Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Lapsi
”Jos yritettääs uurellensa?”
Oli loppiainen. Sen takia olin pakannut jo pois joulutähden, joka oli roikkunut makuuhuoneemme ikkunassa. Silti hain sitä katseellani. Ikkunaverhojen raosta killitti kuitenkin vain tallin päädyssä olevan valon kaukainen kajastus.
Nelly hengitti syvään. Patja painui, kun hän kierähti selältään kyljelleen. Hän ujutti kätensä peiton alla käsivarteni alle ja painoi kasvonsa niskaani. Hetkeen hän ei sanonut mitään. Tiesin, että hän tiesi täsmälleen, mistä puhuin, vaikka aloitustani ei ollut pohjustettu mitenkään.
”En mä tiedä oonksmä valmis siihen. En mä tiedä oonksmä ikinä valmis siihen enää. Mitä jos taas käy jotain… Mä en tiedä pystynkö mä enää toista kertaa… Käsitteleen sitä…”
Silitin Nellyn kättä. Se oli viileä. Ymmärsin häntä hyvin. Meidän pienen lapsemme menettäminen oli ollut hirveintä, mitä minulle oli tapahtunut: hirveintä, mitä kenellekään voi tapahtua. Nelly oli ottanut sen vieläkin raskaammin. Lapsella oli ollut jo oma huonekin, Jillan vanha, josta Nelly oli halunnut maalata keltaisen. Se lisäisi varmaan lapsenkin onnellisuutta, hän oli tuuminut. Oli mennyt näin kauan, että huone oli vain huone, eikä muistutus siitä, mitä meillä ei ollut. Välillä se muistutti siitä silti. Nyt, kun Marshall nukkui siellä, se oli vain ylimääräinen huone.
”Sä oot aiva oikias”, myönsin Nellylle, vaikka se sattui. Raskaus ei aina päättynyt onnellisesti lapsen syntymään ja perhe-elämään. Vaikka minä haluaisin lasta kuinka kovasti tahansa, en voinut vaatia Nellyä ottamaan uutta riskiä. Kukaan ei voisi luvata, että se olisi tällä kertaa erilaista.
Mutta että Hopiavuoren hevostallilla ei koskaan leikkisi minun omaa poikaani tai tyttöäni? Ei ikinä? En koskaan istuisi vanhempainilloissa Otsonmäen ala-asteella? Enkö tosiaan milloinkaan virittäisi keinua puuhun, jonka olin jo muutama vuosi sitten katsonut valmiiksi? Entä sitten, kun olisin vanha? Me olisimme täällä, vain me kaksi, minä ja Nelly. Ei lastenlapsia. Ei aikuisia lapsia, jotka soittaisivat vielä isoinakin minulle, että iskä, miten kattolamppu vaihdettiinkaan. Iskä, voitko vahtia meidän kaksosia? Iskä, laita kaffi päälle, me ollaan melkein tienpäässä.
Nelly niiskaisi. Kerran. Sitten toisen kerran ja monta kertaa.
”Ei meirän tarvi enää puhua siitä”, mumisin sovittelevasti.
”Kyllä mä haluan lapsia”, Nelly sanoi ääni falsetissa. ”Mä en vaan oikeesti tiedä, miten mä uskallan…”Käännyin ympäri niin, että näin Nellyn. Minun olisi kai kuulunut pyyhkiä hänen kyyneleensä, mutta hän teki sen itse tavalliseen topakkaan tyyliinsä. Olisin halunnut lohduttaa häntä jotenkin, mutta samalla hänen sanansa saivat toivoni taas heräämään.
”Yhyres me täs oomma”, muistutin Nellyä.
”Nii…”
”Minä vain varmahan sen tähären, kun se Elli…”
”Joo. Kyl mä oon huomannu. Mä varmaan haluaisin jutella jonku kans, että — oliks se mun syy. Teinks mä jotain väärin. Vai mitä sille tapahtui.”
”Sitten sun pitää päästä juttelemahan jollekin. Vaikka minä luulen, jotta se vain tapahtui. Jottei sille mitää syytä ollu.” -
Pakko muuten lisätä tuohon ykköskohtaan vielä tämän kirjoittaminen, koska se oli niin ääliön touhua. 😀
Mä en siis osaa ajaa kuorma-autolla, mutta mun bestis Tiina ja toinen kaveri Henri ajavat. (Näiden nimet on muutettu.) Ne kaksi myös tykkäävät puhua isoista autoista ja mä aina kyselen tyhmiä lisäkysymyksiä, niin kuin just että onko rajoitin mahdollista ohittaa ja miten. Sain siihen teoreettiset hyvät ohjeet joskus hyvän aikaa ennen tätä tarinaa. Idea tarinaan tuli myöhemmin.
Sitten kun aloin suunnitella tarinaa, tajusin, etten tiedä mitään. Siis MITÄÄN. Kysyin Henriltä, että millasilla autoilla kaikkein kovimmat jätkät ajaa, ja se sanoi että fulleri-Sisuilla. Kysyin, miten sellainen toimii, ja se kuulosti paitsi monimutkaiselta, myös tylsältä. Sitten kysyin samat kysymykset Tiinalta, joka oli sitä mieltä, että B-linkki-yhdistelmällä. Se kuulosti helpommalta kirjoittaa ja monipuolisemmalta ajaa. Alexista tuli B-linkkikuski ja mä kuuntelin B-linkkitarinoita erityisen tarkasti.
Sitten mä aloin kirjoittaa. Mä soitin Tiinalle, että miks B-linkin nimi on B-linkki ja sain vastauksena et ”oota hetki” ja sen jälkeen whatsappiin kuvan sen entisestä ajokista, johon se oli nimennyt ne osat, joista se keskimmäinen palikka oli sitten B-linkki. Pian soitin Tiinalle, että missä rekassa on ne sulakkeet. Se kysyi, että minkä merkkinen rekka mahtaa olla kyseessä. Mä en tiennyt. Koska Tiina on puolueellinen Volvo-kuski, soitin Henrille, että minkä merkkinen auto sopii Alexille tähän ja tähän hommaan. Se sanoi Scania. Soitin Tiinalle. Tiina suuttui vähäsen: sen mielestä Scania on paska auto. Se kertoi kuitenkin marmattaen, missä ne sulakkeet on. Sitten tekstasin Tiinalle vielä perään, että miten Scania kirjoitetaan. Sitten taas kirjoitin. Sitten mä soitin ohjeita laivaan menemisestä ja laivasta myöhästymisestä rekalla. Tiina sanoi, että ei hän oo mikään ulkomaankuski, kysypä joltain toiselta, hän on sitä paitsi suihkussa. Soitin Henrille, että mitä se tekisi, jos olisi myöhästymässä vähäsen laivasta, kun se kuitenkin ajaa ulkomailla. Se sanoi, että soittaisi toiset kuskit ja laivan läpi, joten niin Alexkin päätyi tekemään. Kuulemma kyllä sitä ennenkin on laivaa pidätelty.
Kun mä olin kirjoittanut, mä lähetin Tiinalle valmiin tekstin. Siinä oli edelleen virheitä. Olin ymmärtänyt vähän väärin ainakin sulakkeiden sijainnin ja en muista minkä toisen jutun. Korjasin ne ja Tiina sanoi, että hyvä, ja että ”vitsi sä oot autisti oikeesti”. Tiina sanoo mua aina välillä autistiksi, ja kun me vasta tutustuttiin ja se tajus että mä oon autisti, se oli vähä aikaa hyvin järkyttynyt sen omista puheista. Sitten mä lähetin Henrille sen tekstin, eikä se sanonu mitään pitkään aikaan. Monen tunnin päästä se vastas, että se oli lähettänyt sen tekstin ööööööö kaikille rekkapenoille, jotka se tuntee, eli siis kaikille. Sitten mä meinasin, että mä kuolen, enkä uskalla julkaista sitä, mutta Tiina sanoi, että kaikki sen on nyt muutenkin jo lukeneet, niin mitä väliä. Ja että kun Ajomestari Tiina on ollut tietotoimistona, niin kuitenkin se koko tarina on täyttä laatua.
Nykyään Tiina sanoo että mun kirjoittaminen on niin kuin mun yhden miehen eläintenpelastustiimi. Mä soitan aina Tiinalle, kun mulla on joku vammainen ongelma rekkojen tai eläinten kanssa. Mä soitin varmaan 39 kertaa, kun kirjotin tätä, ja kesällä, kun mä pelastin yhtä rampaa varista ja en muistanut mitä sille pitää tehdä, niin sotin varmaan viiskyt kertaa. Vaikka ei Tiinalla ole mitään vastauksia mulle. Viime viikolla mä soitin sille, että missä mun ainoa ompeluneula on.
Elikkä mulla tulee tästä tarinasta aina mieleen Tiina ja mun jumalaton sähläys, ja sitten tulee hyvä mieli.
-
Mä en nyt ole varma, onko se Ilonaa kohtaan mikään kehu, että kirjoittajaa koetetaan kovasti samastaa muhun… :DD
1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Varmaan tää, ja syitä on taas paljon. Tämä ei ole paras tuotos, vaan kivoin kirjoitettava.
Ensinnäkin rakastan pölläilyä. Mikä tahansa juoneton ja idioottimainen saa yleensä mun kirjoitusblokin pois. Sen kun präiskii. Se on niin rentoa.
Toisekseen ihan sikaharvoin kirjoitan omasta elämästäni. Tämä on Hopiavuoressa suunnilleen toka kerta. (Edellinen oli, kun mä ja Hello molemmat tehtiin vahingossa ihan hirveä määrä mansikkarahkaa, tosin mua ei ollut torumassa kukaan.) Mä keitin siis vahingossa sokeritoukan yksi aamu. En vissiin ollut ihan täysillä matkassa sinä aamuna, kun mä olin siitä oikeasti todella järkyttynyt. Mä lähetin noin tuhat viestiä yhteen kaverien whatsapp-ryhmään, miten mä en halua elää maailmassa, jossa ihmiset keittää sokeritoukkia ravinnokseen, ja oikeasti suurin piirtein halusin kuolla siihen paikkaan, kun se toukkakin oli niin söpö ja kuollut. Sitten kun mä illalla olin normaalimmalla tuulella, mä nauroin niille viesteille niin kuin hullu.
Kolmannekseen mä en koskaan oikeassa elämässä oikeastaan näytä mun tarinoita kenellekään. Tämän näytin niille kavereille, joille rääyin siitä toukasta itse. Jotenkin sillä oli tunnearvoa, että tää on ensimmäinen, jonka ne ikinä näki. (Tänä vuonna kuulin myös, että yksi mun toinen kaveri on salaa ollut koko ajan yksi virtuaalimaailman superfeimi ja lukenut myös Hopiavuorta ja on ihan semituttu hahmojen kanssa koko ajan. Me ei kaikkina näinä vuosina kumpikaan olla tiedetty, että toinenkin harrastaa virtuaalihevosia, joten sen lukemisia ei lasketa.)
2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Niklas, koska se on ollut tuottelias ja koska sen puolella on niin helppo olla. Ilona, koska se otti homman haltuun saman tien ja mulla on ollut hauskaa lukea, kommentoida, vastata ja kattoa että mitä seuraavaksi. Noa koska hehehe itsekkäät syy ja Chai. Nämä ei ole missään järjestyksessä. :DD3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
Mulla on omituinen suhde virtuaalihevosiin. Virtuaalimaailmassa paras hevonen on tavallisin hevonen osittain myös siksi, että virtuaalimaailmassa se on erikoisin kaikkien erikoisten keskellä. Oikeassa maailmassa mun unelmahevonen olisi joku aivan sairaan iso möhkylä, joku viisi metriä korkea shirenhevonen. 😀 (Näyttäisin sen selässä sitten varmaan normaalilta ratsastajalta. Meidän perheessä kaikki on noin kaksimetrisiä.) Realistisesti mulle sopisi kuitenkin varmaan jokin suuri puokki tai korkeintaan suokki. Jos saisin mitä vaan, ottaisin Skotin.
4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Tänä vuonna kaikkea. Vuosi sitten mulle tapahtui kauheita asioita ja olin tosi pahassa jamassa, ja jälkiä siivotaan edelleen. En tosiaankaan kirjoita niin kuin ennen. En vaan osaa enää ja pelkäänkin kirjoittamista. Kaikkein eniten olen kuitenkin mokannut Hellon kanssa, niin kuin joka vuosi. Sehän ei ole kaikesta innostuva hyper-adhd-seinillehyppijä oikeasti. Sehän on vähän pullea, mieluiten makaa, syö pullaa, sanoo nopeasti kommenttejaan ja esittää ihan sairaan tyhmää, vaikka oikeasti on aivan sitten varmasti mun hahmoista älykkäin sekä loogisessa ja matemaattisessa ajattelussa että tunnetaidoissa.5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Jepppsh, helppo. Sonja on mulle yhä mysteeri. Olen tullut siihen tulokseen, että mun autismiaivot vain toimivat eri tavalla kuin Sonjan. Samalla Sonja on usein tosi samastuttava hahmo mulle, mutta välttelen yhä sen kirjoittamista suuriin rooleihin. Pitäisi antaa mennä vain, koska ei sillä Hopiavuoressa ole väliä, miten onnistuu, kunhan vain yrittää ja kokeilee kaikkea. 😀
Toinen mysteeri on Janna. En ihan pysy Jannan perässä: en hänen ajatuksissaan, enkä tapahtumissa ja elämänmuutoksissa, joita Janna on kokenut. Lisäksi mulle kirjoittamisessa on tärkeitä ne mitä pienimmät yksityiskohdat. Siinä vaiheessa, kun osaan kuvitella, naputtaako hahmo tylsyyksissään pöytää kynsillään, sormenpäillään vai kämmenellään, koen tuntevani hahmon. En osaa tällä hetkellä kuvitella esimerkiksi Jannan kävelytyyliä ja puheen rytmiä, jotka ovat mulle tärkeimmät yksityiskohdat. Pitää yrittää tehdä enemmän töitä Jannaan tutustumiseksi. -
Siis mä kualen oikeesti. Oon herännyt ysiltä, koska me mennään aina koirapuistoon vapaapäivibä klo 11. Myöhästyin puistosta, johon menin syömättä sängystä päin, koska vahtasin tätä. Tultiin tunti sitten takaisin ja vahtaan yhä, kun aina löytyy jotakin uutta, ja jatkaisin vahtaamista mutta kun pitää lähteä auttamaan kaveria ostamaan joululahja sen boifrendille. Tulen kyllä paasaamaan lisää siitä sun tästä nintendosta ja hopeaköynnöksestä pollemukeihin, mutta ensin pitää keskeyttää hetkeksi vahtaaminen kun kuolemanloukku ei kun ideapark kutsuu
P. S. voisko tästä ostaa ihan oikeesti mun olkkariin printin kehyksiin? Rakastan tätä.
-
Hei
Tervetuloa Hopiavuoreen! Kuulostaa siltä, että Sini löytää varmasti seuraa ja siten kirjoittaja pelikavereita. Voit kirjoittaa Sinistä esittelyn hahmoalueelle ja luoda Rutulle päiväkirjan. Myös Sinille saa tehdä oman päiväkirjan heti, kun se on ajankohtaista. Kaikki päiväkirjat, esimerkiksi tallipäiväkirja, ovat kaikille kirjoittajille vapaata riistaa ja tekstinsä saa sijoittaa sinne, minne sen kokee parhaiten sillä kertaa sopivan. On ihanaa saada uusi taiteilija mukaan joukkoon. -
Ai jehna. Kuulostaa ihan koiranäyttelyporukoilta. Mä sanoin kerran kysyttäessä mun koiran koko nimen kasvattajanimineen päivineen ja selät kääntyivät salamana meitä kohti. Kävi ilmi, että yritin keskustella väärän klikin kanssa… :DDD Joo mutta tuttua tekstiä täälläkin. Tavallaan yllätyin, että Marshall ylipäätään huomaa kuiskuttelun saati ajattelee sitä. Hänhän ei hirveästi kisoja jännitä, ja miksi jännittäisi muiden mielipiteitäkään? Toisaalta taas en ylläty yhtään. On ikävää, kun kuiskutellaan ja osoitellaan. Varsinkin se on kamalaa silloin, kun ei ihan tiedä, mistä kuiskuttelu johtuu. Nyt onneksi tietää. Onneksi Stanimir näytti niille.
-
Taas Sonjan ajatukset menevät niin tutulla ja mulle loogisella tavalla. Joskus kuulee, että jokin aika on jotenkin ”liian pian”, kun ajattelee uutta lemmikkiä vanhasta luovuttuaan. Mä en usko sellaiseen. Menikö siinä montako päivää, että soittelin meidän Juusosta, kun Nisu jäi yksin? Me tarvittiin Nisun kanssa lemmikki, vaikka surtiinkin Taavia.
Suru näyttäytyy mullekin rutiinien muuttumisena ja omituisena ahdistuksena siitä. On niin tyhjä olo, kun ei saa tehdä samoja asioita ja samalla lailla, kuin on jo kauan tehnyt. Koiran menettämisessä kauheimpia hetkiä oli ne, kun laittoi vain yhden ruokakipon, tai kun mua seurasivat vain yhdet askeleet, tai kun Taavin kanssa olleet harrastukset jäi pois. Sitä luulisi, että pahinta on, kun yrittää nukahtaa, ja varmaan joillekin onkin. Tämä, kun koira on menossa autoon, kun se kuuluu rutiineihin, kuitenkin vetoaa just muhun ja koskettaa just mua lukijana.
Sonjan suruajan teksteistä on tullut mulle tosi tärkeitä nyt, kun se suree lemmikkiään. Jotenkin ne auttaa mua ajattelemaan omaa prosessiani lemmikin kanssa. Ajoituskin on sattumalta just tälle lukijalle hyvä. Vuosi sitten tämä olisi ollut mulle liian rankkaa kaikessa tuttuudessaan. Taiteella on ihmeellinen voima parantaa ja tarjota samastumiskohteita, ja tämä tarina on oikein malliesimerkki siitä.
-
Me kirjoitetaan mitä me halutaan, sanon minä. (Joo se sama minä, joka oli joskus pää auki ht.netissä, että kuka muka kirjoittaa virtuaalihevostallilla muusta kuin hevosista. Onneksi ihminen kasvaa ja kehittyy, vaikka olisi ääliö.)
Tämä tarina aiheutti mussa sellaisen reaktion, että miten nämä mieskuviot kuulostavatkin tällä tavalla yhteen summattuina ja muiden tämän tarinan ajatusten kanssa yhdessä tutuilta. Sitten se iski. Sonjan ajatus kulkee nyt samoja ratoja kuin yhden mun ihanan kaverin puheet välillä. Sitten mä aloin spekuloimaan, että mitä jos, mitä jos, mitä jos Sonjalla on muuten ADHD. Sitä ei liian usein huomata tytöistä tai varsinkaan aikuisista naisista, ja kuulemma se on yksi suuri juttu, joka ajaa mun kaveria ihme tilanteisiin, vaikka se teoriassa on korkean moraalin ihminen.
Mitä pettämiseen ja Ilonan kommenttiin tulee, niin taidan liikkua ihmeellisissä piireissä tai sitten pettäminen tosiaan on aika lailla sivulauseessa kuitattavaa. Mulla on sellainen kuva, että maailmassa on oikeasti aika vähän parisuhteessa olevia/olleita ihmisiä, jotka eivät ole pettäneet. Tunnen ehkä kourallisen. Meidänkin kaveriporukassa on puhuttu pettämisestä. Yksi tyyppi katuu syvästi, mitä teki nuorena ja tyhmänä. Mä en ole pettänyt ketään, mutta tullut kerran petetyksi. Ystäväpariskunnan avioliitossa ei ilmeisesti ole pettämistä. Lopuille pettäminen ei tunnu olevan kauhean suuri ongelma. Myös muut aikuiset puhuvat samaan malliin, ja musta se on aika hirveä asia. Taiteessa kaikesta pitää saada puhua, ja usein taide mukaileekin oikeaa maailmaa. Sonja ei kuitenkaan ohita tekojaan olan kohautuksella, vaan ajattelee tehneensä väärin ja välillä ihan soimaa itseään siitä. Musta tämä lähestymistapa on kivempi kuin olankohautus, vaikka ihan joka lähestymistapa on sallittu taiteessa.
-
Tämä on ihanan lämmin tarina! Joo, tykkään Hopiavuoren tuvan hulinasta, mutta tykkään arjesta ihan muuallakin. Tasaisesta arjesta, johon kuuluu oma dramatiikkansa taustalle, vaikka keskiössä onkin vain kaksi rauhallista teekuppia. Lisäksi mä samastun Outin ajatuksiin ja toimintaan ihan hurjasti. Näin kun se on Sonjan kanssa kahden omassa kodissaan, kuvittelen sen itse asiassa mun asuntoon. Kaikki lähiaikoina ostettua kotia ja hiljaisuutta ja yhtä kaveria kerrallaan kylässä käymässä myöten kuulostaa niin tosi tutulta ja tosi kotoisalta samalla. Tunnelman kuvaus on erityisen onnistunutta.
-
Tästä se kaikki lähti. 😀 Hyvin lähetetty juoru liikkeelle (ja tuhottu Chain elämä, ainakin sen mielestä, kun pääsen siihen asti). Saatiin heti pientä vipinää. Ja joo, muille kertomisen luen mäkin jotenkin omistautumisena toiselle, mutta on vähän pelko persuksissa, että kaikki osalliset hahmot ei ehkä lue, ei varsinkaan heti. :DD
Noa on sellainen tyyppi, joita tarvittaisiin joka porukkaan, ja tässä se taas tulee esiin keskusteluissa Inarin kanssa. Inari on (ainakin mun mielestä) koko tallin vaikeimpia hahmoja saada juttelemaan ylipäätään yhtään mistään, ja luulenpa, että oikeassa elämässä se olisi ihan yhtä hankala. Oikean elämän Inareille tarvittaisiin monta oikean elämän Noaa, että ne saataisiin jotenkin avautumaan. Tykkään Noasta isoveljen tai mentorin roolissa: tykkäsin jo silloin, kun se oli yhdessä vaiheessa suurin piirtein ainoa, joka jaksoi katsoa Eiran naamaa.
-
Joo-o. Näin hevosettomana ja huolettomana sitä ajattelee, että ai kun Ilonalla oli kiva tallipäivä. Oli kaksi mukavaa suokkitammaa, joilla ratsastaa, mutta ei tarvinnut tehdä sillä tavalla liikaa, että olisi kyllästynyt. Kyllä kelpaisi! Samaan aikaan ymmärrän myös Helloa, kun ajattelen mun koiria. Onko ihanaa, kun on koiria? No on! Mutta onko ihanaa, kun on sata astetta pakkasta ja kilsan hanki ja on koiria? No ei todellakaan, mä kuolen ihan just. 😀 Silti nyt tuntuu siltä, että kyllä vaihtaisin elämää Ilonan kanssa täksi päiväksi.
Varsinkin lenkki Veeran kanssa on idyllinen ja ihana. Sitten mieleen tulee tietysti Wanda, ja tottahan sitä omaa lemmikkiään kaipaa, eikä haluaisi sen olevan kipeä tai jossain poissa. Wanda-ajatuksista huolimatta olen lukevinani, että Ilonalla on silti kaikki hyvin ja elämä jatkuu jossain vaiheessa. Veerakin on lämmin ja luotettava, vaikka se on ihan erilainen hevonen.
Kuvassa on taas niin pehmoisan näköinen heppa, että mun tekisi mieli hinkata naamaani siihen. Nyt on filttikin uskollisesti paikoillaan, ettei tule uudestaan selkä kipeäksi.
-
No voi aww tuota simasekoilua! 😀 Varsinkaan kun Ilona ei enää tykkää Oskarista sillä tavalla. 😀 Vaan ihan vain muuten väkertää simaa keskellä joulukuuta. 😀
Mäkin ehdin jo pelätä pahinta Veeran kanssa. Tietenkin jos hevoset olisivat olleet terveitä tähän asti, sitä ajattelisi, että no tottakai se on vain jokin lihasjumi, ei tässä mitään. Niin todennäköisesti olisi ajatellut myös Ilona, jos Wandan ja Mortin tapaukset eivät olisi niin tuoreita. Nyt sitä kuitenkin tuli heti mieleen, että ei taas, nyt jotain tapahtuu taas. Onneksi tuntuu, että Veeralla toden totta oli pelkkä jumi, eikä mitään muuta. Aikahan sen näyttää, onko jotain isompia ongelmia taustalla, mutta toivottavasti ei enää löydy mitään ihan hirveää.
-
Mäkin ajattelin kommentoida sitä, miten hienosti tässä yhdistyy rauhallinen ja kaunis miljöökuvaus höhhäilyyn, eli Outin möläytykseen ja Hellon touhaamiseen. Kehuisin myös siitä, että Ilona on Outin tarinassa taas mukana. Joskus tuntuu, että kun hahmot eivät tule valmiiksi toimeen tai kun toinen hahmo ajattelee omasta jotenkin vähemmän kivasti, hahmojen kanssakäyminen lopahtaa. Se voi olla sitä pelkoa, että kuvitellaan toinen kirjoittaja jotenkin nihkeäksi, tai pelätään, että hahmojen kautta alkaa kirjoittajien välinen riita. Sellaisestahan ei oikeasti ole kysymys, vaan erilaiset suhtautumiset toisiin hahmoihin rikastuttavat aiheita, joista voi kirjoittaa. Sitä paitsi Outi ja Ilonahan tulevat oikeasti toimeen hyvin ja ajattelevat toisistaan kauniisti, vaikka jännitteitä onkin.
Voisin poimia kauneimpia kohtia kuvauksesta, mutta sen sijaan yritin päättää, mikä on hauskin. En ihan osaa päättää. Ehkä se on Outin möläytys ja Ilonan reaktio, tai se, miten Outi ajattelee, että Ilona alkaa kuulostaa itsekin Oskarilta.
-
Ei liity mitenkään tähän asiaan. XDD Oli pakko kirjoittaa kommentti heti, kun repesin niin kovasti Nellyn nellyydelle tuossa lopussa, vaikka yleensä pyrin kommentoimaan suurpiirteisessä aikajärjestyksessä. Joojoo. Ihminen voi lähteä Hopiavuoresta, mutta Hopiavuori — — no ei ihminen voi oikeastaan lähteä Hopiavuoresta.
-
Raaaah. Mulle tulee tästä tarinasta ihan ensimmäisenä sellainen olinpa tyhmä -olo. Jannahan on ihan hirveässä paineessa. Ihan kuka tahansa tuore äiti on, mutta Jannalla on siinä lisänä vielä tuhat muutakin asiaa, jotka painavat. Tietenkin jo sellainen aiheuttaa poliisillesoitteluja, kun isä tulee, kun väsyneenä jne kokee kaiken uhkana.
Muutenhan Jannan elo kuulostaa ihan mukavalta. Se on hyvä. Lukija tarvitseekin riittävästi hengähdystaukoja. Ja ennen kaikkea Janna ansaitsee normaalia, kivaa arkea perheen kanssa!
-
Näin jälkikäteen olisin ehkä vähän toivonut, että edellinen ja nykyinen koeratsastettava olisivat esiintyneet rinnakkain: vaihtoehtoina, joihin molempiin Ilonalla olisi täydet mahdollisuudet. Mua kiinnostaisi aivan valtavasti, kumman Ilona olisi valinnut, jos olisi saanut ottaa ihan kumman vain. Tietenkin me lukijat huomataan heti, että tämä hevonenhan sopii Ilonalle paljon paremmin, mutta samalla edellinenhän oli niin valtavan upea. Kaiken lisäksi ihminen ei tosiaankaan aina tee järkeviä valintoja, vaikka kuinka syvällä sisimmässään tietäisi, mikä on oikea ratkaisu. Asetelma olisi (ja on näinkin) myös siinä mielessä viehättävä, että nämä kaksi hevosta ovat kuin yö ja päivä, ihan toistensa vastakohdat, ja silti molemmat ainakin periaatteessa hyviä valintoja. Toki nyt, kun Ilona ei oikeasti joutunut valitsemaan, ikinä ei tule niitä hetkiä, kun miettii, että mitä jos.
-
Musta tämä hevonen oli mahtava kierros muualla ennen Veeraa. Se näytti lukijalle sen, että hevosen pitää olla ratsastajalle sopiva. Yleinen upeus ei aina riitä. Tämä hevonen olisi ollut monilta osin sitä tyyppiä, että joku Oskari olisi voinut rakastua siihen. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että tämä olisi myös se hevonen, johon Ilona voi rakastua. Monilta ominaisuuksiltaanhan hevonen oli täydellinen! Jos en olisi tiennyt, tasan olisin uskonut, että tässä se nyt on. 😀
-
Tein Sonjan kanssa samoja tulkintoja pimeyden turvallisuudesta ja pelottavuudesta. Valon tulkitsin niin, että kun elämässä tapahtuu muutoksia, joskus oma suhtautuminen niihin tekee muutoksesta hirveän, vaikka se voisi olla myös hyvä. Valossa on puolensa, ja yleensä ihmiset rakastaa valoa: kevätkin on ihanaa aikaa. Toisaalta kun se näyttää kaiken kivan, samalla se näyttää senkin, minkä haluaisi pysyvän piilossa.
-
Tämän tarkoitus oli pohjustaa Wandan kohtaloa. Koska merkitys tälle aukeaa vasta nyt, tekee mieli kommentoida taas, että Ilonan jutut ovat kuin romaanikäsikirjoitus. Hyvä romaanihan kestää useamman lukukerran, koska tällaiset vihjeet aukeavat vasta, kun loppuratkaisu on tiedossa.
Aikoinaan etsin tästä vihjeitä Ilonan perheestä. Tein päätelmän, että äiti ja Ilona eivät ole hirveän lämpimissä väleissä keskenään, koska keskustelu jää jotenkin pintapuoliseksi heidän välillään. Ilonan ”toivottavasti pysyy terveenä” on sekin sellainen, jonka luen samalla nuotilla kuin itse puhun vieraille asioista, joita en ihan sydämestäni kuitenkaan tarkoita. Kun mä sanon puistossa jonkun kipeästä koirasta, että toivottavasti paranee nopeasti, niin kyllä mä sen paranemista toki toivon, mutta en niin valtavasti, että tyyliin laittaisin asian joka ilta iltarukoukseen. Ilonan toive kuulostaa samanlaiselta. Myöhemmistä tarinoista kuitenkin tulkitsin äidin ja Ilonan välit paremmiksi kuin tästä tarinasta.
-
Tätä mä aina kaipaan sisaruskuvauksessa: pientä taistelua. Mä en tiedä, onko joidenkin perheissä sisarusten välit oikeasti niin superharmoniset, vai mistä tulee se mulle vieraan kuuloinen idyllinen sisaruskuvaus. Siinä sisko sanoo, että antaisitko purkkaa, rakas veljeni, ja veli sanoo, että annan sulle purkkaa ja tossa on lisäksi pusu poskelle, rakas sisareni. Ei mun ja mun veljen välit ainakaan sellaiset ole, kun me ollaan niin saman ikäisiä. Ei ole vieläkään, vaikka me ollaan aikuisia. Ei sitä ehkä enää tällä ikää tapella nipistelemällä ja nyrkittämällä siitä, kuka saa Just Sen Harmaan Jeepin pikkuautolootasta, mutta ihan toissapäivänä kun oltiin yhdessä kotona käymässä, niin mä suurin piirtein huusin kyllä eteisessä että ÄITIIIII toi meinaa ajaa MUN autolla KÄSKESEPOIS, kun äijä meinasi että hän ei muka voi kuunnella apukuskin puolelta ja varmistaa että on ne koiranluut, jotka mun autossa nyt lonksuttaa. Mutta silti se tuli kuuntelemaan ja lupasi auttaa korjaamaan. Ja sanoi, että oon vammanen kun vielä tässä iässä pitää pikkuveli pistää varmistamaan päivänselviä ääniä. 😀 Iiron ja Ilonan välit on siis kirjoitettu niin, että se kuulostaa musta ihan tosi tutulta ja myös täysin uskottavalta. Rakkautta osoitetaan vähäsen haukkumalla, vaikka aina autetaankin.
Onneksi se oli Milan, joka tuli flikkaan kanssa juttelemaan vihollisen kanssa veljeilystä. Se ei ota kaikkea niin vakavasti. Näin nimittäin Oskarinkin Otsonmäen häviön jälkeen, ja vaikka se on julkisesti muka niin hyvä häviäjä, niin ihan raivona se kuitenkin on salaa ja huonosti peitellysti.
Oli kivaa nähdä taas Hopiavuoren väkeä myös muualla kuin tallilla tai kotona. 😀 Poikaan peli olisi ollut monelle vaikea kirjoitettava myös tässä valmistautumisvaiheessa. Tarinaan tarvitaan riittävästi konkretiaa, jotta se on uskottavaa, vaikka fokus olisikin tällä tavalla ihan muualla kuin siinä, miten ne pelaajat siellä valmistautuvat. Tässä sitä konkretiaa tuo kinesioteippi. Sitä on käytetty niin konkreettisesti, että kulmatkin viitsitään kirjoittaa pyöreiksi. En tarkoita, että joka ainoan asian joka ainoa yksityiskohta pitäisi aina tietää ja tuntea (koska sehän on mahdotonta — mäkin tiedän ihan säkällä oman taustani takia, miten kinesioteippiä käytetään, mutta en olisi älynnyt etsiä ohjeita kirjoittamiseen, ellen olisi tiennyt). On kuitenkin tosi tehokasta napata tällä tavalla joku yksi konkreettinen yksityiskohta, jonka sattuu tietämään. Lukijalla on heti sellainen olo, että tämä on totta, ja ennen kaikkea luotto siihen, että tämä kirjoittaja osaa ohjata tätä junaa.
-
Tämä on tosi sellainen lämmin tarina, joka kertoo Jannasta paljon. Kaikki eivät lainaisi omaa hevostaan nuorisolaisille, eivät edes Santulle, mutta Janna lainaa, ja osaa vieläpä ajatella, että Santusta on oikeasti hyötyä. Jannan säännöllinen ratsastaminen nimittäin voisi olla vieläkin haasteellista, kun on perhe-elämä opeteltavana ja kaikkea muutakin. Kuitenkin Janna antaa aikaansa paitsi hevoselleen, samalla myös Santulle, vaikka olisi voinut itse lähteä jonnekin ratsastelemaan, kun tallille ehti.
Jannasta on kasvanut myös ainakin näin ulkopuolisen silmin hyvä, ihana äiti, vaikka hän pelkäsi etukäteen kovasti (ja varmaan pelkää vieläkin). Onneksi on kuitenkin auttajia. Marshall on omissa tarinoissaan pitänyt Elliä ja saanut tilanteen vaikuttamaan siltä, että Marshall hoivaa häntä tosi paljon. Lisäksi on rakastunut Eetu ottamassa lapsen välillä, niin että Janna ehtii jutella ihan vain aikuistenkin kesken. Tutut pikkulasten äidit ovatkin sanonneet kaipaavansa sitä kaikista eniten: ihan vain aikuisten seuraa ilman vauvaa ja parhaassa tapauksessa kuulemma ilman miestäkin. Edes lyhyt aika silloin tällöin kuulemma piristää, ja Jannakin tuntuu kyllä viihtyvän jutellessaan.
Lämmin, pehmoisa olo tulee myös Eetun ja Ellin suhteesta. Vaikka Eetu ei saanutkaan omaa lasta, niin saapahan seurata, miten Elli kasvaa, ja sekös on ihanaa.
-
:DDDD
Noin ne ujot ja arat saa omat sosiaaliset piirinsä. Joku rohkea ekstrovertti käy adoptoimassa ne itselleen ja hoitaa sitten niiden piirien laajentamista sivutoimenaan. Hehehe noin mäkin olen tainnut saada suurimman osan uusista kavereistani viimeaikoina, kun yksi parhaista kavereista on tosi Alexmainen. Mutta joo samastun vahvasti Ilonan ajatuksiin. Ei kai kukaan normaali ihminen voi mennä juttelemaan vieraalle: se on jotenkin niin kiusallista. 😀
Mua naurattaa tietenkin myös Ilonan, Alexin ja Oskarin yhteinen soosaaminen Ilonan ihastusten kanssa. Ai että ne on niin ihanan torvia kaikki omalla rakastettavalla tavallaan. Punainen Alexin turpaa tukkiva Ilona on myös ihan mahtava näky.
Tämä on tarina, josta mulle tuli hyvä mieli ekalla lukukerralla, ja tulee vielä näin monta kertaa myöhemminkin.
-
Mun on ihan pakko sanoa samaa kuin Sonja. On aina ihan parasta lukea muiden tulkintoja omista hahmoista, mutta tällä kertaa oli epätodellinen tunne lukea ne elämässä, liikkumassa ja touhaamassa sillä tavalla, kuin olisin kirjoittanut ne itsekin touhaamaan. :DD
Mä nautin tämän juorun leviämisestä. Kun Chai kuulee, se pyörtyy, tai ehkä se ihan suoraan vaan kuolee. Samoin mä nautin Eiran raivosta. Yleensä se ei tao ihmisiä (Noa oli poikkeus), mutta Helloa senkin edestä. Hellolla on ihan syy pelätä.
Parasta tässä tarinassa on kuitenkin se, millaisen yllättävän trion nämäkin kolme pystyvät muodostamaan. Alexin ja Hellon pystyin kuvittelemaan ihan alussakin tutustumaan. Hellolla on ideoita ja Alex on yllytettävissä, joten mikäs siinä. Ilona on kuitenkin näistä kolmesta harkitsevaisin, joten hän vaatii isoimman yllykkeen liittyä mukaan pölläilyyn. Kyllä se toisen hädän aiheuttama adrenaliini saa kuitenkin harkitsevammankin kapuamaan vintille piiloon ennen kuin käy ilmi, ettei Hellolla mitään oikeaa olekaan meneillään. Näitä kavereita oli kiva nähdä yhdessä. 😀
-
Hyvin sotkeuduttu. 😀 Eira nyt on asia erikseen kun se on vihainen, mutta muuten mun mielestä on aika kuvaavaa, miten nopeasti jutut liikkuu. Jokainenhan kertoo vain kaverille tai parille… …ja pian kaikki tietävät. Sopii mun suunnitelmiini loistavasti. Toivottavasti ehdin jo pian kirjoittaa.
Nyt kun juttu on jo levinnyt joka ilmansuuntaan, mua hämmästyttää, miten hyvin Hopiavuoren väki suhtautuu. Eikö meillä muka ole yhtäkään hahmoa, joka tuomitsee? Paitsi Eetu, joka sekin vain tuhahtelee? Olisivatpa kaikki pikkupaikkakunnan pienet tallit samanlaisia. 😀
-
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta edelleen olet taitava kirjoittamaan surua ja menetystä. Olen myös analysoinut ennen Sonjan surua enemmän, mutta kirjoitan uudelleen sen, mikä hänen surussaan eniten sopii minulle lukijana: Sonjan suru ei ole dramaattista. Kaikilla on elämässään jonkin sortin suruja, ja niin ihmisen kuin ihan omia lemmikkejäkin menettäneenä samastun edelleen Sonjan suruihin täysin. Kun suren, en ulvo ja huuda kenenkään haudalla tai muutenkaan herätä huomiota. Dramatiikka puuttuu. Kun tässä taannoin mun toinen koira lopetettiin keskellä yötä, itkin hiljaa sängyssä ja aamulla vasta lähetin yhtä koruttoman viestin kuin Sonja yhdelle kaverille ja lisäksi koiran entiselle omistajalle. Sonjan suru on mun näköistä ja siksi uskottavaa.
Koska Sonjan suru on niin hiljaista ja uskottavaa, se koskettaa mua paljon enemmän kuin hahmojen dramaattinen ja vieras suru. Sonjan täytyy itsekin tietää, että elämä jatkuu tästä vielä, mutta sen mä sille sanoisin, jos olisin Hopiavuoressa. Hänellä oli uniikki hevonen, ainoa laatuaan oleva paras ystävä. Silti seuraavakin paras ystävä on ainoa laatuaan, vaikka on erilainen. En nimittäin veikkaisi tässä vaiheessa, että Sonja jäisi hevosettomaksi loppuiäkseen, vaikka lemmikin pois laittaminen onkin raskasta. Hän on päässyt kokemaan niin paljon varsinkin Mortin kanssa ja saanut innostua uusista haasteista. Sellaiseen jää koukkuun.
