[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 15. päivän luukku

Kun viidestoista päivä koitti, kahvinkeitin ei mennytkään aamulla päälle. Niin oli käynyt joskus ennenkin, eikä ihme: kovalla käytöllä laiteparka olikin. Kahvittomuus sai jopa aina kovin rauhallisen Eetun pahalle päälle heti alkuunsa. Eetu ei ollut kuitenkaan ainoa, joka kärsi kahvin puutteesta. Melkein kaikkihan sitä olivat tottuneet tuvassa jo juomaan! Ainakin Marshall näytti purevan kovasti poskihampaitaan yhteen, eivätkä Camilla, Sonja ja Hellokaan täysin tyytyväisiltä näyttäneet. Nellyn vauvakin kuulemma ihan huusi kahvia.
Lopulta Tiitus saapui työvuoroon. Eetu, joka ei ollut halunnut ajeluttaa muita Halppikseen keitintä hakemaan, eikä ollut itse ehtinyt lähtemään, oli saanut änkytettyä Tiitukselle puhelimessa, että toisi tullessaan. Tiitusta juhlittiin tietenkin suurena sankarina joulutortuin, hevosenmuotoisin piparkakuin ja muin asuianmukaisin juhlamenoin.
Toivottavasti vanha keitin saadaan takuuhuoltoon. Uusi keitin on pienempi, joten se on aina tyhjä. Ei kai kukaan voi keittää kahvia koko joulua yhteen menoon?

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Viidennentoista päivän kysymykset

A15: Typyn elämän ensimmäinen paras kaveri oli suurin piirtein saman ikäinen suomenhevostamma, joka asui hetken aikaa Hopiavuoressa. Se oli sattumalta samalta kasvattajalta kuin Typykin. Typy tapasi lutkuttaa sen harjaa laitumella kesällä 2019 ja tarhata samassa haassa sen kanssa Flidan pitäessä jöötä. Mikä mahtoi olla tuon suomenhevostammavarsan nimi?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B15: Miten hauskoja hetkiä Hopiavuoren hevostallilla onkaan vietetty! Mikä tarina on huvittanut tai naurattanut sinua niin paljon, että muistat sen vieläkin? Miksi se naurattaa? Mitä enemmän hauskoja tarinoita muistat, sen parempi!
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen. Tarina saa olla uusi tai vanha, kenen tahansa kirjoittama ja se saa olla myös joku jo aiemmin mainituista tarinoista. Myös oman tarinan saa vastata!

Vastausaikaa on 16.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 14. päivän luukku

Joulukuun neljäntenätoista päivänä sattui niin, että kaikki Hopiavuoren koirat olivat pelipaikalla yhtä aikaa. Voi sitä melskettä, kun pienet, suuret, nuoret ja vanhat koirat kiisivät aidatulla takapihalla pallon, kepin, narusolmun ja toistensa perässä. Paras painija oli Jerusalem, joka sai jopa Nuoskan tällä kertaa rähähtämään, vaikka Nuoska taitaa olla koirista parhaiten koulutettu. Hieman rauhoituttuaan Jerusalem antoi Mielikin selättää itsensä ennen kuin pienempi koira kiisi lämmittelemään vasten vanhaa ja vakaata Ringoa. Ringo vain tykkäsi, sillä sekin pitää seurasta, vaikkei jaksakaan enää ottaa osaa Myssyn ja Kremin tapaisten vauhtiveikkojen menoon. Jopa Röyhy oli Mannin mukana hoitamassa jotain asiaa, ja erityisesti se nautti pallon hakemisesta ja Nuoskaa vastaan juoksemisesta. Illan mittaan jokainen koira varmasti pääsi lihomaankin kovasta vauhdista huolimatta, sillä varsinkaan Eetu ei osannut olla syöttämättä niitä.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Neljännentoista päivän kysymykset

A14: Tallilla käy yhteensä kaksi Helmipuron perheen hahmoa. Heidän mukanaan tallille on tullut erään kerran vielä kolmaskin, joka tapaa yleensä kyyditä kaksi muuta vain parkkipaikalle asti. Kuka osaakaan vastata nopeiten tähän: keitä kuuluu Helmipuron perheeseen?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B14: Joulun aikaan moni kirjoittaja vetäytyy Hopiavuoren hevostallilta omaan joulunviettoonsa. Vaikka ajatukset varmasti käyvät välillä kanssakirjoittajissa, tutuissa hahmossa ja hevosissa, kaikilla ei ole aikaa tarinoida joulun alla. Tämän takia tiedämme melko vähän hahmojenkin joulurunviettotavoista. Millainen on sinun hahmosi joulu? Voit kertoa yhdestä tai halutessasi useammasta hahmosta. Voit kertoa tarinamuodossa, puhua hahmon suulla tai kirjoittaa kuvausta: kaikki käy!
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen. Vastaukset julkaistaan poikkeuksellisesti hahmojen nimet mukanaan!

Vastausaikaa on 15.12. kello 10:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A14: Helmipuron perheeseen kuuluvat isä Tapio, äiti Sirpa, vanhemmat tytöt Eira ja Inari sekä kaksoset, joiden nimenantojuhlaa vasta suunnitellaan.
Vastauksia tuli monenkirjavia. Kaikki muistivat, että perheeseen kuuluu isä ja äiti. Jotkut unohtivat, että vauva on jo syntynyt tai edes syntymässä, tai että niitähän oli kaksi. Yksi unohti, että perheeseen kuuluu Eira ja Inari!
Ensimmäinen oikea vastaus tuli mailitse. Sitä ennen ehti tulla ripakopallinen vääriä. 🙂

B14: Näin hahmot viettävät jouluaan.

Herman
”Meidän perheen joulu ei varmaankaan hirveästi poikkea muiden perheiden joulusta. Aattoaamuna syödään äidin keittämää riisipuuroa ja katsotaan ihan vain vanhoja perinteitä noudattaen lastenohjelmia sekä joulupukin kuumalinjaa. Päivällä pidetään pieni rauhallinen muistohetki Josefille, koska emme millään kerkeäisi viedä kynttilää haudalle.

Illalla on tietysti jouluaterian aika ja vatsat kylläisinä on mukava jakaa joululahjat. Loppuilta menee joulusaunan ja yhdessä olon merkeissä, herkuttelua ja glögin juontia unohtamatta.”

*

Sonja
Joulu tulee, pois alta

*

Janna
Jannan joulu tulee todennäköisesti menemään ainakin osaksi tallilla. Näillä tiedoilla päivään sisältyy pitkä maastoretki ja muuten vain ajanviettoa Paahtiksen kanssa, sillä joulu on yksi niistä juhlista joista nainen ei menneisyytensä vuoksi ihan hirveästi välitä.

*

Santtu
Santtu viettää joulua perheensä kanssa. Eli äidin, isän ja Kaapo-koiran. Hyvin perinteinen, rauhallinen ja hiljainen joulu, sillä sukulaisia Aarnipurojen perhe harvemmin kylään pyytää. Aamupäivän Santtu aikoo kylläkin viettää tallilla Fifin kanssa ja suunnitelmissa olisi käydä oikein pitkällä maastolenkillä; joko yksin tai yhdessä muiden tallilaisten kanssa. Mikäs sen parempaa, kuin viettää ensimmäistä joulua ihan oman ponin kanssa!

*

Noa
Noa ei oikein tiedä, miten joulua viettäisi. Monen muuttujan takia hänen suunnitelmansa ovat kääntyneet päälaelleen, ja nyt saakin nähdä, millainen joulu tänä vuonna Metsärinteelle tulee. Aikaisemmin Noa – katkaisuhoidosta selvittyään ainakin – on viettänyt joulun yhdessä äitinsä kanssa. Vain he kaksi, sillä muuta sukua ei juuri enää ole. He ovat vieneet kynttilän yhdessä Noan isän haudalle, ja illaksi Alma on tehnyt mitä parhaimpia jouluruokia joita syödään aina uuteenvuoteen asti. Kotoisa ja lämmin joulu, joka on niin Noalle kuin äidilleenkin tärkeä ajankohta viettää aikaa yhdessä.

*

Marshall ja Niklas
”Harmittaa että en tänäkään jouluna päässyt lähtemään käymään kotona, koska joulu siellä on aivan omaa luokkaansa. Mutta ehkä ensi vuonna. Joten tämä joulu tulee vietettyä taas Niklaksen kanssa ja todennäköisesti hyvin samalla tavalla kuin edellinenkin.”

”Toki tällä kertaa mä en piilottele kuusta Joukahaisten luona vaan haetaan se tässä tällä viikolla.. jostain.”
”Kyllä, koska kuusesta en tingi vieläkään. Mutta… Käydään tallilla, Kremin kanssa ulkoilemassa-..”
”Katotaan ainaki Lumiukko. Ja jos tulee, niin Joulupukki ja Noitarumpu.”

”Mmhm. Ja hyvällä tuurilla jos meidän sauna toimii niin käydään joulusaunassa.”

”Ja totta kai, syödään ihan hitokseen jouluruokaa, suklaata, katotaan lisää joulu leffoja, vähän pelataan. Ootetaan että Joulupukki tuo illalla lahjat ja riippuu mitä pukki tuo niin todennäkösesti lahnaillaan loppu ilta sohvalla tai jotain. Ja toki, josain vaiheesa päivän aikana mä soitan kotia ja Marsh soittaa omille porukoilleen.”
”Äiti muuten haluaa nähdä sinutkin. Videopuhelu. Ja isäni kuulemma myös.”
”…Jaiks. Miks? Mitä mä oon tehny?”
”Hmm… Jotenkin muistelen että siinä vaiheessa kun isänikin sai virallisesti tietää seurustelustamme niin ikään kuin kuulut perheeseeni. Joten, joudut osallistumaan minunkin suvun asioihin. Tai siis ei tietenkään ole pakko mutta…”
”Aaa. Totta. Totta. En ees aatellu tota.. Jösses… tarkottaako tää sitä että Grigori saattas etä kasvotusten toivottaa mulle ihan ite hyvää joulua?”
”Todennäköisesti. Sen ainakin tiedän että heiltä on sinullekin lahja.”
”Mitä?!”

*

Nelly
Joulu? Voi kuule. Kuusia, palloja, tonttuja, laulua, naurua, kahvia, puuroa, kaakaota, takkatulta, herkkuja, tuoksuja… Joulu on paljon. Joulu on pyhä. Ei kirkollisessa mielessä, älä yhtää luule. Joulu on tosi tärkeä.

Muksuna joulu alko kinkun valvojaisista. Me isän kanssa istuttiin aatonaaton iltana uunin edessä ja pelattiin jotain, yleensä Arvaa Kukaa. Mä join mehua ja isä glögiä. Syötiin pipareita ja naurettiin yömyöhään. Yleensä mä nukahdin siihen ja isä kanto mut sänkyyn.

Aattoaamuna ei saanu avata lahjoja, vaikka ne oli mystisesti tullu yön aikana kuusen alle. Niitä käytiin vähän ravistelemassa ja hiplaamassa. Aamupalaks syötiin puuroa ja mantelin saanut sai laittaa tähden kuusen latvaan. Kuusihan oli koristeltu jo viikkoja aikaisemmin, mutta tähti laitettiin vasta aattoaamuna.

Tähden laiton jälkeen me maattiin sohvalla yökkäreissä ja katsottiin Lumiukko ja Joulupukin Kuuma Linja. Juotiin monta kuppia kaakaota ja kutiteltiin toisiamme. Oltiin koko perhe yhdessä: minä, äiti ja isä. Ahtauduttiin siihen pieneen sohvaan, käperryttiin yhden viltin alle.

Lumiukon ja Kuuman Linjan jälkeen me aina lähdettiin retkelle takapihalle – tai lähimpään metsään, missä sellanen nyt olikaan. Meil oli eväät tietysti mukana. Käveltiin ehkä kilometri, istuttiin alas ja syötiin. Jätettiin myös oraville aina joululahja: me kerättiin jättikokonen kasa käpyjä matkalla ja pinottiin ne isoimman puun juureen.

Kotona, kun ilta alko hämärtyy, tuli lahjojen vuoro. Mahat täynnä ja joululaulujen soidessa me alettiin vuorotellen avata lahjoja. Ensin ne tietysti jaettiin kolmeen pinoon: jokaiselle oma. Mun pino oli aina isoin – jännä juttu. Loppuilta menikin lahjojen kimpussa. Mä leikin uusilla nukeilla ja sovitin uusia vaatteita uudestaan ja uudestaan. Äiti ja isä joi glögiä, ja mä sain mehua. Mummu tuli käymään illalla, lahjojen jälkeen. Sieltä tuli aina pehmeä paketti. Joka joulu siellä oli uudet villasukat ja joka joulu laitoin ne jalkaan.

Sittemmin jouluperinteet on muuttunu. Eetun perinteet on tosi vahvat ja mut on melkeen pakotettu mukautumaan niihin. Ei se kyllä haittaa. Mun perinteisiin kuuluu mun vanhemmat ja Eetun perinteisiin omat vanhemmat. Ja nyt ko Ritvakin tulee kylään ni kyllä Eetun perinteitä pitää noudattaa. Mutta mantelista mä en luovu. Aina, kun joku sen aamuisin saa, mä palaan ihan hetkeks niihin lapsuuden hetkiin, ko isä nosti mua ja äiti katto vierestä, että tähti varmasti menee suoraan. Se oli tarkkaa se.

Tänä jouluna ajattelin kokeilla, josko Eetu suostuis lähtee retkelle. Ei kauas, mihin mä tän mahan kanssa pääsisinkää, mutta ihan tohon lähelle. Metsän reunaan, siihe kivien tykö. Otettais glögiä ja pipareita mukaan. Ja kerättäis oraville joululahja.

*

Eetu
Eetun jouluun kuuluu talliarkea. Joulun kuitenkin tekee se, kun pääsee lähtemään Jussin kanssa aattoaamuna maastoon ihan kahdestaan. Ei tallihuolia, ei asiakkaita, ei edes Nellyä: vain Eetu ja Jussi. Perinteisesti Eetu yrittää etsiä hangelta ainakin jäniksen, ketun ja hiiren jäljet ennen kuin kääntyy takaisin, mutta lumettomina jouluina täytyy kai kehittää lista vaikka puulajeista joita bongata.
Hevosten ohella Eetu syö. Niin kuin Hello. Suurimmaksi osaksi kinkkua. Ihan sohvallekin hän ottaa kinkkua mukaan, kun kukaan ei ole katselemassa.
Eetun jouluun kuuluu tietenkin myös Ritva-äidin luona käyminen sisarusten kanssa. Koska Millalla on vielä pieniä lapsia, Joulupukki on tullut joka vuosi. Nyt kun Eetu on oikeastaan yksin vastuussa tallista, hän ei enää jää yöksi äitinsä luokse muiden kanssa, vaan piipahtelee pitkin joulun aikaa.
Tänä vuonna on myös aika kehitellä uusia omia perinteitä Nellyn kanssa.

*

Hello, Eira ja Inari (sekä Allu ja kaksoset)
Helmipurot ja Ilvekset ovat ihan eri maailmoista, mutta ovat aina olleet tiiviisti tekemisissä. Sirpa ja Aili ovat ystävistä parhaimmat: ihan lapsesta asti kuin siskokset. Joulut on aina vietetty enemmän tai vähemmän tiiviisti yhdessä jo lapsina, ja kun omia lapsia alkoi tulla, tietenkin kummitätienkin piti päästä lahjoja tuomaan ja kasvavia kummilapsiaan ihastelemaan myös jouluna. Sitä eivät aviomiesten käsitykset suppeammista perhejouluista muuttaneet miksikään, vaan Tapio sai murahdella kaikessa rauhassa nurkassaan ja Manni paeta tarvittaessa talliinsa hengähtämään. Vuorojouluin käytiin pukilla Ilveksen talossa ja Helmipuroilla kun lapset olivat pieniä. Enää ei pukkia tule, koska nyt Eira, Inari, Allu ja Hello ovat isoja ja kaksoset liian pieniä ymmärtämään moisesta. Yhteen silti kokoonnutaan. Aattona mennään tällä kertaa Ilveksen kotiin ja joulupäivänä Helmipuroille.
Yleensä joulupukki on tuonut pikkuisille Helmipuroille ja Ilveksille jonkin pelin, jota pelata: joko Pleikkariin, tai sitten ihan lautapelin. Vaikka lapset ovat kuinka isoja jo, vieläkin taitaa peli tulla. Hello toivoo, että se on se uusi Pictionary. Eira toivoo, ettei se ole ainakaan se uusi Pictionary. Oli peli hyvä tai huono, aattoilta sitä pelataan ja pelatessa paitsi nauretaan myös kinastellaan niin kuin oikeat sisarukset.
Enää lapset eivät varmaan tahdo jäädä toistensa luokse yökylään niin kuin ennen, koska Hello ja Allukaan eivät enää asu kotona. Hello toivoo viettävänsä aattoiltaa Tiden kanssa, muttei tiedä, käykö niin. Inari aikoo mennä Ilveksille ja lukea kirjaa, jollaisen Pukki joka vuosi tuo. Eira joutuu varmaan kotiin ja saunomaan sähkösaunaan, koska niin kuin Tapio sanoo, joulu on perhejuhla.
Aaton ja joulupäivän ulkopuolella Ilveksillä ja Helmipuroilla on omat erilaiset perinteensä. Molemmissa kodeissa koristellaan kuusi: Helmipuroilla heti ensimmäisenä adventtina, sillä onhan heidän elegantti valkoinen tekokuusensa viimeisen päälle kaunis amerikkalaistyylisine runsaine koristeineen. Ilveksillä kuusi koristellaan vasta aatonaattona, koska se on oikea neulasiaan varistava kuusi. Se otetaan pois pian jo joulupäivän jälkeen, koska melkein kaikki koristeet ovat syötäviä ja niin Mannilla kuin pojillakin on paha tapa syödä niitä aina ohi mennessään.
Joululoman parhaita päiviä lasten mielestä ovat kuitenkin vieläkin ne päivät, kun äidit hälyyttävät aikuistuvat lapsensa paikalle, pakkaavat heidät autoihinsa ja ilmoittavat, että nyt muuten lähdetään tekemään milloin mitäkin koko joukko yhdessä: Ilvekset ja Helmipurot.

*

Oskari
Oskarin määräaikainen työsopimus päättyy ennen joulua, eikä Eetu ole tainnut muistaa edes ottaa mahdollista uusimista puheeksi. Oskarikaan ei aio puhua sellaisesta, koska nyt hän saa lomaa pyytämättä pakattua matkalaukkunsa ja reppunsa, pinottua ne autoonsa ja karautettua vanhempiensa luokse perinteiseen jouluunsa.
Oskarin jouluun kuuluu laaja skaala jouluruokia. Kotona syödään vain yksinkertaisia ja perinteisiä: kinkkua ja laatikoita. Jouluisin kuitenkin kuljetaan sukulaisen luota toisen luokse, eikä kotona ehditä montaa kertaa syömäänkään.
Jouluun kuuluu myös paljon ratsastusta. Olavin tallin työt on hoidettava ja Oskari auttaa omalta osaltaan. Sen lisäksi etenkin pienimmät sukulaistytöt hinkuvat kovatti ratsastamaan hepoilla, ja se on aina Oskari, joka vie kikattelevaa laumaa seikkailuihin pitkin maastoja. Oskari ei valita: hän saa itse valita ratsunsa, ja onhan se nyt hienoa ratsastaa monta päivää Ramonalla, isän upeimmalla hevosella.
Suden perheessä ei ole tapana antaa paljoa lahjoja. Jokainen saa jotain, yleensä aina jotain hyvin samantyyppistä joka vuosi. Mummo on kutonut aina villasukat kaikille. Täti lähettää aina suklaata. Jokainen perheessä saa joka vuosi hyvät nahkakintaat ja Oskari uuden valkoisen pipon. Vanhemmat tapaavat ostaa Oskarille myös yhden ison lahjan joka vuosi. Joskus se on ollut puhelin, joskus maailman siisteimmät nappulakengät ja kerran se oli PlayStation2. Myös Oskari ostaa vanhemmilleen isomman lahjan, joskin paljon pienempiin tuloihinsa suhteutettuna.

*

Milan
Milanin joulu on kirjan lukemista ja videopuhelu kotiin. Puhelussa hän hymyilee Marialle ja kertoo kaikista seikkailuistaan, joita on kokenut. Osa niistä on vahvasti väritettyjä, mutta ne onkin tarkoitettu vain Marian huviksi.
Kun puhelu on soitettu, Milan tapaa käydä lenkillä aikaa tappaakseen. Yleensä hän hakeutuu hautausmaan suuntaan, sillä vaikka hän ei tunne sieltä ketään, kynttilät ovat kauniita.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 13. päivän luukku

Joulukuun kolmantenatoista päivänä yläkerran toisen makuuhuoneen maalaaminen on jatkunut Hopiavuoressa. Iltakahvin aikaan urakka oli kuitenkin viimein valmis. Hello valitti, ettei aio enää ikinä suostua Nellylle orjan töihin.
”Niin, ei enää ikinä ennen enskertaa”, kommentoi Noa.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Kolmannentoista päivän kysymykset

A13: Hopiavuoren hevostallin hahmoilla on tarinoissaan enemmän tai vähemmän sivuhenkiöitä: perhettä, kavereita, vihamiehiä. Tiituksenkin tarinassa on esiintynyt sivuhenkilöitä. Tiedämme esimerkiksi hänen siskonsa, tätinsä ja Pöystilästä maneesia vuokraavan Oonan. Miksi mahdettiinkaan kutsua niitä kahta poikaa, jotka Tiitus on tuonut mukanaan tallille?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B13: Janna on Hopiavuoren hevostallin uusimpia tulijoita. Mikä Jannan tähänastisista tarinoista on tehnyt suurimman vaikutuksen ja miksi? (/Missä tarinassa, Janna, koet itse onnistuneesi ja miksi?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.

Vastausaikaa on 14.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A13: Tiitus toi tallille kerran kaksi poikaa mukanaan. He olivat Saku ja Rasmus eli Rampe. https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/tallipaivakirja/#post-1809
Tällä kertaa oikeita vastauksia tuli vain yksi.

B13: Näitä Jannan tarinoita arvostettiin erityisesti.

1. Vaikka en oikeestaan pidä mistään mitä oon kirjoittanut taas vaihteeksi mainitaan nyt muutama,

Ihan ekana mulla tuli mieleen Äiti. Tekstissä on omalla tavallaan semmonen päättäväinen mutta silti haavoittuva fiilis ja toisaalta ei se taida olla kuitenkaan helppoa jättää omia vanhempia taakseen vaikka miten haluaisi ja olisi niin päättänyt.

Muina poimintoina mä voisin nostaa Mokia, Luovuttaja ja 10.07.2020. Näissä kaikissa on tunnelmalta jotain semmosta mistä tykkään ja millaista haluaisin osata kirjoittaa.

2. Paahtiksen päiväkirjassa ollut Mokia on semmoinen, joka todella teki vaikutuksen aihepiirillään. Se vaan herätti jotenkin, periaatteessa sitä tietää että kun nuorisotyössä tekee töitä tai ylipäänsä ihmisten kanssa, sosiaalityössä tms, niin voi joutua tilanteeseen, että asiakas kuolee. Mutta tässä se tuli tarinan myötä iholle ja todeksi (jos näin voi sanoa). Ja että se voi tuntua ammattilaisestakin pahalta ja todennäköisesti tuntuukin! Se oli hyvin kirjoitettu teksti ja vakavasta aiheesta ja toi Jannaa jotenkin tosi paljon lähemmäs ja selkeämmäksi.

3. Ehkä se ois tuo Joululeipomuksia tarina. Siinä on jotenki tosi kivaa kuvailua, minkä kautta tunnelma välittyy tosi hyvin. Arkista leipomista mutta myös vähän vakavaakin puhelua kun Janna tohtii tuoda esille omia epäilyjä siitä kun pelottaa että ei oikein osais viedä Paahtista eteenpäin ratsuna. Ja samalla vieläpä mukavasti kehitti kaveriväylää toisen hahmon kanssa niin että ihan hyvin vois odottaa ne kaksi keskustelemassa jostaki muustaki kuin hevosiin liittyvästä.

4. Jannan kirjoittaja on osoittanut olevansa äärimmäisen kiinnostunut ympäristöstä, jossa hän kirjoittaa, sekä hän tahtoo kovasti leikkiä muiden kanssa. Jo nämä kaksi piirrettä ovat sellaisia, joista pidän kirjoittajissa, ja varsinkin täällä Hopiavuoressa niitä arvostetaan. Kunhan Jannan paikka vakiintuu, uskon että hän tuo tarinoillaan vielä enemmän Hopiavuoreen kaikkea mielenkiintoista, sillä hän on tähänkin mennessä tarjonnut kanssaharrastajille koukkua jos toistakin!

Kesäsuunnitelmia ja kortin peluuta on yksi suosikeistani Jannan tarinoista. Siinä on monta hahmoa vierailemassa, Hopiavuoren tunnelmaa sekä lopetus, joka jättää hyvän mahdollisuuden muille jatkaa, jos niin haluavat!

Toinen, mistä kivasti pidän, on Joululeipomuksia. Ihanan arkinen, rauhallinen, tavallinen tarina, ilman mitään suurempaa tapahtumaa mihin mennä tai valmistautua. Muita hahmoja, kivaa dialogia, mukavaa tunnelmaa… Nämä tälläiset tarinat ovat juurikin niitä parhaimpia, ja näitä voisin lukea ihan loputtomiin!

Nämä molemmat tarinat ovat tehneet vaikutuksen siksi, että niistä oikein huokuu Jannan tahto saada leikkikaveri ja onnistua kirjoittamaan myös muiden hahmoja hyvin. Hän opettelee ahkerasti ja ottaa palautteen vastaan, sillä jokainen tarina on ollut entistä kehittyneempi, joka mielestäni näkyy etenkin näissä kahdessa erityisen hyvin!

5. Joululeipomuksia on mielestäni Jannan tähän asti kivoin tarina. Se on sosiaalinen, mitä täällä arvostetaan, ja toiseen tutustuminen on vieläpä tehty taitavasti niin kuin oikea ihminen tekee: vähä vähältä ja aina arkisista mielipiteistä ja huolista aloittaen. Joululeipomuksia-tarinassa Janna on uskottava hahmo ja ihminen, joka toimii loogisesti mutta silti omalla hahmokohtaisella tavallaan. Tunnelmakin tarinaan on luotu tosi onnistuneesti valikoimalla, ettei kerrotakaan lukijalle kaikkea, vaan pelkästään tarinan tai tunnelman kannalta oleellisia asioita. Vaikka kaikki tarinassa kerrotut asiat eivät olekaan positiivisia, lukijalla on silti turvallinen olo tätä tarinaa lukiessaan, koska Janna toimii ja juttelee tässä niin inhimillisellä tavalla.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 12. päivän luukku

Joulukuun kahdennentoista päivän kahvipaussin aikaan tupa oli hämmentävän tyhjä. Oli siellä joitakuita, mutta paljon vähemmän väkeä kuin yleensä. He ihmettelivät, mikä joukkokato tallilla on käynyt, mutta keittivät siitä huolimatta yhtä paljon kahvia kuin yleensä. Kyllä ne kaverit sieltä vielä ilmaantuisivat.

Kahvinkeittäjät olivat oikeassa. Kun kahvin tuoksu levisi pikku hiljaa taloon sen viimeistäkin kolkkaa myöten, alkoi pikkuvessan päältä rappusista kuulua kauhea elefanttimainen ryske ja ryminä. Vintiltä saapui pikakävellen joukkio kahvintuskaisia ja keltaisen maalin tahrimia ihmisiä. Heidän mukaansa Jillan vanha huone oli vasta ensimmäiseen kertaan maalattu, eikä Nelly ollut antanut armoa ja päästänyt ketään syömään tai juomaan ennen kuin urakka tuli valmiiksi. Nelly oli ainoa täysin hyväntuulinen ja maaliton vintistä saapunut, mutta muidenkin ilmeet kirkastuivat kun hän laski keskelle pöytää Ritvan kinuskikakun kiitokseksi kovasta työstä.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Kahdennentoista päivän kysymykset

A12: Camilla ja Oskari ovat seikkailleet yhdessä muutaman kerran tallin ja kodin ulkopuolella. Missä sijaitsi kuoppainen ravirata, jonne he kerran lähtivät treenireissulle?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B12: Outi on hoitanut Jussia jo pitkään niin kuin omaansa. Hän on kertonut vaikka miten monta hyvää tarinaa hoitohevosestaan ja omasta elämästään. Mikä näistä tarinoista on ollut sinusta erityisen mukavaa luettavaa ja miksi? (/Mikä tarinoistasi, Outi, on sellainen, josta olet erityisen ylpeä ja miksi juuri se?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.

Vastausaikaa on 13.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A12: Camilla ja Oskari kävivät Yllistaron radalla. Oikeita vastauksia tuli monta, mutta nopein niistä tuli Keskustassa.

B12: Näin kerrottiin Outin tarinoista.

1. Ainakin tuo viimeisin pieni hengähdystauko mikä Outilla oli Jussin kanssa. Vähän pientä kaaosta työelämässä kun hommaa enemmän kuin tarpeeksi, mutta ah niin ihanan arkinen hetki hevosen kanssa. Ei mitään treenaamista tai muutakaan suurempaa puuhastelua, vaan ihan vaan rapsuttelua ja hevosen kanssa olemista. Koska tuollaiset rapsutus orjana olemisen hetket ja hevosen tyytyväisen ilmeen näkeminen on itelle ollu aina se juttu, minkä jälkeen taas jaksaa selkä märkänä talikoida karsinoita. Niin pystyin näkemään koko tuon tilanteen niin selvästi mun päänsisäisessä elokuvateatterissa.

2. Arvostan sellaisia tyyppejä, jotka jaksavat kirjoittaa tarinoita ihan vain kirjoittamisen ilosta. Varsinkin sellaisia, jotka kirjoittavat jonkun toisen hevosesta. Nykyään hoitajakulttuuri on jo melko kuollut ilmiö virtuaalimaailmassa, ja Outin kaltaisia ahkeria hoitajia on oikeasti tosi harvassa. Outi onkin ihan korvaamaton, niin Hopiavuoren tarinassa kuin Eetun apuna, joten kiitos Outi! 😀

Outi otti heti ensimmäisistä tarinoista alkaen tosi hyvin muita hahmoja mukaan ja taustatyötä oli selvästi tehty, sillä hahmoilla oli nähtävissä niiden omat selkeät tapansa ja puhetyylinsä. Ja näistä alun tarinoista välittyi ainakin mulle ihanan nostalginen fiilis, kun vielä virtuaaliheppailu oli itselle nimenomaan sitä hoitajahommaa. Voi niitä aikoja! <3 Vaikka toki Outin tarinat ovat aina olleet siinä mielessä kehittyneempiä (tai siis, oikeasti kiinnostavampia, mutta voiko niin sanoa ilman että kukaan pahastuu...?) että niissä on paljon paljon muutakin, kuin vain sitä itse hevosen hoitamista. Niissä on juuri sitä, mitä me Hopiavuoressa halutaan lukea, eikä vain sitä hevosen lääppimistä ja liikutusta, joita ainakin silloin kymmenen vuotta sitten joka tarina oli.

Ensimmäiset askeleet äskeisestä ”muutakin kuin hevosen liikutusta” lärpätyksestä huolimatta on yksi suosikeistani Outin tarinoista. Siksi, että vaikka siinä keskitytään ratsastukseen se ei käy missään vaiheessa tylsäksi eikä ole millään tavalla ratsastusopas joita laatiksiin hevosille ladotaan sata. Tarinan alku varsinkin, sillä eikös me kaikki aina välillä toivota että elämä olisi yhtä elokuvaa? Ja se fiilis, kun tekee kaiken juuri niin huonosti kuin etukäteen pelkäsi, ja vielä kun omistaja on paikalla katsomassa ja kaikkea. Samaistun, niin kovin paljon.. 😀

Valmentaja Metsärinne saa sattuneesta syystä mun suosion, kukapa ei omasta hahmosta haluaisi lukea? 😀 Varsinkin, kun Noa on tässä niin hyvin kirjoitettu, vuoropuheluineen kaikkineen. Niinkuin kaikki muutkin hahmot, jotka Outin tarinoissa seikkailevat. Vähän oon kateellinenkin siitä, miten helpoksi sen teet. Siis sen, että pääset jokaisen pään sisälle ja osaat kirjoittaa kaikkia hahmoja niin kuin ne olisivat omiasi! Ihan huikee taito, joka on yksi niistä monista syistä jonka takia Outin tarinoista pidän niin kovasti.

Ja ne tarinat joissa Outi juttelee Sonjan kanssa, ja ne joissa Oskari on mukana, on kaikki niin mielettömän kivoja! Ja ne kaikki muutkin, joissa Sonja tai Oskari ei ole. Voisin vaan linkata Outin spinnarit tähän, koska tykkään niistä kaikista. 😀 Mutta sen sijaan haluan vaan kehua, miten näppärä kirjoittaja olet. Yksityiskohdat on hiottuja ja tarkkaan mietittyjä, olet taitava omaksumaan muut hahmot kuin omiksesi, dialogit pystyn kuulemaan täysin aitoina niitä lukiessani.. Sinulta odotan jokaista tarinaa aina yhtä innolla, että onneksi, siis ONNEKSI Outi olet täällä meitä ilahduttamassa omalla osaamisellasi! <3

3. tämä on helppo, tai oikeastaan ei, koska Outilla on tosi paljon hyviä kirjoituksia, mutta koska olen itsekäs, paras (tai parhaasta päästä ainakin) on spinnareista löytyvä Joskus tarvitsee toisen. Siinä on Sonja niin omana itsenään ja muutenkin todella hienosti kirjoitettuna. Sen tekstin lukeminen on edelleen ihan uskomatonta ja olen vielä tänäkin päivänä tosi otettu tuosta tekstistä. Jos se ei ole täydellinen, se on pelottavan lähellä sitä ❤

Toinen ehdoton valinta on Pakko treenata tallipäiväkirjassa. Se on niin hillittömän hauska, vaikka se on kuitenkin hyvin vähäeleinen tarinana. Eihän siinä sinänsä tapahdu kovin paljon mitään, mutta sanavalinnat ja yksityiskohdat tekevät siitä niin mehukkaan, että se jaksaa naurattaa vielä aikojenkin päästä, miljoonatta kertaa lukiessa.

4. Meinasin huudahtaa, että helppo, ja laittaa sitten tarinan letityskeissistä Tiituksen ja Hellon kanssa. Ajattelin, että tottahan se on paras, kun se on sekä tapahtumana että kerronnallisesti hauska juttu, jota muistelen vieläkin. Lisäksi se on TT-tarina, ja verrattuna siihen miten TT:ssa on aika usein meininkinä (munkin kohdalla) ihan vaan lätkiä sanoja peräkkäin, niin tämä kyllä erottuu joukosta niin kuin ruusu perunapellossa.

Lueskelen kuitenkin aina myös muita tarinoita, vaikka suosikki tulisikin heti mieleen. Kun luin, totesin, ettei tämä niin helppo nyt olekaan. Outilla on ihan valtava määrä tarinoita ja aika moneen makuun. Osa on tunteellisia ja haikeita, osa kutkuttavan jänniä, osa naurattaa, osassa on tarkkaa ratsastuskuvausta. Tykkää esimerkiksi Oskaritarinoista. Kun Outi ja Oskari meni syömään jätskiä, se oli jännää ja vielä vaivaannuttavaa. Sitten taas ne tarinat, joissa valmentaja-Oskari oikein repäisee jonkin tyhmän jutun kanssa, on tosi hauskoja. Niin kuin se, jossa Oskarilla oli muutama muistiinpano.

Outin tarinoiden supervoima on pikku kommelluksissa ja tosi aidossa henkilökuvauksessa. Myös hevosen kuvaus on uskottavaa ja tosi tarkkaa, ja siitähän oltaisiin oltu ihan superkateellisia silloin joskus virtuaalisten hoitoheppojen aikaan, kun ratsastus oli tärkeintä. Nyt ja tässä yhteisössä taidetaan olla enemmän kateellisia siitä henkilökuvauksesta, vaikka heppakuvaus ei sen rinnalla kalpenekaan. :DD Minä ainakin haluaisin samat supervoimat.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 11. päivän luukku

Inari oli katsonut Ilveksen isännän ja emännän kanssa jotain joululeipomus ja -koristelusarjaa telkkarista. Siinä oli kuulemma laitettu piparminttukarkkeja piparimuotteihin ja uuniin, niin että karkit olivat sulaneet muottien mallisiksi. Se oli kai syy, joka sai Inarin pakkaamaan joulunuun yhdennentoista päivän aamuna mukaansa kaikki Ilveksen piparimuotit, käymään kotonaan hakemassa vielä lisää ja sitten ajamaan kauppaan karkkeja hakemaan matkallaan tallille.

Oli Inarin onni, että tallilla kiinnostuttiin tällaisten syötävien joulukoristeiden tekemisestä, sillä muuten kaikki muotinmetsästys ja karkinhaku olisi ollut turhaa. Koristeiden tekeminen oli melko helppoa ja onnistui hyvin. Inari oli tyytyväinen lopputulokseen ja lähti ratsastamaan.

Inarin palattua kävi ilmi, että etenkin Hello, Niklas, Eira ja Nelly olivat olleet loppujen lopuksi kiinnostuneempia koristeiden syömisestä kuin tekemisestä. Onneksi uusien tekeminen tilalle ei kuitenkaan olisi vaikeaa eikä veisi kauan, kunhan vain uudet karkit saataisiin kaupasta.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Yhdennentoista päivän kysymykset

A11: Hopiavuoressa on käynyt vaikka mitä valmentajaa. Osa on ollut tosi taitavia ja antanut hyödyllisiä vinkkejä… …osa taas on ollut kuusivuotiaita. Kaikki valmentajat eivät ole tulleet talllille edes mitään julkista valmennusta pitämään. Valmentajista vain yksi on ollut sellainen, jolle sekä Sonja että Oskari puhuivat heti melko tuttavallisesti. Mikä hänen nimensä on?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B11: Kuvaile miltä tuntuu silloin, kun saa omasta mielestään tosi hyvän kommentin joltakulta.
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.

Vastausaikaa on 12.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A11: Hopiavuoressa on käynyt yksi sellainen valmentaja, joka on ennalta tuttu sekä Sonjalle että Oskarille. Hän on Sonjan tarinan sivuhenkilö Simo Lakkama. Uumoiltiin, että valmentajan nimi saattaisi olla myös Olavi Susi.
Nopein vastaus tuli tällä kertaa mailitse.

B11: Kommentointi ja yhteisöllisyys ovat olleet jo Hopiavuoren hevostallia suunniteltaessa se tallin Juttu isolla J:lla. Kaikesta muusta on voinut ja voidaan tarvittaessa tinkiä niiden kustannuksella. Hopiavuoreen onkin jalkautunut sellaisia kirjoittajia, jotka ovat samoilla linjoilla tallin perusajatuksen kanssa vähintään kommentoinnin suhteen. Tällaisia ajatuksia kerrottiin hyvistä kommenteista.

1. Se, miltä hyvä kommentti tuntuu, riippuu musta sekä tarinasta että kommentista. Kun on epävarma tai paha olo tarinasta ja ilmaisen sen tekstin alussa, hyvä kommentti on positiivinen ja rohkaiseva. Siinä etsitään hyviä asioita tekstistä ja se saa mut luottamaan siihen, että kyllä osaan kirjoittaa vieläkin, vaikka olisi mikä blokki tai tyylintapailuharjoitus meneillään. Suurin osa tarinoistani kestää kuitenkin kritiikkiä ja arviointia. Vaikka kaikki kommentit on arvokkaita mulle, onnistuneiden tarinoiden analyyttisempi kommentointi antaa mulle eniten ajattelemisen aihetta ja siten kiinnostuneen ja motivoituneen olon. Perusteltu kritiikki saa mut tuntemaan, että joku haluaa mun kehittyvän ja menestyvän. Siitä tulee jostain syystä sama olo kuin urheillessa, kun joku päättää kovaan ääneen karjaista hyvä hyvä, seuraava pallo nousee. Mun ei tarvitse edes olla samaa mieltä kritiikistä. Se riittää, että ymmärrän sen. Samalla tavalla muhun toimivat tarkat kohdennetut kehut. Joku näki niin kovan vaivan, että keksi jonkin hyvän yksityiskohdan, jota mun kannattaa käyttää jatkossakin.

Mun aivot saa raksuttamaan myös sellaisella kommentilla, jossa verrataan mun kirjoittamia hahmoja kommentoijan aiemmin lukemiin juttuihin tai siisteimmässä tapauksissa tosielämän kuultuihin tai koettuihin kommelluksiin. Silloin tuntuu, että ymmärrän ehkä vähän ihmislajia, vaikka se on mulle kuinka vaikeaa. Ja jos mun hahmot ei enää muistuta ihmislajia, saan silloinkin miettiä, että mikä niiden tällä kertaa oli: kirjoitinko niistä isänsä poikia. 😀

On ollut kertoja, kun kommentti saa mut huvittumaan tai jopa nauramaan. Joskus siihen riittää sopivassa kohdassa sanottu ”höhöhö voi Eiraa” ilman mitään muuta. Useimmiten se on kuitenkin spekulointi, joka saa mut huvittumaan. Saatetaan miettiä, mahtaako hahmon päässä liikkua muutakin kuin hernekeittoa, tai arvailla lennokkaasti, miten joku juttu jatkuu kamalan cliffhangerin jälkeen.

Kaikkein paras olo, jonka saan kommentteja lukemalla, on kuitenkin nähdyksi tai kuulluksi tulemisen tunne. Jos kommentista näkee, että teksti on luettu, ja että kommentti koskee juuri nimen omaan tätä tekstiä, se on parasta. Kun tulen nähdyksi, tuntuu että mulla ja mun tarinoilla on jokin merkitys. Se ajatus puolestaan on se, joka antaa mulle vielä vähän voimia silloinkin, kun muuten on hankalaa. Kun tulen luetuksi ja nähdyksi, selviydyn vaikeasta päivästä tai saan yleensä inspiraationpuuskan kirjoittaa äkkiä kommentteja itsekin. Ei siis vaadita tiukkaa analyysiä, että mut saisi jaksamaan vielä vähän lisää. Ihan lukeminen ja sen osoittaminen riittää.

2. Erityisen hyvää kommentin saamisessa on se, että todistetusti joku oikeesti lukee tarinan. Ei tule tunnetta, että kirjoittelee yksinään jossain pimeässä ja kosteassa nurkassa eikä kukaan nää. Vaan ihan päivänvalossa, muiden nähtävillä ja joku oikeesti lukee ja tykkää ja kirjottaa mukana! Se on parasta!

Jokainen kommentti on aina Erityisen Hyvä, mutta itse tykkään tosi paljon sellaisista, joissa kehutaan ja posin kautta autetaan viemään kirjoitustaitoa/tarinaa/juonta tm eteenpäin 😁 ! Autetaan toinen toisiamme.

Erityisen Hyvän kommentin pääideana on kehua. Se tuntuu aina yhtä hyvältä. Sitten kommentti voi hyvin kyseenalaistaa jotain, mutta ei ole todellakaan pakko – myös pelkät kehut riittää XD .
Erityisen Hyvän Kommentin saaminen tuo iloa. Se tuo lämpöä ja hymyä. Vähän kuin saisi aamukahvin sänkyyn. Siltä se tuntuu.

3. kyllä se kivan, kehuvan, oivaltavan tai muun mieluisan kommentin saaminen hymyilyttää ihan oikeasti! Tulee hyvä mieli ja se innostaa jatkamaan tätä. Ihan varsinkin silloin jos on kirjoittanut jonkin oudon, nopean hutaisun, joka on omasta mielestä hölmöstä ideasta lähtenyt liikkeelle ja muutenkin vain täyteteksti, jonka julkaisee ihan vain siksi, että onpahan internetin tukkeena sekin, ja sitten joku kommentoija löytää siitä jotakin samaistumispintaa tai jonkin toisen näkökulman tai tulkitsee sitä tavalla, joka ei minulle tullut mieleen ainakaan selkeänä ajatuksena. Niin onhan se ihan mahtavaa ja välillä sitä yllättyy, että niin totta, voihan se noinkin olla ja analysoida tuolla tavalla. Parhaassa tapauksessa toteaa, ettei tämä nyt niin tyhmä ja hölmö teksti ja ajatus ollutkaan. Ja joskus kommenteista lähtee kehittymään ajatusketju uuteen tekstiin ja juonenkäänteeseen.

4. Hyvän kommentin saaminen on parhaillaan ihan mahtavaa tai sitten se saattaa olla semmoinen päivän pelastaja, riippuen tilanteesta tai kommentista. Tietenkinhän jokainen kommentti on tärkeä, mutta varsinkin silloin kun kommentti on hyvin rakennettu kritiikin ja kehun tasapainolla siitä saa itse irti paljon enemmän ja vaikka se ei ehkä ihan heti seuraavassa tekstissä näy, se kuitenkin kehittää omalla tavallaan kirjoittajana hitaassa tempossa ja välillä hyviä kommentteja tulee luettua useasti, ensin vain läpilukien ja sitten paloitellen se osiin ja pohtien ja analysoiden kaikkea mitä komentoija on kommentillaan tarkoittanut ja pohtia miten omaa kirjoittamistanasa voisi parantaa niiden neuvojen ja vihjeiden avulla.

5. Tekeekö kukaan muu sitä, että tarinan julkaistuaan päivittää sivua aina kymmenen minuutin välein kun haluaa nähdä, josko joku olisi kommentoinut? Ja voi vitsi, sitä miten sydän vähän hyppää kun näkee, että joku on kommentoinut!
Siitä tulee niin hyvä fiilis, kun saa konkreettisen ”todisteen” siitä, että joku todella on lukenut sen oman tarinan, se on herättänyt heissä tunteita ja he ovat käyttäneet kallisarvoista aikaansa kommentointiin. Siksi mäkin aina yritän sitä tehdä mahdollisimman paljon, koska musta on kiva ajatus, että jollekin muulle tulee samanlainen olo. Vähän sellainen, kun silloin joskus lapsena jouluna, kun sai aina vaan uuden lahjapaketin pukilta. Joka kerta se oli ihan yhtä siistiä, ja myönnetään, että musta ainakin oli kiva olla se, jolla oli eniten lahjoja… 😄 Näin kävi ehkä pari kertaa, mutta se oli hyvä fiilis se. Kommentit on vähän sellaisia pieniä lahjoja, joista joka kerta ilahtuu ihan yhtä paljon! ❤️ Kaikki kommentit ovat hyviä, mutta mulle ne ihan tosi hyvät kommentit on niitä, jotka vähän analysoi niitä tarinoita, koska kiinnostaa välitinkö lukijalle oikeanlaista tunnelmaa, sekä tietysti se, että mikä tarinassa oli hyvää ja missä olisi kehittämisen varaa! Rakentava kritiikki kehun kautta, kiitos kelpaa!

6. Pirun hyvältä, suoraan sanottuna. Tulee sellanen pieni ”Jes, joku oikeasti luki sen!” fiilis, ja samalla melkeen aina pieni boosti että haluaa kirjottaa lisää ja yrittää tehdä jotain vähän lisää seuraavalla kerralla. Sisällyttää enemmän toisten hahmoja, kokeilla ehkä ottaa mukaan hahmoa jota ei oo aikasemmin kirjottanu tai jotain muuta.
Ja sillon kun on jotain rakentavaakin palautetta (etenkin kun täällä se on ollu juuriki rakentavaa, ei lynkkaavaa) niin tulee sellanen että parhaan mukaan yrittää sisäistää sen kaiken ja myös hyödyntää se. Ottaa opiksi että missä tuli vähän kömmähdettyä, mikä meni hyvin ja mitä voi seuraavaa tekstiä ajateltuna tehdä sitte paremmin. Etenkin kun itellä on niin paljo erinäisiä ongelmia etenkin kirjottamisen puolella, niin ne rakentavat kommentit ollu todella ns. valaisevia.

7. Silloin tulee fiilis, että joku on lukenut oman tarinan ja kun lukee jonkun hyvän kommentin minkä joku on omaan tekstiin laittanut niin kyllähän se motivoi kirjoittamaan. Kaikki kommentit ovat ihania ja erittäin arvostettavia! ❤

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ruokinta-automaatti

”Mä oon vähä ajatellu…” Eira aloitti harjatessaan Uunoa, mutta vaikeni sitten katse jossain toisessa ulottuvuudessa.

Yritin harjata Jussia mahdollisimman ripeästi ja rukoilin mielessäni, että Eiralla olisi jokin tosi lyhyt juttu mielessään. Minulla oli yksi tunti vapaata, ja sen piti riittää paitsi ratsastukseen, myös hevosen hoitamiseen. Onneksi Jussi on sentään kunnon hevonen. Se katseli virkeänä ympärilleen pölyharjan kiitäessä suurpiirteisesti sen karvalla, mutta ei aiheuttanut mitään ongelmia. Ehdin nostaa kaviotkin pikavauhtia Eiran vieläkin ajatellessa, koska kovan maan takia kavioissa ei ollut puhdistettavaa.

”Noni, siis mä oon vähä ajatellu”, Eira aloitti uudestaan sillä kertaa katse tässä maailmassa ja minussa.
”Mitä sooot ajatellu?”
”Mä tarvin rahaa. Mä voisin tulla töihin sulle.”
”Soliski kiva, mutta kuule, minen voi palakata enempää apua tallihin.”
”En mä talliin tuliskaa.”
”Mikäs solisit sitte?”
”Keksijä-insinööri.”

Huomasin Eiran ylpeän ilmeen vasta vähän liian myöhään. Ehdin jo nauraa nostaessani Jussin satulan sen selkään. Rykäisin, kiinnitin satulavyön ja ryhdyin pidentämään jalustimia, etten joutuisi katsomaan Eiraa. Loukkaantuminen teki hänen äänestään kiekuvan, mutta naurustani huolimatta hän oli ilmeisesti päättänyt pitää myyntipuheensa.

”Sä aina valitat et päivälläki on kauhee kiire. Mut arvaapa mitä.”
”No?”

Jalustinhihnoissa oli kaksi muita kuluneempaa soljenreikää. Ennen oli ollut vain yksi. Laitoin lukon kiinni siihen alempaan. Lukko napsahti miellyttävästi satulaa vasten, kun oikein kiskaisin hihnan takaisin oikeaan asentoon. Se napsahdus tarkoitti ratsastusta! Eiran ääni ei kuitenkaan luvannut ratsastusta. Kun olin osoittanut taas kiinnostusta, hänen loukkaantunut nasaalinsa muuttui itsevarmaksi mainospuheeksi.

”Mulla on laite, joka tarjoaa sulle vapaa-aikaa päivisin! Ruokinta-automaatti! Sillä hevosten heinät tulee niille hakoihin ajastetusti ja sä saat käyttää ajan vaikka kaffitteluun ja ratsastukseen! Nyt sä saat erikoistarjouksen: saat kuulla mun varmasti toimivan idean sadallaviidelläkytä eurolla. Ja jos sä annat mulle viiskymppii lisää, mä teen prototyypin sulle.”

Katsoin Eiraa epäileväisesti. Ruokinta vei kyllä kamalasti aikaa, kun haat olivat levällään ympärii pihaa. Maksaisin kyllä parisataa ideasta, joka eliminoisi tämän aikasyöpön askareen. Toisaalta Eira ei kuitenkaan oikeasti ollut mikään keksijä. Ei hänellä voisi oikeasti olla mitään toimivaa ideaa.

Jussi kuopaisi maata ja tulin taas tietoiseksi ajan kulumisesta. Silitin hevoseni kaulaa rauhoittaakseni sen ja etsin kädelläni suulinpieleen naulatun riimunarun lukkoa. Se oli ainoa, joka pidätteli meitä menemästä kentälle. Eiran lisäksi.

”Mihinä se automaatti tai proototyyppi sitte on?” kysyin vastahakoisesti.
”Mun päässä”, Eira sanoi ylpeänä. ”Mut mä tiedän et se toimii. Se on ihan superyksinkertainen.”
”Kuule… Mullei olis aikaa tähän ny”, sanoin ja irrotin Jussin. Mitään automaattia ei siis todellakaan ollut.
”Sulla olis aikaa, jos sulla olis mun tekemät… Tai no, mun suunnittelemat ja jonku Hellon tai semmosen tekemät automaatit!” Eira väitti ja hölkötti vierelläni, kun marssitin Jussia kentälle.
”Sullon Uuno suulis”, huomautin.
”Kyllä se siinä hetken voi olla yksinki!”

Alkukäyntien ajan Eira meni puolijuoksua vierellämme kentällä. Kuulemma suunnitelman saisi häneltä halvalla, kuulemma sittenkin vain satasella saisin hänet puhumaan ja kokoamisohjeetkin käteen, ja prototyypinkin vielä kun olin niin pihi. Osittain Eiran ja osittain tiukan aikataulun takia hätistelin neiti keksijä-insinöörin hyvin nopeasti jaloistani kentän laidalle ja aloin ravata pitkällä ohjalla. Ilmeisesti tästä tulisi kuitenkin ratsastelua eikä ratsastusta. En pystynyt keskittymään mihinkään oikeaan, vaikka Jussin askel olikin tasainen ja tuttu. Huomasin vain etäisesti, miten hienoa oli ratsastaa omalla hevosella, joka nyt sattui olemaan Otsonmäen, tai siis Etelä-Pohjanmaan, tai siis Suomen älykkäin ja paras ratsu. Hymyilin Jussin niskalle, vaikka Eira papatti mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti aina ravatessani hänenpuoleisellaan pitkällä sivulla.

”Ensin me rakennetaan laatikko, jossa on lippa ylhäällä ja alhaalla, niinku kaksppäinen postilaatikko–” hän kertoi ensimmäisellä kierroksella.
”Alapuolen laatikos on haka tälleen edessä”, hän sanoi näyttäen miten hänen koukistetun etusormensa pää oli hänen toisen, ilmeisesti luukun kantta esittävän kämmenensä alla. ”Ja sit tähän menee–”
Juttu jatkui seuraavalla kierroksella siitä, mihin se jäi ”–nii tähän menee sähköt. Kauimmaisiin hakoihin me vedetään ne pihatolta mut noihin pihan hakoihin tallista.”

Kierros kierrokselta Eira papatti laatikostaan yksityiskohtaisesti, kun minä yritin saada Jussista lisättyä ravia puolella keskittymisellä. Eira oli ilmeisesti jo päättänyt, että oli saanut idean myytyä minulle, koska hän sellitti laitteen toimintaperiaatteita niin tarkasti.

”Sit! Sit tää on paras kohta! Iskä näytti mulle miten auton lämmityspihuhan se kellojuttu toimii. Tässä kohdassa on se! Kun se kello päästää ruokinta-aikaan sähkön kulkemaan ruokinta-automaattiin, nii tää haka avautuu tästä alta ja tietenki heinät putoo sit hevosille. Ja muistakko kun tässä pohjassa on tää klipare? Niin tää osuu sillon tohon katkaisijaan ja katkasee samalla sähköt kun tää luukku aukee. Niin että sähköä kuluu vaan jotain sekunti. Ja mä luulen et me voitas yhdistää tää vieläpä nii et tarvii vaan yhen kellon, joka avais kaikki automaatit yhtäaikaa. Niin… Että mitäs sanot?”

Jussi pysähtyi vastahakoisesti Eiran eteen. Se olisi vielä halunnut mennä, ja niin olisin minäkin. Tuntimme lähestyi kuitenkin nyt jo loppuaan, ja Jussi pitäisi vielä sekä jäähdytellä että hoitaa.

”Kuule Eira…” aloitin epävarmana siitä, miten voisin kieltäytyä niin, ettei hän ryhtyisi mihinkään kovin laajaan eetunvastaiseen kampanjaan.
”No? Millon aletaan tekeen?”
”Tuataniin… Minen usko että se toimii. Sinet oikiasti osaa aiva suunnitella ruakinta-automaattia. Sinoot seittämäntoista.”
Eiran leuka loksahti.
”Mutta… Jos sinä haluaasit ratsastaa Jussilla loppukäynnit..? Auttaasko se?”
”Ratsasta kuule ihan ite omalla vanhalla kaakillas”, Eira sihahti myrkyllisesti. ”Ja usko kun mä sanon: ruokintaloodan osaa suunnitella vaikka vauva. Sä oot vaan niin tyhmä ääliö että sun kapasiteetilla ei ihan tajuta miten se toimii.”
”Siitäkö soot vihaanen että sä tarvittet satasen ja sinet saa? Koska kyllä mä ny sulle satasen jostaki saan. Menet vaikka ajamahan lannat pellonreunahan parina päivänä raktorilla, tai teet mulle lapaset nii–”
”En mä mistää satasista oo vihanen, ääliö! Vaan kun noin tyhmä äijä väittää et mä en muka osais suunnitella yhtä yksinkertaista paska-automaattia! Ratsasta ny sitte nopeeta, ku sun pitää mennä ruokkimaan hevosia päivälläki ellet muista!”

Eira kääntyi korkea ponnari heilahtaen ja nykäisi huppunsa vihaisesti korkeammalle niskassaan matkalla kohti suulia ja siellä vieläkin tönöttävää Uunoa. Patistin Jussin liikkeelle. Siinä Eira ainakin oli oikeassa, että ratsastusaikani oli lopussa, vaikkei hän nyt mitenkään voinut osata ruokinta-automaattia tehdäkään. Mitä meidän Eira muka tekniikasta tiesi tai sähköstä ymmärsi?

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 10. päivän luukku

Pikkujoululahjapaketti oli ilmestynyt tuvan pöydälle. Oikeastaan se oli siis iso pahvilaatikko, jossa luki punaisella ADLIBRIS ja sen alla mustalla tussilla HYVÄÄ JOULUA! Se oli suuri ja mahtava, eikä tuvassa oikein tiedetty, mitä sille tulisi tehdä. Oliko tarkoitus jakaa lahjat ja säästää ne jouluaattoon? Vai oliko tarkoitus avata ne heti, jotta tonttu voisi sitten kolostaan kurkistella ja seurata lahjansaajien ilmeitä? Osa meinasi, että lahjat kuuluisi säästää, mutta silloin kaikista ihmisistä yleensä hiljaisella äänellä puhuva Inari korotti ääntään päästäkseen muiden äänien päälle.

”NE PITÄÄ avata nyt heti”, hän sanoi. ”Tai siis… Niin mä luulen.”

Paketit olivat kaikki samanlaisia. Ruskeaa karkeaa paperia ei pitänyt kasassa teippi eikä lahjanauha, vaan pistelevä ohuen ohut hamppunaru. Se ei auennut vetämällä, eikä se antanut periksi kiskomalla. Siihen oli käytettävä saksia, joista vain yhdet olivat juuri silloin tallella ja loput ympäri taloa. Lopulta paketista paljastui raidallisia villasukkia: kaikille eri väriset. Marshallin sukat olivat viininpunavalkoiset, Sonjan omat harmaansinivalkoiset, Jannan sukissa oli kuninkaansinistä ja valkoista, ja Hello oli pakahtua onnesta pidellessään kaikista laganjämistä neulottuja eriparisia sukkiaan. Parasta oli, että jokaisen sukkaparin oikean sukan kyljessä oli kovasti yksinkertaistettu kuva kunkin hevosesta tai hoitohepasta. Näitä muuan tonttu oli siis neulonut jo viime keväästä alkaen!

”Miksei näis molemmis oo Uunoa?” Eira ennätti kysymään katsellessaan kuvatonta vaaleanpunaraidallista sukkaansa.
”Hys!” Nelly sihahti pinkkiraidalliset sukat jo jaloissaan. ”Ne on täydelliset näin.”
”Kuule kun tontulla menee melkein kaks iltaa silmukoida yks heppa, niin se ajatteli et toinen kuva odottaa sitten tallissa. Tai siis… Niin mä luulen”, Inari sanoi.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Kymmenennen päivän kysymykset

A10: Hopiavuuoressa on väitetysti ollut yksi ihan liian hurja ilta. Silloin Eira on tähtäillyt ihmisiä aseella, Sonja on ollut komeana puuarkussa ilmeisesti vasten tahtoaan raahattu Noa mukanaan. Santtu on sammunut rehuhuoneeseen, Outin tatuointi on paljastunut ja Tiitus on tuonut ilmi uskoaan Herraan Jeesukseen. Paljon muutakin ihan tosi pimeää oli meneillään samaan aikaan samassa paikassa. Mistä ihmeestä tässä hullutuksessa olikaan kyse??
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B10: Marshall on hahmo, joka on kasvanut, ottanut tilansa haltuun ja siirtynyt vauhdilla lähemmäs tarinan keskiötä tarina tarinalta, vaikka ei ole edes puheliaimmasta päästä. Marshall on ehtinyt näyttämään meille perhettään, arkeaan ja tallielämäänsä monipuolisesti. Mihin Marshallin tarinaan palaat tai olet palannut nauttiaksesi lukemisesta uudelleen? Miksi juuri siihen tai niihin? (/ Mikä tarinoistasi, Marshall, on sellainen, johon olet erityisen tyytyväinen ja miksi?)
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.

Vastausaikaa on 11.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A10: Väitetysti kaikkea hullua tapahtui Hopiavuoren viime vuoden pikkujouluissa… Epäiltiin myös, että josko joku on nähnyt unta, tai juonut liian tujua Mehukattia. 🙂
Nopein vastaus tuli Keskustassa.

B10: Marshallin tarinoista näihin palattiin useimmin:
1. Vaikka laadullisesti ei ehkä oo parhaimpia, niin ekat joissa uskalsin onnistuneemmin napata muitten hahmojen mukaan. Koska ennen sitä en ollu Hopiavuoren tyyppistä yhteisöllistä kirjottamista koskaan kokeillu joten se oli iso askel pois omalta mukavuusalueelta mulle. Ja vaikka aina välillä yhä kamppailen tekstien kanssa, niin voi pojat että oon ilonen kun on uskaltanu jatkaa.
Pariin viimesimpään tekstiin oon kyllä myös tyytyväinen, kun oon onnistunu potkiin Marshallia paremmin asioiden keskiöön ja myös jättämään vähän paremmin muiden pyöriteltäväksikin. Samalla se on ehkä alkanut vähän hakemaan uutta muotoa, kasvamaan.

2. Seurasin Marshallin tarinaa jo ennen kuin hän saapui Hopiavuoreen, ja myönnettäköön että kovin olin (ja olen toki edelleen :D) innoissani kun Marsh saapui tänne meidän keskuuteen! Marshall on todella kasvanut ja kehittynyt hurjasti, erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin Marshallin kirjoittaja on päässyt yhdessä leikkimisen makuun. Muistaakseni hänellä ei tainnut olla paljoa taustaa sellaisesta? Niin nyt voi todeta oikein tyytyväisenä, miten Marshall – sekä kirjoittajansa – ovat todellakin kotiutuneet Hopiavuoreen, ja toivottavasti viihtyvät vielä pitkään!

Monessa Marshallin tarinassa on hyvä ns. ”uudelleen luku arvo”. Tiedättehän, kuten videopeleissä? Hyvän videopelin yksi tärkeä osa, ainakin minulle, on sen uudelleen pelattavuus. Vaikkei se olisi enää uusi, niin se on silti yhtä viihdyttävä ja mielenkiintoinen vaikka sen pelaisi läpi sadannetta kertaa.
Valitakseni kuitenkin vain muutaman, näihin etenkin palaan aina vain uudelleen;
Venäläistä viedään viihdyttää minua suuresti moneltakin osalta. Etenkin Marshallin ihmetys siitä, puhuuko Eetu tosiaan suomea, on jäänyt erityisen hyvin mieleen :’D

Mä mitään laseja tarvihe. Mielikuva tästä tarinasta on vähän sama, kuin se Miley Cyruksen musiikkivideo Wrecking ballissa. Seinät mataliksi, täältä tulee Marshall! Ja vitsi, mikä tarina. Ihan selkeä breakthrough, jättimäinen harppaus altaan syvään päätyyn, napakymppi, home run, ja mitä kaikkia näitä nyt on 😀 Tässä tarinassa näkyy niin selvästi, että kaikki palaute on otettu vastaan ja niiden pohjalta lähdetty kokeilemaan uutta ja erilaista tapaa lähestyä joitain tilanteita ja tarinan kirjoittamista muutenkin, ja, no.. Eetun kommentti on oikein hyvä ja kattava, sillä luulen että Marshallin tarinaa Hopiavuoressa alusta seuranneet ovat kaikki hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että tässä on äärimmäisen hyvin onnistunut tarina!

Whatsapp keskustelu on myös mun mielestä hauska, ja siihen on aina kiva palata. Selkeä kontrasti kahden hahmon välillä joka tulee esiin hyvin yksinkertaisilla, pienilläkin jutuilla mutta silti niin selkeästi että sitä ei voi olla huomaamatta. Niklas on myös ollut alusta asti – mun mielestä, vaikka hän onkin mielipiteitä jakanut 😀 – hirmu sympaattinen ja viihdyttävä hahmo, joka on täydellä sydämellään kannustamassa Marshallia eteenpäin tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja tietenkin vielä! Le Mer(shall), sitä ei sovi unohtaa! Tarina joka innoitti tekemään metkan merkin, ne on aina parhaita. Ja muutenkin, Marshall on tyyppi joka on aika monessa asiassa aika hyvä, tai ainakin hän tietää monesta asiasta aika paljon. Niin hänetkin on hauska aina silloin tällöin nähdä kokemassa pikku ”oho” hetkiä, vaikka sitten pikku pulahtamisena.. 😀 Tulee itselle parempi olo, kun näkee että kyllä niille tosi pätevillekin tyypeille välillä sattuu ja tapahtuu!

3. Aamukahvia vanhempien kanssa, ehdottomasti on oma lempparini Marshallin tarinoista! Miten Marshall on onnistunut kiteyttämään tarinaan monenlaisia tunteita ja miten asiat tuntuvat pikkuhiljaa olla parempaa päin. Marshall pystyy olemaan avoimempi isänsä edessä ja isä ottaa myös askeleita eteenpäin poikansa hyväksymisessä.

Näin kun ajattelee nyt tarinaa lukiessa tulee jopa jouluinen olo. Tarina on omalla tavallaan voimaannuttava. 😀

4. Marshallin (ja Niklaksen) spin-off-päiväkirjan alkupään tarinoita lueskelen uudestaan ehkä eniten, siellä on muutamia todella hauskoja sivalluksia joille hekottelen aina uudelleen. “Kuusesta en tingi” ja “Oon imarreltu että luulet mun osaavan käyttää kirvestä” ainakin ovat sellaisia. Sitten on toki ne tarinat, joissa on Marshallin vanhemmat, tykkäsin niistä.

5. Marshall pelkästään paranee vanhetessaan. 🙂 Marshallin kolme uusinta tarinaa ovat selkeät suosikkini. Tämä kirjoittaja näyttää olevan sellainen, että kerää hetken voimia paikallaan, ottaa sitten hirvittävän kehitysharppauksen yhdellä ainoalla kerralla ja ottaa taas hetken vauhtia seuraavaan. Äskettäin näin taas tällaisen jättiloikan, ja nyt kolme viimeistä tarinaa ovat mielestäni kuin uutta tuotantoa. Niissä Marshallin hahmo on kehittynyt vielä aikaisempaakin monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kerronta tai kertoja tunteisiin vetoavammaksi ja yhteisöllinen puolikin on puhkeamassa kukkaan.
Jos vanhoja klassikoita etsitään, pidän alun Venäläistä viedään -tarinasta. Se on hauska ja oivaltava. Muutaman tarinan ajan käsitelty pelonsekainen kunnioitus isää kohtaan oli myös aiheena mielenkiintoinen ja kauniisti kerrottu. Sen juonen senkertainen loppukin oli kaunis: isä osoitti Marshalllille, miten tärkeä hän on.
Ensi vuonna mulla on kuitenkin ihan uudet suosikit, odottakaapa vain. Seuraavaan vuoteen mahtuu taas yksi tai jopa kaksi kehitysharppausta, jos vanhat merkit yhtään paikkansa pitää! 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 9. päivän luukku

Joulukuun yhdeksäntenä iltana maastoiltiin. Kaikki kynnelle kykenevät hahmot liittyivät rauhallisesti etenevään, suurimmaksi osaksi ihan vain omilla mailla jossain ihan muussa kuin kauniissa jonojärjestyksessä pulisevaan kulkueeseen kärryillä ja ratsailla. Koiriakin kulki mukana osa myyrien perässä pellolla hyppien, osa isäntiensä takin alla ratsailla ja osa kaukana ryhmän edellä ja takana vuoroin oranssissa valopannassaan viuhtoen. Jostain syystä jokaisen hevosen kaappiin tai harjalaatikkoon oli ennen maastoa ilmaantunut halpa pattereilla toimiva led-valonauha, joka sitten jokaisen hevosen ylle puettiin. Osa epäili sitä Eetun ideaksi, mutta ei se tainnut olla, koska isäntä pelkäsi varmasti eniten hevosten pelkäävän tai kompuroivan valojensa kanssa. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin. Jostain syystä kukaan ei halunnut maaston jälkeen glögiä, joten tuvassa uunitettiin sen sijaan metripitsoja ja juotiin limsaa.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Yhdeksännen päivän kysymykset

A9: Mikä Helloa tässä oikein riepoo?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B9: Hopiavuoren hevostallilla oikeista ja kyseenalaisista urotöistä ja saavutuksista jaetaan kunniamerkkejä. Merkin saa osallistumalla tapahtumaan, mutta se voi tulla myös yllättäen. Mikä merkki on mielestäsi ollut hauskin saada, antaa, tehdä tai nähdä? Voit valita vaikka merkeistä merkityksellisimmän, söpöimmän tai vaikka hassuimman.

Vastausaikaa on 10.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A9: Kuvassa Helloa nyppii, kun Tiitus on harjoitellut hänellä lainaheppansa Ennin letittämistä TT-kisaa varten. Outin tarinassa Tiitus joutui pyytämään Outilta apua, jotta kuminauhat saatiin irti Hellon päästä, ja saksiakin siinä tarvittiin. Onneksi Outilla oli jemmassa hiuslenkkejä, niin että letitysharjoittelun loppu ei ollut yhtä tuskallinen.
Ensimmäinen oikea vastaus plinkahti tällä kertaa Instaan. 😀

B9: Meidän kunniamerkeistämme nämä nostettiin esiin erilaisista syistä.
1. Selvisin Blokista -merkki on mulle tärkein.

Olipa kerran vaihe, jolloin melkein jokaisen kirjoittajan kirjoituslihakset olivat jumissa. Siitä keskusteltiin niin julkisesti kuin yksityisestikin.

Sitten saapui sankari ja pelastaja ja piirsi mahdottoman hienon merkin. Hän asetti säännöt ja kannusti jokaista selviämään ja kokeilemaan ja kirjoittamaan.

Jokainen kirjoittaja otti haasteen vastaan ja niin Hopiavuoren Talli nousi jälleen loistoonsa. Kirjoittajat saivat taikavoimansa takaisin ja venyttelivät kirjoituslihaksiaan. Ja saivat ylkkähienon merkin sen kunniaksi ja muistuttamaan, että blokistakin selviää.

2. Yks on ehkä ehottomasti tuo, selvisin blokista -merkki. Koska se on aivan kauhiaa ku tulee se blokki eikä siitä millään taho päästä ees hetkeksi yli, niin tollanen pikku merkki kannusti kummasti painaan että sais tekstiä syntyyn. Myös tuo äitisi tallille teemapäivän -merkki on kiva, koska onhan se nyt mukavaa ko porukka tuo mammojaan kattoon lastensa heppaharrastusta.
Koin myös erittäin suurta hupia ja iloa kun Marshall sai Le Mer(shall)-merkin uimanäytöksestään maastolenkin aikana.

3. pakko sanoa Marsh:in Lemershall sekä Hellon kiharamerkki. Omista taas sitten ihan yllärinä tullut kesäntuoja merkki.

4. Pakko myöntää, että varmaan Laitumet 2020. Aihe oli mielenkiintoinen, ja varmaan ainut, johon oikeasti muistin kirjoittaakin jotain. Kaikkiin muihin muistanut osallistua, mutta en kirjoittaa mitään. 😀

5. Hauskin merkki, minkä oon saanut on ehdottomasti Eetun tekemä Maailman kauhein hirviö! 😀 Loimu ei kenties ole jokaisen Hopiavuoren väen suosiossa, mutta onneksi Noaa ei haittaa – hän tietää madon olevan harmiton ja lähinnä huvittuu ihmisten reaktioista sitä kohtaan.

Ja hauskin tehdä oli Selvisin blokista -merkki, siihen sain idean ihan yhtäkkiä aikani tuskailtuani oman kirjoitusblokin kanssa ja kyseisen merkin toteutus onnistui just silleen, millaiseksi sen päässäni visioin!

6. Merkeistä ehdottomasti paras, tärkein, käyttökelpoisin, ylpeimmin kannettu, iloisimmin saatu on Noan “Selvisin blokista”-merkki!

7. Kivoimpia tehdä on olleet ne merkit, joihin saa tarinasta tai jostain inspiraation ja ne on tehtävä heti. Sellaiset spontaanit merkit, kuten Le Mer(shall), Hellevaaran karuselli, Kesäntuoja… Hauskinta oli tehdä huippuvalmentaja Svartin valmennusmerkki, kun ei tarvinnut ottaa yhtään vakavasti.
Kivoimpia saada on olleet Hellon kiharamerkki ja Eetun näyttelytuomarimerkki. Se johtuu ehkä vähäsen samasta kuin miksi spontaaneja merkkejä on kiva tehdä: ehkä joku on ajatellut mua tai mun hahmoja samalla lailla kuin mä olen ajatellut jotain toista ja hänen hahmoaan. Lisäksi se, että on kiharat hiukset, on musta vieläkin varmaan suurin saavutus, jonka kukaan keksitty tai oikea ihminen on ikinä kirjoitetun historian aikana saanut aikaan… 😉
Tärkein voisi olla Selvisin blokista -merkki, jota en kuitenkaan ole vielä saanut. Nyt kirjoitetaan blokin läpi, vaikka ei tilanne ole ollenkaan niin paha enää kuin merkin ilmestyessä.

8. Hauskin merkki nähdä oli ehdottomasti Hellolle tehty Hopiavuoren kiharat merkki.
Ja pitää vielä mainita maailman kauhein hirviö merkki, jonka Eetu teki Noalle. Se oli aika mieleenpainuva ja hieno!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Janna!!! Missä pulassa olisitkaan, jos paikalle olisi sattunut kamerakännykän kanssa Inarin sijaan Eetu!! Nyt kaikki kypärät päähän tai tulee porttikieltoa niin että heilahtaa!!

Line BlueBirdFeathers /dA.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 8. päivän luukku

Joulukuun kahdeksantena päivänä Hopiavuoren hevostallin keittiössä oli kova vilske ja melske. Eetu oli ajatellut, että jouluateriaa varten ostetaan kaupasta valmiita laatikoita niin kuin muinakin vuosina, mutta Nellyn mielestä ajatus oli suorastaan barbaarinen. Hän sai vauhtia tallilaisista, jotka olivat hänen kanssaan samaa mieltä: tottahan parhaat laatikot ovat itse tehtyjä. Päivän mittaan muut kuitenkin ymmärsivät, että olisi kannattanut vain olla Eetun kanssa samoilla linjoilla vaikka valehdellen. Nelly, joka ei jaksa enää kauaa seistä eikä varsinkaan raastaa enää loputtomasti porkkanoita, laittoi nimittäin jokaisen kehtaamansa tupaan kävelleen viattoman uhrin pesemään porkkanoita, paloittelemaan perunoita, latomaan lanttuviipaleita riviin vuokiin ja niin edelleen erilaisten vastapalvelusten saamisen nimissä. Onneksi palkkana oli sentään erittäin hyvää perunamuusia ja pihviä, ja ruokaa saivat nekin, jotka onnistuivat pakenemaan Nellyn kynsistä.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Kahdeksannen päivän kysymykset

A8: Sonjan suvussa on tapana, että pihaan istutetaan aina puu merkittävän tapahtuman johdosta. Sonjan pihamaallakin on jo muutamia muistopuita. Hopiavuoren tarinaan liityttyään Sonja on istuttanut pihaan vielä yhden taimen lisää. Mitä Sonja istutti ja minkä tapauksen johdosta?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B8: Nelly on hahmo, joka tärähti Hopiavuoren hevostallin pihaan myös melko aikaisessa vaiheessa tarinaa asuntovaunullaan. Hänen mukanaan on seurannut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta samalla Nellyllä on myös hyvä sydän ja tarve viettää aikaa muiden hahmojen kanssa. Mikä Nellyn tarinoista on jäänyt positiivisesti mieleesi ja miksi? (/Mistä tarinasta, Nelly, olet ylpeä ja miksi?)

Vastausaikaa on 9.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

8A: Sonja istutti loistojasmikkeen taimen uuden kodin kunniaksi.
Sonjan arveltiin istuttaneen myös omenapuun tai luumupuun. Muisteltiin, että Sonja olisi istuttanut uuden taimen isänsä muistoksi.

8B: Nellyn tarinoista muisteltiin seuraavaa.

1. Erityisen ylpeä? tästä. Mä -hehheh- otan välillä omasta elämästä juttuja tarinoihin -heh-. Tää tarina on hyyvin pitkälle oikeisiin tapahtumiin perustuva. Ja tuo kyseinen ilta oli silloisen elämäni yksi parhaimpia muistoja. Muistan, miten pelkäsin tätä kirjoittaessa, että pilaanko mä nyt kaiken. Hellon ja Tiden vessajonossa, omat muistikuvani, Inarin baarireissun ja vaikka mitä muuta. Muistan, miten pettynyt olin, kun en ottanut yhtään huomioon Inarin ikää ja ekoja alkoholijuomia ja vaikka mitä. Ihan oikeasti olin varma, että minut heitetään koko Hoppiksesta pois.

Mutta nyt kun luin tarinan uudestaan, tajusin, ettei se haittaa. Uudestaan luettuna totesin, että todella osasin tuoda juuri oikean tunnelman esiin. Osasin kunnioittaa ja tuoda esiin oikeita asioita. Hyvä mä 😀 . Olen ylpeä tästä tarinasta, koska sen tunnelma on juuri sitä mitä hain. Se on tarina hiprakasta, jolloin ihan kaikki ei ole ihan täysin selvää – ja se näkyy hyvin tässä.

Ja VAU. Nyt ko luki ihan ekoja tekstejä ni voi että ko oon kehittyny tarinoinnissa XD . Nelly on hahmona kasvanut todella paljon reippaan vuoden aikana ja niin oon myös minä. Yhtä matkaa ollaan kuljettu ja koettu ja mokattu. Ja paljon on sitä paitsi vielä edessä.

2. Nellyllä on ollut tosi monta ihanaa tarinaa joista on vaikea valita suosikkia. Nelly on jotenkin ihanan monipuolinen hahmo tullessaan kaikkien kanssa toimeen, mutta silti osaten tarvittaessa pitää oman päänsä ja tuoda omat mielipiteensä ilmi.

3. Enää ei ole Hopiavuorta ilman Nellyä. Hän on alusta asti ollut isossa osassa tarinaa, sillä Nelly on kuitenkin iso persoona ja vaikuttava tekijä monessa eri tarinassa. Milloin hän on ystävän roolissa, milloin valmentajan tai jopa kateuden kohde. Ja nyt Nelly on itse Hopiavuoren emäntä, ja vieläpä odottaa vauvaa! Nelly on myös hahmona kasvanut ja kehittynyt kokoajan tarinan mukana hyvin aidosti.

Nellyhän aloitti Hopiavuoressa hyvin vahvasti tarinoillaan, ja sama tyyli on jatkunut tähän päivään asti. Otava ja Mielikin pissahätä on jäänyt lämpimästi mieleen sen tunnelman sekä Noan ja Nellyn välisen keskustelun takia, ja hyvänä jatkona Yövieras ja tunkeilija koska noiden aikojen Eetu oli ehdottomasti hauskin Eetu. Vähän kömpelö ja nolo mutta samalla niin symppis. 😀

Nelly ja Nellyn kääretorttu kiteyttää syyn, miksen mä ikinä leivo. Vituiks män vaik kui yrittäis, niin parempi olla ettei yritä. Mutta siis – mitä sä syöt? Kasaa. Kasaa!! Osaan niin kuvitella sen kuivan äänensävyn ja ilmeen, joka on valmis joko tappamaan tai haudanlepoon. Nauroin sille ääneen.

Kaikinpuolin olen Nellystä heti alusta asti pitänyt ja hänen tarinoistaan. En ihmettele yhtään, miksi Noakin hänestä pitää, ja piti aikanaan ehkä enemmänkin kuin kaverina. Nelly on ihana. Mutta nyt varsinkin viimeaikoina minä olen Nellystä pitänyt vieläkin enemmän. Raskaana oleva Nelly on niin hauska Nelly, vaikkei hänellä aina hauskaa olekaan… 😀 Minua hän viihdyttää, ja salaa olen jo vähän surullinen että jossain kohtaa se loppuu. Ehkä mamma-Nellykin sitten hauskuuttaa, jollain omalla tyylillään!

4. Me ollaan tehty Nellyn kanssa jonkin verran tarinoita yhdessä. Haluaisin vastata, että ne ovat mun suosikkeja. Ne eivät välttämättä ole parhaita tai taiteellisimpia Nellyn tarinoista, mutta tykkään tehdä niitä. On taidettu kiskoa samoja kärryjä eri paikoissa yhdessä jo niin kauan, että meille on muodostunut tosi sujuva tapa kirjoittaa yhtä tarinaa samaan aikaan samaan tiedostoon. Me kirjoitetaan nopeasti ja tehokkaasti, editoidaan omaa ja toisen osuutta tosi suvereenisti ja meille on kehittynyt tapoja merkitä tekstiin niitä kohtia, jotka kaipaa toisen hiontaa tai näkemystä. Vastaisin nämä tekstit ihan vain siis sen takia, että niitä on ollut kiva tehdä ja tuntuu että meidän yhteistyö on helpompaa kuin vaikka niiden kollegojen kanssa, joiden kanssa pitäisi töissä vääntää jotain yhteiseen tiedostoon. Esimerkiksi Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu on näitä yhdessä samaan tiedostoon kirjoitettuja.

Tarinallisista syistä voisin nostaa suosikeikseni myös niitä tarinoita, joissa Nelly sopeutuu pikku hiljaa siihen, että hänestä tulee äiti. Niissä on kuvattu hyvin Nellyn muutosta, jonka näkee nyt kun lukee paljon kerrallaan taaksepäin.

Nellyn viriketarinat ovat niitä, joita ilman elo olisi kurjempaa. Niiden ei kaikkien tarvitse olla monta päivää hiottuja ja siloteltuja, ja siitä huolimatta ne ovat kaikki tosi tärkeitä. Nellyltä on melko varhaisesta vaiheesta asti sadellut kutsuja leikkiin. Nelly saattaa kutsua hahmoa ihan vain maastoon tai juttusille — tai sitten antaa kuulua niin kovasti että tuntuu vielä kuukausienkin päästä, niin kuin Marshallille kävi kerran. Yhtä tärkeitä ja ihania ovat vastapallot: se, miten hanakasti Nelly reagoi muiden juttuihin kuten vaikka Helin tarjotessa sovinnon kättä.

5. Cowboy boogie nostattaa kivasti hymyn naamalle. Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu, kun Eetu ja Nelly käy keskustelua että mitäs nyt. Kun alkaa vähän kutkuttelevana että muten keskustelu tulee päättymään, kun Nellykin on ollu vapaa lintunen kun majottunut asuntoautossa ja seikkaillut menemään ja Eetu jalat tukevasti Hopiavuoressa. Mutta onhan siinä ny sellanen pari, että ne vaan loksahtaa yhteen ko palapelin palaset. Ja juuriki loppu kun kaksikko sylikkäin sohvalla katsomassa uutisia.. Oisko voinu parempaa loppu sille tarinalle ollakaan.

6. Nellyllä on paljon tarinoita jotka voisi listata, piti ihan lueskella niitä läpi. Mutta! Jätinhautuumaan metsissä on meille seikkailu on yksi niistä, joiden lukeminen oikeasti pelotti ensin. Eetu ja Nelly olivat vatvoneet omissa aivoissaan sitä suhde-asiaa niin kovasti ja kumpikin oli niin epävarma ja pelkäsi toisen vastausta. Tämä teksti sulatti minut ihan täysin ja se oli ihana päätös kaikelle vatvomiselle (jota tietysti oli varmasti kiva kirjoittaa, mutta raastava lukea kun jatkoa joutui odottamaan kylmä rinki persiin alla).

Mutta kaikki varmaan vastaa tuon saman tekstin (tai sitten jotakin ällösöpöä sieltä Nelly+Eetu-kuvion alkuvaiheista), niin voisin nostaa esille myös lyhyen Hello tapahtu, joka kanssa jäi mieleen. Ensinnäkin se on uskottava, reagoisin itsekin noin. Toiseksi se on hyvin kirjoitettu. Kolmanneksi se mitä kommentoin jo tekstiinkin, että ihana nähdä Eetun asettuvan ilman muuta ja kyseenalaistamatta Nellyn puolelle konfliktissa vaikka vastassa on Hello. Siitä jäi tosi lämmin fiilis vaikka teksti itsessään ei ole erityisen positiivinen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hellon ja Milanin juttu oli tarkoitus kirjoittaa kokonaan takaumin, mutta minkäs teet?

Loppu (1/5)
Hänestä pidetään huolta (2/5)
+++++ Ihmiskunnan roskaa — sattumalta sopiva viriketarina
Rakki (3/5)

Ei olisi Honkasesta uskonut, että sillä tavalla meni hunningolle, hyvä poika, että pitäisi huumeita piilossa Poolassa. Vaikka sitähän se enteili kai jo Poolasta tuvan ostaminenkin. Kaikkihan sen tiesivät, ettei Poolaan menty, vaan jouduttiin. Olisi pitänyt koko Poolanmetsän antaa mennä Tervajoen mukana Seinäjokeen kun kuntaliitoksia tehtiin. Ison osa sinne menikin, ja sanoisin vielä, että parempi osa: saha ja kaikki. Saivat ne Huitunkin samassa liitoksessa, ja meille jäi Poolanmetsän kurjat, alueeen koko asuttu osa. Pelkkiä kuluja Poolasta ja poolalaisista oli kunnalle. Ei siellä montaa yhteiskunnan tuottavaa jäsentä tainnut olla. Erikoisen näköistä sakkiakin olivat…

Nelly katkaisi synkät mietteeni. ”Vieläkö sä valvot?” hän kysyi unisena sängyn seinää lähinnä olevalta puoliskolta.
”Minä vain havahruun tuas hetki aikaa sitte”, vastasin totuudenmukaisesti.
”Sitä Ukkoako sä mietit?”
”Mit — ai, en! Ei sen mikää oo. Vähä vain koittaa jotta kumpi määrää, se vai Oskari. Ei soo mulle enää mitää teheny.”
”Mitäs sä sitten?” Nelly kysyi ja ryki noustessaan kyynärpäidensä varaan.
”No… Jotta ihan Otsonmäelläkin on nuata huumeeta…”
”Niin…” Nelly huokaisi ja katsoi minua sitten merkitsevästi. ”Mutta ei oo eka kerta. Eikä valitettavasti vika.”
”Ei oo ei…”
”Koetapa nukkua.”
”Ei mua viälä nukuta.”
”No mee sit hakeen mulle fetajuustoa, näkkileipä ja banaani.”

Nousin sängystä ja tassuttelin paljain jaloin olohuoneen poikki. Sohvalla näkyi jokin muoto mustuuden keskellä. Oli käytävä tarkistamassa, ettei Noa ollut nukahtanut ja vääntäisi selkäänsä mutkalle. Muoto oli kuitenkin Noaa suurempi. Läheltä katsoen se oli osaksi takkiin kääriytynyttä Helloa, joka nukkui molemmat kädet yhteen liitettyinä poskensa alla ja osittain hänen jalkojansa lämmittävää Jerusalemia. Toivottavasti nuokin olivat ymmärtäneet ottaa edes iltapalaa kaapista. Tokkopa kukaan oli ymmärtänyt mitään tarjota.

Näkkileipää liesituulettimen valossa voidellessani palasin hetkeksi äidin keittiöön. Olin ollut samoissa puuhissa, kun Milan, se rotta, oli istunut tuon meidän pirtinpöytämme ääressä, joka silloin oli sijainnut äidin luona. Hän oli ollut itkuinen ja surkea, mokoma ketale. Sävähtänyt painaessani voiveitsen takaisin Voimariinipurkkiin. Kiiruhtanut penkki kolisten honteloille jaloilleen ja suojannut käsillään päätään lähestyessäni häntä. Ihan niin kuin minä muka koiraa löisin.

”Anna mun sanoa sille edes hei, anna mun keksiä sille edes joku selitys miksi mä lähden, anna mun käydä siellä yhden kerran”, koira oli ulissut loputtomasti typerällä englannillaan ja ollut koko ajan tarttumaisillaan huppariini niin että olin toistuvasti paljastanut sille hampaani.

Jos se käsiä tärisyttävä, aneluäänen melkein falsettiin nostava, loputtomia kyyneliä melkein aikuisen ihmisen poskille valuttava hätä olisi ollut ihmisen tai edes inhimillisen olennon, kesyeläimen, villieläimen edes, pakkohan sitä olisi ollut sääliä. Mikään inhimillinen ei kuitenkaan pystynyt sellaisiin tekoihin, joita edessäni seissyt rotta oli likaisine tassuineen suorittanut empimättä.

Ajattelin aina, että huumeet olisi voinut antaa anteeksi. Milan oli aina toimintakykyinen: en usko hänen käyttäneen itse. Ja mitä sitten, vaikka olisi käyttänyt, jos olisi tehnyt sitä vain itse? Hän olisi tuhonnut itsensä, ja hänen elämällään oli yhtä suuri arvo ja merkitys kuin kirpun elämällä.

Huomasin voitelevani yhtä näkkileipää ihan liian pitkään siinä vaiheessa, kun Hello kuului yskivän sohvalla olohuoneen puolella.
”En mä halua”, hän sanoi epäselvästi unissaan. ”Anna se toinen…”
Laitoin kiireesti voin pois ja otin tilalle Nellyn kuvottavat liemessään uivat fetakuutiot ja pienen lautasen niille. Ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon hän niitä halusi syödä, mutta nostelin niitä reilusti lautaselle. Kaupastahan niitä lisää sai.

Vai oli Otsonmäellä taas huumeita. Jos oli huumeita, oli myös luihuja tyyppejä niin kuin Milan. Olikohan hän tämänkin takana? Ihmettelen vieläkin, miten annoin lopulta periksi hänen anelulleen silloin kauan sitten. Olin kai nuori ja tyhmä itsekin. Jos kuulisin tänään, mitä hän yritti tehdä Hellolle, en päästäisi häntä kertomaan keksittyä selitystään Ilveksen taloon ja jättämään hyvästejään. Sen sijaan Hellon säästäisin vieläkin hänen typeryydestään huolimatta silläkin uhalla, että tällä kertaa todella saisin rikosrekisterin ja H-merkinnän. Ei se ollut Hellon tyhmyyden syytä. Jos joku on sekaantunut huumeisiin, häneen ei voi enää luottaa.

Nappasin banaanin pöydältä, laskin näkkärin fetalautaselle ja olin valmis. Melkein unohdin laittaa loput fetakuutiot takaisin jääkaappiin. Muistin kuitenkin ennen kuin pääsin montaakaan askelta eteenpäin. Teki mieli herättää Hello sohvalta johonkin mukavampaan paikkaan nukkumaan, mutta meillä ei ollut enää ylimääräistä sänkyä. Vein siis Nellylle hänen omituisen yöpalansa, kaivoin makuuhuoneen yläkaapista tyynyn ja kävin tukasta täysin tajutonta Helloa nostaen työntämässä sen hänen päänsä alle. Sitten palasin näkkileivänmuruista risahtelevaan sänkyyni ja tunsin, miten uni alkoi saman tien tulla. Kyllä tästä selviydyttäisiin. Ennenkin on selviydytty.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Joulukuun 7. päivän luukku

Joulukuun seitsemännen päivän ilta oli tunnelmallinen Hopiavuoren tuvassa. Ulkona oli pimeää, joten lumettomuuskaan ei näkynyt, ja takassa paloi tasaisesti iso keko kuivia koivuklapeja. Glögiin oli kyllästytty jo aikoja sitten, joten osalla sohvalla istuvista hahmoista oli kahvikuppi, osalla kaakaokuppi. Muutamat kastoivat keskittyneesti hevosenmuotoisia koristelemattomia piparkakkuja kylmään maitoon. Televisiossa pyöri jokin elokuva, jota kovin moni ei varsinaisesti katsellut. Inari tikkusi sukkaa, jota piilotteli jostain syystä Noalta, ja Eirakin oli aivan rauhassa kun oli saanut Nellyn letittämään hiuksiaan liian kireille ranskanleteille. Niklas ei kuunnellut, kun Marshall komensi häntä olemaan laulamatta Mielikille puoliääneen, mutta hänen hiljainen äänensä ei haitannut ketään. Vain Eetu, Camilla ja Tiitus ahersivat tallissa mahdollisimman reippaina, jotta pääsisivät myös mahdollisimman nopeasti muiden seuraan tupaan.

Osallistu joulukalenteriin vastaamalla kysymyksiin sähköpostitse (oresamankisat@gmail.com) tai vaikka Keskustassa. Älä kommentoi vastauksia tähän postaukseen.

Voit osallistua yhteen tai useampaan luukkuun. Voit aloittaa joulukalenterin alusta tai kesken. Voit vastata vain toiseen kysymykseen tai molempiin. Voit vastata kysymyksiin samassa viestissä tai erikseen aikarajan puitteissa. Arvaaminen on sallittua.

Seitsemännen päivän kysymykset

A7: Hopiavuoren tupa ja talli eivät ole mitään vastarakennettuja pakettitaloja. Ne ovat seisseet jo pitkän aikaa perustuksillaan Jätinhautuumaan suunnalla. Aina tuvassa eivät kuinkaan ole käyskennelleet meille tutut hahmot, eikä pihatien pielessä ole aina lukenut Hopiavuoren hevostalli. Mikä Hopiavuoren hevostallin nimi oli viimeiseksi ennen kuin siitä tuli Hopiavuoren hevostalli?
Nopein oikein vastannut saa pisteen.

B7: Hopiavuoressa on järjestetty tapahtumia pitkin matkaa sekä omalle väelle että muille. Suurimmaksi osaksi tapahtumat ovat menneet hyvin, mitä nyt välillä joku Sebbe tai Marshall on esitellyt uimataitojaan. Nosta esiin jokin hyvä hetki tapahtumista matkan varrelta. Se voi olla hauska sattumus, erityisen hyvin kerrottu juttu tai vaikka erityisen outo tapaus. Kerro myös miksi juuri se kommellus tuli mieleesi tai sattui selatessasi silmään.
Kerro oma mielipiteesi. Jokainen vastaaja saa pisteen.

Vastausaikaa on 8.12. kello 4:00 (am) asti!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A7: Hopiavuoren hevostalli oli ennen Pihlajamäen hevostalli tai Pihlajamäen hevostila. Oikeita vastauksia oli iso määrä, mutta ensimmäinen tuli kymmenisen minuuttia kysymyksen julkaisemisen jälkeen sähköpostitse. Seuraava oikea vastaus tuli melkein heti perään Keskustassa.

B7: Näitä hetkiä muisteltiin Hopiavuoren hevostallin tapahtumista:

1. Suuret Otsonmäen Kalevan kisat, sen jaksan lukea uuestaan ja uuestaan ja se on aina yhtä loistava. Koska sen tyyppiset enemmän ja vähemmän hatusta repästyt hyvän fiilikset kisailut porukassa on vaan parasta, niin tarinoissa kuin oikeassa elämässä. Sen tarinan jälkeen oon oottanu tarinassa Hellon lupailemaa Kattomunan Piirimestaruuskisoja.

2. Musta hauskia tapauksia on niiiiiin monta!! Pitää yrittää edes muutama valita, ettei nosta joka kommellusta.
– Se, kun huippuvalmentaja Svart piti valmennuksen TT-skaban aikaan. Oli niin ihanaa antaa mennä vaan ja kirjoittaa päättömyyksiä kuusivuotiaana valmentajana. Myös hahmot yllättivät mut positiivisesti heittäytymisellään ja lempeydellään valmentajaa kohtaan. Erityisesti mieleen jäi Marshall, joka laittoi Arlekinin nätiksi tärkeää valmennusta varten ja oli Ruskaa kohtaan niin lämmin.
– Pihatonrakennusprojekti. Välillä tuntui, ettei siitä tule ikinä valmista, mutta siitä tulikin ihan varmana koko virtuaalimaailman, ei kun koko maailman hienoin pihatto. Se on tehty mun lempimateriaalista: tarinoista. Siinä on myös niin monen kirjoittajan kädenjälki!
– Halloween Show. Sanon röyhkeästi, että Hellon kuvaa oli niin superhauska tehdä, vaikka toteutus tapahtuikin lopulta hirveässä kiireessä. Olin koirien kanssa lenkillä, kun keksin, mikä Hellosta ja Skotista tulee. Naapuri katsoi viistoon, kun käkätin niin kuin mielipuoli. Lisäksi voin kuvitella, miten Hello nautti piñatana olemisesta.

3. Mä niin, niin toivoisin, että Hopiavuoren tarinasta saisi kirjasarjan. Vaikkapa jokainen vuosi olisi oma kirjansa, niin että voisi sitten käpertyä lämpimään peittoon ja uppoutua hyvän kirjan pariin. Kyllähän se melkein nytkin on yhtä hyvä, mutta tavallaan kaipaan sitä oikeaa kirjaa kylmän värisen näytön sijaan. Ei passaa valittaa, koska näin rakasta ja inspiroivaa paikkaa kirjoittaa mulla ei vielä koskaan ole ollut. On siis ihan itsestään selvää, että Hopiavuoressa on ainakin tsiljoona tapahtumaa jotka on jääneet hyvin mieleen. Listaan muutaman;
– Kesäiset näyttelyt, joissa valittiin mm. Hopiavuoren söpöin sekä kesäisin. Se on jäänyt hyvin mieleen, koska osallistujia oli niin monta ja niin upeita tuotoksia kaikki saivat aikaan. Siinä välittyi mun mielestä erityisen hyvin yhtenäisyys, hauskanpito, kesän tunnelma sekä ylipäätään Hopiavuoren fiilis. Ai vitsi, sitä muistelen aina lämmöllä. Ehkä kesällä 2021 uudelleen taas?
– Pihatonrakennustehtävä, tottakai. Miten hauska keksintö se olikaan meidän Eetulta! Ja taas – sitä yhtenäisyyttä. Saatiin monta tarinaa ihan vaan tätä projektia varten, ja koko Hopiavuoren porukka oli messissä mukana.
– Suuri kattomunaturnaus, vaikka mä olen ihan varma että se on joku Hellon ja Eetun keksimä peli, eikä mikään yleisesti tunnettu lastenpeli… Se kuitenkin aiheutti varmasti meissä kaikissa lukijoissa huvitusta sekä on jäänyt, jälleen kerran, ah niin ihanasta yhtenäisyydestään mieleen. Ne sellaiset tarinat ja tapahtumat on parhaita, missä on paljon porukkaa mukana.
– Viimeisenä, muttei vähäisimpänä; Viidestoista joulukuuta 2019. Se päivä, kun isäntä melkein kuoli säikähdyksestä, vaikka oikeasti Loimu oli ehkä maailman suloisin otus pieni tonttulakki päässään.

4. Viime vuoden Halloween show ja Hello ja Skotti!
Kukaan – siis kukaan – muu kuin Hello ei voi keksiä, että ollaanpas piñatoja :DD ! Se kuva oli us-ko-mat-to-man hieno ja kiteytti siis koko tapahtuman ihan maailman parhaiten! Menoa ja meinkinkiä ei puuttunu. Asut oli komeat ja Hellon luonne kiteytyi mun mielestä erityisen hyvin siihen :DD !

5. viime vuoden Halloween-bileet ja erityisesti piñatat!
Mutta tapahtumista on ehkä parhaiten jäänyt mieleen kuitenkin pihatonrakennus. Se oli ideana hieno ja siihen tuli ihmisiltä kivoja tekstejä ja ja ja… En osaa valita sieltä oikeastaan suosikkiani, jos ei saa sanoa itse kirjoittamaani tarinaa Salierin maaliin tuhriintuneesta hännästä, joka oli tosi hauska kirjoittaa ja tykkään siitä tekstinä edelleenkin.

6. Kyllä varmaankin mieleenpainuvin ja hauskin hetki oli iltamaaston kruunaava kommellus, jossa Marshall pääsi näyttämään sisäisen uimarinsa. Tämä hetki mulla tuli ekana mieleen ja vaikka meninkin palauttelemaan muistiin mitä kaikkea on sattunut ja tapahtunut, niin kyllä tämä on se The hetki.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Onhan se nyt aina stressaavaa, kun on kisoja! Vaikka niistä kuinka nauttisi ja vaikka olisi kuinka tuhannes kerta kisoissa, kyllä mua ainakin jännittää vielä joka kerta koirien kanssa ja ajatukset on vähän hajallaan. Onneksi Janna tuntuu tällä kertaa olevan prässäämättä Paahtista ja itseään liikaa. Hevonen on vielä nuori ja yhteistä kokemustakin on melko vähän. Kyllä se ura siitä hiljalleen urkenee.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Vaikka Eetu epäileekin, mä takaan, että Eira osaisi rakentaa yhden ruokinta-automaatin vaikka silmät sidottuina ja paksut tumput käsissä. 😀 Varsinkin jos kukaan Hello tai Marshall ei tule pilaamaan, niin kuin ne aina tulee!!! 😀

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Kommentoidaan kaikkia teemoja; vauvaa, huumeita ja Noan kohtausta. Aloitetaan kuitenkin keskimmäisestä, koska siitä aavistelen nousevan kaikkein isoimman haloon.

Kuten muutkin ovat sanoneet, myös musta Eetun reaktio on uskottava. Kaikista hahmoistani Eetulla sattuu olla omakohtaisimmat syyt sanoa vaikka kuinka karskeja lausuntoja, kun huumeista on kyse. Kuten Sonja sanoi, ihmisillä ylipäätään on vahvoja mielipiteitä huumeista, joten oikeastaan joka hahmon oletuksena voikin pitää huumevastaisuutta. Kaiken lisäksi huumekätköistä on tapana puhua aika kauhistellen, koska eihän huumeiden käyttäjiä tai diilereitä ole kenenkään lähipiirissä. Ei meillä pikku Otsonmäellä ainakaan, eihän?

Sonja kummasteli aluksi Noan suhtautumista Eetun lausuntoihin ja huumeisiin, mutta pääsi siitä ylitse ja totesi sen ihan loogiseksi. Mulle et myynyt tätä yhtä helposti. 😀 En ole itse tosiaankaan huumeiden käyttäjä, mutta kuvittelisin, että jos sellaisesta kuiville pääsisi, ei ikinä enää sanoisi edes marihuanaa lieväksi aineeksi. Opiskeluajat korsteenin lailla tupakkaa polttaneena en ole edes tupakasta enää sitä mieltä, että ei se nyt haittaa jos vähäsen polttaa, tai ei se nyt haittaa jos vihreää vauvojen tupakkia polttaa. Kyllähän haittaa. Anna pari sätkää vanhalle tupakoitsijalle, kun se ”ihan vain tänä lomamatkana polttaa vähän”, niin äärimmäisen todennäköisesti sätkä hänellä on suussaan seuraavalla kahvitauolla työmaallakin. Noa ehkä tuleekin tässä vähäsen todistaneeksi Eetun pointin ajatuksillaan. Ei huumeidenkäyttäjiin voi luottaa: heidän mielestään ei se ole niin vakavaa, jos löytyy ihan pieni kätkö, ihan lieviä huumeita vaan. 😀 Noan luotettavuutta olen kuitenkin kommentoinut ennenkin. Musta on mukavaa, miten hän ei pääse menneisyydestään kokonaan irti, mutta en usko hänen repsahtavan. Hän on päässyt jo niin pitkälle ja tehnyt niin kovasti hommia. Sitä paitsi hänellä olisi paljon menetettävää. Sen sijaan uskon hyvinkin, että Noa lopulta paljastuu, ja että sen rinnalla voi pikku-Eetusta tuntua hetken aikaa aika pieneltä rikkeeltä, että vintissä asuu melkein myrkyllinen melkein viisimetrinen melkein kuristajaboa.

Vaikka en ymmärrä kätkön vähättelyä, ymmärrän silti ehdottomasti Noan reaktion muuten. Jos paikalla oleva seurakunta ei tiedä, mikä minä olen ja puhuu meikäläisistä rumasti, onhan se nyt ahdistavaa. ”Meikäläiset” voivat siis olla huumeista päässeiden lisäksi ihan mitä vain sellaisia, joita ei muka ole kenenkään lähipiirissä ainakaan Otsonmäellä: edustaa vaikka jotain otsonmäkeläisittäin hämärää uskontokuntaa. Pakkohan siinä on happea mennä ottamaan, kun joku paasaa kuulijasta ja hänen kaltaisistaan sitä tietämättään. Varsinkin kun aika usein paasaus sisältää myös ihan vääriä käsityksiä, joita ei voi edes oikaista. (Tätä hait miedoilla huumeilla ja sillä että osa pääsee koukusta.) Oikeasti kaikkein kauhein taitaa olla se, miten Eetu on sitä mieltä, ettei huumekoukusta kukaan pääse: ei hän ainakaan ketään sellaista tunne. Noaakin ajaa kaikesta huolimatta myös paljastumisen pelko. Siinäkin suhteessa Noalla on hirveästi menetettävää. Mihin mennä, jos nakataan pihalle, ja ketkä ystävistä jäisivät tukemaan? Jos menisi muutenkin huonosti, olisi myös helpompi ratketa.

Vauvahommaan suhtaudun vähän niin kuin Tiitus. Ajattelin, että Noalla olisi kyllä jonkinlaisia mielipiteitä. Itse asiassa ajattelin niitä ehkä olevan jo Nellyn muutosta, kun vuokra ei laskenut vaikka uusi kämppis ilmaantui. En kuitenkaan etukäteen odottanut, että Noan mielipiteet olisivat negatiivisia ja alussa suorastaan murjottavia (vaikka mun omat ehdottomasti olisivat!!). Ehkä olen mieltänyt Noan sen sortin hipiksi, joka kokkaisi mitä lie linssikeittoaan ja nostaisi kuin huomaamattaan jalassaan kiipeilevän taaperon syliinsä katsomaan, vaikka se ei edes olisi hänen lapsensa. Tästä ajatuksesta pääsin kuitenkin yli nopeasti. Kuka oikeasti haluaa asua vauvan kanssa, jos ei ole itse sitä maailmaan saattanut? 😀 Tämä on kuitenkin yhtäkkiä muistellen ensimmäinen kerta, kun Noa esittää päässään vahvan mielipiteen ja negatiivisen tulkinnan etukäteen. Käytös pysyy siitä huolimatta samanlaisena rauhallisena kuin aina. Kukaan muu ei varmaan huomaa mitään.

Sitten vielä sananen kohtauksesta. Mun mielestä se on hyvin eri aistien kautta kuvattu. Lisäksi siitä on leikattu pois ne osat, joista Noa-kertoja ei voi tietää mitään. Tämä ei ollut sellainen ”sitten tajusin olevani tajuton” -kohtaus, joita näkee yllättävän paljon ihan romaaneissa asti. :DD Hello ja varsinkin Mielikki olivat hienosti apuna.

Tämä on kyllä tarina, joka sai mut ahdistumaan. Tekisi heti mieli tietää, paljastuuko Noa ja jos paljastuu, miten hänen käy. Haluaisin tietää, ratkeaako Noa joskus, ja kuinka lähellä hän käy ellei ratkea. Haluaisin, että mulle luvattaisiin onnellinen loppu… …siis siinä mielessä, kuin loppuja muka tällaisissa toistaiseksi jatkuvissa tarinoissa on: tuotantokauden onnellinen loppu. Harmi vaan, että nyt ei olla Netflixissä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

A6: Hello oli huolissaan Noan yksinäisyydestä ja pyysi häntö ensin baariin, mutta hän ei juo. Hellon seuraava ratkaisunsa oli pyytää Noaa Jurvan bingoon, vaikka voikin olla, että vain Hello tiesi ehdotuksen olevan ihan tosissaan tehty. Seuraavaksi Hello pyysi Noaa elokuviin, mutta ei jäänytkään odottamaan vastausta, koska keksi mielestään vielä paremman idean, joka lopulta toteutettiin: mennään ajelemaan isän mönkijöillä hiekkakuopalle!
Tehtävästä oli jaossa tarvittaessa kaksi pistettä. Vain yksi piste jaettiin, sillä nopein vastaus oli myös täysin oikein.

B6: Hermanin tarinoista sanottiin seuraavaa:

1. Ehdottomasti kaikista kehittävintä oli kirjoittaa Hurmaus? tarinaan parempaa versiota. Syinä ainakin, että se ensimmäinen versio oli niin hutaisemalla tehty sekä tavallaan niin keskeneräinen, että kun siitä sai palautetta, jonka avulla lähti tekemään parannusta, oli se tosi palkitsevaa. En enää edes kehtaa lukea sitä ensimmäistä versiota, mutta annan sen kumminkin olla siellä, jotta voin vaikka puolen vuoden päästä katsoa, mistä tilanteesta ollaan lähdetty ja mihin ollaan päädytty. Toivottavasti ollaan menty ylöspäin :DD

Mukavinta oli kirjoittaa joko Katolla tai Viinan hajuinen hengitys nimisiä tarinoita. Muistan, että niitä tehdessä mulla oli mahtava flow päällä ja kirjoittaminen tuntui niin helpolta. Näin jälkeenpäinkin olen lopputuloksiin tyytyväinen.

2. Ehdottomasti Hermanin alun tarinat. Ihan ihka ensimmäinen oli mulle jännittävä. Talliporukkaan mukaan hyppääminen oli poikkeuksellista ja siksi ehdottomasti mieleenpainuvinta! Tietysti oli vain hyvä idea soluttautua ensin mukaan ja vasta myöhemmin hypätä remmiin hevosenhoitajana. Muutenkin Hermanin tilanne on mielenkiintoinen. Hän käy tallilla, mutta syyt taitaa olla ihan muualla kuin hevosissa!

3. Olen sitä mieltä, että Herman otti loikan Hurmaus? -tarinan kohdalla ja hänen tarinansa ovat sen jälkeen kehittyneet huimaa vauhtia. Vaikka kenenkään kehitys ei ole suoraviivaista, Hermanin kohdalla tuntuu ihan siltä kuin seuraava tarina olisi järjestään edellistä parempi. Näin ollen tähänkin täytyy nostaa uusin tarina, Lukot, jossa hienon kerronnan lisäksi jatketaan pallottelua Sannin kanssa.

4. Hermanin tarinoissa näkyy selkeä kehitys aina joka tarinan jälkeen! Herman on myös hahmo, joka mielestäni sopii Hopiavuoreen oikein hyvin. Hän on hauska ja erilainen lisä muuten helposti aikuispainoitteiseen joukkoon, etenkin kun Herman on hyvin uskottava teini. Hän on vielä vähän hukassa itsensä ja elämänsä suhteen, mutta hän haluaa kovasti olla porukassa mukana ja olla tosi cool ja kova. Sanni on selvästi myös vaikuttanut Hermanniin, jota tapahtuu oikeassakin elämässä tosi paljon. Kuinkahan erilainen Herman nyt olisi, jos hän olisi jämähtänyt vain Eiran kanssa olemiseen?

Siitä on vielä pakko sanoa ennenkuin nimeän yhtäkään tarinaa, että respectit Hermanin kirjoittajalle rohkeudesta toimia niin, kuten kuka tahansa teinipoika toimisi. Nimenomaan siinä, että Herman alkaakin kiinnostua Sannista ja Eira jää taka-alalle, vaikkei nuori pari varsinaisesti olekaan eronnut. Tai ainakaan virallisesti, tai miten sen nyt haluaakaan sitten ottaa.. 😀 Mutta siis, ei ole helppoa kirjoittaa hahmoaan toimimaan niin, mikä voi aiheuttaa toisen hahmolle mielipahaa, jos hahmoa ei ole siihen alunperinkin suunniteltu. Tai mun ei ainakaan ole, niin siksi nostan sinulle hattua!

Noniin. Se tarina, joka kaikista Hermanin teinisekoilujen, söpöjen tyttöjen ja kotibileiden välistä on jäänyt kirkkaasti mieleen, on kaunis Joosef Antiaho. Hermanille raskas ja erityisen merkityksellinen aihe, jossa Herman ja hänen tunteensa välittyvät lukijalle niin kovin raadollisen aitoina. Voi Herman, ihan liian nuori olet tuollaista tuskaa kokemaan. Mutta siksi tarina onkin jäänyt mieleen. Se on erilainen Hermanin muusta arjesta, missä hän on enemmän tai vähemmän oikeasti kiinnostunut kaikesta kielletystä. Siinä pääsee näkemään oikein syvälle pinnan alle, ihan sinne Hermanin sisimpään.

5. Hermanin tarinoista nämä viime aikaiset käänteet Eiran ja Sannin kanssa ovat tietysti nyt just pinnalla, mutta ovat kyllä kutkuttavan jännittäviä ja jääneet parhaiten mieleen ainakin toistaiseksi.

6. Jostain syystä Hermanin salaisia ainesosia -tarina on jäänyt mielenperälle hillumaan. Kun yleensä maltillisesti juonut Herman päätyy nappaamaan vähän vahvempaa mehua mietteellä että edes hetkeksi unohtais Eiran, Typyn ja kouluhommat. Ja päätyy vielä pöydällä tanssimisen kautta laiturille Sanni kainalossa. Mun sisäinen Ulla Taalasmaa on aina vahvasti läsnä sellasia tekstejä lukiessa ja vaan ootan että saan jatkoa että nään minkälainen soppa vaan vois syntyä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Keneltä sitä muulta kysytään tyttöjen lahjoista, ellei iskältä ja äidiltä? Mun eka ajatus oli, että voi vitsi, Santtu on niin oma uskollinen itsensä: sellainen reppana, joka ei tiedä, mitä tytöille ostetaan. Ja jolla ei varmaan ole edes sellaisia kavereita, joilta kehtaisi kysyä. Sitten muistelin, että äiti mullekin kertoi… :DDD

Santtu on joskus muistaakseni vähäsen änkyttänyt ja punastellut, kun iskä on kysynyt Eirasta, mutta mun tulkinnan mukaan ne on olleet nyt vain kavereita. Tähän tulkintaan nojaten mua ärsytti tässä tarinassa se, miten iskän oletus tuntuu heti olevan, että Eira on tai siitä on tulossa Santun tyttöystävä. Ärsyyntymiseni johtuu siitä, että tämä kuvio on niiiiiiiiiiin todellinen oikeassa elämässä. Edes taaperot ei voi olla kavereita keskenään, kun niitä aletaan härnätä, että toinen on tyttö- tai poikaystävä. (Ja sitten muuten samat vanhemmat on usein niitä, jotka sanoo, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ottaminen huomioon esim. terveystiedon tunneilla on homouden tuputtamista lapsille, että juu.) Tytöt härnätään jo pikkunaperoina leikkimään vain tyttöjen kanssa ja pojat vain poikien kanssa.

Mutta on ihanaa, että iskä lähtee auttamaan Santtua lahjan ostamisessa. Vaikka se johtuukin ihan puhtaasti siitä, että iskä yrittää harhauttaa Santtua, silti se on musta jopa entistä herttaisempi veto. Vaikka vanhemmille tulisikin ero, eihän Santun sitä kuuluisi murehtia, ja tottahan nuori mies muutenkin kaipaa iskää avuksi tällaisessa ostosreissussa. Iskä on musta myös ihana, kun hän yrittää kovasti olla sanomatta mitään pahaa vaimostaan, jonka kanssa ei taida mennä hyvin. Isän vaimo kun on kuitenkin samalla Santun äiti.

[Julkaisija]

Viestit