[HelloOsallistuja]

Oma pikku prinsessani

”Et sitte tuu päälle sieltä!” varoitin Typyä, joka kylläkin piti korvia sillä tavalla pään sivuilla, ettei ollut varmaan tulossakaan päälle. Silti vilkaisin sitä muutamankin kerran samalla, kun ahersin sen haan porttia varovaisesti raolleen. Ojensin jo kädetkin kohti sen ryntäitä — hullu kai olin, taisin hädissäni ajatella voivani puskea hevosta vastaan voimalla — mutta nätisti se sieltä portista lopuksi käveli ja jäi jopa odottamaan, kun askartelin oven kiinni.

Jonkun piti huolehtia Typystä, ja se joku olin nyt minä. Oskari oli saanut sen tosi hyvään kuntoon, tai siis niin Oskari itse oli minulle sanonut, joten sitä hyvää kuntoa oli pidettävä yllä. Oskari varmaan sitten jatkaisi taas Typyn kanssa, kun… Kun ehtisi.

Pääsimme Typyn kanssa suuliin asti niin, että se ei kertaakaan tallonut varpailleni, eikä edes yrittänyt purra. Yhden kerran melkein hyppäsin kyllä ojaan, kun se heilautti päätään sen näköisenä, että nyt lähtee, mutta kai sillä oli vain kärpänen naamassa tai jotain muuta kutinaa. Suulissa se hankasi päätään käsivarteeni ihan niin kuin olisin Oskari — ihan niin kuin se tykkäisi minustakin. Olisin halunnut antaa sille siitä hyvästä paljon pusuja, mutta Oskari väitti, ettei Typy tykkää sellaisesta. Silitin siis sen kaulaa. En edes taputtanut, koska kuulemma sekin sattui.

Harjasin hevoseni mahdollisimman ripeästi. Kuulemma sen suulissa rettelöinti johtui melkein kokonaan siitä, että viivyttelin liikaa ja harjasin liian kovakouraisesti. Yritin olla niin kuin Oskari. Satulankin asetin varovaisesti Typyn selkään, eikä se kääntynyt puremaan. Kurottelin varovaisesti satulavyötä ja jouduin pudottamaan sen kahdesti otteestani, kun näytti siltä, että Typy potkaisisi vatsan alle, mutta sitten näin, että sillä oli paarma vatsassa. Kun noppasin sen pois, satulavyönkin sai kiinnittää ja kiristää ihan rauhassa. Kuolaimia Typy ei olisi halunnut ottaa, vaan nosteli päätään. Kutitin sitä hammaslomasta, vaikka olinkin varma, että nyt lähtee viimeistään sormi. Ei edes lähtenyt. Olin hiestä märkä satulointioperaation jälkeen, mutta ratsastamaan oli lähdettävä.

”Älä heitä isiä selästä sitten”, yritin saada Typyä lupaamaan, mutta ei se luvannut. ”Isi saa kipiää jos sä heität. Mä voin nousta tästä aidalta sun selkään, ettei sun selkäranka nitku ja notku, jos sä pysyt paikallas — älä pure isiä polveen, älä.”

Oskarin pituiset jalustinhihnat olivat liian pitkän tuntuiset, mutta en jäänyt säätämään niitä enää selästä käsin. Varmaan olisin valunut sitten Typyn kylkeä pitkin maahan ja kuollut, jos sen olisin tehnyt. Säätämisen sijaan hengitin syvään ja yritin laskea hartiat alas. Sitten täytyi jo pyytää Typyltä käyntiä hennoilla pohjeavuilla, vaikka jalat kuinka tutisivat.

Typy ryhtyi kävelemään kentän ympäri oikeastaan mitään kyselemättä ihan niin kuin tekisimme tätä yhtenään. Kulmissa se koetti oikoa hieman, mutta estin sisäpohkeella sitä puoltamasta kentän keskelle. Sen korvat pyörivät muutaman kulman kohdalla villisti, mutta sitten sen kaula rentoutui. Varovaisesti vaihdoin suuntaa melkein niin kuin voltille lähtisin, vaikkei se kyllä minkään sortin ratsastusradan tie voinutkaan olla. Pääasia, että ympäri pääsiin yksimielisyydessä.

Typyn niska oli hento ja kaula luipero, kun Skottiin vertasi. Tuntui, että niin pienen hevosen selästä olisi helppo luiskahtaa maahan ja kuolla sen kavioihin. Pidin satulasta kiinni ja tarkkailin hevoseni korvia. Ne olivat asettuneet laiskasti sivuillepäin. Välillä toinen kääntyi minua kohti, mutta palasi sitten melko pian alkuperäiseen asentoonsa.

Miksi tässä oli pitänyt käydä huonosti niin monella eri tavalla? Typy oli ollut täydellinen pieni tyttövauva, tehnyt kaiken niin erinomaisesti aina. Sitten minä olin salakavalasti ja vähä vähältä ryhtynyt pelkäämään sitä. Se reppana ei ollut ollut onnellinen pitkään aikaan, mutta Oskari oli ottanut sen siipiensä suojaan. Nyt ei ollut Oskaria, ja se oli taas jumissa minun kanssani. Voi Typy rakas pieni reppana.

Varovaisesti pyysin Typyltä ravia pitkällä sivulla. Se päätti totella. Skotin raskaaseen jymistelyyn verrattuna Typy eteni pehmoisasti kuin pumpuliponi. Lyhyt sivu mentiin käyntiä, sitten pitkä taas ravia. Hengitin syvään. Tuoksui hevoselta, heinältä ja vastaleikatulta nurmelta. Kyllä tämä tästä. Menimme muutaman ravipätkän molempiin suuntiin ja kokeilin keventää. Typy ei tuumannut siitä mitään.

Olisipa joskus niin, että minulla olisi onnellinen pieni Typy, joka rakastaisi minua niin kuin minä sitä. Voisimme ravata yhdessä pellonreunaa ihan niin kuin Skotinkin kanssa, ja ehkä joskus voisimme kahlailla Jätinmontolla, jos Typylle sopisi. Minä voisin syöttää sille porkkanaa kädestä, eikä se yrittäisi purra, ja se tykkäisi, kun menisin katsomaan sitä hakaan ja laitumelle. Ei sen tarvitsisi edes vastaan juosta, mutta kun se edes katsoisi päälle…

Havahduin lyhyellä sivulla siihen, että ravasimme yhä. Kevennykseni saattoi olla väärä ihan yhtä hyvin kuin oikeakin, mutta hevoseni ei moittinut. Itse asiassa se ei pannut hanttiin yhtään minkään suhteen! Sehän ravasi tyynesti ja pehmoisasti niin kuin — niin kuin oikea ratsu — jolla minä ratsastin!

Vaikka Oskari olisi kieltänyt, jos olisi ollut paikalla, halasin Typyä silti heti kun sain sen pysäytettyä. Se nosti kaulaansa ylöspäin, kun nojauduin eteenpäin ja puristin eturaajani sen ohkaisen pikku kaulan ympärille. Sen korvat pysyivät edelleen rennossa asennossa, tällä kertaa hieman taaksepäin kuitenkin kuunnellen, joten painoin kasvoni pieneksi hetkeksi sen harjaan.

Voi Typy. Kun meillä olisi aina vaikka ihan vain tällaista, enempää en pyytäisi.

Jatkoimme pian käynnissä kentän ympäri. En ensinnäkään osannut muuta, ja toisekseen vaikka olisin osannut, en siinä liikutuksen tilassa olisi ehkä muistanut. Minä tosiaan ratsastin omalla hevosellani, omalla pikku prinsessallani.

[HelloOsallistuja]

Sade ja hassut puut

Vaikka sade ja ukkonen särkivät ja sattuivat, halusin takapihan terassille katselemaan niitä. Varauduin pukeutumalla Nellyn luonnonvalkoisen ja keltaisen kirjavaan vilttiin niin kuin toogaan ja laittamalla Lallerolle hihnan. Se oli sisällä ihan rauhallinen, mutta mistä sen tiesi, jos se pelkäisi ukkosta ulkona. Tämä oli ensimmäinen ukkosemme. Jerusalemin kanssa ukkosia oli jo koettu vuosikaudet, joten sen päästin pujahtamaan edelläni Hopiavuoren koiria varten aidatulle takapihalle.

Katettu takakuisti oli kuitenkin jo varattu. Jerusalem säntäsi häntä heiluen Chain luokse, ja vaikka Chai oli nähnyt sen noin miljardi kertaa, hän kavahti silti ennen kuin tarjosi sille ujosti kättään. Meidän Jeppe ei kuitenkaan mihinkään käteen tyytynyt, vaan Chain kämmenselän nuoltuaan pujotteli hänen jalkojensa välistä moneen otteeseen, vaikka ei meinannutkaan mahtua puisen puutarhatuolin alle edes ryömimällä. Pöydän kulmalla istuvasta Noeulista Jerusalem sen sijaan ei piitannut. Se ei niin ollut ihmisten perään ennen kuin tutustui: mitä nyt korkeintaan kohteliaasti nuuhkaisi ja heilautti häntäänsä ennen kuin jatkoi omien ihmistensä kimpussa pyörimistä.

”Mitä äijät”, tervehdin kahdella kielellä onnuttuani vapaalle tuolille asti. Istuin ähkäisten.
”Onko kaikki okei?” Noeul kysyi englanniksi.
”Sadekelit vähän vaan särkee vanhoja niveliä”, vastasin dramaattisesti ensin Noeulille ja siten saman suomeksi Chaille. ”Onneksi Lallero voi tulla tohon noin lämmittään mun varpaita. Siihen niin Lallero, paa maata vaan.”

Katselin salamoiden loittonemista ja sateen hiljenemistä. Vaikka pojat olivat paikalla — sekä korat että ihmiset siis, ja poikiin Lallerokin lukeutui tyttöydestään huolimatta — sain olla ihan rauhassa. Tämä olikin parasta: löytää sellaista seuraa, jonka kanssa ei tarvinnut koko ajan keksiä puhumista, jollei ollut puhetuulella, tai jos puhuminen sattui ja särki.

Sadepisarat olivat kuin suuria helmiä, ja niiden mukana katteeseen paukkui suuria rakeita aina välillä. Rännit eivät ehtineet kuljettaa kaikkea vettä pois, vaan sitä valui eteemme maahan niin kuin vesiputouksesta. Luonto kiittää, ja maanviljelijät, sanoivat varmaan kaikki maailman iskät juuri nyt: meidän iskä ainakin.

Kun Lallero nousi rapsuteltavaksi, tulin katselleeksi poikiakin. Oli ruma ajatus, että kaikki saman väriset näyttivät samankaltaisilta, mutta noiden kahden kohdalla se piti kyllä ihan oikeasti paikkansa. Näkyi naamasta, että Chai ja Noeul olivat sukulaisia. Samalla näin kaksi ihan erilaista ihmistä. Chai katseli vesiputouksen maahan kaivamaa vanaa ja railoon ryöppyävää vettä, kun Noeul seurasi salamoita taivaalla. Kovimpien jyrähdysten aikana Chain hartiat nytkähtivät eteenpäin, kun taas Noeul hengitti syvään ja painoi silmänsä kiinni. Lallero hivuttautui hitaasti pois luotani ja käpertyi Noeulin pöydän alle niin, että paljaat varpaat hipoivat sen turkkia. Jerusalem murahti sille vaimeasti paikaltaan Chain säärten ympäriltä, mutta sulki sitten silmänsä. Chai oli hauska ja vähän reppana. En vielä tiennyt, pidinkö Noeulista.

”Ennen vanhaan, kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa, me tavattiin istua mun isän kanssa katselemassa kovia sateita yläparvekkeella”, Noeul hyrisi hiljaa kahdella kielellä.
Chai nyökytti vähän, mutta minä huomasin kurtistavani kulmiani.
”Kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa?” naurahdin. ”Miksi sekä sun että Chain jutut lapsuudesta alkaa aina noin?”
”Mun äiti sanoi aina niin.”
”Mäa Fah sanoo kans aina niin!”
”Ennen vanhaan, kun tiikerit poltti vielä piipputupakkaa, eli tosi kauan sitten.”
”Mä sanon vaan että ennenku intherveppi tuli.”
”Mikä?”
”Internet.”

Noeul tuhahti nenänsä kautta huvittuneena. Chai oli valunut terassilaudoitukselle ja sotkenut jalkansa Jerusalemin jalkojen kanssa sekasotkuiseksi palmikoksi. Jerusalem näytti nauttivan, kun Chai venytti ja vanutti sen korvia. Kurotuin päästämään Lalleronkin irti. Ei se näemmä ukkosesta piitannut.

Eira oli sanonut, että Noeulin kanssa jutteleminen onnistui ihan ookoo, mutta että Chai sotki kuviot pelkällä läsnäolollaan. Olihan se outoa, että Chai ei puhunut montaa sanaa englantia, mutta jonkin verran hän näytti kuitenkin puhuvan thain kieltä kuitenkin. Noeul sen sijaan puhui englantia paljon paremmin kuin minä ja tuntui vaihtavan kieltä helpon ja luonnollisen tuntuisesti koko ajan ihan niin kuin olisi jutellut kielipuolten kanssa elämänsä. Ei Chai minusta mitään kuvioita sotkenut. Poikien kanssa oli ihan samanlaista jutella kuin keiden tahansa muidenkin kanssa. Omaa vuoroaan vain piti odottaa kauemmin, kun kaikki toistettiin kahteen kertaan, mutta siihenkin oppi näköjään nopeasti.

”Miltäs on Suomi tuntunut?” kysyin venytellen vihlovia olkapäitäni varovaisesti.
”Kylmä melkein koko ajan. Muuten tykkään. Mun suosikit täällä on nyt Pond, uudet perunat ja tommoset hassut puut.”
”Hassut puut?”
”Noi mustavalkoraidalliset. Ne näyttää ihan glitteriltä, kun tuulee ja varsinkin nyt kun sataa. Tosi pienet lehdet. Mä kävin katsomassa niitä kerran läheltä. Hauskat sahalaidat niissä lehdissä ja tuoksuu hyvältä.”
”Ei koivut haise miltään paitsi saunassa!”
”Kyllä ne vaan tuoksuu. Mutta se on outoa, että ei ole yhtään merta eikä yhtään mäkiä. Ihmisiäkään ei ole missään. Kaupatkin ihan melkein tyhjiä koko ajan joka päivä. Mutta se on toisaalta rauhallista. Vaikka aluksi mua melkein pelotti.”
”Mäeksi ja ihmisiksi mä en voi sulle muuttua, mutta kyllä tossa ihan Vaasassa meren näkee.”

Noeul hymyili. Hänellä oli paljon vaaleammat silmät kuin Chailla. Hän rapsutteli varpaillaan Lalleron päälakea, mutta ei yltänyt enää, kun Lallero vaipui pöydän alla onnellisena kyljelleen.

”Sade lakkaa. P’Chai, voidaanko taas ratsastaa metsässä?”
”Mä en jaksais millään kävellä tuolla märässä sun perässä…”
”Ota Chai Typy. Se tarvii liikuntaa nyt kun… Ota Typy lenkille joo.”
”Enhän mä sille pärjää?”
”Mikset pärjäisi? Otat puhelimen mukaan vaan, ja Noeul on Pondilla kuitenkin siellä.”
”Ai oikeesti?”
”Oikeesti.”
”Voi vitsit — arvaa — Noeul –” Chai innostui ja unohti sitten puhua suomeksi yhtään mitään tulkkausta.

Noeulia hymyilytti, kun hän kuunteli Chaita, joka leipoi vimmatusti velttona nauttivaa Jerusalemia puhuessaan ennen kuin ponkaisi ylös ja sai koirankin taistelemaan itsensä jaloilleen. Yhä höpöttäen Chai kiskoi Noeulin kädestä mukaansa tuvan puolelle Jerusalem tiukasti kintereillään. Ennen kuin Noeul katosi näkyvistä, hän hymyili ja vilkutti minun suuntaani.

No joo. Jerusalem tykkäsi Chaista ja varmaan tunkeutuisi mukaan ratsastusretkellekin. Senhän minä olin jo tiennytkin, että Chai oli hyvä tyyppi. Lallero oli kuitenkin halunnut nukkua Noeulin jaloissa, eli varmasti tykkäisin Noeulistakin.

[HelloOsallistuja]

Kuinka Stanimir saa poikasia

Eetu kaivoi nenää. Tasan kaivoi. Hän yritti naamioida sen raaputtamiseksi, mutta ihan varmasti kävi sormi siellä sisälläkin. Odotin kiinnostuneena, josko hän ampuisi seuraavaksi räkäpallon sormensa päästä, mutta ei ampunut, kunhan vain jatkoi paperiensa plaraamista sohvalla vieressäni niistä mitään ymmärtämättä. Meidän Eetu ei ole kunnolla oppinut lukemaan, ja sitä varten minua rankaistiinkin. Pidin muka hänelle seuraa, vaikka oikeasti luin ja tulkkasin vaikeita kohtia. Ei siitä muuten olisi mitään tullut. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitsisi tietää. Jos joku kirjoitti epäselvästi, häntä pidettiin nimittäin herkästi tyhmänä. Eihän Eetu tyhmä ollut, mutta kirjaimet vain kuulemma pomppivat riveillä.

Onneksi puuhan keskeytti niin äänekäs oven pamaus, että ikkunat helisivät. Olisin veikannut Eiraa, mutta ovelta kuului Nellyn äänellä ”HELLO!!” käheän tukahtuneen huutavasti jo ennen kuin lasien helinä oli edes puolessa välissä menossa ohitse.
”NO?” huusin vähän niskaani kääntämättä takaisin, ja kuulin miten Nelly juoksi kengät jalassa omituisen pitkän eteisen läpi ennen kuin hyppäsi sohvan selkänojan läpi. Asian täytyi olla tärkeä, koska Nellyn oranssille karvamatolle ei astuttu kengillä, mikäli haluttiin säilyä elossa.
”HELLO!!” Nelly kähisi uudelleen Eetusta välittämättä ja potkaisi papereita kavutessaan hajareisin syliini kasvot muutaman sentin päähän omistani. ”Hello! Mulla on ihan sairaan tärkeetä kerrottavaa!”
”No?” toistin ja yritin ryhdistäytyä Nellyn alla. Sohvalla oli rapaviiruja, eikä Nelly raivonnut kenellekään, eli nyt oli tosi kyseessä.
”Eikö sulla mulle oo mitää tärkiää?” Eetu kysyi nenä vähän loukkaantuneessa asennossa.
”Ei, mee nyt siitä, sä kuulet muualtakin aiva justiinsa.”
”Kerro nyt vaikka se tärkeä kerrottava asia meille molemmille”, ehdotin ihan mahdottoman diplomaattisesti.
”En!” Nelly tokaisi. ”En mä saa kertoa sitä.”
”Mikset?”
”Mä lupasin, etten mä kerro kenellekään.”
”No — mitä tässä nyt on tehtävissä, jos sun pitää kertoa asia, jota sä et saa kertoa.”
”Arvaa!” Nelly kehotti.

Eetu huokaisi, murahti ja nousi sohvalta ja tassutteli tiehensä. Aina välillä hänestä huokui mustasukkaisuutta. Nelly kai sieti sitä, koska Eetu ei tainnut varsinaisesti toimia tunteensa mukaan. Tavallaan ymmärsin Eetua, tavallaan en. Ei Nelly kuitenkaan muiden päällä kiipeillyt kuin minun, mutta toisaalta noin innostuneena asiat kerrottiin yleensä ensimmäisenä omalle puolisolle, eikä millekään minulle.

”Miten mä voin arvata ihan tyhjästä? Voitsä antaa jonku vinkin?”
”En! Arvaa nyt vaan!”
”No — tuleeks uus hevonen?”
”Ei.”
”Koira? Joo! Koira!”
”Ei! Todellakaan. Täs on näitä koiria — arvaa kunnolla!”
”Kalkkuna?”
”Ei nyt mitää eläimiä!”
”Voi taivaan jumala!”
”Ei sekään!!”

Nellyn silmät olivat suuret ja pullollaan. Hän puristi olkapäitäni ja tuijotti silmiini niin ylhäältä, että näin hänen nenänreikiinsä. Niissä ei ainakaan ollut räkää, niin kuin ilmeisesti Eetulla oli.

”No kerro nyt”, patistin. Millä voisin arvata jonkin ilmeisen yllättävän asian ilman vihjeitä.
”Johan mä sanoin, etten mä voi.”
”No kerro edes mihin se liittyy!”
”En mä voi usko jo! Arvaa. Tai no… Hei Hello?”
”No?”
”Eikö olis kivaa, jos Ellillä olis leikkikaveri?”

Läpsäisin käpäläni suuni eteen, kun se aukesi itsestään. Nellyn ei tarvinnut joutua näkemään, miten sekalaisessa järjestyksessä hampaat suussani sojottivat.

”SÄ OOT RASKAANA! Onnea! Hei — mikset sä kerro Eetulle ensin?”
”No ko EI, ääliö! Arvaa kunnolla!”
”No joku on raskaana?”
”Nellyn silmät pullottivat entistä enemmän, kun hän sanoi hyvin omituisen painokkaasti, että ei ole. Eli oli?
”Janna!” päätin.
”Ei!”
”Ei kai Sonja oo sellasia–”
”No ei ole!”
”Eikä Camilla.”
”Ei!”
”ILONA?”
”EI!”
”En kai mä oo raskaana?” kysyin epäileväisesti. ”Mä tiiän kyl kuka sen isä on, jos oon, ei hätää.”
”Sulla on kolesteroli neljämiljoonaa, et sä edes tuota terveitä munasoluja enää, että rauhotu.”
”Kuka täällä muu edes voi olla raskaana? Eira ja Inari on kakstoista”, laskeskelin, ja sitten jatkoin kuiskaamalla: ”ei kai Oskari voi olla raskaana?”
”NONI nyt sä lennät justiinsa pihalle!” Nelly ilmoitti ja nyrkitti muutaman kerran kumpaakin olkapäätäni.
”Kehen se sit liittyy? Helmipuroihin? Ei kai äiti ja iskä — hyi! Allu? En mä tunne enempää ihmisiä!”
”Koita ny!”

Ryhdyin luettelemaan nimiä. Kauan sain luetella ennen kuin pääsin Marshalliin asti, jolloin Nelly taas kirkaisi ”EI!” ja nyökytti villisti päätään.

”Eli jos joku on raskaana ja se liittyy Marshalliin…”
”Ei ei ei”, Nelly hymyili niin että naama meinasi revetä.
”Mä en jaksa enää!” ilmoitin ja työnsin Nellyn päältäni. ”Mä meen kertoon kaikille et sä oot raskaana ja Marshall on sen isä.”
”No ei ole!”
”Eli Niklas.”
”No ei!”
”Selvä! Mulla on kusihätä. Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä. Siinä on sulla miettimistä miten sä sen korjaat jos et saa kertoa tätä sun ihme arvoitusta.”

[HelloOsallistuja]

Koirafarssi 3/3

Lentävä Lallero Marketta Hellontytär Ilves

”Mut miksei sitä haluttu takas kotiin?”

Lentävä Lallero hymyili ja kiekkasi selällään vatsa pystyssä Kulkurin toimiston lattialla, kun rapsuttelin sen rintaa kyykylläni sen vierellä. Se oli paljon isompi kuin olin muistanut. Hieno tyttö. Pyöreä. Suorastaan sopeva pikku vauva!

”Mä en nyt periaatteessa saa kertoa asiakkaalle mitää…” Tuulia kierteli, vaikka kyllä hän kertoisi. Hänkin tiesi sen: viimeistään seuraavan kerran kun joisimme yhdessä, saisin kuitenkin kuulla.
”Mut sä kerrot kuitenkin. Mä tiedän jo et tää on sen Sulevin, mikäsenniminyon, Rikalan Sulevin siis, koira. Ja että tän nimi oli Ella.”
”Mistä sä sen tiedät?”
”Kuulin Jannelta. Vai mitä Lallero? Me kuultiin Jannelta kaikki, me kuultiin sun kakkaongelmastakin, nii me kuultiin –”
”Tietysti. Varsinainen juoruakka.”

Lentävä Lallero könysi hieman vaivalloisesti istumaan isolle takapuolelleen, kun nousin ylös. Se nojasi raskaasti sääreeni. Kun katsoin sitä, sekin katsoi minua. Pää kenossa. Kieli ainakin neljä metriä suusta roikkuen. Hymyillen. Hymyilin takaisin. Naurettavaa, että elävän eläimen sai lunastettua kolmellasadallaseitsemälläkympillä. Tämänkin kaverin arvo oli kuitenkin korvaamaton.

”Sulevi on kuitenkin ihan kunnon heppu”, jatkoin Tuulian painostamista.
”Mm, mut joskus kunnon heppujenkin tilanteet muuttuu”, Tuulia sanoi välttelevästi ja tuntui puhuvan ikkunalle enemmän kuin minulle.
”Mä en keksi yhtään ainoaa syytä, miksi mä luopuisin Jerusalemista.”
”Mä kuulin Jannelta että sä aiot myydä sen sun hevosen”, Tuulia tokaisi terävästi.
”Ainoastaan sen oman hyvinvoinnin vuoksi”, puolustauduin heti.
”No keksithän sä syyn luopua lemmikistä. Sen verran mä sanon, että Sulevilla on oikeestaan just sama syy.”
”Olis ny edes ettiny kodin, eikä vaan jättäny…”
”Älä nyt jaksa”, Tuulia torui. ”Usko vaan kun mä sanon, että ei sitä koiraa huvikseen hylätty, eikä se Jätinmetsässä ollu väliinpitämättömyyden takia.”

Niin, kukapa Lentävän Lalleron kaltaisen olisi voinut hylätä? Se ei varmasti tekisi mitään pahaa kenellekään tai millekään. Kunhan hymyili ja kieputti häntäänsä kuin propellia. Sujautin Jerusalemin pannan sen päähän. Jepen hihna roikkui siitä jo valmiiksi. Tarhan ohuen pannan hylkäsin saman tien Tuulian työtuolille.

”Se sit vetää”, Tuulia kertoi Jerusalemin paksua, pehmoista pantaa silmäillen, kun tein lähtöä.
”Onneks mulla on hyvä nivelpäivä”, virnistin. ”Kyllä meillä hyvin menee.”
”En mä sitä epäile. Mutta se ei ole mikään Jerusalem. Pidä kovaa kiinni.”

Niin me lähdimme Lentävän Lalleron kanssa Kulkurista vierekkäin. Koira ei malttanut vetää tarhalla haistellessaan joka paikan, mutta parkkipaikalla se laittoi nelivedon päälle. Voimia sillä oli saman verran kuin noin viidellä Jerusalemilla, mutta minäpä olin pujottanut hihnan lenkin ranteeseeni.

”Tietsä mitä?” kysyin Lentävältä Lallerolta, kun vedin sen narua sivulle takaisin kiskomisen sijaan ja sain sen lopettamaan vetämisen kolmeksi sekunniksi. ”Ennen sä olit Ella, mutta nyt sä oot Lallero. Kyllä me tässä pikkuhiljaa opetellaan, että Lallerot ei vedä, vaikka Ellat on saattanukin vetää. Tuupa tänne kattoon: mennään autolla!”

Kotiin ajellessani vilkaisin taustapeiliin. Lentävä Lallero vaikutti tottuneelta matkustajalta. Se katseli rauhallisesti ikkunasta ja heilutteli hieman korviaan. Mitähän se ajatteli? Olikohan sen Sulevia ikävä? Silmiäni alkoi kirveltää ja sydäntäni puristaa.

”Totanoin, Lallero. Kuule.”
Lentävä Lallero käänsi korvansa hetkeksi minun suuntaani.
”Me ei sitten olla menossa Suleville. Me mennään ihan uuteen kotiin. Sä voit nukkua mun ja Jepen vieressä sitte yöllä siellä, ja sit kun sä oot valmis, niin mä oon sun iskä. Mutta ei haittaa jos sä haluat vähän tuumata sitä ensiksi. Mä ostin sulle oman semmosen vinkuvan kanan. Voidaan kattoa sitä sitten huomenna. Tänään mä luulen et katotaan vaan et tykkäätsä enemmän Jepen vai mun sängystä. Sä voit valita, kun Jeppe ei ikinä muutenkaan oo sen sängyssä. Mut mieluiten mä nukkuisin kolmistaan sit jos sulle käy.”

Lallero hymyili kieli lerpattaen. Se kävi maate ja sen naama katosi taustapeilistä. Kyllä siitä varmasti onnellinen tulisi.

[HelloOsallistuja]

Se ei tiedä, mitä mä haluan

Väistin pois alta, kun Typy heilautti päätään ja otti sivuaskeleita minua kohti. Se sai sen kiihdyttämään kulkuaan, enkä oikein tiennyt, olisiko parempi roikkua riimunarussa henkensä kaupalla vai päästää suosiolla irti. Tuskin Typy kauas karkaisi..?

”Se ei tiedä, mitä sä haluat”, Oskarin ääni kuului takaani, mutta en voinut kääntyä katsomaan tai muutenkaan elehtiä kuulleeni. Puristin riimunarua, jonka päässä pieni tammavarsani yritti ravata pää linkussa ohut jään päälle satanut lumikerros kavioissaan pöllyten. Lopulta Typy kuitenkin suostui nykivään käyntiin, vaikka ei kävellytkään vierelläni niin kuin olisin halunnut, vaan askeleen verran edelläni. Sen touhu oli ihan erinäköistä kuin Oskarin kanssa. Tai no, ihan erinäköistä kuin kenen tahansa muun kanssa.

”Sä hoet tota aina”, vastasin Oskarille liian myöhässä ja hengästyneenä. En tohtinut vieläkään kääntyä ympäri, vaan luotin siihen, että siellä hän tulisi Sinttiään taluttaen perässäni niin kuin tähänkin asti.
”Koska se aika usein on kujalla sun aikeista”, Oskari sanoi tyynesti.
”Mä vaan talutan sitä.”
”Joo. Paitsi että se taluttaa sua.”

Niinhän se kyllä oli. Pikkuruinen Typy piti puolen askeleen etumatkansa, mutta kun yritin harpata sen kiinni, se kiihdytti vauhtiaan. Oskarin mukaan se, ettei hevoseni pitänyt minusta, johtui kahdesta asiasta. Toinen oli tämä. En oppinut millään Typyn kieltä, vaikka kyllä olin yrittänyt opetella puhumaan sille. Toinen ongelma, taaskin Oskarin mukaan, oli se, että muka kohtelin Typyä liian kovakouraisesti. Etenkin ratsastaessa. Sitä ongelmaa tuntui kuitenkin olevan mahdoton ratkoa — taasen etenkin ratsastaessa. Jos annoin höyhenkevyitä apuja, Typy ei totellut, ja jos käskin kunnolla, Oskari pauhasi. Lisäksi painoin liikaa Typyn pikkuiseen vauvanselkään, vaikka sitä Oskari ei ollutkaan sanonut. Silti minun piti kuulemma oppia toimimaan oman hevoseni kanssa. Harmi vain, että oma hevoseni sattui olemaan tällainen, joka puri ja astui tahallaan päälle. Tai siis minun päälleni, ei muiden. Mieluiten olisin vain katsellut sitä ja rapsutellut silloin kun se antoi rapsutella. Se oli niin pienikin, raukka, ihan toisenlainen kuin Skotti.

”Muistatko miten mä näytin viimeks? Hä, Hello?” Oskari huuteli selkäni takaa, kun kävelytin Typyn (tai se minut) suuliin. ”Kävelytä se nyt siihen seinään kiinni vaikka. Se ei saa juosta siitä reiästä läpi taas.”
”Juu”, mutisin ja tottelin, vaikka teki mieli sanoa, että ”joojoo, naama kiinni, ei täällä pikkutyttöjä ruveta seinään kävelyttämään.”
”Hyvä. Ja siinä heti toiselta puolelta kiinni, ja sitten –”
”Kyllä mä osaan”, väitin, vaikka en ollut niin varma. Oli vain niin lannistavaa, että kaikki piti selittää minulle uudestaan joka kerta. Ei luulisi olevan vaikeaa kiinnittää hevosta suulin pieliin kiinni. Tämä hevonen kuitenkin yritti purra taas. Onneksi sain vedettyä käsivarteni sen ulottumattomiin juuri ajoissa.
”Niin vissiiin”, kuulin Oskarin mutisevan ihan hiljaa ennen kuin hän helisytteli naruja kiinnittäessään Sinttiä.

Oskari ei sentään paasannut minulle harjauksesta, niin kuin Milan tapasi tehdä, vaan ainoastaan kavioiden puhdistamisesta ja satuloinnista. Sain siis edes harjata oman hevoseni ihan itsenäisesti Oskarin kiillottaessa omaansa. Yritin silti tehdä niin kuin Milan oli sanonut noin tuhat kertaa. Miten se hänen mantransa menikään? ”Tupu on herkkä pieni, sinun täytyy harjata Tupu hellästi”, ei kun se olikin että ”hellästi harjata”, Milanilla oli ihmeellinen sanajärjestys…

Myönnettävä oli, että Typy ei sätkinyt naruissaan samalla tavalla kuin yleensä, kun sen karvaa hipsutti vain mitä pehmoisimmin vedoin mahdollisimman löllöllä harjalla. Se piti päätään ylhäällä ja hääti minut monta kertaa kimpustaan luimistamalla korvansa ja näykkäämällä minun suuntaani, mutta kun siirryin toiselle puolelle, niin ei käynytkään enää. Pidin sitä tarkasti silmällä. Erityisesti sen vatsan alta piti harjata niin kuin olisi silitellyt sitä enkelin siivellä harjan sijaan. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun se ei potkaissut eteenpäin, kun hipsuttelin sen vatsan puhtaaksi. Teki mieli pussata sitä vatsaan, koska se oli niin pyöreä ja soma, mutta silloin se kyllä olisi potkinut pääni tohjoksi. Edes halaamista en yrittänyt, kun kerrankin meillä meni edes hetken aikaa hyvin. Silitin sentään, eikä Typy luimistellut korviaan, vaan vain käänsi toisen minun suuntaani. Olisin voinut lopettaa hommat siihen. Ne minuutit minusta nimittäin tuntui pitkästä aikaa siltä, että minulla oli toivoa olla joskus Typyn kaveri. Tuntui järjenvastaiselta pilata hetki kapuamalla koko elopainolla pienen hevosen selkäparan päälle ja kiusata sitä kentällä.

”Muista Hello!” suulin toisesta päästä kajahti, kun nostin satulan hirreltä oven vierestä. ”Et paiskaa sitä satulaa sinne selkään.”
”…joo…”

Satula käsivarsillani minun oli hengitettävä kerran oikein syvään. Typy piti minua vuorostaan tarkasti silmällä. Kun lähestyin sitä, se polkaisi takajalallaan alleen niin että kumahti.
”Älä oo mulle vihanen”, mumisin sille ja yritin uudelleen päästä sen viereen. Peruutin pois sen korvien luimistuessa ennen kuin se kääntyi puremaan. Seuraavalla kerralla se nosti takajalkansa ilmaan korvat taas niskaa vasten. Ei tästä tullut mitään, kun ei saanut nakata satulaa selkään ja mennä nopeasti pois alta. Tässä sitä taas oltiin jumissa. Tuo hevoslapsi ei kerta kaikkiaan halunnut minua lähelleen.

”Eikö onnistu?” Oskari kysyi ja käveli vierelleni ärsyttävän ilmeettömän rauhallisena.
”Ei kun tosi hyvin onnistuu. Mä oon jo satuloinu ja ootan tuolla kentällä lämmitelleenä. Missä sä kuppaat, se se kysymys on.”
”No niin tuus ny”, Oskari komensi noteeraamatta höpötystäni. Hän käveli muitta mutkitta Typyn pään viereen, tarttui sen riimuun ja veti minut olkapäästäni ohjaamalla mukaansa. Typyn korva sojotti meidän suuntaamme, kun nostin satulan varovaisesti sen selkään.
”Se ei vaan tiedä, mitä sä haluat”, Oskari toisti iskulauseensa taas.
”Mhm”, ynähdin, vaikka teki mieli sanoa: ”no mitäpä jos tulkkaisit sille sitte?”
”Mä laitan suitset vielä tällä kertaa. Annapa — ja sitten mä haluaisin, että sä muistat tällä kertaa ottaa ne ohjat alas kaulalta aina kun sä talutat. Ja ennen kun sä taas sanot, niin joo, Skotin kanssa on vähän eri asia.”
”…joo…”

Siinä se sitten seisoi ja tuijotteli kaula pitkällä tallipihalla, jossa liikkui kaiken maailman Marshalleja autonsa kanssa. Minun hevoseni. Sen korvat olivat jo menossa luimuun, kun irrotin sen varovaisesti naruistaan, mutta tallipihan tapahtumat olivat sen mielestä liian kiinnostavia sittenkin. Se oli niin herttaisen näköinen, kun sen harmaa kesäkarva alkoi paistaa sen lavoilta ruskean pörrökarvan läpi. Se oli jopa Skottia nätimpi ja viisaampi, ja siitä huolimatta jännitti taluttaa se muutaman metrin päähän kentälle. Typy raukka. Se ei vielä tiennyt, että minun pitäisi etsiä sille uusi koti.

[HelloOsallistuja]

Eetu nytkäytti sohvaa ikävästi istuessaan sille. Hän valahti takakenoon selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Pidätin hengitystäni varmuuden vuoksi vielä hetken sen jälkeenkin siltä varalta, että hän liikkuisi vielä. Tällaiset säät, kun lämpötila vaihteli pakkaselta plussalle ja takaisin, olivat kaikkein hirveimpiä. Silloin sattui kaikkein eniten. Ei auttanut kuin yrittää olla paikoillaan kunnes lääkkeet taas alkaisivat vaikuttaa.

Alex oli pitänyt minulle seuraa hiljaisena nojatuolista käsin ja nyt uusi seuralaisemme oli ihan yhtä tuppisuu. Jos ei ruumiini koko oikeaa puolta olisi vihlonut niin kovasti, olisin painellut varpaillani Eetun kylkeä siinä sohvalla maatessani. Eetu on niin herkkä kutiamaan. Ääniefektit ovat kivoja häntä kutitettaessa.

”No mites menee?” kysyin kutittamisen sijaan. Eetun velttoudesta päätellen ei hirveän hyvin mutta se saattoi olla väsymystä yhtä hyvin kuin murheellisuuttakin.
”Hianosti”, Eetu tuumasi veltosti. ”Ihan upiasti.”

Jaaha. Sitä ei oltu juttutuulella. Olisin voinut olla vaikka kännykällä niin kuin Alex, mutta puhelimeni oli allani vasemmassa taskussani, enkä halunnut liikkua. Tallilta ainakin oli ollut useampi hevonen kisoissa tänään, ja Alex oli vuotanut heti tiedot kaikista. Oskari ja Marshall olivat tietenkin suurin piirtein voittaneet, kuinkas muutenkaan, kun olivat sellaisia jeesuksia. Alex oli tyytyväinen itseensä ja Tetrikseensä, vaikka menestystä ei ollut tullut, ja vaikka hän oli omien sanojensa mukaan kärsinyt hermoromahduksenkin päivän mittaan. Niklaksen suorituksesta ei saanut puhua, mutta Ilonasta ja Veerasta sai kuulemma olla ylpeä, ja hengissä oli ilmeisesti Milankin.

Jos kipu pian hellittäisi, saattaisin vielä saada Milanin kiinni tallista… Vaikka mitä minä hänellä oikeastaan tekisin? Kumma kun ei ollut rahaa jättänyt yöpöydälle joulun alla…

Eetu huokaisi ja ravisteli itseään hereille niin kuin Mielikki aina kun se otti päikkärit minun päälläni sohvalla. Piti purra hampaita yhteen.

”Eetu?” kysyin mahdollisimman kiltisti kun ihme ravistelutuokio oli ohitse.
”No?”
”Ottaa pikkusen kipeetä tollaset äkkiliikkeet.”

Eetun katse valpastui ja suuntautui oikeaan käteeni, joka oli ainoa sellainen uloke, joka ei ollut vaatteiden verhoama ja jossa nivelet olivat vain ohuen ihon alla nähtävissä. Sitten hän vilkaisi minua silmiin ja lopulta polveen niin kuin olisi mitään housujen läpi nähnyt.

”Hanenkmä sulle lääkkehiä?”
”Mä otin jo.”
”Jäävesisangoon?”
”Mulla on liian kylmä.”
”No mitä minä teen?”
”Voisitsä hieroo tätä jalkaa?”
Eetu tuhahti ja pyöräytti silmiään ennen kuin vastasi. ”Mee ny jo piilohon.”
Naurahdin, vaikka ei kauheasti naurattanut. ”Ei sitte.”
”Ai sä meinasit jotta oikiasti?”
”Joo. Mutta ei tarvi.”

Käsittämättömästi mutisten Eetu tarttui lahkeeseeni ja roikotti siitä oikean jalkani syliinsä. Hän riisui villasukkani ja antoi sen pudota löysäksi lätyksi sääreni päälle. Hänellä oli lämpöiset kädet, vaikka hyvällä tahdollakaan niitä ei voinut sanoa pehmeiksi.

Jos puolessa ruumiissa risteilevien sähkömäisten kipujen kanssa pystyi tuntemaan olonsa mukavaksi, niin siinä oli mukavaa. Tuvassa oli lämmin, sohva oli pehmoinen ja kukaan ei sanonut mitään. Alex välillä naksautti kieltään puhelinta katsellessaan, tai naurahti satunnaisesti. Eetu oli Eetuksi ihan hiljaa, vaikka hän nyt toki tuhiseekin aina hengittäessään sisään nenän kautta. Jeppe taisi maata eteisessä viileämmässä, ja sieltä sen tukahtunut unihaukku taas kuuluikin. Jeppe oli kyllä hyvä vahtikoira… Se olisi voinut olla vaikka poliisikoira…

[HelloOsallistuja]

Tuonentyttövauva

”Mulla kesti näin kauan tajuta, et täälläkin on suamenhevoonen”, Minja sanoi tervehdykset vaihdettuamme ja nojautui aitaan katselemaan pihaton hevosia. ”Kenen hevoonen tua on?”
”Mm, se on mun”, vastasin hellästi, koska sehän oli minun pieni tyttövauvani. Sen talviturkki oli rusehtava, vaikka kesällä sen karva oli ennemminkin harmaa. Nyt harmaata oli lähinnä sen silmien ympärillä, nokassa ja vähän jaloissa.
”Komia.”
”Kiitti.”

Typy söi muiden kanssa ja me nojailimme aitaan. Mikäs siinä oli nojaillessa. Oli tyynni ilma, pakkastakin vain alle asteen verran ja valoa riitti vielä. En keksinyt montaa asiaa, joita olisin mieluummin katsellut. Aurinko teki Typystä vähän kultaisemman värisen kuin se talvisin oikeasti oli. Hassun värinen. Talvella kultaa ja kesällä hopeaa. Ei ollut toista sellaista kuin se.

”Sekö ei tuu airalle?” Minja kysyi yhtäkkiä.

Hymyilin ennemmin hevoselleni kuin Minjalle. Olisihan Typy tullut, jos sille olisi naksutellut kieltään ja houkutellut käsi ojossa.

”Tulis se jos kutsuis.”
”Mikä sen nimi on?”
”Typy.”
”Typy!” Minja huudahti, naksutti kieltään ja vihelsi.

Typy tuli saman tien aidalle korvat pystyssä. Minä otin pari askelta taaksepäin. En halunnut tulla purruksi. Minjaa sen sijaan oli turha varoittaa. Typy kohdisti raivarinsa minuun.

”Pehemoonen oot”, Minja jutteli hevoselleni ja taputti sen kaulaa. ”Olisikko sä vähä piänee kun mun hevoonen? Ookko Typy nähäny sitä? Sellaanen valakoonen? Sellaanen Lilja?”

Hevoseni oli nätisti kuin mikä. Se taisi tykätä, kun sitä taputeltiin. Ainakin sillä oli korvat pystyssä ja sieraimet rentoja, ja silmätkin ihan aavistuksen lurpallaan. Sitähän minä olin aina sanonut, ettei se ollut paha tyttö ollenkaan, vaan hieno vauva. Se ei vain pitänyt minusta. Kaikki eivät pidä kaikista. Minä tykkäsin Typystä kuitenkin niin paljon, että siinä oli tykkäämistä meidän molempien edestä. Ja sehän oli vielä vauva. Voisihan se joskus sittenkin päättää tulla toimeen minun kanssani.

Minja loi minuun muutaman katseen hevosen äärestä. Ensimmäinen oli tavallisen iloinen: onpa kiva heppa. Toinen oli sirrisilmäinen, kolmas kurttukulmainen ja neljäs liian pitkä. Mikä sinua vaivaa, kun seisot siinä keskellä tietä?

”Se puree mua jos mä silittelen sitä”, selitin olkiani kohauttaen.
”Puroo?” Minja ihmetteli ja katsoi Typyä heti valppaanpana.
”Ei se muita pure, mua vaan.”
”Ooksä varma jottei soo kipiä?”

Typy seisoi aidalla ylpeän näköisenä. Näytti siltä kuin se olisi hymyillyt. Hymyilin sille takaisin. Se olisi ollut hyvä selitys Typyn käytökselle: kipu siis. Moni sitä oli vuosien varrella kysellyt, ja kaikki kiinni saamani lääkärit tutkineetkin. Sen jalat ja selkä oli kuvattu, hampaat katsottu monikertoihin ja kerran se oli jopa rauhoitettu jotta se saataisiin tutkittua läpikotaisin sentti sentiltä. Sillä oli käynyt hierojaa ja kiropraktikkoa ja kerran olin varannut sille jopa energiahoitajan, vaikka puoli tallia oli nauranut minulle hevoset mukaan lukien.

”Ei sen pitäis kipee olla”, kerroin lyhennetyn version. ”Se ei vaan tykkää musta.”
”Kumma homma…”
”On joo.”

[HelloOsallistuja]

Reppana raasu

Tarjosin tassuani uudelle hevoselle. Sillä ei montaa jouhta ruumiissaan ollut, oli kai hangannut ne irti. Se näytti ihan siltä, miltä Fifi näytti kesällä. Se oli verhottu loimeen jäistä sadetta vastaan, mutta niissä osissa, jotka jäivät paljaiksi, ei sentään näkynyt samanlaisia kaljuja laikkuja kuin Fifi-paralla. Ehkä ne olivat loimen alla piilossa. Laihakin se raukka näytti olevan pelkän kaulan perusteella jo.

”Tuu vaan sieltä sedän tyä, tuu. Ei sulla oo mitään hätää enää nyt kun sä pääsit tänne. Kaikki on ihan kilttejä täällä. Ainakin kaikki ihmiset on. Tuu vaan tänne.”

Uusi hevonen tuli jonkun ajan kuluttua luokseni ja hyväksyi ojennetun käteni haisteltavakseen. Silitin hellästi sen luirukaulaa. Voi pientä raukkaa, voi pientä reppanaa. Onneksi Sonja oli ottanut sen hoitaakseen sen kuntoon. En ehkä ollut Sonjan parhaita ystäviä tallilla, mutta siitä huolimatta tunsin heti ihan uutta lämpöä häntä kohtaan. Olin ajatellut, että Sonja on kilparatsastaja, joka kiusasi hevosensa hikeen asti liian vaikeilla tehtävillään, mutta nyt häpesin niitä ajatuksia, kun silitin varovaisesti hevosen peilinväristä otsaa. En tohtinut edes rapsuttaa, koska raukkaparan nahka ei välttämättä kestäisi sellaista.

Vakuuttelin uudelle hevosparalle puoliääneen, että sen kävisi hyvin. Olisin halunnut antaa sille pusun, mutta en aivan uskaltanut. Mistä sen tietäisi, vaikka siitä olisi tehty samanlainen kuin Typy oli, ja se olisi yhtäkkiä päättänyt purra? Otin hevosen hampaat mieluummin käsivarteeni kuin naamaani. Silittämättä en nimittäin voinut olla. Jos minulla ei olisi ollut jo Typyä ja Skottia maksettavanani, olisin halunnut hoitaa tämän poloisen kuntoon vaikka itse.

Siinä hevosparkaa lohduttaessani näin Sonjan tihkusadeverhon takana. Heilutin vaisusti kättä, ettei aidalle houkuttelemani pikku reppana saisi syytä säikähtää. Sonja näytti hymyilevän sitä pidättyväistä tervehdyshymyä, jota hän yleensä minulle tarjoili.

”Siinä se sitten on”, totesin, kun Sonja tuli kuuloetäisyydelle.
”Siinähän se”, hän vastasi ja hymyili uudelle hevoselleen lämpimämmin kuin minulle ikinä.
”Se on melkeen yhtä söpö kun mun vauvat”, hymisin hellästi ja tarkoitin sitä ihan kokonaan. ”Siis Typy ja Skotti. Koska omat vissiin on aina söpöimpiä…”
”Kiitos. Mustakin se on omalla tavallaan tosi kaunis.”
”Mikä sen nimi on?”
”Aave.”
”Vai Aave sä oot. Aave-vauva.”

Sonja hypisteli kaulallaan roikkuvaa mustaa riimunarua siihen malliin, että olisi tahtonut ottaa hevosensa kiinni. Väistyin sivumpaan heti kun älysin, vaikka salaa olisin toivonut saavani jäädä tekemään vielä vähän tuttavuutta tämän Aaveen kanssa. Nimi sopi sille, luurankoraukalle, melkein kuolleelle.

Sonja oli menettänyt juuri Mortin. Kukaan ei haluaisi kokea oman lemmikin menettämistä huvin vuoksi, joten Aaveen ennuste taisi olla sen olemuksesta huolimatta tosi hyvä. Se tulisi vielä joskus kuntoon. Avasin sille ja Sonjalle portin valmiiksi, kun hevonen oli kiinni, ja suljin sen heidän perässään. Lähdin kävelemään tallillepäin Sonjan vierellä, koska eihän minulla oikeastaan mitään varsinaista tekemistä edes ollut. Kunhan olin aikonut mennä Typyä katsomaan ja jäänyt suustani kiinni Aaveen kanssa.

Mortin takia epäröin monta hetkeä ennen kuin tohdin lopulta kysyä Sonjalta, mikä kamala Aave-raasua vaivasi. Toivoin aika nopeasti, etten olisi kysynyt.

”Tota noin, mikä sen oikeen on?” kysyin niin osaaottavalla ja myötätuntoisella äänellä kuin vain osasin siltä varalta, että tämä olisi Sonjalle vaikea paikka. Ja olihan se aina surku, kun hevonen oli kovasti sairas.
”Siis mitä?” Sonja kysyi. ”Kenen?”
”No Aaveen”, täsmensin viitaten koko käpälälläni Sonjan ohitse hevoseen.
”Tämän? Ei sen mikään ole.”

Ehdin olla varma, että eipä tarvitsisi enää sanoa edes hei Sonjalle tallilla tästä eteenpäin, mutta hämärässäkin näin, miten ymmärrys levisi nopeasti hänen kasvoilleen.

”Sä et oo tainnu tavata ennen tekkeä?”
”Mitä?”
”Tää on ahaltekinhevonen. Tai siis meinasithan sä nyt tolla sitä, että tää on vähän… Erilainen kun puoliveriset? Jussi ja Tetris ja semmoiset?”
”Joo..?”
”Sen kuuluu olla tämmönen.”
”Kuuluu? Sillä ei oo hiuksia?”
”Ei niillä paljoa ole.”
”Ai — ai — kun mä luulin et se on kipee niinku Fifi kesällä.”
Sonjan naurahdus oli pelkkä pieni hymy hänen suupielessään ja tuhahdus nenän kautta.
”Älä nyt suutu. Mä olin ihan tosissani kun mä sanoin että se on söpö. Mä vaan ajattelin just tota harjaa ja kaulaa ja…”
”En mä suutu.”

[HelloOsallistuja]

Kai minustakin sitten jotain apua oli joskus oikeillekin ratsastajille, eikä pelkästään Oskarin kukkarolle Typyasioissa. Tai ainakin Janna hymyili, kun otti minulta vastaan puhelimensa, josta olin hänen rataansa tentannut. Ihme kyllä olin myös tunnistanut suurimman osan näytön lomakkeessa vilisseistä sanoista, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin. Meidän hevosharrastuksemme oli niin erilaista Jannan ja oikeastaan kaikkien muiden kanssa. Minusta oli hauskinta katsoa Typyä ja Skottia… Ne olivat huumoriveikkoja molemmat. Mieluiten olisin ottanut ne meille kotiin asumaan, niin kuin kanat aikonaan, mutta ei kaikkea voi saada.

Samalla, kun Jannan kuivaharjoittelu päättyi, saapui tupaan myös Hopiavuoren laulukuoro Alex etunenässään.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän uteli ja katsoi meitä epäillen ihan niin kuin olisimme juonineet jotain häntä vastaan.
Jos Janna ei olisi heti kertonut puuhistamme, olisin lyönyt pökköä pesään. Ehdin jo avata suuni sanoakseni, että katsellaan tuota hevoskantaa, että ketkä joutuvat muuttamaan pois. Varmaan orit ekana.
Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin”, Marshall tuumi Jannalle jo seinän takaa ennen kuin ehti huoneeseen asti. Ilmaantuessaan hän hymyili. Hetken näin, mitä Niklas Marshallissa näki, mutta onneksi se meni nopeasti ohitse.
”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”, Janna hymyili takaisin.
”Älä yhtään rupee tollaseksi”, sanoin Jannalle ja jatkoin saman tien muille: ”mä oon tätä nykyä sen henkilökohtainen valmentaja. Ei se voi muuta kun pärjätä kun sillä on mut.”
”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”, Alex puhahti ja leyhäytti sanojani kädellään niin kuin kärpäsiä. ”Mee Marshall nyt edes vähä sinnepäin, että Ilonakin mahtuu.”
”Anteeksi.”
”Kyllä mä mahdun siihen…”
”Kyllä tuasta Hellosta oikiasti apu oli”, Janna sanoi suoraan Alexille, joka pärisytti huuliaan.
”Hellostako muka!”
”Mun valmennettava menestyy varmasti paremmin kun Suden Oskarin valmennettava”, sanoin Alexille ylhäisesti ja osoitin Ilonaa.
Janna naurahti.
”Sen kun näkis”, Alex virnisti, ja olisi ollut oikeassa, jos olisin ollut yhtään kenenkään valmentaja oikeasti.
”No mut miten te tapaatte painaa erilaiset radat mieleen, kun eks sä ainaki kisaa montaa?” Ilona kysyi lytystä Alexin takaa ensin sekä Jannalta että Marshallilta ja sitten pelkältä Marshallilta.
”Me ainaki Jannan kaa aina–” aloin höpöttää, kun sekä Marshallilla että Jannalla kesti kauan miettiä.
”Voisitko Hello keittää kahvia?” Marshall kysyi.

Toki. Nyökkäsin ja hymyilin Marshallille ennen kuin nousin. Olisin kaivannut itsekin vakavasti otettavaa vertaistukea, jos olisin ollut noiden tyyppien asemassa. Kaivoin kaapista kahvinpurut — Nelly oli ostanut niiden säilytykseen itselleen joululahjaksi Polle-astian — ja ryhdyin laskemaan mitallisia täyteen pannulliseen. Kun kahvipannu oli ladattu, nostelin maitoa pöytään ja viheltelin kunnes huomasin Marshallin kurtistuneet kulmat.

[HelloOsallistuja]

”Sinäkin, Brutukseni!” Alex parahti tervehdykseksi, kun pelmahti posket punaisena keittiöön.
”Mitänyh?” kysyin nostaen katseeni Ilkka-Pohjalaisesta.
”Ja siinä on toinen!” Alex valitti samalla äänensävyllä ja viittasi kohti Nellyä, jolla oli kahvista kostea Kitkat puolimatkassa suuhun. ”Miksi kaikki on tullu yhtäkkiä hulluksi?”
”Mikä sun nyt mahtaa olla? Elli nukkuu meidän makkarissa, eli nokka kiinni”, Nelly marmatti ja teki vielä vapaalla kädellään eleen, kuinka puristaisi Alexia nokasta, jos hänellä olisi sellainen.
”Miksi kaikki yhtäkkiä dippaa Kitkattia kahviin?” Alex kysyi silmät varmaan verenpaineesta pullistuneina, mutta paljon hiljaisemmalla äänellä.
”Ai, tää!” ilahduin ja ojensin Kitkattia Alexia kohti. ”Kokeile! Tää on tosi hyvää. Ilona opetti!”
”Ai, mä luulin et sä keksit tän”, Nelly kommentoi, kohautti olkiaan, haukkasi Kitkattia ja uppoutui saman tien selaamaan puhelintaan.
”Hyi yök”, Alex tuomitsi ja astui oikein askeleen taaksepäin. ”Kaikki yrittää työntää mulle nyt suklaata naamaan. Mä en edes syö suklaata muutenkaan.”
”Hää ong vegaangihka”, informoin pää takakenossa, etten vahingossa sylkäisisi juuri hörppäämääni kahvia.
”Nielase aina ennenku puhut”, Nelly mutisi puhelimelleen.
”Ihan sama vaikka olis tukaanista niin tota mä en syö.”
”Ota sitte leipää sieltä kaapista”, Nelly komensi katse puhelimessa ja suklaatikullaan epämääräisesti jääkaapin suuntaan huitoen.
”Kai seki ny on vegaanista”, Alex mutisi ja meni jääkaapille. ”Koska sehän muuttaa kaiken.”
”Se kinkku ei ainakaan oo”, huomautin tärkeänä ja sain osakseni murhaavaa esittävän, reunoiltaan kuitenkin huvittuneen mulkaisun.

[HelloOsallistuja]

23:00

Tähän olin yksinäisyydessäni ja epätoivossani uudelleen päätynyt. Mitä olin taas tekemässä? Miksi kukaan ihminen tekee itselleen näin?

Kun pidin omalla kehollani Milania Hopiavuoren ulko-oven pieltä vasten, se tuntui samalta kuin aina. Tuttuus ei ollut tylsää, ei se ikinä ollut ollut. Halusin olla siinä, ja halusin kuvitella, että Milankin halusi. Ei minun tarvinnut olla edes kovasti humalassa, vaan olin esittänyt ehkä Milania varten, ehkä saadakseni alibin, ehkä saadakseni jonkin järkevän syyn tälle. Tiesin, että tässä kävisi täsmälleen niin kuin vuosi sitten ja taas se sattuisi, vaikka muuta väittäisin. Olin yhtä valmistautunut siihen kuin viimeksikin.

”Heitätsä mut kotiin?” kysyin hiljaa suoraan Milanin korvaan ja tunsin, miten hän hymyili. Olinkohan jonkinlainen voitonmerkki? Osoitus siitä, että kukaan ei pääse yli tästä miehestä?
”Tietenkin”, Milan mumisi, mutta en malttanut lähteä silti heti.

Ajomatkalla olisi ollut aikaa harkita uudelleen. En aikonut. Käytin koko ajan Milanin tutkimiseen. Hänellä oli pitkät ripset, mutta ihan vaaleat. Katulamput luistattivat niiden varjoja hänen poskillaan. Viime vuonna olin väittänyt itselleni, etten halunnut oikeasti olla hänen kanssaan sillä tavalla, vaan halusin olla hän. Jos maailman kauneimmista ihmisistä tehtäisiin lista, Milan olisi vähintään top vitosessa. Tänä vuonna olin viisastunut. En tekisi mitään Milanin suoralla nenällä ja täydellisillä hampailla. Olin ääliö, joka halusi palata ajassa taaksepäin taas yhdeksi lyhyeksi hetkeksi.

Milan ajoi suoraan oveni eteen. Ei se ketään haittaisi, paitsi minua. Eikä auto ollut minunkaan tielläni, vaan se oli merkki siitä, että hän lähtisi taas yhtä nopeasti kuin viimeksikin. Ennen kuin olin vöistä päässyt, Milan oli kiertänyt auton ja avannut oven minulle. Muistoistani välähti väkisin kuva vuosien takaa. Milanilla oli aina kauluspaita. Aina. Hän ei kuulemma osannut olla koulussa muuten. Hänen koulussaan oli ollut koulupuvut. En ollut piitannut koulupuvuista, mutta olin aina piitannut Milanista kauluspaidassa. Tänään en ollut huomannut katsoa, mihin hän oli pukeutunut.

Kun sain ropellettua lukon auki, pääsin katsomaan. Milanilla oli kauluspaita. Sen napit panivat hanttiin kovemmin kuin oveni lukko, mutta olin sinnikäs.

”Jerusalem?” Milan kuiskasi.
”Se on iskän ja äitin luona”, vastasin nopeasti ja Milan rentoutui heti. Jeppe ei jostain syystä pitänyt hänestä.

Jos joku utelias kysyisi, voisin sanoa, että ei, me emme ole viettäneet yötä yhdessä. Kun Milan muutaman hetken kuluttua keräili vaatteitaan, minä istuin sänkyni reunalla ja puristin tyynyä sylissäni. En sanonut mitään, kun Milan hymyili ennen kuin pujahti eteiseen. Takki kahahti ja ovi kolahti. Pian sen jälkeen syttyivät auton valot ikkunani alla ja hän oli poissa taas.

Niin, tähän minä olin taas päätynyt, ja itseäni sain syyttää, että se tuntui taas yhtä kauhealta kuin viimeksikin.

[HelloOsallistuja]

Noin 16:30

Kenkä ei suostunut irtoamaan jalasta, mutta enhän nyt toki jaksanut kumartua avaamaan nauhoja. Oli pakko seistä toisella jalalla kantapään päällä ja koettaa vääntää. Se ei kuitenkaan auttanut alkuunkaan, ja sukkakin kastui. Muutenkin oli kuuma, kun naulakko oli vasta tulossa kilometrin päässä ärsyttävän pitkänomaisessa eteisessä, niin että piti takki päällä viuhtoa. Jostain kuului se superrasittava biisi: Britney Spearsin muinainen Baby One More Time. Tätä kaikkea kurjuutta ajatellessani huomasin hermostuvani ihan liikaa, joten hieroin molemmin kämmenin naamaani ja kumarruin lopulta kiltisti avaamaan nauhat.

Silloin avautui ovi.

Ja osui minua takapuoleen.

Ja minun oli otettava ihan sairaan monta askelta, etten rämähtänyt nokalleni.

Suoristin selkäni pikaisella liikkeellä valmiina räyhäämään sille huolimattomalle, joka minun hikistä olemustani oli töytäissyt. Kuitenkin se olisi Eira, tai joku muu ihan sairaan rasittava. Ovenraosta kurkki kuitenkin Niklas.

”Oho! Oho! Sori! Sori!”
”Sehän on Nigel!” tervehdin. Jostain syystä pääni painui kumarrukseen ja oikea käteni ojentui kuin itsestään häntä kohti.
Niklas katsoi kättäni. Minäkin katsoin sitä.
”Saanko luvan?” kysyin hyvin vakavana.
”Oih, ihanaa!” Niklas vastasi ja tarttui käteeni. Pyöräytin hänet kerran ympäri ennen kuin valssasimme useita sekunteja Britney Spearsin tahtiin. Tavallaan onneksi Nelly tuli silloin siihen, koska
1. ovenraossa oli Marshall
2. käpälöin juuri hänen poikaystäväänsä eteisessä ja
3. en ollut ihan varma, miten lopettaisin käpälöinnin kunniakkaasti.

Nelly kuitenkin oli tehokas lopettamaan valssin.

”HELLO! NIKKE! MÄ JUST EILEN MOPPASIN, HETI KENGÄT POIS TAI MÄ PYYHIN SEN LATTIAN SEURAAVAKS TEILLÄ!”

[HelloOsallistuja]

Noin 21:20

”Oskarin vai Eetun?”

Peli oli lapsellinen, mutta se oli alkanut ihan viattomasti. Eira oli kysynyt, kumman kanssa sohvien lähistöllä istujat olisivat mieluummin: Christoffer Strandbergin vai Roope Salmisen. Sitä oli seurannut muutama muu Eiran tietämä nuori tai nuorehko julkkis — kaikki miehiä tietenkin — ja olimme pelanneet kaikki mukana. Kun Eira sitten heitti peliin tuttuja nimiä, Oskarin ja Eetun, ihmisten ilmeet muuttuivat saman tien.

Oskari tietenkin punastui. Eetu, jolle oli ollut tärkeää tehdä selväksi, että hän ei muuten sitten ole homo, aukoi suutaan pari kertaa, mutta sanoi sitten, että Oskarin. Alex nyrpisti nenäänsä, Inari ja Ilona punastuivat. Sonja veti suupieliään taaksepäin osoittaen samaa kyllästymistä, mitä Marshall elehti pyöräyttämällä aavistuksen silmiään ja Noa hymyilemällä kärsivän näköisenä. Chai kivettyi välittömästi paikalleen viereeni niin kuin olisi muuttunut betoniporsaaksi, mutta Niklas kumartui eteenpäin ja ryhtyi tiiraamaan lattialla istuvaa Oskaria ja nojatuolissa katoamistemppua yrittävää Eetua tarkasti. Ilmeisesti valinta oli vaikea.

”Oskarin”, sanoi Inarikin lopuksi.
”Eetun.”
”Eetun kai.”
”Oskarin.”
”Emmä tiiä.”
”Pakko sanoa jompi kumpi!”
”No Oskari sitte.”

Vastaaminen kesti ilmeisesti Eiran mielestä liian kauan. Minä kun yritin odottaa ja katsoa, kumpi saisi vähemmän ääniä ja sanoa sitten sen, vaikka vastaukseni oli oikeasti Eetu. Se oli aina ollut Eetu.
”No? Hello?” Eira kärtti.
”Eetun tietenkin. Eikö vieläkään lempi leisku beibi?” virnistin Eetulle.
”Oo hiliaa. Ei leisku”, Eetu tuhahti, eikä suostunut edes vilkaisemaan minua.
”Äkkiä nyt. Ilona?”
”Os — Ee — emmä tiedä — vaikka Oskari.”
”Joo joo kaikki tietää et Oskari”, Alex marisi teennäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ai säki sanot Oskari hä Alex?” Eira varmisti.
”En tietenkään!”

Tuntui kuin minulla olisi ollut ennustajan lahjoja. Olin vähintään yhtä humalassa kuin Alex, mutta jo ennen kuin hän jatkoi puhettaan, kehoni vääntyi kuin itsestään häntä kohti.

”Ei tietenkään! En mä oo yhtään lesb–”

Sen verran Alex ehti sanoa.

Minä läpsäisin sipsisen käteni hänen suulleen, mutta saman tien hän läimäisi itsekin kätensä sen päälle. Mietin sopivaa vitsiä niin, että aivot höyrysivät, mutta en keksinyt yhtään mitään järkevää sanottavaa. Pakko oli silti yrittää.

”Ei jumalauta Alex”, paasasin niin teatraalisesti kuin osasin. ”Eikö me olla puhuttu tästä! Mun ja Oskarin suhde on vasta alussa — mä en halua, että kaikki tietää!” En uskaltanut katsoa, mitä muut tuumasivat — Eira tuskin mitään, kun oli ensimmäistä kertaa saanut alkoholia — vaan nostin Alexin sohvalta ilmaan yhä hänen päätään puristaen. ”Mun alko yhtäkkiä tehdä hirveesti mieli tupakkaa.”
”Ethän sä ees polta”, Eira kimitti.
”Kännissä poltan”, väitin, vaikka en tosiaankaan polttanut, ja raahasin Alexin mukaani kohti eteistä ja ovesta ulos. Mennessäni ehdin nähdä, miten Oskari, rentona kuin rautakanki, yritti muka nauraa muiden kanssa, että mitähän ne Hello ja Alex oikein pelleilivät.

”Ei vittu”, Alex sanoi heti kun pääsi vapaaksi pihalla. Hän seisoi jääkylmillä terassilaudoilla pelkissä sukissa, jota olisivat märät saman tien. ”Ei vittu mä oon vammanen, tapa mut Hello.”
”Sä oot kyllä aivan uskomattoman vammanen”, murahdin. ”Mikä sua vaivaa?”
”En mä tiiä! Ei jumalauta mulle pitäs antaa eutanasiaa.”
”Ei ne varmaan edes huomannu mitään. Ja jos huomas niin ymmärräthän sä, että mun pitää hirttää sut siihen teidän taloyhtiön lipputankoon?”
”Ymmärrän ymmärrän”, Alex inisi kädet kasvoillaan ja seisoi hetken ihan paikallaan ennen kuin kaivoi kovalla vaivalla tupakkaa taskustaan.

Muutaman henkosen polteltuaan Alex katsoi ylös taivaalle, jossa näkyi pari tähteä.
”Mistä sä tiedät?” hän kysyi.
”Eira alkoi huomautella kaikesta ihmeellisestä. Sit mä vaan aloin epäillä. Sit kun mä olin epäilly sen kaks minsaa niin mua ei enää kauheesti jaksanu kiinnostaa ja mä unohdin koko homman.”
Alex poltti vielä hetken ennen kuin puhui taas. ”Mä taas oon leikkiny sen kaa lapsena. Kun se oli tyttö, sen nimi oli–”
”Säkö oikeesti haluat sinne lipputankoon?”
”Hä?”
”Sä oot oikeesti aivan uskomattoman ääliö”, huokaisin ja avasin oven mennäkseni takaisin sisään.
”Emmä tarkottanu mitää”, kuulin Alexin niiskaisevan, mutta vedin oven kiinni perässäni.

Eteisessä Oskari tuli vastaan aikeinaan kuulemma kävellä kotiin. Käännytin hänet kannoillaan ja tuuppasin keittiöön. Ei täältä kotiin käveltäisi humalassa ja parissakymmenessä pakkasasteessa.

[HelloOsallistuja]

Joulusimantekijät

Oskari oli niin vaikean näköinen, vaikka hänen piti kysyä. Hän änkytti omituisesti ja hieroi niskaansa. Olin ajatellut, että hänen olisi ollut helpointa saada Ilona suostumaan, koska hehän muutenkin pyörivät yhdessä ympäri maastoja. Kuitenkin hän oli aloittanut sanomalla ”öötotailonakuule” ja vaihtelemalla painoa jalalta toiselle. Sama meininki jatkui yhä.

”Niin me vaan ajateltiin Hellon kanssa, tai oikeastaan Hello ajatteli enkä mä…”

Oskarin kysymisessä kesti ihan liian kauan, joten päätin hoitaa asian kuitenkin ihan itse.

”Osaatsä tehdä simaa?” kysyin Ilonalta ihan suoraan.
”Simaa?”
”Niin.”
”Siis vappusimaa? Nyt on joulu..?”
”Mut osaatsä vai et?”
”No kyllä mä osaan..?”

Vilkaisin Oskaria merkitsevästi. Näin kysytään. Osoitin vielä Ilonaa hänelle molemmilla käpälilläni ja kaikilla sormillani, vaikka sitä ei lapasten läpi nähnytkään. Näin, Oskari!

”Meinaattekste, totaniin, tehdä simaa?” Ilona kysyi huultaan purren ja nojautui tallin käytävälle sidotun Veeran kaulaan ihan niin kuin joku muu olisi kysynyt sitä, eikä suinkaan hän.
”Noku Hello…” Oskari aloitti mutinansa.
”Joo, ja me ajateltiin, että jos sä kerkeet niin sä tuut näyttään kuinka.”
”Onks teillä fariinisokeria?”
”On meillä sokeria”, kerroin auliisti. ”Ja mä ostin sitruunaa.”
”Pitää olla fariinisokeria”, Ilona kertoi.
”No voi ny pieru. Oskari–”
Oskari säpsähti.
”–voisikko mennä kauppaan ja ostaa tätä maagista fariinisokeria?”
”Miks mä?” Oskari piipitti. ”Mä oon vielä työvuorossa.”
”Siks sä, että mä olin jo kaupassa ja Ilona sano et me tarvitaan fariinisokeria, jos me tehdään simaa!”
”Kuka tekee simaa?” kuului silloin ovilta ennen kuin Alex kolisutteli sisään pörröisen päänsä ja siloisen Tetriksensä kanssa.

Alex ja Tetris olivat aika näky. Tetris oli niitä ilkeän näköisiä isoja hevosia: samanlaisia kuin Jussi. Alex ei kuitenkaan ollut mikään Eetu tai edes Oskari. Hän näytti ihan sulavalta kynttilältä, sillä oli pukeutunut ilmeisesti pilkkihaalariin, joka oli noin miljoona kertaa liian iso hänelle.

”Oskari halus simaa niin mä uhrauduin”, huokaisin Alexille riittävän dramaattisesti. ”Kiva asu.”
”Kiitos. Saanks mäki sitä simaa?”
”Kai te tiedätte, että siman tekemisessä menee monta päivää?” Ilona kysyi eniten Oskarilta.
”Tiedetään”, sanoin samaan aikaan kun Oskarin silmät levisivät ja hän sanoi ”ai monta päivää!”
”Etsä oo koskaa tehny simaa?” Alex kysyi omituisen osaaottavan näköisenä ja työnsi Tetristä takapuolesta, jotta se menisi nopeammin karsinaansa.
”Mä oon ostanu vaan kaupasta ja sit siitä Otsonmäen seurakunnan jutusta kun ne tekee”, Oskari tunnusti. Mitä pidemmälle hänen tunnustuksensa eteni, sitä punaisemmaksi hänen poskensa kävivät ja sitä hiljaisemmaksi hänen äänensä muuttui.

En tohtinut nauraa Oskarille. Hänelle näytti olevan ihmeellisen kova paikka, ettei hän osannut tehdä simaa. Tai sitten se kova paikka olikin se, että puoli tallia tiesi, että Oskari halusi simaa juuri nyt joulun alla. Tiedä nyt Oskarista: tällaiset ihan normaalitkin asiat olivat hänelle usein vaikeita.

Ilona ja Alexkaan eivät nauraneet. Ilona harjasi Veeraa niin kuin olisi jokapäiväistä, että joku luulee siman valmistuvan vartissa. Alex puolestaan taputti Oskaria kyynärpäähän (varmaan kun ei olisi yltänyt hartiaan kiipeämättä syliin) ja huokaisi, että voi Oskari. Sitten hän kipitti satulahuoneeseen. Oskari näytti siltä, että olisi halunnut samanlaiset pilkkihaalarit kuin Alexilla, jotta olisi voinut hukkua niihin ikuisiksi ajoiksi.

”Totanoin”, rykäisin. ”Ei sulle Oskari kelpais Pommac tai joku?”
”En mä tykkää siitä”, Oskari sanoi hiljaa kengilleen.
”Ei kun sähän olit se, joka haluaa aina Mountain Dew’ta! Mitä jos mä hakisin kuitenki sitä kaupasta?”
”Ei sun tarvi. Mä meen nyt — töitä.”

Oskari vaappui tiehensä ja jätti minut neuvottomana tyttöjen kanssa käytävälle. Sääliksi kävi. Hulluparka oli halunnut niin kovasti simaa. Raaputin omat turpajouheni ojennukseen, kun kutitti, ja sitten Veeran, koska se oli samanlaisia kilttejä hevosia kuin Skotit sun muut.

”Miks se ees halus simaa?” Alex huhuili satulahuoneesta heti kun ovi oli raollaan. Hän puski ovea selällään samalla kun raahasi satulaa.
”Koska se on outo”, totesin. ”Ja kun mä kysyin siltä mitä se haluais synttärilahjaks jos se sais mitä vaan tyyliin viiden euron buddjetilla.”
”Pihipuntari”, Alex kommentoi.
”Onks sillä synttärit?” Ilona kysyi.
”On sillä jossain vaihees täs.”
”Se täyttää — herranjumala se täyttää kolkyt!” Alex parahti. ”Sille on pakko vissiin pitää jotku juhlat. Ilona!”
Ilona katsoi Alexia niin kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta. ”No?”
”Sulla on kumminki siistimpi kämppä kun mulla niin me tullaan teille juhliin tänään.”
”Eikä — ketkä — ketkä ihmeen me?”
”No me-me! Sä ja mä ja toi –” hän osoitti minua ”– ja Oskari. Vai onks sillä muuten jotain omia kavereita? On vissiin se blondi mikäsenyön, Camilla. Nii ja se venäläinen.”
”Ai Milan?” tarkistin. ”Se on serbi — ja ennen kaikkea mä en tuu mihkään Milanin kanssa.”
”Toi lausunto oli nyt niinku ala-astelaisen pikkutytön suusta! Minä en tule jos Minna tulee!”

Alex ehti hyväään vauhtiin suunnittelussaan ennen kuin Ilona ehti sanoa, ettei hänen asuntoonsa mahdu sellaista väkimäärää, eikä hän edes halua mitään vierasta laumaa kotiinsa. Sitten Alex sovitteli hetken suunnitelmiaan omaan asuntoonsa, minun kotiini ja jopa Oskarin kotiin, mutta Alexilla ei ollut tilaa ja meillä ja Oskarilla oli liian ankeaa.

”Ihan sama!” Alex lopulta päätti. ”Me pidetään kuitenkin jotku pienet juhlat.”
”Ai vaikka ei oo paikkaa? Ja vaikka ketään ei oo kutsuttu?” Ilona ihmetteli.
”Kyllä me ehditään. Hello! Soita kaikille oleellisille. Ja mee kauppaan ostaan valmis kakkupohja.”
”Mä en soita millekään Milanille”, ilmoitin.
”Soitatpa”, Alex sanoi niin kuin se olisi sillä selvä. ”Ja jos kellekkää ei käy tänään, niin sitten huomenna.”
”Minne se edes kutsuu ne?” Ilona huolehti.
”Ihan sama. Tänne vaikka. Itse asiassa mee Hello kysyyn ensi Eetulta sitä ennenku lähet sinne kauppaan.”
”Ei siltä tartte kysyä”, hymähdin. ”Se nyt vaan tykkää kun on tupa täynnä. Jätetään vaan Milan kutsumatta, niin–”
”Helemias Ilves”, Alex täräytti vaarallisemmin kuin meidän äiti silloin kun olin ollut pieni ja jäänyt kiinni luomanojan tonkimisesta. ”Milan on Oskarin paras kaveri. Sinähän soitat sille tai itket ja soitat.”
”Miks mä?”
”Koska mulla ja Ilonalla on tärkeää tekemistä ja sulla ei oo mitään.”
”Ei mulla kyllä tässä mitään –”
”Hiljaa Ilona.”

[HelloOsallistuja]

Kun Alex haluaa kuolla

Tuvassa oli ankea tunnelma. Siellä oli ollut jo kauan. Hopiavuoressa oli jaloistaan kipeitä hevosia, joiden tulevaisuus ei näyttänyt kauhean valoisalta. Niitä surivat tietysti eniten Ilona ja Sonja, mutta myös Eetu, joka tuntui ottaneen hevosten viihdyttämisen kunnia-asiakseen. Kaiken maailman nauriita roikkui jo niiden karsinoiden katoista viihdykkeinä, ja Eetu-parka oli tavallisten keinojen loputtua yrittänyt jopa tutustuttaa hevosia kanoihin saadakseen niille seuraa. Hevoset olisivat ehkä voineet lämmetä, mutta Keskiviikko ja Prinsessa eivät pitäneet ajatuksesta.

Siinä kahvipöydän ääressä me sitten taas keskustelime hevosista. Tai ainakin kuuntelimme, minä ja Eetu. Ilona halusi puida Wandan tapausta. Kaikki oli jo sanottu moneen kertaan, mutta kun ajatukset kiertävät kehää, niistä on pakko saada kertoa useammin kuin pari kertaa. Sonja ei sillä kertaa ollut niin paljoa äänessä, vaan näytti siltä, ettei olisi välittänyt juuri silloin edes puhua koko asiasta. Alex puolestaan valitsi Ilonalle teetä Noan kätköistä liedellä porisevan teeveden vieressä. Hän oli ottanut sydämenasiakseen Ilonan piristämisen, vaikka ei tainnut olla lohduttamisessa yhtään minua parempi. Oikeiden sanojen sijaan Alex vyörytti Ilonalle tikkareita, hedelmäkarkkeja, henkilökohtaisen Omar-munkin, itse paistamiaan lettuja ja ties mitä muuta, mikä olisi kelvannut minullekin.

Ilona ei kuitenkaan karkeilla toennut. Hän pyöritteli pöytää vasten kanelikeksiä, joita Alex oli hänelle raahannut ja laittanut oikein nimilapun päälle, ja murehti ääneen, kuinka hänellä ja Wandalla voikin olla niin huono tuuri. En tohtinut sanoa siihen mitään, etten sanoisi mitään väärää. Sen sijaan kallistin päätäni ja mutristin huuliani aina, kun Ilona vilkaisi minua.

Yhtäkkiä Alex alkoi huutaa.

Se ei ollut sellaista voimakasta huutoa, jota Tiitus oli pitänyt, kun oli nähnyt hiiren, eikä sellaista ulinaa, joka Allusta oli päässyt, kun hän oli murtanut säärensä jääkiekkokaukalolla. Se oli hiljaisempaa huutoa: sellaista surevan koiran parkunaa. Tai kuollutta koiraansa neljättä päivää surevan isännän parkunaa.

En muista nousseeni, mutta yhtäkkiä olin jo Alexin vieressä. Hänen kätensä olivat märät ja tärisivät sormet harallaan kuin linnun jalat. Puoliksi nostin ja puoliksi työnsin hänet keittiön toiselle puolelle. Väänsin vesihanan auki niin kylmälle kuin sen sai ja pakotin ranteista vääntämällä hänen kätensä kylmän veden alle.

”Poltitsä sun kädet?” yritin huutaa Alexin äänen ylitse, mutta oli jo muutenkin selvää, että niin oli käynyt.

Alex hiljeni hetkeksi. Ajattelin hänen napsahtaneen takaisin järkiinsä, joten päästin hänen ranteistaan irti. Samassa hän kuitenkin suorastaan heittäytyi kaulaani.
”Mä kuolen!” Alex parkui. ”Mä oikeesti kuolen!”
”Mikä sun nyt on?” huusin kovempaa kun Alex.
”Mä keitin just vahingossa sokeritoukan!” Alex uikutti. ”Mä kuolen!”
”Pelkäätsä sokeritoukkia?”
”Mä kuolen!” Alex toisteli hartiaani vasten ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että kysyin jotain. ”Tai no ihan sama jos mä kuolen! Mä en halua enää elää maailmassa, jossa ihmiset keittää sokeritoukkia ravinnokseen!”

En ollut ihan varma, itkikö Alex. Selkääni pakotti, joten suoristin sen katsoakseni Alexin pään ylitse muita. Pieni kevyt tyttö kuitenkin irtosi maasta ja riippui vain käsivarsillaan kaulassani niin kuin olisi esiliina eikä ihminen alkuunkaan. Yritin pullistella Eetulle silmiäni. Tee nyt jotain tälle!

”Mä oon keittänyt joskus jonkun sääsken kans”, Ilona sanoi vakavana. ”Niin käy joskus.”
”Se näytti ihan pieneltä ravulta”, Alex niiskutti katkonaisesti ja pyyhki nenäänsä inhottavasti kaulaani ennen kuin ulvaisi taas.
”Tuata nuan”, Eetu rykäisi. ”Ei se varmaan ehtiny kärsiä”, hänkin kokeili lohduttaa, mutta Alex ei sanonut siihen mitään.
”Se pelkäsi sua varmasti enemmän kun sä sitä”, Sonja yritti vuorostaan.
”En mä sitä pelänny”, Alex mutisi.
”Mikäs sun sitten tuli?” kysyin yhä ilmassa riiputtamaltani tytöltä.
”Kävi sääliksi. Kun se näytti ihan oikeelta eläimeltä.” Tunsin, miten Alex kohautti olkiaan, tai ainakin yritti.
”Kuinka pahasti sun käret paloo?” Eetu kysyi.

Alex hellitti otettaan sen merkiksi, että oli aika laskea hänet maahan. Hän tarkasteli käsiään. Niihin oli jo nousemassa rakkoja.
”Ei palanu pahasti”, Alex tuumasi. ”Jatkakaa vaan”, hän kehotti, niiskaisi ja lahusti kaatamaan teeveden sokeritoukkineen pois.
”Jatka tästä nyt vaan sitte…” mutisin ja istuin takaisin paikalleni.

[HelloOsallistuja]

Aamulla olen taas yksin

Milanin selän iho näytti ihan valkoiselta siinä vähäisessä, kalpeassa pihavalon loisteessa, joka meihin osui pimennysverhojen välistä. Kuljetin sormiani sitä pitkin varoen, etten herättäisi miestä. Hän ei olisi siinä enää aamulla, kun heräisin: tuskin olisi aamuyölläkään, jos nousisin juomaan vettä. Olin ollut Milanin kanssa viimeksi Hopiavuoren pikkujoulujen jälkeen, ja silloinkin hän oli häipynyt hiljaa kuin kissa.

Ei minun pitäisi Milanista sen enempää halutakaan. Meistä oli jo ainakin kymmenen vuotta aikaa. En oikeastaan ollut varma, että halusinkaan mitään muuta. Hän oli lähtenyt silloin ilman selityksiä tai kunnollisia hyvästejä ja tekisi sen taas. Minun olisi suojeltava itseäni.

Painoin yhden suukon Milanin niskaan. Kierähdin kyljelleni juuri sopivasti selkä hänen kylkeään vasten. Tavoittelin hänen käsivarttaan selkäni takaa. Siihen hän havahtui hetkeksi aikaa ja veti henkeä tuhisten syvempään kuin aiemmin.

”Hello”, Milan mutisi puuroisesti, vaikka oli puoliksi unessa, ja kääntyi. Hän työnsi toisen käsivartensa tyynyni ja pääni alle ja kiersi toisen ympärilleni. Hänen hengityksestään kuuli, miten hän nukahti saman tien uudelleen nenä vasten niskaani.

Milan olisi aina minun ensirakkauteni. Sen lisäksi hän oli ilmeisesti sarja virheitä suurin piirtein vuoden välein. Minun olisi aika päästää irti muinaisista muistoistani. En kuitenkaan halunnut ihan vielä. Huomenna olisi uusi päivä.

Ujutin sormeni Milanin sormien väliin. Hän puristi kättäni kevyesti, mutta rentoutui sitten taas. Minun ihoni oli pihavalon kaistaleessakin tummempi kuin hänen. Suljin silmäni, nojasin selkääni Milanin rintaan ja yritin unohtaa hetkeksi sen, että aamulla olisin taas yksin.

[HelloOsallistuja]

Eetun puhelin alkoi piipata tallissa. Kaikki tiesivät, että se oli hänen. Eetu ei varmaan ikinä ollut muuttanut minkään puhelimen yhtäkään tehdasasetusta: ei edes vaihtanut soittoääntä. Automaattisesti katsoin siis Jussia harjaavan Eetun päälle, vaikka jouduin nojautumaan kauemmas Skotista, joka olin sitonut käytävälle Jussia vastapäätä. Suulissa oli taas ruuhkaa. Kun piippaus ei heti lakannut ja Eetu jatkoi Jussinsa harjaamista, Camillakin kurkisti karsinasta.

”Sun puhelin soi”, hän ilmoitti lyhyesti.
”Oho!” Eetu tuumasi ja taputteli taskujaan kunnes kaivoi sieltä huolellisesti taitettavan lompakkokuoren välissä säilyttämänsä älypuhelimen niin kuin olisi vähän yli yhdeksänkymmenen eikä vähän yli kolmenkymmenen.
Camilla ei vastannut millään lailla siihen, kun pyöräytin hänelle silmiäni, vaan veti päänsä takaisin karsinaan.
”Hopiavuoren Eetu”, Eetu vastasi virkaäänellään. Varmaan taas joku uusi tallilainen soittelisi.

Skottia eivät paljoa puhelimen piipitykset häirinneet. Itse asiassa se oli muutenkin mahtava hevonen: sitä ei häirinnyt mikään muu paitsi se, että ruokaa oli aina liian vähän. Oskari ja Camilla olivat yhdessä määränneet sen syömään lähes mitättömiä väkirehuannoksia, enkä ollut uskaltanut vastustaa. Ja söihän Skotti kuitenkin edelleen paljon enemmän kuin kukaan muu. Enemmän kuin Uunokin. Ja veti heinää kitusiinsa päivät pitkät. Silti se oli saanut ennen vielä enemmän… Sääliksi kävi… Katsoin, ettei Camilla näe ja työnsin sen suupielestä sisään peräperää neljä porkkananpalaa, jotka oli tarkoitettu Typyn venyttelynameiksi. Noh. Oskari huomaisi vasta, kun oli aika venytellä sitä Typyä ja suuttuisi vasta silloin. Se olisi sen ajan murhe.

Havahduin Skotin nenänreiän nypeltämisestä siihen, että Eetu elehti käytävällä. Katsoin ovelle, kenelle hän oikein vilkutti, mutta sitten hän napsutti sormiaan, ja se tarkoitti aina, että Hello vitsin dorka. Heiluttelu koski siis minua. Kun katsoin takaisin Eetuun ja yritin tulkita hänen vaativaa elekieltään, viesti oli aika selvä.

Eetu osoitti tiukasti puhelintaan, jota piteli korvallaan: minä olen puhelimessa.
Sitten hän osoitti olkansa ylitse satulahuonetta ja päätallia kohti: menen tuonne puhumaan.
Sitten hän osoitteli vuorotellen minua ja Jussia.
Silloin minä nostin molemmat kämmeneni Eetua kohti ja pudistin kiivaasti päätäni. Ei muuten käy. Minä en aio valvoa yhtäkään hevosta, jolla on pitkät kintut. Pitkät kintut tarkoittivat puoliverisiä, ja puoliverinen tarkoitti hullua hevosta, johan sen oli Ukkokin aikoinaan todistanut.
Silloin Eetu veti suunsa viivaksi ja osoitti minua niin terävällä liikkeellä kuin osasi ennen kuin kääntyi kannoillaan ja yksinkertaisesti marssi pois. Ihme äijä. Presidenttikö sille nyt soitteli?

Skotti roikotti päätään rentona. Vilkaisin Jussia epäillen. Senkin alahuuli lerppui ihan löllönä. Harjasin pari kokeilevaa vetoa Skotin selästä siitä kohdasta, jossa satulan kuuluisi olla. Skotti nuokkui edelleen, eikä Jussikaan ollut herännyt. Harjasin lisää. Aina parin vedon jälkeen kurkotuin katsomaan Jussia. Se kävi sitä vaikeammaksi, mitä lähempänä olin Skotin häntää. Lopulta jouduin ottamaan aina pari askelta poispäin Skotista, jotta näin Jussin sen ohitse. Siihen Skotti lopulta havahtui: omituiseen harjaukseen. Se yritti kurkotella minua kohti, joten harpoin takaisin rapsuttamaan sen päätä. Silloin Jussikin avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hitsin Eetu. Mikä sillä kesti.

”Camilla?” sanoin tyhjältä näyttävään talliin. En ollut seurannut, montako karsinaa Camilla oli siivonnut. Oliko lie enää paikalla?
”Mitä?” kuului Jussin karsinasta ja molemmat hevoset yrittivät tähyillä sinne, vaikka olivat kiinni käytävällä.
”Voisitsä vahtia Jussia?”
”Älä nyt jaksa. Samalla sä sitä vahdit kun kuitenkin oot siinä.”
”No enkä vahdi. En mä edes näe tosta Skotin takaa jos se vaikka hyökkää.”

Karsinasta kuului lyhyt naurahdus. ”Joo joo. Mä nyt kuitenkin menen tonne toiselle puolelle katsomaan joko se Susi on valmis siellä.”

Karsinasta kuului muutama peltinen kumahdus ja kitinää. Ensin tulivat ulos kottikärryt ja sitten niiden perässä Camilla, joka oikein totta meinasi, että hänpä vain kurvaa toisen tallin puolelle kasuaalisti ja jättää minut yksin hevosen kanssa. Kahden hevosen kanssa.

”Etkö sä oo kuullu että mulle ei saa antaa vastuutehtäviä!” vetosin vielä hädissäni.
”Mä en ole sun lapsenvahti”, Camilla ilmoitti jyrkästi. ”Jos sua itkettää, soita jollekin. Jos Outi ei ole täällä niin Nelly ainakin on.”
”Mulla ei oo puhelinta mukana.”
”Ei ole mun ongelma. Kyllä sä siinä pärjäät. Ei ne edes tee mitään.”
”Kaikki on jossain ratsastamassa jos mulle käy jotain.”
”Edelleenkään ei ole mun ongelma. Eikä sulle mitään käy.”

Niine hyvineen Camilla lähti. Katsoin neuvottomana Jussista Skottiin ja Skotista Jussiin. Skotti nyt ei tosiaan tekisi mitään. Jussin puolestaan en ollut nähnyt koskaan tekevän mitään, mutta mistäs sen tiesi. En ollut tainnut ikinä olla sen kanssa kahdestaan niin, ettei se olisi joko haassa tai karsinassa.

”Isäskin sais olla yhtä järkevä kun mä ja Eira ja Inari”, mutisin Jussille. ”Olisitpa sä kunnon työhevonen.”
Jussi ei vastannut mitään. Skotti sen sijaan paineli taskujani siinä toivossa, että minulla olisi vielä lisää Typylle tarkoitettuja herkkuja.

Päätin, että koska ensinnäkään Jussiin ei voi luottaa, ja koska toisekseen Eetu teurastaa kaikki tuntemansa ihmiset jos sille kävisi jotain, että en tee mitään muuta kuin nojaile seinää hevosten välissä kunnes Eetu palaa. En minä näkisi Jussia koko aikaa Skotin takaa. Ei tässä niin kiire ollut.

Ryhdyin aikani kuluksi nyppimään Skotin turpakarvoja. Se nyrpisti nenäänsä ja mutristi huuliaan huvittavasti. Sekin huvi loppui kuitenkin lyhyeen, kun Skotti aika pian aivasti mahtavasti ja käänsi päänsä pois. Olisin yltänyt Jussinkin turpaan, mutta tiedä vaikka se purisi. Typy ainakin olisi purrut. Kurkotuin siis silittämään Skottia otsasta, koska silloin se aina käänsi päänsä takaisin. Pyyhin pienen rääppäkokkareen sen silmännurkasta. Raotin sen huulet erilleen ja katsoin sen hampaita. Kyllä, keltaiset olivat. Nauroin vähän sen kielelle, joka näytti tekevän vatsalihasliikkeitä sen suussa. Yritin saada sen antamaan tassua, mutta eihän se antanut, kun ei ollut enää herkkuja, ja kun sillä ei edes ollut tassua vaan kavio. Sitten Eetu tuli, mikä ei tuntunut helpottavalta, vaan ihan sairaan ärsyttävältä. Olin unohtanut koko Jussin, ja se ei ollut tehnyt mitään. Olisin sittenkin voinut harjata Skottia ihan normaalisti.

Otin suan käteen ja jatkoin hommiani. Eetu oli edelleen puhelimessa, mutta ei sanonut muuta kuin mumisi mm-m ja m-hm. Siitä oli tylsää salakuunnella. Ehdin puhdistaa Skotin kaikki kaviot ennen kuin tapahtui yhtään mitään merkittävää.

”Selevä juttu”, Eetu sanoi puhelimeen. ”Minä viän sille tämän komennon. Selevä. Joo. Selevä. Hei.”

Puhelun loppu oli epänormaali.

Eetun ääni oli täynnä hymyä.

Eetun ääni ei ollut koskaan täynnä hymyä! Eetu ylipäätään hymyili kerran vuosikymmenessä sillä lailla kunnolla, ja silloinkin Jussille tai siskonsa lapsille. Nostin nopeasti satulan Skotin selkään ja hivuttauduin sitten sen eteen.

”Nnooo?” kysyin Eetulta. ”Kuka se oli? Joku nainen? Mä kerron Nellylle.”
”Ola — ei ollu. Ei kuulu sulle.”
”Olga? Mitä ne Poolanmetsän ryssät sulle soittaa? Noin pitkiä puheluita?”
”No ei ollu kukaa niistä.”
”Kuka sitte?”
”Ei kuulu sulle.”
”Ol… Olli? Tunnetsä ees ketään Ollia? Oliver? Jaaha, vai Mäensisuksen se Oliver!”
”Lopeta ny jo.”

Eetu oli tiukka komennossaan ja piti kulmiaan kurtussa, mutta heti kun suljin suuni, pieni hymy palasi hänen kasvoilleen. Rakastunut näytti tuolta, kun oli juuri aloittanut seurustelun. Oli siis selvää, mitä oli tapahtumassa. Eetu oli rakastunut: Eetu oli hommannut uuden hevosen! Vai voisiko Eetu rakastua enää kehenkään Jussin jälkeen..?

Koska kyse oli kuitenkin selvästi rakastumisesta, Eetu ei kertoisi mitään. Joutuisin mennä tupaan ratsastuksen jälkeen ja keskustella aiheesta Nellyn kanssa. Nelly kuitenkin oli Hopiavuoren ja Eetun emäntä, joten tietäisi kai parhaiten, mitä Eetun päässä liikkui ja kehen hevoseen hän oli lääpällään.

Kiinnitin Skotin satulavyön ja nostin pari riimunarua sen niskaan. En viitsisi kyllä laittaa sille suitsia maastossa kävelemisen takia. Ryhdyin roplaamaan auki naruja, jotka sitoivat Skotin kahdelta puolelta käytävälle. Silloin Eetu puhui.

”Kuule mullon asiaa Oskarille. Vaharikko Jussia jos –”
”En vahdi”, sanoin heti.
”Oskarin tyäpäivä loppuu justihin ny ja se menöö saman tiän futiksehen ja tuloo vasta illalla myähään takaasin, mun on kuule pakko –”
”Mä sanon sille ja sä vahdit Skottia. Mä en näiden kanssa enää jää kahdestaan. Mitä asiaa sulla sille on?”

Painoin Eetun viestin mieleeni samalla kun kiinnitin Skotin kunnolla takaisin. Annoin sille pusun molempien silmien alle ja lähdin sitten päätallia kohti Jussia pitelevien narujen alta limboten. Siellähän se Oskari heti näkyi, päätallissa, ähisemässä perimmäisessä karsinassa.

”Hei Osku”, tervehdin. ”Mitä jäbä duunaa?”
”Mä ruuvaan tätä ruokakuppia paremmin. Heli sanoi että tää kolisee.”
”Mulla olis Osku kultamussu sulle pyyntö.”
”No?”
”Oikeastaan se on Eetun pyyntö. Eetu tietää minkälainen kiltti poika sä olet, niin–”
”Sano jo”, Oskari sihahti ja kurottui vilkaisemaan käytävälle.
Rykäisin.
”Totanoin, etkö sä mene sinne isäs luo nyt viikonloppuna?” kysyin asiallisemmalla äänellä.
”Joo”, Oskari myönsi helpottuneena.
”Eetu sanoi että isäs tarttee ylimäärästä kuljetuskoppia ja Eetu lainaa omaansa. Niin sun pitäis viedä se samalla sinne, jos käy.”
”Ai vaikka sillä on se rekkakin?”
”No en minä tiedä miksi se sitä tarttee, mutta näin mun käskettiin sulle sanoa!”
”Okei. Voin mä viedä.”
”Hyvä. Lähde maastoon. Skotti on tuolla valmiina.”
”En mä nyt kerkee kun mä meen sinne maapohjahallille treeneihin ihan just.”
”Ei sitte. Oo vaan tommonen. Pidä tunkkis”, tuhahdin dramaattisesti ja lähdin jo kohti Jussin tallia, jotta pääsisin viimein Skotin kanssa liikkeelle.
”Muista sitten että puoli kahdeksan tänään tossa kentällä Typyn kaa”, Oskari huhuili perään.
”Joojoo!”

Jussin tallissa kiisin mitään sanomatta Jussin ohitse ja tartuin Skotin naruihin. Nyt ihan totta mentäisiin. Pian tulisi pimeä. Lähdin peruuttamaan Skottia ulos.

Eetu seurasi toimiamme hyvän aikaa ennen kuin sanoi mitään.
”Sä niinku peruutat sen sitte ulos”, hän totesi.
”Joo. Ja olis pikkasen kiire.”
”Peruutakko sä sen oikeen tosi aina?”
”No joo joo, jos siinä on joku tientuke etten mä pääse toisen tallin kautta pihalle!”
”Jottet mieluummin kävelytä sitä nokka erellä?”

Käännyin irvistämään Eetulle.

”Aiva sama mitä mä teen mieluummin kun tämä ei tässä kääntymään kuitenkaan mahdu!”
Eetu nuolaisi huuliaan ja veti kielensä takaisin kitaansa niin että maiskahti. ”Siinolis nuata kääntöpaikkoja rivis kyllä”, hän sanoi sitten karsinoihin nyökäten. ”Mutta tee niinku taharot.”
”No en mä tienny että sen saa laittaa muiden ihmisten karsinoihin!”
”Muiren hevoosten”, Eetu korjasi.
”Niin.”
”Saa. Mutta älä ny nuaren orien ja pelekoosten karsinoohin paa kääntymähän kumminkaa. Tuas voi kääntää.”
”Tämän kun olis tienny vaikka jo kaks vuotta sitte”, mutisin ja talutin Skotin karsinaan kääntymään.
Eetu naurahti sydämellisesti. Se oli harvinaista Eetulta. Vilkaisimme Skotin kanssa toisiamme ja päätimme, tai siis minä päätin, että Eetun hilpeyden syy olisi ihan totta selvitettävä ja pikkasen nopeasti.

[HelloOsallistuja]

Aina vaan ihme höntsäilyä. 😀

Kuuden ruuhka

”Herra Haanpää”, tervehdin Niklasta ja otin oikein lippiksen pois päästä, jotta saatoin kumartaa pienesti. Olisi ollut kivaa, että taluttamani Skottikin olisi osannut kumartaa, mutta ei se osannut, niin ei voinut vaatia. ”Herra… Kozlov?” jatkoin kumartaen pienesti myös Barnumin suuntaan, jota Niklas suki perhosenkeveän näköisin vedoin suulin parkkipaikan puoleisessa päässä.
”Herrat Ilves ja Ilves”, Niklas sanoi ylhäisen vakavasti taivuttaen niskaansa hieman ensin minuun ja sitten Skottiin päin ennen kuin siirsi huomionsa takaisin Barnumiin.
”Herrat Ilives ja Haanpää ja ketä teitä ny on, muualle minun suulista pelleelemästä”, puhisi Eetun ääni jostain ennen kuin hän ilmestyi tallista oma hevosensa käsipuolessaan. ”Mullon muutenki hiki ja kuuma — ai sä hariaat Niklas, ei sitte mitää sulle — mutta Hello sinä pois mun jaloosta.”
”Mäki harjaan itse asiassa”, huomautin ja laitoin Skotin äkkiä suulin pieleen kiinni.
”Hariaa muualla”, Eetu komensi huiskien kädellään minua kohti niin kuin olisi karkottanut kärpästä läheltään.
”Mä oon maksava asiakas!”
”Kauhia riippakivi sinoot”, Eetu korjasi, eikä häntä näyttänyt ollenkaan miellyttävän se, että minua nauratti.
”Ai täälä on ruuhkaa, me voidaan tulla myöhemmin”, joku piipitti silloin tallipihan puolelta, ja kun katsoin Skotin kaulan alta, niin Chaihan siellä oli Flidoineen päivimeen.
”Eiku kyllä täälon tilaa”, Eetu sanoi ihan eri sävyyn kuin oli juuri minulle puhunut. ”Me meemmä Jussin kans tallihin ja Hello menöö muualle Skotin kaas.”
”Miks mä? Mä olin tässä ennen sua ja varsinki ennen tota.”
”Tua auttoo mua viämähän hevooset aamulla. Mitä sinä teit aamulla? Äläpä yhtää auo kitaas siinä, kun sinä tulit muka auttamahan ja sitte kun minä tulin sua tuvasta ettimähän niin kuarsaus vaan kuuluu mun sängystäni. Täälon Hello kolomekymmentä astetta lämpöä, ei hevooset voi olla päivällä ulukona!”
”Mä oon oikeestaan just valmis niin tähän voi tulla”, Niklas pisti siihen väliin.
”Eiku älä sä yhtään kiirehdi!” minä sanoin samaan aikaan kuin Eetu sanoi: ”eiku älä sinä yhtää kiirehri!”

Eetu elehti vimmaisesti minulle, että siirtäisin Skotin muualle. Sitten hän teki äkäisen täyskäännöksen takaisin talliin ja Jussikin oikein huiskaisi hännällään niin kuin Eira joskus hiuksillaan ennen kuin marssi isäntänsä perään. Huokaisin Chain suuntaan jotain, joka oli suurin piirtein että ”hhhhhjustiinsanotuunnysitte” ja irrotin Skotin. Kun sen käänsi takapuoli tallia kohti, se mahtui vielä suulin sisälle seinään kiinni, vaikka ei se kauhean tilavasti saati tukevasti siinä ollutkaan. Flidalla ei ainakaan olisi syytä potkia sitä.

”Mä vaan nopeesti harjaan tän, kato ku mä tykkäisin olla silleen hevosten kaa, mut sit taas kun mulla ei oo omaa, eikä mulla oo var — no ei oo aikaakaan eikä kyllä sitä varaakaan — vaikka en mä kehtaa kysyä et saisinks mä ratsastaa taas kun mä eilen jo kysyin –”
”Chai”, keskeytin Chain ihme höpinän.
”No?”
”Mä ja Niklas yritettiin täs just puhuttiin susta, että –”
”Eikä puhuttu”, Niklas pisti väliin.
”–että aika hyvin sä viihdyt ton Noan kaa.”

Chai availi suutaan ja muuttui ensin punaiseksi ja sitten hiljalleen kalpeaksi. Seurasin muutosta mielenkiinnolla. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun —

”Ai täällä on täyttä, ketä täällä ees on?” Alex kysyi kaula pitkällä Flidan takaa.
”Sehän on mun rakas siskoni Alex!” tervehdin. ”Kyllä tänne aina yks lisää mahtuu.”
”Meitä on itse asiassa neljä”, Alex sanoi.
”Onks toi sun veli?” kuulin Ilonan kysyvän jostain näkymättömistä.
”Ei oo”, Alex kuului mutisevan takasin. ”Se on kylähullu.”
”Neljä?” ihmettelin ja Niklaskin yritti nähdä moisen väenpaljouden ja venytti niin niskojaan kuin näkökykyäänkin äärimmilleen yhdellä jalalla seisten, kun ei viitsinyt ottaa askelia. ”Eihän me edes tunneta niin montaa!”
”Täällä nyt kuitenkin on mä, Tetris, Ilona ja Wanda, että kuinka kauan teillä mahtaa oikein mennä?”
”Mä oon just lähdössä”, Niklas sanoi.
”Mihin sä muka meet?” kysyin saman tien.
”No ajattelin kuule kentälle. Ei oo enää niin kuuma ku Kauhavalaisessa helvetissä niin–”
”Just, sit mäki tuun”, sanoin ja otin jo Skotin irti. ”Tuu Skotti, et sä nyt siinä satulaa tartte–”
”Harjasitsä sitä edes?” Chai kysyi.
”Ette te nyt kentälle mene tien tukkeeksi kun me mennään siihen ihan just”, Alex sanoi.
”Kaikki sortaa mua”, huokaisin.
”Kuka menöö kentälle?” jyrisi Eetu tallista ja ravasi Jussin askelten säestämänä ulos.
”Me”, Alex sanoi samaan aikaan kuin minä.
”Että ole menossa. Minä justihin tunti sitte joka ainualta kysyyn, saisinko mä ny kerranki aiva itte hypätä siinä.”
”Mikset sä mee maneesiin?” kysyin.
”Mikset itte mee?”
”Koska siellä on varmaan sata astetta.”
”Justihin näin. No aiva sama. Menkää kentälle. Minä lähären maastohon. Minä tämän pistin valamihiksi niin minä ratsastan nyt johonaki.”
”Kyllä me voidaan myöhemminkin mennä”, sanoi Ilona, joka oli edelleen tallipihan puolella.
”Mäki oikeestaan haluan maastoon”, sanoin ja latoin Skotin takaisin kiinni, koska silloin se tarvitsisi satulan.
”Jos sinne ny oikeen porukka lähtee niin mäki haluan”, Niklas sanoi ja kiristi satulavyön. ”Oottakaa hetki, mä soitan Marshallille äkkiä.”
”Saanks mäki tulla?” Chai kysyi.
”Mitä sä tuumaat Ilona? Mennään meki ku menee oikeen retkue sinne”, Alex ehdotti.
”Olishan se turvallisempaa yhdessä…”

Silloin Eetulta pääsi parahdus. Hän turhautui niin harvoin, mutta nyt me taisimme oikeasti käydä hänen hermoilleen.

”Aiva oikiasti! Minä kysyn jotta saanko minä kentän niin kaikki on aiva jotta iliman muuta, emmä me tänään siihen mene! Sitten minä hajen tämän hevoosen ja paan valamihiksi niin puali tallillista hevoosia on menos yhtäkkiä kentälle. Ja kun minä sanon että selevä, minä väistän, niin taasko on kenttä tyhyjä! Mikä ihime teirän on?”

Chai näytti järkyttyneeltä. Alexia taisi naurattaa hänen takanaan.

”Eksä rakasta meitä enää?” kysyin huolestuneella äänellä, kun en muuta keksinyt.
Eetu huokaisi. ”Mullon vain kuuma.”
”Eli sä rakastat meitä vielä?”
”Joo joo. No niin. Selevä. Lähäretähän Jätinmontulle sitte.”
”Joo!” Chai innostui. ”Oottakaa mä meen kysymään Noalta — tai ehkä mä saan Uunoa lainata jos — tai jotaki!”
”Mee ny”, Eetu urahti. ”Niklas pois alta siitä. Me tarvitahan Jussin kaas happia. Tulooko se Marshall?”
”Joo, varmaa vaihdetaan hevosia.”
”Soittakaa sille Nellylle jotta panoo grillihin tulet. Ja Jannalle jotta tuloo kans tämän kautta syämähän parin tunnin päästä. Hello sinä soitat. Tai no. Soita ny kaikille. Aiva sama soon teherä kansaanvajellus sitte. Koko väki vain. Mennähän leviäätti ku poolanmettälääset…”

[HelloOsallistuja]

Kenkäkätkö

”Noa”, Eira aloitti venyttelevän puheensa Flidan selässä puolittain roikkuen. Siitä, miten hän tuijotti pitkästä, pitkästä aikaa Noan jalkaa sillä tavalla uteliaasti tiesin heti, että jotain tyhmää sieltä oli tulossa. Tavallaan se oli rasittavaa: oli jo monen vuoden vanha uutinen, että tallilla kävi joku, joka oli unohtanut yhden raajoistaan matkan varrelle. Tavallaan taas oikein odotin, mitä sieltä mahtoi olla tulossa. En ollut nimittäin ihan perillä siitä, minne, miksi ja milloin Noa oli takatassunsa jättänyt. En viitsinyt kysyäkään, koska mistä sen tiesi, kuinka arka aihe oli kyseessä. Koska halusin tietää, päätin olla harhauttamatta Eiraa ja näpersin Typyn satulavyötä, joka oli jo aikoja sitten ollut kunnolla kiinni.

”Mitä Eira?” Noa kysyi pahaa-aavistamattomana. Siirryin nopeasti Typyn toiselle puolelle, jotta voisin kuuntelemisen lisäksi katsella tapausta vaivihkaa. Noa hymyili ja raaputti leukaansa.

”Tai no ei mitää”, Eira kuitenkin perääntyi. Sitten hän nosti katseensa Noan jalasta. ”Tai joo sittekki. Meeksä ratsastaan?”
”Ajattelin mennä.”
”Mihin?”
”Tohon kentälle vaan.”
”Näin kauniina päivänä?” Eira huokaisi. ”Mieti miten kivaa teillä olis maastossa… Mieti miten Flida tykkäis.”
”Ai jaa?” Noa naurahti. ”No. Lähetsä messiin sitte?”

Eiran kasvoilla ehti käydä hymy ennen kuin hän sai piilotettua sen ja muisti naputella Flidan selkää sormillaan niin kuin olisi kovastikin tylsistynyt.
”No kun sä nyt kerran vaadit…” Eira huokaisi muka rasittuneena, mutta hölkkäsi sitten kiireen vilkkaa hakemaan ketä lie hevosta — Helin omaa varmaan, kun ei saanut sillä yksin maastoilla — ja hänen hyvä tuulensa näkyi hänen askelistaan.

Minun puolestani teki mieli huutaa perään, että eikös Eiralla ollut Noalta jotain kysyttävää. Vaikka että missä Noan jalka on. Sen sijaan huokaisin turhautuneena ja otin suitset seinältä laittaakseni ne Typylle. Se oli mukavaa hommaa nykyään, koska Typy ei enää oikeastaan yrittänyt purra.

”Mitä se Hello hengittelee noin voimakkaasti?” Noa kysyi.
”No en mitää.”
”Olisiks säki halunnu maastoon?”
”No joo. Mut Oskari pakottaa mut kentälle. Jos mä olisin tienny, että hevosen omistaminen on näin ahterista, että joutuu hiki hatussa ratsastaa, niin en mä kyllä olisi…”
”Voi reppanaa”, Noa hörähti.
”Mm-m…”

Noalla oli toisessa — ainoassa — jalassaan jonkin sortin saapas. Se ei ollut ihan ratsastussaapas, mutta enemmän se sellaista muistutti kuin minun tennarini, joilla olin ajatellut ratsastaa. Toisessa jalassa oli… Mikähän se nyt olisi ollut? Jonkin sortin kumitappi. Vähän saman näköinen kuin ne punaiset tossut, jotka Mielikille laitettiin sateella. Näyttivät ihan punaisilta kondomeilta. Vitsit, jos joutuisi Jerusaleminkin kinttuihin laittamaan kumitappeja…

”Hei Noa”, sanoin yhtäkkiä, kun katselin hänen jalkojaan, jotka olivat niin viimeisen päälle eripariset.
”No?”
”Mä oon aina halunnu kysyä sulta yhtä asiaa.”
”Ääh Hello. En mene sun kanssa naimisiin. Ei, minulla ei ole hetkeä aikaa keskustella vapahtajastamme Keskiviikosta. Enkä oo myöskään liskoihminen enkä hybridi. Vai onko sulla jotain mitä sä et oo ennen kysyny?”
”Itse asiassa on.”
”No?”
”Mitä sä teet sun oikeen jalan kengille?”

Noa katsoi minua hölmistyneenä. Sitten hän katsoi jalkojaan ja sitten taas minua.

”Onks sulla jossain kätkö oikeen jalan kenkii vai nakkaaksä ne roskiin?” tämensin.
Noa näytti hetken arvioivan minua. Sitten hän vastasi. ”Nykyään suurin osa menee roskiin.”
”Mitenni nykyään?”
”Mä tunsin ennen yhen, jolla oli sillon saman kokonen jalka kun mulla. Me vaihdeltiin tai ostettiin puoliks.”
”Älä viitti”, hörähdin.
”Eiku oikeesti. Mut nyt mulla on isompi jalka.”
”Mistä sä sen löysit? Jostain etsitään, hehe, paria -sivustolta vai?”
”Netistä”, Noa sanoi hymyillen ja olkiaan kohauttaen.
”Ooksä nyt hyvin murheellinen?” kysyin vielä, kun en oikein saanut vakavasti kysyttyä, haittasiko moinen kysymys Noaa.
”Mm, oon.”
”Ai oikeesti?”
”Joo. Tähän auttaa vaan se et sä haet mulle ja Eiralle valkosipulikebab-paninit. No en ole! Mutta jos sä oot kumminki menossa kauppaan ton Typyhomman jälkeen niin hae silti samalla.”
”Eira ei syö lihaa.”
”Taaskaan? Mä en pysy enää millään mukana näissä sen safkaamississa. Eiks siitä oo kolme viikkoo kun se oli vegaani? Ja se loppu siihen iltaan kun mä toin niit pihvejä grilliin?”
”Joo, mut nyt se on taas.”
”No tuo sit jotain mitä se syö.”

[HelloOsallistuja]

”Nua on kallihia”, Eetu huomautti, kun Nelly nosteli jotain varovaisesti pois Halpa-Hallin muovikassista.
”Mm, nii on”, Nelly vastasi niin kuin olisi keskustellut jostain hyvinkin vähäpätöisestä.

Kun Nelly viimein asettautui sellaiseen asentoon, että näin hänet lihakeittoaan vieressäni pyörittelevän Eiran ohitse, hänellä oli käsissään mukeja. Yhteensä neljä Lena Furbergin Polle-mukia roikkui hänen sormissaan korvistaan, ja tasolla oli vielä neljä lisää. Kaikki olivat erilaisia. Eetu tuhahti ja puri leipäänsä ennen kuin laski katseensa taas Ilkka-Pohjalaiseen.

”Tänne pitää Eetu ostaa joskus jotain uutta”, Nelly sanoi rauhallisesti ja laski kuppeja varovaisesti pesukoneeseen.
”Täälä käy viismilijoonaa ihimistä joka päivä”, Eetu mongersi suu täynnä ruisleipää. ”Täälä menöö kuppia rikki harva se päivä. Eikö ny jokku tavalliset kelepaas…”
”Mä haluan kerrankin jotain nättiä. Ja niinko sanoit, noi sun hirveet valkoset kupit on jo aika lohkeillu, ja loput on eriparisia.”
”Noon hyvät kupit.”
”Ne on ollu täällä kauemmin kun mä”, Nelly väitti. ”Varmaan kauemmin kun noi”, hän jatkoi ja viittasi minun ja Eiran suuntaan.
”Älä ny kuule. Mä oon tullu kyllä ennen niitä kahvikuppeja”, virnistin Nellylle, joka hymyili. Eetukin tuhahti huvittuneesti.
”Muistakko ku ostimma ne Vaasan Combosta?” hän kysyi.
”En mä ollu siellä”, väitin. ”Sä olit Anni… Jonku muun kans.”
”Tietenki se oli Annikan kanssa”, Nelly tuumi.
”En ollu kun Hello oli siälä! Kukaa muu ei olis saanu mua ostamahan niin hullun färisiä kuppia!”
”Ne on valkosia”, Nelly naurahti. ”Aivan hyvä väri se on.”
”Ei ne ollu valakoosia kun minä ne ostin…”
”Ei ollukkaa muute, nyt mä muistan!” hohotin. ”Mä olin siellä. Ne oli raidallisia ja pilkullisia, ihan neonvärisiä!”
”Mitä niille sit kävi? Ei kai ne voi kulua tommosiksi?”
”Tua Hello pani ne pesukoneehin kun silimä vältti. Noli ne färit sitte siälä. Eihän niis lukenukkaa kun isoolla, jotta nei oo konepestäviä.”
”Varmaan nykyaikana on enää kuppeja, jotka ei oo konepestäviä”, huokaisin ennen kuin otin vielä kolmannen kerran vähän lisää lihakeittoa.
”Kai nua on konepestäviä? Nelly? Hello jätä sitä soppaa, siälon ainaki sitä nuarisoa, Eaa ja Santtua, jokkei oo syäny.”
”On on konepestäviä. Mut syö vaan Hello sitä soppaa. Mä ostin Käristepaketteja tarjouksesta niin jos Eetu menisit pistään grillin tulille.”
”Et voinu yhtää ennemmin sanoa! On mulla siinäki ystävä! Mä täs täytän mahaani jollain surkeella lihakeitolla kun on parempaaki tulossa!”
”Sei oo surkiaa, soon Eiran tekemää! Syä lautanen tyhyjäksi äläkä ulaja!”

[HelloOsallistuja]

Nakurantoja ja mehupulloja

”Mennään uimaan”, toivotin tervehdykseksi Niklakselle, joka puri huultaan varastohuoneessa jotkut suitset ja satulasaippuainen sieni kädessään.
”Joo…” Niklas henkäisi ihan kuin olisi ollut ajatuksissaan, vaikka johan se tiedettiin, ettei Niklaksella ollut sellaisia ajatuksia, joihin vajota. ”Kalliojärvi vaan on aika kaukana…”
”No en mä nyt mihinkään Kalliojärvelle lähde! Hullunako sä mua pidät? Siellä on lapsia, ei siellä voi alasti uida.”
”Alast-eikumitä?”
”Mitä?” olin ihmettelevinäni.
”Sanoikko sä äsken että uida alasti?” Niklas kysyi silmät ymmyrkäisinä ja transsistaan heränneenä.
”Tää yksin himassa murjottaminen ja tallin nurkkia pitkin huokailu ei taida tehdä sulle ihan hyvää. Ehdottaisinko mä nyt naku-uintia? Siis kaikista ihmisistä minä?”
”No — no — ehdottaisit, mutta jänistäisit, jos joku oikeasti lähtis” Niklas virnisti.
”Totta turiset. Noni. Kirmaapa siitä ulkotiloihin ja kerää pojat niin mennään. Ja kyllä, herra Haanpää, verhoamme uidessa vartalomme.”
”Kekkä pojat?”
”Ketä nyt vaan on siellä. Ei Milania! Eikä Eiraa!”
”Eira ei ole poika.”
”Ei niin, mut jotenki se tuntuu olevan epäselvää melkeen kaikille kun mä sanon että kerää pojat.

Kun Niklas keräsi poikia ulkoa, minä keräsin heitä sisältä. Nelly, Camilla ja varsinkin se hitsin Eira olisivat tulleet mielellään mukaan tuvasta, mutta ilmoitin, että nyt menen kerrankin tekemään poikien juttuja, niin että yhtäkään emäntää ei tarvita sinne. Nelly tietenkin suuttui, mäiskäisi minua märällä tiskirätillä poskelle ja toimitti, että hänen sukupuolensa ei ole minun asiani, eikä varsinkaan syy estää häntä viilentymästä Jätinmontolla. Kun huomautin, että Nelly on koko elämänsä kaikkina muina hetkinä ollut vapaa menemään Jätinmontolle, hän tuumasi, ettei hän nyt sinne halua, kun siellä on sääskiä. Mutta nyt pitäisi siltä päästä. Lähetin hänelle lentosuukkoja ja paimensin ulos pöydässä istuvan Oskarin, joka oli sen näköinen, ettei osannut ilman apua päättää, lähtisikö uimaan.

Loppujen lopuksi meillä oli Niklaksen kanssa kerättynä ja hevosia uimareissua varten porstaamassa t-paitansa reunaa nypläävä Oskari, stressaantuneesti huokaileva Eetu, innosta melkein pomppiva Chai, ärsyttävää sisäistä rauhaansa henkivä Noa, variksille räköttävä Jerusalem, sen perässä ylpeänä kimeästi haukahteleva Krem, sekä kunniapoika Mielikki, jonka olin istuttanut jo Skotin kärryille.

”Ookko varma ettet tuu kärryillä niinku normaalit ihmiset?” kysyin Eetulta kolmatta kertaa sillä aikaa kun Niklas ja Oskari valjastivat Skottia ja Noa ja Chai Uunoa.
”Minoon kuule aiva varma”, Eetu tuhahti ja kiskoi Jussin satulavyötä. ”Teistei tiärä vaikka jäisittä sinne viireksi tunniksi, mutta minen kerkiä, mun pitää päästä lähtemähän siältä viimeestänsä kolomeksi kotia ja se on jämpti.”
”Älä nyt pillastu.”
”Minen pillastu. Katto nyt jotta se poika valiastaa oikeen siellä!”
”Ai Chai? Kyllä Noa sen vahtii.”
”Saanks mä ajaa”, kuulin Chain kuiskaavan silloin Noalle, joten irvistin vain Eetulle ja käännyin seuraamaan toista keskustelua.
”Tota… Osaatsä?”
”No en. Sä voisit opettaa…”
”En mä osaa niin hyvin itekkää…”

Hyvä! Minä saisin hämmennettyä samalla kertaa tätäkin soppaa. Asettelin kasvoilleni hymyn ennen kuin kutsuin Chaita.

”Chaaaaai.”
Chai kääntyi ja hymyili. Ymmärsin, mikä hänessä vetosi Eiraan, mutta olin Chain rypistyvästä nenänvarresta ja siristyvistä silmistä huolimatta sitä mieltä, että Noa löytäisi paremmankin, jos tahtoisi. Tai siis paremman näköisen. En minä Chaita niin hyvin tuntenut.
”Multa puuttuu kuski, niin mä ajattelin että haluaisiksä ajaa Skotilla?” kysyin herttaisesti.
Noa vilkaisi minua, mutta Chai ei sitä huomannut. ”Ai saanksmä!”
”Tietenki.”
”HEI!” kuului silloin vihaisesti Skotin toiselta puolelta ja muuan Haanpää nosti poskilta auringossa palaneen naamansa esiin. ”Sä lupasit mul –”, Niklas ehti sanoa ennen kuin havaitsi minun suurentelevan hänelle silmiään, vilkuilevan Chaita merkitsevästi ja nyökkivän Noan suuntaan.
”Mitä muka?” kysyin.
”Tee — kah — totanoin mehupullon! Niin missä se nyt on?”

En voinut mitään sille, että tyrskähdin. Jos Noa pystyisi saamaan komeamman kuin Chai, Niklas pystyisi saamaan herttaisemman kuin Marshall. Vaikka… Enpä minä myöskään Marshallia sillä tavalla tuntenut…

”Mä haen sen sulle, rauhotu, mä vaan unohdin!
”Paree olis hakia. Mieti jos mä olisin kuivunu. Krem tänne.”

Hevoset olivat valmiita, kun palasin hakemasta Niklakselle muka lupaamaani mehupulloa tuvasta. Minulle oli säästetty paikka Chain vierestä Skotin isoilta heinäkärryiltä, koska toimin ajo-opettajan ominaisuudessa. Kun hyppäsin kärryille, pidin huolellisesti tukea Chain hartiasta kunnes pääsin istumaan alas. Jo pelkästään pihassa olevien olemattomien kuoppien takia ehdin huojahtaa kaksi kertaa tahallani Chaita vasten. Sitten yritin hymyillä takana ajavalle Noalle, mutta kun näin vaiin Uunon ison naaman, ymmärsin, että eihän se Noa sieltä mitään näe. Sen takia valahdin selälleni kärryn isolle lavalle ja join Niklaksen mehupullosta. Eihän kukaan nyt oikeasti mitään ajo-opetusta Skotilla nimittäin tarvinnut. Matka Jätinmontolle taittuisi ihan itsestään, joten yskäisin ja ryhdyin laulamaan.

[HelloOsallistuja]

En muista enää, olenko pelkästään suunnitellut tätä, vai yrittänyt aloittaakin jo. Jos tämä alku oli jo, niin Hellolla ei ole dementiaa, vaan minulla. Tästä alkaa kuitenkin uusi hieno kesäpeli (eikä mitään sen vakavampaa)… …ainakin Hellon mielestä hieno.

Nitthan Paithoonbuathongin hiukset ja miten jokainen mies tarvitsee projektin

Olen pörröttänyt Oskarin hiuksia vain kerran ohimennen. Ei kukaan muukaan sellainen, joka ei ole varsinaisesti minun ystäväni, siitä pidä, mutta kunhan tapaan ärsyttää saadakseni reaktion. Oskaria en ole ärsyttänyt sen kerran jälkeen — tai siis en ole ärsyttänyt Oskaria sen kerran jälkeen nimen omaan hiuksia pörröttämällä. Hänhän ihan säpsähti silloin: ihan kuin olisi saanut sähköiskun. Se tapahtui Hopiavuoren keittiössä, enkä tohtinut kuitata sitä edes vitsillä. Oskarin naamasta nimittäin näki, että nyt tuli tehtyä jotain oikeasti kamalaa. Sen jälkeen olen koskenut häneen ainoastaan kerran, kun läpsäisin häntä selkään ohi mennessäni missä lie rappusilla tai käytävässä, mutta hän ei tuntunut kestävän sitäkään. Tein tietenkin sen, minkä kuka tahansa hyvätapainen henkilö tekisi: siirryin härnäämään Oskaria ainoastaan verbaalisesti. Silläkin tavalla saa reaktion aikaan. Sitä paitsi Oskari on ryhtynyt naljailemaan koko ajan enemmän takaisin.

Suurta osaa muidenkin kampauksista olen pörröttänyt. Eira ja Nelly aina lyövät. Nelly ikään kuin huitaisee huolimattomasti, mutta Eira saattaa paukauttaa avokämmenellä niin että soi mihin tahansa kohtaan minua, johon sattuu yltämään. Joskus paukautuksesta jää jälkikin. Paukautus on kämmenen muotoiselta alueelta ihan vitivalkoinen, mutta ympäriltä kirkuvan punainen hyvän aikaa. Pörrötän Eiran ja Nellyn hiuksia vain silloin, kun olen melko varma, että ehdin väistää heidän huitaisujaan ajoissa.

Inari, Eetu, Noa ja Niklas eivät lyö. Niklas virnistää, Noa vilkaisee vain, ja Eetu ja Inari ovat kuin eivät olisi huomanneetkaan. Veikkaan, että Eetu itse asiassa salaa tykkäisi, jos joku silittäisi häntä oikeasti. Minä en kuitenkaan siihen ryhdy. Sen kun möyhennän hänen hiuksensa sekaisin ja jatkan matkaa.

Sitten on sellaisia, joita en tohdi pörröttää. Camilla varmaan tappaisi minut. Kerran jo lähestyin häntä käsi ojossa, mutta hän tokaisi, että älä Ilves koske jos haluat pitää sen käden, niin en kyllä koskenut. En tajua, miten hän tiesi, että se olin minä. Kävelin kuitenkin hänen selkänsä takaa. Marshalliakaan ei paljoa pörrötellä. Purisi varmaan, jos pörröttäisi. Sitä paitsi Marshallilla on varmaan rapeat hiukset, mistä vetoa. Sonjaakaan en ole lääppinyt, koska ne muutamat kerrat kun olen räpytellyt hänelle ripsiäni ja sanonut jotain vauhdikasta, hän on katsonut minua niin kuin olisin henkisesti jälkeenjäänyt. Kovin moni muu ei taida uskoa sitä, vaikka esitän mielestäni osani erinomaisesti.

Sitten oli se päivä, joka muutti kesän 2022. Se päivä, kun ensimmäisen kerran iskin tassuni Chain kuontaloon.

Sitä luulisi, että Chailla on sileät hiukset, mutta ei. Ne tuntuivat vähän samalta kuin halpa tekohius jonkin nuken päässä: sellaisilta, etteivät ne taipuisi kiharalle, ellei niitä keittäisi ensin niin kuin spagettia. Kun niitä pörrötti, ne laskeutuivat täsmälleen samaan asentoon, jossa ne olivat olleet, mutta niin liukkaasti, ettei niissä kyllä mitään ainetta ollut. Se ei kuitenkaan ollut seikka, joka muutti kesän 2022 kurssin.

Mullistavin seikka Chain pörröttämisessä oli se, että kun upotin koko tassuni sohvalla istuvan Chain hiuksiin päänahkaan asti, hän ei säpsähtänyt pois niin kuin kuului. Hän nojautui selkänojaa ja minun kättäni vasten katsomaan, kuka sohvan takana oikein seisoi häntä käpälöimässä, ja hymyili siinä ylösalaisin minua katsellessaan ilahtuneesti niin kuin olisi aina halunnut tulla minun silittelemäkseni. Teki mieli tukistaa häntä, mutta enpä tukistanut. Menin sen sijaan Niklaksen valtaaman nojatuolin käsinojalle istumaan, enkä keksinyt edes mitään tilanteeseen sopivaa kommenttia hänelle tai Chaille. Jouduin tyytyä Eiralle naljailuun, koska se on helpointa.

Sen tapauksen jälkeen kesäsuunnitelmani eivät olleet vielä muotoutuneet, eivätkä muotoutuneet koko kevään aikana. Minun tuli kuitenkin tarkkailtua Chaita enemmän jostain syystä. En se ollut vain minä, kenen silityksiä hän kaipasi, luojan kiitos. Se tästä olisi vielä puuttunutkin. Kun viikot ja kuukaudet vierivät, tuntui kuin yhä useampi ja useampi suhtautuisi Chaihin yhä vähemmän kuin ihan tavalliseen mieheen kuului suhtautua. Mitä enemmän ihmiset tutustuivat häneen, sitä vähemmän hän oli mies ja sitä enemmän hänestä tuli kissa. Näin Nellyn painavan etusormellaan Chain nenänpäätä ja Chain hymyilevän ilahtuneena. Erään elokuvan aikana Inari selvitteli Chain solmuun menneitä kaulaketjuja ja jäi sitten ajatuksissaan haromaan hänen niskahiuksiaan kuin kissan turkkia. Siihen kissamme Chai vastasi kehräämällä silmät puolitangossa. Tai no, ei hän kuitenkaan tainnut kehrätä.

Chain salarakas Noa ei kuitenkaan julkisilitellyt kissaansa vahingossakaan. Teki oikein mieli sanoa, että Noa rakas. Herätät epäilyksiä juuri nyt yrittämällä olla herättämättä epäilyksiä. Chaihan veti lääppijöitä puoleensa kuin magneetti. Onneksi en sanonut mitään, koska kesäkuussa Herran vuonna 2022 Hopiavuoren ruokapöydässä Chain vieressä minulla välähti, miten voisin viihdyttää itseäni kesällä muiden projektien puutteessa.

Siinä istuessani lusikoin edelleen kalakeittoa menemään oikeassa kädessäni pitelemälläni lusikalla niin kuin en olisi juuri saanut historian parasta ideaa. Vasemman käteni kuitenkin upotin muitta mutkitta Chain hiuksiin. Hän käänsi päätään ja hymyili niin että hänen hieman muista hampaista ulkonevat kulmahampaansa näkyivät.

”Mä en oo ennen nähny et kellään olis niin mustat hiukset et ne näyttää oikeestaan sinisiltä”, ihailin Chaille saadakseni vastapäätä meitä istuvan Noan huomion kääntymään hänen lautasellaan uiskentelevista kalanpaloista meihin. Sitten vasta hymyilin Chaille näyttävästi.

Chai, se ääliö, ei ilmeisesti pitänyt merkitsevää, kaukana pörrötyksestä olevaa silitystäni ollenkaan sopimattomana, vaikka itsekin olisin kiihtynyt nollasta sataan. Silmäkulmastani tarkkailin kuitenkin ennen kaikkea Noaa, joka näytti levolliselta. Olin tyytyväinen sekä Noaan että itseeni. Projektini olisi tarpeeksi haastava, jotta se olisi mielenkiintoinen. Kenenköhän kanssa saisi lyötyä parhaimman vedon siitä, kuinka kauan kestäisi, että saisin Noan zenin rikottua ja koko huonosti peitellyn poikaystäväpelleilyn paljastettua? Pitäisi etsiä varmaan se Niklas jostain. Kukaan muu ei tainnut täyttää tämän pelin vaatimuksia, jotka ovat, että osaisivat pitää päänsä kiinni ja uskaltaisivat lyödä vetoa.

[HelloOsallistuja]

Häjyjen Helemias

Glögikisan jälkeinen joulumasennus jatkui. Olin harhautunut ihan hetkeksi ajattelemaan, että ensinnäkään Milanin ja Oskarin suhde ei ollut minun ongelmani, ja toisekseen että Milanin kanssa yön viettäminen muka jotenkin olisi parantanut oloani. Kumpikaan ei ollut totta. Nyt minun oli välteltävä luonnollisesti Milania, mutta kaupan päälle myös Oskaria. Lisäksi se ajatus, etten kelpaisi enää kenellekään, ei ollut sen illan jälkeen kadonnut, vaan pikemminkin voimistunut. Edes Milan ei ollut varsinaisesti jäänyt yöksi, vaan oli häipynyt ennen kuin edes katulamput syttyivät uudelleen yön pimeyden jälkeen.

”Kampaa naamas ja pese tukkas”, Janne urahti pyyhe kasvoillaan vaakatasosta sen liikuntasalin pukuhuonetta muistuttavan ja siltä haisevan huoneen penkiltä ja keskeytti mietteeni.

Toisin kuin minä Milanin suhteen, Janne oli oikeassa minun suhteeni. Vaikka tuntui miltä, pian minun pitäisi soittaa tuolla pienellä lavalla. Häjyillä oli aina hyvä meininki, ja tädit sanoivat meidän olevan niin ihanan iloisia. Jos synkistelisin lavallakin, menettäisin Häjytkin lopulta, ja Häjyt oli minun hienoin luomukseni.

”Joo. Oota mä ihan hetki vielä…”
”Paskaahan tää on, mutta silti nyt hommiin”, Janne mutisi vielä pyyhkeensä alta.
”Ei tää aina ollu paskaa.”
”Ei niin, eikä tää aina tuu olemaan paskaa. Usko pois. Pistä kauluspaita päälle ja ole Helemias. Muista et Allukin on siellä.”
”Ja äiti.”
”Äitis kans. Hei viittikkö antaa mulle noi helat tosta…”

Ojensin Jannelle hänen vyönsä. Ehdin vaihtaa suorat housut jalkoihini ja kaivella kiillotetut kenkäni repusta ennen kuin muut Häjyt valuivat paikalle. Samuel oli jo täydessä tällingissä, mutta hänellä oli juustoleipää suussaan. Nyökkäsin ja laitoin varovasti kengät jalkaan, koska niitä ei voinut survoa niin kuin tennareita.

”Me tuotiin sullekki”, Samuel sanoi ja laski voipaperiin käärityn leivän punaraitaisen perinteisen liivini päälle penkille.
Se alkoi itkettää minua.
”Hei. Hei. Ei täs oo mitään hätää. Katopa kun me päätettiin että mä tuun teille yöksi tänään. Katotaan vaikka joku leffa jos sä haluat. Tai sit vaan nukutaan. Kyllä sä tän jaksat vielä, ja sitten on kaks päivää taukoa taas. Ihan hengittelet. Vai mitä Janne? Janne? Hä?”
”Anna sen olla”, Janne komensi ja urahti noustessaan penkiltä. ”Nyt Hello paita päälle!”

Jannen suoraa komentoa oli helpompi totella kuin omia pitäisi pukea -ajatuksiaan. Työnsin kädet valkoisen paidan muhkeisiin hihoihin ja otin vastaan leivän, jonka Samuel työnsi tällä kertaa käteeni ennen kuin ryhtyi ahertamaan hihansuitani ojennukseen koristeellisilla napeilla. Purin leipää rauhoittuakseni, kun hän napitti paitani kiinni, suoristi kaulukseni ja taputti minua sitten olkapäille. Nyökytin. Sitten puin ihan itsenäisesti liivin paidan päälle ja marssin vöineni ja hattuineni peilin eteen. Kuulin kuitenkin, miten Samuel kysyi Jannelta, oliko Tiitus ottanut minuun yhteyttä vai mikä minua vaivasi, ja näin Jannen pudistavan päätään ja muotoilevan huulillaan sanan Milan. Purin hampaat yhteen ja kiinnitin hatun pinneillä niin kuin Inari oli opettanut naisten joskus tekevän.

Meidän piti kavuta esiintymislavalle vasta puolen tunnin päästä. Vaikka koko puolen tunnin ajan rintaa puristi ja tuntui kuin paniikkikohtaus olisi tuloillaan, tartuin kitaraani kaikesta huolimatta. Jo tutun kitarankaulan puristaminen rauhoitti oloani. Minä en kelvannut kenellekään, en edes yhdeksi kokonaiseksi yöksi. Oven toisella puolella odotti kuitenkin koko joukko tätejä, jotka olivat maksaneet rahaa, että minä ja pojat soittaisimme ja laulaisimme heille kesästä, tytöistä, pelloista, etelä-pohjalaisuudesta ja rakkaudesta. Äitikin oli siellä, ja minun takiani siellä oli jopa Allu, jonka mielestä koko touhu oli maailman nolointa ja hirveitä. Ehtisin olla surullinen lakimiehenalku hetkenkin kuluttua, mutta nyt olisin Häjyjen Helemias, joka aina nauroi ja vinkkasi mummoille silmää.

[HelloOsallistuja]

Laatu ei ole priimaa, mutta onpa kivaa ehtiä taas kirjoittamaan!

Kun minä ja Eira keimailtiin samalle miehelle

”Taas toi!” Eira raakkui niin, että taatusti kuului postilaatikoille asti, minne hän samalla nyökki.

Ratsastin tallin taakse jäävästä kentän kulmasta pois katsoakseni kaula pitkällä, kuka toi Hopiavuoreen tuli. Siinä kesti suurin piirtein iäisyys, koska Skotti ei suostunut siirtymään raviin.

”Mitä toi sua muka haittaa?” kysyin Eiralta, vaikka haittasi hänen saapumisensa jotenkin minuakin.
”No mitenköhän? Tai no älä kysele. No okei mä kerron. Toi ei ikinä suostu tekeen mun kaa mitään mut Noan kaa kyllä –” Eira aloitti, mutta vetikin dramaattisen säikähtäneen hengenvedon kesken sepustuksensa. ”Mitä jos se käyttää Noaa tekosyynä tulla tänne mun takii ja on vaan ujo?”

Chai taapersi kesäkengissään vetistä pihatietä ja kurvasti nenä punaisena tupaa kohti. Kun nostin kättä, hän ei nostanut kättä takaisin niin kuin normaalit ihmiset, vaan vilkutti. Vilkaisin aidan reunalle möllöttämään pysähtyneen Uunon selässä nilkkojaan pyörittelevää Eiraa.

”Joo mä kans luulen et just sun takia se tulee tänne”, sanoin omasta mielestäni ääni ihan sarkasmia tihkuen.
”No hyvä säki oot huomannu”, Eira ilahtui ja veti omituisesti täristen henkeä. ”Chai~!”
”Et tosiaankaan käske sitä tänne ja häpäise mua! Se pian luulee et mä tunnen sut!”
”Käskenpä. Sä et nyt pilaa tätä. Ratsasta tonne nurkkaan ja harjottele volttia.”
”…aiva niinku tää menis mitää volttia…”

Skottia sai puristella koko matkalta niin kuin tyhjää hammastahnatuubia, että sen sai nurkkaan. Päätin harjoitella siellä ennemminkin pysähtymistä, koska Skotti ei olisi mennyt volttia. Ja koska oli ihan kivaa välillä ullata muiden ihastuksia, erityisesti jos ne olivat vielä epäonnistuneempia kuin omat miesjutut.

”Hei Chaaai”, Eira venytti, ja melkein näin hänen selkänsäkin takaa, miten hänen ripsensä viuhuivat. ”Tuliks kattoon Fannia ja Flidaa?”
”Päivää. Joo kyllä mä, tai kun mulla ei oo enää — siis kun Pond on ratsastuskoulussa nyt — se hevonen jolla mä ratsastin sillon…”

Voi Chai. Kukaan ei selitä noin pitkästi, kun tulee katsomaan hevosia oikeasti. Ei ihme, että Eira luuli Chain olevan ihastunut hänen. Huomasin suorastaan huvittuvani seuratessani miten Chai hieroi niskaansa silmät ymmyrkäisinä aidan toisella puolella ja koetti änkyttää itsensä pulasta. Sitten Uuno alkoi lepuuttaa takajalkaansa Eiran alla ja se sai minut muistamaan oman hevoseni. Pitäisi puristella Skotti vaikka sille voltille. Sekös olisi tyhmemmän näköistä kuin Chain elehtiminen tai Eiran keimailu, jos jäisin kiinni tarkkailemisesta ja nauramisesta.

Skotin voltti meni ihan pieleen. Se oli soikea ja pieni kuin kananmuna, ja sen päätyttyä koko Skotti juttui nurkkaan kiinni eikä uskaltanut tulla enää pois. Yritin hivuttaa sitä varovasti sivullepäin ohjasta vetämällä, mutta ei se liikkunut. Millään en muistanut, miten hevosta peruutetaan. Koetin vetää ohjista, eikä mitään tapahtunut. Koetin ravistaa niitä, mutta Skotti veti vain väräjävästi henkeä niin kuin olisi nyyhkäissyt. Silittelin sen kaulaa rauhoittavasti, vaikka ei kai se oikeasti itkenyt.

”Eira!” huusin olkani ylitse.
”NO?” Eira ärjäisi raivoissaan. ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”, hän kuului jatkavan lempeästi Chaille.
”Missä tässä on pakki?”

Eira rääkäisi sanattomasti kuin varis, mutta Chai alkoi nauraa vapautuneesti. Virnistin hänen suuntaansa sen verran mitä nyt pystyin Skotin selästä taipumaan.
”Älä ny pelleile ku tuu pois sieltä!” Eira käski.
”Jos se ei osaa”, Chai ehdotti hyväntuulisesti.
”Osaa se.”
”En mä muista mitä piti tehdä”, kerroin totuudenmukaisesti.
”No vedä vaikka ohjasta!” Eira kiekaisi ennen kuin kääntyi taas Chainsa puoleen. ”Nii missä sä sanoit että se Pond on ja koska se tuleekaa sulle?”
”Ei se oo mu — hei toi tarvii oikeasti apua kyllä.”

Kun Chai pujahti kentälle ja ohitti Uunon Eiroineen, Eira oli kuin myrskyn merkki hevosensa huipulla. Vaikka käänsin katseeni hänen raivoisasta tuijotuksestaan, ihan tunsin, miten takkini selkämys suli hänen vihastaan.

”Paina pohkeilla niinku kone käyntiin ja sitte nii noilla — niin — käsijutuil — eiku ohjilla niin vaan käännät vaihteen pakille”, Chai kertoi hiljaisella äänellä Skotin pään vierestä koko Eiraa huomaamatta.
”Ota nyt vaan tosta kii”, käskin ohjaa heiluttaen, ”ja taluta mut pois.”
”No en mä nyt niin voi tehdä”, Chai hymyili. ”Millä sä muuten pääsisit pois kun sä seuraavan kerran jäät jumiin”, hän tirskahti, ”kentän kulmaan…”
”No voi ny pieru sun kanssas”, sanoin ihan tosissani ja Chai nauroi taas.
”Sitä paitsi sulla on niin julman näkönen hevonen etten mä ainakaan halua — tai siis on se tosi söpö muttaku –”
”Joo joo, Skotti nyt on ennenkin syöny sun kokosia aamupalaksi… Miten se ny menikään?”

Kun minä olin päässyt nurkasta, Chai karkasi liukkaasti Eiralta. Hän ei ollut ehtinyt edes tupaan asti vielä, kun Eira oli jo ratsastanut Uunolla Skotin vierelle tuijottamaan minua.

”Että mä sitte vihaan sua.”
”Mua! Ei mua voi vihata, mä oon rakastetta–” aloitin, mutta koko vastaukseni jäi kesken, kun Eira kohosi hämmentävällä ketteryydellä minun puoleiseni jalustinhihnan varaan ja tuuppasi minua niin että olin pudota. Oli epäreilua, että jouduin kampeamaan itseni Skotin harjan avulla istuvaan asentoon, kun Eira ratsasti jo keskellä Uunoa kädet puuskassa ja tuimana horjumatta yhtään.
”Mä kysyn Nellyltä missä se ny on hoidos jos säki pääsisit Eira sinne, mieluiten suljetulle.”
”Pää kii. Minkä takia sun piti heti keimailla sille?” Eira kysyi vimmoissaan.
”Mun!”
”Nii! Sun!”

En olisi kai jatkanut siitä pidemmälle, jos en olisi tuntenut käsivarteni tykytyksestä, että Eiran tuuppaamaan kohtaan oli tulossa mustelma. Ja jos maailma ei olisi ollut niin epäreilu, että kaikki yksijalkaiset hipit ja ihme aasialaiset kääpiötkin seurustelivat, mutta minä en. Ja jos Eira ei olisi aina niin sairaan ärsyttävä.

”Luuleksä että siitä on sulle poikaystäväksi hä? Mitä varte sä luulet että se tulee harva se päivä kyselemään Noaa?”
”No hevosten–”
”Nii just joo hevosten takia joo, ja mitä ne siellä suljetussa huoneessa tekee yläkerrassa hä? Vissiin kiiltokuvia vaihtelee vai mitä sanot?”
”No ei ne ny pa — Chailla oli tyttöystävä.”
”Ai jaa! No sehän muuttaa kaiken. Oliko sillä punanen tukka niinku Jillalla, vai näyttikse enemmän siltä Tiituksen tyttöystävältä, vai olikse enempi Noan tyyppiä niinku se äsmarketin Silja jonka kaa Nelly sano et se tos keväällä seurusteli?”
”Sä oot — sä oot — sä oot ihan –”
”Oikeassa! Ja koeta vielä kerrankin tuupata mua. Sä et oo enää viiden, eikä siinä enää oo mitään söpöä.”
”Ei ne kyl Noan kaa mitää tee”, Eira mutisi vielä loukkaantuneena kun oli ensin aukonut suutaan hetken aikaa.

En viitsinyt haastaa enempää riitaa, kun Eira kuitenkin jo ratsasti pois kentän avoimesta portista. Kaikki oli muutenkin tarpeeksi kurjaa. Katselin, miten Oskari puski täysiä kottikärryjä tallipihan poikki ja käänsin Skotin porttia kohti itsekin. Teki mieli koukata ärsyttämässä Oskaria jollain pikkuasialla matkan varrella. Taisin olla yhtä typerästi mustasukkainen kuin Eira. Oskari ei nyt suoranaisesti riippunut Milanin käsipuolessa tai muutenkaan seurannut häntä niin kuin koiranpentu, mutta silti oli ärsyttävää, että Oskarillakin oli poikaystävä. Milan! Oli ärsyttävää, että Oskarilla oli Milan! Vaikka muut kyllä vakuuttelivat heidän olevan vain kavereita. Mutta eihän Milan harrastanut kavereita… Eikä soveltunut poikaystäväksi.

[HelloOsallistuja]

Rakkaus on sellainen tauti

Tide ei ollut ollut elämäni ainoa rakkaus, mutta pisin ja vakain. Ainoa, jonka kanssa olin melkein asunut yhdessä. Sitä varten annoin itselleni aikaa surra.

Annoin itselleni aikaa surra kunnes puiden lehdet muuttuisivat keltaisiksi. Annoin muutaman kyyneleen tulla, kun löysin Tiden valkoisen t-paidan sängyn alta ja Jerusalemin varastamat sukat pihalta. Tiesin olevani kunnossa, kun syksy alkaisi.

Sitten yhtäkkiä oli jo ihan keltaista ja punaista, ja siitä huolimatta Tiden näkeminen vilaukseltakaan tuntui ihan puukoniskulta. Kun ohitin hänet tallikäytävällä, purin takahampaani tiukasti yhteen, sillä niin kovasti olisin halunnut sipaista hänen käsivarttaan ohi mennessäni. Oli niin helpottava ajatus, että tekisin sen ja katsoisin hänen silmiinsä, jotka aina olivat pyöristyneet järkyttyneinä minun osoittaessani hänelle mitään nyökkäystä suurempaa huomiota muualla kuin kotona. Pieni järkytyksen puna nousisi Tiden kasvoille ja minä peruisin kaiken, lupaisin olla ikinä painostamatta häntä tapaamaan perhettäni tai pitämään minua kädestä, kunhan hän vain huolisi minut, ataisi minulle uuden mahdollisuuden… Ja sitten aina kävelin ohitse. Muistin, miksen voinut seurustella Tiden kanssa, ja miksi jonain päivänä vielä huomaisin, etten enää rakasta häntä niin kuin nyt. Annoin itselleni aikaa surra, kunnes kaikki lehdet putoaisivat puista ja kunnes tulisi lunta. Tide oli ollut minulle jokaisen kuukauden arvoinen, mutta en voisi kokea samaa enää uudelleen. Tarvitsin jonkun, joka olisi minusta ylpeä. Minulle ei tarvitsisi järjestää paraatia kun menisin aamulla sängystä vessaan, mutta maailmassa olisi joku, joka tahtoisi nähdä isän ja äidin minun poikaystävänäni.

Nellyllä ei ollut kestänyt kauaa haistaa, etten voinut kauhean hyvin. Hänhän majaili kotonani jonkin aikaa, joten hän huomasi nopeasti senkin, ettei Tide käynyt enää. Kuka tahansa olisi osannut laskea nämä asiat yhteen.

”Rakkaus on sellainen tauti”, Nelly sanoi kerran olkiaan kohauttaen, kun tulin suihkusta ja tein numeron siitä, miten olin laittanut vahingossa shampoota silmiin. ”Se paranee sitte, kun saa uuden tartunnan.”

Tietenkin etsin uutta tartuntaa. Edes laastarisuhdetta. Tuijotin Nellyn silmiin aamukahvilla niin kauan, että hän löi kupin pientä keittiönpöytääni vasten ja rähähti, että nakkaisi minut Jerusalemin kanssa omasta asunnostani takapihalle, ellen oppisi välittömästi käyttäytymään. Olisi ollut kivempaa rakastaa jonkun toisen naista kuin Tideä, mutta se ei onnistunut.

Hopiavuoren keittiössä puolestaan osuin pikkusormellani Oskarin kämmenselkään sokeria ottaessani ja hän veti kaikki raajansa ympärilleen kuin sähköiskun saanut sarjakuvakilpikonna. Se oli kyllä ihan muuta kauhun tai säikähdyksen sähköä kuin ihastuksen sähköä, mutta katsoin Oskaria uteliaana. Hänhän oli ihan kivan näköinen ja omalla huolestuneella tavallaan hauka tyyppi. Olisi ollut kivempaa rakastaa Oskaria, joka ei halunnut olla edes kenenkään lähellä muita koskemisesta puhumattakaan, kuin Tideä. En kuitenkaan onnistunut, vaikka sainkin taas kerran Oskarin änkyttämään aika suloisesti ilmeisesti kauhusta vain iskemällä silmää.

Yritin nähdä kultaa Camillan lyhyissä hiuksissa siitä huolimatta, että olin kyllä jo pääteellyt Camilla olevan homo ihan väärään suuntaan. Hymyilin sille Inarin hehkuttamalle Alexillekin, mutta kun kuulin hänen nauraa kihertävän jollekin, mitä tokaisin Eiralle, kaipasin vain sitä, miten Tide tuhahti huvittuneena nenänsä kautta moisen hihittämisen sijaan.

Menin jopa Milanin eteen käteen tartuttavaksi siitä huolimatta, että Milan oli sekä jäätä että tulta että salaa Oskarin poikaystävä, ja samalla varmin tapa saada itsensä enemmän rikki kuin Tidenkään kanssa. Milanille ei tarvinnut kuin ripsiään räpäyttää, kun nojasi samalla hänen keltaiseen hevoseensa tarpeeksi vinosti. Kun hän näpersi takkini helmaa esittäen muka kainoa, en tuntenutkaan kuin sellaista syyllisyyttä, että lähdinkin Skottia hakemaan. Oskarilla oli paska poikaystävä tai paska avoin suhde, jompi kumpi, enkä minä halunnut mukaan sotkemaan sitä kuviota. Halusin vain päästä Tidestä millä tahansa hinnalla, ja Milanista maksettavalla hinnalla en olisi edes päässyt hänestä. Samalla se olisi sattunut oudosti lisää, vaikka siitä oli noin neljämiljoonaa vuotta, kun olin ollut Milanin kanssa. Milan olisi aina minun ensimmäinen poikaystäväni.

Ruska oli parhaimmillaan, ja minä reppana ajoin sen keskelle yksin. Skotti veti niin suuria heinäkärryjä, että niille olisi mahtunut istumaan vaikka kokonainen rykmentti poikaystäviä, mutta kun ei ollut edes jonkun toisen omaa poikaystävää. Ei ollut edes yhtä pientä laastarityttöystävää. Sen sijaan minulla oli Jerusalem ja Keskiviikko, joka oli ainoana kanana tahtonut mukaan. Tide sattui minuun vieläkin enemmän kuin kipeinkään nivelsärky, mutta kyllä sekin päivä koittaisi, kun rakastaisin jotakuta toista. Heiluttelin jalkojani ison kärryn rikkinäisen laidan ylitse ja hytkytin ohjia niin että sain Skotin juoksemaan. Minulla oli ainakin kolme euroa farkkujen taskussa, koska en ikinä muistanut tyhjentää niitä ennen pesukonetta, ja hyvällä tuurilla ison tien levähdysalueella olisi vielä pehmiksenmyyjä. Kyllä minä tästä vielä nousisin, vaikka se veisi kuinka monta sataa vuotta.

[Julkaisija]

Viestit