Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Luukku 15 — Kuinka hämmästytään säikähtäin
Hello oli paikalla. Sen kuuli kaukaa. Enkeli taivaan raikasi radiosta, ja Hellohan oli kuunnellut jouluaiheisia lauluja. Myös uskonnollisia, vaikkei hän ollut erityisen uskonnollinen. Virret eivät kuitenkaan yhtään häirinneet Hopiavuoren Eetua, joka hoippui tupaan vietyään Jussin ensin talliin Ruunaan Kypärä -reissunsa jälkeen.
Tuvassa oli askartelukerho. Pöydällä oli pätkiä Inarin sukkalangasta ja vessapaperirullasta leikattuja lieriöitä. Muutama minitonttulakki pyöri jo valmiina pöydällä. Osa lattiallakin. Yhtä Mielikki jo retuutti. Isännän mielestä se oli kerta kaikkiaan rauhallinen näky, vaikka Helmipurot kinastelivatkin hieman.
Viidestoista joulukuuta muistetaan ikuisesti päivänä, jona Hopiavuoren isäntä melkein kuoli säikähdyksestä. Kesken rauhallisen hetken kuului nimittäin askelia käytävämäisestä eteisestä, jonka puolella oviaukossa isäntä vielä katseli. Kun hän kääntyi katsomaan tulijaa, hänen omien sanojensa mukaan millin päässä nänen naamastaan oli tällainen:
Tosiasiassa kohde oli tietenkin ainakin kahden metrin päässä, turvallisesti isäntänsä Noan kourassa ja näytti ennemminkin tältä:
Isäntä nyt vain pelkää käärmeitä. Jopa Loimu Metsärinnettä tonttulakki päässä. Eetu Hopiavuori ilmoitti tietävänsä Joulupukin henkilökohtaisen puhelinnumeron. Hän varmistaisi, ettei Noa Metsärinne saisi ikinä enää ainoatakaan joululahjaa, vaan joka vuosi pelkkiä risuja, kun uhkaili ihmisiä kaksitoistametrisillä demoneilla.
-
Luukku 14 — Maastoratsastus
Sonjasta ja Outista on vähitellen muodostunut suorastaan ikoninen duo Hopiavuoressa. Kaksikko on ottanut talven vastaan oikealla asenteella. Nämä kaksi hevosihmistä eivät hukkaa tilaisuutta lähteä kaksin maastoon Salierin ja Jussin voimin. Tällä kertaa mukaan pääsevät muutkin, tottakai! Ja kannattaa lähteä, sillä pikku pakkanen ei pääse reissussa puremaan reippaiden laukkapätkien ansiosta, ja juttua riittää aina ihan reissun loppuun saakka!
VRL-12637
Luukussa 14 on maastoratsastustapahtuma, jota illan tullen alettiin suunnitella viikonlopulle. Lenkillä kierretään Sonjan ja Outin valitsema reitti: Jätinmetsän polkuja pitkin Pihlajamäelle ja Jätinkissankiven kautta takaisin. Koko tallin väki on tervetullut mukaan oletettavasti seuraavilla hevosratkaisuilla niiden osalta, joilla ei ole omaa hevosta juuri nyt käytettävissään:
Helmipurot ajavat Makea
Camillalle on varattu Pasi
Herman ja Tiitus voivat tapella Typystä ja Skotista. Typyllä voi ajaa koppakärryillä, Skotilla ratsastaa, ajaa heinäkärryillä tai ajaa reellä (Hello jomman kumman kyytiin, jos irtoaa sohvalta)
Uuno on vapaata riistaa, jos joku haluaa vaihtaa (Isäntä ottaa sen, jos ei kukaan muu tarvitse)Jos joku innostuu kirjoittamaan reissusta, hän saa luonnollisesti kunniamerkin!
-
Luukku 13 — Hiihtoratsastusta!
”Hiihtoratsastusta?” Santtu toisti hämmentynyt katse seilaten talliin ilmestyneen Eiran ja Hermanin välillä.
”Joo”, Eira hymähti ja kallisti käsissään olevaa laskettelukypärää merkitsevän näköisesti.
”Me ajateltiin että sä voisit lähtee Fifin kanssa mukaan. Typyllä ei ihan vielä voi mitään sellasta tehdä, ja Uuno on liian hidas”, Herman lisäsi. Hän piteli laskettelusuksia, jotka näyttivät olevan samaa sarjaa Eiran pitelemän kypärän kanssa.
”No… Mä en oo ikinä ennen kokeillut sitä”, Santtu vastasi vähän vaivautuneen kuuloisena. Oliko se jokin otsonmäkeläinen tapa, se hiihtoratsastus? Olikohan hän nyt taas se outo tyyppi, kun kaikki muut olivat hiihtoratsastaneet joskus?
”Ei se mitään! Tuu, mennään jo”, Eira määräsi innokkaan kuuloisena. Santulla ei ollut paljoa vaihtoehtoja sillä kaksi muuta teiniä tuntuivat tehneen päätöksen hänen puolestaan.
Vaan eipä hän lähtemistä katunutkaan.
Yöllä satanut lumi pöllysi paksuina pilvinä Fifin pinkoessa metsäpolkua pitkin minkä jaloistaan pääsi Santtu satulassa istuen ja Eira sekä Herman suksilla vuoron perään Fifin vetämänä kiitäen. Kolmikon naurun saattoi kuulla aina Hopiavuoren pihaan saakka, ja Fifikin nautti suuresti päästessään kaahaamaan täysin vapaasti. Vasta kun nuorten varpaat ja sormet olivat niin kohmeiset, ettei niissä ollut enää rahtustakaan tuntoa jäljellä, malttoivat he lähteä takaisin kohti tallia. Jo paluumatkan aikana Santtu alkoi odottaa innolla seuraavaa kertaa. Ehkä silloin hänkin uskaltaisi kokeilla suksilla menemistä!
Luukun teki Santtu.
Kuva: VRL-12637 -
Luukku 12 — Aave yössä
Hopiavuoressa on hevosittain ihana sää! Pakkasta on asteen tai parin verran, niin että on lämmin, mutta kavioihin ei kasaannu ikäviä tilsoja. Ai miten hevoset nauttivat pitkistä päivistään ulkosalla — myös vilukissat, kuten Cozmina. Se voikin vahvistaa, että ei ole liian kylmiä säitä. On vain liian huonoja vaatteita!
Cozminan piirsi VRL-12637
-
Luukku 11 — Kisakutsu
Keskiviikkona Eetu haaveili omista kisoista. Outi oli vähän epäileväisellä kannalla. Eikö tässä vasta Dressage Masterseista kotiuduttu? Eetu katsoi Outia hölmistyneenä. No eihän niitä kisoja nyt itse kisahumun takia järjestetty, vaan siksi, että kävisi väkeä ja olisi yhteistä hommaa! Siihen Hello lisäsi, että ja olisi voisilmäpullia myös, ja kerrankin isäntä oli hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä.
Niin ryhdyttiin suunnittelemaan kisoja ja voisilmäpullia niissä tarjottaviksi.
Tervetuloa kisaamaan tarinakisoissa 18.1.2020!
-
Luukku 10 — Köydenvetokisa
Aina kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Katya tuli tallille rentouttavan maastolenkin toivossa kirpeässä talvisäässä, mutta Pasilla oli selvästi aivan toiset aatokset. Nyrpeä pikkuruuna laittoi jarrut päälle heti purevaan pakkaseen jouduttuaan ja kaksikon välinen tahtojen taisto huvitti tuvan keittiöön kylmyyttä paenneita katsojia.
Legenda kertoo, että vielä tänäkin päivänä Katya ja Pasi ovat tallin edustalla ottamassa toisistaan mittaa, kumman kärsivällisyys loppuu ensin…
Suurempi kuva.
Kuvan otti ja tarinan kertoi Noa. -
Parasta on kuitenkin tulla kotiin
Dressage Mastersien jälkeinen maanantaiKun pääsin kotiin, en tiennyt, minne olisin ensimmäisenä sännännyt. Jussi oli kuljetusautossa, mutta Bee pitäisi purkaa sieltä ensin, ja jotenkin se tuntui jo ajatuksenkin tasolla vievän ihan kauheasti aikaa. Keittiön ikkunasta kajasti lämmin valo, joten sielläkin oli paikalla joitakuita: varmaan ainakin Jilla ja Nelly, ehkä Helmipurot ja Hellokin, ja hyvällä säkällä muita. Toisaalta yhtä lailla tallistakin kajasti valoa ja siellä odotti niin hienoja hevosia, ettei sellaisia ollut Dressage Mastersissakaan, ja minulla oli ollut jokaista ikävä. Olin ilmeisesti lähdössä samaan aikaan joka suuntaan ja samalla jäämässä odottamaan Jussia autosta, kun Outi nauroi, että mene nyt hyvä mies. Ja minä menin.
Ensimmäisenä täytyi rynnätä katsomaan, olivatkohan muut osanneet hoitaa Flidaa, kun minä olin poissa. Sen piti saada aamurapsutuksensa, koska olihan se raskaana oleva nainen. Ravasin siis suoraan päätallin ovelle, liu’utin sen raolleen ja —
”Tallissa ei juosta!” kuului Camillan ankara komennus varuste- ja rehuhuoneen ovelta.
”Hei — majattelin vain — kun hevooset”, sanoin siihen vastaukseksi, mutta hidastin pikakävelyyn edes siihen asti, että Camilla ehti oven toiselle puolelle.Flida oli ihan kunnossa ja sillä oli heinää. Cozminakin oli saman näköinen kuin aina. Inkan korvat erottuivat käytävän toiselta puolelta ja Make luimisti minulle omia korviaan. Amppa, Salieri, Fifi — kaikki kunnossa. Typy ja Nana elossa, uusi Arlekinkin paikalla. Siirryin Jussin talliin jo rauhallisempana samaan aikaan kun Jussi itse klopsotteli Outin perässä karsinaansa. Heinää oli liian vähän karsinassa… Dips, Pasi, Uuno… Oliko Skotti ollut aina noin lihava? Ketkun vihainen pylly, Onni hörisi… Hieraisin kämmenelläni Dipsin turpaa ennen kuin kävelin takaisin Jussin karsinalle, jossa Outi jo purki hevoseltani kuljetussuojia ja -lointa. Otin riimun Jussin päästä ja tunsin olevani ihan veltto ja voimaton saatuani varmuuden siitä, että kaikki hevoset olivat kunnossa. Kun nojasin seinään saadakseni jostain vielä vähän lisävoimia kuljetusauton siivoamista varten, Camilla palasi rehuhuoneesta ja retuutti Jussin täyttä heinäverkkoa mukanaan.
”No? Mitkä on fiilikset?” Camilla kysyi.
Oletin, että kysymys oli suunnattu Outille, koska häntähän tässä oli orjatyöläisenä raahattu väkisin ympäri Eurooppaa. Siksi tajusin vastata ihan liian pitkän tauon jälkeen.
”Ai mulla? Aiva hirviän hyvät!”
”No varmana, olihan se huikea sijoitus sellaisissa kisoissa!”Tunsin punastuvani. Olin tarkoittanut, että oli hirveän hyvät fiiliset palata kotiin. Tietenkin. Yritin änkyttää sitä ääneenkin, mutta ei se kauhean hyvin mennyt. Leuhkaksi Camilla ja Outi minua luulisivat vielä. ”Mä meen siivuamahan sen auton”, mumisin lopulta luovuttaneena ja silitin vielä Jussin poskea pikaisesti.
”Eikö sen nyt huomenna ehdi!” Outi huudahti.
”Soon laina-auto… Oona pian tarvittoo sitä.”
”No ei se sitä nyt yöllä mihinkää tarvi”, Camillakin sanoi, ”mennään mielummin kahville.”
”Joo kaffi vois kyllä olla aika…”
”Voit sitte samalla kertoa meille miltä tuntuu olla kuuluisa kouluratsastaja.”Ehdin jo ahdistua hetkeksi ennen kuin havaitsin Camillan virnistyksen. Naurahdin vähän itsekin ja annoin johdattaa itseäni kohti tupaa ja kahvinkeittoa. Tunsin käveleväni vedessä: niin kovasti olisi nukuttanut ja tehnyt mieli edes maata sohvalla hetken. Viittilöin kuitenkin Jussin tallin pässä Tiitukselle, että tulisi hänkin kun kerkiäisi, ja huhuilin melko laimeasti Oskaria päätallin suuntaan.
-
Luukku 9 — Oikean valokuvaajan vierailu
Eetun ottamat kuvat tiedetään. Kaikkihan sen tietää, ettei hän saa kuvaa edes täysin paikallaan olevasta kohteesta erinomaisessa valaistuksessa, ei kännykällä eikä edes automaattiasetukselle säädetyllä järjestelmäkameralla. Onneksi maailmassa on parempiakin valokuvaajia, niin ettei Hopiavuoren arki ihan aina jää pelkkien huhupuheiden varaan, vaan on ihan konkreettisia todisteita.
Maanantai-iltana Eetu palkkasi Anne L.:n ottamaan kuvia. Isännän mielestä tämä kuva oli suloinen, joten sen hän päätti antaa Noalle.
Kuka tiesi, että Noa on tehnyt joulukalenteriin eniten luukkuja, vaikka minunhan tässä olisi pitänyt kunnostautua? Hankin kuvan siitä kiitokseksi. Noa saa halutessaan käyttää kuvaa Flidalla, kunhan merkitsee copyright-merkintöihin Anne L.
-
Luukku 8 — Herman kertoo perheestään
Isäni nimi on Antonio Antiaho. Hän on 42-vuotias tumma mies, jolta perin tummat hiukset ja ruskettuneen näköisen ihon. Ehkä ulkonäkööni vaikuttaa myös se, että isäni isä on espanjalainen. Isäni nimi on myös espanjalainen, mutta hän osaa loistavasti suomea: niin hyvin, että hänen voisi uskoa olevan kokonaan suomalainen, ellei ulkonäköä otettaisi lukuun. Ammatiltaan hän on jonkinnäköinen tietokoneasentaja.
Isä on perinyt omalta isältään paljon espanjalaisina pidettyjä luonteenpiirteitä. Häntä kuvaavia sanoja ovat esimerkiksi sosiaalinen, perhekeskeinen ja suorasanainen. Hän ei myöskään ole kovin täsmällinen tai tarkka ja saattaakin myöhästellä usein tai unohtaa jotain kotiin. Isällä on hyvinkin kova ääni, jota ei kannata pelätä — hänhän vain tervehtii innokkaasti!
Isän harrastuksiin kuuluu jalkapallo niin pelaamisena kuin penkkiurheilunakin. Hän on lapsesta asti käynyt oman isänsä kanssa pelaamassa ja innolla kannustanut lempijoukkueitaan. Muita harrastuksia isällä ei ole vakituisesti ollut.
Äitini on täysin suomalainen, nimeltään Lenita Antiaho. Ikää hänellä on 40 vuotta ja ammatiltaan hän on lastentarhan opettaja. Äiti tapasi isän lukiossa ja ihastui heti isän komeaan ulkonäköön.
Äiti on mielestäni ihan tavallinen suomalaisnainen ulkonäöltään. Ei huomiota herättävä, mutta jos isäni kiinnitti silloin aikoinaan katseensa häneen, niin täytyyhän hänessä jotain ekstraa olla. Puolipitkät ruskeat hiukset hänellä on, ja ruskeat silmät.
Luonteeltaan äiti on sekä napakka että toisaalta tosi lellivä. Hänellä on hyvän huumorintaju. Hän ei ole kaikista sosiaalisin, mutta hyvässä porukassa oikein mukava. Äiti on aina ollut ahkera ja kunnon kodin hengetär.
Äitini harrastuksiin kuuluu uiminen — myös avannossa — sekä kävelylenkit. Nuorempana hän on harrastanut sulkapalloa ja jopa käynyt kisoissa, mutta se harrastus on jäänyt matkan varrella.
Sisaruksia minulla ei ole. Se on ehkä vähän harmi, mutta enimmäkseen ihan hyvä asia. Sanpahan kotona hyvin omaa rauhaa. No tässä oli mun perhe. Tärkeä sellainen.
-
Ai että Hermankin on niitä, jotka makaavat koulukirjojensa päällä ja odottavat tiedon imeytyvän niistä. 😀 Olin samanlainen! Kun olin yläasteella, äiti takavarikoi multa kaikki romaanit, että olisin lukenut kokeisiin. Luojan kiitos silloin ei ollut älypuhelimia ja tietokonekin oli olkkarin nurkassa tai en olisi ikinä saanut mitään aikaiseksi!
Mutta oikeasti, Herman on niin kultainen. Typy saa hyvää hoitoa, vaikka Hello on ihan varmasti opettanut sen tehokkaasti pahoille tavoille. Ja näkeehän Typystä, miten se Hermanista tykkää. Ei se niin mielellään hoidettavaksi tulisi ja melko kiltisti olisi, jos ei tietäisi, että Hermanin tulosta seuraa aina jotain kivaa. Tuskin sitä haittaa sekään, että Hermanilla on ollut kiireitä, sillä aina hän lopulta tulee Typyäkin hakemaan.
Juuri sen kultaisuuden takia mun käy taas Hermania sääliksi Eiran suhteen. Herman osaa tulkita Eiran mielenliikkeitä tosi hyvin ja samalla Eira epäilee, että tuskinpa hänestä nyt kukaan oikeasti välittää, varmaan Herman lähtee lopulta sen uuden flikan mukaan. Sitten Herman yrittää vielä saada Eiran puhumaan, eikä raukka tiedä, että Eira kokee olonsa niin uhatuksi, ettei hänellä ole aikomustakaan sanoa siitä mitään varsinkaan Hermanille. Herman ansaitsisi kyllä kunnollisen, kiltin, tasaisen tyttöystävän, eikä Eiraa, joka paisuttelee asioita päänsä sisällä ja on närkästynyt jo kauan ennen kuin mitään on edes tapahtunut!!
-
Hopiavuoressa on ihan hirrrrrveä määrä hahmoja. Vaikeinta koko sotkusta tekee, että jokaisella on omat tyypilliset tapansa toimia. Niiden oppimisessa ja aluksi tarkistelemisessa menee ihan rutosti aikaa! Kokeilemalla tietenkin oppii, ja sekin on luonnollista ja yleistä, jos välillä onnahtaa. Eirakaan ei nimittäin ole hahmoista helpoin, kun on niin kärkäs. Hän loukkaantuu helposti ja on sisimmässään hyvin herkkä, mutta samalla hän on oppinut pärjäämään terävän kielensä voimin. Eira on flikka, joka (kuvainnollisesti ja konkreettisesti) ei ikinä jätä lyömättä kovempaa takaisin. Toisaalta Eiran päivän kulku vaikuttaa ihan hirveästi siihen, miten hän reagoi asioihin. Liekö Eiralla ollut erityisen kamala päivä, niin että hän sulkee suunsa pikku tiuskaisusta — tai erityisen ihana, jolloin edes hän ei kai viitsisi haastaa enempää riitaa. Maastoon ruinattava sinnikäs ja ärsyttävä Eira on joka tapauksessa tosi aito oma itsensä. 😀
Tuutikki on kuitenkin suorastaan hellyyttävä, vaikka alun kuvauksessa hän vaikuttikin lähes hankalalta! Ulospäin hän joo onkin, mutta hänellä on jo nyt, tarinansa alussa, ihan poikkeuksellisen monitahoinen sielunelämä. Esimerkiksi pahoillaan oleminen on helppo kuitata vain sanomalla, että hahmo oli pahoillaan, ja unohtaa sitten. Nyt se kuitenkin vaikuttaa Tuutikin mielialaan ja sitten myös käytökseen pitkän aikaa. Jos ensitapaaminen Eiran kanssa olisi mennyt hyvin, olisiko lie Tuutikki mennyt lopulta maastoon?
Jännitys on toinen luonnollinen elementti Tuutikin ajatuksissa. Hevonen on tottavie iso ja vaarallinen sille päälle sattuessaan. Ainahan sillä ratsastaminen on kuin lohikäärmeellä ratsastamista: se on voimakkaampi kuin ihminen, mutta kiltisti pyydettäessä se saattaa päättää tehdä niin kuin pyydetään. Silti ymmärrän niiiiiiin hyvin Tuutikin tunteen siitä, ettei hallitse hevosta. Olen istahtanut joitain kertoja enkkuratsun selkään, ja vaikka yleensä kai niitäkin ohjataan paino- ja pohjeavuilla, eivät ne yksilöt ainakaan olleet erityisen herkkiä sellaisille! Se tunne, kun vaihtoi länkkärihepasta enkkuheppaan oli sama kuin jos olisi vaihtanut autosta moottoriveneeseen. Molempia pystyy ohjaamaan, mutta niin eri tavalla, että ahdisti. Nappulat olivat erittäin väärässä paikassa. Vähemmästäkin tekee mieli jättää maastot väliin ennen kuin oppii vähintään hätäjarrun paikan selkäytimeen asti. Onneksi jokaisen on ihan hyvin mahdollista oppia ajamaan sekä autoa että moottorivenettä, vaikka moottoriveneellä ei pääsekään maantiellä ja autolla merellä. 😀
Aleksista veikkaan meidän vielä kuulevan. Saa nähdä, miten tarina meni, vai avataanko sitä. Yritän olla muodostamatta hahmoista enää vahvoja mielipiteitä ennen kuin kuulen heidän puolensa tarinasta. Hän ei kuitenkaan tässä vaiheessa vaikuta kenenkään äipän unelmavävyltä.
-
Tuntuu että Sonja osaa arvostaa sitä, mitä hänellä on, vaikka tietenkään hänelläkään ei voi olla kaikkea, mitä hän haluaisi. Sanovat, että kiitolliset ihmiset ovat onnellisimpia. Samalla on kuitenkin niin helppo ajatella kateellisena, että tottakai joku muu on onnellisempi, kun sillä on asiat x ja y.
Toisaalta onhan Sonjaa ulkopuolelta vaikea kadehtia, jos ei tiedä kaikkea. Kun toisella on hyvä hevonen sellaisella tallilla jolla itse mieluiten kävisin, ja vieläpä siellä käytännössä oma valmentaja ja kohtuuhintaan, kyllä mä sitä katsellessani ajattelisin Sonjan elämän olevan täydellistä. Ja vielä kun hänenkin mielestään kaikki näyttää kivalta osaksi Harrin takia, hän varmasti hymyileekin sillä tavalla, että kateellista ottaa pannuun.
Sonja ei kuitenkaan ikinä vaikuta yhtään leuhkalta. Ei käytöksensä puolesta, ja koska me näemme hänen ajatuksensa, tiedämme, ettei niidenkään puolesta. Mulla on paha tapa niputtaa ominaisuuksia, ja huomaan, että mun maailmassa hyvin toimeentuleva, aamupalaksi syksyllä oman pihan omenia syönyt taitavan hepan omistaja on myös koppava. 😀 Ihanaa, ettei Sonja ole. On helppo olla hänen puolellaan.
Vielä ihan omituisena sivuseikkana, että ai miten mun sielu rentoutuu, kun käytät ruveta/ryhtyä tekemään ja alkaa tehdä -rakenteita järjestelmällisesti. :DD Tiedän, että alkaa tekemään -rakenne hyväksyttiin kirjakieleen jo jokin aika sitten, mutta aina vaan mun aivot huutaa siinä kohdalla, että virhe, virhe! (Vielä enemmän mua ärsyttää ”viellä”, ”enään”, ”sinullekkin” ja ”niimpä”…)
-
Olisi mahdollista. 😀 Luulisin, että se lieventää neiti Helmipuron jännitystäkin.
-
Musta Niklas on epäreilu. Eipä se joudu kestämään vastaavaa huutelua, ellei väki saa tietää siitä jotain sellaista, jota ei ensikuulemalta sulata. Ja vaikka Niklaksellakin olisi joskus vaikea aika, eihän toisen kokemusta voi ikinä ymmärtää ihan kokonaan. Vaikka Marshall ei olisi ennen piitannut huutelusta, nyt on eri elämäntilanne.
Toisaalta Niklas taas osoittaa ymmärtävänsä. Ainakin musta olisi ihanaa, jos mun puoliso tarjoutuisi vaikka muuttamaan, että mulla olisi parempi olla. Sitä paitsi Niklaksen neuvo on ihan sairaan hyvä. Kunhan itse ikäyttäytyy niin kuin aikuinen, niin samaa voisi olettaa muilta.
Mun mielestä sulla on ollut ihana ote miljööseen ja yhteiseen tarinaan jopa spinnareissa! Ensimmäinen spinnari kytkee tapahtumat vahvasti Just Tähän Miljööseen, ja vaikka toisessa spinnarissa oikea aihe onkin parisuhteen tila, ihmissuhde ja luottamus, silti pyörität Otsonmäkeä siellä mukana niin taitavasti että minä saisin kyllä ottaa mallia omiin spinnareihini. Uskaltaisin veikata, että kiinnittymällä yhteiseen tarinaan motivoit lukemaan myös niitä, jotka eivät tunne Marshallia ”edellisestä elämästään” ja ole siksi jo valmiiksi kiinnostuneita.
-
Toistelen usein tätä, mutta huoh, Otsonmäki. Olen asunut siellä itse, tai siis sen esikuvakunnassa. Siellä on ihanaa, jos tulee toimeen muiden kanssa. Voi jättää auton ja tuvan lukitsematta ja koiran kaupan eteen maitoa hakiessa. Kukaan ei vie niitä tai muutenkaan tee pahaa toisen omaisuudelle tai lemmikeille. Ja jos joku ulkopaikkakuntalainen yrittäisi, kyllä se kiinni otettaisiin tai ainakin tiedettäisiin, kuka teki ja kenen omaisuudelle. Teinit eivät pääse ajautumaan montaakaan askelta kaidalta polulta ennen kuin vanhemmat tietävät, ja vähintään sosiaalinen paine saa ainakin yhdeksän kymmenestä äipästä ja iskästä laittamaan murusensa kuntoon. Otsonmäen väki pitää toisistaan huolta.
Ja sitten on se kolikon kääntöpuoli. Joskus huolenpito on holhousta ja silmälläpito kyttäystä. Jos on itse erilainen kuin muut, siitä saa kuulla. Koulussa ei vain jää yksin, vaan teiniparat rääkätään joko muiden mielestä normaaleiksi tai muuttamaan pois. Ja oi jee, jos on väärää rotua tai kansalaisuutta Otsonmäellä: sitä ei voikaan rääkätä pois ihmisestä, vaikka kuinka yritettäisiin. Otsonmäki ei ole helppo paikka elää, jos on erilainen tai herkkä. Selvin päin olevatkin varmaan katsoisivat Marshallia välillä viistoon, mutta kai siinä rohkaisuryyppy tarvitaan, niin kuin tälläkin sedällä, jotta päästään itse asiaan.
Onneksi jopa Otsonmäellä on mahdollisuus ansaita paikkansa, vaikka ei olekaan reilua, että joidenkin on ansaittava se. Tätä nykyä oikeallakin Otsonmäellä on esimerkiksi ihan pari sellaista maahanmuuttajaa, joilla on ihan varmana ollut kauhea alku siellä, mutta joilla menee nyt hyvin. Ovat yleisesti suosittuja tätä nykyä, koska ovatkin kaikesta ennakkoluulosta poiketen osoittautuneet kivoiksi, kilteiksi, kunnollisiksi ja muutenkin ihan tavallisiksi tyypeiksi.
Onkohan lie Marshall uskonnollinen, allerginen uskonnolle vai jotain siltä väliltä? Otsonmäellä on nimittäin yksi yhteisö, jossa kaikkia kohdellaan oikeasti yksilöinä ja reilusti. Hellokin siellä viihtyy, vaikka ei ole varsinaisesti uskonnollinen, sillä siellä hän on lapsesta asti saanut olla ihan rauhassa. Sen yhteisön nimihän on Otsonmäen seurakunta. Seurakunnan väen kanssa ei ole pakko rukoilla kädet hiessä, vaan voi pelata vaikka pallopelejä seurakunnan joukkueessa. Vaikka onhan Marshall ollut tarinansa alusta asti niin kiireinen hevoshommista, että jääneekö lie aikaa sellaisiin.
Kuten olen jo sanonut, hirvittäähän tässä hänen puolestaan.
-
Sivuatpa sopivasti sitä aihetta, jota kärkyin jouluksi. Pikku draamat saavat nimittäin elämän tuntumaan elämältä. Tarinallisesti tässä on ihana ristiriita. Hello on jouluihminen ja joulu on Tärkein Juhla Ikinä, joka pitää viettää perheen kanssa, eli äitin isin Allun ja mielellään Tiituksen. Samalla Hellon on täytynyt hokata se, että Tiitus ei ole yhtään valmis mihinkään perheiden esittelyparaatiin. Olen miettinyt, ahdistuuko Hello enemmän siitä, että Tiitus ei taida tosiaankaan olla tulossa jouluksi Ilveksien suuriin kinkunsyöjäisiin, vai siitä, kun hänen pitää päättää se, pyytääkö Tiitusta vai ei: Tiitus ahdistuu varmaan pyytämisestä, mutta ahdistuuko siitäkin jos ei pyydetä. Tämä on just sellaista hellomaista draamaa, kun oikeat asiat ei niin sen mieltä paina.
Sitäkin ristiriitaa olen miettinyt, että kun Hello on niin huoleton ja Tiitus vakava. Voi olla, että ne täydentävät toisiaan, mutta just vakavien keskustelujen kanssa voi olla välillä ihan liian suuria ongelmia. Hellohan ei käsitä, että nyt pitäisi olla ihan normaalisti vaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Tiitus taas ottaa ihan liikaa paineita asioista, jotka ovat Hellolle helppoja tai päivänselviä.
Oikeassa elämässähän Tiituksen tilanne on tosi inhottava. On munkin perhe joskus viestittänyt mulle, että olen jotenkin vääränlainen, mutta ihan pikkuasioissa. Musta on aivan kauhea ajatus, että mun pitäisi epäillä, hyväksyvätkö mun maailman tärkeimmät ihmiset mut. Mutta ainakin sisko on tosi vahvasti Tiituksen puolella! Tiituskin näyttää tietävän sen, vaikkei olekaan sitä tyyppiä, että lörpöttelisi asioistaan.
-
Ritvasta ei tiedä! Se voisi ihan tahallaan nimittäin järjestellä hotellivarauksia. Kotonahan se on hymyilevä ja ihailee ja ihastelee kaikkea, mutta onko lie se oikeasti niin seesteinen? Hyväksyyköhän se oikeasti kaikki sellaisina kuin on ja kunnioittaa Eetun päätöksiä, hokee että kaikki ihmiset on yhtä hyviä? Vai voisiko olla, että sen mielestä nuoresta Nellystä, joka asuu herran tähden asuntoautossa ja on päättänyt kaikista maailman hevosista vuokrata arabialaista, ei ole Ritvan mielestä miniäksi? Sehän me ollaan nähty, että lempeydestään huolimatta hallitseva se ainakin on. Se kernaasti ajaa kaikkien lastensa asioita, varsinkin Eetun, joka asuu lähimpänä.
Mutta Nellystä Outi on ainakin varmasti oikeassa, sillä tuskin hän olisi mustasukkainen. Eetu on ainakin musta niin vilpittömän ja välillä suorastaan yksioikoisen oloinen kaveri. (Toisaalta minä näen sen kaikki ajatukset.) Niin ja Hellosta yhtä lailla. 😀 Hello näyttää nauttivan siitä, että saa teeskennellä skandaalin. Varsinkin, jos siinä ei voi varsinaisesti sattua kehenkään, mutta saa ärsytettyä tehokkaasti mahdollisimman montaa kerralla. Voisin kuvitella Hellon ensin kauhistelemassa nukkumajärjestelyjä ja sitten käkättämässä sohvalla päälle, kun joku ottaa sen jutut tosissaan. Mutta olisikohan tosiaan Oskari Susi sinkku?
Eetu on ollut tosi avuttoman oloinen koko viikonlopun, mutta kai sen ymmärtää kun sitä pelottaa kisat ja ahdistaa olla poissa kotoa vielä enemmän. Tottahan se yrittää pysyä rauhallisena, mutta niin vain joutuu Outikin huolehtimaan sen jännittämisestä ja hevosista. Onneksi sen kisat näyttivät sitten menevän ihan oukei edes, ettei tulliut turhaa reissua.
-
Ritva ja Eetuhan on niin kuin mä ja äiti! :DDD Miten voi aikuisesta ihmisestä tullakin avuton ja hoivattava, kun äippä ottaa ohjat ja alkaa huseerata!
Mutta että sellainen isä on Outilla! Vaikuttaa ihan uusrikkaalta, joka on pohjimmiltaan hyväsydäminen, mutta jonka on vielä tässä vaiheessa vähän osoitettava asemaansa. Isälle yksi arvon mittari taitaa olla sijoitussalkun arvo, eikä hänen itsetuntonsa tai omanarvontuntonsa ole välttämättä noussut yhtä nopeasti kuin sen arvo. En minä kuitenkaan häntä hirviöksi millään lue. Isähän välittää Outista omalla ahdistavalla tavallaan: on valmis hevosenkin hankkimaan ettei tarvi muiden orjana olla. (Isällehän se olisi ikävä juttu: hänen näkökulmastaan kai jonkinlainen köyhyyden tai alistuneisuuden merkki.) Erityisesti se, että joskus isä on yrittänyt ostaa Barbin isolla summalla vaikka hänelle raha onkin tärkeää, on musta jopa jotenkin liikuttavaa. Ja isä on Outista ylpeä, sillä eihän hän muuten Outia esittelisi kaikille ja raahaisi mukanaan.
Eetusta mulle tulee taas mieleen mun koirat, kun katson niitä tiukasti. Siltä hän varmaan usein muiden mielestä näyttää: kääntää ihan varmasti päätään sivullepäin, nenää alaspäin ja vilkuilee. Ei kai Eetuakaan ole kukaan läiminyt sen paremmin kuin mun koiriakaan, mutta jotenkin se on kai niille luontaista kun joku niiden mielestä isompi ja vahvempi haastaa tuijotuskilpailuun. Tottakai ne välttelevät, kun ne saavat niin mielestään tappelun vältettyä. Ritva taas, Outin isänkin tavatessaan, muistuttaa mua yhtäkkiä mun äidistä, vaikka hain sille luonnetta ihan muualta. Ne on erilaisia. Ne uskaltaa sanoa, koska ne uskoo omaan asemaansa ja ne tietää että tappelussakin niillä on terävät hampaat, tai ainakin terävä kieli, vaikka ne on pieniä.
Mutta miksei Outi arvosta isää? Tietenkin mulle tulee mieleen ensimmäisenä stereotyyppinen rikas isi: eihän ne ole kotona lastensa kanssa, vaan rakastaa lahjoilla. Se on kuitenkin vain arvaus.
-
Yleensä minun on ollut vaikea samastua Jessen hahmoon, mutta tässä ymmärrän häntä ihan täysin! Vaikka kerronta on vakavaa, ensimmäisellä kerralla mua huvitti Eetun ja Jessen puhelu, koska Jessen ajattelu oli kuin suoraan mun päästä. Työnhaussa mulla on ihan teinistä asti sujunut niin, että en tosiaankaan aina pääse haastatteluun, mutta jos pääsen, se paikka on aina ollut mun. Ja aina kun mulle on soitettu, hölmistyn, että eikö ne nyt ketään parempaa löytäneet. Jesselläkin taitaa olla sellaisia ennakkokäsityksiä, että se antaa itsestään aina huonon kuvan. 😀 Ne saattaa olla todenperäisiä, ainakin osa, mutta kumoutuisivatkohan ne tarpeeksi monesta kerrasta kun joku hyväksyy? Isäntä on ainakin siitä rasittava ihminen, että hän vähintään sietää ihan kaikkia… …melkein.
Joonas taas on antanut itsestään aiemmin toisenlaisen kuvan, mutta näköjään sen todellinen luonne paljastuu vain sisäpiiriläisille. Eetulla meinaan ainakin on sellainen kuva, että kaikki on Hopealinnassa tip top. Ainakin on siis kulissit kunnossa. Sagakaan ei siis ole tainnut arvostella työnantajaa julkisesti. Saa nähdä, miten käy sen isännän touhujen, jos Einokin sairastaa. Kuinka kauan lie riittää rahat sekä monen hevosen pitämiseen että ympäri Eurooppaa reissaamiseen. Olen aina tietenkin pitänyt Sagaa vähän yksiulotteisena pahana, koska Joonas oli yhtä lailla hyvis, mutta olisikin mielenkiintoista kiepsauttaa asetelma toisin päin. Eli Joonaksen mielestä Saga tosiaan on ohut hahmo ja pelkästään paha, jonka hänen vanhempansa ovat raahanneet tallille. Oikeasti Joonaksessakin on jotain mätää, Saga on ihan normaali ja muu maailma on enemmän oikeassa.
-
Uuno, Make, Skotti ja Typy eivät käytä loimia kuivina.
Jussi:
– kostealla säällä kevyt loimi
– vain kunnollisessa viileässä reippaassa sateessa se inhottava sadeloimi
– pikkupakkasilla tyynellä säällä ei tarvitse lointa
– pikkupakkasella ja viimalla toppaloimi
– lämpimämmilläkin säillä kevyt loimi tai lisäloimia toppaloimen alle, jos seisoo jalat supussa ja näyttää kärsivää naamaa
– ei muuten varmasti suostu ulos paukkupakkasillaPasi:
– kovilla pakkasilla toppaloimi
– viimassa loimitetaan tarpeen mukaan fleeceloimesta toppaloimeen
– sateessa ropisuttelee menemään sadeloimessaUkko:
– Ukko on klipattu. Jo pikkupakkasilla vähintään fleece ylle
– tarpeen mukaan toppalointa tai toppa+kevyempi loimi -yhdistelmää
– Ukolla on varustehuoneessa noin tsiljoona lointa, joista se käyttää suurin piirtein kolmea -
Tässä tarinassa käy taas se väärään suuntaan kääntyvän auton efekti. Sitä istuu matkustajan puolella ja on kääntymässä oikealle, koska sieltä mennään kotiin aina, vaikka vasemmaltakin pääsee. Sydän on jo kolmesataa metriä edellä autoa ja itsekin jo jotenkin kallistuu valmiiksi — ja ai että miten se herättää, kun mennäänkin vasemmalle. 😀 Mä olin valmistautunut fiilistelyyn sadepäivästä ja Harrista, ja sitä tekstin alku olikin. Sitten koin tällaisen kunnon herätyksen, kun metsänreunassa olikin jokin örkki. Jo ennen kuin Sonja puhui susista, olin melko varma, että joku sellainen siellä on: ei olisi ensimmäinen eikä kymmenes kerta, kun ne lahtaavat Otsonmäellä hevosen tai koiran! Onneksi hevonen on kuitenkin hyvä hälytysjärjestelmä. Ei se rentoudu ennen kuin haistaa, että hirviöt ovat menneet pois. Ennemmin se säikkyy turhaan kuin rentoutuu turhaan. 😀
Saadaanko lie koskaan tietää, mikä siellä meni? Onneksi se oli luultavimmin juuri hirvi tai ihan jänis, mutta ei sitä koskaan tiedä… Maukkaita paistejakin köllöttää haoissa yli puoli vuorokautta kerrallaan…
-
Voi Santtua. 🙁 Sen on hurjaa, kun oma lemmikki karkaa, mutta en mä sen järkytyksen suhteen Santtua niin sääli. Musta kauheampaa on se, että se ei saa tuntea edes kunnollista helpotusta Fifin ollessa sittenkin kunnossa. Sen sijaan se reppana murehtii, onko hän nyt huono hevosenomistaja, kun Fifistä on ollut vaivaa. Santtuhan vaikuttaa olevan oikein Eetun lähisukulainen tämän suhteen. 😀 Mua huvittaa mielikuva siitä, miten nämä kaksi olisivat yhdessä ihan kauhuissaan Fifin tapauksessa ja hokisivat toisilleen hysteerisiä lauseita. Toinen sanoisi olevansa maailman huonoin hevosenomistaja, toinen maailman huonoin isäntä!
Toinen, mikä musta tuntuu pahalta, on se, miten yksin ja nöyrä Santtu on vanhempiensa kanssa. Äitiä ei oikein uskaltaisi häritä, vaikka on tosi kyseessä, ja isältäkin pitää varmistella, onko hänellä nyt aikaa. Kun olin lapsi, mulla oli pari kaveria, joilla kotona oli tuollaista, enkä käsittänyt sitä. Meillä on ollut niin erilaista.
Noa on kuitenkin ollut Santun sankari jo useammassa tarinassa. Mutta Tiitus — pelkääkö se hölmö oikeasti, että Eetu syyttäisi tapauksesta ikinä jotakuta muuta kuin itseään? 😀
-
Alkuun yksi asia:
Kaikella rakkaudella, mutta ei juma sä olet Noa outo hahmo!! :DD Mä tiedän, että on olemassa joitain, jotka nauttii yövuoroista, mutta aina olen ajatellut niiden olevan jotain ulkoavaruudellista kestävämpää ylempää rotua tai jotain. Ihan lyhyen aikaa yötöitä (tai oikeammin supervarhaisia aamutöitä) tehneenä en osaa edes päättää, mitä sellaisessa vihaan eniten. Hiljaisuutta ja yksinäisyyttä töissä? Hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kotona, kun nukun eri tahtiin kuin muut? Sitä että edes viikonloppuna ei jaksa normaalien ihmisten aikoihin mihinkään? Sitä miten kesällä meinasi paistua, kun nukkui päivällä? Ja talvella jäätyä, kun kylminnä yösydännä paineli puoliunessa silloisen seiskakasin pysäkille? Aamukahvin juomista yöllä? Vähäisiä julkisia liikenneyhteyksiä siihen aikaan Helsingissä, jolloin matka Kontulan perämettiltä Kaisaniemeen kesti melkein tunnin, vaikka normaalisti menee kymmenessä minuutissa???Mutta joo, kauniiltahan se aamuyö kuulostaa, kun sen noin sanoo. 😀 Noa onkin vähän seesteisempi tapaus.
Kiva kun kuittasit mystisen hevosen ja renkaanjäljet! Herättäähän sellainen huomion, kun omassa pihassa jokin on vinksallaan. Varsinkin kun Noa ei ole koskaan ihan uskonut siihen, että lukkojen suhteen voi olla kuin Muumitalossa, niin kuin hän itse joskus tuumi. Tallissa on kuitenkin monta rahan arvoista heppaa vietävänä, ja fiksumpi varas tekisi aikamoisen tilin lappaamalla kyytiin niiden sijasta kaikki varusteet. Ja jos ei siellä varkaita olisi, mistä sen tietäisi, vaikka joku vihamies olisi käynyt kyllästämässä kaikki heinät syanidilla….
-
Äläpä siellä yhtään huoli. Yrittäminen on tässä yhteisöhommassa tärkeintä, koska erehdyksillä ei ole yhtään mitään väliä ja niitä sattuu kaikille, ja kokeilemallahan uusista jutuista saa tuntumaa. Rohkeana heppuna otitkin heti kunnolla kiinni toisen hahmosta (…ja vieläpä niin jumalattoman vaikeasti puhutettavasta kuin isäntä itse…). Muistan vieläkin omat ensimmäiset sosiaalisen tarinoinnin kokeiluni virtuaalitalleilla kymmenen vuotta sitten, ja silloin uskalsin itse aloittaa vain hipaisemalla muiden menoa… Huomioimalla sivulauseessa, että muitakin on olemassa… Mutta kun sain kiinni jutun juonesta, paluuta ei ole ollut. 😀
Marshall on hieman herkempi, kuin muistin, mutta en olekaan hänestä kuullut sitten syyskuun. Mä ymmärrän ihan täysin, miksi spinnareissa kerrottu kauppakohtaaminen jäi kaihertamaan. Kun kuulee, että ei ole oikeanlainen, moni jää miettimään sitä. Sillä ei ole merkitystä, voiko muiden osoittelemiin vikoihinsa itse vaikuttaa tai ei, tai pitikö niitä vikoina itse vai ei. Marshall on niin kiltti, että mua hirvittää sen puolesta Otsonmäellä. En tiedä, kuinka paljon hän itse ajattelee ja korostaa venäläisyyttään, mutta ainakin Marshallin tarinan kertoja tuo sen joka tarinassa ilmi jopa viittaamalla Marshalliin sanalla venäläinen.
Olin melkein unohtanut Marshallin tarinoille tyypilliset hauskat tavat ilmaista arkisia asioita. Niin kuin se, miten Noa ronttasi elukat kyytiin, tai miten Marshallin nimimuisti on kuin siivilä akvaariona. 😀
Marshallin lyhyt muistelo Volyasta vetoaa muhun ihan täysillä. Tuli heti mieleen ne pari kertaa, kun mun oikeasta laumastani on kuollut koira ja olen ottanut uuden tilalle. Vaikka uusikin lemmikki on ollut kiva ja kiltti, sitä on joutunut potemaan jopa syyllisyyttä, kun kaipaa vanhaa ja ottaisi sen kuitenkin mielummin. Marshallilla on lisänä tässä vielä se, että hän on itse tehnyt päätöksensä.
Vielä sen sanoisin, että ai miten hienosti isäntä siellä paataallessansa tapaaloo omaa murrettansa, vaikka isännän pohjalainen sekoitus ei taidakaan olla sun omaa kielivarianttia. :DD Välillä kuulen isännän kielialueen ulkopuolelta, että oikein leviää ja komiaa murretta ei ymmärrä aina äidinkielinenkään suomen puhuja…
-
Rockyssa Tuutikille on todella hommaa, jos länkkärihommat eivät ole tuttuja! Lännenratsuhan on koulutettu käytännössä ihan päinvastaisille avuille kuin englantilaisittain koulutetut ratsut. Englantilaista ratsua käännetään ja patistetaan, ikään kuin ajetaan takaapäin, kun taas lännenratsua ennemminkin johdatellaan ohjan ja painon perässä, eli ennemminkin talutetaan edeltä. Saa nähdä, käykö Rockylle niin kuin oikean maailman enkkuratsastajien länkkärihepoille ja se kiltistä luonteestaan huolimatta alkaa oiria, kun saa pelkkiä ristiriitaisia ohjeita, vai onko se erityisen älykäs. Ainahan voi käydä niinkin onnellisesti, että Tuutikki innostuu länkkärihommista. Onhan meillä ainakin Noan mainitsema Jake siihen perehdyttämässä, ja aina välillä Hopiavuoressa piipahtelee Kontiokorven Mikael, joka on kylläkin ehkä vaikeammin lähestyttävä ja kummallisempi. Katsotaan, miten tuoreen hevosenomistajan käy! Sekin minua kiinnostaa, miksi Tuutikki, jolla ilmeisesti on ainakin jonkin verran rahaa, päätyi ostamaan juuri sen ainoan hevosen, jonka ratsastamisesta ei osaa ainakaan alkeita enempää! Nuoruus ja impulsiivisuuskin voi olla sellaiseen ratkaisuun syynä, mutta katsotaan, löytyykö lisää syitä. Rakkaus ensisilmäyksellä? Ainakin Tuutikki näyttää ymmärtävän, ettei ratkaisu ollut ehkä fiksuin mahdollinen. 🙂
Minäkin kehuisin sitä, miten heti ensimmäisessä tarinassa uskallat ottaa vieraan hahmon mukaan! Se on aluksi varmaan kaikille vähän pelottavaa ja vaikeaa, mutta takaan, että siitä tulee koko ajan helpompaa ja hauskempaa. Kunhan Tuutikki etsii paikkaansa tallilla vähän vielä laajemmin ja näkee uusia naamoja, hän on myös meille muille helpompi kirjoitettava. Vanhoja konkareitakin jännittää: aluksi ei tiedä, miten uusi hahmo toimii, sillä Tuutikilla ei ole vielä takanaan sellaista tarinanjärkälettä kuin vanhemmilla hahmoilla! Mutta jostain se on aloitettava.
Lisäksi mua viehättää vuoropuhelussa se, miten Rocky toimii ikään kuin Tuutikin omatuntona. Tuutikkihan sille sen roolin antaa, eli hän taitaa osata kyllä käytöstavat ja esittelypostauksestaan huolimatta ainakin välillä haluaisi myös noudattaa niitä. Yleensä hahmo, joka ei ole kokonaan kylmä, on musta mielenkiintoisempi, vaikka olisikin nokkava tai jopa julma. Kaikissa meissä on monta puolta!
Toivottavasti Tuutikilla lähtee lopulta sujumaan Rockyn kanssa tavalla tai toisella. Koirien kanssa ajatellaan, että koiran omistajuus opettaa olemaan koiran omistaja. Jostain syystä vallalla on kuitenkin sellainen ajatus, että hevosen omistajan tulisi jo osata ja tietää kaikki. Kai se hevonenkin omistajaansa opettaa! Sitä paitsi on tallilla muutama muukin, joka on hukassa. Santtu ei aina tiedä, mitä on poninsa kanssa tekemässä ja on siitä välillä huolissaan. Hello tietää vielä vähemmän, mutta ei ole lainkaan huolissaan. 🙂
