Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Parin tunnin koti-ilta
Nelly oli oikein varannut aikaa vakavalle keskustelulle. Sellainen varaaminen ja etukäteen suunnittelu oli pakollista meillä, kun aamuvarhaisesta iltamyöhälle tuvassa oli joku. Yölläkin meillä oli Noa, joka hiippaili aina välillä juomavedenhakumatkalle keittiöön. Me myös elimme hieman eri tahtiin Nellyn kanssa. Kun heräsin, paikalla ei ollut ketään ja hänkin nukkui. Kun hän meni nukkumaan, oli rauhallinen hetki, mutta minä nukuin jo.
Muille oli sanottu, että meillä oli koti-ilta. Siitä oli seurannut pyöristyneitä silmiä. Ikinä ei ollut Hopiavuoren tuvan ovi heilahtanut aiemmin kiinni kenenkään edestä. Nelly kuitenkin hoiti homman kotiin vihjailemalla useita päiviä etukäteen, että kyse oli vauvasta. Lopulta jopa närkästynyt Eira, joka olisi muka halunnut täsmälleen tänä iltana kylään, oli tajunnut, että kyse oli oikeasti vain puolestatoista tai parista tunnista ihan meidän omaa ja yksityistä aikaamme. Hän suostui viettämään sen ajan tallilla, jonne olin hälyyttänyt turhan päiten täysvalmiuden, koska en itse päässyt hätiin.
Kun valittava Eira lopulta suostui lähtemään ovenraosta Nellyn tyynnyttelemänä, tupa oli outo ja kummallinen. Oli kuin ilmakin olisi kylmennyt, kun ei ollut niin montaa ihmisruumista sitä lämmittämässä ruumiinlämmöllään ja hengityksellään. En ollut tiennyt, että olohuoneen kellosta lähti hento tikitys. Nelly vispasi maitoa vimmatusti kattilassa valmistautuen keskusteluumme ja minä en meinannut osata istua sohvalla oikein päin siinä yksinäisyydessä. Mitähän Nellyllä oli mielessään?
Juuri kun olin nousemassa kävelläkseni makuuhuoneeseen ja katsoakseni ikkunasta että tallilla oli kaikki hyvin, Nelly tuli keittiöstä. Hänellä oli kummassakin kädessään kaakaokuppi, kainalossaan vihko ja läjä paperia ja poikittain huuliensa raossa muutama mustekynä. Etukäteen olin saattanut vain arvailla, mitä hänellä oli mielessään, enkä ollut keksinyt montaa vaihtoehtoa. Nellyhän tykkäsi, kun kävi väkeä: miksi hän meille omaa aikaa tarvitsi? Nyt, kun hänellä oli vihko, paperia, kyniä ja kaakaota, keksin vielä vähemmän vaihtoehtoja tämän ajan käyttämiseksi. Itse asiassa välineet sulkivat pois kaikki arvaukseni. Paitsi sen, että jos Nelly halusi naimisiin. Mutta ei kai avioehtojakaan hoidettu kaakaokupillisen ääressä Otsonmäen Osuuspankin kynällä ja ruttuisella kopiopaperilla? Ja ei kai Nelly sentään niin kylmän asiallinen olisi? Ei, ei tämä sitä ollut. Ehkä katsoisimme vauvan nimiä..?
”Ystäväiseni”, Nelly sanoi tiukasti laskettuaan kantamuksensa ja syljettyään kynät suustaan. ”Me olemme matkalla perikatoon.”
”Perikatohon?”
”Kyllä. Katsos, poikaseni. Me emme ole vielä perikadossa, mutta en tahdo joutuakaan sinne, joten on tehtävä muutoksia”, Nelly sanoi virallisesti. Sitten hän kurtisti yhtäkkiä koko kasvojaan ja painoi kätensä vatsalleen.Hetken kuluttua Nelly rentoutui, istui ja tarttui papereihin. Hän levitteli niitä olohuoneen pöydälle jonkinlaiseen tarkkaan järjestykseen. Kun hän puhui, sävy ei enää onneksi ollut sama kamalan virallinen, vaan ihan normaali.
”Nää on tallin menoja”, Nelly sanoi naputtaen isointa paperipinoa kynällään.
”Hevooset ja etelän pualen pellot maksaa nua”, sanoin heti. Meille ei mitään huonoa halpaa heinää tilattaisi, jos Nelly aikoisi laittaa meidät säästökuurille.
”Älä nyt häslää! Niinko mä olin sanomassa, hevoset ja etelän pellot maksaa nää”, Nelly toisti minun sanani. ”Tässä on Jussinki kaikki kilpajututki. Mutta mä en oo edes hirveen tarkkaan kattonu mitä tässä on, koska noh…”
”Mitä?” kysyin. Oliko talli niin huonolla tolalla hänen mielestään?
”No… Ko sä pillastut siitä. Ja ei se mitää, ei se mitää, mä ymmärsin heti alus et se on sun vauva se tallikin.”Katsoin tallin paperipinoa, koska en uskaltanut katsoa Nellyä. Hän silitti nopeasti käsivarttani. Mielessäni kävi, että minun pitäisi päästää hänet tallinkin asioihin, mutta hätistin sen ajatuksen pois. Nelly vaikutti ihan tyytyväiseltä, kun oli saanut laittaa Inarin virkkaamaan kalalangasta olohuoneeseen uuden koristeverhon, ja kun päätti, mitä kaupasta ostetaan, koska vapaita pidetään ja muuta sellaista arkista. Hän ei erityisesti hinkunut tallin puikkoihin. Lisäksi hän oli oikeassa siinä, että tallin minä pitäisin hinnalla millä hyvänsä, vaikka sitten joutuisin nukkumaan siellä. Se oli komein talli koko Otsonmäellä ja siellä oli komeimmat hevoset koko Etelä-Pohjanmaalla — koko läntisessä Suomessa.
”Nämä on talon kuluja”, Nelly keskeytti haaveiluni naputtamalla seuraavaa pinoa. ”Mä laitoin noi lainanlyhennykset nyt tähän enkä talliin, vaikka periaattees se on puoliksi. Tää on se kasa, johon mä palaan kuule vielä. Tälle kasalle tehdään remontti.”
”Selevä”, myönsin auliisti. Kaikki kävisi; jäihän talli rauhaan.
”Tää papru on mun laskelma siitä, mitä menee kauppaan.”
”Mihin kauppahan?”
”Ruakakauppaha — ruokakauppaan! …mun pitää päästä ihmisten ilmoille ennenko mä alan puhua pohjanmaata… Ruokakauppaan. Ja bensa on tässä. Tätäki katotaan.”
”Mä tarvin sitä parempaa kinkkua”, sanoin heti hätäisesti. ”Mä en halua syärä sitä limaasta halapaa kinkkua.”
”Älä nyt huolestu. Sä saat sitä parempaa kinkkua. Tässä pinossa on sit kaikkee sekalaista. Niinku harrastuksia. Niinko näät, tässä ei oo kauheesti mitää. Eksä oikeesti oo ostanu yhtää uutta vaatetta edes tänä vuonna?”
”Ostin mä vyän ennen niitä Inarin juhulia…”
”Ne oli viime vuonna!”
”Ai… No emminä oo ny tarvinnu. Tallishan menöö samat.”
”Noh… Tähän vihkoon mä oon sit laskenu meidän tulot. Siinä mä puutun nyt vähä talliinki. Sanoisin et alotetaan siitä, nii se on sit alta pois. Eetu, sun täytyy nostaa karsinavuokraa.”
”Ei käy!”
”Kato nyt tätä. Mä kävin läpi kaikki Otsonmäen, Ilmajoen, Ylistaron ja Seinäjoen tallit. Täällä saa karsinapaikan vaan yhdesta tallista halvemmalla, ja se on niiden Poolanmetsän Ylitalojen talli!”
”Se mätä parakki siälä? Viäläko siälon hevoonen?”
”On. Mieti sitä. Jos sä pyydät saman vuokraa ko ne, ei kukaa tuu edes kattoon tätä karsinapaikkaa ko ne ajattelee et siinä on jotaki vialla.”Ristin käsivarteni puuskaan. Tästä ei tarvitsisi keskustella enempää. Äiti oli pyytänyt saman verran karsinasta kotona (”Se asuu aiva mettäs”, Nelly sanoi) ja talli oli ollut melko samanlainen, pienempi vain (”Sillä ei oo maneesia!”). Hevosia oli hoidettu samalla tavalla ”Sun äitilles tää oli sivutulo, Eetu!”). Miksi minä muka pyytäisin yhtään enempää rahaa? (”Ihan jo siksiki et rahan arvo on pikkasen muuttunu siitä ko sä olit lapsi!”)
Jotenkin päädyimme kompromissiin. Hello laittaisi päivittämäänsä karsinanvuokrailmoitukseen viisi hassua kymppiä korkeamman hinnan (Nelly oli toivonut sataaviittäkymppiä). Lisäksi asiasta keskusteltaisiin oman väen kanssa. Varoitin, että kenenkään vuokraa ei oltu sitten oikeasti nostamassa. Nelly pyöräytti silmiään, mutta rentoutui sohvan selkänojaa vasten. Ilmeisesti vaikein osuus oli ohitse.
Seuraava keskustelu olikin helppo. Se koski ruokaa ja bensaa. Nelly ilmoitti kyllästyneensä siihen, että joku, eli minä, ostin kanaa aina kauheat määrät kun oli tarjous. Sitä meni meillä paljon, mutta mätäni myös kaappiin, jos pääsin kanatarjouksiin käsiksi. Lisäksi meille ostettiin muutamia tiettyjä vakioruokia, joita kukaan ei oikeastaan halunnut syödä, ja se saisi loppua. Vilkaisin salaa ostettuja kahvimääriä, mutta ne Nelly ohitti niin kuin kahvia olisi mennyt kaksi eikä kaksikymmentäyksi pakettia viime kuussa. Kahvinkeitto kuului työnkuvaan ja kahvi vähän niin kuin karsinavuokraan.
Annoin Nellyn hallinnoida talon kuluja mutisematta vastaan. Kellarin kattilaan löytyisi kuulemma tuhat kertaa halvempia pellettejä ja niitä hän oli ottanut jo vapauden tilata. Vakuutukset olivat kalliit, mutta tallin ja hevosvakuutusten kanssa oikeastaan edullisimmat mahdolliset. Sähköstä ei puhuttu. Vesi laskettiin tallin vedeksi, koska siellä sitä meni moninkertaisesti enemmän. Netflix päätettiin laittaa pois, koska vain Hello katsoi sitä. Nelly päätti ottaa tilalle Disney plussan kuukaudeksi kokeiluun. Netin hän päätti irtisanoa. Kuulemma puhelimen netit riittäisivät jaettuina, kun tietokone kuitenkin avattiin meillä vain laskujen maksuun, tiedonhakuun ja tallin ja Nellyn valmennusten hoitamiseen hyvin harvoin ja lyhyesti. Ihmettelin, miten sen puhelimen netin sinne tietokoneeseen saa, mutta en viitsinyt kysyä.
Lopulta palasimme vielä tuloihin. Nelly pohti, kuinka kauan voisi vielä valmentaa, ja että eikö kannattaisi laittaa osaan pelloista sokerijuurikasta, mutta mitään dramaattista tuloissa ei ollut. Sitten Nelly alkoi kuitenkin nieleskellä.
”Lisäks on tää vuokralaisasia”, hän ilmoitti lopulta.
”Mikä?”
”Sähän sanoit et Noan asiat on kaikki hoidos mut Jilla…”
”Mitä siitä?”
”Mä kävin kattoos. Melkeen vuoden velat on rästissä. Monen kuukauden karsinapaikastaki. Sä maksoit sen hevosenki kuljetuksen sinne eläinsuojelun sijaiskotiin ja puolen vuoden vuolutkin ennen sitä. Kaikesta korot päälle! Ei se saa niitä ikinä maksettua.”
”Ei me ny mitää korkoja…”
”Kyllä me nyt ihan viivästyskorko otetaan.”
”Ei me Noaltakaa–”
”Noa oli aivan eri asia. Eikö se sopinu etukäteen? Älä nyt yhtään tuhahtele: kyllä se on joka kerta sopinu.”Nelly lateli tiukasti, mitä Jillan vuokrille tehtäisiin. Vastustin heikosti, kun hän halusi Jillalle häädön. Mitä haittaa siitä nyt olisi, jos vähän tavaroita oli käyttämättömässä huoneessa? Lämmityskulut siitä menisi muutenkin. Voisivat olla siellä ihan rauhassa ja Jilla sitten hakea. Nelly ei kuitenkaan lopettanut häätöön. Hän oli laskenut seitsemän prosentin viivästyskoron kaikille ynnäämilleen maksamattomille vuokrille ja ojensi minulle paperin. Minun oli nielaistava nähdessäni sen.
”Tällä rahallahan me maksettaas vaikka…” mumisin.
”Niinpä”, Nelly sanoi terävästi. ”Mutta turha unelmoida et sä saat ton koko rahan. Se menee ulosottoon ja kappas, Jillan tulot on mistä vetoo niin pienet, et se maksaa tätä vuosia ja sit lopulta saa kuitenki loppuosan anteeks. Ellei se sit oo hankkiutunu tahallaan varattomaks. Sit sä et saa ruplan ruplaa. Sitä paitsi jos tästä käräjöidään, nii kattoohan tuomarit et sä oot vähä hassu… Kun et hakenu häätöä ajoissa…”
”Sille tuloo maksuhäiriömerkintä.”
”Kuule. Jos jättää laskut maksamatta, niin siinä käy.”Rahasummasta viis. Taitoin paperin ja ojensin sen Nellylle. Kielsin puhumasta enää ulosotosta. Ei kai nyt kenellekään maksuhäiriömerkintöjä huvikseen haettaisi. Kyllä kaikki vielä hoituisi.
Nelly kasasi paperinsa ja ilmoitti, että tässä asiassa hän ei joustaisi. Kuulemma oikeudellinen neuvonantajani, eli siis oikeasti Hello, tukisi Nellyä hänen päätöksessään. Sitä paitsi Nelly halusi Jillan huoneesta vauvan huoneen. Siinä vaiheessa päätin luovuttaa ainakin häätöasiassa, mutta en vauvan huoneen vuoksi, sillä tietenkin vauva nukkuisi meidän kanssamme. Luovutin Hellon takia. Jos Hello oli oikeasti ja höröttämättä sitä mieltä, että tämä olisi välttämätöntä, silloin tämä olisi. Nelly suukotti poskeani ja lähti viemään paperikasaansa, kyniään ja kahta kylmennyttä, koskematonta kaakaokupillistaan takaisin keittiöön.
”Meillä on vielä kakskyt minsaa jäljellä koti-iltaa”, hän huhuili mennessään. ”Ajatteleksä mitä mä ajattelen?”
”Joo. Mä hajen imurin.”
”Vitsi mä oon oottanu et siinä sohvalla ei oo kenenkään takapuolia, niin saadaan imuroida noista raoistakin!” -
Maailma muuttuu
Kun löysin laatikosta pitkään etsimäni purkinavaajan, huomasin ananaspurkin kannessa tutun avausmekanismin. Se oli ihan samanlainen kuin tonnikalapurkeissa ja oikeastaan ihan kaikissa metallipurkeissa nykyään. Sellainen, joka näyttää samalta kuin juomatölkkien mekanismi.
Laskin kovalla tohinalla etsimäni purkinavaajan pois. Olin tainnut syödä ananaksia purkista viimeksi yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin Pirkan ananasrengastölkeissä ei suinkaan ollut mekanismia. Ei ollut muuten ollut tonnikalatölkeissäkään. En ollut tainnut käyttää purkinavaajaa vuosiin. En ollut tainnut edes nähdä koko vempelettä pitkään aikaan.
Vedin ananaspurkista kannen auki ja heitin roskiin. Poimin laatikosta haarukan ja vein makuuhuoneeseen. Nellyn käsi kohosi velton oloisena peiton alta, mutta en antanut makeaa, liemistä ruokaa hänelle ennen kuin hän oli könynnyt itsensä vaivalloiseen puolipystyyn kylkiasentoon. Hän huokaisi minulle hyvät työpäivät silmät ristissä ja ainakin neljä ananaspalaa suussaan.
Siihen asti olin ollut yksinomaan onnellinen. Meille oli tulossa vauva. Minusta tulisi isä. Minä saisin opettaa sille kaiken, ja Nelly kuulustelisi läksyt. Kenkiä pukiessani pyörittelin kuitenkin ihan erilaista ajatusta. Mitä minä muka lapsista ymmärsin? Hyvä kun osasin ananaspurkin avata. Minä en lukenut uutisia koskaan kokonaan, enkä tutkinut sitä Facebookkiakaan, josta kuulemma sai myös uutisia. Kirjoitin niin huonosti, että kun Nelly meni kauppaan minun kauppalistani kanssa, hän soitti aina vähintään kerran ja kysyi, mitä listassa lukee. Olin nuori vielä, mutta ihan varmasti pudonnut jo näin varhaisessa vaiheessa kelkasta. Millä minä osaisin opettaa toiselle yhtään mitään? Saati kasvattaa kokonaisen ihmisen niin, ettei hän käyttäytyisi niin kuin ne susien kasvattamat neljällä raajalla kulkevat lapset?
Nellyllä oli jo iso vatsa, eikä enää ollut vaihtoehtoa. Aamun pimeydessä töihin lampsiessani ajattelin järkyttyneenä, että minusta tulisi isä.
-
Välillä käsittelemättömämpää välitarinaa, kun tekstiä tulee niin ihanasti ja juonellisesti vähemmän tärkeiden hiominen ei huvita niin kuin kirjoittaminen. 😀 Otan tässä paljon vapauksia Niklaksen kanssa.
Eläinrakas
Katsoin miten Keskiviikko ja Prinsessa tepastelivat parkkipaikalla autojen välissä. Camilla tapasi käydä tupakalla tallin edustan penkillä, ja vaikka ympäristössä ei ollut koskaan vapaina liikkuvia tumppeja, vilkuilin silti lyhyttä nurmea ja puskanjuuria epäluuloisesti. Vastahan Nelly oli Facebookistaan minulle lukenut ankasta tai sorsasta, joka oli niellyt tumpin, eikä sille ollut hyvin käynyt.
Kun olin aikani katsellut, istuin penkille. Nojauduin kyynärpäilläni polviini. Ristin jalkani. Asetin ne pian uudelleen vierekkäin. Miten Camilla pystyi istumaan tässä? Kukoille pitäisi rakentaa ensi tilassa jonkinlainen aitaus. En tohtinut pitää niitä vahtimatta, vaikka Hello miten vakuutteli niiden pysyvän suurin piirtein pihassa.
Yhtäkkiä jokin nopea ja holtiton syöksyi kohti kahden miehen kanaparveani. Olin jalkojeni varassa ennen kuin ehdin edes ajatella, mutta pienen pyörremyrskyn perään syöksyikin Niklas, Marshallin kämppis. Hän huusi eitä, ja vaikka koiranpentu ei kuunnellut, hän sai taklattua sen ennen kuin pienet kanani joutuivat paisteiksi.
”Huh! Kyllä sinä kans oot Krem! Tätä on harjoteltu. Kun isi sanoo, pitää kuunnella.”
”Sellaasia ne lapset on”, sanoin Inarin auton nokan edestä, vaikka sydämeni hakkasikin vielä.
”Joo, anteeks, en mä tienny et täällä olis… Kukkoja. Irti.”
”Ei ne yleensä… Minä vain kun niillei oo oikeen aitausta… Kauhiaa olla niin palio sisällä niin minä ajattelin jotta pirän kaffitunnin täs ja vaharin niitä.”
”Mikset sä paa niitä tonne koira-aitaukseen? Me haravoitiin siellä just.”Katsoin Niklasta pitkään. Miksen tosiaan? En ollut ajatellutkaan koira-aitausta. Rykäisin ja aloin mumista jotain myöntävää samalla kun tavoittelin Keskiviikkoa. Siitä oli mukavaa luiskahtaa aina viime hetkellä otteestani. Yleensä sain sen syliini vain tarttumalla sen siipeen ja pitämällä väkisin kiinni niin kauan kunnes sain tukevan otteen muualta. Niin kävi nytkin.
”Mä voin vaikka auttaa–” Niklas aloitti, mutta Krem olisi tahtonut Prinsessan kimppuun saman tien kun pääsi häneltä irti. ”Ei! Krem. Ei me oteta kanaa. Täällä, ota tää mieluummin.”
En sanonut mitään, kun Niklas työnsi pikkuruisen kiekon muotoisen namin koiransa kitusiin. Se ehti purra hänen sormiaan, mutta sillä aikaa kun se pureskeli, Niklas ehti nousta ja ottaa Prinsessan.En osannut oikein sanoa mitään, kun kanniskelimme kukkoja pihan poikki. Yritin kyllä miettiä jotain puheenaihetta, mutta ei niitä tainnut olla olemassakaan. Ei sitä niin vain juteltu niitä näitä kukonkannossa. Kumarruimme aidan ylle tuvan nurkalla. Kun laskimme kädet ihan suoriksi alaspäin, kukot oli turvallista pudottaa. Ulkona ei vaikuttanut olevan muita kuin kuistin nurkan rapakossa makaava Jerusalem, jota olin kieltänyt tuomasta sisälle niin täydellisen likaisena.
”Kiitos”, tokaisin ja hymyilin koiranpennulle, joka jyrsi tallikenkäni pohjaa.
”Ei mitää, ei mitää! Krem, ei.”
”Se on aika vilikas?”
”Joo on. Etkö sä haluais koiraa kans?”
”En! En. Minen oikeen… Minen tykkää eläämistä.”Niklas naurahti. Kohotin katseeni. Hän näytti pidättelevän leveää virnistystä.
”Et tykkää eläimistä?”
”En oikeen.”
”Ja pidät tallia?”
”Niin… Tai no, kyllä minä ny hevoosista, mutta en eläämistä.”
”Entä noi kukot? Mä oon nähny sut kyllä aika usein siellä karsinassa.”
”No kukoosta ja hevoosista, mutten muista.”
”Mielikki?”
”No tutuusta koirista tykkään kans. Mutta en viarahista.”
”Eihän se kauaa olis vieras koira se uus pentu.”
”No, mullon näitä teirän koiria täs. Eikä mullolis aikaa, mullon hevoosia ja ny talaven nua kanakki. Pitää varmahan mennä varoottamahan Noaa, jottei se aiva sokkoona Mielikkiä päästä. Saa pian nokkaasuja…”Tuvan ovella pyyhin jalkani ja väistin Marshallia, joka astui ulos. En etsinyt yhtä kuumeisesti Noaa heti sisään päästyäni kuin etsin Nellyä. Minun oli varmistettava, että eihän hän vain varmasti missään tapauksessa tahtoisi meille koiraa. Haanpään täystuho oli kuitenkin jo rei’ittänyt monet kengistäni, vaikka ei asunut edes meillä ja kävikin vain lyhyen aikaa kerrallaan. Ei. Jos meille tulisi joskus koira, sen pitäisi olla sellainen kuin Jerusalem, ja se voisi tulla sitten kun meidän kaikki monet lapsemme olisivat jo isoja. Kukkojakaan se ei saisi pelotella.
-
Voi Nelly. Välillä musta tuntuu, että Nellyn ja Hellon suurin ero on se, että Hello päästää kaikki ajatuksensa suodattamatta suustaan ja Nelly pitää osan sisällään. Kukaan ei tiedä, että Nelly taitaa ajatella Eetun lukutaidottomuutta hipovaa tilaa tuolla, hmm, holhoavalla tavalla, ja kun hän laukaisee ääneen, ettei Eetu osaa edes lukea, kukaan ei huomaa koko juttua. Nellystä tykätään. Nellynkään ajatuksissa ei joka tapauksessa ole mitään ilkeäksi tarkoitettua.
Mutta eiii vitsi Nelly ja sen tonttu kerrallaan tulevat koristeet. Vähänkö olisi kivaa, eettä kotona olisi kasa pikkutonttuja ja mitä enemmän joulua lähestyttäisiin, sitä enemmän niitä alkaisi löytyä yhä näkyvämmistä paikoista. Varmaan hahmoillekin tulee hyvä mieli löytää tonttu yhtenä päivänä jostain hattuhyllyltä lymyämästä.
Inarin sukat sai mut ajattelemaan, kuinka paljon toimintoja ja juttuja muut onkaan syöttäneet hahmoille. En muista yhtäkkiä sinun kirjoittaneen kertaakaan, että Nelly osaa kutoa, mutta olen vain päättänyt, että osaa. Samoin olen näköjään päättänyt, että kun Inari tekee maailman parhaita sukkia nätimmin kuin sukankudonnan satakertainen olympiavoittaja, Nellyn tekemät sukat menee päivän aikana ruttuun tallikengissä. Sain joskus tosi tiukkaa palautettakin tästä, miten me pilataan täällä toistemme hahmot, mutta se oli varmaan ainoa palaute, jota en ota tosissani. Likaantuuhan ja kuluuhan ne lelut aina, jos niillä oikeasti tosissaan ja tarpeeksi leikkii. Mun hahmot ainakin on niin kuin sieniä, jotka imee muidenkin keksimiä juttuja. Hellon hyperiys, hihkunta ja heilunta onkin ainoa, jonka olen ihan tietoisesti päättänyt olla imemättä, koska tarvitsen myös Hellon kaltaisen äärimmäisen laiskan tyypin. 😀 Mutta hehe, hyvin näitä muidenkin keksimiä juttuja kuitataan tarinoissa ja vahvistetaan myös toisten omakeksimiä juttuja. Nellyn tontutkin on ehditty jo vahvistamaan. 😀
-
Olipa rentouttavan kuuloinen maastolenkki kaikesta muusta huolimatta. Toiset ne vaan osaa kouluttaa koiranpentujakin ihan pikkuruisesta sylivauvasta asti.
Lopun yhteinen osuus jättää toiselle hahmolle kivan kutsun tarinaan. Rooliksi on tarjolla ihmettelijä (Jannan lähdettyä kuiskaa toiselle, että ”mikseiköhän toi Janna hanki ammattiapua” tai ilkeämmin ”vitsi toi Janna on outo”) tai epätodennäköisemmmin lohduttaja (”voi Janna, onpa sullla rankkaa, miten sä nyt jaksat”). Saat sitä todennäköisemmin leikkiseuraa, mitä laajemman skaalan rooleja jätät auki vastanäyttelijöille. Ystävän rooli on aina suosituin (maastot, yhteiset hoitohetket, kevyt jutustelu jostain mielenkiintoisesta aiheesta ihmisen sijaan, pienten kilttien tekojen tekeminen toisille). Meidän tallilla on myös sellaisia hahmoja, jotka pystyvät tarttumaan myös vihamiehen rooliin, jos tarjotaan heidän persoonalleen sopiva (tai siis tosi epäsopiva) virhe tai tapaturma, jota pilkata tai josta suuttua. Ystävä ja vihollinen ovat laajempia rooleja, jotka antavat enemmän tilaa tehdä itsenäisiä päätöksiä, kuin lohduttajan ja ihmettelijän rooli. Ystävät myös tarttuvat luonnollisella tavalla lohduttajan rooliin, joten jos Janna todella kaipaa nimen omaan lohdutusta näin useassa tarinassa, voisi olla toimiva veto rakentaa ensin kunnollisia ystävyyssuhteita. Vihamiehestä ei ole lohduttajaksi, mutta sekin tarjoaa sitä enemmän liikkumatilaa vastanäyttelijälle mitä syvempi vihasuhde on. Ystävä ja vihollinen ovat myös hyvin pitkäikäisiä, monen tarinan ja monen irl-vuoden läpi kestäviä rooleja, jos niin halutaan. Sellaisten välien rakentaminen vaatii kuitenkin pitkäjänteisyyttä ja uusia lähestymistapoja. Kummankin suhteen pystyy aloittamaan vaikka leikittämällä Niklaksen kanssa niitä koiranpentuja, jos ei tavan hevoshommia huvita tehdä yhdessä: siitähän on jo aikaa kun Niklas esitti kutsunsa. On vähän harmi, että Jannalle sattui tällä kertaa näin isoja asioita ilman yhtäkään ystävää. Ystävä olisi ehkä monipuolistanut draaman käsittelyä entisestään kysymällä juuri oikeat (tai täsmälleen väärät) kysymykset ja tarjoamalla apuaan ja tukeaan.
-
Tämä tarina on mulle vaikea kommentoitava henkilökohtaisista syistä. Kun mä olin pieni, mun momma, joka hoiti mua aina (ja joka mielellään vieläkin ruokkisi mua jne) lupasi, että hän elää ainakin satavuotiaaksi. Nyt kun momma on yhdeksänkymmentä ja kipeä, lupaus on muuttunut sellaiseen muotoon, että hän elää satavuotiaaksi. Sonjan mummu on aina muistuttanut mua mommasta, joka on mun lempi-ihminen.
Tämä kerronta taitaa toimia muhun niin hyvin siksi, että Sonjan ajatukset ja reaktiot tuntuu musta todella samastuttavilta. Ei ole dramaattista polvilleen heittäytymistä ja sellaista eläimellistä ulvontaa, joiden kautta olen lukenut niin monta kuoleman kuvausta. Poissa on kuvaus siitä hetkestä, kun tuntuu että oma elämä ihan oikeasti loppuu, ihan niin että kuolee. Sen sijaan voisin kuvitella, että kyyneliä ei tulisi Sonjan tilanteessa. Voisin kuvitella itsekin yrittäväni ajatella elämän rajallisuutta ja kuoleman luonnollisuutta. Samalla mäkin kokisin momman kuoleman ihan sairaan epäreiluna, vaikka en olekaan kokenut samaa mitä Sonja.
Olisin tietenkin toivonut, että Sonjan mummu elää ikuisesti. Sekä oikeassa että keksityissä maailmoissa on ihan liian vähän sellaisia ihmisiä. Sonjan tarina kuitenkin taisi tarvita mummun sanojen lisäksi konkreettista viestiä siitä, että tilaisuuksiin pitää tarttua. Varsinkin hevosiin.
Kauhee kun musta tuntuu että mun pitäisi nyt sanoa surunvalitteluja niin kuin oikean ihmisen kuoleman jälkeen. 😀
-
Tämä on ensisilmäyksellä tarina sukupuolirooleista. Ihmisten ajatukset itsestään ja toisistaan ovat mulle kuitenkin tarinan syvempi merkitys. Tässä kerrotaan tietenkin Harrin vanhempien asenteista ja luonteista, mutta myös siitä, että Harrin äiti ei ole vielä ihan vakuuttunut Sonjasta. Tässä kerrotaan, että isä on hyväksyvämpi: tulee sellainen olo, että isä hyväksyisi Harrin valinnan joka tapauksessa kummemmin kyselemättä. Harri sen sijaan on ylpeä Sonjasta.
Harrin ylpeys kertoo myös Harrista itsestään. Ihan oikeastihan on olemassa niitä miehiä (ja on muitakin, on muitakin, mutta puhutaan nyt miehistä), joilla on jokin tarve näyttää, mitä kaikkea maskuliiniseksi miellettyä he osaavat, ja miten he saavat suurin piirtein hengenahdistusta tehdessään jotain akkojen hommaksi mieltämäänsä. On selvää, että Harri ei ole sellainen, mutta tämä tarina korostaa tätä. Kun Harri ajattelee renkaiden vaihtamista ja metsästystä, hänen ajatuksissaan ei ole pientäkään katkeraa, kateellista tai nolostunutta sävyä. Vaikka Sonja metsästää, Harri ei myöskään lue itselleen viaksi sitä, että hän ei metsästä. Eikä isääkään haittaa.
Harrin kelpaa olla ylpeä Sonjasta, mutta niin kelpaa Sonjankin esitellä Harria ihmisten ilmoilla!
-
Ai että, taitaa Nellyä hermostuttaa enemmän kuin hän itselleenkään myöntää. 😀 Tulee ihan mieleen Eetun hääräys, kun Noa muutti Hopiavuoreen. Ei sitä nyt oman väen kanssa tarvitse sen kummemmin pohtia, laittaako pöytään salaatinlehtiä vai ei, mutta tottahan sitä haluaa hyvän vaikutuksen tehdä jos vähän jännittää toista.
-
Mulla on ihan sama mielleyhtymä kuin Marshallilla. 😀 Vaikka en ole niin ahkera kuin hän ja Nelly, vaan ennemminkin nuoleskelen ahdistuneena mansikkahilloa suoraan purkista… 😀 Mutta ah ja voi, miten moti menee, kun kerralla ei onnistu jossain kokeilussaan. Varsinkin jos se on niin helpon oloinen homma kuin kääretorttu… 😀
-
Jos en kommentoi enää tämän jälkeen tänne, se johtuu siitä, miten menehdyin. Kuolin kun Heli on niin ihana. Ei vain tässä, vaan kun hän on niin kiltti Eirallekin ja kaikkea, mutta silti erityisesti just tässä. Heli on ihana, koska hän on niin lempeä ja hellä, mutta myös koska hän on niin äärettömän rohkea. Vaikka Nelly ei olekaan koskaan yrittänyt olla hänelle millään lailla uhka tai kilpailija, Helin näkökulmasta hän on juuri sitä. Musta on todella villi, pelottava ja hieno ajatus, että on ihmisiä, jotka uskaltaa jopa kilpailijalle ja uhalle näyttää, miten ne kärsii ja miten ne on hävinneet.
Nelly on lisäksi tässä mielenkiintoinen uhka. Nellyhän on pelottava vastus: nuori ja nätti, ilmiselvästi sosiaalisesti taitava, Eetun suojeluksessa. Nellyllä on myös se, mitä Heli taitaa eniten haluta: lapsi, perhe. Näiden asioiden lisäksi Nellykin on kuitenkin samalla lämmin ja kiltti ihminen, ellei nyt tuittupäisyyttä oteta lukuun. Vihamiehistä rakastavaisiksi on aika tuttu kuvio, mutta paljon harvemmin pääsee lukemaan tarinoita, joissa vihamiehestä tulee ystävä, vaikka ihan siitä ei olekaan tässä vielä kyse. Ne on aika harvassa oikeastikin, mutta kyllä niitä tapahtuu.
Mutta oikeasti, kerrankin en tiedä mitä sanoa ja kommentoida, vaikka ihan ammatiksenikin puhun läpiä päähäni. Tämä on taas sellainen tarina, jonka suoran linkin säästän suosikkilistallani.
-
Ensin ihmettelin, mitä Janna tekee hautausmaalla katselemassa hautakiveä, jonka alla makaavasta ihmisestä ei piittaa. Sitten tajusin, että teenhän itse samanlaisia temppuja ja arvaan, että myös samantyyppisistä syystä: se valkeni tarinan lopussa. Janna ei käynyt katselemassa niinkään äitiä, kuin hakemassa tunnetta siitä, miten hän on hyvä ihminen, ja miten hänellä on oikeus huolehtia itsestään. Olen tyytyväinen loppuratkaisusta Jannan puolesta ja myös omasta puolestani, kun sain kokea oivalluksen.
-
Lukeminen tosiaan on niin kuin matkustamista. Jos en pääse matkustamaan ihan ulkomaille tai ulkopaikkakunnalle, pääsen sellaisiin ajatuksiin, joita en itse osaa muodostaa. Jannan kärsimys onkin mulle vierasta. Vaikka mäkin menetin isän nuorena, se on ihan eri asia. En voi kuvitellakaan, millaista on, kun joku niin tärkeä ihminen pettää luottamuksen niin pahasti. Ihan varmasti sitä miettisi moneen kertaan ja tuskaisena, avatako elämänsä uudelleen sellaiselle. Siinä on pelissä muutakin kuin sen harkinta, antaako toiselle anteeksi. Pitäisi nimittäin myös uskaltaa päättää luottaa siihen, ettei toinen enää uudestaan petä luottamusta, eikä ole yhtään mitään takeita, etteikö niin kävisi. Pienemmistäkin petoksista, vähäisempienkin ihmisten kuin oman isän tekemistä, tulee epäluuloiseksi!
En osaa kyllä ennustaa, mitä Janna lopulta päättää tehdä. En osaisi ennustaa sitäkään, mitä itse tekisin Jannan nahoissa!
-
Tässä tarinassa nousee esiin taas naisen asema. En muista olenko ennen tästä kirjoittanut (varmaan olen), mutta ravimaailmassa se tuntuu olevan vähän tuollaista. Yksikin tyttö, nykyään jo nainen, valmensi hevostaan. Kun äijät kysyivät, mitä lajia hän hepallaan ratsastaa ja hän vastasi hepan olevan ravuri, seuraava heille luonnollinen yllätyksenaihe olikin että aaaa, sä siis vaan hoidat sitä. Ehkä ravimaailmassa saa vieläkin uskottavuutta siitä, että on mies. Camillakaan ei edusta mitään viktoriaanista ihannenaisen tyyppiä tai mitään, mutta tuntuu että tällä hetkellä hän kokee naiseutensa hidasteeksi tai esteeksi vain heppahommissa. Armeija-asioista, jotka mielletään perinteisesti miehisiksi, hän ei ole tainnut tästä näkökulmasta puhua. Sielläkin toki näkyy sama näyttämisen halu kuin tallilla ja ohjastamassa ja voihan se ainakin osin olla samaa perua. Camillalla voisi olla sana vaihdettavana Rosita Degerlundin kanssa, jos he kuuluisivat samaan tarinaan.
Hello kämmäsi itsensä kyllä onnistuneesti mahtavaan välikäteen. Mä meinaan ainakin pissaisin varmaan housuun, jos Camilla antaisi tulla mulle täydeltä laidalta. Melkein sääliksi käy Helloakin, kun ei tiennyt mihin päänsä pisti. Toki en ihmettele Camillan reaktiota. Joskus sielunkaan mätäpaiseet ei pääse paranemaan ennen kuin joku tulee neulan kanssa ja puhkaisee.
Loppua kohti raivoisasti alkanut tilitys muuttuu kuitenkin musta yksinomaan surulliseksi. Vaikka Camilla on keksitty, mun on niin paha olla sen puolesta, että vetkuttelin jopa kommentin kirjoittamisen kanssa. Ehkä tässä koskettaa se, miten Camilla voisi ihan hyvin olla joku mun tuttu, joku kenen tahansa naapuri tai työkaveri. Ensin yrittää kaikkensa, sitten tulee eteen itsestä riippumaton ongelma kerta toisensa jälkeen ja ehkä pari omaa mokaa vielä päälle — siinä viimeistään hajoaa, kun yrittää samaan aikaan vakuuttaa maailmalle, että kyllä mä osaan ja pystyn, kyllä mä jaksan.
-
Nellyn näkökulmasta Janna varmaan on kuin vuoden 2010 Facebook-päivitys. Ne, jossa huokailtiin, kuinka vaikka ”jotain traagista” tapahtui, mutta odotettiin jonkun kysyvän että MITÄ ennen kuin hyvällä säkällä avattiin tapaus. Mistä Nelly voisikaan tietää, että Jannan tapaukset ovat niin isoja ja mullistavia, että ei niitä ole helppoa kaffipöydässä suoraan tokaista?
Luonnollinen ratkaisu tähän onkin… …juoruilu! Ei kysyminen, ei. Tarinoissa usein kysytään melko vierailtakin heidän huolistaan. Oikeassa elämässä ihmeteltäisiin, juoruttaisiin tai suorastaan spekuloitaisiin. 😀 Mäkin muka yritän olla juoruamatta, mutta kyllä vaan taas huomasin eilen spekuloivani yhden koirapuistokaverin aivoituksia, kun olin lenkillä toisen samanlaisen kanssa… Harva on oikeasti juoruilun yläpuolella. Mutta eipä nämä kauaa spekuloi ja juorua, eivätkä edes ilkeästi!
Ihme että Hello pääsee pihalla pälkähästä. 😀 Mä olisin nimittäin varmaan vienyt Evidensiaan lopetettavaksi sen ääliön, joka tieten tahtoen hyppäisi mun lehtikasaani.
Lopuksi haluaisin vielä esittää taas sinulle (ja kaikille maailman ihmisille) seuraavan runon pahimmasta triggeristäni tarinassasi. Olen esittänyt sen usein, ja esitän kunnes se tulee kaikkien uniin. Tässä se tulee, kuvitelkaa mulle asiallinen musta puku päälle. Ahem.
Älä enää kirjoita ”enään”, tai tirvasen sua nenään. -
Haet tässä hauskaa tyylittelyä, jossa virkkeissä ei ole ollenkaan verbejä. Sanotaan aina, että keskity parantamaan heikkouksiasi, mutta kyllä myös vahvuuksiaan kannattaa hioa. Voisit siis tehdä ihan hyvin kokeiluja tällä tyylillä. Mihin se sopii? Millaisia asioita se välittää esimerkiksi tunnelmasta verrattuna ihan suoraan kerrontaan? Kuinka paljon sitä on hyvä käyttää yhdessä tarinassa ja missä kohdissa? Se on hieno tyyli.
Toisiksiviimeinen kappale jää ihan vähän epäselväksi. En ole varma, tekeekö Janna nyt suuren paljastuksensa, ja jos tekee, mitä tämä paljastus mahtaa oikeastaan sisältää. On selvää, mitä hän miettii, mutta tuleekohan ajatus suusta ulos ja kuinka tarkasti. Muuten tykkään tästä kappaleesta myös. Se rikkoo tyylin ihan oikeassa kohdassa: siinä, missä mennään miljöökuvauksesta ja tapahtumista Jannan ajatuksiin.
-
Aaaaaa siis oikeastiii mä olen miettinyt, eikö rasun takaa kuuleminen ole kenellekään muulle ongelma, mutta on edes mielikuvitushahmoille! 😀
Mutta asiaan. Musta nämä ovat ihania arkihetkiä. Jokaisessa on erilainen tunnelma, joka välittyy hyvin. Koska tunnelma oli se vahviten mun mieleen jäänyt asia, yritin sitä analysoidakin niin hyvin kuin taidan teksteistäsi mitään gradua yrittämättä tehdä. Katsotaan miten mulla menee: onko mulle välittyneet jutut samoja, kuin mitä ajattelit itse.
Ensimmäiseen pätkään vaikuttaa heti Sonjan mummo. Heti kun huomaan, että tarina on hänestä, odotan jo jotain iloista ja kannustavaa. Ajattelen omaa mummoa ja se tuo tekstiin vahvan subjektiivisen lisän. Sonjankaan mummo ei ole vielä pettänyt mun odotuksia. Nytkin hän puhuu niin viisaita, että aionpa ottaa oppia itsekin. Tunnelma välittyy mummon repliikeistä ja nimen omaan sisällöstä eikä mulle tutusta murteesta. Mummo ei kiertele, ei kaartele. Hän puhuu ystävälliseen sävyyn, mutta osaa vaatia. Hän ei ole sellainen harmaa hauras vanhus, jollaisesta olen tottunut lukemaan. Tulee ehkä vähäsen mieleen Mäkisen Ei saa elvyttää, vaikka Sonjan mummo on kaikessa lämpimyydessään kaukana teoksen Aurista. Yhteneväisyys onkin siinä, että mummoja ei aina kirjallisuudessa kuvata ihan kokonaisina oikeina ihmisinä, joilla on omatkin juttunsa. Toinen mummo, joka tulee mieleen, on Anni Polvan Tiina-tytön mummo. Hänellä on Sonjan mummon kanssa samantyyppinen luonne ja samalla tavalla ihan omiakin mielikuvia ja pilke silmäkulmassa. Sonjan mummo on kuitenkin oikeampi ihminen, jos niin voi sanoa. Se on ymmärrettävää: Tiina on kuitenkin muihin juttuihin keskittyvä lastenkirja.
Toisessa pätkässä on varmaan kaikille tuttu kaipauksen tunne. Sonja ei ryve missään epäonnistumisissa, mutta kun ei pysty ampumaan kunnolla isän aseella, tuleehan siitä sama sisäisesti henkeä haukkuva olo. Taas ajattelen itseni kautta ja tässä rinnastan Sonjaa itseeni lukiessani. Mullakin on isän peruja olevia juttuja, jotka haluan säästää, ja siksi en vain jotenkin saa ostettua omia sopivampia tilalle. Tunnelma välittyy tietenkin kunnolla vasta lopussa, ja minusta sen välittymiseen vaikuttaa erityisesti alun ja lopun tunnelman ja kielen välinen ristiriita.
Kolmannessa pätkässä mun ennakko-odotukset olivat sensuuntaisia, kuin mitä olen lukenut nimen omaan virtuaalitalleilla aiemmin. Virtuaalitalleilla ei mulle ole tullut vastaan sitä, miten surraan tai muistetaan läheisiä niin kuin aikuiset: laitetaan kynttilä ja pysähdytään hetkeksi. Virtuaalitalleilla yleensä heittäydytään ulvoen maahan hautakiven eteen kerta toisensa jälkeen. En uskonut, että Sonja tekisi niin, mutta samalla pelotti, että hän tekisi juuri niin. Suru ei kuitenkaan ole se, joka jäi päällimmäisenä mieleen. Koen jotain tunnetta, jota en osaa nimetä: se ei ole epämiellyttävä, mutta se on omituinen, omalla tavallaan mielenkiintoinen. Jarnon haudalle meneminen on niin hämmentävä ajatus. Siinä on jotain samaa kuin jos veisi Harrin vanhempiensa eteen: jotain hienoa, jännittävää ja tärkeää. Samalla siinä on kuitenkin elementtejä siitä tilanteesta, kun törmää kaupungilla eksään ja hän haluaa halata ja on riski, että hän vihjaa tuntevansa entisen puolisonsa paremmin kuin nykyinen kaveri tuntee. Olet käsitellyt kuolleen kanssa kilpailemisen ajatusta aiemminkin, mutta musta se on vieläkin tosi uusi ja erikoinen näkökulma. Tunnelmaa en osaa siis nimetä, mutta se välittyy hillittyyden ja Jarnon kautta.
-
Ritva on kyllä omassa elementissään ainakin tuputtaessaan ruokaa. Ota ota, mikä on kun et ota kolmatta santsikierrosta, otakko jos teen pannukakkua, otakko mairon kans? Aloin jo kirjoittamaan tähän jotain vastanäkökulmaa tai tarkennusta, mutta ainakin toistaiseksi on mennyt ihan puhtaaksi ajatuksenvirraksi.
Ritvan ajatukset eivät ole aina olleet kilttejä Nellystä, mutta eivät ne ole näkyneet ulospäin, niin kuin eivät näy tässäkään. Luulenpa, että vauvan tuleminen kuitenkin muuttaa Ritvan ajatusratoja johonkin suuntaan. Sekin taitaa vakuuttaa Ritvaa, että Nelly suostuu ottamaan vastaan momman tekeleitä vauvalle. Lopussahan Ritvalla ja Nellyllä onkin jo oma sisäpiirin juttunsa, josta edes Eetu ei pääse osalliseksi.
Vaikka asetelma miniäkokelasta arvostelevasta anopista on musta aika kiva silloin kun kaikki on keksittyä ja anoppi ei ole julma tai liian epäreilu, mä vähän toivoisin näiden tulevan lopulta juttuun. Ritvalla ja Nellyllä kun on oikeasti muutakin yhteistä kuin Eetu!
Tästä sanoinkin jo sulle jonkun muun keskustelun lomassa, mutta sanonpa vielä julkisestikin. Tämä tarina on mun mielestä sun parhaimmistoa vähään aikaan. Hätyytin sinut jo lukemaan vanhoja juttujasi ja vertailemaan.
-
Voi kun Tiitus on niin mussukka. Mulla on siitä sellainen alta kulmain katsova mielikuva, kun sen luonteenlaatu on jotenkin murehtiva ja varovainen. Niin kuin esimerkiksi Been kanssa, kun se odottaa pahinta mahdollista lopputulosta. Sillä ja Camillalla voisi olla yhteiset itsekritiikki-iltamat. :DD Kumpikin ressukka ajattelee enemmän tai vähemmän, ettei ole jotenkin tarpeeksi hyvä, vaikka on. Mutta voi Tide: mitäs me kaksimetriset! Ei meidänlaisista kyllä oikeasti mitään huippuratsastajia tulla, kun me painetaan heti se sata kiloa jos meissä on yksikin lihas tai vähäsenkään läskiä luurankoa peittämässä. Ilmanvastuskin on vähän eri kuin niillä 160-senttisillä, jotka viilettää esteratoja. Osa Tiituksen huolista on siis ihan aiheellisia. Onneksi kaksimetrisyys ei estä ratsastamista eikä kilpahevosen omistamistakaan. Kyllä keinoja keksitään.
Se on kuitenkin ihanaa, kun on muutto edessä. Kämppiksen kanssa asumista toki romantisoidaan, mutta vaikka se menisi oikeastikin hyvin, ei se ihan herkkua ole koko aikaa. On kiva olla välillä yksin, tai vaikka tehdä tortillaa sen poikaystävän kanssa ilman että joku voi avata oven ja kutsua itsensä mukaan leffailtaan. Mitähän Tiitus lopulta päättää: onko keskusten yksiö ankeampi vai viihtyisämpi kuin Hellon autio kolmio? Ja mitähän Hello mahtaakaan sanoa: ottaako Tiituksen vain riemusta kiljuen Jerusalemin ja instrumenttiensa asuttamaan pesäänsä?
-
Eeeeih! Mua ei ole ikinä harmittanut minkään virtuaalielukan viimeinen sija näin kovaa. Eikä Steffe edes ole mun elukka! Näille erityisille hevosille toivoisi koko ajan vain voittoputkea, mutta eihän se ole mahdollista, kun tulokset arvotaan. Myös voittajista kirjoittaminen on kivaa, ja joskus kivoimman hepan häviö pännii niin lujaa, ettei siitä kirjoita, vaikka kirjoittaisi muista kisoista. Tästä tarinasta mulla tuleekin mieleen Robert Harringtonin viimeinen sija yhdessä viimeisimmän TT-cupin osakilpailussa. Ihailin silloin, miten joku viitsiikin niin panostetun tarinan kirjoittaa viimeisestä sijasta, kun mua itseäni olisi sen kirjoittajan housuissa tainnut ihan oikeasti suututtaa. Samaa ihailen nyt. Lukijana häviöistä lukeminen on tietenkin mielenkiintoista jo ihan siksikin, että useammin kirjoitetaan valikoiden niistä voitoista.
Tästä voi potentiaalisesti tulla aika kova paukku Camillalle pitkäksi aikaa. Steffellä on mennyt niin pelottavan hyvin, ja sitten käy näin. Vieläpä kun oli ihan oikeaa rahaa kerrankin luvassa.
Jos sulla ei ole kiireellisiä suunnitelmia, yrittäisin mielelläni kokeilla, saisinko huomisen aikana puskettua sellaista viriketarinaa tätä sivuten, joka taitaisi tosiaankin kutitella Camillan viimeisiä hermoja. Mulla on löyhä idea, joka toivottavasti lähtee muotoutumaan.
Vähän tätä lukemisen tunnelmaa ehkä pilaa se, että Oljo (joka on mun hevonen) otti ekan voittonsa ikinä… 😀 En olisi huomannut päiväkausiin ilman tätä tarinaa…
-
Oli kyllä tosiaan kiva, kun Janna ehti mukaan! Ehkä se pikku hiljaa pääsee eri reittejä pitkin puheisiin väen kanssa, kun se niin rohkeasti uskaltaa lähteä. Ei se niin haittaa, jos kirpparilta ei aina kauheasti mitään löydykään, koska myös hypistely on kivaa, ja juttelemaan ja aikaa viettämäänhän sinne kaverin kanssa mennään kun muka etsitään. 😀 Sitä paitsi löytyipä koiralle haalari, vaikka uusi olikin. Se on hyötyöstos varmaan tällaisella kurakelillä, joka jatkuu pahimmassa tapauksessa sinne kesäkuuhun asti…
-
Hö. Jannalla on ollut viime aikoina draamaa draaman perään. Lyhyessä ajassa on ollut asiakkaan menettäminen ja sitten ihan kunnon tauti. Hevosajatuksetkin vaivaa. Nelly herkkävaistoisena aivan varmana huomaa, että toisella on vähän nuupahtanut olo. Tätä lukiessani mä olin varma, että Jannaa painaa vieläkin ennemminkin asiakas kuin kuume, vaikka Nelly toisin oletti, mutta vähän väärään taisin osua itsekin!
Joka tapauksessa musta on taas kiltisti tehty, että vähäsen osoitit tarinallisesti Jannalle, mistä lukijakuntaa ehkä kiinnostaisi erityisesti kuulla lisää. Sen lisäksi, että nämä tarinat voi toimia virikkeenä ja kimmokkeena, Nelly pääsee myös tutustumaan lisää yhteen tallin tuoreimmista naamoista, ja tutustumisessahan Nelly on hyvä. Kaiken lisäksi kukapa nyt ei tykkäisi, kun oma hahmo saa roolin toisen tarinasta. 😀 Pienikin on ihan sairaan ihana, mutta ai kun pääsee pääosaan!
Henkilökohtaisesti tykkään siitä, miten pitkään yhdestä tavallisesta kirpparikeikasta saa revittyä jutunjuurta ja mainintoja. :DD Tulee oikeen kuulkaa erityisen otsonmäkeiläinen olo. :DD Oikean elämän Otsonmäellä mun tuntemat tyypit suunnittelee jotain kirpparireissua päivän kovaan ääneen, sitten ne käy siellä mikä on ikimuistoista, ja lopulta ne vielä paasaa monta päivää miten ne löysi kaikkea ihanaa tai ei löytäneet mitään. Ja jos jutunjuuri loppuu vaikka viikon kuluttua kaffipöydässä, sama juttu voidaan vielä käydä uusintana läpi.
-
Mulla on aina erityisen erikoinen olo, kun mainitaan tarinassa mulle tuttuja paikkoja. Vielä erikoisempaa on, jos hahmot jalkautuu tai suunnittelee jalkautuvansa sellaisiin kohteisiin, joissa mä ihan vasituisesti käyn itsekin. Noi tutut kirpparit on sellaisia paikkoja, että kun hahmot käy niissä, ne on jotenkin niin tosi oikeasti olemassa mulle hetken aikaa. Vielä hätkähdyttävämpää oli bongata Jannan myöhemmästä tarinasta koirapuistot, joissa me käydään koirien kanssa ihan joka ikinen Herran päivä, satoi tai paistoi, myrskysi tai vihmoi. Tunnen jotain sydänsuruja, kun rakastan hahmoja niin paljon, enkä kuitenkaan törmää niihin. Voi vitsi miten olisi ihanaa löytää ne jostain Shoppiksen hyllyjen väleistä. Ne varmaan katsoisivat mua niin kuin hullua, kun en osaisi muuta tehdä kuin ottaa niitä kädestä kiinni ja ravistaa ja puristaa ja kysyä pikkutarkasti, mitä pieniä asioita ne on tehneet sinä päivänä. Voi kunpa ne olisivat joskus oikeasti siellä kun mä meen. Ketään ihmistä tai olentoa en ole ikinä halunnut tavata yhtä paljon kuin niitä.
-
Nimen omaan valoa tunnelin päässä tämä on! On epistä, että ilmeisesti oikeastikin harjoittelijoita pidetään orjatyössä harjoittelun nimissä. Hopealinnassa voisi olla edes vähän toisin, ainakin jos Camilla tekee sopimuksensa Einon eikä nuoren Joonaksen kanssa. Siellä ainakin on mitä ohjastaa!
Camilla on uudesta toivosta huolimatta tässäkin oma tuttu mörkönsä, kun ei haluaisi jutella puolitutuille, mutta päättää sen kuitenkin olevan terveellistä. Kaffilla tunnelma on leppoisampi, koska paikalla on tutumpiakin naamoja. Sitä paitsi Nellyhän on sellainen, että saa puuroutuneenkin keskustelun toimimaan.
-
Luin tän tarinan illalla ja olin tosi pitkään, että aaaaaaa. No niiiiiiiin. Nyt mä ymmärrän. Niklaksella voi olla ADHD tai ainakin jotain sen kaltaista. Se on mun tuorein teoria nyt, jolle rakennan tämän kommentin. Sitten aloin ahdistuneena miettiä, että miten en ole hokannut sitä aikaisemmin. Vielä en ole lukenut niin paljoa taaksepäin, että näkisin ne kohdat, joita en ole sisäistänyt aiemmilla lukukerroilla. Ehkä tää on taas niitä juttuja, joita mulle käy kun luen romaaneja uudestaan: näen sillon vihjeitä, joista ehkä joku muu olisi tajunnut jotain jo ekalla lukukerralla.
Mulle tuli muutenkin huojentunut olo. Mun ongelma on päinvastainen, hyperkeskittyminen, mutta keskusteluun ja siitä pois hypähtely vahingossa kuulostaa niin tutulta. Musta on aina jotenkin lohdullista löytää tekstistä vähäsen itseään. Selviytymiskeinojenkin keksiminen taitaa olla tosi yksilöllistä. Tämän valossa näyttää, ettei tähän tilanteeseen sopivia vielä Niklaksella ole. Jos Niklaksen mieli vetää volttia, eihän se nyt voi olla ihan messissä joka keskustelussa.
Samalla mä rakensin itselleni jälleen kerran lisäteoriaa Niklaksesta ja Marshallista. Näen entistä loogisempana sen Marshallin, hmm, isällisyyden, jota olen äänekkäästi inhonnut. 😀 En vieläkään ole fani, mutta yhtäkkiä se kuulostaakin tutulta. Jotkut on holhonneet muakin, kun ovat pitäneet mua tyhmempänä kun olenkaan, tai eivät ole luottaneet mun kykyyn esimerkiksi löytää omaa autoa Ideaparkin parkkipaikalta tai jotain. Samanlaiseksi holhoamiseksi se kai olisi kehittynyt, jos olisi leppoisampi ja säyseämpi niin kuin Niklas, eikä tällainen, joka antaa saman tien kuulua.
Minäkertoja oli myös iloinen ylläri. Marshallin kertoja on melko vakava ja jäykkä (siis hei persoonallinen, ei huono!), että Niklas kertojana on virkistävä. Niklas pääsee ihan erilaiseen vauhtiin. Onnistut mun mielestä hyvin Niklaksen persoonallisen äänen rakentamisessa. Kukaan muu meidän hahmoista ei kokisi arkista kaffihetkeä näin.
Vaikka mun uusi teoria ADHD:sta teki mut iloiseksi, vielä onnellisempi mä olen siitä miten Niklas tarjoaa Jannalle mahdollisuuden leikkiä yhdessä uudella, paremmin Niklaksen tarinaan sopivalla tavalla. Se on oikeasti tosi kauniisti tehty. Kun mä olin ala-asteen opena vähän aikaa, mun teki mieli rutistella ja pusia yhtä pikkutyttöä, joka varta vasten haki leikkiin sellaista ujoa tarkkailijaa, kun se oli musta niin kiltisti tehty. (En kuitenkaan oikeasti mennyt pussailemaan vieraita pentuja!!) Mulla on ihan sama fiilis tästä. Kiltteys on mulle maailman tärkein arvo ja toivon, että osaisin joskus olla itse yhtä kiltti. Olin oikeassa elämässä päivän tosi hyvällä tuulella tämän takia.
Mutta Isopaahto… :DD
-
Kun joku sanoo masuasukki, mun tekee mieli heti tehdä jotain väkivaltaista. :DD Sen sä tiedätkin, mutta muut ei. Nelly laittoi mulle viestiä suunnitellessaan tätä tarinaa, ja vähäsen ehkä sanoin että masuasukkia mun virtuaalivauvasta ei muuten tule! 😀 Hyvä että siitä tuli Mytty. Hellon ehdotukset on nimittäin melkein yhtä karmaisevia. Joukahaisen kanssa olisin ehkä voinut vielä elää, mutta kuka oikeasti voi nimetä vauvan Martiksi? Martit ei edes synny: Martit vaan alkaa olla olemassa ihan itsestään aikuisina.
Nellyn järjenjuoksu on kyllä musta välillä superhuvittavaa seurattavaa. Olen kuullut kun vertauksin kerrotaan, minkä kokoinen vauva on. Yleensä verrataan vaikka hedelmiin. Tämä yksi vertaa hammasharjaan! Mitä! Ei hammasharja ole minkään kokoinen, semmonen pitkä soiro! Eikä ainakaan yhtään saman kokoinen kuin sokeripussi!
Mutta ajatukselle vauvasta Nelly vaikuttaa lämmenneen… …vaikka vauva vie energiat ja taannoin alkoi estää ratsastuksenkin!
