin onkohan se sen tyttöystävä minkä näkönen? Tai kuka?”
”Sillä mitään tyttöystävää ole!” Alex tuhahti.
”Ai ei?” Eira ilahtui.
”No ei. Sano mun sanoneen, niin se on salaa niin hintti ettei Hellokaa.”
”…kiva hei…”
”Ravataan!” Oskari määräsi.
”Juokseeks Iiro nyt oikeesti niinku tytöt vai onks toi joku sun keksintö?” varmistin Alexilta.
”En mä oikeesti tiiä miten se juoksee”, Alex tunnusti. ”Mua vaan vituttaa kun se hihittelee jonkun Eiran kaa–”
”HEI!”
”–kun mä jotenkin oon investoinu siihen emotionaalisesti jo, et siitä olis mulle kaveriksi ja nyt se onki tommonen vammanen.”
”Jos sillä vaan kestää tutustua?” ehdotin.
”Sä ite alotit tän keskustelun!” Alex huomautti. ”Sulla ei oo nyt mitään oikeuksia puolustaa sitä siinä kun mä haukun sitä, niinku olisit jotenki muka ite parempi ihminen!”
”Ravataan!” Oskari vaati taas.
”Joo joo!” Alex äyskähti ja kiihdytti meidän muiden edelle.

Skotti oli taas hidas. Muut porhalsivat ravissa kauas edellemme ja me tulimme omaa täyttä vauhtiamme perässä. Laukankin sai nostaa välillä, ettei muu joukkio kadonnut horisonttiin asti.

En tiennyt, mikä siinä jäbässä minua niin epäilytti. Iiro ei ollut ollut kertaakaan epäystävällinen kenellekään, eikä edes pahalla tuulella. Vähän nurkkia pitkin luikkija hän oli, mutta niinhän oli Oskarikin, eikä se Oskaria huonontanut. Iiro taisi olla lukeneen ja fiksun puoleinen, mutta niin oli joku Sonjakin, eikä se ollut ihmisessä ainakaan miinus. Fortnitessä Iiro oli ollut paska, mutta eivätpä kaikki muutkaan osaa pelata: en minäkään. Se ei haittaa. Mikä ihme siinä jäbässä sitten tuntui niin epäilyttävältä?

[HelloOsallistuja]

Åland Weekend kutsuu taas

”Mä kilpailen”, Oskari sanoi päättäväisesti Hopiavuoren kahvipöydässä. ”Åland — Åland — Weekillä.”

Ajattelin, että se kommentti olisi suunnattu Alexille ja Ilonalle, kun heillehän Oskari enimmäkseen jutteli, mutta hän katsoikin minua. Vaikka räpyttelin silmiäni, Oskarin tuijotus ei herennyt. Minua alkoi naurattaa hänen vaalennetut hiuksensa taas, mutta kamppailin pitääkseni naamani peruslukemilla.

”Okei? Mitä sä sitä mulle kerrot? Vai haluaksä potkun puolle?” kyselin, kun Oskarin katse ei siirtynyt silmistäni.
”Totaniin, mä en oo varma et sä pärjäät vielä”, Alex sanoi hiljaa.
”Pärjään”, Oskari ilmoitti varmasti.
”Ohhoh”, Alexilta pääsi.
”Helpossa luokassa”, Oskari sanoi, vaikka luokka-sana tuli tosi vaikeasti ulos.
”Meinaat mennä Sintillä helppoon luokkaan..?” Ilona kysyi.
”Typy”, Oskari täräytti.

Jaa. No se selitti, miksi Oskari minua katsoi, mutta mitään muuta se ei selittänytkään. Oskarin aivovamma taisi estää ne hienovaraiset avut, joiden varassa kouluratsastaja pärjäsi. Oskarista ei ollut juuri nyt vaativiin luokkiin: hyvä jos olisi enää ikinä. Typyllä ei olisi niin typerää osallistua helppoihin luokkiin kuin Sintillä olisi, mutta silti… Typy ei antanut anteeksi ratsastajalle samalla tavalla kuin Oskarin hevonen.

Katsoin Ilonaa, joka tapasi sääliä ja auttaa Oskaria meistä eniten. Olikohan hän lähdössä mukaan reissuun, tai vaikka Milan? Saisinko puhuttua jomman kumman sinne? Ei se haittaisi, jos Typy turhautuisi kisoissa ja menisi siellä niskojaan nakellen. Se oli nopea unohtamaan, jos sillä oli paha mieli. Rikki se ei menisi, vaikka tulisikin viimeiseksi siellä maailmalla. Oskarista ei kuitenkaan ollut varmuutta. Todennäköisintä oli, että hän menisi kisoihin häviämään, kun ei kerran ainakaan vielä pystynyt toimimaan, liikkumaan ja olemaan niin kuin ennen. Toisaalta voisinko kieltääkään ottamasta Typyä? Oskari kaivaisi itselleen kilpahevosen vaikka kiven kolosta, kun niin päätti. Sitä paitsi ilman, että hän yrittäisi edes, hän ei voisi koskaan onnistua. Ei edes omalla nykyisellä vaatimattomalla mittapuullaan.

”Jaajaa. No kuule Osku”, venyttelin. ”Se tarkottaa sitä että sä liikutat sen sitte kisoihin asti ja mä laiskottelen.”
”Joo”, Oskari myönteli.
”Lisäksi mä haluan palkkioksi pussillisen Dumlea.”
”Miksi palkkioksi?” Alex murahti Oskarin puolesta. ”Laiskottelusta vai?”
”Palkkio nousi just kahteen karkkipussiin. Mut toinen sit Hopeatoffeeta. Jos sä et Osku pidä tota sun kääpiötä kurissa, mä haluan kolme.”

[HelloOsallistuja]

4/4: sunnuntai, aamu

Puhelin soi. Painoin silmiäni tiukemmin kiinni, mutta kitaransoiton ääni ei loppunut. Milan liikahti käsivarteni alla. Puristin häntä tiukemmin itseäni vasten. Sekään ei sulkenut pois puhelimen ääntä, eikä estänyt Milania heräämästä.

”Sun puhelin”, hän mutisi käheästi ja läpsäytti soivan puhelimen poskelleni olkansa ylitse.
Painoin nappia katsomatta, kuka soitti. ”Hello.”
”VITTU AVAA OVI!” Alex huusi puhelimesta takomisen säestämisenä. ”MÄ KUULEN ET SÄ OOT SIELLÄ VITTU!”
”Mä en tiedä kenen ovea sä murrat siellä, mut mun ovella ei tosiaankaan oo ketään”, kerroin puhelimeen.
”Sä olet mun kotona”, Milan sanoi ja kääntyi kasvot minua kohti. Olin jo katkaisemaisillani turhan puheluni, kun hän painoi kasvonsa kaulalleni ja hengitti syvään.
”Onks se Oskari?” Alex kysyi paljon hiljaisemmin ja säyseämmin puhelimessa.
”Ei kun Hello!” korjasin. Vitsit, takoiko se Oskarin ovea?
”Ei kun mä kuulin kun Oskari puhui siellä. Miks Oskari on siellä?”
”Ei täällä oo mitään Oskaria. Mee nyt pois et mä saan nukkua”, kähisin puhelimeen, mutta ei Alex kyllä kuunnellut.
”Ei vittu Ilona, Hello on vissiin Oskarin luo–” puhelimesta ehti kuulua ennen kuin Alex katkaisi linjan.
”Noni”, mutisin Milanille viitsimättä provosoitua siihen aikaan aamusta. ”Nyt ne luulee et sä oot Oskari.”
”Mm. Mä yhtä komea. Nukutaan vielä vähän.”

Kuuntelin, kuinka Milan hengitti kaulaani vasten. Hänen rento käsivartensa oli lupsahtanut löyhästi vyötäröni ympärille. Peiton alla oli vielä ihanan lämmin. Uni alkoi painaa saman tien. Olin Häjyjen keikalla, mutta jostain syystä soitin sähkökitaraa, enkä edes omaani…

”Sun puhelin”, Milan herätti minut. Eikös se juuri ollut soinut? Olinko nähnyt unta? Nytko Alex soittaisi, että on oveni takana?
”Hello”, vastasin laiskasti viitsimättä avata silmiäni.
”Selitä”, puhelimesta kuului niin ankarasti, että minun oli tarkastettava, kuka soitti. Camilla.
”Mitä nyt tällä kertaa?”
”Kaikki kerralla, kiitos. Mitä varten Susi on blondi? Miksi sä raahasit sen juopottelemaan, vaikka sä tiedät ettei se ole vielä hyvä idea? Ja mitä varten Alex ja Ilona on mun kotonani tähän aikaan hallusinoimassa jotain että sä olisit muka ollut Suden sängyssä yötä?”
”Neiti Mustavaara hyvä, rauhoittukaa”, rauhoittelin Camillaa.
”Vanhaniemi.”
”Kuitenkin. Mä oon ihan totta syytön kaikkeen. Enkä mä varsinkaan ole ollut siellä, niinku tiedät. Eikö Oskari voi ite puolustaa mua?”
”No se ei puhu, pelkästään oksentaa! Ja kai mä nyt tiedän, ettet sä täällä ole ollut, mutta mitä varten noi kaksi on täällä ja luulee niin?”
”Mulla on tässä miesseuraa justiinsa, et eikö tää voi odottaa?”
”Ai — joo. Kenen kanssa sä sitten oot?”
”Yhen äijän vaan. Sekä se baari että ne hiukset oli Oskarin ideoita ja mut painostettiin. Mä kerron vaikka illemmalla, jos Oskari ei kerro ennen sitä.”
”Selvä. Moi.”

Milan nosti päänsä kaulaltani ja painoi sen tyynylle. Päästin nurisevaa ääntä vastalauseeksi. Hän hymyili.
”Sulla kivat kaverit.”
”Kyllä sä nyt tiedät millasia ne on…”
”En tiedä. Ei ne mun kanssa ole noin… Ne on hyvin asialliset aina. Vieläkin. Välttelevät mut.”
”Mitäs oot venäläinen. Joojoo mä tiedän, serbi.”
”Mm. Otatko kahvia?”
”Eikä, kun et nouse vielä! Nukutaan ihan vähä. Mammitaan.”
”Mm, okei.”

En ehtinyt oikein muuta tehdä kuin kierähtää selälleni ja pari kertaa juoksuttaa sormiani Milanin hiuksissa, kun puhelin soi taas. Livautin muutaman kirosanan ja katsoin näyttöä. Siinä luki, että iskä soittaa.

”Moi iskä”, vastasin puhelimeen ja vilkaisin Milania, jota hymyilytti.
”Moi! Voi Hellu kuule, kun mä kokonaan eilen unohdin että Hirvijärven rouva on tulossa tänään äipälle kylään, ja kun sehän pelkää koiria. Niin mä joudun nyt jo tuomaan nämä sun lapset takasin yökylästä. Vaikka mielellänihän mä nämä täällä pitäisin aina, joo pitäisin, vai mitä Jerusalem, että pitäisin?”
”Ei ei ei!” keskeytin iskän höpinän.
”Mitä ei? Eiku kato mä voin tuoda nämä, ei sun tarvi tulla hakemaan.”
”Ei kun mä en oo kotona.”
”Aijaa — missäs sä oot?”
”Jannella”, valehtelin mielestäni ihan uskottavasti.
”Mä kuulen sun äänestä ettet sä ole Jannella. Ei sun tarvi kertoa, mut ei sun tarvis valehdellakaan–”
”No vähän baarireissu venähti oikeesti. Mä oon Ilmajoella.”
”Ai että miehelässä. Okei — no. Mäpä teen niin, että mä laitan nämä pikku lapsenlapset Röyhyn aitaukseen siksi aikaa, vai mitä Lallero, että meette Röyhyn aitaukseen? Röyhy voi sitten mennä tohon juoksuvaijeriin.”
”Hyvä idea”, sanoin ennen kuin iskä ehti kertoa lisää.
”Heippa Hellu!”
”Moikka iskä.”

Ennen kuin puhelu katkesi, ehdin kuulla äidin äänen taustalta, mutta en kuullut mitä hän sanoi, muuta kuin että minuun se liittyi. Annoin puhelimen pudota patjalle. Milan katseli minua, mutta ei sanonut mitään. Ryhtyi vain silittämään hartiaani ja asetteli päänsä paremmin olkapääni päälle.

Sitten puhelin soi ihan niin kuin se ei olisi soinut koko aamua.
”Äiti”, huokaisin Milanille, joka naurahti.
”Sä suosittu.”
”Jep. Painfully so.”

”Hello!” äiti kimitti ennen kuin ehdin edes heitä sanoa.
”Äiti!” kimitin takaisin.
”Mitä sä oikein meinaat?”
”Miten niin? Mitä mä oon nyt tehny?”
”Iskä sanoi että sä oot jonkun pojan kanssa baarista päin! Oliko se nyt kauhean fiksu veto, kun–”
”Anteeksi nyt, mutta mä oon aikuinen, niin miten mun miessuhteet kuuluu enää sulle ja iskälle?”
”No en minä nyt sitä, Hellu! Kun viimeksi kun sä kotona kävit, niin mulle ja iskälle sanoit että sulla ja Milanilla vois ehkä olla — tai siis kun sä olit niin iloisen olonen pitkästä aikaa — ja kun onhan se nyt hirveän kiva ja komea poika, ja kun se nyt selvittää asioitaankin — ei ole kuule helppoa Milanillakaan. Kai sä olet edes kunnolla eronnut siitä ennen kun sä vaihdat, ettet lennosta –”
”Äiti!”

Milan oli nostanut päänsä. Hän puri alahuultaan täydellisillä hampaillaan, ettei nauraisi ääneen. Tyrskähdin sitten itse. Oli tämä nyt taas. Meidän mamma sotkeutuu kyllä mielellään sekä minun että Allun henkilökohtaisimpiikin asioihin, mutta en olisi ihan ensimmäisenä halunnut puhua äidin kanssa Milanista Milanin vieressä, Milanin sängyssä ja alasti.

”Jos sun nyt on pakko tietää niin mä oon Milanin luona”, sanoin puhelimeen, eikä siinä muuta voinut kuin alkaa nauraa ääneen.
”Ai! Okei. No. Sepä hyvä. Sano terveisiä.”
”Terveisiä äipältä”, sanoin Milanille.
”Takaisin.”
”Terveisiä takasin”, sanoin puhelimeen.
”Noni. Kiitos. Tuutteko syömään neljän maissa kotia? Allu ei pääse tänään, mutta olis hirvisoppaa. Iskä laittaa. Me ensin syödään Hirvijärven rouvan ja sen Salon Anittan kanssa, mutta sitä jää–”
”Selvä, selvä”, nauroin puhelimeen.

Jos Milanin mielestä kaverit olivat vähän hassuja, niin perhe ainakin oli ihan uskomattoman outo. Siis minuunkin verrattuna. Puhelun päätyttyä huokaisin syvään ja kömmin syvemmälle peiton alle. Enää ei nukuttanut, mutta voisihan täällä muutakin puuhata.

”Tosi outoa”, Milan sanoi miettiväisenä, kun suukottelin hänen leukaansa.
”No kiitti.”
”Ei kun — mä ei tajua miten Aili vielä tykkää mut.”
”Mä en tajua miten mä vielä tykkään susta, tai oikeastaan edes siedän sua, jos sä puhut mun äidistä nyt.”
”Ei mä tiedä uskaltanko mennä sinne syömään ruokaa.”
”Kyllä sinne uskaltaa mennä.”
”Mitä Manni ajattelee?”
”Nii, mitähän se ajattelee? Mitähän se sit ajattelis jos se tietäis et sä oikeesti jauhat mun vanhemmista kun mä yritän — voi saatana!”

Se pirun puhelin. Se karjui taas soittoääntään tyynyn vieressä.
”Sä puri mua oikeasti huuleen!” Milan vinkaisi.
”Se oli vahinko”, kuittasin ihan hermona ja avasin puhelun. Näytöllä luki Alex. ”Mitä saatanaa sä nyt haluat tällä kertaa?” tiuskaisin puhelimeen.
”Mä vaan — mä vaan — mä vaan –” kuului piipitys puhelimesta.
”Hä? Ilona?”
”Joo.”
”Mä luulin et siellä on Alex”, selitin mahdollisimman ystävällisesti. ”Mikä hätänä?”
”Kun Oskari ei löydä sen lompakkoa mistään, niin…”
”Kyllä se siellä on”, väitin. ”Se osti paukkuja just ennen kun me lähdettiin Ilonasta.”
”Ilonasta?”
”Se on sen baarin nimi.”
”Ai niin!”
”Jos se ei oo sen taskuissa, Camillan autossa tai teidän pihassa, niin sit se on jääny Ilonan tiskille. Soittakaa sinne, jos sitä ei löydy.”
”Joo.”
”Millä mielellä se Oskari on?”
”En mä oo varma. Se on aika outo taas. Tapahtuiks jotain?”
Jep. Tapahtui. Suukotin sitä suulle, kun se ei ollut hiljaa. ”Ei mun tietääkseni”, väitin.
”No me jatketaan sen lompakon etsimistä sitten.”
”Joo. Nähään tallilla.”

Milan venytteli pitkiä ohkaisia jäseniään ja nousi sitten ylös ennen kuin ehdin estää. Hänellä oli yksi pieni vaatekaappi, josta hän kiskoi ylleen mustasta harmahtavaksi kulahtaneen t-paidan ja mustat farkut.

”Mä menen keitän kahvia nyt oikeasti”, hän ilmoitti.
”Et jää mun kaa tänne enää?”
”Ei nyt, kun haluan kahvit. Voidaan sitten.”
”Eikä voida kun sit meidän pitää mennä meille et mä ehdin suihkuun ja vaihtaa vaatteet ennen kun me mennään sinne meille kotia-kotia.”
”On mullakin vaatteet täällä. Ja suihku. Ja parempi seura sinne.”
”Kiva idea, mut ei sun vaatteet mee mulle.”
”Tule sitten mun kanssa ottaan kahvit.”
”Tuo mulle sänkyyn. Se sun kilpeä käyttävä ihmissyöjä vaanii mua kumminkin taas jossain.”
”Mm. Voin tuoda. Mutta Vasilije ihan kiltti.”
”Ei muuten ole! Se puri mua jo eilen!”
”Miksi herätit häntä! Mä sanoin ei saa.”

Kun makoilin ja odottelin aamukahvia sänkyyn, puhelin soi jälleen. Harkitsin heittäisinkö sen seinään vai upottaisinko Milanin yöpöydällä köllöttävään vesilasiin. Soittaja oli kuitenkin Oskari, niin en viitsinyt.

”Heeeippa Osku”, tervehdin. ”Löytyikö kukkaro?”
”Öö — löytyi.”
”Missäs se oli?”
”Tuolla — tossa noin. Hattu — paikassa.”
”Hattuhyllyllä?”
”Joo.”
”Mitäpä Osku muuten?”
”Öö — eilen.”
”Joo?”
”Ilonassa. Lopuksi. Mitähän..?”
No tietenkin se pikku suukko nyt vaivasi senkin pääkoppaa, vaikka sekin tiesi, ettei se mikään oikea ollut ollut.
”Mitähän sä nyt oikeen yrität selittää? Sanopa suoraan kun en mä yhtään tajua.”
”Pusu oli!”
”No eikä ollu. Sä jankutit jotain tytöistä, mutta et uskaltanu puhua niille edes.”
”Eikä. Sun kaa.”
”Voi vitsi Osku. Mä en tiedä miten mä tän sanoisin sulle. Mä oon ihan tosi otettu että sä näet musta sellasia unia, mutta mä oon tällä hetkellä tavallaan varattu–”
”Ei! Oikeasti.”
”Sä olit aika päissäs. Sä olit mun ja Milanin kaa koko ajan. Kyllä mä tietäisin jos siellä olis jotain sellasta ollu. Veikkaan et sä näit vaan unta oikeesti.”
”Niinkö?”
Oskari kuulosti helpottuneelta. Päätin, että tämä olisi tästä lähtien uusi totuus, jossa hän eläisi.
”Jep. Meinaatko tulla tallille tänään?”
”Joo.”
”Lähetkö maastoon?”
”No — joo.”
”Nähään illalla sitten.”

Laitoin puhelimen äänettömälle vauhkojen kavereideni ja sukuni varalle jatkoa ajatellen, mutta se oli vielä kädessäni, kun näyttö alkoi välkkyä. Camilla. Samaan aikaan Milan lähestyi kahvikupin kanssa. Kuulin Vasilijen kilven kolisevan käytävällä seinään.

”No?” huokaisin puhelimeen ja otin kahvikupin vastaan.
”Kuulepa”, Camilla sanoi asialliseen sävyyn.
”No?” toistin.
”Eikö niin, että se on vaan jotain Suden unta että sä olisit ahdistellut sitä seksuaalisesti?”
”Ahdistellut sitä seksuaalisesti!” parkaisin. ”No en ole ahdistellut ketään seksuaalisesti.”
”Mä ajattelin. Kuulosti äsken että se oli sitä mieltä että sä oot pussaillut sitä baarissa.”
”Ai että se on sit seksuaalista ahdistelua?”
”Tietenkin on, jos Susi ei halua –”
”No ihan sama. En ole pussaillut ketään. Baarissa.”
”Jaaha! Mä arvasin, että sä menet Milatovitsin kanssa kotiin.”
”Etkä arvannu. Mijatović toi mulle just aamukahvia sänkyyn, eli voittekste kaikki nyt viimein lakata soittelemasta mulle?”
”Tottakai. Tuletko tallille tänään?”
”Joo. Mut vasta illalla. Mä kysyin Oskaria maastoon, niin mitäpä jos säkin tulisit?”
”Vois kyllä. Ruma sää, mutta ei voi mitään.”
”Niin on. Älkää soittako mulle enää. Moro.”
”Moi.”

Milan oli mönkinyt sängylle viereeni istuvaan asentoon oman kahvikuppinsa kanssa. Hän luki lehtä — siis paperista, vaikka eihän sitä tee kuin Hopiavuoren Eetu — ja näytti vakavalta. Hänellä oli lasit nenällään. En ollut nähnyt niitä ennen. Sydäntä vihloi tutulla tavalla. Tämä aamu oli käytännössä jo ohi, ja suurin piirtein kaikki tuntemani ihmiset olivat pitäneet huolta, että se oli mennyt pieleen. Näitä aamuja ei pitänyt olla enää olemassa, koska olin muka jo valintani tehnyt. Silti olin taas saman valinnan edessä, ja olisin jokaisena tällaisena aamuna. Kummasta halusin kärsiä? Milanin menettämisestä kokonaan, vai Milanin jakamisesta hänen työnsä takia?

Puhelimen näyttö välkkyi, vaikka ääntä ei kuulunut. Jos ruudulla olisi lukenut Allu, Äiti tai Iskä, olisin vastannut, mutta siinä luki Eetu. Laskin puoliksi juodun kahvin yöpöydälle ja luikersin vielä hetkeksi Milanin syliin. Hän hörppäsi oman kahvinsa loppuun ja halasi minua vapautuneella kädellään.

”Sun puhelin”, hän huomautti.
”Vastaa siihen”, ehdotin, koska täytyihän tässä jo seuraava hulabaloo aiheuttaa.

[HelloOsallistuja]

3/4: lauantai, yö

Meidän piti hakea Milan mukaan Seinäjoelle. Oskari kai tarvitsi jonkin tukiverkon. En oikein käsitä, miksi ihmeessä suostuin mukaan. Säälistä kai, tai sympatiasta, tai lähimmäisenrakkaudesta. Ehkä estääkseni onnettomuuksia, koska ei tuntunut hyvältä idealta, että Oskari ajaisi heti isolla tiellä Otsonmäeltä Ilmajoen kautta Seinäjoelle, kun ensimmäistä kertaa ylipäätään suostui ajelemaan autollaan. Ehkä olin suostunut siksi, että Oskari oli syöttänyt minulle Runoin pitsan ja luvannut toisen vielä yöllä kun palaisimme. Joka tapauksessa ajoin Oskarin autoa Seinäjokea kohti Milan vierelläni. Oskari oli blondi ja hyvällä tuulella, ja hänet oli köytetty turvavöihin takapenkille.

”Mihin sä nyt halusitkaan?” kysyin Oskarilta.
Hänen silmänsä, vaikka olivatkin siniset, näyttivät omituiselta vaaleiden hiusten alla. Paksut kulmakarvat olivat vielä omituisemman näköiset.
”Ilonaan”, Oskari tiesi.
”Ei Ilonaan kukaa mee vielä tähän aikaan. Ensin pitää mennä johki muualle.”
”Sä aja Häjyyn”, Milan opasti.
”Käyks sulle Häjy?” varmistin Oskarilta.
”Joo.”
”Muistakaa sit. Mä en miksikään kännikuskiksi lähteny. Te ette vedä perseitä.”
”Joo.”
”Sä sanoi ton jo kolmas kerta, Hello! Ei ei, äiti, viinistä ei humalluta.”
Oskari nauroi, tai oikeastaan kikatti.

Meidän kompaniamme oli vähän liian tyylikäs Häjyyn. Tai ainakin Oskari ja Milan olivat, minä en niinkään. Ilma oli kostea, joten ainakin hiukset sopivat hyvin Häjyn muottiin. Milan ja Oskari olisivat puolestaan kuuluneet Ilonaan. Oskari ei ollut tainnut paljoa baarissa käydä, raukka. Valkoinen paita oli ihan liian siisti. Milanilla oli puolestaan mustia hapsuja. Nyt kun tiesin kaiken, en tiedä kuvittelinko Milanin hepeneiden huutavan, että olen muuten ostettavissa, vai huusivatko ne oikeasti. Päitä ainakin kääntyi, kun nuo kaksi liian vaaleaa tyyppiä kävelivät sisään ja hakivat juotavaa. Menin istumaan tyhjään pöytään ja odottamaan, vaikka nurkasta kuului ”Hello!” ja pieni miessakki huitoi käsillään, että tule tänne. Nostin vain kättä kävellessäni ohitse. Vitsit niin minut tapettaisiin, jos menisin poikain kanssa juomaan, enkä vahtisi Oskaria kunnolla. Vaikka Oskari oli kyllä nyt jo sen värinen, että minut tapettaisiin joka tapauksessa. Siis hiuksistaan sen värinen.

”Siinä”, Milan ähkäisi istuessaan alas ja työntäessään minulle oluen. Yhden hän piti itse ja laski toisen Oskarin eteen. Oskarin kannettavaksi ei ollut annettu mitään.
”Mä sanoin että mä juon limsaa”, huomautin ja työnsin tuopin takaisin Milanin ääreen.
”Sä sanoit sä juot yksi!”
”Joo! Ilonassa. En mä nyt täällä juo sitä mun yhtä!”
”Äh, älä jaksa. Sä voi juoda kaksi ja ajaa silti. Älä ole tommonen.”
”Nii!” Oskari säesti ja hörppäsi kupistaan kaksin käsin niin kuin lapset juovat nokkamukista.
Purskahdin nauruun ja join. Ei vitsit, mihin olin taas ajautunut.

Oskari oli jo juonut itsensä hyväksi, kun oli normaalien ihmisten aika siirtyä Ilonaan. Hän oli ilonen, naurava — sellainen kuin ei ikinä ollut. Onneksi hänestä ei tullut näköjään kauhean raskasta kitisijää humalassa. Minä olin juonut sen yhden ainoan olueni ja Milankin oli ihan selvä, niin kuin asiaan kuului. Oskarin juottaminen alkoi tuntua ihan hyvältä idealta, sillä mitä enemmän hän joi, sitä paremmalla tuulella hän oli, ja sitä paitsi puheliaampi.

”Otetaan tequilaa”, Oskari sanoi, vaikka äänsikin tequilan omituisesti.
”Ei todellakaan oteta”, kielsin heti ja tunsin olevani sata vuotta vanhempi kuin muut kaksi, vaikka olinkin nuorin. ”Mun silmät alkaa aina pyöriä eri tahtiin kun mä juon sitä.”
”Mä ja Milan otetaan”, Oskari ilmoitti ja tarttui Milanin ranteeseen. ”Tuu.”
Milan katsoi minuun huvittuneena, mutta nousi ja antoi Oskarin taluttaa itsensä baaritiskille. Ilmeisesti parin shotin ostaminen oli kahden miehen homma.

Katselin aikani kuluksi ympärilleni. En ollut ikinä pitänyt baareista. Pikku pubit ja Kontiolan tapaiset räkälät menivät, mutta ei tämä jytke. Pubit olivat persoonallisia. Ilona oli ihan samanlainen paikka kuin Hullu Pullo, Fontana ja mitä näitä nyt oli. Kaikki samasta muotista. Meteliä ja outoja spottivaloja. Ihmisetkin olivat kaikissa samanlaisia. Nuoria ja nättejä ja tosi tylsiä. Muutaman tytön hame oli oikeastaan pelkkä vyö. Nuoret miehet liikkuivat pienissä laumoissa ja näyttivät Milanilta ja Oskarilta. En nähnyt ketään mielenkiintoista, jolle olisin halunnut puhua edes siinä tapauksessa, että en olisi ollut vahtimassa noita kahta. Ei kun siis kuskissa noita kahta.

Joku nainen, jonka hame oli ihan hame, pyöritteli tummaa tukkaansa sormiensa ympärille ja jutteli Milanille baaritiskillä. Mietin, olisinko halunnut puhua Milanillekaan, ellen olisi tuntenut häntä jo. Milan hymyili naiselle niin, että paljasti täydelliset hampaansa, ja kumartui tämän puoleen sanomaan jotain. Olisin: olisin halunnut puhua Milanille. Vaikka muut miehet laumoissaan olivat melkein kaikki omalla tavallaan kivan näköisiä, ei heistä kukaan ollut niin kuin Milan. Sitä varten kai tuo tyttökin heilahti jakkarallaan eteen ja taakse, kun nauroi jollekin, mitä Milan oli sanonut. Heidän juttunsa keskeytyi kuitenkin nopeasti, kun Oskari ilmestyi nykimään Milanin hihaa. Oskari-reppana vain nyökkäsi tälle naiselle, joka yritti sanoa jotain hänellekin. Hän sai Milanin lähtemään taas kiltisti mukaansa.

”Siinä”, Milan sanoi taas ja työnsi shottilasin lähemmäs minua.
”No tota mä nyt en ainakaan juo”, naurahdin ja työnsin tequilan takaisin samalla tavalla kuin oluen Häjyssä.
”Sä oot tylsä”, Oskari sanoi ja nielaisi kallisarvoisen tequilansa. ”Mä en tienny et sä oot tommonen”, hän ilmoitti ja hörppäsi samalla vauhdilla minunkin omani.
”Mä en tiedä mitä sä luulit ja miksi.”
”Emmä tiiä. Sä soitat bändissä.”
”Niin sä luulit että mä elän jotain rokkitähtielämää ja ryyppään ja oon ihan sairaan mielenkiintoinen ja Kova Tyyppi tee äm?”
”No joo. Just niin.”
”Sori. Jos janan täs pääs on rokkitähdet ja täs pääs pitsaa kotona syövät nörtit, niin kyllä mä täs pääs oon ja tiukasti. En mä osaa juoda. Enkä tykkää.”
”Me voimme opettaa”, Milan hymyili ja ojensi pikkuista lasiaan.
”Mun pitää ajaa teidät kotiin.”
”Kyllä me aina yöpaikan löytämme.”
”Joo ehkä sä löydät. Mee ostaan mulle limsaa ja näytä edes ihan vähän vähemmän homolta kun meet.”
”Hellolla on kurjaa”, Oskari sanoi alahuuli törröllään ja tarttui yhtäkkiä minua poskista niin epäoskarimaisesti kuin oli mahdollista. ”Etitään sulle nainen. Eiku mies. Joku.”
”Voi mee ny”, naurahdin.

Oskarin ilta keskittyi siitä eteenpäin siihen, että meidän tuli löytää minulle joku. Mitään sen suurempaa sen eteen ei tehty, koska Oskari-parka meni saman tien lukkoon, kun joku yritti sanoa hänelle yhtään mitään. Milania se nauratti, mikä puolestaan kiukutti minua. Hänelle vaikutti olevan ihan sama, vaikka tässä olisi oikeasti nyt etsitty minulle jotakuta. Työnsin sivusta pillini Oskarin juomiin ja imin ne salaa niin kuin hyttynen. Ihan syvältä tämä oli kuitenkin jo valmiiksi. Onneksi Oskarin huomio harhaantui jo jonkin ajan päästä minusta häneen itseensä, kunhan hän pääsi tarpeeksi hyvään vauhtiin. Hän ryhtyi surkuttelemaan sitä, että hänellä ei ollut ikinä ollut tyttöystävää. Jes. Kännissä ruikuttavat ihmiset olivat ihan minun lemppareitani. Juuri tätä olin oikein odottanutkin. Not.

”Ei se ole vaikeaa”, Milan kertoi Oskarille, kun varastin hänen viimeisimmän tequilansa.
”En mä osaa puhua millekään — tytöille”, Oskari kitisi.
”Ei tarvi puhua! Ne tykkää puhua. Sä kuuntelee vaan.”
”Kuuntelen! Ai että mä vaan meen niiden luo silleen korva pitkällä ja–”
”Ei kun sä sanot vaikka moi, mä Oskari-”
”Minä Tarzan”, Oskari matki Milanin aksenttia ja alkoi nauraa.
”Mä en enää auta sut”, Milan tuhahti. ”Hello menee koomaan nyt, katso.”
”Enkä mee. Mä vaan lepuutan mun silmiä.”
”Lähdetäänkö pois?” Milan kysyi minulta.
”Ei!” Oskari vastusti. ”Mä en halua olla enää tämmönen. Mä en lähde täältä ennen kun mä oon –”
”Menettäny sun neitsyys.”
”Tä? No ei!”

Oskari jumittui uudelle vaihteelle. Hän väitti ihan tosissaan, että hän oli päässyt noin vanhaksi ensisuudelmaansa kokematta, ja kuulemma nyt oli aika. Ensin se nauratti. Kuka moista muka uskoi? Sitä paitsi humalainen ja vilkas Oskari oli ihan kivaa katseltavaa. Hupia ei kuitenkaan riittänyt ihan hirveän kauaa ennen kuin koko homma kävi raskaaksi.

”Ei tässä nyt ole kukaan että pussailisi sua”, Milan huomautti.
”Täällä on vaikka ketä.”
”No ei ne kyllä sua siitä pöydästä hae”, jatkoin samalla linjalla Milanin kanssa. ”Sä et edes uskalla kattoa niihin, etkä varsinkaan puhua niille.”
”Toi on nätti tyttö”, Milan nyökäytti.
”No joo…” Oskari mutisi.
”Mut se ei oo Ilona”, kimitin Oskarin vuorosanat.
”Mikää Ilona…” Oskari mutisi.
”Ai sä tykkäät että on vaaleampi. Puhu toi kanssa sitten. Toi on aika saman värinen että Ilona. Mene.”
”No emmä…”
”Nyt oikeesti lähetään. Mä join liikaa, eikä tästä tuu mitään”, ilmoitin ja nousin jo.
”Ei vielä! Mä en oo –”
”Voi taivahan isä sun kanssas”, huokaisin.

Oskari ei ehtinyt suuremmin kauhistua, kun kumarruin, väänsin häntä leuasta ja suukotin yhden kerran suoraan suulle.

”Valmis. Menkäämme!”
”Hello!” Oskari parahti.
”Aika ikävä temppu”, Milan sanoi.
”Siis — säkö meinaat että Osku olis menny oikeasti tonne oikeiden tyttöjen luo ikinä?”
”Ei! Mutta hän tullut kotia, murehtinut ja sitten joskus löytänyt oikeasti joku.”
”Jep, koska suuteleminen on pyhää, eiks nii Milan?”
”No ei nyt niin, mutta mieti että jos se totta mitä Oskari sanoi. Että ei ole ollut ketään. Tyttöystävää.”
”Joo no mä en jaksa mojua enää täällä kuitenkaan. Osku lopeta jo, ei ollu niin paha.”
”Mä jään tänne.”
”Sitten mä sen kanssa jään. Mee sä vaan Hello.”

No en minä voinut niitä kahta sinne jättää. Milan olisi houkutellut Oskarin johonkin hukkaan tai synnin tielle. Oskari ei enää katsonut minun päälleni juttelemisesta puhumattakaan, joten pakkohan nuo kaksi tekoblondia oli saada koteihinsa.

”Osku. Saat valita kelle sun äideistä mä soitan”, ilmoitin, kun mykkäkoulu jatkui.
”Hä?” Oskari sanoi kai vahingossa.
”Haluatsä et sua hellitään ja ymmärretään? Vai haluatsä potkun perseelle? Vai et joku haukkuu sut että sä muutut taas normaaliksi omaksi itsekses? Niin et soitanko Ilonalle, Camillalle vai Alexille et hakee sut kotiin?”
”Ei soiteta!”
”Mä soitan arvalla jollekin niistä, jos sä et sano että kenelle!”
”No — Camillalle!”

Camilla ei ollut ihan hirveän hyväntuulinen, kun joutui ajamaan hakemaan Oskaria kotiin, mutta tuli silti.

”Mitä te ootte tehny Sudelle?” olivat Camillan ainoat sanat, kun hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä Oskarin kamalanvärisiin hiuksiin.
”Mä selitän huomenna. Mä vannon et tää ei ollu mun syytä tällä kertaa”, sanoin nopeasti.
Camilla tuhahti. ”Niin vissiin.”

Pakkasin horjahtelevan Oskarin etupenkille, eikä hän tainnut muistaa enää murjottaa, kun vilkutti meille ihan onnellisen näköisenä ikkunasta.

”Miksei me hänen kyytissä menty?” Milan kysyi.
”Koska noiden kummankaan ei tosiaankaan tarvi tietää et mä tuun teille enkä mee kotiin.”
”Aa. Selvä. En tiennyt sä haluat enää ikinä meille, kun viimeksi oli kaikkea…”
”Tuu jo. Mä soitan yhdelle Emmalle. Se ajaa pimeetä taksia.”

[HelloOsallistuja]

2/4: lauantai, illanpuoli

Oskari kävi kaupassa. Kun hän palasi, hän avasi ensin kuskin puolen oven ja nakkasi minun syliini kaksi jäätelötuuttia. Sen jälkeen hän avasi takapenkin oven ja pudotti sinne Otsonmäen Ässän muovipussin, jossa oli pohjalla muutama ostos. Sitten hän avasi oman tuuttinsa ja käynnisti auton.

”Mihinkäs sitte?” kysäisin, koska Oskar kääntyi kaupan pihasta syvemmälle kirkonmäelle, eikä suinkaan takaisin tallia kohti.
”Meille”, hän ilmoitti, ja hänellä oli jätskiä vähän nenänpäässäänkin.

Oskarin luona oli naurettavan siistiä. Hän riisui ensimmäisenä kenkänsä, mutta konttasi sitten kulunut farkkutakki yhä yllään kohti olohuonetta. En ehtinyt ihmetellä: olohuoneen nurkassa kökötti nimittäin kissanpentu. Sen Oskari poimi syliinsä ja rutisteli ja puristeli niin kuin räsynukkea. Otsonmäen Ässän muovipussi jäi kissan alkuperäiselle kyttäyspaikalle.

”Mikä sen nimi on?” kysyin, kun Oskari nousi kissoineen ja ojensi lemmikkiään sen verran, että sitä pystyi silittämään.
”Ei.”
”Ei oo nimeä? Mikset sä oo antanu sille nimeä?”
”En osaa.”
”Se näyttää ihan siltä, että sen nimi vois olla Kaukomieli.”
”Ei!”
”Kaukomieli Lucius Oskunpoika Susi.”
”Hyi”, Oskari nauroi.
”Eli Kake.”
”Ei Kake. Tuu.”

Kissa laskettiin sohvalle. Se sai vielä yhden pusun päälaelleen Oskarilta. Sitten Oskari kaivoi kauppakassiaan ja ojensi sen sisältöä minulle. Kun en ottanut pahvista pakkausta heti vastaan, hän tyrkytti sitä nykivästi minua kohti.

”Kuule, ootsä Osku nyt ihan miettiny tän loppuun asti..?”

Pakkaus oli sininen. Siinä hymyili kaunis nainen, jolla oli platinanvalkoiset hiukset. ”Blonde” siinä luki, oikein kalliinnäköisin kultakirjaimin kuninkaansinisellä pohjalla.

”Joo”, Oskari sanoi.

Oskarilla oli tosi kivan väriset hiukset. Tummanruskeat. Auringonvalossa vähän punertavat. Ei tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta pilata niitä, vaikka kasvaisihan kauheinkin väri pois, kun Oskari kyllästyisi ja tulisi järkiinsä. Pelkäsin, että Oskari tulisi kuitenkin järkiinsä heti huomenna, kun juurikasvua olisi vasta sadasosamilli. Purkista ei saanut sitä väriä, joka hänellä nyt oli.

Huokaisin ja otin hiusvärin Oskarilta. Hän katseli pakettia vieläkin, mutta ei miettiväisesti. Miettiväisenä Oskari näyttää samalta kuin huolestuneena. Nyt hänellä oli rauhallinen hymy kasvoillaan, mutta se muuttui supistuneeksi suuksi ja kurtistuneiksi kulmiksi, kun en avannut pahvipakkausta. Oskari katsoi minua suoraan silmiin. Hänellä oli tosi siniset silmät.

”Mä leikkaan”, hän ilmoitti niin itsevarmasti, että kuulosti ihan valmentaja Sudelta.
”Hiukset? Jos mä en värjää sua?”
”Niin.”
”Etkä leikkaa.”

Oskari tuhahti. Hän marssi niska jäykkänä kylpyhuoneeseen ja palasi oven paukahduksen saattelemana. Hän näytti pitelemäänsä hiustenleikkuukonetta. Siihen oli napsautettu jo valmiiksi sellainen muovijuttu, teräkö se oli, joka näytti korkeintaan nelimilliseltä.

”Et leikkaa”, naurahdin. ”Kuule, mennään takas tallille.”
Oskari istui sulavasti lattialle ja työnsi johdon pistorasiaan haparoiden vain vähän.
”Noni. Lopeta jo.”
Oskari katsoi minua silmiin ja napsautti koneen käyntiin.
”Bluffaat”, ilmoitin ja nakkasin hiusvärin sohvalle.
Suriseva terä lähestyi Oskarin ohimoa.
”Mikä sua nyt vaivaa? Miks sä haluat olla klani tai blondi?”
”En halua olla tämmönen”, Oskari ilmoitti ja tökkäsi terän korvansa taakse. Tukko kivanvärisen tummanruskeaa hiusta putosi hänen olkapäälleen.
”Joojoo! Okei! Okei! Lopeta. Mä värjään, mä värjään!”
”Kiitti.”
”Mee vaihtaan joku huonompi paita.”

Oskari nousi risti-istunnasta pelkkien jalkojensa varassa ottamatta käsillään tukea lattiasta sen paremmin kuin seinästäkään. Atleetti. Hain sen samperin väripaketin sohvalta ja menin keittiöön sekoittamaan sitä. Tästä saisin kuulla. Ilveksen Hello oli pilannut Oskarin hiukset. Aivan varmasti oli Ilveksen Hellon idea. Oskari ei korjaisi sitä käsitystä, koska ei osannut puhua tarpeeksi. Jes, tosi hienoa.

Tilannetta pahensi noin sata kertaa vielä se, kun Oskari tuli keittiöön vaatteidenvaihtoreissultaan. Hänellä oli samat harmaat collegehousut kuin aiemminkin, mutta tummanharmaa kaiken peittävä plösö huppari oli vaihtunut yksinkertaiseen mustaan hihattomaan t-paitaan, joka näköjään näytti ihan sairaan hyvältä sellaisen ihmisen päällä, joka oli fyysisesti niin hyvässä kunnossa. Oskari oli kokonaisuudessaan aika kivan näköinen, ja ne hiukset olivat kuin kruunu. Jollekin Milanille ehkä sopikin läpinäkyvän värinen kalmanblondi, mutta Oskari oli ihan eri värinen. Hän oli terveen ruskea, vähän pisamainenkin tätä nykyä, ja siinä missä Milanin lihaksisto näytti Aaveelta, niin Oskari muistutti enemmän Jussia ja Tetristä.

”Istu siihen”, kehotin alistuneesti ja potkaisin keittiön tuolia kauemmas pöydästä. ”Pilataan toi sun tukka yhtäkkiä.”
”Joo.”

[HelloOsallistuja]

Mä olen ihan tosi-tosi kipeä. Aion ottaa siitä hyvän tekosyyn puskea tämän saagan maailmaan editoimatta, jotta ehdin saada vielä tämän valmiiksi. Nauttikaa kaikista typoista ja muusta. 😀

En olisi varmaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, millaisen show’n se käynnisti. Tai siis tietenkään en olisi tehnyt sitä. Mutta kun tein. Jos joku, ihan kuka tahansa, olisi ollut paikalla, olisi käynyt selväksi, että yritin tehdä oikein. Koska kukaan ei ollut, sain sen sijaan vain suututettua kaikki. Tai no, en kaikkia-kaikkia, mutta Oskarin-kaikki. Eli siis Olavia myöten kaikki. Eli Ilonan, Alexin, Camillan ja Olavin, ja ehkä Milaninkin. Kaikki alkoi edellisenä lauantaina.

1/4: lauanta, iltapäivä

Oskari väijyi sykkyrässä pirtinpöydän ääressä. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi ja menin kaatamaan kahvia ennen kuin istuin häntä vastapäätä.

Oskarin vamma ei ollut kadonnut minnekään, mutta hän oli siitä huolimatta aika akrobaatti. Huhu kertoi, eli siis Camilla kertoi, että kun Oskari ei niin kovasti pinnistellyt, hän osasi huomaamattaan yhtä ja toista. Niin kuin näköjään akrobatiaa. Hän oli painanut toisen kantapäänsä penkille eteensä ja istui tukevasti halaten pystyssä törröttävää polveaan löyhästi. Polven päällä kökötti kaksi keksiä sievässä pinossa uhkaamattakaan pudota. Toisen säärensä Oskari oli palmikoinut risti-istuntamaiseen asentoon niin, että tähän keksipolveen kuuluva nilkka toimi pönkänä, jotta koko jalka pystyi olemaan ihan rentona. Siinä Oskari selasi puhelintaan ihan rennosti ja mukavasti, vaikka minä en olisi varmaan päässyt vääntäytymään sellaiseen asentoon, tai ainakaan en olisi pysynyt kapealla pirtinpenkillä sillä tavalla ilman selkänojaa. Mutta Oskarilla näyttikin olevan usean vuoden kokemus solmuun vääntymisestä. Hänen jalkansahan eivät pysyneet lattialla oikein millään, kun hän istui.

Otin itsekin keksiä, vaikka se oli huono idea. Ne olivat kuitenkin niitä Tasangon suklaakeksejä, joten kyllä niiden vuoksi kärsisi hieman kipuja ympäri kehoa ja söisi Buranaa. Ulkona ikkunan takana kulki väkeä hevosineen: klaani Kozlov mönki kohti maneesia, Eira hinkkasi Uunoa viimeisiä kertoja suulissa ja kääpiöt, eli Alex ja Ilona, olivat jo kentällä pyörimässä. Se ihme mykkä-Minjakin siellä luikki valkoisen poninsa kanssa sen näköisenä, että älkää vain puhuko minulle. Maneesin edusta ja tallin reuna olivat autoja täynnä, niin kuin normaaleina iltapäivinä aina. Yksi niistä autoista oli Oskarin.

”Osku”, herättelin Oskaria saman tien, kun se kirottu tuomiopäivän idea ilmestyi päähäni.
”Mm?” Oskari mumisi ja poimi toisen keksin polveltaan.
”Mennään ajeleen.”
”Ei. Tai… Okei.”
”Sä ajat.”
”Ei!”
”Kylläpä ajat.”
”En osaa.”

Oskarin katse oli hätääntynyt ja täysin vakuuttunut. Hänen suunsa aukesi muutaman kerran, mutta hän ei saanut sanottua sitä, mitä aikoi. Mikähän Oskarin ajamisessa oli ongelma? Hän käytti oikeaa puoltaan ja jalkojaan aika hyvin. Kaiken järjen mukaan korkeintaan vilkun käyttö voisi unohtua ja ympäristön tarkkailu voisi olla haastavaa. Jos köröttelisimme vähän pikkuteitä, hän pärjäisi varmasti ihan hyvin. Sitä paitsi olisinhan minä siellä.

”Pelkäätsä et sun auto muuttuu valkosesta harmaaks jos sillä ajaa?” kysyin ihan tosissani.
”En.”
”Tai pelkäätsä et sä kolhit sen? Ei hei haittaa, me voidaan mennä kyllä mun autolla ihan hyvin.”
”En!”
”Mitäs sitte?”
”En osaa”, Oskari väitti taas.
”Osaatpa. Mennään jo. Mä haluan ajelulle.”
”Ei.”
”Mennään tai mä kannan sut. Mä oon hento nainen, ja sun homma on ajeluttaa tyttöjä tuolla. Vai onko sulla muka jo tyttöystävä?”

Oskari näytti järkyttyneeltä ymmyrkäisine silmineen ja aukoi suutaan taas. Sitten hänen ilmeensä rentoutui nopeasti. Kuului pieni tyrskähdys.
”Hen… Hen…”
”Hento nainen”, toistin ja pyyhkäisin dramaattisesti hiuksia korvani taakse. ”Ajeluta mua.”
”Vähän vaan”, Oskari sanoi ja näytti oikein sormillaan, kuinka tosi vähän.
”Ilman muuta”, lupasin pyhästi, vaikka aikomukseni oli koko ajan, että huijaisin Oskarin ajamaan tosi paljon. ”Mä luulen et mä ajan sun auton tosta tallipihasta pois, ettei noi kääpiöt, siis noi sun äidit, hyökkää meidän kimppuun. Vaihdetaan sit kun äidit ei nää.”
”Joo.”

Jätinmetsän hiekkateillä Oskari sitten ajoi kädet tiukasti ratissa, radio poissa päältä ja vauhtimittari tiukasti kolmessakympissä. Koska se ei ollut ihan hirveän jännittävää, ryhdyin aika nopeasti painelemaan nappuloita ja puhuttamaan häntä, jotta saisin hänen maanisuutensa vähän laimenemaan.
”Mikä tää on?”
”Ilma… Ilma… Puhallin?”
”Ilmastointi?”
”Joo.”
”Entä tää?”
”Älä paina!”
”Mikä tää on edes?”
”Roska!” Oskari rääkäisi ihmeellisen hermostuneena samalla kun painoin nappia, jonka olisi pitänyt saada katossa oleva lokero aukeamaan, mutta joka saikin koko lokeron ja sen sisältämät kolmet aurinkolasit putoamaan Oskarin jalkoihin.
”Oho sori!”

Jos Oskari ei olisi ollut jo valmiiksi rento kuin rautakanki, hän olisi varmasti perinteiseen tapaansa järkyttynyt suolapatsaaksi, kun kumarruin noukkimaan aurinkolaseja hänen jalkatilastaan ennen kuin ne vierisivät polkimien alle.

”Lopeta”, hän käski.
”Älä nyt kun tuolla on enää yhdet.”
”Ei!”
”Älä nyt viitti olla tommonen–”

Yhtäkkiä Oskari painoi jarrua. Vaikka vauhti oli matelua, kyllä se tuntui ikävästi selässä, ja takaraivokin iskeytyi rattiin. Vilkaisin nopeasti eteenpäin ikkunasta, mutta koska mitään ei näkynyt, Oskari oli kai jarruttanut koska pääni oli hänen sylissään.

”Mee pois”, Oskari komensi vielä.
Purin häntä reidestä. En kauhean kovaa, mutta sen verran, että hän säpsähti tarpeeksi, jotta sain viimeiset aurinkolasit poimittua. Kostoksi hän paukautti saman tien minua takaraivoon. Lähetin lentosuukon heti suoristauduttuani, ja sitten matka jatkui.

”Paina kaasua”, kehotin.
”Joo”, Oskari myöntyi yllättäen ja meni oikein viittäkymppiä hyvällä suoralla tiellä.
”Onks sulla auxia?”
”Bluetooth.”
”Hitsin kroisos. Mulla ei oo edes toimivaa CD-asemaa ja radioki toimii vaan kirkonmäellä.”

Spotifyssa oli joku random soittolista kesken. Jotain suomenkielistä sieltä tuli, joka taisi muuten olla Kotiteollisuutta. Rullasin ikkunat auki niin kuin olisin kovakin henkilö ja hurjassakin vauhdissa, ja Oskari hymyili. Hänen hartiansa laskeutuivat korvista ja hän nauroi, kun sovittelin hänen aurinkolasejaan päähän ja höpötin. Sitten hän painoi kaasua kunnolla ja vaihtoi vaihteen suoraan kolmoselta vitoselle niin kuin oikeat ihmiset kiihdytettyään.

Oskari osasi ajaa, kun vain ajoi. Ikkunat olivat auki ja musiikki oli riittävän kovalla, kun hän teki varsin pätevän käännöksen pienessä tilassa pellolle johtavalle pykälälle peruuttaen ja porhalsi takaisinpäin. Vanhalle päätielle käännyttäessä hän tarkasti ihan tosi huolellisesti, että tuliko ketään ennen kuin liittyi tielle.

”Mennään Osku jätskille.”
”Ei.”
”Hiljaa nyt! Mä oon heikko nainen, mä tarvin jätskiä tai mä hojellun tähän helteeseen. Aja!”
”Hello!”
”Aja!”
”Joo!”

Siihen asti se oli vielä hyvä reissu, mutta siitä se hulluus vasta alkoikin. Aluksi niin vastahakoinen Oskari ei nimittäin ollut tyytyväinen pelkkään jätskiin, kun oli päässyt vauhtiin itsenäisessä liikkumisessa.

[HelloOsallistuja]

Susipoika murhaa

Näkihän sen nyt sokeakin polvella, kuinka kova paikka Noeulin ja Kissin homma meidän Oskulille oli. En tiedä tarkalleen, miksi hän synkisteli. Oliko kamalampaa, että Noeul ratsasti Kissillä, vai että Oskeriinin isä-Susi kiinnitti huomiotaan enemmän Noeuliin kuin meidän Oskanteriin. Yhtä kaikki Osku oli silminnähden harmista harmaa ja veltto ryhdiltään, joten poimin, tai siis pakotin, hänet mukaani Typyhommiin.

”En osaa”, Oskuliini tietenkin sanoi, kun käskin häntä valmentamaan meitä, mutta en antanut sen hämätä. Eivät hänen taitonsa ja älynsä kadoksissa olleet, vaan pelkät sanat. Sitä paitsi Oskendeeruksen persoona ei ollut muuttunut miksikään: hän ei vieläkään jaksanut sanoa montaa kertaa ei, kun jankutin määrätietoisesti. Näiden juttujen johdosta ratsastin siis Typyllä rinkiä kentällä pelastamani Oskiksen valvonnassa, kun Noeul ja Susi-isi olivat vallanneet maneesin.

”Hello”, Oskari osasi sanoa hienosti, ja sanoikin joka välissä. Sitä seurasi aina ripakopallinen sanatonta kritiikkiä ja mykkiä vaatimuksia, joita yritin parhaani mukaan ymmärtää.
”Hello”, Oskuli sanoi esimerkiksi melkein heti, kun olin ratsastanut Typyllä suurin piirtein kaksi askelta ravia. Kun katsoin häntä ottaakseni ohjeet vastaan, hän painoi toisen kämmenensä vatsalleen, toisen kämmenselkänsä selälleen ja suoristi ryhtinsä tikkusuoraksi. Kun kohensin ryhtiäni, hän nyökkäsi, taputti leukaansa ja nosti päätään samalla. Seuraava ohje oli ilmassa hänen ilmassa heiluva säärensä, jota hän osoitti ja jonka hän sitten suoristi liikkumattomaksi.

Oskeltson ei ollut tietenkään tyytyväinen, kun mielestäni istuin niin kuin ihminen, vaikka Typykin ravasi oikeaan suuntaan. Onneksi ohjeet olivat selkeitä, niin kuin aina ennenkin, vaikka kaikkea en osannutkaan totella. Oskimus esimerkiksi piteli mielikuvitusohjia kädessään ja näytti, miten puristi sormiaan nyrkille oikeassa kädessä muutaman kerran. Silloin melkein kuulin, kuinka hän marmatti, että muista nyt Hello se ulko-ohjan tuki.

Typyhän on vielä ihan pieni vauva, joten ei siltä voi vaatia liikaa. Se on hyvä tyttö, kun osaa kävellä ja juosta sovittuun suuntaan. Osku ei ole kuitenkaan ollut ikinä siitä asiasta samaa mieltä, eikä ollut vieläkään. Ihan koko ajan, ihan koko ratsastuksen alusta loppuun kuului vähän väliä ”Hello!” eivätkä ohjeet tauonneet. Jalkani tuntuivat keitetyltä spagetilta, kun Oskariini viimein viisoi käpälillään, että nyt oli aika tulla alas hevosen selästä. Typy-raukka oli ihan hiessä, joten pidin huolta, että sen julma valmentajakin kuuli, kun kerroin sille, kenen vika tämä rääkkäys oikeastaan oli.

Kun matelimme suuliin rinnakkain — minä, Osku ja Typy — hengitin jo sisään sanoakseni kiitos, mutta Oskari ehti ensin.
”Kiitti”, hän lausui vilpittömästi ja katsoi minua silmiin niin kauan kuin pystyi, mikä ei vieläkään ollut kauaa.
”Oih, lopeta Osku, mä punastun”, vastasin tietenkin, koska mitäpä muuta hänelle kuului sanoa.
Oskuli naurahti puolittain kiusaantuneena ja puolittain mielissään. Synkkyys hänessä ei ollut kadonnut, mutta hetkeksi se oli keventynyt.
”Huomenna”, hän sanoi. ”Hello.”
”Eikä! Huomenna on lepopäivä, kuule!”
”Ei. Huomenna. Laukkaa. Hello!”
”No voi ny Muuramen sivistystoimenjohtajan poikaystävä soikoon, niin sä vielä mut tapat. Mä tuun yhden maissa tänne. Sovitaan murha suurin piirtein siinä mais.”
”Joo.”

[HelloOsallistuja]

Ennen, kun tiikerit vielä polttivat piipputupakkaa:
Punainen lanka

Biffe peruutti vakain askelin kuljetuskopista. Kaikki neljä jalkaa asettuivat rauhallisesti tallipihaan. Sen perässä rampilta laskeutui Milan. Molemmat näyttivät paremmilta kuin muistin. Biffe näytti olevan huippukunnossa. Milanillakin oli enemmän lihaa luidensa ympärillä. Kevyt rusketus kasvoilla näytti terveeltä, eikä likaiselta, niin kuin viimeksi kun näin hänet.

Milan haki katseellaan pihalta jotain. Olisin toivonut, että hän haki minua, mutta ei hän edes katsonut kuistin portaille, jossa Chain ja Noeulin kanssa istuin. Milan olisi kuulunut tänne meidän kanssamme vielä. Me olimme ne oudot: suurin osa jollain lailla ulkomaalaisia ja ilmeisesti kaikki hieman tyhmänä pidettyjä. Yksi lisäulkomaalainen, jota ainakin suurin osa piti julmana, olisi ihan hyvä lisäys. Milanin katse kuitenkin pysähtyi lopulta siihen mieheen, joka oli yksi vähiten julmista, vähiten tyhmistä, vähiten vältellyistä: Ilonan takin hihasta suulin pielessä pitelevään Oskariin.

Oskari näytti nykivän Ilonaa hiljaa. Hän näytti lapselta. Ihan selvästi hän olisi halunnut mennä Milanin luokse, mutta jostain syystä ei kuitenkaan lähtenyt ilman Ilonaa. Odotin Ilonan kävelyttävän hänet sinne, mutta sen sijaan Ilona irrotti yksi kerrallaan hihaansa pitelevät sormet ja sanoi Oskarille jotain nyökyttäen. Oskari näytti hämmentyneeltä, mutta lähti omin päin Milanin luokse, kun Ilona nyökytti lisää ja taputti hänen kyynärvarttaan.

Meidän Oskua ei saanut halailla. Ärsytti, että minun Milanini tiesi sen niin hyvin, että vaihtoi vain painoa jalalta toiselle, taputti Biffeä ja hymyili Oskarille. Ihan sama, että Oskuliini otettiin niin hyvin huomioon: ärsyttävää oli se, että Milan oli viitsinyt opetella toisen takia niin sopivat tavat ottaa hänet huomioon. Vielä enemmän kuitenkin ärsytti, kun Oskari otti vielä pari epäröivää askelta ja puristi varovaisesti käsivartensa Milanin kaulan ympärille. Kas kun ei hänen niskahiuksiaan haronut ja antanut suukkoa kaulalle salaa. Milanilta kesti hetki ymmärtää halata takaisin. Hän sulki silmänsä pitkäksi ajaksi, mutta avasi ne sitten ja katsoi minua. Hän hymyili. Hymyilin takaisin, mutta kiinnitin sitten nopeasti huomioni Noeuliin, joka irvistellen opetteli vierelläni juomaan kahvia.

”Ootsä tavannu ton?” kysyin Noeulilta ja nyökkäsin Milania kohti.
”Kyllä. Oskari Susi”, Noeul tiesi.
”Ei kun toi toinen. Toi vaalea.”
”Au?” Se oli outo äännähdys. Ilmeisesti Thaimaassa jopa ”hä?” oli eri kieltä. ”En oo tainnut tavata tätä toista.”
”Se on Milan”, esittelin, koska halusin puhua hänestä jollekulle, enkä voinut puhua kenellekään sen enempää.

Chai ei edes yrittänyt seurata englanninkielistä keskustelua. Se reppana oli käynyt vain yläkoulun, ja välillä tuntuikin, ettei hänellä ollut ylipäätään minkäänlaista kielitaitoa tai yleissivistystä. Hän oli vielä niin nuoren oloinenkin, että olisi tehnyt mieli tuupata hänet lukioon kasvamaan, mutta ei hän tainnut itse haaveilla moisesta. Nytkin hän tutki täysin tyytyväisenä pulskaa koppakuoriaista, jonka oli kai kaivellut jostain terassilaudoitusten välistä. Hassua, että olin ollut tavallaan kateellinen Noalle Chaista, tai ehkä Chaille Noasta. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut mikään Milan. Kukaan ei ollut.

Milan oli fiksu, mutta aika suuri osa älystä piiloutui johonkin kielimuurin taakse. Hänellä oli vanhoissa todistuksissaan rivi kiitettäviä, eli hän osasi myös opetella ja päntätä. Hän osasi hienoissakin paikoissa valita oikean lusikan ja oikean haarukan rivistöstä, mikä yllättäen Chaikin osasi, mutta sen lisäksi hän osasi keskustella kenen tahansa kanssa edes jostain keskustelukumppania kiinnostavasta, kunhan vain yhteinen kieli löytyi puhuttavaksi. Hauskakin hän osasi olla sellaisella tyhmällä tavalla, joka minua miellytti, mutta harmi kyllä niin tosi varovaisesti, että hän vaati pitkän lämmittelyn sanoakseen vitsin tai vinoillakseen. Kaiken lisäksi hän oli kaunis.

”Mikset mene sanomaan sille hei?” Noeul kysyi. Tarkkaavainen nulikka.
”Sillä on nyt kiireitä tuolla”, hymyilin vastaukseksi, ja toden totta Milan purkikin suojia Biffen jaloista ja höpötteli Oskarille ja Ilonalle.
”Keskeyttäähän se puuhansa siksi aikaa”, Noeul sanoi.
”En mä viitti mennä. Sillä on nyt Oskun kanssa tuolla homma kesken.”
”Mutta sä haluat mennä.”
”Kyllä mä kerkeen.”

Noeulin vieraan mallisissa silmissä välähti vanha ja viisas katse, mutta hän ei sanonut enää mitään. Biffe oli ryhtynyt torkkumaan harvinaiseksi käyneessä auringonpaisteessa. Oskari silitteli sitä paljon lempeämmin ja tuttavallisemmin kuin olin nähnyt hänen silittelevän viime aikoina omaa hevostaan. Milan laski jotain taskustaan Oskarin kämmenelle, ja Oskari näytti ilahtuvan syöttäessään sen jonkin Biffelle. Tuntui niin kalvavan kateelliselta ja surulliselta. Kaikki oli mennyt jotenkin lopullisen tuntuisesti pilalle sinä yhtenä päivänä, kun olin muutamankymmentä sekuntia kuvitellut, että seurustelisin tuon kanssa vielä, voisin elää elämäni tuon kanssa vielä.

”Haluatko sä tämän lopun kahvin?” Noeul kysyi.
”Hyi, en. Sä et laittanu paljo yhtää sokeria.”
”Ai siksikö tämä maistuu näin pahalta? No jaa. Onko tämä Milan sun mies?”

Tuhahdin melkein huvittuneena. Mistä tuo poika sellaisia keksi? No okei. Varmaan siitä, että olin viimeisen vartin vahdannut Milania tässä huokaillen. Ei siinä kauhean Sherlock varmaan tarvinnut olla, että ymmärsi ainakin jotain. No Chai ei välttämättä ymmärtänyt. Hän juoksutti edelleen koppakuoriaista kämmenselällään ja yritti ilmeisesti ottaa siitä kuvaa. Hetkinen — kuoriainen taisi itse asiassa olla vaihtunut jossain vaiheessa. Tämä oli niin paljon pienempi.

”Ei se ole.”
”Mutta sä haluaisit.”
”Mm.”
”Punainen lanka”, Noeul sanoi niin ihmeellisen arvoituksellisesti ja niin omituisessa kohdassa, että jäin räpyttelemään silmiäni.
”Hä?”
”Teillä on punainen lanka.”
”Mikä?”

Noeul hymyili ja taputti olkapäätäni. Sitten hän alkoi kertoa. ”Silloin kun tiikerit vielä polttivat piipputupakkaa”, alkoi Noeulin tarina.

En uskonut uudelleensyntymään. Meillä on vain yksi elämä täällä. Noeul kuitenkin uskoi, ja tavallaan hän näytti uskovan punaiseen lankaankin. Ilmeisesti se oli hänen maansa taruissa ja tavoissa ihan konkreettinen punainen lanka, jonka rakastavaiset sitoivat nimettömiinsä ja tekivät yhdessä itsemurhan, jos eivät voineet olla yhdessä siinä elämässä. Se punainen lanka sitten yhdisti heidät toisiinsa seuraavassa elämässä, ja silloin he saivat olla viimein yhdessä. Lanka ei antanut heidän ajautua kauas toisistaan ja varmisti, että he lopulta päätyisivät yhteen.

Pudistin päätäni. Noeul näytti pitävän tarinaansa lohdullisena. Minä pidin sitä kauheana. Aivan taatusti ajatus seuraavasta elämästä yhdessä ajoi varsinkin nuoria tekemään itsemurhan yhdessä. Sitä paitsi olisi kauheaa herätä uudessa elämässään ilman vaihtoehtoja. Jos uskoisin moiseen, en voisi olla kenenkään muun kuin Milanin kanssa, eli viettäisin lopun elämäni yksin ja kaipaisin jotain, mitä en voinut oikeasti saada.

Ei, ei meitä mikään punainen lanka yhdistänyt. Meitä yhdistivät Milanin kauneus ja minun tyhmyyteni.

[HelloOsallistuja]

Tiedättekö, mitkä on juhlat? No Hello-setä kertoo, kuunnelkaapa. Juhlat ovat sellainen tapahtuma, jossa kiharatukkaiset tytöt suoristavat hiuksensa ja suoratukkaiset tytöt kihartavat hiuksensa. Tässä friendzonelle joutunut minä ensimmäistä ryhmää edustavan Alexin kanssa ennen kuin menin tanssittamaan Niklasta.

[HelloOsallistuja]

Keskiviikko

00:00
Voisin mennä sänkyyn. Nukkumaan tässä ei vielä pysty ruveta, kun tuli nukuttua aamulla niin myöhälle, mutta jos laittaisin jo puhelimen pois ja rapsuttelisin koiria. Melkein niin kuin en olisi yksin, vailla ihmisseuraa.

01:00
Hehe. Hyvä video. Huskyt huutaa. Miksihän ne aina osaavat tuon? Lähetänpä Mil… Lähetänpä Allulle, kun sillä on kuitenkin husky.

02:00
Tämäpä olikin hyvä sarja. Ei tämä olekaan sellaista rakkaushömppää, johon nukahtaisi, kun juonta ei ole. Ai vitsit. Pakko katsoa seuraava jakso. Miksi ne erosivat, kun ne molemmat rakastavat toisiaan?? Sydän särkyy. Tuo ihan polvillaan pyytää tuota jäämään, mutta se vain vääntää sen kädet irti ranteistaan ja lähtee reppunsa kanssa. Noin minäkin, noin mekin–

03:00
Kauhea nälkä. Voi vitsit ja kaikki syvät lautaset tiskissä, niin ettei edes muroja ihminen saa. No, aina on leipää. Paitsi ettei ole, kun se on homeessa. Syön hapankorppua sitten. Nälkä tuntuu vatsassa huonona olona.

04:00
Miksei nukuta? Käynpäs Jerusalemin ja Lentävän Lalleron kanssa takapihalla, kun on niin kuuma. Varmaan nukuttaa, kun viilennyn. Viimeksi kun istuin tässä yöllä, niin… No. Olisivatpa asiat toisin. Mutta kun eivät ole.

05:00
Hirveän hyvä biisi muuten tämä Kotiteollisuuden Minä olen. Miten voi olla, että olen näin vanhaksi päässyt, enkä ole ikinä kuullut tätä tai muitakaan näiden biisejä? Vaikka tuolla laulajalla on ärsyttävä sävy äänessään. Niin kuin se yrittäisi olla kovempi jätkä kuin on. Yllytänpä Jannen ja Samuelin soittamaan tätä huomenna. Jep. Näin tehdään. Kuunnellaanpa uudestaan, että muistan. Kyllä on hyvä! Ja vielä kerran. Onpa hyvä! Vielä kerran. On muuten hyvä! Vielä kerran.

06:00
Ulkona on taas valoisaa. Olenko koskaan valvonut näin myöhälle, tai siis aikaiselle? Alkaa mennä ahdistavan puolelle. Levoton olo. Pakko heiluttaa edes jalkaa tässä maatessa. Jerusalem ei tykkää yhtään. Nyt kyllä laitan tämän musiikin pois ja käytän vielä kerran koirat, että viilenen.

07:00
Voi pieru, sama kai se on nousta. Jos laittaisi pyykit pyörimään ja keittäisi kahvit. Ranteita, nilkkoja ja polvia särkee. Otanpa Buranan, se riittää, ei näin pieneen tujumpaa tarvi. Kuunnellaanpa se biisi vielä kerran. Mikä sen nimi nyt olikaan?

08:00
Kuunnellaan vielä kerran. Vielä kerran. Kyllä minä kohta syön aamupalaa, mutta ensin kuunnellaan vielä kerran. Kyllä minä kohta vien koirat, mutta vielä kerran taas. Lähetetäänpä Jannelle viesti, että voidaanko soittaa tänään. Ja että voiko minulla olla jokin nukkumishermoa painava syöpä aivoissa, kun ei edes väsytä. Tai enpä lähetä Jannelle yhtään mitään, tai se heti luulee, että kärsin sydänsuruista.

[HelloOsallistuja]

Olihan meillä vielä hetki

”Huomenta huomenta, aurinko paistaa!” ehdin kuulla ennen kuin makuuhuoneen pimennysverhot repäistiin sivuun ja auringonvalo pääsi huoneeseen.

Siristin silmiäni saman tien pahalla tuulella. Milan oli valkoisempi kuin valo.
”Mitä helvettiä sä haluat että mä teen?” mongersin leuka jäykkänä. ”Fotosynteesiä?”

Milan nauroi ja istui sängylle viereeni. Hän tuoksui puhtaalta: siltä siniseltä saippualta, jota minulla oli suihkussa. Hänen hiuksensa olivat vielä kosteat. Hän oli pukeutunut liian isoon harmaaseen t-paitaan, joka oli minun, ja omiin mustiin farkkuihinsa. Sitä näkyä en kauaa ehtinyt ihailla, kun hän leyhäytti peiton yltäni ja painoi inhottavan viileät tassunsa selkääni, joka oli niin lämmin, että olisi tahtonut nukkua vielä pitkään.

”Ratsasta kilpaa minun kanssa Pihlajamäkeen”, Milan mutisi korvaani ja ihokarvani nousivat pystyyn koko ruumiissa.
”Jep”, mutisin tyynyyn. ”Reilu peli. Mä ja Skotti vastaan Biff… Meinaatsä muuten tuoda Biffen koska kotia?”

Milan oli hiljaa. Sängyn jouset liikahtelivat allani, kun hän nousi takaisin ryhdikkäämpään istuma-asentoon niskastani. Venyttäydyin ihan suoraksi ja kismittelin kunnolla ennen kuin käännyin selälleni. Milanin oikea hiusten väri ei ollut lainkaan noin vaalea. Se oli tummempi kuin minun. Hänellä oli ainakin parin sentin juurikasvu, vaikka oikeastaan ikinä hän ei ollut antanut hiustensa kasvaa tuollaisiksi värjäämättä. Nostin laiskasti käsivarttani ja haroin hänen kosteita hiuksiaan. En olisi yltänyt, ellei hän olisi nojautunut paremmin minun puoleeni. En ollut kysynyt Milanilta uudestaan, haluaisiko hän nyt seurustella minun kanssani.

Se vuosien takainen oli ollutta ja mennyttä. Kun ei enää sattunut ja kun sain kuulla kaiken, ymmärsin, miksi hän oli lähtenyt sillä tavalla. Ymmärsin Eetua, joka oli osaltaan pakottanut Milanin häipymään maisemista välittömästi. Tämän nykyisen tilanteenkin ehkä kestin, vaikka käsitin, miten vaarallista Milanin seura saattoi olla minulle tai kenelle tahansa juuri nyt. Minua esti järkisyistä vähäpätöisin — oikeastaan ei järkisyy ollenkaan. Voisin aluksi uskotella itselleni, että en ollut mustasukkainen siitä, mistä Milan sai rahat elämiseensä. Tunsin kuitenkin itseni. Pitemmän päälle rikkoisin itseni pahasti, koska todellisuudessa se kalvaisi minua koko ajan. Sitä paitsi en nähnyt vaihtoehtoja. Minulla olisi rahaa kahdenkin ihmisen elämiseen, mutta kyllä minä tiesin, miten asiat toimisivat. Vaikka muka antaisin Milanin olla täällä hyvää hyvyyttäni, todellisuudessa ryhtyisin jollain tasolla kuvittelemaan, että omistin hänet: hän olisi aina jotenkin jotain velkaa. Sitä paitsi Milan oli ylpeä ja itsenäinen, ei minun tai kenenkään kotirouva, lemmikki ja elätti.

”En tiedä koska Biffen otan tai otanko tänne enää”, Milan sanoi hiljaa.
”Mikset ottais? Tää on kuitenkin sun koti.”

Milan katsoi minua pää arvioivasti kallellaan, mutta hymyili sitten. Hän mietti taas jotain sellaista, mitä ei sanoisi minulle ääneen. Yhtäkkiä hän läpsäisi minua reippaasti käsivarteen ja nousi sängyltä.

”Ylös siitä Hello. Suihkuun mene. Talliin menemme ja kilpaa ratsastamme Pihlajamäkeen. Sinä valita-saat: otamme Skotti, ja jos käy, lainaamme Uuno!”
”Ai sellanen kilpa-ajo”, hörähdin ja jotenkin nouseminen oli heti helpompaa. ”Mitä voittaja saa?”
”Runoi-pitsan.”

Tuuppasin Milanin olkapäästä selälleen sängylle mennessäni makuuhuoneen ovelle. Hän hymyili minulle, mutta vakavoitui nopeasti.

”Hello.”
”No?”
”Mä lähten kotia tänään. Ilmajokeen. Sitten huomenna Ahvenanmaalle.”

Nyökkäsin. Olihan meillä vielä hetki.

[HelloOsallistuja]

X (Milan)

Olin joutunut laittamaan Jerusalemin ulos yöksi. Se oli vahtinut Milania tarkasti ja väläyttellyt muristen hampaitaan sen näköisenä, ettei sitä olisi tohtinut pitää koko yötä samassa tilassa äidin meille tuuppaaman vieraani kanssa. Äiti oli koettanut selittää jotain, miten oli en tiennyt Milanista kaikkea ja miten häntä pitäisi ymmärtää, mutta en ollut halunnut kuunnella. Ei sillä oikeastaan ollut merkitystä. Olin ottanut Milanin meille joka tapauksessa ja höpötellyt vaivaantuneesti mukavia laittaessani kahvia tulemaan.

Kahvi oli jäänyt keittimeen, kun Milan oli seurannut minua keittiöön. Täysin irrationaalisia impulssejani samaan aikaan totellen ja inhoten olin painanut Milanin keittiön oviaukon pieltä vasten ennen kuin olimme kompuroineet makuuhuoneeseen melkein Lentävään Lalleroon kaatuen.
”Ei mä tätä varten tullu”, Milan oli väittänyt molemmat kädet hiuksissani.
”Ihan sama mulle”, olin itse väittäyt ja kiskonut hänen vyönsä soljen auki.

Niin että tässä sitä taas oltiin: vanhoja kunnon pikkujouluperinteitä toteuttamassa. Paitsi että nyt oli kesä, ja tällä kertaa Milan nukkui eikä ollut ainakaan vielä luikkinut tiehensä. Istuin sängynpäätyä vasten nojaten hänen vierellään. Teki mieli takoa takaraivoa täysillä seinään niin kauan että jompi kumpi, joko pääni tai seinä, murtuisi. Sen sijaan työnsin typerän tuplatäkkini syrjään, vedin ovessa olevasta koukusta pyyhkeeni ja kiedoin sen ympärilleni.

Takapihallani oli vain ihan muutama hyttynen. Ne eivät kiusanneet minua, eivätkä myöskään Jerusalemia, joka nukkui oikoisenaan villiviinin alkujen päällä selkeästi viileästä leposijastaan nauttien. Hiki kuivui iholta, mutta typerät ajatukset eivät mielestä.

Mikä ihmeen masokisti olinkaan? Oli muillakin ollut joskus joku ensimmäinen seurustelukumppani, eikä sellaisissa roikuttu. Minulla oli mennyt hyvin, niin muillakin normaaleilla ihmisillä: ensimmäisen jälkeen oli ollut muita, pahat hetket oli unohdettu ja hyvät haalistuneet laimeiksi muistoiksi. Tässä ei olisi yhtään mitään hätää, jos en olisi silloin yhden pikkujoulun päälle mennyt huvikseni sänkyyn Milanin kanssa. Sitten menin tekemään saman tempun uudelleen, enkä edes huvikseni. Jotenkin en enää pystynyt elämään uudelleen tarpeeksi elävästi sitä, miten hän oli aikoinaan lähtenyt ilman selityksiä. Sen sijaan pystyin muistamaan meidät kaatuilemassa laskettelurinteessä ja vyörymässä alas niin kuin lumipallo, ja miljoona muuta ihanaa muistoa.

Milan oli aina ollut kauniimpi kuin — oikeastaan mikään, minkä pystyin kuvittelemaan. Ei tämä hulluus kuitenkaan siitä johtunut, mutta mistäs sitten? Milan ei ollut älykkäin tuntemani henkilö, ei oikeasti hauskin, ei näppärin — ei mitään muuta kuin ehdottomasti kaunein. Silti en muistellut hänen kasvojaan, vaan hänen käsiään, jotka olivat tavanneet nykiä minua lähemmäs paidanhelmasta, kädestä, vyötäröltä.

Ovi vinkaisi. Milanin vaaleat kasvot kurkistivat mustan lasin takaa.
”Saa tulla?”
”Joo tuu vaan.”

Milanilla oli sohvalla lojunut harmaa viltti toogana yllään, kun hän istui vierelleni kuistin reunalle. Hän katseli minua, joten jäin heti kiinni siitä, että vilkaisin häntä. Se oli ollut tuo ilme, josta olin pitänyt, ja josta pidin ilmeisesti yhä. Hän katsoi minua hieman varuillaan, mutta jotenkin niin pohjattoman kiinnostuneena: niin kuin olisin maailman mielenkiintoisin, hienoin, jännittävin olento. Hänen kätensä rapsutteli hänen niskaansa. Käänsin katseeni vaalenevalle taivaalle ja huokaisin syvään. Vein käsivarteni Milanin vyötärön ympärille ja hän laski päänsä olkapäälleni.

Minun oli kai saatava tämä koko sotku pois systeemistäni kerralla. Taisin olla valmis satuttamaan itseni pahasti vielä toisenkin kerran. Luoja yksin tiesi, miten kauan toipuisin tällä kertaa.

”Olisitsä mun poikaystävä?” kysyin linnuilta, jotka olivat ryhtyneet syöksähtelemään puusta toiseen samalla karjuen.
”Ei, Hello.”
Nyökytin niin että sydämeni palaset hiertyivät kipeästi vastakkain. Parempi niin.
”Sun täytyy kuulla-saada monta asiaa. Mä kerton sulle, ja sitten, jos haluat vielä, sä kysyt uudestaan iltana.”

Yritin etsiä moiseen kryptisyyteen vastausta Milanin kasvoista, mutta en nähnyt kuin päälaen, vähän kulmakarvoja ja nenää. Painoin poskeni Milanin hiuksiin, ja hän nytkäytti itseään vielä sentin verran lähemmäs minua. Antakoon tulla vain. Vaikka se torvi olisi tehnyt kolmoismurhan viime torstaina, tämä torvi haikailisi sen perään.

[HelloOsallistuja]

x

The Great Barbecue Feast 2023

”Haanpää & Ilves ylpeinä esittävät!” huusin jo ovelta, kun raahasimme sisään painavia muovipusseja, joiden sisällöstä ainakin puolet oli grillisalaattia. ”The Great Barbecue Feast kakstuahattakakskytkolme!”

Vain Alex osasi reagoida oikein, kun pääsimme keittiöön asti. Hän taputti ja vislasi, niin kuin asianmukaista on. Eetu kurtisteli tylsänä kulmiaan, mutta Nelly, Sonja, Janna ja Camilla näyttivät edes ihan tyytyväisiltä. Ilona nyt oli naama ilmeettömänä, mutta niinhän hän muutenkin Oskarin takia. Juuri siksi oli kuitenkin hyvä miettiä välillä jotain muuta: vaikkapa grillisalaattia.

”Mitä me edes grillataan?” Eiran ääni marmatti olohuoneen suunnasta, ja pian hänen naamansa kurkistikin jo keittiön ovelta.
”Makkaraa”, Niklas totesi.
”Eiks oo edes mitää oikeeta lihaa?”
”Sä oot vegaani”, ilmoitin Eiralle. ”On meillä oikeeta lihaa mut sä et niitä syö.”
”Enhän, en oo ollu sataan vuoteen”, Eira tuhahti ja kumartui tonkimaan juuri sitä pussia, jota Niklas vielä piteli.
”Eikä ku mee nyt pois siitä”, Niklas komensi, ”mee vaikka laittaan grilli tulille.”
”Emmä osaa”, Eira väitti. ”Mä oon tyttö!”
”Oo vaan tyttö mutta mee silti laittaan se grilli!”
”Minä laitoon jo”, Eetu tuumasi. ”Eira auttaa kantamahan astioota. Sielei vielä oo niin palio itikoota, jotta ei vois syärä ulukona.”

Dramaattisin elkein Eira ryhtyi auttamaan Eetua, vaikka Eetu se oli, joka kantoi suurimman osan astioista. Alex lupasi lähteä raahaamaan maneesin takaa toisenkin pöydän takapihalle. Ilonaa vilkaistuaan hän kääntyi kuitenkin Sonjan puoleen pyytääkseen kantoapua ja häipyi.

”Nii koska se Marshall kerkee tulla?” kysyin Niklakselta, kun kaivoin niitä Eiran kaipaamia oikeita lihoja tasolle avatakseni ne ja miljoona makkarapakettiamme.
”Siellä oli vielä homma kesken. Se sano et se käy suihkus ja tulee sit.”
”Eiku meinasin vaan et jos se ei oo vielä lähteny, niin me unohdettiin ostaa ne kokikset kumminkin.”
”Mä laitan sille — missä mun puhelin — eiku oho tossa.”

Grillaamaan pääsivät suurin piirtein kaikki. Tuntui kuin joka ainoa olisi yrittänyt olla mainitsematta Oskaria, joka ei tietenkään ollut paikalla. Yritin itsekin. Silti aina välillä joku sanoi jotain sellaista, joka oikein alleviivasi hänen poissaoloaan. Olemisesta ja elämisestä tuli jotenkin helpompaa, kun väki alkoi löytää paikalle. Noa piti Chaita kädestä tullessaan, ja Chai pälyili sen johdosta vauhkona ympärilleen ja räpytteli silmiään. Noeul seurasi heitä ja melkein heittäytyi Lentävän Lalleron vierelle terassille heti sen nähdessään. Hän ei ollut kuulemma koskaan grillannut sillä tavalla: ainoastaan sisällä ravintolassa, mitä se sitten tarkoittikaan. Inaria ei näkynyt, eikä hän edes lukenut Nellyn lähettämää viestiä.

Koirat ja Elli pyörivät puutarhassa laumana. Kaikki niistä, varsinkin Lentävä Lallero, kävivät aina välillä hakemassa ruokaa pöydän äärestä. Kävin puhaltamassa sille sakille saippuakuplia. Onni, Krem ja Elli ottivat niitä kiinni. Jerusalem ei paljoa piitannut, vaan pötkötteli marjapusikon juurella ja Lallero ei väistynyt Noeulin viereltä. Chai oli monopolisoinut Mielikin, eikä se päässyt leikkimään.

Vaikka väkeä oli, grillisalaattiakin oli ihan liikaa tuhottavaksi. Chili oli parempaa kuin sinappinen, mutta ne muutamat valkosipuliset, jotka kuormassa olivat olleet, katosivat ennen kuin ehdin maistaa niitä. Tuijotin sinappista grillisalaattia vatsa niin pinkeänä ruokaa, että se melkein soi, ja tunsin kuvotusta.

”Voiskohan tota antaa koiralle?” mietin ääneen, kun lauma oli taas kerääntynyt ympärilleni kerjuulle. ”Lallero? Haluakko maistaa namia?”
”Et helvetissä!” Alex kirkaisi. ”Tolle pieruperseelle ei ainakaa kaalia syötetä!”

Viime aikojen tunnelma oli ollut niin synkkä, vaisu ja omituinen melkein koko tallissa, että Alexin kauhu nauratti minua ihan kohtuuttomasti. Se oli sellaista vapautunutta, estotonta naurua, joka sattui vatsaan. Kun muita ei kauheasti naurattanut, minua naurattivat ihmisten vakavat naamatkin, ja silloin Niklas ja Alex repesivät myös. Se sai naurun viimein tarttumaan.

”Mä en sit naura tolle pieruperseelle”, Niklas sai sanottua hapettomasti, selvästi vatsalihasten voimalla virkkeensä ulos puristaen, ”kun sun naurulle.”

[HelloOsallistuja]

Mulla oli joku niklasvaihe tossa taannoin, niin pukin näitä kodittomia niklastarinoita tänne.

Raahasin ihan sairaan jättimäistä Serlan kassia perässäni kotiin. Olin jättänyt auton oven eteen ja silti meinasivat voimat loppua kesken. Se kassi oli oikeasti varmaan maailman suurin: sellainen noin neljän Ikea-kassin kokoinen. Kaiken lisäksi se oli lastattu lähes täyteen. En osannut edes arvioida, paljonko se mahtoi painaa. Nostamisesta ei olisi tullut mitään, joten kiskoin niin, että kivet ropisivat.

Vaikeinta oli saada kassi kynnyksen ylitse. Koirat olisivat halunneet sen sisällön, ja muutenkin oli ahdasta. Lopulta jouduin hätistelemään sekä Jerusalemin että Lentävän Lalleron takapihalle pois jaloista. Sisällä kassi luistikin sitten helposti parkettia pitkin keittiöön. Jessus että oli kuuma.

Kaikki tuo ei mahtuisi kyllä minun jääkaappiini, tuumin kassin sisältöä tutkiessani. Raaputin leukaani ja mietin. En minä noin paljon saattaisi kyllä syödäkään. Hyvää ruokaa oli samalla sääli nakella roskiin. Ihan syötäväähän se oli.

Kävin sulkemassa etuoven, mutta en aikonut päästää koiria vielä sisälle. Puhelin ei ollut taskussani, mutta ei sitä etsiäkään tarvinnut, koska se oli vessassa. Sinnehän se melkein aina unohtui.

Selasin yhteystietojani pikavauhdilla. Äitille ja iskälle saisi menemään jonkin verran, kun vain veisi. Hopiavuoreen voisi viedä muutaman kilon mennessään. Janne ei vastustelisi, kun menisin ja pakottaisin hänet ottamaan hieman… Mutta siitäkään kassi ei tyhjenisi. Tein siis ainoan loogisen siirron ja soitin Niklakselle.

”Viimein!” Niklas vastasi. ”Mä olen odottanut koko elämäni sinua!”
”Mä ymmärrän!” vastasin mahdollisimman kohtalokkaalla äänellä. ”Mä haluaisin tarjota sulle, jumalattareni, uhrilahjan hyvitykseksi siitä, että jouduit odottamaan!”
”Mitä aiotkaan uhrata, Horuksen poika?”
”Grillisalaattia!”

Linjalla oli hetken aikaa hiljaista ja sitten Niklaksen pokka petti.
”Ai mitä!” hän kikatti puhelimeen. ”Mä kuulin et sä sanoit grillisalaattia.”
”Niin mä sanoinkin.”
”Mitä ihmeen grillisalaattia?”
”Chilistä grillisalaattia ja sit sinappista varmaan eniten. Mut sit on valkosipulia ja jotain, emmätiiä, jotain kaalisalaattia tossa, jossa ei lue erikseen et grillisalaatti. Atrian”, kuvailin käännellen jättikassin sisältöä varpaillani.
”Ei kun minkä takia sulla siis on grillisalaattia annettavaksi asti?”
”En viitti kertoa. Tuu nyt äkkiä hakeen näitä salaatteja ennen kun nää lämpenee, ja ota pusseja mukaan. Ja jos sä tiiät jonku joka syö grillisalaattia niin otat sillekki muutaman kassillisen.”
”Siis…” Niklas alkoi nauraa taas. ”Paljoko sulla on sitä salaattia siellä?”
”En osaa yhtää sanoa”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Mä luulen et jotain kuuskytä kiloa. Varmaan on alakanttiin seki arvio.”
”MITÄ?”
”No niin niin, pääse nyt yli jo siitä. Tuutko sä auttamaan näiden kanssa vai et?”
”Vähä epäilyttävää et jätkällä on kymmenittä kiloittain jotain grillisalaattia. Mä en auta ennen ku kerrot, mistä sä ne varastit.”
”Seurakunnan ruokajaosta jäi vähä kuule pikkkkkasen yli ja nyt mä oon vähän lirissä näiden kanssa. Tuu pliis äkkiä apuun.”
”Joo joo”, Niklas nauroi taas. ”Mä tuun vartin päästä siihen.”
”Hyvä. Voin tarjota grillisalaattivälipalan”, sanoin puhelun lopetukseksi ja etsin seuraavaksi Jannen numeron. Saisi hänkin oikeastaan ajaa itse hakemaan salaattinsa. Minä olin jo omilla bensoillani ajellut jakamassa sitä ympäri Otsonmäkeä.

[HelloOsallistuja]

”Ahaa. Taas täällä.”

Niklaksella ja Marshallilla oli sohva. Se tuoksui uudelta. Makasin sillä ja vilkaisin Marshallia, joka pyyhki hikeä otsaltaan ovenraossa. Kauaa ei sellaista olisi viitsinyt katsella muutenkaan (laittaisi oven kiinni: on kauheaa katsella laiskana kun toinen tekee töitä), mutta ei varsinkaan nyt, kun oli peli kesken. Millekään Haanpään Niklaksille minä en aikonut Sonic Team Racingissa hävitä.

”Pitää jonkun pitää seuraa rouvallekin”, vastasin Marshallille katse taas ruudussa, jossa vilisi renkaita ja vauhtiramppeja.
”Ime pommia Ilves!” Niklas huudahti voitonriemuisena, mutta ampui ohi ja sihisi jotain hampaidensa välistä.
”Ampua nyt jumaliste herkkää naista! Mä sain just rinkulat täyteen ja sä et niitä vie!”
”Aja sitte kovempaa.”
”Mä otan sut kierrokselta kiinni vielä.”
”Marshall, voitko sä tuoda meille lisää limsaa? Kurkkua kuivaa ja huulet halkeilee ku iskän kantapäät Rodoksella–”
”Hyi hitto!”
”Nyt tulee Hello pommista naamaan!”

Menetin kaikki renkaat, joten en päässyt tarpeeksi kovaa, vaikka kuinka driftasin. Käkättävä Niklas ajoi viimeisessä kurvissa ohitse ja kehtasi vielä tuupata minut pylvään taakse niin, että kolme muutakin meni ohitse. Painoin NEW RACE ennen kuin Niklas ehti ihan kauheasti juhlia. Marshall oli hävinnyt ovenpielestä.

”Mä vissiin oon täällä jotenki liikaa”, sanoin ihan hiljaa, kun latausmusiikki pauhasi telkkarista.
”Pöh. Se on vaan vähä tommonen. Sitä paitsi se on ollu niittämäsä. Se on paremmalla tuulella suihkun päälle.”
”No sit mä voitan sut vielä täs yhdes neliratases pelis ja lähden kotiin syömään.”
”Ku voittasitki ees kerran”, Niklas virnuili. ”Mitä sä meinaat syödä?”
”Pinaattilättyjä.”
”Ai pohjalaisittain?”
”Hä?”

Niklas katsoi minua viekkaasti. Hänellä oli selkeästi pohjalaisista jotain tietoa, jota minullakaan ei ollut, vaikka Niklaksen puheenparsi ei edes ollut pohjalainen.

”Mä kuulin et pohjalaiset syö pinaattilätyt jauhelihakastikkeen kaa ja normaalit ihmiset hillon kaa”, hän kertoi enkelimäisesti hymyillen.
”Urbaanilegendaa”, kuittasin moiset huhut.
”Mä ajattelinki. Et kuka muka syö kastikkeen kanssa…”
”Ei kun se hillo on urbaanilegendaa!”
”Justiinsa juu ja Ilves on viimeisenä! Haanpää johtaa jälleen!”
”Mikset sä sanonu et se alkas jo!”
”Seuraisit peliä ekkä aina miettis ruokaa.”

[HelloOsallistuja]

Muuttoapu

”Kanna toi!” Eira määräsi ja potkaisi jotain pahvilaatikkoa, jonka oli nostanut autosta sivuun Villa Haanpään pihassa.

Otin kiltisti pahvilaatikosta kiinni ja nostin — mutta eipä se hievahtanutkaan.

”Kanna ihan ite se”, tuhahdin Eiralle niin kuin ei olisi muka vain huvittanut totella. Otin laatikon sijaan kiinni kahdesta säkistä. Toinen oli niin kevyt, että siinä täytyi olla täkki tai jotain muuta tosi ilmavaa. Toista sai ihan nostaa, niin että kai siinä oli jotain vaatteita.

”Eikä kun paa ne nyt pois!” Eira komensi autosta ennen kuin hyppäsi alas. ”Varmaan sä kannat vaan jotain tyynyjä!”
”Mä oon vanha ja sairas ihminen!” puolustauduin heti ja huitaisin Eiraa täkkisäkillä.
Eira rääkäisi niin kuin varis ja kiskaisi säkin minulta. ”KANNA TOI PAINAVA! Sä oot mies!”
”Mistä asti muka!” huusin takaisin.
”Kanna jo! Mä kannan ne kevyet! Mä oon hento nainen!”

Eira oli nostanut sen painavan loodan autosta, niin että siinä hänen hentoutensa nähtiin. Silmäilin laatikkoa nöyränä. Se oli varmaan kirjoja täynnä. Nousisikohan se, jos oikein kovasti yrittäisin? Kuinkahan kovaa sellainen ponnistus sattuisi niveliin? Kävelisinköhän pariin päivään itse ilman rollaattoria? Oliko rollaattorilla käveleminen pahempaa kuin se, että sanoisi, etten jaksanut nostaa samaa kuin joku Eira?

”Hyvä herra”, sanoi Niklas onneksi silloin ovelta ja käveli kevein askelin pihalla nököttävän pienen kirjahyllyn päätyyn. ”Suotteko minulle tämän tanssin?”
”Ilomielin”, kumarsin suurieleisesti ja tartuin hyllyn toiseen päätyyn.
”Tanssikaamme siis”, Niklas ehdotti, ”yykaakoo — hop!”

Hylly oli onneksi aika kevyt. Eira jäi pihalle mulkoilemaan, kun tanssitimme huonekalua sisälle. Hylly sai jäädä ihmeellisen näköisesti keskelle olohuonetta, koska kuulemma sillä ei vielä ollut omaa paikkaa. Näytin Niklakselle olematonta hauistani, ja hän näytti omaansa ilmehtien niin kuin vakavasti otettavilla kehonrakentajilla nyt on tapana ilmehtiä. Tuuppasin häntä, jotta ehtisin ensimmäisenä ulos jatkamaan, mutta kilpajuoksu jäi lyhyeksi, koska Eira näytti horjahtelevan ovella sen hitsin kirjalaatikon kanssa ja Marshallkin oli kurvaamassa tielle.

”Eira!” Marshall melkein parahti ovelle vilkaistuaan ja otti muutaman juoksuaskeleen. ”Et sinä saa niitä kirjalaatikoita nostella!”
”Mee pois mun alta!” Eira murisi. ”Mä en jaksa kauaa pitää tätä!”
”Anna se tänne–”
”MEE!”
”Anna nyt–”
”Aina ne tappelee”, huokaisin Niklakselle, kun Marshall veti laatikon Eiran käsistä niin kuin se olisi ollut tyyny- eikä kirjalaatikko.
”Niinku pikkulapset”, Niklas jatkoi samaan sävyyn, työnsi kätensä taskuihin ja nojautui seinään.
”Ne on varmaan ihastunu toisiinsa…”
”Aivan siis selvästi…”
”Mennään kantaan se toinen hylly hei nyt.”
”Joo.”
”Mä en oo ikinä ennen edes puhunu tolle!” Eira marmatti Marshallin suuntaan osoitellen, kun ohitimme hänet eteisessä.
”Ooppahan. Sä oot niin rakastunu siihen”, väitin ihan pokkana ja jatkoin matkaani.
”En enää!” Eira rääkäisi seuratessaan meitä kirjahyllyn luo.
”Enää!” Niklas huudahti. ”Miten niin enää!”
”No sä nyt oot vissii menos sen kaa naimisiin. Tai jotain. Mä en halua mitää käytettyä miestä!”
”Ei jeesus, mulla on siis ainaki ollu kilpailija.”
”Et sano sille”, Eira käski.
”Ei sen tarvi”, hörähdin ja osoitin ovelle, jonka pielessä Marshall jo seisoi.
”Mitä..?” hän ihmetteli.
”Ei mitää”, Niklas hymyili. ”Neuvotellaan vaan Eiran kaa et kumpi meistä sut nyt nai.”
”Vitsit sä oot Niklas oikeesti paska!”
”Hello nosta jo”, Niklas käski.
”Mä sit otan kyllä sut mielelläni jos te kerran erootte Eiran takia”, lupasin ja nostin.
”Hyvä tietää!”

[Julkaisija]

Viestit