[NoaYlläpitäjä]

Tavallaan jatkoa, tai edes jonkinsortin vastapalloa Oskarin tarinalle

Ei ketään, kenelle puhua

Alakerrasta kuului koiran haukuntaa. Se kaikui seiniä ja lattiaa pitkin, sieltä se tuli syvältä vanhan ja halvan kerrostalon rakenteita pitkin. Se oli Keiskosten rakki, musta rähjäinen rescue, joka räksytti niin että kuola ja vaahto lensi.

Hauku vaan, mietin irvokkaasti itsekseni virnistäen, hauku vaan helvetin piski, sillä se elämä helpottuu.

Yläkerrassa riideltiin taas, siksi se koirakin alkoi elämöimään. Pääovien vieressä olevassa nimitaulokossa luki sen asunnon numeron kohdalla Saimi. En ollut varma kuka talon asukkaista se tarkalleen oli, mutta luulin sen olevan se hiljainen mimmi, joka ei koskaan katsonut ohikulkiessaan silmiin mutta tervehti aina. Sillä oli maantienharmaat hiukset ja aina musta silmä tai lohjennut huuli. Sen kundi sitä pieksi, sen kuuli kaikki koko talossa. Ketään ei vaan kiinnostanut. Tai seinänaapurissani asuvaa vanhaa rouvaa ehkä, jos hän mitään enää kuulisi.

Minuakaan ei kiinnostanut. Muistan, miten kylmästi kuuntelin sitä huutoa, astioiden räminää ja huonekalujen kolinaa. Sitä itkua, ulvontaa, kiroamista ja sadattelua. Muistan ajatelleeni, että joku päivä se äijä vielä tappaa sen naisen. Ja sitten piikitin itseäni, ja hetken elämä oli niin helvetin hyvää.

Mutta siellä ei ollut enää Keiskosia tai Keiskosten koiraa. Häädön he taisivat saada sen jälkeen, kun koira puri yhtä talon asukasta. Sen jälkeen en nähnyt tai kuullut koko koirasta. Eikä siellä ollut Saimia ja hänen miesystäväänsä. Välillä uskallan uhrata toiveikkaan ajatuksen, että hän lähti pois ja löysi jonkun paremman, jonkun turvallisen.

Siellä oli vain Hopiavuori, kaikkine niine puolineen joita olin oppinut sietämään ja rakastamaan. Siellä heräsin alakerrasta kuuluvaan iloiseen puheensorinaan, kahvin tuoksuun sekä koirien kynsien rapinaan. Siellä saatoin kulkea keittiöön vastaheränneenä paljain jaloin ja joku oli heti tarjoutumassa tekemään teetä, josta en vieläkään raaskinut kieltäytyä vaikkei mieleni sitä enää tehnytkään. Siellä minulla oli oma pieni Mielikkini, jonka suukot olivat märkiä ja silmät niin kiltit. Mielikki haukkui vain innostuessaan, ja silloinkin vain yleensä hetken. Ennen se haukkui myös pelätessään, mutta sitä se ei ole tehnyt enää pitkään. Minuakin se haukkui aluksi, kunnes lopulta meistä tuli ystävät. Ehkä se ymmärsi, miten kovasti sen seuraa tarvitsin.

Nyt kahvin sijaan keittiössä tuoksui glögi. Ikkunalaudalla istui yksi Nellyn askartelemista tontuista, ja pöydän reunalla ja jääkaapin päällä. Oli niitä muuallakin, mutten enää pysynyt laskuissa mukana. Olikohan se jokin raskaus juttu, että hänen piti päästä jotain vain tekemään? Tupa ei ollut tyhjillään, tavan mukaan.
”Huomenta”, Nelly toivotti keittiötason luota. Jotain hän teki sen ääressä, mutten nähnyt mitä.
”Soon ilitapäivä kohta”, Eetu huomautti, mutta äänensävy oli varsin neutraali. Hän muistutti isää, joka oli liian keskittynyt lehteensä nuhdellakseen oikeasti, mutta halusi silti saada pointtinsa tehdyksi.
”Ollaan puolessapäivässä”, Nelly vastasi pehmeästi, sillä tavalla tietäväisenä hymyillen.
Istuin pöydän ääreen vähin äänin ja katselin hetken heitä vuoronperään.
”Tällästäkö tää nyt sit tulee oleen?” kysyin.
”Mikä?” Eetu nosti katseensa Ilkasta.
”No tää. Te ootte ihan avioparina siinä. Missä välissä?” Minua hymyilytti, enkä ollut asiasta ollenkaan pahoillani. Eetun huulet kiristyivät hetkeksi kun hän koitti miettiä vastausta, mutta hän päätyi hautautumaan takaisin lehteensä.
”Aika pitkän aikaa jo, jos ei herra ole sattunut huomaamaan”, Nelly asteli pöydän luokse ja laski höyryävän kupin glögiä eteeni. ”Sun pitäis viettää enemmän aikaa hereillä että pysyisit kärryillä mitä täällä tapahtuu.”
”Tapahtuu niin sikana, ettei millään kerkee.”

Ovi kävi.
”Oi mikä tuoksu!” Jannan ääni kuului eteisestä. Mielikki sinkosi pöydän alta vierailijoita vastaan ja pian Janna ilmestyi keittiön puolelle se sylissään, sekä Marshall perässä. ”Ootko sä Nelly leiponut?”
”Ikävä tuottaa pettymys, mutta nää on ihan pakasteesta. Kun joku”, Nelly nyökki päällään Eetua kohti mukamas huomaamattomasti, ”unohti ostaa hiivaa.”
”Minen voi kaikkea muistaa, ku pitää ostaa lissöö keremaa, kahvia, sit käyrä ettimässä jotain jouluvaloja ja koristeita ja-…” Eetu aloitti, mutta hiljeni keskenkaiken ja kohotti lehden kasvojensa eteen, vaikka kaikki taisivat ehtiä näkemään miehen punastuneen.
”No oli miten oli, tuoksuu hyvältä! Onko kahvia?” Janna hymyili. Nyökkäsin tervehdykset vastasaapuneille ja kiedoin sormeni Nellyn antaman kupin ympärille. Glögin höyryävyys enteili sen olevan kuumaa, enkä halunnut vielä testata onneani sen suhteen.
”Ei vielä. Ota Marshall glögiä, jos laitan?”
”Kiitos”, Marshall nyökkäsi ja asettui sivumpaan niin, ettei olisi kahvinkeittoon ryhtyvän Jannan eikä glögin ääressä touhuavan Nellyn tiellä.

Janna oli päässyt hyvin piireihin mukaan. Hän vaikutti sosiaalisesti rohkealta ja lähestyttävältä persoonalta, vaikken paljoa ollut ehtinyt hänen kanssaan olla tekemisissä. Marshall oli myös kotiutunut vihdoin kaiketi kokonaan. Ainakin sillä tavalla rennosti hän siinä oleili, sekä osallistui keskusteluun helpommin kuin vaikkapa muutama kuukausi sitten. Oven käydessä seuraavan kerran tajusin vilkaista kelloa, vaikkei minun oikeasti tarvinnut. Tiesin jo, että oli kahviaika. Niin rutiininomaisesti tupa aina täyttyi niihin aikoihin, ettei siitä voinut erehtyä. Outi oli tulossa kysymään Eetulta, missä se Jussin uusi loimi on, mutta eihän kukaan sillä tavalla vain pääse käymään ovella huutelemassa.
”Se malttaa orotella hetken, tuu nyt peremmälle siitä”, Eetu kehotti ja ennenkuin Outi ehti kieltäytyä, Nelly oli jo matkalla glögimukin kanssa. Oikeasti Outilla olisi ollut hyvin aikaa lähteä karkuun, ennenkuin Nelly ehti perille asti, mutta eikai kukaan kehtaa raskaana olevaa naista turhaan kävelyttää saatika karkuun juosta. Niinpä Outikin liittyi seuraan, todeten että saisipa Jussikin hetken kuivatella rauhassa tallissa.

Uskalsin viimein maistaa omaa juomaani. Kuumaa, muttei niin että koko suu palaisi.
”Miten varsojen vieroitus etenee?”
”Ihmeen hyvin”, vastasin Marshallille joka oli siirtynyt lähemmäs jotta meidän ei tarvitsisi puhua kaikkien muiden päälle.
”Niille on toisistaan seuraa kuitenki. Fanni vähän huutaa, mutta kyllä sekin malttaa.”
”Mm, se on ihan odotettavissa. Hyvä sitten.” Marshall nyökkäsi hyväksyvästi. Olikohan hän ollenkaan pistänyt merkille, miten investoitunut hän on ollut varsojeni suhteen? Ei niin, että hän olisi niitä suuremmin pidellyt muilta kiireiltään, mutta monesta asiasta minun on häntä kiittäminen. Jo pelkästään neuvoista Flidan suhteen ennen kuin varsat olivat syntyneetkään.
”Mikä sen toisen nimi nyt on?” Outi kysyi uteliaana. ”Mä en pysy perässä enää!”
”Hei, mä en voi sille mitään jos en osaa päättää”, puolustauduin ja laskin mukini alas rapsuttaakseni poskeani. ”Ne on nyt Fanni ja Dimi. Virallisesti.”
”Eli ei enää kymmenettä lempinimee?”
”No mut hei, rakkaalla lapsella on monta nimee.”

Puheensorina jatkui. Tunsin miten Mielikki siirtyi paljaan jalkani päälle makaamaan ja huokaisi syvään. Oli sen päiväuni aika, olihan se ollut aamusta Eetun kanssa tallissa ja sen jälkeen Nellyn seurana. Se on raskasta hommaa, kun pitää vahtia talon emännän jokaista liikettä ja vastaanottaa joulusukan anteja. Kuuntelin puolella korvalla, join glögiä ja mietin. Mietin Flidaa. Sen kanssa olemme käyneet nyt metsässä ainakin kolme kertaa viikossa, välillä kaksin ja välillä varsojen kanssa. Varsat jos jäävät, niin ne saavat olla pihatossa. Siellä ne pärjäävät, ja Typy vahtii niitä. Siitä on tullut ihan niiden hoitotäti. Tai enemmänkin isosisko, koska tätiä siitä ei saa tekemälläkään. Flida on mielestäni saanut massaa pikkuhiljaa takaisin, mutta vielä saisi tulla lisää. Niin paljon se pudotti painostaan varsojen takia, sillä paksun talvikarvan alta voi edelleen tuntea kylkiluut ihan liian selvästi. Siksi minä en Flidalla nyt ratsastakaan, vaan käymme kävelemässä molemmat jalkaisin.
Sitten mietin rahaa. Pitkään on tehnyt tiukkaa, eikä helpotusta näkynyt. Miten voisikaan, kun istuin siinä työttömänä ja monta eläintä pitäisi elättää, itsensä lisäksi. Pitäisi vain etsiä töitä, mutta se on niin kovin hankalaa olemattomalla työhistoriallani. Ja muullakin historiallani.. Vaikka tiesin, ettei rikosrekisteriä tutkita kuin muutamissa töissä automaattisesti, niin jokainen työnantaja sitä kysyy kuitenkin. ”Ja rikosrekisterissä on varmaan kaikki kunnossa?” Aina, se sama kysymys. Mitä siihen vastata? Jos huijaan, niin entäpä sitten jos jäänkin kiinni? Jos vastaan rehellisesti, millä todennäköisyydellä saan töitä? Ei siinä voi voittaa.

Ja sitten mietin, miten minulla ei ollut ketään, kenelle olisin voinut asiasta puhua. Tai mistään muustakaan oikeasta asiasta.

Aina välillä mieleeni hiipi se ikävä tosiasia, ettei minulla ollut ketään oikeasti läheistä ystävää Hopiavuoressa. Tai koko Otsonmäellä.
Nellyn kanssa olimme hyviä ystäviä, tai ainakin minä ajattelin niin. Nyt hänellä oli kuitenkin niin paljon omia ajatuksia joihin keskittyä, ja olin nähnyt miten paljon hän oli lähentynyt Hellon kanssa. Hellonkin kanssa olemme kavereita, mutta avautuminen omista ongelmistani ei vain tuntunut hyvältä ajatukselta. Halusin pitää välimme keveinä ja ongelmattomina omalta osaltani. Eetu, Tiitus, Outi. Camilla, Marshall, sekä moni muu. Oli minulla kavereita, tulin oikeastaan kaikkien kanssa toimeen. Muttei ketään, kenen kanssa istua alas ja olla ensin hiljaa, ja sitten puhua niin, että saisi kaiken painon tippumaan harteilta. Vain puhua, ilman mitään esteitä.

Sitten yllättäen mietin Chaita. Edelleen ajatukseni kävivät hänessä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta lähes aina onnistuin hävittämään hänet yhtä nopeasti kuin hän saapuikin. Nyt kuitenkin mietin, miten helppoa minulla oli ollut Chain kanssa. Tai hirveän vaikeaa, mutta samalla niin helppoa. Tiesin, että minun oli häntä ikävä, mutten myöntänyt sitä edes itselleni. En ollut varma, oliko minulla oikeutta ikävöidä häntä, tai oliko siihen edes mitään syytä.

Hellon ääni kuului jo ennenkuin eteisen ovi aukesi. Havahduin ajatuksistani niin, että liikautin jalkani pois Mielikin alta johon koira protestoi hiljaa murahtamalla loukkaantuneena. Tarjosin sille maharapsuja jalallani anteeksipyyntönä jonka Mielikki hyväksyi, ennenkuin se ampaisi tupaan saapuvaa Helloa ja Oskaria vastaan. Hyvä, huomasin helpottuvani ja nojauduin penkin selkänojaa vasten glögiäni hiljaksiin hörppien. Tervetullut keskeytys. Parempi niin, mikä vain mikä sai ajatukseni Chaista muualle.

[NoaYlläpitäjä]

Tälläistä arki on, ja hyvä niin

Olin jälleen kerran parkkeerannut itseni pihaton aidan vierelle. Siitä oli tullut oikeastaan lähes jokapäiväinen tapa kaksosten syntymän jälkeen, joka oli nyt vain vahvistunut entisestään kun olin viimein saanut itseni ulos talosta useamminkin kuin vain kerran päivässä Mielikin vuoksi. Katselin vaaleanpunaisessa loimessaan tarhaavaa Flidaa, ja mietin.

Kuulin, miten askeleet lähestyivät minua soratietä pitkin. Osasin katsomattakin päätellä kävelytyylistä, että kyseessä on Hopiavuoren isäntä itse.
”Son hirviästi laihtunut kyllä”, Eetu totesi melko neutraalisti, vähän samaan tyyliin kuin säästä puhuessa – silloin, kun se ei kummemmin herätä mielipiteitä mutta aurinko voisi silti paistaa vähän enemmän.
”On”, myönsin ja huokaisin huomaamattomasti nenäni kautta. Kyllä minä sen olin huomannut, ja se vaivasi kokoajan enemmän. Minun oli ollut tarkoitus puhua aiheesta Eetun kanssa jo, mutta mies oli ensimmäistä kertaa kaiketi ikinä – ainakaan minun nähteni – kulkenut niin omissa ajatuksissaan tyytyväisen oloisena etten ollut raaskinut. Ja kai tavallaan toivoin, että tilanne korjaantuisi vain itsellään, olihan ruokintaa lisätty ja kaikkea.
Eetu mutristi huuliaan yhteen mietteliään näköisenä. Hän katseli Flidaa, ja näin miten hän koitti selvästi pohtia miten jatkaa aihetta ilman, että hän tuntuisi tunkeilevalta tai määräilevältä.
”Vihjaat varmaan, että skidit pitäis pikkuhiljaa vierottaa?” kysyin, ennenkuin Eetu ehti ajatella loppuun. Ei hänen tarvinnut ääneen sitä sanoa, kun tiesin jo valmiiksi mitä hän oli sanomassa.
”Niin no”, mies kohautti lyhyesti harteitaan ja hieraisi toisella kädellä niskaansa osittain vaivautuneena. ”Nyt vois olla kaikista paras hetki, kun tallissaki olis tilaha. Son parempi Flidalleki, sais hetken olla iha rauhasa ja keskittyä vaa ittehensä. Son raskasta olla äiti kumminki.”
Tutkin Eetun ilmettä miehen puhuessa. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna hevoseen, mutta näin että ajatuksissaan hän oli muualla. Sokea täytyisi olla, ettei näkisi miten innoissaan Eetu vauvasta oli. En siis ihmetellyt kommenttia äitiydestä sen kummallisemmin.
”Oot varmaan oikeessa”, myönsin leukaani rapsuttaen. Eetu tiesi kuitenkin paremmin kuin minä ja luotin hänen neuvoihinsa, mutta nyt olin itsekin asiasta varma. Varsojen vieroitus pitäisi aloittaa.

Tallissa näin Marshallin seisoskelevan Arlekinin karsinan ulkopuolella. Hän piteli pystykorvaista koiranpentua sylissään, joka nakersi miehen sormia pennuille ominaisella terhakkuudella.
”Tsau”, tervehdin ja pysähdyin toisesta rastapäästä lyhyen matkan päähän. ”Me nyt Eetun kanssa funtsittiin että Fannin ja Dimin vieroitus alotettais ihan tässä just.”
Marshall kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi päällään tervehdykseksi. Pikku Krem riemastui myös näkemisestäni niin, että puri Marshallin peukaloa tarpeeksi kipeästi terävillä vauvahampaillaan, joka sai miehen nykäisemään kätensä pois ja sihahtamaan hiljaa.
”Joo”, hän vastasi sitten, ”niin on varmaan parasta nyt. Dimikö siitä nyt on tullutkin?”
”Ääh, no, joo. Tavallaan. Mä en osaa päättää, jos et oo huomannut”, naurahdin vähän päätäni pudistaen. Myös Marshall hymyili.
”Eihän se mitään haittaa, kutsumanimiä voi olla monia. Ja Dimi on sille hyvä.”
”Näinpä…” Ojensin kättäni Kremille nuuhkittavaksi, ja pari pikaista nuolaisua saatuani siirsin kättäni rapsuttaakseni pentua korvan takaa.
Silloin Niklaksen pää ilmestyi karsinasta.
”Mäkin oon sit tääl”, hän ilmoitti ja siirtyi kokonaan käytävälle. Arlekin oli tulossa hänen mukanaan, mutta brunette veti oven kiinni tamman nenän edestä. Tervehdin myös häntä, ennenkuin palautin huomioni takaisin Marshallin.
”Miten sun kunto?”
”Ihan hyvin. Vähitellen voi palata jo satulaan, vaikka aika varovaisesti vielä täytyy ottaakin”, Marshall vastasi, vaikka katselikin sylissään olevaa koiraa. ”Pakko myöntää, että on kiva palata taas omille jaloilleen.”
”Sanos muuta”, hymähdin ja laskin käteni, jolloin Krem intoutui pahoinpitelemään Marshallin sormia uudelleen. Mies kohotti katseensa minuun pahoittelevan näköisenä.
”Sori, en ihan ajatellut…”
”Hei ei mitään, no worries.”
”Mitä sille ees kävi?” Niklas kysyi uteliaana, samalla rehellisellä viattomuudella kuin pieni lapsi. ”Sun jalalle siis.”
Huomasin miten Marshall loi Niklakseen paheksuvan katseen, mutten itse voinut olla lainkaan pahoillani. Päinvastoin, huomasin hymyileväni. Siitä oli pitkä aika, kun kukaan oli viimeksi sitä kysynyt.
”Etkö sä oo kuullu?” kysyin, mukamas ihan hämmästyneenä. ”Karhu sen vei, koko Otsonmäkihän sen tietää.”
Niklaksen kulmat kohosivat useamman sentin hänen otsaansa pitkin, ja myös Marshallin ilme muuttui kysyväksi. Rastapää vilkaisi minuun toista kulmaansa kohottaen, eikä hän selvästi uskonut tarinaani. En niin olettanutkaan, vaan virnistin hänelle takaisin, sillä Niklas näytti sen nielevän.
”Mitä, oikeesti?! Miten se kävi, mä luulin että sä asuit hesassa.”
Viimeinen sana särähti korvaani edelleen, mutten maininnut siitä mitään. Hauskaa, miten sitkeässä vanhat, ja oikeasti ihan merkityksettömät tavat oikein ovat.
”Se oli vitsi”, Marshall huomautti ja paransi Kremin asentoa tukevammin syliinsä. Niklas tapitti hetken häntä, ennenkuin hän palautti katseensa minuun.
”Aaaa”, hän äännähti ymmärtäväisen kuuloisena ja naurahti sitten itselleen. ”No just, mä oikeesti jo luulin. Mut vähän olis ollu siistiä, jos niin olis käynyt.”
”No jaa, enpä tiedä”, hymähdin ja päätin antaa kaksikon keskittyä sen jälkeen Arlekinin varustamiseen.

Pihalla minua vastaan tulivat Sonja ja Harri. Pariskunta keskusteli kiihkeästi jostain, mutta sävy ja ilmeet olivat iloisen oloisia. En kehdannut keskeyttää kumpaakaan lyhyttä tervehdystä kummemmin, vaikka olisin halunnut udella miten Harrin ratsastajan ura kehittyy. Ei sitä kai turhaan sanota, että hevosihmisten kumppanit ajautuvat samoille teille lähes poikkeuksetta ja aina tahtomattaan. Jatkaessani matkaa sisälle huomasin miettiväni, mitä Eiralle kuului. Paljon, ja kamalaa varmasti jos häneltä kysyisi. En ollut toviin nähnyt häntä ja Hermania yhdessä, kun aikaisemmin he olivat viihtyneet usein kaksin tallillakin. Vaikka eihän se minulle kuulukaan.. Silti, pitäisi seuraavan kerran istua alas ja jutella Eiran kanssa kunnolla. Olin aistivinani, että hän ehkä kaipaisi sitä.

”Siis ihan kamalaa”, Nelly puuskahti kasvoillaan aito järkytys. Olin hädintuskin päässyt sisälle, kun nainen oli kävellyt minua vastaan kännykkä käsissään.
”Mikä?”
”No tää!” Nelly tyrkkäsi puhelimensa ihan kasvojeni eteen. Kurtistin kulmiani, ennenkuin ymmärsin lukea näytöllä näkyvän tekstin.
16- ja 14-vuotiaita poikia epäillään taposta lauantaina Helsingin…
Lopetin lukemisen ja painoin toisella kädelläni kännykän alas.
”Ehkä sun ei pitäis lukee tollasii?”
”Enhän mä voi välttyä kun niitä tulee joka tuutista! Ihan hullua mihin tää maailma on menossa.”
Pudistin päätäni mutta maltoin silti hymyillä. Ohjasin Nellyn mukanani keittiöön ja siirryin itse jääkaapille, kun hän istui pöydän ääreen.
”Maailma on aina ollu tällänen, siitä vaan uutisoidaan nyt enemmän.”
”Aha?” Nelly tuhahti. ”Mistä muka tiiät?”
Kohautin olkiani. ”Mä hei oon Stadista.”

Nelly tuntui hyväksyvän sen vastaukseksi, mutta hän näytti silti tyytymättömältä. Istuin hänen seurakseen voileipä tarvikkeideni kera.
”Mitä funtsit?”
”Kaikkea, oikeesti. Mutta varsinkin nyt sitä, että mitä me tolle huoneelle tehdään.”
”Ai Jillan?”
”Onko se enää sen kun se ei oo maksanu vuokraa herra ties milloin viimeks?”
”Onks se sun asia tosin?”
Nelly loi minuun niin häijyn katseen, että päätin puhdistaa kurkkuani ja selventää sanojani.
”Siis sillä, et tarviiko sun siitä huolehtii. Eiks se oo Eetun jobi?”
”Eetu on varma että se tulee vielä takaisin, mutta mä en ihan usko siihen.”
En tiennyt mitä vastata. Minulle se ei ainakaan kuulunut, varsinkin kun olin itsekin välillä joutunut pyytämään vuokraan lisäaikaa. Nyt onneksi en ollut Eetulle senttiäkään velkaa, ja saatoin vain toivoa että tilanne pysyisi samana.
”Mites Hello?”
”Mitenkä se, sitä samaa. Me ajateltiin lähteä joku päivä Seinäjoelle kirppareita kiertään, kun pitää hankkia vauvalle tavaroita pikkuhiljaa.”
”Eetuko ei haluu lähtee messiin?”
”Haluaa varmaan, mutta en tiiä ehtiikö se.”
”Helloko sitä ehdotti?”
”Ei, mä ehdotin, mutta Hello sanoi lähtevänsä mielellään. Jotain se puhui, jos se löytäisi vielä yhden kukon tänne.”
”Kirpparilta?”
Nellyn vuoro kohauttaa harteitaan, ja sitten hän hymyili. ”Niin se sanoi.”
”Tsemii siihen sit vaan”, naurahdin ja nousin laittaakseni rasvan ja juustopaketin takaisin jääkaappiin.
”Laitatko kahvin samalla tippuun”, Nelly pyysi katsellessaan ulos ikkunasta. ”Janna ja Camilla on näköjään tulossa käymään.”

[NoaYlläpitäjä]

Ajatukset eivät oikein olleet kasassa tätä kirjottaessa, niin punainen lanka vähän eksyi matkalla, mutta pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu ihan mukavalta.

Ensilumi

Tuntui epätodelliselta katsoa, miten maata peittävä lumikerros kimalteli ulkovalojen loisteessa. Ilmassa oli selvää pakkasen tuntua, muttei vielä niin paljoa että se olisi saanut nenänpään kipottamaan. Kesä oli mennyt ohi nopeasti, ja syksyä en ehtinyt oikein edes elää. Vastahan oli ollut talvi ja joulu, kun Flida oli vielä kantava ja maailmaan odotettiin vain yhtä varsaa. Nyt maa oli valkoinen ja vuosi lähenteli loppuaan.

Mielikki oli välttämättä halunnut päästä ulos keskellä yötä. Sillä tavalla se vikisi ja tökki minua kasvoihin märällä kuonollaan niin pitkään kunnes nousin ylös, ja sillä tavalla se oli hetkeäkään epäröimättä loikannut kuistilta pimeän yön syleilyyn. En ollut siitä harmissani. Yöt olivat aina jotenkin taianomaisia, seesteisiä ja pehmeitä. Yöllä minun oli usein helppo olla ja ajatella.

Nyt Mielikki nukkui villapaitani sisällä, pää kaula-aukosta ulkona hartiaani nojaten. Sen rauhallinen tuhina muuttui hetkellisesti hennoksi kuorsaamiseksi, ennenkuin se jatkui taas. Sen täytyi olla maailman rauhoittavin ääni. Siirtelin käsivarteni entistäkin tiiviimmin halaukseen pienen koiran ympärille, niin varovasti etten häirinnyt sen unta laisinkaan. Tuhina jatkui. Hymyilin, ja kohotin katseni tummalle taivaalle. Miten paljon voikaan jotain niin pientä ihminen rakastaa. Minun Mielikkini, pieni pelastajani.

Siinä hetkessä minun oli helppo hengittää. Saatoin antaa ajatusteni ajelehtia, sillä luotin niiden olevan puolellani.

Kävin läpi kulunutta päivää. Ehdin pitkään kantaa huonoa omaatuntoa Flidasta ja varsoista, sillä ajattelin etten ollut antanut niille tarpeeksi aikaani. Kun seurasin sivusta miten Heli käsitteli ja edistyi tasaiseen tahtiin ammattimaisin ottein Surren kanssa minun oli ollut helppo vakuuttaa itselleni, että minun varsani olivat jääneet heitteille, käsittelemättä eivätkä ikinä tottuisi ihmisiin.

Sitten Fanni oli minua porteilla vastassa kun päivällä kuljin pihatolle. Sen hennon vaaleanpunainen turpa hamuili sormiani, paitaani ja hihojani, muttei kertaakaan yrittänyt ottaa kiinni. Se seisoi rauhallisesti paikallaan kun rapsuttelin sen otsaa, ja katseli minua lempeillä silmillään, jotka se on emältään perinyt.
Flida ei jättänyt heinäkasaansa, mutta käänsi päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni siirtyessäni tervehtimään sitä. Pehmoiset turpakarvat kutittivat poskiani hetken, ennenkuin tamma siirtyi takaisin heiniensä pariin. Liu’utin sormiani Flidan kylkeä pitkin ja tunnustelin tuuhean talvikarvan läpi sen kylkiluita. Kaksoset olivat paria päivää vaille puolivuotiaita, ja reilu kuukausi, ehkä kaksikin sitten olin huomannut Flidan laihtuneen. Sen ruokinnan ylläpitäminen ei ole ollut helppoa varsomisen jälkeen, sillä imettävän tamman tarvitsee saada tarpeeksi sekä itselleen että varsalleen. Vielä enemmän haastetta tuo, kun varsoja on kaksi. Nyt, kun kaksoset ovat tarpeeksi isoja ne saavat omat väkirehunsa, mutta niiden tarhatessa yhä emänsä kanssa ne käyvät edelleen satunnaisesti juomassa maitoa. Minulla kun ei olisi kiire vieroittaa niitä, vaan haluaisin antaa Flidan tehdä sen itse, mutta paljon enempää en tahtoisi Flidan painoa tiputtavan.

Marshall ja Eetu ovat olleet korvaamaton apu Flidan ruokintaa suunnitellessa. Paljon enempää emme rehuja Flidalle voi tarjota, vaan seuraavaksi varsoja pitää alkaa vähitellen vieroittaa jotta Flida saa hetken rauhaa keskittyä vain itseensä. Pohdimme yhdessä, josko Flida ja kaksoset pitäisi ottaa sisälle yöksi vieroittamisen ajaksi ja sijoittaa ne viereisiin karsinoihin, niin että varsat olisivat kuitenkin vielä yhdessä. Toistaiseksi kuitenkin näytti siltä, että Flidan paino olisi pysynyt samana, vaikka sen vatsalinja oli hirveästi noussut siitä, mitä se oli vaikkapa vuosi sitten, ja kylkiluut tunsi kylkeä silittäessä. Päivä kerrallaan, katsotaan mitä sen kanssa tarvitsee tehdä.

Viimeisenä minua oli tervehtimässä Peikko. Tai Dimiksikin häntä on nykyään kutsuttu, sillä pystytukkainen peikonpoika on vähitellen kasvanut ja komistunut silmissä. Se tuntuu sopivammalta, aikuismaisemmalta, kun vauva ajat alkavat selvästi olla orilla takanapäin. Dimi pitää mieluummin etäisyytensä, mutta tarkkailee aina korvat valppaasti pystyssä. Niinkuin silloinkin, se otti oman aikansa, kunnes lopulta laski päänsä, ravisti sitä ja tepasteli luokseni. Se tuuppi turvallaan ja päällään käsiäni, maisteli paitaani ja välillä polki etujalallaan pyytäessään leikkiin. Sen silmiä katsellessani näen erilaista viisautta, jota varsalla ei kuuluisi olla. Näen sen ajattelevan, harkitsevan.

Silloin vasta minä havahduin, ja ymmärsin, ettei mitään ole menetetty. Minulla on kolme hienoa, kaunista hevosta, jotka kaikki luottavat ihmisiin ja oppivat kokoajan uutta. Ne saavat kasvaa rauhassa, ja minä kasvan niiden kanssa.

Danheim ja Flúga. Minun ylpeyden aiheeni.

[NoaYlläpitäjä]

Santtu lähtee Fifin kanssa. Noa harkitsee, kehtaako lähteä Flidan kanssa ja jättää varsat siksi aikaa keskenään. Noa päättää lähteekö viimeiseen osallistumispäivään mennessä…. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Kun ei ole punaista lankaa jota seurata

Hei, kuuletko mua? Hei! Haloo, herää!
. . .
Tänne tarvitaan apua, auto on suistunut ojaan…
. . .
Kaksi elotonta, ja yksi pahasti loukkaantunut..
. . .

Heräsin hätkähtäen ja sydän niin villisti hakaten että koski.

Rintaa kivisti. Jalassa tuntui tuttu, mutta silti kummallisen kaukainen vihlonta. Väkisinkin uupunut, mutta ehkä myös helpottunut huokaus karkasi huuliltani.

Unen paino veti minua yhä patjaa vasten, vaikka siinä olleiden hälytysajoneuvojen siniset valot alkoivat hälvetä ikkunoista kajastavaan iltaan. Se sai muuten niin hillityn väriset seinät maalautumaan punertaviksi syysauringon viimeisten säteiden ansiosta.

Mielikki ei ollut siellä. Arvelin, että se oli parhaillaan keittiössä takajaloillaan tanssimassa Jannan tai Sonjan jalkaa vasten herkkuja kerjätessään. Joko siellä, tai ulkona Tiituksen tai Camillan vanavedessä täydessä työntouhussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se livahtaa pihalle oven rakosesta kenenkään huomaamatta. Niin pitkään, kunnes tulee oikeasti kylmää ja märkää. Viime päivät ovatkin olleet ihmeellisen lämpimiä, eikä uskoisi että syksy on jo pitkällä ellei näkisi puissa vallitsevaa väriloistoa sekä tippuneiden lehtien peittämiä teitä.

Nousin ylös ja pukeuduin. En miettinyt mitään, tuntui kuin olisin toiminut automaatilla. Napsautin Loimun lämpölampun pois päältä ja lähdin portaita alas peremmälle tupaan.
”No huomenta”, Nelly hymähti tietäväinen hymy kasvoillaan kävellessään ohitseni portaiden alapäässä.
”Voiko tähän aikaan enää sanoo huomenta?” vastasin hymyyn omallani, mutta jatkoin matkaa keittiöön. Siellä minua odotti puoliksi käyttämättä jäänyt teepaketti, hyllyllä kaapin perukoilla, sillä en ollut siihen koskenut enää viikkoihin. Minua inhotti koko ajatuskin, olin saanut tarpeekseni siitä. Muut tuntuivat silti säästävän sitä minua varten, joka oli tavallaan hirvittävän hellyyttävää. En kehdannut tehdä numeroa, että juokaa nyt joku se pois, olkaa kilttejä.

”Metsärinne”, tasainen ääni totesi askelten saattelemana eteisestä.
”Vanhaniemi.”
”Jalkeilla jo?”
”Jo vain.”
Camillan kasvoille nousi hetkeksi huvittuneen tyytyväinen ilme, ennenkuin hän siirtyi altaan luokse täyttämään metallisen väristä termospulloaan vedellä. Pidin Camillasta, siinä missä varmaan kaikki muutkin. Hänen kanssaan ei tarvinnut turhaan miettiä ylimääräisiä, harvat sanat riittivät, muttei sekään haitannut vaikka niitä olisi useampi. Oikeastaan, sellainen leikisti jähmeä keskustelu oli jostain syystä muodostunut jutuksi meidän välillemme, enkä oikein tiennyt mistä se oli lähtöisin – tosin, en ollut lainkaan pahoillani.
”Et olis tsiidannu Mielikkii hetkeen?”
”Tuolla ulkona se taisi olla, söi paskaa viimeksi kun näin”, Camilla totesi neutraalisti.
”Älä.” Minun Mielikkinikö? Ei kai.
”No jotain se siellä teki.”
”Mun prinsessa on ihan landelaine nykyään.”
”Ettekö te oo vähän molemmat?”
Hymyilin. Olimme me… Vähän.

Ulkona oli raikasta. Vasta illan mukana tullut hellä viileys oli lämpimän päivän jäähyväinen, ja se kantoi mukanaan sateen tuoksua. Ehkä huomenna. Flida ja varsat olivat varmasti viihtyneet ulkona, vaikka kolmikko tuntui päättäneen yhteistuumin kasvattaa nyt jo kovin pitkää talvikarvaa. Kenties se enteili kylmää talvea. Kenties sellainen olisi tervetullutkin.

Katselin, miten Mielikki juoksi tallin kulman takaa esille ja pysähtyi sitten odottamaan. Kauaa se ei malttanut, vaan koira jatkoi pian matkaa iloisesti häntää heiluttaen sisälle talliin. Pian ymmärsin miksi, sillä Eetu ilmestyi näkösälle Nanaa taluttaen. Mies ei huomannut minua, vaan katosi ponin kanssa talliin muutamaksi minuutiksi, ennenkuin hän asteli takaisin ulos ja lähti hakemaan seuraavaa hevosta sisälle. Hetken minä vain katselin, kunnes havahduin huomatessani, etten ollut kai kertaakaan tarjonnut Eetulle apua tallin kanssa. En ainakaan tietoisesti. Jostain syystä koko ajatus ei vain ole tullut mieleenikään – tavallaan kai siksi, että Eetu on aina torjunut avun. Silti, olin asunut Hopiavuoressa jo yli vuoden tekemättä mitään kovin hyödyllistä.

”Tarviitko jelppii?”
Yritin hymyillä, vaikka kieltämättä se tuntui vähän hassulta. Eetu katsoi minua lyhyen hetken yllättyneen näköisenä, kunnes hän vilkaisi ympärilleen tuumaavan näköisenä.
”Noo, jossä torella tahrot auttaa nii onha tos noit hevosii mitä hakia sisäl. Pakko ei oo niiku tiärät.”
”Joo, mä tiiän. Kenet mä voin hakee?”

Tuntui erikoiselta taluttaa toisen ihmisen hevosta. Paahtis kulki mukanani ihan rauhallisesti eikä se tuntunut piittaavan, että narun toisessa päässä oli vieras ihminen. Eetu kulki edellä Arlekin hyppysissään. Hänet olin tottunut näkemään jokaisen hevosen kanssa, mutta oma oloni oli melkein kuin varkaalla – aina siihen saakka, kunnes kirjava tamma oli turvallisesti karsinassaan.
”Sit ois viä pari”, Eetu mainitsi ohimennessään. Laskin Paahtiksen narun karsinan ovessa olevaan koukkuun ja jatkoin matkaani Eetun mukaan.

Olin viimeaikoina tuntenut oloni vieraaksi, ulkopuoliseksi. Hopiavuoren väki oli tiivis porukka, ja koko Otsonmäki tunsi toisensa. Sen kyydistä oli helppo tippua pois ja vaikea kiivetä takaisin. Ehkä Helsingissä vierailu oli ollut virhe. Ehkä se oli sekoittanut kaikkea entisestään. Hetken ajattelin, että olin menettänyt jalansijani Hopiavuoressa, että olin siellä tavallaan yksin. Vaikka tiesin, ettei totuus ollut ihan niin mustavalkoinen, tuntui hyvältä päästä tekemään jotain. Vaikkakin vain jotain pientä, mutta se sai aikaan olon, että kyllä minä vielä otteen saisin arjesta, ja elämästäni. Jos vaikka vain aloittamalla jotain niinkin yksinkertaista, kuin päiväaskareiden kanssa auttamista tallilla.

[NoaYlläpitäjä]

Noan tarina Helsingistä jää nyt kesken, tai muuten en enää kirjottaisi kohta ollenkaan. En myöskään ole yhtään perillä siitä, mitä täällä on tapahtunut hetkeen, joten tarinoissa tulee varmasti olemaan ristiriitoja. Anteeksi siitä. Tämä on nyt vähän hankalaa.

Ihana, kamala hiljaisuus

Katselin hiljaisena pihatossa heinien äärellä viihtyvää Flidaa. Muutaman metrin päässä telmivät Peikko ja Fanni, jotka tuntuivat kasvavan joka päivä niin hirveää vauhtia, etten itse pysynyt perässä.
Se hiljaisuus oli painostava, vaivaannuttava. Rinnassani tuntui ikävystyttävä, raskas olo, joka sai huokaamaan aina vain uudelleen.

Viime kuukaudet olivat menneet kuin unessa. Oliko siitä edes kuukausia kun palasin Helsingistä takaisin? Ikuisuudelta se tuntui. Ensin olin helpottunut päästessäni takaisin Otsonmäen tuttuun ja turvalliseen rauhaan, autuaaseen hiljaisuuteen. Sitten se hiljaisuus alkoi tuntua epämiellyttävältä. Syyllistävältä. Vaikka tiesinhän minä, että itse minä itseäni syyllistin. Silti, siltä syyllisyydeltäni en ollut saanut aikaan tehdä mitään. Siis kirjaimellisesti, yhtikäs mitään. Pihassa minulla seisoi kolme hevosta, aivan turhaan. Oli koira, jota muut päästivät aamuisin pissalle ja lenkittivät jos siihen sattuivat innostumaan. Kultapalmu oli kuollut ollessani poissa, heitin sen suosiolla roskiin. Töitäkään en jaksanut hakea.

Päivärytmini oli muuttunut kovin erilaiseksi kuin muilla. Halusin nukkua päivät. Uskottelin itselleni, että siten nyt vain sattui käymään, kesällähän kaikilla menee unirytmi sekaisin. Oikeasti alintajunnassani tiesin, että minä vain välttelin muita. Välttelin sitä, että minun pitäisi tehdä jotain. Eihän yöllä nyt voi hakea töitä tai lähteä ratsastamaan, eikä varsojakaan kouluttaa kun niidenkin pitää nukkua. Nousin illalla, vaihdoin muutaman sanan Eetun kanssa, pahoittelin myöhässä tulevaa vuokraa ja lupasin että ryhdistäytyisin taas pian. Nauroin yhdessä Nellyn kanssa naisen mieliteoille, ja lupasin että vauva saisi ratsastaa Flidalla heti kun olisi tarpeeksi vanha siihen. Juttelin Eiralle ja Inarille, Oskarille, Outille, Sonjalle. Hellon kanssa näimme lähinnä ohimennen keittiössä tai pihatolla. Tiitusta ja Camillaa en ollut nähnyt hetkeen. Marshallin ja Niklaksen viimeksi, kun hain Mielikin kotiin. Chaista en ollut kuullut pitkään aikaan. Ehkä hyvä niin.. En tohtinut ajatella häntä kovinkaan usein.

Katselin Flidaa, ja huokaisin. Vaikka minulla ei ollut yhtä harjaantunutta silmää hevosten suhteen kuin Eetulla, näin että se oli lihava. Lihava ja lihakseton. Sen ilme oli edelleen pehmeä, lämmin, mutta tiesin että sillä oli tylsää. En minä aikaansa enempää voinut Eiraa laittaa ratsastamaan sillä, tai ketään muutakaan. Kentällä vapaana juokseminen ei jaksanut enää kiinnostaa meitä kumpaakaan. Onneksi varsoilla oli sentään toisensa sekä Typy ja Fifi leikkikavereina.

Jos kysyisin, joku tulisi varmasti mukanani maastoon. Mutten halunnut lähteä. Jos kysyisin, joku varmasti ehtisi liikuttaa Flidan, mutten halunnut kysyä. Se pitäisi taas pestä ja harjata kunnolla läpi. Tamman vuohistupsuihin oli kerääntynyt kerros kovettunutta mutaa ja jouhet olivat hieroutuneet laitumella poikki hännäntyvestä ja niskasta. Joko olin huono hevosenomistaja? Miksi minulla oli niitä kolme, kun en yhtäkään jaksanut hoitaa?

Tungin käteni paksun hupparini taskuihin. Yöt olivat alkaneet viilentyä, syksy teki vauhdilla tuloaan. Puiden lehdet olivat ryhtyneet kellastumaan, tuuli kantoi mukanaan kylmää viimaa. Sormiani kipristytti, muttei kylmästä. Voi, olisipa se johtunut kylmästä. Tupakkaa minun teki mieli. Jotain, mitä pidellä, sijaistoimintaa. Jotain, johon keskittyä hetken verran. Sitä minä niin kovasti kaipasin. Helsingistä oli jäänyt mukaani jotain, jota en oikein vielä itsekään tiennyt. Takaraivossani nakutti ärsyttävästi, ironisesti kuin aikapommin tavoin.

Nielaisin kuivasti. Osa minusta ajatteli, ettei se tosiaan olisi niin paha. Osa halusi pitää kiinni tekemästäni lupauksesta, etten enää koskisi mihinkään. Olisipa se niin helppoa.. Edessä olisi taas pitkä yö yksin niiden ajatusten kanssa.

Jätin pihaton ja kuljin pihan poikki verkkaiseen tahtiin kuistille. Hiekka rahisi tennareideni alla, se kuulosti kovin yksinäiseltä ääneltä nopeasti pimenevässä illassa. Olihan minulla kitara, mutta sen kielet tuntuivat aivan liian jäykiltä soittamiseen. Kamerakin keräsi paksua kerrosta pölyä jossain huoneeni hyllykössä. Aikani minä odotin, nojailin ja katselin. Taivasta, tallia, metsää, kenkiäni, ja taas taivasta. Pureskelin poskeni sisäpintaa, naputtelin sormillani kuistin kaidetta. Nielaisin, hengitin ulos, huokaisin. Pyöräytin harteitani ja suljin silmäni, hengitin sisään. Jokainen ohi mateleva minuutti tuntui humisevan korvissa aina vain lujempaa, kun hiljaisuus muuttuu kuurouttavaksi. Turhautti, ahdisti. Teki mieli lyödä jotain, vaikka sitä edessä olevaa kaidetta. Kokeilla, miten paljon se sattuisi. Rikkoutuisiko iho rystysistä, vai tuntuisiko se yhtään miltään.

Kuka tallin väestä polttaa? Camilla, Agnes? Sanni.
Katseeni sinkosi tallia kohti niin villisti, että minusta tuntui suorastaan näköiseltä petoeläimeltä. Jollain oli ihan varmasti aski kaapissa, täytyisi olla. En heti ottanut siltikään askelta. Niin lujaan olin päähäni hakannut ajatuksen, etten enää retkahtaisi. En mihinkään, en minkään takia. Puristin huuliani yhteen, suljin silmäni ja ryhdyin laskemaan kymmeneen.

Yksi. Mutta voi helvetti, miten paljon minun teki mieli. Yksi vain. Ei kukaan huomaa. Olo helpottaisi.
Kaksi. Sormeni vapisivat. Puristin ne nyrkkiin ja tunsin oloni niin voimattomaksi.
Kolme. Ei kukaan huomaisi. Mutta pettyisinkö, jos en löytöisikään edes sitä yhtä?
Neljä. Haju tarttuisi vaatteisiin ja hiuksiin, ja seuraisi syyllistävänä. Kaikki tietäisivät. Kaikki kysyisivät.
Viisi. Pystyn siihen. Pärjään ilmankin. Pakko pärjätä.
Kuusi. Kohotin käteni kasvoilleni, ja sain hädintuskin pidätettyä suustani lähes karkaavan vaikerruksen. Minun oli niin vaikea olla.
Seitsemän. En pysty. En pysty, en pysty enkä halua. Astuin alas kuistilta.
Kahdeksan. Voin minä käydä katsomassa, ei sitä kukaan estä. Siinähän se todellinen tahto testattaisiin, eikö niin?
Yhdeksän. Tallin ovi tuntui kovin kylmältä jo valmiiksi kohmeisia sormiani vasten. Se narahti hiljaa auetessaan.
Kymmenen. Pehmeä hörähdys kantautui jostain pidemmältä tallista. Siellä oli hämärää, mutta erotin silti karsinoista kurkkivien korvaparien piirteet. Oli hiljaista, mutta lämmintä ja mukavaa. Korvaparit näyttivät kovin hämmentyneiltä mutta toivottivat silti tervetulleiksi, vaikka minä näin keskellä yötä heidän kotinsa rauhaa rikoinkin.

En lähtenyt etsimään tupakkaa, vaan lähdin kulkemaan tallin käytävää pitkin, ja katselin sen tutuiksi tulleita asukkaita. Osa karsinoista oli tyhjiä, mutta osasin silti nimetä niissä aikaisemmin asuneet hevoset. Tarjosin kättäni Cozminalle nuuhkittavaksi, joka kurotti päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa sormilleni. Se katseli minua hetken, mutta laski päänsä sitten pois. En jäänyt häiritsemään sitä enempää. Jännite harteiltani oli tippunut. Saatoin taas hengittää. Siten, etten oikeastaan halunnut enää lähteä takaisin kylmään syysyöhön. Voisin minä tallin vintilläkin nukkua, ei siellä kuitenkaan kukaan kävisi.

[NoaYlläpitäjä]

Epämääräinen pilkkominen jatkuu niin pitkään, kunnes saan itteni koottua ja tätä tarinaa oikeasti fiksummin eteenpäin. Anteeksi.
Tapahtui edelleen joskus silloin kesemmällä.

Missä on mun oikea koti?, osa 3

Katselin miten Sasun lyhyet sormet naputtelivat muovisen kupin pintaa. Ympärillä kävi rento puheensorina, ilmassa tuoksui kahvi ja kaakao.
“Etkö sä oikeesti ota mitään?” hän kysyi ja nosti katseensa kahvistaan, jossa oli enemmän kermavaahtoa kuin kahvia.
Pudistin päätäni.
“En mä vielä ainakaa, ei uppoo nyt.”
“Just”, Sasu hymähti. “Tuntuu ihan super daijulta kittaa yksin täs jotai.”
“Ethän sä yksin oo”, huomautin. Sasu hymyili ja kauhaisi lusikallisen kermavaahtoa suuhunsa.

Tuntui hyvältä puhua Sasun kanssa. Melkein kuin ennen vanhaan, paitsi nyt vanhempina ja ainakin enemmän aikuisina. Hänen silmissään oli samanlainen pilke, johon olin ensimmäisen kerran hänet nähdessäni ihastunut. Suupielissä sama viekkaus ja oikealla poskella vieno hymykuoppa.

“Ihanko oikeesti, kolme heppaa?” Sasu kysyi silmät pyöreinä. Minua hymyilytti kun nyökkäsin hänelle.
“Joo, yks aikuinen ja kaks varsaa.”
“Miten sulla on varaa?”
“Ei mul oikeen ookkaan”, myönsin enkä voinut pidättää huokaustani. “Pitäis varmaan mennä myymään persettä kadulle.”
“Metsärinne!” Sasu älähti ja virnisti niin, että nenänvarteen ilmestyi ryppyjä. “Mikä lutka.”
“Salee myisin.”
“No salee.”

“Entä sä? Sä oot…” hiljenin, kun etsin oikeaa sanaa. Sasu odotti toinen kulma koholla, mutta hymyillen.
“Skrodempi.”
Sasun hymy leveni ja hän laski katseensa jo puolityhjään kahvikuppiinsa.
“Tänks. Nii mäki haluun uskoo. Tai kun, onhan täs jo useempi vuosi menny…”
“Joo, on se ero selkee. Ja sä oot tyytyväinen..?”
“Todellaki. Voin sata kertaa paremmin kun ikinä ennen. Parta kun vaan viel kasvais”, Sasu hengähti haaveksivasti ja silitti kämmenellään leukaansa, jossa oli pehmeitä, vaaleita haituvia.
“Ei kaikille muillekaan miehille kasva”, huomautin.
“Nii, mut ois se silti kiva.”

*

Hieroin turhautuneena nenänvartta sormillani. Ei minulla kai oikeasti olisi oikeutta olla turhautunut, mutta olin minä. Olin turhaan matkannut varhain aamulla Helsingin amputaatio- ja prostetiikka klinikalle vain kuullakseni, etteivät he voisi muuttaa tilannettani toistaiseksi mitenkään. Koko maata vavisuttanut poikkeustilanne oli vaikeuttanut tarvittavien materiaalien perille saapumista, ja ne olivat jumissa jossain paremmalla puolella Eurooppaa.

Inhosin niitä valkoisia seiniä ja sitä sieraimissa pistelevää ja silmissä kirvelevää steriiliä hajua. Inhosin niitä mallikappaleita jokaisen vastaanottohuoneen hyllyjen päällä ja niitä ihmisen raajoista kertovia julisteita. Inhosin sitä rätisevää edelleen yhtä auttamattoman vanhanaikaista televisiota odotusaulassa, ja niitä surullisen pienen leikkinurkan kiliseviä leluja jotka oli tarkoitettu lapsille.

Inhosin niitä muistoja, joissa kuljin ensimmäistä kertaa niitä käytäviä pitkin kyynärsauvojen kanssa ilman toista jalkaa. Vaikka ne muistot ovat kivusta ja vihasta epäselviä, muistan ne silti aivan liian hyvin. Jokaisen mustelman, jokaisen haavan, jokaisen ruhjeen, jokaisen säälivän katseen. Siinä menee mies, joka on tuhonnut elämänsä ennenkuin se edes alkoikaan. Siinä menee mies, jonka käsissä on muiden verta.

”Meillä olisi kyllä niitä uusia malleja tarjolla…” tietokoneen ääressä oleva nuori nainen aloitti varovasti. Hiljaisuus oli venynyt suorastaan ahdistavan pitkäksi.
”Ei”, keskeytin hänet heti, ja huokaisin syvään. ”Ei, kiitos.” Eihän se hänen vikansa ollut.
Nainen katsoi minua pää aavistuksen kallellaan, toinen suupieli kohotettuna empaattisesti ylöspäin. Käänsin katseeni pois.
”Ne olisivat kestävämpiä, eivätkä kiinnitä yhtä paljon huomiota.”
Pudistin uudelleen päätäni.
”Mä pidän siitä mikä mulla oli. Osaatko arvioida kauanko siinä kestää?”
En halunnut mitään hienovaraista tekoraajaa. En halunnut piiloutua huonon valeasun taakse, tuijottaa sitä väritöntä ihoa jäljittelevää pintaa joka ei millään tavalla muistuttanut oikeaa. Eloton, epäaito. Pidin karusta tekojalastani jota ei yritetty verhota mitenkään. Ihmiset näkisivät ja katsoisivat, miettisivät, arvuuttelisivat. Ehkä tietäisivät. Niin outoa kuin se onkin, se toi minulle lohtua. Minun oli helpompi elää asian kanssa niin, kuin tuntea oloni jatkuvasti huijariksi.
”Mm.. Paha sanoa, valitettavasti. Ainakin viikko vielä, ehkä kaksikin.
”Selvä. Mä tuun sit silloin takas.”

*

Korvissa soi. Vanhan huoneeni ikkuna oli auki ja sieltä kantautui yöllisen elämän loppumattomat äänet. Se tuntui kuurouttavalta. Huomasin kaipaavani Hopiavuoren hiljaaisuutta. Kaipasin pientä Mielikkiä vierelleni. Kaipasin jopa lattiatasolla olevaa patjaani, vaikka nyt minulla oli käytössä ihan kunnon sänky. Pidin silmiäni kiinni, mutta ajatukseni juoksivat rauhattomina.

Munkkivuori, Malminkartano, Kallio, Kaisaniemi, Töölö, Hietaranta.

Näin itseni nuorempana. Näin Tuomaksen, Mikon, Sasun, Tuukan, Hyryn. Yritin kaivella mieleni syövereistä muistoja, joita viina tai huumeet eivät olleet sumentaneet.

Ulkoa kantautui lasin pirstoutumisen ääni. Vai kuvittelinko sen? Silloin, kun Hyry heitti tyhjän kaljapullon Salen ikkunaa päin, ja se rikkoutui sadoiksi pieniksi sirpaleiksi. Tuukkaa nauratti ja hän kiskaisi Sasun kainaloonsa häikäilemättömään, ahneeseen suudelmaan.

Muistan olleeni kateellinen. Sillä tavalla, että minua yökötti katsoa, joten ryhdyin käärimään uutta sätkää. Sormet toimivat niin automaattisesti, etteivät ne tuntuneet omiltani. Sytkän liekki leimahti hennon särähdyksen kera, ja vedin keuhkot täyteen.

Yritin muistella, miltä ensimmäinen kerta tuntui. Oliko se kovasti erilainen? Tuntuiko se paremmalta?

En muistanut. Vedin henkeä uudelleen.

[NoaYlläpitäjä]

Hyi helvetti että nyt miestä koettelee luova blokki. Tääkin on kököttänyt mun keskeneräisissä tiedostoissa vaikka kuinka pitkään, en jaksa sitä siistiä tai viimeistellä tai edes lukea läpi. Siksi epämääräiset lyhyet kappaleet ja huolimattomat miljöön vaihtumiset. Nyt ei pysty, mutta pakko saada vihdoin ja viimein jotain ulos.

Tapahtui joskus kesämmällä, ei Noa ihan NÄIN kauan oo ollut karanneena, vaikka matka venyikin.
Missä on mun oikea koti?, osa 2

Helsingissä äiti odotti minua jo. Ehdin hädintuskin kelloa soittaa, kun ovi avautui ja minua päätä lyhyempi nainen kietaisi käsivartensa niskani taakse niin, että jouduin kumartumaan. Hän veti minut asuntoonsa matkataravoineni ja kuulosti onnelliselta sanoessaan nimeni korvani juuressa. Halasin häntä tiukasti, ja hetken verran muistin miten hyvältä tuntuikaan olla kotona.

“Vieläkö Flida voi hyvin?” äiti kysyi ja kohotti kahvikuppinsa huulilleen. Hän oli tarjonnut myös teetä, mutta kieltäydyin. En jaksanut juoda sitä enää.
“Voi. Varsat myös, kasvavat silmissä. Pääsivät laitumellekin muiden kanssa”, kerroin äänensävyllä, jolla olisin voinut lukea vaikka uutisia. Flida ja varsat olivat puheenaihe, joka oli edelleen pinnalla. Niin äidin kanssa kuin Hopiavuoressakin. Ei enää samoissa mitoissa kuin ennen, mutta silti lähes päivittäin. Tottahan minä mielelläni niistä puhuin, mutta nyt halusin hetken tauon kaikesta, joka sitoi minut normaaliin arkeen.

“Mitä sinulla on sitten mielenpäällä?” äiti kysyi, pehmeästi ja sillä tavalla äidillisesti, joka houkutteli ketä tahansa kertomaan mielen syvimpienkin syövereiden salaisuudet.
Huokaisin raskaasti. Painoin kasvoni kämmeniäni vasten, ja mietin.
“Mistä mä edes alottaisin..” vastasin lopulta, hartiat tippuneina ja luovuttaneena. Ei minulla olisi mitään menetettävää, äidille voisin kertoa kaiken. No, melkein kaiken.

Kerroin siis töistä, tai ennemminkin työttömyydestäni, jälleen kerran. Kerroin varsojen terveydestä aiheutuneesta stressistä, unettomuudesta. Kerroin jalasta, siitä aiheutuneesta kivuista, päänvaivasta. En kertonut Chaista, enkä muutenkaan koko typerästä ihastuksestani. Siitä en kertakaikkiaan jaksanut puhua.

“Varsathan ovat terveitä, eikö eläinlääkäri sanonut että jos selviävät ensimmäisen viikon niin todennäköisyys on hyvä? Nehän ovat jo vaikka kuinka monta viikkoa vanhoja!”
“Ovat. Mietin silti…”
“Älä turhaan murehdi sitä etukäteen. Jos jotain on käydäkseen, niin sitten toimit sen mukaan. Nyt uskot, että kaikki menee hyvin loppuun saakka. Ole iloinen, että ovat niin terveitä ja iloisia! Flidakin, voi sitä äidin onnea.”

“Eikai niistä nimistä tarvitse noin paljon vaivaa nähdä. Miten sinä siitä olet itsesi noin uuvuttanut?”
“Niille pitäisi keksiä viralliset nimet tunnistamista varten, joka on ihan pian edessä.”
“Eikö sinulla Fannille ollut jo jokin nimi mielessä?”
“Oli. Mutta, en voi käyttää sitä enää.”
“Miksi ei?”
“No, ääh, kuulostaa hölmöltä, mutta meillä syntyi toinenkin varsa, ja sen nimi on niin samantapainen, etten halua vaikuttaa… Tiedäthän.”
“Höpsis, eikös tuo ole vähän turha huolenaihe?”
“Ehkä, todennäköisesti, mutta jätän mieluummin kokeilematta.”
“Joten ei Soleirolia? Sääli, se on kovin kaunis nimi.
“On. Mutta on mulla toinenkin ajatus ollut mielessä.. Mutta en tiedä. Puhutaanko jostain muusta?”

“Töitä sinä löydät kyllä, aivan varmasti. Huolehdit nyt vain itsestäsi, työt odottavat.”
“Eetu on joustanut maksupäivissä jo niin monta kertaa, etten kehtaa pyytää enää.”
“Eetu on hyvä poika, hän ymmärtää jos vain kerrot suoraan miten asiat on! Varmasti auttaa myös löytämään töitä, jos pyydät.”
“Kehtaanko mä pyytää siltä enää mitään?”
“Kehtaat, kun autat sitten vastapalveluksi jotenkin. Ei kysyminen mitään haittaa.”

*

Kuuntelin hämärässä, miten autot ajoivat ohitse. Vaaleiden verhojen takaa pilkotti katuvalojen oranssi hehku, ja jossain kauempana joku painoi torvea. Hetkeäkään ei ollut hiljaista, vaikka jatkuva renkaiden hurina tuntuikin hukkuvan muuten tyyneen yöhön. Joskus se oli ollut minua rauhoittava ääni, kehtolauluni, joka muistuttaa kodista ja kaikesta tutusta. Nyt se tuntui rauhattomalta. Miten sellaisessa kaupungissa voi elää, joka ei koskaan nuku?

*

En välttämättä nauti julkisilla kulkemisesta, mutta osa minusta halusi silti kulkea niillä. Halusin päästä näkemään palan Helsinkiä kosketusetäisyydeltä ja katsoa, vieläkö se ottaisi minut vastaan avosylin. Nousin ratikan kyytiin aivan yhtä tottuneesti kuin aina ennenkin, lähijunassa tiesin miten pitkään voi matkustaa ilman lippua ennenkuin lipuntarkastaja saapuu. Kaduilla katselin maisemia, enkä välittänyt vaikka olin muita hitaampi. Minne heillä kaikilla oli kiire?

Kampin eteen minun oli pakko pysähtyä. Ketään ei kiinnostanut, kukaan ei liiemmin edes katsonut. Minä katsoin, ja tunsin oloni nostalgiseksi. Oikealla puolella oli portaat ja niiden vierestä pääsi bussiaseman puolelle kauppakeskuksen alakertaan. Niillä portailla olin viettänyt lukemattomia tunteja, talven pakkasilla ja kesän hempeinä öinä. Hetken pelkäsin katsoa. Entä jos näkisin tuttuja kasvoja? Näkisinkö nuoren version itsestäni, voisinko kulkea vain ohi?

Mutten nähnyt ketään tuttua kun lopulta katsoin, vaikka portaille oli kerääntynyt sääntömäisesti kaveriporukka. Jokaisella oli tupakka kädessä. Nuorimmat näyttivät hädintuskin viisitoista kesää nähneiltä. Vatsassani kääntyi, ja päätin jatkaa matkaa. Tulisiko heistä samanlaisia kuin minä olin? Missä olivat ne vastuulliset aikuiset, jotka pitäisivät huolta etteivät lapset, ihan oikeasti lapset pilaisi elämäänsä? Miksen minä sitten voinut olla yksi niistä aikuisista? Miksen mennyt keppieni kanssa ja näyttänyt, että tältä teidän tulevaisuutenne voi näyttää, jos ette mene siitä koteihinne.

Sen sijaan menin nostamaan käteistä, varmuuden vuoksi. Katsoin kelloa kännykkäni näytöstä. Jos nyt lähtisin, ehtisin hyvin lähijunaan. Minulla ei ollut kiire.

”Noa?” varovaisen positiivinen ääni kysyi josta takavasemmalta. Sen lyhyen hetken ajan joka minulla meni kääntyä aivoni raksuttivat, mutten osannut yhdistää ääntä kehenkään.
Minua vastassa olevat vihreät silmät silti tunnistin. Räpäytyksen verran jouduin katsomaan, mutta sitten olin varma.
”Eikä, oikeesti! Ite Metsärinne!” Sasun naurava ääni hihkaisi ja hetkessä minua vähintäänkin päätä verran lyhyempi miehenalku hyökkäsi kietomaan kätensä ympärilleni. Halasin häntä takaisin ja hymyilin.
”Mikä tsägä”, hymähdin ottaessani askeleen taaksepäin katsoakseni Sasua kunnolla päästä varpaisiin. ”En ees koodannu että olisin hollilla, pitäiskö mun olla huolissaan et tiesit tulla tänne?”
”Ai joo, nii”, Sasu puuskahti. Hänen toinen suupielensä venyi hymyyn ja hän pörrötti lyhyiksi leikattuja, vihreiksi värjättyjä hiuksiaan. ”Sun Stadi ja sillee.”

Sasu näytti hyvältä. Eläväisemmältä, kuin viimeksi hänet nähdessäni. Aivan liian iso musta huppari oli korvattu löysällä hihattomalla. Pisamaiset hartiat olivat saaneet aurinkoa. Jouduin edelleen kallistamaan päätäni alas hänelle puhuessani, mutta hän kantoi itseään eri tavalla. Ryhdikkäämmin. Itsevarmemmin. Etukenoon kaareutunut selkä oli sujuvasti suorassa.

Hän todella näytti hyvältä.

”Mun pitää kohta jatkaa matkaa, mut olis kiva tsättää viel enemmän, kuulla miten sul menee nykyään”, kerroin siirryttyämme automaatilta sivummalle.
”Bisselle?” Sasu kysyi automaattisesti. Pudistin päätäni.
”Aa, kahville?”
”No, vaikka sinne. Tai puistoon, tai mihin vaan. Vaikka sun luo.”
”No tarjoo nyt lounas ees eka!”
”Kyllä mä oon sun lounaita jo maksellu. Ei mut, koodaillaan?”
”Jea, tehään näin. Nähään!”

[NoaYlläpitäjä]

Laitumellelasku
Juuri sopivasti päivää ennen kun Noa kerkesi lähtemään… 😀

Jos en olisi edelleen ihan lääkehuuruissa niin koittaisin kirjoittaakin jotain, nyt suosilla vaan julkaisen jo aikoja sitten valmistuneen kuvan aiheesta.

[NoaYlläpitäjä]

Missä on mun oikea koti?, osa 1
Tapahtui joskus juhannuksen aikaan

Minua turhautti, melkein jopa ahdisti. En saanut unta, mikään asento ei tuntunut hyvältä. Peiton kanssa oli liian kuuma, ilman olo tuntui oudolta, oli liian valoisaa, oikeastaan ei edes nukuttanut. Vaikka unta minä tarvitsin, tiesin sen. Siitä huolimatta nukkumisesta oli tullut enemmänkin päänvaiva jota välttelin viimeiseen asti, niin pitkään kuin vain mahdollista. Hassua sinänsä, sillä nukkumisen pitäisi kai olla se hetki, kun saa kaikelta muulta rauhan. Lopulta potkin peittona käyttämäni pussilakanan syrjään ja nousin ylös. Nyt minun olisi aika lähteä Helsinkiin.

Peikko ja Fanni voivat hyvin. Molemmat kasvavat ja voimistuvat päivä päivältä, eikä Fanni ole enää tarvinnut lisäruokintaa. Se nukkuu edelleen veljeään enemmän, mutta alan vähitellen epäillä että vika onkin Peikossa. En tiedä mistä se energiansa saa, mutta joka kerta kun käyn pihatolla katsomassa varsoja Peikko sinkoilee aitauksen päästä toiseen, jokainen jalka eri ilmansuuntaan osoittaen toisensa perään. Ehkä Fanni nukkuukin ihan kuten pienten varojen kuuluu ja Peikolla on jonkinlainen yliluonnollinen energiavarasto. Tiedä noista sitten, mutta kunhan pysyvät terveinä.

Sitä suuremmalla syyllä saatoin luottaa ettei kumpikaan varsoista kaatuisi kuolleena maahan sillä välin kun olen poissa. Muutama puhelu klinikoille, lyhyt keskustelu äidin kanssa, sekä parin päivän sisällä käytännön asioiden hoitaminen kotona, ja olin valmis matkaan.

”Flidaa voi tosiaan juoksuttaa kentällä vapaana, joku kymmenen minaa”, kerroin Tiitukselle, kenties jo viidennettä kertaa. Hän nyökkäsi yhtä kuuliaisesti kuin ennenkin. ”Varsat följaa peräs vapaina kyllä. Fanni jos ei jaksa juosta nii tsiigaa vaa ettei Peikko aja sitä takaa. Ja niitä voi pidellä sen verran kun jaksaa, niin tottuis että muutkin käsittelee kun vaan mä. Pakko ei oo, mut jos jaksat. Niin ja – ääh, sori, mä taidan vaa toistella itteeni jo?” naurahdin vähän pahoitellen, johon Tiitus vain hymyili.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä! Huolettaisi muakin.”
”Niin no joo, tietysti.. Miten Bee?”
”No, siellähän se! Kakara se on edelleen, mutta on se vähän aikuistunut ja viisastunut jo. Hyvä siitä tulee”, Tiitus kertoi äänessään selvää, vaikkakin hillittyä ylpeyttä.
”Salee”, nyökkäsin. ”Ainii, jos Eira haluu jeesaa, niin anna sen duunailla rauhas. Jos vähän vaan katot ettei käy mitään.”

Loimu pärjäisi kyllä. Vaihdoin sille uima-astiaan sekä juomakuppiin puhtaan veden, eikä se tarvitsisi lämpölamppua enää kun ulkona on noin lämmin. Mikäli lämpötila laskisi useammalla asteella laittaisin vain Eetulle viestiä että käy napsauttamassa yhdestä napista terraarion vieressä olevan lampun päälle päiväksi ja sammuttamaan sen yöksi. Kyllä hän siihen varmasti pystyisi, vaikkei ehkä mielellään. Se olisikin vain hyvä, niin hän saisi hyvin hellää siedätystä käärmeeseen…
Nellylle kirjoitin käsin ohjeet kasvien kasteluun. Eetukin olisi varmaan osannut, mutten halunnut liiaksi vaivata häntä muilta töiltään. Jokaisen kasvin tai kasviryhmän kohdalla on omat ohjeensa joita seurata. Kuten ikkunalaudalla olevat aloe verat ja rahapuut, niitä voisi hoitaa kaikkia samalla tavalla. Talven jäljiltä kärsinyt kultapalmu oli vihdoin alkanut elpymään, se teki uutta vartta ja lehteä ensimmäistä kertaa kuukausiin. Sille sekä saniaisille oli oma ohjeensa johon sisältyi suihkepulloon valmiiksi sekoitettu kasviravinne. Kodinonni oli sillä hetkellä ainoa, jota piti kastella alta päin. Araliat, maijat ja jukat olivat niin helppohoitoisia, että niille riitti ohjeiksi vain pari lausetta.

Hello halusi tuliaisia. Lupasin etsiä jotain, vaikka arvelin että hänelle kelpaisi kasa pullaa, jonka äiti kuitenkin lähettäisi mukanani. Inarikin oli tullut takaisin, hänelle ehdin vaihtamaan vain muutaman sanan. Jonkin tuliaisen voisin hänelle etsiä, lahjana palaamisen kunniaksi. Helillä oli omakin varsa ja kuulemani mukaan myös kiukkuinen tamma vahdittavana, mutta uskoin että hän ehtisi sivusilmällä myös seuraamaan kaksosia. Ehkei tapamme kasvattaa varsoja olleet aivan samanlaiset, tiesin että me molemmat haluamme niille vain parasta. Helin kanssa olimmekin jääneet juttelemaan varsojen syntymisen ansiosta nyt vähän useammin ja ainakin itse olin erittäin tyytyväinen, että Inka oli varsonut orin. Siinäpä painikaverit toisilleen kun ikää alkaa olla niin paljon, ettei muiden kanssa voi enää tarhata.

Marshall ja Niklas olivat luvanneet ottaa Mielikin luokseen. Siitä olin kaiketi eniten huolissani, vaikka tiesin että he hoitaisivat silmäteräni paremmin kuin hyvin. Mielikki piti molemmista ja etenkin Niklas piti siitä. Marshall osaisi varmasti hoitaa kaiken järjellä ja Niklas lellisi koirani pilalle jos vain voisi. Silti, se olisi ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun Mielikin adoptoin, kun Mielikki olisi jossain muualla kuin minä itse. Tottakai olin huolissani pärjäisikö se. Tai pärjäisinkö minä.

Mielikki sai mukaansa oman petinsä, purutikkuja, leluja, valjaat, sekä tarpeeksi ruokaa että se selviäisi sillä varmasti kuukauden. Ihan varmuuden vuoksi, ettei loppuisi kesken. Huomautin kyllä, ettei sitä kaikkea tarvitsisi syöttää. Muuten palatessani minua vastassa voisi olla kolminkertainen koira. Hammasharjankin heitin mukaan, jos Niklas rohkenee yrittämään sormiensa menettämisen uhalla. No ei, ei Mielikki purisi, huutaisi vain ja näyttäisi paholaisen riivaamalta. Kai. Ei se minua ole purrut. Enää. Jokatapauksessa, annoin rehellisen varoituksen ja sanoin, ettei tarvitsisi ellei välttämättä halua, omalla riskillä.

Lähdin vielä kun Mielikki oli innoissaan uudesta paikasta. Kävin silittämässä sitä, se heilutti ohutta häntäänsä muttei malttanut nostaa kuonoaan lattiatasolta. Marshall lohdutti että he pärjäisivät kyllä ja Niklas lupasi laittaa viestiä joka päivä kertoakseen miten heillä menee. Mielikki ei tainnut edes huomata että kuljin asunnosta ulos, enkä halunnut ajatella miten se reagoisi huomatessaan jääneensä sinne. Olisiko se harmissaan, itkisikö perääni? Haluaisinko että itkisi? Kai osa minusta pelkäsi, että se ei noteeraisi poistumistani mitenkään. Mutta haittaisiko se oikeasti, tuntisinko oloni paremmaksi omistajaksi sen jälkeen? Tuskin, sillä oloni tuntui hirvittävän syylliseltä jokatapauksessa.

”Ookko sä muuten iha kunnossa?” Eetu kysyi verkkaisesti pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän oli luvannut ajaa minut Seinäjoen asemalle, josta jatkaisin itsekseni matkaa Helsinkiin. Mies katsoi tiiviisti tietä ja hän pureskeli alahuulensa sisäpintaa hermostuksissaan. Tiesin, ettei Eetu yleensä kysellyt sellaisia. Tunteet eivät olleet hänen suosikki puheenaiheensa.
Käänsin katseeni takaisin ikkunasta ulos ja mietin. Chai oli muuttamassa pois. Mitään ei ollut tapahtunut välillämme enää sen kerran jälkeen.. Sen, kun..
”Joo”, vastasin ja tarjosin Eetulle hymyn. Se nousi helposti, muttei ylttänyt silmiini asti. Siksi kiireistin itseni taas maisemien katselulla.
”Soot vaa ollu nii vaisu täs..” Eetu jatkoi varotellen. Tavallaan toivoin, että hän jättäisi asian siihen. Tavallaan olin jopa vähän yllättynyt, että hän oli huomannut. Luulin käyttäytyneeni normaalisti muiden seurassa. Olivatko muutkin laittaneet sen merkille?
”Ai?” esitin hämmästynyttä. ”Kai mulla on ollu vaan funtsittavaa täs. Kun se duuni meni ja varsat edelleen ja nyt tää jalka keissi.”
”Nii joo, sieltäkö irtisanottihi sit?”
”Joo, ringasivat tos pari päivää sitten. Ei kuulemma tarvita enää, vaikka snaijaahan sen.. Paska hommahan se on, mutta kyllä mä jotain hogaan ettei sun tarvii huolii vuokrista tai mitään.”
”En huolehrikkaa, kyllä mä tierän että sä maksat. Sitteku pystyt.”

Kolmea hevosta ei elätetä työttömänä. Mutta miettisin töitä myöhemmin, nyt miettisin vain Helsinkiä.

”Eli kaikki on iha hyvi?” Eetu tarkisti vielä. Äkkiä epäilevä aalto pyyhkäisi lävitseni. Jatkoiko hän kyselyä koska epäili, tai tiesi minun olevan kiinnostunut Chaista? Katselinko minä Chaita likaisesti hänen silmissään? Olinko nyt se likainen peto, joka käy viattomaan kiinni?
Ei Eetu voisi tietää. Eihän? Voisi, varmasti voisi. Eetu tietää kaiken mitä hänen tiluksillaan tapahtuu. Oliko Chai kertonut?
”Joo, on. Oon iha fine, väsyny vaan kun on niin valosaa.”
”No hyvä sitte.”

Ei Eetu voinut tietää. Ja jos tietäisi, ei se haittaisi. En ollut tehnyt mitään väärää.
Silti hetken mietin, jos en enää palaisikaan takaisin.

[NoaYlläpitäjä]

Okei, okei, noniin joo okei. Noa tyhmäkö sä olet, kun itseksesi itkeskelet ettei sulla ole yhtään kaveria, kun Hello tulee noin vapaasti sulle juttelemaan kaikenmaailman katumuksistaan, eikä turhaan lupiakaan kysele vaikka ihan iholle tulee… 😀 Onneksi Noan käsitys ystävistä on vähän vääristynyt, eikä hän taida itsekään ymmärtää että hän on sellaisten ympäröimä. Onneksi on Hello.

Ja sepäs tässä villiä onkin!! Koska Hello on alusta asti ollut sellainen hahmo, että jokaisen tarinan jälkeen totean, että voi vitsi kun mä niin tykkään Hellosta. Ja sitten kohta mietinkin, että vitsit Hello sä olet kyllä ärsyttävä! Ja sitten kumminkin tykkään siitä taas. Ihan todella raivostuttavaa, koska sellainenhan Hello on – ihana ja ärsyttävä, ja se tietää sen itsekin. Eli Hellon on pakko olla joko tosi hyvin mietitty hahmo, tai tosi hyvin kirjoitettu sellainen. Tai molempia. Kumminkin, tässä tarinassa ja tämän jälkeen mä taas, ihan niinkuin aina, tykkään Hellosta aivan sikana. Pari ideaa mulla on miksi välillä en tykkää, mutta koska en osaa vielä varmaksi sanoa mitkä ne piirteet on jotka sen aiheuttaa, niin en pureudu niihin vielä.

On ymmärrettävää, että Hellolle Jillan lähtö on isompi juttu. Vaikka heidän juttunsa olikin lyhyt, niin se oli silti ja ainahan sellaisesta jää oma jälkensä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Uskallan väittää että tämä tarina oli sulle itsellesikin tavallaan tarpeellinen jotta Jillan tarina saadaan ”päätökseen”, ainakin nyt toistaiseksi Hopiavuoren osalta. Olihan hän mukana alusta asti, ja se on iso asia, kun alkuaikojen tärkeä hahmo lopulta lähtee. Ja kuitenkin tässä kunnioitetaan Jillaa ihan loppuun asti, muistelemalla pieniä yksityiskohtia Jillan omista tarinoista ja Hellon omilla tunteilla; ei Jillan huonetta olekaan niin helppo vain tyhjentää.

Mutta että on Noan huone kuin sillanalus. Sä olet Hello outo, sillä on kumminkin kasveja siellä ihan miljoona ja vaikka mitä muuta kivaa boheemia. Se on sellainen hippiluola, miten niistä ei muka voi olla tykkäämättä! 😀

[NoaYlläpitäjä]

No mutta Hello!!
Asiaa!!! :DD

Ai ai ai tässä ollaan siinä hyvän aiheen parissa, siinä mistä mä tykkään kaikista eniten. Riitaa!! Draamaa, huutoa!! Kun toinen mätkii rumat faktat pöytään ja miettii että pitäisi mätkiä päin näköäkin vielä! Aaa sitä mä rakastan jopa enemmän kun romantiikkaa, niin voin muuten sanoa että olin ihan tohkeissani tässä Hellon mukana cheerleaderien pompomit käsissä. Go Hello!

Oikeasti voi jestas sentään, miten ärsyttävää se on kun joku ei osaa ottaa apua vastaan vaikka selvästi sitä haluaa ja tarvitsee, ja sitten tekee itsestään hirvittävän marttyyrin. Ne ihmiset on niin raskaita!! Nimenomaan oikeassa elämässä – tarinoissa ne sellaiset tyypit ovat täysin sallittuja ja välillä tarpeellisia ihan tarinan etenemistä ajatellen tai hahmon kasvua. Eli en tässä nyt hauku Camillaa, josta pidän kovasti, vaan viittaan enemmän omiin oikean elämän tuttuihin…. :DD

Hellosta taisi aueta tässä taas mulle uusia puolia. Oletko muuten huomannut, että Hello on sun Hopiavuoren hahmoista monipuolisin? Eetulla, Oskarilla ja Eiralla on tosi selkeä oma juttu, jossa he pysyvät melko uskollisesti joka tarinassa. Hellokin on itselleen uskollinen, mutta muihin verrattuna hän on aikamoinen kameleontti. Hello pystyy oikeastaan käsittelemään tilanteen kuin tilanteen, eikä vielä kertaakaan ole tullut vastaan sellaista hetkeä että olisin ajatellut, että joo tämä tilanne ei nyt Hellolle sovi. Aika siistiä!

Mä niiiin – haluaisin sanoa että kadehdin muttakun en voi kadehtia kun se on vaan harjoittelusta kiinni – tykkään sun tavasta kirjoittaa vuoropuhelua, olispa se mullekin noin helppoa ja realistista ja vaivatonta!! Ehkä vielä joku päivä.

Niin ja, Kaikilla on alamäki valmiina, kunhan vaan tähtää. Tuosta mä tykkäsin.

[NoaYlläpitäjä]

Kommentoin vielä toistamiseen, koska koen että se on nyt tarpeen. Tarkoitus ei ollut aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä tai ylimääräisiä sydämentykytyksiä, anteeksi.

Myönnän, etten ihan jokaista Eetun aikaisempaa kommenttia ole lukenut niin tarkasti, että muistaisin täysin mistä on jo mainittu. Tiedän hyvin että samojen asioiden toistaminen on ikävää, varsinkin kun itsekin näen ettei ne ole menneet Jannalta ohi, vaan koitat aktiivisesti kehittää itseäsi kirjoittajana sekä hahmoasi! Mun moka; jatkossa muistan lukea aikaisemmatkin kommentit kunnon ajatuksella.
Ja sen, että Marshall ja Niklas ovat olleet paljon Jannan mukana, olisin voinut muotoilla vähän eri tavalla, luulen että annoin siitä vähän väärän kuvan. Tiedän että Nelly on ollut Jannan tarinoissa mukana, enkä ole missannut Noaa joka niissä on vieraillut myös. Luulen, että oon onnistunut poimimaan parhaiten muistiin jotenkin ne tarinat joissa ensimmäinen kaksikko seikkailee enemmän, ja se sai mainitsemaan aiheesta. Ehkä pointti oli enemmän vain rohkaisemaan kokeilemaan muita ja uusia hahmoja, vaikka se tuntuisi vaikealta. Ei haittaa, vaikka ei osaisikaan kirjoittaa just sitä toista hahmoa ihan täydellisesti. Ei kukaan osaa, paitsi jotkut ihan super ihmiset jotka pääsee muiden ihmisten pään sisään…! 😀 Välillä mulla on sellainen olo, etten osaa kirjoittaa edes omaa hahmoani. Vastapallon heittämisestä puhumattakaan, siinä mä olen ihan sairaan huono.

Ja Janna; höpö höpö! Tämä ei ole niin vakavaa, että tarvitsisi ajatella itsensä hukuttamista tai vallan kokonaan luovuttamista. Kivaahan tämän kuuluu olla, ja sun tarinoissa on paljon paljon hyvää! Harvalla kirjoittajalla on noin kova hinku päästä kaikessa ajantasalle ja päästä porukkaan mukaan ja kehittyä ihan kokoajan, joka on suorastaan ihailtavaa kohdallasi. Muista välillä kuitenkin myös laskea rimaa omille odotuksillesi, jokaisen tarinan ei tarvitse tuntua suurelta harppaukselta kohti ”parempaa minua” eikä jokainen tarina voikaan sellainen olla. Ja sitä paitsi, sähän tykkäät kirjoittaa, ja keksit aina jotain mistä kirjoittaa! Älä luovuta sellaisen suhteen, joka selvästi on iso osa sinua 🙂

[NoaYlläpitäjä]

Jannan tarinoita sivusta hiljaa seuranneena olen nähnyt, miten ahkerasti yrität ottaa muita hahmoja mukaan ja saada leikkikaveria. Hyvin olet siinä onnistunutkin, ja Jannastakin on tullut ihan Oikea Hahmo sen sijaan, että hän olisi vain se tyyppi joka käy ratsastamassa sitä sen kirjavaa hevosta.

Jos jonkinlaista kehittävää kritiikkiä kaipaat niin pari juttua pisti mulla silmään, ja jos taas et niin voit jättää lukematta tämän osuuden ihan hyvillä mielin!

”Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani sillä lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut taas sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin että toivoin jo joululomani koittavan, mutta vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi taas puhelinpäivystys ja siinä ei sitten taas todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.”
Huh, olipa suullinen! Yksi virke, joka sisältää aika paljon tavaraa ja siinä on käytetty sanaa taas yhteensä neljä kertaa. Ei mitään vakavaa kieliopillista virhettä, ja täysin ymmärrettävä kappale, mutta lukijalle aika raskas. Kannattaa välillä pysähtyä ja itse vetää henkeä, sitten palata lauseen verran taaksepäin ja miettiä milloin lukija haluaa vetää henkeä. Esimerkiksi; Työasiat pyörivät mielessäni vielä Hopiavuoren pihaan parkkeeratessani. Lähestyvä juhla-aika toi taas omat ongelmansa esiin meidän asiakaskunnassa ja päiviin oli mahtunut sen verran monta tunnemyrskyä puolin ja toisin, että toivoin jo joululomani koittavan. Vielä pari viikkoa pitäisi jaksaa toimia järjen äänenä ja sitten toivottavasti voisin hengähtää hetken, vaikka minun tuurillani minulle kuitenkin ilmestyisi jälleen puhelinpäivystys ja siinä ei sitten todennäköisesti tarvitsisi ajatella lomailemista.

Näin lukija voi pysähtyä, hengittää ja sisäistää juuri lukemansa. Se tahdittaa tarinan kulkua ja antaa lukijalle rauhan edetä. Kannattaa myös miettiä, miten usein käyttämäänsä sanaa voi muotoilla eri tavoilla, esim. taas > jälleen.

Ja sitten vielä toinen juttu. Vaikka on hyvä, että otat muita hahmoja tarinoihisi mukaan, ja siis enemmän kuin suositeltavaakin!! Niin kokeile lähestyä myös muita hahmoja, kuin vain Marshallia ja Niklasta. Jos selaat ylös huomaat, että he ovat esiintyneet Jannan tarinoissa melko paljon viimeaikoina. Kukapa ei tosin haluaisi hahmostaan muiden tarinoissa lukea, mutta silti. On helppo tarttua kiinni niihin, jotka ovat antaneet jotain vastakaikua omille tarinoille, mutta heille pitää myös välillä antaa vapaus leikkiä muiden kanssa tai ihan yksin. En väitä, että Marshall kokisi näin, mutta yleisesti sanottuna. Ja samalla saat itse mahdollisuuden tutustua muihin hahmoihin ja niiden kirjoittajiin, Hopiavuori on kuitenkin täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja taitavia kirjoittajia! Äläkä huolestu tai harmistu, jos yrität pyytää jotain leikkimään eivätkä he vastaa heti, tai välttämättä ollenkaan. Välillä ei ehdi, ei ole jaksamista tai inspiraatiota. Odota hetki ja kokeile sitten uudelleen, jossain vaiheessa nappaa!

Ei ole väärin, että kirjoittaa hevosten hoitamisesta ja liikuttamisesta yksityiskohtaisesti. Välillä se voi olla ihan paikallaankin, esimerkiksi silloin kun hahmo yrittää juurruttaa itseään. Harjaan hevosta, vaikka ajatukset ovat muualla. Selvittelen jouhia, vaikka ahdistaa. Varustan hevosen, vaikka nieleskelen itkua. Mutta sitten, kun hahmo käy jo rutiininomaisesti ne toimenpiteet läpi kerta toisensa jälkeen, niin lukija alkaa kaivata muuta. Tässä tapauksessa minulle olisi riittänyt, että Janna kertoo menevänsä juoksuttamaan Paahtiksen, ja olisin jo tiennyt hänen sen hoitavan ja varustavan ja käyvän molemmat kierrokset läpi. Kokeile joku kerta vähän nipistää näistä asioista, jotka ovat lukijlle todennäköisesti itsestäänselvyyksiä, ja katso miltä sellainen tarina tuntuu kirjoittaa!

Vaikka kyllähän sinä hyvin Jannan tunnelmia ja ajatuksia sinne väliin ujutitkin, vaikkapa siitä loimen vekistä. Sellaista vaan jatkossakin lisää ja vielä enemmän, niin meidän on entistä helpompi samaistua Jannaan ja oppia hänet tuntemaan!

[NoaYlläpitäjä]

Eiikä, miten elävästi näänkään tuon alun kohtauksen! Nelly ison mahansa kanssa ja Eira ratsailla. Se fiilis välittyy jotenkin niin elävästi! Ehkä osittain siksi, että osaan samaistua siihen opettajan paleluun nyt kun oot ite ollut pitämässä tunteja, vaikka tuo Nellyn maha multa puuttuu… 😀

Nelly on kyllä ihana. Alussa Nellystä välittyi vähän rämäpää, sellainen kova mimmi- fiilis, joka kulkee lökäreissä ja tukka takussa. Asuntoauto ja kaikki. Nyt Nellystä on tullut vähän sellainen mamma. Se ei ole huono asia, hahmot kehittyy kun niiden tarinat menee eteenpäin. Enkä väitä etteikö Nelly edelleen voisi olla kova mimmi, mutta ainakin nyt kun hän vaappuu mahansa kanssa paikasta toiseen on vaikea olla ajattelematta häntä mammana. Varsinkin kun hän on niin kiltti ihminen, joka aika tahtoo tarkoittaa hyvää.

Tässä oli muuten aika hyvä, simppeli esimerkkitarina sille, miten ottaa useampi hahmo mukaan. On Eira, Janna ja Sonja ja Eetukin, ja jokaisella olisi mahdollisuus tarttua edes vähän jostain kiinni jos haluaisivat. Ei yhtään hassumpaa!

[NoaYlläpitäjä]

Ai voi hyi, muistan kun hommasin noi mun uusimmat kengät. Ratsastussaappaat kylläkin, mutta ihan siis sama fiilis. Ai hele kun ne hiersi ja oli kovat!! Ei auta kun marssia menemään että ne siitä pehmenee, ehkä Marshall pyytää pukilta jalkahieronnan tai jotain…. Sen se ehkä tulee tarvitsemaan :DD

Eetun kommentti kiteytti aika hyvin sen fiiliksen, jonka mäkin sain Marshallista tässä. Kaikkihan toki tietävät että hän välittää ja pitää huolta hevosestaan, mutta samalla Marshall on myös näyttänyt olevansa vannoutunut tavoitteellinen ratsastaja, joka haluaa edetä ja kehittyä kokoajan. Joten tuollainen puuhastelu on kieltämättä aika suloista hänelle, muttei laisinkaan hahmolle sopimatonta siitä huolimatta.

Uutta heppaa odotellessa, ai vitsi millainenhan kaveri sieltä tulee! Mulla on heti selkeä visio siitä, niin saa nähdä miten hakuteillä oikeesti sitten oonkaan… 😀

[NoaYlläpitäjä]

Mä niiin rakastan joulua!! Ja lahjojen antamista! Mähän yleensä aloitan lahjojen hankkimisen kesällä, niin ei tuu sitten loppuvuodesta kiire hankkia niitä. Vähän kerrallaan pitkin vuotta. 😀 Nelly vois ottaa oppia! Ei tulis sitten hätää keksiä, kun valmistautuu hyvin puolivuotta etuajassa.
Toisaalta ymmärrän, niille joista välittää kaikista eniten on hankala keksiä hyvää lahjaa. Tai ainakin mun on, kun haluan että se on ihan OIKEESTI hyvä lahja, merkityksellinen ja käytännöllinen ja ilahduttava.

Eetun tapauksessa ehkä siis paita. Ja mistä tietää, että pariskunta on tarpeeksi hyvissä väleissä? Kun voi todeta että toinen on vähän, mmmmmm, no mitä on… Viitaten siihen miten Nelly toteaa ettei Eetu osaa lukea ihan hyvällä asenteella kuitenkin, eikä niin että lälläslää senkin taliaivo kun et lukeakaan osaa :DD

Noi tontut on ehkä söpöimpiä. Vähänkö olis hauska, jos osaisin tehdä klikkailutallin, niin tekisin heti aiheella ”etsi kaikki tontut”.
Ja katsotaanko, niin Noa oikeasti saa jonkun tsiljoona arpaa sillä toiveella että se voittaa.. 😀 ja arvatkaapa, jos voittaisi, käyttäisikö se kaikkea itse vai laittaisiko osan syrjään ihan Hopiavuorta varten.

Mutta mä niiin odotan, mitä Nelly keksii!! Hopiavuoren joulu on ihan paras joulu (ainakin näin virtuaalimaailmassa) ja mä odotan sitä niiin paljon!
Ja vielä sivukommentti Marshallin merkille, että ihan super hyvä idea ja niin hauska toteutus! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsit, miten hyvä mieli tästä tuli.
Ihana, rauhallinen ja arkinen, ja jotenkin tää saa mut fiilistelemään Joulua, sitten kun se taas koittaa. Koska joulu Hopiavuoren tuvassa ja tallissa on ehkä paras ikinä. Mä muuten voisin kaivata tällekin vuodelle jotain joulukalenteria, vaikka sitten eri tavalla toteutettuna kun viime vuonna mutta kumminkin! Joku sellanen olis hirmu kiva.

Ja ihan yhtä puolueettomana kun aina ennenkin, tarinat joissa Mielikki esiintyy on niin mun suosikkeja. Kuvitelkaa, miten tyhjältä Hopiavuori ilman Mielikkiä tuntuis! Ihan outo ajatus se sellainen.
Mutta siitäkin huolimatta että tässä on Mielikki, kyllä mun suosikki on tarinan loppu. Ehdin jo huolestua, että nyt on Eetulla työuupumus tai jotain muuta vaivaa, mutta sitten mäkin pystyin hymyileen ja huokaiseen helpottuneena, että ei onneksi kuitenkaan. Hopiavuori voi edelleen hyvin.

[NoaYlläpitäjä]

Voi, ihana Inari. Jotain niin kovin viehättävää meidän arkisessa, vähän vanhoollisessa ja aina niin tunnollisessa Inarissa on.
Varmaan juuri se, miten aito ja samaistuttava Inari on, ilman että tekee siitä kuitenkaan numeroa. Tavallaan se on vähän karuakin, että Inari vain itsekseen murehtii, kun ympärillä on iso verkko ihmisiä muttei kuitenkaan ketään tarpeeksi läheistä.

Vai on Chai löytänyt ympärilleen lauman ihailijoita! No eikai se ole ihmekään, onhan Chai kovin eksoottinen perus Otsonmäkeläiseen jantteriin verrattuna.

Ja mä nyt tässä koitan päästä remmiin takaisin mukaan, että laatua en näissä takaa mutta jos nyt jotain elon merkkejä edes… 😀

[NoaYlläpitäjä]

Sonjan kommenttia vähän lainaten, että no mä en ole perus hetero ja nää tälläset on ihan jokaisen pariskunnan juttuja! 😀 Oi vitsi, olispa mulla kaverina joku oikeen kunnon perus hetero, niin voisin joskus jutella sellasen kanssa ja avartaa mun sateenkaarimaailmaa että miltä se hetskujen meno oikeen näyttää.
Mutta siis. Joo, onpa hauska kuulla että tuollaisia ajatuksia on! Siis ihan täysin arvostelematta, ihan sillä että mun maailmankuva oikeasti on taas vähän suurempi.

Mä inhoan riitelyä. Vängätä mä rakastan, oon siitä tosi ärsyttävä, mutta kunnon riitelystä en tykkää. Vaikka oon tosi helposti kiihtyvä koitan aina välttää riitelyä viimeiseen saakka. Siksi kai tässä dialogi sai tosi monta kertaa erilaisen äänensävyn sitä lukiessani. Mietin, että onko nyt kyseessä ovet paukkuu-voi vittu vai en jaksa tätä keskustelua enää-voi vittu. Joka kerta tuli eri sävy, ja tämänhän voisi kokea sitten monella eri tavalla. Tiden kommentti lopussa kuitenkin saa mut uskomaan, että kyseessä on se ensimmäinen. Että nyt ollaan vihaisia ihan oikeasti. Se on aika villiä, kun kyseessä on ulospäin lehmänhermoinen Tide ja aina niin rento Hello jota ei mikään tunnu painavan. Mutta painaapa. Aikalaillakin.

Hellolla on todellakin ihan oma elämä menossa sen pään sisällä, kun mitä se monille antaa ymmärtää. Tai ehkä se on osittain yhteisten tarinoiden luomaa harhaa, joissa Hello esiintyy aina väsymättömän positiivisena, vähän hölmönäkin. Hello itse sättii itseään ihan tosi usein ja tiedostaa olevansa vähän joka paikassa. Vähän ehkä liikaakin.

Saas nähdä miten tässä käy. En voi väittää ettenkö olisi vähän yllättynyt, mutta toisaalta, ehkä mun ei pitäisi olla. 😀

[NoaYlläpitäjä]

Oi vitsi, miten magee tää on!! Ihan mielettömän hieno kolmikko, noiden kirmailua katselisin ihan takuulla koko päivän! <3

[NoaYlläpitäjä]

Onko Miksun nimi ihan oikeasti Mika-Matti :DD Ihanaa, se kuulostaa vähän joltain Putous hahmolta. Hyvä nimi se on, mutta ymmärrän miksi sitä kutsutaan Miksuksi… 😀

Samaistun Niklakseen aina vaan enemmän. Yhtään niin menevä tai puhelias en toki ole, mutta siinä on paljon piirteitä joita tiedostan itsessänikin. Mä olen myös simppeli mies, mut on helppo lahjoa peleillä 😀 Kuten monet muut, mäkin olen innoissani uusimmasta Last of Usista. Vitsit kun pääsis ite pelaamaan jo, sen vähän mitä oon siitä nähnyt niin se näyttää huikeelta! Tietysti odotukset on myös aika kovat kun ykkönen menestyi niin hyvin. Mutta onhan se hellyyttävää, että Marshall on häntä noin ajatellut ja selvästi tietää millaisesta lahjasta Niklas ilahtuu.

Ja minä ilahduin Mielikistä, tottakai 😀

[NoaYlläpitäjä]

Uskotko jos sanon, että Noan piti alkaa Flidan kanssa harjoittelemaan jousiammuntaa ennenkuin keksin koko varsat, ja nyt varsojen jälkeen oikeasti aloittaa, kunhan sillä on taas molemmat jalat?…. :DD En halua vaikuttaa matkivalta, yhyy, mäkin vaan tykkään jousiammunnasta ja Flida olisi siihen ihan tosi hyvä!! 😀
Ei mutta, ehkäpä Noa saa joskus tietää että Marshall osaa, ja pyytää opettamaan? Jos Marshall vaan haluaa opettaa. Se voisi olla aika kivakin!

Mutta se sivuun, puhutaan nyt tästä tarinasta. Jostain syystä mua ei haitannut yhtään että Marshall oli sopinut jotain etukäteen. Mä ajattelin, että Miksu oli kysynyt sitä Marshallilta etukäteen, joka taas oletti että Miksu, Niken kaverina, halusi vaan varmistaa Marshilta ensin koska tottakai se Nikelle sopisi. En tiedä, mutta mä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota ennenkuin luin Eetun kommentin! Hauskaa miten eri tavalla kaiken voi lukija käsitellä.

Mutta ei Marshallilla helppoa ole. Vietävä jalka, kun aiheuttaa noin paljon kiusaa. Onneksi kaikki muu tuntuu olevan nyt ihan hyvin. Noa tosiaan voisi tarjota lohduttavan sanan tai kaksi, kokemuksen syvällä rintaäänellä, jos vain tietäisi. Ehkä sitten kun Marshall alkaa häntä opettamaan aihe tulee joskus hamassa tulevaisuudessa esille…? 😀

Saanko muuten mainita senkin, että oot mun mielestä kehittynyt aivan huikeasti kirjoittajana tässä yhteisöllisyydessä. Ehkei juuri tämä tarina, eikä sen tarvitsekaan, mutta pitkään olet jo tarttunut muiden koukkuihin ja tuonut muiden hahmoja tarinoillasi eloon, ja ainakin mulle pelkästään se että Marshin elämässä on muita, vaikkapa Niklas ja Miksu, on tarpeeksi luomaan oikeasti elävän vaikutelman. Marsh ei varmasti ole helppo kirjoitettava näissä äärimmäisen sosiaalisissa tilanteissa, vähän jähmeä kun on, mutta kokoajan hänkin tuntuu kehittyvän. Ja onneksi on Niklas hoitamassa sen osuuden 😀

[NoaYlläpitäjä]

Hello on aika epeli. Se voisi joskus näyttää avoimemmin miten fiksu tyyppi se on, niin muut näkisi että se on muutakin kun vaan pullaa syövä hölösuu. Mutta ehkä se kuuluu sen luonteeseen, säästää se puoli itsestään tilanteisiin kun sillä on oikeasti väliä.

Vähän mua harmittaa että oon ollut tälläsessä koomassa, ja koko kuvio Noan ja Chain välillä jäi seisomaan. En kyllä tiedä olisinko keksinyt niille mitään sen enempää muutenkaan, joten ei auta voivotella. Ainakin Chai on vielä aika lähellä.

Tässä on mielenkiintoinen sävy. Ensilukemalta olin varma, että se on kylmä ja välinpitämätön sävy. Että Hello nyt ei vain tunne sääliä Chaita kohtaan, koska pitää tätä naiivina tai hölmönä tai jotain. Sitten kun luin uudelleen, mietin että ehkä se on enemmänkin sellainen.. Tyynnyttelevä? Hello ei tunne sääliä, koska tietää että erosta selviää, tai koska tietää ettei Eetua haittaa. Ei Hello välinpitämätön kuitenkaan voi olla, kun miettii ettei pieni Chai jää Skotin jalkoihin. Ja mielenkiintoista se on siksi, että tämän voi tulkita niin monella eri tavalla riippuen äänensävystä jolla sen lukee! Tähän mennessä olen onnistunut saamaan Hellosta esiin monta eri sävyä, mutta olen aika varma että tuo tyynnyttelevä – joka ei ole sille paras sana kuvaamaan, mutten keksi parempaakaan – on se lähin.

Onneksi Hello on tarkkaavainen. Ehkä hän on se ystävä, jota Chai tulee tarvitsemaan, halusi hän tai ei.

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsit Outi, miten paljon mä susta pidän!!!

Tässä on sairaan monta hyvää asiaa, ja otan esille mun suosikit. Eka on satuhuoneen oven narahtaminen. Vähänkö tulee kotoisa olo kun tiedän tasan, millaisen äänen se joka kerta päästää. Se on sellainen juurruttava asia, joka sitoo miljöötä yhteen ja lukijan miljööseen. Niin pieni yksityiskohta kirjoittaa, mutta oikeasti aivan mielettömän merkityksellinen. Ei ehkä kaikille, mutta mun tapaisille yksityiskohtien viilaajille kylläkin 😀

Toinen on tietysti Mielikki. Se on niin söpö, rakastan sitä melkein kuin oikeeta koiraa ja vielä enemmän silloin, kun te muut kirjoitatte sitä. Se on niin ihanan reipas ja pirteä ja innokas, just sellainen niinkuin mä sen ajattelen olevankin. Kaikkien kaveri, kaikkien Mielikki.

Ja kolmas, ehkä jopa ihan mun suosikein asia, on se miten näppärästi otat useita hahmoja mukaan ja jätät jokaiselle koukun! Niklas saa koukun keskiviikolle hiustenlaittoa ajatellen. Marshallkin saa koukun, sillä Niklas varmasti puhuu tästä sopimuksesta Outin kanssa, ja Marshall voi samalla kertoa miten tuskallisen kuuma oli ratsastaa. Janna pääsee vähän enemmän sisälle Hopiavuoren maailmaan koirien kautta, ja luvassa on tuvassa juttelua turvallisesta aiheesta josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Olet sinä aika mestari, vitsi miten hyvin olet kirjoittanut. Ai että, tuli niin hyvä mieli! 😀

[Julkaisija]

Viestit