Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
28.07.2019
Siis onko muka jo nyt aika palata arkeen? Vastahan juhannuksena Kerttu kirmasi laitumen vihreän ruohon uumeniin ja nyt haassa vastassa oli loppuun syöty, paikoin auringonpoltteessa palanut nurmikko ja ainakin sata kiloa lihonnut Kerttu kesäkavereineen. Pieni tauko Hopiavuoren hektisyydestä oli tullut molemmille tarpeeseen. Kerttu oli saanut ladata akkuja ihan rauhassa samalla, kun mä olin raatanut työn touhussa äidin toimistolla. ”Kyllä jonkun pitää heinäkuussakin puhelimeen vastata”, äiti oli todennut kuivasti, ikään kuin olisin pyytänyt kuuta taivaalta ehdottaessani, että pitäisin itsekin heinäkuussa hieman lomaa. Olihan toimistolla tietysti paikalla Juuso Helavuo, äidin arkkitehtikollega, joka lomaili mielellään itse vasta syksyn tullen. Juuso oli paljon rennompi kuin äiti ja antoi mun välillä lähteä jo puolilta päivin tallille, kun kaikki laskutukset ja muut juoksevat asiat oli hoidettu. Oikeasti tekemistä toimistolla heinäkuussa ollut kovin paljoa, joten olin ottanut tavaksi lukea varsankoulutusoppaita työpöytäni ääressä ja juoda vihreää teetä niin paljon, että piti rampata vessassa koko ajan. Kai sitä pitäisi olla tyytyväinen, miten helpolla olin päässyt.
Olimme Kertun kanssa ehtineet kaikesta huolimatta tehdä paljon. Yömaastoa jännitin niin paljon etukäteen, että en saanut edeltävänä yönä nukutuksi ollenkaan. Melkein vuorokauden valvoneena tuntui, että olin ihan pihalla Kertun kärryillä, mutta onneksi fiksu tamma meni kiltisti muiden mukana. Maaston jälkeen yritin kovasti pysyä hereillä pikkutunneille asti, mutta monopolin pelaamisen aiheuttamasta kovasta metelistä huolimatta sammuin kuin saunalyhty omaan punkkaani varmaan ensimmäisenä. Perhepäivänä mua ärsytti niin paljon, että kävin vain pikaisesti katsomassa Kerttua laitumella illansuussa. Iskä ei päässyt perhepäivään, koska oli vuosittaisella kalastusreissullaan Lapissa ja äiti ei suostunut tulemaan, vaikka kuinka kauniisti pyysin. Äidin mielestä mokomiin hömpötyksiin olisi voinut osallistua ehkä silloin, kun olin vielä ala-asteella. Mun teki mieli vastata, että et kyllä osallistunut silloinkaan, mutta nielin kiukkuni.
Kerttu on mennyt valtavasti eteenpäin kuukauden aikana. Se on jotenkin vähän rauhoittunut ja aikuistunut. Ehkä yötä päivää Typyn kanssa telmiminen oli saanut sen ehtymättömät energiavarastot vihdoin ja viimein sille tasolle, että se malttaa hetkeksi rauhoittuakin. Laidunlomaan oli kuulunut myös rennot kärrylenkit pitkin pölyäviä hiekkateitä, kahlaamista uittomontulla ja rinta rinnan kävelyä kesäisessä ilta-auringossa nauttien kesän tuoksuista ja äänistä. Nyt kun paahtavan kuumat helteet alkoivat, tuntui ihan kivalta saada Kerttu tallin viileyteen yöksi. Ei hevosillakaan varmasti olisi ollut mukavaa olla päivät pitkät porottavassa auringossa, vaikka ne metsikön suojaan pääsivätkin. Vaikka kesä ei ollut vielä läheskään ohi, oli mulla tunne, että syksy ja Kertun ratsuttaminen oli jo nurkan takana. Sitä ennen luvassa oli vielä monen monta seikkailua kesäisissä tunnelmissa.
-
Paluu arkeen
SOS. Safka on lopussa. Vaikka miten turpa maassa viistäen koitin löytää meheviä ruohotupsuja, ei niitä enää löytyny. Hölkkäsin äsken laitumen toiseen päähän ja siellä oli sama juttu. Flidaakin tais ärsyttää, että ruoka oli lopussa, kun se niin tuohtuneena pärski tossa mennessään. Väkisinki mun päähän hiipi ajatus, että me kuollaan kaikki. Näännytään tänne porottavan auringon alle. Mitä Matildaki sanois, kun se tulis aamulla laitumelle ja musta ois jäljellä vaan pelkkä luuranko! Kun oikeen tosta varjosta peilaa, niin mun mielestä oon jo aika paljo laihtunu täs viidentoista minuutin nälkiintymisen aikana. Ehkä jos nousis oikeen etevästi takajaloilleen, niin vois yltää noihin koivunoksiin. Toinen vaihtoehto tietty ois karata. Me voitais Typyn kanssa pistää sähköpaimen matalaks ja reitti ois sillä selvä. Ollaan me semmonen tehotiimi kuiteski etten epäilis hetkeäkään.
Hei. Mitä noi kaikki kaksjalkaset tuolta nyt marssii tännepäin? Matildaki on siellä. Mä sille kyllä raportoin ekaks, että me ei selvitä enää täällä. Matildan taskuissa on aina jotain ihania herkkuja. Melkeen haistan kuivattujen leipien tuoksun tänne saakka. Sitten kuulin Eetulta, että kesäloma olis nyt ohi ja me päästäisiin takas talliin. Mikä onni ja autuus!
”Voi jehna Kerttu on kyllä niin lihonnut”, Matilda ensitöikseen kommentoi.
Että mitäkä. Lihava ja mä ei kyllä sovita samaan lauseeseen. Jos mä oon lihava, niin entäs Flida sitte? Okei, sillä on vissii jotain varsatouhuja, mutta silti. Ja luulisi nyt Matilda sen verran hevostaan ymmärtävän, että tässä ollaan ihan hätää kärsimässä. Nälänhätää!
”Laihdutuskuuri alkaa heti huomenna”, Matilda kertoi Eetulle, joka nyökytteli vähän liioitellun pontevasti.Jos tolle uhkailulinjalle lähdetään, niin mä jään sitte tänne. Jos kaikki muut menee takas talliin, niin sittehä ruoka riittää aivan hyvin. Ruoho ehtii kasvaa toiselle puolelle laidunta sillä aikaa ku mä ruokailen toisella puolella. Ja en tuu muutes enää ikinä takas.
Kuulin kyllä sivukorvalla, että karsinoihin ois jaettu valmiiks jo iltapöperöt. Punnitsin sit hetken vielä mun suunnitelmaa ja tulin siihe tulokseen, että kai sitä vois talliin mennä. Siel ei ainaskaa oo hyttysii.
-
26.06.2019 ”Iskä! Tiesitkö, että Matilda ajelee Yli-Niemelän Pekan kanssa pitkin Otsonmäkeä päivät pitkät”
”Marissa, pyydän nyt viimeisen kerran, että tuo ne salaatit tänne terasille ja lopeta se ääniviesteihin pälpättäminen”, äidin närkästynyt ääni kuului lasiterassilta. Pikkusiskoni Marissa oli hautautunut beigen sohvan uumeniin ja jauhoi kuuluvalla äänellä jollekin kaverilleen aamun kouluvalmennuksesta vuokraponinsa kanssa. Marissa kieputti puhuessaan vaalennettuja hiuksiaan sormensa ympärille eikä tehnyt elettäkään noustakseen sohvalta.
”Joo ihan just – no eniveis, sitten oli laukannostoja ja eikö Ruby sitten oli ihan kierroksilla ja sit Masa sano, et– JOO ÄITI, MÄ SANOIN ETTÄ IHAN JUST!!” Marissa karjui ääni käheänä äidille. Jos mä olisin huutanut äidille samalla tavalla olisin saanut kaksi viikkoa kotiarestia (vaikka asuin jo omillani) ja sellaisen läksytyksen, että korvat soisivat vielä joulunakin. Marissalla oli kuitenkin aina ollut eri säännöt.
”Mä vien. Koittasit säkin nyt vähän osallistua.” Nousin sohvalta ja otin jääkaapista kahta eri laatua salaatteja ja vein ne terassin pöydälle. Äiti mumisi jotain kiitokseen viittaavaa ja taitteli lautasliinoista jotain viuhkoja, jotka tuuli koitti viedä mennessään.Iskä grillasi keskittyneenä sataa eri sorttia lihoja ja jotain soijanakkeja, joita Marissa oli vaatimalla vaatinut tarjottavaksi päättäessään seitsemännen kerran ryhtyä jälleen vegaaniksi. Marissan kasvisruokainnostukset kuitenkin hiipuivat aina parin-kolmen viikon sisään, kun kaikki kaverit tilasivat euron juustoja Seinäjoen Mäkkäristä eikä McVegan ollut läheskään niin hyvää kuin juustopurilainen.
Äiti kirosi, kun pino Vallilan lautasliinoja lensi takapihalle. Noukin niitä pitkin pihaa syvään huokaisten. Tällaista tää oli aina. Joskus äidille tuli päähänpisto, että nyt kokoonnutaan koko perheen kesken ja vietetään Oikeaa Laatuaikaa. Äidiltä pääsi aina vain unohtumaan, että meidän perhe oli tottunut elämään omaa elämäänsä niin itsenäisesti, että kun kaikki koittivat asettua tavalliseen perhearkeen ei siitä tullut kuin hampaiden kiristelyä ja riitoja. Ja tietenkin kaikki piti äidin mielestä olla täydellistä. Piti olla lasivitriinistä Arabian juhlalautaset, shampanjaa kiillotetuista kristallilaseista, lautasliinoista taiteltuja jotain hiton joutsenia… Mä tulin hulluksi tän kaiken pönöttämisen kanssa. Iskän kanssa me saatettiin syödä pakastepitsaa sohvalla ja se oli aivan varmasti triplasti hauskempaa kuin tämä väkisin yrittäminen. Kannoin kuitenkin oman osuuteni perhetapaamisista ja yritin olla parhaani mukaan mieliksi kaikille. Tiesin, että äiti yritti hyvittää sitä, ettei koskaan oikeastaan ollut kotona.
Musta Audi lipui pihatielle ja autosta nousi pitkänhuiskea Miska aurinkolasit päässään. Miska näytti jotenkin erilaiselta. Laihemmalta ja jotenkin tyylitietoisemmalta. En ollut nähnyt isoveljeäni pitkään aikaan.
”Sieltä saapuu maailmanmatkaaja”, iskä riemastui ja halasi lämpimästi Miskaa grillipihdit toisessa kädessään. Miska oli viikko sitten palannut Japanista, jossa oli ollut työmatkalla.
”Konnichiwa”, Miska tervehti japaniksi ja ojensi äidille ison kukkapuskan sekä muovipussin, jossa oli varmaankin tuliaisia Japanista. ”Siellä on sullekin Matilda jotain pientä. Ja Marissalle. Missä se muuten on?”
”Sisällä nenä kiinni puhelimessa”, äiti tuhahti ja lähti etsimään kukkakimpulle maljakkoa sisältä. Kuulin avonaisesta terassin ovesta, kuinka äiti läksytti Marissaa ja lopulta teini laahusti terassille sen näköisenä, että olisi sata kertaa mieluummin ollut jonkun luokkalaisensa pojan mopoauton kyydissä.Äiti oli luovuttanut lautasliinojen kanssa ja tunki ne salaattikulhon alle, jotta tuuli ei veisi niitä enää mennessään. Laseissa kupli kallista (ja varmasti pahanmakusita) shampanjaa ja äiti tarjoili jokaiselle shampanjalasit käteen. Marissan lasi oli vain puolillaan, koska Marissa oli vasta 17. Iskä olisi kyllä kaatanut lasin täyteen, mutta äiti halusi pitää kiinni periaatteistaan.
”Ihana olla koko Autereen perhe tänään täällä koolla”, äiti lausui juhlallisesti. Marissa pyöräytti Miskalle silmiään äidin selän takana ja hörppi jo vaivihkaa shampanjaansa. ”Syödään hyvin ja käydään läpi, mitä meille kaikille kuuluu. Miskallakin on varmasti paljon kerrottavaa Japanista.” Miksi tän piti olla näin vaivaannuttavan jäykkää. Eikö äiti tajunnut, että puhui kuin joku seremoniamestari häävieraille, joita ei edes tuntenut.Kilistimme laseja. Heti kun äidin silmä vältti annoin lähes täyden oman lasini Marissalle, joka sujautti mulle tyhjän lasinsa. Mä en tykännyt shampanjasta ja olin antanut Marissalle oman juomani varmaan siitä lähtien, kun Marissa pääsi ripiltä. Eikä äiti vielä tähän päivään mennessä ollut huomannut mitään. Isä sen sijaan ei välittänyt, sillä se joskus osti yhden siiderinkin lauantaisin saunajuomaksi Marissalle, kun äiti oli työmatkalla.
Istuin terassin keinussa, kun Miska lösähti viereeni.
”Mitäs sille sun ponille kuuluu?” Miska kysäisi ja töni jalallaan keinuun vauhtia.
”Laitumelle se meni juhannuksena ja tänään ajettiin sillä ensimmäinen kunnon lenkki”, vastasin, vaikka tiesin, ettei Miskaa oikeasti kiinnostanut Kerttu. Kunhan vain yritti saada jutunjuurta aikaiseksi.
”Ketkä me?” Miska kysyi ja huitaisi korvan vieressä inisevää hyttystä kauemmaksi.
”Öö… siis mä ja yks kengittäjä, joka auttelee mua välillä Kertun kanssa”, yritin vastata ympäripyöreästi.
”Ai, etkö sä ponilla sitten osaa yksin ajaa?”, Miska ihmetteli ärsyttävään tapaansa. Miksi sen piti aina kaivella kaikkia yksityiskohtia.
”No Pekalla on omia ravihevosiakin niin kai se nyt paremmin tietää, kuin mä”, kivahdin ja tajusin liian myöhään, että olin paljastanut liikaa.
”Ai Yli-Niemelän Pekka? Iskä! Tiesitkö, että Matilda ajelee Yli-Niemelän Pekan kanssa pitkin Otsonmäkeä päivät pitkät”, Miska huusi iskälle, joka kääntyi uteliaana muhun päin. Tietenkin Miska tunsi Yli-Niemelät. Kaikkihan Otsonmäellä toisensa tunsivat. Joku niistä pojista kai ollut Miskan kanssa samalla luokallakin.
”Yli-Niemelän pojat on fiksuja kavereita. Aina koulussa pärjänneet. Eikös se Jormakin pääsi just lääkikseen?” iskä osallistui keskusteluun, vaikka olisi mun mielestä ihan hyvin voinut olla osallistumatta.
”Kuule, en mä paljoa tiedä minkään Yli-Niemelän Jorman opinnoista”, mumisin. Vaihtaisivat nyt jo puheenaihetta.
”Niin, Pekastahan meillä oli puhe”, rasittava Marissa tunki nenänsä keskusteluun. ”Vai on Matildalla sutinaa meidän kengittäjän kanssa! Voi hitto, pitää pistää ääniviesti heti Vilmalle ja Fridalle. Ne menee ihan sekasin, kun Vilmakin on kuolannu Pekkaa jotain sata vuotta!”
”Et nyt tosiaan laita mitään ääniviestiä Vilmalle.”
”Et sä mua voi estää. Kyllä kaikki sen kuulis sitäpaitti ennemmin tai myöhemmin.”
”Ei meillä ole mitään sutinaa. Anna se puhelin nyt tänne.”
”En.”
”Anna nyt se puhelin tänne, ennen ku mulla menee oikeasti hermot. Että sä osaat olla rasittava mukula! Miska auta nyt vähän!!” mun ääni kohosi, kun yritin napata puhelinta Marissan kädestä Miskan yli. Marissa väisteli ja makasin jo puoliksi Miskan päällä pidellen Marissan käsistä kiinni. Marissa huusi kuin syötävä ja yritti potkia ja töniä mua kauemmas. Keskellä istuva Miska nosti kätensä ilmaan ja selkeästi nautti saadessaan sekasortoa aikaiseksi siskosten välille. Onneksi ei asuttu enää kaikki saman katon alla.
”TYTÖT, NYT LOPPU!” äiti karjaisi tullessaan jälleen kerran sisältä touhottamasta omia asioitaan. ”Kerran kaksi vuodessa ollaan kaikki paikalla ja heti täällä on joku käsirysy. Nyt joka iikka pöydän ääreen istumaan niin kuin olis jo ja suut suppuun.”Äiti osasi olla niin vakuuttava, että tottelimme mukisematta. Isä tarjoili grilliruokaa jokaisen lautaselle isot keot ja yritti piristää tunnelmaa vitsailemalla jotain syömisen lomassa. Mun puhelin piippasi ja katsoin nopeasti näyttöä. Viesti oli Pekalta. Jotain se kysyi, että koska ehtisin tulla Tykin kärryille. Laitoin nopeasti puhelimen näppäinlukkoon ja sujautin sen farkkujeni taskuun. Vastaisin myöhemmin.
”Uu-uu. Yli-Niemelän Pekka ei ehdi kohta Rubyakaan kengittämään, kun kaikki aika menee Matildalle viestittelyyn”, Marissa laukoi ivallisesti. Yritin potkaista vastapäätä istuvaa teiniä sääreen, mutta Marissa väisti potkun.
”Varmaan se nyt yötä päivää kengittää”, vastasin ärsyyntyneenä ja tungin lisää perunaa suuhun. ”Eikä se sitäpaitsi ollut Pekalta”, valehtelin muka sujuvasti.
”Eipä vissiin!” sekä Miska että Marissa totesivat kuin yhdestä suusta. -
Vau, miten sujuvasti ja vaivattomasti tämä tarina soljui eteenpäin. Tarinan yksityiskohtaisesta kuvailusta sekä suorastaan nerokkaasta dialogista tuli olo, että olisi itsekin ollut mökillä seuraamassa näiden kahden keskustelua. Aihe oli vaikea ja avasi lisää Noan historiaa. Tietenkin Jesse oli ollut mukana Noan vaikeammissakin vaiheissa. Käyttääkö Jesse vieläkin jotain kovempaakin kuin viinaa? Selittäisi ainakin ärtyneen ja omituisen persoonan näin psykiatrian ammattilaisen näkökulmasta! 😀
/ edit. Hitto taas väärässä välissä tämä viesti. Miten näitä viestejä poistetaan?! 😀
-
26.06.2019 Kärrytreeniä
Vislasin riimu kädessä laitumen portilla. Hevoset laidunsivat kaukana toisella puolen laidunta, mutta Kerttu nosti välittömästi päänsä kuullessaan ääneni. Se lähti reippain askelin kohti porttia ja muu lauma seurasi kiltisti perässä. Tammat parveilivat ympärilläni yrittäen kaikki saada osansa rapsutuksista. Tuupin hellästi (ja hetken päästä vähän vähemmän hellästi, koska se idiootti ei uskonut) Typyn pois, joka olisi varmaan ängennyt syliin asti, jos olisin päästänyt. Pujotin Kertun päähän vaaleanpunaisen kimaltelevan riimun, joka ei sopinut yhtään sen ruunikkoon väriin, mutta oli ihan ältsin söpö. Huidoin riimunnarulla jälleen liian lähelle tunkevan Typyn, joka vihdoin ja viimein tajusi lähteä kauemmas ja pujahdin Kertun kanssa portista ulos. Miten sitä sanoisi kauniisti Hellolle, että Typylle voisi vetää vähän tiukemmat rajat?
Talutin Kertun talliin ja harjasin sen huolellisesti. Jos totta puhutaan, en tainnut tehdä elämässäni oikeastaan mitään huolimattomasti. Ihailin sen lihaksikasta runkoa, joka oli mielestäni paljon kehittyneempi kuin monella muulla samanikäisellä tammalla. Okei. takaosastaan se oli vähän köyhä, mutta kyllä sekin asia korjattaisiin, kun päästäisiin kunnon mäkitreeneihin kärryjen kanssa.
Kärryttelystä puheenollen, olin ilmoittanut meidät mukaan Hopiavuoren yömaastoon. Sinänsä se oli vähän villi teko minulta – ihmiseltä joka vältti viimeiseen hetkeen saakka kaikkea tunarointia. Tunaroinnin mahdollisuus olisi nimittäin melko todennäköinen, koska Kertun ja mun yhteiset kärrytreenit pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Toki olihan tässä vielä reilu viikko aikaa, joten oli pistettävä töpinäksi. Vähän kyllä jännitti mennä seikkailemaan yöllä hämäriin metsiin, mutta eiköhän se tällä remuavalla porukalla olisi ihan turvallista.
Valjastin Kertun kieli keskellä suuta. Tarkastin neuroottisesti jokaisen remmin oikean kiinnityksen vertailemalla sitä googlesta haettuun kuvaan. Jotenkin oltiin kyllä Kertun kanssa hassu pari. Se oli niin huoleton ja suuripiirteinen kuin olla ja voi ja mä sen sijaan nyhjäsin pienintäkin yksityiskohtaa ikuisuuden. Toisaalta Kerttu oli opettanut mulle ottamaan monet asiat paljon rennommin ja mä taas ajattelin opettaneeni Kertulle rutkasti kärsivällisyyttä.
Lopulta olin tyytyväinen valjastukseen ja raahasin suulista kärryt Kertun perään. Camilla sattui juuri tulemaan talliin, kun pähkäilin alaremmin oikeaoppista kieputtamista aisan ympärille.
”Vie se aisalenkin etupuolelle ja kiepauta pari kertaa. Joo, just noin. Sitten tehdään lukko, että aisat ei lähe lenkeistä veks. Anna mä näytän”, Camilla kieputti tottuneesti alaremmiä ja mun olisi tehnyt mieli tehdä muistiinpanoja johonkin vihkoon.
”Nyt ootte valmiita lähtöön, eikun menoks!” Camilla otti pari askelta taaksepäin ja taputti Kerttua kaulalle reippain ottein. Laitoin kypärän päähäni ja hyppäsin kärryille. Camilla irrotti Kertun ketjuista ja nyppäsi sen ohjasta liikkeelle. Tamma lähti heti matkaavoittavin askelin pihaan, josta ohjasin sen kohti Mäensisuksen maastoreittejä.En päässyt vanhaa päätietä kuin parisataa metriä, kun vastaan tuli tutunoloinen maasturi. Pekkahan siellä heilautti kättään minulle ja ajoi hitaasti ohi. Kerttu pärisi autolle totuttuun tapaan, mutta ei ottanut kuin muutaman hätäisemmän askeleen. Puhuttelin rauhallisella äänellä tammaa, joka kääntelikin korviaan vuoroin mua kohden ja vuoroin eteenpäin. Hetken päästä kuulin, kun auto pysähtyi tielle ja peruutti hitaasti takaisin kohdalle. Pysäytin Kertun, mistä se ei ollut alkuunkaan mielissään. Mitä täällä nyt pitää kupata, kun juuri on päästy seikkailun makuun, se tuntui tuhisevan. Pekka avasi ikkunan ja miehen pää pilkisti ulos.
”Et kai sä ole menossa ihan yksin tuon sähikäisen kanssa reissuun?” Pekka kysyi. Tajusin, että mun olisi todellakin ihan oman ja hevosen turvallisuuden vuoksi tajuta pyytää jotakuta kanssani kärryttelemään, sillä tämä oli vasta järjestyksessä kolmas kärrylenkki Kertun kanssa ikinä. Voi hitto, Pekka piti mua varmaan ihan idioottina! Vain täysin pahvi ja vastuuntunnoton hevostyttö lähtisi vihreän varsan kanssa yksin maastoon.
”En, kun mulla on toi Hopiavuoren Hermanni-haamu tossa vieressä”, nyökkäsin kohti tyhjää paikkaa kärryillä. Ehkä vitsailuni pelastaisi tämän kuolettavan nolon tilanteen.
”Mahtasko se Hermanni päästä vähän itteensä päin, jos tulisin kanssa kyytiin?” Pekka pohdiskeli ja tervehti tyhjää paikkaa nyökäten kohteliaasti. ”Odottakaa siinä, mä heitän tän auton Hopiavuoren pihaan parkkiin.”Odottaminen oli helpommin sanottu kuin tehty Kertun kanssa. Tammalla meni ihan totaalisesti käpy tähän surkeaan retkeen. Se oli ollut jo täydessä vauhdin tohinassa ja nyt piti ihmetellä ja pällistellä ikuisuus keskellä tietä. Se peruutteli, pärskähteli ja löi dramaattisesti jalkaansa maahan. Onneksi Pekalla ei mennyt kovin kauaa, kun mies jo hölkkäsi meitä kohden solmien ravikypäränsä remmiä leukansa alle. Pitikö mies ravikypärää aina autossa mukana, jotta voisi tuppautua yksin ajelevien neitojen kärryille mukaan?
Onneksi Pekka oli sen verran tahdikas, ettei ryhtynyt sättimään mun toimintaa sen enempää. Oikeastaan tuntui heti paljon luottavaisemmalta, kun joku istui kärryillä rupatellen rennosti niitä näitä ja näytti vielä oikein passelin kärrylenkin Mäensisuksen suunnalla. Tiesin Yli-Niemelöitten kotitilan olevan Mäensisuksessa, joten Pekka varmasti tunsi reitit kuin omat taskunsa.
”Yllättävän hyvin etenee ratsusukuiseksi” Pekka totesi, kun Kerttu paineli letkeää ravia hiekkatietä pitkin. Tamma painoi kädelle ja tunsin, kun sen kierrokset nousivat.
”Mm-mm”, mumisin totisena ja koitin saada jotain kontrollia hevoseeni.
”Tässä on pitkä suora. Anna vaan mennä, niin saa vähän energiaansa purettua”, Pekka rohkaisi ja annoin varovasti ohjaa tammalle. Kerttu heilautti häntäänsä innoissaan ja sen ravi sai heti lisää lennokkuutta alleen. Vesi valui silmistäni, kun tuuli löi vasten kasvoja. Suoran lopulla Kerttu alkoi jo itse hidastaa kokeilevasti ja pyysin sen ääniavuilla ja puolipidätteillä käyntiin saakka. Kehuin lähes itku silmässä tammaa ja hymyilin vapautuneena. Ensimmäinen kerta täyttä vauhtia oman hevosen kärryillä, vitsi miten siistiä!”Taisi olla aika kivaa?” Mies hymyili suupielestään huvittuneena.
”No oli! Ihan mahtavaa”, tärisin innostuksesta. ”En mä varmaan näin lujaa olisi mennyt, jos olisin yksin lähtenyt.”
”Ai lujaa? Sun pitää päästä meidän Tykin kyytiin joku kerta, niin tiedät, mitä on mennä oikeasti lujaa”, Pekka naurahti. Tykki oli ilmeisesti Yli-Niemelän kovatasoisin ravuri.
”Hah, en kyllä varmasti uskalla. Kertun vauhdit riittävät mulle toistaiseksi.”
”Uskallat, kun sulla on näin ammattitaitoinen ohjastaja turvanasi”, Pekka päätti ja aihe oli siltä erää loppuunkäsitelty. ”Mahtaakos se Eetu tarjota mullekin kupposen kuumaa lenkin jälkeen?”
”Kyllä varmaan. Aina se kaikkia sinne ainakin kovasti koittaa saada kahvittelemaan”, pyöräytin silmiäni hyväntahtoisesti. Jos Suomesta pitäisi löytää eniten kahvia juova pitäjä, niin Otsonmäki olisi varmasti Hopaivuoren ansiosta kärkisijalla.
Kerttu laitumella 26.6.2019 (kuvan piirtänyt VRL-13332) -
Hmm. Eiköhän Matilda saisi Kertun yömaastokärryttelykuntoiseksi 6.7. mennessä, jos vain mukaan pääsee myös kärryillä! 🙂
Matilda jää mielellään myös yökyläilemään maaston jälkeen.
-
Pahoittelut hevosten omistajille, jos otin liikaa vapauksia muiden hevosten kuvailussa!
22.06.2019 Kesä on täällä!
Aamuaurinko paistoi jo lämpimästi, kun sidoin Kertun pihakoivuun kiinni ja ryhdyin harjaamaan sitä huolellisesti. Pitihän sitä hevosen näyttää hyvältä ensimmäisenä kesälomapäivänään! Eilinen ilta painoi vielä silmissä, sillä en ollut nukkunut kuin muutaman hassun tunnin. Olin jopa väsymyksessäni sortunut juomaan kaksi kuppia kahvia tuvassa, vaikka normaalisti siemailin sivistyneesti teetä. Kesäaamun kirkkaus kuitenkin valoi muhun uutta energiaa. Pääskynen lenteli muutaman kierroksen koivun ympärillä ja katosi sitten tallin räystään alle, jonne se oli rakentanut pesän. Hymyilin kesäisen aamun tunnelmalle ja Kertulle, joka yritti vaivihkaa kuoria koivusta kaarnoja. Kielsin Kerttua nyppäämällä sen riimunnarusta ja tamma pärskähti minulle tyytymättömänä.
”Pian pääset laitumeen”, lepertelin ja hipelöin sen kiharaa harjaa. ”Siellä on tilaa juosta ja leikkiä.”Tallipihassa oli normaalia enemmän liikettä, kun porukka valmistautui kesälaidunkauden alkuun. Jo muutama vieraskin naama näkyi puuhailevan trailereiden ja hevosten parissa parkkipaikalla.
”Alakaakos porukka olla jo valamiina jotta voitas lähtiä laitumelle päin?” Eetu huuteli tallin ovella. Sieltä täältä kuului myöntäviä vastauksia. Onneksi Kertun laidunporukka koostui sen tarhakavereista, tallikavereista sekä lempeän oloisesta suokkitammasta. Kerttu oli varmasti porukan temperamenttisimmasta päästä, vaikka kiltti mamman mössykkä sekin tietenkin oli.Irrotin Kertun riimunnarun koivun ympäriltä. Kerttu steppaili paikallaan ja yritti vetää kohti Flidaa, jota Noa talutti jo kohti laitumelle vievää tietä. Päästin Nellyn ja Cozminan edelle ja pidättelin Kerttua, joka olisi tunkenut turpansa kiinni Cozminan häntään. Typy näytti myöskin irtoavan kohta henkseleistään ja Hello kasvot punaisina piteli kaksin käsin suomenhevostamman riimunnarusta. Laitumelle oli lyhyt matka, mutta sen aikana Kerttu ehti olla jo vuoroin sivuttain tiellä ja vuoroin paikallaan piaffea tanssien, mutta lopulta pääsimme laitumen portin eteen. Eetu hölkkäsi perästämme avaamaan laitumen porttia ja katseli kauhunsekaisin ilmein, kun Typy ja Kerttu meinasivat sotkeentua toisiinsa. Cozminakin alkoi ja näyttää hermostumisen merkkejä, kun nuoret suokkitytöt pistivät ranttaliksi.
Eetun avattua laitumen portin talutimme kaikki tammat laitumen sisäpuolelle tarpeeksi kauas toisistaan ja portista. Kerttu vallan tärisi innostuksesta nähdessään ison laitumen ympärillään. Typy peruutti ympyrää Hellon ympärillä. Flidaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja se yritti jo vaivihkaa ryhtyä syömäpuuhiin.
”Lasken kolomeen ja sitten hevooset saa laskia irti”, Eetu ohjeisti. ”Elekää sitten teloko ittiänne. Alta pois ja nopiaa.”Avasin valmiiksi Kertun riimun, jotta saisin sen sitten nopeasti sujautettua pois päästä. Tamma viskoi päätänsä siihen malliin, että olin varma sen pääsevän jo kakkosen kohdalla irti ja joukkohysterian olevan valmis. Onneksi kuitenkin sain riimusta jotenkin pidettyä kiinni ja kolmosella liu’utin riimun pois Kertun päästä. Ruunikko lähti kuin tykin suusta ja sinkosi pukitellen laitumen keskelle. Typy ryntäsi tohkeissaan perässä, kun muut hevoset ottivat varovaisia kokeilevia raviaskelia. Kerttu ei edes hoksannut, että sille vieraampia hevosia oli myös joukossa, vaan ne näykkivät Typyn kanssa toisiaan vauhdin huumassa.
”Typerykset on jo käyneet aikaa sitten valtataistelun keskenään, mutta siellä ne kirkkaammasta kruunusta nahistelee”, Hello nauroi tammavarsojen keskinäiselle nahistelulle.
”Ja sitten Flida tulee paikalle tyynen rauhallisesti ja toteaa, että who’s the real queen here”, Noa yhtyi keskusteluun ja katseli lämpimästi tammaansa, joka seisoi sieraimet suurina suomenhevostamma Neian kanssa nenät vastakkain.Tanner tömisi, kun tammalauma lähti yhtä aikaa laukkaan pitkin kumpuilevaa laidunta. Kesä oli vihdoin virallisesti alkanut. Oli juhannus, yöttömät yöt ja laidunkausi. Hiljaiset aamut laitumella, kun hevosten siluetit hukkuvat maasta nousevaan sumuun ja kostean kesäyön tuoksu leijailee vielä ilmassa. Ilta-auringon punertavassa valossa kimaltelevat hevoset, jotka huiskivat hyttysiä hännillään ja pärskivät tyytyväisenä nyhtäessään ruohomättäiltä iltapalaa. Ja ehkä mukaan mahtuisi myös kesäinen ilta kärryillä, jossa minun lisäkseni istuisi myös eräs poika.
-
// Lupaan ens tapahtumaan kuitata jollain muulla ku runolla, mutku en osaa piirtää ja tarinasta ois tullu tylsä… Tässä kuitenkin runosielujen tuotos <3
Villikukkia
Kipinäkavio, nokiharja,
kuparihiuksinen tyttö sorja
Kuin asukit ikimetsän,
villikukat keskikesänHuminassa kesätuulen,
hennon kilinän kuulen
Sävelmä on kissankellon,
jonka poimin takaa pellonKiharalle kiertyy pörrötukka,
jouhista pilkottaa voikukka
Oli niitä enemmänkin,
vaan tarvittiin evästäkinKukkaseppele kaulalle punottu,
ja varoituksen sanat lausuttu
Kauniita ovat kielot nuo,
vaan kuolon mukanaan tuoTule, mennään neiti kesäheinä,
tanssien kedon enkeleinä
huiskauttaen kerran häntää,
niin että onnenapilat ilmaan lentää! -
06.06.2019 ”Eiköös se Yli-Niemelän Pekka ole ravimiehiä, jotta pyyrä sitä vaikka vähä apukäsiks”
Ei herranjumala mikä helle. Hikipisarat valuivat ohimoillani ja kuiva tomu oli tarttunut paljaisiin sääriini tummaksi kerrokseksi. Tunsin itseni kaikkea muuta kuin raikkaaksi. Oli päästävä uimaan ja pian.
”Johan se heltehen lykkäs”, Eetukin puhisi pää kuumuudesta punoittaen, kun hän irrotti koppakärryjä trailerin perästä. Olin hankkinut Vaarasen Tapiolta vanhat, mutta toimivat koppakärryt kohtuuhintaan harjoituskärryiksi. Eetu oli tietenkin ensimmäisenä tarjoutunut hakureissulle kuskiksi, kuinkas muutenkaan.
Lykkäsimme yhdessä kärryt nojaamaan suulin seinää vasten. ”Mjoo-o, kohtuu hyvännäkööset kärrit”, mies nyökkäsi hyväksyvästi ja potkaisi kengänkärjellään rengasta asiantuntevasti hymisten. En ollut itse mikään ravityttö ja kokemukseni ajamiseen sijoittuivat jonnekin ponikerhon aikaisiin aikoihin, mutta munkin mielestä kärryt näyttivät vantterilta. En kyllä tiennyt olivatko ajotouhut Eetunkaan vahvinta alaa, mutta eikös kaikki hevosmiehet tajunneet jotakin ajovermeitten päälle? Pääasia, että kärryt olivat sopivan kokoiset Kertulle eivätkä jättäisi minua puolimatkaan jonnekin Jätinhautuumaan perukoille.
”Ei kyllä son mentävä paussille”, Eetu puhisi edelleen painostavan kuumuuden alla. ”Mennääs Matilda kattomahan onko kaffetta pannus.”
Seurasin Eetua kiltisti tupaan, mutta pieneen mieleenikään ei olisi tullut ottaa kupposta kuumaa. En ymmärtänyt alkuunkaan hopiavuorelaisten kiintymystä kahvinlipittämiseen – ja vielä näillä helteillä! Täytin vesipulloni hanasta ja join samantien puolet siitä pahimpaan janoon. Istuin pöydän ääreen ja suoristin jalallani vaivihkaa rytyssä olevan räsymaton kulman.
”Meinaakkos vielä ajamahan lähteä?” Eetu tiedusteli samalla, kun kaivoi kaapeista kastamista.
”Ehkä illemmalla. Pökräisin varmaan rattaille tässä kuumuudessa”, pohdiskelin samalla, kun pyyhin kädelläni pullanmurusia tuvan pöydältä yhteen kasaan.
”Son fiksua, ihan totta, ei parane ittiään tuolla läkähyttää”, Eetu vakuutteli. ”Kai soot muuten jo ajanu sillä?”
”No, kerran. Eikä se nyt ihan fiasko ollut, vaikka se peruuttikin ne kärryt lopuksi puoliksi ojaan”, tyrskähdin nauruun, kun muistelin, kun Tapion kanssa nostimme kärryjä ylös lumisesta ojasta. Kerttu ei onneksi ollut moksiskaan, tuskin edes tohinaltaan huomasi, että kärryt suistuivat ojaan. ”Mutta oon mä sitä ohjasajanut aika paljon ja ihan nätisti se menee”, vakuuttelin, kun huomasin Eetun katseessa hätäännystä. Mies varmaan mietti hädissänsä, että nytkö se saisi alkaa tilaamaan Hopiavuoreen ambulansseja ja ruumisautoja, kun tallin varsajengiläiset ryhtyivät tositoimiin.
”Eiköös se Yli-Niemelän Pekka ole ravimiehiä, jotta pyyrä sitä vaikka vähä apukäsiks. Niin ja onhan meirän Camillakin tietty…” Eetu mietiskeli samalla, kun hörppäsi kahvimukin tyhjäksi. ”Ja otahan ny tuo viimeenen keksi jotten mä rohomua kaikkia.”Mikä siinä oli, että kaikki olivat nyt tyrkyttämässä sitä Pekkaa mun päiväjärjestykseen. En varmasti ikimaailmassa kehtaisi kysyä siltä apua Kertun ajokoulutuksen kanssa. Niillä oli kyllä kotona ollut aina ravihevosia ja Pekka oli niiden seassa kasvanut pienestä pojasta lähtien. Ehkä jos näkisin sen juhannuksena, voisin kysyä muutamia vinkkejä… Mutta ajamaan en sitä varmasti pyytäisi! Nauraisi vielä mut maanrakoon, kun näkisi valjasviritykset.
”Katotaan”, vastasin Eetulle kohteliaasti hymyillen. Ympäripyöreät vastaukset olivat aina paras ratkaisu kaikkeen. ”Mä taidan lähteä uimaan. Onkohan kukaan muu menossa?”
”En tierä, muttei paha irea ollenkahan”, Eetu vastasi suu täynnä kaurakeksejä. -
Mä oon seurannut puolella silmällä tän tarinan kehittymistä, koska en valitettavasti vain ole ehtinyt lukea sellaista vauhtia, mitä tää näiden kahden tarina on saanut jatko-osia. Olen kuitenkin sen verran perillä asioista, että voin rehellisesti sanoa, että nää kaksi on niin söpöjä yhdessä!
On tosi kiva, että jännite on säilynyt monen tarinan ajan, koska sehän nyt vain on parasta orastavassa suhteessa. Ja pitää mielenkiinnon yllä lukijallakin.
Tämän koko episodin aikana on myös paremmin päässyt tutustumaan Helloon ja Tiitukseen, koska kumpikin painii niin paljon omien ajatustensa kanssa. Hello on itselle niitä hahmoja, jotka tuntuu olevan helppo saada sopimaan omiin tarinoihin ja se tietenkin kertoo siitä, että olet onnistunut saamaan Hellosta moniulotteisen hahmon.
-
05.06.2019 Mitä hittoa tekisin sen Pekan kanssa?
Olin pitkästä aikaa Hopiavuoressa, vaikka kello oli jo paljon. Helleaalto oli jyrännyt Otsonmäen ylle ja ulkona terassilla ei ollut hitusenkaan kylmä, vaikka mulla oli pelkkä toppi ja farkkushortsit. Läiskäisin hyttysen reideltäni kuoliaaksi. Jäljelle jäi verinen läntti, jonka pyyhkäisin sormellani pois.
Ovi kävi ja Nelly astui ulos tuvasta. Se oli varmaan menossa asuntoautolleen.
”Ai säkin oot vielä täällä”, Nelly totesi hieman yllättyneenä. Eikä ihme, sillä olin yleensä ennen iltakahdeksaa jo hyvän matkaa huristelemassa kotia kohden.
”Joo. Oli niin nätti ilta, ettei tehnyt mieli mennä vielä kotiin”, vastasin ja hörppäsin väljähtäneestä limustani kulauksen. Nelly veti tuolin itselleen ja istahti alas.
”Eikö sulla oo ketään kotona jo odottamassa?” Nelly kysyi huolettoman ystävälliseen tapaansa ilman, että toiselle tuli olo, että yksityisasioita urkittiin juorujen toivossa.
”Ei. Paitsi mun satakahdeksantoista huonekasvia”, hymähdin. Tajusin, ettei kukaan oikeasti edes tuntenut mua Otsonmäessä. Tosin se ei yllättänyt mua tippaakaan. Seurasin muiden tekemisiä sivusta, keskityin omiin juttuihini ja katosin vähin äänin heti, kun parhaalta tuntui. Olin aina ollut samanlainen. En ollut mikään seurapiiriperhonen enkä etenkään välittänyt kertoa itsestäni muille henkilökohtaisia asioita. En tiedä mitä haittaa siitä olisi ollut, mutta olin aina ollut se seinäruusu, joka ei jäänyt kenenkään mieleen.
”Onko niistä sitten paljon seuraa? Niistä huonekasveista”, Nelly jatkoi rupatteluaan.
”Joo. Mulla on niiden kanssa tosi syvällisiä keskusteluita”, yritin lyödä asiaa leikiksi, mutta vakavoiduin pian. ”Totta puhuen on siellä välillä vähän hiljaista. Ehkä pitäisi hankkia papukaija.”
”Ei, kun rupeat vaan hengailemaan Hopiavuoressa enemmän! Ainahan täällä joku pyörii, kun tää on tämmönen kommuunikin”, Nelly nauroi heilauttaen kättään asuntoautoaan kohden.Tuvan ovi aukeni ja Eetu astui sinisissä crocseissaan terassille.
”Jassoo, täälä on viälä porukkaaki”, Eetu katsahti muhun ystävällisen uteliaana. ”Molin menos tota tallihin… moon unohtanu sinne… tota valot päälle”, mies takelteli viimesten sanojen kadotessa muminaksi. Olin huomaavani merkitsevien katseiden vaihtoa Eetun ja Nellyn kesken. Olinko keskeyttänyt jotain? Mies lompsi pihan poikki talliin, jonka ikkunoissa en nähnyt pienintäkään valonpilkahdusta. Kohautin olkiani, eihän asia mulle kuulunut. Ehkä valot olivat jääneet varustehuoneeseen.
”Ei kyllä mun täytyy nyt mennä”, nousin terassin tuolista ja venyttelin puutuneita jäseniäni. ”Nää hyttyset imee mut muuten kuiviin.”
”Joo. Hei rupatellaan joku toinen ilta pidempään. Olis kiva tuntea suakin vähän paremmin”, Nelly hymyili ja mä nyökkäsin kauniisti niin kuin aina tein.
”Ei muuta kuin huomiseen.”
”Huomiseen.”Ajaessani kotia kohden mietin vielä aamuista kengitystä. Oliko Pekka todella pyytänyt mua sen kanssa viettämään juhannusta? Ainakin Hellon mielestä oli. Entä jos menisin tanssilavan kokolle ja Pekka vain moikkaisi mua jostain kaukaisuudesta ja jäisin hölmönä seisoskelemaan jonnekin koivun alle. Sitten en kehtaisi poistua paikaltaan, koska Pekka arvaisi, että olin mennyt sen takia sinne. Mitähän Marissa teki juhannuksena? Se ei kyllä ikimaailmassa huolisi kalkkista isosiskoaan seuraansa. Muut kaverit olivat varmasti tuhannen päissään ja mä en pitänyt sellaisesta. Kyllä mä alkoholia join, mutta en koskaan niin kuin mun opiskelukaverit, jotka konttasivat yöllä kotiinsa ja oksentelivat pitkin ojia. En voinut kuvitellakaan, että menettäisin kontrollin sillä tapaa. Koko ajatus puistatti mua. Joskus pari vuotta sitten mun paras kaveri Silja oli kiukustuneena sanonut, että mun pitäisi kerran kunnolla vetää kunnon perseet, jotta mun nuttura vähän edes löystyisi ja pääsisin kontrollifriikkeydestä eroon.
Ehkä siksi pelkäsin niin paljon tutustua Hopiavuoren ihmisten kanssa. Mitä jos ne pitäisi mua ihan tiukkapipona ja ilonpilaajana? Oli parempi hiippailla sivummalla, kuin saada kuraa niskaa myöhemmin, kun en vastannutkaan kenenkään odotuksia. Toisaalta tiesin kyllä, että kelpasin ihan tällaisena. Mutta silti, olinko tylsä?
Ja mitä hittoa tekisin sen Pekan kanssa?
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
Matilda. Syy: lisätty kaksi virkettä
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
-
Kutsu näyttäisi tulleen kahteen kertaan, mutta laitan tähän osallistumista. Elikkä
Sylvi – Kerttu
-
Mä en voi muuta kuin sanoa, että samaistun tähän tekstiin niin paljon, ettette tiedäkään. Nuo biisin sanat sopivat täydellisesti tähän teidän kuvioon ja johtavat tarinaa eteenpäin. Voi Tide-parka, mihin tilanteeseen on joutunut! Mutta samalla voi vitsit, miten kutkuttava tilanne! Kaikki on vielä ihan alussa ja voi mitä voikaan olla tulevaisuudessa vielä edessä. Kyllä vaan sydämen ilot ja surut on niitä mitkä pitää meidät ihmiset hengissä. <3
-
05.06.2019 Kengityspäivä
Tänään oli Kertun kengityspäivä. Tai oikeastaan siltä otettiin kengät pois kesälaidunta varten. Se ei tarvinnut niitä mihinkään, sillä Kertun kaviomateriaali oli kovaa ja se olisi muutenkin suhteellisen vähällä käytöllä.
Täsmällisesti yhdeksältä kengittäjä Pekka Yli-Niemelä kaarsi autonsa Passatini viereen parkkipaikalle ja nousi kättään heilauttaen autosta. Pekka oli siskoni vuokraponin Rubyn kengittäjä, joten oli luontevaa pyytää miestä kengittämään myös Kerttu. Muistan vieläki hämmennykseni, kun tapasin miehen ensimmäistä kertaa. Rehellisesti sanottuna nimestä Pekka Yli-Niemelä ei tullut ensimmäisenä mieleen nippanappa kolmikymppinen pitkänhuiskea nuorimies, jonka hymyillessä posket painuivat suloisille hymykuopille. Toisaalta Pekka oli Yli-Niemelän poikia eivätkä muutkaan veljekset olleet saaneet kovin moderneja nimiä. Mun kanssa samanikäinen Jorma Yli-Niemelä oli ehkä kaiken huippu.
Pekka kaivoi takaluukusta kengittäjänpakkinsa ja asteli rennosti talliin. Kerttu odotti jo käytävällä ja mupelsi huulillaan oikeanpuolimmaista ketjunarua.
”Älä syö sitä”, nyppäsin narun Kertun suusta ja maiskauttaen pyysin sitä muutaman askeleen taaemmas.
”Katotaan meneekö tänään ilman huulipuristinta”, Pekka naurahti ja tarjosi kättään haisteltavaksi Kertulle. Korviani punotti, kun muistelin edellistä kengityskertaa. Kerttu oli ollut niin villillä päällä, että oli käytännössä istunut takapuolellaan käytävällä yrittäessään nyppiä etujalkojaan Pekan jämäkästä otteesta.
”Ollaan me ainaki harjoiteltu”, mumisin. Se piti paikkansa, sillä joka päivä olin kuluttanut pitkät tovit Kertun jalkojen pitämiseen ylhäällä.
”Son totta, harjottelusta ee ainakaa jää kiinni”, Eetu vahvisti puheeni kävellessään ohitsemme.Lepertelin Kertulle ja silittelin sen otsaharjaa, kun Pekka ryhtyi naputtelemaan kenkiä irti.
”Olehan siinä”, Pekka rauhoitteli tammaa, kun se nyppi etustaan kokeilevasti miehen otteesta. Ehdin jo ajatella, että nytkö se show alkaa, mutta Kerttu keskittyi katselemaan avonaisesta tallin ovesta ulos, jossa koirat telmivät jostain löytämänsä kepin kanssa.”Hieno tamma”, Pekka kehui taputtaen Kertun lautasia saatuaan takajalatkin kuntoon. ”Kyllä se vähän vielä nyppii ja kokeilee, mutta kukapa kolmivuotias ihan paikallaan seisoisi.”
Hymyilin ylpeänä Kertun pääpuolessa. Jotenkin tuntui, että viime viikkojen aikana jokin oli klikannut ja olimme edenneet aimo harppauksen eteenpäin. Kertulla oli hyvä olla Hopiavuoressa ja se pystyi olemaan paljon rennompi kuin pari kuukautta sitten. Edelleen Kerttu tuijotteli ties mitä asioita, saattoi säpsyäkin, mutta maanantainakaan se ei ollut pelännyt sitä pressua yhtään.”Onko juhannussuunnitelmia?” Pekka kysyi ohimennen kerätessään tavaroitaan takaisin kengityspakkiin.
”Noo, kait täällä jotkut illanistujaiset on.. Hevoset pääsevät kesälaitumelle aattona”, mumisin vastaukseksi, sillä mulla ei aavistustakaan missä olisin juhannuksena ja kenen kanssa. Oli sanomattakin selvää, että olin kertakaikkisen huono suunnittelemaan mitään menoja ja ajauduin vain puolivahingossa jonkun porukan mukaan tai sitten menisin iskän kanssa kalaan.
”Mitäh, nuori nainen ja ei mitään juhannussuunnitelmia!” Pekka hämmästeli ilkikurisesti. ”Jos et muuta keksi, niin tule tanssilavan kokolle. On siellä ainakin yksi tuttu.”
”Ai, kuka?” ihmettelin ääneen, sillä en tiennyt ketään, joka olisi puhunut menevänsä kokolle. Tai kaikkihan sinne varmasti jossai vaiheessa iltaa eksyivät, mutta kuitenkin.
”No mä tietenkin, höhlä”, Pekka nauroi lämpimästi. ”Soitellaan sitä Kertun vuoluaikaa myöhemmin. Nähdään tai ollaan näkemättä”, mies vielä tuuppasi rennosti mua olkapäähän ennen kuin istui autoonsa ja huristeli pihatietä pitkin pois.Jäin hölmistyneenä tallipihaan seisomaan.
”Jumankekka! Oliko se treffikutsu?”, vieressäni Jerusalemille keppiä heittänyt Hello kiekaisi riemuissaan.
”Ööh”, vastasin hämmentyneenä. -
03.06.2019 Pieni rohkea hevoseni
Vettä satoi ja ilma oli kylmä, vaikka kesäkuukin oli jo virallisesti alkanut. Siitä huolimatta en halunnut mennä Kertun kanssa maneesiin, koska halusin, että se oppisi kuuntelemaan minua myös avoimella kentällä. Hääräsin keltainen sadetakki ja keltaiset Hai-saappaat jalassani Kertun ympärillä ja harjasin siitä kuivunutta mutaa pois. Kerttu oli sellainen, että jos se näki pienenkin kuralammikon jossain, se kävi aivan varmasti rymyämässä itsensä siinä läpikotaisin. Kertun talvikarva oli lähtenyt kauniisti ja sen punertava kesäkarva kiilsi, vaikka sää oli harmaa. Muutama markanläiskäkin erottui Kertun kupeista. Lihaa luittensa ympärille sen pitäisi kyllä saada. Se oli niin ikiliikkuja, että se kulutti kaiken minkä söi ja vähän enemmänkin. Laidunkesä tulisi tarpeeseen ja toivoin, että se vähän saisi massaa kesän aikana. Syksyllä sitten muuttaisin vähän sen ruokavaliota, koska rasituskin lisääntyisi ratsutuksen myötä.
”Kylläpäs se kiiltää”, Nelly ihaili kävellessään tallin avonaisista ovista sisään. ”Meinaatko maneesiin mennä?”
”Emmä, kun meen tohon kentälle”, vastasin ja vilkaisin ulos, jossa sade yltyi vain entisestään. Ei me Kertun kanssa sokerista oltu.
”Siellähän sataa kaatamalla!” Nelly kauhisteli.
”Ehkä se vähän viilentää Kertun kuumia tunteita”, naurahdin, kun tamma steppaili käytävällä malttamattomana. Päätin kuitenkin laittaa sille sadeloimen, koska en jaksaisi kuivatella sitä fleecen kanssa sisällä ennen tarhaan viemistä.Talutin Kertun kentälle ja otin sen löysään liinaan. Lähdin kävelemään rauhallisesti ympäri kenttää ja muistutin joka kerta liinan päätä huitaisemalla, kun Kerttu yritti kiirehtiä edelleni. Nopeasti jo pienestä eleestä Kerttu ymmärsi lyhentää askelta ja odottaa. Kehuin tammaa lempeällä äänellä ja se pärskähti tyytyväisenä. Kun Kerttu malttoi kävellä kauniisti kaksi kierrosta perässäni pysäytin sen ja lähdin ohjaamaan sitä isolle ympyrälle. Kertulla oli kestänyt kauan ymmärtää juoksutuksen idea, mutta nyt se osasi jo itse mennä ympyrälle eikä puskenut koko ajan sisäle tai ulos. Maiskautin Kertun raviin ja se otti räjähtävän lähdön, heitti muutaman kerran ahteriaan ilmaan ja parin kierroksen jälkeen tasaantui letkeään ja aktiiviseen raviin. Vitsi, kun tota liikettä saisi nyt videolle. En kuitenkaan jaksanut kaivaa puhelinta taskusta, vaan tyydyin ihailemaan tamman poljentaa. Ääniavuin lähdin hakemaan tempon hidastamista ja nopeuttamista. Kertun karvaiset korvat liikkuivat vuoroin suuntaani ja vuoroin eteenpäin. Se kyllä hidasti, mutta melkoisella viiveellä. Sitkeästi jatkoin harjoituksia, kunnes sain Kertun niin hyvin keskittymään, että ensimmäisestä ptruusta se lähti heti rauhoittumaan. Olin niin ylpeä tammasta, että olin ratketa. Miksei se voinut ikinä olla näin hyvä silloin, kun joku toinen oli paikalla? Ehkä itsekin olin kireämpi, kun joku katsoi ja se heijastui Kerttuun.
”Meneehän se komiasti”, Eetun ääni keskeytti mietteeni. En tiennyt kauan mies oli seurannut treenejämme tallin suojista, mutta selkeästi Eetu oli nähnyt pienet onnistumisen hetket. Kerttu kääntyi katsomaan pisamanaamaista miestä ja hörähti kuuluvasti. Kyllä se ruokkijansa nähtävästi tunnisti.
”Niin, vielä”, naurahdin ja taputin Kertun sateesta kastunutta kaulaa. ”Et sä viittis heittää sitä pressua sieltä kentän laidalta? Testataan, lähteekö tämä kuuraketti tällä kertaa avaruuteen”, pyöräytin silmiäni. Eetu asetteli pressun huolellisesti samanlaiseksi pressusillaksi kuin maastakäsittelypäivänäkin.
”Elkää sitten liian kaua täälä ulukona treenatko, tuletta vielä molemmat kipiäksi”, Eetu muistutti vakavasti huomatessaan, kun kun märät hiukseni tiputtivat pisaroita sadetakin hupun alta maahan. Kertun mustat jouhetkin laineilivat märkinä sen kaulalla ja korvakarvat olivat jo lähes korkkiruuvikiharoilla.
”Tuvassa on sitte kuumaa kahavia lämmikkeeksi”, Eetu vielä totesi ennen kuin lähti kävelemään kohti taloa. Tuntui hyvältä, kun joku huolehti niin välittömän lämpimästi. Eetu oli kyllä mies paikallaan tallin isäntänä.Sade ropisi pressuun ja Kerttu katseli sitä pää kallellaan. Annoin sen nuuhkia pressua hetken aikaa, kunnes se ei enää ollut kiinnostunut siitä. Kävelin itse pressun päälle ja pyysin tammaa seuraamaan. Se asetteli etukavionsa huolellisesti pressun päälle. Selkeästi edellisen kerran säikähdys oli sillä tuoreena mielessä, mutta silti se tuli perässäni kuuliaisesti, kuten hyvin käyttäytyvän hevosen kuuluukin. Kehuin valtavasti tammaa, kun se käveli kokonaan pressun päälle ja pärskähti kuuluvasti turpa maata hipoen. Pieni rohkea hevoseni.
Päätin harjoitukset onnistuneeseen suoritukseen ja talutin Kertun takaisin talliin, jossa ei ollut ristinsielua. Varmaan kaikki olivat paenneet sadetta tupaan ja iloinen puheensorina soljuisi tuvan ja olohuoneen välillä. Nauttisin vielä vähän aikaa tästä hiljaisesta rauhallisesta hetkestä Kertun kanssa. Kuivaisin huolellisesti pyyhkeellä sen vettä tippuvan harjan, vaikka tarhassa se kastuisi jälleen uudelleen. Lepertelisin sille kauniita sanoja ja hukuttaisin sen halauksiin. Kertoisin sille, että se oli paras hevonen, jonka olin koskaan tuntenut. Ja sanoisin, ettei haitannut, vaikka se oli joskus vähän perseestä.
-
03.06.2019 Elämäni sinkkuna
Bridget Jones – Elämäni sinkkuna pyöri televisiossa. Olin nähnyt sen miljoona kertaa, kuten monet muutkin lempielokuvistani. Makasin sohvalla vaaleanpunaiseen vilttiin kääriytyneenä höyryävän kuuma teemuki käsissäni. Loma oli alkanut virallisesti eikä tänään olisi muita velvotteita, kuin mennä tallille. Äiti oli Pariisissa konferenssissa eikä tarvinnut koko viikkona apua toimistolla. Huokaisin haaveilevasti, kun Daniel Cleaver suuteli Bridget Jonesia romanttisesti pimeällä kujalla. Koskahan mun elämääni eksyisi oma Daniel Cleaver tai Mark Darcy? Kohteliaat brittimiehet olivat aina olleet heikko kohtani eikä sellaisia rehellisesti sanottuna kasvanut puissa Otsonmäellä. Ei sillä, että romanttista suhdetta kaipaisin, mutta ollaan nyt rehellisiä. Kuka reilu parikymppinen, romantiikkaa hengittävä ja elävä ei haluaisi omaa prinssiä valkealla ratsullaan? Oli vain helpompi sanoa, etten ollut kiinnostunut kuin pettyä kerta toisensa jälkeen. Viime päivien tapahtumat Otsonmäellä jo todistivat sen, että rakkaudesta ei tullut kuin itkua ja harmia. Tietenkin juorut eräästä kolmiodraamasta olivat kantautuneet korviini. Oikeastaan ne olivat kantautuneet varmasti ihan jokaisen korviin, kuten Otsonmäellä nyt oli tapana. Bridget Joneskin joutui aina pettymään miehiin kerta toisensa jälkeen.
Enhän mä sokea ollut. Lari oli kiinnostunut. Se oli yrittänyt useamman kerran sopia jotain treffejä, mutta mä en ollut tarttunut syöttiin. Olin väistellyt sen treffikutsut mahdollisimman ovelasti ja kohteliaasti. Ei Larissa mitään vikaan ollut, en vain nähnyt meillä mitään yhteistä. On hyvin mahdollista, että ehkä en vain antanut itseni nähdä meitä yhdessä. Kai se jokin itsesuojeluvaisto oli. Lari oli kuitenkin ollut niitä suosittuja poikia jo ala-asteesta lähtien eikä sellaiseen sekaantumisesta seurannut ikinä mitään hyvää. Mä jos joku sen tiesin.
Mietteeni keskeytti puhelimen pirinä. Iskä soitti ja kysyi haluisinko savulohta. Se oli käynyt torilla ja viritteli siellä savustuspönttöä valmiiksi. Sopisi tulla illalla hakemaan ja perunoitakin se keittäisi. Ja grillikin lämpeäisi, vaikka sää oli mitä oli. Iskä oli aina ollut samanlainen karhuemo, kun äiti toi leivän pöytään ja ravasi pitkin Eurooppaa. Lupasin tulla, kunhan tallilta pääsisin. Pitäisikin alkaa tehdä jo lähtöä sinne. En vain tiennyt mitä Kertun kanssa oikein tekisin. Maastakäsittelytunnin jälkeen olin jälleen ymmärtänyt oman rajallisuuteni villin tamman kanssa. Vieläkin hävetti sen karkaaminen kentältä. Mulla ei ollut aavistustakaan, että se oli niin mainio hyppääjä, vaikka olin toki huomannut sen hyvän tekniikan irtohypytyksessä. Ei paljon auttanut omistaa hevosta, joka osasi hypätä vaikka kuuhun, jos se teki sen silloin kuin itseä huvitti ja kun olisi pitänyt paikallaan seisoa. Ehkä kokeilisin niitä samoja maastakäsittelyjuttuja nyt, kun kentällä oli vähemmän porukkaa ja Kerttukin ehkä malttaisi keskittyä. Juhannuksena Kerttu pääsisi kesälaitumelle ja kesäloman jälkeen alkaisin ratsuttamaan tammaa. Kesätyörahoilla pitäisi hankkia harjoitussatula. Ja jotain oppikirjoja kuinka ratsuttaa rasavilli ja tänttähäärä suomenpienhevonen.
-
Pitikin heti korjata tuonne, että kuvaa en toki ole itse piirtänyt! Ajattelin, että se näkyy tuosta kuvasta, mutta eihän tietenkään kukaan tiedä mun omaa VRL-tunnusta, joka ei ole tuo VRL-13332 :DD
-
Hopiavuoressa tarinoiminen on kyllä hyödyllistä, kun oppii niin paljon uutta eri aiheista! Esimerkiksi juuri tämä jenkkifutis, joka on mulle ollut ihan täysin vieras laji (paitsi mitä nyt joskus olin kuollakseni ihastunut yhteen jefupoikaan), mutta kirjoitat tästä lajista, ihan kuin oikeasti olisit itse sitä harrastanut!
On todella kiva huomata Tiituksen kehityskaarta. Tiitus oppinut ihan hirveästi Hopiavuoren aikana itsestään kaikkea. Nytkin tässä tarinassa niin rohkeasti päättää, ettei kaipaa surkeita ystäviä elämäänsä ja keskittyy mieluummin niihin oikeisiin ystäviin. Kuvaat hyvin Tiituksen sisäistä maailmaa ja se onkin yksi niistä hahmoista, jonka ajatuksiin on helppo päästä mukaan.
-
Tämä oli tosi hauska tarina! Allu ja Hello yhdessä on yksi mun lempiasioista täällä ja kirjoitat ne niin elävästi niin, että veljeys oikein paistaa dialogista läpi.
”Vitustako mä voin tietää että — barbihevosetki vetää rekee niin et ne kepit tulee satulaan kii!” Allu suuttui. Ei niin paljoa, että olisi pudottanut satulan ja mennyt tupaan juomaan kahvia, mutta sen verran, että sai vähän väriä kalpeisiin poskiinsa.
”Voi paska”, huokaisin, ”mä oon unohtanu kertoa sulle et Skotti ei oo barbihevonen.”Ehdottomasti kohta, jolle nauroin eniten!
-
Tuskin kukaan, joka ei ammatikseen noiden kanssa pelaa tajuakaan noita eritellä – eikä tarvitsekaan olla niin nippelitietoa! Tietenkin se vain osui tarinassa omaan silmään, sillä itse en varmasti uskaltaisi mennä ikinä minnekään tuppukylään, missä lähes kaikki kantaisivat oikeasti pippurisumutteita mukanaan! 😀
-
Mä en nyt mitenkään ehdi kaikkien kaikkia tarinoita kommentoida (anteeksi siitä, mutta luen kyllä ne kaikki!), mutta aina välillä on pakko tunkea nenä sinne minne se ei kuulu.
Oon itse miljööfriikki. Keskityn aina enemmän ympäristön, sään ja tunnelman kuvailemiseen paljon enemmän kuin ihmisten välisiin kemioihin ja dialogeihin. Olen nimittäin oikeassakin elämässä sellainen, että mun harrastukseksi voisi lukea ”siistien paikkojen etsimisen”. Mulla on oikeasti miljoona eri paikkaa kirjoitettu sellaiseen auton reissuvihkoon, jotka oon löytäny puolivahingossa poikaystävän kanssa ajellessa. Tämä sun luoma Otsonmäki on sellainen, että sinne tekisi ihan hirveästi oikeassakin elämässä matkustaa ja nähdä maankaatopaikan auringonlasku sun muut.
”Otin hyttysmyrkkyä oikein näkyvästi ja pippurisumutetta vähän salaa. Jälkimmäinen ei ollut Tidelle, mutta tavallinen otsonmäkeläinenhän ei liiku keskustan ulkopuolella omassa pihassaankaan enää ilman sitä susien takia. Suden tappamisesta sai vankeutta. Sumuttamisesta sen sijaan sai reilusti aikaa perääntyä.”
Tähän pakko besserwisserinä mainita (oon töissä psykiatrisella osastolla, jossa oc-sumuttimet eli pippurisumuttimet kuuluu arsenaaliin) niin Suomessa yksityishenkilö ei saa kantaa pippurisumutinta ilman viranomaislupaa. Se kun lasketaan aseeksi ja sen kantaminen on samalla tavalla luvanvaraista kuin muidenkin aseiden. Järjestyksenvalvojat, vartijat ym. saa viranomaisluvan tietenkin työnsä puolesta, mutta en edes tiedä saako järkkärit vapaa-aikana kantaa pippurisumutinta. Itse en oo vielä käynyt sitä koulutusta (vasta syksyllä), joten vaikka meillä on sairaanhoitopiirillä yhteislupa pitää hallussa oc-sumuttimia niin en saa käyttää sitä, kun ei oo henkilökohtaista lupaa ja koulutusta. Ja jos menisin sitä käyttämään niin syyllistyisin rikokseen. Enkä saa silti pitää hallussa sitä kotona tietääkseni senkään jälkeen, kun koulutuksen oon saanu.
Yksityishenkilö toki voi saada pippurisumuteluvan erittäin painavista syistä, kuten vaikka joutunut uhkailun kohteeksi. Sen sijaan on olemassa lupavapaita mentholsumutteita, jotka toimii samalla periaatteella, mutta se menthol aiheuttaa paljon lievemmän reaktion kuin pippurisumutteiden kapsaisiini. Oon saanut ite mentholsumutteet silmilleni ja sekin aiheuttaa kyllä melkoisen toimintakyvyn laskun hetkellisesti (n. 10min, pippurisumutteessa voi kestää tunteja vaikutus). 😀 Niitä on myös olemassa koirille suunnattu koiraturvasumutin ja hätäpillillä varustettu mentholsumute, jossa on lisäksi myös väriaine, joka värjää hyökkääjän naaman muutamaksi päiväksi pinkiksi, jotta poliisi voi löytää sitten päällekäyneen ihmisen. Mäkin omistan sellasen perus mentholsumutteen 🙂 Ja besserwisseröinti loppuu tähän! 😀
-
Kuten sanottu, Nelly on kyllä todella ihana persoona! Juuri tuollainen kepeä juttelu on omiaan luomaan rennon tunnelman, jossa voi kysyä suoraan, että miten toinen voi. Ja on hyvin inhimillistä unohtaa juuri se tietty asia kauppaan mitä on menossa hakemaan, joten ymmärrän Nellyn tuskan! 😀
-
Kiitos teille <3
Nelly, Joo, oon maininnut Matildan äidin pari kertaa, mutta siis Matildan äiti on menestynyt arkkitehti, jonka arkkitehtifirmassa Matilda on osa-aikatöissä auttelemassa 🙂
-
Luen vihdoin ja viimein näitä rästissä olevia tarinoita ja päätin, etten ressaa kommentoimisesta. Tätä kuitenkin on aivan pakko kommentoida. Hellon isä on mun lemppareista lempparein, parasta mitä täällä Hopiavuoressa on vielä tapahtunut. Syy siihen on selvä – Hellon iskä on ihan kun mun iskä! <3 Kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa. Kiitos paljon tästä tekstistä, tästä tuli mulle tosi tärkeä!
-
Siis apua kiitos paljon kaikille ja vautsiveijaa miten pähee erikoismerkki! Oon tosi ilonen siitä ja teidän kommenteista <3
