Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Elias ja Töpseli
Treeni Cozminan kanssa meni hyvin. Tamma taipui ja kuunteli hyvin, jaksoi toimia oikein päin. Koska treeni oli mennyt hyvin kentällä, olin ajatellut palkita Cozminan maastolenkillä. Hikeä oli kuitenkin kertynyt kainaloihin ja ryntäisiin sen verran, että näin paremmaksi hakea fleeceloimen lenkille mukaan. Sidoin tamman katokseen kiinni ja puolijuoksin avoimista ovista hakemaan Cozminan karsinan ovessa roikkuvan loimen. Vaaleanpunainen fleece löytyi helposti ja yhtä helposti sen sai heitettyä Cozminan selkään. Avasin ohjien solmun – kyllä, ei saa solmia ohjista ja olen täysin tietoinen tästä -, heitin ohjat kaulalle ja kiipesin satulaan. Kun käännyin kenttää kohti, näin ratsukon kävelevän kohti metsäreittiä.
Minun suunnitelmiini kuului alunperin lähteä kohti laitumia, mutta seura ei varmasti olisi pahitteeksi. Kehotin tamman raviin ja huusin ratsukon perään. Tummatukkainen mies käännähti hevosen selässä ja näytti keräävän ohjia. Kun pääsin puhe-etäisyydelle, hiljensin Cozminan käyntiin ja annoin ohjia.
”Moi, ootteko maastoon menossa? Saako tulla seuraksi?” kysyin ja katselin ratsukkoa. Hevosen muistelin olevan Töpseli tai vastaava, mutta miehen nimeä en saanut päähäni. Olimme törmänneet monesti kyllä tallilla, mutta oliko hän ikinä käynyt tuvassa? Kiristin hevoseni askelia, jotta pääsimme rinnakkain.
”Joo… Toki… Ei me pitkälle mennä – loppukäynnit vaan” mies vastasi ja ohjasi puoliverisensä tien vasempaan reunaan. En muistanut ulkoa, oliko hevonen ori vai ruuna, joten varmuuden vuoksi jätin turvavälin. Pohkeella työnsin Cozminan oikeanpuoleiseen uraan ja annoin tamman venyttää päätään. Töpseli hörähti.”Mekin treenattiin just. Tähdätään tulevan kesän kisoihin.” Katselin miehen reaktiota. ”Meitä ei vissiin oo esitelty? Mä oon Nelly” hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin.
”Ei varmasti, ollaan me kuitenkin törmätty. Elias, Hilvan Elias.” Elias hymyili takaisin. Hän kiristi ohjia ja heitti lenkin toiselle puolelle hevosen kaulaa.
”Au, vau, ihan sukunimillä” naurahdin. ”Anteeksi, Jokikannas. Mä en oo tottunut esittäytymään ihan sukunimillä asti täällä. Mut joo. Jokikannas, mä valmennan paikallisia täällä – toki koulua pääsääntöisesti.” Hengitin sisään. ”Tässä on Cozmina, Prinsessahevonen jos on Eiraa uskominen.” Yritin keventää tunnelmaa ja nauroin hieman. Eliaksen suupielet nousivat myös ja hän tuhahti.
”Töpseli, puoliverinen ori. Me tähdätään kentälle ja ekat kunnolliset kisat on tulossa” Elias kertoi ja laski toista olkapäätään aavistuksen.
”Onpa kiva. Kova treenaus siis menossa.” Yritin rentoutua. Ei minua yleensä näin paljoa jännittänyt vieraiden kanssa. ”Ootteko viihtyny Hoppiksessa? Ainakin kahvia on aina tarjolla, sun pitää tulla joskus käymään tuvassa. Toki me hevoset hoidetaan kunnolla, mutta tuvassa pidetään myös tallilaisista huolta.” Nauroin hermostuneesti.
”Joo, niin kuulemma” Elias naurahti myös.Metsä oli lumen peitossa ja puut notkuivat pienestä lisäpainosta. Sää oli ollut pitkään leutoa, mutta viime päivinä oli satanut muutaman sentin lunta.
”Täällä on tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Onneks tuli vähän lunta edes, vaikka normaalisti täällä on paljon enemmän. Kai se pari senttiä on parempi kuin ei yhtään” rupattelin.
”Niin, on joo. Talvirenkaat piti vaihtaa takaisin kyllä. On ollu vähäluminen talvi kyllä.”
”On joo. Tosi jännää. Mut aina välillä tarvii olla vähemmän, että osaa arvostaa lumisuuttakin” hymyilin. ”Missä ne kisat muuten on? Ne mistä puhuit?” kysyin ja nyin samaan aikaan Cozminan loimea paremmin hevosen pepun päälle. -
Puristaa, ahdistaa
Istuin rakkaan asuntoautoni sohvalla ja katselin ympärilleni. Vaikka tavaraa tuntui työntyvän jokaisesta luukusta ja kaapista, ei sitä loppujen lopuksi voinut olla paljoa. Asuntoauto on rajallinen tila ja sen sisällä on vielä rajallisemmin säilytystilaa. Huokaisin ja rapsutin vasemmalla kädelläni niskaani. Sinisen hupparin huppu oli vinossa ja hihat työnnettyinä ylös. Laskin kädet polvieni päälle ja kiersin näkyä silmilläni.
Yritin pakata, minä todella yritin. Eetu oli sanonut, että sain muuttaa hänen luokseen ja minä halusin muuttaa. Jokin silti puristi sisuskalujani yhteen ja tunsin pusertuvani. Se jokin piti minua otteessaan, eikä päästänyt irti. Nostin kantapääni sohvalle ja puristin polvia leukaani vasten. Taas uusi huokaus.
Halusinko minä tätä ihan oikeasti? Pitäisi kysyä Noalta ja Jillalta – olihan tupa heidänkin kotinsa. Kulmani kaartuivat ja ilmeeni vakavoitui. Tämä ei voisi mennä näin. Ensin pitäisi jutella Noan ja Jillan kanssa. Se jokin puristi yhä kovempaa.
Siinä minä istuin. Yksinäni ja yksikseni, omassa pienessä kodissani. Mihin minä Masan tunkisin? Ekku oli sanonut, että Ukin luokse mahtuisi, mutta eikö se seisoisi vain tyhjänpanttina siellä? Miksi Eetu oli outo? Miksi minua ahdisti? Enkö haluakaan muuttaa?
Asuntoauton kanssa oli niin helppoa. Sai vaihtaa maisemaa kun siltä tuntui. Olin toki ollut melkein vuoden jo paikallani, mutta kesä on tulossa. Mitä jos kesällä haluaisinkin vaihtaa paikkaa? Cozmina on kuitenkin taas laitumella pitkään ja mitä minä täällä tekisin? Kesällä tehdään reissuja ja arvotaan käännytäänkö risteyksestä vasemmalle vai oikealle.
Puristusote koveni. Yritin hengittää, mutta se oli vaikeaa. Jalkani rojahtivat alas sohvalta, kun tein äkkiä päätöksen. Kaivoin puhelimen esiin hupparin taskusta ja näppäsin sen auki. Sormeni liukuivat näytöllä ja räpytin silmiäni. Tämä ei ole oikea aika eikä edes syy itkeä. Lopulta sain viestin valmiiksi. Vedin henkeä, ennenkuin painoin lähetä-nappia.
Onko Noalta ja Jillalta kysytty? Et onks niille ok
Olisin minä voinut odottaa, että Eetu tulee kaupasta. Eetu ei tykkää viestitellä, mutta – niin. Ehkä minä olen vähän raukka.
-
Nyt tai ei koskaan
Cozminan valkoinen karva oli hiestä märkää kainaloiden ja ryntäiden kohdalta. Olin tullut maneesista ja sukinut tamman jokaisen karvan ojennukseen. Nyt heitin vaaleanpunaisen fleeceloimen hevosen selän päälle ja kumarruin tarkistamaan kaviot. Muutamalla pyyhkäisyllä sai kavioihin tarttuneet hiekat tippumaan hiljaisen tallin lattialle.
Suoristin selän ja heitin kaviokoukun harjakoppaan. Eetu käveli Jussin tallin ovista sisään. Huokaisin. Talli oli vuorokauden aikaan nähden yllättävän hiljainen. Tiesin, että Marshall oli piparminttu-hevosensa kanssa maneesissa ja Noa taisi hääräillä tuvan puolella. Tallissa ei ollut ketään muuta, kuin me kaksi.
”Hei Eetu” sanoin ja kuulin itsekin huolestuksen äänestäni.
”Hei Nelly.” Sama huoli kuului Eetun äänestä. Eetu käveli tallin käytävää hitaasti ja tuntui jännittyvän aina kun pääsi askeleen lähemmäs minua. Nostin käden Cozminan pepun päälle. Minua pelotti.
”Kuule.” Olin minä monta kertaa aikaisemminkin yrittänyt tästä puhua. Yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Kun olin kuullut Eiran juoruista. ”Minä tässä vaan… Tai siis.”Eetu pääsi luokseni. Hän jäi seisomaan askeleen päähän ja työnsi kätensä taskuihin. Olkapäät olivat korkealla ja katse kävi välillä kengissä ja välillä seinissä. Häntä hermostutti. Hengitin sisään. Rapsutin tammaa pepun päältä.
”Mä vaan mietin, että jos mä…”Hetken oli ihan hiljaista. Cozminan pärskähdys täytti tallin ja tamma vaihtoi painonsa toiselle takajalalle.
”Jos mä – saisin muuttaa suon luo. Ei oo pakko, mutta mä luulen että Masa homehtuu tohon ja se pitää varmaa siirtää. Mä voin kyllä lähtee pois johonkin toiselle parkkipaikalle, jos se häiritsee sua, onhan se rumakin.” Yritin täyttää tyhjän tilan välissämme ja puhua pälätin minkä kerkesin. Selkäni, olkapääni, käsivarteni ja varpaani jännittyivät. Minua pelotti. Miksi Eetu ei sano mitään?
Laskin käteni pois tamman päältä ja käänsin katseeni. En uskaltanut katsoa miestä silmiin. Hän varmasti ajaisi minut pois. Niin sen on oltava. Ei tästä mitään tulisi. Haluaisikohan Ekku Cozminan takaisin? Joutuisin myymään hevosen ja aloittamaan alusta jossain muualla. Minun tulisi ikävä tätä. Käteni puristui nyrkkiin. Työnsin sen hupparin taskuun.
Cozmina. Cozmina pitää laittaa karsinaan.
-
Koulutreeni
Askel pitenee, hengitys kiihtyy. Tamma väistää vasempaan kierrokseen. Yksi, kaksi, kolme, neljä askelta ja suoristus. Takaisin uralle, yksi, kaksi, kolme, Eetu. Eetu?
Syvälle kulmaan. Istu, istu, istu. Nyrkit pystyyn, katse eteen ja pohkeet. Hop, laukka nousee. Tahti hidastuu, mutta laukka pysyy. Sisäpohje varmistaa hevosen rungon suoruuden. Istu, istu, istu. Askel pysyy. Laukka pysyy. Eetu pysyy.
Iso pääty-ympyrä ja asettaminen. Silmäkulma ja sieraimen ulkoreuna näkyy, tahti pysyy ja uloshengitys. Peppu painuu satulaan ja vauhti hidastuu raviin. Asetus, sisäpohje pitää hevosen suorana, ulkopohje työntää ja tamma väistää. Ohja ohjaa suoristuksen. Takaisin uralle, yksi, kaksi, kolme, neljä. Laukka nousee ja häntä heilahtaa. Pääty-ympyrä ja takaisin raviin.
Jalat pois jalustimista loppukäyntien ajaksi. Tamma venyttää kaulaansa ja heilauttaa hiuksiaan.
-
Tästä tuli niin muumimamma-fibat, et tuli ihan Flida mieleen :DD ! Pakko ei oo siis mihinkää laittaa, mut halusin näyttää kun piirsin Flidasin Muumimammana :DD -
The Tuherrus
Oikeasti pitäis tehä koulujuttui, mut tää tuherrus onnistuki ihan ookoosti :DD .
-
Ystävän puhelu
Cozminalla meni hyvin. Kesän pyöreys oli melkein muisto vain, karsinakäyttäytyminen oli saatu kuriin talven aikana ja vuolukin oli juuri. Hammaslääkäri pitäisi kutsua tarkistamaan, mutta muuten sillä meni hyvin. Hevonen jaksoi hyvin ja mitään ihmeellistä ei ollut. Ehkä vähän tylsänkin hyvin.
”Chai kävi kattomassa eilen. Oli kuulemma Prinsessa-heppa.”
”Joo, niin mä kuulin. Kuulemma pyysit ratsastamaan?” Ekun ääni särähti mekaanisesti.
”Niin pyysin, mutta ei se kuulemma uskalla. Siis Chai. Cozmiinaa tuskin kiinnostaa” naurahdin. Vaihdoin painoa toiselle jalalle.
”Hah, se on kiltti tamma. Ja matalampiki ko Oss.. Omppu. Oisko muuten ajatusta jos alkaisit opettaa Chaita?”
”Onhan siinä…” Puristin puhelinta lujempaa.
”Emmä vielä oo Chaille kertonu, kunhan tuli vaa mielee. Sovitaa joku hinta.” Ekun ääntä oli aina kiva kuulla. Ystävällä meni uudella paikkakunnalla hyvin ja hommia tuntui olevan. Kuulemma on uusia karsinoitakin jo paljon.
”Miten ois vaikka katto Rotiskan päälle?” naurahdin. Se oli tarkoitettu vitsiksi – ainakin osittain.
”Sopii. Eiköhän se tonne traktorin taakse saada. Ei se Ukkia haittaa että se tuolla ois” Ekku kuulosti olevan tosissaan.
”Oikeasti?”
”No miks ei. Eikö Eetu oo jo valittanu ko se tollalailla lojuu vaan pihassa?”
”Eei, vaikka kuvittelis et se haittais sitä.” Katseeni kääntyi karsinan seinään nojaavaan talikkoon.
”Miks se nyt sitä haittais. Kysy siltä!” Ekku kehotti.
”No joo joo! Kyl mä kysynki jossain vaiheessa…” Puristin vapaan käteni rintaa vasten ja laskin katseen tallin lattiaan. Kengissä oli mutaa.
”Nelly, kysy. Kun oot kysyny, mä tuun vaikka hakee sen ite ja käymää kahvilla kans.”
”Se on sovittu. Mut mä en tiiä koska mä kysyn… Mutta! Kyl maar sul juttu riittäis, mää lähde ny kiireihini!”
”Kysy! Soitellaan” Ekku sanoi ja sulki puhelun. Pidin puhelinta aavistuksen liian pitkään korvalla, niin että inhottava tuuttaus ehti loppua.Ystävän kanssa on aina kiva jutella. Puhelun lopettaminen tuntuu luonnolliselta, vaikka olisikin kiire.
Puristin nyrkkiä ja tungin puhelimen takataskuun. Nojauduin eteen, jotta ylsin talikkoon. Laskin talikon kottikärryjen päälle ja avasin karsinan oven. Kärryt oven suuhun ja Cozminalle omenan palanen.
”Mä tulin taas siivoomaa. Nii, oot sää kultanen” kerroin ja rapsutin tammaa otsalta. Tartuin talikkoon, heilautin ponnarin toiselle puolelle yhdellä käden liikkeellä ja huokaisin. Onneksi Chai tulee auttamaan karsinoissa.Eetun kanssa pitäisi jutella.
-
Rakas Rötiskäkasa
”Mitä hittoa mä teen tolle rötiskälle?”
”Mille rötiskälle?”
”Tolle mikä on tossa pihalla eikä varmasti käynnisty.”Tiitus seisoi porisevan kahvinkeittimen vieressä. Minä olin juuri rynnännyt sisään ja nostin kulmiani huoneessa olijoille.
”Mä luulin että sä asuit täällä?” Marshall katsoi pöydän äärestä minua oviaukossa. Huokaisin ja astelin raskain askelin istumaan miestä vastapäähän.
”Ko niin mä asunki – tai siis en asu. Tai nii. Emmä edes tiedä. Rötiskäkasa on mun koti, jossa oon nukkunu viimeks joskus kesällä. Mitä mä teen sille? En mä voi sitä myydäkkää, koska sit en tiiä mihi laittaisin tavarani. Toki niillä rahoilla mä voisin ostaa oman henkilöauton… Ei tarvis lainata muiden.”
”Henkilöautolla tekee täällä kyllä enemmän.” Tiitus myötäili. Marshall nyökkäsi myös.
”No niimpä. Mä en todella tiedä. Enkä varmasti oo valmis käymää Eetun kanssa sitä keskustelua läpi.”
”Ai nii, että jos muutatte yhteen?” Marshall varmisti ja nojautui pöytään kyynärpäällään. ”Mä luulin että te asutte jo yhessä.” hän toisti, korostaakseen sanojaan.
”Ei, me ei asuta” vastasin. Silitin hermostuneesti takaraivoani ja suin irronneita hiuksia takaisin paikoilleen. ”Me ei olla käyty sitä keskustelua.”
”Miks? Eiköhän se oo selvää mitä se vastaa. Sitä paitsi mulle se on aika selvää jo. Siis ulkopuoliselle. Eikä Noakaan varmasti pistä pahakseen” Tiitus sanoi tiskipöydän vierestä ja kaatoi kolmeen kuppiin kahvia. ”Käytäksä Marshall maitoa?”
”Yhnmmm” äännähdin ja vajosin. Painoin pääni pöytään ja puhuin enemmän pöydälle, kuin muille. ”Mitä mä teeheeeeeennnn!”
”Juo nyt kahvia eka.” Tiitus sanoi ja kantoi pöytään kolme höyryävää kahvikuppia.
”Joo” vastasin parhaalla lapsen äänelläni ja ilmeelläni. ”Mä haluun myös maitoa. Tiitus-äiti, saanko maitoa?”
”Nelly-vauvva saa myös maitoa” Tiitus kertoi nyökäten – parhaalla äidin äänellään.
”Mitä sä tekisit?” Paransin asentoani ja katsoin Marshalliin anoen neuvoja ja apuja.
”Mä – keskustelisin Eetun kanssa. Siitä mä alottaisin.” Rastapää vastasi minulle. ”Kiitos” hän nyökkäsi Tiitukselle.
”Miten tollanen keskustelu edes alotetaan?”
”Hei Eetu, muutetaanko yhteen?” Tiitus imitoi.”Hei Tiitus, eikö sulla ole kylällä koti?” Takaani kuului tuttu matala ääni.
”Moi Eetu, on joo. Mä leikin Nellyy” Tiitus vastasi puhuen minun ylitseni.
”Nellyä?” Eetu kysyi.
”Tide!” Tiuskaisin. Eetu istui vinottain viereeni. ”Se oli tietysti vitsi” yritin selittää miehelle ja tarjosin omaa kahvikuppiani. ”Ota tästä kahvia.” -
Aamupäivän hiljaisuus
”Hei, tarviiks sä apua?” Huikkasin satulaa kantavalle Marshalille. Rastapäinen mies oli juuri pyrkimässä suulin ovista sisälle, sylissään satula ja harjakoppa. Mies pysähtyi ja katsoi minuun.
”Jos vaan… Kiitos” hän sanoi ja hymyili. Otin muutaman hölkkäaskeleen miehen luokse ja avasin hänelle oven.
”Mihin sä niitä meinaat?” Kysyin, mutta mies ei tainnut kuulla. Marshall pujahti ovesta sisälle ja minä menin perässä. Jätin suulin oven auki mennessäni ja jatkoin matkaa Marshallin ohi kohti varustehuoneen ovea.Varustehuoneessa Marhsall asetteli tavaroitaan paikoilleen ja minä pidin ovea auki.
”Mitä teille kuuluu? Nikkekö hän nyt oli kun halusi koiran?”
”Niklas, hyvää. Muuttolaatikoita on vielä purkamatta” Marshall jutusteli.
”No varmasti! Mä uskon sen, muuttaminen on aina raskasta.”
”Mm’m. Vaikka on kaksi muuttajaa, kahden ihmisen tavarat.”
”No joo. Jos sä tarviit apua ni varmasti joku Hoppiksesta tulee mielellään. Mä ainakin” hymyilin. Miehen silmät laajentuivat ja säikähdyksen saattoi nähdä hänen kasvoistaan. Ilme laantui kuitenkin nopeasti ja muuttui ystävälliseksi. Hän kiitti ja astui ulos varustehuoneesta.
”Haluisiksä tulla kahville? Eetu on keittäny ja se on ihan juomakelpoista” nauroin. ”Tähän aikaan ei hirveästi ole porukkaa, mutta kahvia silti on jokaiselle laskettu.”Keittiössä oli kuin olikin Eetu ja Mielikki. Eetu istui tuolillaan ja luki Ilkkaa. Mielikki makasi lattialla selällään. Kuuma kahvi höyrysi kupissa Ilkan vieressä.
”Kato kenet mä löysin tallista. Käy täällä joku tähän aikaan!” Hihkaisin. Marshall astui keittiöön minun jälkeeni. Eetu kääntyi katsomaan ja tervehti. Askelsin kaapille ja nostin sieltä kaksi mukia alas.
”Kahvi on tippunut ja maito on jääkaapissa. Tässä on sulle muki.” Yritin hymyillä ystävällisesti. Marshall otti kupin vastaan. Hän tuntui olevan huolestunut tai hämillään. Kaadoin kahvia kuppiini ja kävelin pöydän ääreen. Silitin Eetun selkää ohikulkiessani ja odotin, että Marshall sai kahvinsa.”Mitä sä teet täällä tähän aikaan? Yleensä näin aamupäivisin on tosi hiljaista” kysyin vastapäätä istuvalta rastapäältä. Nostin kupin molemmin käsin ilmaan ja puhalsin, jotta kahvi jäähtyisi.
”Saa meillä käydä mihin aikaan vaan” Eetu puuttui. ”Vaikka tähän aikaan on kyllä hiljaisin hetki…” -
Toppaloimi on liikaa ja ihminen tarvitsee takkinsa -sää
”Kuule jo, tuu-uu” sanoin tammalle, joka seisoi tarhassa Inkan takana. Olin kutsunut Cozminaa jo useamman kerran, mutta hevonen ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Lunta leijui taivaalta hitaasti ja aurinko – tai mitä siitä näkyi pilvien takaa – osoitti jo laskemisen merkkejä. Pian tulisi pimeää.
”Nyt nainen! En varmasti tule porttia pidemmälle!” Maa oli lumessa ja ilma kylmä. Minulla oli jalassani tuvasta lainatut liian isot kengät, enkä halunnut lähteä liukastelemaan pidemmälle kuin oli ihan pakko.Olin lähtenyt ulos tuvasta hakeakseni asuntoautosta hupparia, kun olin huomannut Cozminalla vaaleanpunaisen toppaloimen. Olin liukastellut isoilla kengilläni tarhan portin viereen, ujuttanut itseni portin toiselle puolelle. Toppaloimi oli ihan liikaa lämpötilaan nähden, ja tammalla varmasti oli liian kuuma.
”Tu-le!”
Minulla kävi mielessä ne kerrat, kun olin nähnyt ikkunasta hevosen melkein ravaavan sen rastapään luokse tämän ilmeisesti vihellettyä tai huudettua merkiksi. Olin kateudesta soikeana ja ristin käteni rintakehän päälle lämmitelläkseni. Vaikka hevoselle toppaloimi oli liikaa, ihmiset tarvitsevat takkiaan.
”Cozmina, perkele!” Karjuin. Inka nosti päänsä, vilkaisi minuun ja vaihtoi painoa toiselta takajalalta toiselle. Cozmina haravoi vielä viimeisiä heinänkorsia ennenkuin tuhahti. Cozmina kääntyi ja laittoi kavion toisen eteen. Melkein jo liioitellun hitaasti tamma käveli porttia ja minua kohti.
”No mutta kiitos, nyt Rouvalle siis sopi” puhuin, edelleen selkeä ärsytyksen piikki äänessäni. Kun tamma vihdoin saapui luokseni, nostin toisen käteni tamman otsalle rapsutuksiin.
”En mä oikeasti ole vihainen” pahoittelin. Ymmärtävätköhän hevoset oikeasti puhetta? Cozmina ainakin oli niin Rouva, ettei varmasti jaksa kiinnostua vaikka ymmärtäisikin.Sain toppaloimen riisuttua tammalta ja kyykistyin loimi sylissäni pujahtaakseni portin ali. Jäin kuitenkin maahan kyykkyyn ja käänsin katseeni hevoseen.
”En mä oo vihanen, mun on vaan kylmä” kerroin ja pahoittelin taas. Tamma laski turpansa maahan ja puhalsi muutaman kerran sieraimet oikein levällää ilmaa ulos. Kaivoin taskustani kännykän ja avasin kameran. Sen enempää ajattelematta, painoin muutaman kerran näyttöä, tungin puhelimen takaisin taskuun ja livahdin portin ali. Tutisin kylmästä kävellessäni takaisin talliin pinkki kasa sylissäni.
Se oli varmasti joku vaahtokarkin kuuloisen nimi. Sen rastapään siis.
”Noa! Odota! Pidä mulle ovea jooko?” Huusin tutummalle rastapäälle, joka jäi oven suuhun odottamaan. Minä kiristin tahtia ja juoksin muutaman viimeisen askeleen. Mielessäni kävi, että olin varmasti sininen ja punainen yhtä aikaa.
”Lähetään johonki etelään ja aurinkoon. Pakkanen tuntuu vaa kiristyvän” vitsailin. En minä mihinkään voisi lähteä. Noa naurahti.-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
Nelly.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Tapahtuu 2.1, aamutallin jälkeen
Puhelimen sininen valo valaisi väsyneet kasvoni. Hello oli julkaissut ympäri pyöreän – ja hellomaisen – kirjoituksen, jonka tarkoituksesta ei ottanut selvää. Peukaloni liikkui. Seuraavaksi tuli sponsoroitu mainos uusista kevättakeista. Peukalo liikkui. Parisuhdekuva, jossa kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä suutelee toisiaan. Peukalo liikkui, sivusto sulkeutui ja puhelimen näyttö sammui.
”Hei, ooks sä täällä?” Eetun ääni kuului oven raosta. Työnsin peittoa sivuun paljastaen nenän pääni kylmälle ilmalle. Huoneessa oli pimeää ja oven raosta tunkeva valo sai Eetun näyttämään mustalta hahmolta ilman piirteitä.
”Mrhm” murahdin. Eetu jätti oven raolleen ja tuli viereeni sänkyyn. Hän tuli niin lähelle, että saatoin haistaa tallin hänen vaatteistaan.
”Onko paree?” hän kysyi.
”Joo. Väsyttää vain” vastasin ja työnsin peittoa vielä vähän sivuun. Auringon puute oli vienyt minusta viime kuukausina täysin voimat, eikä 20 milligrammasta D-vitamiinia ollut apua. Eetu laski kätensä päälleni ja kaivauduin lähemmäs hänen kainaloaan.
”Kohta tarvii nousta. Mennään käymään aamupäivä-maastossa.” Eetun äänestä kuuli välittämisen sävyn. Huokaisin syvään ja painoin pääni miehen rintaan.Arki on viime kuukaudet pyörinyt melkein kuin itsekseen. Minun ei ole tarvinnut kuin olla kyydissä ja hoitaa valmennukset ja työt.
”Onko kahvi tippunu?”
”Mä käyn kaatamassa sulle kuppiin. Ja otat sitte enemmän sitä deetä, sitä saa ottaa paljon enemmän kuin sen kakskymmentä” Eetu sanoi ja silitti kylkeäni.
”Joo. Mun kuppi on tiskialtaan reunalla” kerroin ja valmistauduin nousemaan. Nousemaan kylmään ilmaan, pois lämpimän ja turvallisen peiton alta.
”Mä käyn kaatamassa. Nouse rauhassa.” Eetu suukotti minua poskelle ja kierähti sängyn reunalle. Hän nousi ja asteli lattian poikki ovelle.”Mä oon tulossa” sanoin puoliääneen raollaan olevalle ovelle ja hengitin vielä viimeisen kerran syvään. Sen jälkeen olin valmis heräämään uuteen päivään.
-
Inarii, tuu ny pliis
”Kato, tän mä ajattelin laittaa.” Heiluttelin Inarin edessä mustaa mekkoa, jossa oli syvä v-mallinen kaula-aukko. ”Mä en ees muista koska viimeksi mä oon käyttäny tätä. Tää on kyl pakko silittää eka.”
Minä en käytännössä valehdellut. Mekko ei ole ollut koskaan päälläni. Se oli ostettu kaksi vuotta sitten, silloisen säätöni veljen häihin. Olin kierrellyt monessa liikkeessä ja etsinyt – ironista kyllä – polvipituista, keltaista mekkoa, mutta ihastunut ikihyviksi mustaan mekkoon, joka oli kaikkea muuta, mitä luulin haluavani. Olin ostanut hopeiset korut, hopeisen käsilaukun ja kimaltelevat korkokengät seuraksi, jotten muistuttaisi hautajaisten vierasta. Mekko oli ollut kallis, joten kun olimme eronneet ja kutsuni häihin peruttiin, olin ollut vähällä palauttaa koko setin. En ollut saanut sitä aikaiseksi, ja mekko oli lojunut käyttämättömänä kaapissa siitä lähtien. Halloween-juhlat olisivat loistava syy päästä ulkoiluttamaan mekkoa ja näyttää nätiltä.
”Mieti miten kamalalta Hello näyttäisi mun rinnalla. Hiukset, meikki, korkokengät… Koko paketti! Meistä tulee koko juhlan kauneimmat” totesin ja laskostin mekon takaisin kaappiin. Inari näytti edelleen epäröivältä ja pelokkaalta, istuessaan asuntoauton sohvalla. Laskin mekon sängylle ja kävelin käännetyn kuskin penkin luokse.
”Me pidettäis varmasti kivaa.” Istuin alas ja nojasin pöytään. Inari vaihtoi painoa oikealle puolelleen ja nosti peppunsa alta t-paidan. Hän roikotti paitaa hetken ilmassa, ennenkuin laski sen vierelleen penkille.
”Enhän mä voi tulla – en mä edes osaa meikata oikein…” hän sanoi. Katsoin pöydän pintaa ja kokeilin sen pintaa kädelläni.
”Mennään kampaajalle ja meikattavaksi. Sitä paitsi, ei kukaan siellä juhlissa luule meitä pariksi. Se on niin iso kylä, että se ois joka tapauksessa normaalia. Ei sitä kannata pelätä.” Minua hävetti että olin nauranut Inarille niin. Ei toisen peloille saanut nauraa, mutta koko asia oli niin absurti. Inari näytti siltä, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Silti hän piti suunsa kiinni ja katseli levottomasti ensin ympärilleen, sitten pöydän päällä makaavia lehtiä.”Kato” sanoin ja kaivoin puhelimen hupparini taskusta. Näppäilin sen auki ja avasin Pinterestin. ”Katotaan jotain kampauksia ihan vähän.” Kirjotin hakusanoiksi ’long hairstyles’ ja käänsin puhelinta niin, että Inarikin saattoi katsoi. Selasin peukalollani sivua hiljalleen alaspäin.
”Eiks nää kiharat ois kivat? Tai nutturakampaus, tollanen.”
”Voiko mun hiuksista mukamas tehdä?” Inari kysyi hiljaa.
”Voi! Ne on ammattilaisia ne kampaajat, ne osaa kyllä” vastasin ja ojensin puhelinta Inarille. Hän otti sen varovasti vastaan ja selaili sivua alaspäin. Mitäköhän hänen mielessään juuri nyt liikkui?Inari ojensi puhelimen takaisin ja huokaisi.
”Mennäänkö kattomaan sitä sun mekkoa? Mä haluisin nähdä sen” kysyin painaessani puhelinta lukkoon. Työnsin puhelimen taskuun ja katselin Inaria. Hänestä näki, että hän ajatteli. Joskus hän vain vaati aikaa vastata kysymykseen, sen minä olin oppinut.
”Ei me nyt voida kun siellä on isä kotona…”
”No oonhan mä sun iskän nähny. Mennään vaan.”
”Mmmm, no okei” Inari suostui ja nousi seisomaan. Hän ujutti kengät jalkaan ja nosti takkinsa naulakosta.
”Mä voin ajaa, otetaan Eetun auto” sanoin ja nousin Inarin perässä ulos asuntoautosta.
”Ei tästä oo pitkä matka” Inari vastasi.
”Mutta täällä on ainaki viis astetta pakkasta.” -
Ihana hyvän mielen tarina 😀 ! Vaikka tallilla tapahtuu outoja, voi kummasti yksi vastaantulija (tai tarina) piristää päivää. Kivaa tällänen 🙂 . Hyvä sä!
-
Ensinnäkin, loistavat ja isot pointsit yhteisöllisestä kirjoittamisesta. Ihan sikahienoo et tätä harrastetaan! Mä tykkään tosi paljon, koska se vaan vahvistaa tätä yhteisöä. Jee, hyvä!
Tarinaa oli ehkä vähän vaikea seurata. En tunne tätä ’venäläistä kollegaa’, joten minulle oli vaikea tajuta kenestä puhutaan. Ja ehkä sen takia Avrelian jäi mulle mysteeriksi – ja oliko hän tämä venäläinen kollega vai ei. On kuin hän olisi vain hypännyt tarinaan piilosta.
-
Mun käy niiiiiiin sääliks Heliä ): ! Onneks on Severi, joka auttaa ja tekee lasagnea (vaikka se on pahaa ja jos joku tekis mulle sitä ni sais viedä taas mennessään).
Heli on ollu mulle pitkään hahmona sellainen Täti-tyyppinen ihminen, ehkä elämänkokemuksensa takia. Nyt viimeisimmät tarinat on tehny Tädistä taas Inhimillisen hahmon, vaikkei tätikään paha ollut 😀 .
Haleja Helille. Toivottavasti suru hellittää.
-
Tää on ihan tosi hyvin nidottu muiden tarinoihin ja on muutenki tosi sosiaalinen. Ihan tosi hyvin kirjotettu ja kiva kun tallissa on muitakin. Hyvä! Vähän nyt jännitän Marshallin ja tämän isän suhdetta, että tuleeko joku isompi soppa vai pysyykö se tällain piikittely-tasolla 😀 !
-
Ai on taikavoima hukassa! En usko sanaakaa – tää on loistava teksti! Tästä huokuu sun into kirjoittaa ja Hello kuulostaa ihan Hellolta. Vitsi miten siistiä! Pidä draivi päällä! Nellystä ja Hellosta on aina niin kiva lukee ko ne on vähä – no, tollasia 😀 .
(Ps. Joko niille voidaa keksii pariskuntanimi? Helly? Nello?)
-
Tää kuulostaa iha mun lupauslistalta, miinus toi sali-asia :DD ! Siis jos olisin tehny listan. En tehny, koska en muistais niitä enää viikon päästä XD .
Mutta todella realistinen ja ihan oikeasti toteutettavissa oleva. Voispa Nelly saada kuulla tän jossai tarinassa ja lähtee kans toho elokuva kuukaudessa -haasteeseen mukaan. Koska sit tietenki joutuisin myös ite kattoo ja tekee taistatutkimusta XDD . Ai mikä oma lehmä? Ai missä ojassa?
Äh, eksyin taas. Siis Sonjalle oikeasti toteutettavissa oleva. Ja listasta varmasti poikii tarina tai toinenkin 😄 . Mä pidän peukkuja et kaikki kohdat toteutuu!
-
Tosi hieno saapumistarina!
Fedora selvästi ymmärtää hevosista paljon, ja samaan aikaan välittää todella suurella sydämellä. Kivoja yksityiskohtia ehdottomasti oli karsinan rauhoittuminen ja Sashan suuret korvat. Karsina on aina tietysti hyvä rauhoittaa ja se kertoo paljon siitä, miten Fedora näkee hevosensa. Samaan aikaan näkyy tosi hyvin Fedoran innostus, vaikka jalat pysyy maassa. Mä en ite osaa olla samaan aikaan innostunut ja jalat maassa, niin oli kiva lukea että niin voi ihan oikeasti olla 😀
Tervetuloa joukkoon! Toivottavasti molemmilla menee hyvin kotiutuminen 🙂 !
-
Vitsi sä oot hyvä! Tarina on tosi realistinen, pysyy kivasti Hoppiksella vaikka joku herättääki puolenyön aikoihin kotoota. Kuvan kautta tulee muistelua: tosi luontevaa.
En ois ikinä uskonu pehmosen karvakasan olevan jälkikoira joten voin kuvitella metsästäjien ilmeen 😀 . Koska mulle Nuoska on ollu semmonen kävelevä pilvi – pehmoinen hattarapilvi jolla on jalat.
Tarinassa on kivasti kerrottu, mikä on haavakko ja miten hirvestä tulee haavakko. On myös selitetty miten jälkikoira toimii ja mitä eroa on jälki- ja hirvikoiralla 🙂 .
Tykkään kovasti myös kuvasta. Kuten Noa sanoi, tausta on hyvin onnistunut. Mut mun lempikohta on ehdottomasti Nuoskan ilme. Koira on niiin selvästi töissä ja nauttii ihan siis silminnähtävän paljon!
-
Jee, sä leikit mun kanssa! En tajuu miten tästä voi olla näin ilonen :DD
Vaikka Isäntä ite jo kehu kamalasti, ja mun kehut saattaa kuullostaa toistolta, sanon ne silti B) . Mä tykkäsin ihan hirveesti kun a, leikit mun kaa b, Marsh tuntuu kotiutuvan oikeasti tosi hyvin c, hahmo pu-huu, eikä jäänyt yksinään mihinkään ja d, ehdottomasti siitä että Marshall juo kahvia. Mä en tiedä miksi, mutta viimeisin fakta mua vähän epäilytti. Mulle Marshall näyttäytyy ehkä enemmän tee-hahmona kuin kahvinjuojana. En osaa perustella mutta mulla on vaan sellanen fiilis 😀 . Ei sillä, että teen juojissa olisi jotain hullua tai väärää, ei toki! Teen juojat eivän vain juo kahvia.
Lupaan kyllä leikkiä, tää on kivaa 🙂 . Nellyä saa kyl riepottaa ja talutella just niin paljon kuin haluaa. Eikä se nyt niin paha oo, vaikka juorukello-Hellon kanssa kaveeraaki XD .
-
Uuuuu-uu!
Seuraa tunteiden luettelua kommentin sijaan
Mun sisäinen draamalaamani on ilonen kun tapahtuu, mutta samaan aikaan mua surettaa ja ehkä vähän säälittää Marshall ja Niklas. Ja samalla mua jännittää hirveesti enkä malta oottaa. Oon levoton, kauhuissani ja haluisin tietää jo mitä tulee tapahtumaa ja samaan aikaan juosta karkuun Marshall ja Niklas mukana.
Mutta tässähän ei ole mitään reagointipintaa muille kirjoittajille. Ehkä olet suunnitellut sen myöhemmälle, kun isä tulee katsomaan tallille.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten Nelly.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Miten loistavaa ratsastuksen kuvailua. Mä en voi alleviivata tätä liikaa nyt just. Ihan siis Loistavaaaaa. Sanoinko jo että ihan hirveen hienoa?
-
Sait Eetun kuulostamaan ihan Eetulta 😀 ! Ja murteen myyt mulle (eteläläiselle) kyllä ihan sata nolla.
Tykkään muutenkin lukea sun tekstejä, kun ovat niin selkeitä ja helppolukuisia. Oli myös kiva kun tartuit Eliakseen heti ensimmäisenä, vaikka pieni moka sattui. Ne kuuluu vähän asiaan ja niitä pitää vaan oppia sietämään. Tässä tapauksessahan moka on helppo korjata, jos haluaa ja jos se vain käy Sonjan mahdolliseen isompaan juoneen – sijoittaa tarinan vain tapahtumaan huomenna.
Mutta nyt kun tuli puheeksi, voihan olla, että Sonja vain luulee Eliaksen lähteneen hoitamaan hevosta. Tarinahan on Sonjan näkökulmasta ja on vain inhimillistä luulla ihmisen menevän heppaa hoitamaan tallilla kun ollaan. Todellisuudessa Elias on voinut kiirehtiä vaikka kauppaan, mikä sekin inhimillistä toki 😀 .
Oli miten oli, ei meillä niin tarkkoja olla ja tarina oli silti onnistunut 🙂 . Hyvä sä!
-
Mulla on ihan tosi kiva fiilis tästä koko meiningistä 😀 . Ihan hihkun innosta, koska JEEE YKS EKSTRAPISTE JES.
Ihanasti kirjotit taas kerran 😀 . Mä ymmärrän Tiden mietteet suhteen peittelystä, koska periaatteessahan se voisi olla vielä arka paikka. Ei välttämättä, mutta Tiden näkökulmasta on normaalia ajatella, että muille se voisi olla outoa. Onpas vaikeasti selitetty; siis on Tideltä on tosi luonnollista ajatella, että muille Hellon ja hänen suhde voi olla vielä vähän hassu paikka ja siksi tuntuu siltä, että pitäisi jotenkin piilotella. Mutta samalla mulle tuli semmonen fiilis, että onkohan tää pelkästään tallilla? Jokin saa myös ajattelemaan, että Tide ei ole julkisissa tiloissa vielä ihan sinut rakkaudenosoitusten ja hellyyden kanssa. Hellosta hän selvästi on varma, mutta ne hellyydenosoitukset tuntuvat olevan vähän vielä ehkä hassuja tai ainakin outoja Tidelle.
Jään odottelemaan, kumpi se on 😀 . Talli vai ylipäätään julkiset tilat.
