Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Voi ääh, kaikki me prinssi halutaan, oltiin sitten parikymppisiä tai ei. 😀 Vaan siinä on Matilda oikeassa, että onhan se pelottavaakin. Melkein jokaisen sydän särkyy joskus, ja joka kerta kun se kunnolla hajoaa, on varma, ettei enää jaksa kavuta kaiken sen yli. Että ei enää ikinä tätä uudelleen. Mutta silti: mitä jos se joskus onnistuisi? Ei voi tietää, ennen kun antaa mahdollisuuden kaiken maailman Lareille. Rakkaus on sellainen tauti, että siitä paranee vasta, kun saa uuden tartunnan.
Nämä Matildan mietinnät katkeavat niin tosi ihanasti, kun iskä soittaa, ja vaikka en tätä yhtä ajatusta enempää Matildan isää tunne, hänhän vaikuttaa niin ihanalta. Niin kuin mun iskältä. 😀 Se olisi voinut oikeasti soittaa ihan asioikseen, että otatko muuten kalaa kun hän tekee. Nyt Matilda tallille, kyllä se Kertun homma siitä hiljalleen lutviutuu, ja sitten iskän luo maistamaan vähän kalaa!
Täällä on niin paljon noita varsoja nyt, ja Hopealinnassakin on lisää, että vähän haaveilen jo jonkin varsoille suunnatun jutun järjestämisestä. 😀 Kun vaan olisi jollakulla hahmoista asiantuntemusta!
-
Sitä alkaa olla kymmenen vuotta, kun olin viimeisen kerran hevosvarsojen kanssa tekemisissä, ja ai miten nämä toiminnan kuvaukset aina vievät minut niihin aikoihin takaisin. Vitsit kuinka varsojen kanssa on hauskaa silloin, kun onnistuu, kun ne kerrankin menevät niin kuin ihmisen mieli! Vaikka noh, tottahan se on, että yleensä just silloin ei ole ketään näkemässä, ja myöhemmin kukaan ei edes usko. :DD Onneksi tällä kertaa Matildalla ja Kertulla olikin stalkkeri.
Ihailisin toimintakuvauksen lisäksi tuota sun Eetuasi. Musta on oikeasti aina ihanaa, kun joku tapailee Eetun murretta — onnistuit muuten hyvin — mutta vielä jopa vähän siistimpää on silloin, kun joku saa kiinni mun hahmon persoonasta. Eetussa on monta puolta, mutta tarinan kannalta sen suurin motivaattori ja kantava voima on se, että se rakastaa talliaan ja vaikka ihan kirjaimellisesti tappaisi itsensä työllä jos se vain pelastaisi tallin. Toinen siihen vaikuttava voima on, että se on kiltti. Tallin säilyttämisen jälkeen sen seuraavaksi korkein tavoite on, että kaikilla olisi hyvä olla, ja ettei kukaan muu vain missään nimessä rehkisi liikaa ja väsyttäisi itseään. Mä näen nämä molemmat piirteet niin kauniisti siinä, miten Eetu asettelee sateessa pressua just niin pikkutarkasti kuin sillä on tapana, ja siinä, miten se sitten komentaa kaffille. Eikä edes ensisijaisesti siksi, että saisi seuraa, vaan siksi, ettei Matilda varmasti itseään kylmetä ja tule vielä kipeäksi.
Toinen juttu, missä onnistut, on nyt miljöökuvaus sään kannalta. Ei aina voi, eikä edes kannata, selittää auki joka asiaa, varsinkaan kun miljöö aika lailla on ja pysyy tällaisessa tarinassa. Nyt tässä kuitenkin sataa niin oikeasti, että sen kuulee ja tuntee. Et toitota sitä kömpelösti liikaa, vaan tosi hienosti saat sen näkymään sadeloimissa, ropinoissa, märissä jouhissa…
-
Voisin antaa sulle palkinnoksi mitä tahansa, mikä on mun annettavissa. Kaikista näistä kommenteista kaikille, ja vieläpä tästä tarinasta, jossa niin hienosti vedät vähän kädestä just niitä kirjoittajia, joille saattaisi olla siitä vähän apua.
Seuraavaksi mun pitäisi ehkä kannustaa muitakin tekemään aina silloin tällöin, kun paljon juonenkäänteitä on tapahtunut, tällaisia kokoavia tarinoita. Sen lisäksi, että otat Jitan ja Matildan tässä kauniisti huomioon, summaat myös Nellyn oman tarinan pääkohdat tässä. Jos tänne nyt tulisi uusia naamoja, tai vanhoja palaisi tauolta, tästä tarinasta tietäisi kyllä, missä Nelly on nyt menossa.
Tarinallisesti tässä tarinassa on parasta tietenkin Nelly. Vaikka tämä on kuinka hevosmiljöö, ja vaikka tämä on kuinka heppatarina, ihmishahmot ovat minusta mielenkiintoisempia kuin eläinhahmot. Toivottavasti Nelly saa tämän tarinan myötä myös uusia kavereita ja ympyröitä, sillä on sitä mukavampi kirjoitella, mitä useampia aiheita on valittavanaan. Kun yhtä ei jaksa, toinen tuntuu kivalta. Sitä paitsi kun tuntee paljon porukkaa, on hyvä työntää hahmonsa nokka kaikkiin itseä eniten kiinnostaviin soppiin. 😀
Niille kisaradoille teitä kyllä odottaisin..!
-
Jitta tuumailee ihan asiaa. 😀 Hopiavuoressa ollaan painotuttu kyllä vahvasti spinnareihin ja hengailuun, mutta niin se saa ollakin. Heppatarinaa saa tottakai kirjoittaa niin paljon kuin jaksaa, mutta niin saa spinnariakin. Pitää tarinoida juuri niin kuin hyvältä tuntuu!
Ihanaa, että Jitta sai jo varovaisesti kontaktia muihin hahmoihin Inarin juhlia referoiden ja vieläpä Nellyn kanssa ihan suoraan lyhyen dialogin käyden! Panosta alussa näihin dialogeihin, niin muiden on helpompi jatkaa niistä.
Jitan isä kuulostaa mielenkiintoiselta. Melkein toivon, niin kuin Nellykin, että joskus saisimme tutustua enemmän myös häneen! Mitähän ikäluokkaa hän on: löytyisikö jopa isälle tallilta oma paikka? Olisihan se ihanaa, että isällä ja tyttärellä voisi olla yhteinen harrastus.
-
Jitta taitaa olla ihan oikeassa. Tiiviit porukat on ihania — kunhan kuuluu niihin itse. Hopiavuoreen ei varmasti ole enää niin helppo tulla kuin aluksi: ei hahmona eikä kirjoittajana. On aivan varmasti helppoa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Sekin on totta, että muut eivät oikeastaan ota syrjään jäävää hahmoa itsestään mukaan. Oikeassa elämässä ottaisivat. Täällä se johtuu siitä, ettei kukaan tunne vetäytyvää hahmoa, ennen kuin pääsemme kurkistamaan hänen ajatuksiinsa ja saamme hänet ensin itse tuottamaan vuoropuhelua muiden hahmojen kanssa. Jos muut kirjoittavat ensin, tulee helposti kirjoitettua toisen hahmo ihan täysin vääränlaiseksi.
Jitta on oikeassa myös siinä, että oikeasti ei ole kiva olla draamaan osallisena. Se, mitä Hopiavuoressa on viimeaikoina ollut meneillään, on minusta ihan pohjattoman viihdyttävää, koska tarvittaessa koneen voi sammuttaa ja ottaa vähän taukoa. Oikeassa elämässä tämä draama ei olisi kivaa, ei sitten kenestäkään, koska kaikki negatiiviset tunteet olisivat aitoja ja siten miljoona kertaa vahvempia. Onneksi näin kirjoittaen monen kohdalla käy kuulemma niin kuin minulle: positiiviset tunteet kokee ihan melkein aidon kaltaisina, ja negatiivisia on helpompi paeta kuin oikeita negatiivisia tunteita. 🙂
Niin kuin Nelly sanoi, Nelly on varmasti helppo hahmo lähestyä, sillä hän on sellainen rempseä likka, joka juttelee sujuvasti kaikille ainakin kepeistä jutuista. Ja Eira myös: lisäksi Eira ja Jitta ovat samaa ikäluokkaa. Uskon, että Jitta saisi melko helposti Eirasta itselleen kaverin suuriin seikkailuihin, jos hän ei halua ajautua draaman keskelle. Eiran suurin tavoite kun nyt taitaa olla oman poikaystävän löytäminen ja likkakavereiden kanssa pojista ja hevosista puhuminen, eikä kenenkään sydämen särkeminen. 🙂
Nyt kannattaa kirjoittaa joku hahmo ottamaan Jitta mukaan tupaan. 🙂 Sillä tavalla me muut saamme kiinni siitä, millä tyylillä Jitta tapaa muille jutella, ja mistä asioista hän on kiinnostunut puhumaan!
-
Tää. On. Niin. Hieno. Voi vitsit miten mulle tuli tästä hyvä mieli. Oikeesti. Mä keksin vain yhden tavan kommentoida tätä, ja se on, että kerron anekdootin. 😀
Mun momma on mun kanssa tosi läheinen. Me soitellaan joka päivä, ja kerran viikossa ajan sen kuuskytä kilsaa että voin mennä niille, ja nyt lomalla useamminkin. Se tuntee mun kaikki hahmot, vaikkei se tietenkään ihan ymmärrä mistä Hopiavuoressa on kyse (koska se täyttää pian 90, vaikka sen järki leikkaakin). Se tietää että tää on mulle tärkeetä ja välillä jutellaan näistä tapahtumista niin ku ne olis oikeita. Se tietää Hellon viimeaikojen kuvioista ja Eetun pohdinnoista — ja siitä että Inari pääsi ylioppilaaksi. Mä näytin sille tämän kuvan.
Mun yheksänkymppinen momma sanoi, että toi ei ole Reita sun tekemä kuva, ja mä sanoin että ei ookaan, mutta se on mun hahmo. Se otti oikeen suurennuslasin ja tutki tätä mun näytöltä. Sitten se sanoi melko varovasti, että vaikka soot kulta aika taiteelija, niin ei tälläästä kulukaa ookkaa. Voi ku sillon luonnollisen näköösesti lakki pääs ja kukkaki käres. Soon aiva niinku ihiminen. Miten joku on sen voinu osata teherä?
Niin hieno se on. Kiitos.
-
Miten mä luen tässä kaksi tarinaa. 😀 Luen sen, mitä Nellykin, että Urho on apina, ja että näin se pienellä paikkakunnalla vain pakkaa mennä. Mä asuin itse Otsonmäen kaltaisessa kunnassa lapsena, ja tätä se vaan on. Varmasti on monesti isommissakin paikoissa, mutta veikkaan että vielä enemmän Otsonmäen tapaisissa. Ei siedetä kerta kaikkiaan mitään erilaisuutta, ei edes (tai oikeastaan ei varsinkaan) aikuisena. Luulisi, että kiusaaminen ja tasapäistäminen jäisi peruskouluun, vaan ei. Se jatkuu. Kun mä menin Helsingin yliopistoon, mä huomasin olevani oikeasti tosi ihmeissäni, kun ketään ei oikeasti kiinnostanut, että mä oon niin nörtti, että mun suurin intohimo on kirottaa ja kirottaa, eikä muutkaan mun viat oikeasti kiinnostaneet yhtään ketään. Ja kun mä palasin tänne, Otsonmäen lähelle, on ollut masentava huomata, että vaikka mä olen jo ihan aikuinen, kaikkia kiinnostaa vieläkin jotenkin ”tehdä musta normaali”. 😀 En siis edes ihmettele, että Tiituksen aikuisten ihmisten joukkueessa Tiitus on muille ongelma. Aina on joku Urho joka työpaikalla, joka joukkueessa, joka naapurustossa, ja yleensä useampi.
Mutta toinen tarina, jonka näen, on se, jonka mun pieni sisäinen suuta soittava Helloni saa mut näkemään. Kun Urho tietää, että Tiitus tykkää pojista, niin sille syttyy aika kova vimma makoilla Tiituksen päällä jonkun taklaamisen varjoilla, naaaaaa? 🙂 Voi Tiitus, kun sulla olisi terävämpi kieli ja suurempi suu, niin siihen rakoon iskisit.
Välillä mä toivoisin, että täällä olisi fanifiktioalue. Haluaisin kirjoittaa tälle sellaista jatkoa, jota ei oikeasti voisi tässä vaiheessa tapahtua. Jos Hello olisi siellä, se räköttäisi kuin terrieri. En sitten tiedä, tekisikö se enemmän hallaa kuin hyötyä, mutta oi voi kuinka olisi kiva näyttää, miten terävä kieli silläkin on silloin harvoin, kun se suuttuu. 🙂 No, ehkä joskus.
Vaan ei ole Tiituksella helppoa. Mua alkoi heti pelottaa, että mitä lie nyt tapahtuu. Säikyttääkö Urhon päänauonta Tiituksen lopulta kuitenkin piiloonsa? Mitä jos ne saa tasapäistettyä siitä heteron? Mitä jos tämä estää mun hellohaaveet kun sellainen olisi Tiituksen mielestä liian ahdistavaa? Ja Mitä jos Sakukin sen jättää..? Ei niin vain saa käydä, että Hopiavuori olisi kaikki, mitä Tiituksella on. Sehän tykkää pelaamisesta vähintään yhtä paljon. 🙁
Sait muuten vakuutettua mut tuolla alkulämmittelyllä. Tiituksen jefuharrastusta on aina sivuttu kevyesti, mutta nämä yksityiskohdat saivat minut näkemään, että siellä se todella viipottaa alkulämmittelyssä. Nyt vasta uskon, että se on urheilija myös. 😀
-
En mä tiedä mikä mun on, mutta tämäkin tarina saa mut ihan sekaisin Tiituksesta. 😀 Se on varmaan yhdistelmä sitä, miten Tiitus nyt on oppinut ajattelemaan tarinoissa ja sitten ajattelee, huh huh, vaikka mitä Hellosta! Ja sitä, mitä Tiitus haluaisi tehdä, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi tee (miten rakastankaan vetkuttelua) ja sitä, ettei Tiitus tässäkään tarinassa ole idiootti, vaan näkee kyllä, mitä Hello ajattelee, ihan niin kuin Kontiolassakin. Vaan eipä hän näe liikaa. Miksi tosiaan Hello eroaisi tyttöystävästään? Miksi Hello nyt Tiituksesta tahtoisi muuta kuin puhua asiat halki? Tottakai kyse on vain siitä, miten Hello haluaa olla rehellinen Jillalle… Ehkä sitten jutella Tiituksen kanssa…
Ja sitten Tiitus vielä halaa Typyä oikein kunnolla ja on ajatuksissaan kuitenkin tavallaan halailemassa ihan jotain toista, ja meinaan kuolla tietenkin taas. Koska aaaargh Tiitus, tekisi mieli ravistaa sua! Etkö tunne Helloa hä? Jos sulla ei olisi sille ihan järjetöntä merkitystä, kai se nyt vain nauraisi ja toilailisi, niinhän se aina! Älä ole noin allapäin!! Mutta kun toisaalta just tästä on kiva lukea tässä vaiheessa tarinaa. Tiitus niiiiin tykkää Hellosta, vaan ei tiedä, mitä tehdä sillä asialla. Onko maailmassa muka olemassa yhtään mitän jännittävämpää kuin ihmisen tunne-elämä?
Tämä koko draama tähän asti on ollut niin kuin mua varten, mulle lahjaksi kirjoitettu. Olisin ollut aivan sairaan onnellinen, jos olisin päässyt vain lukemaankin tätä, mutta voi veljet, tämän kirjottamisesta mä olen unelmoinut suurin piirtein aina. Kun tästä voisi ihminen elantonsa saada, niin eihän mulla olisi eläessäni hädän päivää. 😀 (Ai onko muka olemassa sellanen ammattikuvittelijan ammatti? Laittaa sanoja paprulle ja sit siit tehdään semmonen, mikä sen nimi nyt on, böök? Mutta kun se on niin yksinäistä se!! Yksin on tylsää kirjottaa.)
-
Mä olin tulossa sanomaan jotain samansuuntaista kuin Nelly: että nyt Tiituksessa on enemmän särmää. Vaan ei vielä liikaa. Pidän häntä vieläkin kilttinä ja iiihan vähän passiivisuuteen taipuvaisena, ja en kyllä taida olla valmis päästämään siitä mielikuvasta irti. 😀 Sopivasti särmää on kuitenkin aina hyvä juttu. Jotain arempaa ja pehmeämpää puolta tulee kuitenkin esiin siinä, miten Tiitus ei vastannut Hellon soittoon, vaikka sitten kuitenkin uskalsi puhua hänelle tallissa. Vähän jännitti etukäteen, alkaako Tiitus luikkia uudelleen nurkkia pitkin. Vaan ei. Jonkin ryhtiliikkeen hän näyttää nyt tehneen. 😀 Kai Helloa on nyt jotenkin helpompi lähestyä, kun Tiitus joka tapauksessa tietää, että Hello on kiinnostunut?
Eetulle Tiitus on varmaan yhtä kullanarvoinen tallissa kuin mulle tarinassa. Kunhan ei nyt aiheuttaisi itselleen rytmihäiriöitä ja vaikka mitä huhkimalla liikaa, kun ei voi hyvin…
-
Tämä tarina, vaikka alkaakin Hellosta ja loppuu Helloon (tietenkin: olihan Hello Jillalle merkityksellinen!!) alkaa minusta kuvata ensimmäistä varovaista askelta eteenpäin. Maailmassa on taas muutakin kuin Jillan ajatukset: on Onni, maneesi, kuisti ja pakastesämpylää. Olen niin tosi, tosi helpottunut, kun Jilla tuli ulos talosta, vaikka kaikki ei olekaan vielä hyvin. Jos olen elänyt tätä tarinaa mukana vuoroin jännittyneenä ja vuoroin surullisena, nyt olen yksinomaan helpottunut. Kunhan Jilla saadaan vain ulos, edes omaan pihaan asti, hän tapaa ihmisiä. Ja kun hän tapaa ihmisiä, lopulta kaikki alkaa sujua, sillä aina löytyy kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa seuraa Hopiavuoresta. Mutta hyi! Jilla kulta, pysy kaukana siitä Mijatovitsin rontista! Se ei särje vain sydämiä, vaan ihan oikeasti elämiä, kysy vaikka Eetulta! Sillä on kauniit kasvot ja käytöstavat, mutta vähäinen järki ja moraali!
Onni se ei paljon emäntäänsä säälittele tai anna tälle armoa. 😀 Ehkä se onkin jo aavistuksen kulunut kuvio, kuinka hevonenkin tuntee omistajansa tuskan ja yrittää lohduttaa? Tämän tarinan myötä tajusin itsekin kirjoittaneeni sen tosi monta kertaa. Itse asiassa moni surullinen ihminen taitaisi tarvita juuri tällaista riehuntaa ennemmin kuin apaattista halailua. Eipä ole tullut ikinä mieleen!
Voi miten olen kaivannut tarinoitasi kiireittesi aikana, ja nyt olen niitä saanut lukea jo useita! Ei voisi tämän open kesäloma alkaa paremmin. Aion kirjoittaa itsekin vielä aiheesta, mutta olen ollut nyt jo kaksi päivää jumissa sukulaisten luona, eikä täällä paljoa kirjoitella. Tämä taukoni ei siis ole tahdonalainen!!
-
Näitä lapsia, joista Jilla on jo aiemmissa tarinoissa haaveillut, ja joita hän ei ilmeisesti voikaan saada, olen itsekin joskus miettinyt. Ja voi vitsit, mitä röllejä niistä minun mielikuvissani olisikaan kasvanut. Tavallaan harmi, ettei niitä ipanoita näytä tulevan.
Tämä on aihe, jonka uskon herättävän monissa muissa meistä aivan tosi paljon tunteita. Itse en pysty taas tähän samastua. Luin tekstin, ja pidin sitä haikeana aina vain eron vuoksi, mutta itse asiassa vasta juuri äsken minulle valkeni, että hei, tässä puhutaan lapsettomuudesta. Ja joillekin ihmisille lapsettomuus olisi se asia, joka oikeasti romuttaisi maailman. Minulla kesti kai näin kauan havaita se, koska en itse pidä sitä minään. Oikeassa elämässä en voisi kuvitella paljon inhottavampaa tulevaisuutta, kuin että minusta tulisi jonkun isä! Se estää minua suhtautumasta aiheeseen sen ansaitsemalla vakavuudella muissakin tarinoissa. Huomaan ajattelevani, että eikö olekin hyvä juttu: et voi edes vahingossa hankkiutua raskaaksi? Ja sitten tajuan, että ei se herran tähden niin mene. On ihmisiä, joiden suurin päämäärä saattaa olla perhe. Ja Jilla, äidillisenä ja ihanana ja huolehtivaisena, voisi ihan hyvin olla yksi sellaisista ihmisistä. Varmaan onkin! Sellaisen kuvan minä olen hänestä kaiken aiemmankin perusteella muodostanut. Olet kirjoittanut tarinan taitavasti ja ymmärrän, että minun tulisi sääliä häntä nyt. Lyön vaikka vetoa, että muita säälittääkin.
Sen sijaan suoraan mun sydämeen osuu se, että Hello ei olekaan nuolemassa lastaa. Siinä kohdassa on jotain niin loputtoman yksinäistä ja surullista. Kun Jilla on jo tottunut siihen, että ainahan se Hello siinä pyörii jaloissa häiritsemässä ja ruokaa kerjäämässä niin kuin koira. Samalla mä näen tässä sitä, miten Jillaa ei ikinä haitannut se Hellon syöminen ja pummiminen. Se, että Hello ruinaa lihapullia tai haluaa nuolla lastan, on ollut Jillalle aina okei. Olen sanonutkin joskus aiemmin, että minusta se on aina ihan tosi herttaista, kun joku (oikea tai keksitty) ihminen paitsi hyväksyy jonkun toisen ihmisen vian, myös rakastaa sitä vikaa. En tiedä kestänkö, ettei Hellolla ikinä enää ole ketään, joka antaisi sen nuolla kakkutaikinaa ja vieläpä hymyilisi rakastavasti päälle.
-
Huh, okei, yritetäänpä saada kommenttia aikaan.
Normaalisti kun ihastun johonkin tarinaan, luen sen vaikka kuinka monta kertaa. Tämän tarinan luin, kun se ilmestyi, ja sitten en ole uskaltanut sitä vilkaista enää uudelleen ennen kuin nyt. Tämä tarina sai minut välittömästi tosi romuksi, koska niin hyvin olet sen tehnyt. Se olisi ihan varmasti tehonnut, vaikka Hello ei olisikaan ollut minun hahmoni, ja en olisi ihan oikeana ihmisenä katunut tekojani jo niin kovasti aina sinua, oikeaa ihmistä, ajatellessani. Tämä on selkeästi, kirkkaasti ja ehdottomasti paras juttusi toistaiseksi. Tämä on järkyttävää luettavaa ja osuu muhun.
Jos minun hahmoni olisi ollut Jillan asemassa, minussa olisi tullut ihmeellinen tarve kirjoittaa hahmostani jotenkin supervahva tyyppi, joka ei sitten loppujen lopuksi paljon toisesta välittänytkään. Sellainen, joka lähinnä suuttuisi erosta ja käsittelisi sen parissa hetkessä alta pois, jotta voisi siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uskon, että olisin voinut vastustaa kiusausta, niin kuin sinäkin teit. En taitaisi itse olla nyt näin hermostunut ja ahdistunut, jos Jilla olisi vain kohauttanut olkiaan. Siksihän minä kirjoitan ja luen, että minusta tuntuisi joltain, ja nyt tosiaan tuntuu. Voi veljet, miten minä ihan itse kadun ja olen pahoillani, vaikka en kuulukaan Jillan kanssa samaan tarinaan. Huomaan ajattelevani tosi murheellisena itsekin, että ei enää herttaisia haleja keittiössä. Ei enää nurinaa pöydän ääressä, että koska ruoka on valmis. Ei enää Jillan pörröhiuksia, ei kodin leikkimistä Hopiavuoressa. Hello sitä kaipaa, mutta niin minäkin. Toisaalta taidan uhrata kirjoittamisen takia vaikka sieluni, ja tästä toden totta saa tekstejä kirjoitettua. Katso nyt tätäkin: tähänastista mestariteostasi.
Jillan hankkima jouhikoru on tässä se asia, joka oikein kiteyttää kaiken sen, mitä en kestä. En olisi ikinä itse keksinyt (tai keksinyt edes kirjoittaa) toiselle noin ajattelvaista lahjaa. Minulle se ei edusta pelkkää rannekorua, vaan sitä, miten ajattelevainen Jilla aina on, ja miten hän halusi osoittaa oikeasti tuntevansa Hellon. Se on hieno lahja.
Kunpa Jilla tietäisi, ettei hänessä ole kerrassaan mitään vikaa, vaan päin vastoin. Hän tuntuu syyttävän välillä itseään, vaikka ei ole tehnyt tai jättänyt tekemättä mitään. Jillahan on kerta kaikkiaan ihana: se, joka luo Hopiavuoren-Katveen-Metsärinteen tupaan sen ainutlaatuisen tunnelman ja vetää porukan sinne mielummin kuin tallin vintin taukotupaan. Nellyn äitin kanssa puhuin joskus, että jos kuuluisin Hopiavuoren tarinaan ja olisin vähän nuorempi, minähän Jillaa kiiaisin itse. :DD Samoin hänestä on ollut ilo kirjoittaa. Mutta minkäs teet. Olen kirjoittanut Hellosta ujon, varovaisen ja hitaasti etenevän pojan, joka peittää epäröintinsä nauramalla niin kovaa, että hänet erehtyy tulkitsemaan rempseäksi. Ja minä kirjoitin hänet tykkäämään toisista pojista.
Jilla on niin ihana, että toivon hänen pian saavan haavansa nuoltua. Toisaalta taas tämä Jillan suru on saanut sinut kirjoittamaan jo vaikka miten monta hienoa tekstiä, ja niitä saadakseni toisaalta toivon hänen vielä kärsivän hetken.
-
Voi Alva reppana. Mitä enemmän palaa loppuun, sitä enemmänhän kaikki inhottavat ajatuksetkin alkavat kasaantua. Sitten sitä on lopulta niin väsynyt, ettei jaksa muuta kuin loikoa ja olla ajatustensa vanki, niin kuin Alvalle tuntuu nyt olevan käynyt. Siinäpä sitten koetat pelastautua, kun ei ole enää energiaa auttaa itseään esimerkiksi miettimällä, kenelle tästä kaikesta voisi puhua! Melkein tässä tarvitaan joku auttajaksi vaikka vahingon kautta — niin kuin Inari päätyi auttamaan Heliä. Hopiavuoressa kuitenkin on huolehtiviakin tyyppejä vaikka kuinka, kunhan vain osuisi edes sattumalta samaan osaan tallialuetta… Vaan voihan se olla, että Alva on niin sinnikäs, että hetken lepuutettuaan jaksaa itsekin singahtaa tuosta pystyyn niin kuin pajunoksat. Vaikka tarina on tosi haikea ja käsittelee suurta surua, Alva vaikuttaa kuitenkin minulta ennemminkin tosi väsyneeltä ja murheelliselta kuin suoranaisen masentuneelta ja lyödyltä.
Tykkään varmaan eniten näistä hahmojen päiden sisällä tapahtuvista tarinoista juuri nyt, koska tämä on minulle toinen tärkeimmistä tavoista tutustua hahmoon (pienten tahattomien eleiden syynäämisen lisäksi). Tarina tarinalta opin, kuka Alva on ja miten hän maailman näkee. Samalla hänelle uskaltaa antaa omassa tarinassaan herkemmin isompia rooleja, kun alkaa luottaa hiljlleen siihen, että osaa arvata, mitä hän ajattelisi. Nämä pään sisällä tapahtuvat tarinat avaavat mahdollisuuksia käydä syvällistä keskustelua hahmon kanssa omassa tarinassa — kunhan näitä on lopulta tarpeeksi. 🙂
Tämä on teknisestikin hieno tarina. Lähes virheetöntä tekstiä, jossa on oikeasti sisältö, on ihan aina ilo lukea. Sen lisäksi jokin sairas järjestyksen ylläpitäjä minussa nauttii, kun tarina palaa lopussa siihen, mistä on alkanutkin. Kun lukija on jo melkein unohtanut, muistutetaan, mistä lähdettiin.
-
Ei se ole varmaan helppoa, kun on Eetu esimiehenä. Tiitus näyttää onneksi osaavan suhtautua häneen. Hän tuntuu näkevän Eetun ylimaallisen hössötyksen rakkautena tallia ja hevosia kohtaan, mitä se oikeasti onkin. Jos joku olisi vähän epäluuloisempi tai epävarmempi itsestään, hän voisi ottaa Eetun tallin liepeillä liehuskelun niin, ettei Eetu luota muiden kykyihin hoitaa hänen talliaan. Isännälle itselleen sellainen tulkinta ei tule edes mieleen. Hän nyt vain on varma, että ilman häntä muut tappavat itsensä työllä ja hevoset kuolevat karsinoihinsa saman tien kun ei ole kukaan niitä kyttäämässä. Siinä mielessä Tiitus teki siis ihan oikein silloinkin, kun lähti lenkille ilman Camillaa. Eetu olisi toden totta saanut hepulin, jos olisi kuullut hevosten jääneen yksin tallille, herran tähden!! 😀
Voi kun saisin revittyä jostain mahdollisimman pian aikaa piirtämiseen. Hahmottelin joskus jo Tiitusta ja Beetä, koska ovathan ne nyt niin älyttömän söpöjä. Nyt kuitenkin kun tulin ajatelleeksi Tiitusta ja koiralaumaa, en pääse mielikuvastani millään yli! Uskoisin, että Tiituksen tyylinen äijä saa helposti Jerusalemin hallintaansa ja kulkemaan vierelle, mutta Ringo taas ei osaa muuta kuin joko olla irti tai vetää itsensä melkein hengettömäksi. Ja Mielikki vielä kipittämässä siellä perässä… 😀 Oi voi kunhan saan aikaa: olen muutenkin jo pitkään halunnut esitellä kaikille, miltä Ringo ja varsinkin Jerusalem oikeastaan näyttävät!
Näitä kokoavia päivityksiä tulee harvemmin kirjoitettua, mutta juuri nämä ovat niitä, jotka luovat tunnun elävästä miljööstä. Ihanaa, että viitsit tarttua toimeen, kun yo-juhlien myötä oli sopiva rako. Harmittelin sitä, että harmistutko, kun Tiitusta ei ole periaatteessa nyt kutsuttu juhliin, mutta kun ajattelin, että jonkun on kuitenkin jäätävä pitämään puljua pystyssä. Vaikka pian se Eetu varmaan kotiin säntääkin, kun eiväthän hevoset voi tietenkään osata edes hengittää itse ilman hänen läsnäoloaan ja valvontaansa…
En tiedä, otitko nyt kopin edellisen kommentointikierroksen nalkutuksestani vai onko tämä sattumaa, mutta tartut nyt Camillan hahmoon heti paljon paremmin. Se oli tallilla ja piste, ja lisäksi se sanoi vuorosanoja. 🙂 Camillan oleminen ja liikehdintä ainakin omasta mielestäni sopii hahmoon hyvin. Kun mikään ei pomppaa sivuhenkilöstä suuremmin silmään, se on hyvin kirjoitettu. Nyt en olisi tainnut edes erityisesti huomata sinun antavan Camillalle palstasilaa, jos en olisi juuri vähän aikaa sitten vinkunut sinulle sivuhenkilöiden liikuttelusta. 😀
-
Olet nyt oikeasti keksinyt sen salaisen ainesosan, jolla tehdään kiinnostavia heppatarinoita. Se on hahmon persoona. Me lukijat emme samastu ihanimpaankaan hevoseen, mutta haemme ihmishahmoista kohteita mille tahansa tunteillemme. Sillä ei ole niin väliä, pidämmekö hahmosta ihmisenä vai emme, mutta jos hänellä on tarinassaan motiivi ja jotain oikeaa ajateltavaa tai tekemistä ja ylipäätään persoona, kiinnostumme hänen puuhistaan. Tämäkin juttu, vaikka kertoo Beestä, kertoo oikeastaan myös Tiituksesta, Hellosta ja Tiituksen historiasta ja ajatuksista. Jopa Been hyppely maastopolulla kuvaa oikeastaan sitä, että Tiituksella on muuta ajateltavaa ja vähän vielä olojakin edellisillasta. Ja Tiituksen fiiliksestähän minä olenkin kiinnostunut, enkä siitä, hyppelikö Bee nyt siksi, että sillä oli kivaa, vai siksi, että sillä oli tylsää ja se halusi viihdyttää itseään. 😀 Hevonen esittää aina sivuosaa, ja Hopiavuori taitaa olla vain syy, miksi nämä kaikki hahmot ovat toisensa tavanneet. Ja niin on minusta hyvä.
Tässä Tiituksella, Jillalla ja Hellolla on meneillään sellainen tarina, joka ei oikeasti olisi kenestäkään mukavaa, jos se olisi totta. Näin virtuaalimaailmassa taas se on viihdyttävää, vaikka usein ainakin itse elän tätä kaikkea niin mukana, että välillä huomaan kulloisenkin mielialani liittyvän vahvasti tarinaan. Nyt kun Jillalla on paha olla, ja Hellolla on paha olla, ja Tiituskin joutuu potemaan näin hirveän huonoa omatuntoa ja muistelemaan vähemmän ihania juttuja historiastaan, huomaan olevani itsekin aina välillä pahantuulinen ihan muita juttuja tehdessäni, kun mietin tätä tarinaa. Se on ihan hyvä juttu: tunteita minä tästä haenkin. Siksi tätä teen.
Mutta voi Tiitus sinuakin reppanaa. Uskon, että aika moni meistä on elänyt tuon tyhmän vaiheen, jossa seurustelukumppani on sama asia kuin elämä. Minä ainakin olen vähän nuorempana. Ja sitten oikeasti elämä loppuu, kun suhde loppuu, koska oikeastaan muuta ei ole! Mutta nyt, Tiitus kulta, kunpa saisit tietää ettet ole mitään rikkonut. Et ole kenenkään kanssa seurustellut, ja Hellon on itse pidettävä huoli omasta suhteestaan. Pidän itse siitä, miten Tiituksella on korkea moraali ja miten hän on niin aidosti elää tätä koko tapausta. Olen tietenkin aina ensimmäisenä Hellon puolella, koska hän on minun pieni poikani, ja se vaikuttaa varmasti paljon tulkintaani muiden teksteistä. Tässä näen itsesyytöksissä kerrankin ihanan korkeaa moraalia hahmossa. Kaikki tekevät virheitä, mutta ihan kaikki hahmot eivät niitä kadu. (Ja hahmo, joka ei mokaa, on tylsä hahmo!!) Ja siinä, miten Tiitus vatvoo toimintaansa ja Helloa ja jossittelee, näen, että koko tapauksella oli hänelle merkitystä.
Tiitus on karkeasti ottaen pikkuveljeni ikäinen ja yhtä kunnollinen ja urheilullinen kolli. Samastun häneen itse, mutta nyt kun hän on surullinen, näenkin hänessä yhtäkkiä paljon pikkuveljeäni. Tiitusta pitäisi hoitaa ja saada hänet tuntemaan olonsa yhtä hyväksi kuin Hello sen hetken, kun sai olla oikeasti oma itsensä. Mutta eipä minulla taida olla Tiitukselle muita hoitajiksi kuin Hello, ja Hello on juuri nyt itsekin palasina hevosensa tarhassa. Mutta jos hyvä säkä käy, ehkä sekin päivä koittaa..
-
Haha mikä meidän Eetussa on vikana, kun se ei kelpaisi kouluhommiin mukan. :DD Eikö Nellyn kanssa ole tullut vielä puhetta, että Eetu oli joskus oikeasti kiinnostunut kilparatsastuksesta, mutta se vähän jäi, kun tulikin talli kokonaan itse huolehdittavaksi 😀 Liekö Hellostakaan mitään apua, kun sen mielestä mikään ei ole niin justiinsa? 😀 Yrittäkääpä pyytää siltä palautetta mistä tahansa, vaikka kuinka mokaisitte. Hellon mielestä se oli silti ihan hyvin tehty. 😀
Mikä lie oli hevosen ongelma. Onkohan sen haavasta mennyt sisään jotain pöpöjä, vai onkohan se muuten kipeä? Voihan se toki johtua keväästä ja ilmojen lämpenemisestäkin, mutta ainahan sitä hieman huolestuu, kun homma ei toimi… Kun ei kuitenkaan taidon puutteesta ole kyse. No, ehkä se on vain treenin puutetta ja alavireisyyttä. Nellykin meinasi, että ei ole pitkiin aikoihin ratsastanut tosissaan. Ehkä nyt olisi aikaa treenata kunnolla?
Usein tulee kuvattua sitä, kun kaikki sujuu ratsastuksessa. Itsekin taidan kertoa oikeastaan vain siitä. Tai sitten niistä kerroista, kun sattuu oikein kunnolla jotain. Tätä näkee harvemmin, että kaikki on periaatteessa ihan kunnossa, mutta silti jokin haraa vastaan.
-
Huh mikä tausta kuvalla! Yleensä sitä tulee itse kunkin hinkattua tuntikausia itse aihetta ja jätettyä sitten tausta aika kevyeksi, mutta oikeasti, suurin osa kuvastahan on taustaa eikä itse aihetta! Täytyisihän siihen panostaa, mutta kun se on niin aikaavievää. Vaan heti on meininki ihan erinäköistä, kun on upea tausta. Tässä tunnelma ei olisi ollenkaan samantyyppinen, jos olisit präiskäissyt sinne vain jotain pusikkoa, vaikka Flida olisi ollut kuinka yhtä hieno. Tausta sen tunnelman tässä tekee. (Laiskat, niin kuin minä, käyttäisivät tuollaista taustaa sitten surutta uudelleen eri hevosille, eri tarinoissa… :DD)
Olet saanut tässä tarinassa kerrottua hyvin Noan fiiliksistä ilmaisematta niitä kertaakaan suoraan. Olen joskus aiemmin kommentoinut sitä, että Noa ei useinkaan suhtaudu asioihin juuri minkään tunteen sävyttämin fiiliksin, mutta tässä ei ole sitä ongelmaa. Tästä paistaa läpi haikeus, yksinäisyys ja ehkä tietynlainen luovuttaneisuus.
Hirvittää, että Noa ajattelee, ettei ikinä sovi porukkaan. Hän kuitenkin tuli tallille ensimmäisten joukossa, eikä ole edes erityisen vaikeasti lähestyttävä hahmo tai ihminen. Ja onhan Noaa lähestytty, mutta eniten varmaan Hello ja Eira. Hellolla näyttää olevan nyt vähän omia kiireitään, ja Eira saattaa olla kuitenkin vähän kakara oikeaksi ystäväksi Noalle. Vähän kuitenkin uumoilen, että nuo Flikat, kuten Matilda ja Alva, voisivat olla kaikessa rauhallisuudessaan yllättävän sopivaa seuraa!
Olen pitänyt Noaa sillä tavalla peruspositiivisena ihmisenä, josta harmit kimpoavat kuin lika teflonista, mutta se taisi ollakin vain lievää alkukankeutta. Onhan hän ulospäin yhtä tasaisen oloinen tässäkin, mutta olen kaivannut juuri tätä sisäistä maailmaa ja myllerrystä, joka jokaisella aidolla ihmisellä on. Tämä on ollut se, joka puuttuu, ja nyt kun tämä löytyi, se tulee löytymään kerta kerralta helpommin.
-
Tämähän on kiva tuokiokuva keskeltä ratsastusta! Ei tarinan tietenkään aina tarvitse alkaa tallille saapumisesta tai ratsastamisen alkamisesta. Keskikohdissa on kuitenkin eniten kertomista. 🙂
Bell menee niin hyvin, että toivoisin näkeväni sen vielä joskus kisoissa. Vaikka Hopiavuoren omissa kotikisoissa, kun seuraavat järjestetään, niin ei varmaan omalla tutulla kentällä edes niin pahasti jännitä. Kyllä sillä varmasti sujuisi hienosti jo jonkinlaisissa keskitason luokissakin, sillä myös Jitta vaikuttaa taitavammalta ratsastajalta kuin oikeastaan mikään minun hahmoistani. 😀
-
Tämä teksti muuttaa käsitystäni Jakesta tosi paljon. Jillan suru tuli kauniisti ja uskottavasti esille Jillan päiväkirjassa, mutta Jaken käytös ja koko kuvio tässä vaikuttaa minusta oudolta. Jake ja Jilla eivät aiemman perusteella ole ystäviä, eivätkä sitä myöten kauhean syvästi toisistaan välitä: mitä nyt yleistä empatiaa toista ihmistä kohtaan. Eetu ja Jake sen sijaan saattavat olla paremmissa väleissä, mutta Eetulla ei puolestaan ole pienintäkään vihiä Hellon ja Tiituksen kuviosta. Eetu varmasti huomaa Jillasta, ettei kaikki ole hyvin, sillä asuvathan he yhdessä. Mutta olisiko Eetu ikinä patistanut jotakuta, varsinkaan ketään Jillalle melkein vierasta, sorkkimaan hänen yksityisasioitaan? Toinen, mikä herättää minussa syvää kummastusta on se, miksi Jake, aikuinen fiksu mies, kävisi uhkailemassa Jillan tai yhtään kenenkään muunkaan puolesta teinipoikaa? Sanavalintojensa puolesta Jake kuitenkin ymmärtää jopa pitää itseään vanhempana ja aikuisempana kuin näitä teinidraamaan osallisia. Tai siis, ei hän minusta ainakaan loukatakseen Jillaa tytöttele! En koe Jakea kuitenkaan mitenkään niin superempaattiseksi, että hän olisi vain noin kovin kiinnostunut muiden olon helpottamisesta. Onhan hän toki jopa Eetua koettanut kerran piristää naishuolissaan, mutta superempaattinen ehkä huomaisi Hellonkin olevan yhtä lailla hädissään ja tekisi siitäkin päätelmiä.
Toisaalta taas Jake on isähahmo. Miksei olisi Jillallekin? Miksei kyse olisi vain siitä, että hän on nopea tekemään tuomioita ensimmäisen kuulemansa jutun perusteella, ja pitäytyisi sitten päätelmissään ikään kuin laput silmillä. Tai ehkä Jake, teini-ikäisen tyttövauvan iskänä, kokee tarvetta puolustaa nimen omaan Jillaa siksi, että Jilla muistuttaa häntä hänen omasta tyttärestään. Jaken asennoituminen on siis kyllä minun järjelläni selitettävissä, mutta Hellolle nokittelu ei. Tämä kaihertaa ikävästi jotain kohtaa siitä Luotettavasta Aikuisesta Jakesta, jollaisen kuvan olen hänestä luonut. Vaan voihan se olla, että se oli vain aggressiivinen ensireaktio.
Sen sijaan olisi erinomaisen Hellon tyylistä lähteä selittelemättä pois. Jakella on ehdottomasti ikään kuin ylivoima: hän on aikuinen, joka on kuullut Hellosta juorun, johon on uskonut. Hello tuskin viitsisi alkaa selittämään, mitä todella tapahtui, koska ei se muuttaisi mitään. Ja kukapa teini jäisi aikuisen miehen uhkailtavaksi, jos pääsisi rauhanomaisesti poistumaankin?
Vaikka Jaken reaktio ei ole minusta kaikkein moraalisin tai loogisin, näen tässä kuitenkin houkuttelevan raon, josta saisi kiskottua esiin ihan toisenlaista ihmissuhdedraamaa, ja sekös vasta on paras asia maailmassa. Kunhan keksisin jonkin syyn, jonka vuoksi Hellon olisi järkevää kuvailla tapaus Eetulle, saisin esiteltyä Jaken ansiosta Eetun piilotetun leijonaäitipuolen. Eetun rakkaita eivät aikuiset miehet hätyyttele, vaikka he tekisivät massamurhan. 😀
-
Voi pojat, minkä teitte. Tottakai Jilla saa tietää siitä sillä samalla punaisella sekunnilla: miten muutenkaan! Onhan kyseessä kuitenkin Otsonmäen pubi, jossa kaikki tasan tuntevat toisensa ja tietävät justiinsa kaikkien perhe-, seurustelu- ja muutkin kuviot! Ja Jillan historian huomioon ottaen tottakai hänen tulkintansa tilanteesta on, että Hello on suudellut jonkun toisen kanssa kiihkeästi. Ei Jillan taustalla aleta selittelemään itselleen, että ehkä tilanne ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Eikä hän ole Helloakaan niin kauaa tuntenut, että välttämättä voisi luottaa edes siihen, ettei Hello sellaista tekisi. Jillan näkökulmasta tilanne olisi juuri noin mustavalkoinen. Hello kun vähän pääsee viihteelle vahtimatta, niin hän jo käpälöi jotakuta toista.
Ja hirveältähän se tuntuu. Jilla on halunnut edetä niin vauhdilla, olla niin vakavissaan alusta asti, ajatellut jo hieman tulevaakin. Ja sitten toinen näyttäytyykin tuollaisena moraalittomana saalistajana. Surkea poikaystävä! Samalla sitä hieman miettii, onko itsessä vika. Onko Jilla ollut liikaa poissa? Onko Hello ollut yksinäinen?
Voi Jilla. Kunpa joku kertoisi sinulle, mitä siellä pubissa oikeasti tapahtui, ja miten Hellon aikeena on ollut toimia oikein. Mutta eihän Jilla osaa Hellon ajatuksia lukea, tai ole muutenkaan selvännäkijä, kun poikaystävä on nyt päättänyt varastaa itselleen yhden päivän aikaa ennen kuin sanoo mitään.
Hello on pahoillaan, mutta minä olen enemmän. Minulla on ollut vaikeuksia muistaa, että en kuulu itse tähän tarinaan, eikä tämä ole totta. Välillä minun teki jopa mieli kirjoittaa kaikki lennosta toisin, etten itse joutuisi keskelle konfliktia. Ihmissuhdedraama on kuitenkin minusta kirjoitettaessa kivaa — kunhan vain muistaisin, että se on pelkkää satua. Nytkin Jilla on niin aidosti murheellinen, että minun on vaikeaa erottaa hahmoa kirjoittajasta. Vähän väliä säpsähtelen hereille ajatuksesta, jossa minä olenkin loukannut sinua, eikä Hello Jillaa. Huomaan puolustelevani omaa toimintaani sillä, että kiertelystä ja kaartelusta minä haluan kirjoittaa, ja nyt minulla on tarjoutui siihen tilaisuus. Tottahan minä siihen tartuin.
Jillan suru koskettaa minua, koska olen itse selviytynyt samantyyppisistä tunteista. Tietenkin muistan, millaista se on. Sitä on varma, ettei elämä voi jatkua, ja että tällä kertaa ei enää vain jaksa kiivetä yli taas uudesta vastoinkäymisestä. Ei jaksa ajatella sellaisia hömpötyksiä, että tulevaisuudella on muka jotain tarjottavanaan. Onhan se dramaattinen ajatus, että elämä ja maailma loppuvat: Jillakin on niin tosi nuori vielä. Silti sellaisia tulee ajateltua.
Yritän olla olematta liikaa pahoillani. Mutta olen.
-
Tässä vaiheessa jäämme arvailemaan, kuka on Saga. Siitä, miten Joonas kuvaili hänen ulkonäössään oikeastaan ainoastaan hiuksia ja huulia, kuvittelen, että hän on Joonaksen eksä. Tai siis — siskostaan tuskin kuvailisi niitä asioita, tai kiinnittäisi sellaiseen huomiota? Lapsuutensa kiusaajastakin nostaisi esiin ihan eri asiat. Vanhaa tallityöntekijää arvioisi asiallisemmin seikoin, vaikka olisikin ollut häneen tyytymätön.
Olet kirjoittanut hienosti, miten Joonas on mustasukkainen hevosistaan ja tallistaan, vaikka ei yleensä niitä muilta kadehdikaan. Häntä ärsyttää niin, että hetken tekisi mieli heittäytyä ihan lapselliseksi. Mitä lie on Saga tehnyt? Tässä kohtaa tulkintani eksästä alkaa myös rakoilla. Miksi eksä vaivautuisi näpäyttämään nokkavasti, että talli on aika vanhan näköinen? Tai että Martti on lihonut? Ennemminkin niin sanoisi sukulainen — täti tai joku — joka tapaisi tehdä sellaisia huomioita toisen kodista, ulkonäöstä, koulutuksesta ja kaikesta ihan kuin huomaamattaan. Mutta silloin Joonas rauhallisena tyyppinä tuskin noin ärsyyntyisi. En osaa aavistaakaan, kenestä Sagassa siis on kyse.
Mutta sitten hän taas vakuuttaa, olevansa täällä ”vain” töiden perässä. Eksä!
Mutta Joonaksen vanhemmat ovat ottaneet hänet asumaan luokseen. Ei missään nimessä eksä!
Tiesihän Joonas, ettei hän pelkän työn perässä tullut. Eksä!Raivostuttava arvoitus. 😀 Tulen hulluksi.
Varo mustavalkoisuutta. Muista, että kaikkien maailman tarinoiden joka ainoa pahis onkin itse asiassa oman henkilökohtaisen tarinansa sankari. Jokaisessa ihmisessä on roimasti sekä pahaa että hyvää. Nyt olet vaarassa kirjoittaa asetelman, jossa kaikki hyvä henkilöityy Joonakseen ja kaikki paha Sagaan. Jos Saga jää ja kehität hänestä kokonaisen hahmon, varo myös pahiksille tyypillistä nyyhkytarinaa siitä, miten heitä on nuorena kohdeltu kaltoin, jätetty rakkautta vaille ja kasvatettu kieroon. Sellaisista tulee yleensä oikeassa elämässä luusereita, ei pahiksia, joten sillä tarinalla on äärimmäisen vaikeaa saada pahikseen syvyyttä ja lukija tuntemaan yhtään mitään häntä kohtaan. Toisaalta taas, emmehän me tätä hahmoa vielä tunne. Ties mitä hänellä on piilossa koppavan, kokonaan pahan kuorensa alla.
-
Noni nyt, nyt onnistuit. Nyt on Jessessä ihan oikeasti särmää äänessä ja asenteessa, eikä ainoastaan hahmokuvauksessa. Hyvin hoidettu! Sitä en tiedä, millä ihmeellä saat tämän ikinä upotettua takaisin Hallavaan, koska tämä on ihan eri ihminen kuin se siellä. Se on löysä ja luovuttanut ollessaan yksin, ja silti iloinen naapurinpoika seurassa. Tämä taas on kiukkuinen, vähän jopa aggressiivinen lähinnä itseään kohtaan, mutta myös ulkomaailmaa vastaan piikit pystyssä niin kuin siili. Tämä sanoo vitut ja ajattelee läpeensä ironisia ajatuksia niin itsestään kuin muista. Se toinen Jesse sanoi olevansa vähän vaikeasti lähestyttävä luonteensa ja tapojensa vuoksi, mutta tästä huokuu nyt, että tämä todella on. Se tuo tarinaan jännitystä. Varaudu kuitenkin siihen, että saat tehdä aivan hirveästi töitä itse, että saisit tälle Jesselle sosiaalisia kontakteja. Kuvitteellisetkin konfliktit ovat pelottavia, ja ystävää taas tästä hahmosta ei kukaan uskalla yrittää, ellet itse kumartele ja hypähtele etutassujesi varassa niin kuin muutkin leikkiin kutsuvat koirat. Mutta hei: on se sen arvoistakin sitten lopulta. Odotapa vain, kun saat Jesselle ensimmäiset aidot tuttavat, ystävät, vihamiehet ja niin edelleen. Ei ole mitään parempaa kuin saada itselleen rakas hahmo toimimaan muidenkin jutuissa! Sitä paitsi opit samalla itse kirjoittamisesta aivan järkyttävän paljon. Nyt vain koulutat meitä näyttämällä mallia!
Toivottavasti kirjoittaminen alkaa taas tuntua mukavalta ja tulet kertoneeksi meille Jessen reissusta. Ehkä Nellynkin vuoro nyt tällä kertaa koittaisi, kun minä sain viimeksi uuden tilaisuuden yrittää kirjoittaa Jesseä. 😀
-
Heeeei älä vähättele! Kirjoittaminen on sellaista, että blokista pääsee vain kirjoittamalla, ja mitä enemmän saa kirjoitettua, sitä enemmän tekee mieli kirjoittaa lisää. Ja vaikka tämä saattaakin olla sinulle pelkkää näppisten lämmittelyä, meille muille tämä on siitä huolimatta ihan oikea ja kokonainen tarina. Lyön vaikka vetoa, että kukaan ei olisi ajatellut tätä lämmittelynä, ellet olisi niin sanonut. Pikemminkin porukka tuulettaa, että jes, kuningas on palannut.
Kursit koko tarinan erinomaisesti yhteen sään avulla. Jokainen kappale alkaa säästä viimeistä lukuunottamatta. Viimeisenkin olisit voinut yhdistää edelliseen, niin symmetria olisi ollut täydellinen niin säästä puhumisen kuin kappaleiden koonkin suhteen.
Toinen hieno tyylivalinta oli pitää koko tarina Joonaksen pään sisällä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut koko aikana. Kaikki Joonaksen varsinaiset toimet liittyvät arkiseen karsinoiden puhdistamiseen, eikä kukaan ulkopuolinen olisi nähnyt tilanteessa mitään juonellisesti tai tarinallisesti järkevää kuviota.
Sinun on leikitettävä tätä uutta hahmonpentuasi paljon, niin se oppii hihnaan, alkaa totella ja kasvattaa vahvemman persoonan. Joonaksella on erottuvia luonteenpiirteitä, joten mitään suurta ja mahtavaa urakkaa sinulla ei ole edessäsi. Joka ikinen tarina hioo tätä uutta timanttiasi, joka ei ole Joonaksen tamma, niin kuin tarinassa, vaan Joonas itse. Hän on löytämässä paraikaa kertojanäänensä: nyt hänellä on vakava, hieman analyyttinen ja ehkä aavistuksen negatiiviseen ajatteluunkin taipuva ääni. Ihan näillä näppäimillä hän saavuttanee perusvireensä, ja sitten päästään ainakin minun lempikohtaani hahmokehityksessä: yksityiskohtien lisäilyyn!
-
Tästä tuli mulle välittömästi rakas tarina, ja sehän on selvää, koska fanitan näitä kahta ukkelia jo, ja kuinka näiden juttu, noh, jutuke, etenee tässä. Samalla ärsyttää. Yritin ihan vähän aikaa sitten muualla viritellä vähän samanlaista asetelmaa, niin kuin olen kertonut, mutta se ei sitten saanutkaan tuulta alleen. Koin, ettei koko juttu ollutkaan kiinnostava muiden kuin minun mielestäni. Nyt et toivottavasti koe samaa. Tästä on tullut mulle tosi, tosi tärkeä tarina, suunnittelet sitten näiden suhdetta syventäväsi tai et. Olen lukenut tämänkin osan noin neljämiljoonaa kertaa, enkä ole vielä lukenut tarpeeksi. Olen arkielämän todenkaltaisten rakkaustarinoiden narkkari, ja vitsit mitkä pöllyt olen tästä jo monta kertaa saanutkin. :DD
Voi Tiitus, kun joku sulle sanoisi, ettei sulla ole mitään hätää. Hellon pitää ihan itse hoitaa seurustelukuvionsa, eikä sinun, mikäli niiden vuoksi noin hätäännyit. Ja jos säikähdit Hellon mahdollista reaktiota, kunpa tietäisit, miten sekaisin hänet sait. Vaikka kyllähän Tiitus sitä asiaa oikein arvaileekin. Ihanaa, ettet kirjoittanut hänestä idioottia!! Sokeakin näkee, mitä mieltä Hello on hänestä! Olen juhlinut myös sitä, ettet laittanut häntä sen paremmin vähättelemään itseään kuin ylpistymäänkään, vaikka hän huomaakin, että kyllä Hello on hänestä kiinnostunut.
Riettaasti vihjaileva Tiitus on ihan uusi Tiitus, ja toimii varmaan minuun niin hyvin siksi, että pidän häntä niin kilttinä ja kultaisena, että tämä on hänelle epätyypillistä. En lue tämän olevan ristiriidassa hänen persoonansa kanssa, vaan luen hänen olevan vain jännittävässä tilanteessa.
Kommentti ei ole tarinan arvoinen, koska mulle vaikeimpia kommentoitavia ovat aina tarinoista rakkaimmat.
Mut nyt. Ala kirjoittaa. Enemmän. Nopeammin. Koko ajan. Ei mitään paineita mutta odotan päättymätöntä jännittävää romanttista tarinaa, jahkailuineen ja ahdistuksineen kaikkineen, niin kuin olisi jo. 😀
-
Myönnetään. Yritin houkutella parhaani mukaan sinut kirjoittamaan Tiituksen vessajonoon. Sehän on selvää. Olin melko varma, että tarttuisit siihen, mutta myös ehdottomasti varma siitä, että Tiituksella menisi vähän pupu pöksyyn ja koko jutusta tulisi jotain omituista punastelua ja köhimistä. Taidan ehkä pitää Tiitusta (ja varsinkin Helloa) paljon lapsellisempina kuin he oikeasti realistisesti olisivatkaan, koska he ovat minua sen verran nuorempia. 😀
Mutta oi voi kuinka olikin ihana lukea tällä kertaa rohkeasta Tiituksesta, joka tekee mitä haluaa. Jonkin tarinan yhteydessä aika alkuvaiheessa olen tainnut kommentoida sitä, miten oli ihanaa, kun Tiitus uskalsi tehdä jotain mielensä mukaan. Koen sen nytkin tosi vapauttavana, koska olen itse välillä aika sellainen, jollaiseksi Tiituksen kuvittelen. Ei ole ehkä normaleinta flirttailua sanoa avausrepliikikseen ”hei rakas”, mutta mitä normaalia näissä kahdessa on ennenkään ollut? 🙂 Sentään Tiitus meni ja sanoi jotain, ja se olikin paljon kivempaa kuin odottamani arka sopertelu ja kiertely.
Musta tuntuu ihanalta lukea siitä, miten Hello on Tiituksen mielestä niin suloinen. En vaan väsy siihen. En itse pysty pitämään sitä mitenkään erikoisena, eikä kai sen takia kukaan muukaan oma hahmoni pystyisi. Itse asiassa kuvittelin Helloa suunnitellessani, että siitä tulisi Hopiavuoren vähiten kiinnostava hahmo, siis kaikenlaisessa seurustelumielessä. :DDD Huonoa hahmosuunnittelua ehkä, mutta en ole ollenkaan pettynyt. Kirjoitat Hellosta niin kauniisti, nostat esiin juuri niitä juttuja joita Tiitus uskottavasti huomioisi…
Kun luin tämän ensimmäisen kerran, oli jo myöhä, ja ai kuinka minulle tuli kiire iskeä näppiksistä tekstiä pihalle siitä huolimatta. Oli ihanaa keikauttaa näiden valta-asema eri päin kuin yleensä. Ja no — hävyttömästi toivoisin että saisin kertoa näiden suhteesta muutaman romaanisarjan verran ja sitten näistä lopulta, kaiken mutkittelun ja kaartelun ja yllätyksien ja soutamisen ja huopaamisen jälkeen todella tulisi pari. Saan kirjoitettua sinun ja Tiituksen avulla Hellosta paljon sellaista, jonka uskoin jäävän ikuisiksi ajoiksi vain minun tietooni, ja ai kuinka hauskaa mulla on ollut!!
