Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kirpputorille
“Haluuks sä lähtee mukaan kirpparille?”
“En mää tiedä, ehrinkö…” Eetu vastasi ja käänsi Ilkan sivua. Huokaisin ja käänsin pääni muihin aamupalalla oleviin.
“Entä joku muu? Käydää ainakin Basaris ja Ullakolla, mut voidaa käydä muuallaki” sanoin ja hymyilin pöytäkunnalle.
“Mitä sä meet ettii?” Camilla kysyi ja hörppäsi kahviaan kuuluvasti.
“Vauvan vaatteita. Ois kyl hyvä löytää rattaatki, mut niil ei oo vielä kiire.”
“Basarilla tuskin on rattaita” Noa puuttui keskusteluun. “Oisko Shoppikses?”
“Siel vois muute ollakki” innostuin. “Ja eikö ässpeeärrällä oo kans isoja huonekaluja? Oisko siel kans?”
“Voihan sitä käydä kattomassa” Camilla sanoi ja kohautti olkaansa. “Ei se niin kaukana enää ole.”
“Ei ole ei, kun nyt täältä asti lähtee” Noa myötäili.
“Se on khallis – kiikkustuolit on viittäkymppiä” Eetu sanoi ja sulki Ilkan.
“Ai SPR?” kysyin.
“Nii – poka oli kalliita sohviaki, yli viiensadan! Ainaki äitee kerto et oli kallista kun soitteli.”
“Jannahan vois muute innostua. Ja Nikke ja Marsh mahdollisesti! Mä kysyn mukaa ko nään. Lähetää iltapäivällä ja mukaan saa hypätä vaikka matkalta jos ei muuta”, päätin keskustelun ja nousin seisomaan. “Nyt meen kyllä pissalle.”//Jos kaipaa pientä irtiottoa ja valmista ideaa, tässä on :DDD . Kirppari-kyyti lähtee joskus yhden-kahden välillä ja kyytiin saa tulla 😀 . Nelly ei löydä rattaita, mutta vaaleansinisen ja pilkullisen bodyn, hassunhauskan paidan ja itselleen melkein-uudet kuomat halvalla! Mukaan siis lähtee Nelly ja Hello varmuudella 🙂
-
Masuasukin masuajan nimi
“Kuule, me tarvitaan nimi” Hello sanoi.
“Nimi?”
“Nimi, raskausajan nimi. Hopiavuorelle. Ei voi puhua vaan vauvasta” Hello ilmoitti ja viikkasi potkupuvun parhaansa mukaan. Minä asetin pestyn pienen paidan sohvapöydälle, muiden vastapestyjen ja viikattujen paitojen päälle.
“Miten olisi vaikka Veikka-vauva?” kysyin ja otin uuden viikattavan nojatuolin käsinojalta.
“Ei se Veikka voi olla!” Hello kivahti. “Siitä tulee Hessu Hopiavuori.”
“Ei todellakaan ole” naurahdin. “Hessu on nelikymppinen.”
“Jos se on vanha jo syntyessään?”
“Ei ole. Anna tänne se potkupuku.”Hello yritti yrittämistään ja oli aina kovin ylpeä viikkauksensa tuloksesta. Sitten hän ojensi minulle viikkaamansa, eikä häntä häirinnyt yhtään se, että viikkasin vaatteet uudelleen.
“Joukahainen” Hello mietti äänen.
“Satukirjan hahmo, ei käy. Sitä paitsi parrakas hahmo.”
“Martti!” Hello innostui.
“Rämisevä lava-auto? Ehei.”
“Se on hinausauto, ei lava-auto. Nuppi?”
“Nuppukin on kauniimpi.”
“Nuppu on tytön nimi.”
“Se voi olla myös tyttö.”
“Masuasukki?”
“Yöhh” tein oksennuseleen. Hello oli samaa mieltä.“Mitä täällä tapahtuu?” Noa kysyi kun tuli keittiön ovesta näköetäisyydelle.
“Me keksitään masuasukille masuajan nimi” Hello kertoi.
“Siitä ei masuasukkia tule” tiuskaisin Helloa päin. Käännyin Noaan ja jatkoin “Nuppu on mun lemppari. Vaikka oikee syöpäläinen tää on ko ei jaksa tehä mitää.”
Noa naurahti ja istui sohvalle Hellon viereen.
“Minkä kokonen vauva on? Eikö se siitä yleensä tule” Noa mietti ja otti hänkin viikattavan paidan käsiinsä.
“Hammasharjan kokonen” vastasin heti. Olin ehkä liikaakin googlaillut asiaa viime viikkoina. “Tai vähän reilu sokeripussi.”
“Sokeri, eikö se olis kiva?” Noa sanoi ja viikkasi hyvin taitavin ottein paitaa.
“Sokrupaketti!” Hello kiljaisi.
“Korkeintaan sokru” kivahdin. “Pakettia siitä ei tule.”“Miten sä osaat viikata noin hienosti?” kysyin.
“Ai minä vai?” Noa katsoi silmät suurina.
“Nii! En mä osaa noin nopeesti.”
Noa naurahti ja hidasti liikkeitä.
“Kato ko ottaa olkapään kohdasta ja samasta kohdasta helmassa, ni saa helposti taitettua – kato.”
“Mulla on ihan samanlainen!” Hello hihkui ja näytti omaansa.
“Toi on sulonen mytty Hello-kulta” hymyilin. “Mytty! Siitä tulee mytty!”
“Ei se voi olla mytty” Hello yritti.
“Voipas. Se on suloinen pieni mytty, niinko toi sun viikkaama potkupuku. Pieni mytty, joka imee kaikki voimat pois,” puhuin lämpimästi ja nojauduin taakse. “Nyt tää mytty ei jaksa enää. Oisko tauon paikka?”
“Sopii” Hello sanoi ja hyppäsi pystyyn. “Tee-hetki!” -
Eira ja Cozmina
Eira oli ilmottautunut vapaaehtoiseksi ratsastamaan Cozminan tänään. Hän oli hyvin innoissaan juossut talliin, hakenut Cozminan sisälle ja varustanut tamman huolellisesti. Hän oli kävellyt hyvin ylpeänä maneesiin, tarkistanut huolellisesti satulan paikan, mahavyön kireyden ja ohjien pituuden itse.
Nojasin selkääni maneesin aitaa vasten ja katselin Inarin ilmettä. Hän näytti jännittyneeltä. Hänen olkapäänsä olivat korvissa, posken lihakset hyvin kireät ja katse tarkasti Eirassa, joka kiersi alkukäynnissä maneesin uraa.
“Rauhotu, hyvin se osaa” sanoin ja pökkäsin Inaria kyynärpäälläni kylkeen. Inari säpsähti ja väisti liikettäni, eikä vastannut mitää.“Nonii, kerää ohjat kunnolla ja nosta ravi. Ennen puolta ei saa kuitenkaa laukata, okei?” huikkasin, kun Eira seuraavan kerran käveli meidän ohitse. Eira nyökkäsi minulle ja hymyili isommin kuin aurinko oli koko viikkona.
Minä luotin Eiraan ratsastajana. Olin nähnyt hänen kehityksensä ihan vierestä ja uskalsin luottaa häneen. Inari oli varoittanut ja kysynyt että olinko ihan oikeasti tosissani. Kyllä minä olin – ei Eira ollut niin huono ja huolimaton kuin Inari luuli. Kai se oli jokin isosisko-syndrooma, siis että pelkää pahinta.
Eira teki todella kauniin voltin ja kiemurauran. Cozmina tuntui olevan hyvällä päällä, vaikka sitä ei oltu liikutettu moneen päivään kunnolla. Vilkaisin Inaria. Olkapäät olivat laskeutuneet aavistuksen, eikä hän purrut hampaitaan yhteen. Hyvä, hän siis uskalsi rentoutua.
Minulle tuli hyvä olo, kun Cozmina sai liikuntaa ja pääsi töihin. Vaikka Eira ei ollutkaan samalla tasolla hevosen kanssa, Cozmina pääsi liikkumaan. Eikä hevosen tarvitse oikeasti saada aina vaikeimman tason liikuntaa. Eiran ratsastus teki hyvää ja hän oli kyllä taitava ratsastaja verrattuna vaikka viime kesään.
“Eira näyttää kyllä hyvältä Cozminan selässä.” Käännyin Inaria kohti.
“Mm..”
“Eira ja Cozmina on oikeasti tosi hyvän kokosia toisilleen – kato ny. Kantapää tulee just oikeelle korkeudelle.”
“Nii, mut….”
“Mä aattelin kysyy jos Eira haluis ratsastaa Cozminaa säännöllisesti.”Inari käänsi päänsä ja hänen silmänsä olivat lautasen kokoiset.
“Eira vai?”
“Nii.”
Inarin luomet liikahtivat aivan aavistuksen ja hän puri hampaat yhteen kun mietti.
“En tiiä suostuuko isä” hän sanoi.
“Jos asetetaan rajat. Koulu ei saa kärsiä, ratsastustunnit koululla edelleen ja näi” kysyin.
“Mmm… Paljonko sä haluisit rahaa?”
“En mä mitää rahaa halua, oo ny. Mä haluun et toi valkone möykky liikkuu. Sä voisit kans liikuttaa sitä jos haluut. Mä haluun, ettei mun tarvii stressata Cozminan liikunnanpuutteesta.”
“Eira kyl tykkäis tosi paljon” Inari sanoi. Se oli hyväksyntä. Nyökkäsin hälle.
“Se on siis sovittu” hymyilin. “Jos Eira siis haluaa.”Eira ratsasti tunnin verran ja kävi vielä loppukäynnit kävelemässä maastossa. Minä talutin puolestani Inarin tupaan, kun hän olisi halunnut lähteä kävelemään Eiran kanssa. Olin vakuuttanut ääneen, ettei mitään tapahdu ja jos tapahtuukin, se on vahinko. Olin sanonut, ettei Cozmina rikki mene – se on hevonen ei posliininukke.
Eira marssi myöhemmin sisälle tupaan iloisena ja kertoi, kuinka oli pessyt Cozminan hikiset kainalot, kuivannut niitä pyyhkeillä ja vienyt sitten tamman takaisin ulos. Hän oli tehnyt itsenäisen päätöksen ja oli ylpeä siitä. Eira näytti Inarille kieltä ja istui pöydän ääreen.
“Oliko kivaa?” Kysyin, kun Eira hetkeksi hiljeni.
“Ai että oliko! Oli mahtavaa ratsastaa Oikeaa Hevosta!” hän sanoi puhkuen.
“Haluisiksä ratsastaa uusiks? Ihan vaikka viikottain?” jatkoin.
“Mitä sä tarkotat?”
“No, että ratsastaisit Cozminaa säännöllisesti. Mä en voi ite, ni se tarvii jonku liikuttamaan” sanoin ja paransin asentoani.
“Oikeasti!”
“Isältä pitää kysyä lupa” Inari puuttui keskusteluun. “Ja isän pitää soittaa Eetulle ja kertoo että suostu.”
“Joojoo, mut oikeasti!”
“Joo, ihan oikeasti” hymyilin. “Mut koulu ei saa kärsiä. Tää on iso vastuu”, jatkoin. Eiran silmissä paloi; niin iloinen hän oli. -
Minähän ratsastan!
Laskin Cozminan harjan lattialle. Oikeastaan heitin sen kädestäni. Yritin osua harjakoppaan, mutta harja kimposi sen kulmasta kauemmas. Kirosin kuiskauksin käteni, heittotaitoni ja ehdottomasti väärässä paikassa olleen harjakopan alimpaan maanrakoon. Tiesin ihan varmuudella, että jos nyt kumartuisin nostamaan karanneen harjan, supistelut alkaisivat ja joutuisin vaappumaan lähimmälle tuolille tai heinäpaalille istumaan. Cozmina höristi korviaan.
Potkaisin harjakoppaa kauemmas. Mitä kuuluu tehdä, kun omistaa hevosen, muttei voi ratsastaa sillä? Harjaaminenkin on koko päivän homma. Cozminaahan en myy, sehän on selkeä.
Hain juoksutusliinan ja päätin, että joku toinen voi kerätä Cozminan harjat pois. Minä en varmasti niitä kerää. Kerätköön vaikka Sonja! Saa harjoitella sitä toista hevostaan varten. Olin hyvin katkera. Toiset jo suunnittelee useampaa hevosta kun minä en voi edes harjata omaani.
Kävelin Cozmina perässäni maneesiin, mutta vaihdoin suunnitelmaa lennosta. Kyllähän minun nyt omaa hevostani pitää ratsastaa. Tai vähintään keksiä joku, joka hoitaisi sen minun puolestani synnytykseen asti. Tai siihen, kun lapsi pärjää puoli tuntia ilman minua. Käännyin metsän reunaa kohti.
Suuntasin kahden kuusen välistä pellon reunalle, jossa tiesin ison kiven olevan heti pienen kuusen vieressä. Halusin kokeilla, pääsisinkö selkään. Tottahan minun pitäisi oma hevoseni ratsastaa. Eikä raskaus voi noin vaan viedä ehdottomasti parasta harrastusta koko maailmassa. Nostin jo jalkani kiven päälle. Cozmina seisoi kuuliaisesti kiven vieressä, vaikka korvat pyörivätkin ympäri.
Puhisin, pihisin ja yritin ponnistaa kiven päälle. Pienen murikan päälle seisomaan, joka ei olisi kenellekään muulle ongelma. Ei edes minulle, vaikka menoa hidastaakin puolikas pallo. Cozmina hermostui ähkyilystäni ja peruutti muutaman askeleen verran pois.
Huokaisin ja kyykistyin. Supistelu pakotti pysähtymään. Cozminan hermostus kasvoi ja se kääntyi turpa minua kohti valmiina juoksemaan pois pelottavasta tilanteesta. Ehkä nyt olisi hyvä aika luovuttaa. Karanneen hevosen perään en jaksaisi juosta.
Minua suututti. Sonja ja kaikki ottavat uusia hevosia, Noalla niitä on jo kolme ja minä en pääse omani selkään. Vaikka minulla on tallin pienin! Tai ainakin melkein pienin. Hyvin lähellä pienintä. Talutin Cozmina-raukan takaisin sen tarhaan. Jonkun pitäisi kyllä ratsastaa sitä ainakin siihen asti, että synnytän. Mieluummin siihen asti, että pääsen itse selkään.
-
Väkivaltainen Eetu
Kahvikeskustelu oli kuten yleensäkin. Keskustelu pyöri hevosten, Marshallin jalan, kisojen, tulevan talven ja keksien ympärillä. Jokaista aihetta vähän sivuuttiin ja siirryttiin seuraavaan. Mihinkään ei paneuduttu liiaksi. Pyörittelin mukia pöydällä ja seurasin, kuinka Niklas selitti innoissaan alkaneesta kisaurastaan. Puhuessa hän heilautti kättään niin, että muki hänen edessään kaatui. Niken ilmeestä näki, kuinka hän pelästyi. Marshall nousi seisomaan, mutta Eetu oli nopeampi.
“Heitäppä notta se rätti Inari” Eetu sanoi tiskialtaaseen nojaavalle Inarille. Inari otti rätin ja heitti sen Eetulle. Eetu nojautui pöydän yli pyyhkimään hyvää vauhtia leviävää kahvia.
“Anna minä, minä voin kyllä” Marshall sanoi edelleen seisaaltaan ja kumartui rättiä kohti.
“Ei mittää, tässähän tämä” Eetu sanoi. Hän oli saanut jo kahvit pyyhittyä ja istuutui takaisin.
“Heitä tänne, mä virutan sen” Inari sanoi ja asetti kätensä valmiiksi ottamaan rätin vastaan.Eetu haki rätille vauhtia viemällä käden olkapäänsä ylitse, heitti ja harmaaksi muuttunut rätti lensi keittiön halki. Inari otti rätistä kopin, mutta Eetun käsi ei pysähtynytkään. Se jatkoi matkaansa ja kuin hidastettuna näin, kuinka kämmen lähestyi koko ajan, kunnes se osui ohimoon. Suuni loksahti auki ja nostin käden suojaksi.
“Mitä helvettiä!” Hain katseita omiini. Vain Camilla katsoi minua kulma kohollaan. Nikke, Marshall, Janna ja kaikki muut hörppivät juomiaan, jatkoivat keskustelua eikä kukaan ollut nähnyt. Paitsi Camilla.
“Sä löit mua,” katsoin Eetua.
“Eikä lyöny” Camilla sanoi.
“Löipäs!” Laskin käden alas ja tunsin kuinka raivo kerääntyi sisälläni. “Sä löit mua!”Eetu teki sen varmasti tahallaan. Hän ihan selvästi löi minua ja tahtoi pahaa. Näin sen hänen silmistään. Hän katsoi minua isoilla silmillään ja ojensi kättään minua kohti. Kättä, joka oli juuri lyönyt minua ja varmasti löisi uudestaan.
“Mitä helvettiä” tiuskin hampaiden välistä. “Minä en toksiseen suhteeseen ala.” Raivon vierelle kasvoi yhtäkkiä tarve suojella itseä. Eetun katse porautui omaani.“Eikä lyöny, se heitti rätin ja sun naama oli eessä” Eira sanoi pöydän toiselta puolelta.
“Se oli vahinko” Eetu kuiskasi. “Anteeks, ei ollu tarkotus.”
“Sä löit mua!”
“Se oli vahiinko. Mä vaa heitin luutun” hän yritti.Siinä se oli. Tai kävi. Pieni pilke katseessa. Se sai hartiani sulamaan. Eetun katseessa kävi jokin, joka sai minut rauhoittumaan. Se oli se, joka sai minut itkemään.
“Ei saa lyödä” inisin.
“Ei tietenkää” Eetu vastasi. Hän huokaisi ja veti minut kainaloonsa. Hengitin syvästi sisään ja ulos ja käänsin katseeni muihin pöydässä olijoihin.“…Arlekinin pitäisi päästä kyllä hyppäämään… Harjoitukset pitää kyllä aloittaa pienestä” Marshall kertoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai siis koska mitään ei oikeasti ollut tapahtunut.
-
“Moikka! Mahtuuko mukaan?” Heilautin kättäni Helille. Cozmina väisti, ja astui yhden askeleen kauemmas. “Mä voin mennä kyllä maneesiin, mutta ko on nii hieno sää…”
Heli nyökkäsi pienesti kun muistutti laittamaan portin hyvin kiinni. Mumisin vastauksen ja tunsin, kuinka hartiani kiristyivät. Avasin ja suljin portin huolellisesti, moikkasin Surrea ja nousin satulaan. Yritin rentoutua ja annoin Helille ja Inkalle tilaa.
Heli jännitti minua. Hän on ollut todella tiukan oloinen ja hyvin vähäsanainen. Minä varmasti olin tehnyt jotain, mutta vaikka kuinka yritin, en keksinyt mitä. Pyöräytin hartioitani ja pyysin Cozminalta reippaampaa käyntiä. Annoin tamman kulkea pitkillä ohjilla. Heli ravasi pääty-ympyrällä ja yritin arvuutella, koska hän siirtyisi koko uralle, jotta osaisin väistää.
Olinko sanonut jotain väärää? Ehkä olin tiuskinut? Mitä jos olin sanonut liian vähän? Heli vilkuili minua vähän väliä. Cozminakin huomasi jännitykseni ja oli erittäin kireänä. Pyöräytin hartiat uudelleen taakse ja hengitin ulos. Painoin pohkeet kiinni ja Cozmina nosti ravin. Heli katsoi minua.
Cozminan ravi oli lyhyttä, kireää ja nopeaa. Hengitin ulos, päristin ja yritin rentoutua. Cozmina suoritti pohkeenväistön kiireellä, eikä tuntunut vastaavan apuihin. Inka taas meni kuin unelma. Äskeinen väistö oli hallittu ja hyvin kaunis. Ravistin päätäni; en halunnut tuijottaa. Katsoin valkoisten korvien läpi eteenpäin ja hidastin askelten tahtia ohjilla. Kevensin väärin. Heli varmasti näki sen.
Yhtäkkiä tunsin olevani vasta-aloittelija ja Heli tuntui oikealta ja taitavalta kouluratsastajalta. Huonommuuden tunne ei ollut kateutta. Se oli sitä, etten osannut olla Helin seurassa. Se oli yhdistelmä pelkoa, häpeää ja jännitystä.. Se tuntui möykkynä sydämen ympärillä, joka ei väistynyt. Hartiat olivat taas nousseet korviin asti.
Heli siirsi Inkan käyntiin ja löysäsi ohjasotettaan. Tein saman ja hymyilin Helille.
“Oisiks sä halunnu kahvia? Tuvassa varmasti on kyl” sanoin ja hain Helin katsetta.
“Mun pitää pestä Nuoska” hän vastasi, mutta taisi puhua enemmän Inkalle kuin minulle.
“Ai, no mut jos sen jälkeen? Mä voin kyllä säästää sulle kupillisen…”Heli vastasi jotain, mutta en kuullut mitä. Hyvin pian hän laskeutui selästä, huusi Surren ja Nuoskan luoksensa ja lähti. Minulle jäi kauhea olo. Olin varma, että olin tehnyt jotain hyvin väärin ja halusin pyytää anteeksi. Minun teki mieli juosta Helin perään ja anoa anteeksi, vaikka en tiennyt mitä. Sen sijaan kokosin ohjat ja jatkoin työskentelyä ravissa.
-
Toisen roska, toisen aarre
”No, mutta seuraavalla kerralla sitten paremmin. Aattele noi radat vaikka treeninä niin jos ei sitten harmittaisi niin paljoa” lohdutin Jannaa. Minun kävi häntä sääliksi ja työnsin keksilautasta pöydän yli. Ihan kuin keksi auttaisi.
”… hallitut päättömät kanat” Janna sanoi ja nauroin. En ollut keskittynyt keskusteluun ja minulta oli mennyt ohi, mistä hän puhui. Muutkin nauroivat, joten minäkin nauroin.Keskustelu kääntyi esteisiin ja totta puhuen en jaksanut kiinnostua aiheesta. Kuuntelin ja nyökkäilin, mutten osallistunut kuin aktiivisena kuuntelijana.
En ollut ikinä ollut mikään estehyppääjä. Verryttelynä ja vaihtelun vuoksi kyllä hyppäsin, mutta tavoitteellisesti se ei vaan ollut minun juttuni. Cozminan kanssa en ollut edes yrittänyt hypätä korkeita; ihan vain muutaman kymmenen sentin esteitä. Koulu oli minusta paljon hauskempaa.
”Hei”, sanoin, kun keskustelu näytti päättyneen. ”Miten Paahtis käyttäyty kisoissa? Siis radan ja muun ulkopuolella.”
”Ei mitenkää oudosti. Siis ihan normisti” Janna vastasi ja näytti hämmentyvän kysymyksestä.
”Noni, hyvä. Jotain hyvää tarttu kotiin kuitenki. Se on vielä niin nuori, et luulis et se ei malttais olla paikallaa vieraalla maalla!”
”Totta” Jannan ilme kirkastui hieman. ”Kisapaikalla se käyttäyty kyllä nätisti.”
”Vanha tekijä” hymyilin. Toivoin, että Janna osasi arvostaa hyvää käytöstä. Se ei ollut aina itsestään selvyys. Vaikka kisoista tulikin huonot sijoitukset, hevosen hyvän käytöksen luulisi hieman piristävän.”Ens viikolla ko ei sada ni voitais keksii jotain. Mennäänks maastoo?” Vaihdoin aihetta. Marshall kurtisti kulmiaan. Hän ei pääsisi mukaan.
”Totta” nyökkäsin. ”Sit sä et voi tulla. Tehää jotai muuta?”
”Miten olis varusteiden pesu?” Janna ehdotti.
”Loistava idea! Sillon ei haittaa vaikka satais, sen vois tehä sisälläki. Pestään ja huolletaan. Cozminan toppaloimi ja riimu ainaki kaipaa kyl pesua. Satulanki vois rasvata.”
”Paahtiksen varusteillekin olis hyvä näyttää sientä ja rasvaa…” Janna mietti ääneen.
”Vois samalla kattoo huonot ja pienet ja ylimääräiset varusteet pois kaapista” keksin. Sain vahvoja nyökkäyksiä vahvistukseksi.
”Laitetaa ne laatikkoo, josta jokanen voi ottaa jos haluu jonku ja loput viedään sit pois” jatkoin innostuen aina vain enemmän. ”Toisen roska on toisen aarre! Miten olis vaikka tiistai?” -
Eetu ja kauluspaita
En ollut ikinä nähnyt Eetua kauluspaidassa. En edes silloin, kun olimme käyneet hänen äitinsä luona syntymäpäiväkahvilla. Toki hän oli laittanut siistimmät, kuin tallivaatteet, mutta ei silti kauluspaitaa.
Mittasin Leeviä katseellani. Tältä Eetu siis voisi näyttää, jos laittaisi päällensä oikeat ja siistit farkut ja kauluspaidan. Leevillä oli vihreä-raidallinen paita, jossa oli silitetyt hihat ja rintatasku. Kallistin päätäni ja hymyilin Leeville. Olin jäänyt kiinni tuijotuksesta.
“Kahvia?” kysyin.
“Kiitos, mielellään” Leevi vastasi. Käännyin katsomaan Millaa. Hänkin nyökkäsi.Keittiössä puhalsin ilmaa ulos posket pullollaan. Eetun ja Leevin tunnistaminen toisistaan oli erittäin helppoa – vaatteiden perusteella. Mutta jos kaksosille laitettaisiin samanlaiset vaatteet, en tunnistaisi heistä omaa puolisoani ja varmasti pussaisin väärää miestä.
Eetulla oli sinisemmät silmät ja Leevillä aavistuksen pienemmät korvat, mutta ei yksityiskohtia nähnyt ilman tihrustamista. Jopa kaksosten äidillä oli ollut vaikeuksia. Asetin kahvipannun ja mukit tarjottimelle.
Eetu astui samalla keittiöön ja hymyilin hänelle samaa, virallista hymyä kuin puolitutuille. Vaikka Leevi ja Milla olivat Eetulle erittäin läheistä sukua, koin oloni ulkopuoliseksi. Puolitutuksi. En osaa kertoa, miksi tunne siirtyi myös Eetua kohtaan. Kun sisarukset olivat koossa edes osittain, Eetusta tuli yhtäkkiä veli ja kaksonen. Arkena hän oli minun Eetuni jolle voin näyttää tarvittaessa kieltä. Nyt oli outoa ajatella, että seurustelin hänen kanssaan. Saati, että joka ilta käperryin nukkumaan hänen kainaloonsa. Eetusta tuli vieras, mutta hänestä tulisi taas sisaruksien lähdettyä tuttu.
Näin kyllä samoja piirteitä, kuin siinä minulle tutussa Eetussa. Hän hymyili samalla lailla, mietti hiljaa ja pitkään ja muisti paljon asioita. Hän jutteli samalla äänenpainolla. Jokin hänessä silti muuttui aina perheen läsnäollessa. Vai oliko se minussa?
Jostain syystä aivot loivat minulle kuvan siitä, miten nukkuisinkin Leevin vieressä. Hän oli kuin Eetu, mutta kauluspaidassa ja farkuissa. Minua puistatti. Laskin maitopurkin tarjottimelle ja toivoin, etten kaatuisi matkalla takaisin ruokailusaliin.
Muistin vasta salissa lapsien läsnäolon, kun kuulin korkean äänen kiljuvan Hellolle. Kipitin nolona takaisin keittiöön hakemaan mehua ja laseja.
Jos kaksosia oli vaikea tunnistaa toisistaan, Millan lapset vasta olivatkin hankalia. Tiesin molempien nimet; Aura ja Vilja, mutta en tiennyt kumpi oli kumpi. He olivat kyllä eri ikäisiä ja hyvin erinäköisiäkin, mutta jostain syystä en osaa vieläkään nimetä heitä erikseen. Minua nauratti. Luulisi, että kaksosten erottaminen olisi vaikeampaa kuin kahden eri-ikäisen lapsen tunnistaminen toisistaan. Minun pitäisi kyllä kuunnella tarkemmin, kun Milla kertoo lapsistaan. Keskustelusta saisi varmasti viitteitä, kumpi olisi vanhempi.
-
Tuoksuu muste, paperi ja tuttu pesuaine
Juoksutin kättäni kirjojen kansin päältä. Kirjastossa tuoksui muste, paperi ja sama pesuaine, jota äitini oli käyttänyt. Tartuin yhden kirjan selkämykseen ja vedin sen ulos.
En muistanut, koska viimeksi olisin oikeasti lukenut kirjaa. Teininä olin rakastanut lukemista ja viettänyt tunteja toisissa maailmoissa. Jossain vaiheessa kirjojen jatkuva kuluttaminen oli jäänyt. Sen piti varmasti olla silloin, kun ylä-asteella piti äidinkielen tuntia varten lukea monta tappavan tylsää kirjaa pakolla. Ainakin luulen, että se oli ollut yksi syy.
Työnsin kirjan takaisin paikalleen. Olin tullut kirjastoon etsimään vauva-kirjoja, en romaaneja ja novelleja. Ehkä yhden kirjan lainaamisesta ei ollut kuitenkaan haittaa? Jos ei muuta, se voisi tuijottaa minua yöpöydältä tuomitsevasti.
Äitiyskirjan olin jo löytänyt, Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Mielipidepalstojen ja kirjablogien perusteella sen piti olla rehellinen tarina siitä, miten äitiys sekoittaa mielen ja siksi se kuulosti juuri oikealta. Pitäisikö Eetulle lainata jokin isyyskirja? Niitä ei ole tavutettu, joten ei. Lasten kirjat on tavutettuja, mutta melko varmasti liian lapsellisia.
Juoksutin kättäni uudestaan kirjojen selkämysten läpi. Katseeni pysähtyi Fiona Bartonin psykologiseen trilleriin, mutta en halunnut valita sitä ensimmäiseksi kirjaksi – se näytti liian paksulta. Halusin laskea riman matalalle. Vai pitäisikö minun kuunnella äänikirja? Niistä oli tullut ilmeisen suuri ilmiö. Ei, kyllä kirjaa piti pitää fyysisesti kädessä ja saada musteen ja paperin tuoksut nenäänsä.
Seuraavaksi pysähdyin kaunokirjallisuuden hyllyllä. Aikaisemmin olin lukenut vain nuorten jännäreitä ja rikostarinoita, mutta ehkä löytäisin uuden kirjallisuuden lajin.
Hymyilin kirjaston henkilökuntaan kuuluvalle, silmälasipäiselle naiselle ja astuin ulos sateeseen. Vedin takkini hupun päähäni ja juoksin autoon. Olikohan virhe lainata kaksi kirjaa? Miten ikinä saisin luettua molemmat ennen eräpäivää?
No, eiköhän tämä tästä. Hullu kuin äidiksi tullut ainakin toivottavasti imaisisi minut sisäänsä kuin nuorena luetut Mustetarinat. Antti Holman uutuus taas toimisi varmasti hyvänä tasapainona. Holma on huumorimiehiä ja se varmasti näkyisi myös Kaikki Elämästäni -kirjassa.
-
Ei ne pärjää
”Ne on ihan pieniä! Me ei voida jättää niitä!” kiljuin. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja toistin saman hiljempaa.
”Niitä et tupahan tuo, kyllä luonto hoitaa” Eetu sanoi ja seisoi portaiden yläpäässä.
”Eikä hoida, niitten äiti kuoli! Mä näin, se makas siinä vieressä!” sanoin ja katsoin Eetua ylöspäin.
”Silti et tupahan tuo. Ne ei meille tule!”Hellitin otettani piposta. En halunnut puristaa liikaa. Katsoin Eetua hyvin vihaisesti, vaikka tilanne oli hieman koominen. Tapella nyt jostain peukalon pään kokoisesta. Niskani väsyi, joten astuin ensimmäiselle portaalle. Eetu esti kulkuni.
”Niillä ei ole äitiä” sanoin jo hyvin rauhallisesti. ”Ne ei pärjää.”
”Ei.”
”Ei niitä tarvii ruokkii ko pari viikkoo, ei oo hei paha. Anna mä hoidan niitä.”Miksi Eetu ei tajunnut? Miksi hän halusi jättää pienet, avuttomat vauvat yksin pihalle? Linnun, ketun tai muun ruoaksi? Ei siinä ollut järkeä.
”Miksette soita eläinsuojeluun?” Janna puuttui keskusteluun ovelta. Katsoin häntä äimistyneenä.
”Eläinsuojeluun? Mä soitin sinne jo. Ne ei ota ko niil ei oo resursseja. Tarvii vaa käydä eläinliikkeessä ja…”
”Et sä voi pitää niitä, ne ei tupahan tule!”
”Sit sä soitat eläinsuojeluun tai keksit muuta.” Raivo kasvoi sisälläni. Eikö Eetu ymmärtänyt, että vauvoja ei jätetä yksin oman onnensa nojaan. Paransin otettani piposta.Eetu huokaisi hetken tuijotuskisan jälkeen, kääntyi ympäri ja käveli sisään. Otin varovaisen askeleen eteenpäin ja tarkistin, ettei pipo sisältöineen putoa maahan. Askel kerrallaan kävelin kuistin läpi ja istuin penkille. Raotin pipoa ja näytin pieniä metsähiiri-vauvoja Jannalle.
”Kato ny, nää on ihan pieniä vielä. Ei nää selviä…” Nostin yhden käteeni. Hiirellä ei ollut turkkia ja sen silmätkin olivat vielä kiinni. Se piipitti kovaan ääneen; sen piti olla nälkä. Nahkainen otus oli peukalon pään kokoinen ja vain muutaman sentin mittainen. Katselin, kuinka hiiri liikutti raajojaan pääsemättä yhtään eteenpäin. Tarrasin otukseen etusormellani ja peukalollani ja laskin sen takaisin sisarustensa luokse pipoon. Niille ei saisi tulla kylmä. Tai niin luulisin.
Noa, Hello ja muutama muu olivat kerääntyneet minun ja Jannan seuraksi odottelemaan Eetua ulos. Kerroin, kuinka olin ensin löytänyt kuolleen hiiriäidin tallin takaa, ja kuinka olin sitten nähnyt pienen nahkaisen liikkuvan äitinsä vieressä. Kerroin myös, kuinka itkin ensin äidille ja sitten vauvoille. Hello halusi nähdä vauvat, joten nostin yhden taas esille. Muistutin, että sen ei saa tulla kylmä ja laitoin sen pian takaisin.
”Miten sä uskallat koskee siihen?”
”Ai näin pieneen vauvaan?” Katsoin aidosti hämilläni kuulijakuntaa. ”Nää on ihan pieniä vielä. Säälittäviä, pieniä, nahkaisia rullia. Ei nää tee mitään pahaa.”Suljin pipon suuta, kun Eetu astui ovesta ulos.
”Ne pitää viedä hoitoon. Vaikka mä sanoisin, että jätät ne siihen.”
”Mihin mä vien?” kysyin, välittämättä yhtään Eetun mielipiteestä.
”Eläinhoitolaan, Seinäjoelle. Ei ton kokosten takia kannata ajaa sinne asti.”
”Ajaisin mä sunki takia kuuhun ja takaisin”, sanoin tomerasti ja nousin.
”Mä tuun kans” Janna sanoi.
”Haluuks sä ajaa?”
”Joo.” -
Ruokasalin tärkeä uutinen
Siinä se hetki oli. Kinuskikakun ja kahvin ääressä, kaikki omilla paikoillaan, Turun Kalevan Kisojen estehyppyosuuden jälkeen. Sen olisi pitänyt olla se hetki, jona kaikki kuulevat.
Mitä vielä: olin vain hörpännyt kahvia ja nauranut mukana. En ollut saanut suustani ulos sanaakaan.Illalla olin puhunut Eetulle, miten kaikkien pitäisi kuulla. Tästä pitäisi kertoa. Olin jopa sanonut, miten ainakin kuvittelin olevani valmis onnitteluihin. Eetu oli ollut samaa mieltä. Olisin halunnut myös kysyä, joko Ritva tietää, mutta en uskaltanut. Ritva pelotti minua, enkä varmasti halunnut hänen kuulevan. Vaikka väistämätöntähän se taisi olla.
Nyt kuitenkin Eetu oli kutsunut kaikki tupaan. Nostin jääkaapista mustikka-mansikka -kakun pöydän keskelle ja yritin keskittyä pöydän kattamiseen. Sykkeeni nousi. Tunsin kuinka käteni hikosivat. Hello puhui tavallisen kovaan ääneen siitä, miten hän ei malttanut odottaa kattomuna-turnausta. Hello oli myös niin viisas, että selvästi piti tunnelmaa yllä. Hän tiesi, että nyt oli se hetki. Marshall ja Niklas tulivat peräkkäin ovesta sisään.
“Mitä me täällä, eihän me ikän istuta ruokasalissa?” Nikke kysyi.
Emme tosiaan istu, mutta nyt Eetu oli päättänyt asian olevan ruokasalia vaativan tärkeä. Olihan uutinen iso. Sitä paitsi jokainen mahtuisi istumaan paremmin pöydän ympärille täällä. Asetin kuppipinon pöydän keskelle. Eetu kantoi kahvipannua perässäni ja ohimennessään hipaisi alaselkääni.Kun jokainen oli saanut kupin ja kakun eteensä, uskalsin vähän rentoutua. Noa katsoi minua pöydän toiselta puolelta pitkään. Hymyilin ja yritin kertoa katseella, että kohta hän kuulisi. Eira yritti herättää kinaa Hellon kanssa, mutta Eetu keskeytti sen jo ennen lähtöä.
“Olis vähä asiaa” hän sanoi. “Hello kans voikko panna pois sen kärpääslätkän?”
Hengitin sisään ja valmistauduin kohta saapuvaan aaltoon. Yritin näyttää innokkaalta.
“Meille olis tulos tänne uus perheenjäsen” Eetu sanoi
“Onhan se joku oikea hevonen? Puoliverinen? Se Jussin viimekesänen varsa?” Eira sanoi. Hello tirskahti.
“Ei ku solis aiva oikia ihiminen tällä kertaa.”
“Koska se tulee?”
“Huhtikuussa” sanoin.
“Vasta?” Inari kysyi.
“Miten siitä voidaan nyt jo tietää?” Noa sanoi väliin, mutta näytti ymmärtävän viimeisen tavun kohdalla mistä oli kyse. Hymyilin, kun näin miten Noan silmät kirkastuivat.
“Ettekö te ny jo tajua!” Hello huusi. “Vauva! Pikku Hopiavuori-Jokikannas!” hän sanoi ja levitteli käsiään.Tieto sisäistyi jokaiselle eri aikaan. Niklas tuntui innostuvan, Noa onnitteli ja Eetu oli pakahtua onnesta. Hän ei malttanut istua, vaan työnsi tuolin pois ja kävi hakemassa vielä uuden keksipaketin. Katsoin kuinka tuleva isä mainosti saavansa pojan ja kuinka hänen silmänsä säkenöivät innosta. Minut valtasi lämmin, hyvä tunne. Eetu näytti vilpittömän onnelliselta. Korjasin Eetun innon puuskan väliin, että sukupuolta ei vielä tiedetty ja että vielä oltiin hyvinkin alussa; vasta seitsemännellä viikolla.
Illalla, kun istuin kuistin penkillä virkatun viltin alla, muistelin viime vuoden Kattomuna-turnausta ja tämän vuoden Turun Kalevan kisojen estehyppyä. Sekä kaikkea niiden välillä tapahtunutta. Tallipiha oli pimeä, lukuunottamatta kuistilta hehkuvaa, pientä valonkajastusta. Ajattelin, että tässä pihassa lapsen olisi hyvä kasvaa. Näiden ihmisten ympärillä ja näissä maisemissa. Täällä oli minunkin hyvä olla. Miksi ei siis lapsenkin.
-
Sammuvat hiillokset, joihin ei enään kannattanut puhaltaa
Minulla oli jäänyt muutama ystävä vuosien varrelta lähinnä whatsapp-ryhmien ansiosta. Emme nähneet enään vuosiin, mutta juttelimme parhaillaan monta kertaa päivässä ryhmissä. Vaihdoimme kuulumisia, kerroimme kun lokki lensi liian läheltä, kysyimme neuvoa ja autoimme parhaan mukaan toinen toisiaan. Kunnes jotain tapahtui neljä tai viisi kuukautta sitten.
Nämä ystävät ovat selkeästi vanhasta elämästäni. Teinivuosilta, kun istuttiin kirjaston muurilla ja tultiin tosi humalaan yhdestä ykkösoluesta. Ajalta, josta kasvettiin yli jo vuosia sitten. Matkan varrella oli jokaiselle tullut kumppani kyytiin mukaan ja oli muutettu kukin tahoillaan yksin tai yhdessä asumaan. Jopa ystävän vuoden kestäneen vaihdon oli suhteemme kestänyt.
Nyt se kuitenkin rakoili. Eikä minua surettanut tai harmittanut. Viimeisenä parina vuotena näistä ystävyyssuhteista oli tullut koko ajan vähän enemmän kuluttavia. Ensin olin aina se, jonka viiniä juotiin. Sitten minusta tuli ilmainen majapaikka, jossa on aina oltava aamupala. Sitten unohdettiin onnitella, kun syntymäpäivät tuli ja meni. Lopulta kukaan ei ollut halunnut, kun olin ehdottanut yhteistä tekemistä ensin pääsiäisenä ja sitten juhannuksena.
Koko ajan tuli jotain listaan lisää. Varmasti minäkin tein jotain väärin, olin ihan varma. Mutta näin asian vain itsekkäästi omalta kannaltani. Minun ei olisi pitänyt alistua asemaani, vaan seistä tukevasti omilla jaloilla ja sanoa ei, kun joku kysyi saisiko lasin minun viinistäni. Niin minun olisi pitänyt tehdä.
Viimeinen niitti arkkuun taisi olla välimatka, joka suhteen rikkoi. Nämä kaksi muuta ystävääni asuivat lähempänä toisiaan ja minä täällä Pohjanmaalla. Kun juttelin väkisin toisen ystävän kanssa puhelimessa, kuulin ensimmäistä kertaa sivulauseessa kuinka he olivat suunnitelleet yhteistä ajoreissua ensin Jyväskylään ja sieltä alaspäin. Ylitseni pyyhkäisi kylmä tuuli ja suru valtasi kehoni. Kerroin, kuinka suunnitelma kuulosti kivalta ja kuinka olisin myös halukas kokemaan samanmoisen ajoreissun. Ystäväni ei edes pyytänyt mukaan. Hän kiersi aiheen ja sanoi, että he lähtevät sinne jo parin viikon päästä.
Vaikka seisoin sillä hetkellä sisällä, karvat nousivat pystyyn ja vilunväreet pakottivat minut istumaan. Miksi he eivät kysyneet minua mukaan? Miksi minut jätettiin täysin ulkopuolelle? Jotain minunhan oli pakko ollut tehdä jotain väärin, mutta mitä?
Lopetin puhelun ja seuraavaksi minut valtasi raivo. Kaikki pienet asiat, jotka olivat ihan vähän vaivanneet minua, syöksyivät päälleni kuin jättimäinen aalto.
Unohtuneet syntymäpäivät, jolloin kukaan ei onnitellut tai tullut pyynnöistä huolimatta käymään. Sitä edeltäville syntymäpäiville he saapuivat yli kaksi tuntia myöhässä. Kaikki minun viinit, jotka vain lorisivat kurkusta alas. Kaikki minun tekemät aamupalat, joihin ei otettu senttiäkään osaa. Kaikki minun lukemattomat pyyntöni tehdä jotain yhdessä, joihin kukaan ei vastannut. Kaikki ne kerrat, kun olin auttanut ja hymyillyt. Kun olin kuunnellut ja halannut. Kaikki ne kerrat kaatuivat nyt päälleni ja tärisin raivosta.Kun rauhoituin, tajusin ettei minua edes ärsyttänyt. Minua kyllästytti. Halusin antaa kahden ystävyyssuhteen vain sammua itsekseen. En halunnut edes yrittää puhaltaa sammuvaan hiileen. Minua ei harmittanut, ei surettanut eikä ärsyttänyt enään.
Minun sydäntäni lämmitti. Minulla oli nyt ympärilläni perhe, joka oli paljon lämpimämpi. Tunsin kuuluvani joukkoon, ja minulle vastattiin kun kysyin jotain. Minua autettiin ja minua halattiin. Minun kanssani haluttiin olla. Löisin myös vetoa, että minua myös onniteltaisiin syntymäpäivänäni. Minulla oli oma, lämmin perheeni, vaikka juuri kukaan ei ollut toisilleen verisukua. Minulla oli minun Eetuni, minun Helloni, Noa, Marsh, Janna, Nikke, Sonja, Camilla, Oskari, Inari ja niin moni muu vähintään yhtä rakas ja tärkeä talliperheen jäsen. Perhe, jossa jokaisella oli paikka ja jossa ketään ei jätetty ulkopuolelle.
-
Sonjan tarinaan jatkoa, ja ainakin toivon että Sonja vastaisi edes vähänkään näin päin 😀
Ruokasalissa
Keskustelu ihan totta auttoi. Sonja oli osannut sanoa oikeat sanat ja vaikka itsekkäästi edelleen halusin aborttia, en voisi sitä tehdä. En itseni takia, enkä Eetun – vaikka hän ei raskaana ollutkaan.
Kuuntelin, kuinka Sonja päätti monologinsa ja tirskahdin.
”Niin mä vähän arvelinkin” sanoin, kun hän oli ilmoittanut ettei aikonut vaihtaa vaippoja. ”Hello lupas sen kuitenkin tehdä” jatkoin vitsiä.Hetken hiljaisuuden jälkeen kerroin, mikä minua ihan oikeasti ärsytti.
”Musta tuntuu, että mä oon päätöksen jo tehny, mutta… Niii. Mä en halua oikeesti tehdä aborttia, mutta mä en myöskään halua onnentoivotuksia ja halauksia ja jeejee vaaleenpunasta.” Nojasin kättäni vasten ja jatkoin.
”En mä halua että kaikki tulee aina siihen et Vau, onneks olkoon! Vaikka mä osaan kyllä hymyillä, mut en silti halua. Ärsyttäähän se ny.”
”Minä ainakin lupaan olla onnittelematta” Sonja sanoi ja hymyili. ”Suruvalitteluni voin kyllä antaa” hän jatkoi. Nauroin ja kiitin, vaikken ollut ihan varma, oliko Sonja tosissaan vai ei.”Mun pitäis kyllä kertoo muillekki” huokaisin.
”Miks sä et työnnä Eetua eteen ni kaikki halaa ja onnittelee sitä? Jos Eetu kertoo” Sonja kysyi ja vaihtoi asentoaan tuolilla.
”Totta! Tossahan on oikeasti ideaa. Huudan vaa et aa, arvakkaa mitä ja hiivin Eetun selän taakse. Sitä paitsi, mä epäilen että se on kertonu jo ainaki puolelle tallille.”
”Aijjaa, ketkä tietää jo?”
”Ainaki sinä ja Outi. Hello käytännössä muutti tänne ko kuuli ja ihan en oo varma kuuliko Marshall tai Inari.” Hengitin ulos ja jatkoin melkein liian tyynesti, ”toivottavasti joku juoruais johonkin, ni ei tarvis itte levitellä tietoo.”
Sonja nauroi.
”Mä oon hei tosissani!”
”Joo joo, mutta eihän se nyt normaalisti noin mene” hän selitti. ”Mutta, mennää ny ottaa kahvia. Eetu laitto uutta tippuu kun mä lähin.”
”Joo, mennää” sanoin ja seurasin Sonjan esimerkkiä. -
Ihanaa, kun vihdoin löytyy joku uusi oljenkorsi ammatin suhteen! Hopealinnaan varmasti pääsee mukaan, ihan parasta 😀 . Oon tositosi onnellinen Camillan puolesta. Jess 😀 . Tää on kuitenki pitkään ollut ongelmana ja nyt ensimmäistä kertaa tuntuu näkyvän valoa tunnelin päässä!
-
Pitkän aikaa mua ärsytti Niklaksessa jokin. Jossain vaiheessa tajusin, että oikeasti se taitaa olla Marshallin suhtautuminen Nikkeen. Nikke ja Marsh on siis aivan ihania yhdessä ja erikseen, mutta Marshin isällinen, huolehtiva suhtautuminen Nikkeen on mua ärsyttänyt. Nikke on kuitenkin aikuinen, eikä viisi vee. Se on se jokin, mikä mua on ärsyttänyt.
Mutta tämä kyseinen tarina herätti mut. Mitään faktaa en ole kaivanut, mutta eikö se oli jo selkeää tämän ja muiden Niken tarinoiden puolesta. Miten en ole tajunnut että Nikellä on vakava ADHD? Miten mä olen vaan yksikseni nurkassa hiljaa murissut ärsyyntymistäni Niken kannalta, kun vastaus on kuitenkin hyvin selkeänä esillä.
Oli oikein virkistävää tajuta jotain ja löytää aivan uusi näkökulma. Enää ei Marshin isällisyys ja Niken viisivuotiaisuus ei ärsytä yhtään. Siitä tuli ehdottomasti vain ja ainoastaan toisesta välittämistä ja ymmärrettävää. -
Ihana 😀 . Tää summaa kaikki jutut niin luonnollisesti yhteen!
Noalla on tainnut jäädä vähän stadi päälle 😀 . Tässä jotenkin erityisesti korostuu stadin slangi!
-
😀 ! Mä niiiiin ymmärrän kahden sisaruksen isosiskona Inaria. Voi että kun niin rakkaat voi olla samaan aikaan niiiiin rasittavia!
-
Oi voi! Eira-raukka ja vielä enemmän Hello-raukka. Ja Ariel-raukka kun ei osaa aavistakaan millaisen sopan keitti. Toivottavasti iskä tulee hakemaan, ettei Eira sairastu pahemmin.
Silti; salaa mun draamalaamani vähän hyppi. Ei väkivallalle, mutta sille että jotain tapahtuu 😀 -
Voi Ariel ihana :DD ! Lapset on ihania ko ne keksii aina jotain viihdykettä! Ja oli niin kilttikin, että kokeili kaikkien kengät, voi ettähh. Taitaa olla tallin väki hyvin kiitolinen ja äiti ylpeä XD
-
Oi ihana 😀 ! Camillan ja Eetun saumaton yhteistyö on jotain aivan omaa luokkaansa!
-
Oi Camilla! Olisiko nyt käymässä niin, että kun koulu ja valmistuminen ja tehtävät ja harjoittelupaikat ja kaikki nyt painavat päälle ja stressiä on. Ja kun on stressiä, kaikki tuntuu kasaantuvan päälle ja ihan yhtä lailla kaikki ärsyttää. Oskarin poissaolo nyt päällimmäisenä.
Mä haluisin nyt taputtaa Camillaa olalle ja kertoa että kyllä kaikella on tapana järjestyä.
-
Sieltä se tuli! Ja vau, miten Harri asian hoisi! Vaikka Harrin ajatukset tuntuu tosi absurtilta (mun omiin verrattuna), Harrilla on hyvät perusteet. Tässä tarinassa mulle erityisesti korostuu se, miten Oikea Aikuinen Harri on. ”Lapsia tai ei, molemmat käy” on sinänsä rasittava vastaus, koska kyllähän asiasta nyt pitää jonkinlainen mielipide olla ja ensin mua ärsyttikin oikein tosissaan :DD . Mutta sitten tuli perustelut ja rasittavasta vastauksesta tulikin maailman ymmärrettävin ja jopa rakastettava 🙂 ! Go Harri!
-
Ihana, ihana intiimi hetki yön pimeinä tunteina. Tästä tarinasta oikein hehkuu se Neetu, joksi minä heidät kuvittelen 😀 !
-
Mulle tää oli tosi Oskarimainen tarina 😀 . Vaikka Oskari ei ollut niin ahdistunut ja jännittynyt kuin yleensä, oli tosi hienoa lukea miten uskalsi osallistua! Osku ei kuitenkaan riehu niinko Hello; Osku tarkkailee. Hyvä vaan että uskalsi ottaa haasteen vastaan. Oskari on mun mielestä ihan oma itsensä; rentoutuneempi vain 🙂 . Pienet leikkimieliset iltapäivähypyt rahasta on erittäinkin loistava idea piristää menoa!
Mä en malta oottaa ens kesän kattomuna turnausta! Lasken päiviä 😀
-
Mulla on vähä ristiriitaiset tunteet nyt. Oikean analyysin sijaan siis seuraa kertomu Le Minun tunteista, ole hyvä.
Toisaalta mä säälin Eetua. Raukka ei osaa lukea ja selkeesti ärsyyntyy yrittämisestä kun turhautuu niin kovin. Oikeasti siis säälin, niinkuin pieniä lapsia säälitään kun ei pysy pystyssä. Sillai pehmeesti.
Mutta samaan aikaan Eetu on yks parhaista Supersankareista joita tiedän. Vaikka hän ei osaa lukea, hän ihan oikeasti yrittää ja yrittää ja yrittää. Asia on niin tärkeä, että vaikka välillä lukee koirien raskaudesta, ei se haittaa. Eetu on niiiiiin ihana kun puskee vaan eteenpäin!
