Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
1. Pieni Mahtiego, joka on pakko saada!
2. Hopiavuoren isäntä lapsenvahtina
”Että te ny voi — ei teirän ny tarvitte — kyllä mä ne siitä–” yritin estellä kämmenet torjuvasti Noaan, Jillaan ja varsinkin Nellyyn päin ojennettuna, kun Nelly yritti laittaa minun maksavat asiakkaani töihin, jotta minä, jonka hommia kaikki tallityöt oikeasti olisivat, pääsisin muka maastoon.
”Ai miksei? Mennään ny, äkkii tulee hommat tehtyy”, Nelly sanoi oikeastaan minulle, vaikka vilkuilikin muita oikein heitä yllittäen.
”Ei kun kyllä mä ny ittekki. Että te ny voi tehrä ku–”
”Ai ku me ollaan naisii? Kyllä meillä pysyy talikko–” Nelly paahtoi menemään, vaikkakaan ei ihan tosissaan.
”Paitsi Noa just laitto uudet rakennekynnet”, Jilla tirskahti hiljaa mukiinsa.
”Ei! Kun jos te että muista niin te maksatta mulle, jotta teirän ei tarvitte melekeen kolomenkytä astehen heltehis teherä mitää hikihommia.”
”Mennään laittaa päiväruoat valmiiks. Mä soitan Inarille. Se tulee varmasti kans maastoon”, Nelly kannusti muita hyväntuulisesti ja oli jo menossa. Jilla seurasi kahvikuppinsa kanssa ja minä katsoin Noaa erittäin hölmistyneenä ja huvittuneena. Valta oli vaihtunut Hopiavuoren hevostallissa. Seurasin ikkunasta kun emäntä itse — ei kun Nelly — pikakäveli tomerasti tallia kohti Jilla kintereillään.
”Jotta sellaasta”, totesin Noalle ja lähdin itsekin valumaan kohti eteistä. ”Ei kenenkää oikiasti tartte tulla sinne ittiänsä tappamahan”, koetin mutista mennessäni. Olin minäkin isäntä. Pitäisi olla ihan hiljaa hommistaan. Vaikka kyllä minä Tiitukselta vielä kysyisin, että kelpaisiko ihan täysi työviikko ainakin laidunkauden alkuun asti…Kun pääsin talliin, hätistelin ensimmäisenä Jillan talikon varresta. Ei trvinnut siihen tulla, muutenkin oli liian kuuma tehdä mitään, vaikka tallissa toki olikin viileämpää kuin pihassa tai edes tuvassa. Tarvinnut mitään raskaimpia hommia tehdä.
”Mitä mä sitte voin tehdä?” hän kysyi. ”Kannanksmä heinät valmiiks?”
”Ei! Mä kannan. Mee vaikka tekemähän ruakia hevoosille.”
”Nelly tekee jo.”
”No — haekko Jussin sitte tupahan? Jos sä sen paat valamihiksi — hei ei tartte sitte sitä puunata — vähä ku pyhkääsöö — ja pakko ei oo teherä mitää.”
”Selvä.”Ennen kuin ryhdyin hommiin, vilkaisin rehuhuoneeseen. Nelly empi siellä kauranappo toisessa kädessä ja jokaisen hevosen ruokintaohjeet sisältävä vihko toisessa. Nirisin nenäni kautta mennessäni Jussin talliin talikoineni. Ai vitsit kuinka teki mieli mennä neuvomaan ja vahtimaan. Tai no. Oikeastaan teki kyllä mieli tekemään itse vain koko homma. Hyppööttää nyt asiakkaitaan tuolla tavalla orjatöissä. Mitähän minä sille Noallekin hommaksi keksisin, ettei hän vain alkaisi millään heinäpaaleilla selkäänsä rikkomaan?
-
1. Kun on selekäki kipiä ^
2. Mutta kun3. Ihanin uni aikoihin
Nelly nukkui selkä minuun päin. Oli kuuma. Silitin hänen käsivarttaan, joka lepäsi peiton päällä. Ihan vain sormenpäilläni. Olkapäästä kyynärpäähän. Ja takaisin. Siirsin varovaisesti hiussuortuvan hänen kaulaltaan muiden joukkoon hänen niskaansa. Silitin varovasti ohimoa sormieni ulkopinnalla. Aioin suukottaa olkapäätä, mutta sitten hän liikahti ja pelkäsin herättäneeni hänet, joten kierähdin nopeasti selälleni. Sen sijaan, että hän olisi herännyt, hän rullasikin sängyn poikki viereeni ja asetteli itse itsensä syvässä unessa kainalooni. Vapaata kättänikin hän osasi tavoitella ympärilleen, vaikka nukkui. Minun oli rutistettava häntä silläkin uhalla, että hän heräisi, eikä haitannut yhtään, että oli kuuma.
”Mmitänyh?” hän kuiskasi käheästi: oli sittenkin herännyt.
”Ei mitää”, kuiskasin takaisin, ”nuku.”
Hän hengitti kerran syvään nenänsä kautta ja nyökäytti päänsä parempaan asentoon.Suljin silmäni ja painoin leukani hänen päälakeaan vasten. Hiukset kutittivat vähän. Mietin, että voiko tosiaan käydä niin, että yksi ihminen saa kaiken. Kerjäisinkö verta nenästäni, jos vain olisin onnellinen?
Kun nukahdin, näin unta, että minulla oli maailman hienoin 25-karsinainen hevostalli, ihan samanlainen kuin kaikissa unelmissani, ja että makoilin pitkän työpäivän tehtyäni oman punaisen tupani makuuhuoneessa, unta odottaen, ja silitin nukkuvan Nellyn käsivartta sormenpäilläni. Se oli ihanin uneni aikoihin.
-
Kun on selekäki kipiä
Koska lie olin viimeksi nukkunut omassa sängyssäni? Kun Hopiavuoren hevostalli hiljeni, seurasin taas kerran Nellyä kohti asuntoautoa. Hän veti minua kädestä perässään, niin kuin hänellä usein oli tapana, ja minä seurasin kiltisti, niin kuin aina. Oli vielä valoisaa, vaikka kello oli aina suurin piirtein saman verran, kun menimme kohti asuntoautoa. Tämä oli alkanut, kun iltaisin oli ollut vielä hämärää, ja pimeydessä oli ollut turvallista kulkea käsikkäin. Kukapa meitä olisi nähnyt? Vaan nyt, kun auringonvaloa riitti myöhään, olisi tarvittu vain yksi vilkaisu väärästä ikkunasta ja meidät olisi nähty. Olisiko se lie tarkoittanut, että päiväni olisivat olleet luetut, vai mitä?
Kompuroin hieman soralla ja toinen sininen crocs-sandaali luiskahti jalastani.
”Orota — orota”, naurahdin ja päästin Nellyn kädestä irti.
”Mitä?” hän hymähti hyväntuulisesti.
”Kenkä putos”, vastasin ja astuin sukkasillani varpaillani sen yhden askeleen, joka tarvittiin, että pääsin takaisin kenkäni luokse.Nelly ei sanonut mitään, mutta hymyili, kun sandaali taas jalassani käänsin katseeni taas häneen. Vastasin hymyyn ja ojensin käteni. Sen sijaan, että hän olisi kävellyt minun luokseni, hän ojensi omansa ja heilutteli sormiaan sillä tavalla, että se oli kutsu kävellä takaisin ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kävelinkin. Sen sijaan, että olisin tarttunut häntä kädestä, puristinkin hänet vyötäröltä itseäni vasten, nostin vähän ilmaan ja pyöräytin kerran ympäri. Suutelin häntä, siveästi toki kun tallin pihassa oltiin, kun tunsin hänen kätensä harovan niskahiuksiani.
”Sä oot rohkeella päällä”, hän naurahti vilkaisten merkitsevästi kohti taloa.
”Eira soon pitäny kumminki huolen jotta…”
”Jotta?”
”Kuule…”
”No?”
”Minoon siivonnu koko tallin ja ruokkinu kaikki tänään yksinäni. Mullon selekä vähä kipiä.”Nelly katsoi minua kulmat kurtussa lyhyen hetken ja alkoi sitten kiemurrella päästäkseen otteestani. Päästin heti irti. Yritin hapuilla vielä hänen kättään, mutta hän asetteli käsivartensa nopeasti puuskaan.
”Okei”, hän sanoi melko terävästi ja hyvin vakavana. ”Sun pitää päästä omaan sänkyyn nukkuu, eiks nii?”
”Nii.”
”Selvä. No. Hyvää yötä.”Niine hyvineen hän lähti loittonemaan. Toljotin hetken suu auki hänen reaktiostaan kummastuneena, mutta kun sain taas aivoni toimimaan, läpsäytin itseäni kämmenellä otsaan ja juoksin hänet nopeasti kiinni.
”Ei ku, ei ku, orota ny!”
”No mitä?”
”Mä tarkootin jotta säki tulisit. Tulisikko? Älä oo vihaanen, tuu ny. Mennähän tupahan.” -
Maneesinnäyttö
Mitä se Hello oli taas keksinyt? Dude sounded like a lady. Hommiakin olisi ollut tehtävänä, koska illaksi oli suunnitelmia. Karsinoiden siivous oli venynyt iltapäivään asti, kyllä Hello sen tiesi, Camillahan ei ollut töissä tänään! Ja silti piti pelleillä.
Työnsin pääni karsinan oven raosta valmiina ärähtämään, että hiljaa mäessä, ei kun tallissa, ja välittömästi pois minun kimpustani. Että menisi muualle: vaikka sitä Hellevaaraa kiiaamaan, joka ei muuten hänkään tietenkään ollut työvuorossa apunani — tai vaikka — opiskelisi kirjekurssin siitä miten parisuhteessa ollessaan ei keikistellä kaiken maailman Tiituksille. Mutta ei siellä Hello ollutkaan minua rääkkäämässä, vaan joku omituisesti tutun näköinen nainen.
”Moon täs”, sain sanottua ystävällisesti, vaikka olin ollut ärjäisemäisilläni.
”Heippa!” nainen hihkaisi ja käveli lähemmäs, niin että minun oli tultava ulos karsinasta. ”Mä oon Oona”, hän jatkoi. Niin joo. Oona. Joku ulkomaalaisen sukuniminen: ei otsonmäkeläisiä. Maneesia vuokraamassa.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän oli jo sanonut asiansa ja jatkoi vieläkin eteenpäin siitä maneesiasiasta niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt mitään sanoa mihinkään väliin. Minua alkoi naurattaa, mutta sain pitäydyttyä ihan pelkässä hymyssä.
”Mennähän kattomahan vain”, sanoin kun hänen puheensa taukosi. Nykäisin kottikärryt karsinasta ja rullasin ne sen karsinan eteen, jossa tavataan pitää heiniä. Viittasin sitten Oonalle, että kävelisi edelläni ulos. ”Semmoonen se on. Pellikattoonen, jotta sare kyllä ropajaa siinä ja vähä tuuli humisutteloo”, kerroin ja kävelin pihaan päästyämme hänen vierelleen.
”Kunhan kuivana pysyy. Mun hevoset asuu tuossa hetken matkan päässä Seinäjoellepäin. Se on se Pöystilän tupa.”
”Pöystinmutkan–” ehdin sanomaan.
”Joo siinä Pöystinmutkan siinä”, hän vahvisti nopeasti ja sai esiteltyä tilansa sen lyhyen hetken aikana, kun kävelimme pihan poikki.Ovi liukui auki melkein äänettömästi. Pieni humina siitä kävi. Olin vähän ylpeä meidän maneesistamme. Olihan sen nurkassa katsomon puolella ruohonleikkuria ja lumikolaa, mutta hyvä maneesi se oli. Löin valot päälle. Ehkä vähän hämärä se oli, varsinkin kun sillä tavalla kirkkaasta alkukesän päivästä sinne astui, mutta hyvin se asiansa ajoi. Ei se varmaan hienoille kaupunkilaisille kelpaisi, mutta jos täältäpäin kivemman maneesin tahtoi löytää, oli etsittävä Seinäjoelta.
”Täs tämon”, sanoin mahdollisimman neutraalisti. ”Estehiä on tossa varaston seinällä. Kulunu ne on mutta kyllä niitä aiva turvallisesti vielä hyppelöö. Pohojasta minoon koittanu pitää hualen. Ny satehillaki täs on menty taas, mutta enempi ne tuata kenttää tapaa käyttää näin kesääsin.”
Astuin kunnolla sisään, mutta jäin sitten odottelemaan. Katsoisi nyt rauhassa. Kyllä se katselua kesti. Minun maneesini. Tänä kesänä maalaisin esteet. Syksyllä laitettaisiin taas pohjaa osittain uusiksi. Peltikatosta emme pääsisi. Sipaisin salaa katsomon kaidetta kämmenelläni. Minun tallini. Jakaisin sen vaikka kuinka monen kanssa, jos saisin sen pitää, ja kevään mittaan olikin alkanut näyttää vahvasti siltä, että olin onnistunut. Siitäkin huolimatta, että karsinoiden siivoaminen välillä venyi.
-
Karhunhalaus
Jilla oli ollut monta päivää yksin ja hiljaa, ja eilisiltana kaupassa käydessäni olin saanut tietää, miksi. Luostarin Erik, muutenkin ärsyttävä napero, oli kokenut asiakseen tulla kertomaan, miten minun hevostallini mahtoi olla heikoilla kantimilla, kun piti kaiken maailman hinttareita palkata hommiin, ja että hänellä oli kuvakin todisteena. En minä sitä vitsinyt sen enempää tarkastella: ihmeellistä keskenkasvuisten olematonta juoruilua se oli, mutta kun nyt kännykkä naaman eteen tuikattiin, niin kyllä minä Tiituksen ja Hellon siitä tunnistin. Se on se Luostarin Erik Juuson poikia, joten tottakai minä sanoin, että menehän nyt siitä, ihmisten silmiltä, tai sanon välittömästi isällesi, että kuljet kaupassa ihmisiä häiritsemässä. Jos olisin kehdannut, olisin sanonut, että mikäs se sinä sitten mahdat olla, kun noin rakkaudella säilytät kuvia suutelevista miehistä, mutta enhän minä nyt voinut. Onhan Luostarin Juuso kuitenkin hänen isänsä, ja ihan kunnon mies. Sitä paitsi pahimmassa tapauksessa poika voisi luulla, että hänessä on jotain vikaa, jos hän itsekin on sellainen kuin meidän Hello. Eerik-reppanahan on vasta viidentoista, ja hakenut muuten meille kesätöihin. No ihan hyvä että lähetti hakemuksensa. Onpahan sytykkeitä saunan pesään.
Kun me Matildan kanssa siis Jillan haimme maneesilta, jäin tahallani sinne ottamaan Ketkua kiinni. Tiesin, etteivät ne kyyneleet kokonaan järkytyksestä johtuneet, ja suoraan sanoen en halunnut sekaantua asiaan. Mutta kun väki sitten keittiössä sanoi Jillan menneen huoneeseensa ja vaikuttaneen väsyneeltä, päätin kiivetä vinttiin itsekin.
Vedin henkeä Jillan oven takana. Useasti. Olin jo koputtamassa oveen, kun Noa käveli ohi, ja laskin käteni. Seuraavallakaan kerralla, kun käteni nostin, en vielä saanut koputettua, mutta kolmannella kerralla sitten. Kun vastausta ei kuulunut, koputin varovaisesti etusormeni nivelkohdalla vielä uudelleen ja avasin oven raolleen.
”Jilla?” kutsuin epävarmasti. Mistä sen tietää, vaikka hän olisi vaatteita vaihtamassa tai jotain, eikä olisi kuullut koputustani.
”Eetu?” kuului sängyltä hieman tukahtuneesti.
Mielessäni kävi, että Hello oli siellä, ja nyt pitäisi sulkea ovi ja vähän nopeasti. Mutta sitten muistin, että Hello nyt viimeiseksi olisi siellä. Se ketku. Sen minä seuraavaksi etsisin isä-poika -keskusteluun.
”Saanksmä tulla sinne?” kysyin epävarmasti ovenraosta, ja kun varsinaista myöntävää tai kieltävää vastausta ei tullut, astuin sisään.Kaihtimet olivat kiinni ja Jillan punaiset hiukset olivat levällään tyynyllä, jonka varassa hän päätään sängyllä lepuutti. Hiivin huoneeseen, menin ikkunalle ja avasin kaihtimet. Epäröin istua Jillan sängyn jalkopäähän. Se tuntui tosi tungettelevalta. Muuta istumapaikkaa ei kuitenkaan ollut, eikä hän käskenyt minua häipymään. Istuin siis alas. Käteni häälyi epävarmasti Jillan pohkeen yläpuolella. Pitikö nyt silittää säälivästi, vai pitää kätensä itsellään? Päädyin vetämään käteni pois ja nojaamaan kyynärpäillä polviini.
”Miten sä jaksat? Jilla?”
Ei vastausta.
”Okei. Soli tyhymä kysymys. Näjenhän mä jottet aiva hyvin.”
Tukahtunut myöntävä mm-ääni.
”Kuule…” aloitin, ja sitten en osannutkaan jatkaa. Olin aikonut ilmaista, että tiesin, mitä Hello oli tehnyt, mutta enhän minä voinut vain tokaista, että näin kuvan jossa Jillan poikaystävä imuutteli Hellevaaran kanssa. Sen sijaan nousin suorempaan istumaan ja laskin käteni Jillan pohkeen päälle, niin kuin olin aiemmin aikonut, ja silitin vähän. Toivoin, että se kertoisi, että tässä minä olisin, jos voisin auttaa.Silloin Jillan hartiat nytkähtivät ja hän alkoi itkeä. Hätääntyneenä aloin hokea sekalaisia tyynnyttelyjä. Että älähän nyt, olehan nyt, ja niin edelleen. Ei tässä ole hätää, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, ja muuta sellaista, mihin kukaan ei usko. Kirosin, että olin kiivennyt vinttiin, ja samalla sitä, etten ollut tajunnut kiivetä aikaisemmin. Lopulta, ihan yllättäen ja nopealla liikkeellä, Jilla nousi, heilautti jalkansa sängyn reunan ylitse, kiepautti käsivartensa niskaani ja puristi minut kuristusotteeseen niin etten yllätykseltäni ja hätäännykseltäni saanut heti henkeä.
Kun t-paitani hartiaosa alkoi kastua kyynelistä, ymmärsin käännähtää sen verran, että sain puristettua Jillan karhunhalaukseen, ja voi miten minua säälitti ja suretti. Voi pientä. Jilla-raukka, minä ajattelin. Niin nuori vielä, ja tällä tavalla siipeensä jo saanut. Hän puristi niskaani ja hartioitani kouristuksenomaisesti, ja minä yritin halata yhtä tiukasti takaisin. Olin tosi ärtynyt Helloon, vaikka olin itse puristanut Helloa hengettömäksi Annikan lähtiessä niin kuin Jilla minua nyt. En kuitenkaan sanonut mitään niin pliisua, kuin että tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olin vain ihan hiljaa, koska se oli kai parasta, mitä saatoin tehdä. Olla paikalla.
-
Mitä. Ei. Tiedätkö sen tunteen, kun on autossa, joku toinen ajaa, ja heittää sua johonkin tuttuun paikkaan, vaikka kotiisi, jonne on yksi ”oikea” reitti ja monta ihan väärää reittiä? Tullaan risteykseen, ja sitten torvi kaveri kääntääkin auton oikealle, vaikka on itse ollut jotenkin menossa vasemmalle ”oikeaa” reittiä myöten? Sen kuinka sydän vähän irtoaa kehosta, kun se on matkustanut jo muutaman metrin edellä ja kääntynyt vasemmalle, ja sitä vedetäänkin oikealle? Miten niin Jesse ei saanut paikkaa? Eihän me nyt Sagaa sinne haluta, koska se on Paha. Kyllä ne soittaa. Eikö ne soitakin? Ei me ehkä vielä Jessen puolesta kaikki hurrattu, kun se on vähän hankala välillä, mutta ihan väärään suuntaan menit kääntymään. Me oltiin kaikki menossa jo sinne vasemmalle. Miksi tämä auto kääntyi oikealle? Pääseekö täältäkin perille? Ei Jesse haluu Hallavaan, Jesse haluu olla meidän kaa vaikka sillä onkin hemmetin outo tapa se näyttää, joo, nyt meni ihan väärin. Ei se haluu Hallavaan, kun sillä on siellä vaan sellaisia kavereita, jotka ei tunne sitä. Vaan Noa tuntee sen nyt. Arvaa vaan malttaako se olla juomatta kaikkia kaljoja siellä, kun se on yksinäisempi seurassa kuin ihan ypöyksinkään, kun se ei voi olla ihan oma itsensä.
Ai kun Pasikin pääsi ulkoilemaan. Säästelen aina vain Pasin tarinaa sadepäivien varalle. Sillä on omistaja, vaan missä se on ja kuka. Se on säälittävä reppana haassa vailla rakkautta möllöttäessään, ja ihan varmana siitä seuraa sille vielä ongelmia kun kukaan ei oikeastaan rakasta sitä. Tollainen turbomopedi se on. En tosiaankaan pärjäisi sille itse, jos se olisi oikeasti mun hevonen. Lisäksi mä olisin jotain viisi metriä liian pitkä ratsastamaan sillä. Tavallaan harmi homma, että Jessen täytyy nyt ehkä päästä etenemään vuokrahevosen pitäjästä muihin tehtäviin. Ne olisivat olleet Pasin kanssa hauskoja, kun ne olisivat olleet kiukkuisia ja hylättyjä yhdessä. :DD
-
Äläääää! Matilda on nyt saanut väisteltyä Laria, kun ei ole ihan uskaltanut katsoa, mitä siitä tulee. Nyt vaan kattomaan, millasta siellä lavalla on. Pekka on kuitenkin hevosmiehiä, ja sehän on kuitenkin ihmisessä tärkein kriteeri eiks niin? Eikä se nyt pahan kuuloinen tai edes näköinenkään ollut: Hello tietää.
Kerttu alkaa olla iso tyttö ja niin taitava. Ei se pahasti ollut ikäisekseen. Matilda puhuu sitä paitsi siitä ihanan ylpeästi, vaikka oli se maastakäsittelyepisodi. Joskus heppavauvatkin kämmää vaan, mutta siitä jatketaan sitten eteenpäin. 😀 Onneksi Matilda tuntuu olevan niin tosi kärsivällinen ja positiivinen heppansa kanssa, vaikka kaikkea se nuoriso keksiikin emäntiensä ja isäntiensä päiden menoksi.
Musta suloisinta tässä oli se, miten Kerttu mypläsi naruja. 😀 Ja vähän puolueellisena ehkä se, miten Hello on taas elementissään.
-
Voi Tide mikä kiusaus mulla on istuttaa Hello sinne ja heti ja äkkiä ja antaa sen hymyillä just sulle silmillään ja epäröidä ihan vähän vaan kun se on niin sulonen sillo. Se tuntuisi niin kuin palkinnolta mulle. Mutta jos siitä tekisi niille niin tosi helppoa, ei se olisi sama asia yhtään. Mun käy niin sääliksi Tiitusta, ja Helloakin, mutta ai vitsit miten ihanasti ne ajaa mut hulluksi kun ne jankkaa asiansa ja toistensa ympärillä. Kyllä ne tietää, mitä ne toisistaan ajattelee: näkeehän sen tästäkin. Tiitus näki aivan varmasti, ettei Hello mihinkään pois halunnut silloin, ja että se on sekaisin Tiituksesta, mutta kun eihän mihinkään onneen voi luottaa. Olis tuhat kertaa hirveämpää saada oma Hello, rakastaa sitä ja sitten se kuitenkin hylkää, kuin että ei mitään Helloa koskaan saisi. Koska se on niin hirveää, kun kaikki menee rikki. Kyllä mä ymmärrän, Tiitus. Ja samalla ei voi muuta ajatellakaan. Sitä valvoo öitänsä kun ihastuu, haaveilee päivänsä, on pyörällä päästään.
Ei se sua pidä kauan odotuksissa. Ihan uudet ihanat epävarmuudet odottaa. Kun tai jos Tiitus uskallat, joudut aina ihan uudella tavalla sekaisin, ja samalla kun mä näitä luen, mäkin saan olla sekaisin.
Jos joku kirjottaisi näistä näännyttävän pitkän ja pikkutarkan kirjan, kun nämä jahkaa, voi veljet miten hartaudella mä sitä lukisin.
-
Voi että. Mä niin tykkään, kun porukka kirjoittelee toistensa tarinoihin liittyviä juttuja. Mutta että kun Tiitus mainittiin vähän ohimennen, eikä otettu häntä nyt maastoon mukaan, niin silti viitsit omaksi ja toisen iloksi laittaa sanoja peräkkäin, ai kuinka se on hienoa.
Tiitus on niin söpö kun se aina juttelee kaikille örkeille hevosista koiriin. Harvoinpa ne vastaa, mutta eikös me kaikki eläinihmiset enemmän tai vähemmän niille puhuta? Joskus mun koirat ainakin vastaa kyllä, kun mä dubbaan niitä. Ne on aina mun kanssa samaa mieltä… 😀
Tää oli ihana, piristävä metsäseikkailu! Ei kaiken tarvi aina kuljettaa niin ankarasti juonta eteenpäin. 🙂 Joskus kuuluu pysähtyä ja fiilistellä sitä, miten kaverin tekisi kauheasti mieli syödä orava.
-
Jee Oona on tehnyt paluun taas. 😀 Melkein kuin hopiavuorelainen hän jo onkin, kun on saanut kynsiinsä jo pari meidän superhienoa Asiantuntevan Ammattigraafikon tekemää kunniamerkkiäkin… :DD Aina kiva nähdä.
Tänne taidetaan tarvita joku sellainen kuin Oona, joka saa suunsa auki. Uskon, että hän saa vielä asioita tapahtumaan, ai että. 🙂 Onhan noita höpöttelijöitä, vaan Oona tuntuu heti olevan omanlaisensa. Sellainen aidommin naurava kuin vaikka meidän Hello, ja ihan luonnostaan, syntyjään sosiaalinen.
Veikkaan vahvasti, että isäntä suorastaan ahdistuisi, jos kuulisi mitä Oona ajattelee hänestä. Saatoin sanoa samaa jo maastoireissun aikaan, mutta miksikäs se isäntä siitä olisi muuttunut.
-
Niin ne lapset kasvaa, ja vaikka toisaalta varsa-aika ei tunnu loppuvan ikinä, niin nopeastipa niistä tulee ihan isoja ratsuja jo. 😀 Onni oli kyllä tosi kiltti poika tänään, vaan on Nikalla sellaiset rauhalliset ja varmat otteetkin, että en ihan hirveää riehuntaa odottanutkaan. Pieni maastoilu tekee vauvalle hyvää, varsinkin kun herkkuja satelee. Oppiipa, ettei lakeuksien tuulta tarvitse säikkyä, ja että tallipihan ulkopuolelle uskaltaa muutenkin mennä ihan hyvin ilman heppakavereitakin.
-
Jei, hyvä Bee ja Tide 😀 <3
-
Jesse ja sen keskustelunavaukset. Musta on kivaa, miten saat pidettyä nykyään sen piikit niin pystyssä ihan (ja varsinkin) aloitusrepliikistä asti. Mä olen ymmärtänyt, että tämä on sulle tärkeä hahmo, niin kuin olen sanonut, ja toivottavasti nyt sait siitä sellaisen kuin haluat. Pidä nyt sen puolta, kun muutkin sillä leikkivät. Saa korjata nätisti muiden käsityksiä, jos kirjotetaan vähän väärin välillä, koska kaikkihan me kirjotetaan väärin välillä.
Noan ja Jessen ystävyys hämmentää mua. Joo: Noa ei ole helposti suuttuvaa tai nokkiinsa ottavaa tyyppiä, joten tottakai se sietää Jessen tapaista siiliä. Senkin ymmärrän vallan hyvin, mitä Jesse näkee Noassa. Jotain isovelimäistä hahmoa se siitä etsii. Noalle on turvallista kiekaista, että mitä vittua, ja sanoa asiat niin suoraan, että tuntemattomampi pitäisi sitä jo tosi epäkohteliaana. Noa on aikuisempi: hyväksyvä ja luotettava. Tottahan Jesse hänen seuraansa hakeutuu, mutta toisaalta ärsyyntyy hänen tyyneyteensä välillä. Sitä puolta en vielä näe, mitä Noa saa Jessen seurasta. Hänen on täytynyt olla tosi tosi erilainen silloin, kun he ovat ystävystyneet, jotta he ovat ylipäätään tulleet keskustelleeksi. Silloin on täytynyt syntyä jokin sellainen yhteys tai yhteinen kokemus, että se sitoo nämä kaksi vieläkin ystäviksi. Kyllä se Noan kiintymyksen syykin siitä ihan varmasti muotoutuu, ja nyt se toimii mielenkiintoa ylläpitävänä arvoituksena ja epätasapainona.
Näistä kahdesta on kiva lukea yhdessä, koska nämähän ovat kuin yö ja päivä. (Jesse on yö… Miksköhän…)
Noan yksinäisyydestä on ollut aiemminkin puhetta. Hopiavuoressa on ollut vallallaan se ajatus, että tarinoiden ulkopuolellakin tapahtuu asioita ja hahmot ovat olemassa myös silloin kuin niitä ei mainita. Mulla kesti jonkin aikaa tajuta, että haluat kertoa yksinäisyydestä, ja ennen kuin tajusin, yritin kyllä kaikin voimin kitkutella Noaa mukaan. Mulle on oikeasti ongelma tajuta, ettei hahmo ja kirjottaja tunne aina samoja tunteita, ja hetken mä pidin sua yksinäisenä Hopiavuoressa, enkä Noaa. 😀 Mutta mua ei ole järjellä pilattu. Kyllä mä nyt jo tietenkin käsitän, että sun tasoiselle kirjoittajalle ei ole temppu eikä mikään hankkia Noalle kavereita. Jesse taas voi olla vähäsen haaste kenelle tahansa. :DDD Katotaan.
-
Huh mua jännitti mitä Tiitus sanoo. Varmaan osaksi joo siksi, että Hello on mun pieni poikani, ja mun tarinan sankari, ja mun pääsylippuni päästä käpälöimään Tiitusta tarinan muodossa. Vaan veikkaanpa, että mua olisi jännittänyt, vaikka kyse ei olisi ollutkaan mun omasta hahmosta. Joka tapauksessa olisin seurannut näiden kollien tarinaa niin tarkasti, että olisin imeytynyt siihen. Ihmissuhteiden kanssa nitkuttamisestahan minä aina nimittäin nautin.
Mutta Tiitus epäröimässä, kuiskaamassa sitten ihan tosi varovasti että joo, ja tuntemassa helpotusta, on niiiiin lutuista. Voi sitä pientä reppanaa. Ei ole helppoa silläkään, vaikka se niin vahvana tyyppinä monessakin mielessä näyttäytyy. Etenkin nyt, kun se on vähän kipeä ja epävarma olemisestaan, haluaisin itsekin vähäsen sitä hoitaa; tuoda sille vaikka teetä. Onhan se kuitenkin mun pienen pikkuveljen ikäinen ja vähän tyylinenkin, niin tottahan minä sitä haluaisin suojella. 😀
-
Voi Tiitus sinua pikku veikkoa kuinka olen mustasukkainen melkein kuin oikeasti, kun Nelly sopii sinusta suihkuseuraksi. 😀 Vaan onhan Tiitus oikeassa: kuka nyt ei Nellystä viehättyisi? Samalla mua huvittaa, että kyllä poka voi tommosia Nellylle laukoa ihan noin vaan, vaan ei mun äijälle koska jännittää. 😀 Oikeasti on kivaa, kun päätitte pyörittää omaa karusellia illan ratoksi.
Tunnen kyllä Tiituksen häjyn olon tässä. Ei hän nyt niin hirveästi ole saanut aiemmin Nellyyn kontaktia, että tulis ajatelleeksi avautuvansa tuosta noin vain ongelmistaan. Toisaalta taas juttuseuraa Tiitus taitaa vähän kaivata. Onhan sillä Saku, mutta ei yksi ihan riitä. Seuran puutteessa tulee varmasti sitten sanottua ihan vähän tuntemattomammillekin lopuksi syvimpiä ajatuksiaan — toki varmuuden vuoksi vähäsen vitsikkäästi ihan vain itseään suojellakseen.
-
No mutta Tiitus, eihän Eetua nyt keneksikään lasketa. :DD Ehkä Nellyssä on ihan aavistus samaa kuin Eirassa. Eihän Eirakaan ikinä kerro kenellekään. 😀 Koska on ihmisiä, jotka eivät ole keitään. 😀
Okei, musta tässä tarinassa on hirveästi kaikkia suloisia piirteitä. Ensinnäkin ihan se, että ne tosiaan käyvät tässä päivänsä läpi ihan niin kuin vanhakin pari, ja jakavat toisilleen mitä on mielen päällä. Ja varsinkin Eetusta huokuu nyt se, miten se on Nellyyn niin tosi kauheasti kiintynyt, vaikka Annikansa takia pelkäsi ja vastusteli ja potki vastaan niin kaikin voimin. Toisaalta eipä Nellykään mikään kylmä häntä kohtaan ole. Tarina on Nellyn näkökulmasta kerrottu, ja hänhän se on, joka panee kertojan ominaisuudessa merkille Eetun pienet eleet, jotka kuvastavat kiintymystä. Ei Nelly niitä rekisteröisi, tai ehkä ärsyyntyisi tai ahdistuisi niistä, jos ei tuntisi yhtään mitään.
Mua Nellyn kova ulkokuori on jännittänyt. Se pitää jotain piilossa itsestään, kun se vitsailee, ja kun sen vitsit ovat terävämpiä kuin Hellon ikinä, joka siis myös piilottelee joitain puolia kaiken sen höpinänsä alla. Nyt viimeaikoina olet päästänyt lukijaa koko ajan enemmän Nellyn pään sisälle ja tämä jonkin piilottelu on käynyt koko ajan selvemmäksi sitä mukaa kun hahmo on kehittynyt. Nyt mä sulan, koska tällaisina hetkinä musta tuntuu, ettei Nelly ihan kauheasti esitä mitään. Ihan niin kuin sillä olisi vieläkin jokin automaattisuojaus päällä, mutta se laskisi suurimmat tehot siitä jo pois. Siis rentoutuisi. Luottaisi. Siitä en tiedä, ajautuvatko nämä Oikeaan Suhteeseen koska, vai ajautuvatko lie koskaan, mutta jokin syventyvä yhteys näillä tuntuu olevan.
Sitä mä mietin, että koska se Eetu on viimeksi nukkunut omassa sängyssä. :DDD
-
En mä mut Masa. :DD Tämä oli musta viihdyttävää.
Joskus täytyy valita hiomisen ja nopean reagoimisen väliltä, ja nyt olet tietenkin valinnut nopean reagoimisen. Se näkyy sanavalinnoissa ja vähän loogisessa esittämisjärjestyksessäkin, mutta hei: tässä leikissä oli nyt varmasti oleellisempaa reagoida kuin hioa kaunopuheisuutta.
Nelly on nyt hyvässä raossa. 😀 Arvaakohan lie Tiitus, että Hello on rutissut hänelle suurin piirtein kaiken osin tarinoissa ja osin oletetusti niiden ulkopuolella. Hellolla ei ainakaan ole mitään aavistusta siitä, että Nelly on jutellut Tiituksenkin kanssa. Näen, miten Nelly tässä ajaa Hellon asioita niin kuin kunnon siipimies. 😀 Oi voi: Nellykin on kaikesta huolimatta tuollainen paatunut romantikko, vaikka tietämättään onkin saanut jopa Eetunsa helisemään hokemalla, että ihan frendejä tässä ollaan. Sellaista se kai on. Muiden sotkuja on helpompi selvitellä kuin omiaan! Nelly on tämän perusteella tosi empaattinen tyyppi.
-
Tämä on tarina, joka aukaisi mulle Nellyn moraalikäsityksen mielestäni aika hyvin. Kommentoin aikaisemmin, että mä olen pienesti mutta kriittisesti itse eri mieltä siitä, mikä on vähän-niin-kuin-seurustellessa sopivaa, ja nyt tajusin, että en oikeastaan olekaan. Tässä suihkujutussa ja Sakun käsivarsissa on hiuksenhieno mutta havaittava ero siinä, miten Nelly haluaa vitsailla-flirttailla ja miten ei. Kun pystyin havaitsemaan tämän eron, sain tehtyä itsellenikin selväksi, miksi osa varattujen kanssa flirttailusta myös tarinassa on mulle niin tosi suuri turn-off ja miksi osa ei olekaan. Nyt kun vielä osaisin sanallistaa tämän eron jotenkin, niin osaisin sanallistaa senkin, mikä musta oikeassa elämässä tekisi vähän mustasukkaisen ja mikä ei. :DD
Tämän jälkeen jäin myös korvat tanassa odottamaan, mitä mahtaa Tiitus sanoa mun poijjasta. :DD Ja miettimään, kuinka saan muistettua, ettei Hello osaa lukea sen ajatuksia, vastasi se mitä tahansa.
-
Voi Nellyä, joka on ihan frendei vaa Eetun kaa, mutta silti Matilda seisoo ihan vähän liian lähellä just tätä frendiä. 😀 Musta ihan pieni mustasukkaisuus on hellyyttävää. Tietenkin sellainen hallitseva mustasukkaisuus on pelkästään ahdistavaa, mutta tällaisesta mä en lue niinkään halua omistaa, vaan halun olla toiselle yhtä tärkeä kuin toinen on itselle. Ja se on musta vain suloista.
Tässä on ukkosen kuvailu ihanaa. Lyhyet lauseet sopivat jyrähdyksiin, nekin kun ovat sellaisia lyhyitä ja hakkaavia kuin päälauseet. Erinomaisen lauserytmin olet valinnut. Jyrähdys ja välähdys lyhyisiin lauseisiin, ja ropina ja muu sellainen jatkuva pitkiin lauseisiin. Toinen säähän liittyvä hieno juttu on kontrasti ukkosenjumalan raivon ja Nellyn rauhallisuuden välillä!
Ihanaa kun otit Tiitusta vähän tassusta kiinni myös.
-
Ukkosen arkaileminen ja pimeän pelko on aika yleistä. Hämmentävän moni Hopiavuoressa tuntuukin nyt tykkäävän ukkosesta, ja se tuntuukin oikein korostavan Jillan reaktiota, jonka kuvailit hienosti. Musta oli jotenkin tosi surullista ja liikuttavaa, miten yksin pimeään jäänyt Jilla kuiskaa, että Ketku, ja hakee jotenkin turvaa edes hevosesta. Olin melko varma, että Jilla jää nyt yksin paniikkinsa kanssa, ja olin tosi ahdistunut itsekin. Mutta sitten vapautit meidät: ihanaa, Eetu ja Matilda!
Yksi juttu saa mun karvat aina pystyyn niin oikeassa elämässä kuin leikissäkin, ja se on koulukiusaaminen. Mua kiusattin oikeasti tosi rajusti, ja ihan tasan ja vain sen takia, minä, aikuinen ihminen, huomaan välillä edelleen ajattelevani, että mussa on joku sisään rakennettu vika. Mulle on jäänyt outoja käsityksiä itsestäni, joita vielä nytkin, kun siitä on jo sata vuotta aikaa, huomaan ihan yhtäkkiä ja ihme tilanteissa vääriksi! Mä olen esimerkiksi määritellyt itseni ihan tosi kauan tylsäksi ihmiseksi, jonka jutut ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta ketään, ja jonka sanomisilla ei vaan ole arvoa, ja jonka kaikki jutut on vaan ärsyttäviä ja tyhmiä, ja ihan viime vuonna uskalsin ekan kerrana vasta ajatella, että joillain mun jutuilla on merkitystä. Nyt kun mä olen ope, mä näen läheltä koulukiusaamista ihan koko ajan, ja tartun siihen niinku haukka. Joitakuita rääkätään, ja niissä ei oikeasti ole yhtään mitään vikaa. Ne on joutuneet hampaisiin vaikka ala-asteella vääränlaisen pipon takia, ja sitten niistä on tullut arkoja sen kiusaamisen takia, ja sitten niitä rääkätään kun ne on niin hiljaisia ja surkeita. Mä tasan tunnen itsessäni Jillan tuskan, ja ymmärrän niin hyvin miksi se palaa kouluaikoihinsa nyt ollessaan muuten murheellinen, koska niin mäkin teen, ja tuun tekemään vielä varmasti kymmenenkin vuoden päästä. Ai että. Mua suututtaa se oikeasti, ja mua suututtaa se yhtä lailla leikisti. Meni taas tunteisiin, vihaan taas kaikkia. 😀
Vaan joskus Jillallekin koittaa se päivä, kun hän huomaa itse olevansa oman onnensa lähde ja seppä. Vitsit kun mä voisin sen sille sanoa, mutta en tietenkään voi. Vaikka olisin itse Hopiavuoren hahmo, ei Jilla mua uskoisi! Ei kukaan usko, ennen kuin kokee sen itse. Se vain kuulostaa kornilta, että joskus voi kokea olevansa ihan ookoo ja ehjä, ja jonain päivänä voi olla onnellinen ilman että onni riippuu kenestäkään muusta kuin itsestä. Kun Jilla nyt sinnittelisi siihen asti luotettavien kaverien seurassa.
-
Voi Jesseeee mä tunnen nuo mörköajatukset siitä, miten tuntee olevansa liian surkea johonkin duuniin, jonka tosiasiassa kyllä tasan osaa! Mä painin itse näiden ajatusten kanssa paraikaa, kun olen aika justiinsa valmistunut ope. Tuntui ihmeelliseltä, että mut palkattiin heti niin pitkäksi aikaa, kun ei mulla kuitenkaan ole Oikeaa Kokemusta, vaan pelkkä muodollinen pätevyys, joka tuntui aika heppoiselta silloin kun mä aloitin ekassa openpaikassani. :DD
Tämä tarina kertoo mulle nyt konkreettisesti ekan kerran, että Jessessä ja muuan Mikael Kontiokorvessa on itse asiassa kuitenkin paljon samaa. Ne oikeasti ja aidosti ymmärtää nimittäin eläimiä ja tuntee niihin syvempää yhteyttä kuin muut. Tai ainakaan mun muut hahmot. Vastaavasti ne kuitenkin maksaa siitä sillä, että ne vain harvoin pääsee yhteyteen ihmisten kanssa. Kuvaat tosi hyvin sitä, miten Jesse puhuu hevosta — ja siinä kohdassa, kun Jesse sanoo hevosen tuntuvan aika erikoiselta, kuvaat, miten huonosti hän puhuukaan ihmistä!
Jesse ja Varjo toimivat tarinallisesti yhdessä tosi kivasti. Oikein toivoisin, että jaksaisit repiä inspiä näiden yhteistyöstä myös muihin heppatarinoihin. On tylsää pitkän päälle joo, kun hevonen toimii, mutta tässä saisit siihen helposti ihan uudenlaisen näkökulman siitä, että Jesse ei ole tainnut oikeasti ennen mennä näin tasokkaalla ja herkällä hepalla. Siinä hyvin menemisessä olisi siis lisämausteena uutuudenviehätys ja ihmetys. Siitä ehkä saisi ammennettua niin pitkään, kunnes se kuluu pois ja pitää keksiä muuta. Ja kun ei Varjo ihan mutkatonkaan ole: eihän se ota askeltakaan ennen kuin Jesse saa rentouduttua! Siinä olisi hommaa sitten kisakentilläkin saada se toimimaan, jos Jesse joskus vielä kuitenkin aikoo kisata, siitä huolimatta miten uhoaa ettei aio.
Mua viehättävät välillä oudot yksityiskohdat. Nyt viehätyin siitä, miten Jessen mielestä Noa nyt vaan on vähän erikoinen. 😀
Nyt jännätään, saako lie Jesse paikan. 😉 Meillä lienee kaikilla vahva aavistus, vaan ei Jessellä kai itsellään.
-
Ei vitsit, taas sait mut aloittamaan tämän saman karusellin.
Joonas tietää, millainen Saga on aamulla. Eksä.
Saga hoitaa hevoset, ”vaikka ne minun ovatkin.” Eksä.
Saga pitää jotenkin alistaa tallitytön asemaan. Ei eksä, ei ainakaan perusismon eksä.
Isä haluaa palkata Sagan. Ei tosiaankaan eksä.No mutta oikeasti. 😀 Ei se Saga tässä ole pääroolissa, vaan se on mulle arvoitus ja siksi roikun siinä. Oikeasti tämä kertoo tietenkin Jessestä, ja ai kun oli hyvä lukea hänestä sellainen tarina, jossa hän näkyy oikein kunnolla jonkun ihan vieraan perspektiivistä. Taas: arvoitukset kiehtovat minua. Toisaalta tätä värittää miellyttävästi myös Joonaksen suvaitsevainen suhtautuminen kaikkeen. Alan nähdä, että ehkä Eira ei aikoinaan ollut kovin väärässä. Jessen eleet voi tulkita monella tapaa.
Ja ai, niitä eleitä minä aina itse kaipaan kaikkein eniten, jotta saan hahmosta kiinni, ja tässä niitä alkaa jo olla. Luulin kauan, että Jesse on tosiaan se, joka katsoo silmiin pää vähän kallellaan ja ehkä vähän nöyrästi alta kulmain. Nyt tein hänestä mielikuvissani tämän perusteella sellaisen, joka ojentaa kätensä hevoselle niin, että etusormen rystynen ja ensimmäinen nivel kulkevat ensimmäisenä, eikä vaikka kämmen. Katsoo päälle ja sitten pois, ja sipaisee olemattoman hiuskarvan korvansa taakse hermostuksissaan ja alkukankeuksissaan. Sellaiset jutut kertovat mulle oikeidenkin ihmisten persoonallisuudesta aina enemmän kuin mikään puhe. Tarkkailen sellaisia asioita, kuin mihin kukakin istuu, jos on monta vapaata paikkaa, ja miten he pitävät käsiään etenkin silloin kun eivät itse puhu. 😀
-
Ahahaha juttelin Nellyn kanssa just kun tämän julkaisit ja aloin valittaa sille, että ai kauhea miten MÄ olen mustasukkainen. :DD Joo niinhän se on, että melkein oikeasti rakastun hahmoihin tarinoiden takia, ja ihan yhtä melkein oikeasti sitten tunnen ihan kaiken muunkin. :DD Ai kauheeta, tämä oli tosi hauska havaita! Voi voi, mihin vielä joudun tarinoiden ja hahmojeni kautta!
Mutta joo, onhan Tiitukseen kasvanut tällainen ilkikurinen puoli: näkyihän se jo silloin kun Poijjat menivät kärryajelulle, ja treffeillä, ja nyt. Se on viihdyttävä puoli, varsinkin kun mun Tiitukseen mieltämä arkuuskin samalla näkyy koko ajan. Heti se raukka suurin piirtein pelkää, että muut näkee sen ajatuksetkin! 😀 Mutta seuraa Tiitus tosiaan tarvii, Sakunkin lisäksi, ja Nelly nyt on ainakin tähän asti vaikuttanut aivan sairaan lojaalilta ja kiltiltä tyypiltä suuresta suustaan ja terävästä kielestään huolimatta. 😀
-
Jes! Jes. Hyvä Saku! Just noin niille nälväistään, ja vielä lähetetään lentosuukko perään jos vielä kuuluu jotain. Mä olen niin onnellinen, kun Saku ei Tiitusta hylännyt, vaan sen sijaan jopa puolusti ja yritti vähän kyselläkin, että onko kaikki nyt kunnossa. Ja sitten vie syömään. Niin kuuluu kaverin tehdä. Myös Tiituksen halailukommentti, jonka toki jo muutkin ovat nostaneet esiin, oli kiva. 😀 Olin taklaustarinan kanssa niin huolissani, mutta nyt näyttää siltä, että kyllä se Tiitus pärjää. Onhan sillä Saku, ja hyvällä säkällä se osaa kohta itsekin nälviä takaisin. Vaan aina vain pidän sen siitäkin puolesta, ettei se osaa. On ihana kontrasti, että kun se on tuollainen iso ja vahva Mies, niin sekin tarvitsisi suojelua ja hoivaamista, niin kuin kaikki ihmiset.
Jätit tähän hyvän koukun, josta pidin kaikkien hahmojeni näpit erossa, vaikka luinkin tämän oikeastaan heti kun julkaisit. Ajattelin, että ehkä haluat leikkiä välillä jonkun toisen kanssa, vaikka Le Omistushaluinen Minä tietenkin sinut ja Tiituksen mielellään pitäisikin ihan tasan ja vain itselläni, koska niin hauskaa minulla on ollut. 😀
-
Murun…
Murun…
Murun auton
Niin siis lukiko tässä jotain muutakin? Mitä, minäkö en muka olekaan oikeasti Eetu? Damn.
Olisihan se, kun saataisiin Hopiavuoreen sellaisia lehmiä, kuin vaikka Valion mainoksissa. Sellaisia, että niistä itsekseen virtaa maitoa, ja ne käydään aamuisin lypsämässä, ja sitten ne viettävät ikuista kesää onnellisina ulkona. 😀 Ai miten olisikin hienoa. Aloin heti ajatella (vitsi kun ei ole fanifiktioaluetta) että Hello olisi se, joka olisi ihan hyvin voinut tuoda talliin hiehon ja pitää sitä lemmikkinä. Varmaan kuitenkin ihan hyvä, että sillä on jo oma hevonen ja Skotti. 😀
Ihanaa kun maltoit kirjoittaa: mennä hakemaan sitä Tiitusta sieltä vanhan Meijerin edestä.
