Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jes! Jes!! Vihdoin! Vertaistukea! Mä oon oikeasti niiiiiiiin onnellinen siitä, että meidän hahmot ei ole mitään arkkienkeleitä, jotka huokuu pelkkää puhtautta ja rakkautta, koska ei oikeatkaan ihmiset ole. Virtuaaliheppahahmot vaan yleensä on, koska jostain syystä keksittyjen ihmisten pitää olla kaikille kilttejä. Vaikka mä luotan meidän hahmoihin, silti vähän jänskätti, onko Alex lopulta ainoa, jolle Oskarista muodostuu ongelma. Mutta ei, ei onneksi! Sonja kammoaa sitä samalla lailla kuin mä voisin oikeassa elämässä kammota, jos olisin sen kanssa samanlaisissa väleissä kuin Sonja. Miettisin just samoja juttuja. Kuinka paljon se vihannes nyt sitten oikeasti tajuaa? Miten sille puhutaan? Vauvojen kanssa on sama. Niille pitää jutella, mutta ne vain möllöttää, niin en tiedä yhtään, mitä niille sitten sanoisi. Hyi yök oikeasti. 😀 Kukaan ei vain näe tällaisia ajatuksia ulospäin, koska mussa ja muissa oikeissa ihmisissä ei ole minäkertojaa.
Tämä teki mut tosi onnelliseksi! 😀 Kauheaa sanoa varmaan näin tarinasta, jossa on niin rumia ajatuksia. Mutta kun rumuus on jotenkin rehellistä. On muutenkin rohkea veto joka kerta, kun kirjoittaa oman hahmonsa rumista puolista. Siinä asettaa hahmonsa ja joidenkin silmissä jopa itsensä alttiiksi aika rankalle kritiikille. Sitä paitsi perinteisesti omia virtuaalihahmoja on haluttu pitää jotenkin ideaali-ihmisinä, joissa ei ole virheitä. Ihania kiiltokuviahan ne on, mutta valitettavasti tylsiä. Mä oon niin innoissani, kun sitä muottia rikotaan taas!!
Kiitos! Ihanaa!
-
Tämä on taas tosi ristiriitainen tarina mulle, vaikka sen ei pitäisi olla. Se on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, ja se käsittelee selkeästi sitä, miten Ilona kokee olonsa tarpeelliseksi ja oikeastaan rakastetuksi, kun juuri hänet on valittu ja juuri hänet etsitään apuun, vaikka muitakin olisi. Etenkin lopetus alleviivaa sitä, että Ilona haluaa olla tarvittu — ja silti mä samastun sivuhenkilö Oskariin ja mulle tulee tästä tarinasta tosi sellainen murheellinen ja pelokas olo. Mun oma tausta vaikuttaa, kun olen joutunut olemaan autettavana, mutta mietin, mitä Oskari meinaa. Se pyytää Ilonalta usein ja paljon. Jos Oskari on yhtään niin kuin mä, se pelkää koko ajan, että se pyytää liikaa, ja pyytäähän se liikaa. Se on väistämätöntä, että Ilona joskus kyllästyy, tai sillä on joskus vaikka huono päivä, eikä se jaksa olla aikuisen miehen yksinhuoltaja. Sellainen pelottaisi ainakin mua autettavana. Mä siirrän omia ajatuksiani Oskariin ja musta tuntuu, että se on parista leivästä niin kiitollinen, että sitä tukehduttaa se, ja samalla sellaista ei voisi sanoa ääneen, vaikka osaisi puhua.
Sitten kun mun näkökulma on mikä on tähän tarinaan, musta on tosi omituista nähdä Ilonan ajatuksia. Siis se oikeasti katselee herranjumala lempeästi, kun Oskari kantaa itse leipiään. Se teki palveluksen sellaisella rakkaudella, että mä en osaa suhtautua siihen. Se oli vain leipä, mutta Ilonan ajatukset on sellaisia lempeitä, että mun tekisi mieli mennä tohon olkkarin parketille maata ja tehdä kuolemaa. Yritin aivan kauheasti saada kiinni siitä lempeydestä: mikä sen tekee. Oskarin kehityksen seuraaminen joo, mutta ei se ole se, mikä melkein särkee mua tässä. Etsin jonkin aikaa ja tajusin, että sekin on tuo loppu. Oskari ei ole nyt sama, mitä se oli ennen. Siitä ei ole nyt Ilonalle valmentajaksi, ei suoraselkäiseksi ja itsevarmaksi kilparatsastajaksi, ei oikeastaan miksikään sellaiseksi, jona Ilona on sen nähnyt. Silti se kelpaa Ilonalle ja silti Ilona haluaa auttaa sitä: niin paljon, että on huolissaan, että joku päivä Oskari ei tarvitsekaan apua. Mä en tiedä, kuinka usein oikeassa elämässä joku rakastaa toisen sielua sillä tavalla, että olisi oikeasti ihan sama, millaisessa kuoressa se sielu maan päällä vaeltaa. Mä oon löytänyt sellaisia kavereita, joille on ihan sama, vaikka päättäisin muuttua laamaksi heti ensi torstaina: silti ne haluaisivat mut ja vaikka toisivat mulle rehua sitten eivätkä enää Rolloja. Suurin osa ihmisistä, jotka mä oikeassa elämässä tiedän, ei kuitenkaan todellakaan haluaisi mua laamana eivätkä Oskaria vammaisena.
-
Ah jes. Juorut pitää aina (keksityssä maailmassa) saada liikkeelle. Nyt oli pojat vaikea saada, kun Oskari ei juorua. Tämän takia se ei päätään kolauttanut, mutta tulipa hoidettua samalla. Alex osaa kyllä pilata Ilonan elämän vallan hyvin tästä eteenpäin, vaikka ei edes koko hommaa totena pidä. <3 Se on niin etevä.
Tykkäsin aivan hirviästi tuollaisesta luonnollisen ja vaivattoman tuntuisesta viitteestä vanhoihin tarinoihin. Se, että Hellolla on porttikielto, on tosi selkeä viittaus, mutta vielä enemmän tykkään siitä hienovaraisesta viittauksesta, kun Noa tulee haistellen esiin. Varmaan pelkäsi meidän Ilves saavansa satikutia, kun päätti luikkia pakoon. Sitä puolestaan ei kai kukaan uskoisi, että Ilona polttaa kamaa pohjaan. Menikö sekään edes Ilonan syyksi, kun se unohti silloin kerran laittaa uunin päälle ja vaurioitti vielä Jerusalemiakin? 😀
Ton noiden vessakeikan mä tiedän lukevani niin väärin kuin ihminen voi. Mä tiedän, että siinä kerrotaan, miten Alex ja Hello on vähän erikoisia ja aivan liian avoimia. Samalla mä luen sen normaalina vuorovaikutuksena, joka kertoo, että ne kaksi on väleissä. Mä nimittäin viimeksi eilen illalla sain pelikavereilta kehuja, kuinka nopia pissu oli, ja kiitin tietenkin ilahtuneena. Mä myös juorusin kaikille samassa pelissä, miten näin yhden pelaajan persenahan tässä viikolla videopuhelussa, kun se meni varoittamatta vessaan. Kysyivät, oliko kuinka kalpea persenahka, kun nahan omistajakin on kuitenkin ihan vitivalkoinen. Samalla lailla kuin muut voisivat vissiin kysyä, että no minkäs makuista limsaa juot. En mä hyvänen aika uusille tuttavuuksille puhuisi näistä jutuista, mutta loppuviimein koko meidän oma väki pitäisi noiden keskustelua ihan normaalina kepeänä sananvaihtona.
-
Mä tavallaan nautin kivojen juttujen odottamisesta niin oikeassa elämässä kuin tarinoissakin. Esim pari vikaa työpäivää ennen kesälomaa on kauhean kivoja, kun tietää, että pian se loma alkaa. Tarinoissakin just tää asioiden kypsyttely kaikessa rauhassa miellyttää mua. Ensin tarvin aikaa nimittäin valmistautumiseen, ja sitten kun se on hoidettu, odotan ihan innoissani että noni, mitä ny. Hullua kannattaakin pitää jännityksessä. 😀
Nelly on kyllä vissiin aivan oikea mätsi Eetulle ainakin tallin puolesta. Vaikka Eetu on vähän mustasukkainen tallistaan, niin konkkaanhan se menisi että heilahtaa, jos ei olisi Nellyä pistämässä kapuloita noihin omin päin pyöriviin rattaisiin. Pitäisi itsekin saada oma Nelly, etten anna itsestäni, rahoistani ja elämästäni liikaa. 😀
-
Sellanen kotiinpaluu. 😀 Mä olin unohtanut jo koko elukan, ja sain olla tässä muiden mukana sillä lailla, että mitähän siellä nyt on, ja miksi Nellyä niin huvittaa. 😀 Kun mukana oli joku mysteerieläin, niin tietenkin sitä odotti jotain puoliveristä Eiran mukana. 😀
-
Mitenhän mä veikkaan, että kun Ilonan tarina jatkuu, lopulta siitä tulee jonkun äiti, ja hyvä äiti. Siinä, miten se Oskaria tässä hoivaa, on nimittäin jotain äidillistä. Se olisi siinä, vaikka Ilona ei vertaisikaan Oskaria yhdessä kohdassa suoraan lapseen. Oskarin kehitystäkin kuvataan vähän niin kuin lapsen kehityksenä, vaikka tietenkin tämä hahmo ei olekaan oikeasti lapsi, vaan sen pään sisällä on täysin ajatteleva ja kehittynyt aikuinen, joka ei pääse vain kokonaan vielä ulos. Samalla lailla lapselle pitäisi kuitenkin ojennella vesilasia ja vähän niin kuin hoitaa sitä, vaan ei liikaa. Ilona ainakin osaa rakastaa ja hoitaa ihmisiäkin sillä tavalla, kuin äidin ajatellaan hoitavan ja rakastavan. Ei vain Oskaria: hoitaa se muitakin, muut vain tarvii erilaista hoivaa.
Mua liikuttaa se, miten Ilona edelleen kommunikoi Oskarin kanssa aivan niin kuin täysivaltaisen ihmisen kanssa kuuluukin. Niiiiiiiin helposti ihminen nimittäin lipsahtaa puhumaan vähän niin kuin lapselle, jos toisella on vaikka joku tällainen homma. En ole vielä päättänyt, tekisikö Ilona niin automaattisest kaikille ihmisille, vai onko sillä ollut vain niin kova luotto tai toive, että Oskarin järki on ollut koko ajan sen päässä, ensin nukkuessa ja nyt edelleen.
-
Joo, vetoaa. Ihmisten katse on musta niin kuin aurinko. Siihen on yhtä vaikeaa katsoa, ja se on yhtä hieno silti. Katsekontakti on mulle vaikeaa. Just tähän lukijaan toimii siis tämä lopetus tehokkaasti. Miettikää nyt. Ilona katselee sen naamaa ja olemusta ja näkee asioita, joita kukaan muu ei näe, niin kuin sen miten Oskari tarkalleen ottaen herää. Se saa katsella ihan rauhassa, ja se on katsellut niin mooooooonta pävää, että se tuntee Oskarin naaman varmaan paremmin kuin kukaan. Sitten pam, ne sen silmät aukeaa, ja vaikka sitä on odotettu ja toivottu ja vaikka mitä, niin kaikki pysähtyy. Eihän siinä osaa ähkäistä kuin että huomenta.
Se on kiinnostavaa, miten Ilona epäröi, kun Olavi tulee. Se kertoo mulle, että se, miten Ilona on kököttänyt Oskarinsa luona, ei ole mitään kredittien keräämistä. Se ei koe, että sillä olisi mitään oikeutta Oskariin tai suurempaa oikeutta olla sen luona kuin muillakaan: oikeastaan jopa vähemmän oikeuksia kuin sen isällä. Jääminen tuntuu vähän pahalta, koska mitä jos Olavi tarkoittaa, että mene pois. Silti Ilona jää, ja sekin on mun mielestä niin kuin lahja Oskarille. Eihän se ollut saanut edes nukahdettua ilman Ilonaa, niin että ei Ilona jätä sitä, vaikka on epämukavaa kun Olavi tuli.
Joo meen tonne välillä kualemaan.
-
Mä oon vähän samaa mieltä Alexin kanssa, että aika veto. Kamera zoomaa heti sisäänpäin: olisinko ikinä tehnyt itse samaa? Jaa-a. Ehkä en Oskarille. Sitten aloin miettiä, mistä se kertoo, että en olisi toiminut tässä niin kuin Ilona. No siitä, etten ihan osaa asettua Ilonan asemaan Oskarin suhteen! Oskari on mun oma hahmo, enkä rakasta hahmojani kunnolla: en ole niiden isä, vaan niiden jumala, ja lisäksi kirjoitan ensimmäisestä persoonasta. Ilonahan tekee Oskarin eteen tässä jotain niin tosi riipaisevaa, joka on naamioitu niin tosi arkiseksi. Se uhraa näiden kahden välisen suhteen: ei ole väliä, kenen Oskari on, jos se vain herää. Sitä taitaa olla oikea rakkaus! Valmiutta päästää vaikka irti, jos se on toiselle hyväksi. Musta se on niin kaunis ajatus ja samalla niin tuskallinen, että olen ollut ihan hermona tämän tarinan jälkeen. Siis sen takia, että Ilona rakastaa tässä noin paljon tyyppiä, joka ei tee yhtään mitään, ei välttämättä enää koskaan, eikä välttämättä osaa rakastaa enää koskaan ketään takaisin. Ja sitten sen takia, miten hyvin onnistuit kertomaan niin arkisella asialla niin isoja tunteita.
Ja Alex nyt on Alex ja vammainen ja pilaa hienosti koko tunnelman, koska sitä vartenhan se on ilmeisesti syntynyt tähän maailmaan. 😀
-
Jep, miten en odottanutkaan Niklakselta muuta kuin perinteitä? :DD Se on kyllä taituri siinä, että se osaa yhdistää perinteet omiin systeemeihinsä ollenkaan kakistelematta. Se on ilmeisesti itse päättänyt olevansa vähän niin kuin morsian nyt, koska eihän se huonoa onnea tuota, jos sulhasen näkee. 😀 Ookoo, olkoon morsian. 😀
Marshallkin esittelee uusia puoliaan, joita se on kasvattanut. Vaikka se on aamuäreä tuossa, niin kaukana se on sellaisesta röllistä, joka aina hillitsee itsensä, vaikka on kuinka rölleissään. Se on tässä koominen tyyppi, vaikka ei itse tajua olevansa, ja se mua huvittaakin.
-
Mä oon puhunut Tuulankin puolesta, vaikka se onkin ihan dille samalla. Vasta nyt, vasta näin myöhään tässä tarinassa saat mut hermostumaan Tuulalle. Ei se mitään, että yritetään parittaa ja suojellaan omia muksuja (väärin), ei se mitään että ei ymmärretä — mutta ai että ei ole adoptiolapsi oma lapsi? Tuula ei tässä vain väittele Niklaksen kanssa asiasta, joka on Niklakselle tärkeä, vaan samalla sanoutuu tulevasta lapsesta tietämättään irti. Mä uskon vahvasti, että Tuulan mieli vielä muuttuu, kun tilanne osuu omalle kohdalle, mutta tässä vaiheessa suututtaa ja tuntuu pahalta. Jos toi olisi nyt mun äiti ja minä Niklas, olisin ainakin tässä vaiheessa niin lapsellinen, että sanoisin, että turha tulla tätä lasta katsomaan sitten, sinä et ole sen mummo, kun se ei kerta ole sinun oikea lapsenlapsesi. Varmaan sitä järkevöityisi itsekin ajan myötä, eikä kieltäisi lapseltaan isovanhempaa jonkun aiemman tyhmän mielipiteen takia, mutta kun olisi tilanne päällä, tekisi mieli kieltää. Lapsen puolesta ei vielä tunnu pahalta, kun se ei ole osa tarinaa vielä omana itsenään enkä siten koe siihen mitään henkistä yhteyttä, mutta Niklaksen puolesta ahdistaa. Sitten kun tuossa tilanteessa ei voi oikein edes sanoa muuta kuin että m-hm. Muutenhan Tuula nakkaisi varmaan Niklaksen kotimatkalle, eikä tosiaankaan antaisi tyttöjä mukaan. Onneksi Niklas ei mennyt möläyttämään vielä mitään lapsiasiasta.
-
Juujuu tietenkin, tietenkin siellä on joku Juuli, tietenkin on. 😀 Hyväähän se Tuula yrittää, mutta mitä idioottimaisimmalla tavalla. Niklas ei kuitenkaan silleen turhia kiihdy, ja näin kun itseäkin on yritetty joskus parittaa ”sopivammalle puolisolle” kuin oma, niin suhtautumisesta se taitaakin olla kiinni kuinka kamalaa se on. Yrittäköön: kyllä Niklas osaa nätisti hymyillä ja vaihtaa pari sanaa, eikä sitä muuhun pystykään pakottaa. Sillä hinnallahan saa tytötkin mukaan hääjuhlaan, niin on se sen arvoista, vaikka onkin kiusallista. 😀
-
Taas luen rivejä ja niiden välejä. Riveillä lukee, miten pahalta tuntuu, kun oma suku ei hyväksy, eikä siksi ole tulossa häihin, ja miten etenkin Tuula on painostava tyyppi. Rivien välissä lukeekin sitten, että samalla kun Niklas on surullinen tilanteestaan, vieraslistojen erilainen koko aiheuttaa myös kateutta. Vaikka vieraat haluaa paikalle itsensä takia, salaa on vähän sitäkin, että pitäisi näyttää, että on sitä mullakin läheisiä. Se on ihan pieni vivahde siellä, enkä mä sitä Niklakselle viaksi lue. Vähän jotain sellaista taitaa olla ihan kaikissa meissä. Mutta eipä Niklas tässä toimettomana alistu kohtaloonsa, vaan tietää mitä tahtoo ja tarttuu toimeen. Muuta en odottanutkaan. Vaikka Niklas on sellainen vähäsen reppana välillä, niin ikinä se ei kyllä pidä itse itseään reppanana ja jää makaamaan ja kitisemään!
-
Voi etttttä <3
Aave on niin hieno, että joskus sitä erehtyy ajattelemaan kiiltokuvana, ei hevosena. Sitten tulee aina välillä vastaan tällainen pikku tuokiokuvaus, jossa se on niin hevonen kuin hevonen voi olla! Sonjan rakkaus sitä kohtaan näkyy myös. Siellä se mennä viipottaa niin kuin hevosen kuuluukin: hyvä kun on onnellinen. Ai vitsit, tällaisen hetken haluaisin oman hepan kanssa kokea joskus. Ei se ole oleellisinta, että se painelee portille onnesta soikeana minut nähdessään, vaan se, että sillä on niin kivaa, ettei se malta vahdata mitään köppäistä omistajaa. :DD -
Hyi yök mä just söin!! Niin mä sanon aina yhdelle kaverille, kun se kertoo jotain oksettavan romanttista, mitä ne on tehneet puolisonsa kanssa.
Sonjan elämä on tässä niin kuin jostain romantiikan ajan romaanista. Jos se olisi pelkästään sitä, olisihan se tylsää (kattokaa nyt Eiran päänsisäistä maailmaa esim), mutta pienen hetken se on niin kevyttä ja ihanaa. Ooh, minä, nainen, laajassa vaatekokoelmassani penkomassa, eikä minulla ole mitään päällepantavaa, elämäni on palasina! Kas tuossa on unelmieni prinssi, joka pelastaa minut tästäkin kriisistä! :DDD Onhan se elämä välillä just sitä, tällainen pieni pala kerrallaan, ja mulle tuli tästä niin hyvä mieli. Varsinkin kun kontrastina Sonja osaa ihan itte pitää huolen itsestään ja on ihan täysivaltainen ja rationaalinen. Niin arkista, samalla niin romanttista. Voisin haluta tämän tauluna, mutta samalla mä en kaipaa enää mitään ällöjä tyttöjen tauluja mun himaan. :DDD
-
Siis tää tarina tuo esiin oikeastaan kaiken sen, minkä takia Sonja on musta haastava kirjoitettava ja olisi oikeassa elämässä pelottava tyyppi. Vaikka mä tasan tarkkaan tiedän, että hahmo ei ole ikinä eikä koskaan sama asia kuin kirjoittaja, tällaisten tekstien tarkkuus saisi mut varovaiseksi myös silloin, jos me joskus tavattaisiin. 😀 Ihan hirveän hyvin kirjoitettu juttu, jossa on ainakin mulle valtavasti kamaa rivien välissä!!
Se, mikä sieltä rivien välistä huokuu, on Sonjan mua ja mun hahmoja parempi asema tässä kastijärjestelmässä, joka meillä on. Vaikka Sonja ei pelkääkään liata käsiään tuolla ja on monipuolinen, se on tottunut paljon parempaan kuin me. Mä oon että jee, grillataan, kun on makkaraa, ja että nam, nyt on hyväskää, kun on joku markettipihvi. Sonjalle se kelpaa joo, mutta ei se nyt mitään ihan oikeaa grillattavaa ole. Tietenkin sillä on käytöstavat, eikä se katsele tuolla nenänvarttaan pitkin jauhomakkaroita, mutta just siellä ovelasti rivien välissä on se, ettei se ole aivan oikeaa ruokaa.
Vladimir on myös hienompi kuin me ja Sonja tietää, että se on hienompi kun nuo grillaajat tuolla. Ensilukemalta tämä oli joo juuri sellainen poikaystävätesti kuin Sonja kuvittelikin, mutta toisella lukemalla tässä on enemmän. Ei Sonja ole musta ylpeä siitä, että sen tallikaverit on tällaisia. Ennemminkin se on vähän uhmakas: Vladimir saa nyt luvan hyväksyä tämän osan Sonjan elämää! Mut ainakin saa uhmakkaaksi sellaiset osat, joita joko vähän häpeän tai joita luulen että mun kuuluisi hävetä. Ne voi olla pieniä tai suuria. Mulla ei ole yhtäkään mattoa kämpässä, koska on helppo siivota, piste! Meidän äiti inhoaa sitä, ja olen vähän että rouva on nyt hyvä ja kävelee paljaalla parketilla tai menee sitten muualle kävelemään matolla. Koska kuuluisihan nyt matot olla. 😀
Se pelottavuus ei tule puolestaan Sonjan persoonasta, vaan mun päästä. Olen niin kastinousukas kuin voi ihminen olla, vaikka en olekaan noussut korkealle. En viihdy nykyisen kastini edustajien kanssa, ja Sonja on vielä korkeammalla. Kukaan ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, mutta tunnen, etten kuulu joukkoon ja että ei mulla ole mitään yhteistä jonkun sellaisen kanssa, joka käy viikonloppuisin teatterissa ja juo skumppaa. Siitä ihme pelosta seuraa puolestaan se, etten saa rentouduttua niin paljoa, että tarkkailisin niitä ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan niistä. Sinä kirjoitat tästä maailmasta niin sujuvasti, että saat yhteen tarinaan useammankin merkityksen tulkittavaksi. Samaan aikaan osaat kirjoittaa myös muista, jotka eivät elä niin kuin Sonja, vaikka hahmosi ei aina edes ymmärrä niiden juttuja.
-
Ar-le-kin! Ar-le-kin! Ar-le-kin!
Veikkaan, että muutamaa muuta surettaa, jos Stanimir katoaa, mutta mä olen alusta asti ollut Team Arlekin. (Pitääks näistä tehdä tiimipaidat? Tai joku kisa?? :DD) Joo vaikkei se tänne meille edes tulisi, niin onhan se nyt juutina vie semmonen heppavauva muhkuli, ettei noi shinyt puoliveriset ikinä tavoita sen persoonan nyansseja. 😀Eniten nautin tällä kertaa ekasta tarinasta, koska noh, meidän hahmot täällä on niin torvia ja erilaisia persoonia. Tietenkin Hellon saa houkuteltua ruualla, ja tietenkin Eira pyytää ylimitoitetusti massia jotta tekisi yhtään mitään. 😀 Kas kun ei. 😀 Nikas ja Hello on myös yhdessä jotenkin niin suloisia, kun molemmille on kirjoitettu se vajaa ja dramaattinen puoli.
-
Mee nyt roskiin, mua ahdistaa tämä. Joo joo taide on siis hyvää kun se herättää jotakin oloja. 😀
Mä luen tämän tarinan kahteen suuntaan, ehkä kolmeenkin. Ensimmäinen on se ilmiselvä versio, joka on kaikkein eniten pinnalla tässä. Ihan hirveetä, kun tytöt riepotellan kotiin! Niklaksen käy sääliksi niitä ja suututtaa niiden puolesta, ja lukija samastuu automaattisesti Niklaksen ajatuksiin aina vaan.
Toisessa versiossa on äitiparan kauhu. Siis mihinkä likaisille orgiafestareille hänen pienet tytöt on viety?? Tuulahan on ihan väärässä, mutta mitä jos ei olisi? Kuvittelen, että mulla on lapsi — okei, en kuvittele, hyi: kuvittelen, että mun elämäni koira, meidän Nisu, raahattaisiin johonkin taistelukoiramestaan. Sitä ei viedä taistelemaan, vaan katsomaan ja pelkäämään sinne. Vitsit se varmaan itkisi siellä, ja vitsit mä murtautuisin vaikka mihin bunkkeriin hakemaan sen, enkä säästelisi raivoani kun puolustaisin omaa pentuani. Tuula näkee, että sen omat muksut on suuressa vaarassa (vaikkei ole) ja se ajatus saa sen puolustamaan niitä ihan raivona. Tietenkin se hyökkää myös Niklaksen kimppuun. Vaikka Tuula on kuinka väärässä, mua hätäännyttää sen puolesta, kn luen tarinaa tahallani vastakarvaan.
Kolmannessa versiossa on tarinan alla Niklaksen yksinäisyys ja tää sattuu muhun eniten. Sen koko suvussa ei ole kuin pari pientä lenkkiä, jotka haluavat olla sen mukana kun se menee naimisiin ja on onnellinen. Se on jo itsessään ihan hirveää, ja Niklas on käsitellyt asiaa aiemmin tarinoissa. Niklas on kuitenkin sellainen vähään tyytyväinen. Onhan tytöt nyt kuitenkin tulossa sitten häihin! Paitsi että sitten nekin viedään pois, ja nyt mun tekee mieli rähistä kaikille sen takia.
Jep, hyvin kirjoitettu. Osuit hienon napakympin mun hermostoon. 😀
-
Voi ny tyttöystävät ja poikaystävät. Lapset sisäistää aika herkästi ympäristön mielipiteitä ja ajatuksia, ja vaikka asioista ei olisi edes keskusteltu, niin silti ne honaa, mikä on ns. normaalia niissä omissa ympyröissä. Meillä ei himassa ole koskaan keskusteltu homoista, kun olin alle kouluikäinen pentu, mutta kyllä mulla oli aavistus mitä ne on — ja se aavistus oli ”vähäsen” pielessä. :DDD Mä muistan, kun katsoin äidin kanssa Selviytyjiä ja joku oli homo siellä, ja mä ihan kaikessa viattomuudessani kysyin, että miten toi saa olla tuolla. Äiti oli että miten niin. No kun se on homo! Se haluaa olla noiden kaikkien miesten kaa! Siinä äiti sitten opetti, että ei se nyt sitä tarkoita, pöllöpää. Ihan samalla lailla sekin elää kun äiti ja isikin. Vähän samalla lailla noiden naperoiden ajatusmaailmaa korjaillaan tässä, ja aivan sitten taatusti ne ottavat asian esiin kotonakin. Niille tämä tieto on uutta ja ihmeellistä, ja tottakai ne haluavat jakaa sen muille. Mäkin halusin. Voi pojat että olin nolo pentu. 😀
Mikähän mun on tullut, kun tykkään nykyään näistä tarinoista, joissa naperoilla on iso osa? En tykkää lapsista, ja harvemmin edes siedän niitä oikeassa elämässä. Virtuaaliset lapset kuitenkin nyt miellyttää mua. Tässä lapset on niin viattomiksi kirjoitettu ja niin uskottavalla, todenmukaisella tavalla, että viihdyn. Ehkä lapset on sittenkin ihania, kun niitä saa tarkkailla tällä lailla että ne on mutella? 😀
-
Oih ihanaa jos ne nyt kuitenkin saa sen tuvan! Kun on ollut sopivia realistisia mutkia matkassa, mä olen ainakin itse lukijana investoinut henkisesti nyt enemmän tähän talonostoon ja elänyt näiden mukana. Ehkä jos talon osto olisi onnistunut kerrasta, olisin ollut että jaa, no onpa kiva. Nyt kun vieläkään ei ihan tiedä, saa sormet ja varpaat ristissä toivoa, että ne saa sen. Jos ne tämän päälle sen saa, se tuntuu miljoona kertaa paremmalta sekä hahmoista että lukijasta. 😀
-
Voi ievana, nyt tuli hyvä tarina! Tästä tekee hyvän ennen kaikkea kaikkien, niin ponin kuin ihmistenkin, persoonallisen olemisen, puhumisen ja tekemisen kuvaus. Kaikki ovat niin omia itsejään, niin sellaisia jollaisiksi heidät kuvittelen, ettei paremmasta väliä. Lisäksi Elli on tietenkin niin juutanan ihana kun se on niin isoa ratsastajaa maiskuttaen sotaratsulleen ja kaikkea. 😀
-
Mitä kakkaa!! Oman kodin hankkiminen on joskus niin SYVÄLTÄ. Luulen, että oman hevosen hankkiminen tulee olemaan samanlaista. Ensin kiinnyt johonkin ja olet jo henkisesti investoinut siihen valtavasti, ja sitten uppista keikkaa, se viedään pois. Mullakin kävi näin: sain tietää tästä kodista viimeisessä vaiheessa sellaista, että en tosiaankaan enää voinut kuvitella maksavani tästä alkuperäistä tarjoustani. Onneksi pitkän väännön jälkeen meille tuli sopu ja tämä on nyt mun, mutta silti är-syt-tää Jannan perheen puolesta. Kun ne on jo tavallaan ehtineet rakastua tähän kotiin ja vähän niin kuin mielikuvissaan sovitella itseään sinne, on tosi hankalaa sovitella itseään enää uuteen paikkaan. Onneksi kuulemma tokan ja kolmannen asunnon ostaminen on sitten helpompaa. (Hehe ainakin mulla, kun haluan söpöjä pieniä sijoitusyksiöitä, koska niiden tuotto näyttäis söpöltä mun kassavirrassa.) Siinä ei ole kuulemma tunteet ihan samalla lailla pelissä haittaamassa järkevää ajattelua.
-
Ensinnäkin, Elli on söpö. 😀 Se on sellainen persoona, että eihän se voi olla muuta kuin mun henklökohtainen suosikki sun niistä hahmoista, jotka tunnen ja tiedän. Se on jännä ilmiö: Ellihän ei kerro tarinaa ainakaan toistaiseksi vielä itse, kun on niin pieni ja kaikkea. Hän on sivuhenkilö ainakin nyt. Silti, vaikka muut ihmiset onkin ne, jotka kertoo Ellin edesottamuksista, tää on nyt sellainen hahmo, josta välitän eniten ja jota pidän eniten ihmisenä, ja jonka puolella on hyvä olla vähän niin kuin esim. Niklaksen puolella. Ellissä on vikansa ja vahvuutensa niin kuin oikeassakin ihmisessä, ja vaikka hän on vielä pieni, hän on monipuolinen hyvine sydämineen, raivareineen, karkailuineen kaikkineen. Hän on eniten mua puhutteleva ja mun mielestä mielenkiintoisin ja realistisin niistä sun hahmoista, jotka tunnen. Elli myös liikkuu ja toimii mielenkiintoisemmin kuin muut, ja se on Jannan ansiota. Janna on ryhtynyt Ellin myötä havainnoimaan ihmisistä (etenkin siis Ellistä) sellaisia pieniä yksityiskohtia esimerkiksi äänensävyssä ja liikkeissä ja ylipäätään olemisessa, jotka saavat hahmon heräämään mulle eloon. Mua ei siis niinkään kiinnosta, mitä joku kuvattava hahmo tekee ja sanoo, vaan miten se sen tekee ja sanoo. Ellistä kerrotaan tosi laajasti, miten se tekee ja sanoo.
Toinen juttu, jonka haluan nostaa itsekin esiin, on Oskarin tarinan linkitys Jannan tarinaan. Se on taitavasti tehty iskän kahtta ja siirtymä on tosi luonnollinen ja hyvin tehty. Ihmisen kamerahan zoomaa sisäänpäin tosi herkästi ja nopeasti, kun ulkona tapahtuu jotain sellaista, jonka voi rinnastaa omaan itseen. Vieläkään en käsitä, miksi Janna on jumissa jossain tuntemattomassa äijässä, joka ei millään lailla ole henkisellä tasolla hänen isänsä: ei millään vierailla äijillä olisi mulle merkitystä jonkun olemattoman biologisen siteen takia. Silti, vaikka olen mitä tahansa mieltä tästä koko isäkeissistä, niin tämä siirtymä ja tämä linkki on niin tosi hyvin tehty tähän tarinaan, että mun vastustuksesta huolimatta siirtymä on sileä. Erityisen hyvä kirjoittaminen puolestaan taistelee tehokkaasti mun vastarintaa vastaan. Vaikka iskäasia häiritsee monessa tarinassa, koska en ymmärrä sitä, huomasin parin lukukerran jälkeen, että tässä se ei häiritsekään, koska se on niin erityisen sulavaa.
-
Tää on ihan kuin yhdestä kirjoitustehtävästä, jota teetän luovan kirjoittamisen kurssilla ihan simona. Se menee näin. Kaksi ihmistä istuu penkille. He eivät puhu toisilleen mitään. Hetken kuluttua he nousevat ja jatkavat matkaansa, mutta jotain on muuttunut. Pikku kirjoittajani kirjoittavat sitten lopun. Tällä saa aikaan usein tosi herkkiä ja koskettavia juttuja, ja tässäkin samantapainen kaava toimii. Ilonalla ja Olavilla on jokin yhteys, vaikka mitään ei sanota. Molemmat miettivät omiaan, mutta samalla varmasti samoja ratoja.
Ilonan iloinaisuus on lisäksi musta aivan sairaan kiva sattuma, jota ei ole kyllä tarpeeksi myllätty. Oskarin näkökulmaa olen käynyt, ja Ilonan ja Alexin jutut olet hoitanut sinä, mutta Olavin ajatukset voisivat olla potentiaalisesti mielenkiintoisia. Harmi, etten vielä tunne Olavia kauhean hyvin, kun se on sivuhenkilö, eikä Oskari ajattele siitä mitään muuta kuin että iskä.
Mutta joo. Kun Olavi tietäisi, mitä Ilona ajattelee, niin luulenpa, että se voisi auttaa Olavia tässä tilanteessa. Joku välittää hänen ainoasta pojastaan niin paljon. Mä yritän aina saattaa mun kavereitakin yhteen, toistensa kavereiksi, koska ne ansaitsee, että mahdollisimman moni välittää niistä niin kuin mä. Vahva ratsuväki on yksi hienoimmista asioista, joita mun mielestä elämässä voi saavuttaa ja se turvaa niin paljon koko verkoston elämää.
-
Vaikka tässä on suloinen, pehmoinen, hellyyttävä loppu, ja vaikka Ilona edelleen juttelee Oskarille niin kuin se kuuluisi, mulle tulee tästä tarinasta aina surumielinen olo. En erota, johtuuko se mun omista kokemuksista vai tarinan keinoista, mutta koetetaanpa päästä tulkintaan käsiksi silti tätä kautta.
Ilona tuo Oskarille kirjan, vaikka se ei tiedä, lukeeko Oskari ylipäätään mitään. Se yrittää perustella valintaansa tässä, eikä ryhdy suoraan itsevarmasti lukemaan, että nyt me Oskari tehdään tätä. Se on se kohta, joka mun sydämeen sattuu. Mua kalvaa ajatus siitä, että meille ihmisille joku voi olla tosi tosi tärkeä, mutta sitten me ei kuitenkaan tiedetä tästä tyypistä edes kaikkia perusasioita ikinä. En usko, että kukaan voi tuntea toisen ”läpikotaisin”, niin kuin väitetään, ja jos se olisi mahdollista, en uskoisi sen olevan edes hyvä juttu. En haluaisi tuntea ketään ”läpikotaisin”, tai se toinen menettäisi yksityisyytensä ja jännittävyytensä. Samalla asetun Ilonan asemaan kirja kädessä ja rakastan omalla henkilökohtaisella tavallani Oskaria. Ajattelen, että miksi mä en tiedä edes sitä, että lukeeko se. Miksi mä en tiedä siitä mitään. Ulkopuoleltahan sen näkee, että toki Ilona tietää Oskarista vaikka ja mitä, mutta silti mä luen tähän ajatuksen siitä, että tästäkään asiasta en ole tuon kanssa puhunut. Mua pelottaisi Oskarin mahdollinen herääminen, kun joutuisin kohtaamaan tietämättömyyteni. Mitä jos ihminen, jota rakastan, muuttuisi mun elämässä pelkäksi tutuksi ja sitten lopulta katoaisi? Siksi, etten tutustunut siihen tämän vertaa, että tietäisin, lukeeko se? Veikkaan, että tätä ihme tulkintaa värittää kovasti mun ihan omat haavat.
Onhan tässä melankoliaa muissakin kohdissa. Esimerkiksi se, kun Oskari ei taaskaan vastaa, on sellaista murhetta, joka on selkeää ja josta on helppo saada kiinni. Voisin luetella näitä, mutta musta se ei ole koskaan niin mielenkiintoista kuin henkilökohtaisempi tulkinta, joten sitä tässä taas tarjotaan. 😀
-
Siis ooooh, oman tuvan ostoaikeet on aina niin jännittäviä. En mä tiiä vetoaako tää muhun niin tosi paljon osittain siksi, että oon edelleen innoissani mun ekasta omasta-omasta kodista, vai mikä juttu, mutta ai kun on kiva haaveilla tarinoiden mukana. Olispa mahdollista kans ostaa jo isompi tupa periferialta, aijje. Jannalla ja Rasmuksella näyttää käyvän aivan upea tuuri, jos tämä on nyt heti Se! Aika epistä. 😀 Mä tuijotin tätä kyseistä kotia jo vuonna 2018, vaikka tämä tuli myyntiin vasta vuosi sitten, eikä mikään kelvannut mulle, kun tämä oli Se. Ainakin Jannan ajatukset kodista kuulostavat siltä, että ensivaikutelman mukaan tämä koti kuuluu Jannalle ja Rasmukselle.
