Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Koska suunnitelmilla on välillä tapana muuttua ihan yllättäenkin, ei mun ja Paahtiksen kenttäkauden viimeinen kisa ollutkaan Rautakruunu, vaikka mä olin vähän niin ehkä ajatellutkin. Käkiharjut olivat ilmoittaneet pitävänsä kenttäkisat Rautakruunun jälkeisellä viikolla ja koska säät vielä sallivat, mä päätin ilmoittaa Paahtiksen starttaamaan myös sinne. Pohdittuani parinkin eri luokan välillä päätin lopulta ilmoittaa kirjavan täysiveriseni CIC** luokkaan, sillä totta puhuen ainut ero yhden ja kahden tähden luokassa oli vain viisi senttiä korkeammat rataesteet.
Valmistautuessamme Rautakruunuun olin pyytänyt Rasmusta laittamaan esteitä vähän vaihdellen niin 105 kuin myös 110 korkeuksille, jolloin treenit olivat tulleet meille kuin luonnostaan. Oikeastaan rata- ja maastoestekokeet eivät olleet meille niitä suurimpia kompastuskiviä, vaan välillä se tuntui olevan koulukoe. Jotenkin kouluratsastamisen treenaaminen oli ehkä omalla tavallaan jäänyt taustalle, vaikka tokihan kouluratsastus oli mukana jokaisessa treenissä ja ratsastuksella. Ehkä sekin, jotta Rautakruunun ja Käkiharjujen koulurata oli sama, vaikka jälkimäisessä kilpailussa taso olikin korkeampi, kouluratsastus oli helpompi työntää johonkin ajatusten taka-alalle.
***
Lokakuinen perjantai tarjosi todellakin viitteitä saapuvasta talvesta, eikä todellakaan ajatus siitä jotta toppatakista tarvitsisi luopua koulusuoritusta ajatellen ei innostanut. Kuitenkin verrytellessä tuli taas sen verran lämmin jotta onneksi juuri ennen suoritusta onneksi tarkeni ojentaa toppatakin Rasmukselle, joka oli seurannut lämmittelyämme Ellin kanssa.
Ratsastaessani kirjavaa tammaa keskilinjaa kohti tuomareita, ei minulla ollut jostain syystä kovinkaan hyvä tunne edessämme olevasta radasta. Yritin kuitenkin parhaani mukaan tsempata Paahtista radan lävitse, mutta jo ennen kuin olimme ratsastaneet viimeiseen tervehdykseen tiesin jotta suoritukseemme olisi sisältynyt sen verran monta rikkoa jotta mistään suurista prosenteista ei olisi puhetta.
Loppupeleissä me saatiinkin just ja just hyväksytty koulukoe 51.120% tuloksella. Totta puhuen tällä tuloksella mulla ei ollut kovinkaan suuret odotukset seuraavalle päivälle ja rataestekoetta varten.
**
Herätessäni lauantaihin ja seuraavaan kisapäivään, kurkussani asuva kaktus tarjosi hyvän syyn sille, miksi oloni oli ollut jo pari päivää jotenkin väsynyt ja ihmeellinen.
”Ehkä mun kannattais jättää tänää tarttaamatta. En mä tiärä notta onko meirän kannattavaa tartata ku minen oo kunnos… Tokihan tämöli meirän pääkisa tälle kaurelle nii siinä miäles olis kiva eres yrittää ratsastaa loppuhu” melkein valitin Rasmukselle sillä vähäisellä äänellä, jota minulla oli enää jäljellä.
”Ihan miltä susta ittestä tuntuu. Minä ja Elli ollaan suhun tyytyväisiä päätit sitten mitä tahansa.”
”Mm…”Koska CIC* luokka oli päivän viimeinen, yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti koko aamun ja päivän. Rasmus tuntui tietävän milloin lämmin joutavani oli joko loppumassa tai loppunut ja toi minulle uuden. Ellikin oli rauhoittunut viereeni peiton alle katselemaan piirrettyjä ja muita lasten elokuvia.
”Mikä olo?” Rasmus kyseli vähän myöhemmällä, kun mies oli herättänyt minut päiväunilta, joihin olin vahingossa nukahtanut kesken mun ja Ellin elokuvamaratonin.
”Ihan okei” vastasin haukotukseni lomasta. Minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, kauanko olin nukkunut, mutta selkeästi nämä suunnittelemattomat päiväunet olivat tulleet tarpeeseen.
”Täs on reilu tunti siihen et esteet alkaa. Mä oon käynyt kävelyttämässä ja juoksuttamassa Paahtista nii se on päässy tänään liikkeelle.”
”Kii……tos” vastasin aviomiehelleni haukotuksen lomasta. ”Mä yritän nousta ja laittaa itseni valmiiksi niin pääsen laittamaan Paahtista valmiiksi.”Hivuttauduttuani pois Ellin viereltä yritin herättää itseni paremmin, samalla kun vaihdoin yövaatteeni takaisin valkoisiin ratsastushousuihini sekä niitä suojaaviin collareihin sekä kisapaitaani ja huppariin. Tehdessäni kisakampaustani kuulin kuinka Rasmus oli herättelemässä Elliä ja taapero ei kuullostanut olevan ihan samaa mieltä isänsä ajatuksesta.
”Pärjääksä sen likan kans?”
”Kyllä me pärjätään. Nyt kun Elli on paremmin hereillä nii tytön kanssa, pärjää paremmin. Lähe vaa etukäteen kohti tallia niin kerkeät laittamaan Paahtiksen kuntoon ja verryttelemään sen. Me tullaan perästä heti kun vaa saan tän pikkuneidin valmiiksi.”
”No jos sä oot varma notta päriäät sen likan kans nii mä lähären sit talliille.”
”Joo joo, mee vaa nii et myöhästy!” Rasmus komensi minua joten en voinut kuin nostaa käteni ilmaan antautumisen merkiksi ja astella ulos ovesta.Totta puhuen se pieni hetki, jonka saatoin viettää jabatallilla yksin oli juuri sellainen, jonka tarvitsin, vaikka en välttämättä ollutkaan tajunnut että kaipaisin – saati että minulla olisi energiaa – omaa hetkeäni tallilla.
Olin kerennyt jo vetämään kirjavalle tammalleni mukaani pakkaaman talliloimen pois sen selästä sekä harjaamaan melkein koko täysiverisen ennen kun Rasmus ja Elli päätyivät karsinalle.
”Tästä likasta on kyllä tulossa kovapäinen” Rasmus puhahti pysähtyessään Paahtiksen karsinalle. Mä en voinut muuta kuin hymähtää, sillä miehen sanat olivat täysin totta. Totta puhuen mä en oikein itsekään ymmärtänyt miten tytöstä oli tullut niin luonteikas tapaus kuin mitä Elli olikaan, mutta samalla mä olin toisaalta tyytyväinen siitä että ainakin vielä tyttö oli tällainen.
”Mene ja tiärä mitenkä se on maharollista. Mutta totta puhuen minen kyllä pistä sitä pahakseni.”
”Noh meillei ainakaa oo tylsää likan kans”.Loput Paahtiksen varustamisesta olikin omanlaista tanssiaan, minun ja Rasmuksen vaihdellessa paikkaa tamman varustamisen kanssa riippuen siitä, mikä Ellin mielentila oli ja kumman kanssa tyttö päätti rauhoittua. Totta puhuen tällainen tanssi ei välttämättä ollut sitä, mitä olisin kaivannut juuri ennen starttia, mutta samalla se tarjosi juuri sopivaa häiriötä ajatuksilleni jotten keskittynyt siihen, että en ollut ihan täysin kunnossa.
Päästessäni kirjavan täysiverisen selkään mun oli pakko todeta jotta päiväunet olivat tehneet hyvää ja oloni oli oikeastaan jopa melkein normaali. Paahtis tuntui onnekseni todella hyvältä ja kirjava tamma tuntui ehkä jopa keräävän hieman ylimääräsiä kerroksia niistä kahdesta esteestä, joita lämmittelykentällä perinteisesti oli. Ratsukko toisensa jälkeen siirtyi kisa-areenalle ja oman suorituksensa pariin. Lopulta kuulin kuinka meidät kuulutettiin kisa-areenalle valmistautumaan omaan suoritukseemme.
Kirjavan tamman laukka-askel tuntui todella voimakkaalta ja pontevalta antessani Paahtiksen laukata ympäri kisa-areenaa samalla kun odotimme omaa vuoroamme. Päästessämme vihdoinkin tekemään viimeiset valmistelut ennen omaa suoritustamme, musta tuntui jotta Paahtis ei pysyisi millään tasolla mun käsissäni. Totta puhuen mä en edes tiennyt että paljonko päällä jylläävä flunssa vaikutti myös omaan olooni. Kaikesta huolimatta mä yritin pitää kirjavan tamman edes jollain tasolla hallinnassa jotta me ei rysähdettäisi heti ensimmäisestä esteestä lävitse.
Ihan sitä me ei kuitenkaan onnistuttu tekemään, mutta kaippa me käytiin tarpeeksi lähellä, sillä ylin puomi tumahti takanamme maahan. Onneksi ensimmäisen puomin pudottaminen tarkoitti sitä, että Paahtis päätti keskittyä jalkoihinsa ja onnekseni loppuradan ajan kaikki loput puomit pysyivätkin kannattimillaan. Ilman yhden puomin pudottamista, me oltaisiin oltu viidennellä sijalla tässä osakokeessa ja samalla me oltaisiin onnistuttu avaamaan meidän pistetilimme ja keräämään kuusi pistettä kohti Rautakruunu titteliä.
”Sehän oli… vauhdikasta” Rasmus totesi tarttuessaan Paahtiksen ohjaan ratsastettuani tamman ulos loppuverryttelystä.
”No joo. Vähä liiankin. Helevetti jos meirän meno on tälläästä ens viikollaki ku me ollaha siälä Käkiharjuulla nii minen kyllä lähäre viimeesehe päivähä. Eihän tällääsen pössöön kans kehtaa kilipaalla mihinää…” puuskahdin laskeutuessani tammani satulasta.
”Noh, ehkä se tästä kun Paahtis on päässyt taas purkamaan paineitaan kisoissa. Te ette ole kuitenkaan pitkään kilpaillut kentässä kun monet viime kisoista on ollut matkaratsastuskisoja.”
”No joo, mutta hävettää vaa lähtiä tällääsihin kisoohin ku hevoonen on ihan täys vatipää…”Maastokokeemme olikin sitten Totaalinen katastrofi joten isomman porukan kanssa jaettu 20 sija oli enemmän kuin ansaittu tulos meille.
Palattuamme Rautakruunusta takaisin kotiin mä en koskenutkaan Paahtikseen ennen kuin me oltiin saavuttu Käkiharjuille. Rasmus oli käynyt juoksuttamassa kirjavan tamman sunnuntaina ja tiistaina ratsastamassa kevyesti.
Mä en ollut jostain syystä edes halunnut nähdä tammaa niiden neljän välipäivän aikana, vaikka mä tiesin jotta todennäköisesti mun olisi pitänytkin treenata tamman kanssa. Tai ainakin pitää se edes jollain tasolla liikkeessä. Totta puhuen mä olin todella kiitollinen siitä jotta mulla oli Rasmus, joka saattoi pitää tammasta huolen tällaisina hetkinä kun oma mielentilani ei sitä sallinut.
Mä olin lähtenyt tälle kisareissulle yksin, sillä Rasmuksella oli työpäivät ja Elli oli hoidossa. Oikeastaan se oli ihan mukavaakin, sillä Rautakruunun epäonnistumisen jälkeen mä en todellakaan ollut enää varma siitä että miten kannattavaa meidän oli sittenkään alkaa nostamaan tasoamme enää tässä kohtaa kisakautta. Ehkä oli ollut ylipäätäänkin tyhmää ilmoittaa kirjava tamma kilpailemaan vielä kerran tälle kaudelle tai sitten olisi ehkä ollut vain järkevämpää jättää nämä kilpailut väliin sen jälkeen miten meidän edeltävät kilpailut olivat menneet.
Torstai alkoi koulukokeella ja mun onnekseni melkeinpä jokainen osakoe tässä luokassa oli meille tutuilla tasoilla. Totta puhuen suurin haasteemme taisi olla lauantaina hypättävä rataestekoe, sillä puomit olisivat kuitenkin mahdollisesti juuri sen kriittisen viisi senttiä liian korkealla meille.
Meidän lähtöpaikkamme oli luokan alkupäässä joten se lisäsi juuri sellaista stressiä näihin kisoihin, jota en olisi kaivannut. Kuitenkaan mikään muu ei auttanut kuin vain yrittää parhaansa, vaikka minulla ei ollutkaan kovin suuria odotuksia koko kisoista. Kouluaitojen sisään päästessäni mä jouduin oikein yllättymään siitä, miten hyvältä Paahtis tuntuikaan. Ehkä muutaman päivän melkein totaalinen tauko kisojen välissä olikin ollut lopulta vain hyvä asia kirjavalle tammalle ja se tarjoili Todella Suuren yllätyksen kerätessään 67.590% jolla me voitettiin koko ensimmäinen osakoe.
Eroa toiseksi tulleeseen Liisa Tuoniseen ja Sneezerifleen meillä oli reilun kahden prosenttiyksikön verran, jota mä en jotenkin voinut uskoa todeksi. Me paransimme tulostamme vain vajaata viikkoa aiemmasta reilut 16% mikä tuntui toisaalta vielä hullummalta. Toisaalta tällä tuloksella meidän oli hyvä jatkaa kohti huomenna koittavaa maastokoetta.
Edellispäivän onnistumisen jälkeen mä laitoin kirjavaa tammaani paljon rennommalla mielellä valmiiksi ja olin avoimemmalla mielellä lähdössä maastoon. Jo lähtökarsinassa täysiverinen tuntui siltä että jos viimeisen kymmenen sekuntin laskenta ei alkaisi pian ja emme saisi lähtölupaamme, Paahtis saattaisi rähjähtää käsiini. Lähtöluvan saatuamme kirjava tamma hyökkäsi eteenpäin sellaisilla laukka-askeleilla jotta minun oli hetkellisesti jopa hankalaa istua Paahtiksen laukka-askeleissa. Löydettyäni tasapainoni seuraava askel olikin sitten se, jotta saisin tammani kontrolliin – mieluusti ennen ensimmäistä estettä.
Saatuani tamman edes jonkinlaiseen kontrolliin, me päästiin etenemään radalla sellaisella tahdilla että me sentään selvittiin hengissä lähdöstä maaliin. Täysin virheettömällä maastolla me ei kuitenkaan selvitty maastosta ulos. 14,4 virhepistettä ei ollut se kaikista surkein suoritus ja totta puhuen ottaen huomioon sen, millaisella askelluksella me suurin osa radasta suoritettiin, oli enemmän kuin ihme että me suoriuduttiin noinkin vähillä virheillä.
Välitulosten tullessa myöhemmin, mä olin Todella Yllättynyt siitä että meidän nimemme oli kolmannella sijalla. Tokihan se samalla aiheutti omanlaisensa paineet siitä että meidän täytyisi tehdä seuraavana päivänä Täydellinen rataestekoe jos me haluttiin jäädä tuolle sijoitukselle. Tokihan neljäntenä olevaan Nicholas Roseen ja Infamous Packeriin meillä oli kuitenkin reilun seitsemän prosentin etumatka. Eihän se välttämättä tarkoittaisi mitään kun edessä oli vielä yksi rataestekoe, jonka tulokset kuitenkin vaikuttaisivat lopputulokseen.
Kuitenkin se, että me oltiin pärjätty Näinkin Hyvin meidän ensimmäisessä CIC** tason startissa, oli jo meille ihan oma voittonsa riippuen sitten siitä, miten huominen tulisi menemään ja millaisella lopputulemalla me lähdettäisiin ajelemaan Tampereelta takaisin kotiin.
***
Sunnuntai aamu oli melkein yhtä vaikea kuin mitä Rautakruunun ensimmäinen päivä oli henkisesti ollut. Mä tiesin jotta meidän ei saisi tiputtaa yhtään puomia jos me haluttaisiin pitää meidän sijoituksemme. Ja jos me todellakin haluttiin pitää, tai vaikka jopa muuttaakin mahdollisen ruusukkeemme väriä.
Hankalin rasti tälle aamulle oli Todellakin se, jotta mä sain pidettyä omat ajatukseni selkeinä ja keskityttyä vain siihen että mä en alkanut yliajattelemaan, vaan keskittyisin siihen, miten mun tulisi ratsastaa jokainen askel radalla. CIC** tason esteet olivat korkeudeltaan vain viisi senttiä koreampia kuin CIC* tasolla, mutta sen sijaan rata oli jonkin verran teknisempi kuin mitä tähteä alemmalla tasolla. Onneksi rata ei ollut kuitenkaan ihan liian tekninen joten me – toivottavasti – pärjättäisiin jos Paahtis vaan pysyisi lapasessa.
Kävellessämme kohti lämmittelyareenaa kirjava tamma tuntui juuri sopivan reippaalta tulevaa rataa ajatellen joten kaikki se huoli, jota olin itselleni kasvattanut lähti onnekseni sulamaan pois. Ensimmäinen verryttelyhyppymme jännitti minua todella paljon sillä en voinut olla millään tavalla varma siitä jotta tamma hyppäisi nätisti.
Eihän meidän hyppymme ollut millään tavalla nätti, sillä pidätin kirjavaa täysiveristä ihan liikaa, minkä vuoksi Paahtis tuli huonolle hyppypaikalle. Kuitenkin kirjava tamma teki kaikkensa jotta se pääsi pystyn ylitse. Löydettyäni oman istuntani paljon paremmin, annoin tamman lähteä laukkaamaan pidemmällä askeleella kohti uutta lähestymistä pystylle. Tällä kertaa tamma pääsi hyppäämään paljon paremmin ja otettuani vielä pari hyppyä pystylle vaihdoin vielä parin hypyn ajaksi okserille.
Ravatessamme kisa-areenalla samalla kun meitä edeltävä ratsukko oli vielä suorituksellaan mä yritin kerrata jokaisen esteen joka radalla, olikaan sekä kaarteet, joista mun täytyisi tiettyjä esteitä lähestyä. Lopulta odotusaika kävi vähiin ja oli meidän aikamme asettua areenalle.
Niiden kolmenkymmenen sekuntin aikana mitä lähtöluvasta ensimmäiselle esteelle meni, mä en tiedä mitä tapahtui mutta meidän hyppymme oli Ihan Hirveä. Totta puhuen mä en edes tiennyt miten me saatiin pidettyä puomi ylhäällä. Onneksi neljännellä esteellä me löydettiin yhteinen sävel ja päästiin huomattavasti paremmalla ja sulavammalla menolla rata loppuun ja myös selvittiin meidän tavoitteesta että saatiin täysin puhdas esterata. Hävittiinhän me loppupeleissä Käkiharjun Oskarille jonkin sekuntin sadaosan verran, mutta toisaalta Oskari kilpailikin paljon enemmän ja aktiivisemmin kuin mitä minä ja Paahtis joten hyvälle saatiinkin hävitä.
Joitain hetkiä saatiin vielä odottaa että lopulliset tulokset olivat valmiina, mutta sitten se hetki tulikin eteen ja aloin kuuntelemaan kuulutuksia mahdollisimman tiukalla korvalla.
”Palkintojen jakoon kutsutaan seuraavat ratsutko: Heglund, Suosalo, Tuoninen”
Vaikka olinkin ehkä jollain tasolla odottanut jotta meillä voisi olla jonkinlainen mahdollisuus päästä palkintojenjakoon, se, että me oikeasti oltiin yksi niistä kolmesta ratsukosta, jotka sinne pääsivät, oli meille Todella Suuri Yllätys.
”Heglund tähän keskelle!” palkintojen jaosta vastaava ratatyöntekijä viittoi meidät Suosalon ja Tuonisen väliin. Ratsastaessani kirjavan tamman paikalle, johon meidät viitottiin, mä mietin että voisiko todellakin olla niin että me oltaisiin menty voittamaan meidän ensimmäinen ja täysin kokeiluksi tarkoitettu CIC** tason startti?
Vierellämme olevan Liisa Tuonisen ratsun suitsiin kiinnitettiin valkoinen ruusuke ja toisella puolellamme olevan Katri Suosalon ratsun suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke. Enää jäljellä oli yksi ratsukko ja yksi ruusuke. Seuratessani kuinka sini-valkoisen ruusukkeen koukku pujotettiin Paahtiksen suitsien otsapannan lenkkiin ja ruusukkeen narut pyöräytettiin poskihihnan ympärille. Kättelyni ei todellakaan ollut millään tasolla napakkaa tai järkevää ja pyytäessäni tammani liikkeelle, ennen kuin tarjosin Paahtikselle laukka-avut mä en voinut edelleenkään ymmärtää että me oltiin menty voittamaan.
Päästessämme palkintojenjaosta takaisin tallialueelle mun oli pakko ottaa edelleen tamman suitsissa kiinni olevasta ruusukkeesta kuva ja lähettää se Rasmukselle. Hoitaessani kirjavan tamman uudelleen pois ja lastatessani sitä traileriin, mun fiilis oli jollain tavalla todella kevyt.
Kotimatkalla täytyisi pysähtyä johonkin kauppaan ostamaan varmaan parikin täytekakkua, sillä eihän sitä voisi voitokkaalta kisamatkalta palata pelkän ruusukkeen kera.
-
Toinen Pirun Pitkä Kisaraportti. Pahoottelen uuremman kerran, josko seuraava olis vähä lyhyee…
Kultasaaren jälkeen meillä oli pari viikkoa aikaa hengähtää ja treenata ennen kuin seuraavat kisat olivat edessä.
Tällä kertaa me ei lähdetty melkein toiseen päähän suomea kilpailemaan, vaan vajaan tunnin ajomatkan päähän. Muutama viikko sitten me käytiin kisaamassa naapurissa, kun Kontola järjesti ratsastusjousiammuntakilpailut. Totta puhuen olihan se ehkä vähän jännä yhdistelmä, jotta koulutallilla järjestettiin kenttäkilpailut. Storywoods Dressage Center oli kuitenkin osoittanut, jotta he osaisivat järjestää laadukkaita kilpailuita ja tallilla olisi täydelliset tilat kaikenlaisten kilpailuiden järjestämiseen.
Storywoodsissa kilpailut olivat kaksi päiväiset, mutta koska talli oli niin paljon lähempänä, oli ensimmäisen päivän jälkeen mahdollista ajaa kotiin ja viettämään aikaa Rasmuksen ja Ellin kanssa sekä nukkumaan omaan sänkyyn. Lähettäessäni ilmoittautumista olin miettinyt laittaisinko Paahtiksen kokeilemaan CIC** luokkaa, mutta ainakin vielä olin ilmoittanut tamman tuttuun ja turvalliseen CIC* luokkaan. Tokihan kun palasimme takaisin kisakentille pitkän kisatauon jälkeen voisi olla hyvä hakea taas hieman kokemusta tutuista luokista ennen kuin lähdettäisiin kokeilemaan miten meidän kävisi isommilla maastoesteillä.
Kisojen alkaessa tiistaina me päästiin Paahtiksen kanssa suorittamaan koulu- ja maastoestekoe. Koska luokka oli pienehkö – vain kahdeksan lähtijää – koulukokeet tuntuivat vilahtavan ohitse omanlaisella reippaudellaan. Vaikka mä olinkin yrittänyt ajoittaa verryttelyn oikein, silti meillä onnistui tulemaan jostain syystä kiire ja tietenkinhän se sitten kostautui koulukokeessa. Hieman reilut 50 % oli kyllä omalla tavallaan sellainen saavutus, että eipä siitä kovin ylpeäkään voinut olla. Kirjavaa tammaa ei ollut millään tavalla ja tasolla syyttäminen koska tämä tulos oli ihan täysin itseni aiheuttama. Myöhemmin edessä olevaan maastoestekokeeseen mun täytyisi kyllä tsempata, sillä totta puhuen olisi kiva pärjätä näissä kisoissa, varsinkin kun me kilpailtaisiin niin lähellä kotia.
Maastoon lähtiessä Paahtis tuntui todella hyvältä ja mulla oli oikeastaan enemmänkin kuin hyvä fiilis siitä, miten meidän maasto saattaisi mennä. Loppupeleissä me tultiin maastosta 2.1 lisävirhepisteen voimin, joten mä olin tainnut sittenkin jossain välissä pidättää tammaa hieman liikaa ja sen vuoksi me otettiin meidän pieni yliaika. Siitäkin huolimatta mä olin Todella Onnellinen meidän maastosta ja kun välitulokset varmistuivat, me oltiin vähän reilun kahdeksan virhepisteen päässä toisesta sijasta. Periaatteessa JOS huomenna kävisi niin, että toisella sijalla oleva ratsastaja ottaisi kolme puomia rataesteiltä, me oltaisiin toisella sijalla.
Voittoon meillä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia, sillä me oltiin kuitenkin yli kymmenen virhepistettä voittajaa perässä. Tokikaan mikään ei sanonut sitä, jotteiko meillä olisi ollut mahdollisuudet myös voittoon, vaikka se olisikin tarkoittanut sitä, jotta tämän hetken voittajan täytyisi ratsastaa ihan täysin kaoottinen rataestekoe. Enhän mä tokikaan toivonut kenellekään epäonnistumista, mutta toisaalta ikinä ei tietäisi mitä sitä tulisikaan tapahtumaan.
Keskiviikkona kisapaikalle lähtöön oli varattuna hieman enemmän aikaa, sillä edellinen päivä oli näyttänyt, jotta kaikesta huolimatta aikataulu olikin hieman tiukahko. Nyt kun aikaa oli – vaikkakin sitten vain tunti – enemmän, kaikki tuntui etenevän jotenkin sulavammin ja lopulta me päästiin Paahtiksen kanssa verryttelyyn jopa hieman etuajassa meidän suunniteltua aikataulua. Onneksi ylimääräinen aika ei haitannut, sillä se tarkoitti sitä, jotta pystyin ratsastaa tammaa sileällä hieman pidempään ennen kuin siirryimme esteille ja aloin ottamaan lämmittelyhyppyjä. Toki tänään meidän lämmittelyhypyt jäivät vain muutamaan per suunta sekä este, sillä kirjava tamma tuntui sen verran hyvältä ratsastaa, jotta en halunnut tuhlata kaikkia tamman paukkuja heti verryttelyssä.
Kisa-areenalle päästessämme Paahtis tuntui onneksi todella hyvältä ja mulla oli todella hyvä fiilis meidän suorituksesta. Tamman saadessa lähtöluvan kirjava tuntui ottavan yhden isomman laukka-askeleen, joka pääsi hieman yllättämään minua minkä vuoksi jäinkin ensimmäisessä hypyssä hieman jälkeen. Kirjava tamma kuitenkin pystyi hoitamaan homman kotiin ja me päästiin esteestä ylitse puhtaasti ja enemmän kuin nopeasti toinen este oli edessämme. Viitos-kuutos esteen välin mä otin ihan liian tiukkana kaarteena, mikä kostautui kentän hiekalle tumahtaneena puomina. Kirosin hiljaa itekseni, mutta vielä ei ollut aika sättiä itseään sen suuremmin, vaan vielä olisi muutaman esteen verran keskityttävä.
Päästessämme ulos viimeisestä osakokeesta mä olin ihan tyytyväinen siihen, jotta me oltiin otettu vain yksi puomi alas, vaikka totta puhuen mä olisin voinut mieluusti jättää senkin kannattimilleen. Kuitenkin – melkein – puhdas estekoekin oli paljon parempi suoritus kuin mitä meiltä olisi voinut tässä kohtaa tulla, varsinkin kun hyppytreenejä ei ollut oikeastaan mahtunut kisojen väliin kuin yksi. Lopullisiin tuloksiin meille kirjattiin 52,5 virhepistettä, jolla me jäätiin reilun 12 virhepisteen päähän toisesta sijasta, joten edes toive siitä oli omalla tavallaan turhaa. Mutta jokainen onnistuminen valoi kuitenkin uskoa siihen, että mun oli kannattavaa palata takaisin kisakentille ja että me voitaisiin ehkä päästä Paahtiksen kanssa kokeilemaan kilpailemista korkeammallakin tasolla.
Totta puhuen mun ja Paahtiksen kisakausi olikin ottanut odotettua reippaammin tuulta purjeisiinsa, sillä jo seuraavalla viikolla me lähdettäisiin Ruotsiin Solgården slottin avajaisiin. Toki mä en olisi ainut, joka tällä reissulla kilpailisi sillä myös Elli pääsisi kokeilemaan kilpailemista isänsä avustamana.
**
Pakkaaminen Solgårdens slottiin oli onneksi melkeinpä vain omien tavaroiden pakkaamista, sillä Paahtiksen tavarat olivat aika lailla jääneet traileriin valmiiksi sen jälkeen, kun olimme päässeet Storywoodsista kotiin. Rasmuksen alkaessa treenaamaan ja kilpailemaan kirjavan tamman kanssa olimme päätyneet ostamaan yleissatulan kakkossatulaksi, jotta miehen ei tarvitsisi ratsastaa kenttäsatulalla.Oikeastaan ruotsia varten täytyi oikeastaan pakata vain meidän omat tavaramme, joita ajattelimme tarvitsevamme lyhyellä reissullamme. Oikeastaan ehkä suurin muutos normaaliin pakkausrutiiniimme oli se, jotta tälle reissulle täytyi muistaa, oli Ellin ratsastustavaroiden pakkaaminen. Me olimme keskustelleet Rasmuksen kanssa siitä, jotta pitäisikö tytölle ostaa omat kisavaatteet. Lopulta olimme tulleet siihen lopputulokseen, jotta tässä kohtaa olisi vielä liian aikaista tehdä tuollaisia hankintoja. Jos joskus eteen tulisi sellainen hetki, jotta Elli alkaisi kilpailemaan paljon enemmän + kun tyttö olisi muutenkin kasvanut vielä hieman. Tällä hetkellä voisi olla hankalaa löytää tytölle sopivia ratsastusvarusteita ja todennäköisesti ne jäisivät heti pieneksi, joten siinäkin mielessä voisi olla järkevämpää odottaa tällaisten varusteiden hankinnan kanssa. Lapsiratsastajien luokka ei kuitenkaan ollut virallinen kisaluokka, joten todennäköisesti ihan vain arkisella ratsastusasulla pärjäisi enemmän kuin hyvin. Toki jos joku sanoisi muuta, niin sitten täytyisi vain yrittää tehdä jotain nopeita muutoksia sen suhteen, jotta Ellille saataisiin virallinen kilpailuasu.
Totta puhuen mä en tiennyt jännittikö mua enemmän Ellin ”kilpailu” vai oma luokkani. Tokihan meillä oli tässä kohtaa jo pari starttia takana, joten olimme kerenneet saamaan jo pienen määrän treeniä alle. Mun ei onneksi tarvinnut stressata Ellin auttamista kisaluokassaan vaan Rasmus oli heti alkuun luvannut ottaa tytön taluttamisen kontolleen, joten sain itse pysytellä taustajoukoissa ja enemmänkin hoitaa vain hevosenhoitajan hommia.
Yhteisellä kisamatkalla Rasmuksen kanssa oli myös se mukava puoli, jotta vastuun ajamisesta saattoi jakaa toisen kanssa. Varsinkin kun ensimmäinen ajopätkä oli taas useamman tunnin mittainen, kun matka kävi kotoa Turun satamaan ennen kuin jatkaisimme lautalla kohti Tukholmaa. Ruotsin puolella olisi kuitenkin vielä hyvä pätkä ajettavana ennen kuin olisimme perillä kisapaikalla. Koska kisapäivä alkoi sen verran aikaisin, olimme suunnitelleet reissumme siten että olisimme perillä kisapaikalla jo edellisenä iltana. Myös Ellin vuoksi oli paljon mukavampaa olla perillä jo edellisenä iltana.
Perjantai aamun tullessa eteen mun oli jotenkin hankala keskittyä oikeastaan mihinkään, sillä en ollut varma, jotta pitäisikö mun jännittää Ellin suoritusta vai alkaa jo mentaalisesti keskittymään omiin suorituksiini. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun mun tarvitsi tasapainoilla äitiyden ja ratsastajuuden välillä. Mä sain olla enemmän kuin kiitollinen siitä, jotta mulla oli vierelläni sellainen peruskallio kuin mitä Rasmus oli. Mies teki parhaansa vakuuttaakseen minut siitä, jotta kaikki menisi varmasti hyvin ja minun ei tarvitsisi stressata mistään.
Kyllähän mä tiesin, jotta mies pitäisi Ellin turvassa eikä ottaisi mitään turhia riskejä. Paahtiskin oli tottunut kilpailija, mutta kuitenkin koko ajan takaraivossani oli se pieni ääni, joka kertoi, jotta kaikki olisi mahdollista hevosten kanssa. En halunnut edes ajatella miten stressaavaa ja hankalaa elämästä tulisi silloin, kun tyttö oikeasti aloittaisi ratsastamaan ja kilpailemaan jos se olisi sellaista mikä Elliä kiinnostaisi kasvettuaan.
Kaikesta stressaavuudestaan huolimatta mä en voinut olla seuraamatta Ellin suoritusta ja hymyilemättä tytön innolle. Rasmus talutti kirjavaa tammaa rauhallisella ja tasaisella askeleella eteenpäin kuljettaen tammaa tarkasti keskeltä jokaista puomia. Vaikka Ellin ja Rasmuksen suoritus ei ollut se luokan nopein, ei se haitannut, sillä kirjavan tamman suitsiin silti kiinnitettiin sinikeltainen ruusuke. Parivaljakon palatessa takaisin autolle nostin tytön alas tamman satulasta ennen kuin ojensin Ellille ruusukkeen Paahtiksen suitsista. Tyttö katseli ruusuketta innoissaan, vaikkakin silmäkulmastani näin kuinka isänsä joutuikin pelastamaan sen pian maasta.
Koska Ellin ja minun luokan välissä oli tutustumisluokka annoin Paahtiksen hetken vain seistä ja yritin juottaa tammaa ennen kuin oli aika vaihtaa loput omista kisavaatteistani ja ponnistaa kirjavan selkään ja suunnata kohti verryttelyä. Solgårdenissa oli 35 muuta ratsukkoa kilpailemassa kanssamme, joten tänään jokainen suoritus pitäisi olla oikeastaan Täydellinen, jos haluaisimme pärjätä. Samalla mä kyllä tiesin, jotta voisi olla, että edellisen viikon kenttäkisa painaisi vielä tamman kavioissa, sen lisäksi, jotta matkustaminen olisi mahdollisesti vienyt Paahtiksesta oman teränsä.
En kuitenkaan antanut tämän aspektin haitata, vaan sen sijaan enemmänkin otin sen huomioon ja pyrin pitämään Paahtiksen verryttelyn mahdollisimman kevyenä. Ratsastaessani kirjavan tamman ensimmäisestä osakokeesta mä en välttämättä ollut täysin tyytyväinen meidän tulokseemme. Toki mä osasin olla meille armollinen juuri senkin vuoksi, että viimeisen parin kuukauden aikana me olimme kilpailleet useamman kerran ja kilpailut olivat olleet lähekkäin.
Seuraavat pari päivää meidän suorittamisemme jatkui samanlaisella tasolla, mutta mä annoin kaikkien virheiden olla. Lopputuloksissa me oltiin sijalla 19/36 joka toi meidät aika lailla, tuloslistan puolivälin paikkeille. Totta kai mä olisin toivonut, jotta meidän nimemme olisi ollut korkeammalla sijalla, mutta tässä luokassa oli paljon kovia ratsastajia, joten oikeastaan edes puolivälin korkeammalle puolelle jääminen oli jo oma voittonsa. Palattuamme kotiin kirjava tamma saisi pitää pienen loman, ennen kuin sen kanssa palattaisiin treeniin ja seuraavan kerran tiemme veisi kilpa-areenoille lokakuulla kun Sir Angen järjestäisi perinteisen Rautakruunun.
-
Tästä tulikin Huomattavasti Pidempi kuin ajattelin joten pahoittelut siitä…
Lauantai aamu alkoi tavaroiden pakkaamisella, sillä kisapaikalle ei ollut onneksi mitenkään hurja matka, joten pakkaaminen oli mahdollista jättää tälle aamulle. Totta puhuen pakkaaminen jousiammuntakisoihin tuntui siltä kuin pakkaisin ensimmäistä kertaa kisareissulle. Tokihan tämä tunne johtui varmasti siitä, että viimeaikojen pakkaamiset olivat olleet pääasiassa kenttäkisoihin tai sitten koulu/esteratsastus kisoihin. Totta puhuen saattoi myös olla, jotta olin laittanut Rasmuksen pakkaamaan omat kisatarvikkeensa, jotta toinen oppisi katsomaan mitä kaikkea sitä tarvitsikaan mukaan.
Loppupeleissä kaikki oli kuitenkin pakattuna ja enää puuttuikin vain Paahtiksen lastaaminen ja lähtö kohti kisapaikkaa. Vaikka Kontolan ratsutalli ei ollut mikään suuri ja hieno, tallilla osattiin kyllä järjestää kilpailuita. Tokihan oma kisaamiseni oli ollut viime aikoina ollut hyvinkin vähäistä, joten siinäkin mielessä olisi mielenkiintoista päästä näkemään kuinka tallin kilpailut olisivat mahdollisesti kehittyneet sinä aikana, kun Rasmus olisi päässyt kiertämään kilpailuita kirjavan tamman kanssa ympäri muun Suomen sekä Euroopan.
Kisapaikan ollessa niin lähellä päätimme Rasmuksen kanssa, jotta mies jäisi kotiin hoitamaan Elliä ja mä lähtisin kaksin Paahtiksen kanssa reissuun. Uskalsin epäillä, jotta tyttö ei viihtyisi kisapaikalla kovinkaan pitkään enkä halunnut ajaa Rasmusta sellaiseen tilanteeseen, jossa mies joutuisi pohtimaan miten päästä Ellin kanssa pois kisapaikalta kuitenkin niin, jotta minulle jäisi auto. Tokihan mies ja tyttö pääsisivät käymään kisapaikalla halutessaan, mutta annoin miehen itse valita mitä he haluaisivat tytön kanssa tehdä päivän.
Kisapäivästä saattaisi tulla muutenkin intensiivinen, sillä päivä sisälsi vain kolme jousiammunta luokkaa eikä missään niissä ollut enempää kuin seitsemän osallistujaa. Tokihan tämä tarkoitti sitä, jotta kotimatkalle pääsi paljon nopeammin, mutta samalla myös sitä, jotta hyvä jos satulasta kerkeäisi laskeutumaan. Tokihan ratojen vaihto toisi toivottavasti jonkin pienen hengähdystauon suoritusten välillä. Totta puhuen se voisi olla jopa suotavaakin, sillä en ollut täysin varma siitä, kuinka mun kroppa kestäisi tällaisen kisarupeaman.
Kirjavan tamman ollessa kopissa ja kaiken ollessa valmiina tuntui hassulta lähteä liikkeelle, mutta ajomatkan aikana toisaalta ehkä pienesti aloin nauttimaan siitä ajatuksesta, jotta saisimme tehdä tamman kanssa tämän reissun täysin kahdestaan. Vaikka Ellin kasvaessa jokainen tallireissu oli helpottunut, olivat ne silti omalla tavallaan raskaita koska enää tyttö ei meinannut pysyä paikallaan, minkä vuoksi muutamaankin kertaan Elli oli päätynyt karkaamaan. Onni oli se, jotta tyttö tiesi kuinka tallilla käyttäydytään – ainakin suurimman osan ajasta – joten sen puolesta tytöstä ei tarvinnut kovinkaan paljoa kantaa huolta. Toki toisaalta myös se, jotta tyttö oli vielä niin pieni, tarkoitti myös sitä, jotta välttämättä aina omaan tekemiseen ei voinut keskittyä ihan sellaisella tasolla kuin haluaisi.
Vaikka mä olinkin toivottavasti oppinut miten ollaan äiti viimeisen vähän reilun kahden vuoden aikana, mä en siltikään tiennyt, jotta olisinko mä täydellinen tai sopiva ihminen äidiksi. Mä en kuitenkaan ollut saanut ikinä kunnollista mallia äitiydestä, joten omalla tavallaan mun piti opetella kaikki ihan alusta. Totta kai mä olin kai jollain tasolla tiennyt, jotta JOS musta ikinä tulisi äiti, se ei tulisi olemaan millään tasolla helppoa. Ehkä pärjäämistäkin enemmän mä mietin sitä, mitä ihmiset ajattelisivat, kun he kuulisivat, jotta olisin raskaana. Kaikki ihan varmasti ajattelisivat, jotta minusta ei olisi äidiksi oman taustani takia ja että koko raskauteni olisi vain yksi suuri virhe.
Mä yritin ravistaa ajatukset pois päästäni, sillä nämä olivat juuri sellaisia ajatuksia, joita mä en todellakaan tarvinnut kisapäivänä. Onnekseni mulla oli vielä sen verran ajomatkaa jäljellä, jotta kerkesin kääntää ajatukseni positiivisemmalle mallille ennen kuin oli aika ohjailla yhdistelmä Kontolan ratsutallille. Löydettyäni parkkipaikan oli aika käydä esittämässä tamman passi toimistossa, jotta pääsisimme valmistautumaan kohti ensimmäistä starttiamme.
Ensimmäinen startti olisi onneksi unkarilaisella radalla, joten me saataisiin omalla tavallaan helppo paluu takaisin ratsastusjousiammunnan pariin. Toisaalta eihän me oltu muutenkaan millään tulostavoitteella lähdetty liikkeelle, joten jo pelkästään sitä, että me päästiin edes tähän asti, saattoi pitää jo omanlaisena voittona. Saatuani asiat sellaiselle mallille toimistossa, että mitään ei ollut enää hoidettavana, palasin takaisin trailerille ja varmistin jotta Paahtiksen passi tulisi varmasti sellaiseen paikkaan, josta sen seuraavalle kisareissulle löytäisin. Varsinkin kun seuraavaan kisareissuun ei olisi kovinkaan montaa päivää koska jo parin päivän päästä meillä olisi seuraava startti edessämme, kun Kultasaaren Kartanolla järjestettäisiin Guldolm Summer Festival.
Kirjava tamma oli onneksi sen verran kokenut matkaaja, jotta tammaa ei ollut häirinnyt se, jotta tuo ei ollutkaan päässyt suoraan kopista ulos, kun olimme saapuneet kisapaikalle. Kuitenkin avatessani kopin sivuoven, tamma kurkotteli katsomaan ulos ja tutkailemaan kisapaikan menoa. Ennen kuin aloin availemaan ramppia, kiersin trailerin toiselle puolelle ja varustehuoneen ovelle, jotta saatoin poimia tamman suitset käsiini ja käydä pujottamassa ne tamman riimun alle. Suitsiminen kopissa ei ollut mitenkään helppoa, mutta onnekseni tamma antoi minun askarrella sen ajan mitä se otti, jotta suitset olivat päässä ja riimunnaru tamman sään päällä. Lopulta suuntasin vielä availemaan rampin lukot ja vislattuani tammalle merkiksi rampin aukeamisesta vetäisin ramppia vähän reippaammin ennen kuin hidastin sen laskeutumista.
Merkin saatuaan Paahtis lähti peruuttamaan ulos kopista ja itse seurasin vain, jotta tamma ei astuisi sivuun rampista. Vaikka ajomatka Hopeavuoresta Kontolaan ei ollutkaan pitkä, kävelytin silti Paahtista muutaman kierroksen kisapaikalla ennen kuin palautin tamman takaisin kopin viereen ja sidoin sen kiinni. Availtuani kuljetussuojien tarrat ja irroteltuani suojat tamman jaloista sekä palautettua ne sekä kuljetukseen laittamani coolerin kopin varustetilaan, oli aika palata tamman luokse harjapussin kanssa. Alkaessani harjaamaan tammaa, sellainen sopiva pieni innostus alkoi kutkuttelemaan jossain mahanpohjassani.
Vaikka tamma oli vasta kahdeksan, oli se silti kokenut ja todella järkevä. Paahtis oli todistanut olevansa myös hyvä lapsiratsu ja olisikin todella mielenkiintoista päästä näkemään miten Ellin ensimmäiset kilpailut tamman kanssa menisivät. Tokihan luokka olisi sellainen, jossa jokainen ratsastaja saisi ruusukkeen, mutta silti tyttö pääsisi ensimmäisen kerran kokeilemaan kilpailemista. Olisikin mielenkiintoista nähdä miten tyttö innostuukaan ratsastamisesta ja hevosista kasvaessaan, vaikka jotenkin osasinkin epäillä, että vuosikymmenen päästä ääni voisikin vaihtua kellossa ja todennäköisesti silloin jouduttaisiinkin käymään tytön kanssa kiivaitakin keskusteluja asiasta, varsinkin jos Elli on vanhempanakin yhtä kovapäinen kuin mitä tyttö nyt jo on.
Elliä pohtiessani olin saanut kirjavan tamman varustettua ja olimmekin melkein valmiita verryttelemään. Tarkistettuani jotta kaikki olisi varmasti hyvin, kävin vielä vaihtamassa omat vaatteeni kisa-asuun ja painoin kypärän päähäni ennen kuin palasin tamman luokse ja ponnistin satulaan. Aseteltuani joustani vielä paremmin, kurottauduin kohti Paahtiksen riimua ja avasin niskalla sijaitsevan soljen, jotta riimu pääsi valahtamaan pois tamman päästä ja saatoin peruuttaa mustankirjavaa muutaman askeleen ennen kuin suuntasimme verryttelemään.
Ensimmäinen ratamme lähti todella hyvin matkaan ja suurimpaan osaan ampumistani nuolista saatoinkin olla tyytyväinen. Tokihan yritin myös olla itselleni armollinen, sillä me ei oltu kuitenkaan treenattu – saati kisattu – pitkään aikaan. Kuitenkin 25/ 30 p ja sijoitus 3/7 ei ollut todellakaan huono, vaan oikeastaan paljon parempi kuin mitä mä uskalsin edes odottaakaan.
Toisena ratana näissä kisoissa oli korealainen rata, joten me saatiin myös toinen suhteellisen kevyt lasku kisaamiseen. Paahtiskin oli tainnut saada paremmin kiinni siitä, mitä me oltiin tekemässä sillä, tamma tuntui laukkaavan paljon paremmalla ja tasaisemmalla askelluksella tällä radalla. Mun ammunta oli myös paljon parempaa, joka näkyi myös siinä, jotta me kerättiin tältä radalta täydet 30 p ja samalla me otettiin ylivoimainen voitto, kun kakkoseksi tulleella oli kasassa 19 p.
Kolmantena ratana sitten olikin Hunt Track ja tällä radalla todellakin huomasi, jotta Paahtis oli ainakin hieman jo väsähtänyt. Tältä radalta me ei saatukaan tulosta, mikä ei mua haitannut, sillä tulos 2/3 radalta ja toisen näistä ollessa voitto oli paljon enemmän kuin mitä mä olin edes osannut odottaa koko reissulta. Päästessäni viimeiseltä radalta takaisin trailerilleni mä laskeuduin hymy huulillani tamman satulasta ja hoitaessani sen matkustuskuntoon hymyilin leveästi.
Kotimatkalla kerkesin onneksi käymään kaupan kautta ja ostamaan sen viimeisen kermakakun joka Otsonmäen S-marketin kylmäkaapissa enää oli. Päästessäni takaisin Hopiavuoreen olivat Rasmus ja Elli kerenneet jo tallille, sillä olin laittanut miehelle viestin lähtiessäni ajelemaan Kontolasta kotiinpäin. Tokikaan en ollut kertonut miehelle mitään siitä, että joutuisin pysähtymään kaupassa ennen kuin ajaisin takaisin tallille.
”Menikö ajomatka hyvin?” Rasmus kysyi ja vaikka tiesinkin jotta aviomieheni yritti piilottaa huoltaan parhaansa mukaan, oli silti noihin muutamaan sanaan piilotettu sellainen nuotti, joka toi miehen todelliset ajatukset julki.
”Joo meni. Mun piti vain hakea tämä” aloin kaivelemaan kakkua autostani, jonka vuoksi jouduin keskeyttämään puheeni hetkeksi ”niin siksi meni vähän pidempään. Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää” jatkoin puhettani näyttäessäni kakkua aviomiehelleni.
”Aah. Sori, ei mun ollu tarkotus myöskään säikäyttää sua. Mä vaan aloin miettimään, kun keli on kuitenkin ihan hyvä et onko jotain sattunut, kun sulla on kuitenkin hevonen mukana ja kun on kuullut, jotta hevoset varmasti osaavat aina keksiä jotain ihmisten päänmenoksi.”
”Joo ei. Tämön ihan mun vika. Mä en vaa tajunnu ajatella sen suuremmin, varsinkin kun tääkin vähän sumensi mun ajatuksiani” palasin takaisin autolleni puhuessani ja vedin sieltä esiin sinivalkoisen ruusukkeen.Rasmuksen napatessa ruusukkeen mies katsoi sitä hämmentyneenä ennen kuin nosti katseensa kohti minua ja sen jälkeen palautti sen takaisin käsissään pitelemäänsä ruusukkeeseen.
”Siis…” ”Mitä?!?!?!?!?”
”Se on totta. Me voitettiin meidän toinen ratamme.”
”Oi Wau! Onnea!” mies huudahti ennen kuin kuroi kiinni välimatkan, joka meidän välillämme oli ja lopulta sulki minut lämpimään halaukseen ennen kuin painoi huulensa omiani vasten. Miehen irrottaessa huulensa omiltani en voinut mitään sille onnelliselle hymylle joka huulillani oli.
”Jos mä meen viämään tämän kaakun tuanne tupahan nii hoiraksa Paahtiksen? Mä miätin et kopin vois varmaa jättää perähän, ku me kuitenkin ollaan jo huamenna lähös sinne Hankoon.”
”Tehään näin.”Tupaan päästessäni mä kai onnistuin yllättämään edes jonkun sillä, jotta toin mukanani kermakakun, jonka päälle olin asetellut meidän voittoruusukkeemme. Kerroin kaikille kisoista ja siitä, miten ratamme oli menneet ja ylipäätään siitä, miten hassua oli olla matkassa ihan yksin ja varsinkin vielä niin että itse oli kilpailijana. En mä tokikaan voinut olla mainitsematta siitä, että oli oikeastaan ihan mukava olla taas pitkästä aikaa kisapaikalla se, joka oli odottamassa omaa starttiaan. Ehkä odotettavastikin keskustelumme kääntyi kohti ylihuomenna alkavaa Guldholm Summer Festivalia ja varsinkin ensimmäistä kenttäpäivää.
Me startattaisiin Paahtiksen kanssa vielä tuttua ja turvallista CIC*stä, vaikka mä olin kyllä miettinyt, jos me testattaisiin joissain kisoissa CIC**. Ykkösen ja kakkosen ero kuin olisi vain viisi senttiä rataesteillä ja viisitoista maastossa. Tokihan maastossa ero voisi olla paljon huomattavampi kuin rataesteillä, mutta toisaalta ehkä jokin päivä voisi käydä vielä testaamassa isompia esteitä maastoradalla ja katsoa sitä kautta millaisella mallilla meidän menomme olisi ja voisiko tasonnosto olla millään tasolla mahdollista. Meitä ennen päästäisiin kuitenkin jännittämään Eiran suoritusta, sillä nuori nainen starttaisi Typyllä Helpossa.
Jossain kohtaa Rasmus oli liittynyt joukkoomme ja Ellin saapuva nukkumaanmeno aika tarjosi meille hyvän syyn livahtaa kotiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään, jolloin edessämme olisi useamman tunnin ajorupeama.
Vajaata kahdeksaa tuntia myöhemmin oli enemmän kuin onni nähdä Kultasaaren tilukset edessämme. Koska matkaa tehtiin trailerin sekä taaperon kanssa, oli matkaan mahtunut muutama pysähdys syystä tai toisesta. Suuri onni oli se, jotta Rasmus oli pystynyt ottamaan maanantain sekä tiistain etäpäiviksi, joten pääsimme koko pienen perheemme voimin reissuun.
Koska Kultasaaressa kisattaisiin yhden tähden kisa lyhyenä kilpailuna, olisi kilpailupäivästä tulossa pitkä. Jos olisimme lähteneet reissuun vain kahdestaan olisimme saattaneetkin ehkä lähteä ajelemaan aamuyöstä. Tytön vuoksi tämä vaihtoehto oli kuitenkin nopeasti ruksittu pois edes ajateltavien mahdollisuuksien listalta ja suureksi onneksemme olimme onnistuneet nappaamaan meille majoituksen kultasaaren majatalosta, joten mitään pitkiä siirtymiä ei koko kisareissun aikana tarvitsisi tehdä.
”Tiäräkkö, mua jännittää varmaa enemmä ku silloon kun tein positiivisen raskaustestin…” totesin Rasmukselle kiillottaessani saappaitani rataestekoetta varten.
”No mitenkäs ny niin?”
”En mä tiedä, kai kisatauollakin on joku oma osa ja arpansa asiassa mutta jotenki mä vaan miätin että kuinka mä tuun päriäämään tänäänki kolome rataa ku lauantaista ei oo kuitenkaan kovinkaan pitkä… Äh, ehkä mun pitää vaa saara tua eka rata pois alta notta minä saan hermoni eres jotenkin kasahan… Ehkä mua kans vaa vähä pelottaa se notta oliko meirän kannattavaa palata kisaradoille ku kaikki muut kuitenki teköö kisasta toiseen tulosta…”
”Hei, kaikki kyllä ymmärtää, jotta sulla on ollu kisataukoa, kun ensin odotit Elliä ja sitte ku oot kuitenkin ollu likan kans kotona.”
”Mm… kyllä mä sen ymmärrän, mutta jotenki mun on kuitenkin vaan hankala ymmärtää se. Ja toisaalta onhan kaikilla muilla perinteisempi kisaratsu alla. Tai ku en mä tiedä kovinkaan montaa, joka kisaa täysiverisillä. Sillä Tuonisella taitaa olla joku täysiverinen, mutta en mä taida äkkiseltään tietää muita. Tai no siis onhan varmaa joidenkin puoliveristen suvuissakin täyttä verta, mutta en mä näitä puhtaita tiiä kovinkaan montaa.”
”Kuule, nyt sinä vaan ylianalysoit. Hyvin se menöö. Nyt vaa nouset tammas selekää ja meet verryttelemään. Otat muutaman hyvän hypyn alle ja sitte meet loistamaan radalle. Sun ei tarvitte miettiä mitään muuta, ku sitä että teet mahdollisimman parhaan radan mitä te vaan voitta tänään Paahtiksen kans tehdä.”**
Lähtiessämme estekokeeseen mä en yhtään tiennyt, jotta oliko mies puhunut vain lämpimikseen vai oliko Rasmuksen sanoissa myös jokin totuuden siemen. Vain muutaman laukka-askeleen päässä sijainnut ykköseste tulikin eteemme ja koska mä en ollut hereillä, ei Paahtis voinut tehdä parasta mahdollista hyppyä koko esteelle ja sen puolesta me otettiinkin ensimmäinen puomi tältä radalta. Onneksi jokainen puomi sai mua skarppaamaan vähän paremmin, mutta siltikään ei tarpeeksi koska mä ratsastin ulos kisa-areenalta 16 virhepisteen kanssa.
Vain kaksi muuta ratsukkoa otti enemmän vihrepisteitä kuin me olimme ottaneet, joten jos me haluttaisiin olla top kympissä ja palkinnoilla, mun täytyisi yrittää tehdä mahdollisimman parhaat kokeet. Meillä olisi muutama tunti ennen meidän seuraavaa starttia ja miehen huomatessa, jotta tällainen startti kisapäivälle ei ollut mun mieleeni, Rasmus lupasi huolehtia Paahtiksesta, joten sain itse palata Ellin kanssa majoitukseemme ja vain yrittää kasata itseäni tulevaa koulukoetta varten. Mä tiesin, että Paahtiksen pitäisi pärjätä kouluradallakin, jos vain osaisin ratsastaa kirjavan tamman oikealla tavalla.
Koulukokeeseen mä yritin lähteä mahdollisimman positiivisella fiiliksellä ja tuloksen sijaan keskittyä vain siihen, että mä ratsastin jokaisen tien mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Koulukokeeseen mä olin joutunut/saanut valmistautua yksin sillä Elli oli nukahtanut päiväunille tietenkin juuri niin että Rasmus ei päässyt auttamaan minua. Toisaalta mua ei välttämättä haitannut olla hetkellisesti yksin ja päästä vain valahtamaan sellaiseen omaan valmistautumiskuplaani.
Valkoisten aitojen sisäpuolelle päästessään kirjava tamma tuntui tietävän mitä siltä odotettiin. Tokihan koulu- ja rataestekokeet olisivat Paahtikselle ne vahvimmat osuudet sillä tamma oli kisannut niitä niin paljon näissä lajeissa Rasmuksen kanssa. Tokihan miehellä oli oma tapansa ratsastaa, joten ihan täysin ei työtä mun puolestani oltu tehty, vaikka tokihan se helpotti tamman kanssa kilpailemista. Mä yritin keskittyä jokaisen tien ratsastamiseen sekä siihen että siirtymät tulisivat mahdollisimman oikeisiin aikoihin.
Palatessamme takaisin jaballemme mä olin ihan tyytyväinen suoritukseemme, vaikka siitä huolimatta mä olinkin sanonut Rasmukselle, että mies ei saisi kertoa minulle mitään siitä, millainen tuloksemme olisi. Vasta kun Paahtis oli hoidettu ja olin viettänyt hetken aikaa Ellin kanssa kaivelin puhelimeni esiin, jotta saatoin avata equipen sovelluksen ja katsoa miten meillä oli käynyt.
Reilun 63 % tulos oli parempi kuin mitä mä olisin osannut odottaa ja esteradalta kerrytettyt 16 vp sekä koulukokeen 34,2 vp:tä tarkoittivat, jotta olimme keränneet 50,2 virhettä tähän mennessä. Kuitenkin muutaman tunnin päästä edessä olisi se viimeinen ja ratkaiseva osakoe, joka näyttäisi, jotta pysyisimmekö tamman kanssa samalla sijoituksella, kun missä olimme nyt välituloksilla. Totta puhuen pelkästään se, että me oltiin melkein 40 lähtijän luokassa a) tuloslistan puolivälin positiivisemmalla puolella b) top kympissä oli totaalinen yllätys.
Kenttäkokeeseen mä lähdin koko kisojen kevyimmällä mielellä. Tokihan jokin ääni takaraivossani sanoi, jotta jos me haluttaisiin pitää meidän sijoitus, niin mun täytyisi tehdä Täydellinen Kenttäkoe. Kuitenkaan en ottanut tuosta ajatuksesta ylimääräisiä paineita, saadessamme lähtöluvan ja antaessani kirjavalle tammalle luvan ampaista laukkaan ja kohti ensimmäistä estettä. Vaikka me ei oltukaan käyty hetkeen maastareilla Paahtis tuntui silti etenevän todella hyvällä laukalla, korvat hörössä kohti jokaista estettä eikä tamma katsonut suurempaa osaa esteistä.
Ihan täysin puhdasta maastoa me ei onnistuttu kuitenkaan tamman kanssa tekemään, mutta totta puhuen en mä ollut myöskään pettynyt meidän lopulliseen virhepistemäärään joka oli 71,7. Meidän lopullinen sija tässä luokassa olikin 9/37 ja kunhan luokan palkintojenjako oli valmis alkamaan mä sain ratsastaa kirjavan tamman sinne, jossa tamman suitsiin kiinnitettiin violetti ruusuke. Mun suureksi yllätyksekseni meidän sijoitus toi myös 100 v€ voittorahoja, joka oli totta puhuen mukava pieni bonus. Rasmus tarjoutui hoitamaan Paahtiksen pois, joten mä sain viettää Ellin kanssa aikaa sekä muutenkin vain vetää ensimmäisen kerran kunnolla henkeä koko kisarupeaman jälkeen.
Kirjavan tamman ollessa valmiina, me suuntasimme takaisin majoituksellemme, jotta pääsisin suihkuun sekä vaihtamaan vaatteita ennen kuin me suuntaisimme yhteiselle illalliselle koko pienen perheemme kanssa. Tämä ilta me vielä rentouduttaisiin, ennen kuin huomenna olisi aika ajella takaisin kotiin ja palata normaalin arjen pariin.
-
”Elli odota!”
Tyttö ei tuntunut ottavan kuuleviin korviinsa äitinsä komennusta. Vasta tuvan portaat saivat menon hidastumaan vain siksi hetkeksi, jotta tyttö keksi miten pääsisi kiipeämään portaita. Lopulta tämäkin rasti oli selvitettynä ja pienet kädet alkoivat hakkaamaan ovea, sillä ainakaan vielä ei tyttö yltänyt millään tarttumaan ovenkahvaan.
Oven auettua tyttö asteli eteiseen, ennen kuin istahti tottuneesti lattialle ja otti kengät pois jalastaan, vaikka saattoikin olla, jotta projektin yhteydessä toinen sukistakin jäi matkalle. Kenkien ollessa pois jalasta Ellin matka jatkui tottuneesti kohti keittiötä, josta tyttö kuuli monia tuttuja ääniä. Päästessään keittiöön suunta oli ensin tiskipöydän viereen.
”Meua” tyttö pyysi viitaten samalla kohti kaappia, jossa tiesi oman mukinsa sijaitsevan.
”Iitos!” Elli päätyi kiittämään saatuaan mukinsa ennen kuin päättäväinen matka jatkui kohti pirtinpöytää.”Elli, pitäiskö meirän ottaa sulta takki pois?” Vihdoin ja viimein tupaan kerennyt tytön äiti kysyi.
”Oo” tyttö myönsi ennen kuin kääntyi siten, jotta äidillään oli helppo askarrella vetoketjun kanssa. Takin ollessa poissa tytön päältä äitinsä lähti palauttamaan takkia eteiseen ja naulakkoon mihin se kuuluikin. Vasta tässä kohtaa tyttö tajusi, että keittiössä oli uusi ihminen.
”Ua?” tyttö esitti kysymyksensä Joelille.
”Joel”.
”Oei. Eei.” Tyttö esitteli itsensä, ennen kuin kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan lautaseen ja viittasi kohti pullasiivua. Reilu kaksivuotias ei vielä näyttänyt ymmärtävän paljoakaan siitä mitä aikuiset ympärillään puhuivat, mutta silti tyttö tuntui seuraavan keskustelua kiinnostuneena aina siihen asti, kun äitinsä mainitsi ”Paahtis” ja ”ratsastus”, jolloin tyttö päätyi taiteilemaan itsensä alas penkiltä ja suuntaamaan kohti eteistä. -
Tää on kyl laadultaan Niin Peruna ku olla ja voi, mutta älkää välittäkö siitä. Ottakaa tää vaa jonkinlaisena jumppana koska sitä tarvitaan tämän parivaljakon kanssa.
Rasmus oli kilpaillut Paahtiksella yllättävänkin aktiivisesti pääasiassa kouluratsastuksessa, vaikka parivaljakko olikin käynyt muutamissa estekilpailuissakin. Oma kisaamiseni oli jäänyt vähemmälle, mutta toisaalta se saattoi myös johtua ihan täysin siitäkin, että kenttäratsastuskilpailuja ei järjestetty ihan niin usein kuin koulu- ja estekilpailuita. Toisaalta jos meno jatkuisi tällaisena, täytyisi varmaan alkaa pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, josko Rasmukselle hankkisi joko vuokra- tai ylläpitohevosen, tai sitten ehkä mies pitäisi viedä hevoskaupoille.
Kuitenkin elokuussa me vaihdettaisiin Rasmuksen kanssa paikkoja ja kävisin kilpailemassa jopa pariin otteeseen Paahtiksen kanssa kenttäratsastuksen merkeissä. Kenttäratsastuksen lisäksi elokuulle mahtuisi myös naapuritallilla järjestettävät ratsastusjousiammunta kilpailut. En ollut tarttunut jouseen useampaan vuoteen, sillä 2021 jousiammunta jäi huomatessani olevani raskaana. Raskaus sekä opetteleminen äitiyteen olivat puskeneet jouseen tarttumista aina vain myöhemmälle.
Marshallin muutto oli vienyt treenikaverin, joten maaleja oli tullut nostettua esiin vain harvemmin ja pölykerros jouseni päällä oli saanut vain kasvaa kasvamistaan. Tokihan pitkät kilpailumatkat olivat myös suurimmaksi osaksi hankaloittaneet ajatusta siitä, että kisabaanoille olisi lähtenyt, mutta naapurissa olevat kisat olivatkin ihan eri asia. Ensimmäiset treenikerrat pitkän ajan jälkeen olivat olleet enemmän tai vähemmän koomisia räpellyksiä, mutta yllättävän nopeasti keho oli muistanut kuinka jousen kanssa toimittiin ja ampuminen alkoi näyttämään paremmalta ja jopa tuottamaan tulosta. (Muutenkin kuin reikinä kentän pohjassa…)
Totta puhuen Kontolan kisoihin lähdettäisiin hakemaan vaan hakemaan taas tuntumaa kilpailemiseen tässä lajissa sekä pitämään hauskaa. Paria päivää myöhemmin tiemme veisi aurinkoiseen Hankoon, jossa Kultasaaren Kartano järjesti Guldholm Summer Festivalin. Siellä edessämme olisi pitkästä aikaa kenttäkilpailut, jossa starttaisimme pitkästä aikaa CIC* tason luokassa. Totta puhuen olin aina ajoittain katsellut myös CIC** tason luokkia, sillä ne eivät olisi estekorkeudelta kovinkaan paljoa ykköstä korkeampia. Tokikaan emme olleet kerenneet treenaamaan läheskään niin paljon Paahtiksen kanssa, jotta tason nosto tälle kautta olisi millään tavalla kannattavaa. Ehkä ensi vuonna me kokeiltaisiin korkeampia luokkia, kun meillä olisi ollut paremmin aikaa treenata korkeampia rataesteitä.
Elokuun lopulla kisattaisiin vielä melkeimpä kotona, kun Storywoods Dressage Center järjesti melkeimpä viikon verran kenttäkisoja. Tokihan kisaviikon ensimmäinen päivä oli lyhyitä kisoja, jotka kisattiin saman päivän aikana ja vasta tiistaina aloitettiin hieman pidemmät kisat. Meidänkin kisaviikkomme alkaisi tiistaina, kun pääsisimme Paahtiksen kanssa starttaamaan koulukokeemme sekä maastossa. Keskiviikkona sitten olisi vielä edessä rataesteet ja sen jälkeen saattaisikin meidän kenttäkautemme olla siinä. Tokihan syyskuulla voisi olla vielä jonkinlainen mahdollisuus päästä starttaamaan kenttäkilpailuissa, tai sitten aloittaisimme silloin treenikautemme mahdollista tasonnostoa ajatellen.
Niin tai näin, olisi ihana päästä pitkästä aikaa kilpailemaan kirjavan tamman kanssa.
-
Flikkaan laitumelle molemmat valkoset eli Paahtis ja Lilja
-
”Aaon oeaa aa Aao oeaa aa aao oeaa äätä aao ooeaa”
Mulla meni hetki ymmärtää äänen lähdettä, ennen kuin yhdistin sen kohta kaksivuotiaaseen tyttäreeni. Availin silmiäni hitaasti samalla kun käännyin sängyllä siten että saatoin paremmin nähdä sängyn viereen kipittäneen tytön. Saatuani itseäni vähän paremmin hereille, pungersin itseni istumaan ja Elli kiipesi yllättävänkin ketterästi sänkyyn.
”Huomenta rakas” Rasmus tuumasi samalla kun laski syliini aamupalatarjottimen, varmistettuaan ensin, jotta Elli ei voisi kaataa sille laskettua höyryävän kuumaa kahvimukia.
”Mä en oo yhtää kuullu notta te ootta keittiös” jouduin paljastamaan aviomiehelleni.
”Ei se helppoa ollut, mutta yllättävän hyvin Ellin sai kuitenkin keskittymään siihen mitä me tehtiin ja tyttö pysyi hiljaa. Ja toisaalta sua vissii väsyttikin ihan hyvin?”
”No joo, pakko kyllä myäntää notta mä nukuun aika sikiästi. Mutta toisaalta se tais olla justihinsa sitä mitä minä kaipasin” vastasin haukotuksen siivittämänä, ennen kuin käänsin katseeni tarjottimelle.Kahvimukillisen lisäksi tarjottimella oli myös pari leipää sekä pieni kakku.
”Autooksä Elli iskää koristelemaan kakun?” kysyin vierelläni makoilevalta tytöltä, sillä kakku näytti todellakin siltä, jotta tyttö olisi saanut osallistua kakun koristelemiseen.
”Oo. Oiseita” tyttö vastasi viittoen kermavaahdon päälle ripoteltujen karkkien puoleen.
”Hakisittako te iskän kans lautaaset ja lusikat nii teki saatta palat kaakusta?”
”OO! Auua!” vastaus melkein kiljaistiin ilmoille enkä voinut olla hymyilemättä.
”Sitte varovasti, ku meet alaha nii ei tuu vahinkua. Varmaha helepoon notta annat iskän auttaa.”
Seurasin tytön laskeutumista sängyltä ja sitä, kuinka tuo silti halusi olla omatoiminen ja laskeutua sängyltä ilman isänsä apua.Parivaljakon kadottua makuuhuoneesta kaadoin maidon kahviini ja poimin ensimmäisen leivän käsiini. Kunnellessani jostain keittiön suunnalta kantautuvaa kinastelua, jonka osapuolilla oli parikymmentä vuotta ikäeroa eikä muutenkaan kinastelu ollut ehkä tasoltaan sellaista mitä yleensä voisi odottaa. Puolessa välissä toista leipääni sekä kahvimukiani Elli ja Rasmus palasivat vihdoin ja viimein takaisin makuuhuoneeseen. En kysynyt mistä parivaljakko oli kinastellut, mutta uskoin jotta tytön omapäisellä luonteella oli varmasti osa ja arpa asiassa.
Totta puhuen olin edelleen hämilläni siitä, jotta tuo pieni ihminen oli olemassa. Ja että jollain ilveellä olin onnistunut pitämään tuon pienen ihmisen elossa kohta kahden vuoden ajan. En mä oikeastaan ollut osannut ajatella, jotta mä voisin olla jossain kohtaa sellaisessa tilanteessa, jossa olisin naimisissa ja mulla olisi lapsi. Totta puhuen ehkä naimisissa olon mä olisin voinut jossain hulluimmissani unelmissani ehkä vielä ymmärtää, mutta se, jotta mä olisin äiti, saati että mä viettäisi tällä hetkellä toista äitienpäivääni oli täysin hullua. Tokihan mun omalla taustallani oli suuri vaikutus siihen, jotta mä en osannut nähdä itseäni äitinä ennen sitä hetkeä, kun mä huomasin olevani raskaana ja odottavani Elliä. Vaikka ensimmäinen vuosi oli ollutkin hankala omien epäilysteni kanssa, jokainen päivä oli kuitenkin valanut uskoa siihen, että ehkä mä jollain tavalla sittenkin onnistuisin kasvattamaan tuon pienen ihmisen.
”Saanko mä Elli sun lautasen nii saan leikattua sulle palan?”
”Oo. Auua!”
Otin tytön ojentaman lautasen käteeni ja leikkasin Ellille pienen palan täytekakusta ja ojennettuani lautasen takaisin tytölle otin Rasmuksen lautasen vastaan leikatakseni miehelle palan. Lopulta leikkasin vielä itselleni palasen ja pääsin nauttimaan kaksikon aikaansaannoksesta. Aamupalamme ollessa ohitse Rasmus tarttui uudelleen tarjottimeen, jonka oli aiemmin tuonut syliini ennen kuin tuo käänsi huomionsa tytön puoleen vaihtaakseen keskustelun aamupalasta lahjoihin.Tyttö innostui aiheesta uudelleen ja lupasin seurata parivaljakkoa pian perästä, jotta saatoimme jatkaa päiväämme.
-
Vaikka välillä ei ite ookkaa mikään Super Aktiivinen ratsastaja, kyllä sitä välillä on löytäny ittensäki tuollaisesta tilanteesta jossa melkein laskee päiviä ja tunteja siihen että pääsee hevosen selkään. Toki Sonjan tilanteessa varmasti ymmärtää myös sen että kaipuu selkään on todella kova, varsinkin kun toinen on kuitenkin tottunut ratsastamaan usein ja treenaamaan aktiivisesti.
Tämän jälkeen tavallaan odottaa myös että meneekö tää sitä klassista reittiä jossa takapakki tulee mahdollisesti jo ihan muutamien tuntien päästä vai iskeekö se vasta myöhemmin. Tokihan voi olla että käy niinkin jotta ensin elämä hymyilee ja sitten vasta joskus myöhemmin tuo takapakki iskeekin jostain kulmantakaa.
Kävi miten kävi, sen selviämistä odottaa kyllä mielenkiinnolla samaten kuin sitä, että miten Sonjan ja Aaveen treenit tulevat tästä jatkumaan kohti seuraavia kisoja.
-
Voi Pasi <3
Tää on kyllä jotenki hauska notta yrmy ponieläin onkin sitte tällääne kunnon lastenponi. On kyllä miälenkiintoosta nähärä notta mihin kaikkee Pasi viälä päätyykään kun Hopiavuoren nuorin polvi tästä viälä kasvaa ja torennäköösesti alakaavat johonki kohtaa sitte jatkaa vanhempiensa jalaanjäljis hevoosten kans.
-
Mä luin tämän heti sen julukaasun jäläkehen ja tämä kyllä erelleen ylläpitää samanlaasta miälenkiintua ku silloo.
Kun ei oo itte lukenu ihan alusta asti kirjotettuja juttuja – ja varmastihan ainaki jotaki on kirjootettu sivujen ulukopualellaki – on täs omalla tavallaan miälenkiintoosemmat lähtökohorat ku normaaliis tilanteis. Tai siis joo, saahan jokaasesta hevoosen hankinnasta kirjootettua miälenkiintoosen, mutta täs on kuitenkin selekiäsit taustalla pitee historia niin Ritalan kans kuin tiätenkin sitten Oskarilla, Miikalla ja Alexilla.
Monesti hevoset joita ostetaan on sellaasia kiiltokuvia ja oikeestaan kisaradalle valamiita, mutta jos mä oikeen ymmärsin nii täs ei kuitenkaan oo kyse sellaasesta vaan enemmänkin omanlaisesta projektista jonka palakintona sitte joskus on ne kisakentät. Tämä alaku kyllä herätti miälenkiinnon ja innolla orotankin mitä kaikkia siälä on punottukaan valamiiksi ja mitä kaikkia matkan varrelle mahtuukaa ku jotenkin voisin epäällä että siitä ei oo tulossa heleppua ja mutkatonta.
-
Tää on ehkä jollaki tasolla jotenkin uskottavaa Hellosta ja totta puhuen odotankin mielenkiinnolla notta miten hommat lähtöö menemään tästä etiäppäin. Hellolla on varmasti monen miäles sellaanen oma leimansa, vaikka hän on kuitenkin kerta toisensa jälkee näyttäny jotta johonaki siälä syvemmällä – eikä välttämättä eres nii syvällä – on sellaanen toisenlaanen puali.
Totta puhuen minä ainaki seuraan miälenkiinnolla mitenkä tämä homma lähtöö etenemähän. Ja siis äitit. Aina ja ikuisesti paras kohde puhelulle kun ei osaa jotain asiaa.
-
Kun tietää millainen matka Oskarilla on takana, niin on kiva päästä välillä lukemaan myös tällaisia tunnelmia. Tokihan niihin osaa jollain tasolla myös samaistua vaikka kisaradat ei oo itselle ratsastajana tuttuja. Tokihan varmasti myös jollain tavalla edes mentaalisena painona/muistutuksena Oskarilla on aina isänsä.
Toki tässä oli ehkä vähän erilainen kanssa käyminen Oskarin ja Olavin välillä kuin mitä on ennen nähnyt mutta totta puhuen siitä kyllä huomas semmosen omanlaisen lämmön joka oli jossain sanojen takana vaikka sitä ei välttämättä näytettäisikään kovin selvästi.
Onnistumiset molempien hevosten kanssa varmasti luovat Oskarille uskoa tulevaan ja onkin mielenkiintoista nähdä miten nää onnistumiset tulee vaikuttamaan jatkoon.
-
Omalla tavallansa on miälenkiintoosta nähärä Sonjasta tälläänenkin puali. Tokihan se on ihan ymmärrettävää että kun taso nousee ja aletaan opettelemahan vaikeampia tehtäviä ja varsinkin kilpailemaan tuolla tasolla notta se jännittää.
Tokihan varmasti tähän teköö oman osansa se, notta Sonjasta on pääasias nähäny sellaasen harmoonisen ja loogisen pualen joten ehkä tällainen ”tunteellisempi” puoli on omalla tavallaan uutta. Tai sitten se vaan tuntuu musta sellaselta ja unohdan täysin mitä oon aiemmin lukenut…
On kyllä mielenkiintoista nähdä miten Sonjan ja Aaveen ura jatkuu nyt kun tasot alkavat nousemaan ja tehtävät hankaloitumaan.
-
Ai että ihana nähä et Elli on päässy mukaan muidenkin tarinoihin ❤️ se on kyl just tommonen kovapäinen pikkuemäntä etten yhtää ihimettele vaikka se olisko juassu karkuu äiteeltään. Ja varsinki ku Hopiavuori on sille niin tuttu paikka.
Joel kyllä hienosti pärjäs Ellin kans ja saas nähä mitä kaikkea flikka viälä keksiikään 😁
-
Kiva päästä lukemaan uusien tyyppien polun alusta Hopiavuoressa. Jotenkin ehkä voisi ajatella jotta Joel sulautuu nopeasti ja helpostikin porukkaan mukaan, mutta tokihan aika vasta näyttää paremmin että miten asiat oikeasti on.
Mielenkiinnolla seuraten Joelin ja lopulta myös Brunon kotiutumista uudelle tallille.
-
Nämön kyllä sellaanen omanlaasensa ryhymä rämä notta miälenkiinnolla kyllä orottaa että mitä kaikkia nämä viälä kekkaavakkaa ja millaasia tilantehia ne aiheuttaa…
Eipähä ainakaa tuu tylsää
-
Tätä Eiran hevoselämän kuviota on ollu ihan mielenkiintoinen seurata ja varmasti jatkossa se muuttuu vaan mielenkiintoisemmaksi, varsinkin jos eteen tulee se hetki kun Typy vaihtuu johonkin puoliveriseen.
Ehkä jollain tasolla mä voisin nähdä sen, että Eira jatkaa ainakin alkuun molempien kanssa ennen kuin hiljalleen vain Typy jää taustalle, mutta voihan olla että oon täysin väärässä ja matkassa on joku sellainen haaste mitä ei tajua edes ajatella.
Toisaalta myös se, että kun Eiralla ja Typyllä on mennyt näin hyvin, miten toisen kantti kestää sen jos uuden ratsun kanssa sama menestysvire ei jatkukaan?
-
</3
-
Tästä tuloo nyt vähä tällääne yhdistelmäkommentti, mutta ku minen oikee tiärä notta miten tämän loogisesti jakasi kahtehe. Tässä ja Jaskan päiväkirjassa olevissa tarinoissa näkee hienosti Eiran molemmat puolet. Oikeastaan kun on lukenut tätä tarinaa, on mielenkiintoista nähdä mihin Eiran tarina viekään nyt kun sille on avautunut uudenlaisia ovia.
Eihän tietenkään lainaratsuilla ratsastaminen oo täysin sama kuin omalla hevosella ratsastaminen ja kilpaileminen, mutta Eiralla on varmasti hyvät mahdollisuudet päästä kehittymään ja saada hienoja kokemuksia. Tokihan varmasti jo se, että tänä vuonna on auenneet ovet niin Tulip Carnevalille kuin nyt myös Hannabyyn ja jälkimmäisessä vielä menestyneesti, on varmasti luonut omanlaistansa motivaatiota.
Eirankin tarina on kyllä sellainen jota jää mielenkiinnolla seuraamaan jotta mitä jatkoa varten on ajateltu.
-
Menestyminen – vaikka sitten ”väärässä” lajissa – on varmasti just semmosta mitä Oskari kaipaa tässä kohtaa. Sillä on kuitenkin sen verran ollut mutkaa matkassa ja varsinkin nyt kun Hannabyyn lähdettiin uuden hevosen kanssa.
Oskarin lajinvaihdosta tulee olemana myös mielenkiintoista lukea ja ootankin mielenkiinnolla millaisia juonikuvioita taustalla onkaan punottu.
-
Hello on kyllä persoona <3 Jotenkin kyllä niin helppoa ajatella että jos se ja Oskari olisi oikeita ihmisiä että se just tällä tavalla säikyttelisi toista.
Samalla kyllä tämäkin tarina – niinkuin Sonjankin spinnari – herätti mielenkiinnon siitä että miten tässä käykään. Jos tätä analysoi tietyllä tavalla niin voisi hyvinkin ajatella että tottahan kai siellä ollaan kirjoitettu Kissin varsonta Hanamin aikaan kun Oskarilla on varmasti miljoona ja viisi muutakin asiaa mielessään oli ne sitten pelkästään vain suoritus kohtaisia tai sitten mitä muuta nyt sattuukaan mielen kapasiteettia tarvitsemaan.
Toisaalta sitten taas voi hyvinkin olla että mitään ei tapahdu Hanamien aikaan ja Oskari vain stressaa turhaa, palatakseen kuitenkin kotiin yhtä pyöreän tamman luokse.
Tai sitten mennäänkin jostain kultaiselta keskitieltä ja just sillä hetkellä kun Oskari on huonoimmassa mahdollisessa paikassa, eli lautalla joko Uumaja-Vaasa tai Tukholma-Turku välillä niin Kissi alkaakin varsomaan ja toinen on jumissa keskellä itämerta.
Tai sitten mä oon ihan väärässä ja voihan olla että Kissi varsookin ennen kuin edes koko Hanameille keretään lähtemään.
Tietäen miten viekkaita hevoset osaa olla IRL, saati että voi itse olla omanlaisensa jumala näiden virtuaalisten kanssa niin tässä on kyllä toinen kuvio mitä seuraa mielenkiinnolla jo senkin puolesta että missä kohtaa Kissi oikeasti päättääkin varsoa ja toisaalta seuraavaksi sen puolesta että miten Oskari sitten reagoikaan siihen hetkeen kun Kissi oikeasti varsoo.
-
Mä luin tän jo silloon kun tämä julkaistiin, mutta en silloin kuitenkaan viälä kommentoinut.
Sonjalla on ollut kyllä monipuolinen ja mielenkiintoinenkin historia miesten kanssa ja totta puhuen tätä lukiessa tuli ekalla kerralla ehkä vähän semmonen ”so are we going again?” fiilis. Ei kuitenkaan semmosella pahalla tavalla, vaan enemmänkin semmosella uteliaalla.
Jokaisessa Sonjan miesystävässä on ollut jotain sellaista mikä saa ne sopimaan Sonjalle ja toisaalta nainen itsessään on sellainen hahmo jotta varmasti aina jostain löytää jonkin pinnan johon tarttua ja mitä linjaa lähteä viemään eteenpäin. Totta puhuen jos tästä tulee jotain niin tätä kuviota kyllä seuraa todellakin mielenkiinnolla, vaikka ehkä silti jotenkin samalla toivoo josko tämä olisi jollain tasolla uusi ja pysyvä onni Sonjalle.
Mielenkiinnolla kyllä jään seuraamaan mitä siellä on kehitelty Sonjan pään menoksi ja miten hommat etenee kaikilla rintamilla ajan kuluessa.
-
Mä en oikein tiedä mikä olisi paras tapa kuvata tätä tarinaa. Tässä on jotain kaunista ja herkkää, mutta myös melankolista ja raastavaa. Vaikka Pond ei oo välttämättä ollut aina samalla tavalla tapetilla kuin joku muu hevosista, on sen tarinalla ollut aina oma merkityksensä ”ihmistensä” tarinoissa.
Nyt kun Pond on – vaikkakin vain hetkellisesti – lähdössä toiseen kotiin ja uusiin käsiin, musta tuntuu että siltikään Pondin tarina ei oo välttämättä tässä. Tai siis eihän se ihan samalla tavalla jatku kuin silloin kun jos muuttoa ei tapahtuisi, mutta varmasti tämä tarjoaa oman väylän hahmojen tarinan kehitykseen.
Mielenkiinnolla jään seuraamaan niin Pondin kuin muidenkin jatkoa ja sitä mitä se tuo tullessaan.
-
Tää oli mielenkiintoinen käänne Oskarin tarinassa. Toki tää on myös uskottava, sillä tokihan Oskari tarvitsee hevosen jolla ratsastaa ja treenata kun Kissi ei ole käytössä ja Oskarin taustalla on mahdollista jotta se saa käyttöönsä sellaiset hevoset joita se tarvitsee.
Mielenkiinnolla kyllä jään seuraamaan miten Oskarin ja Jaskan yhteiselo tulee etenemään ja mitä kaikkea vielä sitä tapahtuukaan matkan varrella.
-
Tää kuullostaa kyl niin tutulta Tinderin osalta.
Sonjalla on ollu kyllä monenmoista menoa miesten kanssa joten omanlaisella mielenkiinnollaan kyllä odottaa että mitä sitä seuraavaksi tapahtuukaan.
