Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Elämänlanka
”Ei!”
Minun ehdotukseni katkaisi joko Nellyn terävä kielto tai hänen pystyssä törröttävä etusormensa. Saattoi se olla niiden molempien yhdistelmäkin. Makasin sängyssä selälläni, enkä uskaltanut edes hengittää ehdotukseni jatkamisesta puhumattakaan.
”Ei. Eetu. Mä oon väsyny tähän et sä teet hyväntekeväisyyttä. Nyt oikeesti riittää. Taas on viljasta puolet hukkunu peltoon, ja ko tosta tallista jää viivan alle vaan satasia niin millä sä luulet, et me kestetään tääki vielä tai ylipäätään yhtään enempää?”
Nellyn viha tuntui ihan kauhean epäreilulta. Ensinnäkin kyseessä oli minun tallini, minun. Siitä oli keskusteltu. Nelly sai vaikka räjäyttää tämän tuvan, jos tykkäsi, tai maalata sen kultaiseksi sisältä ja ulkoa, mutta hevostalli oli minun, minun, ainoastaan minun. Sitä paitsi kyse ei ollut kattoikkunan ja poreammeen asentamisesta vintille tai muusta hellomaisen kalliista ja turhasta, vaan ihan oikeasta elämästä.
Keräsin rohkeutta pää tyynyllä, vaikka se vaikeaa olikin, kun Nelly puri hampaitaan yhteen niin että posket pullistuivat ja kyyhötti uhkaavana ylläni sormi edelleen pystyssä. Sotkuinen nuttura ei vähentänyt pelottavuutta ollenkaan. Nelly osasi vaatia ja pitää puolensa, eikä häntä tarvinnut suojella ja paapoa. Siitä pidin hänessä eniten. Samalla sitä pelkäsin nyt eniten.
”Nelly…”
”Ei!”
”Kuuntele eres–”
”Ei käy. Piste. Ei.”
”Nelly…”
”No okei. Sulla on minuutti aikaa. Sen jälkeen vastaus on edelleen ei.”Vedin nopeasti keuhkot täyteen ja aloin puhua. Kun Nelly sanoi minuutti, se tarkoitti oikeasti minuuttia.
”Kukaan ei oo eres soittanu siitä hevoosesta paitti se Poolanmettäläänen, ja kaikki ny tiätää jotta teurasauto on paree vaihtoehto. Soon selevä asia jotta Uunolle ei kotia löyry vaikka se annettaas ilimatteeksi — vaikka maksettaas jotta joku sen viää. Aiva kauhiaa panna nuari terve hevoonen lahtihin kun sei kelepaa — tai no — Nelly miäti Eiraa miten sen syrän murtuu, oma hevoonen tervehenä teurahaksi — kyllä rahaa aina tuloo ja menöö, soon uusiutuva luannonvara — panisimma sen vaikka pihaton taa omahan aitauksehen niin ei soo kalliskaan — ja talaven yli vain, kyllä sen keväällä tuasta joku haluaa –”
”Minuutti meni”, Nelly keskeytti. ”Ei käy. Me ei sitä oteta.”
”Mutta kun soon kumminkin Eiran ja –”
”Ei! Usko jo! Se syö enemmän kun Skotti, vaikka olis kuinka pihalla, ja mitä sillä kukaan edes tekee? No ei mitään! Ei edes Eira, kun sillä on Cozmina!”
”Mutta panna ny nuari terve –”
”Lopeta jo oikeesti.”Nelly kierähti toiselle kyljelleen ja piilotti selkänsäkin vihaisesti ylleen nykäistyn peiton alle. Katselin hänen niskaansa, mutta en sanonut mitään. Kuulin hengityksestä, että hän oli ihan liian vihainen ja virkeä nukkuakseen, mutta käänsin itsekin hänelle selkäni. Ei ollut unihiekkaa minunkaan silmissäni.
Uuno-parka oli ollut tuossa pihassa jo monta vuotta. Se oli kaikin puolin hyvä hevonen: luotettava kuin kallio ja väkevä kuin mikä. Sairastellutkaan se ei oikeastaan ikinä. Nelly oli kuitenkin oikeassa. Kukaan ei tarvinnut sitä enää. Pienestä oli kiinni parhaidenkin hevosten elämänlanka.
-
Ei aina voi voittaa, ei edes joka kerta, sanoo mun äiti. Onneksi kisat mittaa vain sitä, mikä on kunto ja olo yhtenä ainoana päivänä. Eipä Minja onneksi ihan hirveästi tästä heikommasta suorituksesta masentele, vaikka olisikin ollut kivaa saada ne korkeammat prosentit.
Se, mihin tässäkin taas tartun, on Minjan yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Näen Minjan ajattelussa paljon nuorta itseäni. Toi on niin tuttua, että voisi pyytää jotakuta tekemään jotain, melkein jo pyytääkin — mutta ei sittenkään. On niin helppo ajatella, että ei se kuitenkaan halua ja ehdi, koska sillä on tätä ja tätä muuta tekemistä. Mä tein just tota! Ylläripylläri mulla ei ollut kauheasti kavereita, koska ihmiset luuli, ettei mua kiinnosta olla niiden kanssa. Minjakin ajattelee, että esim Noeul on kiireinen, joten ei tee mitään sen kanssa. Noeul ajattelee varmasti omassa nurkassaan, että yritti tutustua Minjaan, mutta Minja ei tykännytkään musta, joten en tuppaudu. :DD Onneksi Minjakin voi kehittyä kaverinhankintahommassa. Kehityinhän mäkin! Ei Minjan kaltaisista varmaan useinkaan tule sellaisia, jotka tukkivat joka paikkaan, mutta sellaisia hyvinkin, että oppivat pyytämään itselleen seuraa. Tää on tosi samastuttavaa yksinäisyyskuvausta mulle: ei dramaattista, vaan jotenkin alistunutta. Toivon, että hiljalleen tästä tulee kehityskertomus.
-
Mä en kuollaksenikaan muista, onko Sonjan tarinoissa ollut kauheasti juttua pyöristä, mutta samalla mä olin satavarma, että se niistä tykkää. Sekin oli selvää, että se niistä ymmärtää ainakin yhtä paljon kuin Alex. Sonjalle kyllä sopisi oma prätkä ihan sairaan hyvin. Toivottavasti se innostuu. Saataisiin hyvällä säkällä asiantuntevampia ja konkreettisempia prätkäjuttuja kuin multa on luvassa. 😀
-
Mä en kestä miten ihana Elli on! Se on niin hyväsydäminen pikkunen. Miettikää nyt lasten maailmaa: ne on murheellisia, kun niillä on nälkä tai väsy, ja sitten ne on iloisia kun niillä on vaikka keksi. Tutkimusten mukaan lapset luonnostaan jakaa omastaan ja osaa jakaa tasan, joten on periaatteessa ihan normaalia, kun Elli vie Oskarille keksin. Silti se on jotenkin niin supersuloista. Elli tykkää keksistä, joten siitä tulee hyvä mieli, joten se ajattelee, että vienpä Oskarillekin, niin silläkin on hyvä mieli. Samalla kun mua ällöttää ajatus kakrujen hikisissä ja räkäisissä kourissa hiutuneista kekseistä, mua liikuttaa se miten ne voi vaan antaa omansa pois toiselle vaan siksi, että niiden mielestä keksistä tulee hyvä mieli. Voi aww Elli!
-
Tässä mun huomio kiinnittyy hahmojen rooleihin. Ilona on varmasti väsyksissä tämän koko pyörityksen ansiosta. Marshall tarjoaa niin kuin levähdystaukoa, tukea, apua, turvaa. Marshall on melkein iskämäinen lohduttava ja turvallinen hahmo tarinan alkupuoliskolla. Se ei ole niin tuttu, että sille voisi avautua kaikesta, mutta tuntuu kuin nämä kaksi lähentyisivät paljon tämän keskustelun aikana. Jos Marshall olisi iskä, Ilonan tilalle voisi laittaa iskän oman teinitytön. Ei nekään kaikkea voi kertoa omalle iskälle, mutta iskät on sitä varten, että ne tarjoaa tukea niin paljon kuin niiden teinit on sillä hetkellä valmiita ottamaan vastaan. Marshall ei tunkeudu liikaa, mutta on saatavilla.
Sitten Oskari tulee ja Ilona vaihtaa roolia. Jos Marshall oli äsken iskämäinen, nyt Ilonasta tulee taas äiskämäinen. Jotain äiskämäistä Oskari tarvitsee, kun eihän sen toimintakyky ole niin kuin ennen. Ilona ottaa Oskarin lempeästi huolehtiakseen, ja Oskari on hakenut Ilonaa niin kuin lapset hakevat äippää. Toisaalta Ilonan äippärooli jää tasan siihen hetkeen, kun Oskari rupeaa pesemään varusteita. Se kääntää mun ajatukset niin, että nämä kaksi on kuin onkin Ilonan mielestä tasa-arvoisia, vaikka Oskari on nyt mitä on.
Oskarille ei kirjoiteta siis avuttoman lapsen roolia. Naperot ei kai yleensä paljon äitejä auta, mutta Oskari haluaa olla hyödyllinen ja normaali. Musta tuntuu, että just sen takia se ryhtyy kiillotushommiin, että kaikki olisi normaalia, ja koska se ei ole mikään lapsi. Sen vuoropuhelutaidot ovat vajaat, mikä toisaalta luo sitä lapsenomaista vaikutelmaa dielogiin, mutta silti Ilona ei hyysää sitä. Se kysyy, niin kuin normaalilta ihmiseltä tavataankin kysyä, että mitä kuuluu, ja ehdottaa tekemistä.
-
Juuuh. Taas mun aivot sanoi ÄÄÄÄÄK Oskaria ei ole halattu viimeiseen 19 vuoteen yhden yhtä kertaa, ääk Ilona läppii mä KUALEN. Sitten pääsin yli tästä mun ihme keskittymiskyvyn puutteesta, niin ai miten tämä on sydäntäsärkevä tarina. Ei osaisi moni hoitaa Ilonan osuutta. Miten toiselle voi sanoa, että se lemmikki, joka sulla sun mielestä vielä eilen oli, on itse asiassa ollut jo useamman hetken mullan alla? Myös se on kerrottu tosi vaivattoman tuntuisesti, miten väsynyt Oskarikin on. Se ei muista, ja näyttää siltä, että se yrittää ihan kauheasti muistaa. Tämän jälkeen mulla on sellainen olo, että miksi mä tein tämän Oskarille, miksen mä vain antanut sen kuolla. Toisaalta kuoleminen on helppoa. Siitä on helpompi myös kirjoittaa. Helppo ei ole yhtä kivaa.
-
Mun huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Ensimmäinen on taas ilmiselvempi kuin toinen. 😀 Se on se, miten Sonja myötäelää tässä on tosi ihanasti kirjoitettu. Tarina on tosi täynnä tunnetta. Yritin saada siitä kiinni, jotta tästä kommentista voisi olla jotain hyötyä. Näitä juttuja löysin.
– Tietenkin se, että Sonja liikuttuu.
– Se, miten hienosti tässä kuvataan sitä, kun ”vetää sanattomaksi”: liikuttavuudelle ei löydy muuta sanaa kuin se, noh, liikuttavuus. 🙂
– Sonjan tunteet eivät taaskaan ylly vollottamiseksi, vaan ovat sisällä ja siksi mullekin samastuttavia.
– Liikuttuminen on salaista. Voi taputtaa vähän nenäliinalla silmäkulmaa.
– Muiden havainnointi: etenkin se, miten Niklaksen porukat puuttuu.Toinen juttu oli se, miten Sonja järkeilee Niklaksen porukoiden puuttumisen. Hän osuu oikeaan, mutta eipä olisi välttämättä osunutkaan. Jokin stereotyyppinen perheen viha siis nostetaan automaattisesti esiin Sonjan ajatuksista. Aloin miettiä, että jos mä haluaisin mennä miehen kanssa naimisiin, oletettaisiinko, että mun suku on hylännyt mut, vaikka totuus onkin se, että perheestä on kuollut väkeä ja muiden kanssa me ei olla vain ikinä oltu tekemisissä muutenkaan. Varmaan oletettaisiin, jos ei tiedettäisi, miksi perhettä puuttuu.
-
Mun mielestä virtuaalisista tarinahevosista luovutaan ihan liian harvoin. Oikeassa elämässä ideaalihan olisi, että sama ihminen ja sama lemmikki yhdistyvät loppuun asti, mutta edes oikeassa elämässä se ei aina mene niin. Tilanteet muuttuvat, ja joskus on parempaa luopua omasta karvavauvastaan kuin pitää sitä väkisin. Toistaiseksi voimassa olevassa tarinassa on lisäksi se elementti, että aina on oltava kerrottavaa. Jos elämä jatkuu liian pitkään samanlaisena, vaikka hevosen osalta, mitäpä siitä loputtomasti kirjoittamaan. Tarinassa luopumisestakin saa tehtyä kaunista, ja musta tuntuu, että tässä valmistellaan sitä. Ensin herätetään henkiin sekä Santun että lukijoiden tunteet Fifiä kohtaan, ja sitten kun käy kaikkein kipeintä päästää irti, on oikea aika päästää. Sitä en usko hetkeäkään, että Santun hevoshommat loppuvat Fifin mahdollisen lähdön myötä. Sillä on ollut niin paljon muutakin tässä ihan ulkomaita myöden, että tiedä vaikka se löytäisi ammattinsakin joskus hevosista. Ainakin uuden ponyn se löytää varmana vielä, ja siitä riittääkin taas juttua, kun Santun uskoisi etsivän Fifiä uudestakin hevosesta, eikä se voi ikinä olla Fifi.
-
Tässä on myös sulavasti sidottu oman hahmon historia muiden hahmojen nykyhetken systeemeihin. Janna ja Sonja koettivat samaa, ja tässä on kolmas onnistunut yritys. 😀
Noan kolmenkympin kriisiksi tästä lähin ristimäni harmaus on suuressa osassa tässäkin tarinassa. En lähtisi etsimään tarinoista vielä masennusta, koska Noa kuitenkin tuntee sekä iloa että surua. Ennemminkin näen kyllästyneisyyttä, väsymystä ja jotain toteuttamattomia toiveita. Niitä toiveita kohti Noa ei vain vielä pääse suuntaamaan, koska hän ei taida itse vielä tietää, mitä haluaa seuraavaksi saavuttaa. Omat hevoset ovat jo täydellisiä, se unelma on saavutettu. Jonkinlainen seuraava askel olisi se oma asunto — mutta jostain syystä Noa ei halua tai uskalla unelmoida siitä vielä nyt heti, vaan vasta sitten joskus. Chai on siellä, mutta vain ehkä ja vain toivottavasti.
Joskus nuorempana mä pelkäsin, että Noan ikäisenä musta tuntuu tuollaiselta. Me ollaan Noan kanssa aika saman ikäisiä, mutta mulla on koko ajan kivaa, vaikka olisi surujakin. Olen huomannut, että se johtuu just siitä, että haluaa koko ajan jotain, koko ajan lisää, aina jokin ajaa eteenpäin, ja samalla muistaa, mitä kaikkea on jo saanut taisteltua itselleen. Eipä siinä kyllä mennytkään kuin koko tähänastinen elämä oppia se. Toivottavasti Noakin oppisi joskus, reppana.
-
Eiiiiikä, meidän Noalla on joku myöhäinen kolmenkympin kriisi. :DD Kolmekymmentä taitaa olla yleensä se rajapyykki, kun ekan kerran usein katsotaan kunnolla, että mitä tässä on saatu aikaan ja mihin seuraavaksi suunnataan. No Noalla on monenlaista historiaa jo, joten uskoisin, ettei tämä ole hänelle mikään kyllästynyt vaihe, kun hän on tympääntynyt ja väsynyt työhönsä. Ehkä saman toistaminen ikuisesti ei ole Noalle sopiva työelämä, mutta mitähän ihmettä hän seuraavaksi keksisi? Hänellä ei ole liiemmin tutkintotodistuksia tai muuta hienoa, joten vaihtoehdot ovat rajatut. Tämän äärellä Noa on ollut joskus aikaisemminkin. Vitsit kun se löytäisi paikkansa jostain nuorisotyöstä joskus. 😀
Noan kolotus ja väsymys soittelee mun päässä hälytyskelloja ihan täysiä. Voi ihan hyvin olla, että tässä kuvataan sitä, että Noalla on raskas työ, jota on paljon, eikä hän ole enää parikymppinen. Silti mä muistan, kun musta itsestä alkoi tuntua tuolta. Koko ajan väsytti. Ei saanut aikaan mitään töiden päälle. Alkoi olla omituisia kipuja, jotka eivät lopulta lähteneet pois. Kesti monta vuotta, ennen kuin mulla todettiin reuma. Sen oli puhkaissut homeisessa opiskelijakämpässä asuminen, eikä me edes asuttu siellä montaa kuukautta. Vanha Meijerihän on ihan homeessa ja Noa pyörii siellä aika paljon…
Onneksi edes Noeul ei ole ikuinen riesa. Korpeaisi kyllä muakin, jos mun lomasuunnitelmat sössittäisiin käytännössä kyselemättä, vaikka olisikin suunnitelmissa vain olla kahdestaan. Samastun myös markusinhoon. Markus ei olisi oikeassa elämässä munkaan lempi-ihmisiä. Chai on outo, kun on fanittanut sitä jo, öö, montako vuotta: ihan oman tarinansa alusta asti.
-
Aaaaw, siis mä en ole yhtään poni-ihmisiä, en oikeasti enkä virtuaalisesti, mutta onhan ne ponit nyt juutana vie inania, kunhan ne ei ole omia. Oscar voisi olla tyyppi, johon voisi jopa luottaa, kun lasten poni on. Useinhan ne on sellaisia petoja, että oksat pois. :DD Mä voin kuvitella sen hämmennyksen (ja Eiran tapauksessa karvaan pettymyksen), joka tallilla lainehtii, kun monsieur Oscar saapui. Meidän poniedustuksemme on ollut niin olematonta oikeastaan aina, että tietenkin ne odottaa Marshallin raahaavan puoliverisiä mukanaan. 😀 Katotaan nyt, millainen vekkuli Oscar loppuviimein onkaan.
-
Tässä on nyt kaksi yksinäistä löytänyt toisensa, ja vaikka ne ei ainakaan vielä jotain sydänystäviä ole, uskonpa, että ne saa jotain henkistä tukea toisistaan. Molemmathan ovat samassa tilanteessa: tulleet uusimpina tallille, jossa muilla hahmoilla on jo omia systeemeitä keskenään. Tietenkin nämä kaksi tietävät, miltä toisesta tuntuu, ja ymmärtävät, että toinenkin tietää. Lisäksi heillä on jotain yhteistäkin. Tietenkin on, kun tallilla ollaan: hevoset. Kiinnostus muita elukoita kohtaan ei osu yksiin, mutta eihän se nyt haittaa. 😀
-
Minja on kyllä sellainen tyyppi, jonka kanssa voisin tulla toimeen oikeassa elämässä. Hän vaikuttaa sellaiselta normaalin tasaiselta ihmiseltä, jolla ei ole mitään isompia repiviä draamoja, jotka oikeassa elämässä väsyttäisivät mua. Ystävyys Minjan kanssa ei varmaan olisi mikään Minja Show, vaan sellaista vastavuoroista ja helppoa. Hahmoissakin tykkään tietystä tasaisuudesta, että draama tulee sisältä eikä ulkoa. Tässä Minjan draama on yksinäisyyttä tallilla. Hän kokee niin kovasti ja riipivästi, ettei kavereita oman hevosen lisäksi oikein löydy. Mä uskoisin, että Minjan jotkut aikaisemmat (nuoruuden) kokemukset vaikuttavat tähän, koska ihan heti aluksi ainakin Ilona ja Alex tarjosivat kättään ja tahtoivat tutustua, ja Ilona myöhemmin uudelleenkin. Vaikka ihmisiä olisi siis tyrkyllä, Minja kokee, ettei ole, ja samastun tähän. Aikuisena tutustuminen on sitten jotenkin niiiiiiiin vaikeaa, kun tietenkin koko maailmalla on jo valmiina omat systeeminsä. Vitsit kun Minja tietäisi sen, minkä mä opin tuossa muutama vuosi sitten: kun tekee innokkaasti omaa juttuaan ja rakastaa sitä, vetää jotenkin automaattisesti puoleensa muita ihmisiä. Väki jotenkin huomaa, että tuo tykkää tästä jutusta, ja sellainen olo ihmisessä taitaa olla jotenkin kutsuva.
-
Ilona väsyy! Oskariin samastuva puoli mussa soitattaa hätäsignaalia ja sireenejä. Me tiedettiin, ettei se jaksa meitä! Me tiedettiin, ettei se rakasta meitä! Me tiedettiin, että me ollaan sille liikaa! Oskari on osa mua, tai ehkä mä osa Oskaria (niin kuin on kaikkien hahmojeni kanssa), mutta onneksi suurin osa musta on eri kuin Oskari. Se osa ei mene paniikkiin ja ota kaikkea jotenkin henkilökohtaisesti. Väsyisin mäkin, jos yrittäisin olla toiselle avuksi, mutta se päätyisi tuhoamaan mun laittaman aamupalan ja oman keittiönsä, jonka mä joutuisin siivoamaan, kunnes se väistämättä tuhoaisi sen lopulta taas. Ottaisi muakin pattiin, kun toinen kiukuttelisi niin kuin pikkukakara, koska jumaliste vaikeaa tässä on kaikilla muillakin. Menisi mullakin hermo, kun yhden vammaisen lisäksi pitäisi jaksaa kaitsea toista, joka on kiroileva idiootti.
Sitten kuitenkin mä oon silleen että uuuuuh Ilona istu just Oskarin sylissä huomasitteks hä huomasitteks HÄ. :DD Lisäksi, kun ei joudu itse aikuisen miehen kiukuttelua kestää, niin onhan se nyt juutana vie söpö kun se käyttäytyy kuin kolmivuotias ja pyristelee pakoon naamanputsausta, kunhan se ei tee sitä aina. Oskari on ollut niin erilaisessa roolissa aina, että mulle se on uusi ja ihmeellinen tällaisena. Samoin on Ilonan ja Oskarin suhde ollut niin rajoittunut ja jäykkä, koska Oskarikin on rajoittunut ja jäykkä, että aivan uusia juttuja on koko aika.
-
Jes! Jes!! Vihdoin! Vertaistukea! Mä oon oikeasti niiiiiiiin onnellinen siitä, että meidän hahmot ei ole mitään arkkienkeleitä, jotka huokuu pelkkää puhtautta ja rakkautta, koska ei oikeatkaan ihmiset ole. Virtuaaliheppahahmot vaan yleensä on, koska jostain syystä keksittyjen ihmisten pitää olla kaikille kilttejä. Vaikka mä luotan meidän hahmoihin, silti vähän jänskätti, onko Alex lopulta ainoa, jolle Oskarista muodostuu ongelma. Mutta ei, ei onneksi! Sonja kammoaa sitä samalla lailla kuin mä voisin oikeassa elämässä kammota, jos olisin sen kanssa samanlaisissa väleissä kuin Sonja. Miettisin just samoja juttuja. Kuinka paljon se vihannes nyt sitten oikeasti tajuaa? Miten sille puhutaan? Vauvojen kanssa on sama. Niille pitää jutella, mutta ne vain möllöttää, niin en tiedä yhtään, mitä niille sitten sanoisi. Hyi yök oikeasti. 😀 Kukaan ei vain näe tällaisia ajatuksia ulospäin, koska mussa ja muissa oikeissa ihmisissä ei ole minäkertojaa.
Tämä teki mut tosi onnelliseksi! 😀 Kauheaa sanoa varmaan näin tarinasta, jossa on niin rumia ajatuksia. Mutta kun rumuus on jotenkin rehellistä. On muutenkin rohkea veto joka kerta, kun kirjoittaa oman hahmonsa rumista puolista. Siinä asettaa hahmonsa ja joidenkin silmissä jopa itsensä alttiiksi aika rankalle kritiikille. Sitä paitsi perinteisesti omia virtuaalihahmoja on haluttu pitää jotenkin ideaali-ihmisinä, joissa ei ole virheitä. Ihania kiiltokuviahan ne on, mutta valitettavasti tylsiä. Mä oon niin innoissani, kun sitä muottia rikotaan taas!!
Kiitos! Ihanaa!
-
Tämä on taas tosi ristiriitainen tarina mulle, vaikka sen ei pitäisi olla. Se on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, ja se käsittelee selkeästi sitä, miten Ilona kokee olonsa tarpeelliseksi ja oikeastaan rakastetuksi, kun juuri hänet on valittu ja juuri hänet etsitään apuun, vaikka muitakin olisi. Etenkin lopetus alleviivaa sitä, että Ilona haluaa olla tarvittu — ja silti mä samastun sivuhenkilö Oskariin ja mulle tulee tästä tarinasta tosi sellainen murheellinen ja pelokas olo. Mun oma tausta vaikuttaa, kun olen joutunut olemaan autettavana, mutta mietin, mitä Oskari meinaa. Se pyytää Ilonalta usein ja paljon. Jos Oskari on yhtään niin kuin mä, se pelkää koko ajan, että se pyytää liikaa, ja pyytäähän se liikaa. Se on väistämätöntä, että Ilona joskus kyllästyy, tai sillä on joskus vaikka huono päivä, eikä se jaksa olla aikuisen miehen yksinhuoltaja. Sellainen pelottaisi ainakin mua autettavana. Mä siirrän omia ajatuksiani Oskariin ja musta tuntuu, että se on parista leivästä niin kiitollinen, että sitä tukehduttaa se, ja samalla sellaista ei voisi sanoa ääneen, vaikka osaisi puhua.
Sitten kun mun näkökulma on mikä on tähän tarinaan, musta on tosi omituista nähdä Ilonan ajatuksia. Siis se oikeasti katselee herranjumala lempeästi, kun Oskari kantaa itse leipiään. Se teki palveluksen sellaisella rakkaudella, että mä en osaa suhtautua siihen. Se oli vain leipä, mutta Ilonan ajatukset on sellaisia lempeitä, että mun tekisi mieli mennä tohon olkkarin parketille maata ja tehdä kuolemaa. Yritin aivan kauheasti saada kiinni siitä lempeydestä: mikä sen tekee. Oskarin kehityksen seuraaminen joo, mutta ei se ole se, mikä melkein särkee mua tässä. Etsin jonkin aikaa ja tajusin, että sekin on tuo loppu. Oskari ei ole nyt sama, mitä se oli ennen. Siitä ei ole nyt Ilonalle valmentajaksi, ei suoraselkäiseksi ja itsevarmaksi kilparatsastajaksi, ei oikeastaan miksikään sellaiseksi, jona Ilona on sen nähnyt. Silti se kelpaa Ilonalle ja silti Ilona haluaa auttaa sitä: niin paljon, että on huolissaan, että joku päivä Oskari ei tarvitsekaan apua. Mä en tiedä, kuinka usein oikeassa elämässä joku rakastaa toisen sielua sillä tavalla, että olisi oikeasti ihan sama, millaisessa kuoressa se sielu maan päällä vaeltaa. Mä oon löytänyt sellaisia kavereita, joille on ihan sama, vaikka päättäisin muuttua laamaksi heti ensi torstaina: silti ne haluaisivat mut ja vaikka toisivat mulle rehua sitten eivätkä enää Rolloja. Suurin osa ihmisistä, jotka mä oikeassa elämässä tiedän, ei kuitenkaan todellakaan haluaisi mua laamana eivätkä Oskaria vammaisena.
-
Ah jes. Juorut pitää aina (keksityssä maailmassa) saada liikkeelle. Nyt oli pojat vaikea saada, kun Oskari ei juorua. Tämän takia se ei päätään kolauttanut, mutta tulipa hoidettua samalla. Alex osaa kyllä pilata Ilonan elämän vallan hyvin tästä eteenpäin, vaikka ei edes koko hommaa totena pidä. <3 Se on niin etevä.
Tykkäsin aivan hirviästi tuollaisesta luonnollisen ja vaivattoman tuntuisesta viitteestä vanhoihin tarinoihin. Se, että Hellolla on porttikielto, on tosi selkeä viittaus, mutta vielä enemmän tykkään siitä hienovaraisesta viittauksesta, kun Noa tulee haistellen esiin. Varmaan pelkäsi meidän Ilves saavansa satikutia, kun päätti luikkia pakoon. Sitä puolestaan ei kai kukaan uskoisi, että Ilona polttaa kamaa pohjaan. Menikö sekään edes Ilonan syyksi, kun se unohti silloin kerran laittaa uunin päälle ja vaurioitti vielä Jerusalemiakin? 😀
Ton noiden vessakeikan mä tiedän lukevani niin väärin kuin ihminen voi. Mä tiedän, että siinä kerrotaan, miten Alex ja Hello on vähän erikoisia ja aivan liian avoimia. Samalla mä luen sen normaalina vuorovaikutuksena, joka kertoo, että ne kaksi on väleissä. Mä nimittäin viimeksi eilen illalla sain pelikavereilta kehuja, kuinka nopia pissu oli, ja kiitin tietenkin ilahtuneena. Mä myös juorusin kaikille samassa pelissä, miten näin yhden pelaajan persenahan tässä viikolla videopuhelussa, kun se meni varoittamatta vessaan. Kysyivät, oliko kuinka kalpea persenahka, kun nahan omistajakin on kuitenkin ihan vitivalkoinen. Samalla lailla kuin muut voisivat vissiin kysyä, että no minkäs makuista limsaa juot. En mä hyvänen aika uusille tuttavuuksille puhuisi näistä jutuista, mutta loppuviimein koko meidän oma väki pitäisi noiden keskustelua ihan normaalina kepeänä sananvaihtona.
-
Mä tavallaan nautin kivojen juttujen odottamisesta niin oikeassa elämässä kuin tarinoissakin. Esim pari vikaa työpäivää ennen kesälomaa on kauhean kivoja, kun tietää, että pian se loma alkaa. Tarinoissakin just tää asioiden kypsyttely kaikessa rauhassa miellyttää mua. Ensin tarvin aikaa nimittäin valmistautumiseen, ja sitten kun se on hoidettu, odotan ihan innoissani että noni, mitä ny. Hullua kannattaakin pitää jännityksessä. 😀
Nelly on kyllä vissiin aivan oikea mätsi Eetulle ainakin tallin puolesta. Vaikka Eetu on vähän mustasukkainen tallistaan, niin konkkaanhan se menisi että heilahtaa, jos ei olisi Nellyä pistämässä kapuloita noihin omin päin pyöriviin rattaisiin. Pitäisi itsekin saada oma Nelly, etten anna itsestäni, rahoistani ja elämästäni liikaa. 😀
-
Sellanen kotiinpaluu. 😀 Mä olin unohtanut jo koko elukan, ja sain olla tässä muiden mukana sillä lailla, että mitähän siellä nyt on, ja miksi Nellyä niin huvittaa. 😀 Kun mukana oli joku mysteerieläin, niin tietenkin sitä odotti jotain puoliveristä Eiran mukana. 😀
-
Mitenhän mä veikkaan, että kun Ilonan tarina jatkuu, lopulta siitä tulee jonkun äiti, ja hyvä äiti. Siinä, miten se Oskaria tässä hoivaa, on nimittäin jotain äidillistä. Se olisi siinä, vaikka Ilona ei vertaisikaan Oskaria yhdessä kohdassa suoraan lapseen. Oskarin kehitystäkin kuvataan vähän niin kuin lapsen kehityksenä, vaikka tietenkin tämä hahmo ei olekaan oikeasti lapsi, vaan sen pään sisällä on täysin ajatteleva ja kehittynyt aikuinen, joka ei pääse vain kokonaan vielä ulos. Samalla lailla lapselle pitäisi kuitenkin ojennella vesilasia ja vähän niin kuin hoitaa sitä, vaan ei liikaa. Ilona ainakin osaa rakastaa ja hoitaa ihmisiäkin sillä tavalla, kuin äidin ajatellaan hoitavan ja rakastavan. Ei vain Oskaria: hoitaa se muitakin, muut vain tarvii erilaista hoivaa.
Mua liikuttaa se, miten Ilona edelleen kommunikoi Oskarin kanssa aivan niin kuin täysivaltaisen ihmisen kanssa kuuluukin. Niiiiiiiin helposti ihminen nimittäin lipsahtaa puhumaan vähän niin kuin lapselle, jos toisella on vaikka joku tällainen homma. En ole vielä päättänyt, tekisikö Ilona niin automaattisest kaikille ihmisille, vai onko sillä ollut vain niin kova luotto tai toive, että Oskarin järki on ollut koko ajan sen päässä, ensin nukkuessa ja nyt edelleen.
-
Joo, vetoaa. Ihmisten katse on musta niin kuin aurinko. Siihen on yhtä vaikeaa katsoa, ja se on yhtä hieno silti. Katsekontakti on mulle vaikeaa. Just tähän lukijaan toimii siis tämä lopetus tehokkaasti. Miettikää nyt. Ilona katselee sen naamaa ja olemusta ja näkee asioita, joita kukaan muu ei näe, niin kuin sen miten Oskari tarkalleen ottaen herää. Se saa katsella ihan rauhassa, ja se on katsellut niin mooooooonta pävää, että se tuntee Oskarin naaman varmaan paremmin kuin kukaan. Sitten pam, ne sen silmät aukeaa, ja vaikka sitä on odotettu ja toivottu ja vaikka mitä, niin kaikki pysähtyy. Eihän siinä osaa ähkäistä kuin että huomenta.
Se on kiinnostavaa, miten Ilona epäröi, kun Olavi tulee. Se kertoo mulle, että se, miten Ilona on kököttänyt Oskarinsa luona, ei ole mitään kredittien keräämistä. Se ei koe, että sillä olisi mitään oikeutta Oskariin tai suurempaa oikeutta olla sen luona kuin muillakaan: oikeastaan jopa vähemmän oikeuksia kuin sen isällä. Jääminen tuntuu vähän pahalta, koska mitä jos Olavi tarkoittaa, että mene pois. Silti Ilona jää, ja sekin on mun mielestä niin kuin lahja Oskarille. Eihän se ollut saanut edes nukahdettua ilman Ilonaa, niin että ei Ilona jätä sitä, vaikka on epämukavaa kun Olavi tuli.
Joo meen tonne välillä kualemaan.
-
Mä oon vähän samaa mieltä Alexin kanssa, että aika veto. Kamera zoomaa heti sisäänpäin: olisinko ikinä tehnyt itse samaa? Jaa-a. Ehkä en Oskarille. Sitten aloin miettiä, mistä se kertoo, että en olisi toiminut tässä niin kuin Ilona. No siitä, etten ihan osaa asettua Ilonan asemaan Oskarin suhteen! Oskari on mun oma hahmo, enkä rakasta hahmojani kunnolla: en ole niiden isä, vaan niiden jumala, ja lisäksi kirjoitan ensimmäisestä persoonasta. Ilonahan tekee Oskarin eteen tässä jotain niin tosi riipaisevaa, joka on naamioitu niin tosi arkiseksi. Se uhraa näiden kahden välisen suhteen: ei ole väliä, kenen Oskari on, jos se vain herää. Sitä taitaa olla oikea rakkaus! Valmiutta päästää vaikka irti, jos se on toiselle hyväksi. Musta se on niin kaunis ajatus ja samalla niin tuskallinen, että olen ollut ihan hermona tämän tarinan jälkeen. Siis sen takia, että Ilona rakastaa tässä noin paljon tyyppiä, joka ei tee yhtään mitään, ei välttämättä enää koskaan, eikä välttämättä osaa rakastaa enää koskaan ketään takaisin. Ja sitten sen takia, miten hyvin onnistuit kertomaan niin arkisella asialla niin isoja tunteita.
Ja Alex nyt on Alex ja vammainen ja pilaa hienosti koko tunnelman, koska sitä vartenhan se on ilmeisesti syntynyt tähän maailmaan. 😀
-
Jep, miten en odottanutkaan Niklakselta muuta kuin perinteitä? :DD Se on kyllä taituri siinä, että se osaa yhdistää perinteet omiin systeemeihinsä ollenkaan kakistelematta. Se on ilmeisesti itse päättänyt olevansa vähän niin kuin morsian nyt, koska eihän se huonoa onnea tuota, jos sulhasen näkee. 😀 Ookoo, olkoon morsian. 😀
Marshallkin esittelee uusia puoliaan, joita se on kasvattanut. Vaikka se on aamuäreä tuossa, niin kaukana se on sellaisesta röllistä, joka aina hillitsee itsensä, vaikka on kuinka rölleissään. Se on tässä koominen tyyppi, vaikka ei itse tajua olevansa, ja se mua huvittaakin.
-
Mä oon puhunut Tuulankin puolesta, vaikka se onkin ihan dille samalla. Vasta nyt, vasta näin myöhään tässä tarinassa saat mut hermostumaan Tuulalle. Ei se mitään, että yritetään parittaa ja suojellaan omia muksuja (väärin), ei se mitään että ei ymmärretä — mutta ai että ei ole adoptiolapsi oma lapsi? Tuula ei tässä vain väittele Niklaksen kanssa asiasta, joka on Niklakselle tärkeä, vaan samalla sanoutuu tulevasta lapsesta tietämättään irti. Mä uskon vahvasti, että Tuulan mieli vielä muuttuu, kun tilanne osuu omalle kohdalle, mutta tässä vaiheessa suututtaa ja tuntuu pahalta. Jos toi olisi nyt mun äiti ja minä Niklas, olisin ainakin tässä vaiheessa niin lapsellinen, että sanoisin, että turha tulla tätä lasta katsomaan sitten, sinä et ole sen mummo, kun se ei kerta ole sinun oikea lapsenlapsesi. Varmaan sitä järkevöityisi itsekin ajan myötä, eikä kieltäisi lapseltaan isovanhempaa jonkun aiemman tyhmän mielipiteen takia, mutta kun olisi tilanne päällä, tekisi mieli kieltää. Lapsen puolesta ei vielä tunnu pahalta, kun se ei ole osa tarinaa vielä omana itsenään enkä siten koe siihen mitään henkistä yhteyttä, mutta Niklaksen puolesta ahdistaa. Sitten kun tuossa tilanteessa ei voi oikein edes sanoa muuta kuin että m-hm. Muutenhan Tuula nakkaisi varmaan Niklaksen kotimatkalle, eikä tosiaankaan antaisi tyttöjä mukaan. Onneksi Niklas ei mennyt möläyttämään vielä mitään lapsiasiasta.
-
Juujuu tietenkin, tietenkin siellä on joku Juuli, tietenkin on. 😀 Hyväähän se Tuula yrittää, mutta mitä idioottimaisimmalla tavalla. Niklas ei kuitenkaan silleen turhia kiihdy, ja näin kun itseäkin on yritetty joskus parittaa ”sopivammalle puolisolle” kuin oma, niin suhtautumisesta se taitaakin olla kiinni kuinka kamalaa se on. Yrittäköön: kyllä Niklas osaa nätisti hymyillä ja vaihtaa pari sanaa, eikä sitä muuhun pystykään pakottaa. Sillä hinnallahan saa tytötkin mukaan hääjuhlaan, niin on se sen arvoista, vaikka onkin kiusallista. 😀
