Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Koska ei kerta kaikkiaan tule tekstiä, tässä on teillee Silver Hoofin tarinakisojen tarina. Ensin aioin olla julkaisematta tätä, koska on niin tylsää olla ainoa osallistuja luokassa. Sijoitus oli siis 1/1.
Tehtävänanto
Tarinassasi syntyi paniikki, oli se sitten suurempi, tai pienempi, kotitallillasi tai kilpailuissa. Miksi paniikki syntyi? Vaikuttaako se sinun ja ratsusi suoritukseen? Miten ratsusi reagoi ympärillä vallitsevaan rauhattomuuden tunteeseen? Ovatko kaikki kunnossa? Tuomari arvioi tekstisi sen yllättävyyden perusteella; onnistutko saamaan tuomarinkin jalat steppaamaan pöydän alla jännityksestä?**
Ne olivat palanneet. Miksi juuri tänään? Miksi niiden oli pitänyt tulla juuri tänään? Eetu Hopiavuori oli elänyt useita vuosia näkemättä niitä, mutta nyt ne tuntuivat olevan joka puolella, minne hän ikinä katsoikaan. Ne vaanivat häntä. Saivat hänen olonsa ahdistuneeksi. Hän oli koko ajan tietoinen niiden läsnäolosta. Vaikka ne tuijottivat häntä aivan hiljaa, hän saattoi melkein kuulla niiden olemassaolon. Hän katui, että oli kutsunut Hello Ilveksen kisahoitajakseen. Eetu Hopiavuoren olisi ollut parasta olla nyt yksin.
Eetu Hopiavuoren hermostuneisuus tarttui myös hänen hevoseensa, Jussiin, joka muuten oli ihan lunki tapaus. Heti aamusta asti, heti niiden ilmestymisestä asti Jussikin oli käyttäytynyt niin kuin sekin pystyisi näkemään ne koko ajan: niin kuin sekin osaisi pelätä niitä. Tietenkään se ei ollut totta, vaan Eetu Hopiavuoren ahdistus vain leijui ilmassa niin sakeana, että sen hevonen haistoi. Kilpailupaikalla Jussin etupää tuntui kevenevän, vaikka yleensä järkevä hevonen ei koskaan edes uhitellut nousevansa takajaloille. Eetu Hopiavuori puolestaan oli niin hermostunut, että pyyhki jo kyyneleitä silmistään, vaikka muut luulivatkin sen olevan hikeä sellaisena kuumana päivänä. Joka hetki hänen päässään toistui sama mantra. Mikseivät ne voi vain mennä pois? Miksi niiden piti ilmestyä? Miksi niiden piti aina vain vaania häntä? Mikseivät ne voi mennä pois? Miksi niiden piti ilmestyä miksiniidenpitiainavainvaania–
Hello Ilves oli kahdenkymmenenkolmen. Sen ikäisen pitäisi jo tietää, miten kamalat amisviikset ovat, ja miten niiden takia menisi maine Eetu Hopiavuoreltakin, kun hän kulki Hello Ilveksen seurassa! Koko tallin väkihän oli jo kuvitellut pääsevänsä niistä iäksi, mutta taas ne olivat palanneet kummittelemaan ja piinaamaan kaikkia, etenkin Eetu Hopiavuorta.
-
Talkootöitä voi suorittaa suoraan tähän topikkiin tai niissä pääosassa olevan hevosen päiväkirjoihin. Tähän viestiin kerätään muualle suoritettuja talkootöitä.
Muualle suoritetut talkootyöt
Ei vielä talkootöitä. -
Eetu Hopiavuori on sitä mieltä, että ei ole maailmassa parempaa ja komiempaa paikkaa kuin lakeudet, satoi tai paistoi. Näin lämpimänä kesänä, kun nurmi on vihreää ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta, on monen helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä. Viime päivinä on kuitenkin satanut. Eetua itseään sade ei tietenkään haittaa, sillä oli jo aikakin, että hänen pelloilleen tulee vettä, ja onhan sadetta nyt kiva kuunnella ja katsella. Osa laiduntavista hevosistakin tuntui vain tykkäävän. Jotkut hevoset kuitenkin värjöttelivät katoksissaan Jussin johdolla ja olivat erityisen nuivia.
Ansaitse Laitumen 2020 toinen merkki taiteilemalla sadepäivästä. Mikä tahansa taideteos käy. Ellei omaa heppaa ole laitumella, laitumen sadetta voi silti haistella vaikka muiden omia rapsutellen. Vain Typy taitaa purra.
Aiheesta viimeistään 16.7. taiteilevat saavat kunniamerkin. Aihetta saa tietenkin käyttää virikkeenä myös myöhemmin.
Jos haluat lisähaastetta ja aiot kirjoittaa, voit suorittaa samalla myös merkkiin liittyvän ylimääräisen kirjoittamista kehittävän haastetehtävän:
Käytä muita aisteja näköaistin tukena. Jos olet oikein hurja, kirjoita hahmosi pitämään silmät kiinni ja sulje näköaisti kokonaan pois uppoutumatta silti hahmon päänsisäiseen maailmaan! -
Mun mielestä sydäntäsärkevintä tässä ei ole epäonnistunut Tiitus, joka haluaisi tai haluaisi haluta olla kilparatsastaja, vaikka sekin on ihan tosi kurjaa. Muhun vetoaa yksityiskohdat, ja tässä pahimmalta tuntui se, miten Tiitus ei itse saanut taluttaa Enniä enää talliin ja yritti ajatella vain, että eihän se ollut hänellä kuin pari kuukautta. Onhan omistajallakin varmana ikävä heppaansa, mutta jos joku toinen saa jotain, ei tule ajatelleeksi, miten joku samalla luopuu siitä. Miettii vaikka koiranpentuja. Ei ne oikeasti ole kasvattajalla hirveän kauaa, mutta ainakin aina kun äitiltä haetaan sellainen pentu, josta mä olen syystä tai toisesta huolehtinut, ai että kuinka mulla on sitä heti ikävä ja haluaisin vielä yhden kerran pitää sen sylissä ja kantaa sen autoon – mutta eihän niin voi tehdä, kun se on jonkun uusi oma pentu ja nekin haluaa ensimmäistä kertaa pitää sitä sylissä niin kuin omaansa ja kantaa sen autoon. 😀
Mitä luulet, haluaisikohan Tiitus oikeasti valmentajan? Hän on tietenkin opiskelija, joten rahaa ja aikaa on rajallinen määrä, mutta eiköhän jollain aivoakrobatialla valmennusdiili saataisi mahdolliseksi. Ainakin koulupuolellehan on useampikin valmentaja omasta takaa, ja jos lajinvaihto auttaisi, on meillä kaksi kenttäratsastajaakin. Ja Reita, joka taitaa olla hahmoista tarinakisoissa menestynein (tuomarit tykkää sen romanttisesta luonteesta enemmän kuin muiden hahmojen persoonista, ei se muusta johdu), jos haluaa rikkoa tai korjata hahmoaan. Yhtä hyvin kuitenkin voi olla, että Tiituksen kohtalo on muualla kuin kilparadalla ja joku tai jokin on vain saanut sen ajattelemaan, että oikean ratsastajan on kilpailtava. Tai ehkä ei-kilpailevat ratsastajat näyttäytyy täällä pelottavan luusereina, koska Hellon ja Eiran kaltaiset on äänekkäämpiä kuin Sonjan kaltaiset. :DD Voi olla niinkin, ettei Tiitus vielä tiedä, mitä kaikkea hevosihminen voi olla. Onhan maailmassa kaiken maailman Kontiokorven Mikaelia.
-
Onhan ratsujousiammunta nyt sairaan siistiä. Ihanaa, että hahmojen tietoon tuli, että Marshall osaa sitä. Siitä takuulla puhutaan ja sana leviää, ja varmaan ainakin osa hahmoistakin pitää sitä siistinä juttuna. Pitää kohta lanata laukkasuora pellolle, jotta pääsisi kunnolla harjoittelemaan, kun loppuuhan tuollainen pieni kenttä kyllä saman tien kesken, niin kuin Marshall tuumi!
-
Kirjakeskustelut ja -kyselyt kertoo mulle paljon ihmisestä, joten ne kertoo paljon hahmoistakin. Vitsit kun jaksaisi jokaiselle omalle hahmollekin tehdä oman kirjahyllyn niin kuin Sotamaalauksessa on Spotify-lista, mutta kun ei vaan. Ainakin omat hahmot lukee niin tosi erilaista (köh, huonoa, köh) kirjallisuutta kuin mä, että taustatyö olisi mahdoton! Ja sitten on niitä jotka on niin kuin Eetu: eivät osaa lukea.
Sonja tuntuu lukevan ja tykkäävän kans ihan eri kirjoista kuin minä ja lukee yllättävän samanlaisia kuin Inari voisi lukea. Yliopiston kirjallisuuskurssit ovat varmistaneet, että nämäkin on tullut suurimmaksi osaksi joko luettua tai referoitua päästä. :DD Sonjan kirjat, etenkin lapsena luetut, kuvaavat myös hyvin aikaansa. En taida tietää yhtäkään suurin piirtein mun ja mun sisarusten ikäluokan tyttöä, joka ei olisi mennyt Neiti Etsiviä läpi, enkä yhtäkään Merja ja Marvi Jalon heppakirjoihin tutustumatonta heppatyttöä. Ne on suunnattu just sellaisille ahmimisikäisille, jotka tykkää kun niitä saman sarjan kirjoja on ja on ja on ja on. Jalon kirjoja näyttää liikkuvan kirjastosta nytkin vilkkaasti, mutta onkohan lie aika jo kuluttanut Neiti Etsivät?
Ihmisestä ja hahmosta kertoo paitsi se, mitä se lukee, myös se, miten se puhuu kirjoista. Tämä on tietenkin kysely eikä kirjallisuuskeskustelu, mutta ainakaan Taru Sormusten Herrasta -kirjoista tykkäämistä ei ikinä tarvitse perustella. Pikemminkin meidän, jotka ollaan yritetty ja yritetty tykätä niistä mutta vieläkin inhotaan, pitää perustella. :DD Luotat tässä kirjoittajana paljon myös meidän lukijoiden yleissivistykseen: siihen, että me tunnistetaan ainakin osa teoksista. Osan perusteleminen (samalla lailla kuin Poika raidallisessa pyjamassa) olisi toisaalta vihjannut vähän, mistä teoksissa on kyse, mutta toisaallta muuttanut merkittävästi Sonjan tapaa puhua kirjoista kirjahaasteessa.
-
Ettei olisi ollut tämä kuva..? (Sori, mulla ei ollut käyttää tähän kuin kymmenen minsaa, vaikka luomasi mielikuva olisi ollut kyllä vaikka koko iltapäivän arvoinen!)
Sonja reppana se ajautuu sellaisiin paikkoihin, joissa entisen elämän hämärät heput viihtyvät. Tai no — eihän se varmaa ole, että tämä heppu olisi kurja ja hämärä, mutta jännittävä loppu saa heti mun aivot sille vaihteelle ja mut arvailemaan. :DD Varsinkin kun olen aika varma heti, että me ollaan tavattu tämä tyyppi jo keväämmällä ja vähän odottelin kuulevinani vielä lisää! 😀
-
Hyi eei, en oikeasti tiedä kummalla tässä on kamalampi aamu, Hellolla vai Nellyllä. En haluaisi olla kummankaan nahoissa.
Mustakin Eetun reaktio on ihan uskottava. Se ei pidä varmasti sitä minään, että joku Hello nukkuu sen emännän vieressä. Samalla se on kuitenkin omalla jäyhällä tavallaan ihan tunneälykäs ja oivaltaa, ettei Nellyllä ole hirveän kivaa. Helloa se taas kohtelee usein niin kuin kakaraa, koska Eetun kanssa Hello on mun tahdosta riippumatta luiskahtanut kernaasti ottamaan kakaran roolin.Mietin, miten nämä ukkeltsonit tästä jatkavat. Onkohan Nelly sellainen, että koko juttu on unohtunut päivälliseen mennessä, vai hautooko hän tätä? Olikohan koko juttu iso asia suurimmaksi osaksi siksi, että Nelly ei ole aamuihmisiä.
-
Olipa kiva, kun leikit Marshallin kanssa. Vastaus onnistui minusta tosi hyvin: otti huomioon edellisen osan tarinaa ja jatkoi eteenpäin tuoden omaa sisältöä. Mitähän Janna tuumi jousella ampumisesta? Miltä hänen sisällään tuntui, kun hän ampui, vai tuntuiko miltään? Meniköhän kaikki keskittyminen ulkoisiin juttuihin, niin kuin uutta opetellessa joskus käy? 😀
Jos tämä olisi romaani, kustantajaltasi tulisi noottia siitä, miten ampumakohtaus on sumuinen. Se johtuu siitä, ettei kirjoittaja tiedä tässä enempää ampumisesta kuin hahmonsa. Näin ikuisesti jatkuvan tarinan kontekstissa tällainen sumutus on tietenkin ihan hyväksyttävää ja jopa välttämätöntä. Kun emme tee ja hio yhtä isoa romaania valmiiksi asti, meillähän menisi ikä ja terveys opetella ensin itse ihan kaikki asiat, joita hahmojemme tielle ihan randomisti yhtäkkiä voidaan nakata! Nopea ja kiva vastaus meneekin tarkan ampumisen edelle: tosi hienoa, että uskallat.
-
Näin tämän etukäteen ennen julkaisua ja jo silloin mulle nousi mieleen kaksi asiaa yli kaikkien muiden ajatusten, ja itsekkäästi tulin siis ajatelleeksi eniten Eetua.
Aloin miettiä, onko Eetulla persoonaa tallin ulkopuolella. Talli on sille sen oman minän jatke ja jotenkin tosi kiinteä osa sitä. Eetulla on olemassa myös ei-hevosunelmia, kuten omat lapset, ja se välittää muustakin kuin tallista. Sillä on myös ihmissuhteet ja perhe tallin ulkopuolella. Tätä lukiessani tajusin, etten ole tuonut oikeastaan mitään tästä kaikesta esiin. Lapsia on sivuttu nopeasti, mutta Eetu ei ottanut ajatuksiaan puheeksi. Eetun kaksoisveljestä puolestaan kirjoitin joskus, mutta en tainnut kehdata julkaista sitä(kään).
Toinen asia, jota mietin, on miten Nellystä onkaan Eetun emännäksi. Eetu luulee, että Nelly haluaa mennä ja tehdä ja seikkailla enemmän kuin hän todellisuudessa haluaa. Vaikka Eetun mielikuvat eivät ole ihan totta, Nelly on silti miljoona kertaa liikkuvaisempi ja ehdottomasti myös juurettomampi kuin Eetu. En tiedä, mitä mieltä Nelly on oikeasti tarinan lopetuksesta. Riittääkö se, että Eetu on tosiaan aikeissa syärä perunoota ja pysyä pihassa, ihan niin kuin jokaisena muunakin päivänä? Mitä mieltä Nelly on siitä, että Eetulle Seinäjoella käyminen on oikeastaan sama asia kuin Nellylle Vanha kaupunki? Saakohan Nelly suostuteltua Eetun joskus jonnekin matkalle tai muualle, jonka tarkoituksena on vain hauskanpito eikä työ? Osaakohan Eetu edes olla sellaisessa reissussa, vai murjottaako ja huolestuuko, ja tuleeko Nellystä silloin hänen tukensa ja turvansa vai isäntää inhoava kiukkupussi?
Tässä tarinassa sekä Nelly että varsinkin Eetu ovat kärjistettyjä ja se toimii tosi hyvin. Ulkopuolisesta tarina on humoristinen, varsinkin lopetus.
-
Tässä haet hyvin sitä, miten hyvä kirjoittaja näyttää eikä kerro. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjoittaja ei kerro suoraan Jannan olevan ajatuksissaan tai turhautunut, tai automatkan hiljaisuuden olevan kireän sijaan kotoisa. Sen sijaan lukija saa itse päätellä nämä asiat hahmojen eleistä, ympäristöstä ja muista vihjeistä. Tämä laji on minusta kirjoittamisessa vaikea, mutta onneksi siinäkin kehittyy paremmaksi ja paremmaksi niinkin hauskalla tavalla kuin kirjoittamalla ja kirjoittamalla. 😀 Tässä tekstissä tunnelmat ja mielialat välittyvät jo tosi hyvin.
Lisäksi musta on hyvää se, miten lukija oppii tämän tekstin avulla lisää Jannasta. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja hänellä on ainakin työasioissa pitkä pinna. Hän ei suutu asiakkaisiinsa tai vähättele heitä, mutta ei myöskään ainakaan tällä kertaa ole erehtynyt kiintymään liian henkilökohtaisella ja liian välittävällä tavalla.
-
Haha olipa kiva tapa hieroa tuttavuutta Helloon ja Hermaniin. 😀 Ei siis varmasti heidän itsensä kannalta, mutta musta kirjoittajien kannalta kyllä. Poikain huudahduskin kuulostaa siltä, että Janna on ainakin Hellon kanssa ihan väleissä kirjoitettujen tarinoiden ulkopuolisten tapahtumien kautta. Ja tapahtuuhan Hopiavuoressa paljon sellaistakin, josta kukaan ei ennätä kirjoittamaan!
Isännän huolehtivaisuus puolestaan aiheuttaa ihan varmana harmaita hiuksia välillä huolehdittavissakin. Taitavat Camilla ja Eetun äiti olla tällä hetkellä maailman ainoat ihmiset, joiden isäntä uskoo pystyvän pitämään huolta itsestään. Ei ole yllätys, että hänen haukansilmänsä tarkkailevat silloinkin, kun ei edes ole oikea hätä.
Janna voi varmana nukkua tallin vintillä. Sinne on rempattu tallilaisille oma taukotupa pienine keittiöineen, mutta jostain syystä kaikki ovat mieluummin aina tuvassa kahvilla. Tallin vintillä on yöpynyt milloin mitäkin vipeltäjää pidempiä ja lyhyempiä jaksoja.
-
Sellaista hulinaa ja mölinää se taitaa olla, kun puoli Hopiavuorta ja vieraat päälle lähtee yhdessä maastoon. Onneksi Cozmina on jo tottunut porukassa tarpoja, eikä lähde käsistä, vaikka joutuukin viimeisenä mennä. Ei ihan joka heppa pysyisikään nahoissaan! 😀
-
Voooi eei. 😀 Onneksi vesi on pehmeää, kun ei lennä siihen mahapläiskällä! Ja onneksi Arlekin ei seilannut ulapalle, vaan pyrki takaisinpäin. Vaikka eipä pikku montossa ihan hirveästi ulappaa olekaan… 😀
Tein Marshallille tällaisen muistoksi kesän 2020 parhaasta pellehypystä.
-
Hahmojen omasta elämästä ja etenkin ihmissuhteista kertovat tarinat ovat selkeästi mun suosikkejani. Vaikka tykkään hepoista oikeasti ja virtuaalisesti, ratsastuskuvaus ei koskaan ole ollut mun suosikkijuttu, vaan pidän tarinoista. Siksi mun huomioni kiinnittyy melkein kokonaan tarinan alkuun, josta saan tiedonmurusia Jannan töistä ja persoonasta. Ensimmäisessä kahdessa kappaleessa onkin paljon tietoa minua miellyttävässä muodossa tarjoiltuna. Janna on paitsi tunnollinen ja joustava töissään, myös suhtautuu keskusteluihin välillä kiivainkin tuntein jopa asiallisessa kontekstissa.
Muistutan vielä, että kaikki ihmiset ja lukijat ei inhoa ratsastuskuvausta. 🙂 Monenlaisille teksteille on yleisönsä. Mä ihan yksilönä vain kulutan mieluummin tarinaa kuin kuvausta. 😀 Sitä paitsi niin kuin sanoin, tarinan alkupuoli tarjoili mulle täysin sopivaa viihdykettä!
-
Voi daamn! Ei joka kerta voi selviytyä voittajana, mutta ehkä tässä vaiheessa kisauraa hyväksytty tasainen suoritus ja positiivinen kokemus kisoista ovat kaikkein tärkeintä. (Oskari voi olla tästä ihan omaa mieltään…) Kivojahan ne ruusukkeet on, mutta ehtiihän niihin vielä käsiksi. Enemmän olisi harmittanut, jos ei olisi päiväreissu riittänyt, vaan olisi pitänyt puolenvälin sijoituksen takia maksaa majoituksia ja kaikkea.
-
Viime vuonna jaettiin merkki juhannustaikojen tekijöille, jotka jaksoivat juhannushumusta huolimatta tarjoilla minulle päivittäistä ravintoani, eli siis tarinoita. Tällä kertaa kesän merkki on Kesäntuoja ja se on sinun. Janna on tosi hyvin Hopiavuoren tavoilla, ottaa kontaktia ja on muutenkin muuttunut koko ajan helpommin lähestyttäväksi. Lisäksi olet itse ollut tosi asialla niin kirjoittajana kuin kommentoijanakin.
Tässä tarinassa vangitset minusta tosi hyvin hetken, johon Nelly viittaa tarinansa lopussa. Hän taisi vähän aikaa heittää sinulle haasteen kuvailusta, ja nyt erityisesti Oskarin reaktion kuvailu ja lyhyiden kuvausten liittäminen osaksi Nellyä ja Helloa ovat onnistuneita kohtia. Tarina ottaa hyvin myös kontaktia seuraavaan: ihan niin kuin jalkapallossa pallo siirtyy pelaajalta toiselle. Se ei tietenkään ole aina itsetarkoitus, koska jokuhan sen pallon päättää joko vetämällä maaliin tai yli, mutta silti me täällä saadaan aina kaikkein mieluiten syöttö, siis virike.
-
Vanhuus ei tule yksin: sitä mä aloin hokea jo silloin joskus parikymppisenä pikkunaperona. Onneksi silti reissuun päästään ihan suunnitellusti. Nyt vähän jännittää, mitä käy. Reissu on aina jonkinlainen testi parisuhteelle. Siellä ihan varmasti on jossain vaiheessa nälkä, kuuma ja väsy, ja silloin todella näkee, millainen toinen on. Toivon, että Harri on yhtä ihana kuin tähänkin asti: sellainen, jolla on vikansa, mutta joka ei vyörytä niitä toisen niskaan.
Sonjan tämänkertainen reissu kuulostaa myös siltä, että olen kateellisempi kuin viimekertaisesta. 😀 Vitsit miten olisi kiva katsella vähän ympärilleen vihreässä Kesä-Suomessa, koluta kivoja pikku ravintoloita ja kahviloita, pyörähtää Sonjan suunnittelemissa museoissa… Ai että.
-
Voi ei. Vain Otsonmäellä. Sehän siinä aina on ääressä, kenen ei pitäisi olla. Niin se on oikean elämänkin Otsonmäellä.
On musta Oskarille tosi tyypillistä keskittyä saman tien toimintaan ja ratkaisuihin. Kun on tultu pyörän kumi vaihtamaan, niin vaihdetaan pyörän kumi. Onkohan se niitä ihmisiä, jotka unohtavat kaikki tapahtumat ja tilanteet aina ovesta kävellessään, ihan niin kuin ne jotenkin jäisivät aina edelliseen paikkaan? 😀
Edellisen tarinan mielialanmuutoksesta ja Outin ärsytyksestä huolimatta näillä on musta tosi kotoisaa sääskensyötteinä. Saattaa olla hyvä, ettei Outi saakaan sanottua mitään, sillä siitä seuraisi taas väistämättä tunnelman muutos. Kestäisivätkö yhdet kaverukset sellaista kahdesti illassa?
Olen ollut pari päivää kotona ja yrittänyt ja yrittänyt kirjoittaa näille jotain vastinetta, mutta tuntuu taas etten osaa laittaa kirjaimia peräjälkeen sanoista puhumattakaan. Jos ei muu auta, pitää oikeasti julkaista joku mun luonnoksista, vaikka hävettää näin elävästi kirjoitettujen hahmojen tarinaan sellaisella vastata.
-
Tämä taitaa olla tarina, josta löydän sen, miten Sonja havainnoi hevosia. Luonne ja käytös tulevat tietenkin omassa hevosessa ensin, varsinkin kun käytös on muuttunut kärryongelman suhteen jo tosi hyvin. Omaa lemmikkiään ei kuitenkaan havainnoi samalla tavalla kuin muita, koska se on tuttu. Muissa Sonjalla tulee tässä ensimmäisenä väri. Toisenlainen havainnoija ei osaisi nimetä värejä vaikka havainnoisikin ne tarkasti ja kolmas tyyppi näkisi kaikki hevoset mustina, erilaisina ruskeina ja valkoisina. Sonja on kiinnostunut aiheesta ja tietää paljon, vaikka itse kokee tietävänsä vielä melko vähän.
Eira on sitä mieltä, että Salieri olisi letkan komein hevonen ihan ilman mätsääviä varusteitakin, ja komea se onkin. Vaan eivätpä siistit varusteet ikinä rumenna! Ei ole ihan joka hopiavuorelaisella sellaisia, varsinkin kun virtuaalimaailmassa Sokan tuotteissa maksetaan merkistä. 🙂 (Musta on muuten hauskaa, että ainakin mun mielikuvissa Sokan tuotteista on kehittynyt elintasosta kertovia brändejä! Ne on musta aivan ihania tavaroita, mutta koen ettei mun hahmoilla ole niihin varaa.)
-
Tunnollinen Santtu ja ihana Fifi! 😀 Santun jutut tuntuu musta niin autenttisilta varmaan siksi, että ajattelin itse joskus teininä hevosen omistamisen olevan tuollaista. Olisin ehkä pähkäillyt samojen pikku ongelmien kanssa ja ainakin aluksi pitänyt säntillisesti kirjaa kaikesta. Lisäksi näistä tulee mieleen Wanhojen Hyvien Aikojen Wirtuaaliheppatarinat, joskin (luojan kiitos) kevennetysti (koska täysimittaisinahan ne olivat varmaan tosi raskaita). Niitä on tullut kirjoiteltua, tullut kuvattua jokaista harjanvetoa, jokaista pikku ongelmaa monisatasanaisissa tarinoissa. Tässä on ihan kuin sama tekstilaji, mutta mun mielestä miellyttävämmässä muodossa. Tulee muistot mieleen ja se ihana innostunut heppatarinaolo, joka itsellä oli kun ala-asteella matikantunnilla odotti pääsevänsä hoitamaan virtuaaliheppaa, mutta yksityiskohtaisuus ja toisteisuus eivät hukuta mua.
-
Voi pöljät. 😀 Näillä oli niin hyvä meininki aluksi, että viihdyin niin hyvin ja olisin lukenut vaikka kuinka. Hyvät sarjat kuitenkin pakkaa toimia niin, ettei katsoja tai lukija saa tarpeekseen, vaan jatkaa seuraamista, jotta saisi seuraavan annoksensa. Tähän onkin rakennettu hyvin se säpsähdys, jossa hyväntuulisuus ja naureskelu muuttuu kertaheitolla hyvin vakavaksi, ja se on luonnollinen päätös tarinalle. Vaikka juoni jatkuu seuraavassa tarinassa, tämä on ihan kokonainen, itsenäinen tarinansa, jossa on alku, loppu ja draaman kaari, ja jonka voi lukea yksinäänkin.
Olen hirveän kateellinen kaikesta. Rytmistä, repliikeistä, riittävästä kuvauksesta, ketterästä ajan ja paikan ilmaisemista, hahmojen persoonista. Siitä, miten dialogipainotteisella jutulla kerrotaan paljon juonesta ja miljööstäkin. Kun itse on kangerrellut ihan tosi kauan kaiken kanssa, kateellista persoonaa pakkaa ärsyttämään muiden onnistumiset. 😀
Tässä on tietenkin myös mulle pallo passattavaksi. Laitoit Oskarin reagoimaan, mutta piilotit reaktion tarhoille asti niin, että Oskarin päässä voi liikkua mitä tahansa. Arvaa tekikö mieli kirjoittamaan koko ajan, kun olin taas viikonlopun koiravahtina tähän kellonlyömään asti. 😀
-
Olipa hurjan kivaa huomata, että olit jatkanut Nellyn tarinasta. Innostuin todella, kun luin tällaisen vastapallon. Se on vieläpä hyvin rakennettu sisältönsä puolesta. Se ei pelkästään tylsästi toista, mitä Nelly on jo kertonut, vaan jatkaa siitä eteenpäin ja tuo tilanteeseen ja juoneen jotain lisää. Myös loppu on osattu kirjoittaa niin avoimeksi, että seuraavan on vieläkin mahdollista jatkaa. Nämä tarinat on sellaisia, joilla saa helpoiten leikkiseuraa: et kävelytä muita pois ja päätä tilannetta, vaan annat seuraavankin tuoda jotain lisää. Jos Janna olisi lopuksi noussut pöydästä ja lähtenyt talliin, se olisi ollut merkki muille kirjoittajille, että tästä ei enää Jannan kanssa jatketa.
-
Pieni ja arkinen teksti, joka herättää Hopiavuoren eloon. Nelly on varmaan omimmillaan tässä roolissa. Hän on niin kuin kunnon vanhanajan geisha: sorkkii keskustelua juuri sen verran, että se on sulavaa, ja vaatii vastauksia juuri sen verran, että niitä tulee ääneen asti. Tämä toimi hyvin virikkeenä muille.
-
Mitä yksityiskohtaisemmin kertoja kiinnittää huomiota perusasioihin, sitä huonompi hän on siinä mitä tekee: sitä enemmän ajatustyötä tekeminen vaatii. Janna on pelkästään tämän tekstin perusteella hevoshommissaan taitava ratsastuskoulun kurssilainen, jolla on ollut jo pari vuotta hoitoheppa. Hän pystyy ajattelemaan muuta samalla kun hoitaa hevosensa, mutta joutuu kuitenkin ajattelemaan jokaista tointaan erikseen. Tosiasiassa tiedämme, että Janna on taitavampi. Millaisiin asioihin Jannan huomio kiinnittyisi, jos hoitotarina kirjoitetaan hänen omasta osaamistasostaan käsin? Mitkä asiat olisivat niin automatisoituneita ja rutinoituneita, että kertojasi ei edes kiinnitä niihin huomiota niin paljon, että kertoisi niistä, eli mikä siis sujuu jo kuin itsestään? Mikä taas on niin supervaikea asia Jannalle, että sitä on kuvailtava yksityiskohtaisen pikkutarkasti, niin kuin juuri ajamaan opetteleva kuvailisi mäkilähtöä autolla?
Tässä saatiin rivien välistä jonkin verran uutta tietoa Jannasta, kuten kunnollisuus: roskat menevät roskiin ja omista tavaroista on oltava tarkka. Toisen omaa ei oteta. Nämä rivien välit ovat noin 3% tarinan merkkimäärästä, mutta vievät 97% lukijan mielenkiinnosta, sillä Janna on lukijasta kiinnostava, ei niinkään jokainen yksittäinen harjanveto. Olet tehnyt hyvän hahmon.
