Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Masuasukin masuajan nimi
KateusVähäisten vaatteideni käyttämä tila vaatekaapissa oli päivän aikana vähentynyt puoleen. Keskimmäisessä kaapissa oli kirkasvärisiä vaatteita. Raavin poskeani ja avasin reunimmaisen kaapin. Sinne minun housuni olivat siirtyneet: hyllylle, jossa oli aamulla ollut T-paitoja. Otin yhdet summanmutikassa ennen kuin astuin lahkeilleni päästäkseni eroon märistä housuista. Nelly oli kai shoppaillut. No, ei ollut ensimmäinen kerta, kun tavarani vaihtoivat paikkaa omin päin. Toivottavasti ei ollut viimeinenkään. Kun sain kuivat housut ylleni, etsin kaapista vielä sukat, jotka olivat muuttaneet ylähyllylle. Kuivana ja lämpöisenä olisi parempi mieli palata myrskytuuleen, kunhan vain ensin veisin märät housut kylpyhuoneen pyykkikoriin.
Nelly söi banaanijogurttia keittiössä, kun palasin eteiseen mennäkseni ulos. Hän ei näyttänyt huomaavan, vaikka katselin miten hän taputti ajatuksissaan vatsaansa sormillaan. Päätin tehdä vielä kierroksen keittiössä. Nellyn silmät seurasivat keskeytyksettä Ilkka-Pohjalaisen sivua. Vain käsivarsi nousi ilmaan, kun laskeuduin penkin päätyyn polvilleni ja halasin häntä ja vauvaa. Lusikointi ei keskeytynyt. Nellyn sormet alkoivat taputtaa pian niskaani samaan rytmiin kuin ne olivat hetkeä aiemmin taputtaneet hänen vatsaansa.
”Tässä lukee et myrsky loppuu huomiseks”, Nelly kertoi.
Suoristin selkääni sen verran, että näin pöydälle. Lehdessä oli kuva auringosta, pilvestä ja sadepisaroista huomisen kohdalla. Niin se taisi olla, että puita kaatava tuuli loppuisi pian ja loputkin hevoset uskaltaisi päästää aamulla ulos. Myös Pasin, joka oli aamulla mennyt kahdella jalalla silkkaa dramaattisuuttaan.
”Mä mietin sitä sun äitiä silti”, Nelly jatkoi. ”Sun pitää soittaa sille. Varmistat että sillä on puita pannuhuoneessa. Se ei voi tällä säällä kuljeskella pitkin pihoja.”
”Minä soitan. Soon tarjonnu meille pinnasänkyä…”
”Ai on?”
”Joo mutta sinä varmahan haluat uuren niin en minoo sanonu mitää siihen.”
”Ei kun onko se se sun vanha? Oikeesti? Sehän on joku käsin tehty. Kyllä me otetaan se.”
”Soon sininenki… Mitä jos tuloo kumminki tyttö? Ei sitä voi sinises makoottaa…”
”Kyllähän voi. Sitä paitsi se on ollu vaaleenpunanenki välillä. Sen saa maalattua taas, jos sä pelkäät että sun tyttö häiriintyy kun se näkee et maailmassa on muitaki värejä ku vaaleenpunanen.”
”En minä ny ajatellu jotta se häiriintyys…”
”Me voitais mennä hakeen se tänään. Samalla sä kannat äidilles puita pannuhuoneeseen.”
”Joo.”
”Muutenki on tänään ollu semmone asioidenhoitamispäivä. Me viikattiin vauvalle vaatteet keskimmäiseen kaappiin Hellon ja Noan kanssa.”
”Hellon?”
”Joo.”Rutistin vielä vähän Nellyä ja vauvaa ennen kuin nousin polviltani lattialta ja lähdin jatkamaan hommiani. Hello se oli totta tosiaan ollut apuna vähän joka asiassa. Kumma kun ei ultraankin tukkinut mukaan. Hello istui usein myöhälle olohuoneessa ja kuunteli Nellyn murheita senkin jälkeen, kun olin jo mennyt nukkumaan. En olisi ihmetellyt yhtään, vaikka olisin joku päivä kävellyt kahville ja hän olisi hieronut Nellyn jalkoja sohvalla.
Pudistin päätäni tyhjälle pihalle edetessäni tallia kohti. En oikein tiennyt itsekään, mistä olin mustasukkainen. Täysissä järjissäni en voinut mitenkään kuvitella mitään Nellyn ja Hellon välille. Ikävä tunne taisi johtua siitä, miten Hellolla oli kaikki se vapaa-aika, joka minulta puuttui. Hän pystyi valvomaan myöhälle, kanniskelemaan Nellyn perässä hänen sukkakudintaan apuna ja tuomaan Nellylle mitä milloinkin kaupasta tullessaan meille. Kai olisin halunnut olla viikkaamassa vauvanvaatteita. Se oli käsittämätön mieliteko. Vielä vuosi sitten olisin valinnut tallin mieluummin kuin minkään toisen asian. Kävelin tallilla suoraan kukkokarsinalle ja katsoin nurkkaan myrskyn ääniä pakoon käpertyneitä kukkoja. Pitäisi olla pelkästään onnellinen siitä, että Nellyllä oli Hello. Samaan aikaan teki kuitenkin mieli nakata koko Hello ulos ja sanoa, että talli on auki iltayhdeksään, eikä häntä tarvittu täällä sen jälkeen.
Seisahduin tallissa hetkeksi kanakarsinalle. Hellon kukko makasi toisen kyljessä. Niillä reppanoilla ei ollut vielä tarjolla muuta kuin yksi hätäisesti karsinan väliseinään kiinnittämäni orsi. Asia pitäisi korjata. Jotta karsinasta saisi oikeasti viihtyisän, siihen täytyisi käyttää tunteja. Joka tunti oli Nellyn kanssa vietetystä ajasta pois.
Hapuilin puhelinta taskustani ja ajatuksissani selasin jo numerovalikkoa Oskari Suden nimeen asti. Lopetin kuitenkin puhelimen tavoittelun ennen kuin sain sen kunolla sormiini. Kyllä tästä selvittäisiin. Tällä hevosmäärällä ei olisi varaa pitää Oskaria kokoaikaisena, ja vaikka ylimääräisiä rahoja olisi, niille oli muutakin käyttöä. Pitäisi pitää enemmän säästöjä vauvan takia, jos tapahtuisi jotain yllättävää. Varustehuone täytyisi laajentaa ensi tilassa. Pesukarsinaakin minulta kärtettiin.
Keskiviikko nosti päänsä Prinsessan kyljestä. Oli siinä kukoilla nimet. Avasin kukkojen oven ja Keskiviikosta pääsi proprottava ääni: vähän niin kuin tallin vintin kahvinkeittimestä. Se kuitenkin ponnisteli pystyyn. Kukoilla ei ole hirveästi ilmeitä, mutta ehkä se ilahtui nähdessään minut. Ihmisen. Liikettä. Päästin sen tallikäytävälle seurakseni karsinoita siivoamaan, jotta se saisi jaloitella myrskystä huolimatta. Me hoitaisimme nyt tallin, vai mitä Keskiviikko? Opettelisin olemaan yksinomaan kiitollinen siitä, että Nellyllä oli Hellonsa. Hellosta tulisi vielä hyvä kummisetä minun pojalleni, ja kai Hello vaikka sitten auttaisi Nellyä kasvattamaan poikaa omituisten kukkojensa keskellä, jos minulle kävisi jotain kamalaa. Kieroonhan poikaparka siinä tapauksessa kasvaisi niin kuin Hellon tukkakin, mutta hengissä se pysyisi ja olisi onnellinen. Jos Nellyllä olisi eri kummi mielessään, ainakin yrittäisin puhua hänet ympäri.
-
Hopiavuoren vapaa lattiakanala
Eetu mietti ankarasti. Aina kun Eetu mietti erityisen ankarasti, hän hieroi oikean kätensä sormilla ensin ohimoitaan, sitten leukaperiään ja sitten vielä kaulaansa ennen kuin siirtyi taas pyörittelemään sormiaan ohimoillaan. Muille Eetun hiljaisuus ja yksinäinen pohdinta olivat kahvipöydässäkin niin tuttuja, ettei kukaan muista tuvan pöydässä istuvista kiinnittänyt häneen huomiota. Sen sijaan muiden kiinnostus suuntautui kohti Niklasta, joka kertoi määrätietoisesti treenisuunnitelmiaan Arlekinin kanssa. Erityisen kiinnostuneita olivat Nelly ja Marshall, joista ensimmäisenä mainittu kyseli lisää innokkaassa etunojossa ja jälkimmäinen pisti väliin korjauksiaan Niklaksen käyttämiin termeihin ja aikataulusuunnitelmiin. Tätä keskustelua seurasi myös Oskari, jonka silmien satunnaisista pienistä siristymisistä saattoi lukea lievää väheksyntää tai jonkinlaista sellaista mykkää ankaruutta, jota hänellä ei ollut tapana tuoda ilmi ääneen muutoin kuin kysyttäessä. Myös Eetun vieressä istuva Sonja kuunteli Niklaksen suunnitelmia kahvikuppi toisessa kädessään ja jonkin vanhan muiston nostattama pieni hymy huulillaan. Eetun kanssa yhtä syvissä mietteissä oli vain Camilla, joka tuijotti Ilkka-Pohjalaisen samaa sivua liikkumattomin silmin.
Oli käynyt niin, että Ilveksen perheellä ei ollut paikkaa talveksi kahdelle lemmikkikukolleen, Prinsessalle ja Keskiviikolle. Sen vuoksi Hello Ilves oli käynyt aiemmin kysymässä Hopiavuoresta niille talvikotia Keskiviikko ihan henkilökohtaisesti, tai siis kanakohtaisesti mukanaan. Eetu oli torpannut idean saman tien, sillä eihän Hopiavuoressakaan ollut talviasuttavaa kanakoppia, tai ei oikeastaan minkäänlaista kanakoppia. Hänen oli kuitenkin alkanut käydä sääliksi joko Keskiviikkoa tai Helloa, sillä molemmilla oli kovin anova katse. Siksi Camillan oli täytynyt selvittää, miten Hopiavuoreen saisi siipikarjankasvatusluvan. Se hakemuspapereiden täyttely oli kuitenkin osoittautunut turhaksi, sillä ilmeisesti Hopiavuoren hevostallilla oli jo siipikarjankasvatuslupa muuan Hello Ilveksen nimissä. Eetu ei ollut osannut vielä päättää, suuttuisiko vai ei.
Enää Eetu ei kuitenkaan miettinyt lupia, eikä Camillakaan. Nyt mietinnässä oli kanojen sijoituspaikka. Hätäratkaisuna oli esitetty maneesin katsomoa, mutta talvella maneesi oli kanoille liian kylmä. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt edes ehdottaa saunan muuttamista kanalaksi, Eetu oli kiiruhtanut pitämään kolmen minuutin mittaisen argumentoivan puheen siitä, että saunaa ei muuten sitten muuteta kanalaksi. Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Jos kanat laitettaisiin tallin vintille, ne eivät pääsisi talvella ollenkaan ulos ja silloin vinttihuone olisi pilalla. Jos ne laitettaisiin pihaton yhteyteen, Typy joko söisi ne tai pakastuisivat sielläkin. Eetu alkoi vakavissaan ehdottaa, että kukot sijoitettaisiin Skotin karsinaan ison hevosen tallottaviksi, niin kun Camilla oli nyreänä ehdottanut. Tuhannetta kertaa Eetu mietti, miten hän aina oli se, joka suostui kaikkiin typeryyksiin.
Kun Marshall oli ottanut puheenvuoron Hopiavuoren tuvassa ja selosti rauhalliseen rytmiinsä Arlekinin mahdollisesti alkavia hyppyharjoituksia, Eetu ja Camilla nousivat ylös täsmälleen yhtä aikaa niin kuin olisivat saaneet jonkin muille näkymättömän merkin. Kukaan ei vilkaissut heihin kahdesti, kun kumpikin laski kahvikuppinsa keittiön tasolle ja suunnisti melkein äänettömät hyvästit mutisten eteiseen kenkiä ja takkeja pukemaan. Hiljaisuudessa he vaelsivat sulavan lumen läpi talliin ja kumpikin vilkaisi matkallaan maneesin ovea ajatellen, että sen lenksuva ovenkahva pitäisi kyllä ruuvata paremmin kiinni heti tänään. Vasta tallissa Eetu sanoi ensimmäiset sanansa sille kahvitauolle ja osoitti ne Camillalle.
”Selevä”, hän sanoi. ”Siirretähän nua heinäpaalit tuahon viäreesehen karsinahan.”
”Koska ne sitte voi muuttaa?” kysyi Camilla, joka tiesi saman tien, mitä heinäkarsinaan tulisi.
”Haetahan ne illalla. Millähän ne saa tuatua? Voikohan ne tyäntää ikean muavipussiihin jottei ne paskanna koko autoa?”
”Mä sanoisin että laitetaan ne kissankoppiin. Mä jo kyselin, niin lähetystorilla on vitosella yks iso.”
”Se onki paree. Voi olla jotta ne tykkääs hengittääkki matkalla.”
”Mitä jos ne nyt sitte häiritsee hevosia?”
”Sitte meillon hyvää kanakeittoa tulos. Emmä ny voi kanakopiksi muuttua.” -
Ritva on kyllä omassa elementissään ainakin tuputtaessaan ruokaa. Ota ota, mikä on kun et ota kolmatta santsikierrosta, otakko jos teen pannukakkua, otakko mairon kans? Aloin jo kirjoittamaan tähän jotain vastanäkökulmaa tai tarkennusta, mutta ainakin toistaiseksi on mennyt ihan puhtaaksi ajatuksenvirraksi.
Ritvan ajatukset eivät ole aina olleet kilttejä Nellystä, mutta eivät ne ole näkyneet ulospäin, niin kuin eivät näy tässäkään. Luulenpa, että vauvan tuleminen kuitenkin muuttaa Ritvan ajatusratoja johonkin suuntaan. Sekin taitaa vakuuttaa Ritvaa, että Nelly suostuu ottamaan vastaan momman tekeleitä vauvalle. Lopussahan Ritvalla ja Nellyllä onkin jo oma sisäpiirin juttunsa, josta edes Eetu ei pääse osalliseksi.
Vaikka asetelma miniäkokelasta arvostelevasta anopista on musta aika kiva silloin kun kaikki on keksittyä ja anoppi ei ole julma tai liian epäreilu, mä vähän toivoisin näiden tulevan lopulta juttuun. Ritvalla ja Nellyllä kun on oikeasti muutakin yhteistä kuin Eetu!
Tästä sanoinkin jo sulle jonkun muun keskustelun lomassa, mutta sanonpa vielä julkisestikin. Tämä tarina on mun mielestä sun parhaimmistoa vähään aikaan. Hätyytin sinut jo lukemaan vanhoja juttujasi ja vertailemaan.
-
Voi kun Tiitus on niin mussukka. Mulla on siitä sellainen alta kulmain katsova mielikuva, kun sen luonteenlaatu on jotenkin murehtiva ja varovainen. Niin kuin esimerkiksi Been kanssa, kun se odottaa pahinta mahdollista lopputulosta. Sillä ja Camillalla voisi olla yhteiset itsekritiikki-iltamat. :DD Kumpikin ressukka ajattelee enemmän tai vähemmän, ettei ole jotenkin tarpeeksi hyvä, vaikka on. Mutta voi Tide: mitäs me kaksimetriset! Ei meidänlaisista kyllä oikeasti mitään huippuratsastajia tulla, kun me painetaan heti se sata kiloa jos meissä on yksikin lihas tai vähäsenkään läskiä luurankoa peittämässä. Ilmanvastuskin on vähän eri kuin niillä 160-senttisillä, jotka viilettää esteratoja. Osa Tiituksen huolista on siis ihan aiheellisia. Onneksi kaksimetrisyys ei estä ratsastamista eikä kilpahevosen omistamistakaan. Kyllä keinoja keksitään.
Se on kuitenkin ihanaa, kun on muutto edessä. Kämppiksen kanssa asumista toki romantisoidaan, mutta vaikka se menisi oikeastikin hyvin, ei se ihan herkkua ole koko aikaa. On kiva olla välillä yksin, tai vaikka tehdä tortillaa sen poikaystävän kanssa ilman että joku voi avata oven ja kutsua itsensä mukaan leffailtaan. Mitähän Tiitus lopulta päättää: onko keskusten yksiö ankeampi vai viihtyisämpi kuin Hellon autio kolmio? Ja mitähän Hello mahtaakaan sanoa: ottaako Tiituksen vain riemusta kiljuen Jerusalemin ja instrumenttiensa asuttamaan pesäänsä?
-
Eeeeih! Mua ei ole ikinä harmittanut minkään virtuaalielukan viimeinen sija näin kovaa. Eikä Steffe edes ole mun elukka! Näille erityisille hevosille toivoisi koko ajan vain voittoputkea, mutta eihän se ole mahdollista, kun tulokset arvotaan. Myös voittajista kirjoittaminen on kivaa, ja joskus kivoimman hepan häviö pännii niin lujaa, ettei siitä kirjoita, vaikka kirjoittaisi muista kisoista. Tästä tarinasta mulla tuleekin mieleen Robert Harringtonin viimeinen sija yhdessä viimeisimmän TT-cupin osakilpailussa. Ihailin silloin, miten joku viitsiikin niin panostetun tarinan kirjoittaa viimeisestä sijasta, kun mua itseäni olisi sen kirjoittajan housuissa tainnut ihan oikeasti suututtaa. Samaa ihailen nyt. Lukijana häviöistä lukeminen on tietenkin mielenkiintoista jo ihan siksikin, että useammin kirjoitetaan valikoiden niistä voitoista.
Tästä voi potentiaalisesti tulla aika kova paukku Camillalle pitkäksi aikaa. Steffellä on mennyt niin pelottavan hyvin, ja sitten käy näin. Vieläpä kun oli ihan oikeaa rahaa kerrankin luvassa.
Jos sulla ei ole kiireellisiä suunnitelmia, yrittäisin mielelläni kokeilla, saisinko huomisen aikana puskettua sellaista viriketarinaa tätä sivuten, joka taitaisi tosiaankin kutitella Camillan viimeisiä hermoja. Mulla on löyhä idea, joka toivottavasti lähtee muotoutumaan.
Vähän tätä lukemisen tunnelmaa ehkä pilaa se, että Oljo (joka on mun hevonen) otti ekan voittonsa ikinä… 😀 En olisi huomannut päiväkausiin ilman tätä tarinaa…
-
Oli kyllä tosiaan kiva, kun Janna ehti mukaan! Ehkä se pikku hiljaa pääsee eri reittejä pitkin puheisiin väen kanssa, kun se niin rohkeasti uskaltaa lähteä. Ei se niin haittaa, jos kirpparilta ei aina kauheasti mitään löydykään, koska myös hypistely on kivaa, ja juttelemaan ja aikaa viettämäänhän sinne kaverin kanssa mennään kun muka etsitään. 😀 Sitä paitsi löytyipä koiralle haalari, vaikka uusi olikin. Se on hyötyöstos varmaan tällaisella kurakelillä, joka jatkuu pahimmassa tapauksessa sinne kesäkuuhun asti…
-
Hö. Jannalla on ollut viime aikoina draamaa draaman perään. Lyhyessä ajassa on ollut asiakkaan menettäminen ja sitten ihan kunnon tauti. Hevosajatuksetkin vaivaa. Nelly herkkävaistoisena aivan varmana huomaa, että toisella on vähän nuupahtanut olo. Tätä lukiessani mä olin varma, että Jannaa painaa vieläkin ennemminkin asiakas kuin kuume, vaikka Nelly toisin oletti, mutta vähän väärään taisin osua itsekin!
Joka tapauksessa musta on taas kiltisti tehty, että vähäsen osoitit tarinallisesti Jannalle, mistä lukijakuntaa ehkä kiinnostaisi erityisesti kuulla lisää. Sen lisäksi, että nämä tarinat voi toimia virikkeenä ja kimmokkeena, Nelly pääsee myös tutustumaan lisää yhteen tallin tuoreimmista naamoista, ja tutustumisessahan Nelly on hyvä. Kaiken lisäksi kukapa nyt ei tykkäisi, kun oma hahmo saa roolin toisen tarinasta. 😀 Pienikin on ihan sairaan ihana, mutta ai kun pääsee pääosaan!
Henkilökohtaisesti tykkään siitä, miten pitkään yhdestä tavallisesta kirpparikeikasta saa revittyä jutunjuurta ja mainintoja. :DD Tulee oikeen kuulkaa erityisen otsonmäkeiläinen olo. :DD Oikean elämän Otsonmäellä mun tuntemat tyypit suunnittelee jotain kirpparireissua päivän kovaan ääneen, sitten ne käy siellä mikä on ikimuistoista, ja lopulta ne vielä paasaa monta päivää miten ne löysi kaikkea ihanaa tai ei löytäneet mitään. Ja jos jutunjuuri loppuu vaikka viikon kuluttua kaffipöydässä, sama juttu voidaan vielä käydä uusintana läpi.
-
Mulla on aina erityisen erikoinen olo, kun mainitaan tarinassa mulle tuttuja paikkoja. Vielä erikoisempaa on, jos hahmot jalkautuu tai suunnittelee jalkautuvansa sellaisiin kohteisiin, joissa mä ihan vasituisesti käyn itsekin. Noi tutut kirpparit on sellaisia paikkoja, että kun hahmot käy niissä, ne on jotenkin niin tosi oikeasti olemassa mulle hetken aikaa. Vielä hätkähdyttävämpää oli bongata Jannan myöhemmästä tarinasta koirapuistot, joissa me käydään koirien kanssa ihan joka ikinen Herran päivä, satoi tai paistoi, myrskysi tai vihmoi. Tunnen jotain sydänsuruja, kun rakastan hahmoja niin paljon, enkä kuitenkaan törmää niihin. Voi vitsi miten olisi ihanaa löytää ne jostain Shoppiksen hyllyjen väleistä. Ne varmaan katsoisivat mua niin kuin hullua, kun en osaisi muuta tehdä kuin ottaa niitä kädestä kiinni ja ravistaa ja puristaa ja kysyä pikkutarkasti, mitä pieniä asioita ne on tehneet sinä päivänä. Voi kunpa ne olisivat joskus oikeasti siellä kun mä meen. Ketään ihmistä tai olentoa en ole ikinä halunnut tavata yhtä paljon kuin niitä.
-
Nimen omaan valoa tunnelin päässä tämä on! On epistä, että ilmeisesti oikeastikin harjoittelijoita pidetään orjatyössä harjoittelun nimissä. Hopealinnassa voisi olla edes vähän toisin, ainakin jos Camilla tekee sopimuksensa Einon eikä nuoren Joonaksen kanssa. Siellä ainakin on mitä ohjastaa!
Camilla on uudesta toivosta huolimatta tässäkin oma tuttu mörkönsä, kun ei haluaisi jutella puolitutuille, mutta päättää sen kuitenkin olevan terveellistä. Kaffilla tunnelma on leppoisampi, koska paikalla on tutumpiakin naamoja. Sitä paitsi Nellyhän on sellainen, että saa puuroutuneenkin keskustelun toimimaan.
-
Luin tän tarinan illalla ja olin tosi pitkään, että aaaaaaa. No niiiiiiiin. Nyt mä ymmärrän. Niklaksella voi olla ADHD tai ainakin jotain sen kaltaista. Se on mun tuorein teoria nyt, jolle rakennan tämän kommentin. Sitten aloin ahdistuneena miettiä, että miten en ole hokannut sitä aikaisemmin. Vielä en ole lukenut niin paljoa taaksepäin, että näkisin ne kohdat, joita en ole sisäistänyt aiemmilla lukukerroilla. Ehkä tää on taas niitä juttuja, joita mulle käy kun luen romaaneja uudestaan: näen sillon vihjeitä, joista ehkä joku muu olisi tajunnut jotain jo ekalla lukukerralla.
Mulle tuli muutenkin huojentunut olo. Mun ongelma on päinvastainen, hyperkeskittyminen, mutta keskusteluun ja siitä pois hypähtely vahingossa kuulostaa niin tutulta. Musta on aina jotenkin lohdullista löytää tekstistä vähäsen itseään. Selviytymiskeinojenkin keksiminen taitaa olla tosi yksilöllistä. Tämän valossa näyttää, ettei tähän tilanteeseen sopivia vielä Niklaksella ole. Jos Niklaksen mieli vetää volttia, eihän se nyt voi olla ihan messissä joka keskustelussa.
Samalla mä rakensin itselleni jälleen kerran lisäteoriaa Niklaksesta ja Marshallista. Näen entistä loogisempana sen Marshallin, hmm, isällisyyden, jota olen äänekkäästi inhonnut. 😀 En vieläkään ole fani, mutta yhtäkkiä se kuulostaakin tutulta. Jotkut on holhonneet muakin, kun ovat pitäneet mua tyhmempänä kun olenkaan, tai eivät ole luottaneet mun kykyyn esimerkiksi löytää omaa autoa Ideaparkin parkkipaikalta tai jotain. Samanlaiseksi holhoamiseksi se kai olisi kehittynyt, jos olisi leppoisampi ja säyseämpi niin kuin Niklas, eikä tällainen, joka antaa saman tien kuulua.
Minäkertoja oli myös iloinen ylläri. Marshallin kertoja on melko vakava ja jäykkä (siis hei persoonallinen, ei huono!), että Niklas kertojana on virkistävä. Niklas pääsee ihan erilaiseen vauhtiin. Onnistut mun mielestä hyvin Niklaksen persoonallisen äänen rakentamisessa. Kukaan muu meidän hahmoista ei kokisi arkista kaffihetkeä näin.
Vaikka mun uusi teoria ADHD:sta teki mut iloiseksi, vielä onnellisempi mä olen siitä miten Niklas tarjoaa Jannalle mahdollisuuden leikkiä yhdessä uudella, paremmin Niklaksen tarinaan sopivalla tavalla. Se on oikeasti tosi kauniisti tehty. Kun mä olin ala-asteen opena vähän aikaa, mun teki mieli rutistella ja pusia yhtä pikkutyttöä, joka varta vasten haki leikkiin sellaista ujoa tarkkailijaa, kun se oli musta niin kiltisti tehty. (En kuitenkaan oikeasti mennyt pussailemaan vieraita pentuja!!) Mulla on ihan sama fiilis tästä. Kiltteys on mulle maailman tärkein arvo ja toivon, että osaisin joskus olla itse yhtä kiltti. Olin oikeassa elämässä päivän tosi hyvällä tuulella tämän takia.
Mutta Isopaahto… :DD
-
Kun joku sanoo masuasukki, mun tekee mieli heti tehdä jotain väkivaltaista. :DD Sen sä tiedätkin, mutta muut ei. Nelly laittoi mulle viestiä suunnitellessaan tätä tarinaa, ja vähäsen ehkä sanoin että masuasukkia mun virtuaalivauvasta ei muuten tule! 😀 Hyvä että siitä tuli Mytty. Hellon ehdotukset on nimittäin melkein yhtä karmaisevia. Joukahaisen kanssa olisin ehkä voinut vielä elää, mutta kuka oikeasti voi nimetä vauvan Martiksi? Martit ei edes synny: Martit vaan alkaa olla olemassa ihan itsestään aikuisina.
Nellyn järjenjuoksu on kyllä musta välillä superhuvittavaa seurattavaa. Olen kuullut kun vertauksin kerrotaan, minkä kokoinen vauva on. Yleensä verrataan vaikka hedelmiin. Tämä yksi vertaa hammasharjaan! Mitä! Ei hammasharja ole minkään kokoinen, semmonen pitkä soiro! Eikä ainakaan yhtään saman kokoinen kuin sokeripussi!
Mutta ajatukselle vauvasta Nelly vaikuttaa lämmenneen… …vaikka vauva vie energiat ja taannoin alkoi estää ratsastuksenkin!
-
Ennen vanhaan reippaana poikana kuvittelin, että mulla olisi oikeasti energiaa kirjoittaa kuukausittain tallin blogiin kokoamismerkintä aina siitä, mitä on milloinkin meneillään. Jos sellaista vielä yritettäisiin, tämä toimisi siinäkin hommassa hyvin. Noa on sitä paitsi sopiva hahmo havainnoimaan kaikkea: hän on kaikkien kanssa väleissä ja pitää sen verran tapahtumia silmällä, että on usein suurin piirtein kärryillä. Noan kertojaääni on myös melko neutraali. Hän ei herkästi tuomitse tai valitse puoltaan. Samaan aikaan Noalta heruu tässäkin silti sympatiaa muille, erityisesti Eiralle.
Noan jutut on myös sidoksissa aikaisempiin. Mulle tuli ihan pakottava tarve etsiä tämän jälkeen käsiini se, jossa Inarin ylppäreissä puhuttujen huhujen mukaan Noan jalan vei karhu, olkoonkin että se oli oma juttu. 😀
”Onks se sun asia tosin?” ja Nellyn myrkyllinen katse huvittavat mua tässä eniten. Voin kuvitella, että just noin se menisi. Nelly on Eetua nopeampi liikkeissään ja varmana ärsyyntyy, kun joku kommentoi ettei jokin taloudenpidossa oikeastaan välttämättä edes kuulu Nellylle. Noa taas, reppana, tarkoitti kysymyksensä viattomammin kuin mitä Nelly sen otti! 😀 Mutta Nellyn puolustukseksi: kyllä muakin ärsyttäisi, jos puoliso hautoisi vuokrakämpässä typeryyttään jonkun kamoja ilman että me hyödyttäisiin siitä mitään!
Tykkään Niklaksesta tässä hahmona. Siitä on ollut puhetta, että Niklas ei aina ole penaalin terävin kynä, mutta on sosiaalisesti taitava, kiltti ja omalla tavallaan taiteellinenkin. Sinun Niklaksesi on juuri sellainen.
-
Janna on nyt tarjonnut Paahtista muistaakseni yhteensä kolme kertaa Niklakselle ja Marshallille eri tilanteissa. Kerran Marshall tarttui aiheeseen ja piirsi hienon tarinallisen kuvankin! Kehotan kuitenkin kirjoittajana ihan pieneen varovaisuuteen. Vaikka kaikki tarinahepat on spesiaaleja ja ihania, aina kaikkia kirjoittajia ei inspiroi kirjoittaa kaikista tarinahevosista. En ole jutellut Marshallin kanssa enkä voi puhua hänen puolestaan, mutta ainakin itse olen vähäsen sellainen pushover, että tässä vaiheessa musta alkaisi Marshallin housuissa tuntua vähän siltä, että mun on pakko ottaa Paahtis osaksi tarinani ydintä, vaikka en välttämättä kirjoittajana haluaisi. Sitä on kuitenkin tarjottu niin määrätietoisesti. Lisäksi saattaa hyvin olla niinkin, että Paahtis voi olla inspiroiva hevonen toisenkin kirjoittajan mielestä, mutta se ei silti sovi siihen tarinaan, jota kirjoittaja on hahmoilleen suunnitellut. Nythän Niklas on tosi tiukasti Marshallin talutusnuorassa, eikä hänellä ole valtuuksia ratsastaa yhtään mitään, ja Marshall puolestaan on toipilas ja ollut tähän asti kiinnostunut vähän erilaisista hevosista ja toiminnoista kuin mitä Paahtiksella olisi tarjota. Niklas on kiinnostunut kilpailemisesta ja siihen hänellä on turvallinen hevonen, ja Marshallin aika tuntuu menevän paranteluun ja vahtimiseen. Koiranpentukin on talossa ja sitä on odotettu niiiiin pitkään, että ehkä me kuullaan tästä Niklaksen haaveen toteutumisesta vielä kirjoittamattomia juttuja. Mä en halua torpata teidän mahdollista yhteistyötä siinä tapauksessa jos molemmat on yhtä innokkaita tarttumaan aiheeseen, mutta jos ette ole jutelleet ja sopineet mitään, niin varmistelen että kaikilla olisi tilaa hengittää ja kirjoittaa.
Jannalla on onneksi vaihtoehtoja, mikäli syy tarjota Paahtista muille on kokonaan tarinallinen ja hahmon kehittymistä pohjustava. Janna on työssäkäyvä. Jos hän nipistää jostain muista menoista, hänellä voi olla rahaa palkata apua edes silloin tällöin. (Ilmajoella asuva Joonas Hopealinna valmentaa meillä, mutta ei kirjoita vastatarinoita. Nelly on valmentanut Sonjaa ja kirjoittaa harvoin vastatarinoita. Taitoa on myös Ritva Hopiavuorella ja ehkä Jannan tasoisen kanssa vielä Milanillakin, ja näiden hahmojen vastatarinointi riippuu siitä, mitä muita virikkeitä esim ihmissuhteiden kehittymiseen tulee vastaan valmennusten ohella. Taitava on tietenkin myös Marshall, jos saarnastani huolimatta käykin niin, että Paahtis on myös hänelle sekä inspiroiva että sopiva.) Jos taas uuden oppiminen on kiinni Jannan kesken loppuvasta ajasta, sitähän saa karsimalla velvollisuuksiaan ja muita harrastuksiaan. Jos syy Paahtiksen tarjoamiseen on kuitenkin tarinanulkoinen, eli hevonen ei olekaan enää/juuri nyt kiinnostava kirjoitettava, Janna pystyy ihan hyvin kadottamaan sen jonkun ylläpitäjän tai ostajan matkaan ja ryhtymään vaikka johonkin samanhenkiseen järjestelyyn kuin Outi Jussinsa kanssa. Jos taas kaipaat ihan vain seuraa ronkkimaan heppaasi yhdessä (niin kuin minä aina), voit kokeilla lähestyä kavereita myös jotain toista reittiä, ellei tämä tie tuotakaan toivottua tulosta.
Joka tapauksessa pontsit siitä, että tarjoat ahkerasti mahdollisia virikkeitä muille! Se on se juttu, joka mut ekana saa jumaloimaan Hopiavuoren kirjoittajia. Joka koukkuun ei tartuta, eikä sille voi mitään: aika, hahmot tai kirjoittajat eivät vain olleet sillä kertaa sopivia. Kun niitä erimuotoisia ja -värisiä uistimia nakkelee vain sinnikkäästi, lopullta alkaa joku kela rullata. 😀 Ainakin toisen lähestyminen ratsailla sopivan henkilökohtaisten ja perehtyneiden mutta ei liian tungettelevien keskustelukysymysten kanssa on vanha hyväksi havaittu jigimato.
-
Hyvä että meni hyvin jännityksestä ja epäröinnistä huolimatta! Paahtis on taitava vauva.
-
Vitsi miten tykkään pienistä yksityiskohdista, jotka saa henkilöt heräämään eloon. Romaanikirjailija kuulee loputtomasti, että jokaisen kohtauksen, jokaisen vitsin on edistettävä juonta, mutta tämä meidän kirjoittelu on aika eri maata täällä, sillä me vältellään lopullisen juonen saattamista päätökseensä. Siksi pikku mutkittelu on musta kivaa, vaikka sille ei joka kerta juonellista tarkoitusta myöhemmin ilmenisikään. Niin kuin se, miten Niklas potkaisee väärää jalkaa. Tai se, miten Eetu, lötköpötkö, voi olla joskus periksiantamaton. Sitä paitsi nää on niitä pieniä sattumia, joista hahmot saa syyn vuorovaikuttaa muutenkin kuin kysyä kuulumisia (mikä on sekin hyvää vuorovaikutusta).
Ukko on mulle henkilökohtaisesti rakas, niin kuin kaikki ne hevoset, joista kirjoitan enemmän kuin muutaman massamerkinnän. Marshallia taas pidän vieläkin sellaisena auktoriteettina, että sen hyväksyntä, vaikka se onkin keksitty ihminen, merkitsee mulle huvittavan paljon. :DD Onneksi Ukkoa ei tarvi hirveästi hävetä, ei edes Oskarin.
-
Aloitin jo tähän pientä vastausta ja koostetta Eirasta, mutta siitä tuli vielä toistaiseksi ajatuksenvirtaa. Cozminan, Surren, Nellyn ja Helin ansiosta mulla on kuitenkin nyt paikka kirjoittaa Eira kasvamaan vähän taas aikuisemmaksi ja viisaammaksi. Sain idean siitä, miten kuvailet Eiran silmien syttyvän lopussa. Ennen Eiralle oli tärkeintä, että kaikki muut saa vaikka Instasta tietää, miten hyvin hänellä menee ja miten erinomainen hän on. Musta tuntuu, että se ei ole enää kantava ajatus Eiran hevoshommissa tai muussakaan.
Nelly on tässä reilu Eiraa kohtaan, enkä puhu ratsastusoikeudesta. Musta on jotenkin tosi aikuisen kuuloinen ajatus, että Nellyn mielestä Eira on ihan tarpeeksi hyvä tuollaisena ja kehittynyt ihan tarpeeksi nopeasti, vaikka ei Eira pystykään hevosen kanssa ihmeisiin. Mulle itselleni olisi kova paikka lainata hevosta Eiralle edes pakon edessä, koska olen jämähtänyt ajatukseen siitä, miten joka ratsastuskerralla hevosta joko koulutetaan tai taannutetaan. Nelly ei huolestu tässä siitä, että kun hän lopulta saa ratsunsa takaisin, se ei ole enää samalla tasolla. Hän on vain tyytyväinen siitä, että Cozmina saisi Eiran kanssa edes jotain puuhaa, vaikka se ei olisikaan kunnollista kouluratsastusta. (Olen myös miettinyt, että kun vauva kasvaa isoksi, liekö hänellä ratsua Hopiavuoressa. Cozmina taitaa kuitenkin olla lapsen potkittavissa ja kiskottavissa… :D)
Tykkään tässä tarinassa myös siitä, miten sinun Eirasi on uskollinen Eiran tavalle innostua. Eira on äksy ja nokkava ja vaikka mitä, mutta osaa olla myös estoitta kiitollinen ja innostunut. Eira voi joskus esittää tekevänsä palveluksia silloin, kun oikeasti saa oikeuksia, mutta ei tämän kokoisissa jutuissa.
-
Kateus on aika kantava voima. Kun ei itse pysty siihen, mitä haluaa tehdä tai saavuttaa, ne jotka pystyvät, saisivat kyllä mennä johonkin piiloon pystymään! Nellyn ratsastukset ei kuitenkaan ole vielä onneksi lopullisesti ratsastettu. Se ei kuitenkaan helpota oloa just sillä hetkellä, kun kaikki ärsyttää. 🙁
-
Vaikka mä tiesin etukäteen, mitä olet ideoinut, silti tämä huvitti mua. Oikealla väkivallalla nauraminen on musta aika hirveää ja silti tosi yleistä, niin kuin raskaana olevan naisen kaikkien mielipiteiden ja ajatusten (ja jopa ihan muusta johtuvan typeryyden…) kuittaaminen hormoneillakin. Silti huvittaa, kun Nelly on niin vauhdikas tässä. Se pystyy kiihtymään nollasta sataan ja olemaan toksisessa suhteessa elävä väkivaltaisen hirviön uhrikin, vaikka, noh, mitään ei tapahtunut. Ei ole ihme. Nelly on aina välillä muutenkin tosi nopea, eikä sen tunne-elämä ole viime aikoina muutenkaan ollut tasapainoisinta sorttia.
-
En tiedä, koskeeko tämä kaikkia, mutta ai että miten monta hevosta mä ja mun tuntemat hevosihmiset ovat menettäneet! Jossain vaiheessa me ollaan oltu niin kuin Camilla: pelätty, että menetetään se viimeisinkin, vaikka edes uhkaa ei ollut vielä leijunut ilmassa. Ne, jotka lopulta sen viimeisen menettivät, totesivat, että ikinä enää eivät aio välittää hevosesta, joka ei ole heidän omansa. Varon itsekin tarkasti, etten ikinä rakasta oikeasti kenenkään toisen lemmikkiä, koska tositilanteessa mulla ei ole mitään valtaa ja voimia estää sen lähtemistä pois tai edes sen huonoa kohtelua. Tämän takia pelottaa vähän Camillan puolesta. Ei sen voimilla Steffeä suojella, mutta se uskaltaa vielä välittää jopa sellaisista, joihin sillä on vielä vähemmän valtaa, niin kuin vaikka Pasista. Yksittäisten eläinten rakastaminen on hienoa, ja on tosi kurjaa kun niin monelta se kitkeytyy pois.
Camilla uskaltaa vielä haaveillakin. Tiedän sen tietävän oikeasti, että ei koko Hopiavuori pysty tai halua lähteä hevoskimppaan, ja että niin monen ihmisen omistama hevonen olisi aika tuskallinen treenattava, kun liian monella olisi mielipiteitä. Ikean lipaston kokoaminen ja lomamatka taitaa olla tavallisia ihmissuhteen koetinkiviä, mutta jos yhteisestä hevosesta selviytyisi, silloin vasta olisikin hitsautunut yhteen toisen kanssa! Samaan aikaan sitä olisi kiva jossitella. Ai miten kiva kimppahevonen olisi ajatuksena omilla rakkailla hahmoilla. Ja ai miten kivaa kimpparavurista on kirjoittaa! (Mulla oli kerran yksi, jonka muut omistajat valitettavasti haihtui.)
Uskon, että Steffen lähtö on toistaiseksi pelkkää Camillan ihan itse keksimää painajaista, sillä kun on sellaiseen taipumusta. 😀 Eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Melkein kaikkihan maailmassa on myynnissä, jos jollakulla on tarpeeksi rahaa maksaa.
-
Kyllä se siitä, Niklas, elämänkin kanssa, ihan niin kuin renkaidenkin kanssa äsken. Välillä on ihan hyvä pysähtyä katselemaan hetkeksi taaksekin päin. Niklas on huomannut aika tärkeän jutun: joku asia ei tunnu hyvältä sillä hetkellä, kun se tapahtuu, eikä sen paremmalta muisteltunakaan, mutta silti se on ollut välttämätön astinkivi jotain tärkeämpää, silloin vielä arvoituksellista asiaa kohti. Kun on tämän nähnyt, jaksaa taas pari seuraavaa vastoinkäymistä vähän paremmin. Hyvä, että Niklas on nyt tyytyväinen. Se on nykyään leppoisa kaveri, jonka luonteelle nykytilanne taitaa sopia.
-
Marshallin teoria taitaa olla ihan pitävä, vaikka ei koskekaan pelkkiä puolisoita, vaan hyviä kavereita myös. 😀 Sen vaistoaa ihmisestä, kun se oikeasti tekee jotain antaumuksella, ja sellaisen ihmisen puhetta harrastuksestaan on ihana kuunnella niin kauan kun se ei mene tietenkään pelkästään siihen. Samalla sitä kiinnostuu itsekin tyypin harrastuksesta, kun se saa sen kuulostamaan niin hienolta… Hevoset ei onneksi ole edes harrastus huonoimmasta päästä, vaikka loukkaantumisriski onkin melko korkealla vaikka neulontaan tai piirtämiseen verrattuna!
Harrista on toden totta tullut jo osa kalustoa, ja siinähän se menee. Niklas on ollut heppojen kanssa vähäsen kauemmin yhteensä, mutta välillä ajattelin hänen olevan sata kertaa enemmän hukassa ja paimennettavampi kuin Reitan Ruska oli. Kisatouhu on kuitenkin tehnyt Niklakselle taas hyvää. Nyt se näyttää luovan tavoitteita itselleen ihan itsekin ja se on oppinut jo hyvin suunnittelemaan, miten näihin tavoitteisiin voisi yrittää päästä. Aloittaa voi vaikka siitä istuntatreenistä. Tuleekohan sille yllätyksenä, kun puo ja vatta porottaa, vai osaakohan se varautua. 😀 Mä en nimittäin olisi etukäteen uskonut, millaiset spagettijalat mulla oli, kun laskeuduin hepan selästä silloin, kun ratsastelin vain muutaman kerran kuussa. 😀
Kommentoin Outille vähän aikaa sitten, että Jussi oli sen tarinassa söpö, mutta samoin on Arlekin tässä tosi söpö. Ajattelin Jussitarinan ja tämän tarinan jälkeen, että en mä taidakaan olla kyllästynyt hevostarinoihin, vaan vain siihen, miten harrastajien valtavirta on virtuaalihevosista ainakin viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut niiden päiväkirjamerkinnöissä. Näistä niiden hölmöilyistä ei useinkaan kirjoiteta sillä tavalla rakastavasti kuin hevosesta oikeasti välittävä niitä katsoisi, ja näköjään näitä luen ihan yhtä mielelläni kuin hahmojen ajatuksia. Pienet hetket, sellainen käytös jota yleensä ei tarinoissa kuvata ja uskottava hahmon näkökulma on ne, jotka tässä hevosjutussa viehättää.
-
Kuumeilu sen kuin jatkuu. 🙁 Onneksi Jannalla on nyt edes Rasmus siellä. Siinä on kunnon kaveri — ja mun kaltaiseni epäsosiaalisen introvertin näkökulmasta ihan hirveän creepy tyyppi myös. 😀 En menisi työkaverin kämpille sen ollessa kipeänä tautia hakemaan, enkä varsinkaan moneksi päiväksi niin kuin Rasmus vaikuttaa olevan. Jos joku yrittäisi meillä olla sillä tavalla kun itse makaan, kantaisin varmaan ulos. On varmaan ihan onni, ettei kaikki ole yhtä tarkkoja omasta tilastaan kuin meikäläiset. :DD On ihan riittävän vaikeaa nimittäin selviytyä yksin kipeänä kotona, ja sitten vielä kun on örkkejäkin huollettavana.
-
Voi Janna-reppanaa. Hevoseton on huoleton sairaanakin, kun saa vain maata. Toista se on, jos kokee, että pitää itse yksin huolehtia sellaisesta eläimestä kuin hevonen. Sillehän ei tee hyvää olla paikallaan, vaikka itse ihan syystäkin haluaisi olla paikallaan ja peiton alla. Voi kun kyseessä olisi jokin tavallinen flunssa, eikä mikään pahempi.
-
Oikeastihan Noa on hassu, kun teettää terapiaponillaan varsoja. Oikeassa elämässä sanoisin ooooookei ja yrittäisin olla ajattelematta varsojen kohtaloa, kun en voi aikuisen ihmisen päätökseen vaikuttaa niin kauan kuin lait täyttyvät, ja täyttyväthän ne helposti. Tarinassa olen kuitenkin koko ajan lukenut tilanteen niin, että oli hyvä idea tehdä Flidalla varsat: sehän on mainio tamma, joka kannattaisi vaikka kloonata. Noan rauhallisuus ja lempeyskin vaikuttaa asiaan. Mikä voisi mennä pieleen, kun toinen on niin järkevä? Viime aikoina olen alannut miettimään yhä enemmän ja enemmän, miksi luen Noan järkeväksi hevosenomistajaksi ja Hellon imbesilliksi. Molemmathan ovat periaatteessa samassa tilanteessa varsoineen. Noa on pyytänyt apua ja mielipiteitä Marshallilta ja Eetulta, Hello ei, mutta niin pienestä seikasta mielipiteeni ei voi olla kiinni. Miksi ihmeessä luen Noan tarinaa sujuvasti myötäkarvaan ja Hellon tarinaa alusta asti niin raskaasti vastakarvaan? Jotenkin oletan Noan potkuttavan vaikeuksien kautta voittoon varsoineen. Se, miten odottelin ja vieläkin odotan Hellon kämmäävän jotain pysyvää, ei voi johtua pelkästään siitä, että kirjoitan Hellon itse. Toinen näkee varsoissaan jotain salattua viisautta tässä, ja toisen mielestä oma varsa on vielä pikkutyttö eikä mikään ole sen syytä. Kuitenkaan kumpikaan ei ole idiootimpi toista oikeasti-oikeasti, vaikka Hello piilottaa järkevät hetkensä paremmin.
En tiedä, kummasta tykkään enemmän: Noan draamasta, traumoista ja ahdistuskohtauksista, vai näistä rauhallisista tarinoista. Vaikka ne ovat kaukana toisistaan, tähän hahmoon mahtuu hyvin molemmat. Rauhallisemmassa tunnelmoinnissa Noa näkee maailman niin kauniina: yhtä kauniina kuin itse näen oikean Otsonmäen, vaikka melkein parikymmentä vuotta suurin tavoitteeni oli vain päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Ja onhan maailma kaunis paikka sellaisina hetkinä, kun osaa olla murehtimatta ja katsoa ihan omaa hevosperhettään.
-
Jaiks! Outilla on tosiaan hommaa. Kun uskottelee itselleen, ettei tämä ole työuupumusta ja että kyllä sellaisen tunnistaa, on melko varma juttu, että se on työuupumusta, eikä sitä tunnistakaan. Ainahan on kivempi olla lomalla kuin hommissa, mutta eräässä superrankassa työpaikassa keksin, että jos jo keskiviikkona alkaa näin nuori ihminen odottaa viikonloppua epätoivoisesti, kyllä silloin on aika keksiä muuta hommaa.
Outi saa ehkä hetken hengähtää, mutta taidettaisiin tarvia pidempi paussi. Sonja on oikeassa siinä, ettei raha kaikkea korvaa, mutta sanopa se toiselle niin että hän uskoisi. 😀 Tai että nyt kannattaisi hidastaa ennen kuin käy pahasti.
Onneksi Outin elämään mahtuu kuitenkin myös muuta, niin kuin outo heppa, jonka on kiire holmuta heinänsä vasta kun ihan säyseä ja omalla kasallaan kiltisti pysyvä tarhakaveri tulee. (Jussi on tässä mun mielestä supersöpö.)
-
JulkaisijaViestit