Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mustikka tulee kotiin
Mustikka syntyi vain viikon Möllin jälkeeen, mutta oli yhtä kalju kuin Mölli mustahiuksinen vielä kotiin muuttaessaankin. Hän oli saanut työnimensä siitä, miten hirvittävän sininen oli syntyessään, ja nimi jäi, vaikka pian Mustikka oli lähinnä vaaleanpunainen.
Sinä päivänä, kun Mustikka tuotiin kotiin, Eetu katseli, miten hänen äitinsä irrotteli turvakaukaloa autosta. Jokin perustavanlaatuinen oli muuttunut. Eetu tunsi, miten painovoima ei pitänyt häntä enää maassa, vaan Mustikka, joka oli maailman vahvin magneetti. Miten Eetu oli ikinä ajatellut, että hevostalli oli tärkeintä maailmassa? Nukkuva pieni ihminen turvakaukalossa oli sellainen ihme, jota ei ollut voinut etukäteen kuvitellakaan. Lähimmäs sitä oli päässyt katselemalla nukkuvaa Nellyä, Mustikan nuorta äitiä, tai unisesti hörisevää Jussia, Mustikan isoveljeä, joka oli hevonen. Silti se ei ollut samanlaista.
”Tuu nyt JUMALISTE AUTTAMAAN!” karjaisi Mustikan äiti Eetulle, joka joutui ravistelemaan itseään pystyäkseen liikkumaan. Eetu ojensi kätensä. Naps, kaukalo oli irti, vauva siellä yhä unessa Nellyn huudosta huolimatta, ja isän voimakkaat käsivarret kantoivat kaukaloa pumpulinpehmeästi kotiin.
”Se ei vapauta sua ottamasta kenkiä pois”, Nelly huomautti eteisessä, kun Eetu meinasi kävellä kaupunkikengissään emännän maton yli. Oli pysähdyttävä, laskettava kaukalo äärimmäisen varovasti maahan ja riisuttava kengät mahdollisimman nopeasti, jotta vauva ei saisi vetoa lattialla. Keskellä kesää. Kun oli ihan lämmintä. Niin Eetun mieli kuitenkin sanoi: Mustikka pois lattialta, tai se kuolee.
Sitä Eetun pää alkoi pyörittää yhä useammin. Osan siitä hän sanoi ääneenkin.
”Tue kunnolla sen niskaa!” hän käski hädissään Helloa: ensimmäistä talliperheen jäsentä, joka vauvaa kotona piteli, mutta ei jatkanut: ”tai se kuolee!”
Eetu heräsi öisin, vaikka Mustikka nukkui yönsä erittäin hyvin. Tarkasta, että vauvan hengitys toimii, tai se kuolee!
Kauheinta taisi olla se, kun Nelly otti vauvan viereensä yöllä tai nukahti sitä syötettyään. Pidä Nellystä kiinni, tai hän menee vauvan päälle ja se kuolee!
Eetu ei ollut koskaan rauhassa. Kiirehdi tupaan kahvitauolla, tai vauva kuolee! Pese kädet paremmin ennen kuin kosket, tai se kuolee! Tee ruokaostokset nopeammin, tai se kuolee! Ei tässä nyt voi mihinkään ratsastusreissulle mennä: mitä jos tulee joku hätä ja lapsi kuolee!Sekä Eetu että Nelly ymmärsivät, mistä nämä ajatukset johtuivat. Nellyllä ei niitä kuitenkaan ollut. Hän ei tuntunut muuttuvan miksikään. Hän hoiti lastaan niin kuin olisi tehnyt sitä aina: automaattisesti, luonnollisesti. Eetun isot kourat olivat kömpelömmät ja hän pelkäsi Mustikan murskautuvan jo puetettaessa. Silti Eetukin hoiti lastaan lumoutuneena.
”Power Jumpin viimenen halvan ilmoittautumisen päivä on tänään”, Nelly sanoi kesäkuun lopulla röyhtäyttäessään Mustikkaa.
”Mm… Minen mee… Tänä vuonna…” Eetu sanoi hänen vierellään sohvalla kuin olisi huumattu.
Nelly tähtäsi häneen niin kipeän potkun, että sai hänet oikein ulvahtamaan.
”Mene ilmottautumaan! Nyt heti! Hello on tallissa, pyydät apua ja nyt jumaliste!”
”Hä?” Eetu ihmetteli ihan hölmönä. Eihän hän, tuore isä, jättäisi lapsensa äitiä selviytymään yksin niin pienestä vauvasta, vaikka olisi halunnutkin. Eikä hän tosiaankaan halunnut.
”Muista, poju, nämä sanat tarkasti”, Nelly sanoi vaarallisesti. ”Mä en seurustele koskaan minkään isähahmojen kanssa. Tämä penikka ei saa muuttua sun koko persoonallisuudeksi.”
”Ei soo penikka, soon meirän Mustikka.”
”Niin on, ja äippä ja Mustikka kattoo iskää telkkarista kun iskä hyppää kilpaa. Sitte kun äipällä on joku juttu, iskä on Mustikan kans kotona. Niin se menee. Niin se ainakin meillä menee. Mä en tänne muumioidu, etkä tosiaankaan säkään!”
”Mihin sinä ny haluat? Justihin lapsen saanu?”
”En mihinkään! Nyt justiin. Mutta se päivä tulee, ja hyvin pian, ko mä en ole pelkkä kenenkään äiti. Mee pihallle! Sä et oo ratsastanu kolmeen päivään!”Vaikka Eetu oli talon isäntä ja tallin sekä Jussin omistaja, hän luikki hyvin nopeasti ja hyvin nöyrästi ulos niin kuin Nelly tahtoikin. Nelly oli aina sanonut viimeisen sanan silloin, kun Eetu yritti toimia tyhmästi, ja joka kerta se sana oli pitänyt. Nelly ei tiennyt, että oli saavuttanut entistä enemmän arvovaltaa Eetun maailmassa Mustikan syntymisen jälkeen. Hän oli Eetun pojan äiti ja sellaisena hänen käskyvaltansa oli suurempi kuin Jumalalla. Sitä olisi ollut helppoa käyttää väärin.
Nelly jäi tupaan. Hän vaihtoi vauvan vaipan sekä puklatun bodyn toiseen: sellaiseen, jossa oli pieniä junia vaaleansinisellä taustalla. Hän laski kymmenen pientä sormea ja kymmenen pientä varvasta, ei ollut nenäkään pudonnut, ei kumpikaan kahdesta korvasta, eikä pippeli. Hän laittaisi vauvan päiväunille ja menisi itse katsomaan Cozminaa hetkeksi laitumelle. Nelly oli äiti, ja se oli hieno ja tärkeä rooli. Hän oli myös valmentaja, hevosenomistaja, yrittäjä, intohimoinen liikunnan harrastaja, emäntä, puoliso, äitinsä tytär ja ties mitä kaikkea, ja sekin oli tärkeää. Niin tärkeä nainen ei katselisi, miten mies, isäntä, ratsastaja, ponipoika ja yrittäjä katoaisivat isärooliin, kun omasta puolisosta oli kyse.
-
Hopiavuoren Eetu on tunnettu mahtavasta kyvystään saada kauniista hevosista ihan hirveitä kuvia. Tässä Eetun otoksessa suurin osa jätkistä valmistautuu viettämään ekaa yötä ulkona. Tämä on myös mun eka kuva ekaan laiduntehtävään ja saa olla kaikkien kuvassa olevien mun omistamien poikien suoritus samalla, koska oli meinaan kova työmaa! :DD
Flikkaan laitumeltakin on suunnitteilla kuvia!
-
Aaveen ikioma loinen
Eetu ei tavannut säistä valitella tai edes puhua. Pitkinä kuivina jaksoina hänestä tuli levoton, mutta kaikki tiesivät hänen vain miettivän peltojaan, kun hän tuijotteli otsa kurtussa taivaalle. Vaikka Eetu ei tiennyt, hänestä näki nykyään myös sen, milloin ulkona oli hänen mielestään liian vähän tai liikaa lämpöä. Sellaisina aikoina hän nimittäin liimautui Aaveeseen, ja tänään oli juuri sellainen päivä.
Eetu jäi kiinni Camillalle heti aamusta, kun hevosia tarkastettiin ulkona yön jäljiltä. Tavallisesti isäntä nimittäin pyyhkäisi hevosten jalat pitkän hevoskokemuksensa nopeudella ja tarkasteli päällisin puolin jokaisen. Ripeys oli tärkeää, koska hevosia oli monta. Mielestään liian kylmillä tai liian lämpöisillä, niin kuin tänään, Aaveen tuijottamisesta ja kopeloimisesta vain ei ollut tulla loppua. Camillalle ilmiö oli jo tuttu, joten hän tuumasi vain, että jaaha, ja jatkoi hommiaan.
Päivällä Hello näki isännän roikkumassa häneen jo kyllästyneessä Aaveessa. Eetu teki jotain perin outoa: paineli hännällään hänen karkottamistaan yrittävää hevosta kämmenselällään. Hello meni tietenkin kysymään, että mitä isäntä mahtaa puuhata. Hän ei saanut vastaukseksi muuta kuin Aaveen kyllästyneen ilmeen ja Eetun mutinan, josta erottui: ”…palaa pian auringos kun ei yhtää katto…”
Hello kun ei hevosista kauheasti ymmärrä, piti ajatusta Aaveen auringossa palamisesta hauskana ja kertoi siitä terassilla kahvitellessaan Alexille, Oskarille ja Milanille. Sitten hän lähti huolettomana lopulta kotiin. Oskari kuitenkin lietsoi Alexin huolta Aaveen herkästä nokasta, joten Alex päätti lähteä myös katsomaan tätä ihmeellistä auringossa palavaa hevosta.
Alexin tarkastuskäynti oli turha, nimittäin ulkona Eetu katseli ohimoitaan ja leukaperiään raapien vuoroin Aavetta ja vuoroin vesiastioita. Alex, nälli kun oli, päätteli, ettei tämä suinkaan ollut toinen tai kolmas kerta, kun Eetu stressasi Aavetta läsnäolollaan. Häntä ei ollut näkynyt tauoillakaan, joten hevosen kimpussa hän oli varmaan nekin viettänyt.
Aave ei näyttänyt lainkaan palaneelta, ja osasihan se mennä varjoon, jota oli kuitenkin runsaasti. Se ei juonutkaan niin kuin joku Skotti, niin että Eetun oli turha murehtia vesisangon vieressä.
Jottei Aave saisi ahdistelusta traumoja tai isäntä helteessä vahtaamisesta sydänkohtausta, Alex hoiti asian kantelemalla välittömästi puhelimella Sonjalle ja pyytämällä toimintaohjeita. Sonja käski Alexin hoitaa Eetun pikimmiten pois hevosensa kimpusta, ja vaikka Alex oli pikkuruinen ja Eetu häneen verrattuna jättiläismäinen, se oli helppo homma toteuttaa. Alex nimittäin oli juuri yhtä pelottava, ei kun vakuuttava, kuin Nelly, jos sille päälle sattui.
Illan Aave sai viimein olla rauhassa. Eetu kuitenkin katseli ikkunastakin sen suuntaan aivan niin kuin olisi voinut nähdä sen palavan kirkkaalla liekillä auringossa kaikkien tallin seinien ja monien puiden läpi. Illalla hänen annettiin taas kosketella hevosressukan kiiltävää pintaa, jotta hän pystyi ylipäätään nukkumaan, mutta Aave ei ollut palanut edes turvanpäästään.
-
Päivitetty tänään. Siivosin järjestystä. Sotkin myös tarhausjärjestystä hieman sen takia, että saisin tällä hetkellä aktiivisena oleville hahmoille enemmän mahdollisuuksia kohdata toisiaan 🙂
-
Flikkaan lairun
– Typy
– Flida
– Fanni
– Cozmina
– Paahtis
– Lilja
– TihkuPoikaan lairun
– Jussi
– Skotti
– Pasi
– Tetris
– Jaska
– AaveKesän pihattolaaset
– Kissi
– Nintendo -
Emmä tiedä pidetäänkö Pokemonia jotenkin lapsellisena vai ei. Tässä saattaa olla siis semmonen vihje, jota en välttämättä osaa lukea täysin oikein. Ainakin tiedän, ettei se ole mikään Coolien Ihmisten Ultrahieno Harrastus Josta Kirjoitetaan Lehdissä. Sen takia mä luen sen kontrastina oopperajuhlille. Tykkään siitä. Musta on ihana ajatus, että Sonja ja Kimmo, jotka ovat riittävän hienoja ihmisiä oopperajuhlille ja historiallisiin kohteisiin, tukkivat pultut sukkiin ja rämpivät pokestopille. Sitä paitsi Pokemon olisi kummalle vaan ihan täysin uskottava harrastus! Salien ja stoppien perässä tulee vahdattua kaikkia just semmosia laattoja ja paikkoja ja juttuja, joita ei muuten tajuaisi vahdata. Nää kaksi on muutenkin kiertäneet (tätä laattaa hienompiakin) historiallisia juttuja tässä, joten tietenkin ne on kiinnostuneita myös tästä kätketystä aarteesta, joka osoittautuu pieneksi mutta jännittäväksi. Ingress ja portaalit olivat mulle ihan uus juttu, mutta nopee googletus loi vaikutelman, että se on sellainen Pokemon Go, josta ne coolit ihmiset voisivat kirjoittaa siellä lehdissä. 😀 Silti ne rämpii metsissä, niin kuin geokätköilijätkin! 😀
-
Viimeks Kimmo olisi silittänyt Sonjankin vaatteet samalla ja sai multa boifrendipisteitä. Mutta nyt kuulkaa, nyt se lähtisi kesken vaikka lomalta pois, että kaveri saisi hoitaa poniansa. Mulla on vain muutama kaveri, mutta ne tekisi saman joka ainoa, ja mä tekisin niille, vaikken tekisi muille. Vaikka Kimmo kokeekin menettävänsä vain rahaa (ja aikaa) niin kuin munkin kaverit, mä pidän niiden ja Kimmon uhrauksia ihan oikeasti liikuttavina. Mäkin tekisin niin kuin Sonja tässä tilanteessa: en ainakaan tässä vaiheessa heti lähtisi ennen kuin olen miettinyt, onko tää sen arvoista, että vaivaan kaveria näin kovasti. Silti jo se, että Kimmo lähtisi, jos Sonja vaan haluaisi… Jos Sonjalla ja Kimmolla menee sukset joskus ristiin, eikä Kimmo-paralla ole tarpeeksi kavereita, mä voin ottaa sen. :DD Mä luulen, että se ei tykkäisi pelata Unoa meidän kanssa aiva raivona tuolla, mutta kyllä me sulautetaan mukaan myös ei-Unoa-pelaavat hyvät ihmiset… :DD
Nellyn Whatsapp-viestit on just sellaisia kuin kuvittelen sen lähettävän!! Se on vähän sellainen tärisijä, että tietenkin se tykittää neljämiljoonaa viestiä peräjälkeen, ja jos sitä ja sen äänensävyä ei tuntisi, niin ne kuulostaisivat jopa tylyiltä. Musta on ihanaa, että Nelly on saanut jatkaa elämää Hopiavuoressa, vaikka sen kirjoittajan täytyikin lähteä.
-
Nonni, Sonja on nähnyt saman kun mä! Aina ne äidit väittää, että ne säilyttää oman elämän ja omat kaverit ja systeemit. Voi voi, miten nopeesti kaikki äidit on mun elämästä kadonneet! Ne on aina tulleet takaisin muutamien vuosien päästä, mutta joka ainoa on kadonnut. Veikkaan Sonjan kanssa ihan samaa juttua: saas nähdä niin tämäkin äiti katoaa.
Oon yhä edellisen tarinan ja kommentin tunnelmissa, mutta taas mä myhäilen täällä sille kun Sonja ei tee mitään. Kun se ei tee mitään, se tekee about saman verran kun mä teen viikossa silloin, kun mä teen kaikkea. 😀
Semmonen yksityiskohta vielä, että ihan tavalliset käytöstavat tekee muhun vaikutuksen heti, kun ihmisillä ei nykyään niin niitä ole. Kimmo kysyy Sonjalta, onks silläkin jotain silitettävää, että hän silittää tässä samalla. Siinä kohdassa mun aivot luki, että ”Kimmo silitti paitaa ja oli hyvä tyyppi ja nyt me tykätään kaikki Kimmosta. Sonja aikoi pukea pikkumustansa illalla.” 😀 Kimmon piteitä on nostatettu lisää onnistuneesti ihan pienen kohdan avulla!
-
Mun mielestä on joka kesä niin huvittavaa lukea Sonjan lomista ja sen lomasuunnitelmista. Siis niissä ei sinänsä oo mitään hassua! Kuulostaa ihan sairaan ihanalta mennä kivalle mökille, käydä oopperajuhlilla ja ajella pitkin kaakkois-Suomea autolla ja katella, että missä olis kiva paikka viettää hetki. Sen takia mua aina vähän hymyilyttää, kun luen näitä juttuja aina just tässä tilassa. Oon ollut kuukauden yksin himassa omasta halustani, pelannut Fortniteä ja leikkinyt koirien kaa, ja vielä aion jatkaa samaa toisen kuukauden ennen kuin on pakko poistua kotoaan takaisin yhteiskuntaan… :DDD Että mä palaisin loppuun, jos Sonja suunnittelisi mulle kesälman!! Mut silleen jos vois teleportata, niin tollaiselle roadtripille, tai siis niihin kohteisiin, haluaisin tosi kovaa kans…
Tällaisesta kesälomasuunnitelmajutustakin paistaa niin ihanasti Sonjan elämä ja asiat, että voi kun saisi rakennettua saman järjestelmällisen leiman jokaisen oman hahmonsakin juttuihin. Tässä on niin näppäriä muistutuksia siitä, että Sonja on sivistynyt ja kulttuuri-ihminen ja että rahaakin on. Ei tarvi edes sanoa niitä, kun ne saa huokumaan tästäkin tekstistä! :DD
-
Mun piti kommentoida tähän kahta asiaa, mutta sitten uusimman tekstisi myötä meni vähäsen pohja toiselta. Se asia, joka ei ehkä olekaan enää niin oleellinen, on tarinoiden aloitus, mutta sanonpa silti, koska ehkä siitä on jotain hyötyä. Sitä paitsi väännän itse tänä vuonna saman jutun kanssa… :DD (Seuraa äikkämäistä nörttiasiaa monta kappaletta!)
Kun kirjoittaa paljon, kehittää omia tapoja toimia, maneereita jopa. Mun yleisin tapa aloittaa on tällainen:
”Tässä on joku repliikki, jonka mielellään tunnistaa jollekin henkilölle ilman johtolausetta.”
Tässä vaihtuu kappale.
Minäkertoja huomioi hahmon, joka teki sitä ja sitä.Sulla on kaksi vahvaa aloitustapaa, joissa molemmissa on kuvailukappale alussa:
Tein sitä ja sitten oli tätä. (Minä-kertoja tekee jotain, mutta tekeminen on johdatus kuvaukselle.)
Siellä oli sellaista ja sitten oli tällaista. (Kuvaus.)
Aloitustapoja nyt ei voi olla miljoonaa erilaista, koska vaihtoehtona on kuvaus, kerronta tai dialogi. Meistä kumpikaan ei tapaa aloittaa kerronnalla Sulla on viimeisimmässäsi dialogialoitus. Tekisiköhän meille hyvää kokeilla kerronta-alkuja? Kirjallisuuden isot pojat sanoo, että jos ei heti tapahdu jotain, lukija ei jaksa lukea… Toisaalta sitten oon mä, jota ei kiinnosta missään tarinassa meidän novelleista romaaneihin, mitä tapahtuu, jos en tiedä, kenelle tapahtuu. Harry Pottereista erityisesti eka alkaa ennemminkin kuvailulla kuin kerronnalla, ja jos suoraan alkaisi olla pöllöjä ja muuta outoa jonkun randomin herra ja rouva Dursleyn luona, en olisi välttämättä kiinnostunut näistä tapahtumista.
Vauhdikkaampaa tuntua sun aloituksista luo ensimmäinen. Vaikka siinä ei tapahdu mitään hirveää ryskettä, minä-kertoja on aktiivinen havainnoija. Se selaa puhelinta, istuu sohvalla, starttaa autoa, ja sitten näkee tai kokee jotain. Mä tykkään tästä aloitustavasta hirveästi. Saa aloittaa kuvauksella kaikessa rauhassa, kun sen on naamioinut kerronnaksi tekemällä kuvauksesta havaintoja.
Mun mielestä vaarallisempi on toistuva aloituslauseen rakenne kuin se, että aina aloittaa vaikka kuvailulla. Meistä kahdesta sinä et ole se, joka tapaa syyllistyä toistuvan rakenteen syntiin. :DD
Mutta okei, tässä oli se nörttiasia!
Seuraavaksi mä oon miettinyt sellaista sisällöllistä seikkaa, kuin että haluaako Sonja miehen, vai luuleeko se haluavansa miehen. Kristian Suomanen ei nyt ole ollenkaan hyvä vaihtoehto, kun tämmöiset ”pikkuiset” asiat hiertäisivät, mutta tarkoitankin ylipäätään. Sonja ei ole tosiaankaan noudattanut sellaisia perinteitä, joilla naiset on satoja vuosia ahdettu tiettyyn muottiin ja kutistettu. Sen takia muutkin lukijat kuin mä taatusti on oppineet luottamaan siihen, että Sonja tietää suurimmaksi osaksi mitä tahtoo, luottaa omaan arvostelukykyynsä eikä pelkää tehdä asioita oman näköisellään tavalla. Ne johtolangat on ajaneet mut ajattelemaan samalla lailla kuin Sonjan itse olen kuvitellut ajattelevan: nämä miehet eivät ole olleet sopivia. Sonjan elämässä on tietty tila, johon puolison pitäisi mahtua, ja olen varma, että Sonja tietää itse, kuinka pieni se tila on. Hän osaa asettaa miehelle kriteereitä ja on aiemmin puhunut itsekin kriteereistä ja niiden tiukentumisesta. Maailmassa on ihan valtavasti miehiä, ja vaikka puoli prosenttia täyttäisi kaikki kriteerit ja siitäkin määrästä 75 prosenttia olisi varattuja miehiä, silti pitäisi jäädä miehiä. Mutta kun ei jää. Sonjassa on vikansa sillä lailla kuin kaikissa maailman ihmisissä on, mutta ei mitään sellaista, mikä tekisi hänestä jotenkin oikeanlaisia miehiä karkottavan. Luulisi, että hänen kanssaan olisi helppoa olla…
…mutta mitä jos hän pelkääkin parisuhdetta tai ei halua miestä oikeasti, vaan jostain syystä kuvittelee, että hänen tulisi haluta. Sonjallahan on ollut erityisen kivoja miehiä peräti kolme ensimmäisen aviomiehen jälkeen, ja kaikki on mennyt pilalle. No kaksi, jos ei Anssia lasketa. Ilman sitäkin se on kaksi erityisen kivaa miestä enemmän kuin moni nainen tapaa elämänsä aikana, ja Sonja on nuori vielä. Omien suhteiden sabotointi tai niiden meneminen ihan oikeasti pilalle voi olla huonoa säkää edelleen, mutta tää, ettei Sonja haluakaan oikeasti parisuhteeseen, on mun varovainen suosikkihypoteesi, jota tässä testailen. 😀
Sitä, että Sonja tässä sanoo, ettei halua yrittää mitään Kimmon kanssa, en lue miksikään sabotoinniksi tai peloksi. Kimmohan on tosi ihana, ja sitä on pidetty kaaaaaauan mukana, mutta tämän pelon mä näen, käsitän ja ymmärrän tosi helposti! Kimmossa olisi poikaystäväainesta, mutta jos se homma ei suju, todennäköisesti enää ei olla edes ystäviä, ja hyvä ystävä on arvokkaampi. Samalla tarinan lopetus ohjaa mua ajattelemaan heti, että tästä tulee seuraava miesseikkailu. Hyvällä säkällähän se olisi nyt sitten se… Ei se Markus oo sakia eikä sokia. Sonjalle toivon tässä kauheasti hyviä asioita: jos se ryhtyy johonkin Kimmon kanssa, olisi kauheaa, jos se menettäisi myös ystävän. Voi kun ei menettäisi, kun sellainenkin veto onnistuu joskus. (Onpa kauheaa kun heti ajattelen, että ne eroaisivat kumminkin, mutta kun todennäköisyyksiä katsoo Sonjan viime vuosista… :D)
-
Onpa kivaa vaihdella tarinoita taas. 😀 Tiedät itsekin, miten kiva olo tulee, jos joku viitsii kirjoittaa oman hahmonsa näkökulman vastaukseksi itselle.
Näistä kaikista tarinoista mun lempihomma on se, miten Minja lopuksi rentoutuu Alexin ja Oskarin kanssa. Hänellä taitaa olla jotain sosiaalista ahdistusta, tai sitten hän on tosi-tosi ujo aluksi. Samastun moneen juttuun, niin kuin siihen, että on vaikeaa seurata keskusteluja, kun huomio menee siihen että nyt ei tunnu hyvältä. Uusien ihmisten kohtaaminen on meistä ällöä! Toisaalta samastun siihenkin tunteeseen, kun lopulta on kaikki hyvin. Minjan taistele tai pakene -reaktio laantuu lopulta sen verran, että hän saa rauhoituttua. Hän on oppinut joko opetettuna tai ihan itse myös kiinnittämään huomiota omiin tunteisiinsa, ja se varmasti auttaa, kun pitää hänen lähtökohdistaan tutustua. Vaikka just oli kamalaa, lopulta hän tuumaa, että nyt onkin ihan hyvä.
Sekin on tosi uskottavaa, että lopulta on ihan hyvä. Tuollaiseen tilanteeseen mun olisi ainakin itse helpompi mennä kuin reippaana esittäytymään. Muilla kahdella on omat ihme juttunsa, eikä ne vaadi Minjaa puhumaan koko ajan, kun se kerran on aluksi inhottavaa. Toisaalta ne kysyy välillä jotain, mikä varmaan auttaa siihen, ettei tule sellaista oloa, että kuulunkohan mä nyt tähän vai pitäisikö mun jo lähteä.
Minjan huono olo voi tietysti johtua ihan muustakin stressistä, kun on ollut sitä kisasurkeutta ja kaikkea tässä. Voi olla, että luen sen persoonaan sen takia sellaistakin, mikä ei siihen kuulu!
Sulla on ollut tapana kirjoittaa ns. suljettuja loppuja, mutta nykyään käytät avoimia yhä enemmän. Suljetuissa tarina päättyy johonkin, josta sitä ei voi jatkaa. Näistä Hellon kanssa käyty keskustelu on sellainen, kun taas Alexin ja Oskarin kanssa olossa on avoin loppu. Molemmissa on puolensa, mutta haluan kiinnittää ihan kaikkien huomion hetkeksi loppujen hyviin ja huonoihin puoliin. 😀
Avoin loppu jättää tilaa. Täällä sen hyvä puoli on, että siihen saattaa saada vastauksen. Kun mä kutsun kirjoittamaan, jätän mielelläni loput avoimiksi. Silloin kanssakirjoittajalla on paljon enemmän tilaa ja mahdollisuuksia tehdä omasta tarinastaan omannäköinen ja ylipäätään vastata. Toisaalta huono puoli on se, etten voi millään hallita, mitä avoimen lopun jälkeen tapahtuu. Tarinaan vastaava kirjoittaja voi viedä sitä eteenpäin ties miten yllättävään tai jopa kammottavaan suuntaan. Riski on suuri varsinkin täällä, jossa mä kannustan käyttämään kaikkien muidenkin hahmoja kuin omia.
Suljettu loppu on hallittu. Tarina loppuu siihen, eikä enää tapahdu mitään tähän juttuun liittyvää, valmis. Se on selkeämpi. Se on myös luotettavampi. Kun Minja kävelee pois Hellon luota, Hello ei voi enää oikein keksiä mitään radikaalia. Tämän lopun huono puoli on sitten se, että kanssakirjoittajalle ei jää liikkumatilaa. Hellon ja Minjan kohtaaminen oli nyt sitten tässä tällä kertaa, enkä voisi mitenkään jatkaa sitä, toisin kuin sitä kertaa, kun Alex ja Oskari tapaavat Minjan.
Kummassakaan lopetustavassa ei ole mitään vikaa, mutta ne toimivat tosi eri tavalla keskenään! Romaaneissa mä haluaisin ihan hirveästi suljettuja loppuja, mutta täällä tykkään molemmista.
-
Svara inte. 😀 Tää on siis traagista, mutta kun tuun niin hyvälle tuulelle myös Minjan kurjista tarinoista. Se on niin kuin sisko: niin samanlainen ja yhtä, anteeksi vaan, idiootti tietyissä asioissa kuin mä, että tuun joskus tänne vaan samastumaan ja sielunhoitoon. Mulla oli nuorempana kans älävastaa älävastaa2 ja niin edelleen. Nyt mä vaan estän ja poistan, koska muuten oon kans just noin että meinaan kuitenkin laittaa viestin jollain heikolla hetkellä!
Tää alku on niin kuin loki. Mun juttu on pitkät ja polveilevat tarinat ja oikeassa elämässä jaarittelut ja ranttaukset, mutta näähän on tosi tehokkaita — ja oikeastaan pidempi ja kivempi tapa ilmaista se kuin mun tapa. Mä olisin kuitannut varmaan ekat merkinnät jotenkin näin:
Alkuviikko mulla meni surressa sitä, että mä olin täällä ja kaikki muut oli Hannabyssä. Kävin niin epätoivon partaalla, että melkein laitoin viestin Sille, mutta ihan ei onneksi niin käynyt.
Onneksi on siis teitä muita kirjoittajia, niin saa mallioppia.Tarinan kipein asia on ajatus siitä, että Minja epäilee itseään niin paljon, että harkitsee Liljasta luopumista. Edes ajatus omasta varsasta ei saa häntä hyvälle tuulelle: pilaisi kuitenkin senkin. Sellainen ajatus tuntuu tietenkin lukijasta hirveältä, kun säälii Minjaa. Samalla mä myös arvostan Minjaa — odotapa kun selitän.
Minja kuvittelee faktaksi sen, että on jotenkin pilannut Liljan. Se on Minjalle todellisuutta, vaikka lukija tietää, ettei näin tietenkään oikeasti ole. Tästä uskomuksestaan käsin Minja ajattelee Liljan myymistä, mutta ei koska on pettynyt siihen, vaan koska haluaa sen voivan hyvin ja olevan onnellinen. Jos lemmikin on huono olla omistajallaan, on kyllä tosi hieno rakkauden teko päästää se lemmikki sitten muualle, vaikka se on kuinka rakas: vanhana ja/tai sairaana taivaan kotiin, tai epäsopivassa tilanteessa uuteen kotiin. Mä toivon, että Minja joskus näkee, ettei ajatukset ole totta, eikä luovu Liljasta tai ainakaan kokonaan hevosista. Samalla mä en voi olla arvostamatta sitä, miten Minja uhraisi hevosenomistajuutensa, jotta Liljalla olisi hyvä olla.
-
Tällä hetkellä ajattelen Minjan kilpailu-unelmien hajoamista samalla lailla kuin Hopiavuoren hevostallin loppumista. Tämä paikka on mulle tietynlainen henkireikä, ja silloinkin kun oikeassa elämässä on raskasta, täällä saan happea. Jos Hopiavuoren hevostalli loppuisi nyt, mua ei huvittaisi kirjoittaa hetkeen oikeastaan yhtään mitään, koska surisin. Mulla olisi mahdollisuuksia. Voisin kirjoittaa itsekseni. Voisin mennä kursseille kirjoittamaan. Voisin kirjoittaa perinteiselle hevosiin keskittyvälle tallille toisaalla. Voisin allekirjoittaa viimeinkin sen roikuttamani kustannussopimuksen ja kirjoittamisen sijaan hymyillä valokuvissa kirjani kanssa. Mutta kun ei vaan kiinnostaisi, jos tämä höyryjenpäästelyväylä vietäisiin tasapainottamasta elämää.
Samalla lailla Minjakin voisi tehdä vaikka mitä. Helppohan se on muiden (niin kuin tuonnempana Hellon) neuvoa. Vaihda valmentajaa! Harjoittele kovemmin! Vaihda hevosta! Kokeile uutta lajia! Vaihda hevoset vaikka koiriin ja ratsastus rallytokoon! Tee jotain muuta välillä — mutta kun ei kiinnosta tehdä muuta. Minjallakin on muuta elämää, mutta kun kilpailut viedään, niin ei muukaan huvita hyvään aikaan. Muakaan ei kiinnostaisi piirrellä tai oikeastaan edes treenata Juusoa, jos en saisi kirjoittaa tänne enää, vaikka varsinkaan Juuso ei liity millään tavalal tähän paikkaan.
Pystyn siis samastumaan ja ymmärtämään, mutta vielä enemmän ymmärrän ihmisten välttelyä! Minja on nniiiiiiin inhimillisen kaksijakoinen. (Aion kertoa tästä lisää toisessa kommentissa.) Hän haluaa ystäviä tallilta, mutta tässä välttelee samalla kaikkia mahdollisia, ja sillä lailla nyt ei ainakaan saa ystäviä. On ihanaa lukea hahmosta, joka on yhtä kahjo tässä asiassa kuin itse olen. 😀 Mun kaverit ainakin on vain spawnanneet mun elämään, ja niiden on pakko. Varmaan en mene juttelemaan kenellekään, enkä mihinkään, missä on ihmisiä! En varsinkaan silloin, kun kaikki tuntuu muutenkin kurjalta niin kuin Minjalla nyt! Samalla Minjan kurjassa tilanteessa just eniten kaipaisi ystävää. Olen päättänyt, että tänä kesänä mun ekstroverttejä spawnaa sen elämään joistain ihme madonrei’istä, koska ilmeisesti Minja ja mä ei muuten ketään nähdä kun vältellään kaikkia ihan täysiä. :DDD Mutta joo, kiitos, saan tästä ihmeellisen paljon vertaistukea. <3
-
Aww, tuleekohan Jesselle ja Eiralle seuraava nuorisolaisten rakkaustarina tallilla. 😀 Mun draamannälkäisiä aivoja miellyttää, varsinkin kun laitan Eiran tosi mielelläni kaikkiin mahdollisimman ikäviin ja hankaliin tilanteisiin ja katson miten se yrittää selviytyä. Eira ilmeisesti seurustelee Noeulin kanssa, mutta tuntuu siltä, että Eira metsästi Noeulin itselleen vain koska hänestä Noeul on kuin muodikas asuste. Tässä olisi hyvä sauma selvittää myös se, piittaako Noeul oikeasti Eirasta niin paljoa, että olisi surullinen tai mustasukkainen, koska mitään suurta aitoa rakkautta ei ole kyllä koskaan näkynyt. 😀 Tässä on kehitteillä hauska kuvio. Ainakin Eira aivan selkeästi yrittää tehdä Jesseen jonkin vaikutuksen: sillä on söpöjen poikien aikana tapana esittää herttaista ja vähän avutonta, vaikka oikeasti se kulkee riitelemässä, sanomassa paska ja nyrkittämässä Helloa. Ainakin Eira on jotenkin mustasukkainen Jessestä!
Pasista ja Jessestä tulee kyllä loistomätsi kans. Jesse on reipas ja uskaltaa kysyä, jos ei tiedä. Pasin kanssa pärjäämisessä se on elinehto, eivätkä kaikki ole tarpeeksi rohkeita saamaan suutaan auki. Pasi on virtaa täynnä ja kiukkuinen kuin mikä, joten se ei päästä kyllä ketään helpolla. Ehkä kun se saisi ihan omaa huomiota, rakkautta ja liikuntaa, siitäkin voisi tulla vielä hyvä heppa. Kukaan ei ole kokeillut vielä! Tiedä vaikka Jesse saisi siitä tasaisemman ja saisi maineen villihevosenkesyttäjänä. 😀
-
Voi Marshall ja Niklas kuinka mun tulee ikävä. Siihen ei vakuta se, että mun hahmot ja nämä kaksi hahmoa ei ole sydänystäviä keskenään, vaan siinä painaa se, kuinka mä olen saanut seurata Marshallia ja Niklasta niin tosi kauan ja tosi läheltä. Hahmoista rakkaimmat on mulle melkein kuin oikeita ihmisiä, ja ero näistä kahdesta tuntuu vähän samalta kuin jos oikeita kavereita lähtisi maailmalle ja laittaisi puhelimen kiinni niin ettei voi edes soittaa. Vielä enemmän kaipaan tietysti sinua. Vielä hienompaa kuin Marshallin ja Niklaksen seuraaminen läheltä, on ollut nähdä ihan vierestä, miten kehityt kirjoittajana. Sun tapa kehittyä on ihan valtavin hyppäyksin tietyin, hieman epämääräisin väliajoin, kun työstät jotain tiettyä juttua. Toivottavasti palaat vielä näppäimistön ääreen sitten kun pystyt joko täällä tai ihan kokonaan muualla. Mutta ei hätää: hyvää jaksaa odottaa. Sun lukijat ei katoa minnekään.
Tämä tarina on ollut mulle vaikea kommentoitava sisällöltään ja siksi olen lykännyt ja lykännyt sitä. Tänä keväänä mun sankari, mun momma, sai keuhkosyöpädiagnoosin ja vain viikkoa myöhemmin se oli jo poissa. Tällaisella hetkellä mä samastun ihan liikaa Marshallin aivan sairaaseen kipuun, jotta pystyisin erottamaan, mikä on sen ja mikä on mun. Marshall ei piiloutunut äitinsä helmoihin ihan samalla lailla enää kuin mä momman, jonka oon nähnyt elämäni jokaisena päivänä ellei muutaman vuoden muualla opiskelua ja jotain reissuja lasketa. Se on kuitenkin sen äiti, ja Marshallilla on siihen tosi läheinen ja ihana suhde. Sellaisessa suhteessa äidit on jotain muuttumatonta ja turvallista. Ne on ihan aina ja ihan varmasti siellä jossain, kun tulee hätä tai huono olo tai haluaa kertoa jotain uutisia. Ei siihen vaikuta se, että Marshall on jo ihan iso.
Vastatarinoissakin Marshallin lähtö on mulla toistaiseksi mainitsematta ihan kokonaan, koska en pysty käsittelemään edes hahmojen reaktioita. Jos se olisi lähtenyt huvikseen, niin kuin vaikka Ilona, hahmojen olisi helppoa olla sille vaikka vihaisia, spekuloida sen menoa tai juoruilla siitä omien persoonallisuuksiensa mukaan, mutta nyt en ole pystynyt laittamaan niitä tekemään yhtään mitään. Onneksi sen kerkiää.
Viimeinen mielikuva mulla tästä tarinasta on lukukerta toisensa jälkeen Oscarin kaviot kuljetusauton hämäryydessä. Isot pojat sanovat, että mitä isommasta asiasta on kyse, sitä pienempää kohtaa siitä pitäisi kuvata. Ne Oscarin kintut on nyt sellainen yksityiskohta, joka mulla on mielessä. Se on niin kuin viimeinen asia, jonka tällä kertaa näin Marshallista ja Niklaksesta.
-
Oli poka hienoja keliä pohojammaalla. Tässä Otsonmäen kupeessa meillä oltiin tosielämässä hienosti toppatakit päällä pihalla, nam.
Mutta nonnii. Sonja palkitsee lukijan odotukset. Me osataan aavistaa, ettei se kauaa ole ilman jotain miesjuttua, ja samalla me aavistetaan jo sitäkin, että tämäkään ei ole se mies, joka on Sonjan kanssa heidän elämiensä loppuun asti. Se ei ole ollenkaan huono juttu, että ainakin eka odotus täyttyy: hahmo on tietyllä tapaa ennustettavissa, jos se pysyy loogisesti samanlaisena ja jos juonta pedataan hyvin. Samalla laillahan oikeista ihmisistä tietää niissä parisuhdejutuissakin, vaikka ne itse vakuuttaisivat tämän kerran olevan erilainen. Ei Sonjankaan tietenkään ole mahdotonta lopuksi asettua ja löytää jotakuta, mutta on se epätodennäköisempää kuin vaikka Marshallin naimisiinmeno oli tai Chain on.
Oon sanonut ennenkin, että mulla on hahmojen parisuhteisiin ja jo treffeillä käymiseenkin tosi kaksijakoinen suhde. Olen allerginen romantiikkasanastolle ja fiktiivinenkin lääppiminen oikeasti pelottaa mua niin, että kädestäpitämisestäkin pitää lukea vähän sillä lailla varovasti ripsien raosta. Toisaalta koska se kammottaa mua, se kiinnostaa mua: haluan oppia kirjoittamaan siitä ja siksi haluan lukea siitä. Sonjan parisuhdejutut ei ole kuitenkaan vaarallisimmasta päästä, niin kuin ei Sonjan surukaan, vaan tuntuu tutummalta kuin vaikka mun omien hahmojen vaaleanpunaiset unelmat. Vaikka se tykkää, kun sitä pyydettiin kahville ja vaikka se osaa rakastua kunnolla, sen jalat pysyy maassa. Se mun luottavainen olo johtuu siitä, etten usko Sonjan hajoavan kovin pieniksi palasiksi. Se on itsenäinen ihminen, vaikka olisi toisen kanssa, ja voi vitsi miten mäkin haluaisin olla oikeassa elämässä sulautumatta yhteen kenenkään kanssa niin kuin Sonja on. Toisaalta taas mun itsenäisyyshaaveet johtuvat pelosta, enkä ihan usko, että Sonja on näissä asioissa ainakaan yhtä peloissaan kuin mä.
-
Joo, iskee muhun. 😀 Työhulabaloota on ihana lukea niin kauan kuin se ei ole omaa työtä! Tässä on sellainen hyvä meininki, jollainen on kivaa oikeissakin töissä. Välillä joutuu veemäisiin hommiin, mutta ne sujuu, kun kaikki puhuu samaa jargonia ja osaa hoitaa oman tonttinsa. Vaikka ei tullut kivaa tukipyyntöä, silti mä aistin että töissä oli kivaa!
Mulle tulee aina näistä muka päättömistä ja hännättömistä mieleen Juhani Ahon lastut. Sehän kuvasi näitä lastujaan niin, että hän on kirjailijana kuin puuseppä, joka veistelee. Kun luo jotain, maahan putoaa lastuja, jotka ei varsinaisesti ole taidetta, mutta lapset voi tykätä leikkiä niillä. Vaikka Aho oli itse sitä mieltä lastuistaan, niin eipä se ookaan kun suomalaisen novellitaiteen historian ehkä tärkein teos. 😀 Lukija (ainakin tämä) pitää näitä teidänkin kaikkien lastuja arvossa arvaamattomassa. Näissä on jotain aitoa.
-
Sonja on kyllä yhdessä mielessä mun unelmien virtuaalihahmo. Nimittäin verkostoituneisuusmielessä. Sillä on kavereita ja tuttuja useammassa paikassa. Vaikka kisalistoja on aina aika mielenkiintoista tonkia, kun siellä on tuttuja hahmojen nimiä, niin luulenpa, että se on vielä mielenkiintoisempaa, kun hahmo tuntee ne hahmot tarinoiden kautta oikein niin kuin oikeasti. Mun verkostoituneen Mikaelin matka tyssäsi siihen, etten jaksa esitellä sitä aina uudestaan uudelle yleisölle tarinoin, mutta Sonjan tarinasta voisi ottaa toteuttamistapaan ideoita. Sonjalla on ollut tukikohta täällä, mutta maailmaa on nähty. Kozlovien kautta varsinkin pääsee ihan ominkin päin laajentamaan horisonttiaan, kun on kutsuttu käymään: voi ihan itse kirjoittaa Sonjan sinne. Lisäksi Sonjan rahatilannehan mahdollistaa matkustelun — ja vaikka sen kuljetusauton. Mulla ei ole vielä kuin kaksi hahmoa, joilla olisi rahaa, ja vain toisella niistä olisi ehkä tarpeeksi järkeä liikkua itsenäisesti avarassa tarinamaailmassa… 😀
-
Tosi analyyttinen teksti! Tulee mieleen sellainen, että Minjaa harmittaa niin kovaa, että on paras keskittyä lähinnä rationaalisiin faktoihin. Mulle tulee taas kerran mieleen mun veli. Se oli ammattiurheilija, jonka suuri unelma oli mm-kisat ja olympialaiset, mutta sen perinnöllinen sairaus puhkesi parikymppisenä ja se oli sitten siinä. Nyt se kuitenkin kilpailee taas, ja kaikki on tosi onnellisia sen puolesta: se on todella parikytä vuotta myöhemmin menossa niihn mm-kisoihin, kun paraurheilijasääntöjä muokattiin. Se meinaa jopa pärjätä siellä. Musta tuntuu, että jos Minja tekee joskus comebackia kisakentille paremman arpaonnen siivittämänä, mulla on samansukuisia tunteita. Sen unelma ei koskaan ole samalla lailla ollut Kilpaileminen ja Menestys ja Just Ne Isot Kisat, niin sen uran loppu ei tunnu yhtä dramaattiselta ja kaiken päättävältä ratkaisulta, kun mikään suuri tuli ei joudu sammumaan samalla. Silti mä toivon menestystä lopulta, sitten vaikka vuosien päästä, kunhan nämä tunteet on käsitelty. Vaikeuksien kautta voittoon -tarinathan on vedonneet ihmisiin ihan kautta historian. Lisäksi Minjan tarinahan on meille tavallisille ihmisille samastuttavampi kun urheilijoiden sankaritarinat, koska me kaikki ihmiset joudutaan luopumaan joskus jostain tärkeästä ja haluttaisiin taistella, että saataisiin pitää se.
-
Jes!! Mä olen niin onnellinen, että Santtu ja Tihku sai ruusukkeen. Lukija on aina niiden puolella, kun Santtu on niin herttainen ja mutkaton tyyppi. Sen isä tekee mut kuitenkin vielä onnellisemmaksi tässä. Vaikka isä on ollut mukana jo Fifin aikana ja vaikka Santtu sanoittaa, että isällä oli hyvä suhde Fifiin, silti me tiedetään, ettei Santulla ole kaikki ihan kunnossa kotona. Äiti on etäinen, ja vaikka iskä yrittää, hän ei oikein ole pystynyt olemaan tarpeeksi läsnä paikatakseen sitäkin, mitä Santtu tarvisi äidiltä. Santtu on iso jo, mutta me isotkin tarvitaan meidän vanhempia. Nyt kun iskä jalkautuu kisoihin Santulle tosi tärkeänä päivänä ja jättää omat mahdolliset menonsa sen takia, se tuntuu musta tosi ihanalta. Enemmän kuin kisamenestystä, mä toivon Santulle, että hän saa kehiteltyä välejä isäänsä entistäkin lämpimämmiksi. Sitten kun hän on jo omillaan, on helpompi soittaa apua arjen katastrofeihinkin eikä olo tunnu muutenkaan niin yksinäiseltä.
-
Pöh pah Santtu! Jos kritiikkiä luokkavalinnoista tulee joltakulta hahmolta, toivottavasti on toinen puhumassa Santulle kivempia asioita, että on hyvä mennä mihin tahansa luokkaan kisaamaan taitavallakin hevosella. Santtu on onneksi fiksu. Kyllä se käsittää, että ratsukon taso ei ole sama kuin hevosen taso. Ja taitavan hevosen kanssa on kivaa kehittää omaa osaamistaan! Eikä Santtu sitä paitsi kauaa luokka-ajatuksissa ole kiinni. Kaikkihan melko tuoreena kisaajana jännittää ja kaikkea ihmeellistä tulee mietittyä.
Tokassa tarinassa on myös huolia taustalla, mikä on luontevaa. Santtu itse purkaa ajatuksissaan sitä, että kaikki ei onneksi tule uutena, kun on saanut reissata Sonjan kanssa, niin että ihan niin paljoa ei jännitä kuin voisi. Santulle tyypillinen anteeksiantavainen suhtautuminen itseen ja hevoseenkin pääsee esiin: jokin voi oikeasti mennä pieleen, mutta ei se mitään. Mä olen vähän kateellinen, etten osaa olla oikeassa elämässä niin kuin Santtu. Olisi kivaa ajatella vaikka just ennen jotain koirahässäkkää, että jos jokin menee pieleen, niin menee, ja seuraavalla kerralla uutta yritystä vaan. Toisin kuin Santtu, mä olen kuitenkin joka kerta varma, että kuolen, jos pilaan meidän kilpailut, vaikka en ole kuollutkaan kertaakaan mokattuani tietenkin osan ennenkin. 😀 Hyvä valmistautuminen onneksi ehkäisee sitä, että jotain supertärkeää puuttuisi tai että Santtu joutuisi stressaamaan kisa-aamuna ylimääräistä. Sekin on hänelle tyypillistä — ja senkin kun oppisi vielä itse.
-
Ai vitsi, nyt oli hyvä treeni! Joskus menee niin nappiin, että voi olla voitonvarma, ja se on ihana tunne se. Tihkun vaivattomuus symboloi tässä Santun mielialaa. Myös Tihkun vetreytyminen pihatossa tuntuu olevan alku uudelle ajatusradalle Santun päässä samalla kun se tarkoittaa konkreettisesti, että Tihku viihtyy pihatossa. Fifi on saanut Santun pään jumiin, mutta nyt sitä avataan Tihkun kanssa, ja siitä lukiessa on helppoa hengittää! Tämän tarinan iloinen ratsastuskuvaus tuo ihanan tauon mun rankkaan kevääseen! 😀
-
Sonja on kyllä niin ihana tuki ja mentori Santulle ja Santtu hyvä oppilas Sonjalle. 😀 Santtu tarvii jotakuta, joka on jo nähnyt tällaiset kisakuviot: niinhän me kaikki tarvitaan uuteen tilanteeseen mielellään joku osaava mukaan. Se on kuitenkin niin kiinnostunut ja motivoitunut tekemään, että en yhtään ihmettele, että Sonja huolii sen matkaansa ja viitsii nähdä hieman ylimääräistä vaivaa Santun eteen, niin kuin lähteä reissuun aikaisemmin aamulla. Sonjan välittäminen Santtua kohtaan näkyy niin ihanasti erityisesti repliikkien kautta. <3
-
Noni, vau! Huomaan, että juuri nyt opiskelet kirjoittajana tällä hetkellä kuvauksien kirjoittamista. Osaat jo kuvailla tosi monipuolisesti. Tässä kuvaillaan esimerkiksi partisiipeillä (karsinassa oleva Eira ja Pasi, seisova Eira, loistavat silmät) ja adjektiiveilla (tyytyväinen Pasi, kaunis ja aito hymy) ja kuvailevilla verbeillä (pärskähtää, rypistyä).
Välillä kuvauksella päästään tosi lähelle, ihan niin kuin otettaisiin erikoislähikuvia. Esimerkiksi Eiran hymyillessä rypistyvä iho on sellainen kohta. Se kertoo paitsi Eiran hymystä, myös siitä, miten tarkasti Jesse katsoi Eiraa. Toisaalta tarinassa on lähikuvien lisäksi myös yleiskuvia, jotka mahdollistavat toimintaan eli kerrontaan siirtymisen. Vaikka kuvaus on musta hienoa lukea ja kirjoittaa (ja samalla tosi vaikeaa kirjoittaa), moni lukija saa siitä herkästi ähkyn, ellei kerrontaa ole vastapainoksi. Tässä on. Esimerkiksi Chain varhaisissa teksteissä puolestaan kerronta oli minimissä ja niissä pelattiin järkälemäisillä kuvauksilla. Yleensä kohtuus on hyvä juttu kaikessa, ja löydät sen hyvin.
Eiran hahmoon sopii tosi hienosti se, miten se takuuvarmasti loukkaantuu, kun Jesse on käynyt ratsastustunneilla. Ehän se sitä (tai mitään oikeita ajatuksiaan) tietenkään voi näyttää kuitenkaan. 😀 Jesse on kuitenkin kovin herttainen, kun yrittää heti lepytellä Eiraa, että hyvää se sunkin opetus oli, voi aww. Jesselle tekee varmasti tosi hyvää käydä myös ratsastuskoululla, ja kai sen Eirakin myöntäisi, jos ei olisi niin älyttömän mustasukkainen!
-
Auuuuh nyt osui Nellyn piikki muhun ja Helloon. Koska me ei saada oikeastaan syödä vehnää, me sanotaan olevamme gluteenittomia, koska vehnätön on yllättävän vaikea käsittää. Toisaalta kun meidän lempiherkkua on tarjolla (Hellolla vissiin pullaa ja mulla pitsaa), joskus me syödään sitä ja kärsitään sitten nivelkivuista. Meillä on ihan oma laskukaava sille, minkä herkun takia kestää särkyä ja kuinka paljon, ja minkä herkun takia ei aio särkeä montaa päivää. 😀
Vihainen Nelly on musta tiettyyn pisteeseen asti hauska näky. Voin kuvitella, miten se pullistuu raivosta. Se on kuitenkin sellainen järkevä emäntä, joten tietenkin se voisi suuttua siitä, että ruokia ei kuluteta oikeassa järjestyksessä! Jos Nelly suuttuu jostain synkästä, oikeasta syystä, se puolestaan usein pelottaa mua. Onneksi nyt on kyse kuitenkin parin euron maitopurkista.
Kiitos! Tää piristi iltatöistä väsynyttä mieltä. 😀
