Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aloin kokoamaan tammoja ykköslaitumelle, kakaroita kakkoslaitumelle ja urhoja kolmoselle. 🙂
-
1. Pieni Mahtiego, joka on pakko saada!
2. Hopiavuoren isäntä lapsenvahtina
”Että te ny voi — ei teirän ny tarvitte — kyllä mä ne siitä–” yritin estellä kämmenet torjuvasti Noaan, Jillaan ja varsinkin Nellyyn päin ojennettuna, kun Nelly yritti laittaa minun maksavat asiakkaani töihin, jotta minä, jonka hommia kaikki tallityöt oikeasti olisivat, pääsisin muka maastoon.
”Ai miksei? Mennään ny, äkkii tulee hommat tehtyy”, Nelly sanoi oikeastaan minulle, vaikka vilkuilikin muita oikein heitä yllittäen.
”Ei kun kyllä mä ny ittekki. Että te ny voi tehrä ku–”
”Ai ku me ollaan naisii? Kyllä meillä pysyy talikko–” Nelly paahtoi menemään, vaikkakaan ei ihan tosissaan.
”Paitsi Noa just laitto uudet rakennekynnet”, Jilla tirskahti hiljaa mukiinsa.
”Ei! Kun jos te että muista niin te maksatta mulle, jotta teirän ei tarvitte melekeen kolomenkytä astehen heltehis teherä mitää hikihommia.”
”Mennään laittaa päiväruoat valmiiks. Mä soitan Inarille. Se tulee varmasti kans maastoon”, Nelly kannusti muita hyväntuulisesti ja oli jo menossa. Jilla seurasi kahvikuppinsa kanssa ja minä katsoin Noaa erittäin hölmistyneenä ja huvittuneena. Valta oli vaihtunut Hopiavuoren hevostallissa. Seurasin ikkunasta kun emäntä itse — ei kun Nelly — pikakäveli tomerasti tallia kohti Jilla kintereillään.
”Jotta sellaasta”, totesin Noalle ja lähdin itsekin valumaan kohti eteistä. ”Ei kenenkää oikiasti tartte tulla sinne ittiänsä tappamahan”, koetin mutista mennessäni. Olin minäkin isäntä. Pitäisi olla ihan hiljaa hommistaan. Vaikka kyllä minä Tiitukselta vielä kysyisin, että kelpaisiko ihan täysi työviikko ainakin laidunkauden alkuun asti…Kun pääsin talliin, hätistelin ensimmäisenä Jillan talikon varresta. Ei trvinnut siihen tulla, muutenkin oli liian kuuma tehdä mitään, vaikka tallissa toki olikin viileämpää kuin pihassa tai edes tuvassa. Tarvinnut mitään raskaimpia hommia tehdä.
”Mitä mä sitte voin tehdä?” hän kysyi. ”Kannanksmä heinät valmiiks?”
”Ei! Mä kannan. Mee vaikka tekemähän ruakia hevoosille.”
”Nelly tekee jo.”
”No — haekko Jussin sitte tupahan? Jos sä sen paat valamihiksi — hei ei tartte sitte sitä puunata — vähä ku pyhkääsöö — ja pakko ei oo teherä mitää.”
”Selvä.”Ennen kuin ryhdyin hommiin, vilkaisin rehuhuoneeseen. Nelly empi siellä kauranappo toisessa kädessä ja jokaisen hevosen ruokintaohjeet sisältävä vihko toisessa. Nirisin nenäni kautta mennessäni Jussin talliin talikoineni. Ai vitsit kuinka teki mieli mennä neuvomaan ja vahtimaan. Tai no. Oikeastaan teki kyllä mieli tekemään itse vain koko homma. Hyppööttää nyt asiakkaitaan tuolla tavalla orjatöissä. Mitähän minä sille Noallekin hommaksi keksisin, ettei hän vain alkaisi millään heinäpaaleilla selkäänsä rikkomaan?
-
1. Kun on selekäki kipiä ^
2. Mutta kun3. Ihanin uni aikoihin
Nelly nukkui selkä minuun päin. Oli kuuma. Silitin hänen käsivarttaan, joka lepäsi peiton päällä. Ihan vain sormenpäilläni. Olkapäästä kyynärpäähän. Ja takaisin. Siirsin varovaisesti hiussuortuvan hänen kaulaltaan muiden joukkoon hänen niskaansa. Silitin varovasti ohimoa sormieni ulkopinnalla. Aioin suukottaa olkapäätä, mutta sitten hän liikahti ja pelkäsin herättäneeni hänet, joten kierähdin nopeasti selälleni. Sen sijaan, että hän olisi herännyt, hän rullasikin sängyn poikki viereeni ja asetteli itse itsensä syvässä unessa kainalooni. Vapaata kättänikin hän osasi tavoitella ympärilleen, vaikka nukkui. Minun oli rutistettava häntä silläkin uhalla, että hän heräisi, eikä haitannut yhtään, että oli kuuma.
”Mmitänyh?” hän kuiskasi käheästi: oli sittenkin herännyt.
”Ei mitää”, kuiskasin takaisin, ”nuku.”
Hän hengitti kerran syvään nenänsä kautta ja nyökäytti päänsä parempaan asentoon.Suljin silmäni ja painoin leukani hänen päälakeaan vasten. Hiukset kutittivat vähän. Mietin, että voiko tosiaan käydä niin, että yksi ihminen saa kaiken. Kerjäisinkö verta nenästäni, jos vain olisin onnellinen?
Kun nukahdin, näin unta, että minulla oli maailman hienoin 25-karsinainen hevostalli, ihan samanlainen kuin kaikissa unelmissani, ja että makoilin pitkän työpäivän tehtyäni oman punaisen tupani makuuhuoneessa, unta odottaen, ja silitin nukkuvan Nellyn käsivartta sormenpäilläni. Se oli ihanin uneni aikoihin.
-
Kun on selekäki kipiä
Koska lie olin viimeksi nukkunut omassa sängyssäni? Kun Hopiavuoren hevostalli hiljeni, seurasin taas kerran Nellyä kohti asuntoautoa. Hän veti minua kädestä perässään, niin kuin hänellä usein oli tapana, ja minä seurasin kiltisti, niin kuin aina. Oli vielä valoisaa, vaikka kello oli aina suurin piirtein saman verran, kun menimme kohti asuntoautoa. Tämä oli alkanut, kun iltaisin oli ollut vielä hämärää, ja pimeydessä oli ollut turvallista kulkea käsikkäin. Kukapa meitä olisi nähnyt? Vaan nyt, kun auringonvaloa riitti myöhään, olisi tarvittu vain yksi vilkaisu väärästä ikkunasta ja meidät olisi nähty. Olisiko se lie tarkoittanut, että päiväni olisivat olleet luetut, vai mitä?
Kompuroin hieman soralla ja toinen sininen crocs-sandaali luiskahti jalastani.
”Orota — orota”, naurahdin ja päästin Nellyn kädestä irti.
”Mitä?” hän hymähti hyväntuulisesti.
”Kenkä putos”, vastasin ja astuin sukkasillani varpaillani sen yhden askeleen, joka tarvittiin, että pääsin takaisin kenkäni luokse.Nelly ei sanonut mitään, mutta hymyili, kun sandaali taas jalassani käänsin katseeni taas häneen. Vastasin hymyyn ja ojensin käteni. Sen sijaan, että hän olisi kävellyt minun luokseni, hän ojensi omansa ja heilutteli sormiaan sillä tavalla, että se oli kutsu kävellä takaisin ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kävelinkin. Sen sijaan, että olisin tarttunut häntä kädestä, puristinkin hänet vyötäröltä itseäni vasten, nostin vähän ilmaan ja pyöräytin kerran ympäri. Suutelin häntä, siveästi toki kun tallin pihassa oltiin, kun tunsin hänen kätensä harovan niskahiuksiani.
”Sä oot rohkeella päällä”, hän naurahti vilkaisten merkitsevästi kohti taloa.
”Eira soon pitäny kumminki huolen jotta…”
”Jotta?”
”Kuule…”
”No?”
”Minoon siivonnu koko tallin ja ruokkinu kaikki tänään yksinäni. Mullon selekä vähä kipiä.”Nelly katsoi minua kulmat kurtussa lyhyen hetken ja alkoi sitten kiemurrella päästäkseen otteestani. Päästin heti irti. Yritin hapuilla vielä hänen kättään, mutta hän asetteli käsivartensa nopeasti puuskaan.
”Okei”, hän sanoi melko terävästi ja hyvin vakavana. ”Sun pitää päästä omaan sänkyyn nukkuu, eiks nii?”
”Nii.”
”Selvä. No. Hyvää yötä.”Niine hyvineen hän lähti loittonemaan. Toljotin hetken suu auki hänen reaktiostaan kummastuneena, mutta kun sain taas aivoni toimimaan, läpsäytin itseäni kämmenellä otsaan ja juoksin hänet nopeasti kiinni.
”Ei ku, ei ku, orota ny!”
”No mitä?”
”Mä tarkootin jotta säki tulisit. Tulisikko? Älä oo vihaanen, tuu ny. Mennähän tupahan.” -
Maneesinnäyttö
Mitä se Hello oli taas keksinyt? Dude sounded like a lady. Hommiakin olisi ollut tehtävänä, koska illaksi oli suunnitelmia. Karsinoiden siivous oli venynyt iltapäivään asti, kyllä Hello sen tiesi, Camillahan ei ollut töissä tänään! Ja silti piti pelleillä.
Työnsin pääni karsinan oven raosta valmiina ärähtämään, että hiljaa mäessä, ei kun tallissa, ja välittömästi pois minun kimpustani. Että menisi muualle: vaikka sitä Hellevaaraa kiiaamaan, joka ei muuten hänkään tietenkään ollut työvuorossa apunani — tai vaikka — opiskelisi kirjekurssin siitä miten parisuhteessa ollessaan ei keikistellä kaiken maailman Tiituksille. Mutta ei siellä Hello ollutkaan minua rääkkäämässä, vaan joku omituisesti tutun näköinen nainen.
”Moon täs”, sain sanottua ystävällisesti, vaikka olin ollut ärjäisemäisilläni.
”Heippa!” nainen hihkaisi ja käveli lähemmäs, niin että minun oli tultava ulos karsinasta. ”Mä oon Oona”, hän jatkoi. Niin joo. Oona. Joku ulkomaalaisen sukuniminen: ei otsonmäkeläisiä. Maneesia vuokraamassa.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän oli jo sanonut asiansa ja jatkoi vieläkin eteenpäin siitä maneesiasiasta niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt mitään sanoa mihinkään väliin. Minua alkoi naurattaa, mutta sain pitäydyttyä ihan pelkässä hymyssä.
”Mennähän kattomahan vain”, sanoin kun hänen puheensa taukosi. Nykäisin kottikärryt karsinasta ja rullasin ne sen karsinan eteen, jossa tavataan pitää heiniä. Viittasin sitten Oonalle, että kävelisi edelläni ulos. ”Semmoonen se on. Pellikattoonen, jotta sare kyllä ropajaa siinä ja vähä tuuli humisutteloo”, kerroin ja kävelin pihaan päästyämme hänen vierelleen.
”Kunhan kuivana pysyy. Mun hevoset asuu tuossa hetken matkan päässä Seinäjoellepäin. Se on se Pöystilän tupa.”
”Pöystinmutkan–” ehdin sanomaan.
”Joo siinä Pöystinmutkan siinä”, hän vahvisti nopeasti ja sai esiteltyä tilansa sen lyhyen hetken aikana, kun kävelimme pihan poikki.Ovi liukui auki melkein äänettömästi. Pieni humina siitä kävi. Olin vähän ylpeä meidän maneesistamme. Olihan sen nurkassa katsomon puolella ruohonleikkuria ja lumikolaa, mutta hyvä maneesi se oli. Löin valot päälle. Ehkä vähän hämärä se oli, varsinkin kun sillä tavalla kirkkaasta alkukesän päivästä sinne astui, mutta hyvin se asiansa ajoi. Ei se varmaan hienoille kaupunkilaisille kelpaisi, mutta jos täältäpäin kivemman maneesin tahtoi löytää, oli etsittävä Seinäjoelta.
”Täs tämon”, sanoin mahdollisimman neutraalisti. ”Estehiä on tossa varaston seinällä. Kulunu ne on mutta kyllä niitä aiva turvallisesti vielä hyppelöö. Pohojasta minoon koittanu pitää hualen. Ny satehillaki täs on menty taas, mutta enempi ne tuata kenttää tapaa käyttää näin kesääsin.”
Astuin kunnolla sisään, mutta jäin sitten odottelemaan. Katsoisi nyt rauhassa. Kyllä se katselua kesti. Minun maneesini. Tänä kesänä maalaisin esteet. Syksyllä laitettaisiin taas pohjaa osittain uusiksi. Peltikatosta emme pääsisi. Sipaisin salaa katsomon kaidetta kämmenelläni. Minun tallini. Jakaisin sen vaikka kuinka monen kanssa, jos saisin sen pitää, ja kevään mittaan olikin alkanut näyttää vahvasti siltä, että olin onnistunut. Siitäkin huolimatta, että karsinoiden siivoaminen välillä venyi.
-
Noa kommentoi perheaihetta niin kuin minäkin olisin kommentoinut, joten keskityn itse siksi sivuasioihin. Haluaisin nostaa esiin isäntien jutut. Niistä ei ole paljoa puhetta muiden kuin Jaken tarinoissa, vaikka isäntähän Eetukin on! Jaken tarinoissa on jo pari kertaa aiemminkin, mutta varsinkin tässä, kuvattu miten isäntäpiiri Otsonmäellä pyöriikään. Tehdään omia hommia, ostetaan kananmunia naapurin isännältä ja rasvaista lehmänmaitoa toiselta. Ja sitten kun tulee ruotsinlaivareissu, niin sen kummemmin ihmettelemättä mennään tekemään iltanavettaa, koska eihän siinä muuta voi. Mentävä on, jotta saa sitten kanala-apua, kun tulee itse vaikka kipeäksi tai on jokin pakollinen reissu. Voi luottaa siihen, että naapurin isäntä hoitaa asiat kunnolla, koska naapurin isännän on luotettava, että sinä hoidat sitten vastavuoroisesti hänen asioitaan. Tässä on jotain samaa hellyyttävää kuin siinä, miten bussikuskit ja rekkakuskit tapaavat aina tervehtiä toisiaan tiellä. 😀 Sillä lailla, että tässä me nyt körötellään, kyllä tämä tästä. 🙂
Sofissa Jakella on kyllä työmaata. Näyttää olevan aika voimakastahtoinen tyttö se. Voi kun Jake saisi autettua sitä niin, että se alkaisi ohjata energiansa vielä vähän enemmän oikeaan suuntaan. Siitä tulisi vaikka mitä hienoa.
-
Ai miten kaikkien hahmot saa syvyyttä sitä mukaa, kun niistä kirjottelee.
Vitsit sun kuvailua. Ei tarvitse sanoa kaikkia, mutta aina jotain pientä ekstraa silti. Ihan niin kuin tuo hyttynen alussa. Sillä ei oikeasti ole mitään roolia, mutta kun se heti alussa listittiin siitä huolimatta, se jo herätti mussa sen fiiliksen, että tämä oikeasti tapahtuu. Ihan nekin, jotka saa leipänsä fiktiosta, unohtaa lisätä muutaman hyttysen, jotka saa mut uskomaan näihin juttuihin. Leffoista ja sarjoistakin ne unohdetaan. 😀 Hahmolle pitää antaa aina välillä jotain rekvisiittaakin!
Tykkään myös dialogista, jonka rakensit, ja miten nätisti otat senkin huomioon mitä tällä salailevalla kaksikolla on meneillään. 😀 Sen verran mitä Nellyä itse tunnen, olet musta saanut hänen juttelutyylistään ja persoonastaan tosi hienosti kiinni. Ja voi vitsit kun joku Matildan vakuuttaisi, ettei hän ole mikään tylsä seinäruusu. Osaahan hän vitsailla tuosta noin vain ja olla sosiaalinen, vaikka ei varsinaisesti tungekaan kaikkein vilkkaimpiin menoihin. Musta on hauska tehdä täällä myös arvioita siitä, että monen hahmo kuvittelee itse olevansa jonkinlainen, mutta ei oikeasti edes ole! Niinhän meillä oikeillakin ihmisillä on itsestämme välillä tosi vääränlaisia käsityksiä, ja yleensä jotenkin negatiivisia. 😀
Uskaltaisipa Matilda pyytää vähän lisää possea mukaansa lavalle silloin illalla. Vähän epäilen, että tokkopa uskaltaa, mutta olisihan sinne eri asia mennä seurassa varmuuden vuoksi. Ei niin jännittäisi, mitä se Pekka mahtaa tehdä. Ja jos oikeasti se tekisikin tuollaisen tempun, niin olisi porukassa helpompi sitten esittää, ettei kyllä tunnu missään.
Hoen vielä viimeiseksi taas sitä, että oi kun musta tuntuu kivalta, jos mun hahmosta poimitaan esiin jotain sellaista, niinku murre tai siniset crocsit, jotka on vaan sen. <3
-
Voi että Tiitus, miksi sä kuvittelet että kaikki katoaa suurin piirtein kun räpäytät silmiä? 🙁 Se on tosi harmi, mutta tarinaa se tietenkin pitää paremmin yllä kuin täysillä heittäytyminen. Ja ainakin mä saattaisin olla samanlainen kuin Tiitus, etten heti uskaltaisi luottaa uuteen tilanteeseen. Mullakin vaatisi varmasti aikaa, että rentoutuisin niin, että uskaltaisin sanoa ääneen, mitä oikeastaan milloinkin haluaisin. Tämä on varmaan yksi syy, miksi mä olen niin tosi koukussa näiden juttuun: kaikki on niin jumalattoman vaikeaa, niin kuin se mun maailmassa onkin. Jos ihan kaikki vaan sujuis, taivas aukeais ja enkelit alkais soittaa harppua ja mitä lie tuubia niillä nyt onkaan, se olisi mulle nääh. Mutta kun molemmat pojat ovat salaa epävarmoja, musta on miljoona kertaa ihanampaa, kun niillä aina välillä sujuu. Kunhan välillä sujuu. 😀 Niin kuin eilen. Vaikka Jerusalem näköjään pisti oikein tahallaan kapuloita rattaisiin. 😀 Se taitaa olla maailman mustasukkaisin henkilö, tai ainakin musta alkaa näyttää siltä. 😀
Sitähän hoetaan joka romaanissa, joka novellissa, joka runossa, että kun oikein ihastuu, niin aurinko paistaa ja linnut laulaa. Siis nimen omaan noilla sanoilla. 😀 Musta se on kuitenkin klisee vain ja ainoastaan, jos sen asettelee noin. Muhun ainakin vetoaa se, miten 6.6. merkinnän kolmannessa kappaleessa kerrot sen. Tai siis joo se on miljöökuvausta ja saatan taas olla outo ja yliromanttinen, mutta sen mä siitä tulkitsen, että kaikki nyt vaan näyttää ihanalta.
Voi Tide kun sä oot ihana 😀
-
Mitä enemmän luen uutta Jesseä, sitä enemmän tunteita tämä hahmo mussa herättää, eikä ne kyllä ole kaikki positiivisia. (Taas: muista että vaikka mä en tykkää tästä klopista ihmisenä, se ei tarkoita etten tykkää siitä hahmona, tykkää sen tarinoista ja tykkää susta ihmisenä tai kirjottajana.)
Mun oikea aikuinen minäni säälittelee sitä, kun se on varavaihtoehto kaikkeen. Mun lapsellinen, kakaraksi jäänyt minäni pitää sitä etäisesti siistinä: jos olisin vaikka 12-vuotias, Jesse olisi mun mielestä varmaan tosi cool. Sen käytös välillä hämmentää mua, vaikkakaan ei just tässä tarinassa. Ja nyt, sen lisäksi että ärsyttää kun se on varavaihtoehto, ärsyttää se miten se luovutti, vaikka oli kuinka aihetta. Sentään se sai esitettyä puhelimessa normaalia ja oloihinsa nähden itse asiassa aika reipasta, ja lopussahan sen ajatukset piristyivät musta silminnähden. Ja miksikäs ei: se sai juuri töitä ja maisemanvaihdoksen, jota se ilmeisesti koki aiempien juttujen perusteella kaipaavansa.
Jos mä olisin itse Hopiavuoressa ja tämä alkaisi kulkea siellä maneesilla, todennäköisesti alkaisin nopeasti pelätä sitä. 😀 Ei siitä olisi tietenkään mulle mitään oikeaa uhkaa, mutta en ehkä kestäisi miten se saisi ihan vain ilmeillään ja äänensävyillään mut ajattelemaan ihan koko ajan, että mä oon jotenkin huono ja tein tai sanoin jotain typerää. 😀
-
Ei. Hyi sua.
Nyt auto, jossa tätä Jessehommaa kuskataan, kääntyy joo risteyksestä oikeaan suuntaan, mutta onnistut vieläkin ärsyttämään ja ahdistamaan mua. Siis sehän kertoo vaan taitavasta juonen rakentamisesta, että saat tähän yllätyksiä, koska harvoinpa niitä saa rakennettua näihin juttuihin oikeasti. Ja se, miten mua ärsyttää, kertoo taitavasta kirjoittamisesta ja suunnittelusta. Tämä ei siis ole mitään piilotettua kritiikkiä!!
En ole varma, miksi mua ärsyttää, mutta tiedän, mikä. Se, että Jesse on aina viimeinen vaihtoehto. Ehkä olisin vain niin kovasti suonut sille, että se vaikka palkataan siltä istumalta, sillä tavalla että joo sä olet ehdottomasti se, jota me etsitään. Tuntuu, että se on aina vaan joka paikkaan jotenkin varasijalla, ja sen täytyy itsekin tietää se. Joo joo: voisi auttaa sen tilannetta, jos se ottaisi itseään niskasta kiinni ja hymyilisi, mutta milläpä hymyilet, kun elämässä käy ihan koko ajan näin? Että kelpaa vaan siksi, ettei parempiakaan ole? Se ei ole reilua. Voi olla, että mua ärsyttää niin paljon siksi, että mulla itselläni on aika usein samanlainen olo: että mä oon vain paras huonoista vaihtoehdoista. Mutta samalla mä tiedän, että se olo on kyllä ihan mun päässä. Me tarvittaisiin tarinoita sellaisista päähenkilöistä, jotka saattaa kokea itsensä jotenkin huonoina, mutta jotka ei muiden silmissä olekaan.
Kun mua vietiin tähän kiertotietä, kun Jesse ei Pasin päiväkirjassa saanutkaan soittoa ja lähti kotiin, olin jo valmis uskomaan ihan oikeasti, että tähän tulee joku Riina-hahmo. Siinä vaiheessa, kun ”myöhemmin” muuttui seuraavaksi päiväksi, vasta aloin uumoilla, että nyt juksaat.
Vitsit mä toivon, että Jesse tulee ja näyttää, ettei se ole mikään luuseri, vaikka se ei mitään seurapiirikäytöstapoja osoitakaan. Vaikka sanoin, että pidä sen piikit pystyssä vaan, niin samalla toivon, että se vielä vuosien saatossa kasvaa tuosta Isoksi Pojaksi.
-
Aii mikä söpö, toinen kuvittelee ilmeestä päätellen olevansa kova ku prätkäjätkä kun on mustat lasit ja kaikkea, ja ihan näyttää pikku prinsessalta. 😀 Voi Mielikki kun pahastuisi, jos tietäisi että mä nauran sille kun se on raukka niin hölmö 😀
-
Ei vitsi. Olen miljoona kertaa jo kehunut Noan ääntä sinulle, mutta nyt siinä on se Aikuisen Ihmisen pohjavire. Se ei tule sanavalinnoista tällä kertaa, vaan tavasta reflektoida alussa vähän omaa toimintaansa ja sitten siitä, millä sanankäänteillä Noa lähestyy Jillaa.
Näen myös luonteen kehittymistä ja selväpiirteistymistä taas entiseen nähden. Olet esitellyt meille alusta asti Noan rentona äijänä, joka ei nosta herkästi kierroksia. Samalla olet antanut ymmärtää, ettei hänen sisällään liiku kauheasti hienojakoisia tunteita. Hän on ollut perusreilu ja jäykästi rahtusen empaattinenkin (esim. Eiraa kohtaan kun Jesse viimeksi kävi), mutta nyt hänen tunteissaan on paljon tarkempia sävyjä. Olisi outoa, jos Noa niitä itse erittelisi yhtäkkiä tietoisesti, mutta lukija näkee ne hänen hymystään, joka ei ole vain ”vino hymy” enää. Noa juonii: on ihan tietoisesti vähän ovela saadakseen Jillan paremmalle tuulelle. Noassa on ollut tarkkapiirteisiä tunteita ennen oikeastaan vain Mielikin kanssa ja Kahdessa Suuressa Onnistumistarinassasi. Edes Flidan varsan pohtiminen ei ole kirjoitettu näin hyvin, vaikka sellainenkin epäröinti teki hahmosta aidon tuntuisen.
Mun mielestä on ihanaa lukea kun Noa on niin kiltti ja välitön nyt tässä. Semmonen kaverihan me kaikki tarvittaisiin. Ehkä turha päällekäyvä utelu voisi olla Jillasta inhottavaa, mutta Noan rauhallisuus ja sen ympärille luomasi rentoutunut tunnelma toimii niin tosi ihanasti. Tämä on niitä tarinoita, joiden aikana tuntee hengittävänsä itse sisäänpäin, niin kuin olisi unohtanut hengittää kunnolla jo pidemmän aikaa.
Lopetat tämän hyvin, turhia jaarittelematta. Nyt on taas se hetki, että älkää tehkö niinku minä teen, tehkää niinku minä sanon. 😀 Yleensä ei kannata jaaritella.
-
Onko teillä koskaan ollut peruskoulun kuvistunneilla värien teoriaa? Kun maalaa talvea, käyttää kylmiä sävyjä, mutta talvesta tulee kylmempi ja kylmistä sävyistä vielä hyytävämpiä, kun joukkoon laittaa ihan vähän lämmintä. Sama pätee tunteiden kuvailussa tämän kaltaisissa jatkotarinoissa. Suru tuntuu surullisemmalta ja epätoivo epätoivoisemmalta, kun väliin annetaan hengähdystauko ja jokin onnellinen hetki. Se on hyvä niksi tarinan kuljettamiseen. Ja heh, maalaamiseen. Aiheesi tälle tarinalle on siis hyvä, niin kuin otsikkosikin — vaikka Jilla ei ehkä kokenutkaan ihmepiristymistä! 🙂
Tämän tekstin toisessa kappaleessa toistuu taas ympäristön kuvailu, jota viimeksikin kehuin! Se on erityisen hienosti kuvailtu kappale. Tuollainen on minullekin Otsonmäen kesämaisema.
Ihanaa, kun jatkoit vielä Noan tarinasta eteenpäin. Myötäät kauniisti hänen kirjoittamiaan juttuja, mutta tuot myös paljon omaasi mukaan. Niinhän pitääkin: jokainen osaa kirjoittaa referaatin, mutta tarinointi vaatii enemmän ja on kivempaa luettavaa. 🙂
Joka teksti on edellistä parempi, ja tämä ja edellinen jo aivan tosi upeita! Vaikka Jilla kärsii, ja on inhottavaa lukea niin kiltin ja ihanan tyypin surusta, tämä Hellon jutun päättyminen on tehnyt sinulle todella hyvää kirjoittajana. Jillan surun kautta olet päässyt aivan uudelle tasolle tosi nopeasti.
-
Mä olen samaa mieltä Nellyn kanssa siitä, että olet kehittynyt kirjoittajana paljon. Osoitan sinulle ihan sormella muutaman asian, jotka sinulla menee nyt tosi hyvin!
Kehittymisesi huomaa ihan ensimmäisenä siinä, miten maltat pysähtyä. Ihan alussa tarinoitasi leimasi hieman hätäisyys, joka on nyt poissa. Asioiden ei tarvitse edetä koko aikaa kauheaa vauhtia, vaan välillä voi viipyillä ja fiilistellä ihan kaikessa rauhassa. Aina ei edes tarvitse tapahtua kauheasti mitään uutta, eikä yhteen tarinaan ole pakko mahduttaa kaikkia päivän tai edes yhden aihepiirin tapahtumia. Niistä riittää juttua kyllä useammaksikin kerraksi, kun ottaa tällä tavalla ihan rauhassa.
Rauhoittuminen on automaattisesti parantanut tunnelmakuvaustasi. Jillan keittiössähän on aina ollut lämmin tunnelma, joka ei suinkaan johdu kuumana hohkaavasta liedestä, vaan Jillan persoonasta. Nyt tunnelma yltää keittiön ja Jillan persoonan ulkopuolelle. Maltat kertoa, missä Jilla on, koska, ja mitä pöydällä on, vaikka esimerkiksi heppalehti ei näyttele tässä sen suurempaa roolia. Tässä tarinassa on tosi paljon sellaista, mitä voi käsin kosketella, ja juuri ne asiat tekevät uskottavan ympäristön. Ei tietenkään joka asiaa tarvitse kuvailla erikseen. 😀 Suunta, johon kuljet ympäristön suhteen, on ihan oikea.
Vielä yksi asia, joka nousee esiin, on se, miten annat tilaa Jillan ajatuksille jo useammassa tarinassa, mutta varsinkin tässä. Jilla-hahmo on toki osannut ajatella ennenkin, ja jopa haaveilla ja suunnitellakin hieman, mutta nyt hän tekee sitä paljon syvällisemmin. Taas: tarkoituksenmukaista ei ole, että jokainen hahmo uppoaa vain päänsä sisälle, en tarkoita sitä. Mutta ajattelemaan pysähtyminen on hyvä juttu tarinoissa aina välillä. Ajattelu on muutenkin vaikeaa kuvailla tekstissä. Teksti koostuu sanoista, ja ajatuksista vain murto-osa koostuu mistään ihmispuhetta muistuttavastakaan. Hyvin olet kuitenkin saanut Jillan ajattelemaan nyt!
-
Tiitus taitaa olla saanut kunnolla siipeensä entisensä kanssa. Voisin säälitellä sitä taas, mutta siltä kannalta kommentoin sulle ihan vasta. Sanon siis vain lyhyesti, että mä säälin Tiitusta, haluaisin hoitaa itse siitä terveen tai paiskata Hellon sen naamalle ja sanoa että halaa tota, se auttaa.
Mutta jos Tiitus pelkää, niin niin pelkää Hellokin, ja sen sä olet havainnut ja tuot esiin, vaikka ei Tiitus sitä tiedäkään. Ja sillä on, voi jessus, tosi rasittava tapa peitellä pelkojaan. Tiitukselle se avautui, mutta sekunniksi vaan, kun koki ettei se sitten kuitenkaan ihan kelpaa. Hellokin on niin nuori ja vihreä vielä: se ei ole oppinut, ettei kukaan ikinä tykkää siitä, mitä ihmiset esittää, ja että joku aina tykkää siitä, mitä ihminen oikeasti on.
Mä olen niin kamalan kiintynyt tähän näiden solmuun, että mun sydän hakkaa aina samaan tahtiin kun Hellon. 😀
Musta tuntuu, että sinä tiedät, kuka Hello on, ja tunnet sen jo aika hyvin. Paremmin kuin Tiitus. Yleensä mä olen omituisen kiinnostunut siitä, millaisina muut näkee mun hahmot, eli miten oon onnistunut kirjottamaan ne itse sellaisiksi kuin haluan. Nyt mä olen aika monta tarinaa ollut paaaaaljon kiinnostuneempi siitä, että millasena Tiitus näkee Hellon. Hello sujuu sulta, ja vaikka se tietenkin kertoo enimmäkseen sun muuntautumiskyvystä ja kirjoittajanlahjoista, se kertoo mulle vähäsen myös siitä, että mä olen onnistunut kirjottamaan sen itsekin.
Mutta arvaa, mitä muuta tästä huomasin. Sen lisäksi, että Tiitus on joutunut kestämään paljon Helloa, niin niin olet sinäkin. Sen kirjottaminen menee ihan just niin kuin se olisi sun — ja sunhan koko maailma onkin sillon, kun kirjotat. Tätä mä tarkoitin joskus sillä, että ota kiinni ukkeleista ja muista nippeleistä vaan ja anna niiden elää, koska kun sä kirjoitat, sä olet oikeasti kaikkivoipa ja kaikkien hahmojen täytyy tehdä ja toimia just niinku sä sanot. Siinä on toki vallan lisäksi vastuutakin, kun on muiden hahmoja, mutta ei sitä kannata miettiä. Tää on vaan elämää, ja vain me jotka kirjotetaan, saadaan leikkiä jumalia. 🙂 Meillä kuitenkin on valta vaikka sitten kelata aikaa takasin, jos me oikeasti mokattaisiin! Nyt sä olet löytämässä sen viisasten kiven, jolla sä saat tehtyä kaiken muunkin kun Tiituksen oikeasti niin eläväksi, että ihan viimesetkin meistä uskoo, kun sä kerrot.
-
Mitä. Ei. Tiedätkö sen tunteen, kun on autossa, joku toinen ajaa, ja heittää sua johonkin tuttuun paikkaan, vaikka kotiisi, jonne on yksi ”oikea” reitti ja monta ihan väärää reittiä? Tullaan risteykseen, ja sitten torvi kaveri kääntääkin auton oikealle, vaikka on itse ollut jotenkin menossa vasemmalle ”oikeaa” reittiä myöten? Sen kuinka sydän vähän irtoaa kehosta, kun se on matkustanut jo muutaman metrin edellä ja kääntynyt vasemmalle, ja sitä vedetäänkin oikealle? Miten niin Jesse ei saanut paikkaa? Eihän me nyt Sagaa sinne haluta, koska se on Paha. Kyllä ne soittaa. Eikö ne soitakin? Ei me ehkä vielä Jessen puolesta kaikki hurrattu, kun se on vähän hankala välillä, mutta ihan väärään suuntaan menit kääntymään. Me oltiin kaikki menossa jo sinne vasemmalle. Miksi tämä auto kääntyi oikealle? Pääseekö täältäkin perille? Ei Jesse haluu Hallavaan, Jesse haluu olla meidän kaa vaikka sillä onkin hemmetin outo tapa se näyttää, joo, nyt meni ihan väärin. Ei se haluu Hallavaan, kun sillä on siellä vaan sellaisia kavereita, jotka ei tunne sitä. Vaan Noa tuntee sen nyt. Arvaa vaan malttaako se olla juomatta kaikkia kaljoja siellä, kun se on yksinäisempi seurassa kuin ihan ypöyksinkään, kun se ei voi olla ihan oma itsensä.
Ai kun Pasikin pääsi ulkoilemaan. Säästelen aina vain Pasin tarinaa sadepäivien varalle. Sillä on omistaja, vaan missä se on ja kuka. Se on säälittävä reppana haassa vailla rakkautta möllöttäessään, ja ihan varmana siitä seuraa sille vielä ongelmia kun kukaan ei oikeastaan rakasta sitä. Tollainen turbomopedi se on. En tosiaankaan pärjäisi sille itse, jos se olisi oikeasti mun hevonen. Lisäksi mä olisin jotain viisi metriä liian pitkä ratsastamaan sillä. Tavallaan harmi homma, että Jessen täytyy nyt ehkä päästä etenemään vuokrahevosen pitäjästä muihin tehtäviin. Ne olisivat olleet Pasin kanssa hauskoja, kun ne olisivat olleet kiukkuisia ja hylättyjä yhdessä. :DD
-
Äläääää! Matilda on nyt saanut väisteltyä Laria, kun ei ole ihan uskaltanut katsoa, mitä siitä tulee. Nyt vaan kattomaan, millasta siellä lavalla on. Pekka on kuitenkin hevosmiehiä, ja sehän on kuitenkin ihmisessä tärkein kriteeri eiks niin? Eikä se nyt pahan kuuloinen tai edes näköinenkään ollut: Hello tietää.
Kerttu alkaa olla iso tyttö ja niin taitava. Ei se pahasti ollut ikäisekseen. Matilda puhuu sitä paitsi siitä ihanan ylpeästi, vaikka oli se maastakäsittelyepisodi. Joskus heppavauvatkin kämmää vaan, mutta siitä jatketaan sitten eteenpäin. 😀 Onneksi Matilda tuntuu olevan niin tosi kärsivällinen ja positiivinen heppansa kanssa, vaikka kaikkea se nuoriso keksiikin emäntiensä ja isäntiensä päiden menoksi.
Musta suloisinta tässä oli se, miten Kerttu mypläsi naruja. 😀 Ja vähän puolueellisena ehkä se, miten Hello on taas elementissään.
-
Voi Tide mikä kiusaus mulla on istuttaa Hello sinne ja heti ja äkkiä ja antaa sen hymyillä just sulle silmillään ja epäröidä ihan vähän vaan kun se on niin sulonen sillo. Se tuntuisi niin kuin palkinnolta mulle. Mutta jos siitä tekisi niille niin tosi helppoa, ei se olisi sama asia yhtään. Mun käy niin sääliksi Tiitusta, ja Helloakin, mutta ai vitsit miten ihanasti ne ajaa mut hulluksi kun ne jankkaa asiansa ja toistensa ympärillä. Kyllä ne tietää, mitä ne toisistaan ajattelee: näkeehän sen tästäkin. Tiitus näki aivan varmasti, ettei Hello mihinkään pois halunnut silloin, ja että se on sekaisin Tiituksesta, mutta kun eihän mihinkään onneen voi luottaa. Olis tuhat kertaa hirveämpää saada oma Hello, rakastaa sitä ja sitten se kuitenkin hylkää, kuin että ei mitään Helloa koskaan saisi. Koska se on niin hirveää, kun kaikki menee rikki. Kyllä mä ymmärrän, Tiitus. Ja samalla ei voi muuta ajatellakaan. Sitä valvoo öitänsä kun ihastuu, haaveilee päivänsä, on pyörällä päästään.
Ei se sua pidä kauan odotuksissa. Ihan uudet ihanat epävarmuudet odottaa. Kun tai jos Tiitus uskallat, joudut aina ihan uudella tavalla sekaisin, ja samalla kun mä näitä luen, mäkin saan olla sekaisin.
Jos joku kirjottaisi näistä näännyttävän pitkän ja pikkutarkan kirjan, kun nämä jahkaa, voi veljet miten hartaudella mä sitä lukisin.
-
Voi että. Mä niin tykkään, kun porukka kirjoittelee toistensa tarinoihin liittyviä juttuja. Mutta että kun Tiitus mainittiin vähän ohimennen, eikä otettu häntä nyt maastoon mukaan, niin silti viitsit omaksi ja toisen iloksi laittaa sanoja peräkkäin, ai kuinka se on hienoa.
Tiitus on niin söpö kun se aina juttelee kaikille örkeille hevosista koiriin. Harvoinpa ne vastaa, mutta eikös me kaikki eläinihmiset enemmän tai vähemmän niille puhuta? Joskus mun koirat ainakin vastaa kyllä, kun mä dubbaan niitä. Ne on aina mun kanssa samaa mieltä… 😀
Tää oli ihana, piristävä metsäseikkailu! Ei kaiken tarvi aina kuljettaa niin ankarasti juonta eteenpäin. 🙂 Joskus kuuluu pysähtyä ja fiilistellä sitä, miten kaverin tekisi kauheasti mieli syödä orava.
-
Jee Oona on tehnyt paluun taas. 😀 Melkein kuin hopiavuorelainen hän jo onkin, kun on saanut kynsiinsä jo pari meidän superhienoa Asiantuntevan Ammattigraafikon tekemää kunniamerkkiäkin… :DD Aina kiva nähdä.
Tänne taidetaan tarvita joku sellainen kuin Oona, joka saa suunsa auki. Uskon, että hän saa vielä asioita tapahtumaan, ai että. 🙂 Onhan noita höpöttelijöitä, vaan Oona tuntuu heti olevan omanlaisensa. Sellainen aidommin naurava kuin vaikka meidän Hello, ja ihan luonnostaan, syntyjään sosiaalinen.
Veikkaan vahvasti, että isäntä suorastaan ahdistuisi, jos kuulisi mitä Oona ajattelee hänestä. Saatoin sanoa samaa jo maastoireissun aikaan, mutta miksikäs se isäntä siitä olisi muuttunut.
-
Niin ne lapset kasvaa, ja vaikka toisaalta varsa-aika ei tunnu loppuvan ikinä, niin nopeastipa niistä tulee ihan isoja ratsuja jo. 😀 Onni oli kyllä tosi kiltti poika tänään, vaan on Nikalla sellaiset rauhalliset ja varmat otteetkin, että en ihan hirveää riehuntaa odottanutkaan. Pieni maastoilu tekee vauvalle hyvää, varsinkin kun herkkuja satelee. Oppiipa, ettei lakeuksien tuulta tarvitse säikkyä, ja että tallipihan ulkopuolelle uskaltaa muutenkin mennä ihan hyvin ilman heppakavereitakin.
-
Jei, hyvä Bee ja Tide 😀 <3
-
Jesse ja sen keskustelunavaukset. Musta on kivaa, miten saat pidettyä nykyään sen piikit niin pystyssä ihan (ja varsinkin) aloitusrepliikistä asti. Mä olen ymmärtänyt, että tämä on sulle tärkeä hahmo, niin kuin olen sanonut, ja toivottavasti nyt sait siitä sellaisen kuin haluat. Pidä nyt sen puolta, kun muutkin sillä leikkivät. Saa korjata nätisti muiden käsityksiä, jos kirjotetaan vähän väärin välillä, koska kaikkihan me kirjotetaan väärin välillä.
Noan ja Jessen ystävyys hämmentää mua. Joo: Noa ei ole helposti suuttuvaa tai nokkiinsa ottavaa tyyppiä, joten tottakai se sietää Jessen tapaista siiliä. Senkin ymmärrän vallan hyvin, mitä Jesse näkee Noassa. Jotain isovelimäistä hahmoa se siitä etsii. Noalle on turvallista kiekaista, että mitä vittua, ja sanoa asiat niin suoraan, että tuntemattomampi pitäisi sitä jo tosi epäkohteliaana. Noa on aikuisempi: hyväksyvä ja luotettava. Tottahan Jesse hänen seuraansa hakeutuu, mutta toisaalta ärsyyntyy hänen tyyneyteensä välillä. Sitä puolta en vielä näe, mitä Noa saa Jessen seurasta. Hänen on täytynyt olla tosi tosi erilainen silloin, kun he ovat ystävystyneet, jotta he ovat ylipäätään tulleet keskustelleeksi. Silloin on täytynyt syntyä jokin sellainen yhteys tai yhteinen kokemus, että se sitoo nämä kaksi vieläkin ystäviksi. Kyllä se Noan kiintymyksen syykin siitä ihan varmasti muotoutuu, ja nyt se toimii mielenkiintoa ylläpitävänä arvoituksena ja epätasapainona.
Näistä kahdesta on kiva lukea yhdessä, koska nämähän ovat kuin yö ja päivä. (Jesse on yö… Miksköhän…)
Noan yksinäisyydestä on ollut aiemminkin puhetta. Hopiavuoressa on ollut vallallaan se ajatus, että tarinoiden ulkopuolellakin tapahtuu asioita ja hahmot ovat olemassa myös silloin kuin niitä ei mainita. Mulla kesti jonkin aikaa tajuta, että haluat kertoa yksinäisyydestä, ja ennen kuin tajusin, yritin kyllä kaikin voimin kitkutella Noaa mukaan. Mulle on oikeasti ongelma tajuta, ettei hahmo ja kirjottaja tunne aina samoja tunteita, ja hetken mä pidin sua yksinäisenä Hopiavuoressa, enkä Noaa. 😀 Mutta mua ei ole järjellä pilattu. Kyllä mä nyt jo tietenkin käsitän, että sun tasoiselle kirjoittajalle ei ole temppu eikä mikään hankkia Noalle kavereita. Jesse taas voi olla vähäsen haaste kenelle tahansa. :DDD Katotaan.
-
Huh mua jännitti mitä Tiitus sanoo. Varmaan osaksi joo siksi, että Hello on mun pieni poikani, ja mun tarinan sankari, ja mun pääsylippuni päästä käpälöimään Tiitusta tarinan muodossa. Vaan veikkaanpa, että mua olisi jännittänyt, vaikka kyse ei olisi ollutkaan mun omasta hahmosta. Joka tapauksessa olisin seurannut näiden kollien tarinaa niin tarkasti, että olisin imeytynyt siihen. Ihmissuhteiden kanssa nitkuttamisestahan minä aina nimittäin nautin.
Mutta Tiitus epäröimässä, kuiskaamassa sitten ihan tosi varovasti että joo, ja tuntemassa helpotusta, on niiiiin lutuista. Voi sitä pientä reppanaa. Ei ole helppoa silläkään, vaikka se niin vahvana tyyppinä monessakin mielessä näyttäytyy. Etenkin nyt, kun se on vähän kipeä ja epävarma olemisestaan, haluaisin itsekin vähäsen sitä hoitaa; tuoda sille vaikka teetä. Onhan se kuitenkin mun pienen pikkuveljen ikäinen ja vähän tyylinenkin, niin tottahan minä sitä haluaisin suojella. 😀
-
Voi Tiitus sinua pikku veikkoa kuinka olen mustasukkainen melkein kuin oikeasti, kun Nelly sopii sinusta suihkuseuraksi. 😀 Vaan onhan Tiitus oikeassa: kuka nyt ei Nellystä viehättyisi? Samalla mua huvittaa, että kyllä poka voi tommosia Nellylle laukoa ihan noin vaan, vaan ei mun äijälle koska jännittää. 😀 Oikeasti on kivaa, kun päätitte pyörittää omaa karusellia illan ratoksi.
Tunnen kyllä Tiituksen häjyn olon tässä. Ei hän nyt niin hirveästi ole saanut aiemmin Nellyyn kontaktia, että tulis ajatelleeksi avautuvansa tuosta noin vain ongelmistaan. Toisaalta taas juttuseuraa Tiitus taitaa vähän kaivata. Onhan sillä Saku, mutta ei yksi ihan riitä. Seuran puutteessa tulee varmasti sitten sanottua ihan vähän tuntemattomammillekin lopuksi syvimpiä ajatuksiaan — toki varmuuden vuoksi vähäsen vitsikkäästi ihan vain itseään suojellakseen.
