Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Lapsi
”Jos yritettääs uurellensa?”
Oli loppiainen. Sen takia olin pakannut jo pois joulutähden, joka oli roikkunut makuuhuoneemme ikkunassa. Silti hain sitä katseellani. Ikkunaverhojen raosta killitti kuitenkin vain tallin päädyssä olevan valon kaukainen kajastus.
Nelly hengitti syvään. Patja painui, kun hän kierähti selältään kyljelleen. Hän ujutti kätensä peiton alla käsivarteni alle ja painoi kasvonsa niskaani. Hetkeen hän ei sanonut mitään. Tiesin, että hän tiesi täsmälleen, mistä puhuin, vaikka aloitustani ei ollut pohjustettu mitenkään.
”En mä tiedä oonksmä valmis siihen. En mä tiedä oonksmä ikinä valmis siihen enää. Mitä jos taas käy jotain… Mä en tiedä pystynkö mä enää toista kertaa… Käsitteleen sitä…”
Silitin Nellyn kättä. Se oli viileä. Ymmärsin häntä hyvin. Meidän pienen lapsemme menettäminen oli ollut hirveintä, mitä minulle oli tapahtunut: hirveintä, mitä kenellekään voi tapahtua. Nelly oli ottanut sen vieläkin raskaammin. Lapsella oli ollut jo oma huonekin, Jillan vanha, josta Nelly oli halunnut maalata keltaisen. Se lisäisi varmaan lapsenkin onnellisuutta, hän oli tuuminut. Oli mennyt näin kauan, että huone oli vain huone, eikä muistutus siitä, mitä meillä ei ollut. Välillä se muistutti siitä silti. Nyt, kun Marshall nukkui siellä, se oli vain ylimääräinen huone.
”Sä oot aiva oikias”, myönsin Nellylle, vaikka se sattui. Raskaus ei aina päättynyt onnellisesti lapsen syntymään ja perhe-elämään. Vaikka minä haluaisin lasta kuinka kovasti tahansa, en voinut vaatia Nellyä ottamaan uutta riskiä. Kukaan ei voisi luvata, että se olisi tällä kertaa erilaista.
Mutta että Hopiavuoren hevostallilla ei koskaan leikkisi minun omaa poikaani tai tyttöäni? Ei ikinä? En koskaan istuisi vanhempainilloissa Otsonmäen ala-asteella? Enkö tosiaan milloinkaan virittäisi keinua puuhun, jonka olin jo muutama vuosi sitten katsonut valmiiksi? Entä sitten, kun olisin vanha? Me olisimme täällä, vain me kaksi, minä ja Nelly. Ei lastenlapsia. Ei aikuisia lapsia, jotka soittaisivat vielä isoinakin minulle, että iskä, miten kattolamppu vaihdettiinkaan. Iskä, voitko vahtia meidän kaksosia? Iskä, laita kaffi päälle, me ollaan melkein tienpäässä.
Nelly niiskaisi. Kerran. Sitten toisen kerran ja monta kertaa.
”Ei meirän tarvi enää puhua siitä”, mumisin sovittelevasti.
”Kyllä mä haluan lapsia”, Nelly sanoi ääni falsetissa. ”Mä en vaan oikeesti tiedä, miten mä uskallan…”Käännyin ympäri niin, että näin Nellyn. Minun olisi kai kuulunut pyyhkiä hänen kyyneleensä, mutta hän teki sen itse tavalliseen topakkaan tyyliinsä. Olisin halunnut lohduttaa häntä jotenkin, mutta samalla hänen sanansa saivat toivoni taas heräämään.
”Yhyres me täs oomma”, muistutin Nellyä.
”Nii…”
”Minä vain varmahan sen tähären, kun se Elli…”
”Joo. Kyl mä oon huomannu. Mä varmaan haluaisin jutella jonku kans, että — oliks se mun syy. Teinks mä jotain väärin. Vai mitä sille tapahtui.”
”Sitten sun pitää päästä juttelemahan jollekin. Vaikka minä luulen, jotta se vain tapahtui. Jottei sille mitää syytä ollu.” -
Tämän tarinan riitelyosuus tukee mun teoriaani siitä, että Ilona ei pelkää jäävänsä yksin. Sen maailmassa riitely on osa normaalia vuorovaikutusta ja osoitus siitä, että voidaan puhua ja vähän huutaakin suoraan. Tämä olisi niin lohdullinen ajatus itsellekin. 😀 Vaikka mun aivot eivät siihen omalla kohdalla väännykään, muiden kohdalla kyllä. Oon ihan innoissani, että Ilonan ja Oskarin suhde on sillä tasolla, että riidelläkin voi. Vertaan tätä myös siihen kertaan, kun Oskari pahoitti Ilonan mielen maneesilla. Siitä on tultu paljon eteenpäin.
Kilpailuasioissa ymmärrän Ilonaa hyvin. Ei kun nenästä kiinni. Entisenä urheilijana mua ei ole eniten kiinnostanut oma sijoitus, vaan oma suoritus. Silloin mulle oli periaatteessa ihan sama, missä sen suoritukseni teen. Kunnan kisoissa oli selvää, että voitan ja isolla kaulalla. Isoissa kisoissa sai taistella, eikä silti ollut mitään taattua voittoa. Isoissa kisoissa meni aina paremmin, kun oli muita hyviä siinä sparraamassa vierellä. Ilonan ajatus tuntuu kehittyvän tätä kohti. On ihana tunne saada ekoja voittoja, vaikka sitten nuoria heppoja vastaan harjoituskisoissa. Itsetunto kasvaa. Kuitenkaan ne eivät ole mitään mestaruuksia, vaikka niistä tietenkin saa olla ylpeä. On kilpailtava vertaisiaan vastaan, jotta sijoituksella on merkitystä suorituksen lisäksi! Myös parempiaan vastaan kilpaileminen kannattaa: missä sitä saisikaan parempaa oppia, vaikka ruusukkeet jäävät vähemmälle? Silti kilpailua ei ota kevyesti, kun on päässyt sen makuun ihan tosissaan. Ilonakin on päättänyt omistaa seuraavat hetkensä kouluratsastukselle. Kulisseissa se voitto rakennetaan: treenaten ja treenaten.
Ilonan kilpailu-uran alku on mielenkiintoinen. Usein virtuaalimaailmassa ollaan hyvin hevoskeskeisiä, ja laatistuomarina olenkin väsynyt lukemaan tekstejä, joissa ratsastajan persoonalla ei ole merkitystä. Täällä tekstit ovat erilaisia, ja kunkin ratsastajan oma persoona värittää tekstiä, vaikka ratsastajat olisivatkin samassa tilanteessa keskenään. Ilona on samanlainen kuin Santtu ja Niklas siinä mielessä, että lukija toivoo automaattisesti hänelle menestystä. Ilona on kuitenkin Niklasta itsenäisempi ja päättäväisempi. Hän on lempeä hevosta kohtaan, niin kuin molemmat pojat, mutta samalla ajatuksissaan särmikkäämpi ja ryhdikkäämpi kuin kumpikaan. Ilonalla on hyvä käsitys siitä, mitä hän osaa ja tietää, ja mikä odottaa vielä oppimista. Silti hän ei ole täydellinen, sillä liiasta täydellisyydestä tulee helposti robottimainen ja kyllästyttävä hahmo. Ilona on hieman impulsiivinen toimissaan. Hän myös suree yhtä mokaa ainakin jonkin verran kauemmin kuin moni muu ratsastaja surisi. Hänellä on käytössään vain tietty määrä resursseja (niin kuin valmentajia), eikä hän voi saada ja tehdä kaikkea kerralla. Tarinan suunta on myös selkeä, sillä Ilonalla on tällä hetkellä selkeä tavoite, joka on tuotu lukijalle esiin hyvissä ajoin. Se on kuin suuntaviitta: tuonne yritetään.
-
Tallille unohtamaan koko keskustelun. Eli pyörittämään sitä playbackilla. 😀 Tuttua, tuttua. 😀 Tässä on taas tätä Ilonan yliajattelua, jonka tunnistan tarinoista ja itsestäni, ja johon samastun ihan täysillä. Juu, juu, Rossin Miikallahan on aikaa ja inspiraatiota tulkita Ilonan viestien syvällisiä semanttisia merkityksiä, kyllä kyllä. 😀
Edellinen tarina loppui hyvään adrenaliininhöyryiseen menoon. Tässä kiskaistaan käsijarrusta. En näe, että Ilonan persoonassa tai ajatuksissa olisi ristiriitoja. Ennemminkin näen sen luonnollisen asian, että taisteluvalmiuteen tarvitaan sitä adrenaliinia. Ilona on edelleen sama rauhallinen, ujonpuoleinen itsensä, mutta kun hänessä virtaa oikeita yhdisteitä, hän on hurja.
Mutta positiivinen vahvistaminen. Voi, mikä väärin ymmärretty aihe. Mun oma äiti, koirankasvattaja, sylkee sen aina suustaan niin kuin kirosanan. Se on ymmärtänyt sen samalla tavalla väärin kuin moni muu: että palkataan ja palkataan vailla mieltä, ja että rajoja ei saa asettaa ja ”ei” ei saa sanoa. En yhtään ihmettele, ettei Ilona halua huudella, vaikka tasan tietää lähestymistapansa toimivaksi. Koska mun hahmoissa on paljon erilaista (ja tasoltaan erilaista) heppua, joista osa käsittelee hevosia paremmin kuin toiset, niin välillä hirvittää, mitä musta ajatellaan. Monesti kirjoittaja samastetaan hahmoihinsa, joten turvallisinta olisikin kirjoittaa lempeitä hahmoja, jotka ymmärtävät hevosiaan. Tällaisen kavalkadin kanssa se vain kävisi tylsäksi… Onneksi on kuitenkin mukana aina omia tai muiden omia sellaisia hahmoja, jotka osaavat ja auttavat.
Veeran ja Ilonan välistä suhdetta kuvataan tässä myös niin positiivisen rauhallisena, että aaaai että. Tämä tarina on se, jossa minäkin tiedän Ilonan tehneen oikean ratkaisun hevoskaupoilla, vaikka hän on sitä muutaman kerran vakuuttanutkin. Veeran ystävällinen ja lempeä kohtelu kertoo sen, miten Ilona Veerasta pitää. Ja helppohan Veerasta on pitää!!
Jos haluat haastetta ja mietittävää, voit jatkaa lukemista tästä. Jos tahdot pelkkää posia tällä kertaa, kannattaa jättää tämä kappale pois. Puhe on nyt nimittäin Ilonan itsetutkiskelusta tässä tarinassa. Se on selkeästi kerrottu, ja siinä Ilonan hevosfilosofia tulee selväksi. Osa siitä on kuitenkin toistoa, jonka kerroit paremmalla tavalla näyttämällä selostamisen sijaan: laittamalla Ilonan käsittelemään Typyä. Suurin osa on uutta tietoa, mutta yhtä lailla selostettua. Millä näyttäisi lukijalle, että Ilona ei tahdo puuttua muiden tekemisiin, vaan hyväksyy kaikki? En missään nimessä julista nyt kaikkea selostamista pannaan, koska välillä pitää tehokkuudenkin nimissä tiivistää tietoa!
-
1. ÄITI!
Äidit on ihan best. Tarinoissa nimen omaan aikuisten äidit on aina liikuttaneet mua. Mä rakastan niitä tarina-aikuisia, jotka pyytää ja saa apua äitiltä. Tässä tarinassa äiti nyt on hevosihmisenä looginen apu muutenkin, mutta vaikka soittaisi äitille, että vessanpytty vuotaa, mitä teen, niin sehän sitä oikeaa aikuisuutta on. :DD (Olen miljoona kertaa sanonut täälläkin, että ainakin mun äiti tietää kaiken. Ja soitan äitille tarvittaessa yhä. Eilen kun piirsin Alexia, soitin äitille että mun piirtopöydästä toimii vaan vasen yläkulma. Tarvin kai jotain lohdutusta tai jonkun, jolle valittaa…) Tässäkin äiti hoitaa Ilonaa ihanasti just oikealla tavalla: laulamalla ja hoitamalla käytännön juttuja.2. ”Ekat kisat”
Nämä ei ole Ilonan ja Veeran ekat kisat, mutta näissä on se ekojen kisojen perinteinen tunnelma jännityksineen, valmistautumisineen, kaikkineen. On itsensä vertaamista muihin, aivotoiminnan pimenemistä suorituksessa, unohtelua sekavassa olotilassa. Ai je, koko paketti.3. Yksityiskohdat!
Siis ihanaa, että olet huomannut Käkiharjujen hevoset! Se sopii tietenkin Ilonan tarinaan kuin nyrkki silmään, koska Veeran suomenhevosisuus on ollut hänen ajatuksissaan järjestelmällisesti alusta asti. Tämä on nätti muistutus siitä. Ennen kaikkea kuitenkin arvostan kanssaharrastajien huomioimista. En tiedä, lukeeko kukaan Käkiharjuista meidän foorumia, mutta mun mieltä tämä lämmitti, vaikka olikin vain maininta. 😀4. Voitontahto.
Jep. Tolta se tuntuu. Tunnistan, samastun! Se on niin kuin tuli, joka polttaa keuhkoja ja kaikkia isoja lihaksia. Se ei ole niinkään tunne siitä, että mä pystyn tähän, vaan tieto siitä, että mä teen, jos nyt en mitä vaan, niin aika hemmetin paljon, että pystyn tähän. -
Ah, Stanimir. Ryhdytäänpäs kaikki yhdessä painostamaan Marshallia päätymään tähän. :DD
-
Aika kakka toveri olisi Alex ollut, jos ei olisi jollain tasolla ymmärtänyt, tai vähintään antanut anteeksi. 😀
Ilonan persoonasta tämä show kuitenkin kertoo enemmän. Mä en ylläty hänen syyllisistä ja hieman huolestuneista ajatuksistaan. Ne kuulostavat jo tutuilta, koska Ilonasta on saanut lukea sen verran, että ajatusmalli on käynyt tutuksi. Samaten se, miten Ilona mun mielestä suurentelee koko keissiä tässä, on asia, jonka osasin arvata. Tietenkin maailma uhkaa kaatua.
Yksi asia, jota soppaan tavallaan odotin, loistaa poissaolollaan. Ilona ei pelkää: ei juuri ollenkaan. Mä samastun Ilonan huolestuneisiin, suurenteleviin ajatuksiin, joten itseäni siihen samastaessani odotin siltäkin jostain syystä samaa hylätyksi tulemisen pelkoa, jota itse koen, kun joku on mahdollisesti liian vihainen mulle. Ilonan mielessä kyllä käy, että Alex on menetetty, mutta hänen mielensä ei jatka siitä enää suuremmille kierroksille. Lisäksi Ilona vakuuttelee itselleen, että Alex ei suinkaan ole menetetty — eli hänen aivonsa syöttävät hänelle ihan päinvastaista viestiä kuin mun avot samassa tilanteessa mulle syöttäisivät. Noh, hylätyksi tulemisen pelko (jos se on näin megalomaanista kuin mulla) kielii varmaan yleensä jostain traumasta. Vaikka periaatteessa tiedän sen, samalla mä teen Ilonasta tässä ihan omia tulkintojani. Niinhän se on, että jokainen lukija tulkitsee tekstiä omasta lähtökohdastaan. Koska Ilona ei pelkää, luen, että
a) se ei ole kokenut tulleensa hylätyksi kovin vakavasti. Sen parisuhde päättyi ja sitä petettiin, mutta se ei saanut Ilonaa henkisesti niin romuksi, kuin vastaava saisi mut. Ja
b) Ilonalla on ollut aina ainakin jonkin verran kavereita, joihin se on voinut luottaa. Jos yksi suuttuu, sen voi antaa vihoitella rauhassa ja leppyä sitten, koska on muitakin, jotka kuuntelevat.Niin tai näin. Ilonan ja Alexin ystävyyden dynamiikka on sellaista, mitä en ole koskaan kokenut itse. Se kuulostaa niin tutulta kuitenkin, että ymmärrän sitä, ja samalla niin uudelta, että se kiehtoo mua ihan hurjasti. Lukisin vaikka kuinka siitä, kun ne puuhaa juttujaan, oli ne jutut mitä tahansa. Valmennus nyt on jännä tapahtuma, mutta mulle on sinänsä ihan sama, vaikka ne tiskaisivat yhdessä: tykkäisin silti. Mulle näiden ystävyydestä on tullut niin nopeasti niin rakas, että näen näistä untakin aina välillä.
-
Noni! Tästä lääkäristä tuli heti hyvä olo. Tämä tietää, mitä tekee. Vaikka tämäkään ei voi meedio olla, tämä sai mut rauhoiteltua, ja toivottavasti Marshallinkin. Ei ole mitään tappavaa tautia!
Silti uutiset eivät ole ihan hirveän hyviä. Marshall on tottunut reissaamaan Barnuminsa kanssa ja on henkeen ja vereen kilparatsastaja. Mua pelottaa, että Marshallilla on vaikeita ratkaisuja edessään siitä huolimatta, että nyt säästyttiin pahimmalta. Pystyykö Barnum reissaamaan siihen tahtii, kuin sen täytyisi?
Mahdollinen virtuaalihevosen vaihtaminen saattaa olla edessä, mutta ehkä ei ole. Mä aina kannustan hevosen vaihtamiseen, koska se virkistää omaa tarinointia. Nämä ei ole oikeita: nämä ei koe tulleensa hylätyksi. Samalla mahdollisen luopumisen pähkimisestä on ihanan jännittävää ja surullista lukea, koska tarinoissa eläydyn hevosiin kuin ne olisivat oikeita. Menen tässä nyt kyllä jo ihan hirveästi asioiden edelle, mutta… 😀
-
Konitohtorit. Niin meillä periferialla sanottiin kunnaneläinlääkäreistä. Ne eivät ole koskaan saatavilla, ja kun ovat, niin vastaus lemmikkien suhteen on yleensä, että katsellaan. Meedion lahjojahan niillä ei ole, mutta konitohtoruus ei tarkoita sitäkään, että ne osaisivat hoitaa hevosia. Yksi eläinlääkäri ei millään voi tietää joka eläimestä kaikkea, mutta oli se silti aikamoista, kun kerran vietiin lopetettavaksi kissa, jonka olkapää oli murtunut. Konitohtori tuumasi, että on tästä eläjäksi, ja kipsasi sen säären niin että se heilui murtuneen olkapään varassa. Katsellaan. Maanantaina sitten uudestaan. (Miten niin katkeroitunut kaikesta? Onneksi meillä on muuten nyt oikeassa elämässä ihan naapurissa eläinlääkäri, jolla suurin piirtein on niitä meedion kykyjä.)
Tässä Barnumin mysteerivaiva muuttuu ahdistavammaksi köhimisen myötä. Nyt on todistettu lukijalle, että hevonen on ihan oikeasti kipeä. Mitään suurta ja dramaattista ei tarvitse olla, että omistajaa ja muita sen omia ihmisiä ahdistaa, niinhän se menee. Yleensä tietämättömyys onkin kaikista pahin tila. Omalla lemmikillä voi olla vaikka mikä! Eikä se osaa sanoa, sattuuko vaikka, vai mikä on. Ja pahimmassa tapauksessa tauti on pian kaikilla muillakin.
Hopiavuoren hevosten talvi 22-23 ei totisesti ole mennyt hyvin…
-
Se, miten Ilona näkee Oskarin ihme kriiseilyn ja miten hän sen kertojaäänellään tuo ilmi, on ihan sairaan huvittavaa. Niin kuin se, miten Oskari käy läpi traumaattisen kriisin vaiheet. 😀 Tämän tarinan kohdalla pitääkin lyödä tästä aiheesta merkkipaalu maahan. Ulkopuolisessa kertojassa on etunsa niin kuin minäkertojassakin, ja viimeaikoina Ilona on kertonut itse tarinoitaan. Hänen kertojaäänensä on kehittynyt paljon. Se on aina ollut erottuva, mutta nyt kun Ilona on päässyt puhumaan itse enemmän ajatuksiaan, lukija näkee, miten hassu ja hauska hän on, ja miten hieno huumori hänellä on. Ilonan ääni on kehittynyt särmikkäämmäksi kuin ennen, ja se on hieno asia. Tämä on nyt se tarina, jonka kertojaääntä kannattaa verrata alkupään minäkertojallisiin tarinoihin ja seurata omaa kehitystään kirjoittajana. Seuraavan kerran, kun kertojaäänen kehitystä katsotaan, tämä on se vanhempi huippusuoritus, johon verrataan. 😀
On kiva muuten päästä Ilonan ja Veeran kisauran mukaan heti näin alusta. Alku on ainakin tosi lupaava, vaikka koulu ei mennytkään tällä kertaa niin kuin Ilona olisi halunnut. Uutta kehiin vaan!
-
Nelly on opettanut Marshallin viimein hyvin. :DDD Nyt on mennyt perille, että Nellylle jumaliste kerrotaan kaikki isot uutiset. Kaikki. Muidenkin!! :DD
Vaikka mä en ole hankkinut koskaan hevosta, koirien takia Sonjan ajatukset tuntuvat taas tutuilta. Mulla on ollut vain sellaisia rescueita, jotka on olleet uudelleensijoituskelvottomia, ja viimeisimmän koiran hankin ihan itte kasvattajalta. Siinä olikin sitten arpomista jo ihan rodun kanssa! Tietenkin rodun ominaisuudet ovat tärkein asia. Sonja ei halua suokkia senkään takia, ettei suokki vain taivu samaan, mihin puokki. Uuden lemmikin pitää sopia käyttöönsä. Täysiveriset, joihin Sonja nyt pääsi lämpiämään, ovat myös suorituskyvyltään erilaisia ja luonteeltaankin usein erityyppisiä kuin puoliveriset. Sitten on ne kaikki maailman erikoisemmat rodut. Ja kaikki hienot risteytykset, joita ei tässä nyt edes käydä. Käyttöominaisuuksien lisäksi uuden lemmikin on oltava myös miellyttävän näköinen — pinnallista mutta totta, t. maailman kauneimman koiran omistaja. 😀
Sonjan valintaa on mielenkiintoista seurata. Jännittää jo, tekeekö hän lopulta oikean valinnan. Vai käykö niin kuin mulle. Otin collien, koska se on karvainen, säänkestävä, sporttinen, helppo, terve, kiltti ja riittävästi pienempi kuin leonberg, jota en tohtinut ottaa, kun asuin vielä vuokralla. Vasta kun tuo koira pisti mut koville, kuulin, että collie ei enää ole sama helppo, kiltti, terve ja sporttinen koira kuin ysärillä, kun meillä oli collieita. Ei saisi sanoa näin, mutta jos voisin nyt neuvoa itseäni, sanoisin, että ota vaan se leonberg. Ehkä tavallaan onneksi hevosia on yleisempää vaihtaa, jos valinta onkin väärä..?
-
Tässä Barnum ei ole vielä edes hirveän epäilyttävä. Sillähän voi olla vain muuten vain huono päivä tai heinänkorsi hampaan välissä. Kun kuitenkin muut hevoset ovat olleet kipeinä, niin niin lukijan kuin varmasti hahmojenkin mieleen tulee heti, että tämäkin on kipeä. No onhan se, mutta jos se olisi ainoa viimeaikoina oirinut, olisiko siitä ollut heti huolissaan?
Mä en näe tällä kertaa Marshallissa sitä ammattimaisuutta, jonka Sonja häneen tulkitsee. Ei Marshall tietenkään vollota pitkänä tallikäytävällä, mutta mitä lähemmäs mennään tarinan loppua, sitä enemmän lämpö ja huoli valtaavat alaa hänen mielessään. Marshall ei hoida tässä ketä tahansa heppaa, vaan omaa tuttua heppaansa.
-
Ehhehhe paskapulkka XD Toinen, mille nauroin, oli Ilonan ja Ean eka dialogi. 😀 Kyllä mä ymmärrän, että kaikkea sössötystä ja väärinymmärrystä, joka oikeaan dialogiin kuuluu, ei voi kirjoittaa novelliin tai telkkarisarjaan. Muuten dialogista tulisi ihan hirveän vaikeasti seurattava. Samalla mä kuitenkin rakastan, kun joku kirjoittaa näitä dialogeja silti. Hahmot elää mulle jotenkin oikeampaa elämää, kun ne ei ihan joka kerta kuule eikä käsitä. Jos mä olisin itse hahmo, mun joka toinen vuorosana olis ainakin ”tä?” kun mä jotenkin kuulen tai ymmärrän aina vasta kun oon sanonut tä… Huvitti myös Alexin kommentti. Se ei paljoa ihmettele.
-
Pakko muuten lisätä tuohon ykköskohtaan vielä tämän kirjoittaminen, koska se oli niin ääliön touhua. 😀
Mä en siis osaa ajaa kuorma-autolla, mutta mun bestis Tiina ja toinen kaveri Henri ajavat. (Näiden nimet on muutettu.) Ne kaksi myös tykkäävät puhua isoista autoista ja mä aina kyselen tyhmiä lisäkysymyksiä, niin kuin just että onko rajoitin mahdollista ohittaa ja miten. Sain siihen teoreettiset hyvät ohjeet joskus hyvän aikaa ennen tätä tarinaa. Idea tarinaan tuli myöhemmin.
Sitten kun aloin suunnitella tarinaa, tajusin, etten tiedä mitään. Siis MITÄÄN. Kysyin Henriltä, että millasilla autoilla kaikkein kovimmat jätkät ajaa, ja se sanoi että fulleri-Sisuilla. Kysyin, miten sellainen toimii, ja se kuulosti paitsi monimutkaiselta, myös tylsältä. Sitten kysyin samat kysymykset Tiinalta, joka oli sitä mieltä, että B-linkki-yhdistelmällä. Se kuulosti helpommalta kirjoittaa ja monipuolisemmalta ajaa. Alexista tuli B-linkkikuski ja mä kuuntelin B-linkkitarinoita erityisen tarkasti.
Sitten mä aloin kirjoittaa. Mä soitin Tiinalle, että miks B-linkin nimi on B-linkki ja sain vastauksena et ”oota hetki” ja sen jälkeen whatsappiin kuvan sen entisestä ajokista, johon se oli nimennyt ne osat, joista se keskimmäinen palikka oli sitten B-linkki. Pian soitin Tiinalle, että missä rekassa on ne sulakkeet. Se kysyi, että minkä merkkinen rekka mahtaa olla kyseessä. Mä en tiennyt. Koska Tiina on puolueellinen Volvo-kuski, soitin Henrille, että minkä merkkinen auto sopii Alexille tähän ja tähän hommaan. Se sanoi Scania. Soitin Tiinalle. Tiina suuttui vähäsen: sen mielestä Scania on paska auto. Se kertoi kuitenkin marmattaen, missä ne sulakkeet on. Sitten tekstasin Tiinalle vielä perään, että miten Scania kirjoitetaan. Sitten taas kirjoitin. Sitten mä soitin ohjeita laivaan menemisestä ja laivasta myöhästymisestä rekalla. Tiina sanoi, että ei hän oo mikään ulkomaankuski, kysypä joltain toiselta, hän on sitä paitsi suihkussa. Soitin Henrille, että mitä se tekisi, jos olisi myöhästymässä vähäsen laivasta, kun se kuitenkin ajaa ulkomailla. Se sanoi, että soittaisi toiset kuskit ja laivan läpi, joten niin Alexkin päätyi tekemään. Kuulemma kyllä sitä ennenkin on laivaa pidätelty.
Kun mä olin kirjoittanut, mä lähetin Tiinalle valmiin tekstin. Siinä oli edelleen virheitä. Olin ymmärtänyt vähän väärin ainakin sulakkeiden sijainnin ja en muista minkä toisen jutun. Korjasin ne ja Tiina sanoi, että hyvä, ja että ”vitsi sä oot autisti oikeesti”. Tiina sanoo mua aina välillä autistiksi, ja kun me vasta tutustuttiin ja se tajus että mä oon autisti, se oli vähä aikaa hyvin järkyttynyt sen omista puheista. Sitten mä lähetin Henrille sen tekstin, eikä se sanonu mitään pitkään aikaan. Monen tunnin päästä se vastas, että se oli lähettänyt sen tekstin ööööööö kaikille rekkapenoille, jotka se tuntee, eli siis kaikille. Sitten mä meinasin, että mä kuolen, enkä uskalla julkaista sitä, mutta Tiina sanoi, että kaikki sen on nyt muutenkin jo lukeneet, niin mitä väliä. Ja että kun Ajomestari Tiina on ollut tietotoimistona, niin kuitenkin se koko tarina on täyttä laatua.
Nykyään Tiina sanoo että mun kirjoittaminen on niin kuin mun yhden miehen eläintenpelastustiimi. Mä soitan aina Tiinalle, kun mulla on joku vammainen ongelma rekkojen tai eläinten kanssa. Mä soitin varmaan 39 kertaa, kun kirjotin tätä, ja kesällä, kun mä pelastin yhtä rampaa varista ja en muistanut mitä sille pitää tehdä, niin sotin varmaan viiskyt kertaa. Vaikka ei Tiinalla ole mitään vastauksia mulle. Viime viikolla mä soitin sille, että missä mun ainoa ompeluneula on.
Elikkä mulla tulee tästä tarinasta aina mieleen Tiina ja mun jumalaton sähläys, ja sitten tulee hyvä mieli.
-
Mä en nyt ole varma, onko se Ilonaa kohtaan mikään kehu, että kirjoittajaa koetetaan kovasti samastaa muhun… :DD
1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Varmaan tää, ja syitä on taas paljon. Tämä ei ole paras tuotos, vaan kivoin kirjoitettava.
Ensinnäkin rakastan pölläilyä. Mikä tahansa juoneton ja idioottimainen saa yleensä mun kirjoitusblokin pois. Sen kun präiskii. Se on niin rentoa.
Toisekseen ihan sikaharvoin kirjoitan omasta elämästäni. Tämä on Hopiavuoressa suunnilleen toka kerta. (Edellinen oli, kun mä ja Hello molemmat tehtiin vahingossa ihan hirveä määrä mansikkarahkaa, tosin mua ei ollut torumassa kukaan.) Mä keitin siis vahingossa sokeritoukan yksi aamu. En vissiin ollut ihan täysillä matkassa sinä aamuna, kun mä olin siitä oikeasti todella järkyttynyt. Mä lähetin noin tuhat viestiä yhteen kaverien whatsapp-ryhmään, miten mä en halua elää maailmassa, jossa ihmiset keittää sokeritoukkia ravinnokseen, ja oikeasti suurin piirtein halusin kuolla siihen paikkaan, kun se toukkakin oli niin söpö ja kuollut. Sitten kun mä illalla olin normaalimmalla tuulella, mä nauroin niille viesteille niin kuin hullu.
Kolmannekseen mä en koskaan oikeassa elämässä oikeastaan näytä mun tarinoita kenellekään. Tämän näytin niille kavereille, joille rääyin siitä toukasta itse. Jotenkin sillä oli tunnearvoa, että tää on ensimmäinen, jonka ne ikinä näki. (Tänä vuonna kuulin myös, että yksi mun toinen kaveri on salaa ollut koko ajan yksi virtuaalimaailman superfeimi ja lukenut myös Hopiavuorta ja on ihan semituttu hahmojen kanssa koko ajan. Me ei kaikkina näinä vuosina kumpikaan olla tiedetty, että toinenkin harrastaa virtuaalihevosia, joten sen lukemisia ei lasketa.)
2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Niklas, koska se on ollut tuottelias ja koska sen puolella on niin helppo olla. Ilona, koska se otti homman haltuun saman tien ja mulla on ollut hauskaa lukea, kommentoida, vastata ja kattoa että mitä seuraavaksi. Noa koska hehehe itsekkäät syy ja Chai. Nämä ei ole missään järjestyksessä. :DD3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
Mulla on omituinen suhde virtuaalihevosiin. Virtuaalimaailmassa paras hevonen on tavallisin hevonen osittain myös siksi, että virtuaalimaailmassa se on erikoisin kaikkien erikoisten keskellä. Oikeassa maailmassa mun unelmahevonen olisi joku aivan sairaan iso möhkylä, joku viisi metriä korkea shirenhevonen. 😀 (Näyttäisin sen selässä sitten varmaan normaalilta ratsastajalta. Meidän perheessä kaikki on noin kaksimetrisiä.) Realistisesti mulle sopisi kuitenkin varmaan jokin suuri puokki tai korkeintaan suokki. Jos saisin mitä vaan, ottaisin Skotin.
4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Tänä vuonna kaikkea. Vuosi sitten mulle tapahtui kauheita asioita ja olin tosi pahassa jamassa, ja jälkiä siivotaan edelleen. En tosiaankaan kirjoita niin kuin ennen. En vaan osaa enää ja pelkäänkin kirjoittamista. Kaikkein eniten olen kuitenkin mokannut Hellon kanssa, niin kuin joka vuosi. Sehän ei ole kaikesta innostuva hyper-adhd-seinillehyppijä oikeasti. Sehän on vähän pullea, mieluiten makaa, syö pullaa, sanoo nopeasti kommenttejaan ja esittää ihan sairaan tyhmää, vaikka oikeasti on aivan sitten varmasti mun hahmoista älykkäin sekä loogisessa ja matemaattisessa ajattelussa että tunnetaidoissa.5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Jepppsh, helppo. Sonja on mulle yhä mysteeri. Olen tullut siihen tulokseen, että mun autismiaivot vain toimivat eri tavalla kuin Sonjan. Samalla Sonja on usein tosi samastuttava hahmo mulle, mutta välttelen yhä sen kirjoittamista suuriin rooleihin. Pitäisi antaa mennä vain, koska ei sillä Hopiavuoressa ole väliä, miten onnistuu, kunhan vain yrittää ja kokeilee kaikkea. 😀
Toinen mysteeri on Janna. En ihan pysy Jannan perässä: en hänen ajatuksissaan, enkä tapahtumissa ja elämänmuutoksissa, joita Janna on kokenut. Lisäksi mulle kirjoittamisessa on tärkeitä ne mitä pienimmät yksityiskohdat. Siinä vaiheessa, kun osaan kuvitella, naputtaako hahmo tylsyyksissään pöytää kynsillään, sormenpäillään vai kämmenellään, koen tuntevani hahmon. En osaa tällä hetkellä kuvitella esimerkiksi Jannan kävelytyyliä ja puheen rytmiä, jotka ovat mulle tärkeimmät yksityiskohdat. Pitää yrittää tehdä enemmän töitä Jannaan tutustumiseksi. -
Siis mä kualen oikeesti. Oon herännyt ysiltä, koska me mennään aina koirapuistoon vapaapäivibä klo 11. Myöhästyin puistosta, johon menin syömättä sängystä päin, koska vahtasin tätä. Tultiin tunti sitten takaisin ja vahtaan yhä, kun aina löytyy jotakin uutta, ja jatkaisin vahtaamista mutta kun pitää lähteä auttamaan kaveria ostamaan joululahja sen boifrendille. Tulen kyllä paasaamaan lisää siitä sun tästä nintendosta ja hopeaköynnöksestä pollemukeihin, mutta ensin pitää keskeyttää hetkeksi vahtaaminen kun kuolemanloukku ei kun ideapark kutsuu
P. S. voisko tästä ostaa ihan oikeesti mun olkkariin printin kehyksiin? Rakastan tätä.
-
Hei
Tervetuloa Hopiavuoreen! Kuulostaa siltä, että Sini löytää varmasti seuraa ja siten kirjoittaja pelikavereita. Voit kirjoittaa Sinistä esittelyn hahmoalueelle ja luoda Rutulle päiväkirjan. Myös Sinille saa tehdä oman päiväkirjan heti, kun se on ajankohtaista. Kaikki päiväkirjat, esimerkiksi tallipäiväkirja, ovat kaikille kirjoittajille vapaata riistaa ja tekstinsä saa sijoittaa sinne, minne sen kokee parhaiten sillä kertaa sopivan. On ihanaa saada uusi taiteilija mukaan joukkoon. -
Ai jehna. Kuulostaa ihan koiranäyttelyporukoilta. Mä sanoin kerran kysyttäessä mun koiran koko nimen kasvattajanimineen päivineen ja selät kääntyivät salamana meitä kohti. Kävi ilmi, että yritin keskustella väärän klikin kanssa… :DDD Joo mutta tuttua tekstiä täälläkin. Tavallaan yllätyin, että Marshall ylipäätään huomaa kuiskuttelun saati ajattelee sitä. Hänhän ei hirveästi kisoja jännitä, ja miksi jännittäisi muiden mielipiteitäkään? Toisaalta taas en ylläty yhtään. On ikävää, kun kuiskutellaan ja osoitellaan. Varsinkin se on kamalaa silloin, kun ei ihan tiedä, mistä kuiskuttelu johtuu. Nyt onneksi tietää. Onneksi Stanimir näytti niille.
-
Taas Sonjan ajatukset menevät niin tutulla ja mulle loogisella tavalla. Joskus kuulee, että jokin aika on jotenkin ”liian pian”, kun ajattelee uutta lemmikkiä vanhasta luovuttuaan. Mä en usko sellaiseen. Menikö siinä montako päivää, että soittelin meidän Juusosta, kun Nisu jäi yksin? Me tarvittiin Nisun kanssa lemmikki, vaikka surtiinkin Taavia.
Suru näyttäytyy mullekin rutiinien muuttumisena ja omituisena ahdistuksena siitä. On niin tyhjä olo, kun ei saa tehdä samoja asioita ja samalla lailla, kuin on jo kauan tehnyt. Koiran menettämisessä kauheimpia hetkiä oli ne, kun laittoi vain yhden ruokakipon, tai kun mua seurasivat vain yhdet askeleet, tai kun Taavin kanssa olleet harrastukset jäi pois. Sitä luulisi, että pahinta on, kun yrittää nukahtaa, ja varmaan joillekin onkin. Tämä, kun koira on menossa autoon, kun se kuuluu rutiineihin, kuitenkin vetoaa just muhun ja koskettaa just mua lukijana.
Sonjan suruajan teksteistä on tullut mulle tosi tärkeitä nyt, kun se suree lemmikkiään. Jotenkin ne auttaa mua ajattelemaan omaa prosessiani lemmikin kanssa. Ajoituskin on sattumalta just tälle lukijalle hyvä. Vuosi sitten tämä olisi ollut mulle liian rankkaa kaikessa tuttuudessaan. Taiteella on ihmeellinen voima parantaa ja tarjota samastumiskohteita, ja tämä tarina on oikein malliesimerkki siitä.
-
Me kirjoitetaan mitä me halutaan, sanon minä. (Joo se sama minä, joka oli joskus pää auki ht.netissä, että kuka muka kirjoittaa virtuaalihevostallilla muusta kuin hevosista. Onneksi ihminen kasvaa ja kehittyy, vaikka olisi ääliö.)
Tämä tarina aiheutti mussa sellaisen reaktion, että miten nämä mieskuviot kuulostavatkin tällä tavalla yhteen summattuina ja muiden tämän tarinan ajatusten kanssa yhdessä tutuilta. Sitten se iski. Sonjan ajatus kulkee nyt samoja ratoja kuin yhden mun ihanan kaverin puheet välillä. Sitten mä aloin spekuloimaan, että mitä jos, mitä jos, mitä jos Sonjalla on muuten ADHD. Sitä ei liian usein huomata tytöistä tai varsinkaan aikuisista naisista, ja kuulemma se on yksi suuri juttu, joka ajaa mun kaveria ihme tilanteisiin, vaikka se teoriassa on korkean moraalin ihminen.
Mitä pettämiseen ja Ilonan kommenttiin tulee, niin taidan liikkua ihmeellisissä piireissä tai sitten pettäminen tosiaan on aika lailla sivulauseessa kuitattavaa. Mulla on sellainen kuva, että maailmassa on oikeasti aika vähän parisuhteessa olevia/olleita ihmisiä, jotka eivät ole pettäneet. Tunnen ehkä kourallisen. Meidänkin kaveriporukassa on puhuttu pettämisestä. Yksi tyyppi katuu syvästi, mitä teki nuorena ja tyhmänä. Mä en ole pettänyt ketään, mutta tullut kerran petetyksi. Ystäväpariskunnan avioliitossa ei ilmeisesti ole pettämistä. Lopuille pettäminen ei tunnu olevan kauhean suuri ongelma. Myös muut aikuiset puhuvat samaan malliin, ja musta se on aika hirveä asia. Taiteessa kaikesta pitää saada puhua, ja usein taide mukaileekin oikeaa maailmaa. Sonja ei kuitenkaan ohita tekojaan olan kohautuksella, vaan ajattelee tehneensä väärin ja välillä ihan soimaa itseään siitä. Musta tämä lähestymistapa on kivempi kuin olankohautus, vaikka ihan joka lähestymistapa on sallittu taiteessa.
-
Tämä on ihanan lämmin tarina! Joo, tykkään Hopiavuoren tuvan hulinasta, mutta tykkään arjesta ihan muuallakin. Tasaisesta arjesta, johon kuuluu oma dramatiikkansa taustalle, vaikka keskiössä onkin vain kaksi rauhallista teekuppia. Lisäksi mä samastun Outin ajatuksiin ja toimintaan ihan hurjasti. Näin kun se on Sonjan kanssa kahden omassa kodissaan, kuvittelen sen itse asiassa mun asuntoon. Kaikki lähiaikoina ostettua kotia ja hiljaisuutta ja yhtä kaveria kerrallaan kylässä käymässä myöten kuulostaa niin tosi tutulta ja tosi kotoisalta samalla. Tunnelman kuvaus on erityisen onnistunutta.
-
Tästä se kaikki lähti. 😀 Hyvin lähetetty juoru liikkeelle (ja tuhottu Chain elämä, ainakin sen mielestä, kun pääsen siihen asti). Saatiin heti pientä vipinää. Ja joo, muille kertomisen luen mäkin jotenkin omistautumisena toiselle, mutta on vähän pelko persuksissa, että kaikki osalliset hahmot ei ehkä lue, ei varsinkaan heti. :DD
Noa on sellainen tyyppi, joita tarvittaisiin joka porukkaan, ja tässä se taas tulee esiin keskusteluissa Inarin kanssa. Inari on (ainakin mun mielestä) koko tallin vaikeimpia hahmoja saada juttelemaan ylipäätään yhtään mistään, ja luulenpa, että oikeassa elämässä se olisi ihan yhtä hankala. Oikean elämän Inareille tarvittaisiin monta oikean elämän Noaa, että ne saataisiin jotenkin avautumaan. Tykkään Noasta isoveljen tai mentorin roolissa: tykkäsin jo silloin, kun se oli yhdessä vaiheessa suurin piirtein ainoa, joka jaksoi katsoa Eiran naamaa.
-
Joo-o. Näin hevosettomana ja huolettomana sitä ajattelee, että ai kun Ilonalla oli kiva tallipäivä. Oli kaksi mukavaa suokkitammaa, joilla ratsastaa, mutta ei tarvinnut tehdä sillä tavalla liikaa, että olisi kyllästynyt. Kyllä kelpaisi! Samaan aikaan ymmärrän myös Helloa, kun ajattelen mun koiria. Onko ihanaa, kun on koiria? No on! Mutta onko ihanaa, kun on sata astetta pakkasta ja kilsan hanki ja on koiria? No ei todellakaan, mä kuolen ihan just. 😀 Silti nyt tuntuu siltä, että kyllä vaihtaisin elämää Ilonan kanssa täksi päiväksi.
Varsinkin lenkki Veeran kanssa on idyllinen ja ihana. Sitten mieleen tulee tietysti Wanda, ja tottahan sitä omaa lemmikkiään kaipaa, eikä haluaisi sen olevan kipeä tai jossain poissa. Wanda-ajatuksista huolimatta olen lukevinani, että Ilonalla on silti kaikki hyvin ja elämä jatkuu jossain vaiheessa. Veerakin on lämmin ja luotettava, vaikka se on ihan erilainen hevonen.
Kuvassa on taas niin pehmoisan näköinen heppa, että mun tekisi mieli hinkata naamaani siihen. Nyt on filttikin uskollisesti paikoillaan, ettei tule uudestaan selkä kipeäksi.
-
No voi aww tuota simasekoilua! 😀 Varsinkaan kun Ilona ei enää tykkää Oskarista sillä tavalla. 😀 Vaan ihan vain muuten väkertää simaa keskellä joulukuuta. 😀
Mäkin ehdin jo pelätä pahinta Veeran kanssa. Tietenkin jos hevoset olisivat olleet terveitä tähän asti, sitä ajattelisi, että no tottakai se on vain jokin lihasjumi, ei tässä mitään. Niin todennäköisesti olisi ajatellut myös Ilona, jos Wandan ja Mortin tapaukset eivät olisi niin tuoreita. Nyt sitä kuitenkin tuli heti mieleen, että ei taas, nyt jotain tapahtuu taas. Onneksi tuntuu, että Veeralla toden totta oli pelkkä jumi, eikä mitään muuta. Aikahan sen näyttää, onko jotain isompia ongelmia taustalla, mutta toivottavasti ei enää löydy mitään ihan hirveää.
-
Mäkin ajattelin kommentoida sitä, miten hienosti tässä yhdistyy rauhallinen ja kaunis miljöökuvaus höhhäilyyn, eli Outin möläytykseen ja Hellon touhaamiseen. Kehuisin myös siitä, että Ilona on Outin tarinassa taas mukana. Joskus tuntuu, että kun hahmot eivät tule valmiiksi toimeen tai kun toinen hahmo ajattelee omasta jotenkin vähemmän kivasti, hahmojen kanssakäyminen lopahtaa. Se voi olla sitä pelkoa, että kuvitellaan toinen kirjoittaja jotenkin nihkeäksi, tai pelätään, että hahmojen kautta alkaa kirjoittajien välinen riita. Sellaisestahan ei oikeasti ole kysymys, vaan erilaiset suhtautumiset toisiin hahmoihin rikastuttavat aiheita, joista voi kirjoittaa. Sitä paitsi Outi ja Ilonahan tulevat oikeasti toimeen hyvin ja ajattelevat toisistaan kauniisti, vaikka jännitteitä onkin.
Voisin poimia kauneimpia kohtia kuvauksesta, mutta sen sijaan yritin päättää, mikä on hauskin. En ihan osaa päättää. Ehkä se on Outin möläytys ja Ilonan reaktio, tai se, miten Outi ajattelee, että Ilona alkaa kuulostaa itsekin Oskarilta.
-
Ei liity mitenkään tähän asiaan. XDD Oli pakko kirjoittaa kommentti heti, kun repesin niin kovasti Nellyn nellyydelle tuossa lopussa, vaikka yleensä pyrin kommentoimaan suurpiirteisessä aikajärjestyksessä. Joojoo. Ihminen voi lähteä Hopiavuoresta, mutta Hopiavuori — — no ei ihminen voi oikeastaan lähteä Hopiavuoresta.
