Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En yleensä laita tarinakisojen tarinoita tänne, mutta teen tokan poikkeuksen, koska musta tämä on kuitenkin sosiaalinen tarina ja jopa kuljettaa juonta. Osallistuin siis tähän, katotaan pääsenkö mukaan vai olenko tehnyt jonkin osallistumisvirheen.
Ruunaan Kypärä, osakilpailu 1
Valmentajammeko? Outi Halme.
Jokaisella tavoitteellisesti kilpailevalla ratsukolla on valmentaja. Kun joku toinen ratsastaja kysyi minulta kisoissa, kuka minua ja Jussia on valmentanut Ruunaan Kypärä -osakilpailua varten, sanoin empimättä Jussin hoitajan nimen. Se vain tuli suustani. Outi Halme on mahdollistanut sen, että olemme täällä, ja että meillä on edes mahdollisuus tehdä hyvä suoritus. Kyllä. Kirjoitetaan ihan Halme.
Oikeasti ainoa valmentajani on ollut Ritva Hopiavuori, äitini. Hänen valmennuksensa loppuivat, kun olin viidentoista. Minä olen Hopiavuoren hevostallin isäntä, en kilparatsastaja, enkä tarvitse valmennusta karsinoiden siivoamiseen ja rehutilausten tekemiseen. Sitä paitsi äiti ei ole koskaan valmentanut Jussia sen enempää kuin Outi minua, joten hänen nimensä ei edes juolahtanut mieleeni sillä hetkellä.
Jussia Outi on kuitenkin valmentanut. Antaumuksella. Joka päivä. Ilman palkkaa. Minulla on niin paljon muuta, etten olisi ikinä ehtinyt itse tehdä kaikkea sitä, mitä Outi on tehnyt. Kaikki ne raviharjoitukset ja taivuttelut kentällä… Kaikki se yleiskunnosta huolehtiminen maastossa… Se on vienyt aikaa, ja olen nähnyt, että välillä se on ollut Outille raskasta. Kuitenkin kun sanoin osallistuvani Ruunaan Kypärä -osakilpailuun, Outi alkoi ihan pyytämättä työskennellä tuplateholla Jussin kanssa. Vaikka minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa harjoitella, edes hevoseni on huippukunnossa, vaikka itse en olekaan.
Kaikesta tekemästään työstä huolimatta kisahoitajaksikin lähtenyt Outi Halme loi Ruunaankosken tilan pihassa katseensa maahan ja painautui harjaamansa Jussin kylkeen, kun sanoin niin. Jussi ilahtui siitä silminnähden ja hamuili hänen hartiaansa, mutta minulle tuli vähän kurja olo. Tajusin, etten ole koskaan tainnut sanoa kunnolla edes kiitos. Se, että kutsun kahville ja syömään, ei ole sama asia kuin sanoa se ääneen. En kuitenkaan voisi ajatella sellaisia juuri ennen kilpailua, joten karistin koko jutun mielestäni.
Kotimatkalla palasin kuitenkin vielä asiaan. Sanoin kiitos. Tein selväksi, että kilpailusuorituksemme oli ollut paras mahdollinen tässä tilanteessa, kun tallin pitäminen oli vienyt kaiken ajan harjoittelultani, ja että joka ikinen putkeen mennyt asia oli ollut pelkästään Outin ansiota. Sekin, että Jussin satulavyö kiristyi samaan reikään kuin aina, oli nimittäin Outin ansiota.
-
Outin mahdollistamia hyppyjä
Jussi värisi haassaan. Se seisoi etujalat ihan supussa, melkein kaviot toisiaan koskettaen. Pudistin päätäni ja nojauduin suulin oviaukon reunaan. Jussi ei kasvattaisi edes talvikarvaa, jos sitä alkaisi loimittamaan nyt, kun plusasteita kuitenkin oli vielä ainakin neljä tai viisi ja ilmakin oli melko kuiva. Mutta sääliksihän sitä kävi.
Otin riimunarun seinässä olevasta naulasta hartialleni ja kävelin kylmät kädet taskuissa tallipihan poikki Jussin luo. Se alkoi heti heilua portilla vaihdellen painoaan etujalalta toiselle niin kuin olisi yrittänyt seistä tulikuumalla upottavalla hiekalla. En uskonut sen olevan innoissaan minun takiani, vaan siksi, että se kuvitteli pääsevänsä lämmittelemään. Hieroin kuitenkin sen kaulaa portin ylitse. Teki mieli takoa sitä lavoille niin kuin kaveria taotaan joskus selkään. Oli siinä herran tähden komea hevonen! Ja sellaiseen takomiseen aivan liian herkkähipiäinen hevonen…
Jussi käveli pää matalalla suuliin, vaikka siitä näki, että se olisi halunnut mielummin juosta ja suoraan talliin. Harjasin sen melko pikaisesti ja jätin katselemaan parkkipaikalle päin siksi aikaa, kun hain sen satulan. Ei sille mitään siinä kävisi, ei ole käynyt ennenkään, ja kyllähän pihassa auttajia vilisi.
Oli varmasti vain Outin ansiota, että satulavyö kiristyi helposti samaan reikään kuin ennenkin. Ajattelin usein, että pidin liian hienoa hevosta heitteillä. Samalla ei motivoinut yhtään aloittaa treenaamista sen kanssa, sillä joka kerta oli aloitettava ikään kuin alusta. Heti kun aloimme olla kisakunnossa, jotain nimittäin tapahtui ja taas tuli taukoa. Piti puida pellot. Rakentaa pihatto. Parannella maneesin pohja. Korjata traktori. Vaikka en minä kyllä valittanut. Olihan siinä hyvät puolensa, pitää hevosta harrastuksenaan ja käyttää kaikki vapaa-aikansa tavoitteelliseen treenaamiseen! Parempaa oli vain pitää montaa hevosta työkseen, niin kuin minä sain tehdä, vaikka juuri siksi en saisi ikinä yhtäkään yksilöä huipulle.
Kun olin rakentanut kentälle esteet Jussin möllöttäessä vierelläni ja lämmitellyt meidät molemmat kunnolla, pyysin laukkaa ja kiersin kentän vielä pari kertaa. Kohdistaessani katseen esteen yli — en esteelle, niin kuin äiti tapasi neuvoa vieläkin — lähetin kiitollisia ajatuksia Outin suuntaan Otsonmäen keskustaan. Minä en taaskaan nyt hyppäisi, jos hän ei olisi hionut Jussia niin erinomaiseen kuntoon ja pitänyt sen virettä yllä joka ainoa päivä.
Metrin rata oli helppo. Parin hypyn jälkeen Jussi tuuletti tunteitaan potkimalla ja ryöstämällä niin, että minun oli tehtävä pari ylimääräistä volttia sillä. Korotin puomeja Jussin taas seuratessa minua ja tuijottaessa vieressä, ja sitten taas mentiin. 120-senttisillä esteillä löysimme omituisen yhteisen flow-tilan, enkä tuntenut minkään projektin enää vaativan aikaani, kun ratsastin. Ajattelin äitiä, joka oli tietenkin ollut minun ensimmäinen valmentajani, ja sitä ennen ja sen jälkeen monen muunkin valmentaja. Minusta oli joskus tuntunut, että äiti tietää kaiken ratsastuksesta, mutta suurin piirtein 15-vuoitiaana olin huomannut, että voin hypätä paremminkin. Jussin kanssa hyppääminen oli helpompaa kuin minkään toisen hevosen kanssa. Äiti käski valmistautua alastuloon ponnistusvaiheessa, mutta minä ja Jussi kyllä tiesimme, että kun hypättiin, ei murehdittu vielä mitään alastuloa. Sehän olisi kuin estäisi itseään lentämästä.
Jussin matkaavoittava, eteenpäin suuntautuva laukka muuttui aina ylöspäin suuntautuvaksi, kun annoin puolipidätteen ennen ponnistusta. Sitä ei tarvinnut erikseen lyhentää. Viimeisen hypyn jälkeen se hidasti hetkeksi rentoon raviin ennen kuin siirtyi käyntiin, kun hellitin otteeni ohjista ja annoin niiden pudota sen kaulalle. Käynnissä oli aika taputella Jussia ja kehua sitä, ja se käänsi korvansa minun suuntaani venyttäessään tyytyväisenä kaulaansa. Ajattelin, että illalla soittaisin äidille, tai menisin oikeastaan ihan käymään. Olisi mielenkiintoinen ajatus kysyä häneltä, missä Milan Mijatović kilpailisi ensimmäiset hallikisansa tällä kaudella ja mennä itsekin kokeilemaan. Kummankohan puolesta äiti hurraisi: oman poikansa, jonka ratsastusfilosofia oli eri kuin äidillä, vai kaikkien aikojen suosikkivalmennettavansa, joka kuulemma toimi pienimmästäkin käskystä täsmällisesti ja huolellisesti äidin filosofian mukaan kuin robotti? Tulisikohan hän ihan katsomaan sellaisia kilpailuita, vai särkisikö hänen lonkkiaan niin, että hän lähettäisi vain paikalle kätyrinsä kännykän kanssa? Pettyisinköhän, jos häviäisin, koska Milan on surkea ali-ihminen mutta kuitenkin erinomainen ratsastaja?
Mielessäni kävi, että voisin kerrankin antaa Eiran mennä Jussilla loppukäynnit, kun hän aina niin kovasti olisi halunnut. En kuitenkaan ehtinyt edes tähyillä vielä ympärilleni Eiraa etsien, kun päätin, että minäpä menen Jussin kanssa itse tarhojen päähän ja takaisin. Ei sitä pihattoa justiinsa nyt tarvinnut rakentaa, ja kyllä tallin lattian ehtisi lakaista puolenkin tunnin päästä. Pitihän miehen saada kävellä oman hevosensa kanssa omien tarhojensa päähän ja takaisin, varsinkin kun hevonen oli niin erinomaisen viisas ja komea pikku kylmäkalle.
-
Kausivaloja voi käyttää, kun on mikä vain kausi
Kun on parhaissa ystävissä jouluihminen, niin kuin vaikka Hello Ilves, saa usein kiittää onneaan siitä, että asuu aika keskellä metsää. Jätinhautuumaalla ei liiku paljon ketään, ellei nimen omaan pyri meille tai hirvimetsälle. Keskellä metsää saa olla juuri niin hullu kuin huvittaa. Vaikka Hellon-hullu. Ei tarvitse alkaa repiä jouluvaloja pois tallinsa seinustoilta, vaikka ne ovatkin ilmestyneet paikoilleen ihan tosi ripeästi pelkän Seinäjoen-reissun aikana. Lokakuussa. Kolmantena päivänä.
Hellolla on täytynyt olla rikostovereita, sillä niin nopeaa toimintaa tämä oli. Tapausta selvitellään vielä. Oikeudenkäynti pidetään tuvassa, kun epäillyt ovat selvillä. Rangaistus tulee olemaan julma.
-
No totta kai! Kukapa ei juoksisi suoraan unelmiensa miehen kaulaan palattuaan pitkältä reissulta, jonka on joutunut viettämään erossa! Ai että, miten ihanaa aina on palata, vaikka onkin kivaa olla lomalla. Ja vaikka lomalle kuinka mennään rentoutumaan, niin silti se on samalla rankkaa (varsinkin Sonjan aktiiviloma). Vähemmästäkin täytyy hieman tirauttaa kyyneliä. Turvallistahan niitä on vähän päästelläkin siinä oman turvallisen hepan kaulaa vasten.
Otsonmäen jouluvalomafiasta ekana (tai no tokana) kertominen kyllä vähän kuvastaa sitä, miten vähän Otsonmäellä ja Hopiavuoressa miljöönä tapahtuu. 😀 Mutta sellaista se on. Pihatonrakennus on ehdottomasti suuri projekti, mutta ehkä Eetun närkästyskin on ollut. Mutta jouluvalojahan ne valot eivät missään nimessä ole, vaan kausivaloja, terveisin Hello. Ja kausivaloja voi olla aina, koska kausia ne ovat kilpakausi, mökkikausi, hallikausi ja hirvenmetsästyskausikin…
-
Mulle tämä ei tuota tulkintavaikeuksia. Musta on selvää, että Tiitus ei halua mitään julkisia hellyydenosoituksia. Siitä on ollut ennenkin juttua, ekan kerran muistaakseni niihin aikoihin kun Hello ja Tiitus kävivät koirapuistossa Jerusalemin kanssa. Lisäksi mä ymmärrän niin tosi hyvin. Edes aikuisena ei ole aina helppoa olla ”erilainen” näin paremman sanan puutteessa, vaikka eihän Tiitus oikeasti erilainen ole. Mutta se on se sisäinen tunne muiden odotuksista ja ajatuksista, joka tekee sellaisen fiiliksen, ja vielä kun on ollut kaiken maailman jalkapallokaverit sanomassa rumia asioita kesällä. Ihminen on ihan sairaan helppoa kiusata hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, ja kun sen tekee, ihan joka ukkeli ei enää saakaan nostettua häntäänsä ylös, ei ainakaan niin korkealle kuin muuten saisi.
Kesällä jo näin Tiituksen tilanteessa silti toivoa, ja nyt näen sitä vielä enemmän. Tallilla lääppiminen ei välttämättä ikinä ole hänelle normaalia, mutta samalla hän ajattelee, että kyllä sitä nyt oman väen kanssa ihan sekunnin verran voi, kun kukaan ei katso, paitsi ehkä Nelly, joka ei kuitenkaan kommentoi koko juttua mitenkään.
No, joka tapauksessa. 😀 Lopussa kun Tiitus palaa hommiin, ja kun hän aiemmin ajattelee kiireitään, huomaan, ettei hän kuitenkaan hirveästi harmittele. En tiedä, olisiko joka paikassa pihaton rakentaminen kökkänä ihan normaalia toimintaa, mutta Otsonmäellä on, ja muutenkin siellä, missä minä olen kasvanut. Ei siellä voi purnata, koska kaikki tietävät, että sama joukko ilmoittautuu sitten apuun, kun itse tarvitsee jotain. Ihan kaikille tämän sortin laumakäytös ei sovi, mutta ainakin se tuntuu sopivan Tiitukselle.
Ja Hellon emojiviestit… 😀
Katsotaan pisteitä (ja valitetaan taas kuinka musta tuntuu ahdistavalta pisteyttää mitään, jos en voi antaa kaikille just saman verran).
+ 2 pistettä pihattotarinasta. Olen kahden vaiheilla, onko tässä kaksi päähenkilöä, mutta tekotieteellinen tuomioni on, että nyt on.
+ 1p, koska tarina vastaa suoraan toiseen tarinaan
+ 1p Nellyn kommentista -
Voi daaamn, onko ne meille huterat seinätkin vielä tehneet. Tätä ei kyllä isäntä sulata sen paremmin kuin minäkään! 😀 Että kaikki pitäisi tehdä itse! 😀
Keksikatastrofin alku on musta oikeasti tosi hellomainen. Kun pitää vielä ihmetellä, että eikö muka oikeasti ole keksiä. Kuinka asia voi olla sillä tolalla? Kyllähän Hello tietää, että Hopiavuoressa on aina keksiä. Ihmekös tuo, jos kokee olonsa laiminlyödyksi, kun ei toinen viitsinyt edes keksiä tuoda. 😀 Vähät siitä, että Nelly hyvää hyvyyttään tuli kahvit tuomaan. Kun ei ole edes keksiä, niin on melkein kuin ei olisi kahviakaan. Pitäisihän sitä työmiesten jopa pullat saada! Välillä en ole ihan varma, onko Hello oikeasti noin lapsellinen. Toivon, että se vain esittää. :DD
Miten tämä nyt kuuluikaan pisteyttää?
+1p tarinasta, joka käsittelee pihattoa.
+1p, koska tähän on potentiaalinen vastausmahdollisuus (mutta ei +3p, koska päähenkilöitä on vain yksi)
+1p kun on piknik, josta tuli yhteisöllinen kun Tiitus jatkoi tästä, ja ylipäätään kun tässä tarjottiin valmis pohja muillekin jatkaa -
Tässä tarinassa vangitset Inarista jotain oleellista. Sen persoonaa saattaa olla vaikea kuvata, koska se ei varsinaisesti sitä koskaan näyttele, eikä muutenkaan pidä itsestään meteliä. Tyhmä se tyttö ei ole, sehän on selvää, eikä se ole edes huono ilmaisemaan itseään, jos sen täytyy vaikkapa pitää puhe tai olla sosiaalinen just juhlissa. Mutta kun sillä ei ole mitään tarvetta ikinä tehdä itsestään numeroa, ja kaiken lisäksi se ei edes halua herättää huomiota, koska luulee olevansa paljon huonompi ja kelvottomampi kaikessa kuin oikeasti on. Sellainen saa sen harkitsemaan sanojaan ja miettimään, jos sillä ei ole valmista käsikirjoitusta esitettävänään. Ja varsinkin kun aihe on Inarille rankka. Kukapa haluaisi uudestaan jotain koulukiusaamistyyppistä, kun edellinen 12-vuotinen kidutustaival on vasta juuri keväällä loppunut?
Nelly taas on ikään kuin vastakohta Inarille, tai niinhän sitä äkkiä ajattelisi. Nellyä ei kauheasti kiinnosta, mitä mieltä muut ovat, koska kyllähän hänkin suutaan osaa soittaa. Nelly ei ole myöskään sellainen murehtijatyyppi, joka makaa iltaisin valveilla sängyssään ja ylianalysoi kaikki päivän tapahtumat varmistuen koko ajan enemmän siitä, miten huonosti hän sanoi sille ja sillekin tyypille. Nelly osaa antaa olla ja uskaltaa mennä ja tehdä.
Toisaalta tämä tarina korostaa sitä, miten paljon samaakin Nellyssä ja Inarissa on, ja samankaltaisuuksien yhdistämät vastakohtaiset tyypit tukevat toisiaan. Nelly ottaa isosiskomaisen roolin vakuutellessaan Inarille, että ei siinä kuinkaan käy, vaikka he menisivätkin juhliin. Että mennään kampaajalle, laitetaan tukka näin. Sympatia ja välittäminen onkin se juttu, joka yhdistää nämä kaksi. Molemmat vain välittävät ihan eri tavoilla. Nelly kovaan ääneen ja reippaasti, mutta Inari aika salaa. Nelly on se, joka sanoo Noalle, että ylös laiska, mennään kuntoa kohottamaan, ja Inari taas on se, joka kaikessa hiljaisuudessa täyttää sokeriastian.
Nellyn periksiantamattomuus on lopussa niin hieno veto, ai että. Inari arkailee isäänsä ihan suotta, sillä eihän isällä ole mitään kaikkia maailman ihmisiä vastaan. Inari ei ole vain tottunut viemään ketään kotiinsa, koska ei hänellä ole ystäviä. Oikeasti hän siis taitaa ajatella, ettei Nellyä edes kiinnosta tulla mitään mekkoa katsomaan, ja hänelle tekee tosi hyvää, kun Nelly osoittaa selkeästi, että nyt ihan totta mennään.
-
Ai miettikää miten hienoa olisi, jos joskus olisi Oikeaa Yhteistyötä monen tallin kesken, ja tarina oikeasti leviäisi tallilta toisille. Tämä on musta aloitus siihen suuntaan: Hopiavuoren hahmolle Pohjantähden miljöössä tapahtunut tarina, jossa on mukana Paithoonbuathongin Ponitallin väki omine blogistaan löytyvine hippatarinoineen. Toivottavasti Pohjantähdessäkin on joku foorumin nurkka, johon tämän saa linkittää. Meinaan että musta olisi ainakin ihana lukea, jos joku olisi intoutunut kirjoittamaan toisaalle vaikka Hopiavuoren maastozembaloista. Toisaalta taas tällainen verkostoitunut tarina vaatii ihan hirveän paljon lukijalta. Nyt lukija joutuu joko ohittamaan koko hippakommentin kulmiaan kurtistellen, kun se on aika irrallinen, tai ottamaan selvää, mistä on kyse. Ehkä lievempi, vähemmän huomiota herättävää ilmaisu (vaikka leikkiä) tai parin sanan avaaminen voisivat olla paikallaan.
Ymmärrän, että tässä Nelly puhuu omallaa äänellään Hellolle, ja se on ihan okei tapa kertoa tarinaa välillä. Se, mikä mua tässä ahdistaa on, että kaksi ensimmäistä kappaletta ovat eri kieltä ja tyyliä kuin kaksi jälkimmäistä! Ihan niin kuin alku olisi normaalia kertojanäänistä kisatarinaa ja vain loppu oikeastaan osoitettu Hellolle. Se johtuu kaikkein eniten siitä, miten minä-kerronta muuttuu mä-kerronnaksi.
Parasta tässä on se, että oikein kirjoitit tavallisista kisoista! Mä ohitan omat kisani yleensä harmillisesti olankohautuksella, koska mun laatishevoset kisaa kymmeniä luokkia joka päivä. Tarinahevosille taas kirjoitan joskus kisoista… …mutta vain spesiaaleista, koska olen laiska! Voitosta kirjoittaminen inspiroi, mutta ai kuinka hienoa on, että teit tekstin siitäkin, miten ihan niin ei käynytkään. Ei Nellyllä ja Cozminalla toki huonosti mennyt, mutta Ekulla ja Osiriksella ei kyllä hyvinkään. Se, ettei ole täydellistä, on mukavaa realistisuutta. Tai siis kuka voittaa ekat kisansa sataan vuoteen oikeassa elämässä? Ja niin kuin olen aina sanonut, arki on aiheista paras kirjoitettava. On normaalia kisata — mutta omantasoistensa ratsastajien voittaminen on hieman harvinaisempaa kuin ihan vain kisoihin osallistuminen ja mille tahansa muulle sijalle sijoittuminen.
-
Voi eei, mä niin ymmärrän Sonjaa, joka parkuu, kun Salieri myydään alta. Sellainen on niin hirveää, ja aina sitä sitten ajattelee, ettei ikinä enää rakastu elukkaan, joka ei ole oma. Koska oikeasti vuokraajallahan ei ole mitään sananvaltaa. Mitä jos sen omistaja päättää vaikka että nyt muutetaan Äkäslompoloon? Ei auta kuin sanoa moikka. Onneksi kun myynnistä tulee puhe, yleensä jokainen täyspäinen omistaja kai myy mieluiten tutulle hyvälle vuokraajalle. Ja tällä kertaa vuokraajalla oli luojan kiitos varaa pitää hevosta.
Tällaiseksi olen aina kuvitellut sen realistisen oman hevosen hankinnan. Ihme juttu, että pidän tätä ”oikeana” ja ”tyypillisenä” tapana, vaikka en edes tunne ketään, joka olisi tällä tavalla hevosensa hankkinut! Kai se johtuu siitä, että vuokrahevosen ostaminen sopivassa tilanteessa tuntuisi just musta hyvältä ja luonnolliselta idealta.
-
Panttaatpa sinä nyt sitä Noan työpaikkaa meiltä!!
Nelly on niin suorasanainen tässä. Tällaiseksi mä sen miellän, vaikka en yleensä osaakaan kirjoittaa. Ai ettei lässyttämistä lasketa. :DD Nellyn persoonan lisäksi tuot tässä Flidan persoonan hyvin esiin! Tottakai se yrittää puoltaa Noaa kohti, sehän on selvä. Ainahan se pitää Noaa silmällä ja vähän niin kuin on hänenkin keinoemonsa. Virtuaaliheppojen laatisteksteissä se, mikä saa mut suuttumaan, onkin samankaltaisuus. Minkä tahansa hevosen päiväkirja sopisi mille tahansa muullekin hevoselle. (Poikkeuksiakin on!) Mutta Flidan päiväkirja ei sopisi millekään muulle hevoselle, eikä minkään muun hevosen päiväkirja sille. Se ei johdu pelkästään Noasta, vaikka Noa onkin huoliteltu hahmo ja aina osoittaa huomiollaan oman ainutlaatuisen persoonansa kertoessaan Flidasta. Se uniikkius johtuu myös Flidasta itsestään. Kauhean monella tarinahepallakaan ei ole niin erottuvaa persoonaa, ja vielä kun Noa lisää siihen omia käsityksiään ja ikään kuin laajentaa sen persoonaa inhimillistämällä hevosta, niin kuin Kontiokorpi Apassinsa persoonaa.
Persoonien kuvauksen kannalta tämä on erityisen onnistunut tarina! Miljöö jää sivuosaan, mutta niin sen täytyykin. Menee ahdistavan puolelle, jos nykertää jokaisen yksityiskohdan kanssa. Onhan niitä miljöötarinoitakin, joissa voi sitten nykertää eri asioiden parissa.
Mutta varmaan ihan hyvä, että Nelly sai haukkumalla, painostamalla ja pelottelemalla Noan ja Flidan liikkeelle. 😀 Nelly on varmaan ainoa, joka siihen pystyy. Melkein kaikki muut vain hymistelevät eivätkä sano suoraan, ihan niin kuin suuri joukko yleensäkin.
Vielä viimeiseksi open äikäntunti, joka ei tosiaankaan koske vain ja ainoastaan sinua. Tällä on kädet puuhkassa. Tällä on kädet puuskassa. 😀
-
Se on tullut selväksi jo aika alussa, miten romanttinen tyyppi Jilla on, ja miten parisuhdeorientoitunut. Ennen en ole kuitenkaan ajatellut, miten pelottavalta hänen maailmansa minusta näyttääkään. Hän esimerkiksi noteeraa ihan tosi tarkasti pariskunnat. Hän kertoo Hellosta ja Tidestä samassa lauseessa, ja Eetusta ja Nellystä. Muitakin ihmisiä tarinassa vilahtelee, ja ihanan paljon vilahtelee, mutta vain pariskunnilla on varsinainen rooli ja he (sekä Nelly kentällä) ovat ainoita, jotka varsinaisesti tekevät asioita.
Sekin on pelottavaa, miten Jilla noin helposti altistaa itsensä sydänsuruille. (Kyllä: olen pessimisti.) Hän on tavannut Cobin kerran, ja siitäkin on aikaa, ja silti vain valahtaa Cobin käsivarsille heti kun he tapaavat. Sellaisia ihmisiä tietenkin on, ja paljon onkin. Mulle ajatus vain on niin vieras. Jos kuvittelen itseni Jillan asemaan, olisin voinut käyttäytyä niin vain jos tulija olisi ollut mun entinen, kymmenen vuotta mun kanssa seurustellut tyttöystävä. Jos joku lady, johon olisin ihastunut, tulisi Australiasta mua tapaamaan, alku olisi ihan todella tuskastuttavaa ja vaikeaa musta, vaikka olisinkin kaivannut sitä tyyppiä. Ehkä olen estoinen. Samaten musta olisi maailman epäluonnollisin asia asetella se tyyppi mun omaan sänkyyn ja nukkua sen vieressä! Ja jos olisin itse matkustanut sen luokse, se olisi silloinkin vaivaannuttavaa, vaikka en tasan kehtaisi sanoa ei. Siinä missä mulla on koko ajan jarru pohjassa, Jilla painaa kaasun linttaan, ja se on pelottavaa. Sisäinen pieni (okei suuri) pessimistini varoittelee, ettei Jilla tunne Cobia: hän voi olla vaikka minkälainen ihmisapina ja tästä voi seurata yhtä hyvin jotain kauheaa kuin kivaakin. Ja Jillan täytyy tietää, ettei aina mene putkeen. Hei kamoon, tähän mennessä (Cob mukaan lukien) Jillan suhteista 66,66 prosenttia on mennyt ihan pyllylleen ja sydän on särkynyt!
Lisäksi mulla on tietenkin mieltymyksiä lukijana. 😀 Tähän mennessä kaikkien aikojen feikkiromanssi mulle on ollut Hello ja Tide, ja se johtuu loputtomasta jahkailusta. Mietin, että riittääkö sinulla sanottavaa enää Cobista neljän ekan tarinan jälkeen, kun suhteen kiinnostavin osuus (se vaivaannuttava alku ja varovainen seurustelu) on nyt skipattu ja Jilla ja Cob ovat enemmänkin aviopari kuin nuori pari. Toki voit itse tykätä kertoa ihan muista asioista, ja silloin tietenkin sulle tylsien osien skippaaminen on paras mahdollinen ratkaisu. Oikein sitä jää odottamaan, että mitä sulla on takataskussasi näiden kahden varalle, kun halusit hyppäyttää ne ryminällä yhteen! Täytyy olla jotain hyvää tulossa. Ehkä sulla oli suunnitelma jo Hellon ja Jillan suhteen, mutta koska se meni mönkään, haluat tässä ikään kuin jatkaa siitä, mihin niiden kanssa jäätiin.
Oman poikaystävän keksiminen ei ole huono veto. 😀 Sillä saa varmistettua sen, että kuviot menevät niin kuin on suunnitellut. Välillä tekee mieli itsekin keksiä puolisoita… …mutta en toisaalta edes halua tietää etukäteen, mitä tapahtuu. Rakastan jännitystä. Toisaalta kun luen muiden rakkaustarinoita, puolison keksiminen ei vaikuta kokemukseen, koska enhän minä nytkään tiedä, mitä on luvassa! Cob ainakin vaikuttaa ihanalta. Liekö hän nyt se Jillan prinssi, josta Jilla on haaveillut, vai paljastuukohan hän markusdahlstenmaiseksi naistenmieheksi…
-
Nykynuori varmasti on kännykällään ennemmin kuin tarttuu koulukirjaan. 😀 Siinä mielessä mikään ei ole muuttunut. Minun aikanani tietenkin oltiin koneella. (Tai mun tapauksessa luettiin kirjoja niin, että äiti takavarikoi mun kirjat ja kirjastokortin, että maltoin lukea kokeeseen…) Kai se kuvienkin blokkaaminen on mielenkiintoisempaa kuin kouluhommat. Mutta sitten tekstaa Eira, joka kirjoittaakin ihan omaan suorasukaiseen tapaansa. Se flikka ei turhia kaartele, vaan komentaa, että nyt mennään tutustumaan Santtuun, juokse! 😀 Vähän ehkä julmaa, mutta milläpä Eira Hermania esimerkiksi hakisi? Eihän sillä ole mopoa, ei edes rikkinäistä.
Toivottavasti Santtu pääsee joskus jengiin. Hermaniin on varmasti turvallista tutustua, kun hän on niin mukava ja melko rauhallinen kloppi, vaikkeivät läksykirjat kiinnostakaan. Ainakin hän on Eiraa parempi vaihtoehto Santulle! Santtu taitaisi ihan säikähtää, jos Eira puhuisi hänelle omalla nenäkkäällä tyylillään…
-
Mitähän se isäntä puuhaa, jos on antanut polun liejuuntua, vaikka on niin järjettömän tarkka tallistaan! Kyllä kai niiden pitäisi kulkemista kestää ympäri vuoden, kun samoja polkuja pääsee kuitenkin hevosella Jätinmetsäänkin. Nyt noottia asiakaspalveluun, että ei tämä käy. 😀
Oli kilttiä vastata Tiituksen tarinaan näin nopsasti ja ketterästi. Käytät kivoja sanavalintoja, kuten että Hera on kuohkealla päällä. Minähän olen se, joka keräilee sanavalintoja niin kuin postimerkkejä, ja tätä en ole tainnut ennen kuulla.
Vitsit, toivottavasti ennätät joku kerta kertomaan meille, miten Hera kasvaa Isoksi Hepaksi. 😀
Pisteitä tästä tarinasta tulee
+ 1p tarinasta, joka sivuaa pihattoprojektia
+1p koska tämä vastaa Tiituksen tarinaan(Huh miten epäluonnolliselta muuten tuntuukin antaa pisteitä ihmisten tarinoista. Mun kannalta ihan hyvä, ettei tämä kuulu tavallisiin Hopiavuoren käytänteihin, ja että tässä saa pisteyttää valmiin tiukan listan avulla eikä esim. epämääräisen ”hyvyyden” perusteella!)
-
En ihmettele Tiituksen ajatuksenjuoksun kuprua kuule yhtään, vaikka tiedän sen joidenkin mielestä olevan outoa, kun ei muista hevosensa sijaintia. 😀 Silloin harvoin kun mun koirat ovat hoidossa, kutsun niitä yhtä mittaa nimittäin. Kaiken huippu oli se, kun meidän rotta kerran yritti mennä vaatekaappiin ja karjaisin sille että SAKU! vaikka olin vienyt meidän Saku-koiran viimeiselle matkalle jo vuosia sitten. Jotenkin siihen tottuu, että örkit ovat aina siinä. Aina ne herättelee samasta asennosta peiton alta aamupissalle — tai yhtä hyvin hakee samasta tarhasta. 😀 Musta tämä on hyvä tapa kommentoida pihattoprojektia.
Niin kuin Tiitus ja Katya, olen ehkä vähäsen itsekin salaa ajatellut pihattoporukkaa, jossa olisi Flida ja shettikset, ja nyt ehkä Fifikin. 😀 Ei yhtään tee mieli hahmotella niistä talvisen pörröistä kuvaa, ei ei. 😀 En tiedä, onko Eetu niin epäileväinen ja huolehtivainen, että varaa pihattolaisillekin karsinat. Tuskin ainakaan kaikille, mutta eihän Eetusta tiedä. Sillä on aina niin huoli hevosista.
Pisteitä tuleee +2p, koska tarinassa on kaksi päähenkilöä ja pihatto on suuressa osassa. 😀
-
Mä olen niin iloinen Noan puolesta, kun sillä on hyvä mieli! Noa on yleensäkin melko seesteinen tyyppi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, mutta nyt hän on iloinen. Yleensä tuot tätä Noan perusonnellisuutta esiin tosi hyvin: tuot esiin rahahuolia ja työttömyyttä, mutta onnistuneesti taustalla, niin ettei Noa pääse vellomaan niissä. Nyt hänen onnellisuutensa on samalla tavalla hienovaraisesti esillä. Ihan kuin Noan persoona peittäisi tietokoneeni ruudun, ja sen takaa näkyisi vain pilkahduksia onnellisuudesta. Se näkyy selkeämmin kuin surullisuus, mikä myös sopii tälle hahmolle, mutta ei silti samanlaisena kuin Eiran hehkutus ja innostus näkyisivät. Olen kyllä ennenkin sanonut, että olet hyvä luomaan tunnelmaa, mutta nyt sanon, että olet hyvä myös kertomaan Noan sisäisestä tunnelmasta. Persoonan, sisäisen maailman ja äänensä suhteen Noa on toistaiseksi kehittynein hahmosi, mutta kyllä ne muut sieltä lujaa perässä tulevat ja ottavat ihan just kiinni! Varsinkin nuorin lapsesi.
Sait jo kehuja kuvauksesta, ja se minunkin on nostettava esiin. Muistan joskus iäisyyksiä sitten käydyn WhatsApp -keskustelun, siis joskus viime talvena, kun jauhoin siitä, miten haluan tietää ainakin omista hahmoistani yksityiskohdat. Minun on tiedettävä, rummuttaako hahmoni hermostuksissaan pöytää kynsillään, sormenpäillään vai kämmenellään, vaikka en ikinä juuri sitä asiaa paljastaisikaan muille. Sellaiset jutut nimittäin tekevät hahmosta ihmisen sen sijaan, että se olisi pelkkä hahmo. Tässä nyt on just sitä kaikkea. Pieniä eleitä ja yksityiskohtia on sellainen määrä, että luomasi kuva on kolmiulotteinen, aito ja elävä. Koko ajan tapahtuu jotain pientä. Onnistut kuitenkin olemaan zoomaamatta ja tarkentamatta kuvaa liian pikkutarkaksi. Jos näkee villapaidan jokaisen ompeleen, näkee pelkkiä ompeleita, eikä paitaa. Ihminen ei yksinkertaisesti huomaa pienimpiä yksityiskohtia arjessa, mutta inhimillisen liikkeen, kuten tavan yskiä ja hinkata nenää hän huomaa. Tällä kertaa (paremman ilmaisun puutteessa) yksityiskohtien pääasiat nousivat esiin niin onnistuneesti kuin vain ikinä. Treenaa tätä jatkossakin aina kun jatkat, koska tällaisesta kuvailusta todellakin kannattaa tehdä oma tavaramerkkinsä. Se oli joskus mun, kun kirjoitin yhtä tekstiä pidempään kuin nyt, ja ai kuinka olin siitä ylpeä. Joskus saan sen takaisin. 😀
Lisäksi tarviiko mun sanoa edes, että olen iloinen kun naulasit ensimmäiset sanat pihattoon.
Mitäs meidän pistetilanteelle kuuluu?
+ 2p tarinasta, jossa on kaksi päähenkilöä ja käsitellään paljon pihattoa
+ 2p Tiituksen ja Sonjan kommenteista
(ja + 1p muuten vaan tehtävänannon erinomaisuudesta) -
Hyi je. Lunta ja jotain jättimäisiä örkkejä aiheuttamassa vaaratilanteita. Kielletään molemmat, sanon minä. On inhottava tunne, kun oikean vaaratilanteen jälkeen tärisyttää ja menee koko kroppa ihan hyytelöksi samalla, eikä pysty sitten oikein mihinkään kun tilanne on jo ohi. Onneksi ei käynyt kuinkaan.
Erityisesti dramaattisesta läheltä piti -kohdassa huomioit hienosti tekstilajin. Novellissa tapahtumasta tulisi kerrottua ihan eri tavalla, kuvailevammin, mutta blogissa ei samalla tavalla voi mennä yksityiskohtiin, ajatuksiin, ilmeisiin ja eleisiin. Harva sitä oman tai kaverin ilmeitä seuraakaan tuollaisessa tilanteessa.
-
Just kun mä Heliä ajattelin ja Eiran tarinaan jo luonnostelin!! Mutta tämän tarinan pohjalta sainkin heti inspiraation ja idean paljon parempiin juttuihin ja juonikuvioihin. Odotahan vain, kun minulla on ensimmäinen alle 12-tuntinen työpäivä! 😀 (Ainoana äikänopena oleminen kirjoitusten aikaan on erityisen läkähdyttävää, mutta pian nekin ovat ohitse!)
Koska me kirjoitetaan kaikki lemmikeistä, musta on niin ihanaa nähdä erilaisia suhtautumistapoja omaan lemmikkiin, ja etenkin sen lainaamiseen. Sonjalle jo kommentoin, kuinka rohkea ja luottavainen tyyppi se on jättäessään Salierin Oonalle, mutta samaa voisi sanoa Helistäkin. Heli tuo toki ilmi ajatuksissaan, kuinka haluaa Inkaa suojella, ja kuinka harvinaista tällainen ratsastus sillä onkaan. Kuitenkin samalla Heli suhtautuu Eiraan tosi sallivasti ja rauhallisesti, vaikka onkin ihan päivänselvä asia, että ei Eira ole kauhean osaava tai varovainenkaan ratsastaja, kun on porskuttanut elämänsä päivinä vain paksulla työhevosella ja pariko kertaa Flidalla. 😀 Mä en tiedä, olisinko yhtä rohkea koirienikaan kanssa. Hermoilen jopa sitä, että kun toisella on jalkavika, niin remmin lukko ei missään nimessä saa hakata sitä polveen tai oli muuten viimeinen kerta, kun se tyyppi sitä taluttaa. Ihan vahinkojenkin anteeksi antaminen on niin vaikeaa just sen koiran suhteen!
Mutta Helipä on niin kauhean kiltti Eiralle. Kunnioituksesta Oikeita Hienoja Puoliverisiä kohtaan Eira tietenkin kuuntelee Heliä, mutta luulenpa, että kehujen, ystävällisyyden ja etenkin Inkalla ratsastamaan päästämisen jälkeen Heli on nyt Eiran suurin idoli heti kaikkien johnnydeppien jälkeen. Se, mitä Eira ei nähnyt, mutta minä näin, oli Helin ajatukset. Vaikka Eirasta ollaan yleisesti mitä mieltä, ja vaikka Eira osaa olla ärsyttävä, Heli ei kertaakaan ajatellut mitään loukkaavia kommentteja. Se on aika siisti saavutus se.
Inkallekin Heli on kiltti. Sitä pitää käsitellä tosi hyvin. Toki niin se pysyy pitkään hyväkuntoisena ja herkkänä ratsuna, mutta ei Heli tunnu suorituskykyä hermoilevan, vaan elämänlaatua. Lisäksi Helin ajatusmaailma sopii Inkan suhteen hirveän hyvin yhteen mun ajatusmaailman kanssa kaikkien elukoiden suhteen. Totella niiden täytyy, mutta vastaavasti mun pitää pyytää niin vähän ja hellästi että se on riittävästi eikä liikaa, ja suojella niitä ylimääräisiltä kolhuilta niin hyvin kuin voin. En yllättynyt sitä, että Inka totteli Eiraakin: Heli on sitä niin hyvin pitänyt, että totta kai. Sen sijaan yllätyin sitä, että Eira osasi pyytää niin nätisti. 😀 Sille on niin suuri asia päästä Puoliverisen Selkään! Ja näkihän sen siitä, miten Eira Inkaa syystäkin ihaili mennessään.
Opetustilanne on myös ovela ja kiinnostava tapa antaa muille kirjoittajille hoito-ohjeet. Pilkuntarkka kuvaus toki tuo ne ilmi, mutta kun osoittaa toiselle hahmolle erityishuomioita oman hevosensa hoitamisesta, tulevat ne lukijallekin heti tutuiksi.
Ihanaa että ehdit kirjoittaa! Tässä on mulle erinomainen koukku, jota tarvitsin kipeästi, ja muutenkin tämä on niin hellyyttävä ja aidontuntuinen tarina. 😀
-
Onkohan Outi vain niin luotettava tyyppi ja jo väleissä Sonjan kanssa, vai kuinka Sonja uskaltaa Outille hevosensa luottaa, eikä ole edes mustasukkainen? 😀 Sonja tuntuu olevan oikeasti ihan tyytyväinen, kun Salieri on päässyt maastoon ja hyppäämään, ja kun Outin hoitoon voi hänen mielestään ihan täysin luottaa. Mistähän mäkin saisin sellaisen Outin, jolle uskaltaisin jättää mun elukat hermoilematta edes yhdeksi illaksi..?
Vitsit mitä sporttilomaa Sonja viettää (t. Sipsinsyöjä). Kuulostaa aivan sairaan jännittävältä patikoida pieniä päivämatkoja vieraassa maassa, jossa maisematkin ovat itselle eksoottisia. Uskoisi, että kirjoitusinspiraatiokin heräisi maisemanvaihdoksesta. Vaikka sen kyllä ymmärrän, miksi bloggaaminen väsyttää. En mäkään jaksaisi lomalla illalla enää mitään, jos päivällä olisi oikeasti jotain aktiviteettia, eikä vain ”siskon lasten vahtimista” meressä (eli itse riehumista, kun ne osaa uida paaaljon paremmin kuin minä). Tätä lukiessa tuli sellainen olo, että vitsit kun pääsisi itsekin seikkailemaan…
-
Voi Santtu. 🙁 On rankkaa olla fiksumpi tässä asiassa kuin äiti. Äitien tehtävähän on tietää kaikesta kaikki ja saada kaikki järjestymään, ja ainakin mun äiti on vieläkin mulle vähän sellainen supermies. On kauheaa ajatella, että oikeasti joidenkin äidit eivät ole, vaikka yleensä tietenkin sellaiset äidit tekevät sen vahingossa. Santun äiti on näyttäytynyt aika ikävänä äitinä tähän asti, mutta luulenpa sen johtuvan edes osaksi siitä, että Santtu on nyt (tietenkin) keskittynyt hevosasioihin.
Samastun nyt tietenkin Santtuun, vaikka Santtu onkin lapsi. Tätä lukiessani ajattelin vanhoja heppamuistoja mun isästä, ja miten isä kämmäili ja esitti juuri vastaavia ajatuksia. Se johtui kuitenkin ihan vain tietämättömyydestä: iskä ajatteli tekevänsä oikein mun kannalta. Tätä tekstiä lukee myös moni sellainen, jolla on lapsia, ja heidän katsantakulmansa on eri kuin mun, lapsettoman. Santtu ei kritisoi äitiään, mutta sinä kritisoit hänen äitiään rivien välistä. Taiteessa se on OK, mutta välillä mietin, miltä se tuntuu äideistä ja isistä. Mitä olen suurin piirtein mun ikäisten äitien ja isien juttuja kuullut, oikeastaan kaikki pelkäävät jossain vaiheessa olevansa huonoja vanhempia. Eivät he ole, vaikka tekevätkin virheitä — mutta onko Santun äiti vain huono äiti, vai onko hänessä muutakin? Miltä tuntuisi lukea huonosta äidistä, jos on äiti, ja siksi joskus ajatellut olevansa huono äiti? Musta olisi kiinnostavaa kuulla. (Äidit, kertokaa! Isätkin saa kertoa! Miten taide-elämys eroaa mun elämyksestä?)
Yksi taustavoima, joka vaikuttaa Santun juttuihin ja eniten just tähän, on nykyaikaisten keskivertoihmisten hevosenpitotottumukset Suomessa. En usko, että se on pelkästään Santtu, joka ajattelee, että hevosasioiden kuuluu tapahtua tietyssä järjestyksessä. Sinäkin taidat ajatella. 🙂 Tavallisen ihmisen kuuluu käydä tunneilla, ehkä pitää sitten vuokraheppaa tai muuten harrastaa, ja lopulta, kun tietoa on karttunut, sitoutuneimmat hankkivat oman hevosen ja jatkavat opettelua sen kanssa. Luojan kiitos se menee yleensä näin! Santun tapauksessahan se olisi ihan oikein. Toisaalta on kuitenkin paaaaaljon sellaisiakin onnellisia hevosenomistajia, jotka skippasivat kaikki vaiheet paitsi kaksi viimeistä. Joskus miljoona vuotta sitten niin tekivät melkein kaikki harrastehepan omistajat, mutta nyt se on yleensä ”väärä tapa”. No, mutu-tuntumalla on sanottava, että yleensä onkin: suurin osa sellaisista tapauksista menee mönkään. Mun maailmassa molemmat tavat ovat yhtä normaaleja. Karkeasti ottaen vähän yli puolet tuntemistani hevosenomistajista on ottanut hevosensa kylmiltään, toki aikuisena tai vanhempansa vah-vas-ti tukemana. Mä en näe Santun tilanteessa siis mitään ihan hirveän absurdia tai väärää, muuten kuin että äidin tai isän pitäisi nyt tietenkin olla tallilla auttamassa, jos kaikki menisi niin kuin mun maailmassa kuuluu mennä.
Vaikka tämän tarinan lopussa Santtu ihan leppoisan oloisesti toteaa, että ei hänellä ollutkaan kiire ratsastaa, mulle tuli tosi paha mieli siitä. Toinen on kuitenkin niin innoissaan hepasta, satuloi sen, on menossa ratsastamaan, ja sitten ei kuitenkaan ihan pysty, kun ei kehtaakaan. Mä ymmärrän, miksi Santtu ei pysty sanomaan Noalle, että ei kun en mä sittenkään ole ratsastanut vielä. Mulle tapahtuu vastaavia juttuja koko ajan, kun pelkään ihmisiä! Samoin mä ymmärrän ihan täysin sen ajatuksen, miksi Santtu oikeastaan haluaisi ratsastaa yksin ekalla kerralla. Jos mulle vain tupsahtaisi hevonen, mä ainakin haluaisin. Olisi sellainen olo, että mitä jos just tämä hevonen ei tottelekaan yhtään, ja meitä pidetään ihan kummallisina ja kaikki arvostelee. Vaikka ei kukaan arvostelisikaan. Apuakin on niin vaikea pyytää, vaikka olisi ollut ihan varmasti ihanaa, että joku olisi vaikka taluttanut vähän aikaa, tai pitänyt kiinni selkäännousun ajan edes.
Huomaan koko ajan selkeämmin, että mun täytyy itse kiinnittää huomiota Eiran hyviin puoliin. :DD Huomaan, että hän kuulostaa ihan samalta kuin mun tarinoissa, mutta ei siltä, miltä mun päässä. Damn. 😀
Mutta vitsit miten sympaattinen tyyppi Santtu on. On helppoa olla sen puolella ja seurata sen tarinaa, vaikka olisi minkä ikäinen lukija. Saman ikäisen on helppo ajatella Santtu ”meidän luokan pojaksi” kun se on monella tapaa niin realistisen keskiverto, vaikka varmasti silläkin on superkykyjä. Nuorempihan ihailee Santtua, kun se pärjää kaikista hidasteista huolimatta, niin kuin nyt äitinsä kanssa ilman ratsastustunteja. Ja mä, kun olen vanhempi, näen Santussa välillä mun pikkusisaruksia ja oppilaita, ja joku näkee siinä aivan varmasti vaikka oman lapsensa. Me kaikki tunnetaan joku Santtu, ja me tykätään hänestä.
-
Mutta eihän vieraan maan tylsä maisema ole ollenkaan tylsä. 🙂 Kun menin ekan kerran Skotlantiin lukiokavereiden kanssa ja käytiin junalla jossain, me tuijoteltiin muille ihan tavallisia asioita äänekkään haltioituneena. Ja kun kävin ekan kerran Espanjassa, ekat kaksi viikkoa ihmettelin, miten kaikki vain VOI olla niin keltaista, ja miten kaikilla VOI olla sitruunapuu (!!!!) pikkuisen lähiöpuutarhansa keskellä. No, Sonja on sentään kokeneempi matkailija, ja kiinnittää huomiota nähtävyyksiin, niin kuin kai maailmaa nähneelle on tyypillistä. Ne on sitten meikäläisiä, metsittyneitä, jotka vahtaa monttu auki asuintaloja ja sellaisia markkinoita, joista paikalliset hakevat arkiperunansa.
Mutta nyt on fancy tuliainen Salierillekin hankittu. :DD
-
Mikähän mua sitten vaivaa, kun olen miljoona kertaa kiinnostuneempi tavallisten ihmisten jorinablogeista kuin tietyn teeman ympärille kootuista blogeista? 😀 Onkohan se jotain tirkistelynhalua, kun musta on niin mielenkiintoista kuulla, mitä joku mun mielestä mielenkiintoisen oloinen tyyppi söi lounaaksi, kun oli joululahjaostoksilla, ja kuinka sen siivouspäivä on mennyt? Varsinkin, jos tunnen tyypin ja jollain tasolla välitän siitä, on mielenkiintoista lukea sen elämästä. Niin kuin bloggaavan Outinkin juttuja jo lukisin ihan kakistelematta, koska onhan se osa porukkaa ja siksi tavallaan munkin tuttu.
Näköjään nielen tällaisen rauhallisen, soljuvan ajatusvirrankin mielelläni. En tarvinnut kauaa analysoida, millä herätät mielenkiintoni. Tässä vuorottelee tuttu ja tuntematon, yhteinen ja yksityinen. Kun on mainintoja tutuista paikoista ja tyypeistä, päivä tuntuu tapahtuneen ihan oikeasti ja päivän kululla on kiintopisteitä. Tutun lisäksi olet herättänyt mielenkiintoni jo Outin perheestä ja taustoista. Perhettä ei ole vielä hirveästi sivuttu, mutta olet vihjaillut päättyneestä suhteesta, ja onhan Outin yhtäkkinen muuttokin niin kummallinen tapaus, että siitä ainakin tämä lukija odottaa saavansa joskus lisää tietoa. Eniten tämä tarina toimikin mielenkiinnon herättäjänä. Tuleekohan se iskä sieltä, tai Kati? Ja kun Outi ilmaisee epäilevänsä heidän tulemistaan, miksi sävy on niin neutraali ja toteava?
Muhun vetoavat aina myös ihan pienet inhimilliset yksityiskohdat, niin kuin kylmä asunto, teen keittäminen — ja etenkin se, miten Outi ottaa kännykän, vaikka kaikkihan me tiedetään, että kirja pitäisi valita mielummin. Samastun varsinkin siihen niin täysillä. Munkin pitäisi kai jo ihan ammattini puolesta olla edes yksi päivä viikosta kirja kädessä, mutta eeeeei, tässä mä olen mielummin. 😀
-
Piirretty kääntöpuoli tai ei, tämä puolihan se kortissa aina onkin hienompi. Tässähän on vaikka mitä. Tekstistä käy selväksi paitsi tilannepäivitys, myös se, että Sonja ei koe olevansa ainakaan vielä missään hömpsöttelyvälleissä Hopiavuoren väen kanssa ja on tyyliltään kaveriensakin kanssa aika korrekti. Hän kirjoittaa hyvin neutraalisti. Mä lähetän tällaisia kortteja esim. työpaikalle. Kun lähetän parhaalle kaverille kortin, en tasan kerro nähtävyyksistä ja olinpaikoista, vaan vaikka että tänään näin 32 etanaa, löysin uuden makuista toffeeta ja kävin sellaisessa eksoottisessa vessassa, jossa ei ollut pönttöä. Toisaalta tässä on kuitenkin muuta raapustelua, enkä usko, että Sonja on yrittänyt olla taiteellinen. Ennemminkin näen, että kortti on tehty vaikka illalla sängyllä tai päivällä automatkalla, ja ihan hetken tylsyydessä sitä on koristeltu. Ihan vain jotta käsillä olisi tekemistä.
Musta tämä on suloinen postaus. Tulee mieleen ihan Tiituksen karsinajärjestyslappo kun hän aloitti töissä Hopiavuoren hevostallilla. 😀 Tässä on samanlainen aitouden tuntu.
-
Hermanissa on ennenkin ollut tällaista omalla tavallaan tosi suloista tarvetta hemmotella ja suojella Eiraa. Eira itsekin on sen huomannut, varsinkin tämän tarinan myötä, ja toisaalta ihan tykkää siitä. Samalla taas tämä lisää ristiriitaa sen välille, mitä Eira on ja mitä hän haluaisi olla. Eira on älykäs, osuu aina kun ampuu, ja osaa lyödä niin ettei murra peukaloaan samalla, ja hänen omasta mielestään kunnollisen naisen ei kuulu olla tai osata mitään sellaista. Tavallaan vähän odotan tulevaisuuteen draamaa Eiran ja Hermanin välille just näistä asioista. Kuinkahan tärkeää se oikeasti on Hermanille, että saa olla raavas mies ja suojella Eiraa? Saakohan hän selville, että oikeastaan Eira pärjää paremmin kuin moni herman? Ja käyköhän sellainen Hermanin itsetunnolle niin kuin monen nuorin sällin itsetunnolle kävisi? Mitähän kaveritkin sanoisivat — varmaan, että Herman piilottelee Eiran helmoissa! Muodostuukohan tästä ongelma ja kuinka ylitsepääsemätön? Tai mitä jos Herman ei koskaan saa tietää — kuinkahan kierot ja vanhanaikaiset sukupuoliroolit tämä kaksikko itselleen kasvattaa? 😀
Hermanin rooli on samaan aikaan sekä Eiralle haitaksi että hänen unelmansa. Eihän Eira ole koskaan muuta halunnutkaan kuin mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, joka on miehisen älykäs ja samalla kovanyrkkinen, niin että voi suojella heikkoa naista, joka Eira haluaisi olla.
Olen lukenut tämän tarinan jo monesti. Se on kaikessa kliseisyydessään niin sairaan suloinen. Salaista jännitystä siihen tuo se, että Herman-parka ei vielä tiedä, millaiseen tyyppiin on sekaantunut. Se tietämättömyys on tosi aitoa. Eihän hän ole Eiraa oikeasti vielä niin kauaa tuntenut, että kulissit olisivat karisseet. 😀
Ihanaa, että Hermanille kasvoi persoona näin nopeasti, sillä hänen persoonansahan on kerta kaikkiaan valloittava.
-
Eipä meillä kyllä ole pesukarsinaa. 😀 Hopiavuoressa köyhäillään monella tapaa, mm. viilentämällä heppojen jalkoja suihkuttelemalla niitä suulin tallipihan puoleisella reunalla. Toimii — paitsi silloin kun suihkuttaa monta peräjälkeen ja aiheuttaa keskelle pihaa hirveän lutakon…
Tuo oman lemmikin synnyttämisen odottaminen on vähän sellaista, että että… 😀 Ainakin musta se on joka kerta samalla tosi jännittävää ja aivan sairaan tylsää. Kuvaat Noan ajatusten kautta hyvin tarinasta toiseen sitä, että oikeastaan mitään ei tapahdu. Eikä siinä mitään tapahdukaan! Vähän se emä tai emo pyöristyy, mutta kunnolla vasta loppuvaiheessa. Ihan normaalia elämää se elää. Silti joka kerta, kun koirat olivat paksuina (olen siis asunut kennelissä…) suurin piirtein vietin päiväni käsi niiden vatsoilla odottaen, koska ensimmäisiä elonmerkkejä näkyy. Ja sitten — kuplintaa! Ainakin koiranpentujen ihan ekat liikkeet tuntuvat samalta kuin sitkeä pieru. :DD Kuplivilta. Ja joka ikinen kerta se on aivan uskomatonta. Ai että miten odotan, kun Flidan vauva alkaa kuplia. Mitenhän rauhallinen Noa sen ottaa, kun kyseessä on eka kerta ja rakas heppa? Kun meikäläinenkin menee vieläkin joka kerta ihan sekaisin, vaikka kyseessä olisi tuhannes kerta ja äidin koira eikä oma.
Musta on tosi toimivaa upottaa tarinaan aina vähän tietoa tamman tiineydestä. Teet sen tosi sujuvasti ja Noan suulla, vaikka tarkoituksena onkin oikeastaan antaa lukijalle samalla tietoa, jotta hän ymmärtäisi, missä mennään. Tottakai Noa on joutunut opiskelemaan paljon ja ajattelee oppimaansa. Jos aiot kirjoittaa varsomisesta, sulla on kuitenkin haaste tämän informaation mukana kuljettamisen suhteen, varsinkin jos hevosta pitää auttaa. Meinaan, että ainakaan mä en pystyisi kuljettamaan ajatuksissani minkäänlaista narraatiota silloin, kun jollakulla koirista on h-hetki. Varsinkin eka kerta oli suorastaan järkyttävän nopea ja vaistonvarainen, kun piti kylmiltään just sillä kertaa auttaa koiraa. Pelkkien nopeasti etenevien tapahtumien kuvaus kuitenkin menee herkästi tosi sekavaksi, varsinkin kun kohderyhmästäsi suurin osa ei kai tarkkaan tiedä mitään varsomisesta, eikä ainakaan ole ollut mukana sellaisessa. Vaihtoehtoja toki on kuvata sitä sekavuuttakin taiteen keinoin, mutta ainakin musta aihe on tosi vaikea. Vaikka mun pitäisi kirjoittaa niistä tutuista elukoista, koirista, en kyllä osaisi tehdä sitä järkevästi!
Minäkin aioin heti sanoa, että on niin ihana ajatus, miten joku piittaa Inarista ja Santusta, vaikkei ne sitä tiedäkään. Kun luin tämän tarinan, tuntui taas siltä, että maailma onkin hyvä paikka, ja joku aina välittää, vaikkei siitä edes tietäisi.
Eira on tässä tosi vihamielinen. :DD No, onhan se usein, mutta mä kun kuvittelin, että Noa on jollain tapaa jopa sen suosiossa tällä hetkellä. 😀
Saa nähdä, mitä Nellyn kanssa tapahtuu!
-
Mä olen ihan rahtusen nyt eri mieltä kuin Nelly kommentissaan. 😀 Siis sen ehdottomasti allekirjoitan, kuinka paljon olet lyhyessä ajassa kirjoittajana kehittynyt. Kuitenkin olen sitä mieltä, että hevosissa sinulla on tässä tarinassa vielä kehityskohta. Olet jo tosi hyvä kuvailemaan ihmisten toimia, ajatuksia ja tunteita ja ottamaan toiset hahmot (varsinkin Eiran ja Sannin, sekä tässä Hellon) huomioon niin, että heidän yksilöllinen persoonansa näkyy teksteissä. Sen sijaan Typyn oma persoona ei vielä näy ihan samalla tavalla kuin ihmisten ja kommunikointi sen kanssa jää selostavammaksi. Siihen on tietenkin ihan selvä ja luonnollinen syy: olet nyt harjoitellut ihmisillä enemmän kuin hevosilla! Mahtava uutinen on se, että koska osaat jo kuvata niin monimutkaista ja kummallista eläinlajia kuin ihminen, opit varmasti helpommin kuvaamaan hevosia. Ihmisten näkökulmasta ne ovat nimittäin yksinkertaisempia otuksia. Ne eivät osaa esimerkiksi valehdella, juonitella tai muuta sellaista.
Ärsyttävä äijä on kyllä tuo Hello. Onkohan se oikeasti niin tyhmä, ettei tajunnut, että sen olisi pitänyt tietenkin tarjoutua seuraksi? Vai onkohan lie sillä jotain meneillään, ettei se tule… Nellystä voisi sanoa samat sanat. Inarin nirppanokkaisuuden ymmärrän, koska hän ei taida vieläkään olla varma siitä, onko Hermanin seura hyväksi Eiralle vai ei. Onneksi edes Eira lähti!
Aloin kirjoittamaan tähän jatkoa heti, kun julkaisit tämän. Olin kuitenkin niin hidas, että ehdit jatkamaan ensin. 😀 Onneksi sain sitten vanhaa tarinarunkoa muokattua jatkoon sopivaksi tosi helposti, ja uuden tarinan myötä jatkamisesta tuli itse asiassa vielä mielenkiintoisempaa kuin jos olisin ehtinyt tarttua tähän suoraan!
