Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Power Jump tulee taas!
Joonas ainakin osallistuu Hopealinnasta Marttinsa kanssa. Lähteekö muita? -
Fanni tekemässä tuttavuutta luonnon ihmeiden kanssa
-
Noa Metsärinne – Mielikki (kääpiöpinseri)
Ja kai sitä Australiasta asti voi lentää koiran kanssa ihan vaan mätsäreitä varten… 😀
Benjamin O’Hara – Ripper (australianpaimenkoira)
https://ranch-ohara.weebly.com/ripper.html -
Helvetillinen hamsterinpyörä
Kesäsateiden alkaessa maailmani oli muuttunut harmaaksi. Avonaisesta ikkunasta kuuluva sateen ropina toi vain laihaa lohtua, vaikka ennen olisin imenyt itseeni joka hetken täydellä tunteella nauttien. Yöni olivat katkonaisia ja rauhattomia, ajoittain jopa vaikeita. Herätessäni en niitä tarkalleen muista, mutta muutamien, hitaasti hiipuvien sekuntien ajan sydämeni villi hakkaus kertoi jostain kammottavasta, jota en taida halutakaan muistaa. Kolmen silmänräpäytyksen ajan näin vilauksia Tuomaksesta, Mikosta, ohi kiitävistä valkoisista seinistä, ennen kuin unen tokkuraisuus kaikkoaa. Se ei lähde kokonaan, sillä tiedän sen vaanivan huoneeni nurkissa, katonrajassa, lymyävän varjoissa raskaana ja uhkaavana, aina seuraavaa kertaa odottaen.
Olen väsynyt. Niin, sitä minä taidan olla. Elämäni on keikahtanut kallelleen, enkä osaa tasapainotella sitä takaisin. En ainakaan vielä. En ole tottunut juoksemaan kenenkään perässä, saati vielä sellaisen joka ei sitä tahdo. Vai tahtooko? En tiedä. Luulin, ja uskoin, että Pondin lähtiessä lähtisi Chai myös ja muutaman päivän jälkeen olisin unohtanut omat tunteeni, haaveeni, haluni häntä kohtaan. Että olisin voinut kutsua meitä ystäviksi täydellä rehellisyydellä ja olla siihen tyytyväinen. Vaan ei, ei se ole niin helppoa. Chai ei lähtenyt, enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. En ollut pahoillani edes siitä, miten helppoa minun oli edelleen häntä katsoa ja miten tarkasti pistin merkille hänen pienet, mutta silti niin näkyvät eleensä. Osa minusta tiesi, että hänkin tahtoi. Hänen täytyi, miksi muuten hän kallistaisi päätään minua kohti tai ojentaisi sormiaan toiveikkaana?
Osa minusta halusi olla katkera. Chaille, joka oli saanut ahdinkoni aikaan ja joka ei vain kadonnut mielestäni, vaikka miten yritin. Kenties minua pelotti ajatus siitä, että tässä kävisi kuten aina ennenkin – halusin ja halusin jotain niin kovasti ja sitten kun sen sain alun makeuden jälkeen kyllästyisin ja unohtaisin. Olinko väärässä yhä ajatellessani häntä? Onko minulla siihen oikeus? Saanko? Haluanko?
Halusin olla katkera, vihainenkin sille, joka oli iskostanut ajatuksen helvetistä Chain päähän. Sillä hetkellä en ollut osannut reagoida. Chai oli katsonut minua, ja olin nähnyt katseessa oikeaa pelkoa. Pelkäsikö hän minua vai itseään? En tiennyt kumpi olisi pahempi. Hän oli kiirehtinyt ulos ja minä olin jäänyt seisomaan, tyrmistyneenä, kuin vasten kasvoja lyötynä. En ymmärtänyt mitä Chain päässä liikkui. Tai ymmärsin, mutten kuitenkaan. Johdattiko hän minua harhaan tarkoituksella tai tietämättään? Oliko kyseessä mistään harhaan johdattamisesta?
Ennen kaikkea taisin haluta olla kaikista katkerin vain itselleni. En olisi saanut päästää itseäni näin syvälle tunteiden syövereihin. En oikeastaan edes uskonut siihen kykeneväni. Vasta kaninkolosta alas tippuessani tajusin, etten tainnut olla niin vakaa ja varma kuin ajattelin. Että minulla on heikkouteni, joita en vieläkään ole valmis käsittelemään. Ehken ole vielä edes tarpeeksi vahva siihen. Mutta milloin sitten? Mistä tiedän, milloin on oikea hetki? Onko olemassa oikeaa hetkeä, jos sitä ei itse tee?Silti olin hymyillyt Chaille viimeksi jutellessamme. Halusin hymyillä, ja halusin jutella. Halusin niin paljon että rintaa riipi. Itsensä pidättäminen kävi joka kerta vaikeammaksi, ja hetkittäin ehdin jopa inhota itseäni siitä. Tunsin oloni pedoksi joka halusi tarttua johonkin niin viattomaan ijlettävine, rumine kourineen, kietoa otteeseensa niin tiukkaan ettei se pääsisi vahingossakaan pakoon. Sitten muistin, että olin vain niin paha, kuin mitä tekoni sanoisivat. Niin pitkään kun en koske luvatta en ole hirviö. Saisinpa luvan. Saisinpa itsehillintää ja järkeä, jotta voisin pysäyttää tämän koko hamsterinpyörän ja palata normaaliin elämääni.
Minun täytyisi lähteä Helsinkiin. Ottaa lomaa Otsonmäestä, Chaista, itsestäni. Ja sitten minun pitäisi puhua Chain kanssa suoraan. En voisi jatkaa näin enää pitkään.
-
Unettomat yöt ja ihmisen onni
Öiden lämmetessä nukuin ikkuna raollaan. Jos asuisin yksin, nukkuisin varmasti myös alasti. Vaatteet eivät kuulu sänkyyn – ainakin minä olen sitä mieltä. Välillä ikkunasta sisään eksyy ampiainen, jonka pörinän kuullessaan Mielikki kipittää karkuun. Jos se on tullut jäädäkseen saattaa siitä saada viereisellä ikkunalaudalla asuva lihansyöjäkasvi aterian. Jos koen, että sen on aika jatkaa matkaa, autan sen ulos. Nyt minua ei kuitenkaan pitänyt hyönteisen surina hereillä, mutten oikein osaa sanoa mikä sitten. Ulkoa ei kantautunut mitään häiritseviä ääniä, vaan pihan hiljaisuus oli nykyään jo kodikasta. Mielikki nukkui jo sikeästi, toinen takajalka sätkien unissaan. Talokin oli hiljainen, vaikka siinä ei ollut mitään outoa. Usein viimeistään puolenyön jälkeen vieraileva väki oli joko löytänyt yösijan, tai lähtenyt omiin koteihinsa. Eetukin on ennättänyt kiireiltään levolle, ja mikäli Nelly oli hereillä hänestä ei lähtenyt ääntä.
Huoh.
Kyllä minä tiesin mikä minua valvotti. Pondin tyhjä karsina minua valvotti, ja se ärsyttävä epäilys takaraivossa olinko päästänyt ainutlaatuisen tilaisuuden valumaan sormieni välistä. Olisiko minun pitänyt silloin pihaton edessä myöntää suoraan, eikä piiloutua peitetarinan taakse. Olisiko minun pitänyt kieltää itseltäni jokainen Chaihin liittyvä ajatus heti, kun ne ensimmäistä kertaa mieleeni ilmaantuivat. Olisiko minun pitänyt. Olisiko.
Yö oli raikas, ilma oli miellyttävän viileää ja sitä hengittäessä tuntui kuin koko keho puhdistuisi. Etenin verkkaista tahtia pihan poikki. Olin joutunut jälleen turvautumaan molempaan kyynärsauvaan liikkuessani, sillä yhden kepin kanssa sekä ranne että selkä alkoivat jo kipeytyä rasituksesta. Minun pitäisi lähteä Helsinkiin pian, ja toivoa etten joutuisi odottamaan uutta proteesia kovinkaan pitkään.
Pihatossa tunnelma oli rauhallinen. Fifi ja Typy olivat kulkeneet kauemmas yhdessä ruohoa havittelemaan, ja Flida nuokkui lähempänä portteja toinen takajalka rennosti levossa. Pikku tamma nukkui makuultaan ihan sen vierellä, ja sen isovelikin oli jäänyt levolle vain vähän kauemmas. Flidan korvat kääntyivät eteenpäin tamman huomatessa saapumiseni, ja sen matala, pehmeä hörähdys sai sydämeni pakahtumaan. Niin paljon kuin sen varsoja rakastinkin, ei mikään tässä maailmassa tulisi korvaamaan sitä. Elämäni hevonen. Tarjosin Flidalle päälleni vetämän hupparin taskusta puolikkaan porkkanan, ja kumarruin silittämään myös heränneen pikku tamman selkää.
Flidaa ei vaivannut läsnäoloni ollenkaan, ei vaikka siirryinkin maahan istumaan ja pikku tamma päätti aikansa mietittyään könytä nukkumaan puoliksi syliini. Se painoi pienen päänsä minua vasten, huokaisi oikein syvään ja sulki silmänsä. Nielaisin hiljaa, ja ryhdyin silittämään sen kaulaa hellästi. Se oli niin pehmeä, ja niin pieni. Vaikka kaksoset olivatkin kasvaneet niin että jopa minä huomasin sen, nyt katsellessani näin yhtä pienen varsan kuin ensimmäisenä yönä sitä pidellessäni tuttipullon kera.
Nyt sitä katsellessani en ollut enää varma näinkö siinä Ronjaa. Vaikka viimeksi päivällä olin Sonjan kanssa sitä nimeä käyttänyt ja kaiketi jokainen oli jo omaksunut sen varsan nimeksi. Ronja ja Peikko, ne ne taisivat nyt olla. Mutta äidin kanssa puhuttuani tietynlainen epävarmuus nimen suhteen oli kalvanut mieltäni, sillä taisin itsekin tietää, ettei Ronja ollut se oikea. Olin pyöritellyt mielessäni niin monia eri nimiä, niiden tarkoituksia ja muunnelmia sekä yhdistelmiä etten tehnyt muuta kuin sekoittanut itseäni entisestään.
”Mikä sun nimi on?” kuiskasin varsalle hiljaa, joka tuhisi jo syvässä, kadehdittavassa vauvan unessaan. Peikkoa en epäillyt ollenkaan, sillä sitähän se oli. Peikon poika, riiviö ja pystytukkainen pörröpää. Joka päivä itsenäisempi ja vielä edellistäkin rohkeampi. Se ei hakeutunut luokseni samalla tavalla kuin siskonsa, vaikka tuli joka kerta uteliaana katsomaan ja antoi koskea. Vaikka halusin antaa kaksosten kasvaa rauhassa halusin myös että niistä tulee selväpäisiä. Ensimmäisistä päivistä lähtien olin totuttanut niitä kosketukselle kaikkialta. Korviin, jalkoihin, mahan alle. Jalkoja piti jo vähän nostaakin, kun kevyesti työnsi. Ei tarvinnut vielä pitää ilmassa, pelkkä nosto riitti. Riimut piti saada ongelmitta päähän, joka oli ollut Peikolle paljon helpompaa kuin siskolleen. Myös loimiin, tai lähinnä johonkin riepuun selän päällä olin niitä totuttanut, vaikkei varsinaista tarvetta ollutkaan vielä ilmaantunut.
Kuunnellessani tyyntä kesäyötä ja pienen tamman uneksintaa, huomasin ymmärtäväni miten onnekas oikein olinkaan. Kaikesta huolimatta minulla oli edelleen asiat hyvin, ja minulla oli edelleen kaksi tervettä varsaa, ja ihan yhtä terve emä niille. Kolme kaunista, kilttiä hevosta, sekä paljon muuta mistä olla kiitollinen.
Fanni.
Se se oli.
Ja niin, ihan yllättäen ja aivan helposti, tiesin sisimmässäni että niin sen kuuluisi olla. Fannia minä olin tähän maailmaan odottanut, ja sen olin saanut. Flida oli sen minulle antanut ja toteuttanut lapsuuden haaveeni tyttövauvasta, joka nimetä Fanniksi.
Fannin korva nytkähti, ja minua hymyilytti taas. Melkein niin paljon, että saatoin tuntea miten pala oli nousta kurkkuun. Niin paljon minä varsojani rakastin, enkä vieläkään oikein saattanut uskoa että ne olivat siinä.
Peikko ja Fanni. Minun onneni.
-
Flida + vauvat tulee tammalaitumelle! Lapsukaisten nimet on – edelleen – oikeasti ajatustyön alla, koska mä en osaa päättää mitään… :DD
Santtu on kahden vaiheilla meneekö Fifi tyttöjen vai poikien kanssa, kun Typy on kuitenkin sen paras kaveri mutta se voisi saada enemmän leikkikavereita oreista. Santtu kysyykin tässä siis Eetun mielipidettä, että voisiko hän päättää kumpaan Fifi sopii paremmin.
-
Nyt ollaan jännä äärellä, tää on mulle aika uutta kirjoittaa tällästä! Toivottavasti en ottanu liikaa omia oikeuksia, jäiks. :DD
Mulla on ongelma, ja se olet sinä
Katselin miten Flida nyppi huulillaan jo lyhyeksi kaluttuja ruohonkorsia pihaton aidan vieressä. Sen häntä heilahteli satunnaisesti sivulta toiselle lämpimän sään ansiosta heränneitä ötököitä hätyytellen. Varsat kirmasivat peräkanaa pitkin pihattoa, kunnes ne taas rauhoittuivat hetkeksi äitinsä vierelle, ennenkuin aloittivat leikkinsä uudelleen. Typy ja Fifi saivat aluksi tutustua varsoihin turvallisesti aidan toiselta puolen, ja vähitellen valvovan silmän alla lopulta pihaton puolella. Ensin kaksikko tuntui olevan erityisen kiinnostuneita uusista, pienistä tuttavuuksistaan, mutta Flida piti huolen että kumpikin piti turvallisen etäisyyden niin pitkään, kunnes tamma itse koki soveliaaksi niiden lähestyvän. Nyt kaikki viisi tuntuivat elävän yhdessä sulassa sovussa, vaikka edelleen jännitinkin että jotain sattuisi. Mutta niin kai minun vähän kuuluikin.
Vaikka seurasin katseellani rauhallisessa kevätillassa laiduntavia hevosia ajatukseni olivat muualla. Mietin Helsinkiä. Mietin aikaa ennen Hopiavuorta, ennen kyynärsauvoja tai jalkaproteesia. Jopa ennen Mielikkiä, joka tuntui olleen osana elämääni aina.
Mietin samanlaisia iltoja, ja niitä seuraavia aamuja. Päässä pyörivää huminaa, kuivia silmiä, rosoista ääntä, sisään hengitetystä savusta seurannutta onnellista väsymystä. Onnelta se silloin tuntui, vaikken enää ole varma oliko se sitä oikeasti. Mietin kertoja, kun heräsin vieraassa huoneessa, vieraassa sängyssä, vierelläni vieras ihminen. Mietin, miten joka kerta kurotin vieraan ihmisen yli yöpöydälle katsomaan oliko eilen käärityistä jointeista yhtäkään jäljellä, jonka jälkeen kiedoin käteni vieraan ihmisen ympärille ahneena kokemaan yöllisen intohimon aina vain uudelleen.
”Joko sä oot keksinyt niille nimet?”
Säpsähdin, sillä en ollut kuullut askeleita. Siitä huolimatta kun käännyin katsomaan Chai oli siinä, hymyilevänä ja iho kimmeltäen kultaisessa ilta auringossa.
”Chai”, köhähdin niin kömpelön kuuloisesti että minun oli pakko puhdistaa kurkkuani lisäaikaa saadakseni, jotta saisin ajatukseni kursittua kasaan.
”Noa”, Chai vastasi yhä hymyillen. Katsoin häntä, ja yritin saada käsityksen hänen ajatuksistaan. Hän hymyili, muttei katsonut suoraan kohti. Hän seisoi viistosti, toinen olkapää minua kohti ja toinen poispäin käännettynä. Hän nypläsi peukalollaan etusormensa kynttä, muttei piilottanut käsiään.
”On niillä nimet jo”, tajusin vastata ja käännyin uudelleen katsomaan varsoja, jotka olivat taantuneet juomaan maitoa emänsä nisiltä.
”Niin, oon mä kuullut, mutta onko ne sulle mieleiset?”
Vilkaisin Chaita toista kulmaani kysyvästi kohottaen. Hän katsoi varsoja.
”En.. Vielä tiiä. Vieläkään”, naurahdin kuivasti ja kohotin toista kättäni hieroakseni niskaani. Siitä aiheesta oli oikeastaan tullut varsinainen päänvaiva, ja tiedostin itse tehneeni siitä ongelman.“Oikeestaan”, suoristin selkääni jättäen aidan tuen ja palautin katseeni jälleen takaisin Chaihin. “Mulla on ongelma.”
“Ai? Voinko mä jotenkin auttaa?” hän kysyi, ja saatoin kuvitella hänelle uteliaan innokkaana pystyyn nousseet korvat, kuten koiralla. “En tiiä osaanko, mutta voin yrittää.”
Mietin hetken. Kertoisinko suoraan, että minulla oli ongelma? Vieläpä sellainen, joka koski Chaita itseään. Kertoisinko Eirasta ja hänen suunnitelmastaan? Vai jatkaisinko varsojen nimien parissa, joka tuntui sillä hetkellä kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta?
“Mulla on yks, mm, frendi. Ja sillä on jotain.. Tai siis, se taitaa pitää yhdestä tyypistä.” Vedin henkeä ja halusin potkaista itseäni. Olisin ehkä tehnytkin niin, jos minulla olisi jalka jolla potkaista. Chai näytti hämmentyneeltä, mutta kuunteli kiltisti. “Jotain ihmissuhde sotkuja.. Se – mun frendi – ei ihan tiiä että miten ottaa asia puheeks sen toisen kanssa.”
“Mä en ihan tiedä oonko mä oikee auttamaan parisuhde asioissa”, Chai vastasi jotenkin vaikean kuuloisena. Nyt olisin todella ansainnut sen potkun.
“En mä – en mä siis oletakaan, että sä keksisit mitään ratkasua. Mua vaan kiinnostais kuulla, että mitä sä tekisit tässä tilanteessa? Siinä. Siis siinä tilanteessa.” En voinut enää katsoa Chaita, vaan minun oli pakko katsoa kauas pihaton takana näkyvään metsään, vaikkei siellä mitään katsomisen arvoista ollutkaan.
Chai piti pienen, mietteliään tauon. “Kai mä tekisin niinkun musta parhaalta tuntuu”, Chai vastasi lopulta hitaasti ja harkitsevasti.
“Eli.. Sä ajattelisit järjellä?”
“Niin.”Purin poskeni sisäpintaa, ja nyökkäsin lyhyesti. Halusin nauraa itselleni, miten onnettomaan tilanteeseen olin itseni laittanut. Ei minulla ollut mitään oikeutta edes ajatella itseäni osaksi Chain elämää, ei minulla ollut mitään asiaa sotkemaan hänen tulevaisuuttaan.
“Tosin”, Chai jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Sydämeni muljahti epämukavasti kun vilkaisin häntä epäröiden.
“Ehkä sä voisit silti sanoa sille sun kaverille että kai se voi siitä puhua sille toiselle. Eikai se haittaa.. Pitääkö se toinen – tää olis paljon selkeämpää jos niillä olisi nimet – siitä sun kaverista myös?” Chaita nauratti joka tarttui minuun hymynä.
“Mä luulen että pitää”, vastasin edelleen hymyillen, pää vähän kallellaan samalla kun katselin Chaita. Ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana hän vastasi katseeseni, piti sitä hetken ennenkuin kääntyi katsomaan pois. Näin varovaisen hymyn nykivän hänen suupieliään siitä huolimatta.Sitten minuun iski tunne, että nyt oli se hetki. Jotain pitäisi sanoa. En voisi vain odottaa ja katsoa vierestä, kun hän lähtisi eikä välttämättä palaisi enää ikinä. Vaikka Pond muuttaisikin lähelle. Se tuntui silti samalta kuin yrittäisin pitää käsissäni hienoa, juoksevaa hiekkaa, joka valuisi sormieni välistä vaikka mitä tekisin. Aika loppuisi pian kesken.
“Chai, mä..” kuulostin hengästyneeltä jopa omiin korviini. Omatuntoni hakkasi sisimpääni kipeästi, mutta halu paloi rinnassani sitäkin voimakkaammin. “Mun pitää kertoo sulle jotain.”
Chain ilme muuttui varautuneeksi. Hän näytti melkein valmiilta juoksemaan pakoon, mutta samalla siltä kuin haluaisi kuollakseen kuulla mitä minulla oli sanottavana.
“Okei?” hän vastasi, ääni yhtä kireänä kuin hänen ilmeensä. Voisin vielä perua, keksiä jotain muuta. Siten en vahingoittaisi ketään.
“Onks kaikki hyvin?” Chai kysyi yllättäen jopa huolestuneen kuuloisena. Havahduin omatuntoni tuskista ja naurahdin tyhjästi nenäni kautta.
“Joo, on. Mä – mä vaan.. Mä taidan pit-..”“Täällä te ootte!”
Eiran kiekaisu sai minut melkein hyppäämään säikähdyksestä, ja samalla sekunnilla olin sekä äärimmäisen pettynyt että helpottunut. Sydämeni hakkasi kylkiluitani vasten niin että koski, ja minun oli pakko pyyhkäistä kämmenellä kasvojani.
“Eetu laitto grillin päälle ja käski ettiä teidät. Kantsii olla nopee, koska Hellokin on siellä. Ja Tiitus ja Outi ja Marshall, ja Helikin varmaan tulee, ja – no tulkaa nyt vaan”, Eira papatti ja loi minuun merkitsevän katseen Chain ohi.
“Mee sä Chai eka, niin sä ainakin kerkeet saamaan jotain. Me tullaan ihan kohta, mun pitää auttaa Noaa kun ei se ite pääse kulkeen – ainakaan niin hyvin.”Chai katsoi minua ja Eiraa vuoronperään kummallinen ilme kasvoillaan. Lopulta hän nyökkäsi, loi minuun lyhyen vilkaisun ja lähti kävelemään verkkaisesti pihaa kohti. Ohimennessään Eira siristi hänelle silmiään, räpsytti niitä kaksi kertaa ja hymyili tavalla, jonka saatoin kuvitella hänen nähneen elokuvissa. Chain kadottua nurkan taakse Eira oli hetkessä vierelläni ja tarttui käsivarrestani molemmin käsin.
“No, mitä sä sanoit sille? Kerroitko sä jotain? Mitä se sano, aikooko se olla mun poikaystävä? Paitsi et sä kyllä voi sille sanoa suoraan mitään, kun sen pitää kuitenkin tehdä se aloite, mä haluan kukkia ja kaikkee, sellasta romantiikkaa -…”
“En mä mitään sellasta”, keskeytin Eiran kiihkeän supatuksen ja soin hänelle väsyneen hymyn. “Me vaan juteltiin.”
“Ai”, Eira näytti melkein tyrmistyneeltä, mutta puuskahti sitten ja pyöräytti silmiään. “Sä oot kyllä aika paska tässä hommassa. No, ei se mitään. Kyllä sä vielä opit, sun pitää vaan saada se ymmärtään että se haluaa olla mun kanssa. Mut pääsetkö sä nyt ite liikkeelle, vai pitääkö sut oikeesti taluttaa?”
“En mä kyllä tiiä pääsenkö, sun varmaan täytyy taluttaa.” -
Kielletty hedelmä
Öisin minä uneksin Chaista. Näin pehmeitä unia, helliä unia, joissa saatoin pidellä Chaita lähelläni, hengittää hänen tuoksuaan ja painaa kasvoni hänen korpinmustiin hiuksiinsa. Niissä saatoin opettaa Chaita soittamaan kitaraa sohvalla sylikkäin, käteni hänen käsillään ohjaten oikeille kielille. Saatoin kietoa käsivarteni hänen kapean vyötärönsä ympäri ja vetää hänet lähelleni, ja hän hymyilisi niinkuin aurinko.
Joskus näin kiihkeitä unia, sellaisia, joita en kehtaisi päivänvalossa kenellekään toistaa. Niissä saatoin tuntea niin aidosti, miltä Chain sileä iho tuntui omaani vasten, ja kuulla miten hän veti henkeä terävästi nenänsä kautta häntä koskiessani, ja miten hän puri huultaan äänensä tukahduttaakseen. Saatoin painaa hänet kiinni itseeni, ja kuulla miten hän huohotti nimeäni kuiskaten.Niiden unien jälkeen olin jokaisen yksin heräämäni aamun jälkeen pettyneempi, eikä edes kylmä suihku saanut ajatuksiani kaikkoamaan.
Päivisin minä katselin, miten Chai jutteli leveästi hymyillen Outin kanssa, niin että hänen silmänsä painuivat melkein kiinni. Katselin, miten hän kulki Reitan perässä kuin koiranpentu, ja työnsin syrjään hiipivän kateuden tunteen yhtä nopeasti kuin se tulikin. Katselin, miten hän ratsasti Pondilla ja nyökkäsin Sonjalle hymyillen, kun hän mainitsi ratsukon näyttävän hyvältä, vaikken minä Pondia katsonutkaan. Kuuntelin miten Chai nauroi kujertavaa nauruaan, joka muistutti minua valkoisesta kyyhkystä ilman oliivipuun oksaansa. Seurasin miten hän näpytti kännykkänsä näyttöä tasaiseen tahtiin molemmin peukaloin, siristeli silmiään ja pureskeli huuliensa sisäpintoja miettiessään.
Salakavalasti Chai oli luikerrellut elämääni ja ajatuksiini kuin talvihorroksesta herännyt kyy, mutta minä otin hänet kauniina vastaan. Näin joutsenen, suloisen laululinnun, jonka viserrystä voisin kuunnella päivästä toiseen. Chai toi mieleeni neliapila pellon ja ruusun terälehdet, silkkiset ja hennot, eikä minun tarvinnut varoa piikkejä.
Päivä kerrallaan katselin ja kuuntelin, mietin ja järkeilin. Mutta kun elää tunteidensa kautta, ei järjellä ole enää mitään merkitystä. Pistin jokaisen vilkaisun merkille, jokaisen pienen säpsähdyksen, jokaisen epävarman hymynpoikasen. Kurottaessani ottamaan keittiön pöydältä lehteä tai kuppia Chain ohitse hipaisin häntä kuin vahingossa olkapäähän, ranteelle. Pyysin häntä ojentamaan jotain – mitä ikinä sillä hetkellä saatoin tarvitakaan – jotta voisin ohimennen koskettaa hänen kapeita sormiaan. Hänen kätensä oli viileämpi kuin omani.
Ajatus siitä, että Chai lähtisi pian istui vatsanpohjassani raskaana ja kylmänä kuin kivi.
Kevät oli tuonut mukanaan hyökyaallon joka oli laittanut elämäni ympäri. Pienten kavioiden rummutuksen pihatossa, lihaskramppeja ja olemattomien varpaiden kipristelyn, sekä sysisilmäisen muusikon joka puheellaan soitti rakkauslauluja ilman säveltä. Lauluja, joita en uskonut enää kuulevani. Minut oli temmattu labyrinttiin josta en osannut etsiä tietäni pois, enkä tiennyt haluaisinko. Odottaisiko minua karvas ja kipeä pettymys, kun löytäisin oikean polun jota seurata, vai kielletty hedelmä, joka olisi niin makea etten tahtoisi sitä enää muille jakaa?
-
Hyvää äitienpäivää, Alma Metsärinne
”No huomenta!” äidin iloinen, vaikkakin vähän staattinen ääni vastasi ennätysajassa soittamaani videopuheluun. Hän taisi arvata että soittaisin. Kuvaa ei kuitenkaan näkynyt, mustaa ruutua lukuunottamatta, kunnes ymmärsin että äiti piti kännykkäänsä korvaansa vasten.
”Äiti, siirrä puhelin siihen naaman eteen. Tää on videopuhelu.”
Näyttö meni hetkellisesti valkeaksi kun puhelin siirtyi ja joutui mukautumaan uuteen valoon, ja pian äidin kasvot ilmestyivät ruudulle. Hän hymyili lempeästi joka sai sydämeni vihlaisemaan. Näin miten kova ikävä hänellä on ollut. Minun pitäisi soittaa paljon useammin.
”No niinpä onkin, enhän minä tuollaisia etukäteen tiedä. Mutta mitä minun lapselleni kuuluu, ihanaa kun soitit! Tai lapsille, nythän teitä on jo useampi. Miten pienet jaksaa?”
”Venaa, ennenkun mennään niihin niin anna kun toivotan hyvää äitienpäivää! Mielikki myös”, sanoin merkitsevästi sylissäni istuvalle koiralle ja siirsin toisen käteni sen tassun alle sitä heiluttaakseni äidille, vaikka Mielikki itse katselikin ihan muualle korvat tötteröllä. Kai se kuunteli, mistä mummin ääni kuuluu. Mummi on kuitenkin sen suosikki, mummi antaa aina kaikkia herkkuja vaikkei oikein saisikaan.
”Voi kiitos! Minä niin mielelläni olisin teille kakunkin leiponut, on kurjaa kun ei voi edes kahvipöytää vieraille laittaa…”
”Eikö se mun pitäisi tässä enemmän pahoillani olla, ettei mulla oo antaa mitään?” kysyin toinen suupieli vinoon hymyyn nousseena. Tiesin, että äiti oli leiponut kuitenkin vaikkei vieraita tulisikaan, ja se sai oloni vähän alakuloiseksi. Olisin minä lähtenyt Helsinkiin – lähtisin vaikka heti – jos maailman tilanne ei nyt olisi mikä on. Enkä voi jättää varsojakaan, kun ei vieläkään tiedä varmaksi….”Joko ne on ristitty?” äiti kysyi uteliaan kuuloisena.
”Ei varsinaisesti, mietin vielä.. On niillä jo lempinimet, ori – se poika – on Peikko, ja tamma – eli se tyttö – on Ronja.”
”Ronja?” äiti toisti niin nopeasti että ihan yllätyin.
”Joo?” kysyin hämmentyneenä. ”Miksei..?”
”Fannihan siitä piti tulla, muistatko? Sinä jo pienenä sanoit, että sinun tyttärestä tulee Fanni. Kaunis on Ronjakin, mutta miksi sinä siihen päädyit?”
Tosiaan.. En ollut vieläkään varma miten halusin varsat nimetä. Peikko oli osuva, ja sille olin ajatellut jo ihan virallistakin nimeä joka sopi Flidan nimen teemaan. Jotenkin se päätös tuntui helpommalta kuin pikkutamman nimen keksiminen, ja taisin kyllä tietää mistä se johtui.Huokaisin syvään. ”Taidan vieläkin vähän pelätä että se kuolee”, myönsin vaisusti hymyillen. ”Ronjasta voisi olla helpompi päästää irti kuin Fannista.. Sitähän mä kuitenkin venasin sen yhdeksän kuukautta.”
Äidin ilme muuttui pehmeäksi ja ymmärtäväiseksi.
”Voi rakas. Eikö se voi nyt jo paremmin?”
”Joo, oon edelleen ruokkinut sitä tässä lisänä, mutta vähän harvemmin nyt kun se kriittisin aika on menny. Kai, mutta mistä sitä tietää..”
”Pitää vain uskoa”, äiti rohkaisi. ”Kyllä sen tietää, minkä nimen lapselleen haluaa. Minä tiesin heti, että sinusta tulee Noa. Isäsi oli sitä mieltä, että olisi pitänyt tulla Otto, tai Olga. Mutta minä halusin Noan.”
”Fannille on vaikeempi keksiä koko nimi, kun Ronja voisi olla niinkuin ryövärintytär.”
”Täytyykö sillä olla muuta nimeä?”
”Nii.. Ei kai”, vastasin mietteliäänä. Olin heti alusta asti ajatellut, että pakkohan varsoilla on olla ”kunnon” nimet, niin on Flidallakin. Mutta eihän se kai pakollista olisi. ”Sä saat sen koko nimeämisen kuulostaan tosi helpolta, mun mielestä se on nyt tässä kaikista vaikein osuus.”
Äiti nauroi ja Mielikki lähti sylistäni tarkistamaan eteisen. Vilkaisin sen perään hiljaa hymähtäen. Se pitäisi ottaa mukaan ensikerralla, silläkin on varmasti ikävä.Varsojen lisäksi puhuimme Ritva Hopiavuoresta ja miten äiti on hänen kanssaan ystävystynyt ja vaihtanut kuulumisia aina minun kuulumisiini saakka. Myös uuden tekojalan hankkimisesta oli puhetta, josta puheenaihe vaihtuikin siihen milloin menisin käymään. Mahdollisimman pian, toivottavasti.
Kuulin miten joku tuli ulkoa tuvan puolelle ja pian Chain ääni tervehti Mielikkiä, joka oli kynnet rapisten kipittänyt eteiseen tervehtimään. Katselin olkani ylitse miten Chai kulki peremmälle Mielikkiä silitettyään jo ihan rohkean ja tottuneen näköisesti. Hän näytti etsivän jotain.
”Hei Chai, ehditkö käymään?” kysyin hymyillen, mutta siitä huolimatta Chai hätkähti ja kääntyi ympäri melkein sen näköisenä, kuin hän olisi jäänyt itseteosta jostain kiinni.
”Sekö on nyt se Chai joka sinut sieltä metsästä auttoi?” äiti innostui ja koitti kallistaa puhelintaan nähdäkseen Chain ohitseni, vaikka melkein heti muistikin ettei se toimi niin. ”Minä haluan myös häntä kiittää ihan kasvotusten!”
En tiedä mitä Chai ajatteli, sillä hänen ilmeensä muuttui sekunneissa empivästä hämmentyneeksi, ja sitten hän käveli lähemmäs jo varovaisesti – kunnioittavasti? – hymyillen.Chai oli ihan kuten Chai yleensäkin äidilleni jutellessaan. Hän puhui, nauroi, ja puhui nauraen lisää, silti äidin sanoja kuunnellen ja hänelle puheenvuoron antaen. Tiesin, että hän varmasti pitäisi pullantuoksuisesta äidistäni, ja äiti tottakai Chaista.
”Mitä mieltä Chai – onko se muuten Chai, lausunko oikein?”
”On Chai, ihan oikein! Mitä mieltä mistä?” Chai vastasi heti reippaasti väsymätön hymy kasvoillaan.
”No hyvä, niin, että mitä mieltä sinä olet varsojen nimistä? Kai Noa on ne kertonut?”
Chai vilkaisi minuun pohtivan näköisenä, sillä enhän minä ollut hänelle nimiä suoraan julistanut, kuten en monelle muullekaan, ja silti ne olivat levinneet hetkessä koko tallipiirin korviin. Eikä se haitannut, eivät ne mitään salaisuuksia olleet.
”Hyvät on! Ronja on oikein nätti, Peikkoa ensin ajattelin Rölliksi, mutta hyvä on Peikkokin.” Chai nyökytteli päätään tyytyväisen näköisenä, mutta itse en voinut pidättää jo lähes epätoivoista ynähdystä.
”Ronja ja Rölli, ne olis aika hyvät kun ne on kaksoset kuitenki… Siis päähän tässä hajoo, miten voi olla että varsojen omistamisen vaikein osuus on niiden nimeeminen?” valitin jo ihan avoimesti päätäni pudistellen. Äitiä hymyilytti.
”Kyllä sinä niille nimet keksit, älä huoli! Mutta Chai, oli hauska tutustua, minä en sinua enempää tässä pidättele, ja kiitos vielä kun autoit minun Noan takaisin kotiin!” hän kiirehti sanomaan, ettei Chai joutuisi pidempään siinä seisomaan.
”Samoin, ja kaikkea hyvää! Mä menen nyt, hei hei”, Chai vilkutti vielä mennessään, mutta pysäytin hänet ennenkuin nuorempi kerkesi siirtyä toiseen huoneeseen.
”Hei sellanen vielä, että lähetkö mun mukaan uusiks S-joelle? Pitää käydä ostamassa toinen setti varsakamoja, ja se meni viimeks niin hyvin. Pakko ei oo jos et jaksa.”
”Ai”, Chai äännähti ja katsahti ympärilleen pienen tauon pitäen. Näin miten hän puraisi poskensa sisäpuolta ja nyökkäsi sitten hitaasti. ”Joo, enköhän voi, kai. Luulisin, että voin.”
”Super. Ilmoon hyvis ajoin ennenku aattelin lähtee, varmaa täs muutaman päivän sisällä kuitenki.”
”Joo”, Chai vastasi vielä ja palasi aikaisempien askareidensa pariin, siinä missä minä palasin puheluun äidin kanssa. Osittain halusin Chain mukaan koska hän oli viimeksikin osannut löytää hyvän kompromissin varustevärin kanssa, ja osittain koska pidin hänen seurastaan. Ja pieni, pienen pieni osa siksi, että ajatukseni olivat pyörineet Chain ympärillä enemmän kuin ennen, ja halusin saada niihin edes jotain selvyyttä. -
Saahan sitä olla ihastunut
Kisapäivän vilinä jatkui jo toista päivää, mutta nyt ihmisiä oli tuplasti enemmän. Ehkä jopa kolminkertaisesti. Ilmassa leijuva jännitys oli niin sakeaa, että se tarttui jopa minuun, vaikkei minulla mitään syytä jännittää ollutkaan.
Seurasin miten Ronja ja Peikko viihdyttivät toinen toistaan karsinassa. Päivä päivältä Ronja tuntui virkistyvän ja voimistuvan. Pikkutamma jaksoi pysyä jo pidempään hereillä ja jopa leikkiä isoveljensä kanssa, vaikka Peikon otteet olivatkin jo aavistuksen rajumpia kuin pienempänsä. Flida oli osoittautunut olevansa juuri niin täydellinen äiti kuin olin epäillytkin. Se hoisi ja huomoi kaksikkonsa tasapuolisesti, vaikkakin jatkoin vielä Ronjan lisäruokintaa varmuuden vuoksi. Marshall oli hyväksynyt laatimani uuden ruokintasuunnitelman Flidalle ja olin kirjoittanut sen paperille, josta mainitsin myös Eetulle, Tiitukselle ja Camillalle että vilkaisisivat ohjeet vielä läpi että tamma saa varmasti oikean määrän ruokaa.
Toistaiseksi kolmikko vietti yönsä vielä karsinassa ja päivät ulkona tarhassa. Halusin olla varma ettei kumpikaan varsoista jää kenenkään jalkoihin, tai ettei Flida joudu stressaamaan vahtiessaan kahta varsaa muilta hevosilta. Siksi en niitä vielä laittanut pihattoon Fifin ja Typyn seuraksi, vaikka uskoin että melko pian senkin voisi tehdä. Nyt ne saivat tehdä turvallisesti tuttavuutta aitojen toiselta puolelta ja molemmat pihaton asukit tuntuivat olevan äärimmäisen kiinnostuneita pienistä naapureistaan. Ronja ja Peikko kulkivat vapaina tarhaan ja tarhasta pois. Ronja pysyi visusti äitinsä vierellä, Peikko oli rohkeampana käynyt jo tutkimassa tallia sisältä vähän tarkemmin, muttei sekään vielä kauas mennyt. Pärjäsin siis loistavasti itsekseni niiden kanssa ihan yhdelläkin jalalla – ainakin niin pitkään kun Peikko malttoi katsoa eteensä eikä juosta päin kuin heikkopäinen. Sekin tapahtui tosin vain kerran ja sen jälkeen ori on tuntunut olevan vähän varovaisempi. Näin kisapäivänä ne joutuivat viihtymään sisällä. Ehkä se olisi ollut hyvää totuttamista varsoille olla ulkona ja seurata kisojen vilskettä, mutta tuntui paremmalta vaihtoehdolta vielä toistaiseksi tehdä näin. Ronjaa ainakin kovat äänet tuntuivat jännittävän, ja rohkea kuin Peikko olikin kyllä sekin tuntui pälyilevän ympärilleen normaalia enemmän. Onneksi niille oli sentään toisistaan seuraa, vaikka sisällä tylsää olikin.
Aikani katseltua hevosiani – tuntui edelleen oudolta ajatella että niitä oli nyt kolme – päätin lähteä ulos seuraamaan kisojen kulkua. Nyt kun kyseessä oli kotikisat pääsin vihdoin seuraamaan ystävieni menestystä. Varsojen syntymän jälkeen olin innostunut kaivamaan kamerani esiin paksun pölykerroksen alta ja mikäpä sen parempi kohde harjoittaa taitojaan kuin viimeisen päälle puunatut ratsukot.
Minusta ei ollut erityisen paljon apua talkoissa edellisenä päivänä. Osittain väliaikaisen hankalan liikkumiseni takia, mutta enemmän varmasti Eetun suojelevaisuuden. Ei hän ääneen sanonut, mutta huomasin miten hän vilkuilisi suuntaani edelleen, muka huomaamattomasti sekä yritti pitää salaa huolen selkäni takana että kaikki olisi juuri niin helposti tehtävissä että selviäisin yksin. Eli mitään hankalaa tekemistä minulle ei edes tarjottu, jotenkin sellaiset asiat hoituivat juuri parahiksi. Tavallaan olin siitä otettu. Pienissä määrin, mutta osasinhan minä arvostaa sellaista ajattelevaisuutta. Silti, olin päättänyt että heti kun Ronja selväisi varmasti itsekseen ottaisin Helsingin suunnakseni ja hoitaisin itseni kuntoon.
Metrin esteluokka alkoi. En usko että ikinä uskaltaisin hypätä sellaista korkeutta. Ehkä joskus nuorempana kun minulla ei ollut itsesuojeluvaistoa olisin voinutkin. Nytkin ehkä haluaisin, mutta eipä minulla ollut hevostakaan joka siihen pystyisi. Flida ei taatusti noin korkealle pomppaisi edes taitavamman ratsastajan kanssa.
Seurasin miten Chai ratsasti Pondin kanssa radalle. Hän kevensi tahdikkaasti Pondin pitkän askeleen mukana ja seurasi katseellaan radan aloittavaa ratsukkoa jottei hän varmasti menisi tielle. Olin miettinyt omaa mielipidettäni Chaista siitä lähtien kun Jesse sanoi että Chai pitäisi minusta. Koko ajatus oli melko hankala käsittää – olin iskostanut vuosien varrella ajatuksen päähäni, ettei kukaan minusta sillä tavalla pidä. Olen se kaveri johon voi aina luottaa ja johon tukeutua, muttei sen enempää. Ja aika pitkään olen pystynyt elämään sen ajatuksen kanssa. Tottakai on aikoja kun oloni on yksinäinen, mutta siksihän minulla on Loimu, Mielikki sekä Flida ja nyt myös varsat.
Olin minä Chain viipyvät katseet huomannut, sekä kummallisen käyttäytymisen seurassani. En ollut silti yhdistänyt sitä mihinkään sen erikoisempaan, saatika tunteisiin. Tavallaan se olisi tuntunut vähän itsekehuskelultakin, ajatella heti että tottakai minä olen toisen henkilön kiinnostuksen kohde. Eikai kukaan sitä heti ensimmäisenä ajatellut..?
Chain vuoro tuli. Napsautin kameran päälle, siirsin kyynärsauvan syrjään tottuneesti tasapainotellen yhdellä jalalla, ja kohotin kameran kasvojeni eteen. Seurasin linssin läpi miten Chai tervehti tuomareita ja siirsi Pondin laukkaan. Hän ohjasi tamman ympyrälle, ja jatkoi siitä lähtöviivan yli. Painoin ensimmäisen hypyn kohdalla kameran kuvausnappia. Se piti tutun räpsähdyksen. Pidin minä Chaista. Hän on hauska ja hyvätapainen, mutta ennen kaikkea pidin hänen asenteestaan. Olin huomannut myös viihtyväni hänen seurassaan. On olemassa niitä ihmisiä, joiden seura väsyttää, ja niitä joista saa virtaa. Chai kuului näihin jälkimmäisiin, mutten silti tiennyt pidinkö hänestä kaveria enempää. Ja luulin, että hän on varattu. Vaikka ei se ennenkään ole minua estänyt…
Pyyhkäisin ajatuksen mielestäni yhtä nopeasti kuin se tulikin, sillä haluan uskoa olevani nykyään parempi ja viisaampi. Chai ratsasti puhtaan radan ja näin, miten leveästi hän hymyili. Olin heti alusta ollut sitä mieltä, että Chailla oli kiva ja tarttuva hymy. Sellainen avoin ja rehellinen, oikeasti iloinen. Nappasin ratsukosta viimeisen kuvan ja laskin kameran katsoakseni kuvat näytöltä. Päätin olla spekuloimatta Chain tunteita sen enempää – hän lähestyisi minua asian tiimoilta mikäli sen parhaaksi näkisi. Vaikka tavallaan toivoin, että saisin asiaan jonkin selvyyden. Nyt kieltämättä ajatukseni pyörivät melko paljon, oikeastaan yllättävissäkin määrin sen ympärillä, mitä mieltä Chai minusta oli. Ideaalista olisi, että hän itse ottaisi asian puheeksi, vaikken tiennytkään mitä sitten sanoisin. Sillä hetkellä uskalsin väittää, ettei minua ainakaan häiritsisi vaikka hän minusta pitäisikin. Saahan sitä olla ihastunut.
Noan ottama kuva Chaista ja Pondista esteradan loputtua. Selvästi Noa tarvitsee taas vähän harjoitusta päästäkseen tähän kuvaamiseen mukaan, mutta mikäli kuva Chaille kelvannee, sen saa ottaa omaan käyttöön 😀 -
Esimerkkiä seuraten tämän julkaisen vaikken siihen tyytyväinen ookkaan ja jumi iski tännekin, mutta pakko on tai muuten ei hommat taas edisty 😀
Suuri paljastus
Skotti oli valtava Flidaan verrattuna, mutta sen selkä oli leveä ja askeleet samalla tavalla rauhalliset etten melko pian muistanut enää jännittää. Siitäkin huolimatta, etten uskonut Hellon pitävän kiinni koko matkaa. Sen sijaan mietin itseäni ja suhdettani ratsastamiseen. En minä sitä varsinaisesti pelännyt, kuten en hevosiakaan. En Skottia, vaikka se oli Flidaa isompi, tai Typyä, jonka mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Mutta jokin selkään nousemisessa sai vatsanpohjan kääntymään.
”Saaks varsoista puhua?” Hello kysyi, keskeyttäen ajatukseni juurikin oikeaan aikaan. En halunnut ajatella sen enempää oliko minusta oikeasti tullut tylsä, vaikka lupasin itselleni vielä jalkani operaatiosta parantuessani että niin ei ikinä kävisi.
”Saa?” vastasin, joskin vähän hämmentyneenä. Kaksoset olivat olleet varmasti puhutuin aihe jo edeltävän viikon, eikä sille vieläkään näyttänyt tulevan loppua. Nyt vielä kenties enemmän, kun eläinlääkärin antama aika oli mennyt ja molemmat varsoista olivat edelleen hengissä.
”Ensinnäkin – ne ei voi ikuisuutta olla varsoja. Sun pitää keksiä niille nimet”, Hello julisti ihan vakavan kuuloisena, kuin siinä olisi kyse jostain erittäin tärkeästä. Kaiketi se sitä olikin, toisaalta..
”Joo, totta..”
”Onko sulla mitään mielessä vielä?”
”Oli mulla, joo”, nyökkäsin ja käänsin katseeni alaspäin Helloon. Katselin hänen takaraivoaan, sillä hän kulki Skotin pään vieressä kasvot eteenpäin suunnattuina. ”Mut en mä enää tiiä onks se hyvä. Kato kun mä funtsin et sieltä tulee vaan yks. Nyt on sellane fiilis että pitäis keksiä jotkut yhteen sopivat nimet, kun ne on kuitenki kaksoset.”
”Mikä se olis sitten ollu?” Hello kysyi ja vilkaisi minuun uteliaan näköisenä.
”Noo..” en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä minua alkoi tavallaan ihan nolottaa. Mietin varsalle sopivaa nimeä melkein siitä päivästä asti, kun kuulin että Flida sellaisen saisi. Se oli yllättävän vaikeaa, ja nyt kun minun piti paljastaa mitä olin miettinyt koko nimi alkoi tuntumaan vähän hassulta. ”Kelasin ensin, että jos se on tamma, nii siitä tulis Fanni.”
”Ai. Ihan kiva”, Hello tuumasi hyväksyvän kuuloisena. ”Niin että se alkais samalla kirjaimella kun Flida?”
”Joo, ja mä vaan diggaan siitä nimestä. Sen piti olla ihan eka Mielikin nimi, mut se ei näyttäny yhtään Fannilta niin siitä tuli sit Mielikki.”
”Se onkin ihan Mielikin näkönen, niin se on sille hyvä nimi. Mutta miksei Fanni?” Huomio siirtyi takaisin varsoihin.
”Siihen on oikeestaan monta syytä, mut ei se jotenkaan vaan istu sille. Ronjaksi mä oon sitä kutsunut.”
”Mitä!” Hello älähti ja lennätti kätensä dramaattisesti ilmaan, jolloin huomasin hänen päästäneen irti jo ties kuinka kauan aikaa sitten. Skottia se ei tuntunut kiinnostavan, vaan se kulki Hellon perässä ihan yhtä kuuliaisesti, joten en sanonut siitä mitään. ”Sä oot ne nimennyt jo etkä oo meille muille kertonu!”
Huomasin hymyileväni, vaikka piilotin sen pian kämmeneni alle peukalolla nenääni hieraistessani. ”No juu, tavallaan”, myönsin ja laskin käteni Skotin kaulaa vasten. Rapsuttelin hiljaksiin sen ruskeaa karvaa tylpillä kynsilläni ja seurasin, miten sen korvat keinahtelivat rennosti sen askelten tahdissa.
”No mitä sä vielä odotat, kerro mullekin! Heti!” Hello vaati ja kääntyi hetkellisesti ympäri mutta jatkoi kävelyään takaperin.
”Peikko, koska se on niin karvanen, ja Ronja, koska se on kaunis – nimi ja varsakin. Nelly sitä ehdotti ja se sopi niin hyvin että se vaan jäi.”Kutsumanimien lisäksi varsoille piti keksiä viralliset nimet, viimeistään silloin kun ne rekisteröidään. Pelkäksi Peikoksi ja Ronjaksi en niitä halunnut ristiä pelkästään vanhempiensa nimien mukaan, joten jotain erikoisempaa niidenkin nimien täytyi olla. Hello otti asiakseen jakaa varsojen juuri paljastettuja nimiä heti kunhan takaisin talliin pääsimme, paikalla olleet Tiitus ja Agnes saivat ne ensimmäisinä kuulla. Keskustelua sivusta kuunnellessani keksin, että voisin ihan hyvin kysyä muiden mielipidettä varsojen virallistia nimiä ajatellen. Tavallaanhan ne olivat nyt koko Hopiavuoren varsoja ja minusta olisi hauskakin saada kuulla mitä muut niistä ajattelevat.
Ronjan viralliseen rekisterissä näkyvään nimeen saa muu Hopiavuori vaikuttaa. Noalla on kaksi potentiaalista vaihtoehtoa, joihin haluaa kuulla muilta mielipiteitä. Vaikka tuvan pöydän ääressä istuessa tai ohimennen tallissa törmätessä.
Ensimmäinen vaihtoehto on Rövardotter, on kai sanomattakin selvää mistä kutsumanimi Ronja sitten tulisi. Nellyn ehdottama, Noan toiselle äidinkielelle käännetty, ihanaa nostalgia arvoa tuomaan vanhoista lastensaduista.
Toinen vaihtoehto on Soleirolia. Kyseessä on Noan lempikasvin tieteellinen nimi, ja sopiihan siihenkin lempinimeksi Ronja. Kodinonni on pieni ja sievä pyöreälehtinen kasvi, niin sellainen voisi sopia pienen ja sievän pikkutamman nimeksi. -
Tervetuloa porukaan mukaan, toivottavasti Paahtiksen kanssa viihdytte täällä! 🙂
Oli rohkeaa ottaa heti ensimmäiseen tarinaan mukaan muita hahmoja, vieläpä useamman! Eetu ja Camilla ovat uskottavia valintoja, ovathan he virallista henkilökuntaa. Nelly ja Jilla, vaikkakin jälkimmäinen on pitkään ollut täällä jo hiljempaa, ovat kivoja lisiä, ja rohkaisen jatkamaan samaa rataa! Tällä tavoin meidän muidenkin on helpompi ottaa Jannaa tarinoihimme mukaan, kun ensin opimme tuntemaan hänet tätä kautta.
En tiedä kaipaatko minkäänlaista kritiikkiä tarinoillesi, mutta jos haluat kehittyä, niin yhden asian nostaisin nyt esille! Jos et kaipaa mitään tälläistä, niin jätä lukematta, ei haittaa 😀
Puheenvuoron jälkeen, mikäli sitä seuraa kuvaava lause, tulee pilkku dialogiin sisältyvän pisteen sijaan.
Esim. siis: ”Janna Heikkilä”, kättelin myös Nellyn.
Huutomerkki ja kysymysmerkki pysyvät kyllä normaalisti.
Pieni, mutta pidemmän päälle asia joka ainakin omalla kohdallani tekee lukemisesta taas hiukan helpompaa. 🙂 -
Oi vitsi joo, toi Eetun esille ottaman Tuuvan talli on tosi hyvä, tässä on meinaan ihan just sellanen fiilis!
Luin kanssa tän – tottakai – heti silloin kun se tuli, mutta myönnettäköön että mä oon vähän laiskotellut kommenttien kanssa. Ei pitäisi muttakun… :DD Eniveis, tunnelmastaan huolimatta mä – tietysti puolueellisena – tykkäsin kaikista eniten siitä, miten otit Noan mukaan. Näen juuri tälläisen keskustelun Sonjan ja Noan välille! Turhan hyviä ystäviä he eivät kuitenkaan ole, mutta tottakai tuttuja ja tulevat hyvin keskenään toimeen. Siihen dialogi on varsin sopiva, sää on aina loistava tapa aloittaa keskustelu ainakin näin suomalaisittain!
Mutta ihan mun suosikki on se, että Sonja on laittanut merkille että Noa on vähän normaalista poikkeava. Onhan se, kun sen pään sisällä myllertää! Nämä tälläiset, oli se sitten minkä mittainen maininta tahansa, saavat mut aina niin onnelliseksi ja oikeasti kehräämään kuin kissa, niin tyytyväiseksi tuun! :DD Vielä enemmän, kun kyseessä on seikka, jota hahmo ei itse tuo esille kuten nyt. Kun Noa ei mitään itse kerro, niin sinun lukijana sekä kirjoittajana pitää itse olla asiasta tietoinen; tiedän että oot mun juttuja lukenut, jee! Ja Sonja epäilee sen johtuvan jalasta, koska se on se ensimmäinen looginen, mistä muusta aina aurinkoinen Noa voisi olla pahoillaan? Eli ihan tosi hyvä, sait mut ainakin tosi iloiseksi! 😀
-
Hyviä huomioita! Niin mäkin, kuitenkin kymmenen vuotta harrastaneena ja nyt ammatiksi opiskelemassa, luulin että näin ne hommat vaan hoituu automaattisesti ilman että tarvii mitään miettiä. Mutta nyt kun oon taas oppinut enemmän – vitsit että tieto lisää tuskaa – huomaankin että junnaan vaikka tota satulan paikkaa joka kerta ihan yhtä paljon kuin joskus alku aikoina 😀 No okei, en ehkä ihan niin paljoa ja eri ajatusmaailmalla nyt. Silloin kiinnosti että missä kohdassa se on säkään nähden, kun nyt kiinnostaa missä kohdassa se on ettei paina lavoille. Varsinkin, kun mäkin saatan päivässä pyörittää viis heppaa, jokaisella on ihan eri penkit, ja ihan eri mittaiset rungot. Siinä ei pelkkää säkää voi tuijottaa kun edessä on pelkkää selkää oleva pitkärunkoinen torinhevonen ja sen jälkeen persjalkainen suokki jonka ahteri alkaa sen kaulasta…. :DD
Onpa muuten hauskaa miten Niklas tulee jo ihan sujuvasti näissä heppahommissa mukana! Ihan silloin alussa Niklas oli siellä kotona vain konsolinsa kanssa, mutta se on tosi aidosti kehittynyt hahmona ainakin hevosharrastajan suuntaan. Toki Niklaksella oleva hevoshistoria auttaa, mutta silti! En tiedä suunnittelitko tätä jo heti silloin alusta vai antoiko TT- skaba siihen jotain potkua, mutta musta tää on tosi näppärä kuvio mikä sulla on nyt meneillään!
-
Tää oli musta tosi hyvä veto jo silloin kun ekan kerran tän luin. Jesse on kuitenkin tyyppi, jonka voisi ajatella olevan vihainen tai katkera, ja mikäs sen kammottavampaa Chain kaltaiselle, joka tuntuu anteeksipyytelevän pelkkää olemassaoloaan. Se musta on jännä, että ei mulle tuu kokoaika sellaista oloa Chaista! Vaan jotenkin sille napsahtaa sellainen vaihde päälle, jossa se luulee olevansa ihan pienen pieni ja siltikin aina muiden tiellä. Onhan se vähän reppana.
Meinasin sanoa, että sille voisi tavallaan tehdä hyvää hengailla Jessen kanssa enemmän. Olisi sitten joku, joka sanoisi suoraan että kerää nyt ittes ja lopeta se ininä, mutta sitten tajusin että sillä on jo sellainen. Reita on varmasti Jesseäkin parempi siinä, vaikka aika paksun kallon läpi pitää tiensä jaksaa porata että Chai oikeasti sisäistää sen ettei se ole niin huono kuin se ajattelee.
Taisi Chai kuitenkin osata siitä hetken nauttiakin, vaikka itseään tyhmäksi haukkuukin loppuun saakka. Poika parka, se on kyllä sellainen jos oikeassa elämässä näkisin, niin tekisi mieli silittää päätä ja sitten lyödä tuolilla keskelle kasvoja, kun tuolla tavalla itse itseään alistaa :DD Krääh, kyllä jokaisen pitää itseään osata puolustaa!! No mutta kumminkin, moni muu ainakin on Chaista ylpeä. Toivottavasti hän muistelee vielä kuukausien päästä koko kisasarjaa hyvällä ja lopulta uskoo siihen, että hän suoritti ihan itse hyvin.
-
Reita taitaa olla aika täydellinen iskä. Vieläpä aika suomalaiseen kuvaan sopiva iskä, vähän juro ja sellainen ettei tunteista puhuta, mutta ihan varmasti muuten leikkii tyttärensä kanssa vaaleanpunaisilla muoviastioilla teekutsuja ja kutsuu prinsessaksi. Ruska on ihan sata varmasti ainakin koko virtuaalimaailman rakastetuin lapsi.
Yenin ja Chain lapsuus on ollut ihan erilaista, ja oonkin pohdiskellut että tuleeko se äidin kulttuurista, vai onko hän muuten vain vähän vanhoollinen ja napakka nainen? Oli miten oli, näkeehän sen selvästi miten paljon se vaikuttaa molempia lapsia ajatellen. Voi, kun Yen saisi elää tovin Ruskan perheessä, tai edes Chain kanssa jossain muualla, ja leikkiä ihan rauhassa juuri niin monella lelulla kuin haluaa.
-
Voi Sanni! Mä en kyllä Sannin puolesta sure, enkä sitä suuremmin sääli. Koska kusipäähän se on, ja kyllä se ihan takuulla sen tietää itsekin. Tarkoituksellahan se Eiraa kiusaa, sitähän ne teinit tekee – on paskoja toisilleen. Varsinkin teinitytöt, jos oon mitään tässä elämässä oikein ymmärtänyt! Ihan hirveen julmia! Onneksi Hopiavuoren aikuiset on sen verran fiksuja, ainakin suurin osa, että ne osaa sivuuttaa Sannin perseilyt ja pistää iän piikkiin. Puujalka myös, mutta se ei ehkä jaksa vaan katsoa sivusta kun se niin tietää että Sanni ansaitsis vähän saada selkäänsä… :DD Ei se ikinä niin tietenkään sanois ääneen mutta vähän silti ajattelee niin, koska se kumminkin tunnistaa Sannissa paljon itseään.
Sitten Sannin ajatusmaailma, että hän on parempi kuin kaikki muut. No joo, senkun uskottelet sitä itsellesi. Mahtaa tyttö paran maailma romahtaa, kun se tajuaa että hitto, ei se ehkä sittenkään pärjää yksin ja se on sysännyt kaikki sitä vähänkin jaksavat ihmiset pois niin, ettei sillä oo enää ketään. Siltä osin mun hahmo Jesse on vähän samanlainen, vaikka siinä ja Sannissa muuten paljon eroja onkin. Ehkä Sannilla ei oo koskaan ollut oikeita kavereita, ja sitten se on kasvattanut itselleen tuollaisen ”kylmän ämmän” suojamuurin, johon se uskoo itsekin? 😀
Hurjan mielenkiintoinen hahmo!! Sannista luen aina tosi mielelläni. Tietysti tälläiset hahmot tuottavat ongelmia, etenkin tälläisessä sosiaalisessa ympäristössä, kun muut ei oikein edes voi ottaa sitä leikkeihin mukaan. Onneksi on edes Herman, ja Eirakin, tavallaan! Kunhan vaan jaksat kirjoittaa Sannia eteenpäin, niin varmasti vähitellen enemmän ja enemmän porukkaa pystyy sitä tarinoihinsa poimimaan! 😀
-
Tottahan mä tän ekan kerran luin heti kun se tuli, mutta luin nyt uudelleen ihan kommenttia varten! On Inka aika epeli, taatusti ihan odotti että saa sen hetken oman rauhan talliin jotta voi hoitaa omat asiansa ihan rauhassa ilman ketään kyttäämässä! 😀 Onneksi kaikki meni hyvin vaikkei ketään ollut niin hysteerisesti vahtimassa kuin Flidan kanssa. Pitää Helille nostaa hattua, että malttoi sentään olla kotona toisin kuin muuan tuore isi… :DD
Kovin on komea poika, ai vitsi millainenhan siitä isona tulee!! Varmasti hieno, kun Inkakin on. Ja onpa kiva, että Hopiavuoren varsat syntyi näin sopivasti, niistä on taatusti toisilleen seuraa! Oripojille ainakin, just ikäistään painikaveria ei tarvii nyt muualta etsiäkään! Ja on muuten super kiva nimi, johon varmasti löytyy aikanaan sopiva kutsumanimi. Hauskaa miten päinvastaiset tilanteet varsojen omistajilla on, Noa tuskailee sen virallisen nimen kanssa kun Helillä oli se jo valmiina 😀
Mutta niinkuin muutkin sanoi, on tätä odotettukin!! Tulee oikeesti ihan otettu fiilis, kun pääsee seuraamaan tärkeän tarinavarsan kasvua ihan alusta asti!
-
Niin paljon kun mä kaikkia sun hahmoja rakastankin, niin Eira on kyllä ihan mun lemppari. Montakohan kertaa nauroin tänkin parissa ääneen :DD Oli pakko heti lukee useemman kerran putkeen, ja jos joku kysyis että mikä mun lempi kohta on niin näyttäisin koko tarinaa ihan alusta loppuun. Ehkä oon vähän puolueellinen nyt kun Noaa tässä vietiin, mutta kyllä mä väitän että olis se ollu kuka tahansa muukin hahmo niin tykkäisin silti ihan yhtä paljon 😀
Pari ihan super hyvää kohtaa mun on pakko poimia ihan erikseen;
”Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!””Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit””Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
Niin ja tottakai Eiran tietämys että Noa on homo jaksaa viihdyttää mua aina yhtä paljon.
Mutta että miten kekseliäs voitkaan olla!! Ihan huippu hyvää onnistunutta dialogia, koska oli helppo kuvitella se tunne ja äänensävy jolla puhuttiin ilman että sitä edes joka kohdassa kerrottiin. Nyt sulla onkin ollu tässä tarinoita joiden oon toivonut vaan jatkuvan ja jatkuvan, ja oon aina vähän pettyny kun ne loppuu kun haluaisin vaan lisää! Vaikka samalla, just tänään mietin, että rauhotu nyt hyvä mies kun mä en pysy tässä tykityksessä mukana! :DD Älä siis oikeesti kumminkaan, mä tuun täältä vaan askeleen jäljessä.Joko mä kehuin tarpeeks? Mulle tuli tästä vaan niin hyvä fiilis ja oon ihan pähkinöissäni, äähh!! :DD
-
Voi voi voi, kylläpä tuli sellanen olo että nyt oon kotona. Ihana Ritva, ihana tarina, ja ihana Hopiavuori! Kyllä meikää onni kerrankin potkas kun tänne päädyin, mitähän mä mun elämällä oikeen tekisin jos en näitä sivuja selailis kymmentä kertaa päivässä ja aina toivois että olis uusi tarina oottamassa jonka lukee. Koska kaikki mä luen ja aivan heti!!! Vaikka nyt oonkin ihan hävyttömän huonosti kommentoinut.
Siis aivan parasta on Ritvan ja Alman yhteydenpito. Koska tottakai, siis tottakai! Ihan itsestäänselvää, että rouvashenkilöt haluavat pitää yhteyttä toisiinsa monestakin eri syystä, ja mä ihmettelen miten mä en oo sitä ajatellut aikasemmin 😀
Mutta että kättely voisi olla kuin kuollut hauki. Ja Chai pieni ja heikko, tai ainakin heikon näköinen. Tiitus ja Pee. Pee. :DD!! Jos oikeesti tietäisin murteista jotain, niin haluisin tietää miten paljon samaa tampereen ja pohjanmaan murteissa on, koska uskallan väittää että paikoittain niissä on jotain samaa!Tänään just, jälleen kerran, jouduin kieltäytyyn kun mulle tarjottiin kahvia. Tosin en samasta syystä kun Noa, vaan ihan siksi että mä en yhtääään tykkää siitä, ja se reaktio minkä saan on aina hyvin pitkälti just sellanen, että mä en voi olla ihminen! 😀 niin kummallisesti ne aina kattoo ja toteaa, et onpa erikoista kun ei kahvia juo! Jotta olipa aika osuva kommentti Ritvalta, onneksi Noa osaa sille nauraa, vaikka mä aina vähän ahdistunkin ja mietin että pitäiskö kohteliaisuuttaan ottaa ja lipittää sitä myrkkyä vaikka toista tuntia ja toivoo että sen saa kurkusta väkisin alas :’DD
-
Varsat of Hopiavuori, eiks se olis iha hyvä? Varsa yksi ja varsa kaksi. Iso varsa ja pikku varsa 😀 kyllä näitä olisi! Onneksi Noa on kuitenkin sillä tavalla aikuinen ja ymmärtää että virallisten nimien pitää olla ihan siistejä, jos ei muuten niin edes sen takia että ne kehtaa sitten rekisteröidä, ja ehkä joskus myydäkin jos sen aika tulee. Erityisen kiva, että otit koppia siitä nimi asiasta! Onhan noi varsat jo vähän nähty, ihan eilisen juttuja nyt varsinkin kun TT skaban finaali lähestyy, niin kyllä kummasti mieltä lämmittää 😀 Tosin, mut on niin helppo saada tyytyväiseksi, että pienikin maininta jostain mun hahmoista saa mut hihittelemään itekseni onnellisena.. :Dd
Sale olis kyl oikeesti aika hyvä. Tai Salli. Lieri. Samppa. Santsu. Saikuli. Sampo. Samppi, Sampsa, Sonta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, kyllä lempinimi vaihtoehtoja Salierillekin löytyy, mutta eri asia tosiaan on kelpuuttaako Sonja niitä. Onneksi Salieri (se on nyt muuten auttamatta Salli tai Lieri mun päässä) on sen verran simppeli ja magee nimi, ettei haittaa vaikkei sitä mitenkään vääntäisikään! Mutta Hellolta vois silti kysyä mitä se keksii, ihan vaan huvin vuoks.. 😀
-
Minäkin kehun, mutta ihan yltämalkaisesti (onkohan se ees oikee sana) vaan koska haluan ja voin, ja koska niin hyvä tämä on!! 😀
Esille nostan kuitenkin Santun, kun onhan se nyt kumminkin mun vauva joka on vasta pääsemässä vauhtiin – hitaasti mutta varmasti. Ilahdun aina niin paljon kun se mainitaan muiden tarinoissa, koska oon syyllistynyt siihen että sen tarinat on lähinnä Eiran ympärillä. Tähän mennessä Santunkin kaltainen hiirulainen on varmasti jo edes tottunut jos ei tutustunut koko porukkaan, ja uskaltaa juurikin tuolla tavalla lähestyä vaikka Heliä ja kysyä neuvoa. Ihan parasta ja ihanaa, kiitos!! Tuli ihan hitsin hyvä mieli.
Ja toisena nostan – taas – sen miten hyvin osaat muiden hahmoja liikutella ja tehdä niistä itselleen uskollisia ja silti juuri sun näköisiä. Jos tiedät mitä tarkoitan! Ne elää sun tarinoissa niin hyvin, että uskon omienkin hahmojeni tekevän ihan kaiken, vaikken olisi alunperin ite edes tajunnut kuvitella niiden tekevän jotain sellaista 😀 Voisit mun puolesta vaikka ottaa Jessestä hahmoprojektin ja tehdä sille koko sotkulle jotain, kun mä en selkeesti sitä osaa… :DD
Outin ihastus Oskaria kohtaan on kyllä söpöä. Susi parka, kun kaksi naista on haukkana kiinni! Jotkut voisi olla ihan otettuja, mutta Oskari ei ole sellaista tyyppiä 😀 Erityisesti musta on parasta se, että se etenee hyvin realistisissa vauhdeissa varsinkin ottaen huomioon koko kuvion missä kukaan ei oikein vieläkään tiedä, no, mistään mitään :’D sitä on hurjan hauska, vaikkakin ehkä vähän jopa myötä ahdistava seurata vierestä!
-
Kuka nyt ei Milanista tykkää, ja varsinkin siltä saadusta huomiosta, onhan se kuitenkin aikalailla täydellinen! Eli en syytä Alicea, mutta voi veljet voin kuvitella miten Eetu on ollut vaikeana sen ajomatkan ajan :’D Miten lie raukka kestänyt Milanin kanssa olemista. Tai ehkä toisinpäin, miten Milan on kestänyt Eetua…
Mun suosikki onkin tuo kohtaus missä Alice kujertaa hiuskiehkuraa pyöritellen Milanille. Se on äärettömän hyvin kuvailtu, tavalla joka mun pitäisi oppia! Siis tuollainen rehellinen kerronta että teinpä nyt näin hyvin avoimesti ja selvästi, eikä niin, että se oma hahmo jää aina vähän neutraaliksi ja elehtii melko vähän. Eli siinä mulle petrattavaa, mutta niinkun oon ennenkin todennut, parhaat opettajathan löytyy täältä kun lukee teidän muiden tarinoita!
-
Onkohan kirjoitusasu se oikea sana sille, mitä mä tässä ihailen? Kaikista hauskinta nimittäin on nähdä, miten kaikilla on niin oma tyyli kirjoittaa, ja usein jokaisella hahmolla ihan omansa. Kertojaääneksikin sitä on kutsuttu, ja Alicella on musta hyvin selvä oma ääni. Uskon heti, että hän on teini! Randomien kanssa, bilettää, ihana glitterhuopa.. Joo, teinityttö se on, ei siitä pääse yli eikä ympäri 😀
Ja toinen ihan äärettömän, suunnattoman hauska juttu on se, miten eri tavalla hahmot toisensa näkee! :DD Eiraa on nimitetty täällä vaikka ja miksi. Ei hän sillä tavalla ”paha” tai hankala ole kuin Alice tai Sanni, mutta tunnollinen ja mukava eivät ole kyllä niitä käytetyimpiä termejä kun muut puhuvat Eirasta. Vaikka onhan Eira ihan tunnollinen ja oikeasti fiksu, mutta ei välttämättä aina tuo sitä esille. Eli hauska huomata, miten vaikka Eetu, jolle Eira on vielä ihan lapsi jota pitää suojella, Eiran näkee verrattuna Aliceen. Näinhän se on, kyllä me täällä oikeassakin maailmassa kehitetään toisistamme ihan erilaiset käsitykset, ja ne voi kaikki olla ihan yhtä todellisiakin! Joskus ei, mutta on se mahdollista 😀
-
Olet sinä aika epeli! Näinköhän sä luet ajatuksia vai joko sä tunnet mut niin hyvin että tiedät aina mitä oon vailla !! :DD Tätä mä vähän ajoin takaa kun laitoin Jessen kommentoimaan Noan ratsastamattomuutta – että siitä on tullut tylsä. Arka. Varovainen ja ihan mälsä! Enkä edes maininnut sitä mitenkään suoraan. Ja sitten tuo Chain juttu, ja arvaa – ei oo Rölli ihan hirveen kaukana siitä mitä nimeä oon isommalle varsalle ajatellut. Kohta alkaa pelottaa että mitähän kameroita sulla oikeen on millä vakoilet… :DD
Mutta kylläpä taisi tulla tämä ihan tarpeeseen. Ei se Noa aina ihan nahjus ole ollut, mutta ehkä se on tosiaan vanha ja kankea ja kaikkea. Hyvä, kun on näitä Ilveksiä täällä pitämässä Noan oikeilla raiteilla. Ja vaikka miten Noa ensin nurisisi vastaan niin kyllä mä vähän veikkaan, että sekin oikeasti arvostaa.
Jostain syystä mun oli hirveen helppo kuvitella tää koko kohtaus mielessäni samalla kun luin tätä. Keskustelu räppänän kautta oli ehkä hauskin asia ikinä, musta ihan nappulana se oli parasta aina kun oltiin mun sedän mökillä 😀 Kaiken muun parhaan asian lisäks tietysti. Tämä oli hyvä myös siksi, että sain taas vähän parempaa otetta Hellon luonteesta. Välillä se on multa vähän hukassa, kun mietin että milloin on liikaa ja milloin liian vähän. Onhan Hello lapsellinen ja tahallaan tyhmä, mutta samalla ihan älyttömän hyväsydäminen ja oikeasti ihan fiksu. Mutta sitten kun keksin että milloin se on mitäkin, niin sitten mua ei enää pysäytä mikään 😀
No okei, valehtelin, parasta taitaa kuitenkin tässä olla neljä vikaa repliikkiä. :DD
