[NoeulOsallistuja]

Kolmeen suuntaan

”Poika! Hoi!”

Minua ei haitannut, että Olavi oli ottanut tavakseen kutsua minua pojaksi. Se oli kuin hellittelynimi, vaikka se oli lähtenyt siitä, ettei Olavi saanut sanottua minun nimeäni. Olin opiskellut suomea riittävästi ymmärtääkseni, mitä tarkoittaa vokaalisointu. Suomalaiseen suuhun sopivat No-ul ja No-el, ja Olavi tiesi, ettei osannut. Kilpailuissa olin kuitenkin huomannut, ettei virolaisilla ollut jostain syystä ongelmia kuulla, toistaa ja muistaa nimeäni, vaikka viro ja suomi kuulostivatkin ihan täsmälleen samalta.

Kun Olavi kutsui, pyysin Equadoria hidastamaan laukasta rauhalliseen raviin. Se suostui heti, ja tällä kertaa siirtymä oli ihan puhdas. Ei tuntunut mitään nykäisyä eikä Equadorin alkutaipaleella tutuksi tulleita kolmea ihmeellistä peitsiaskelta. Sen tasapaino ja lihaskunto olivat kehittyneet loistaviksi.

”Kiitos teerak”, mutisin hevoselle ja silitin sen kesän aikana likaisenruskeankirjavasta vitivalkoiseksi muuttunutta kaulaa. ”Hieno poika. Kaunis poika.”

Lähestyin aidalla odottavaa Olavia ravissa, mutta hidastin käyntiin kohteliaan pituisen matkan päästä. Vaikka välissämme oli aita, tiesin miten inhottavalta tuntui, jos tuttuakaan hevosta ajettiin päin ravissa tai laukassa. Sellainen ei voinut olla mukavaa hevosellekaan.

Meillä ei ollut sovittu valmennusta, joten Olavilla ei voinut olla ratsastusvinkkejä. Hommani oli vain lämmitellä Equador kunnolla. Oikeastaan sitäkään ei olisi tarvittu, sillä Olavi ei odottanut moista palvelua. Hän kuitenkin tiesi, miten hevosesta pidin, joten minun laittamiseni lämmittelemään oli ennemminkin palvelus minulle kuin Olaville.

Niin, Olavin asia olisi saattanut koskea mitä tahansa. Mieleni olikin yhtä luottavainen kuin Equadorin askel pehmeä. Olavi olisi voinut sanoa, että poika, voisitko hoitaa Equadoria viikonlopun. Voisitko, poika, valmistella Equadorin tiistaina matkalle sinnejasinne? Poika, lämmittely riittää, hyvin tehty! Puhelimesi soi, poika. Jotain sellaista odotin. Miten olisin voinut kaikkien näiden Olavin ja Equadorin kanssa vietettyjen hetkien jälkeen ajatella, että seuraavaksi Olavi rikkoisi sydämeni?

”Mulla on uutisia”, Olavi sanoi ja nojautui aitaan, muttei hymyillyt.
”Mitä uutisia?”
”Equadorille on tilaa ja aikaa nyt meillä kotona. Sulla on menny sen kanssa niin upeasti, että mitä jos vaihtaisit projektia?”

Mitä jos vaihtaisit projektia? Aika arkinen tapa kysyä, että mitä jos eroaisit yhdestä parhaasta ystävästäsi ikuisiksi ajoiksi, etkä näkisi sitä enää kuin hyvällä säkällä vilaukselta joissain kilpailuissa, joissa olisit kenties jonkin ihan vieraan hevosen kisahoitajana? Mitäs sanoisit, Noeul: vaihdettaisiinko tämä kertakäyttöhevonen toiseen?

Tuntui kuin olisin pudonnut Equadorin vahvan selän läpi, sitten vielä maan läpi ja jäänyt leijumaan jonkinlaiseen kaikuvaan tyhjyyteen. Siellä ei voinut tehdä mitään muuta kuin olla ja antaa kaiken kaikua. Tuntui kuin Olavi olisi pyytänyt minua kävelemään suulin seinän läpi. En osannut, enkä ollut kuullut, että kukaan muukaan osaisi. En voinut sanoa Olaville ei, ja en ainakaan halunnut sanoa kyllä.

”Mä luulen, että…” sanoin tyhjyydestä, joka ympäröi minua ja hevosta, joka pian katoaisi.
”Joo?”
”Olavi, mä luulen, että Equador on mun ainoa tällainen, niin kuin sinä sanot, projekti.”
”Hä?”

Equadorista oli tullut niin hellyyttävä. Se kurotti kaulaansa ja hamuili Olavin käsivartta. Annoin sille ohjaa niin paljon, että se pystyi tekemään sen esteettä. Olavi ei reagoinut sen hellyyteen, vaan tuijotti minua ilmiselvän epäuskoisena.

”Sano vain minä päivänä Equador pitää olla matkustusvalmiina ja tavarat pakattuna…”
”Etkö sä ihan totta halua jatkaa?”
”En. Kiitos kaikesta opista. Ja siitä, että mä sain hetken aikaa tuntea tällaisen hevosen.”

Hetken kuluttua minun tuli luovuttaa Equadorin ohjat Olavin käsiin. Niiden ojentaminen tuntui kammottavalla tavalla lopulliselta, vaikka tiesin, että puolen tunnin kuluttua Olavi toisi Equadorin suuliin. Kaikki olisi niin kuin aina. Minä harjaisin hevosen, Equadorin, teerakin, ja Olavi höpisisi ääneen koko treenin kulun ja analysoisi itsekseen itseään ja hevostaan.

”Mitä täällä murjotetaan?” havahdutti huvittunut ääni minut mietteistäni suulin kivijalalta keskeltä hämäryyttä, surua ja tyhjyyttä. Se oli Hello, jolla oli varaa pitää peräti kahta hevosta. Hän istuutui vierelleni, kun en vastannut heti.
”Equador lähtee toiseen talliin, niin mä vähän sitä ajattelin”, sanoin ääni huolellisen tasaisena.
”Jaaha, Noelle-boi. Jos niin käy, taitaa tulla kahdet hyvästit, vaan ootkos sä varma tästä?”
”Mitkä kahdet hyvästit?”
”Sun serkkupoika on enemmän Vantaalla kuin täällä, ja vaikka sä höpötät Suomen mielenkiintoisuudesta, suurin sun täällä katsoma nähtävyys on ollut Seinäjoen Yrittäjä Jussi -patsas. Equarodhan sua täällä pitää, vai eikö muka ole näin?”

Olihan se niin. Ja olihan tämä ollut odotettavissa. Jo kesällä olin katsonut ennemminkin kauhulla kuin innoissani, miten upeasti Equadorilla meni sekä minun että Olavin kanssa. Ruusukkeita satoi, eikä viimeisiä ollut vielä ehditty edes siivota paikoilleen Equadorin kaapin perältä, minne ne oli tungettu viimeisimpien reissujen jälkeen.

”Mä en olisi vaan valmis vielä lähtemään”, tunnustin, vaikka en Helloa sillä tavalla tuntenutkaan.
”Eikös sulla ollut siellä kotonakin joku hevonen? Joku Susa?”
”Suai, ratsastuskoulun hevonen.”
”Ja ne katit? Bumblebee ja se toinen? Äiti ja isä?”
”On, ja siksi se on niin hullua, etten mä halua vielä sinne. Kai mä jotenkin kuvittelin täällä, että muutaman vuoden päästä mä voin olla kilparatsastaja niin kuin Oskari, kun kerran Olavi…”

”Jaah”, Hello sanoi narisevasti noustessaan ja venytellessään. ”Tiedäks miks mä en oo kilparatsastaja?”
”No? Sä et osaa ratsastaa?”
”No siis sen lisäksi miksen. Siksi, että ootko sä nähnyt, miten tiheästi meidän tallin kilparatsastajien hevoset vaihtuu? Oskarilla on ollu jotain kolme hevosta ainakin. Ja yhdellä oli varmaan viiskytä peräperää, yhdellä Marshallilla — mut sitä sä et vissiin nähny.”
”Ei se aina mene niin”, väitin, vaikka näytti se menevän.
”Ehkä ei, mutta ehkä tää on nyt merkki siitä, että susta on tulossa se kilparatsastaja. Mä aina sanon, että varo mitä toivot, koska se voi toteutua. Okei, mä en ikinä sano niin, mutta sun kohdalla olis vissiin pitäny sanoa.”

Hello oli jo muutenkin sen näköinen, että oli lähdössä, mutta Equadorin pihan soraa vasten narskuvat askeleet ajoivat hänet nopeasti talliin. Olavi talutti hevosen katokseen ja käänsi sen ympäri pää parkkipaikan suuntaan.

”Poika”, Olavi huokaisi ja taputti Equadoria hajamielisesti kulmat kurtussa.
”Niin?”
”En mä tarkoittanut että mä vien tämän hevosen väkisin sulta. Mä tarkoitin, että jos sä kaipaat uusia haasteita, nyt pystyy tekemään peliliikkeitä.”

Katsoin Equadoria, joka tuijotti korvat pystyssä pihalle. Se väänsi kaulaansä kieroon nähdäkseen paremmin jonnekin, varmaankin kuistille. Siellä saattoi tähän aikaan olla vaikka ketä kahvilla, ja Nellykin oli touhannut kausivaloiksi nimittämiensä jouluvalojen laittamista aiemmin. Ehkä teerak katseli sitä. Mitä tahansa se katseli, se oli utelias, ei unelias enää.

Nousin avaamaan hevosen satulavyön. Sen selkä ja kyljet olivat hikiset ja hieman höyryävät. Nostin satulan eräänlaiselle parrun poikkipuulle, jonka tarkoitus oli pitää suulia pystyssä, mutta jota kaikki näyttivät käyttävän samalla satulatelineenä.

Kun Hello oli huomauttanut hevosten vaihtuvuudesta, olin tuntenut itseni välähdyksenomaisen hetken kilparatsastajaksi. Sen jälkeen olin tuntenutkin pettäväni Equadoria jo sen lyhyen hetken vuoksi. Jos en tuntenut sitä tunnetta eniten, niin sitten ikävöin äitiä kaikista eniten. Saisin liikuttua nyt kolmeen suuntaan vapaasti, eikä kenellekään tavallisesti suotu niin ruhtinaallisia valinnan mahdollisuuksia

”En mä oikein tiedä, mitä mä kaipaan”, tunnustin Olaville epäselvät mietteeni.

Ruusukkeet:
2x Noeul & Equador Harmony Championsissa
Noeul & Equador Vaahterapolussa
Noeul & Equador Spooky Gamesissa
Olavi & Equador Kultasaaressa
Olavi & Equador Spooky Gamesissa.

[NoeulOsallistuja]

Komia Dressage

Jaska oli kyllä jotain hieman toista kuin Equdor. Siinä missä minulle tuttu hevonen, minun Teerakini, oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja omalla tavallaan arvaamaton, oli Jaska hävyttömän itsevarma. Sitä ei häirinnyt ollenkaan, että Komia Dressage oli niin iso tapahtuma. Tuntui kuin se ei olisi kohdannut elämässään vastoinkäymisiä edes viiston katseen vertaa. Se katseli pää pystyssä kaikkia ihmisiä, kaikkia hevosia, ja näytti sanovan, että tässä minä olen, tällainen minä olen, katselkaa niin paljon kuin jaksatte.

Sellainen käytös valoi itsevarmuutta minuunkin, joka olin vielä automatkalla jännittänyt, että miten meidän kävisi. Olin saanut harjoitella Jaskalla jonkin verran sekä khun Olavin että p’Oskarin valvonnassa, eikä kumpikaan ollut keksinyt sen suurempia yhteensopimattomuuksia välillämme. Silti Jaska oli vieras hevonen, ja kun istuin sen satulassa valmiina lämmittelyyn, mielessäni läikähti melkein kirvelevä ikävä. Ikävöin Teerakiani, joka oli vain korkeintaan parinkymmenen kilometrin päässä, ja tietenkin Suaita, joka oli toisella puolella maapalloa. Jaska sen sijaan katseli lämmittelykenttää tyynesti ja täysin kiinni tässä hetkessä. Se omisti tuon kentän, kilpakentänkin, ja koko maailman.

”Sun pitää saada se takaosa menemään vieläkin aktiivisemmin eteenpäin”, Oskari vaati lämmittelyssä ihan niin kuin olisimme olleet vielä valmennuksessa.
Yritin parhaani. Oskari sanoi usein, että Jaska ei ole mikään Equador, eikä se toden totta ollut tässäkään suhteessa. Se oli väkevä edestä, ja sporttisempi, mutta nyt kun Equador oli kunnossa, oli selvää, kumpi näistä kahdesta oli GP-kouluratojen tähti.
”Muista, ettet sitten runttaa sitä ulkopohkeella laukalle!” Oskari vielä määräsi. Hän oli huolissaan hevosestaan, joka yleensä oli ronskimmin ottein käsiteltävä kuin Ter, mutta jonka laukka lähti pyörimään hipaisustakin.
”Yritän olla helläkätinen”, vakuutin.
Jotain se Oskari mutisi vastaukseksi, mutta se oli suomea, enkä ymmärtänyt sitä vielä.

Laukkasimme radalle. Minun heikkouteni olivat kirkkaana mielessäni. Olin kuulevinani lempeitä toruja Olavin ja ankaria Oskarin äänellä. Poika, se ei auta sinua yhtään, jos nojaat eteenpäin lisätyssä laukassa. Joo joo, mutta kun tämä ei ole vielä lisättyä. No lisätty ravi tulee kuitenkin nyt! Vähän liian ronskisti kun pitelet niitä ohjia, sen hevosen liito on olematonta ja se töksähtelee maahan. Anna sen liikkua enemmän eteenpäin: vähemmän siinä prosentit laskevat kuin epätasaisessa ja katkonaisessa lisätyssä ravissa. Okei, okei, muistan tämän.

Vaikka minun päässäni oli äänten kakofonia, jota yritin vaimentaa, Jaskan aivot eivät tainneet riidellä sen kanssa ollenkaan. Muistin melkein kaiken, vaikkakin hädin tuskin. Jaska liiti lisätyssä ravissa, vaikkakin sen kanssa sai olla paljon varovaisempi kuin Teerakin satulassa, ettei sen liikkeestä tulisi vain liian rajoittunutta. Hyvin menee! Passagenkin aikaan Jaska näytti ajattelevan, että se on maailman paras kouluratsu ja universumin napa, kun se tanssi eteenpäin itsevarmasti, kun kokosin sitä hiki hatussa entisestään. Se ei jakanut huoliani siitä, miten sellainen liikkuminen oli sen heikko kohta, ja miten Oskari seurasi sitä ja varsinkin minua haukansilmineen tuolla jossain. Olavin ääni muistutti samaan aikaan päässäni siitä, että piti saada Jaskan takajalat nousemaan ihan irti asti maasta, sekä siitä, että piti pitää koko homma rytmikkäänä, eikä kummastakaan tarvinnut samalla tavalla kantaa huolta, jos ratsuna oli Teerak, vanha kunnon Equador. Keskityin niin, että hiki virtasi kypärän alta, eikä sekään riittänyt, koska sitten pidätin Jaskaa edestä ja siirryimme passageen. Hip hei. Vielä olisi edessä siirtymiä näiden kahden meidän heikkoutemme välillä, niin että meitä saisi pudotella koko ajan alemmas ja alemmas sijoituslistoilla. Voi tulisivatpa laukkahommien vapaammat liikkeet jo…

Kun siirryimme passagesta piaffeen ja piaffesta passageen, muistin molempien Susien tärkeimmän ohjeen. Nauti. Nauti ratsastamisesta. Mitä nauttimista tämä tällainen muka oli? Hermoilin tuloksia ennen kuin niitä edes koottiin, ja pelkäsin Oskarin kriittistä ja hevosestaan huolestunutta katsetta niskassani. Kun menin hengittämään syvään ja suoristamaan selkäni, Jaska pääsi hetkeksi askeltamaan liian nopeasti niin, ettei liitovaihetta oikein jäänyt askelten väliin, mutta minun oloni tuntui heti ihmismäisemmältä. Nostin pään pystyyn, hymyilin ja laskin askeleet ehkä hieman väärin, kun olin sillä tavalla herpaantunut keskittymästä kesken kaiken.

Siitä eteenpäin tuntui hyvältä. Piaffe-passage-kidutusta seurasi hetken hengähdys käyntihommissa, ja laukkatehtävätkin tulivat nopeasti, kun en odottanut niitä enää hädissäni. Jaska oli rennon joustava, vaikka vaadin siltä paljon, ja tunnustin, että tässä hevosessa oli puolensa. Equador oli välillä aika asiallisen jäykkä, mutta Jaska meni näinkin hienossa paikassa ihan niin kuin olisi ollut matkalla pelaamaan rantalentistä eikä pelaamaan tosissaan maailmanmestaruudesta.

Minun oli myönnettävä, että Jaskalla ratsastaminen teki minulle hyvää. Olin tyytyväinen siihen ja itseeni. Uskalsin kuitenkin lähestyä Oskaria vasta luokan päätyttyä ja palkintojen jakamisen jälkeen. Oli meillekin tullut ruusuke, mutta se kaikkein vähäpätöisin. Siirsin Jaskan ohjat kainalooni ja ojensin palkintoa molemmin käsin Oskarille toivoen, että se olisi riittävän hyvä, että suoritus olisi ollut riittävän hyvä. Oskarin kasvoilla oli kuitenkin aika harvinainen hymy, ja hän kurottui taputtamaan olkapäätäni epäluonnollisen kaukaa ennen kuin syöksähti vatkaamaan Jaskan kaulaa niin kuin se olisi ollut pelkkä koira eikä hevonen.

”Tosi hienosti meni!” Oskari toisteli minulle. Kun valmistelimme yhdessä Jaskan lyhyelle kotimatkalle, Oskari suunnitteli jo ääneen täyttä häkää sitä, millaisia treenejä minun pitäisi tehdä, ja miten minun ja Jaskan vahvuudet ja heikkoudet saataisiin sovitettua yhteen. Minun teki tavallaan pahaa muistuttaa, että tämä tässä oli Oskarin itsensä ratsu, ei minun, enkä varmastikaan jatkaisi Jaskan kanssa sen pidemmälle.

”Mutta kun sen paikka saattaa vieläkin olla kouluradalla”, Oskari sanoi hyvin hiljaa ja katseli sellaista tavallista sankoa, jollaisissa Hopiavuoren väki jostain syystä piti hevostensa harjoja mieluummin kuin siisteissä harjapakeissa. Sangossa päälimmäisenä oli meidän ruusukkeemme.

Noeul & Jaska Komia Dressagessa intermediate II:ssa 6/41.

[NoeulOsallistuja]

Teerak: suukotteleva hevonen

”Oliko epäreilu voitto?” kysyin nöyrästi Olavi Sudelta, Equadorin isännältä vielä kun Equadorilla oli ruusuke suitsissaan.
”Epäreilu voitto?” khun Olavi ihmetteli. ”Miten?”
”Mennä nyt tämän tason hevosella pelkkään vaativaan B:hen…”
”Noeul. Lopeta heti alkuunsa. Sä et ole kilpaillut koulua. Joo, mä suosittelin sulle PSG:tä, mutta sulla ei ollut hyvä mieli mennä siihen. Nyt sä aloitit tästä ja se meni hyvin. Se ei ollut epäreilu voitto, vaan sun ja Equadorin ensimmäinen yritys. Se meni hienosti ja seuraavaksi sä uskallat mennä vaativampaan luokkaan.”

Nyökkäsin vakavana ja irrotin ruusukkeen. Ter, rakas, ryhtyi hieromaan päätään käsivarteeni. Olavi katsahti siihen hieman synkempänä, mutta ei sanonut mitään. Rapsutin hevosen otsaa, koska sitä se halusi, ja ryhdyin touhaamaan sille riimua päähän. Olavi mutisi menevänsä katsomaan, miten hänen poikansa, PSG:n toiseksi tullut Oskari voi hevosineen.

Equador, Teerak, oli uskomaton hevonen. En ollut saanut olla koskaan ennen niin taitavan ratsun lähellä, mutta ei pelkästään se tehnyt ratsustani upeaa. Se oli ollut niin vapiseva, laiha ja kamala, eikä luottanut keneenkään. Tätä nykyä se kerjäsi rapsutuksia, joita sille jaoin rajattomasti. Nyt suukotin sen poskea ja rapsutin hellästi sen rennon pehmoista alaleukaa. Voi Ter. Ellet olisi juuri tanssinut tuolla kuin olisit jousitettu, kukaan ei uskoisi nyt, että olet kilpahevonen.

”Oskari on siellä aivan ookoo-tyytyväinen”, Olavi toimitti palatessaan. ”Onko se jo valmis?”
”On se, mutta ei laiteta sitä vielä autoon”, vastasin.
”Miksei?”
”Se ei tykkää odottaa siellä yksin.”

Olavilla oli samanlaisia hymyjä kuin Oskarillakin. Nyt toinen suupieli nousi, vaikka hän yrittikin puristaa sitä poski jäykkänä takaisin alaspäin. Olavi pudisti päätään, taputti Equadoria hyvin kevyesti ja puristi sitten olkapäätäni.

”Hyvä, että sillä on sut pitämässä sen puolia mua vastaan”, Olavi sanoi, pyyhkäisi nenäänsä rystysellään ja pyörähti taas ympäri lähteäkseen hoputtamaan muita.

Saura Summer Dressage: Noeul ja Equador 1/30 vaativassa B:ssä.

[NoeulOsallistuja]

Vaahterapolun kenttäkisat 11.-13.7.2024

Kaikki ruusukkeet Hopiavuoreen

LÄISK, LÄISK… LÄISK kaikui eräässä tallipihassa. Ensimmäinen läiskähdys kuului siitä, kun Alex löi kämmenensä kovaa yhteen Oskarin kanssa ja seuraava siitä, kun hän teki saman minun kanssani. Välissä Alex viittoi vimmatusti Oskarille, joka nosti kiusaantuneena käpälänsä uudelleen ilmaan ja löi sen vielä yhteen minunkin kanssani.

Istuimme vielä hevosiemme selässä kukin: minä Equadorin, Alex Tetriksen ja Oskari tietenkin Jaskan. Jokaisen hevosen suitsissa oli ruusuke samasta luokasta: Equadorilla sinivalkoinen, Jaskalla sininen ja Tetriksellä valkoinen. Oskarin kasvoilla oli helpotuksen ilme, mutta Alex, joka oli tarjonnut ensimmäisenä voittajien high fivet, piteli taas vatsaansa ja nojasi käsivartensa varassa raskaasti Tetriksen niskaan pitelemättä edes ohjista kiinni. Hän oli oksennellut Vaahterapolun tallin vessassa hyvän aikaa ennen jokaista kenttäratsastuksen osakoetta, ja nyt vaikutti siltä, että pian taas Oskari saisi pidellä Tetristä kun taas hän häipyisi.

”Pysähdytäänkö me paluumatkalla ostamaan kakkua kaupasta?” kysyin Oskarilta ihan jotain kysyäkseni.
”Kaupat vois olla vielä kyllä auki”, Oskari mietti.
”Pitääköhän meidän ostaa kolme nyt?” naurahdin.
”No ei”, Oskari vastasi ja katsoi minua melkein huolestuneena. Luuli kai minun olevan ihan tosissaan.
”Älkää puhuko kakuista”, Alex urahti ja nakkasi sitten Tetriksen ohjat Oskarille ennen kuin luiskahti pikavauhtia alas ja lähti juoksemaan.
”Nonni…” Oskari huokaisi.

Ostaisimmepa sitten kakkua yhden, kolme tai nolla kappaletta, hevoset piti saada autoon ja Alex ajokuntoon ennen yötä. Oskari hosui kahden hevosen kanssa niin kuin riivattu, mutta itse sain olla ihan rauhassa Equadorin kanssa. Ter oli niin viisas matkustaja, niin fiksu, eikä se tarvinnut muuta kuin jalkojen tarkastuksen ja keyen loimen suojaamaan itseään illan viileältä matkalta. Nostelin kaikkien kolmen hevosen varusteetkin autoon odotellessani, ja silti ehdin silittelemään ratsuni päätä ja lähettämään siitä ja sen ruusukkeesta kuvan Eiralle. Koko rivistön ruusukekuvan lähetin Hopiavuorenh hevostallin Whatsapp-ryhmään, vaikka hevoset näyttivätkin siinä jo hyvin väsyneiltä. Jos kunnon poseerauskuvia tahdottaisiin, ne voitaisiin lavastaa vaikka huomenna. Huomenna Equadorkin olisi jo kuin uusi mies, vaikka oli tänään noin poikki.

Ter lastattiin viimeisenä, koska Jaskalla oli kiire päästä ensimmäisenä, eikä Tetris halunnut Equadorin taakse. Valkoinen hevonen upotti heti turpansa pullistelevaan heinäverkkoon. Kuiskasin sille, että vaikka se olisi ollut koko luokkansa viimeinen, se olisi siitä huolimatta ollut täydellinen. Sen isäntä ei olisi ehkä samaa mieltä.

Minä ja Oskarikin olimme jo autossa melko tuskallisessa hiljaisuudessa, kun Alex kiipesi hyttiin hämmentävän ihanalla tuulella siihen nähden, miten oli juuri juossut vessaan.
”Ahkeria tommosia tallipoikia mulla”, hän kehui ja yritti vihellellä.
”Älä viitti mulla on pää ihan sairaan kipee”, Oskari pyysi.
”Ota Buranaa. Noelle anna sille siitä loodasta.”
”Mistä?”
”Laatikosta.”
”Eiku mä otin jo, ootan et se vaikuttaa.”
”En tiiä pojat teistä”, Alex virnisti päätielle kääntyessään, ”mutta mun tekee aivan saatanasti mieli joko saunaa ja kaljaa tai sitte maastoo ja uintii.”
”Ei me kyllä tänään mihkään mennä”, Oskari mutisi.
”Viedään hevoset kotia, otetaan kakkua ja lämmitetään Hopiavuoren sauna.”
”Ai voiko niiden saunaan muka vaan mennä?” ihmettelin.
”No pakkohan se on sinne mennä. Voitonsauna on pakollinen suomalainen perinne. Vai onko sulla Noelle muka sauna? Mulla ei oo, ja mä tiedän että Oskarin ja Camillan saunaa käytetään jonain helvetin loimenkuivatuspisteenä.”
”Vois kyllä saunoo”, Oskari tuumi ja ojensi minulle puhelimensa. Avasin sen L:n muotoisella salasanakuviolla, ja hän ryhtyi lähettämään viestiä jollekulle, todennäköisesti Camillalle.

[NoeulOsallistuja]

Lennä, Teerak!

Equador, minun Ter, oli niin kiihkeä lämmittelyssä, että alkoi pelottaa vielä enemmän kuin etukäteen kilpailuita hermoillessani. Hyppäsin sillä yhtä ainoaa lämmittelyestettä vain pari kertaa, eikä se tuntunut hyvältä. Ter oli kouluratsu ja sen varsinainen luokka, Olavin ratsastama kouluratsastusluokka, olisi vasta illemmalla, mutta olin siitä huolimatta saanut luvan ratsastaa kilpaa. Hyppäisin esteitä, ihan niin kuin Suailla joskus, mutta Ter, Equador, oli oikea kilparatsu toisin kuin Suai. Se oli viimein kunnossa, mutta samalla kun sen terveys oli parantunut, siitä oli tullut vaikeammin pideltävä tällaisissa hälisevissä paikoissa.

Vaikka Ter katseli tammoja, yritin silti saada nopeasti katsekontaktin Olaviin ravatessamme liian kiukkuista, liian räjähdysherkkää ravia vielä hetken. Onnistuin helposti, sillä Olavi ei irrottanut meistä silmiään. Hän hymyili, painoi käden vatsalleen ja nosti hartioitaan näyttäessään sillä tavalla minulle, että minun piti muistaa hengittää kunnolla. Nyökkäsin ja räpäytin silmäni kuiviksi. Ne pyrkivät vuotamaan väsymyksestä. Kauhusta. Siitä uskomattomasta olosta, että olimme todella tässä, minä ja Ter.

”Noeul”, kutsui Olavi, joka osasi sanoa nimeni, kun vielä hengittelin ravin tahtiin ja yritin luottaa niin kovin tutuksi käyneeseen hevoseen.
”Mitä?”
”Teidän pitää mennä”, hän sanoi suomeksi ja hyvin hitaasti. ”Nyt.”
”Mitä jos mä pilaan kaiken?” kuiskutin Olaville, kun pääsin tarpeeksi lähelle.

Olavi otti Equadorin ohjista kiinni, mutta katsoi minua. Se oli pitkä katse. Yritin saada lohtua ja rauhaa niistä vieraansinisistä silmistä, mutta vaikka ne olivat aivan rauhalliset, en onnistunut. Tuntui kuin saisin hengitettyä ainoastaan sisäänpäin ja pyörtyisin kohta, koska keuhkot olivat jo täynnä hiilidioksidia, joka ei päässyt ollenkaan ulos. Ruumis oli jo raskas niin kuin uimasta noustessa tai trampoliinilta laskeuduttaessa.

”Sinä et pysty pilaamaan mitään”, Olavi sanoi hetken kuluttua hassulla suomalaisella englannillaan painottaen jokaista sanaansa. ”Sä olet hoivannut ja hellinyt tämän hevosen taas eläväksi ja terveeksi. Sen jälkeen on ihan sama mulle, vaikka te juoksisitte kaikkien esteiden läpi tuolla. Sä olet jo näyttänyt mulle, mitä sä osaat.”

Puristin silmät hetkeksi kiinni. Sain puhallettua hiilidioksidin katkonaisesti keuhkoistani. Nyökytin rivakasti ja avasin silmät. Olavi katsoi minua edelleen, mutta päästi sitten saman tien irti ja taputti hevostaan hellästi kylkeen. Kolme kertaa. Yksi niistä taputuksista osui minua pohkeeseen. Sitten mentiin.

Vaikka kisakentälle näki kyllä lämmittelyalueelta joten kuten, ei se näky ollut valmistanut minua siihen, mikä siellä oikeasti odotti. Ihmisiä. Niitä oli ihan joka puolella. En uskaltanut katsoa kauhean kauas. En halunnut nähdä. Aivan lähimpänä kenttää seisoi hirvittävä määrä tyttöjä. Suurimmalla osalla oli järjestelmäkamera. En saanut ajateltua muuta kuin sitä, että joskus pikkukisoissa minusta ja Suaista oli otettu kuva, joka oli sittemmin linkitetty minulle netissä. Niillä nettisivuilla Suain nimeksi oli väitetty jotain muuta, ja kaikki muutkin tiedot olivat olleet mitä sattuu. Kuulemma sellaiset olivat virtuaalihevosia, joilla ilmeisesti pikkutytöt leikkivät hevosta satuja kirjoitellen. Voi kun minun kasvoni sumennettaisiin kuvista tällä kertaa. Voi kun niitä tyttöjä ja niiden järjestelmäkameroita ei olisi ylipäätään paikalla. Voi kun Equador ei lähtisi käsistä ja laukkaisi jossain kuvassa ilman ratsastajaa. Voi kun minä en ainakaan olisi yhdessäkään kuvassa liiskana pitkin tannerta. Voi kun Equador olisi ruskea niin kuin Eetun Jussi: sitä ei haluttu kuvata yhtä paljoa.

Ratsastaessaan on keskityttävä, mutta ensimmäistä estettä lähestyessämme ajattelin vain tyttöjä kameroineen. Sitten Equador heilautti korviaan taaksepäin ja köyristi niskaansa. Sillä hetkellä riistin katseeni sen harjasta väkisin, ja hevoseni räpäytti auki valkosulkaiset jättiläissiipensä.

Tämän me osaamme. Lennä, Teerak.

Hannabyn kenttä tuntui tyhjältä, ihan niin kuin kotona, kun me lensimme ennalta katsomaani reittiä vaivattomasti. Tunsin sydämeni sykkeen, tai ehkä se oli Equadorin askelten töminä. Oli helppoa hengittää. Equador heilautti korviaan jokaiselle puolipidätteelle osoittaakseen kuulleensa, mitä sille viestin. Sekö muka lähtisi käsistä? Sekö muka näyttäisi yhtään mitään muuta kuin parhaita puoliaan silloin, kun oli oikeasti tosi kyseessä? Hulluja huolia.

Maailman värit olivat yhtäkkiä moninkertaisen eläviä, kun Equadorin kaviot viimein koskettivat maata viimeisen esteen jälkeen ja ajanotto loppui. Kaikkialla oli vaaleanpunaista: bannereissa, koristeissa, kirsikkapuissa, jopa Equadorin juuri ja juuri minulle erottuvassa sierainpielessä. Hetken oli hiljaista kuin kotona Hopiavuoressa, mutta sitten kuulokytkin aivoissani napsahti takaisin päälle ja kaikki se melu tuntui iholla asti. Nolla virhepistettä. Taas. Mitä? Tässä vaiheessa nopein aika?

”Ter, Ter, kuoltiinko me? Nukahdettiinko?” kysyin hevoselta. Jos niin olisi käynyt, se saattaisi vastatakin. Ainakin rinnassa ja päässä tuntui samalla tavalla epätodelliselta kuin unessa, enkä osannut kuin antaa katseeni kiertää sitä kaikkea ihmismassaa, niitä leiskuvia puita, koristeellisia esteitä.

Kaukana hevosten puolella häämötti Olavin valkoinen paita. Siihen verhottu paksu käsivarsi viittoi meille. Tule nyt tänne, Noeul! Ei sinne kentälle saa jäädä päjöttämään! Olisi pitänyt pyörryttää häpeästä, mutta alkoikin naurattaa. Ne tytöt kameroineen olivat saaneet varmasti nyt oikein kunnon virtuaalihevosia: oikosulkuun jääneitä Noeuleita ja Equadoreja. Se ei haitannut oikeastaan. Sain hillittyä sekavan oloni pelkäksi hymyksi ja ohjasin ratsuni kohti Olavia. Hevosesta oli ylimääräinen puhti poissa, ja se oli laskostanut vahvat siipensä taas näkymättömiin.

Noeul ja Equador voittivat luokkansa!
Hannabyn tiistain tulokset.

[NoeulOsallistuja]

Mee sǎa yon on suomeksi huhtikuu

Sää tuntui heijastelevan mielialaani. Suomen varhainen kevätkin oli kaunis ja ennen kokematon, ja minä kuljin Equadorin kanssa imemässä sitä itseeni joka aistillani. Vieläkin oli kovin kylmä, koska lämmintä oli vain kaksitoista astetta, ja viima kävi lakkaamatta, mutta ei se haitannut. Pellolla oli nimittäin kurkia, eikä Equador pelännyt niitä. Niillä oli pitkät jalat ja lokkimainen ääni, ja aluksi olin luullut niitä erikoisiksi joutseniksi.

Vielä ei vihertänyt, vaikka Chai oli sanonut, että pian vihertäisi, mutta lunta ei ollut enää. Sen sijaan oli pieniä virtauksia, pikkuruisia puroja, kun sulavesi ylitti matalaa peltotietä siellä sun täällä niin kuin se ei olisi osannut päättää, kummalla puolella se olisi halunnut olla. Equador ei lätäköitä ja virtauksia väistellyt, vaan ylitti ne. Sen askeleet litsahtelivat ja maiskahtelivat niin, että saisin tälläkin kertaa pestä sen vatsanalustan ja satulavyön märästä mudasta ja savesta, koska siihen ei ennen kuivumista mikään harjaaminen auttaisi. Halusin, että Equadorilla olisi hyvä olla lenkin jälkeenkin, eikä kuivuva muta vatsassa kuulostanut mukavalta. Lenkillä sillä sen sijaan oli mukavaa, ja siitä piti huolen omalta osaltaan kevätaurinko. Se paistoi pienenä mutta kirkkaana niin, että se ihan lämmitti, kunhan osasi pukea tarpeeksi. Lisäksi minulla oli ystävä mukanani, ja hän oli tuonut ystävän Equadorillekin.

Milan, johon olin hiljalleen tutustunut, oli ainoa toinen koskaan näkemäni ulkomaalainen koko pitäjässä ja puhui parhaiten englanta. Ei hänen ääntämyksensä ollut ollenkaan sitä luokkaa kuin vaikka Sonjan tai Hellon, mutta luoviten hän vierasta kieltä käytti: kai kun oli joskus joutunut selviytymään sillä. Kaiken lisäksi Equador ja Milanin hevonen Bifrons puhuivat samaa kieltä. Ne mahtuivat kävelemään peltotien laitoja vierekkäin, ja kun Equador näki jotain uutta tai jännittävää, Bifrons rohkaisi sitä jatkamaan. Kurjet, virtaukset ja kirkas aurinko olivat jo tuttuja sille, mutta vielä paljon oli niin Equadorilta kuin minultakin näkemättä ja kokematta.

”Mä sain töitä”, paljastin Milanille leveästi hymyillen, kun solahdimme jättiläismäisten, ikivihreiden kuusien lomasta peltotieltä metsäpolulle. Kurjet jäivät taakse, mutta niiden kirskahteleva laulu kuuluisi vielä kauas.
”Mistä?” Milan kysyi ja päästi Biffen ohjat löysemmiksi. Seuraavaksi olisi käveltävä pitkä pätkä kapeaa polkua peräkkäin.
”Seinäjoelta. Tiedätkö semmoisen liikkeen kun Murre ja Miuku? Sellainen eläinkauppa. Tai ei se eläinkauppa ole, kun siellä ei myydä eläimiä, mutta…”
”Oikeasti?”
”Joo!”
”Tosi hienoa.”

Jokin Milanin reaktiossa oli liian laimeaa, mutta hän oli muutenkin kovin varautuneen tuntuinen viestijä. Oikeastaan hän oli samanlainen kuin Equador aluksi: sellainen hyvin virallinen, hillitty ja ehkä vähän väsynytkin. Ehkä Milankin muuttuisi ajan myötä sellaiseksi kuin ratsuni nyt. Equador oli niin rentoa seuraa tätä nykyä. Se tykkäsi maastoilla rauhassa, ja kun jokin ääni tai liike säikäytti muut hevoset, Equador kääntyi aina katsomaan ja tutkimaan sitä ensin. Lenkin päätteeksi se tykkäsi silityksistä, kunhan ei liikaa luohannut sen iholla, ja kun sen haki haasta, tätä nykyä se halusi ensin pussailla ja sitten vasta tulla mukaan. Milan ei varmaan muuttuisi samanlaiseksi sylikoiraksi, mutta ehkä pehmenisi hieman tuosta. Toisaalta niin alun Equadorissa kuin nykyisessä Milanissakin oli paljon hyvää. Molemmat olivat kohteliaita, jollain tapaa arvokkaita, ja kun mikään vaara ei uhannut, omalla tavallaan hyvin ystävällisiä.

Ennen kuin ehdin eksyä liiaksi ajatuksiini, Equador nosti päänsä ja pysähtyi pyytämättä. Vaikka sillä ei ollut lupaa, annoin sen tuijottaa pusikoihin lihakset värähdellen. Se ei vaikuttanut vielä niin kireältä, että lähtisi alta: se tarkkaili vasta. Itse en nähnyt mitään poikkeavaa, mutta ei ihmisen aisteilla voinutkaan sanoa, oliko käkkyräinen pusikko todella tyhjä vai ei. Olavi oli sanonut, että Equadorin piti antaa katsella aina välillä. Hän oli toistellut, että Equador oli hevonen eikä robotti, kun ensimmäisillä kerroilla olin pyytänyt sitä jatkamaan tällaisissa tilanteissa.

Kun Biffe ja Milan ohittivat meidät sivusta, Equador päästi pienen pärskähdyksen, ravisteli päätään ja jatkoi taivaltamista pää matalalla Biffen perässä. Sitä ei huolettanut, kun ei toistakaan. Minuakaan ei huolettanut: päinvastoin kuin kotona, täällä vaaralliset asiat olivat suuria, niin kuin susia. Meillä ne olivat hyvin pieniä, niin kuin myrkyllisiä hämähäkkejä, jotka pääsivät pieniin piiloihin. Milan sen sijaan näytti synkältä, ja käänsikin pian päätään sen verran, että kuulisin, mitä hän sanoisi.

”Miten sä sait töitä Murresta ja Miukusta?”
”En mä tiedä. Niillä oli haku auki. Mä huomasin sen ja sitten mä hain. Sitten oli videohaastattelu, oikea haastattelu ja sitten ne soitti.”
”En mä sitä tarkoita. Mä en tiedä, miten mä sanoisin tämän nätisti, mutta sä osaat sanoa suomeksi just ja just päivää, kiitos ja anteeksi.”
”Osaan mä myös numerot, kuukaudet, mitäkuuluukiitoshyvää, ostaa kaljan ja — no joo, mutta ei ne kysyny siitä mitään.”
”Okei. Just. Mitä ne sitten kysyi?”
”Että jos koira syö pelkkää raakaa, mitkä aineet sille pitää todennäköisimmin antaa purkista. Ja miksi mä haluan niille töihin. Ja mikä on mun paras ominaisuus työntekijänä. Ja millaiset valjaat valitsisin yhdelle esimerkkikoiralle. Semmosia.”
”Mhm.”

Equadorin askel oli rento, mutta se ravisteli itseään vielä oikein kunnolla mennessään ja huokaisi. Venyttelin itsekin. Voisiko parempaa ollakaan? Kesä oli tulossa, ja se oli kuulemma ihmeellinen. Siihen liittyisi paljon hevosia, mutta ei akuutteja rahahuolia uuden kokoaikatyön vuoksi. Jos vielä löytäisin kämppiksen jakamaan asuinkustannukset, kaikki olisi niin hienosti kuin tässä vaiheessa elämää voi olla. Harmi, ettei Milanista ollut kämppikseksi, eikä Chaista. Ketään muuta en vielä tuntenut niin hyvin, ja ilmoituksen laittaminen esimerkiksi Toriin tuntui aika inhottavalta ajatukselta.

”Vielä siitä Murresta ja Miukusta”, Milan käännähti taas sanomaan.
”Joo?”
”Sä meinaat niinku palvella asiakkaita englanniksi vai? Ei se oo tapana täällä.”
”Joo ei ilmeisesti ole. Varmaan mun täytyy aluksi auttaa englanniksi, mutta koko ajan mä opin lisää. Varsinkin nyt mä opin nopeasti, kun edes muutama ihminen juttelee mun kanssa myös täällä. Elli varsinkin on paras opettaja, kun se puhuu hitaasti ja osoittelee…”
Milan yskäisi. ”Mitä luulet, saisinkohan mä töitä jos mä vaan röyhkeästi hakisin?”
”Ainakin jostain tommosesta”, sanoin heti. ”En mä tiedä huoliiko ne sua Seinäjoen Energian toimitusjohtajaksi, mutta johonkin aspaan ei yleensä vaadita ihmeitä. Sitä paitsi sä puhut suomea tosi hyvin.”
”Ei se pelkästä kielestä ole kiinni. Kato vaikka Chaitakin: se ei saa vakituista kokoaikaista työtä millään, vaikka se on äidinkielinen.”

Purin huultani ja rapsutin Equadorin harjanjuurta. Miten sen nyt sanoisi, että Chain tapauksessa kielitaidolla ja työn puuttumisella ei ollut mitään tekemistä keskenään. Chailla oli yläkoulun päättötodistus täynnä armoviitosia, eikä mitään muuta koulutusta. Työtodistuksia oli Otsonmäen Ässän lisäksi Hukkasuon Ärrältä ja jokin ihmeellisen näköinen todistus Hukkasuon kunnanteatterista. Minulla oli hyvät paperit, suomea lukuun ottamatta vankka kielitaito, todistuksia kursseista ja meillä kotona niin kovin tärkeistä kerhoista, joissa opiskeltiin ylimääräistä. Minulla oli työtodistukset järjestelmällisesti kaikista opiskelun ohessa ja lomilla tehdyistä töistä, ja vaikka suosittelijani olivatkin niihin Seinäjoen Energian toimitusjohtajien suosittelijoihin nähden vähäpätöisiä, niitä kuitenkin oli. Minun paperini sanoivat, että näiden haltija on ahkera, määrätietoinen ja ikäänsä nähden taitava. Chain todistukset näyttivät siltä, että hänen mukanaan seuraisi joukko erilaisia ongelmia asenneongelmasta lähtien.

”P’Chai ei… osaa markkinoida itseään oikein”, sanoin lopulta.
”En kyllä mäkään”, Milan tuumi.
”Ai jaa? Missä sä kävit koulun?”

Kun kyselin, Milan alkoi kertoa tarinansa hevosten rauhallisten askelten lomassa. Hänellä oli erinomainen lukion todistus ja jonkin verran kieliopintoja yliopistossa. Kotonaan hän oli ehtinyt tehdä jonkin verran juuri sellaisia hanttihommia, joihin nuoret vailla ammattia ajautuivat lomiksi ja viikonlopuiksi ennen opiskelua. Sitten hän alkoi takellella ja hakea sanoja.

”Lisäksi mulla on h-merkintä myynnistä”, Milan sanoi lopulta, eikä katsonut vahingossakaan minua enää.
”Mikä merkintä?”
”Huume.”
”Huume!”
”Voi olla että Aholan Timo ei kuullu tuonne torppaansa, niin huuda vielä vähän lujempaa.”

Vaikka Equadorin tasainen askellus ei muuttunut miksikään huudostani huolimatta, sen kaula kohosi. Maastopolku ei tuntunutkaan niin idylliseltä ja mielenkiintoiselta enää. Lehtipuiden paljaat oksat kurkottelivat minua kohti niin kuin ilkeät sormet, ja auringon edessä seisovien kuustenkin pinta oli kuin vanhan naisen ihoa. Kurkien ääntä ei kuulunut, eikä kuuluisi minun huutoanikaan, jos täytyisi huutaa. Aholan Timokin taisi olla se vanha ja lähes kuuro mies, joka joskus kävelytti kissaansa polulla. Milan sen sijaan olikin vaarallinen rikollinen täysissä ruumiinvoimissaan.

”Käännytäänkö tästä?” ehdotin, kun polusta poikkesi ensimmäinen haara oikealle.
”Mä luulin, että me mennään Jätinkissankivelle katsomaan, joko on kettuja”, Milan mutisi.
”Ei muuten, mutta… Mua alkoi janottaa ihan hirveästi.”

Milan käänsi Biffensä, mutta ei tullut lähemmäs minua, Equadoria ja kotiin päin vievää polkua. Hän sentään katsoi minua viimein, mutta jotenkin kylmästi ja arvioivasti.

”Voidaan me mennä jo kotiin”, Milan sanoi, ”mutta en mä aio väkisinmyydä sulle huumeita kyllä.”

Yritin naurahtaa ja hieroa niskaani. Vaikka minulla oli aina ollut kymppi niin matematiikassa, koreassa kuin englannissakin, salavihkaisuus taisi olla nelonen. Tulipa taas säikähdettyä liikaa. Huumemerkintä ei ollut hyvä juttu, mutta ei myöskään sama asia kuin murhasyyte. Sitä paitsi se saattoi olla hyvinkin vanha. Mistä sen tiesi, vaikka Milan olisi myynyt joskus kaverille yhden kannabissätkän… Mutta olisiko hänen tarvinnut kangerrella sen vuoksi noin..?

”Mä näen, että sä haluat kysyä siitä. Kysy, niin päästään yli tästä ja ehkä sinne Jätinkissankivelle jopa.”

Minä kysyin. Equadorin niska laskeutui sitä mukaa, kun Milan puhui. Jossain vaiheessa olin puolittain huomaamattani ohjannut ratsuni taas kävelemään Biffen perässä. Milan ei ollut ainakaan hengenvaarallinen, vaikka minun pitäisikin miettiä, päästäisinkö häntä sittenkään enää kotiini. Olihan tuollainen nyt vakava juttu — vaikka en ollutkaan varma, haittaisiko se työn saamista Murren ja Miukun kaltaisista paikoista. Ehkä se Otsonmäellä haittaisi, mutta Milan asuikin Ilmajoella ja voisi aivan hyvin käydä töissä Seinäjoella.

”Eli vaikka se oli niin vanha asia, koko Otsonmäki tietää nykyään”, Milan lopetteli juttuaan. ”Mitäpä luulet, kannattaako edes yrittää siis hakea töitä?”
”Häh? Mitä sä sitten nykyään teet? Millä sä elät?”
”No on mulla työ, mutta sellaiset hommat, joihin otetaan ketä tahansa, ei ole kovin hohdokkaita. Mä haluaisin… Vaihtaa firmaa. Voin olla aspassa edelleen, mutta nykyinen työ hankaloittaa liikaa mun — mun — vapaa-aikaa. Henkilökohtaista elämää.”
”No jos sä olet nykyisenkin työpaikan saanut, mikset saisi uutta?” ihmettelin. Polku oli niin leveä, että ratsastimme jo rinnakkain.
”No joo”, Milan mutisi, mutta näytti taas erikoisen vakavalta ja pettyneeltä.
”Mitä?”
”Ei mitään. Hei, tuolla on se kivi. Meidän pitää mennä tuonne taakse ja olla hiljaa, ja hyvällä säkällä niitä kettuja juoksee tuonne.”

Niin me jäimme odottamaan, ja pysähdyttyämme muistin taas haistaa makeaa ilmaa. Equador pärskähti ja ryhtyi sitten pian kuopimaan maata. Minun oli hillittävä sitä. Se pelottaisi pois kaikki mahdolliset eläimet, jos möyrisi turhautumistaan tuolla tavalla. Paikallaan odottelu oli tätä nykyä sen suuri heikkous kaikkialla paitsi suulissa, jossa se oli ehdollistunut seisomaan. Yritin lohduttaa sitä hieromalla ja taputtelemalla sen kaulaa odotellessamme kettuja.

Milan katseli toiveikkaana Jätinkissankiveä Equadorin kuopiessa ja Biffen rentoutuessa, ja minä katselin Milania ratsuni kaulaa hieroessani. Hän oli minua vanhempi, eikä olisi kauaa onnellinen Murren ja Miukun kaltaisessa työpaikassa. Olin kuitenkin tutustuttuani pitänyt häntä aina ihan fiksuna, hyvätapaisena ja asiallisena — ainakin ennen tätä. Kun sai pikku tuumaustauon, oli helppo tietää, mitä hänelle pitäisi ehdottaa.

”Milan–”
”Hys! Ei ne tule jos sä puhut.”
”Ei ne varmaan tule tänään. Mutta me voidaan tulla uudestaan yrittämään heti kun on taas kaunis päivä.”
”No joo. Mitä sä meinasit sanoa?”
”Mitä? Ei kun jaa. Mä meinasin sanoa, että mitä jos sä menisit kouluun?”
”Kouluun!”
”Haut loppuu ihan pian. Sä pääsisit ilmeisesti todistuksella aika moneen paikkaan, ja kielinäytteen antaminen ei ole sulle ongelma.”

Milan pärskähti niin kuin hevonen, ja Equador teki samoin aivan kuin vastatakseen hänelle. Niin me annoimme hevostemme kävellä Jätinkissankiven ohitse näkemättä karvaakaan ketusta, vaikka Equador kuinka epäluuloisesti kiveä tuijottikin mennessämme. Pian Milanin otsa silisi, ja hän alkoi katsella puiden latvoihin rennompana kuin vielä kertaakaan sillä ratsastuskerralla. Biffekin venytti kaulaansa niin kuin Equador.

”Mä en oo ikinä ajatellut, että mä voisin hankkia jonkin oikean pätevyyden tai ammatin”, Milan sanoi. ”Taivas näyttää tosi siniseltä, kun yrittää kuvitella, että sellainen olisi mahdollista.”

Niin se näyttikin. Sinistä ei täplittänyt monikaan pilvi, ja notkelmassa muta maiskahteli yrittäessään pitää kiinni hevosten kavioista viimeiseen asti. Puussa oli orava, ja sitä Equador kyttäsi epäluuloisesti hyvän aikaa, mutta ei saanut kohtausta, kun ei kerran Biffekään. Päivä oli taas kaunis, eikä meillä neljällä ollut liian suuria huolia.

[NoeulOsallistuja]

Kirjaimellisesti perseestä

Se oli paras joululahja pitkään aikaan. Olin varmaan yhden kerran kysynyt, saisinko luistimet joltakulta lainaksi, ja jouluna Nellyn ja Eetun antamasta paketista paljastui ihan omat luistimet. Eivät ne olleet yhtä hyvät kuin ne, jotka olin jättänyt kotiin, mutta kuitenkin aivan kelvot, ja olin luistellutkin niillä kovasti heti jouluaattoillasta alkaen.

Aluksi oli tuntunut ihan hullulta ja jotenkin alkukantaiselta, että täällä tavattiin luistella ulkona. En ollut uskonut, että jäät pysyivät edes kelvollisina ulkona, saati että sitten hyvinä. Joo, eivät jäät olleetkaan niin sileitä kuin kotona hallilla, mutta ei sitä edes huomannut, jos ei yrittänyt mitään ultramonimutkaista, enkä minä yrittänyt. Oli helppoa löytää vanha tuttu tasapaino, vaikka siitä olikin jo kauan, kun olin ollut jäällä. Se oli kuin pyörällä ajamista, niin kuin täällä sanotaan, kun teki vain tavallisia kärkihyppyjä ja ihan pieniä kaaria, eikä yrittänytkään olla niin kuin vaikka vuosi sitten. Pipo lensi päästä vauhdissa, mutta en vaivautunut edes avaamaan ollenkaan käsiäni ja hidastamaan vauhtia, koska tuntuihan liikkuessa lämpimältä. Sen sijaan —

”Mä oon oikeasti kirjaimellisesti ihan liian vanha tähän!” joku rääkyi kentän laidalta englanniksi, vaikka oli niin kaukana minusta, että olisi voinut ihan hyvin puhua suomea. Se oli Alex, jonka vanhat hokkarit olivat niin hirveässä terässä, että liukuivat enemmän sivuttain kuin eteen ja taakse.
”Sä olet kirjaimellisesti maailman nuorin ihminen”, sanoin hänelle, kun suhahdin ohitse takaperin.
”Teistä kaikista en ole! Eira on jotain viistoista–”
”Ite oot viistoista!” Eira älähti. Hänellä oli sievät kaunoluistimet, joilla hän osasi tehdä varovaisen kahden jalan piruetin.
”–ja samoin sä–” Alex jatkoi tuupaten Chaita, joka yritti pitää häntä kainalosta pystyssä.
”Mä oon kaksky–”
”– ja oikeestaan — Inari eks säki oo mua nuorempi?”
”Eiks niin että mä oon sua vuoden vanhempi? Ainakin? Ja kuinka vanha sä edes oot Chai?” Inari mietti puoliksi suomeksi.
Chai sanoi jotain käsittämätöntä siihen väliin.
”Mä en oo tienny et Chai on vaan yhden vuoden mua nuorempi”, Inari ihmetteli.
”Eli mä oon siis kaikista vanhin ikinä ja liian vanha tähän!”
”Mä oon täällä myös ja mä oon nelkyt vuotta vanhempi kun te”, Nelly sanoi huolettomasti ja luisteli vimmaisesti ympärilläni niin, että sain pyöriä aika nopeasti, jotta sain pidettyä häntä silmällä. ”Ja mä oon täydellisen ikäinen luistelemiseen.”
”Sä ootki joku fitness”, Alex kuului mutisevan. ”Mun nilkkoihin sattuu.”
”Varmaan sattuu jos sitoo luistimet noin tiukalle”, huomautin samasta asiasta, josta olin sanonut jo Alexin nyhtäessä luistimennauhojaan rekka-auton voimalla.
”Lenksuu nilkat muuten! Mee sä itse asiassa kauemmas siitä senkin balleriina. Mä näytän entistä enemmän norsulta jonka jalkoihin on sidottu terässahat kun sä pyörit siinä!”

Nauroin, mutta annoin itseni liukua kauemmas Nellyn vierellä. Alexin pipo viuhahti korvani ohitse hämmästyttävän hyvin tähdättynä, vaikka liikuimme aika lujaa. Virnistin mennessäni, mutta Alex ei nähnyt sitä, koska oli taas kaatua ja suti paikoillaan roikkuen henkensä kaupalla Chain käsivarressa. ”Vittu mä vihaan tätä”, hänen suunnaltaan kuului, ja sen osasin suomeksikin.

Nelly oli kaikista seuralaisistani paras luistelija. Hän sanoi, ettei ollut koskaan harrastanut erityisesti luistelua: kunhan piti urheilusta. Hän oli myös sopivan rämäpäinen niin, että uskalsi antaa mennä Otsonmäen kirkonkylän alakoulun pienessä kaukalossa. Sain itsekin antaa liukua rennosti, eikä tarvinnut koko ajan hissutella ja varoa. Eiran kanssa kahden luistelussa se harmittikin eniten. Siis se, että oli odotettava, mentävä hitaasti, oltava koko ajan samalla neliöllä, hidasteltava, pelkästään luisteltava eteenpäin. Tai ehkä se harmittikin toisiksieniten. Olin kai sitten nykyään Eiran poikaystävä, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Hän ei osannut oikein jutella. Luulen, että se johtui enimmäkseen kielitaidon puutteesta, sillä en uskonut Eiran olevan tyhmä tai tylsä.

Sieltä se Eira ponkikin: yritti tulla täysillä perässämme, mutta ei saanut kiinni, vaikka menimme ihan tavallista reipasta tahtia emmekä mitään pikaluistelua. Jarrutin huokaisten.

”Vitsit te meette koko ajan niin lujaa”, Eira toimitti aavistuksen hengästyneenä.
”Mä pysähdyin heti kun mä huomasin sut”, sanoin nopeasti.
”Joojoo. Voiks sä luistella mun kaa välillä?”
Vilkaisin kaivaten Nellyä, joka oli ajautunut takaisin Alexin luokse ja härnäsi häntä luistelemalla takaperin hänen ja Chain ympärillä.
”Joo. Tietenkin.”

Ojensin Eiralle käteni, ja niin sitä taas mentiin ennemminkin hiihtoa kuin luistelua. Hiihtoa tervassa. Puolen ringin päästä jarrutin.

”Kato”, kiinnitin Eiran huomion. ”Sirklaa siinä vieressä tälleen”, pyysin ja lähdin taaksepäin tarpeeksi hitaasti.
Eira totteli, eikä sillä kertaa kysellyt tai tiuskaissut.
”Kato mua: astu tällä jalalla tälleen ympäri ja sitten — hyppää — näin päin”, näytin Eiralle.
”Ai hä!”
”Sillä oikealla jalalla astu ton jalan yli ristiin ja –” näytin uudelleen.
”Mä kaadun jos mä teen noin!” Eira väitti.
”Etkä kaadu”, naurahdin. ”Sitä paitsi sä meet niin hiljaa ja sulla on toppahousut — ei suhun edes satu.”
”Et sä tiedä mikä muhun — no näytä nyt vielä kerran!”
”Ai te harjottelette tota mikätoinyon niin tota hyppyä”, Nelly sanoi iloisesti, kun suhahti yllättäen paikalle ja jäi odottamaan.
”Valssi–”
”Niin just!”
”Mä en harjottele yhtään mitään jos sä oot siinä!” Eira äyskäisi päin Nellyn naamaa.
”Mikäs sua nyt riepoo?” Nelly ihmetteli.
”Toi pakottaa mut murtamaan mun reisiluun!” Eira rääkäisi. ”Niin se mua vaivaa!”
”Ei sulta mikään murru”, Nelly totesi samalla nuotilla kuin minä aiemmin. ”Se on ihan helppo.”
”No varmaa joo helppo jollekki teille! No miten se ny menikää, näytä vielä kerran…”

Minä näytin. Nelly teki vierellä samaan aikaan. Eira oli hiljaa, mutta laidalta kuului Alexin ”JOO VARMAAN!”

”Jos mä kaadun niin mä tapan sut”, Eira ilmoitti osoittaen minua koko villalapasellaan.
”Se sopii.”
”Eli meen tälleen taaksepäin — ja sit tällä jalalla astun tosta ja –”

Ei siitä tyylipisteitä olisi tullut, mutta kun osasi suurin piirtein luistella, kyllä siihen pystyi. Eira hymyili ja katsoi minuun. Hänellä oli pakkasesta punaiset posket.

”Mitä sanoisit jos mä meen päästämään välillä Chainkin luistelemaan?” kysyin Eiralta.
”Joo mee vaan”, Eira sanoi ihan tyytyväisenä yhtäkkiä. ”Mä teen vielä pari näitä. Mut haet sit mut jos multa murtuu–”
”Ei sulle mitään käy. Hienosti menee.”

Pyrähdin Chain ja Alexin luokse ja sanoin, että vuoronvaihto. Chai luikahti saman tien pois Alexin käsivarren otteesta. Minä sain kopin ennen kuin Alex ehti kaatua.
”Mä en halua sua siihen”, hän kuitenkin murisi, vaikka ei olisi pysynyt luistimillaan ilman minua. ”Mä näin kun sä vedit äsken tuolla jotain vitun jäätanssia ja mä en kaipaa sellasta negatiivisuutta mun elämään.”
”Älä nyt murehdi. Hommataan sulle paremmat luistimet niin tää on helpompaa, mutta nyt luistellaan!”
”…tää oo ikinä helpompaa saati edes mukavaa…”
”Tuus nyt vaan. Polvia koukkuun ja potki vauhtia. Et sä pääse kaatumaan. Luistellaan tota rinkiä.”
”Vitut. Jos yhen ringin pääsen niin se on mun henkilökohtainen ennätys. Siis mä luulin että tätä paskaa ei tarvi enää ikinä tehdä kunhan yläaste loppuu!”
”Väärin luulit! Sitä paitsi ei me pakotettu sua tänne.”
”Pakotittepa! Mä muistutan nyt sua että Nelly lupas heittää mut kotiin ja kappas kummaa, mä en oo kotona vaan täällä!”
”Sä olit jo kotona mutta tulit kuitenkin mukaan kun löysit noi luistimet.”
”Ja se oli virhe! Virhe, mä sanon!”

Alex ei ollut oikeasti vihainen. Hän halusi vain paasata välillä. Samalla hän potkutteli sitkeästi eteenpäin. Hän oli niin pieni, että olisin saanut nostettua hänet yhdellä kädellä kainalooni ja vietyä paljon lujempaa, mutta en antanut vauhtia. Nitkuttelin vain vierellä ja annoin hänen riippua välillä holtittomasti nyppivällä kädellään käsivarrestani. Hän mutisi välillä sellaisia suomenkielisiä kirosanoja, joita en ollut aemmin kuullut edes häneltä, mutta silti me pääsimme yhden kokonaisen ringin. Sen päätyttyä Alex kuitenkin astui ulos kaukalosta ja heittäytyi selälleen hankeen.

”Mä oikeesti kuolen”, hän ilmoitti. ”Mä en kävele näillä tonne autolle vaan joku saa kantaa mut.”
”No onneksi sä et paina paljoa”, hymähdin ja istuin jäiselle penkille avaamaan omia luistimiani. Nelly ja Eira rysähtivät viereeni, mutta Chai luisteli vielä hiljakseen, kun ei olisi kuitenkaan mahtunut samaan aikaan penkille.
”Kuulitsä Eira et sun boifrendi odottaa ihan hulluna et saa kantaa mut autolle?”
Naurahdin, mutta Eira ei nauranutkaan.
”Et kanna”, hän ilmoitti.
”Mitä?”
”Se osaa kävellä ite.”
”Itse asiassa mun jalat on kirjaimellisesti muusia”, Alex sanoi hangesta.
”No kirjaimellisesti ihan sama. Jää sit kirjimellisesti siihen. Mut toi kirjaimellisesti ei sua kanna”, Eira tuhahti ja lonksutteli tiehensä talvilenkkareiden avoimet nauhat lompsuen.
”Mikä ihme sen nyt oikeesti on?” Nelly ihmetteli.
”No vittu se joutu luistelemaan”, Alex raakkui, kun kumarruin kiskomaan hänet hangesta. ”Ei siihen muuta tarvi et ihmisen elämä on ihan perseestä.”
”Huomennako sit uudestaan?” Nelly kysyi katsoen hymyillen vuorotellen minua, käsivarrellani makaavaa rättimäisen velttoa Alexia ja kaukalosta ulos astuvaa Chaita.
”Tietenkin”, Alex äännähti ja näytti vielä peukkuakin. Sekä minä että Nelly nauroimme.

[NoeulOsallistuja]

Ter

”Hyvä poika, ter. Vielä yksi kerta Noeulin mieliksi.”

Equadorin venyttely oli tullut helpommaksi. Se kiinnostui herkuista, etenkin tavallisista porkkanoista jo niin paljon, että venytti kaulaansa niiden perässä tavoitellakseen niitä. Jos se ei saanut herkkuaan tarpeeksi nopeasti, se kuitenkin menetti mielenkiintonsa nopeasti. Porkkanaa siis meni, mutta toisaalta hevosen pääkin kääntyi hienosti sen omaa kylkeä kohti ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Muistin aina kehua ratsua sen urotöistä ja silittää sen lapaa, sillä taputtamisesta se ei tainnut tykätä. Etujalkojensa välistä se ei vielä kurottanut kauhean syvälle porkkanan perässä, mutta oli hoksaamassa senkin.

”Hieno poika, viisas poika. Noeul antaa ylimääräisen porkkanan. Annatko suukon, teerak? Et anna? Se on ihan okei.”

Hello oli tainnut olla ensimmäinen, joka kysyi, että eikö mielenkiintoni lopahtanut, kun en voinut oikeastaan ratsastaa. Hänelle oli ollut helppo vastata, että eihän hän itsekään juurikaan ratsastanut, mutta jaksoi silti päivä toisensa jälkeen suukotella Skottia väkivaltaisesti ja katsella Typyä palvovasti. Vaikeampaa oli päästä eroon muiden kyselyistä, koska en voinut rehellisesti sanoa, ettei yhtään harmittanut. Pääasia oli, että Equador voi paremmin, mutta olisihan niin hienolla hevosella ollut upeaa ratsastaa muutenkin kuin käyntiä metsänrajaan ja takaisin. Olavi ratsastikin jo, ja olisi antanut myös minulle luvan, mutta en osannut ratsastaa sillä tavalla kuin tätä hevosta kuului. Lyhyillä kävelyillämme metsänreunaan Equador ohjautui nimittäin täysin ohjasavuilla. En ollut keksinyt, miten se ottaisi pohjeapuja ja kunnollisia painoapuja vastaan säpsähtelemättä ja väristelemättä itseään. Olavi kehotti vain toimimaan hellästi, mutta en silti tainnut osata ohjata sitä tarpeeksi hellästi.

Toisaalta sujui se yhteiselo näinkin. Huomasin hymyileväni, kun Equador haistoi vielä varmuuden vuoksi tyhjiä käsiäni hengittämällä niihin oikein pitkään ennen kuin kääntyi pois. Sen rakkaudenosoitukset olivat huomaamattomia, mutta ne olivat olemassa. Se käänsi korvansa kuuntelemaan yleensä, kun puhuin sille, ja joskus se kosketti minua turvallaan ohimennen niin kuin nyt. Tätä nykyä se tuli joskus aidalle juttelemaankin hetkeksi, kun kävin katsomassa sitä sen tarhaillessa. Omaa nimeään se ei totellut vieläkään, kun sitä kutsui, mutta ei se haitannut. Se luuli, että sen nimi on Ter, Rakas, ja se sopikin sille paremmin.

”Ter, ter? Kävelläänkö tänään riimun kanssa vai ratsastaako Noeul? Huomenna ei mennä, kun Olavi tulee ratsastamaan. Ai leipää otat sieltä taskusta — no leipäähän Equador saa. Älä vedä, kun odota että Noeul antaa.”

[NoeulOsallistuja]

Pehmoinen turpa

”Equador!”

Equador ei tervehtinyt tänäänkään. Se ei edes vilkaissut minua. Ojensin kättäni sille, vaikka se oli ihan haan peränurkassa. Ei se tullut luokseni, enkä ollut oikeastaan odottanutkaan sen tulevan. Sille oli turha tarjota porkkanoita tai mitään muutakaan herkkua, koska ei se ottanut.

Heinäkasansa Equador oli kuitenkin syönyt tällä kertaa kokonaan, ja kun sitä oli katsellut kauempaa, sen katse oli seurannut jotain pellonreunassa. Molemmat olivat tämän viikon uusia muutoksia, joista olin kertonut Olaville. Hän piti niitä hyvinä merkkeinä. Equador sentään edes katseli muualle kuin suoraan eteensä. Eniten sen katse seurasi muita hevosia, vaikka se ei vastannutkaan niiden tervehdyksiin eikä juossut niiden mukana aidanviertä.

Koska Equador ei tullut tänäänkään vastaan, avasin varovaisesti haan portin. Pukkasin sen kiinnikin siltä varalta, että hevonen yrittäisi karkuun, vaikka ei se koskaan yrittänyt. Se oli aina ennenkin antanut ottaa itsensä kauniisti kiinni, vaikka ei tullutkaan kohti. Silti puhelin sille omalla kielelläni pehmeästi.

”Equadorilla on tänään hieronta. Sanna tulee taas. Sanna on se, joka hyräilee. Mun nimi on Noeul, vaikka varmasti Equador muistaa sen jo. Noeul harjaa Equadorin oikein hyväksi ennen kuin Sanna tulee. Hieno poika.”

Kun kiinnitin narun hevosen riimuun, sen korvat käväisivät tuttuun tapaan luimussa, mutta ponnahtivat pystyyn, kun naru oli kiinni. Ensimmäisillä kerroilla se oli tuntunut pelottavalta, mutta ori ei koskaan tehnyt mitään muuta. Sitä paitsi sen jälkeen Equadorin korvat alkoivat reagoida. En tiennyt, johtuiko se luimussa käyttämisestä vai siitä, että hevonen oli nyt kiinni, mutta sen korvat kääntyivät aina tässä vaiheessa kuuntelemaan puhettani. Käytin tänäänkin hetken hyväksi kehumalla. Kerroin Equadorille, että se oli kaunis ja viisas, ja että tekisin kaikkeni, jotta ensi vuonna tähän aikaan se olisi myös onnellinen. Sen jälkeen se nytkähti liikkeelle ja ryhtyi seuraamaan minua, kun kävelin sen edellä portille.

Ensimmäisillä kerroilla suuliin käveleminen oli saanut Equadorin nostamaan päänsä silmät pyörien ja sieraimet laajenneina, mutta ei enää. Se pärskähti hiljaisesti ja lyhyesti kuin itseään rauhoittaen. Taputin sen kaulaa ja kehuin sitä suomeksi, niin kuin kaikki.

”Hyvä poika.”

Suulin oviaukon pieliin sitomista se ei vastustellut. Käytin silti hyvän aikaa siihen, että silitin sen kaulaa ja kylkeä pitkin vedoin, vaikka se saikin takkini karvaiseksi ja käteni pölyiseksi. Kun olin silittänyt joka paikasta ihan takapuoleen asti, siirryin toiselle puolelle. Se oli hyödytöntä ja tyhmää, tiesin sen, koska harjaaminenhan on kuin silittämistä, mutta Equador tuntui tykkäävän siitä. Se kuunteli taaksepäin mustareunaisilla korvillaan ja jopa antoi alahuulensa lerpahtaa hetkeksi juuri ennen kuin siirryin toiselle puolelle.

Vaikka Equadorilta oli turha odottaa vastarakkautta, tiesin jo rakastavani sitä. Ajattelin, että kissaemon täytyi tuntea samalla tavalla poikasiaan kohtaan. Vaikka Equador oli puhdas, halusin harjata sitä. Vaikka sitä ei kutittanut, halusin rapsutella sitä. Joka päivä vietin tuhottomasti aikaa tutkiskelemalla sen ihoa ja harjanjuurta, katsomalla sen korvin. Jos se olisi ollut kissan kokoinen, olisin käännellyt sitä ympäri ämpäri, venytellyt sitä ja nuollut sen karvaisen naaman puhtaaksi omalla kielelläni. Oikeastaan olisin halunnut tehdä sen kaiken, vaikka se ei ollutkaan kissan kokoinen.

Equador oli jo aikaa sitten ollut puhdas tälläkin kertaa, mutta silti tutkin vanhaa rupea sen rusehtavanvalkoisessa ryntäässä. Se ei ollut vielä lähdössä irti, mutta reunat repsottivat jo. Painelin hellästi sen ympäriltä, vaikka vamma olikin mitätön, ja vaikka olin tutkinut samaa rupea jo ainakin toissapäivänä. Silloin jokin kosketti olkapäätäni kevyesti.

Muiden ratsut ja hoitohevoset hörähtivät tervehdykseksi ja juoksivat aidalle vastaan, kun oma ihminen tuli. Niiden ilahtuneet korvat törröttivät pystyssä ja ne halusivat lähteä ihmistensä mukaan. Equador ei, ei ikinä. En odottanutkaan siltä rakkautta. Kun se ensimmäisen kerran kosketti minua turvallaan ihan itse, hyvin kevyesti, olkapäähän, en uskaltanut enkä halunnut liikkua. Sormeni olivat sen rinnalla rosoreunaisen ruven ympärillä, enkä voinut irrottaa niitä siitä. Tuijotin sitä samaa rupea näkemättä sitä kunnolla. Sydämenikin taisi pysähtyä, ettei pulssini häiritsisi Equadoria, kun se hengitti rauhallisesti ja syvään takkini kauluksesta sisään.

Jo seuraavassa hetkessä tallipihan soralta kuului askelia ja Equadorin pehmeä turpa oli poissa.

”Hyvä poika Equador”, kuiskasin sille suomeksi, niin kuin kaikki omille hevosilleen, ja sen korvat kuuntelivat. Ehdin silittää sen poskea hellästi ennen kuin sen hierojan rahisevat askeleet saavuttivat suulin oviaukon.

[NoeulOsallistuja]

Kun Eira kysyi hengästyksestä värisevällä äänellä, lähtisinkö hänen kanssaan jonkun aikuisen tytön naamiaissynttäreille, sanoin melkein ei vanhasta tottumuksesta. En minä saanut näyttäytyä kenenkään edes suurin piirtein omanikäisen tyttöni kanssa. Sitä paitsi Eiran jatkuva keimailu ja silmäripsien räpsyttely kertoi siitä, että pian hän ehdottaisi muutakin kuin kaverien käyntiä jossain. Minulta seurustelu oli ankarasti kielletty, enkä olisi ehtinyt koskaan seurustelemaankaan. Kaikki aika meni siihen, miten olin seurustelevinani Ean kanssa.

Kun jo mietin, miten sanoisin ei loukkaamatta Eiran tunteita, ymmärsin, että ensimmäistä kertaa elämässäni olinkin vapaa menemään. Mikään ei estänyt minua enää menemästä tytön kanssa, ei edes seurustelemasta. Eiran sinisistä silmistä näkyi Hopiavuoren melkein yhtä sinisen taivaan kuva, ja minä sanoin, että mennään vain, kuulostaa hauskalta.

Niin sitä sitten mentiin. Puvut eivät olleet häävit, mutta eivät olleet kyllä kenelläkään muullakaan. Me olimme hevosia, Eira ja minä, ja se teki Eiran siiderinjuonnista tosi hankalaa. Minä en juonut muuta kuin limsaa: meillä huono viinapää kulkee äidin puolen suvussa.

Lähdön aikaan taivas oli jo betoninharmaa ja tummui edelleen reunoiltaan. Rouva Aili Ilves oli ollut niin hyvä, että oli lainannut meille autoaan, ja minä tietenkin ajoin, vaikka se oli kummallista suomalaisittain väärällä puolella istuen. Onneksi Otsonmäellä ei kuitenkaan ollut koskaan juuri ollenkaan liikennettä. Niin myöhään illalla oli vielä vähemmän.

Valkoinen hevosnaamari erottui enää vain heikosti Eiran sylissä, kun pysäytin auton Ilveksen pihaan. Siellä Eira piti majaa silloin, kun ei asustanut Hopiavuoren vintillä. Pidin moottorin käynnissä, koska seuralaiseni ei tehnyt elettäkään irrottaakseen turvavyötä. Sen sijaan hän puri huultaan ja sanoi nimeni taas väärin, niin kuin tytön nimen. Kuule Noelle…

Ryhdytäänkö seurustelemaan? Sitä kysymystä odotin, ja siihen kaikki viittasi. Eiran hermostuneet sormet, jotka pyörittivät poninhännältä karannutta hiuskiehkuraa. Ilveksen talon pihavalojen heijastuksia välähtelevät pälyilevät silmät. Se, miten Eira oli pystynyt koskemaan minun käsivarteeni koko illan ilman ainoatakaan taukoa ennen autoon pääsemistä.

Kysymystä ei tullut. Kuule Noelle, Eira vain sanoi, väärin niin kuin näillä kaikilla täällä oli taipumus. Kuule Noelle. Oli aika kiva ilta.

Tavallaan petyin. Sammutin auton moottorin. Sora rahisi, kun kävelin Eiran puolelle autoa — sille, jonka kuului olla kuljettajan puoli — ja avasin oven. En ollut vähääkään ihastunut tyttöön, joka nousi autosta valkoista hevosnaamaria löyhästi halaten ja minulle ujosti hymyillen. Kotona tuota tyttöä olisi kohdeltu kuin filmitähteä. Kenelläkään meilläpäin ei ole tuollaisia kultaisia hiuksia, ei noin ohuita sääriä, ei samanlaista kalpean helmimäistä ihoa. Täällä asia oli toisin. Jokainen tyttö oli kaunis täällä. Eira ei erottunut muista.

Kuului koiran syvä ja jylisevä haukku, kun Eira käveli lanteitaan keikutellen portaille. Katsoin, että hän pääsi sisälle asti. Sitten kumarruin ottamaan autosta ruskean, hevosenpäisen naamarin ja lähdin kävelemään kotia kohti. Nakkasin naamarin Ilveksen isoon roskapönttöön ohi kävellessäni. Sen kannelta nousi lentoon yöperhonen.

[NoeulOsallistuja]

Equador

Oskari ratsasti Sintillä vaihteeksi itse. Olavi oli tullut taas Hopiavuoreen asti katsomaan, ja huomautteli yhtenään, miten Sintti oli käyrä vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle. Tuntui pahalta katsoa sitä. Oskari yritti niin, että hiki valui hänen niskassaan ja kaulallaan, mutta Olavi ei tuntunut ottavan ollenkaan huomioon, ettei Oskari hallinnut liikkeitään niin kuin terve ihminen. Toisaalta mikä minä olen Olavin toimintaa kyseenalaistamaan. Sitä paitsi Oskarikin näytti siltä, ettei aikonut ottaa tätä seikkaa huomioon yhtään sen enempää. Mitä enemmän hänen isänsä huomautteli, sitä tiukemmiksi hänen purentalihaksensa muuttuivat. Hänen suunsa oli pelkkä viiva ja katse yhtä terävä ja kova kuin haukalla.

”Oli miten oli”, Olavi sanoi, kun oli juuri sanonut Oskarille tällä kertaa suomeksi jotain sellaista, joka sai hänen kulmakarvansa painumaan ankaraan kurttuun. ”Noeul.”
”Mitä?” kysyin kiltisti, mutta mietin samalla, kohtelisiko Olavi joskus minuakin yhtä ankarasti.
”Katsos tätä. Mitä oot mieltä?”

Olavi ojensi minulle kännykkänsä. Se oli paljon isompi kuin minun. Näytöllä oli hevosen kuva.

Line Rosenhill /dA

En osannut sanoa siitä kuvasta tai hevosesta oikeastaan mitään — tai oikeammin en ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

”Kaunis?” yritin ympäripyöreästi ja ojensin puhelinta takaisin. Olavi ei kuitenkaan ottanut sitä.
”Se on Equador, ja parempi väki huhuilee, että se on myynnissä. Kannattaako ostaa?”
”Vaikea sanoa kuvasta…” mutisin.
”Kerro mitä sä näet.”

Se oli kai jonkinlainen testi. Olavi avasi puhelimen näytön uudelleen, koska se oli ehtinyt jo mustaksi. Katsoin kuvaa oikein tarkasti. Zoomailin. Pitikö nyt sanoa itsestäänselvyyksiä, vai olisiko minun pitänyt nähdä jotain muuta kuvassa?

”Ruuna? Varmaan — aika nuori, kun sen kimoutuminen on hassussa vaiheessa. Näyttää kouluratsulta.”
”Mm, hyvä”, Olavi mumisi. ”Oskari! Keskity nyt vaan saamaan se ravaamaan suorassa se lävistäjä! Niin se on sellainen ori, että kouluratsastusihmiset Suomessa uskoo siihen vankasti, ja mä olen päättänyt saada sen.”
”Se on varmaan aika kallis”, tuumin.
”Siinä se hauskuus piileekin, kun ei ole. Kun huhuilua kuuntelee, hinta on puolet siitä, mitä tollasesta pitäis pyytää. Arvaapa miksi.”
”No?”
”Se on vihainen. Mutta katsopa sitä kuvaa.”

Olavi avasi näytön taas ja pyyhkäisi pari kuvaa eteenpäin. Se oli ratsastuskuva. Siinä tämä Equador ravasi kauniisti ja suorana kuin mikä — silmät sirrillään, suupielet kireinä ja korvat lerpallaan.

”Siihen sattuu”, totesin.
”Niin taitaa olla. Tää on nyt näitä klassisia tapauksia, joissa orille lisätään rautaa suuhun, kun se ei pysy käsissä, ja kappas kummaa kun se alkaa juosta pakoon sitä kipua suussakin. Ja katso tota turpahihnaa. Sano mun sanoneen, niin tällä on koko pää tosi kipeä, enkä ihmettelisi vaikka olis selkäkin, kun se on yrittänyt vähentää painetta niin kauan.”
”Ja siks se on vihanen?”
”Mä en usko vihaisiin hevosiin”, Olavi totesi. ”Oskari! Mä näen tänne asti että sä oot löysä vasemmalta, ettet joutuisi tekeen töitä oikealta!”
”Eikös Oskarin edellinen hevonen ollu–”
”Sairas”, Olavi keskeytti. ”Aivokasvain. Jos Ukko olis ollut terve hevonen, tuskin se olis tehnyt kenellekään mitään.”

Mietin, miksi Olavi näytti minulle tätä hevosta. Olavi kuitenkin kääntyi vain takaisin kentän, Oskarin ja Sintin puoleen ja nojasi käsivarsiaan rennosti aitaan. Hän tuijotti Sintin menoa silmät sirrillään. Oskari oli painanut leukansa alas ja työntänyt niskansa ylös niin kuin se Equador siinä ratsastuskuvassa.

”Nyt menee hyvin, kun sä et laiskottele siellä”, Olavi kehui poikaansa. ”Ota vaan käyntiin. Onnistumiseen on hyvä lopettaa.”

Hetken aikaa Olavi huuteli Oskarille vielä jotain suomeksi. Ratsastajan hartiat rentoutuivat hieman ja ilme pehmeni. Ehkä Olavi kehuikin välillä. Hän kuitenkin lopetti suomeksi juttelunsa lyhyeen ja katsoi taas minua kulmat kysyvästi koholla.

”Lähdetkö katsoman sitä hevosta mun kanssa?” Olavi kysyi.
”Mitä?”
”Sitä Equadoria. Mennäänkö katsomaan?”
”Miksi mä? Eikö Oskari..?”
”Oskarista ei oo just nyt hyötyä siinä hommassa. Sen hevosen emäntä vie sen Åland Weekendiin. Voitaisiin samalla katsoa se.”
”Se olis mielenkiintoista — mutta mitä hyötyä mustakaan siinä on?”
”Se tarvii ratsastajan. Mä en ehdi enää tämän elämän aikana viedä uutta hevosta huipulle. Sä puolestas tarvit hommia siinä vaiheessa, kun Oskari palaa sun työhön, ja mun työtarjous on edelleen voimassa. Mä meen nyt suunnittelemaan ton Ilo… Oskarin kanssa tätä sen ratsastuksen edistystä. Mieti sitä Equadoria.”

Vai Equador. Tiesin jo meneväni Olavin mukana mihin tahansa hevosprojekteihin vain pääsisinkään. Olisi aika hienoa nähdä niin komea hevonen oikeassa elämässä, ilmielävänä, ja päästä katsomaan, miten hevoskauppoja oikein tehtiin. Menisin, vaikka jälleen kerran veisin Oskarin paikan vain olemalla olemassa.

[NoeulOsallistuja]

Rue do bai mai ruang on suomeksi satoja sävyjä oranssia

Se ei ollut mikään hätäinen päätös, niin kuin äiti sanoi. Rohkea päätös se oli, niin kuin isä sanoi. En tiennyt vielä, oliko se tyhmä päätös, vaikka khun-mäa Jittramas niin minulle kertoi. Joka tapauksessa se oli minun oma päätökseni, ja nyt minun oli elettävä sen kanssa.

Halusin nähdä Suomen vuodenajat.

Khun-lung Olavi vaikutti paljon siihen, että uskalsin. Hän takasi ja vakuuttii, että ellen keksi, mitä tekisin, hänellä olisi minulle aina töitä. Työ olisi nuorten hevosten parissa, enkä ihan uskonut, että minusta olisi siihen, mutta Olavin usko oli vankkumaton. Halusin yrittää kuitenkin ensin itse. Halusin tehdä jotain muuta kuin hevostöitä. En ollut sellainen hevosihminen.

Työni kotona oli samalla ohitse, eikä paluuta siihen olisi. Pystyisin hetken ratsastamaan sillä siitä huolimatta. Instagram-seuraajani eivät olleet vähentyneet. Otin kaikki sponsoridiilit, jotka vielä sain. Tuttuun tapaan mainostamani tuotteet oli suunnattu nuorille naisille: ihonhoitoa suurin osa. Sellaisella ei saanut tarpeeksi rahaa elääkseen, mutta olihan minulla vielä jonkin verran rahaa säästössä. Elelisin sillä Otsonmäen hinnoilla vuoden päivät, kotona montakin vuotta, jos uskaltaisin antaa tilin saldon vain kuihtua kuihtumistaan. Aluksi ainakin olisi pakko.

Otsonmäellä kielitaidottoman tuntui heti olevan mahdoton saada aikaan yhtään mitään. Katsoin asuntoja. Ne pari kerrostaloyksiötä, jotka olivat halpoja, eivät tainneet olla minua varten. Vuokranantajat jäykistyivät heti, kun puhuin englantia, ja kohteliaasti mutta robottimaisesti hymyillen minut hyvästeltiin aina. Sitten varmaan sana alkoi kiiriä, koska en saanut vastauksia enää viesteihini ja soittoihini, vaikka kokeilin sellaisiakin asuntoja, jotka olivat kerta kaikkiaan liian kalliita. Työn hakeminen oli vielä vaikeampaa. Joka ainoa ilmoitus oli suomeksi. Vaasassa oli muutama paikka sillä toisella kielellä, ruotsiksi, mutta en minä sitäkään osannut. Höpötin Instassa thaiksi, miten rakastan tätä-ja-tätä kasvorasvaa, pidin livejä ja etsin ja etsin.

Sitten tärppäsi.

Otsonmäellä sana kiirii huonossa, mutta niin hyvässäkin. Yritin jäljittää, mistä Nelly oli saanut tietää, että etsin töitä. Juorun jäljille ei kuitenkaan päässyt. Nelly kysyi Eetun puolesta, voisinko ottaa vastaan Oskarin vanhan työpaikan toistaiseksi. Vaikka Nelly teki selväksi, että Oskari saisi palata takaisin heti, kun olisi tarpeeksi voimissaan työskentelemään, minusta tuntui silti kuin työntäisin Oskaria aina vain pienempään tilaan tallilla. Silti sanoin heti, että aloitan huomenna. Lannan lapioiminen, hevosten talutteleminen ja pikku korjaushommat kuulostivat paljon turvallisemmalta puuhalta minulle kuin Olavin nuoret ratsut. Luontaisetuihin kuului myös ai’Pond: se saisi jäädä, kunhan auttaisin Camillaa pitämään linnoitusta pystyssä aina, kun Eetu oli vapaalla. Sintti olisi riittänyt, mutta ajattelin Chaita suostuessani järjestelyyn. Olin saanut asua hänen luonaan jo niin kauan.

Uuden elämäni ensimmäiset päivät tuoksuivat syksyltä, lannalta ja hieltä, mutta ympärilläni Suomen kesä vaihtui äänettömästi syksyksi ja koristeli puut konfettimaisella oranssilla sadoissa sellaisissa sävyissä, joita en ollut koskaan ennen nähnyt.

[NoeulOsallistuja]

Valmentaja henkeen ja vereen

Sintti käveli tosi nätisti perässä, kun sitä talutti. Niin käveli Pondkin, ja kotona Suai, mutta niistä kolmesta Sintti oli eniten oikea kilpahevonen. Yleensä kilpahevosista tuli mieleen vähän vauhkompi ja hermostuneempi tapaus, mutta Sintin taluttaminen ei eronnut ratsastuskoulun hevosen taluttamisesta.

Paitsi että erosi. Kävelin hevonen perässäni suuliin, jonka pieleen Oskari nojasi. Sintti ei ollut ratsastuskoulun hevonen, vaan Oskari Suden hevonen. Vaikka pitelin riimunarua, käteni nousivat saman tien automaattisesti pahoittelevaan waihin. Oikein sormenpäät silmien tasalla asti, eikä leuan. Puolittain ehdin moittimaan itseäni, koska sellainen wai esitettiin lähinnä opettajille ja lääkäreille, mutta toisaalta Oskarikin ansaitsi sen. Olin vienyt hänen hevosensa, vaikka se oli kuinka Olavi Suden käsky.

Oskari ei ymmärtänyt, mitä eleeni tarkoitti, vaan kohotti kulmakarvojaan ennen kuin nyökkäsi ilmeettömän tervehdyksen ja väistyi tarpeettomasti vielä paremmin pois tieltä. Hän kiinnitti oman hevosensa toiselta puolelta suulin oviaukkoon, kun minä kiinnitin toiselta. Sitten hän katsoi Sintin harjojen suuntaan ja puri huultaan.

”Harjaisitko sä mun kanssa?” kysyin niin kuin en olisi muka huomannut epäröintiä.
”Mm”, Oskari äännähti. Se oli suomalaisten ”joo”. En ollut kuullut Oskarin puhuvan koskaan englantia, mutta selkeästi hän ymmärsi sitä.

Sintt oli onnekas hevonen. Oskari kohteli sitä tosi hyvin, vaikka suomalaiset tapasivatkin kohdella eläimiä melkein kuin ihmisiä. Nytkin Sintti sai harjauksen lisäksi Oskarilta taputuksia, silityksiä ja rapsutuksia. Se kiitti niistä hamuilemalla isäntänsä olkapäätä. Se sai Oskarin hymyilemään harvinaista hymyään.

”Åland”, Oskari sanoi vaikeasti, kun oli puhdistanut hevosensa kaviot ja noussut takaisin hämmentävän hyväryhtiseen pystyasentoonsa. ”Åland — week — end?”
”Joo?” kannustin. Hänen puheensa oli suomeksikin kovin vaikean kuuloista, ja nyt hän yrittäisi englanniksi ja tarvitsisi hieman tsemppiä. Jokin sai Oskarin aina puhumaan tosi katkonaisesti. Tuntui kuin hän joutuisi pinnistelemään kovasti ja puristamaan sanoja ulos vatsalihaksistaan asti.
”Mäkin menen”, Oskari sai sanottua ja osoitti itseään.
”Ai jaa? Sintillä? Mä en sitten varmaan menekään?”
”Ei! Ei. Kun Typyllä.”
”Ai! No — haluaisitko sä…” aloitin, mutta emmin. Tuskinpa haluaisi, tuskin tässä tilanteessa…
”Joo?” Oskari kannusti niin kuin minä häntä aiemmin.
”Haluaisitko sä harjoitella yhdessä? Kentällä?”
”Joo”, Oskari nyökkäsi oltuaan muutaman sekunnin hiljaa.
”Haluaisitko sä tulla nyt heti? Jos sä ehdit, sä voisit samalla — valmentaa meitä?”
”Typy on…” Oskari mumisi ja jäi miettimään.
”Mitä?”
”Mä ratsastin jo.”
”Voi harmi.”
”Voinko mä katsoa?”

Oikealla kilpahevosella ratsastaminen oli aina vähän jännää sillä tavalla, että adrenaliini virtasi. Sellainen jännittävyys on pieninä annoksina hyvä asia. Sehän parantaa suoritusta. Varsinkin tällaisina kertoina, kun oli aika hypätä korkeita, jouduin tekemään töitä pysyäkseni rentona hevosen selässä. Rentoutuminen tuntui kuitenkin yhtäkkiä mahdottomalta, kun löysin itseni kentältä Oskari Suden hevosen selästä lähestymässä laukassa korkeaa estettä itse Oskari Suden silmien alla.

”Ryntää!” Oskari tuomitsi jo ennen ensimmäistä hyppyä kentän laidalta. Ilmeisesti hänellä oli monipuolinen sanavarasto englanniksikin, vaikka puhuminen oli vaikeaa. Selvää oli myös se, että Oskari ajautui valmentajan rooliin yhtä automaattisesti kuin isänsä, kun seurasi ratsastusta.

”Pienempi askel! Yksi askel siihen lisää. Vielä mahtuu yksi!”

Toivottavasti meidän valmistautumisemme Åland Weekendiin sujuisi ensikuussakin tällä tavalla, ajattelin ja mahdutin väkisin vieläkin yhden laukka-askeleen ennen estettä. Oskarilla oli sellainen maine, että kehuja oli aika turha odottaa, ja lisäksi hän oli tietenkin Sintin omistaja. Jos selviytyisin hänen kynsistään kunnialla, parin luokan ratsastus Åland Weekendillä olisi helppo homma.

[NoeulOsallistuja]

Black Swan Dressage

En ollut valmis. En millään mittapuulla. Silti aina on toimittava niin kuin isän, äidin, tädin ja sedän asemassa olevat määräävät. Koska Olavi Susi oli setä, kokosin Kissin parhaani mukaan ja ravasin sillä kentän keskelle. Tasajaloin Kissi taisi pysähtyä ihan vanhasta muistista. Tervehdin tuomaria, jota esitti Olavi Susi. Hän nyökkäsi meille hyväksyvästi. Sitten jatkoimme matkaamme kootussa ravissa.

Avotaivutuksia, voltintynkiä, ei kun siis puolivoltteja. Suailla olisin ehkä selviytynyt niistä kunnialla, mutta Kissi oli herkempi. Siltä pyytäessään sai olla paljon tarkempi. Koko ajan piti ikään kuin pidätellä itseään, ettei päässyt rennoksi.

Lisää avotaivutuksia, sulkutaivutuksia ja loputtomasti ravia. Isoveli Oskari Susi katseli kentän reunalta meitä, ja vaikka välttelin parhaani mukaan katsomasta hänen kasvojaan, näin hänen tummien, paksujen kulmakarvansa kurtistuneen. Hampaitaan hän puri yhteen kuin kärsisi jäykkäkouristuksesta, enkä paljoa sen rennompi ollut minäkään. Isoveli Oskari olisi tehnyt tämän paljon paremmin. Voi tätä keskiraviakin — siirtymät eivät olleen riittävän selkeitä, ja välillä ne olivat hypähtäviä. Kissi osasi paremmin, mutta minä en osannut toimia sen kanssa paremmin.

Pysähdys, peruutus, viimein käyntiä. Ihan niin kuin liian pitkissä portaissa kuljettaessa yritin peittää sen, että olin hengästynyt. Kissi ei ollut. Ohjasin sitä reippaammin. Käynti oli sen heikko kohta, vaikka se naurettavalta tuntuikin. Se lysähti helposti laahustamaan, mutta omistajansa kanssa sillä ei kuulemma sellaista ongelmaa ollut. Minua Olavi saikin muistuttaa yhtenään siitä, että myös ja varsinkin käynnissä on ratsastettava kunnolla.

Laukkaa, laukkasiirtymiä, koottua laukkaa. Annoin itseni rentoutua hieman, sillä Kissi oli laukkaharjoituksissa aina aika virkeä. Liikahdukseni sai sen kuitenkin loikkaamaan eteenpäin. Jännitin taas vatsalihaksiani ja toivoin, etteivät Sudet olisi huomanneet, vaikka olivathan he taatusti, sekä isä että poika.

Mikään kouluohjelma ei kuitenkaan ole ikuinen. T-paitani niska oli inhottavasti hiestä kostea, kun pysähdyimme ja tervehdimme taas tuomaria, jota esitti yhä Olavi. Annoin pitkät ohjat ja sallin Kissin kävellä, kun välttelin katsomasta sekä Olavia että Oskaria. Kun joku puhuttelee, on kuitenkin rumaa katsella muualle.

”Jep. Kyllä. Meillä on vielä hyvin tässä aikaa kattoa tää loppuun ennen niitä ankkakisoja. Ei kun joutsen siis. Mun mielestä Kissi saa sit sieltä suoraan jäädä vaikka meille hetkeksi, kun siinä maissa pitäis olla se astutushommakin ajankohtainen. Ja sä Noeul olet edelleen tervetullut jatkamaan sen kanssa meillä ja myöhemmin täällä, ja tietenkin mä suosittelisin sulle mielelläni myös meidän muita hevosia.”

Olavi oli vakava, mutta kädet lanteillaan ja pää nyökytellen avoimen ja ystävällisen oloinen. Aidan toisella puolella katseleva Oskari ei sanonut mitään, mutta ei ollut rentouttanut yhtäkään kasvojensa lihasta. Vihainen katse ei kuitenkaan suuntautunut minuun, eikä varsinkaan Kissiin, vaan suoraan Olaviin. Olavi ei tainnut edes huomata, kun hänen poikansa punnersi itsensä käsivoimillaan kauemmas aidasta, sulki ja avasi silmänsä harkitun hitaasti ja käveli sitten hyvin rauhallisesti pois kädet tiukoille nyrkeille puristettuna.

Olin vienyt Oskari Suden hevosen ja kilparatsastajuuden. Niiden lisäksi olin vienyt hänen isänsä. Olisin palauttanut ne kaikki, jos olisin voinut. Aina on kuitenkin tehtävä niin kuin isän, äidin, sedän ja tädin asemassa olevat määräsivät.

[NoeulOsallistuja]

En tiennyt, oliko epäkohteliaampaa korjata vai olla korjaamatta, kun Eira halusi huomioni.
”Noel”, hän kutsui, niin kuin melkein kaikki muutkin.

”No-ul”, olisin korjannut kaikkia, jos he olisivat olisivat olleet thaita, ja asia olisi sillä selvä. Nyt päädyin kuitenkin olemaan taas korjaamatta. Tunnistinhan nimeni noinkin. ”Mitä, Eira?” sanoin sen sijaan ja käännyin Pondin harjanjuurta tutkimasta.

Eiralla oli vaaleanpunainen tuulitakki yllään ja valkoinen pieni hevonen käsipuolessaan. Olin huomannut alusta asti, että hän vaihteli painoaan jalalta toiselle, räpytteli ripsiään ja kohenteli vaatteitaan ja hiuksiaan, kun olin paikalla. Niin hän teki nytkin. Miten tytölle sanotaan häntä nolaamatta ja loukkaamatta, että minulla ei saa olla tyttöystävää?

”Läheks maastoon?” Eira kysyi ja räpäytti ripsiään kolmesti kutsuvasti.
”Voin lähteä”, nyökkäsin vastaukseksi, vaikka se oli tyhmää. Vaikka olisin saanut seurustella, en olisi halunnut olla Eiran kanssa.
Eira-parka henkäisi saman tien jännittyneenä, mutta yritti urheasti peittää sen rapsuttamalla nenänpieltään kädet täristen.
”Kuka se hevonen on?” kysyin vielä ainakin ystävällisyyttä tavoitellen ennen kuin kääntyisin jatkamaan Pondin harjaamista.
”Cozmina”, Eira sanoi hieman liian kimeällä äänellä. ”Tää on Nellyn hevonen, mut mä saan ratsastaa tällä.”

Tallipihan puolella oli se kolmen kopla: Oskari, Ilona ja Alex. Eira tuhahteli, kun sanoin heille, että menemme maastoon ja meillä on kännykät. Yritin sanoa, että menemme Pihlajamäelle, mutta se oli ihan hirvittävän vaikea sana. Sitä paitsi Eira oli eri mieltä.
”Ei me mihkää paskaan Pihlajamäelle mennä”, hän sanoi minulle, ja tiuskaisi sitten jotain suomeksi koplalle. Kaikki sen jäsenet nyökyttivät samaan tahtiin niin, että hetken oli helppo uskoa todellisuuden olevan pelkkä Matrix tai videopeli.

Vaikka Pond ei ollut mikään Suai, Pohjanmaan maisemille ja luonnolle ei ollut haastajaa kotonapäin. Ilma tuoksui raikkaammalta kuin meillä koskaan, ja kun olin tottunut tähän ainaiseen viileyteen, oli helppo hengittää. Hevosen käyntiaskel oli vakaa ja keinahteleva, eikä ratsuni reagoinut kuin korviaan kääntämällä pihattoaitauksella meitä tervehtiviin lajitovereihinsa. Joka puolella ympärillämme oli vain tyhjyys ja lakeudet, ja vierellämme ratsasti Eira valkealla pikku hevosellaan. Oli turvallista, levollista. Rauhallista. Äänetöntä. Sellaista kuin ei ikinä kotona. Melkein kuin en olisi edes olemassa. Kukaan ei vahtinut minua, eikä halunnut minusta mitään — paitsi ehkä Eira, mutta se oli pientä se.

”Ravataan”, Eira sanoi sellaisella äänellä, että se oli päätös eikä kysymys.
”Okei.”

Vaikka vauhti kasvoi, maisemat vaihtuivat verkkaan. Pelloilla osa viljasta oli kaatunut. Eetu sanoi, että loppukesä oli ollut liian märkä. Osa pelloista näytti onneksi voivan hyvin, ja niiden välissä ravasi Pond, joka oli suloinen aivan eri tavalla kuin Suai. Rapsutin salaa sen harjanjuurta aina silloin tällöin, eikä se väsynyt hölkkäämään toisin kuin Suai. Se kuljetti minua suoraan ja luotettavasti Eiran ja Cozminan kavionjäljissä kunnes pellot loppuivat ja metsä alkoi. Silloin hidastimme käyntiin ja minä taputin ratsuni kaulaa. Hyvä tyttö, Pond. Kiitos kyydistä taas tälläkin kertaa.

Pohjanmaan maisemat olivat kahdenlaisia, mutta silti loputtoman lohdullisia. Pelloilla tuuli oli puhaltanut takinkauluksista sisään, mutta metsässä se tyyntyi täysin. Keltainen muuttui vihreäksi ja havupuiden oksat raapivat kasvoja, kun ratsastin tahallani liian läheltä tunteakseni ne. Niissä oli sellainen tuoksu, jota en ollut haistanut koskaan missään muualla, ja koska oli satanut, niistä jäi seitinohuita vesirantuja poskiin.

Polulla Pondin kavioista ei kuulunut enää samaa jumputusta ja rousketta kuin peltotiellä. Silti metsässä oli äänekkäämpää. Suai olisi pelännyt, kun isoja pulskia lintuja räpytti kirkuen lentoon pusikosta, mutta Pond vain hätkähti ja rauhoittui saman tien. Se katsoi polun yli pinkovia rusakoita yhtä kiinnostuneena kuin minä.

”Jäädään hetkeks tähän”, Eira päätti yhtäkkiä ja liukui jo samalla hetkellä alas Cozminan satulasta.
”Okei. Mikä paikka tää on?”
”Jätinkissankivi.”

Jäin satulaan, mutta Eira käveli muutamankymmenen askeleen päähän isolle kivelle. Cozmina odotteli ohjat puunoksalla, eikä Pondkaan tehnyt muuta kuin vaihtoi painonsa takajalalta toiselle. Silittelin sen kaulaa ja katselin oravaa, joka viiletti kuusenoksalta toiselle. Eira kaiveli jotain kiven reunalla kauempana.

”Hitsi”, Eira mutisi hetken päästä, ja sen sanan osasin, vaikka se oli suomea.
”No?”
”Mä ajattelin et me oltas voitu kattoa susia. Täällä on sudenpentuja, mut nyt ne on kai lähteny tai ne ei oo sitten kotona justiinsa.”
”Au? Susia! Eira, lähdetään takaisin –”
”Ei kun siis mä tarkotin kettuja! Siis kettuja!”

Eira kikatti. Olin oppinut jo hänen naurunsa. Se oli normaalistikin aika korkea, mutta sellainen estoton räkätys. Tuo kikatus oli esitys minua varten. Naurahdin mukana.

”Kai me sit mennään”, Eira päätti ja kapusi ketterästi hevosensa kyytiin.
”Selvä homma.”

Silitin taas Pondia. Polku oli niin kapea, että ei ollut turvallista ratsastaa vierekkäin, joten seurasimme Eiraa ja Cozminaa ja hengittelimme molemmat syvään. Olisi ollut kiva nähdä kettuja, mutta olihan täällä kaikkea muutakin. Kaikkea sellaista, mitä ei ollut missään muualla. Kotiinpaluuni lähestyi vääjäämättä, eikä minulla ollut siellä muuta kuin velvollisuuksia. En odottanut mitään muuta, kuin että näkisin äidin, isän, kissat ja Suain. Olisinpa voinut siirtää heidät kaikki tänne.

”Noel”, Eira äänsi taas väärin, kun polku leveni ja ratsastin hänen vierelleen.
”Mitä, Eira?”
”Onko sulla tyttöystävä?”

Hymyilin katkerasti itsekseni ja Eira taisi sekoittaa sen ystävälliseen hymyyn, koska hän vastasi siihen omallaan. Tietäisitpä, Eira, mitä minulla on ja miksi, mutta tyttöystävää minulla ei ole.

”Ei mulla ole”, vastasin lyhyesti.
”Ai!” Eira ilahtui, mutta kiirehdin puhumaan lisää, ettei hän jatkaisi.
”Tässä mahtuu laukkaamaan. Mennäänkö?”

[NoeulOsallistuja]

Suai on suomeksi Kaunis

”Hyvä Noeul! Pidätä vielä sitä edestä. Lisää liikettä, vähemmän vauhtia!”

Kissi, Oskari Suden hevonen, oli vähän enemmän sellainen kuin Suai oli ollut. Sillä ratsastaminen oli kotoisampaa ja tutumpaa kuin Pondilla ratsastaminen. Olavi Susi, väliaikainen valmentajani puolestaan oli ihan eri maata kuin ratsastuksenopettaja kotona, eikä meidän yhteistyömme ollut aina mutkatonta. Herra Suden, niin kuin muidenkin suomenkielisten, aksentti oli hassu. Arkipuheessa sen ymmärtäminen oli helppoa, mutta kun sellaiseen aksenttiin yhdistettiin monimutkainen hevossanasto, jouduin tekemään töitä ymmärtääkseni oikein.

”Nyt menee, hyvä Noeul, istu, istu, istu — eijei älä lopeta ratsastamista, kulmaan on vielä kaksi askel — okei — uusiksi tosta kohdasta, ja nyt ratsasta ihan loppuun asti!”

Sen lisäksi että herra Susi puhui hassulla aksentilla, hän oli myös vaativampi ja tarkempi kuin opettaja Suwannarat. ”Hyvä Noeul” ei tarkoittanut ”hyvä Noeul”, vaan se tarkoitti ”nyt ollaan hieman oikeilla jäljillä Noeul”. Kun herra Susi sanoi ”jes” ja löi nyrkillään ilmaan, vasta se tarkoitti, että ”juuri noin Noeul”. Väliaikainen valmentajani ei kuitenkaan koskaan ollut minulle ilkeä tai ankara, vaan jokaisen yhteisen ratsastuskertamme jälkeen hän käveli lopuksi vierelläni ja kertoi kootusti, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Huonoa oli aina ainakin yhtä paljon kuin hyvää, mutta hän kertoi sen kuin todeten, ei toruen. Valmennukset itsessään olivat vaativia ja kerrasta toiseen työskentelimme Kissin kanssa itsemme ihan kuiteiksi. Itsenäiset tehtävämme olivat paljon vähemmän rasittavia.

”Älä jää jännittämään sieltä lonkista! Nyt nousee taas hartiat! Keskity! Ja sitten — pidätä, pidätä — ja nyt loppuun asti!”

En ollut koskaan ennen ratsastanut sillä tavalla, enkä ollut koskaan oppinut niin paljoa niin lyhyessä ajassa. Mieleeni nousi usein, että olisinpa voinut tehdä tätä silloin, kun olin vielä kotona Suain kanssa. Jos olisin ollut näin hyvä, jos olisin saanut näin hyvää oppia, sekin olisi kuin eri hevonen. Samalla kiinnyin Kissiin niin kuin omaani, vaikka en halunnut enää koskaan kiintyä yhteenkään hevoseen, joka ei oikeasti ollut omani. Hevonen ravasi luotisuoraan ja minä kannustin sitä ilmavampiin askeliin, mutta kun meillä kotona monsuunisateet loppuisivat, en näkisi tätä hevosta enää koskaan. Siellä sateessa minua odotti nytkin Suai ja joukko ongelmia, joista ei ollut pakotietä, vaikka viivyttelisinkin viimeiseen asti.

”Jep, hieno. Sitten perään rentoa ravia. Mä käyn juomassa vettä tuolla niin puretaan tätä hommaa vielä vähän kun mä tuun.”

Niin kuin Suai, Kissikin venyi pitkäksi, kun sen päästi ravaamaan rennosti. Nyt osasin jo sanoa, että sen selän lihakset eivät olleet ihan priimaa. Sen ravi ei pompahdellut samalla tavalla kuin Suain, ja senkin olin oppinut täällä, että Suai ontui ainakin toista etujalkaansa. Kissi ei ontunut. Se eteni suoraan, tasaisesti hytkyen, ja rennossa ravissakin minun tehtäväni oli yrittää istua kunnolla. Herra Suden mukaan hevosen selässä ei saanut matkustaa. Jokainen ratsastushetki oli joko hevosen taitojen ja kunnon ylläpitoa ja kehittämistä tai sitten niiden heikentämistä, enkä halunnut olla Oskari Suden hevoselle haitaksi. Kissin tehtävä oli rentoutua tässä ravissa, mutta minun tehtäväni oli ratsastaa edelleen, vaikka ohjat olivat pitkät ja askel myös.

”Noniin ja käynti! Selvä, Noeul. Katopa tätä. Kun sä pidät käsiä näin, ne on valmiiksi tällä lailla aika ääriasennossa. Sitten kun Kissi ravaa, sä et voikaan myödätä — just noin, ranne rentona ja — joo. Ja kato miten toi lähtee tuolta hartiasta asti. Sun omia selkälihaksia pitäis myös alkaa…”

Niin, voisipa nämä kaksi elämää yhdistää. Voiko ihminen saada kaiken? Suai ja pojat, minun ystäväni, tänne, tähän elämään. Niin että minulla olisi Suai, kissat, pojat, p’Chai, raukeat hevosentäyteiset illat, fyysisesti ja älyllisesti haastavat valmennukset… Ja vapaus. Tämä maa olemattomine kesineen oli hyytävän kylmä, mutta sain mennä minne tahdoin, enkä tahtonut kauas. Otsonmäen metsät olivat loputtomia, jo pelkät ratsastusreititkin päättymättömiä. Suomen kieli oli hymytöntä ja monotonista, eikä sanoja erottanut toisistaan, mutta osasin silti niitä koko joukon. Suai on suomeksi Kaunis, mutta Kissi on vain Kissi.

[NoeulOsallistuja]

Bumblebee: ihan niin kuin englanniksikin

Minjan kanssa oli uusi koira. En ollut koskaan nähnyt sellaista. Toisaalta en ollut koskaan nähnyt sellaisiakaan, kuin Jerusalem ja Lallero olivat — täällä oli paljon isoja koiria — mutta tämä oli ihan toisenlainen kuin ne kaksi. Tämä oli paljon pienempi ja jotenkin pörröisempi, vaikka niillä kahdella muullakin oli paljon karvaa. Todennäköisesti tämäkin olisi kiltti, mikä tuntui olevan täälläpäin ihan tavallista jopa isoille koirille.

Hoputin Pondin ottamaan muutaman raviaskeleen, jotta ennättäisin ratsastaa tarhoille ennen kuin Minja saisi valkoisen hevosensa houkuteltua portille. Sinne tohti mennä, koska ei Pond ollut ainakaan Jerusalemia ja Lalleroa pelännyt, vaikka Lallero välillä haukkuikin. Tämä uusi koira keskeytti heinikon nuuskimisen ojassa ja katseli meitä, kun hölkkäsimme sitä ja sen emäntää kiinni. En oikein osannut tervehtiä koiria hevosen selästä, joten hymyilin sille, vaikka se ei osannutkaan hymyillä takaisin.

”Minja, päivää”, tervehdin hidastettuani käyntiin viimeisiksi metreiksi.
”Hei?” Minja vastasi kysyvästi ja työnsi poninhännältä karanneita hiuksiaan korvansa taakse.

Suomalaiset olivat hieman kummallisia. Kun tervehdin ketä tahansa, he näyttivät aina odottavan, että tarvitsisin jotain heiltä. Olin kuullut huhuja, etteivät suomalaiset turhaan rupatelleet, mutta se ei ollut totta, enkä ollut uskonutkaan siihen. Ainakin täällä tallilla ihmiset puhuivat usein keskenään sen näköisesti kuin rupattelisivat ihan niitä näitä. Minulle ei puhuttu, ja kai se johtui siitä, että olin vasta tullut ja kukaan ei tahtonut millään puhua englantia.

”Kaunis koira”, sanoin ja osoitin ojan reunalla jalkaa nostavaa eläintä. ”Tulin kysymään, saako silittää.”
”Siitä vaan!”

Tämäkään suomalainen ei ollut puhetuulella. Päästin silti jalkani jalustimista ja heilautin oikean Pondin selän ylitse. Tamma hörisi hiljaa Liljalle, joka oli tullut katsomaan sitä aidalle. Nostin Pondin ohjat aidan puomille, mutta en sitonut niitä kiinni. Niin Chaikin sen kanssa teki, kun kaivoi kiveä kengästään tai jotain koppakuoriaista pusikosta katsottavakseen. Kyykistyin vähän matkan päähän koiran eteen ja ojensin käteni. Niin näköjään isoille koirille tehtiin, kun niitä ei voinut ottaa vain syliinsä.

”Ööm… Koira? Tule? Kis-kis?”
”Se on Iikka”, Minja sanoi yhtäkkiä ja kuulosti huvittuneelta. Suomalaisilla oli hauska aksentti. Se hymyilytti minuakin.
”Iika, tule kis-kis!”
”Iikka.”
”Iikka.”

Iikka pompsahti heinikosta vasta, kun Minja sanoi sille jotain suomeksi. Se kävi kiertämässä emäntänsä jalkojen ympäri vähän niin kuin kissat tekevät ja lönkötti sitten vasta kieli pitkällä minun luokseni. Sen karva tuntui aika karhealta, mutta sillä oli pehmeämpää ja lyhyempää karvaa korvissa. Kun sen rintaa silitti, se läähätti ja näytti siltä kuin se osaisi sittenkin hymyillä.

”Onko sulla koiraa? Tai lemmikkiä siis?” Minja kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.

Katsoin koirasta naiseen ja takaisin. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku yritti jutella minulle täällä, ellei Chaita laskettu. Minjan silmistä heijastui taivas, kun hän katseli omituisen litteän näköiseen peltohorisonttiin.

”Mulla on kaksi kissaa”, kerroin. ”Ne on kylläkin kotona.”
”Ai jaa? Minkä nimisiä?”

Jostain syystä olin nimennyt kissani niin kuin ihmiset nimetään. Se oli tuntunut hauskalta idealta silloin joskus. Kissoilla oli siis omat etunimet ja minun sukunimeni niin kuin ne olisivat olleet lapsiani, ja sen lisäksi, niin kuin kaikilla ihmisilläkin, niillä oli kutsumanimi. Jos ne olisivat olleet lapsia, niiden passeissa ei olisi lukenut kutsumanimeä ollenkaan, ihan niin kuin minunkaan passissani ei lukenut Noeul. Suomalaiset kuitenkin kutsuivat toisiaan etunimillä, mikä oli omituista, joten mietin, millä nimillä kissoja kutsuisin Minjan aikana. Päädyin kuitenkin valitsemaan kissojen kutsumanimet niin kuin olisin esitellyt lapsenikin.

”Bumblebee ja Kratae.”
”Bijumbilbii — ja — ” Minja yritti toistaa häkeltyneenä.
”Anteeksi. Se on siis Bumblebee, ihan niin kuin englanniksikin, mutta me sanotaan se kotona aika eri lailla…”
”Bumblebee siis. Ja mikä se toinen oli?”
”Kratae.”
”Karatöö”, Minja yritti parhaansa, ja tunsin outoa liikutusta.
”Sitten mulla oli vuokraponi… Suai.”
”Erikoisia nimiä.”
”Niinku Iikkakin.”
”Sulle on varmaan vaikeaa muistaa kaikkien nimet. Siis jos ne on vieraita sanoja sulle kaikki.”

Niinhän se olikin, mutta siihen olin varautunut. Nojauduin hetkeksi Pondin kaulaan ja otin sen ohjanperät taas käsiini. Onneksi Pondin nimi oli tuttu sana. Minun oli vain kauhean vaikeaa mieltää Pond tammaksi. Kotona Pond oli pojan nimi.

”Välillä unohtuu jonkun nimi”, myönsin Minjalle ja hymyilin. ”Mä yritän kyllä muistaa kuitenkin. Olitko sä hakemassa Lilyä vai tuomassa sitä tarhaan?”
”Lili”, Minja naurahti. ”Hakemassa mä sitä olin. Tuuhan Lilja tänne.”

En noussut enää Pondin selkään. Löyhdytin sen satulavyötä, kun Minja päästi kimonsa haasta, ja sovitin sitten askeleeni Minjan askelten tahtiin. Iikka syöksähteli ojasta ja pusikosta toiseen varmaankin heinäsirkkojen perässä, mutta kaksi suloista tammaa kävelivät nätisti kumpikin omalla ojanreunallaan jutellessamme kissoista, koirista ja tietenkin kaikkien suomalaisten lempikysymyksestä, eli viihdyinkö saunassa.

[NoeulOsallistuja]

Noeul Rungrueang
s. 2003

Noeul on äärimmäisen hyvin kasvatettu nuorimies, joka tietää kyllä yleensä, mitä häneltä missäkin tilanteessa odotetaan. Aina hän ei toimi odotusten mukaisesti, mutta tuntuu olevan hyvin tietoinen ratkaisuistaan silloinkin, kun rikkoo normeja. Hän ihmettelee toistaiseksi suomalaisten elämää hieman hämmentyneenä näkemästään, mutta luonteva englannin kielen taito apunaan.

Noeul on avoin ihmisiä kohtaan ja utelias elämää kohtaan. Ihmisissä häntä viehättää eniten se, kun toinen puhuu kiihkeästi itseään kiinnostavasta aiheesta, ymmärsi Noeul aiheesta mitään tai ei. Hänestä on kasvamassa nopeasti eläinrakas, vaikka hän onkin aiemmin sisäistänyt, että vain osalla lemmikkieläimistä on arvoa.

Hevostausta Noeulilla on hyvin kapea ja tarkkarajainen. Hän on ratsastanut melko arvokkailla ja osaavilla hevosilla, mutta käytännössä ainoastaan ilmastoidussa maneesissa suorittaakseen tehtäviä. Tällä hetkellä Noeul ihmettelee sitä, miten hevosilla todella pääsee myös luonnossa, ja miten niiden kanssa voi olla myös rennosti hauskaa. Kun Noeul on päässyt hevosineen ulos, hän ei tahtoisi enää millään takaisin sisään. Kotona Noeulilla oli vuokrahevonen Suai, mutta Hopiavuoressa hän ratsastaa Pondilla ja Kissillä.

Noeulin perhe on keskiluokkainen, mutta arvostaa kansainvälisyyttä ja sivistystä kovasti. Sen vuoksi Noeulilla on ollut mahdollisuuksia vietää aikaa ulkomailla enemmän kuin tovereillaan ja opiskella rauhassa.

[NoeulOsallistuja]

Ihastunut: niin kuin rakastunut, mutta ihastunut

”Onko toi tyttö ihastunut p’Chaihin vai nong Noeuliin?” kysyin Chailta Pondin kaulan alta.

Oli taas niitä omituisia kylmiä päiviä. Hetken oli ollut ihan normaali lämpötila, kolmekymmentäkaksi astetta, mutta se oli kestänyt vain pari päivää, eikä Chai ollut halunnut tehdä niinä päivinä paljoa mitään. Nyt asteita oli taas enää vain kaksikymmentäkuusi, joten olin vetänyt pitkähihaisen paidan varmuuden vuoksi päälle. Chai sen sijaan oli pukeutunut yhä virttyneeseen t-paitaan, jonka kaulusta hän alkoi nyprätä hämmentyneenä heti, kun kysyin.

”Hä?” hän äännähti niin kuin olin huomannut suomalaisten äännähtävän silloin, kun suusta kuului normaalisti ”au?” tai ”huh?”
”Toi tyttö”, toistin nitkauttaen päätäni ihan vähän taaksepäin samalla kun kaivoin muististani tytön nimeä. Nimi oli kokonaan vieras sana, mutta löysin sen lopulta. ”Eira”, sanoin ihan hiljaa.

Chai vilkaisi Eiraa silmäkulmastaan ihan selkeän näkyvästi, mutta näytti edelleen hämmentyneeltä kulmiaan kurtistellessaan ja poskeaan purressaan. Okei. Hän ei muistanut sanoja. Muutenhan kysymys oli helppo. Jompaa kumpaa meistä Eira vilkuili, vaikka oli katselevinaan puhelintaan portailla. Hiusten pyörittely sormen ympärille ei myöskään mennyt ihan luonnollisella tavalla, eikä kukaan asetellut sääriään noin tavattoman huolellisesti epämukavaan asentoon, ellei halunnut näyttää joko niitä tai noita epäkäytännöllisiä narukenkiään ja vaaleanpunaisiksi maalattuja varpaankynsiään. Jos Eira tapasi tehdä tuota Chaita varten, kyllähän Chai sen tietäisi.

Käänsin huolellisesti selkäni Eiralle. ”Ihastunut”, sanoin selkeästi ja muodostin peukaloistani ja etusormistani sydämen rintani eteen piiloon Eiralta ja kaikilta muiltakin. ”Niin kuin rakastunut”, kerroin, koska sen sanan Chai osasi, ”mutta ei, kun ihastunut.”
”Aaa…” Chain suusta tuli, ja se tarkoitti samaa kuin jos joku olisi sanonut ”chaaai.”
”Niin että onko toi tyttö ihastunut Chaihin? Vai Noeuliin?”

Chain katse kävi Eirassa. Hänen korvansa muuttuivat ihan palaneen punaiseksi. Sen jälkeen hän näytti hakevan silmilleen jotain kiintopistettä maneesin ovilta, tallipihan puolella häämöttäviltä tarhoilta, tyhjältä kentältä ja Pondin harjapakista, mutta lopulta hän päätyi kuitenkin piiloutumaan hevosen taakse ja harjaamaan sitä hyvin tarmokkaasti.
”Ei se mitään ole ihaantunut suhun eikä varsinkaan muhun”, Chai mumisi. Tuntui vähän lyönniltä vasten kasvoja, kun keskustelukumppani käytti minä ja sinä -sanoja siinä yhteydessä, eikä puhunut molemmista meistä nimillä kolmannessa persoonassa. Piti yrittää muistaa, että Chai oli ulkomaalainen, eikä yleensä tahallaan yrittänyt kuulostaa vihaiselta tai loukkaavalta.
”Ihastunut. Ja on se. Jos se ei ole ennen elehtinyt tuolla lailla, kai se on sitten nong Noeuliin ihastunut eikä Chaihin. Tai on tässä sekin mahdollisuus, että se näkee tuolla tallin nurkalla tai talon reunalla vielä jonkun muun, jota varten se tekee tota. Ei se ainakaan ota kuvia someen.”

Koska Chai ei ollut enää juttutuulella, siirryin Pondin vastakkaiselle puolelle sitä kaulalta samalla silittäen ja ryhdyin itsekin harjauspuuhiin. Suomalaiset olivat tosi tarkkoja hevosistaan. Niitä harjattiin, vaikka ne eivät olisi olleet likaisiakaan, niin kuin mekin harjasimme nyt. Se oli aika hyvä juttu, kunhan siihen tottuisi. Kaiken maailman haavat, kyhmyrät ja ties mitkä pahuuden alut erottuisivat nopeasti, kun hevosta käytiin läpi joka päivä. Ihmiset tapasivat käydä tallilla muutenkin useammin. Moni näistäkin ihmisistä täällä saattoi tulla tallille ja rapsutella ja harjailla hevostaan, vaikka ei edes aikonut ratsastaa sillä. Eetu, isäntä, kävi henkilökohtaisesti tutkimassa jokaisen hevosen jalat laitumellakin joka ainoa päivä ja käytti siihen ihan valtavasti aikaa. Samoin koirien pito oli erilaista. Tallilla juoksi monta koiraa, ja jokainen oli tervetullut sisälle. Kun koira kirmasi jonkun jalkoihin, sitä ei potkaistu syrjemmälle, eikä edes jätetty huomiotta, vaan sille leperreltiin, sitä silitettiin ja pienimmät jopa nostettiin syliin. Ne saivat nuolla ihmisten kasvoja ja käsiä ja niille jaettiin suukkoja ja herkkupaloja, vaikka ne eivät olisi olleet edes omia koiria. Vapaana lönköttäviä kissojakin olin nähnyt joidenkin silittävän kyykkysillään maneesin vierellä. Kai tämä maa oli niin kylmä, että niissäkään ei ollut tauteja. Pulskiakin ne kissat olivat, ja jokaisella oli ollut molemmat silmät auki ja tallella, ja turkkikin komeana jäljellä. Suomi vaikutti eäinten paratiisilta.

Entäs lasten kasvattaminen sitten! Eniten olin nähnyt Elliä, joka kävi tallilla, mutta olin nähnyt lapsia kaupassa ja kirkollakin. Näkemäni perusteella lapset saivat juosta aika lailla vapaina. Kun Elli oli kaivanut maasta leppäkertun, hänen äitinsä oli vain katsonut sitä ja nyökytellyt tyttärelleen jotain. Elliä oli kielletty vetämästä Hellon koiria hännästä, mutta ei möyrimästä niiden kanssa kukkapenkissä. Ketään ei näyttänyt huolestuttavan, kun Elli kiipesi kauhealla vaivalla takapihan pienille kiville, ja kun koirat pukkasivat hänet vahingossa alas, vilkaistiin vain, alkaisiko hän itkeä vai ei. Jos ei alkanut, kiipeäminen jatkui, ja jos itku alkoi, lapsi kävi äitinsä sylissä. Keskustassa puolestaan vilisi eri-ikäisiä lapsia: alle viisitoistakesäisiä kaveriporukoissa — jopa alle kymmenkesäisiä pyöräilemässä ihan ilman vanhempia! Pienet lapset leikkivät yksin ja ryhmissä rivitalojen, koulujen ja puiston pihassa keinuissa, eikä heille ilmeisesti tapahtunut mitään pahaa. Kun olin kysynyt asiasta, Chai oli ihmetellyt silmät ymmyrkäisinä, että mitä muuta pahaa heille edes voisi sattua, kuin että joku saa haavan polveen. Oli se Suomi sitten ihmeellinen maa.

”Toi on muutenkin aika epäkohteliasta”, Chai sanoi, kun olin jo todella syvällä mietteissäni.
”Mikä?”
”Sanoa tolleen. Että joku on ihamustunut muka suhun.”
”Ihastunut”, sanoin taas kerran huolellisesti. ”Eikä ole epäkohteliasta.”
”Pahempaa, mä tarkoitan”, Chai yritti, ja näytti kädellä niin kuin olisi näyttänyt jonkun tosi pitkän pituutta.
”Rumaa?” ehdotin. ”Ilkeää? Julmaa? Tyhmää? Törkeää?”
”Tosi ilkeää”, Chai valitsi.
”Ilkeää olisi, jos nong menisi härnäämään tota tyttöä siitä tai jotenkin huijaisi sitä.”
”Miten sä voit vaan tolleen — sanoa yhtäkkiä –”
”Tokaista? Todeta? Ilmottaa? Töksäyttää?”
”En mä tiedä noita sanoja! Miten voi vaan olla niin varma itsestään, että olettaa heti, että toinen on i-has-tu-nut.”
”Ihastunut, hyvä! Ei sitä heti voi olettaa, mutta katso nyt tota. No niin ja nyt se hymyilee kun katsoin sinne. Tulisikohan se juttelemaan meille?”

Vastasin Eiran hymyyn ja vilkutin. Eira vilkutti takaisin ja nousi portailta.

”Miksi sä kutsuit sen tänne!” Chai panikoi ja ryhtyi räpeltämään suitsia kädet täristen.
”Miksi siitä pitää hermostua? Sehän on ihan kiva tyttö.”
”No kun sä sait mut ajattelemaan että mitä jos se on ihastunut!”
”Mitä sitten? Noa on Chain phaeng”, naurahdin ja pörrötin Chain hiuksia, kun hän vaihteen vuoksi kalpeni.
”Mitä!”
”Noa on–”
”Mistä sä sen tiedät?”

Nauru kupli väkisin ylöspäin rinnastani. Tukahdutin sen mahdollisimman nopeasti, koska se Eirakin oli jo ihan selkäni takana. Pondkin huokaisi Chain hassuuden takia.

”Katson silmällä, kun vaihdatte niitä tosi salaisia katseita, jotka kaikki näkee”, hymyilin Chaille ennen kuin pyörähdin ympäri valmiina vaihtamaan englantiin Eiraa varten.

[Julkaisija]

Viestit