Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tajusin vasta kun kirjotin tän, että oon saattanu ainakin jotain hyvin samantapasta aihetta jo käsitellä aikasemmassa tarinassa. Jos siis toistoa on nähtävissä niin pahoittelut, työstän näitä vanhoja ideoita nyt vihdoin pois alta.
Teille on aina tilaa täällä
Eetun kulmat olivat painuneet alaspäin, ja niiden välissä oli ryppy. Hän keskittyi. Sillä tavalla hänen katseensa oli kiinnitetty herkeämättä yhteen kohteeseen, ja suupielet olivat tiukat.
”Eetu”, päätin avata suuni lopulta aikani tallin isäntää katseltuani. ”Kyllä se saa tarpeeks safkaa.”Eetun hartiat nytkähtivät ja pää kääntyi nopeasti suuntaani. Hän näytti yllättyneeltä, vähän nolostuneeltakin, vaikka hänen kasvoilleen nousi hymy.
”Eikun mä vaan.. Kuha vaan tässä.. No, joo”, Eetu naurahti ja hieraisi niskaansa vasemmalla kämmenellään. ”Niihän se taitaa saara, mutta mä tässä hualehin kuitenki. On sitä varsaa tässä orotettu sen verraha.”
Eetun katse kääntyi uuselleen Flidaan, joka söi tyytyväisenä yöheiniään karsinan pohjalta. Tamman maha oli kasvanut taas silmissä, vaikka useamman kuukauden ajan se tuntui jämähtäneen paikalleen. Enää se ei yhdestä ovesta mahtuisi kulkemaan, olin siitä ihan varma.Eetun ilme oli muuttunut taas pehmeäksi. Siinä oli jotain samaa kuin miten Eetu katselee Jussia tarhassaan, tai Nellyä kun hän ei nää. Ihan täsmälleen sellainen se ei ollut, mutta sama lämpö ja kiintymys siinä näkyi. Sillä hetkellä ymmärsin, miten paljon Eetu todella tallinsa hevosista välittää. Sillä ei ole hänelle väliä, kenen nimi omistajan kohdalla on, tai onko kyseessä Jussin kaltainen kisahevonen vai Flidan tapainen pihakoriste. Hopiavuoren hevoset ovat kuitenkin kaikki myös hänen hevosiaan, ja jokaiselle niistä hän tahtoo vain hyvää.
Parempaan paikkaan emme olisi Flidan kanssa voineet päästä.”On”, myönsin ja kävelin karsinan ovelle. Viimeisellä askeleella proteesi narahti. ”Saa nähä millanen skidi sieltä oikee tulee. Mahan koosta päätellen aika ronski tapaus.”
”Soon iha totta, moon kattelu sitä kans. Vois luulla et Flida syö kolomelle!” Eetu naurahti ja vilkaisi minuun. Hiljalleen hänen ilmeensä vakavoitui.
”Ei sillä et se mun asia olis, mut joko soot miettiny mitä sen varsan kans teet?”Pidin katseeni Flidassa. Sen korvat olivat kääntyneet ovea kohti. Se selvästi kuunteli meitä, mutta keskittyi mieluummin syömiseen. Fiksu tyttö, kukapa ei syömisestä pitäisi.
Olinhan minä miettinyt. Eniten varmasti syytä, miksi minä mitään varsaa halusin. Minulla ei ole mitään oikeaa käyttöä Flidallekaan. Tai, ”oikeaa” ainakaan monen muun mielestä. Eikai hevosella mitään tee jos se vain seisoo pihassa, ratsastaa ja kisata pitäisi.
”Joo ja ei”, huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Eetu ei sanonut mitään, mutta osasin kuvitella hänet seisomassa vieressäni hienoisen varautuneen näköisenä. Hän varmasti mietti, oliko mennyt liian pitkälle, kysynyt liian henkilökohtaisen kysymyksen, jota tallin omistaja ei saisi udella. Minä en ajatellut sitä niin, sillä tiesinhän minä, että varsa tulisi viemään ajallaan yhden karsinapaikan lisää.
”Tiiän kyllä et täällä on nyt täyttä, ja jengii olis jonoks asti. Mut mä funtsin mitä-..”
”Kyllä tänne mahtuu”, Eetu keskeytti minut. Käännyin katsomaan häntä, ja suoraan katseeseni vastasi totiset, rehelliset vihreät silmät. ”Aina mahtuu, sinä ja Flida ja varsaki, teille on ainaha tilaa. Sillä mä en kysyny, iha uteliaisuuttani vaa oliko sulla joku ajatus sitä vartehe.”Ehkä syynä oli vähäiset yöunet edeltävänä yönä, tai Eiran aikaisempi murhayritykseltä tuntunut kokkaus, mutta tunsin yllättävän palan nousevan kurkkuuni.
Minun piti pysyä hetki hiljaa, katsoa muualle ja nielaista.Ehkä olinkin miettinyt enemmän kuin tiesinkään, että mitä tapahtuu kun varsa syntyy. Jos sille ei olekaan enää tilaa, ja se pitäisi heti myydä. En tietenkään uskonut että Eetu ikinä pyytäisi sellaista, ei hän Loimustakaan ollut minun käskenyt hankkiutua eroon edes sen jälkeen, kun käärme teki yllätyshyökkäyksen joulun alla. Mutta omatuntoni ei antaisi periksi, jos minusta tai hevosistani aiheutuisi vaivaa. En siltikään halunnut vielä ajatella myyväni varsaa, varsinkaan kun se ei ole vielä edes syntynyt.
”Tänks”, sain köhäistyä lopulta. Ehkä minä en vain ollut ajatellut, että Eetu olisi sitä mieltä. Että meille olisi aina paikka siellä.
Ja että minä todella halusin pysyä siellä.Helsingistä muutto oli tuntunut ensin niin oudolta ja vaikealtakin, mutta nyt ajatus palaamisesta oli vielä oudompi ja vaikea. En minä halunnut enää sinne takaisin. Minun oli hyvä olla siellä, Otsonmäellä. Olin tehnyt siitä, ja Hopiavuoresta, alintajuisesti uuden kotini.
”Funtsitaan sit kun on ajankohtast?” ehdotin hymyillen Eetulle, jonka toinen suupieli kohosi ylöspäin.
”Funtsitaan”, hän nyökkäsi ja kääntyi jälleen katsomaan Flidaa, joka jatkoi syömistään tulevasta murehtimatta. -
Yksi vain voi muuttaa kaiken
Päälläni oleva peitto tuntui hirveän raskaalta. Se painoi minua lattiaa kohti ja puristi väliinsä, niin että keuhkoille ei jäänyt tilaa ja kylkiluut olivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Teki mieli kääntää kylkeä ja potkia peitto pois. En kuitenkaan tehnyt niin. En jaksanut, tai ehkä pystynytkään. Ehkä se oli niin raskas, tai minä niin heikko.
Tuijotin hämärän huoneen kattoa ja kuuntelin. Mielikki hengitti rauhalliseen tahtiin patjani vierellä omalla pehmeällä ympyrän muotoisella pedillään. Sen ohut häntä heilahteli aina välillä joka sai aikaan suhinan kankaaseen osuessaan. Pienet jalat ravasivat myös muutamien askelien verran ennen tyyntymistään, ja aloittivat kohta uudelleen taas.
Kurkkua kuivasi, nieleminen oli hankalaa. Hengitin syvään ulos. Suljin silmäni ja hivuttauduin alemmas peiton suojiin.
Välillä käy näin, niin minulle jaksettiin toistella kerta toisensa jälkeen. Välillä käy näin, että vaikka kuinka pitkään olisi ollut kuivilla, mieliteko tulee kuitenkin takaisin. Se on ikäänkuin kutsumaton vieras, joka koputtelee oven takana. Ovi ei ole lukossa, mutta se ei avaa sitä. Se odottaa, että ovi avataan sille, ja sitten se tulee sisään eikä enää halua lähteä.
Sen tuntee sormissa, miten ne nykivät tahtomatta. Sen tuntee jaloissa, miten rauhattomat ne ovat. Sen tuntee rinnassa, päässä, kaulassa, sen tuntee koko kropassa kun mieliteko iskee eikä sille voi mitään.Sen tuntee kaipuuna. Kaipuuna siihen, kun hetken kuvittelee olevansa voittamaton, ja kun koko maailma on sinun. Kaipuuna siihen adrenaliiniin, joka hyökyy lävitse kuin valtava aalto. Se tekee kaikesta uuden näköistä, hajuista erilaisia ja väreistä vieraita. Se saa jokaisen aistin terävöitymään, vaikka kulkeekin unessa.
Sen tuntee raakana haluna, päästä ihan helvetin korkealle ja lujaa, joka kerta nopeammin, joka kerta pidempään ja enemmän ja paremmin.
Kyynärtaipeet täynnä mustelmia, lavuaarissa loppuun poltetut natsat, pöydällä minigrip pusseja ja tulitikkuja. Aina pystyy käärimään uuden, ihan sama miten sekaisin on jo.
Huomasin purevani leukojani yhteen niin että hampaat natisivat. Hengitin uudelleen ja keskityin rentoutumaan. Ensin varpaat. Kaikki ne viisi jäljellä olevaa. Sekin voisi kulkea samalla tavalla aallon tavalla, pohjetta pitkin polviin, aina päähän saakka ja jättää niin rennoksi, että viimein saisin unta. Unohtaisin vain.
Joskus sitä miettii, että eihän yksi sätkä tee mitään. Äkkiä sellaisen käärii, muutama hatsi vaan. Yksi viiva. Sehän vaan kutittaa vähän. Tai miksei vaikka yksi piikkikin, äkkiähän se on ohi. Kukaan ei huomaa mitään, eikä se yksi tee mitään. Koko jutun voi unohtaa yhtä nopeasti.
Mutta helvetti, kun se yksi on se kaikista pahin. Valehtelisin jos väittäisin, ettei minun olisi aineita ikävä. Valehtelisin myös jos sanoisin, että ikinä haluaisin enää niihin koskea. Haluan, mutten oikeasti halua. Siinä on ero. Kaikki se työ mitä olen sen eteen tehnyt, että saisin risaisen elämäni kuntoon ei ole yhdenkään jointin tai ruiskun arvoinen.Tunsin, miten joku kapusi patjalle ja siitä päälleni. Pienet tassut tepastelivat vatsaani pitkin ja seisahtuivat rintani päälle, ja seuraavaksi lämmin, märkä kieli nuolaisi nenääni. Sitten se kääntyi melkein ympäri, laskeutui makuulle ja käpertyi kerälle. Siirsin katseeni uuden nukkumapaikan valinneeseen Mielikkiin, ja kohotin vähitellen toisen käteni peiton alta sitä silittääkseni.
Mielikin turkki oli sileä ja pehmeä. Sen kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen mukana ja pieni häntä heilahti kertaalleen.
Siihen oli hyvä keskittyä. Mielikin hengitykseen, silittämiseen, sen unissa juokseviin jalkoihin, siihen miten se on elämäni muuttanut. Siitähän kaikki oikeastaan alkoi, kun se muutti luokseni.
Ja luulen, että Mielikki itsekin tietää sen. -
Mä haluan meille pihaton kräääääääähhh :DD
Eira tietää aina, kun jotain tapahtuu”Milloin Flida oikein varsoo?” Eira kysyi ja huokaisi raskaasti, ihankuin hän olisi hirvittävän kyllästynyt odottamaan.
”On siihen vielä reilu pari kuukautta, ainakin oletettavasti”, vastasin ja ojensin käteni Eiraa kohti, joka asetti avoimelle kämmenelleni uuden ruuvin.
”Hirveen kauan siinä kestää.”
”Nii siinä kestää. Sussakin kesti ennenkun sä synnyit”, hymähdin ja otin askeleen lähemmäs seinää jotta voisin ruuvata vihreän ruokakupin paikalleen toiseltakin puolelta. Tekojalka narahti. Painoin porakoneen liipasinta ja ruuvi upposi muovista läpi seinään.
”Mitäs Inarille?” Tartuin ruokakupin reunasta kiinni ja ravistin sitä testatakseni pysyisikö se varmasti. Tuntui tukevalta. Eira hieroi sormikkaisiin piilotettuja käsiään yhteen.
”Hyvää kai”, hän vastasi olkiaan kohauttaen.
”Kai sä nyt jotain enemmän siitä tiiät?”
”No joo, ihan hyvää. Kyllä me jutellaan sen kanssa wapin kautta. Jotai kuviaki se lähettelee.”
”Noni. Kiva.”Pihattorakennuksen ruokakupit oli nyt laitettu paikoilleen. Olin saanut Eiran apukädeksi kysymättä, hän oli vain ilmaantunut paikalle. Vaikkakin vasta kun kuppeja oli enää yksi jäljellä.
”Saitko sen kultaköynnöksen kasvaa?”
”No ei se ainakaan vielä oo kuollu, eikä yhtään ruskeekaan!” Eira kuulosti aavistuksen ylpeältä. Hymyilin ja käännyin ympäri, siirtyen rakennuksen seinän nojaan purkamaan porakoneesta ruuvinväännintä ja pakkaamaan sen pois.”No, miks se Nelly on ihan paska tällä kertaa?”
Eira kohotti katseensa kynsistään minuun ensin kulmat koholla, jotka sittemmin laskeutuivat hitaasti alaspäin ja hänen silmänsä painuivat sirrilleen.
”En mä mitään oo sanonu”, Eira puuskahti ja painoi katseensa taas alas. Hän rapsutteli vanhoja, hennon vaaleanpunaisia kynsilakan jämiä irti.
”Et, mutta mä nään sen sun feissistä. Sulla on tollanen ilme aina kun Nelly on tehny jotain”, virnistin, sillä voisin lyödä vaikka vetoa että Eira yritti kovasti keksiä jotain muuta syytä sille – ihan vain todistaakseen etten osaa lukea häntä niin hyvin – mutta ei lopultakaan keksinyt mitään. Sillä tavalla hänen huulensa pusertuivat yhteen ja kynsien rapsuttaminen kiihtyi.
”Okei”, Eira henkäisi lopulta, laski kätensä syliinsä ja nosti katseensa taas minuun. Hän vaikutti valmiilta räjähtämään hetkenä minä hyvänsä.
”Mut sun täytyy luvata ettet kerro kenellekään! Tää on ihan sairaan iso salaisuus eikä kukaan, siis kukaan, saa tietää!” Eira vannotti ääni käheänä siltä varalta että joku olisi salakuuntelemassa meitä.
”Aa, tää on joku isompi keissi. No mä lupaan, en kerro ees Mielikille. Diili?”
Eira siristi taas silmiään arvioivasti, kunnes nyökkäsi.
”Okei. No siis.. Nelly ihan todellakin pettää Eetua”, Eira supisi vakavan näköisenä, nostipa vielä toisen kätensäkin suunsa vierelle ettei ääni kantautuisi vahingossa kenenkään ylimääräisen korviin.“Hmm..”
“Siis täh, eikö se susta oo muka kamalaa? Vau, mä luulin että sä ja Eetu ootte kavereita!” Eira kivahti ja näytti valmiilta marssimaan ulos rakennuksesta hetkenä minä hyvänsä.
“Eikun mä funtsin”, kiirehdin sanomaan ennenkuin nuorempi Helmipuro ottaisi jalat alleen. “Että jos sä ootkin vaan tällä kertaa ymmärtäny väärin?”
Ehkä siitä oli ollut jo puhetta aikaisemminkin, ehkä tuvassa pöydän ympärillä isossa joukossa, ja sille oli naurettu? Eiran tuntien en voinut olla ensimmäinen ihminen joka sellaisen salaisuuden kuulee. Ehkä muistan kuitenkin väärin, ne hetket kun tuvan keittiö on kiireisimmillään yleensä varhaisin ajankohta päivästä minulle jolloin olen vasta hetki sitten noussut ylös.
“Ai miten muka? En tasan, kyllä mä nyt tiiän jos joku niiden poikaystävää pettää. Mut miten se kehtaa, tai siis joo, on Eetu aika rasittava, ja oikeestaan aika useinkin, mutta ei nyt silti noin voi tehdä. En mä ainakaan Hermania ikinä pettäisi, vaikka se Chai onkin ihan söpö.”
“Se uusi työntekijä? Senkö kanssa?” yllätyin, vaikken oikein tiedä miksi. Kenen muunkaan? Ei Nelly kaikista vitseistä ja huumorista huolimatta Helloa sillä tavalla katsonut, ja muiden kanssa hän ei ollut kovinkaan usein tekemisissä.
“No joo. Siinä ne pussaili ihan mun naaman edessä, varmaan luuli etten nää tai jotain, mä olin siis laittamassa Uunoo kuntoon kun Nellyn piti pitää mulle valmennus, kun Heli sanoi että…”Näin miten Eiran suu kävi, ja taisin vastaillakin hänelle. Tai sitten hänellä oli vain paljon asioita kerrottavana, ja niin kävi usein kun puheenaihe vaihtui Heliin. Hänen kanssaan Eira muistutti usein koiranpentua, joka on onnellinen saadessaan vain seurata perässä ja olla menossa mukana.
Pettäisikö Nelly ihan oikeasti Eetua? Oliko Eira vain kuvitellut? Halusin uskoa, että koko Hopiavuori oli sen huhun jo kuullut, Eetu ja Nelly mukaanlukien, ja sille saattoi nauraa. Jotenkin Chain ja Nellyn täytyi olla tuttuja keskenään jo etukäteen, ja Eira oli tehnyt kärpäsestä härkäsen.
Jotenkin niin sen täytyi olla. Ja jos se todella mietityttäisi voisin vain kysyä Nellyltä suoraan.
-
Jos tän laittais instaan, niin häseihin vois laittaa #newhair, #neon ja #newyearnewme, eiks jea?
Koska jokainen kaipaa aina välillä vähän väriä elämään, piti Noallekin tehdä uusi naamakuva. Tähän ei tarvitse kommentoida mitään, se on täällä vain kertomassa muillekin tästä hurjasta muutoksesta 😀
-
Tekstiviestikeskustelu käydään ruotsiksi
[Keskustelu: Mamma❤️]
[11.13
Kengittäjä kävi katsomassa Flidan tänään. Epäili että nivelet on kovilla nyt kun maa on vuoroittain kovaa ja liukasta, varsinkin kun on kantava. Ilmeisesti aika yleistä kantavilla tammoilla alkaa ontumaan mysteerisesti. Nyt sai kuitenkin uudet monot ja käveli niillä ainakin vielä ihan tyytyväisenä. :)][11.23
Hyvä sitten. Toivotaan että ei ole vakavampaa. Millaiset kengät sai? Oliko kovin kalliit?][11.30
Muotoiltiin uudet kengät kokonaan jostain kevyemmästä metallista ja laitettiin kumiset kiilat, ilmeisesti tukee tai pehmentää painetta kantaosalla ja säteen alueella astuessa. Jos ymmärsin oikein.. Jokaisessa kengässä on nyt myös kuusi hokkia, että varmasti pysyy. Olihan niillä hintaa, mutta kyllä mä pärjään.][11.52
Kuulostaa ainakin osaavalta kengittäjältä. Eiköhän se tepsi. Laitoin tilille rahaa niin saat maksettua. Kyllä äiti tietää miltä lasta tuntuu kantaa. Mamman mussukat❤️ Tuletko pian taas käymään?][12.00
Äiti❤️❤️ Kiitos. Lupaan tulla taas pian, Mielikilläkin on ikävä.][12.16
Haleja teille kaikille. Sano Eetulle terveisiä.]”Mikäs se noin Noaa hymyilyttää?” Sonja kysyi kulkiessaan ohitse leveästi virnistäen. Kohotin katseeni Salierin harjapakkia kantavaan naiseen ja työnsin kännykän taskuuni.
”Ihan äidin kanssa juttelin”, hymähdin ja seurasin nauravaa Sonjaa varustehuoneeseen.
”Mä jo ajattelin että sulla on joku kiikarissa”, hän vitsaili ja tunki harjapakin Salierin varustekaappiin.
”Mä en tarvii elämääni enää yhtään enempää naisia, kun mulla on jo neljä.”
Sonja oli hetken hiljaa pohtivan näköisenä. ”Joo-o, epäilen että ne kolme on Flida, Mielikki ja äitisi, mutta se neljäs..?”
”Loimu, tottakai”, naurahdin ja siirryin tieltä pois kun Sonja kulki vastakkaiselta seinältä noukkimaan Salierin satulan.
”Ai eikä hyi, siis se käärme?” Sonja nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi minuun epäilevän näköisenä. ”Mistä niistä edes tietää onko se uros vai naaras?”
”Sondaamalla. Siinä siis katsotaan sieltä hännän tyvestä, tai.. No häntäähän se koko eläin on, mutta.. Tai oikeestaan, antaa olla”, totesin huomatessani Sonjan ilmeen. Ehkä parempi jättää kertomatta.
”Joo, annetaan vaan. No mut mitenkäs se Flida, saiko uudet kengät?”
”Joo, noi on nyt jotkut tollaset kunnon sairaskengät että jalka ei rasittuis enää yhtään enempää eikä sen tarvitse yhtään jännittää kulkemista, vaan ne on tosi tukevat ja pitävät.” Sen enempää en oikeastaan osannut kertoa. Åke Holmerson oli ryhtynyt heti töihin aamulla saapuessaan, hän halusi nähdä Flidan liikkeellä käynnissä ja ravissa ja taivuttelipakin vielä tamman jalkoja sen jälkeen. Pian sen jälkeen hän sanoi tietävänsä mitä Flida tarvitsee, ja uudet kengät nakuteltiin reippaasti mutta huolellisesti paikalleen. Minäkin, mitään kengityksestä ymmärtämättä, sentään näin että hän teki siistiä jälkeä ja kertoi tehdessään, että miksi jokin tehdään näin ja toinen laitetaan noin.
”No hyvä. Ehkä se siitä sitten. Uskaltaako kysyä paljonko se maksoi?” Sonja kysyi ja teki ilmeen, josta päätellen hän itsekin tiesi jo sen olleen hintava toimenpide.
”Paljon”, myönsin. ”Mutta pieni hinta se on siitä että Flida voi hyvin. Rahaa saa kuitenkin aina.”
”Vitsi miten positiivinen asenne hevosenomistajalle. Mun pitää varmaan kanssa alkaa ajattelemaan noin”, Sonja hymyili ja kääntyi taas katsomaan satulaa, jota hän parhaillaan puhdisti.
”Kannattaa. Enivei, mä meen nyt tekeen välikuoleman tonne tupaan ennenkun pitää lähtee taas duuniin. Näkyillään”, nyökkäyksen kera lähdin tepastelemaan takaisin tupaa kohti pihan poikki.Joka kolmannella askeleella proteesi piti hiljaisen narahduksen. Se oli tehnyt sitä jo kesästä saakka, mutta nyt joulukuusta saakka se oli lisääntynyt. Se kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi astua narisevan portaan päälle oikein hiljaa ja varovasti. Minunhan piti käydä Helsingissä sitä näyttämässä ja mahdollisesti uusimassakin jo viime vuonna.. Jospa sitten samalla kun käyn äidin luona. Pian pitäisikin, sillä ensi kuussa en taatusti enää malta lähteä, kun Flidan laskettu aika alkaa olla ihan nurkilla…
-
Kun jalkaongelmat vaivaa, mikä siihen neuvoksi?
Flidan kaappi oli..
No, tuota. Mitenhän sen sanoisi sillä tavalla mukavasti..?Aivan totaalisen räjähtänyt, sitä se oli. Huokaisin syvään ja rapsutin otsaani katsellessani sekaisin roikkuvia riimuja, naruja, purkkeja ja purnukoita. Vastahan pari viikkoa sitten muuan joulutonttu sen kävi siivoamassa, ja nyt se oli jo ihan yhtä paha kuin aikaisemminkin.
En pidä itseäni erityisen sotkuisena ihmisenä, mutten kyllä voi kehuskella olevani liiankaan täsmällinen tavaroiden paikoilleen laittamisessa..
Varustehuoneen ovi aukesi.
”Tsaukki”, tervehdin huoneeseen astunutta Marshallia. Venäläinen tuntui kotiutuneen varsin hyvin, sillä mies uskalsi aina vain rennommin liittyä joukkoon niin tuvassa kuin tallissakin. Edelleen hänet piti tupaan kutsua, mutta niin se tuntui menevän monien muidenkin kohdalla. Helilläkin kesti pitkään lämmetä ajatukselle, että sinne saa kävellä milloin vain ihan kutsumattakin. Marshall nyökäytti päätään kevyen hymyn kera ja kulki vuorostaan Arlekin kaapille.
”Mikä pössis? Joko Niklaksella on Mielikkiä ikävä?” kysyin naurahtaen ja tungin käteni Flidan kaapin syövereihin, aikeissani siistiä sitä. Edes vähän. Jos nyt vaikka aloittaisin edes laittamalla käyttämättömät riimunnarut ovessa olevaan koukkuun roikkumaan.
”Se ei muusta enää puhukaan”, Marshall vastasi hymyillen. ”Tykkäsi tosi paljon. Ja kiitos muuten, kun jaksoit vastailla kaikkiin niihin kysymyksiin.”
”Tietty. Mä voisin puhua Mielikistä vaikka vuoden, jos joku vaan kuuntelis.”
”Pitää pyytää Niklas uudelleen mukaan joku kerta siis”, Marshall sanoi naurahtaen ja otti kaapistaan mukaan pienen pussin, jossa näytti olevan epäilyttävän paljon piparminttuja.
”Pitää! Ja hei, tiedänpä ainakin yhden paikan mihin voin antaa Mielikin hoitoon jos ikinä tarvii.” Tarkoitin myös sitä, sillä se miten olin Marshallin nähnyt Arlekia hoitavan oli tarpeeksi kertomaan että eiköhän häneen voisi pikkukoirankin kanssa luottaa. Ja Niklas varmaan ilahtuisi, ainakin siihen saakka kunnes olisi hampaiden pesun aika…Kaapin siivoaminen sai kuitenkin jäädä, sillä olin luvannut auttaa Jesseä puomien kanssa maneesissa. Hän oli taas tulossa käymään sen lainahevosensa kanssa, ja avonaisesta tallin ovesta kuulin renkaiden rahinan enteilevän miehen saapumista. Astelin ulos kättäni kohottaen kun nuorempi sai auton parkkiin ja hyppäsi ratin takaa tottuneesti. Hän nyökäytti päätään ja siirtyi laskemaan trailerin lastaussiltaa. En tosiaan tiedä mitä taikoja Hopealinnan väki on tehnyt, mutta viimeaikoina olin huomaavinani jonkinlaista muutosta Jessen yleisessä olemuksessa. Hän ei vaikuttanut enää niin mahdottoman välinpitämättömältä kaiken suhteen, vaan mies oikeasti tuntui kuuntelevan ja osallistuvan keskusteluun kokoajan aktiivisemmin.
”Mikä pössis?” kysyin seisahtuessani trailerin vierelle seuraamaan, miten Jesse talutti mustan orin sen kyydistä.Varjo oli komistunut silmissä. Ensimmäisellä kerralla kun näin sen ori oli ollut aika tuhti, vähän samaa luokkaa kuin Flida. Nyt se oli oikeasti saanut lihasta sekä oli muutenkin timmimmässä kunnossa, joten selvästi Jesse oli tehnyt sen kanssa hyvää työtä.
”Mikäs täs”, Jesse vastasi ja taputti Varjon kaulaa. ”Voiks tän laittaa johonki karsinaa hetkeks?”
”Joo, Flidan karsina on tyhjä”, nyökkäsin ja johdatin Jessen talliin.
”Ai hei, maneesissa on muuten varmaan jengiä”, tajusin juuri kun Jesse päästi Varjon karsinaan. Hän vilkaisi minuun olkansa ylitse ja kohautti harteitaan.
”Ei haittaa, eiköhän me sinne ees pari estettä saada.”Marshall oli paennut Arlekin kanssa suomen kurjaa säätä maneesiin, eikä pitsikuvioinen hevonen paljoa välittänyt vaikka saavuimme viheltäen paikalle. Marshall päätti kuitenkin hiljentää ratsunsa käyntiin, eikä ihmekään, kai hän oletti että meillä oli jotain asiaa kun niin vain saavuimme paikalle.
”Haittaako jos rakennetaan pari estettä?”
Yllätyin, sillä olin jo melkein ehtinyt avata suuni kysyäkseni samaa. En ollenkaan ajatellut, että Jesse olisi itse sitä kysynyt. Yleensä siellä ollessaan olen saanut toimia hänen viestinviejänä, joten se oli varsin positiivinen yllätys.
”Ei, rakentakaa vain. Me olemme pian valmiita muutenkin”, Marshall vastasi. Niinpä yhteistuumin lähdimme Jessen kanssa kantamaan tolppia ja puomeja niille paikoille, joille Jesse ne halusi. Huolellisesti hän tarkisti vielä lopuksi, että välimatkat olivat varmasti sopivat, mutta huomasin hänen vilkuilevan siinä samalla uteliaana Marshallin suuntaan.”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, nuorempi mies totesi lähtiessämme takaisin tallia kohti esteradan ollessa valmis. Suupieleni kaartuivat väkisin hymyyn, sillä arvasin hänen sanovan niin.
”On”, myönsin ja katsahdin häneen sitten merkitsevästi. ”Ja varattu. Ehkä.” Lisäsin, sillä en ollut asiasta yhtään varma.
”No varmaan, kaikki hyvännäköset on aina”, Jesse tuhahti. ”Mut mitennii ehkä?”
”Mulla on vaan sellanen viba”, totesin. Ennen Niklaksen tapaamista en ollut edes ajatellut koko asiaa, mutta olin aistivani rivien välistä jotain enemmän heidän välilleen kuin vain kämppiksinä olemista. Mutta saatoin tietysti olla väärässä, vaikka yleensä osuin näissä asioissa aika hyvin nappiin.
”Just. No ei se kattomista estä”, Jesse hymähti pienen virneen kera ja ryhtyi varustamaan Varjoa Flidan karsinassa.Maneesin hiljaisuuden täytti tasainen kavioiden kolmitahtinen rytmi, joka pysähtyi vain hetkeksi esteen ylityksen ajaksi. Seurasin katseellani Jessen ratsastusta muuten tyhjässä maneesissa. Hänen suunsa oli tiukka viiva ja katse oli jo seuraavassa esteessä vaikka edellisenkään yli ei oltu vielä päästy. Varjo hyppäsi mielestäni hyvin, paremmin kuin Flida varmasti ikinä pystyisi. Ei se edes pääsisi niin korkeita esteitä. Vaan eipä sillä, ei sen tarvitsisikaan. Ehkä, jos joku taitavampi sillä ratsastaisi, mutta meillä menee ihan hyvin Flidan kanssa näinkin. Tai, menee muuten, paitsi se sen ontuminen..
”Helvetti”, Jessen ärähdys keskeytti ajatukseni. Hän hiljensi Varjon suoraan laukasta käyntiin ja antoi asteittain pidempää ohjaa orille, joka kurotti päätään heti maata kohti.
”No?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen kun jatkoa ei näyttänyt muuten tulevan.
”No ei.. Mä vaan ratsastan taas ihan vitun huonosti”, nuorempi mutisi ja hieroi nenänvarttaan sormiensa välissä. Tuttu ele, joka kertoi että hänen ajatuksenjuoksunsa oli tuhat kertaa myllertävämpää kuin mitä ulkoapäin voisi arvella.
”Mm.. Ei sillä, että mun mielipiteellä olisi väliä, mutta musta se meni hyvin”, lähdin astelemaan keskemmälle maneesia jotta kuulisin kauempaakin mitä Jesse sanoo. Jos sanoo.
”Eihän yksikään puomi edes tippunut?” huomautin ja vilkaisin ympärilleni varmistaakseni sen. Olin oikeassa.
”Ei, mut ei se sitä vaadikaa”, hän pudisti päätään. Huomasin Varjon luimistavan ja heilauttavan päätään, jonka saatoin epäillä sen ratsastajan jännittymisestä. Jessekin tuntui huomaavan sen, sillä hän veti syvään henkeään ja pyöräytti harteitaan.
”Sun ei aina tarvii olla nii rankka itelles”, muistutin vähän pehmeämmällä äänensävyllä, joka sai Jessen vilkaisemaan minuun erikoinen ilme kasvoillaan, ennenkuin hän keräsi ohjat ja pyysi Varjon uudelleen raviin.”Eino pyysi jonkun sen tutun kengittään kaikki tallin hevoset viikonloppuna. Se on joku ravivalmentaja tai jotai, mut osaa kans sairaskengittää. Ihan siis sitä Flidan ontumista mietin..” Jesse kertoi ottaessaan Varjolta varusteita pois Flidan karsinassa.
”Meinaatko että olis siitä kiinni?” En ollutkaan ennen ajatellut, että vika voisi olla kengityksessä. Tai kaviossa, ennemminkin. Se voisi selittää miksi se katoaa ja tulee takaisin niin erikoisesti, ja ettei jalassa itsessään tunnu mitään normaalista poikkeavaa..
”Niin, no.. Ei se tässä tapauksessa enää haittaakaan tee. Olisin jokatapauksessa käyttänyt sitä klinikalla lähipäivinä, mutta toi tulee ehkä halvemmaksi..?” Tai niin voisin ainakin itselleni uskotella, sillä kuulemani mukaan sairaskengitys ei paljoa eläinlääkärin laskuille häviä..
”En tiiä, mut kantsii kokeilla. Sillä, kun meillä kans yks vanhempi hevonen ontuu ja Einon ratkasu oli siihen toi. Kuulemma on ennenki auttanu.” Jesse heitti fleeceloimen Varjon päälle ja lähti kantamaan sen varusteita pihalla odottavaa traileria kohti.
”Okei, jos annat sen numeron ennenkun lähet niin.. Hei, ei Flida edes ole vanha!”Jessen lähtiessä ajamaan takaisin Hopealinnaa kohti käännyin takaisin tallin puoleen ja kohotin puhelimen korvalleni. Kolme kertaa se ehti tuuttaamaan, ennenkuin rosoinen miesääni vastasi, esitellen itsensä Åke Holmersoniksi.
”Noa Metsärinne, päivää. Sain Hopealinnan suunnilta kuulla että te teette sairaskengityksiä? … Hyvä, mulla on kantava tamma joka on alkanut ontumaan, niin ajattelin… … Tänä viikonloppuna? Käy, juu. Tuota, onko mitään arvioita hinnasta, noin suuntaa antavaa edes? … Selvä, se sopii. Osoite on.. Joo, laitanko tähän numeroon? … Hyvä, kiitos paljon, nähdään sunnuntaina!” -
Ei mikään tarinatapahtuma, mutta täälläkin on niiiin kovasti kivan näköisiä heppoja, että ne voi tälläiseen rennompaan ja hauskaan näyttelyyn ilmoittaa!
Orange Woodissa on ystävänpäivän kunniaksi värinäyttelyt, ja osallistujatilanne ainakin topaa katsoessa aika olematon, niin käykää osallistumassa jos on vähänkin sellainen heppa joka johonkin luokkaan sopii! 🙂 -
Vitsit tätä onnea, kun mulla alkoi viikon (siis viikon!!!) vapaa, ja oon saanu koko päivän vaan olla ihan rauhassa ja nyt mulla on aikaa lukea ja kommentoida täällä juttuja. Ja sit saan vielä aloittaa mun maratoonin tällä. Mä oon tehnyt nyt aika paljon aivotyöskentelyä sen suhteen, millainen kirjoittaja oon ja mihin mä haluan tähdätä. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä mitä mä tavoittelen; vaivatonta. Koska vaivattoman oloiselta tämä musta tuntuu, siis että tarina vaan rullaa eteenpäin sulavasti ja sille on selvä suunta, ja mä saan vaan nauttia yhtään miettimättä tai ihmettelemättä ylimääräisiä. Ja se on, mun mielestä ainakin, yksi hyvän kirjoittajan pääpiirteitä.
En ees tiedä miten tässä kävi näin, mutta musta saattaa olla jopa parempaa se, että Mielikki mainitaan jonkun tarinassa kuin Noa. Ehkä! Tai ehkä ne on aika 50/50, mutta kyllä mä itekseni niin tyhmänä aina hymyilen kun pieni rottakoira on päässyt jonkun tarinaan mukaan. On se aikamoinen otus se ! Kaikista ilosin taidan kuitenkin olla siitä, miten hyvä portti se on hahmoille tutustua toisiinsa. Onhan koirat oikeassakin elämässä, ja kuka nyt oikeasti tuollaista pientä lihapullia ja kinkkua rakastavaa pikku palleroa voi vastustaa?
Vaikka samalla se on Mielikin kirous, mitäs on niin söpö että kaikki ylisyöttää… 😀 Kohta Hopiavuoren koko porukka saa lähteä mukaan Mielikin laihdutuskerhoon, kun jokaista voi siitä kumminkin syyttää 😀 -
Täällä on ennenkin ollut siitä puhetta, ainakin silloin kun Noa miettii että miksi hän mitään varsaa hankkii kun ei sellaista osaa kouluttaa, että hevosen omistajalla täytyy olla joku syy miksi hevosen haluaa. Tai että pitää myös osata jo kaikki etukäteen kun hevosen ostaa, että se hevonen tulee tavallaan valmiiseen pöytään. Kaikki ei tietenkään ole samaa mieltä, mutta mä itse henkilökohtaisesti olen yksi näistä joka haluaa varustautua mahdollisimman hyvin eikä lähteä soitellen sotaan. Ihan vaan koska ahdistun ihan kaikesta, jos joku on vähänkin hullusti niin menetän yöunet ja oon varma että koko elukka kuolee, stressaan tarpeeksi jo ihan muiden eläimistä (voi jeesus sentään niitä kertoja, kun kuulen että jonkun naapurin koiraa pidetään huonosti tai nään kun jonkun ratsastuskoulun hevonen on selkeesti onneton). Ja sitten on Hello. Ihana, ihana ajatusmaailma hänellä, että kiltteydellä saa kaverin, hevosen joka tekee juttuja sun pyytäessä ihan vaan koska tykkää susta niin paljon. Ei sekään väärä ajattelumaailma ole, onhan noita tuon tapaiseen harmoniaan päässeitä ihmisiä hevosineen nähty, enkä mene siihen sen enempää, kuin että ihan niin helppoa se ei ole kuin vauvan paijailu ja siitä tulee valmis heppa 😀
TUPU !! Voi oikeasti jos sä et kohta keksi jotain hirveää ja kamalaa Milanista niin mä vannon, etten enää usko mihinkään pahaan siitä. Liian sympaattinen, ontuva suomenkieli ja hyväähän se vaan haluaa, ehkä väärinymmärretty, Eetu onkin ehkä vaan salarasisti tai jotain, en mä tiedä mutta eihän Milan voi olla mitenkään paha!
Onneksi Milan pyörii mukana vielä. Hyvä, niin saakin, ja saa jatkossakin. Sitä mä mietin, että mahtaako Hello oikeasti pyytää Milanilta enää apua. Selvästi Milan on tehnyt töitä nuorten hevosten kanssa ja ymmärtää niiden päälle. En tiedä miksen ennen ollut tätä ymmärtänyt, jotenkin oon aina aatellut että Milan on sellainen keskiverto ratsastaja, sellainen joka ei ole huono muttei parhaimmistoakaan. Reilu ja rauhallinen, vaativan tason, varmaan osaa hevosta ratsailta kouluttaakin. Mutta onhan hänellä selvästi paljon enemmän kokemusta ja rutiinia, kun Typyn kanssa pärjäsi noin. Tai sitten Hello on vaan tosi hukassa, ja se jotenkin saa Milanin korostumaan ihan jeesuksena 😀 -
Tarinaan liittymätön kommentti; Agnesin profiilikuva on ihan mielettömän suloinen!!
En tiedä onnistuitko vaan puolivahingossa vai tarkoituksella, kun jätit mainitsematta mitä Noa joi. Kahvista tietysti puhuttiin, mutta pelkästään kuppina luonnehdittu juotava jätti hyvän sauman hahmouskollisuudelle, Noa kun ei kahvia juo. Tosin haluan uskoa että teit sen ihan tietoisesti, sen verran hyvin sä olet perillä näistä Hoppiksen moooonimutkaisista kuvioista jo tähän mennessä!
Minä oma-alotteisesti annan tästä yhden lisäpisteen pihattoprojektiin, luulisin että mulla on mun kuukausipiste käytettävissä! 😀 Tää pihatto on melkeen Hopiavuoren ”torilla tavataan”- tyylinen, aina kun siitä on maininta niin jonkun pitää mainita, että hei, pihatto mainittu!
Noa varmasti kertookin Flidasta sellaisella innolla, ettei toista. Mielikistä myös. Eläimiään hän rakastaa ja kokee olevansa niille elämänsä velkaa, vaikka tietenkään hän ei muille ehdointahdoin kerro miksi hän on niille velkaa. Niinkuin Sonjakin sanoi, niin onhan Noa ihan tunnistettavissa. Välillä mua huolettaa, kun tein sellaisen peruskiltin jantterin, että miten tylsä se oikeasti on ja onko siinä muille kirjoitettavaa. Onneksi näyttää olevan, sillä Noa tuntuu olevan helposti lähestyttävissä (jota tavoittelinkin) ja sille on helppo jutella ja miksei avautuakin. Hyvä niin, sitä mä toivoinkin. Eli ihanaa, kiitos, kun otit sen Agnesin tarinaan mukaan!
Sen verran mä natseilen, että pidä silmällä millä tavalla Agnes muita ihmisiä kutsuu. Pääsääntöisesti hänellä on ”se” käytössä, joka on suomalaiselle ihan ok, ihan ymmärrettävää 😀 mutta lopussa vilahti myös ”hän”, joka sekoittaa pakkaa pikkuisen lukijan näkökulmasta. Ei mikään iso juttu, mutta ihan selkeyden ja johdonmukaisuuden vuoksi on hyvä pitää vain toisesta kiinni. 🙂
-
Hyvä kun tartuit, tee niin jatkossakin!!<3 Niinkuin Eetukin jo sanoi, pieniä päällekkäisyyksiä ja ristiriitoja tulee aina, mutta ei se haittaa, niiden kanssa pystytään elämään ja sovittelemaan ne omiin tarinoihin tarvittaessa!
Voi Sonja, mä voin kuvitella hyvinkin sen koittamassa jutella Santulle. Karsinanaapureina väkisinkin tulee jotain höpistyä, musta se on ainakin hiiirvittävän outoa ja kiusallista laittaa hevosia samaan aikaan valmiiksi jos ei yhtään juttele. Hevoselle molemmat juttelee kuitenkin, niin miksei sitten toisilleen 😀 Varsinkin kun ne hepat on ihan sairaan hyvä ja helppo puheenaihe! Santtu onneksi vähintäänkin kohteliaisuuttaan vastaa, vaikka muuten jännittäisikin. Ja jännityskin helpottaa sitten ajan kanssa, uskaltaisin vaikka lotota että pikkuhiljaa hänenkin tapaiselleen hiirulaiselle elämä on helpottunut Hopiavuoressa kaikkien muiden mukavien ansiosta, paitsi Sannin tietenkin 😀
Haista sinä ämmä paska
No tuu toki vähän lähemmäs
MITÄ :DDD Ai hitsi tulee ihan ala-aste mieleen, tälläset oli ihan parhaimpia ownauksia ja muistan elävästi miten se toinen meni aina niin hämilleen että vaan poistui paikalta. Niin taisi käydä nytkin Sannin kanssa. Minkähänlainen teräväkieli Sonja on oikein nuorilla päivillään ollut, kun noin näppärästi ja hetkeäkään epäröimättä kuittasi takaisin 😀 Henkinen yläfemma Sonjalle tämän kunniaksi, vaikka eihän nuorempiaan saisi kai kiusata, mutta jos nyt vähän kumminkin…. -
Hhhhhyh, mä en oo ikinä ikinä tykännyt näistä miesten ja naisten jutuista. Miehet tekee niin ja naiset näin ja sen on oltava niin koska on aina ollutkin. Voi Eira, kun vaan tietäisit paremmin! Tai oikeastaan, mun mielestä Eira tietääkin. Eikai se muuten olisi niin etevä aseen kanssa, tiedä autoistakin, ja vaikka mitä muuta mitä voisi kirjata ”äijien” jutuiksi. Mutta samaan aikaan se esittää vähän tyhmää, melkeen voisin sanoa perus blondia, joka tykkää omaksua sellaisen barbimaisen leiman. Nätti ja vähän vajaa, sellainen naisen kuuluukin olla ja siitä pojat tykkää.
Onneksi mä tiedän että sä kirjoittajana tiedät paremmin eikä mun tarvii ikinä vauhkoontua tästä sen enempää, vaikka vähän tekiskin mieli käskeä joku läksyttään Eiraa että heeeeeiii muuta nyt hyvä ihminen sun ajattelumaailmaa 😀Mulla on nyt ollut kauhee kiire, pallotellut töiden ja koulun välillä, nyt tottakai mä oon kipeäkin (kai se on nyt se saatanan korona) ja mun vuokraheppa on ähkyoireillut viikonlopun yli, tänään taas niin voimakkaasti että huomenna sitä kuskataan Viikkiin heti aamusta, niin tähän kurjuuteen on kiva saada lukea tarinaa jossa oma hahmo esiintyy. Santtu varsinkin, kun siitä mulla on kovin huoli ollut. Halusin niin kovasti kirjoittaa sen tarinaa uudelleen jotta se saisi enemmän ihmisiä ympärilleen, ja tämän tapaisten tarinoiden ansiosta voin vähän huokaista helpotuksesta ja todeta, että oikeilla raiteilla ollaan. Että vielä se ei ole ihan menetetty tapaus 😀
Välillä kanssa tuntuu että sä kirjoitat Santun reploja paremmin kuin mä ite 😀 Saat sen kuulostaan ihan iteltään ja tekeen asioita just niinkun se tekisikin.
Lupaan ottaa tästä koppia, jos nyt en tähän tautiin kuolla kupsahda parin viikon sisällä :’D -
Voi vitsi, neljä!! Nanahan on ihan vasta vauva. Mutta toisaalta, kovin aikuinen ei kyllä Sannikaan ole… Kiva, että päätit kuitenkin jäädä tänne 🙂 Uskon nimittäin, että tässä on kaksikko joka tulee ajan saatossa oppimaan toinen toiseltaan vaikka kuinka ja paljon. Sanni on kuitenkin ihan reilu Nanaa kohtaan, vaikka hänellä on selvät odotukset ja tavoitteet jo asetettuna. Kuinkahan käy, jos Nana ei niihin ylläkään.. 😀
Tavallaan oon kyllä myös kateellinen, miten hyvin kirjoitat tätä teiniämmä- roolia 😀 Mä huomaan usein, että jossain vaiheessa mun ilkeä ja ikävä hahmo muuttuukin enemmän muita mukailevaksi, ettei sen tarvii olla yksin. Ja siinä samalla multa lähtee mielenkiinto sitä kohtaan, ja siinä onkin sitten hieno sotku. Mutta sulta toi tuntuu sujuvan, uskon ihan täysin että joku Sannin kaltainen teini voisi puhua juuri tuolla tavalla, ja ajatellakin. Ehkä sä et ole huolissasi myöskään siitä, saako Sanni kavereita, koska osasit asennoitua alunperinkin siihen ettei saa. Tai jotain, en tiedä, mutta mäkin haluan oppia että voin vihdoin kirjoittaa ilkeitä hahmoja! :DD
Mutta voi eiii, mikä Eira!! Santun sankari!! Tästäpä taidan ottaa koppia ja tarinoida Santullekin jotain vaihteen vuoksi, kiitos siitä 😀
-
Jussilla on selkeesti kevättä rinnassa! Pakkaset ja valoisat päivät tekee tehtävänsä, oli kyseessä sitten maailman luotettavin Jussi tai mikä tahansa puksuttaja poni, kyllä ne siitä kiihtyy 😀
Mutta ai vitsi, mitä kuvailua! Melkein kädet hikosi kun luin, miten Eetu lähti Jussia esteelle viemään. Varmaan siksi, että koko alkupätkässä hänen kerronnastaan kuvastaa epävarmuus. Ainakin mä näen sellaista sieltä rivien välistä, vaikka kuinka Jussi rauhoittuisi pian ja vaikka kuinka ei haittaisi vähän pukitella esteiden jälkeen. Se, että Eetu heti miettii oliko Jussi ollut outo Outin kanssa, ja orin mielentilaa kuvailtuna kummallisena saa sellaisen tunnelman aikaan, että joku vähän vähemmän itsepäinen kuin Eetu olisi jättänyt okserit hyppäämättä. Väitän, että Eetunkin olisi ehkä tehnyt vähän mieli, muttei hän sitä kuitenkaan itselleen halunnut myöntää.
Hyi olkoon, muistan ite kun pentuna tuli tiputtua keinusta tai trampoliinilta, ja ilmat lähti. Sitä hengen haukkomista ja kakomista jatku ihan varmasti ainakin kymmenen minuuttia, vaikka oikeestihan se on juurikin pitkistä sekunneista kiinni. Silti, kamalaa se on. Kamalaa on myös se, että Eetua taisi nyt oikeasti sattua. Aika hommaa oliskin, kun isäntä joutuu sairaslomalle ja muut hoitaa tallin. 😀 Eihän Eetu sellaisesta hengissä selviäisi.
-
Koska Noahan tunnetusti on se, joka aina ekana suuttuu kaikesta!! Oot Eira ihan oikeessa, mitään muuta se ei teekkään kun on naama nurinpäin ja pahalla päällä :DD
Ekakskin, jeeee Santtu pääsi tarinaan mukaan! Melkein jo oon ahdistunut sen puolesta kun halusin niin kovasti kirjottaa sen tarinan alusta uudelleen, mutta ei mulla oo ollu aikaa ja se on ihan jääny mut aika ei silti pysähdy ja kohta on taas myöhästä ja krääähhh 😀 Tää oli kuitenkin hyvä ja kiva muistutus, että kyllä se hahmo voi siellä elää ja tehdä muiden kanssa silloinkin, kun mä en sitä niin kirjoita tekemään.
Vastapalloa täältäkin muuten tulee tasan heti, kun oon ratsastuskisat saanu alta pois ja uskallan taas hetken hengittää tän myllytyksen keskellä :DD jos Tiitus, tai joku muu kerkee ensin, niin antaa palaa!! Mä pallottelen sit jäljistäpäin, koska kyllähän tää nyt jotain vastakaikua ansaitsee!
-
Mä tuun kehumaan samaa! Oon viimeaikoina jotenkin ihan hullaantunut aina vaan enemmän näihin arkisiin tarinoihin, siis just näihin tälläsiin joissa ei oo mitään hirveetä actionia kokoajan vaikka tapahtuukin eikä tylsääkään ehdi tulla. Siirtelit tosi hyvin kaikkia hahmoja, ja onhan se oikeesti aina ihan mielettömän hyvä saavutus kun saa useemman hahmon samaan tarinaan noin ongelmattomasti. Ja jokainen tuntui vielä ihan itselleen uskolliselta!
Eetun ja Outin välit ovat väkisinkin hyvät ja läheisetkin, kun miettii että he tekevät kuitenkin läheistä yhteistyötä Jussin ansiosta. Se näkyy siinä, miten Outi osaa arvella että Eetua jännittää, ja vieläpä syyn sille. Ja miten he voivat keskenään kuittailla toisilleen kuten tarinan lopussa, ilman että kumpikaan pahoittaa mielensä.
Tässä oli tosi hyvä tunnelma koko tarinan läpi, ja niinkun Tiituskin jo sanoi, niin tää oli oikeesti aika mahtava suoritus! 😀 -
Ai vitsi miten mä kaipasin just jotain tällästä :DD
Musta on oikeesti aika ihanaa, että jengi istuu pöydässä ja syö väkipakolla pahaa ruokaa, ihan vaan että meidän Eira ei pahastu. Ja se, että vaikka Eira näkee ettei se oo mitään hyvää, niin silti tuntuu olevan ihan tyytyväinen! Tässä, mun mielestä, nähdään että Eira on kuitenkin aika herkkä sielu. Hän arvostaa että muut yrittävät ja ajattelevat hänen tunteita.
Nauroin ihan ääneen kun luin tätä, että kiitos siitä! Naurua ei oo turhan paljon mun elämässä ollu viimeaikoina, mut onneks nyt alkaa suruaika helpottaa vaikka pappakoiraa onkin edelleen ikävä.
En tiiä pitäskö mun käydä Helloa sääliks vai nauraa sille, kun se yrittää niin kovasti olla Eiralle mieliksi ja hakee lisääkin. :DD Tosin ymmärrän hyvin, miks syödä nopeesti kun on pahaa. Ei kerkee liikaa maisteleen kun vaan laittaa suuhun ja nielee! Hyvä taktiikka.
Jos saan, käytän tähän mun kuukausipisteen pihattotehtävää varten, ihan vaan koska tää nauratti ja musta on ihan mahtavaa, miten jostain näin arkisista jutuista voi tehdä oikeasti hyviä, ihan juonellisiakin tarinoita!
-
Miksei Hello ole enemmän katkera Milanille? Okei, myönnetään, en ehkä muista iiihan täysin sitä kun Milan ensimmäisen kerran ilmestyi. Silloin Hello saattoikin olla vähän enemmän nyreä hänen katoamisestaan, mutta enemmän muistaisin hänen olleen vain yllättynyt. Onko se oikeasti vaan osa Hellon luonnetta olla turhia murehtimatta ja unohtaa menneet, tai ainakin feikata unohtaneensa? Tjaa-a, sitäpä en osaa sanoa, mutta ihan hirveästi en mitään kitkaa näiden kahden välillä aisti. Joka tietysti pistää miettimään että mikä meno ja missä mennään 😀
Mutta kyllä mun käy Milania taas vähän sääliksi. Voi vitsi kun mä odotan sitä päivää että sä tiputat sen pommin ja kerrot että Milan on ihan paska jätkä oikeasti, koska nyt mä en vaan halua sitä kaikesta huolimatta uskoo 😀 Pakko sen on olla mukava, kun soitti ihan vilpittömästi kysyäkseen tykkäsikö Hello ja Tiitus, ja heti oli valmis soittamaan perään jos Hello olisikin turhaan ajanut paikan päälle. Ihan vilpittömästi eikä yhtään itsekeskeisistä syistä ollenkaan.
Mutta voi vitsi mikä tunnelman muutos ihan hetkessä kun Oskaria taas vähän päästiin kiusaamaan. Nää on näitä hetkiä kun vähän salaa toivon, että mäkin osaisin kirjoittaa dialogia oikeesti noin hyvin. Just sen mitä tarvii eikä turhaa sähläystä mihinkään väliin. Mun suosikki kohta on ehdottomasti se, kun Oskari myöntää hädissään Hellon olevan komea, koska mä ihan tasan osaan kuvitella sen äänensävyn ja ilmeen sillä hetkellä :DD Raukka!
Hellon tapa juoksuttaa kuulostaa tosi erilaiselta kuin mihin mä olen oppinut. Näin äkkiä voisin vaikka väittää ettei se varmasti voi olla oikea tai toimiva tapa, mutta sitäpä en tiedä ennenkuin olen testannut tai nähnyt jonkun oikeasti toimivan samoin. Tää on se, miksi mä tykkään lukea niitä ratsastustarinoitakin. Yritän aina oppia jotain uutta ja saada mahdollisimman laajan näkemyksen hevosten käsittelystä, ja jokainen ihminen tekee asiat aina kuitenkin vähän eri tavalla. Sitten voi katsoa että mikä tapa tuntuu itselle parhaimmalta ja mihin se oma hevonen reagoi parhaimmin. Eli aina niistä oppii, vaikkei omaan elämään soveltaisikaan. Ainakin siis mä koen että opin. 😀
-
Tälläisiä Helloja mä en osaisi kirjoittaa. Osaisinpa, koska Hello on ihan mainio hahmo. Yksinkertainen ensisilmäyksellä, mutta onhan hän oikeasti ihan mielettömän syvällinen ja monimutkainen persoona. Hauska Hellon tarinoita on myös lukea, sillä niissä on niin omanlainen ja jotenkin freesi tunnelma aina vaan, enkä vielä ihan tiedä mistä se johtuu. Ehkä tästä erikoisesta, tosin onnistuneesta yhdistelmästä lapsellisuutta ja silti aikuismaista maalaisjärkeä? Rasistisuudestaan huolimatta :DD
Ei mulla muuta sen fiksumpaa, vaikka usein toivon että osaisinkin kommentoida vähän paremmin. Muttakun ei mulla nyt oo muuta sanottavaa kuin että mulla oli hauskaa tätä lukiessa, kirjoita lisää, niin ehkä se riittää? 😀
-
Voi Niklas ja Mielikki :DD Ihanaa kun joku on niin innoissaan siitä, tai siis miksi hei ei, Mielikkihän on paras. Mutta silti, mä pidän Niklaksesta ja se tuntuu niin symppikseltä kaverilta! Ja tietysti mä myös pidän siitä että Noa pääsi tähän mukaan, ja siitä että sen hurja hiusten värjäys huomattiin myös. Siitäkin pidän, että sä olet ihan selvästi lueskellut näitä juttuja läpi mitä on tapahtunut ennenkuin Marshall saapui Hopiavuoreen, tai ainakin silmäillyt sen verran hyvin että tiedät ettei ovia juuri turhaan lukita ja että avainkin on aina siinä toivottamassa kaikenmaailman hippiäiset tervetulleiksi 😀
Anicesta tulee nyt sellainen lämmin, mutta samalla sopivan jämpti kuva. Tiedä sitten, mitä kaikkea Marshallin ja Grigorin välillä on tapahtunut aikoinaan, jos on, mutta jo tämän perusteella voin luottaa Anicen olevan se joka saa kaksikon sopimaan ja pitää perheen kasassa. Tähän teit myös hyvän koukun johon muut voi tarttua, että kyllä mä sulle hattua nostan, miten mainioita nämä tarinat on ja miten sujuvasti ne tuntuvat juoneltaan etenevän!
-
No voi eikä sentään mikä pilkkupylly siinä onkaan!! 😀 Tottakai mä laitan tän vähintäänkin Flidan sivuille näkyviin!
Ihan on meinaan näköinen, ja tiedä oliko tarkoitus vai ei, mutta just sopivan pyöreä se on että tulee sellainen viba että vauvaheppaahan sieltä odotellaan. Voin niin hyvin kuvitella että Noaa vastassa on hyvin usein just tälläinen näky, kun tammamamma kääntyy heiniltään katsomaan että onko ihan pakko tulla ja jättää syöminen kesken, jonka jälkeen se sitten kuitenkin lähtee luokse matelemaan ilman mitään kiirettä. 😀 -
Ai siis huhhuh, miten tutulta tuo Arlekin ja Marshallin meno kuulostaa! Tai siis ainakin se alku, ja siihen ”käsijarru päällä” vaihteeseen se usein jää mun yhden vuokrahepan kanssa. Hän on kuitenkin ihan hannover ja vieläpä estesukuinen eikä mikään Arlekin tapainen jättiläinen, mutta mutta.. 😀
Ratsastuksesta kertovat tarinat tuntuvat aika pitkälti jakavan mielipiteitä, osa lukee niitä tosi mielellään ja osa ei oikein malta. Mä kuulun näihin ensimmäisiin; tykkään lukea, miten muut ratsastavat tai ratsastamisen kokevat. Olkoonkin, että aina hahmon tapa ratsastaa ei vastaa kirjoittajan tapaa. Tämä oli ehdottomasti yhtiä parhaimpia ratsastusteemaisia tarinoita mitä olen hetkeen lukenut (ehkä niiden vähäisyyden vuoksi :D). Mä itse usein skippaan sen kokonaan kun mietin ettei muita kuitenkaan kiinnosta, vaikkei kukaan sellaista toki ole sanonut ettei kiinnostaisi.
Mutta ai sentään, kun kerroit miten Arlek alkoi ottaa takajalkoja töihin ja sen ilmekin muuttui. Siinä on helppo ajatella, miten se myös myötää kuolaimelle ja pärskähtelee tyytyväisen rentona. Ihan sairaan hyvää kerrontaa, ja haluan päästä hevosen selkään nyt heti sen ansiosta!!! 😀Sitten kehun kehun kehun, miten hyvin mukauduit tähän Hopiavuoren menoon. Ei joka tarinan tarvitse olla sellainen, että siinä huudetaan päin naamaa lukijoille että tässä, tämä nyt, nyt ota koppi tästä!!1! Ehei, tälläisetkin on musta oikein hyviä ja riittäviä, että niissä mainitaan (vieläpä sairaan sujuvasti) että hei, mä olen muuten lukenut teidän tarinoita ja sivuan niitä nyt tässä, ja että koppia saa ottaa jos jotain kopitettavaa löytää. Ja löytyyhän sitä jo tästä vaikka kuinka, pelkästään Marshallin petolintumainen isä on musta mahtava paikka sille. 😀 Vitsit, kun en itse olis niin mahdottoman kiireinen ja/tai väsynyt että ehtisin kirjoittaa useammin!! Plääh.
Marshallin ja Grigorin välit tuntuvat tosi kiehtovilta, vaikkakin useinhan näitä stereotypiahtavia isä-lapsi suhteita näkee. Se mikä tästä tekeekin kiehtovan on ne vihjaukset että Grigori on muutakin kuin vain pistävä katse ja yrmeä ilme aina, sillä hänhän mainitsee välittävänsä Marshallin kunnosta (polvi) sekä tulevaisuudesta (esteratsastus), että siitä ettei äidillä ole syytä suuttua tai huolestua (äidin nähden). Kaikin puolin tämä tarina tuntui musta erityisen hyvin yhteenvedetyltä, ja loppu tottakai tekee kenet tahansa Hopiavuorelaisen onnelliseksi, sillä se on aina paras saavutus kun joku hahmoista tuntee olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi tupaan mennessä.
-
Tässä on selvästi tehty kuvalle tarina, mutta menisipä se ihan itsestäänkin! Mä olen sen verran viherpiiperö hippiäinen että mulla ei oo yhtään mitään käsitystä metsästyksestä tai mihinkään siihen liittyvästä, ja väitän ihan tästäkin oppineeni siitä jotain! 😀 Musta oli myös hauskaa että tarina alkoi hammaslääkäri asioilla, ja siitä nitoutui hyvin luontevasti koiriin. Plus Mielikki takki päällä on ihan paras mielikuva, voi kun mulla olisi oikeassa elämässä tuollainen rottakoira jolle pukea aina tarvittaessa noloja neon värisiä vaatteita.
Kuvaa haluan kehua myös, etenkin onnistuneiden tekstuurien puolesta. Nuoska näyttää tosiaan hyvin pörröiseltä karvakasalta, siis hyvällä tavalla, ja osaan ihan kuvitella miltä sen turkki tuntuisi kädellä koskiessa. Sillä on juuri sopivan keskittynyt ilme tukemaan väitettä että se on hyvä työssään, ja nuo pienet yksityiskohdat on hirmu kivoja! Suosikkini taitaa silti olla onnistunut tausta. Mulle itselleni tuottaa haasteita saada samanlainen blurrattu tausta onnistumaan. Tässä etuala vetää hyvin huomion ja kauempana näkyvä maisema on silti samanlaista ja tunnelma pysyy, mutta se ei ole niin dominoiva että se veisi pääaiheelta tilaa. Kuvan keskipiste on siis juuri siinä missä pitääkin!
-
Röhähdin ehkä vähän rumasti tuolle Nisun kuvalle, voi vitsi että tuota mä paijaisin ihan koko päivän.
Migreeni on kyllä ihan vihoviimeinen asia, vihaan sitä niiiin paljon. Sonja on fiksu kun ei lähde ajamaan, vaikka pahin onkin ohitse. Ja siinä samalla se on tosi luonnollinen ja helppo tapa saada Harri mukaan tarinaan, ja tottahan meitä kaikkia kiinnostaa Harri 😀 myönnettäköön, että mä olen vielä vähän hukassa näistä Sonjan suhdekuvioista, kun en tajunnut sitä ulkopuolista blogia seurata. Pitänee korjata tämä asia heti, kun mulla on taas vapaata.
Yksi asia mistä oon ihan hirveän iloinen meillä täällä Hopiavuoressa on, että hevoset on suht realistisia kaikki. Virtuaalimaailmassa ymmärrän, että on parempi pitää heppa orina jälkeläisten kannalta, ja että mielenkiintoisempaa on tarinoida haastavasta, ”yhden ihmisen hevosesta”. Enkä kritisoi, jokainen saa kirjoittaa juuri sellaista tarinaa kuin haluaa. Mullakin on näitä hulluja hevosia muut tallit täynnä, eikä edes hävetä 😀 Mutta tykkään kovasti, kun täällä meillä on näitä fiksuja hevosia ja ruuniakin. Harvoin tulee vastaan edes yksityistalleja, joissa olisi paria oria enempää, saatika ihan joka hevonen täys kahjoja. Tälläisiä yksinkertaisia ja pieniä asioita arvostaa aina, koska välillä on mukava tuudittautua tähän realismiin että hevonen on ihan mukava – satunnaisista huonoista päivistä välittämättä – sillä ei ihan kuka tahansa jaksa leikkiä hevoskuiskaajaa ja taltuttaa sitä hurjinta oriitta, vaan haluaa harrastaa tavoitteellisestikin hyvällä ja melko helpolla hevosella. Sellaisella kuin Salieri!
Kieltämättä tuo Eetun korostama lause kuulosti ensin oudolta, vaikka kyllä sen ymmärsi kun tarpeeksi monta kertaa luki. Kömmähdyksiä sattuu eikä niistä saa ottaa itseensä, mä teen niitä ihan joka tarinassa (ja itken itseni sitten aina uneen kun joku niistä mainitsee. No ei ihan, melkeen vaan. :D) eikä tätä niin tosissaan kuitenkaan pidä ottaa. Mutta musta on jotenkin aina hauskaa kun joku kommentoi kommenttia, niinkuin sä nyt! Mä oon aina silleen ”ai noinkin saa tehdä! :DD” kun jotenkin mulla on sellainen ihme ajatusmaailma, ettei kommenttia saa enää kommentoida vaikka olisikin asiaa ja ehkä selityskin, että miksi jokin meni niinkuin meni. Pitääpä opetella, että niin voi tehdä.
Kivaa on, että Sonjalla tuntuu nyt pyyhkivän ihan hyvin kaikesta huolimatta! Harri vaikuttaa olevan hyvä tyyppi ja tulee kaikkien kanssa toimeen, Salieristakin tykkää. Ja että Salierikin saa lisäliikuntaa Helin ansiosta, ihan mahtavaa.
-
Moneen otteeseen mä oon aatellut, että voi Milan raukka, ihan on reppana, yksinäinen parka. Aika pitkään mä niin tämänkin tarinan kohdalla ajattelin, kun alussa annettiin ymmärtää että Hello soittaisi koska Milan ja hän olivat niin sopineet. Ja aika näppärästi aloit Helloa melkein syyllistämään kun puhelin ei soikaan.
Vaan ai, minkä teit. Joko mä mainitsin, että tämä Milanin tarina on hirveän onnistunut ja etenee musta just niinkuin pitääkin? Joka tarinalta yksi pala menee paikalleen tuhannen palasen palapelissä.
Koska ei Milan tosiaan taida olla niin rukka. Yksinäinen, toki, ja sinällään hyvällä asialla hän on. Hänhän vain haluaa seuraa, juttukaverin.Mutta hyi olkoon, millaista manipuloimista. Mun sympatia Milania kohtaan laski monta pistettä, kun tuli ilmi että hän vei liput ajatellen, että kyllä Hello hänen kanssaan tulee. Tiedän iiihan liian monta ihmistä jotka tekis just noin, ja niissä on niin paljon muutakin pahaa, että ei sellaisten kanssa kannata olla missään tekemisissä. Alan ehkä enemmän ymmärtää kokoajan miksi Eetu ei pidä Milanista, vaikka tässähän on vasta pieni katsaus siihen mitä todennäköisesti joskus silloin on käynyt.
Vaan tietääkö Milan itsekään olevansa, no, kieltämättä melko toksinen ihminen? Tietääkö Hello? Uskooko hän vain kiltisti olleen lippujen hänelle ja Tiitukselle? Eetu ei varmasti usko. Olisikohan Hello pyytänyt Milania, jos Eetu ei olisi sanonut lippujen olevan vartavasten hänelle ja Tidelle. Kertoikohan Eetu ollenkaan lippujen edes olevan Milanilta? Vai antoiko niitä ollenkaan?? Voi juku.
Mulla on myös niiiin vahvat epäilyt näistä Milanin bisneksistä, toinen se itsestäänselvä ja toinen tooodella puskista revitty, enkä vielä tiedä kumpaan enemmän haluan uskoa… 😀
