Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Karhunhalaus
Jilla oli ollut monta päivää yksin ja hiljaa, ja eilisiltana kaupassa käydessäni olin saanut tietää, miksi. Luostarin Erik, muutenkin ärsyttävä napero, oli kokenut asiakseen tulla kertomaan, miten minun hevostallini mahtoi olla heikoilla kantimilla, kun piti kaiken maailman hinttareita palkata hommiin, ja että hänellä oli kuvakin todisteena. En minä sitä vitsinyt sen enempää tarkastella: ihmeellistä keskenkasvuisten olematonta juoruilua se oli, mutta kun nyt kännykkä naaman eteen tuikattiin, niin kyllä minä Tiituksen ja Hellon siitä tunnistin. Se on se Luostarin Erik Juuson poikia, joten tottakai minä sanoin, että menehän nyt siitä, ihmisten silmiltä, tai sanon välittömästi isällesi, että kuljet kaupassa ihmisiä häiritsemässä. Jos olisin kehdannut, olisin sanonut, että mikäs se sinä sitten mahdat olla, kun noin rakkaudella säilytät kuvia suutelevista miehistä, mutta enhän minä nyt voinut. Onhan Luostarin Juuso kuitenkin hänen isänsä, ja ihan kunnon mies. Sitä paitsi pahimmassa tapauksessa poika voisi luulla, että hänessä on jotain vikaa, jos hän itsekin on sellainen kuin meidän Hello. Eerik-reppanahan on vasta viidentoista, ja hakenut muuten meille kesätöihin. No ihan hyvä että lähetti hakemuksensa. Onpahan sytykkeitä saunan pesään.
Kun me Matildan kanssa siis Jillan haimme maneesilta, jäin tahallani sinne ottamaan Ketkua kiinni. Tiesin, etteivät ne kyyneleet kokonaan järkytyksestä johtuneet, ja suoraan sanoen en halunnut sekaantua asiaan. Mutta kun väki sitten keittiössä sanoi Jillan menneen huoneeseensa ja vaikuttaneen väsyneeltä, päätin kiivetä vinttiin itsekin.
Vedin henkeä Jillan oven takana. Useasti. Olin jo koputtamassa oveen, kun Noa käveli ohi, ja laskin käteni. Seuraavallakaan kerralla, kun käteni nostin, en vielä saanut koputettua, mutta kolmannella kerralla sitten. Kun vastausta ei kuulunut, koputin varovaisesti etusormeni nivelkohdalla vielä uudelleen ja avasin oven raolleen.
”Jilla?” kutsuin epävarmasti. Mistä sen tietää, vaikka hän olisi vaatteita vaihtamassa tai jotain, eikä olisi kuullut koputustani.
”Eetu?” kuului sängyltä hieman tukahtuneesti.
Mielessäni kävi, että Hello oli siellä, ja nyt pitäisi sulkea ovi ja vähän nopeasti. Mutta sitten muistin, että Hello nyt viimeiseksi olisi siellä. Se ketku. Sen minä seuraavaksi etsisin isä-poika -keskusteluun.
”Saanksmä tulla sinne?” kysyin epävarmasti ovenraosta, ja kun varsinaista myöntävää tai kieltävää vastausta ei tullut, astuin sisään.Kaihtimet olivat kiinni ja Jillan punaiset hiukset olivat levällään tyynyllä, jonka varassa hän päätään sängyllä lepuutti. Hiivin huoneeseen, menin ikkunalle ja avasin kaihtimet. Epäröin istua Jillan sängyn jalkopäähän. Se tuntui tosi tungettelevalta. Muuta istumapaikkaa ei kuitenkaan ollut, eikä hän käskenyt minua häipymään. Istuin siis alas. Käteni häälyi epävarmasti Jillan pohkeen yläpuolella. Pitikö nyt silittää säälivästi, vai pitää kätensä itsellään? Päädyin vetämään käteni pois ja nojaamaan kyynärpäillä polviini.
”Miten sä jaksat? Jilla?”
Ei vastausta.
”Okei. Soli tyhymä kysymys. Näjenhän mä jottet aiva hyvin.”
Tukahtunut myöntävä mm-ääni.
”Kuule…” aloitin, ja sitten en osannutkaan jatkaa. Olin aikonut ilmaista, että tiesin, mitä Hello oli tehnyt, mutta enhän minä voinut vain tokaista, että näin kuvan jossa Jillan poikaystävä imuutteli Hellevaaran kanssa. Sen sijaan nousin suorempaan istumaan ja laskin käteni Jillan pohkeen päälle, niin kuin olin aiemmin aikonut, ja silitin vähän. Toivoin, että se kertoisi, että tässä minä olisin, jos voisin auttaa.Silloin Jillan hartiat nytkähtivät ja hän alkoi itkeä. Hätääntyneenä aloin hokea sekalaisia tyynnyttelyjä. Että älähän nyt, olehan nyt, ja niin edelleen. Ei tässä ole hätää, kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, ja muuta sellaista, mihin kukaan ei usko. Kirosin, että olin kiivennyt vinttiin, ja samalla sitä, etten ollut tajunnut kiivetä aikaisemmin. Lopulta, ihan yllättäen ja nopealla liikkeellä, Jilla nousi, heilautti jalkansa sängyn reunan ylitse, kiepautti käsivartensa niskaani ja puristi minut kuristusotteeseen niin etten yllätykseltäni ja hätäännykseltäni saanut heti henkeä.
Kun t-paitani hartiaosa alkoi kastua kyynelistä, ymmärsin käännähtää sen verran, että sain puristettua Jillan karhunhalaukseen, ja voi miten minua säälitti ja suretti. Voi pientä. Jilla-raukka, minä ajattelin. Niin nuori vielä, ja tällä tavalla siipeensä jo saanut. Hän puristi niskaani ja hartioitani kouristuksenomaisesti, ja minä yritin halata yhtä tiukasti takaisin. Olin tosi ärtynyt Helloon, vaikka olin itse puristanut Helloa hengettömäksi Annikan lähtiessä niin kuin Jilla minua nyt. En kuitenkaan sanonut mitään niin pliisua, kuin että tiedän, miltä sinusta tuntuu. Olin vain ihan hiljaa, koska se oli kai parasta, mitä saatoin tehdä. Olla paikalla.
-
No mutta Tiitus, eihän Eetua nyt keneksikään lasketa. :DD Ehkä Nellyssä on ihan aavistus samaa kuin Eirassa. Eihän Eirakaan ikinä kerro kenellekään. 😀 Koska on ihmisiä, jotka eivät ole keitään. 😀
Okei, musta tässä tarinassa on hirveästi kaikkia suloisia piirteitä. Ensinnäkin ihan se, että ne tosiaan käyvät tässä päivänsä läpi ihan niin kuin vanhakin pari, ja jakavat toisilleen mitä on mielen päällä. Ja varsinkin Eetusta huokuu nyt se, miten se on Nellyyn niin tosi kauheasti kiintynyt, vaikka Annikansa takia pelkäsi ja vastusteli ja potki vastaan niin kaikin voimin. Toisaalta eipä Nellykään mikään kylmä häntä kohtaan ole. Tarina on Nellyn näkökulmasta kerrottu, ja hänhän se on, joka panee kertojan ominaisuudessa merkille Eetun pienet eleet, jotka kuvastavat kiintymystä. Ei Nelly niitä rekisteröisi, tai ehkä ärsyyntyisi tai ahdistuisi niistä, jos ei tuntisi yhtään mitään.
Mua Nellyn kova ulkokuori on jännittänyt. Se pitää jotain piilossa itsestään, kun se vitsailee, ja kun sen vitsit ovat terävämpiä kuin Hellon ikinä, joka siis myös piilottelee joitain puolia kaiken sen höpinänsä alla. Nyt viimeaikoina olet päästänyt lukijaa koko ajan enemmän Nellyn pään sisälle ja tämä jonkin piilottelu on käynyt koko ajan selvemmäksi sitä mukaa kun hahmo on kehittynyt. Nyt mä sulan, koska tällaisina hetkinä musta tuntuu, ettei Nelly ihan kauheasti esitä mitään. Ihan niin kuin sillä olisi vieläkin jokin automaattisuojaus päällä, mutta se laskisi suurimmat tehot siitä jo pois. Siis rentoutuisi. Luottaisi. Siitä en tiedä, ajautuvatko nämä Oikeaan Suhteeseen koska, vai ajautuvatko lie koskaan, mutta jokin syventyvä yhteys näillä tuntuu olevan.
Sitä mä mietin, että koska se Eetu on viimeksi nukkunut omassa sängyssä. :DDD
-
En mä mut Masa. :DD Tämä oli musta viihdyttävää.
Joskus täytyy valita hiomisen ja nopean reagoimisen väliltä, ja nyt olet tietenkin valinnut nopean reagoimisen. Se näkyy sanavalinnoissa ja vähän loogisessa esittämisjärjestyksessäkin, mutta hei: tässä leikissä oli nyt varmasti oleellisempaa reagoida kuin hioa kaunopuheisuutta.
Nelly on nyt hyvässä raossa. 😀 Arvaakohan lie Tiitus, että Hello on rutissut hänelle suurin piirtein kaiken osin tarinoissa ja osin oletetusti niiden ulkopuolella. Hellolla ei ainakaan ole mitään aavistusta siitä, että Nelly on jutellut Tiituksenkin kanssa. Näen, miten Nelly tässä ajaa Hellon asioita niin kuin kunnon siipimies. 😀 Oi voi: Nellykin on kaikesta huolimatta tuollainen paatunut romantikko, vaikka tietämättään onkin saanut jopa Eetunsa helisemään hokemalla, että ihan frendejä tässä ollaan. Sellaista se kai on. Muiden sotkuja on helpompi selvitellä kuin omiaan! Nelly on tämän perusteella tosi empaattinen tyyppi.
-
Tämä on tarina, joka aukaisi mulle Nellyn moraalikäsityksen mielestäni aika hyvin. Kommentoin aikaisemmin, että mä olen pienesti mutta kriittisesti itse eri mieltä siitä, mikä on vähän-niin-kuin-seurustellessa sopivaa, ja nyt tajusin, että en oikeastaan olekaan. Tässä suihkujutussa ja Sakun käsivarsissa on hiuksenhieno mutta havaittava ero siinä, miten Nelly haluaa vitsailla-flirttailla ja miten ei. Kun pystyin havaitsemaan tämän eron, sain tehtyä itsellenikin selväksi, miksi osa varattujen kanssa flirttailusta myös tarinassa on mulle niin tosi suuri turn-off ja miksi osa ei olekaan. Nyt kun vielä osaisin sanallistaa tämän eron jotenkin, niin osaisin sanallistaa senkin, mikä musta oikeassa elämässä tekisi vähän mustasukkaisen ja mikä ei. :DD
Tämän jälkeen jäin myös korvat tanassa odottamaan, mitä mahtaa Tiitus sanoa mun poijjasta. :DD Ja miettimään, kuinka saan muistettua, ettei Hello osaa lukea sen ajatuksia, vastasi se mitä tahansa.
-
Voi Nellyä, joka on ihan frendei vaa Eetun kaa, mutta silti Matilda seisoo ihan vähän liian lähellä just tätä frendiä. 😀 Musta ihan pieni mustasukkaisuus on hellyyttävää. Tietenkin sellainen hallitseva mustasukkaisuus on pelkästään ahdistavaa, mutta tällaisesta mä en lue niinkään halua omistaa, vaan halun olla toiselle yhtä tärkeä kuin toinen on itselle. Ja se on musta vain suloista.
Tässä on ukkosen kuvailu ihanaa. Lyhyet lauseet sopivat jyrähdyksiin, nekin kun ovat sellaisia lyhyitä ja hakkaavia kuin päälauseet. Erinomaisen lauserytmin olet valinnut. Jyrähdys ja välähdys lyhyisiin lauseisiin, ja ropina ja muu sellainen jatkuva pitkiin lauseisiin. Toinen säähän liittyvä hieno juttu on kontrasti ukkosenjumalan raivon ja Nellyn rauhallisuuden välillä!
Ihanaa kun otit Tiitusta vähän tassusta kiinni myös.
-
Ukkosen arkaileminen ja pimeän pelko on aika yleistä. Hämmentävän moni Hopiavuoressa tuntuukin nyt tykkäävän ukkosesta, ja se tuntuukin oikein korostavan Jillan reaktiota, jonka kuvailit hienosti. Musta oli jotenkin tosi surullista ja liikuttavaa, miten yksin pimeään jäänyt Jilla kuiskaa, että Ketku, ja hakee jotenkin turvaa edes hevosesta. Olin melko varma, että Jilla jää nyt yksin paniikkinsa kanssa, ja olin tosi ahdistunut itsekin. Mutta sitten vapautit meidät: ihanaa, Eetu ja Matilda!
Yksi juttu saa mun karvat aina pystyyn niin oikeassa elämässä kuin leikissäkin, ja se on koulukiusaaminen. Mua kiusattin oikeasti tosi rajusti, ja ihan tasan ja vain sen takia, minä, aikuinen ihminen, huomaan välillä edelleen ajattelevani, että mussa on joku sisään rakennettu vika. Mulle on jäänyt outoja käsityksiä itsestäni, joita vielä nytkin, kun siitä on jo sata vuotta aikaa, huomaan ihan yhtäkkiä ja ihme tilanteissa vääriksi! Mä olen esimerkiksi määritellyt itseni ihan tosi kauan tylsäksi ihmiseksi, jonka jutut ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta ketään, ja jonka sanomisilla ei vaan ole arvoa, ja jonka kaikki jutut on vaan ärsyttäviä ja tyhmiä, ja ihan viime vuonna uskalsin ekan kerrana vasta ajatella, että joillain mun jutuilla on merkitystä. Nyt kun mä olen ope, mä näen läheltä koulukiusaamista ihan koko ajan, ja tartun siihen niinku haukka. Joitakuita rääkätään, ja niissä ei oikeasti ole yhtään mitään vikaa. Ne on joutuneet hampaisiin vaikka ala-asteella vääränlaisen pipon takia, ja sitten niistä on tullut arkoja sen kiusaamisen takia, ja sitten niitä rääkätään kun ne on niin hiljaisia ja surkeita. Mä tasan tunnen itsessäni Jillan tuskan, ja ymmärrän niin hyvin miksi se palaa kouluaikoihinsa nyt ollessaan muuten murheellinen, koska niin mäkin teen, ja tuun tekemään vielä varmasti kymmenenkin vuoden päästä. Ai että. Mua suututtaa se oikeasti, ja mua suututtaa se yhtä lailla leikisti. Meni taas tunteisiin, vihaan taas kaikkia. 😀
Vaan joskus Jillallekin koittaa se päivä, kun hän huomaa itse olevansa oman onnensa lähde ja seppä. Vitsit kun mä voisin sen sille sanoa, mutta en tietenkään voi. Vaikka olisin itse Hopiavuoren hahmo, ei Jilla mua uskoisi! Ei kukaan usko, ennen kuin kokee sen itse. Se vain kuulostaa kornilta, että joskus voi kokea olevansa ihan ookoo ja ehjä, ja jonain päivänä voi olla onnellinen ilman että onni riippuu kenestäkään muusta kuin itsestä. Kun Jilla nyt sinnittelisi siihen asti luotettavien kaverien seurassa.
-
Voi Jesseeee mä tunnen nuo mörköajatukset siitä, miten tuntee olevansa liian surkea johonkin duuniin, jonka tosiasiassa kyllä tasan osaa! Mä painin itse näiden ajatusten kanssa paraikaa, kun olen aika justiinsa valmistunut ope. Tuntui ihmeelliseltä, että mut palkattiin heti niin pitkäksi aikaa, kun ei mulla kuitenkaan ole Oikeaa Kokemusta, vaan pelkkä muodollinen pätevyys, joka tuntui aika heppoiselta silloin kun mä aloitin ekassa openpaikassani. :DD
Tämä tarina kertoo mulle nyt konkreettisesti ekan kerran, että Jessessä ja muuan Mikael Kontiokorvessa on itse asiassa kuitenkin paljon samaa. Ne oikeasti ja aidosti ymmärtää nimittäin eläimiä ja tuntee niihin syvempää yhteyttä kuin muut. Tai ainakaan mun muut hahmot. Vastaavasti ne kuitenkin maksaa siitä sillä, että ne vain harvoin pääsee yhteyteen ihmisten kanssa. Kuvaat tosi hyvin sitä, miten Jesse puhuu hevosta — ja siinä kohdassa, kun Jesse sanoo hevosen tuntuvan aika erikoiselta, kuvaat, miten huonosti hän puhuukaan ihmistä!
Jesse ja Varjo toimivat tarinallisesti yhdessä tosi kivasti. Oikein toivoisin, että jaksaisit repiä inspiä näiden yhteistyöstä myös muihin heppatarinoihin. On tylsää pitkän päälle joo, kun hevonen toimii, mutta tässä saisit siihen helposti ihan uudenlaisen näkökulman siitä, että Jesse ei ole tainnut oikeasti ennen mennä näin tasokkaalla ja herkällä hepalla. Siinä hyvin menemisessä olisi siis lisämausteena uutuudenviehätys ja ihmetys. Siitä ehkä saisi ammennettua niin pitkään, kunnes se kuluu pois ja pitää keksiä muuta. Ja kun ei Varjo ihan mutkatonkaan ole: eihän se ota askeltakaan ennen kuin Jesse saa rentouduttua! Siinä olisi hommaa sitten kisakentilläkin saada se toimimaan, jos Jesse joskus vielä kuitenkin aikoo kisata, siitä huolimatta miten uhoaa ettei aio.
Mua viehättävät välillä oudot yksityiskohdat. Nyt viehätyin siitä, miten Jessen mielestä Noa nyt vaan on vähän erikoinen. 😀
Nyt jännätään, saako lie Jesse paikan. 😉 Meillä lienee kaikilla vahva aavistus, vaan ei Jessellä kai itsellään.
-
Ei vitsit, taas sait mut aloittamaan tämän saman karusellin.
Joonas tietää, millainen Saga on aamulla. Eksä.
Saga hoitaa hevoset, ”vaikka ne minun ovatkin.” Eksä.
Saga pitää jotenkin alistaa tallitytön asemaan. Ei eksä, ei ainakaan perusismon eksä.
Isä haluaa palkata Sagan. Ei tosiaankaan eksä.No mutta oikeasti. 😀 Ei se Saga tässä ole pääroolissa, vaan se on mulle arvoitus ja siksi roikun siinä. Oikeasti tämä kertoo tietenkin Jessestä, ja ai kun oli hyvä lukea hänestä sellainen tarina, jossa hän näkyy oikein kunnolla jonkun ihan vieraan perspektiivistä. Taas: arvoitukset kiehtovat minua. Toisaalta tätä värittää miellyttävästi myös Joonaksen suvaitsevainen suhtautuminen kaikkeen. Alan nähdä, että ehkä Eira ei aikoinaan ollut kovin väärässä. Jessen eleet voi tulkita monella tapaa.
Ja ai, niitä eleitä minä aina itse kaipaan kaikkein eniten, jotta saan hahmosta kiinni, ja tässä niitä alkaa jo olla. Luulin kauan, että Jesse on tosiaan se, joka katsoo silmiin pää vähän kallellaan ja ehkä vähän nöyrästi alta kulmain. Nyt tein hänestä mielikuvissani tämän perusteella sellaisen, joka ojentaa kätensä hevoselle niin, että etusormen rystynen ja ensimmäinen nivel kulkevat ensimmäisenä, eikä vaikka kämmen. Katsoo päälle ja sitten pois, ja sipaisee olemattoman hiuskarvan korvansa taakse hermostuksissaan ja alkukankeuksissaan. Sellaiset jutut kertovat mulle oikeidenkin ihmisten persoonallisuudesta aina enemmän kuin mikään puhe. Tarkkailen sellaisia asioita, kuin mihin kukakin istuu, jos on monta vapaata paikkaa, ja miten he pitävät käsiään etenkin silloin kun eivät itse puhu. 😀
-
Ahahaha juttelin Nellyn kanssa just kun tämän julkaisit ja aloin valittaa sille, että ai kauhea miten MÄ olen mustasukkainen. :DD Joo niinhän se on, että melkein oikeasti rakastun hahmoihin tarinoiden takia, ja ihan yhtä melkein oikeasti sitten tunnen ihan kaiken muunkin. :DD Ai kauheeta, tämä oli tosi hauska havaita! Voi voi, mihin vielä joudun tarinoiden ja hahmojeni kautta!
Mutta joo, onhan Tiitukseen kasvanut tällainen ilkikurinen puoli: näkyihän se jo silloin kun Poijjat menivät kärryajelulle, ja treffeillä, ja nyt. Se on viihdyttävä puoli, varsinkin kun mun Tiitukseen mieltämä arkuuskin samalla näkyy koko ajan. Heti se raukka suurin piirtein pelkää, että muut näkee sen ajatuksetkin! 😀 Mutta seuraa Tiitus tosiaan tarvii, Sakunkin lisäksi, ja Nelly nyt on ainakin tähän asti vaikuttanut aivan sairaan lojaalilta ja kiltiltä tyypiltä suuresta suustaan ja terävästä kielestään huolimatta. 😀
-
Jes! Jes. Hyvä Saku! Just noin niille nälväistään, ja vielä lähetetään lentosuukko perään jos vielä kuuluu jotain. Mä olen niin onnellinen, kun Saku ei Tiitusta hylännyt, vaan sen sijaan jopa puolusti ja yritti vähän kyselläkin, että onko kaikki nyt kunnossa. Ja sitten vie syömään. Niin kuuluu kaverin tehdä. Myös Tiituksen halailukommentti, jonka toki jo muutkin ovat nostaneet esiin, oli kiva. 😀 Olin taklaustarinan kanssa niin huolissani, mutta nyt näyttää siltä, että kyllä se Tiitus pärjää. Onhan sillä Saku, ja hyvällä säkällä se osaa kohta itsekin nälviä takaisin. Vaan aina vain pidän sen siitäkin puolesta, ettei se osaa. On ihana kontrasti, että kun se on tuollainen iso ja vahva Mies, niin sekin tarvitsisi suojelua ja hoivaamista, niin kuin kaikki ihmiset.
Jätit tähän hyvän koukun, josta pidin kaikkien hahmojeni näpit erossa, vaikka luinkin tämän oikeastaan heti kun julkaisit. Ajattelin, että ehkä haluat leikkiä välillä jonkun toisen kanssa, vaikka Le Omistushaluinen Minä tietenkin sinut ja Tiituksen mielellään pitäisikin ihan tasan ja vain itselläni, koska niin hauskaa minulla on ollut. 😀
-
Murun…
Murun…
Murun auton
Niin siis lukiko tässä jotain muutakin? Mitä, minäkö en muka olekaan oikeasti Eetu? Damn.
Olisihan se, kun saataisiin Hopiavuoreen sellaisia lehmiä, kuin vaikka Valion mainoksissa. Sellaisia, että niistä itsekseen virtaa maitoa, ja ne käydään aamuisin lypsämässä, ja sitten ne viettävät ikuista kesää onnellisina ulkona. 😀 Ai miten olisikin hienoa. Aloin heti ajatella (vitsi kun ei ole fanifiktioaluetta) että Hello olisi se, joka olisi ihan hyvin voinut tuoda talliin hiehon ja pitää sitä lemmikkinä. Varmaan kuitenkin ihan hyvä, että sillä on jo oma hevonen ja Skotti. 😀
Ihanaa kun maltoit kirjoittaa: mennä hakemaan sitä Tiitusta sieltä vanhan Meijerin edestä.
-
Voi ääh, kaikki me prinssi halutaan, oltiin sitten parikymppisiä tai ei. 😀 Vaan siinä on Matilda oikeassa, että onhan se pelottavaakin. Melkein jokaisen sydän särkyy joskus, ja joka kerta kun se kunnolla hajoaa, on varma, ettei enää jaksa kavuta kaiken sen yli. Että ei enää ikinä tätä uudelleen. Mutta silti: mitä jos se joskus onnistuisi? Ei voi tietää, ennen kun antaa mahdollisuuden kaiken maailman Lareille. Rakkaus on sellainen tauti, että siitä paranee vasta, kun saa uuden tartunnan.
Nämä Matildan mietinnät katkeavat niin tosi ihanasti, kun iskä soittaa, ja vaikka en tätä yhtä ajatusta enempää Matildan isää tunne, hänhän vaikuttaa niin ihanalta. Niin kuin mun iskältä. 😀 Se olisi voinut oikeasti soittaa ihan asioikseen, että otatko muuten kalaa kun hän tekee. Nyt Matilda tallille, kyllä se Kertun homma siitä hiljalleen lutviutuu, ja sitten iskän luo maistamaan vähän kalaa!
Täällä on niin paljon noita varsoja nyt, ja Hopealinnassakin on lisää, että vähän haaveilen jo jonkin varsoille suunnatun jutun järjestämisestä. 😀 Kun vaan olisi jollakulla hahmoista asiantuntemusta!
-
Sitä alkaa olla kymmenen vuotta, kun olin viimeisen kerran hevosvarsojen kanssa tekemisissä, ja ai miten nämä toiminnan kuvaukset aina vievät minut niihin aikoihin takaisin. Vitsit kuinka varsojen kanssa on hauskaa silloin, kun onnistuu, kun ne kerrankin menevät niin kuin ihmisen mieli! Vaikka noh, tottahan se on, että yleensä just silloin ei ole ketään näkemässä, ja myöhemmin kukaan ei edes usko. :DD Onneksi tällä kertaa Matildalla ja Kertulla olikin stalkkeri.
Ihailisin toimintakuvauksen lisäksi tuota sun Eetuasi. Musta on oikeasti aina ihanaa, kun joku tapailee Eetun murretta — onnistuit muuten hyvin — mutta vielä jopa vähän siistimpää on silloin, kun joku saa kiinni mun hahmon persoonasta. Eetussa on monta puolta, mutta tarinan kannalta sen suurin motivaattori ja kantava voima on se, että se rakastaa talliaan ja vaikka ihan kirjaimellisesti tappaisi itsensä työllä jos se vain pelastaisi tallin. Toinen siihen vaikuttava voima on, että se on kiltti. Tallin säilyttämisen jälkeen sen seuraavaksi korkein tavoite on, että kaikilla olisi hyvä olla, ja ettei kukaan muu vain missään nimessä rehkisi liikaa ja väsyttäisi itseään. Mä näen nämä molemmat piirteet niin kauniisti siinä, miten Eetu asettelee sateessa pressua just niin pikkutarkasti kuin sillä on tapana, ja siinä, miten se sitten komentaa kaffille. Eikä edes ensisijaisesti siksi, että saisi seuraa, vaan siksi, ettei Matilda varmasti itseään kylmetä ja tule vielä kipeäksi.
Toinen juttu, missä onnistut, on nyt miljöökuvaus sään kannalta. Ei aina voi, eikä edes kannata, selittää auki joka asiaa, varsinkaan kun miljöö aika lailla on ja pysyy tällaisessa tarinassa. Nyt tässä kuitenkin sataa niin oikeasti, että sen kuulee ja tuntee. Et toitota sitä kömpelösti liikaa, vaan tosi hienosti saat sen näkymään sadeloimissa, ropinoissa, märissä jouhissa…
-
Voisin antaa sulle palkinnoksi mitä tahansa, mikä on mun annettavissa. Kaikista näistä kommenteista kaikille, ja vieläpä tästä tarinasta, jossa niin hienosti vedät vähän kädestä just niitä kirjoittajia, joille saattaisi olla siitä vähän apua.
Seuraavaksi mun pitäisi ehkä kannustaa muitakin tekemään aina silloin tällöin, kun paljon juonenkäänteitä on tapahtunut, tällaisia kokoavia tarinoita. Sen lisäksi, että otat Jitan ja Matildan tässä kauniisti huomioon, summaat myös Nellyn oman tarinan pääkohdat tässä. Jos tänne nyt tulisi uusia naamoja, tai vanhoja palaisi tauolta, tästä tarinasta tietäisi kyllä, missä Nelly on nyt menossa.
Tarinallisesti tässä tarinassa on parasta tietenkin Nelly. Vaikka tämä on kuinka hevosmiljöö, ja vaikka tämä on kuinka heppatarina, ihmishahmot ovat minusta mielenkiintoisempia kuin eläinhahmot. Toivottavasti Nelly saa tämän tarinan myötä myös uusia kavereita ja ympyröitä, sillä on sitä mukavampi kirjoitella, mitä useampia aiheita on valittavanaan. Kun yhtä ei jaksa, toinen tuntuu kivalta. Sitä paitsi kun tuntee paljon porukkaa, on hyvä työntää hahmonsa nokka kaikkiin itseä eniten kiinnostaviin soppiin. 😀
Niille kisaradoille teitä kyllä odottaisin..!
-
Jitta tuumailee ihan asiaa. 😀 Hopiavuoressa ollaan painotuttu kyllä vahvasti spinnareihin ja hengailuun, mutta niin se saa ollakin. Heppatarinaa saa tottakai kirjoittaa niin paljon kuin jaksaa, mutta niin saa spinnariakin. Pitää tarinoida juuri niin kuin hyvältä tuntuu!
Ihanaa, että Jitta sai jo varovaisesti kontaktia muihin hahmoihin Inarin juhlia referoiden ja vieläpä Nellyn kanssa ihan suoraan lyhyen dialogin käyden! Panosta alussa näihin dialogeihin, niin muiden on helpompi jatkaa niistä.
Jitan isä kuulostaa mielenkiintoiselta. Melkein toivon, niin kuin Nellykin, että joskus saisimme tutustua enemmän myös häneen! Mitähän ikäluokkaa hän on: löytyisikö jopa isälle tallilta oma paikka? Olisihan se ihanaa, että isällä ja tyttärellä voisi olla yhteinen harrastus.
-
Jitta taitaa olla ihan oikeassa. Tiiviit porukat on ihania — kunhan kuuluu niihin itse. Hopiavuoreen ei varmasti ole enää niin helppo tulla kuin aluksi: ei hahmona eikä kirjoittajana. On aivan varmasti helppoa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Sekin on totta, että muut eivät oikeastaan ota syrjään jäävää hahmoa itsestään mukaan. Oikeassa elämässä ottaisivat. Täällä se johtuu siitä, ettei kukaan tunne vetäytyvää hahmoa, ennen kuin pääsemme kurkistamaan hänen ajatuksiinsa ja saamme hänet ensin itse tuottamaan vuoropuhelua muiden hahmojen kanssa. Jos muut kirjoittavat ensin, tulee helposti kirjoitettua toisen hahmo ihan täysin vääränlaiseksi.
Jitta on oikeassa myös siinä, että oikeasti ei ole kiva olla draamaan osallisena. Se, mitä Hopiavuoressa on viimeaikoina ollut meneillään, on minusta ihan pohjattoman viihdyttävää, koska tarvittaessa koneen voi sammuttaa ja ottaa vähän taukoa. Oikeassa elämässä tämä draama ei olisi kivaa, ei sitten kenestäkään, koska kaikki negatiiviset tunteet olisivat aitoja ja siten miljoona kertaa vahvempia. Onneksi näin kirjoittaen monen kohdalla käy kuulemma niin kuin minulle: positiiviset tunteet kokee ihan melkein aidon kaltaisina, ja negatiivisia on helpompi paeta kuin oikeita negatiivisia tunteita. 🙂
Niin kuin Nelly sanoi, Nelly on varmasti helppo hahmo lähestyä, sillä hän on sellainen rempseä likka, joka juttelee sujuvasti kaikille ainakin kepeistä jutuista. Ja Eira myös: lisäksi Eira ja Jitta ovat samaa ikäluokkaa. Uskon, että Jitta saisi melko helposti Eirasta itselleen kaverin suuriin seikkailuihin, jos hän ei halua ajautua draaman keskelle. Eiran suurin tavoite kun nyt taitaa olla oman poikaystävän löytäminen ja likkakavereiden kanssa pojista ja hevosista puhuminen, eikä kenenkään sydämen särkeminen. 🙂
Nyt kannattaa kirjoittaa joku hahmo ottamaan Jitta mukaan tupaan. 🙂 Sillä tavalla me muut saamme kiinni siitä, millä tyylillä Jitta tapaa muille jutella, ja mistä asioista hän on kiinnostunut puhumaan!
-
Tää. On. Niin. Hieno. Voi vitsit miten mulle tuli tästä hyvä mieli. Oikeesti. Mä keksin vain yhden tavan kommentoida tätä, ja se on, että kerron anekdootin. 😀
Mun momma on mun kanssa tosi läheinen. Me soitellaan joka päivä, ja kerran viikossa ajan sen kuuskytä kilsaa että voin mennä niille, ja nyt lomalla useamminkin. Se tuntee mun kaikki hahmot, vaikkei se tietenkään ihan ymmärrä mistä Hopiavuoressa on kyse (koska se täyttää pian 90, vaikka sen järki leikkaakin). Se tietää että tää on mulle tärkeetä ja välillä jutellaan näistä tapahtumista niin ku ne olis oikeita. Se tietää Hellon viimeaikojen kuvioista ja Eetun pohdinnoista — ja siitä että Inari pääsi ylioppilaaksi. Mä näytin sille tämän kuvan.
Mun yheksänkymppinen momma sanoi, että toi ei ole Reita sun tekemä kuva, ja mä sanoin että ei ookaan, mutta se on mun hahmo. Se otti oikeen suurennuslasin ja tutki tätä mun näytöltä. Sitten se sanoi melko varovasti, että vaikka soot kulta aika taiteelija, niin ei tälläästä kulukaa ookkaa. Voi ku sillon luonnollisen näköösesti lakki pääs ja kukkaki käres. Soon aiva niinku ihiminen. Miten joku on sen voinu osata teherä?
Niin hieno se on. Kiitos.
-
Miten mä luen tässä kaksi tarinaa. 😀 Luen sen, mitä Nellykin, että Urho on apina, ja että näin se pienellä paikkakunnalla vain pakkaa mennä. Mä asuin itse Otsonmäen kaltaisessa kunnassa lapsena, ja tätä se vaan on. Varmasti on monesti isommissakin paikoissa, mutta veikkaan että vielä enemmän Otsonmäen tapaisissa. Ei siedetä kerta kaikkiaan mitään erilaisuutta, ei edes (tai oikeastaan ei varsinkaan) aikuisena. Luulisi, että kiusaaminen ja tasapäistäminen jäisi peruskouluun, vaan ei. Se jatkuu. Kun mä menin Helsingin yliopistoon, mä huomasin olevani oikeasti tosi ihmeissäni, kun ketään ei oikeasti kiinnostanut, että mä oon niin nörtti, että mun suurin intohimo on kirottaa ja kirottaa, eikä muutkaan mun viat oikeasti kiinnostaneet yhtään ketään. Ja kun mä palasin tänne, Otsonmäen lähelle, on ollut masentava huomata, että vaikka mä olen jo ihan aikuinen, kaikkia kiinnostaa vieläkin jotenkin ”tehdä musta normaali”. 😀 En siis edes ihmettele, että Tiituksen aikuisten ihmisten joukkueessa Tiitus on muille ongelma. Aina on joku Urho joka työpaikalla, joka joukkueessa, joka naapurustossa, ja yleensä useampi.
Mutta toinen tarina, jonka näen, on se, jonka mun pieni sisäinen suuta soittava Helloni saa mut näkemään. Kun Urho tietää, että Tiitus tykkää pojista, niin sille syttyy aika kova vimma makoilla Tiituksen päällä jonkun taklaamisen varjoilla, naaaaaa? 🙂 Voi Tiitus, kun sulla olisi terävämpi kieli ja suurempi suu, niin siihen rakoon iskisit.
Välillä mä toivoisin, että täällä olisi fanifiktioalue. Haluaisin kirjoittaa tälle sellaista jatkoa, jota ei oikeasti voisi tässä vaiheessa tapahtua. Jos Hello olisi siellä, se räköttäisi kuin terrieri. En sitten tiedä, tekisikö se enemmän hallaa kuin hyötyä, mutta oi voi kuinka olisi kiva näyttää, miten terävä kieli silläkin on silloin harvoin, kun se suuttuu. 🙂 No, ehkä joskus.
Vaan ei ole Tiituksella helppoa. Mua alkoi heti pelottaa, että mitä lie nyt tapahtuu. Säikyttääkö Urhon päänauonta Tiituksen lopulta kuitenkin piiloonsa? Mitä jos ne saa tasapäistettyä siitä heteron? Mitä jos tämä estää mun hellohaaveet kun sellainen olisi Tiituksen mielestä liian ahdistavaa? Ja Mitä jos Sakukin sen jättää..? Ei niin vain saa käydä, että Hopiavuori olisi kaikki, mitä Tiituksella on. Sehän tykkää pelaamisesta vähintään yhtä paljon. 🙁
Sait muuten vakuutettua mut tuolla alkulämmittelyllä. Tiituksen jefuharrastusta on aina sivuttu kevyesti, mutta nämä yksityiskohdat saivat minut näkemään, että siellä se todella viipottaa alkulämmittelyssä. Nyt vasta uskon, että se on urheilija myös. 😀
-
En mä tiedä mikä mun on, mutta tämäkin tarina saa mut ihan sekaisin Tiituksesta. 😀 Se on varmaan yhdistelmä sitä, miten Tiitus nyt on oppinut ajattelemaan tarinoissa ja sitten ajattelee, huh huh, vaikka mitä Hellosta! Ja sitä, mitä Tiitus haluaisi tehdä, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi tee (miten rakastankaan vetkuttelua) ja sitä, ettei Tiitus tässäkään tarinassa ole idiootti, vaan näkee kyllä, mitä Hello ajattelee, ihan niin kuin Kontiolassakin. Vaan eipä hän näe liikaa. Miksi tosiaan Hello eroaisi tyttöystävästään? Miksi Hello nyt Tiituksesta tahtoisi muuta kuin puhua asiat halki? Tottakai kyse on vain siitä, miten Hello haluaa olla rehellinen Jillalle… Ehkä sitten jutella Tiituksen kanssa…
Ja sitten Tiitus vielä halaa Typyä oikein kunnolla ja on ajatuksissaan kuitenkin tavallaan halailemassa ihan jotain toista, ja meinaan kuolla tietenkin taas. Koska aaaargh Tiitus, tekisi mieli ravistaa sua! Etkö tunne Helloa hä? Jos sulla ei olisi sille ihan järjetöntä merkitystä, kai se nyt vain nauraisi ja toilailisi, niinhän se aina! Älä ole noin allapäin!! Mutta kun toisaalta just tästä on kiva lukea tässä vaiheessa tarinaa. Tiitus niiiiin tykkää Hellosta, vaan ei tiedä, mitä tehdä sillä asialla. Onko maailmassa muka olemassa yhtään mitän jännittävämpää kuin ihmisen tunne-elämä?
Tämä koko draama tähän asti on ollut niin kuin mua varten, mulle lahjaksi kirjoitettu. Olisin ollut aivan sairaan onnellinen, jos olisin päässyt vain lukemaankin tätä, mutta voi veljet, tämän kirjottamisesta mä olen unelmoinut suurin piirtein aina. Kun tästä voisi ihminen elantonsa saada, niin eihän mulla olisi eläessäni hädän päivää. 😀 (Ai onko muka olemassa sellanen ammattikuvittelijan ammatti? Laittaa sanoja paprulle ja sit siit tehdään semmonen, mikä sen nimi nyt on, böök? Mutta kun se on niin yksinäistä se!! Yksin on tylsää kirjottaa.)
-
Mä olin tulossa sanomaan jotain samansuuntaista kuin Nelly: että nyt Tiituksessa on enemmän särmää. Vaan ei vielä liikaa. Pidän häntä vieläkin kilttinä ja iiihan vähän passiivisuuteen taipuvaisena, ja en kyllä taida olla valmis päästämään siitä mielikuvasta irti. 😀 Sopivasti särmää on kuitenkin aina hyvä juttu. Jotain arempaa ja pehmeämpää puolta tulee kuitenkin esiin siinä, miten Tiitus ei vastannut Hellon soittoon, vaikka sitten kuitenkin uskalsi puhua hänelle tallissa. Vähän jännitti etukäteen, alkaako Tiitus luikkia uudelleen nurkkia pitkin. Vaan ei. Jonkin ryhtiliikkeen hän näyttää nyt tehneen. 😀 Kai Helloa on nyt jotenkin helpompi lähestyä, kun Tiitus joka tapauksessa tietää, että Hello on kiinnostunut?
Eetulle Tiitus on varmaan yhtä kullanarvoinen tallissa kuin mulle tarinassa. Kunhan ei nyt aiheuttaisi itselleen rytmihäiriöitä ja vaikka mitä huhkimalla liikaa, kun ei voi hyvin…
-
Tämä tarina, vaikka alkaakin Hellosta ja loppuu Helloon (tietenkin: olihan Hello Jillalle merkityksellinen!!) alkaa minusta kuvata ensimmäistä varovaista askelta eteenpäin. Maailmassa on taas muutakin kuin Jillan ajatukset: on Onni, maneesi, kuisti ja pakastesämpylää. Olen niin tosi, tosi helpottunut, kun Jilla tuli ulos talosta, vaikka kaikki ei olekaan vielä hyvin. Jos olen elänyt tätä tarinaa mukana vuoroin jännittyneenä ja vuoroin surullisena, nyt olen yksinomaan helpottunut. Kunhan Jilla saadaan vain ulos, edes omaan pihaan asti, hän tapaa ihmisiä. Ja kun hän tapaa ihmisiä, lopulta kaikki alkaa sujua, sillä aina löytyy kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa seuraa Hopiavuoresta. Mutta hyi! Jilla kulta, pysy kaukana siitä Mijatovitsin rontista! Se ei särje vain sydämiä, vaan ihan oikeasti elämiä, kysy vaikka Eetulta! Sillä on kauniit kasvot ja käytöstavat, mutta vähäinen järki ja moraali!
Onni se ei paljon emäntäänsä säälittele tai anna tälle armoa. 😀 Ehkä se onkin jo aavistuksen kulunut kuvio, kuinka hevonenkin tuntee omistajansa tuskan ja yrittää lohduttaa? Tämän tarinan myötä tajusin itsekin kirjoittaneeni sen tosi monta kertaa. Itse asiassa moni surullinen ihminen taitaisi tarvita juuri tällaista riehuntaa ennemmin kuin apaattista halailua. Eipä ole tullut ikinä mieleen!
Voi miten olen kaivannut tarinoitasi kiireittesi aikana, ja nyt olen niitä saanut lukea jo useita! Ei voisi tämän open kesäloma alkaa paremmin. Aion kirjoittaa itsekin vielä aiheesta, mutta olen ollut nyt jo kaksi päivää jumissa sukulaisten luona, eikä täällä paljoa kirjoitella. Tämä taukoni ei siis ole tahdonalainen!!
-
Näitä lapsia, joista Jilla on jo aiemmissa tarinoissa haaveillut, ja joita hän ei ilmeisesti voikaan saada, olen itsekin joskus miettinyt. Ja voi vitsit, mitä röllejä niistä minun mielikuvissani olisikaan kasvanut. Tavallaan harmi, ettei niitä ipanoita näytä tulevan.
Tämä on aihe, jonka uskon herättävän monissa muissa meistä aivan tosi paljon tunteita. Itse en pysty taas tähän samastua. Luin tekstin, ja pidin sitä haikeana aina vain eron vuoksi, mutta itse asiassa vasta juuri äsken minulle valkeni, että hei, tässä puhutaan lapsettomuudesta. Ja joillekin ihmisille lapsettomuus olisi se asia, joka oikeasti romuttaisi maailman. Minulla kesti kai näin kauan havaita se, koska en itse pidä sitä minään. Oikeassa elämässä en voisi kuvitella paljon inhottavampaa tulevaisuutta, kuin että minusta tulisi jonkun isä! Se estää minua suhtautumasta aiheeseen sen ansaitsemalla vakavuudella muissakin tarinoissa. Huomaan ajattelevani, että eikö olekin hyvä juttu: et voi edes vahingossa hankkiutua raskaaksi? Ja sitten tajuan, että ei se herran tähden niin mene. On ihmisiä, joiden suurin päämäärä saattaa olla perhe. Ja Jilla, äidillisenä ja ihanana ja huolehtivaisena, voisi ihan hyvin olla yksi sellaisista ihmisistä. Varmaan onkin! Sellaisen kuvan minä olen hänestä kaiken aiemmankin perusteella muodostanut. Olet kirjoittanut tarinan taitavasti ja ymmärrän, että minun tulisi sääliä häntä nyt. Lyön vaikka vetoa, että muita säälittääkin.
Sen sijaan suoraan mun sydämeen osuu se, että Hello ei olekaan nuolemassa lastaa. Siinä kohdassa on jotain niin loputtoman yksinäistä ja surullista. Kun Jilla on jo tottunut siihen, että ainahan se Hello siinä pyörii jaloissa häiritsemässä ja ruokaa kerjäämässä niin kuin koira. Samalla mä näen tässä sitä, miten Jillaa ei ikinä haitannut se Hellon syöminen ja pummiminen. Se, että Hello ruinaa lihapullia tai haluaa nuolla lastan, on ollut Jillalle aina okei. Olen sanonutkin joskus aiemmin, että minusta se on aina ihan tosi herttaista, kun joku (oikea tai keksitty) ihminen paitsi hyväksyy jonkun toisen ihmisen vian, myös rakastaa sitä vikaa. En tiedä kestänkö, ettei Hellolla ikinä enää ole ketään, joka antaisi sen nuolla kakkutaikinaa ja vieläpä hymyilisi rakastavasti päälle.
-
Huh, okei, yritetäänpä saada kommenttia aikaan.
Normaalisti kun ihastun johonkin tarinaan, luen sen vaikka kuinka monta kertaa. Tämän tarinan luin, kun se ilmestyi, ja sitten en ole uskaltanut sitä vilkaista enää uudelleen ennen kuin nyt. Tämä tarina sai minut välittömästi tosi romuksi, koska niin hyvin olet sen tehnyt. Se olisi ihan varmasti tehonnut, vaikka Hello ei olisikaan ollut minun hahmoni, ja en olisi ihan oikeana ihmisenä katunut tekojani jo niin kovasti aina sinua, oikeaa ihmistä, ajatellessani. Tämä on selkeästi, kirkkaasti ja ehdottomasti paras juttusi toistaiseksi. Tämä on järkyttävää luettavaa ja osuu muhun.
Jos minun hahmoni olisi ollut Jillan asemassa, minussa olisi tullut ihmeellinen tarve kirjoittaa hahmostani jotenkin supervahva tyyppi, joka ei sitten loppujen lopuksi paljon toisesta välittänytkään. Sellainen, joka lähinnä suuttuisi erosta ja käsittelisi sen parissa hetkessä alta pois, jotta voisi siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uskon, että olisin voinut vastustaa kiusausta, niin kuin sinäkin teit. En taitaisi itse olla nyt näin hermostunut ja ahdistunut, jos Jilla olisi vain kohauttanut olkiaan. Siksihän minä kirjoitan ja luen, että minusta tuntuisi joltain, ja nyt tosiaan tuntuu. Voi veljet, miten minä ihan itse kadun ja olen pahoillani, vaikka en kuulukaan Jillan kanssa samaan tarinaan. Huomaan ajattelevani tosi murheellisena itsekin, että ei enää herttaisia haleja keittiössä. Ei enää nurinaa pöydän ääressä, että koska ruoka on valmis. Ei enää Jillan pörröhiuksia, ei kodin leikkimistä Hopiavuoressa. Hello sitä kaipaa, mutta niin minäkin. Toisaalta taidan uhrata kirjoittamisen takia vaikka sieluni, ja tästä toden totta saa tekstejä kirjoitettua. Katso nyt tätäkin: tähänastista mestariteostasi.
Jillan hankkima jouhikoru on tässä se asia, joka oikein kiteyttää kaiken sen, mitä en kestä. En olisi ikinä itse keksinyt (tai keksinyt edes kirjoittaa) toiselle noin ajattelvaista lahjaa. Minulle se ei edusta pelkkää rannekorua, vaan sitä, miten ajattelevainen Jilla aina on, ja miten hän halusi osoittaa oikeasti tuntevansa Hellon. Se on hieno lahja.
Kunpa Jilla tietäisi, ettei hänessä ole kerrassaan mitään vikaa, vaan päin vastoin. Hän tuntuu syyttävän välillä itseään, vaikka ei ole tehnyt tai jättänyt tekemättä mitään. Jillahan on kerta kaikkiaan ihana: se, joka luo Hopiavuoren-Katveen-Metsärinteen tupaan sen ainutlaatuisen tunnelman ja vetää porukan sinne mielummin kuin tallin vintin taukotupaan. Nellyn äitin kanssa puhuin joskus, että jos kuuluisin Hopiavuoren tarinaan ja olisin vähän nuorempi, minähän Jillaa kiiaisin itse. :DD Samoin hänestä on ollut ilo kirjoittaa. Mutta minkäs teet. Olen kirjoittanut Hellosta ujon, varovaisen ja hitaasti etenevän pojan, joka peittää epäröintinsä nauramalla niin kovaa, että hänet erehtyy tulkitsemaan rempseäksi. Ja minä kirjoitin hänet tykkäämään toisista pojista.
Jilla on niin ihana, että toivon hänen pian saavan haavansa nuoltua. Toisaalta taas tämä Jillan suru on saanut sinut kirjoittamaan jo vaikka miten monta hienoa tekstiä, ja niitä saadakseni toisaalta toivon hänen vielä kärsivän hetken.
-
Voi Alva reppana. Mitä enemmän palaa loppuun, sitä enemmänhän kaikki inhottavat ajatuksetkin alkavat kasaantua. Sitten sitä on lopulta niin väsynyt, ettei jaksa muuta kuin loikoa ja olla ajatustensa vanki, niin kuin Alvalle tuntuu nyt olevan käynyt. Siinäpä sitten koetat pelastautua, kun ei ole enää energiaa auttaa itseään esimerkiksi miettimällä, kenelle tästä kaikesta voisi puhua! Melkein tässä tarvitaan joku auttajaksi vaikka vahingon kautta — niin kuin Inari päätyi auttamaan Heliä. Hopiavuoressa kuitenkin on huolehtiviakin tyyppejä vaikka kuinka, kunhan vain osuisi edes sattumalta samaan osaan tallialuetta… Vaan voihan se olla, että Alva on niin sinnikäs, että hetken lepuutettuaan jaksaa itsekin singahtaa tuosta pystyyn niin kuin pajunoksat. Vaikka tarina on tosi haikea ja käsittelee suurta surua, Alva vaikuttaa kuitenkin minulta ennemminkin tosi väsyneeltä ja murheelliselta kuin suoranaisen masentuneelta ja lyödyltä.
Tykkään varmaan eniten näistä hahmojen päiden sisällä tapahtuvista tarinoista juuri nyt, koska tämä on minulle toinen tärkeimmistä tavoista tutustua hahmoon (pienten tahattomien eleiden syynäämisen lisäksi). Tarina tarinalta opin, kuka Alva on ja miten hän maailman näkee. Samalla hänelle uskaltaa antaa omassa tarinassaan herkemmin isompia rooleja, kun alkaa luottaa hiljlleen siihen, että osaa arvata, mitä hän ajattelisi. Nämä pään sisällä tapahtuvat tarinat avaavat mahdollisuuksia käydä syvällistä keskustelua hahmon kanssa omassa tarinassa — kunhan näitä on lopulta tarpeeksi. 🙂
Tämä on teknisestikin hieno tarina. Lähes virheetöntä tekstiä, jossa on oikeasti sisältö, on ihan aina ilo lukea. Sen lisäksi jokin sairas järjestyksen ylläpitäjä minussa nauttii, kun tarina palaa lopussa siihen, mistä on alkanutkin. Kun lukija on jo melkein unohtanut, muistutetaan, mistä lähdettiin.
-
Ei se ole varmaan helppoa, kun on Eetu esimiehenä. Tiitus näyttää onneksi osaavan suhtautua häneen. Hän tuntuu näkevän Eetun ylimaallisen hössötyksen rakkautena tallia ja hevosia kohtaan, mitä se oikeasti onkin. Jos joku olisi vähän epäluuloisempi tai epävarmempi itsestään, hän voisi ottaa Eetun tallin liepeillä liehuskelun niin, ettei Eetu luota muiden kykyihin hoitaa hänen talliaan. Isännälle itselleen sellainen tulkinta ei tule edes mieleen. Hän nyt vain on varma, että ilman häntä muut tappavat itsensä työllä ja hevoset kuolevat karsinoihinsa saman tien kun ei ole kukaan niitä kyttäämässä. Siinä mielessä Tiitus teki siis ihan oikein silloinkin, kun lähti lenkille ilman Camillaa. Eetu olisi toden totta saanut hepulin, jos olisi kuullut hevosten jääneen yksin tallille, herran tähden!! 😀
Voi kun saisin revittyä jostain mahdollisimman pian aikaa piirtämiseen. Hahmottelin joskus jo Tiitusta ja Beetä, koska ovathan ne nyt niin älyttömän söpöjä. Nyt kuitenkin kun tulin ajatelleeksi Tiitusta ja koiralaumaa, en pääse mielikuvastani millään yli! Uskoisin, että Tiituksen tyylinen äijä saa helposti Jerusalemin hallintaansa ja kulkemaan vierelle, mutta Ringo taas ei osaa muuta kuin joko olla irti tai vetää itsensä melkein hengettömäksi. Ja Mielikki vielä kipittämässä siellä perässä… 😀 Oi voi kunhan saan aikaa: olen muutenkin jo pitkään halunnut esitellä kaikille, miltä Ringo ja varsinkin Jerusalem oikeastaan näyttävät!
Näitä kokoavia päivityksiä tulee harvemmin kirjoitettua, mutta juuri nämä ovat niitä, jotka luovat tunnun elävästä miljööstä. Ihanaa, että viitsit tarttua toimeen, kun yo-juhlien myötä oli sopiva rako. Harmittelin sitä, että harmistutko, kun Tiitusta ei ole periaatteessa nyt kutsuttu juhliin, mutta kun ajattelin, että jonkun on kuitenkin jäätävä pitämään puljua pystyssä. Vaikka pian se Eetu varmaan kotiin säntääkin, kun eiväthän hevoset voi tietenkään osata edes hengittää itse ilman hänen läsnäoloaan ja valvontaansa…
En tiedä, otitko nyt kopin edellisen kommentointikierroksen nalkutuksestani vai onko tämä sattumaa, mutta tartut nyt Camillan hahmoon heti paljon paremmin. Se oli tallilla ja piste, ja lisäksi se sanoi vuorosanoja. 🙂 Camillan oleminen ja liikehdintä ainakin omasta mielestäni sopii hahmoon hyvin. Kun mikään ei pomppaa sivuhenkilöstä suuremmin silmään, se on hyvin kirjoitettu. Nyt en olisi tainnut edes erityisesti huomata sinun antavan Camillalle palstasilaa, jos en olisi juuri vähän aikaa sitten vinkunut sinulle sivuhenkilöiden liikuttelusta. 😀
