Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mun mielestä virtuaalisista tarinahevosista luovutaan ihan liian harvoin. Oikeassa elämässä ideaalihan olisi, että sama ihminen ja sama lemmikki yhdistyvät loppuun asti, mutta edes oikeassa elämässä se ei aina mene niin. Tilanteet muuttuvat, ja joskus on parempaa luopua omasta karvavauvastaan kuin pitää sitä väkisin. Toistaiseksi voimassa olevassa tarinassa on lisäksi se elementti, että aina on oltava kerrottavaa. Jos elämä jatkuu liian pitkään samanlaisena, vaikka hevosen osalta, mitäpä siitä loputtomasti kirjoittamaan. Tarinassa luopumisestakin saa tehtyä kaunista, ja musta tuntuu, että tässä valmistellaan sitä. Ensin herätetään henkiin sekä Santun että lukijoiden tunteet Fifiä kohtaan, ja sitten kun käy kaikkein kipeintä päästää irti, on oikea aika päästää. Sitä en usko hetkeäkään, että Santun hevoshommat loppuvat Fifin mahdollisen lähdön myötä. Sillä on ollut niin paljon muutakin tässä ihan ulkomaita myöden, että tiedä vaikka se löytäisi ammattinsakin joskus hevosista. Ainakin uuden ponyn se löytää varmana vielä, ja siitä riittääkin taas juttua, kun Santun uskoisi etsivän Fifiä uudestakin hevosesta, eikä se voi ikinä olla Fifi.
-
Tässä on myös sulavasti sidottu oman hahmon historia muiden hahmojen nykyhetken systeemeihin. Janna ja Sonja koettivat samaa, ja tässä on kolmas onnistunut yritys. 😀
Noan kolmenkympin kriisiksi tästä lähin ristimäni harmaus on suuressa osassa tässäkin tarinassa. En lähtisi etsimään tarinoista vielä masennusta, koska Noa kuitenkin tuntee sekä iloa että surua. Ennemminkin näen kyllästyneisyyttä, väsymystä ja jotain toteuttamattomia toiveita. Niitä toiveita kohti Noa ei vain vielä pääse suuntaamaan, koska hän ei taida itse vielä tietää, mitä haluaa seuraavaksi saavuttaa. Omat hevoset ovat jo täydellisiä, se unelma on saavutettu. Jonkinlainen seuraava askel olisi se oma asunto — mutta jostain syystä Noa ei halua tai uskalla unelmoida siitä vielä nyt heti, vaan vasta sitten joskus. Chai on siellä, mutta vain ehkä ja vain toivottavasti.
Joskus nuorempana mä pelkäsin, että Noan ikäisenä musta tuntuu tuollaiselta. Me ollaan Noan kanssa aika saman ikäisiä, mutta mulla on koko ajan kivaa, vaikka olisi surujakin. Olen huomannut, että se johtuu just siitä, että haluaa koko ajan jotain, koko ajan lisää, aina jokin ajaa eteenpäin, ja samalla muistaa, mitä kaikkea on jo saanut taisteltua itselleen. Eipä siinä kyllä mennytkään kuin koko tähänastinen elämä oppia se. Toivottavasti Noakin oppisi joskus, reppana.
-
Eiiiiikä, meidän Noalla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. :DD Kolmekymmentä taitaa olla yleensä se rajapyykki, kun ekan kerran usein katsotaan kunnolla, että mitä tässä on saatu aikaan ja mihin seuraavaksi suunnataan. No Noalla on monenlaista historiaa jo, joten uskoisin, ettei tämä ole hänelle mikään kyllästynyt vaihe, kun hän on tympääntynyt ja väsynyt työhönsä. Ehkä saman toistaminen ikuisesti ei ole Noalle sopiva työelämä, mutta mitähän ihmettä hän seuraavaksi keksisi? Hänellä ei ole liiemmin tutkintotodistuksia tai muuta hienoa, joten vaihtoehdot ovat rajatut. Tämän äärellä Noa on ollut joskus aikaisemminkin. Vitsit kun se löytäisi paikkansa jostain nuorisotyöstä joskus. 😀
Noan kolotus ja väsymys soittelee mun päässä hälytyskelloja ihan täysiä. Voi ihan hyvin olla, että tässä kuvataan sitä, että Noalla on raskas työ, jota on paljon, eikä hän ole enää parikymppinen. Silti mä muistan, kun musta itsestä alkoi tuntua tuolta. Koko ajan väsytti. Ei saanut aikaan mitään töiden päälle. Alkoi olla omituisia kipuja, jotka eivät lopulta lähteneet pois. Kesti monta vuotta, ennen kuin mulla todettiin reuma. Sen oli puhkaissut homeisessa opiskelijakämpässä asuminen, eikä me edes asuttu siellä montaa kuukautta. Vanha Meijerihän on ihan homeessa ja Noa pyörii siellä aika paljon…
Onneksi edes Noeul ei ole ikuinen riesa. Korpeaisi kyllä muakin, jos mun lomasuunnitelmat sössittäisiin käytännössä kyselemättä, vaikka olisikin suunnitelmissa vain olla kahdestaan. Samastun myös markusinhoon. Markus ei olisi oikeassa elämässä munkaan lempi-ihmisiä. Chai on outo, kun on fanittanut sitä jo, öö, montako vuotta: ihan oman tarinansa alusta asti.
-
Aaaaw, siis mä en ole yhtään poni-ihmisiä, en oikeasti enkä virtuaalisesti, mutta onhan ne ponit nyt juutana vie inania, kunhan ne ei ole omia. Oscar voisi olla tyyppi, johon voisi jopa luottaa, kun lasten poni on. Useinhan ne on sellaisia petoja, että oksat pois. :DD Mä voin kuvitella sen hämmennyksen (ja Eiran tapauksessa karvaan pettymyksen), joka tallilla lainehtii, kun monsieur Oscar saapui. Meidän poniedustuksemme on ollut niin olematonta oikeastaan aina, että tietenkin ne odottaa Marshallin raahaavan puoliverisiä mukanaan. 😀 Katotaan nyt, millainen vekkuli Oscar loppuviimein onkaan.
-
Tässä on nyt kaksi yksinäistä löytänyt toisensa, ja vaikka ne ei ainakaan vielä jotain sydänystäviä ole, uskonpa, että ne saa jotain henkistä tukea toisistaan. Molemmathan ovat samassa tilanteessa: tulleet uusimpina tallille, jossa muilla hahmoilla on jo omia systeemeitä keskenään. Tietenkin nämä kaksi tietävät, miltä toisesta tuntuu, ja ymmärtävät, että toinenkin tietää. Lisäksi heillä on jotain yhteistäkin. Tietenkin on, kun tallilla ollaan: hevoset. Kiinnostus muita elukoita kohtaan ei osu yksiin, mutta eihän se nyt haittaa. 😀
-
Minja on kyllä sellainen tyyppi, jonka kanssa voisin tulla toimeen oikeassa elämässä. Hän vaikuttaa sellaiselta normaalin tasaiselta ihmiseltä, jolla ei ole mitään isompia repiviä draamoja, jotka oikeassa elämässä väsyttäisivät mua. Ystävyys Minjan kanssa ei varmaan olisi mikään Minja Show, vaan sellaista vastavuoroista ja helppoa. Hahmoissakin tykkään tietystä tasaisuudesta, että draama tulee sisältä eikä ulkoa. Tässä Minjan draama on yksinäisyyttä tallilla. Hän kokee niin kovasti ja riipivästi, ettei kavereita oman hevosen lisäksi oikein löydy. Mä uskoisin, että Minjan jotkut aikaisemmat (nuoruuden) kokemukset vaikuttavat tähän, koska ihan heti aluksi ainakin Ilona ja Alex tarjosivat kättään ja tahtoivat tutustua, ja Ilona myöhemmin uudelleenkin. Vaikka ihmisiä olisi siis tyrkyllä, Minja kokee, ettei ole, ja samastun tähän. Aikuisena tutustuminen on sitten jotenkin niiiiiiiin vaikeaa, kun tietenkin koko maailmalla on jo valmiina omat systeeminsä. Vitsit kun Minja tietäisi sen, minkä mä opin tuossa muutama vuosi sitten: kun tekee innokkaasti omaa juttuaan ja rakastaa sitä, vetää jotenkin automaattisesti puoleensa muita ihmisiä. Väki jotenkin huomaa, että tuo tykkää tästä jutusta, ja sellainen olo ihmisessä taitaa olla jotenkin kutsuva.
-
Ilona väsyy! Oskariin samastuva puoli mussa soitattaa hätäsignaalia ja sireenejä. Me tiedettiin, ettei se jaksa meitä! Me tiedettiin, ettei se rakasta meitä! Me tiedettiin, että me ollaan sille liikaa! Oskari on osa mua, tai ehkä mä osa Oskaria (niin kuin on kaikkien hahmojeni kanssa), mutta onneksi suurin osa musta on eri kuin Oskari. Se osa ei mene paniikkiin ja ota kaikkea jotenkin henkilökohtaisesti. Väsyisin mäkin, jos yrittäisin olla toiselle avuksi, mutta se päätyisi tuhoamaan mun laittaman aamupalan ja oman keittiönsä, jonka mä joutuisin siivoamaan, kunnes se väistämättä tuhoaisi sen lopulta taas. Ottaisi muakin pattiin, kun toinen kiukuttelisi niin kuin pikkukakara, koska jumaliste vaikeaa tässä on kaikilla muillakin. Menisi mullakin hermo, kun yhden vammaisen lisäksi pitäisi jaksaa kaitsea toista, joka on kiroileva idiootti.
Sitten kuitenkin mä oon silleen että uuuuuh Ilona istu just Oskarin sylissä huomasitteks hä huomasitteks HÄ. :DD Lisäksi, kun ei joudu itse aikuisen miehen kiukuttelua kestää, niin onhan se nyt juutana vie söpö kun se käyttäytyy kuin kolmivuotias ja pyristelee pakoon naamanputsausta, kunhan se ei tee sitä aina. Oskari on ollut niin erilaisessa roolissa aina, että mulle se on uusi ja ihmeellinen tällaisena. Samoin on Ilonan ja Oskarin suhde ollut niin rajoittunut ja jäykkä, koska Oskarikin on rajoittunut ja jäykkä, että aivan uusia juttuja on koko aika.
-
Jes! Jes!! Vihdoin! Vertaistukea! Mä oon oikeasti niiiiiiiin onnellinen siitä, että meidän hahmot ei ole mitään arkkienkeleitä, jotka huokuu pelkkää puhtautta ja rakkautta, koska ei oikeatkaan ihmiset ole. Virtuaaliheppahahmot vaan yleensä on, koska jostain syystä keksittyjen ihmisten pitää olla kaikille kilttejä. Vaikka mä luotan meidän hahmoihin, silti vähän jänskätti, onko Alex lopulta ainoa, jolle Oskarista muodostuu ongelma. Mutta ei, ei onneksi! Sonja kammoaa sitä samalla lailla kuin mä voisin oikeassa elämässä kammota, jos olisin sen kanssa samanlaisissa väleissä kuin Sonja. Miettisin just samoja juttuja. Kuinka paljon se vihannes nyt sitten oikeasti tajuaa? Miten sille puhutaan? Vauvojen kanssa on sama. Niille pitää jutella, mutta ne vain möllöttää, niin en tiedä yhtään, mitä niille sitten sanoisi. Hyi yök oikeasti. 😀 Kukaan ei vain näe tällaisia ajatuksia ulospäin, koska mussa ja muissa oikeissa ihmisissä ei ole minäkertojaa.
Tämä teki mut tosi onnelliseksi! 😀 Kauheaa sanoa varmaan näin tarinasta, jossa on niin rumia ajatuksia. Mutta kun rumuus on jotenkin rehellistä. On muutenkin rohkea veto joka kerta, kun kirjoittaa oman hahmonsa rumista puolista. Siinä asettaa hahmonsa ja joidenkin silmissä jopa itsensä alttiiksi aika rankalle kritiikille. Sitä paitsi perinteisesti omia virtuaalihahmoja on haluttu pitää jotenkin ideaali-ihmisinä, joissa ei ole virheitä. Ihania kiiltokuviahan ne on, mutta valitettavasti tylsiä. Mä oon niin innoissani, kun sitä muottia rikotaan taas!!
Kiitos! Ihanaa!
-
Tämä on taas tosi ristiriitainen tarina mulle, vaikka sen ei pitäisi olla. Se on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, ja se käsittelee selkeästi sitä, miten Ilona kokee olonsa tarpeelliseksi ja oikeastaan rakastetuksi, kun juuri hänet on valittu ja juuri hänet etsitään apuun, vaikka muitakin olisi. Etenkin lopetus alleviivaa sitä, että Ilona haluaa olla tarvittu — ja silti mä samastun sivuhenkilö Oskariin ja mulle tulee tästä tarinasta tosi sellainen murheellinen ja pelokas olo. Mun oma tausta vaikuttaa, kun olen joutunut olemaan autettavana, mutta mietin, mitä Oskari meinaa. Se pyytää Ilonalta usein ja paljon. Jos Oskari on yhtään niin kuin mä, se pelkää koko ajan, että se pyytää liikaa, ja pyytäähän se liikaa. Se on väistämätöntä, että Ilona joskus kyllästyy, tai sillä on joskus vaikka huono päivä, eikä se jaksa olla aikuisen miehen yksinhuoltaja. Sellainen pelottaisi ainakin mua autettavana. Mä siirrän omia ajatuksiani Oskariin ja musta tuntuu, että se on parista leivästä niin kiitollinen, että sitä tukehduttaa se, ja samalla sellaista ei voisi sanoa ääneen, vaikka osaisi puhua.
Sitten kun mun näkökulma on mikä on tähän tarinaan, musta on tosi omituista nähdä Ilonan ajatuksia. Siis se oikeasti katselee herranjumala lempeästi, kun Oskari kantaa itse leipiään. Se teki palveluksen sellaisella rakkaudella, että mä en osaa suhtautua siihen. Se oli vain leipä, mutta Ilonan ajatukset on sellaisia lempeitä, että mun tekisi mieli mennä tohon olkkarin parketille maata ja tehdä kuolemaa. Yritin aivan kauheasti saada kiinni siitä lempeydestä: mikä sen tekee. Oskarin kehityksen seuraaminen joo, mutta ei se ole se, mikä melkein särkee mua tässä. Etsin jonkin aikaa ja tajusin, että sekin on tuo loppu. Oskari ei ole nyt sama, mitä se oli ennen. Siitä ei ole nyt Ilonalle valmentajaksi, ei suoraselkäiseksi ja itsevarmaksi kilparatsastajaksi, ei oikeastaan miksikään sellaiseksi, jona Ilona on sen nähnyt. Silti se kelpaa Ilonalle ja silti Ilona haluaa auttaa sitä: niin paljon, että on huolissaan, että joku päivä Oskari ei tarvitsekaan apua. Mä en tiedä, kuinka usein oikeassa elämässä joku rakastaa toisen sielua sillä tavalla, että olisi oikeasti ihan sama, millaisessa kuoressa se sielu maan päällä vaeltaa. Mä oon löytänyt sellaisia kavereita, joille on ihan sama, vaikka päättäisin muuttua laamaksi heti ensi torstaina: silti ne haluaisivat mut ja vaikka toisivat mulle rehua sitten eivätkä enää Rolloja. Suurin osa ihmisistä, jotka mä oikeassa elämässä tiedän, ei kuitenkaan todellakaan haluaisi mua laamana eivätkä Oskaria vammaisena.
-
Ah jes. Juorut pitää aina (keksityssä maailmassa) saada liikkeelle. Nyt oli pojat vaikea saada, kun Oskari ei juorua. Tämän takia se ei päätään kolauttanut, mutta tulipa hoidettua samalla. Alex osaa kyllä pilata Ilonan elämän vallan hyvin tästä eteenpäin, vaikka ei edes koko hommaa totena pidä. <3 Se on niin etevä.
Tykkäsin aivan hirviästi tuollaisesta luonnollisen ja vaivattoman tuntuisesta viitteestä vanhoihin tarinoihin. Se, että Hellolla on porttikielto, on tosi selkeä viittaus, mutta vielä enemmän tykkään siitä hienovaraisesta viittauksesta, kun Noa tulee haistellen esiin. Varmaan pelkäsi meidän Ilves saavansa satikutia, kun päätti luikkia pakoon. Sitä puolestaan ei kai kukaan uskoisi, että Ilona polttaa kamaa pohjaan. Menikö sekään edes Ilonan syyksi, kun se unohti silloin kerran laittaa uunin päälle ja vaurioitti vielä Jerusalemiakin? 😀
Ton noiden vessakeikan mä tiedän lukevani niin väärin kuin ihminen voi. Mä tiedän, että siinä kerrotaan, miten Alex ja Hello on vähän erikoisia ja aivan liian avoimia. Samalla mä luen sen normaalina vuorovaikutuksena, joka kertoo, että ne kaksi on väleissä. Mä nimittäin viimeksi eilen illalla sain pelikavereilta kehuja, kuinka nopia pissu oli, ja kiitin tietenkin ilahtuneena. Mä myös juorusin kaikille samassa pelissä, miten näin yhden pelaajan persenahan tässä viikolla videopuhelussa, kun se meni varoittamatta vessaan. Kysyivät, oliko kuinka kalpea persenahka, kun nahan omistajakin on kuitenkin ihan vitivalkoinen. Samalla lailla kuin muut voisivat vissiin kysyä, että no minkäs makuista limsaa juot. En mä hyvänen aika uusille tuttavuuksille puhuisi näistä jutuista, mutta loppuviimein koko meidän oma väki pitäisi noiden keskustelua ihan normaalina kepeänä sananvaihtona.
-
Mä tavallaan nautin kivojen juttujen odottamisesta niin oikeassa elämässä kuin tarinoissakin. Esim pari vikaa työpäivää ennen kesälomaa on kauhean kivoja, kun tietää, että pian se loma alkaa. Tarinoissakin just tää asioiden kypsyttely kaikessa rauhassa miellyttää mua. Ensin tarvin aikaa nimittäin valmistautumiseen, ja sitten kun se on hoidettu, odotan ihan innoissani että noni, mitä ny. Hullua kannattaakin pitää jännityksessä. 😀
Nelly on kyllä vissiin aivan oikea mätsi Eetulle ainakin tallin puolesta. Vaikka Eetu on vähän mustasukkainen tallistaan, niin konkkaanhan se menisi että heilahtaa, jos ei olisi Nellyä pistämässä kapuloita noihin omin päin pyöriviin rattaisiin. Pitäisi itsekin saada oma Nelly, etten anna itsestäni, rahoistani ja elämästäni liikaa. 😀
-
Sellanen kotiinpaluu. 😀 Mä olin unohtanut jo koko elukan, ja sain olla tässä muiden mukana sillä lailla, että mitähän siellä nyt on, ja miksi Nellyä niin huvittaa. 😀 Kun mukana oli joku mysteerieläin, niin tietenkin sitä odotti jotain puoliveristä Eiran mukana. 😀
-
Mitenhän mä veikkaan, että kun Ilonan tarina jatkuu, lopulta siitä tulee jonkun äiti, ja hyvä äiti. Siinä, miten se Oskaria tässä hoivaa, on nimittäin jotain äidillistä. Se olisi siinä, vaikka Ilona ei vertaisikaan Oskaria yhdessä kohdassa suoraan lapseen. Oskarin kehitystäkin kuvataan vähän niin kuin lapsen kehityksenä, vaikka tietenkin tämä hahmo ei olekaan oikeasti lapsi, vaan sen pään sisällä on täysin ajatteleva ja kehittynyt aikuinen, joka ei pääse vain kokonaan vielä ulos. Samalla lailla lapselle pitäisi kuitenkin ojennella vesilasia ja vähän niin kuin hoitaa sitä, vaan ei liikaa. Ilona ainakin osaa rakastaa ja hoitaa ihmisiäkin sillä tavalla, kuin äidin ajatellaan hoitavan ja rakastavan. Ei vain Oskaria: hoitaa se muitakin, muut vain tarvii erilaista hoivaa.
Mua liikuttaa se, miten Ilona edelleen kommunikoi Oskarin kanssa aivan niin kuin täysivaltaisen ihmisen kanssa kuuluukin. Niiiiiiiin helposti ihminen nimittäin lipsahtaa puhumaan vähän niin kuin lapselle, jos toisella on vaikka joku tällainen homma. En ole vielä päättänyt, tekisikö Ilona niin automaattisest kaikille ihmisille, vai onko sillä ollut vain niin kova luotto tai toive, että Oskarin järki on ollut koko ajan sen päässä, ensin nukkuessa ja nyt edelleen.
-
Joo, vetoaa. Ihmisten katse on musta niin kuin aurinko. Siihen on yhtä vaikeaa katsoa, ja se on yhtä hieno silti. Katsekontakti on mulle vaikeaa. Just tähän lukijaan toimii siis tämä lopetus tehokkaasti. Miettikää nyt. Ilona katselee sen naamaa ja olemusta ja näkee asioita, joita kukaan muu ei näe, niin kuin sen miten Oskari tarkalleen ottaen herää. Se saa katsella ihan rauhassa, ja se on katsellut niin mooooooonta pävää, että se tuntee Oskarin naaman varmaan paremmin kuin kukaan. Sitten pam, ne sen silmät aukeaa, ja vaikka sitä on odotettu ja toivottu ja vaikka mitä, niin kaikki pysähtyy. Eihän siinä osaa ähkäistä kuin että huomenta.
Se on kiinnostavaa, miten Ilona epäröi, kun Olavi tulee. Se kertoo mulle, että se, miten Ilona on kököttänyt Oskarinsa luona, ei ole mitään kredittien keräämistä. Se ei koe, että sillä olisi mitään oikeutta Oskariin tai suurempaa oikeutta olla sen luona kuin muillakaan: oikeastaan jopa vähemmän oikeuksia kuin sen isällä. Jääminen tuntuu vähän pahalta, koska mitä jos Olavi tarkoittaa, että mene pois. Silti Ilona jää, ja sekin on mun mielestä niin kuin lahja Oskarille. Eihän se ollut saanut edes nukahdettua ilman Ilonaa, niin että ei Ilona jätä sitä, vaikka on epämukavaa kun Olavi tuli.
Joo meen tonne välillä kualemaan.
-
Mä oon vähän samaa mieltä Alexin kanssa, että aika veto. Kamera zoomaa heti sisäänpäin: olisinko ikinä tehnyt itse samaa? Jaa-a. Ehkä en Oskarille. Sitten aloin miettiä, mistä se kertoo, että en olisi toiminut tässä niin kuin Ilona. No siitä, etten ihan osaa asettua Ilonan asemaan Oskarin suhteen! Oskari on mun oma hahmo, enkä rakasta hahmojani kunnolla: en ole niiden isä, vaan niiden jumala, ja lisäksi kirjoitan ensimmäisestä persoonasta. Ilonahan tekee Oskarin eteen tässä jotain niin tosi riipaisevaa, joka on naamioitu niin tosi arkiseksi. Se uhraa näiden kahden välisen suhteen: ei ole väliä, kenen Oskari on, jos se vain herää. Sitä taitaa olla oikea rakkaus! Valmiutta päästää vaikka irti, jos se on toiselle hyväksi. Musta se on niin kaunis ajatus ja samalla niin tuskallinen, että olen ollut ihan hermona tämän tarinan jälkeen. Siis sen takia, että Ilona rakastaa tässä noin paljon tyyppiä, joka ei tee yhtään mitään, ei välttämättä enää koskaan, eikä välttämättä osaa rakastaa enää koskaan ketään takaisin. Ja sitten sen takia, miten hyvin onnistuit kertomaan niin arkisella asialla niin isoja tunteita.
Ja Alex nyt on Alex ja vammainen ja pilaa hienosti koko tunnelman, koska sitä vartenhan se on ilmeisesti syntynyt tähän maailmaan. 😀
-
Jep, miten en odottanutkaan Niklakselta muuta kuin perinteitä? :DD Se on kyllä taituri siinä, että se osaa yhdistää perinteet omiin systeemeihinsä ollenkaan kakistelematta. Se on ilmeisesti itse päättänyt olevansa vähän niin kuin morsian nyt, koska eihän se huonoa onnea tuota, jos sulhasen näkee. 😀 Ookoo, olkoon morsian. 😀
Marshallkin esittelee uusia puoliaan, joita se on kasvattanut. Vaikka se on aamuäreä tuossa, niin kaukana se on sellaisesta röllistä, joka aina hillitsee itsensä, vaikka on kuinka rölleissään. Se on tässä koominen tyyppi, vaikka ei itse tajua olevansa, ja se mua huvittaakin.
-
Mä oon puhunut Tuulankin puolesta, vaikka se onkin ihan dille samalla. Vasta nyt, vasta näin myöhään tässä tarinassa saat mut hermostumaan Tuulalle. Ei se mitään, että yritetään parittaa ja suojellaan omia muksuja (väärin), ei se mitään että ei ymmärretä — mutta ai että ei ole adoptiolapsi oma lapsi? Tuula ei tässä vain väittele Niklaksen kanssa asiasta, joka on Niklakselle tärkeä, vaan samalla sanoutuu tulevasta lapsesta tietämättään irti. Mä uskon vahvasti, että Tuulan mieli vielä muuttuu, kun tilanne osuu omalle kohdalle, mutta tässä vaiheessa suututtaa ja tuntuu pahalta. Jos toi olisi nyt mun äiti ja minä Niklas, olisin ainakin tässä vaiheessa niin lapsellinen, että sanoisin, että turha tulla tätä lasta katsomaan sitten, sinä et ole sen mummo, kun se ei kerta ole sinun oikea lapsenlapsesi. Varmaan sitä järkevöityisi itsekin ajan myötä, eikä kieltäisi lapseltaan isovanhempaa jonkun aiemman tyhmän mielipiteen takia, mutta kun olisi tilanne päällä, tekisi mieli kieltää. Lapsen puolesta ei vielä tunnu pahalta, kun se ei ole osa tarinaa vielä omana itsenään enkä siten koe siihen mitään henkistä yhteyttä, mutta Niklaksen puolesta ahdistaa. Sitten kun tuossa tilanteessa ei voi oikein edes sanoa muuta kuin että m-hm. Muutenhan Tuula nakkaisi varmaan Niklaksen kotimatkalle, eikä tosiaankaan antaisi tyttöjä mukaan. Onneksi Niklas ei mennyt möläyttämään vielä mitään lapsiasiasta.
-
Juujuu tietenkin, tietenkin siellä on joku Juuli, tietenkin on. 😀 Hyväähän se Tuula yrittää, mutta mitä idioottimaisimmalla tavalla. Niklas ei kuitenkaan silleen turhia kiihdy, ja näin kun itseäkin on yritetty joskus parittaa ”sopivammalle puolisolle” kuin oma, niin suhtautumisesta se taitaakin olla kiinni kuinka kamalaa se on. Yrittäköön: kyllä Niklas osaa nätisti hymyillä ja vaihtaa pari sanaa, eikä sitä muuhun pystykään pakottaa. Sillä hinnallahan saa tytötkin mukaan hääjuhlaan, niin on se sen arvoista, vaikka onkin kiusallista. 😀
-
Taas luen rivejä ja niiden välejä. Riveillä lukee, miten pahalta tuntuu, kun oma suku ei hyväksy, eikä siksi ole tulossa häihin, ja miten etenkin Tuula on painostava tyyppi. Rivien välissä lukeekin sitten, että samalla kun Niklas on surullinen tilanteestaan, vieraslistojen erilainen koko aiheuttaa myös kateutta. Vaikka vieraat haluaa paikalle itsensä takia, salaa on vähän sitäkin, että pitäisi näyttää, että on sitä mullakin läheisiä. Se on ihan pieni vivahde siellä, enkä mä sitä Niklakselle viaksi lue. Vähän jotain sellaista taitaa olla ihan kaikissa meissä. Mutta eipä Niklas tässä toimettomana alistu kohtaloonsa, vaan tietää mitä tahtoo ja tarttuu toimeen. Muuta en odottanutkaan. Vaikka Niklas on sellainen vähäsen reppana välillä, niin ikinä se ei kyllä pidä itse itseään reppanana ja jää makaamaan ja kitisemään!
-
Voi etttttä <3
Aave on niin hieno, että joskus sitä erehtyy ajattelemaan kiiltokuvana, ei hevosena. Sitten tulee aina välillä vastaan tällainen pikku tuokiokuvaus, jossa se on niin hevonen kuin hevonen voi olla! Sonjan rakkaus sitä kohtaan näkyy myös. Siellä se mennä viipottaa niin kuin hevosen kuuluukin: hyvä kun on onnellinen. Ai vitsit, tällaisen hetken haluaisin oman hepan kanssa kokea joskus. Ei se ole oleellisinta, että se painelee portille onnesta soikeana minut nähdessään, vaan se, että sillä on niin kivaa, ettei se malta vahdata mitään köppäistä omistajaa. :DD -
Hyi yök mä just söin!! Niin mä sanon aina yhdelle kaverille, kun se kertoo jotain oksettavan romanttista, mitä ne on tehneet puolisonsa kanssa.
Sonjan elämä on tässä niin kuin jostain romantiikan ajan romaanista. Jos se olisi pelkästään sitä, olisihan se tylsää (kattokaa nyt Eiran päänsisäistä maailmaa esim), mutta pienen hetken se on niin kevyttä ja ihanaa. Ooh, minä, nainen, laajassa vaatekokoelmassani penkomassa, eikä minulla ole mitään päällepantavaa, elämäni on palasina! Kas tuossa on unelmieni prinssi, joka pelastaa minut tästäkin kriisistä! :DDD Onhan se elämä välillä just sitä, tällainen pieni pala kerrallaan, ja mulle tuli tästä niin hyvä mieli. Varsinkin kun kontrastina Sonja osaa ihan itte pitää huolen itsestään ja on ihan täysivaltainen ja rationaalinen. Niin arkista, samalla niin romanttista. Voisin haluta tämän tauluna, mutta samalla mä en kaipaa enää mitään ällöjä tyttöjen tauluja mun himaan. :DDD
-
Siis tää tarina tuo esiin oikeastaan kaiken sen, minkä takia Sonja on musta haastava kirjoitettava ja olisi oikeassa elämässä pelottava tyyppi. Vaikka mä tasan tarkkaan tiedän, että hahmo ei ole ikinä eikä koskaan sama asia kuin kirjoittaja, tällaisten tekstien tarkkuus saisi mut varovaiseksi myös silloin, jos me joskus tavattaisiin. 😀 Ihan hirveän hyvin kirjoitettu juttu, jossa on ainakin mulle valtavasti kamaa rivien välissä!!
Se, mikä sieltä rivien välistä huokuu, on Sonjan mua ja mun hahmoja parempi asema tässä kastijärjestelmässä, joka meillä on. Vaikka Sonja ei pelkääkään liata käsiään tuolla ja on monipuolinen, se on tottunut paljon parempaan kuin me. Mä oon että jee, grillataan, kun on makkaraa, ja että nam, nyt on hyväskää, kun on joku markettipihvi. Sonjalle se kelpaa joo, mutta ei se nyt mitään ihan oikeaa grillattavaa ole. Tietenkin sillä on käytöstavat, eikä se katsele tuolla nenänvarttaan pitkin jauhomakkaroita, mutta just siellä ovelasti rivien välissä on se, ettei se ole aivan oikeaa ruokaa.
Vladimir on myös hienompi kuin me ja Sonja tietää, että se on hienompi kun nuo grillaajat tuolla. Ensilukemalta tämä oli joo juuri sellainen poikaystävätesti kuin Sonja kuvittelikin, mutta toisella lukemalla tässä on enemmän. Ei Sonja ole musta ylpeä siitä, että sen tallikaverit on tällaisia. Ennemminkin se on vähän uhmakas: Vladimir saa nyt luvan hyväksyä tämän osan Sonjan elämää! Mut ainakin saa uhmakkaaksi sellaiset osat, joita joko vähän häpeän tai joita luulen että mun kuuluisi hävetä. Ne voi olla pieniä tai suuria. Mulla ei ole yhtäkään mattoa kämpässä, koska on helppo siivota, piste! Meidän äiti inhoaa sitä, ja olen vähän että rouva on nyt hyvä ja kävelee paljaalla parketilla tai menee sitten muualle kävelemään matolla. Koska kuuluisihan nyt matot olla. 😀
Se pelottavuus ei tule puolestaan Sonjan persoonasta, vaan mun päästä. Olen niin kastinousukas kuin voi ihminen olla, vaikka en olekaan noussut korkealle. En viihdy nykyisen kastini edustajien kanssa, ja Sonja on vielä korkeammalla. Kukaan ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, mutta tunnen, etten kuulu joukkoon ja että ei mulla ole mitään yhteistä jonkun sellaisen kanssa, joka käy viikonloppuisin teatterissa ja juo skumppaa. Siitä ihme pelosta seuraa puolestaan se, etten saa rentouduttua niin paljoa, että tarkkailisin niitä ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan niistä. Sinä kirjoitat tästä maailmasta niin sujuvasti, että saat yhteen tarinaan useammankin merkityksen tulkittavaksi. Samaan aikaan osaat kirjoittaa myös muista, jotka eivät elä niin kuin Sonja, vaikka hahmosi ei aina edes ymmärrä niiden juttuja.
-
Ar-le-kin! Ar-le-kin! Ar-le-kin!
Veikkaan, että muutamaa muuta surettaa, jos Stanimir katoaa, mutta mä olen alusta asti ollut Team Arlekin. (Pitääks näistä tehdä tiimipaidat? Tai joku kisa?? :DD) Joo vaikkei se tänne meille edes tulisi, niin onhan se nyt juutina vie semmonen heppavauva muhkuli, ettei noi shinyt puoliveriset ikinä tavoita sen persoonan nyansseja. 😀Eniten nautin tällä kertaa ekasta tarinasta, koska noh, meidän hahmot täällä on niin torvia ja erilaisia persoonia. Tietenkin Hellon saa houkuteltua ruualla, ja tietenkin Eira pyytää ylimitoitetusti massia jotta tekisi yhtään mitään. 😀 Kas kun ei. 😀 Nikas ja Hello on myös yhdessä jotenkin niin suloisia, kun molemmille on kirjoitettu se vajaa ja dramaattinen puoli.
-
Mee nyt roskiin, mua ahdistaa tämä. Joo joo taide on siis hyvää kun se herättää jotakin oloja. 😀
Mä luen tämän tarinan kahteen suuntaan, ehkä kolmeenkin. Ensimmäinen on se ilmiselvä versio, joka on kaikkein eniten pinnalla tässä. Ihan hirveetä, kun tytöt riepotellan kotiin! Niklaksen käy sääliksi niitä ja suututtaa niiden puolesta, ja lukija samastuu automaattisesti Niklaksen ajatuksiin aina vaan.
Toisessa versiossa on äitiparan kauhu. Siis mihinkä likaisille orgiafestareille hänen pienet tytöt on viety?? Tuulahan on ihan väärässä, mutta mitä jos ei olisi? Kuvittelen, että mulla on lapsi — okei, en kuvittele, hyi: kuvittelen, että mun elämäni koira, meidän Nisu, raahattaisiin johonkin taistelukoiramestaan. Sitä ei viedä taistelemaan, vaan katsomaan ja pelkäämään sinne. Vitsit se varmaan itkisi siellä, ja vitsit mä murtautuisin vaikka mihin bunkkeriin hakemaan sen, enkä säästelisi raivoani kun puolustaisin omaa pentuani. Tuula näkee, että sen omat muksut on suuressa vaarassa (vaikkei ole) ja se ajatus saa sen puolustamaan niitä ihan raivona. Tietenkin se hyökkää myös Niklaksen kimppuun. Vaikka Tuula on kuinka väärässä, mua hätäännyttää sen puolesta, kn luen tarinaa tahallani vastakarvaan.
Kolmannessa versiossa on tarinan alla Niklaksen yksinäisyys ja tää sattuu muhun eniten. Sen koko suvussa ei ole kuin pari pientä lenkkiä, jotka haluavat olla sen mukana kun se menee naimisiin ja on onnellinen. Se on jo itsessään ihan hirveää, ja Niklas on käsitellyt asiaa aiemmin tarinoissa. Niklas on kuitenkin sellainen vähään tyytyväinen. Onhan tytöt nyt kuitenkin tulossa sitten häihin! Paitsi että sitten nekin viedään pois, ja nyt mun tekee mieli rähistä kaikille sen takia.
Jep, hyvin kirjoitettu. Osuit hienon napakympin mun hermostoon. 😀
-
Voi ny tyttöystävät ja poikaystävät. Lapset sisäistää aika herkästi ympäristön mielipiteitä ja ajatuksia, ja vaikka asioista ei olisi edes keskusteltu, niin silti ne honaa, mikä on ns. normaalia niissä omissa ympyröissä. Meillä ei himassa ole koskaan keskusteltu homoista, kun olin alle kouluikäinen pentu, mutta kyllä mulla oli aavistus mitä ne on — ja se aavistus oli ”vähäsen” pielessä. :DDD Mä muistan, kun katsoin äidin kanssa Selviytyjiä ja joku oli homo siellä, ja mä ihan kaikessa viattomuudessani kysyin, että miten toi saa olla tuolla. Äiti oli että miten niin. No kun se on homo! Se haluaa olla noiden kaikkien miesten kaa! Siinä äiti sitten opetti, että ei se nyt sitä tarkoita, pöllöpää. Ihan samalla lailla sekin elää kun äiti ja isikin. Vähän samalla lailla noiden naperoiden ajatusmaailmaa korjaillaan tässä, ja aivan sitten taatusti ne ottavat asian esiin kotonakin. Niille tämä tieto on uutta ja ihmeellistä, ja tottakai ne haluavat jakaa sen muille. Mäkin halusin. Voi pojat että olin nolo pentu. 😀
Mikähän mun on tullut, kun tykkään nykyään näistä tarinoista, joissa naperoilla on iso osa? En tykkää lapsista, ja harvemmin edes siedän niitä oikeassa elämässä. Virtuaaliset lapset kuitenkin nyt miellyttää mua. Tässä lapset on niin viattomiksi kirjoitettu ja niin uskottavalla, todenmukaisella tavalla, että viihdyn. Ehkä lapset on sittenkin ihania, kun niitä saa tarkkailla tällä lailla että ne on mutella? 😀
