Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Niin kuin hämähäkeillä on tapana
”Eetu! Onko Hello siinä?” Milan Mijatović kysyi leveäotsaisen mutta siroturpaisen hevosensa viereltä ja osoitti harjalla kohti minun taloani.
”En osaa kuule sanoa”, vastasin, ja kävelin mahdollisimman suoraan hänen ohitseen mennäkseni kahvinkeittoon. Kyllä minä tiesin, että Hello nukkui Jillan vieressä vintillä, mutta tarvitsiko sitä nyt kaiken maailman maneesinvuokraajapenikoille sanoa? Heti keittiöön päästyäni aloin mitata kahvia mittalusikalla suodatinpussiin päätäni pudistellen. Olin tietenkin selvittänyt Joonas Hopealinnan taustat ennen kuin olin luvannut yhtään mitään maneesia hänelle. Jos hän olisi ollut niitä Vaasan suunnan surkeita Hopealinnoja, en tosiaankaan olisi vuokrannut hänelle edes käytettyä tulitikkua, mutta hän oli niitä Hopealinnoja, jotka asuivat Kyrössä ja Seinäjoen ympäristössä. Kunnon väkeä. En olisi ikinä uskonut, että hänen mukanaan minun talliini raahautuisi vaikka minkälaista roskaväkeä. Kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin kahvipussiin ja aloitin koko kahvinkeiton alusta, sillä olin mennyt mittalusikallisten laskemisessa sekaisin.Kun kahvi porisi, kuulostelin ääniä vintiltä. Narahdustakaan ei kuulunut, joten siellä ihan varmasti nukuttiin. Yritin olla murehtimatta siitä Lehtoniemen pojasta. Kyllä minä tiesin, ettei minun kuulunut huolehtia siitä, että hänelle olisi varmasti esimerkiksi sellaista aamupalaa, josta hän tykkäisi. Se oli Noan huoli. Silti vähän synkistelin sitä, että mitä jos hän ei nyt viihtynytkään. Olin nähnyt vain kerran häivähdyksenkään hymystä hänen kasvoillaan, ja se oli kadonnut heti. Silloinkin hän oli hymyillyt koiralle.
Vaelsin tyhjään olohuoneeseen etsimään seuraa. Edes Mielikki ei ollut alhaalla. Tarkistin vielä makuuhuoneestani, joko Jerusalem olisi siirtynyt vintistä nukkumaan sängylleni, mutta kun ei. Minun oli työnnettävä jalkani oransseihin crocseihin ja tassuteltava niissä hitsi vie Milanin ohitse tai kahviteltava ihan yksin. Valitsin tietenkin ensimmäisen. Yksin juotuna kahvi maistui myrkyltä, ellei se ollut sitten aamukahvia.
Milan Mijatović suitsi hevostaan minun portaideni edessä parkkipaikalla. Hänen leveäpäinen luuskansa oli kiinnitetty kuljetusauton kylkeen. Hänen äänestään kuuli, että hän hymyili, kun hän jutteli asuntoautonsa kynnyksellä istuvalle Nellylle. Rahisuttelin crocseillani soraa pitkin heidän luokseen.
”Huomenta”, sanoin Nellylle ja nyökkäsin uuden tervehdyksen Milanille, joka koetti hymyillä.
”Huomenta”, Nelly haukotteli, ja minun oli hymyiltävä aivan pakosta, kun hän venytteli niin kuin kissa.
”Otakko kaffia?” kysyin häneltä, ”mä justihin keitin.”
”Joo, oota, mä otan vaan kengät. Milan, tuuks kahville?”
”Milanin hevoonen varmahan kyllästyy orottamahan”, sanoin nopeasti lähinnä Milan Mijatovićille.
”Mitä?” hän kysyi hyväntuulisesti, kun ei taaskaan muka ymmärtänyt mitään.
”Että et tuu juomaan kahvia. Sullon kiire”, yritin sanoa hitaasti ja painokkaasti. Kyllähän tuon nyt pitäisi itsekin muistaa, ettei tarvinnut meille tukkia. Kuinkahan hän oli kehdannut ilmaantua edes maneesiini? Pysyisi nyt edes siellä sitten.Milanin leuka nousi pystyyn. Hän katsoi minua hetken arvioivasti ja otti yhden pienen askeleen minua kohti. Teininä hän oli sen verran muita ikäisiään pidempi, että taisi vaikuttaa muista uhkaavalta nostaessaan päänsä tuolla tavalla, mutta minua oli ihan turha yrittää pelotella. Milan oli jäänyt vähän lyhyeksi sellaiseen, ja oli sitä paitsi ihan pikkupoika vielä muutenkin. Kohotin hänelle kulmiani. Lyö. Vanhojen aikojen muistoksi. Lyö ensin, riisikäsi, sillä nyt olisi todistajia näkemässä, että minä vain puolustauduin. Vai voisinko minä edes lyödä takaisin ketään, edes tuota..? Tuskin…
”Niin”, Milan Mijatović sanoi lopulta, vasta Nellyn hypähtäessä alas asuntoautostaan, ja hymyili minulle silmät sirrillään niin kuin hämähäkeillä on tapana.
”Niin”, minä toistin ja hymyilin hänelle sellaista hammashymyä, että se jopa tuntui epäluonnolliselta.
”Me tultiin vaan ratsastamaan”, Mijatović sanoi sitten ja otti viimein askeleen taaksepäin niin kuin hänen kuului.
”Ja me mennähän vain kaffille. Hauskaa ratsastusta.”Annoin Nellyn nousta kuistin portaat ensimmäisinä. Aurinko tuntui polttavalta. Melkein tunsin miten pisamajoukkio pyrki kaikin voimin näkyviin ihoni alla. Pitäisi käydä etsimässä pitkähihainen paita ja harkita maneesinvuokraussopimuksen purkamista.
”Mikset sä halunnu et toi tulee kahville?” Nelly kysyi ovella kallistaen päätään huomaamattomasti hevosenkuljetusvaunua kohti.
”Se on kova sotkemahan ja minoon siivonnu sen sotkuja jo liikaa”, sanoin, enkä valehdellut, vaikka ei Milan Mijatović sotkenutkaan vaikkapa kaatamalla maitoa pitkin pöytää. Hänen sotkuistaan ei selviytynyt yhdellä rätinheilautuksella. -
Se paikka, mihnei ny ainakaa ikinä ketää oo osa 3, edelleen 9.5.
Tuijotin suoraan eteenpäin vaikka kuinka kauan. Edessämme oli hylly, hyllyllä heppavalokuvakansioitani, Ikean säilytyslaatikoita ja ties mitä sekalaista krääsää. Yksinäinen kahvikuppikin, joka oli varmasti ollut siinä vaikka kuinka kauan. Ettäkö Nellyllä ei ole mitään Noan — ettäkö Nellyllä ei ole mitään kenenkään kanssa? Minun tehtäväni olisi määritellä, mitä minun ja hänen välillään olisi.
Tunsin miten korvani punehtuivat, ja sen takia olisin halunnut yksinkertaisesti nousta ylös aina aution taukotuvan sohvalta ja rymistellä rappuset alas talliin mitään sanomatta ja taakseni katsomatta. Jo sen ajatuksen takia tunsin itseni aivan uskomattoman lapselliseksi. Ehdin miettiä, olinko kehittynyt ollenkaan ihmisenä siitä, kun olin peruskoulussa ja pelkäsin tyttöbasilleja. En tosiaankaan halunnut näyttää Nellylle, että sellaisen keskustelun käyminen… …ujostutti? Ainakin se sai sydämen hakkaamaan. Tunsin olevani tosi heikoilla jäillä. Jos liikahtaisin, tai jos sanoisin jotain väärää, kuolisin jäävedessä.
Samaan aikaan se tuntui mahdollisuudelta. Elin lyhyesti uudelleen sen hengästyttävän mutta silloin vielä viattoman suudelman, jonka vaihdoimme eräänä iltana asuntoautossa ennen kuin nukahdin. Liikahdin jo Nellyä kohti elääkseni sen uudelleen, mutta samalla hetkellä kun katseeni kohtasi hänen katseensa, aloin taas tuijottaa edessämme olevaa hyllyä. Tunsin itseni hiireksi, joka jähmettyy leikkimään kuollutta, jottei oikeasti kuolisi. En saanut enää liikahdettua, vaikka toisaalta olisin halunnut.
Lopulta minun oli pakko liikkua. Vaikka minua oli juuri tavallaan syytetty ilmeettömyydestä, pidin ilmeettömästä ulkokuoresta kiinni niin hyvin kuin pystyin. Katsoin Nellyn silmiin ja muistin, että hän tiesi, mitä ajattelin, siis niin hyvin kuin kukaan ulkopuolinen vain saattoi tietää. Annikaa, tietysti. Tai oikeastaan itseäni. Kestäisinkö minä enää läheistä ihmissuhdetta, vaikka haluaisin? Uskaltaisinko enää ikinä edes kokeilla, mitä jutusta tulisi jonkun naisen kanssa, kun saattaisimme taas huomata, että emme kuulu samaan tarinaan? Ja varsinkaan Nellyn kanssa. Mitä jos tallille kävisi jotain?
Rikoin pitkän hiljaisuuden selvittelemällä kurkkuani ennen kuin pystyin puhumaan. Aluksi hieman epäröiden sanoin kaiken suoraan. Kerroin, että pidän hänestä, mutta että pelkäsin edetä liian nopeasti yhtään mihinkään etenkin tallin, mutta myös itseni takia. Luimistellen kerroin myös siitä, että taisin olla mustasukkainen. Kun olin kuvitellut jotain hänen ja Noan välille, olin halunnut heti pois tilanteesta. Ei minusta olisi ikinä jakamaan häntä tai ketään kenenkään muun kanssa: haluaisin mielummin olla kokonaan yksin. Kerroin varovaisesti toivovani, että hänen hevosensa olisi ollut muualla: silloin en olisi epäröinyt. Tallin ilmapiirille ei kävisi mitään, vaikka me emme tulisikaan toimeen enää. Sen sanoessani kuitenkin hipaisin pikkurillilläni ja nimettömälläni hänen kämmenselkäänsä ja yritin näyttää mahdollisimman anteeksipyytävältä, jotta hän varmasti ymmärtäisi, etten halunnut hänen enää lähtevän hevosineen.
Sitten hengitin syvään ja katselin hänen kättään, joka lepäsi hänen polvillaan, koska en tosiaankaan uskaltanut tarttua siihen. Olin kuin pikkukakara.
”Niin jotta kyllä mä ymmärrän jotta sinet halua tälläästä”, sanoin lopulta tarkoittaen sekä itseäni että tilannettani. Kuka olisi halunnut? Jumiutua lapsellisen varovaiseen suhteeseen, jonka etenemisestä ei ollut minkäänlaisia takeita? Minusta Nelly ansaitsi edottomasti parempaa, enkä minä puolestani ansainnut tallin lisäksi enää yhtään enempää osakseni. Sanoin ilottomasti hymyillen, että tämän jutun nimi on Nelly ja Eetu, ja tarinan juoni taisi mennä niin, ettei Eetu kestänyt Nellyn vieressä nukkumista kuvittelematta, että jutun nimi olisi voinut olla Neetu.Nousin istumaan suorempaan ja nojauduin jo varovaisesti Nellyä kohti, mutta osasin onneksi pysähtyä ajoissa. Tunsin tuhoavani omat mahdollisuuteni onneen ja olevani idiootti, ja samalla tunsin suojelevani tallia ja olevani aivan tosi fiksu. Minun teki mieleni sanoa, että unohda nyt koko jaaritukseni, mitä väliä parilla mahdollisesti särkyvällä sydämellä, ei nimetä mitään, ollaan vain, anna minun suudella sinua. Ja toisaalta mieleni teki sanoa vain sori, ja lähteä sitten suojelemaan tallia itseltäni. Tein maailman huonoimman kompromissin ja painoin hänen suupieleensä juuri sellaisen kokeilevan suukon, jollaisen yläasteen teinieetu olisi aivan hyvin voinut suorittaa. Sitten naurahdin sille vähän itsekin, ja sanoin sori. Tarkoitin sillä sekä sitä suukkoa että sitä, miten minulla ei ollut ainakaan vielä tarjottavanani muta kuin vierekkäin nukkumista.
-
Tyyne ja Myy mukana. 🙂
Nyt kun kakkosessakin on tuon verran porukkaa eikä valituksia kokoonpanosta ole tullut, niin ykkösryhmä on lopullinen. 😀 Osallistujat siihen ovat siis nyt nämä, eikä muutoksia tule.
Kakkosryhmään mahtuu vielä kaksi. Tässä vaiheessa, kun ilmoittautumisaika on näin pitkällä, kakkosryhmän viimeiset paikat aukeavat myös sub-hahmoille. Eli jos hahmosi on jo mukana jommassa kummassa ryhmässä, voit ilmoittaa vapaisiin paikkoihin halutessasi jonkun toisen hahmosi.
-
Vielä oli kakkosryhmässä tilaa 🙂 Mahdutte mukaan.
Nyt ryhmät täynnä!
-
Tämän lukeminen tuntui musta aivan kauhealta. Olen sanonut muutaman kerran, että samastun paljon Tiituksen hahmoon, mutta nyt löysin Helistä jotain sellaista, joka on oikeasti ihan kuin mun omista ajatuksista. Pysähdyin parilla ekalla lukukerralla pitkiksi ajoiksi siihen kohtaan, jossa Heli pelkää tottuvansa muiden seuraan, ja hänellä on ennakko-oletus, että yksin hän kuitenkin jää. Rivien välissä lukee (tai luen sinne) ettei hänestä kuitenkaan kukaan oikeasti voi tykätä. Voi vitsit, Heli, mä tiedän just, tasan ja täsmälleen, millaista on pyörittää tuollaista päässään. Toinen juttu, johon samastun vah-vas-ti on se, miten Heli epäröi mennä kahville tupaan. Senkin taustalla lienee tuntemus siitä, ettei hän ole tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen muiden seuraan. Ja kun lopulta lähtee tupaan kaffille, ai että sitä hermostusta siitä, kun pitäisi puhua järkeviä, eikä saa sanottua mitään. Kun jotain tulee mieleen, omat ajatukset torppaavat itse itsensä hokemalla, että tuo nyt on ihan tyhmä juttu. Älä sano sitä ääneen. Mutta voi veljet, että se on ihanaa, mitä Heli sivusi: jossain on niitä kahvihuoneita, joissa saa olla ihan hiljaakin, eikä ketään haittaa yksi tarkkailija. Sellaisessa ympäristössä sitä lopulta lämpiää niin, että alkaa ehkä hiljalleen puhuakin. 🙂 Ja jossain on sellaisia kuin Eetu, jotka eivät eleelläkään ilmaise, että toisen pitäisi sanoa jotain, kun eivät oikeasti sellaista yhtään odota. Ai mikä helpotus. Maailma olisi helpompi mulle ja Helille, jos kaikki jotenkin yhtäkkiä ymmärtäisivät, että hiljainen ja vetäytyvä ei tosiaankaan ain tarkoita epäsosiaalista! Veikkaan, että Helillä on vielä enemmän painolastia kannettavanaan, kuin mitä hän on tähän asti antanut meidän saada tietää. En usko siihen, että Helin ajatukset ovat jotain synnynnäistä pessimismiä. Ovatko ne ikinä, siis jos ihminen on terve?
On sanomattakin selvää, että haluaisin Helin osaksi kaikkia hyviä ja hauskoja juttuja. Yleensä rakastan draamaa aivan hirveästi ja usuttaisin sinua kirjoittamaan sitä jollain tavalla. Nyt mulla on ihan toisenlainen olo. Mun tekisi mieli poimia tämä hahmo tarinasta niin kuin poimin välillä mun koirat lattialta ja sanoa, että eikä, irti, Heliä ei riepotella, sitä on jo riepoteltu. Tehdään siitä nyt vain onnellinen ja pudotetaan kaikki muu käsistämme siksi aikaa. Olet kirjoittanut tarinasi taitavasti niin, että minussa on herännyt aivan järkyttävä suojelunhalu Heliä kohtaan. Olen jo niin koukussa tarinaan, että odotan lähinnä ahdistuneena, että mitä seuraavaksi. Pelkään, että joku hyppii Helin silmille kulman takana. Tekisi mieli kulkea vähän hänen edellään ja katsoa tarinaa eteenpäin, että voiko sinne mennä. No? Voiko sinne mennä??
-
*Kommentin sijaan seuraa kysymyksiä, ihmettelyä ja fiilistelyä*
Eeeikä ole jokainen ollut tässä tilanteessa ainakaan sukulaistensa kanssa: miksi mä en koskaan koe olevani pettymys, vaikka tekisin jotain muiden mielestä vääriäkin ratkaisuja? 😮 Miksi tämä on kuitenkin niin tosi yleinen teema? Miksi kaikki olettavat, että kaikilla on näin jonkun sukulaisen kanssa? Aivan hirveä ajatus, että elän varmaan jossain kuplassa, jossa tällaista ei tapahdu. Luulisi olevan tuskainen tunne, kun itselle tärkeät henkilöt pitävät jonkinlaisena luuserina. Millähän tavoin se eroaa siitä tunteesta, kun on vaikka pahasti koulukiusattu ja kuulee sitä kautta päivittäin olevansa vääränlainen? Onko tässä takana se, että sukulaiset haluavat ohjailla ja esittävät pettymystä saadakseen toisen toimimaan tahtonsa mukaan, vai että ovat aidosti huolissaan kun toisen elämä ajautuu ”väärille” urille? Minulle tämä koko teema on uusi: olen törmännyt tähän ainoastaan kirjallisuudessa muutamaan otteeseen ja ohittanut sen varmasti liian kepeästi.
Sen sijaan samastun erittäin vahvasti Hopiavuoren perheeseen. Se on ihanasti kirjoitettu hahmo hahmolta, mutta sen lisäksi tunnen yhteyttä Nellyn ajatusten kanssa. Meidän perhettäkään ei määrittele laillinen tai verellinen sukulaisuus, vaan rakkaus. Välillä musta tuntuu, että meidän äiti on kuin koiraäiti, ja me pennut ja muut ollaan niitä, jotka on vain nostettu sen pentukoppaan sen omien pentujen kanssa sikin sokin, niin ettei kukaan enää tiedä kuka oli kuka. Sitten koiraäiti on ajanut osan pennuista pois ja päättänyt pitää osan, enkä tiedä mikä on ollut valintaperuste. Ei verisukulaisuus ainakaan. Mulla on veljiä ja sisaria, joilla on ihan muita vanhepia kuin mun omat, ja silti ne ovat esimerkiksi asuneet meillä välillä ja olleet oikeasti osa mun perhettä. Ja ovat vieläkin. Samaan aikaan mun äidillä ja isällä on mun biologisia sisaruksia, joihin en koe mitään yhteyttä tai pidä perheenä. Siinä on kyse jostain samantyyppisestä kuin Eetun keittiön meiningillä, mutta ei kuitenkaan. Me ei olla kaveriporukka, joka hokee että me ollaan kuin perhe, vaan me ollaan oikeasti ne, jotka pyörii koko joulun rinkiä toistensa joulupöydissä kaikki aina samassa paikassa. Sellaista perhettä toivoisin kaikille, ja Hopiavuoreenkin Nellylle. Sanotaan, ettei perhettään voi valita, mutta kyllä vaan ainakin osaksi voi. 😀 Verisukulaisiaan ei, mutta se on ihan eri asia.
-
Kenestäpä kirjoittajasta ei olisi kiva kun Jesse käy? Hahmoista ei voi vielä tietää. 😀 Kaikki me ollaan ainakin Noan puolella ja halutaan, että hän uskaltaisi kutsua omia kavereitaan ja kasvattaa elinpiiriään niin, että kokisi olevansa lopulta kotona. 🙂
Tämä on kuin lämmittelyä tai kokeilua, ja sellaisenaan tosi hyvä teksti. Huomaan, että etsiskelet Jesseä uudelleen, ja paras tapa löytää hänet, onkin nostella häntä säilytyskotelostaan aina uudenlaisiin tilanteisiin ja kirjoitella niistä pätkiä. Joka kerta menee paremmin. Saatat löytää hänet helpommin, kun puristat hänestä ulos hänen suurimman pelkonsa ja toiveensa. Ne ovat kaksi hahmoihin vaikuttavaa voimaa. Hahmot liikkuvat omalla tyylillään kohti toiveitaan ja poispäin peloistaan. Se, kumpaa ne tekevät aktiivisemmin, riippuu taas hahmon luonteesta, mutta jokainen tekee molempia. Uskon, että se Jesseen kaipaamasi elävä twisti löytyy juuri näistä. Sillä tavalla saat hänet muutettua reaktiivisesta sivuhenkilöstä aktiiviseksi päähenkilöksi saman tien. Ja aktiivisuus ei siis tarkoita Helloa ja Allua, älä sitä pelkää, ei Jesse persoonaansa menetä. 😀 Jessellä olisi kyllä paljon potentiaalia saada muut reagoimaan myös itseensä ja asioita tapahtumaan tekemättä itse liiaksi juttuja. On OK, että hahmo on päänsä sisällä, mutta oikeasti se näkyy jonkinlaisena myös ulospäin, ja muut tekevät siitä tulkintoja ja reagoivat niihin. Toisaalta jos hahmo on liiaksi päänsä sisällä, sille tarvitaan sivuhenkilö havainnoimaan käytöstä ulkoapäin.
Kuljetat katsetta tässä hyvin käärmeen mukana. En tiedä, onko se tietoinen valinta, jota päätät kokeilla. Siinä tapauksessa tarvitset palautteen, että se toimii. Jos taas teit sen sattumalta, silloinkin on hyvä tietää, että lukijan katse seuraa käärmettä. En esimerkiksi ikään kuin kiinnitä huomiota vaikka Jessen ilmeisiin, kun vahdin käärmettä. Koko idea on tosi tyylikäs ainoastaan tupakointikohtaa lukuunottamatta. Musta tuntuu siinä kuin pyytäisit mua katsomaan kahta asiaa samaan aikaan: käärmettä ja savupilveä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tyylikäs ratkaisu.
Antaisin tällä kertaa kritiikkiäkin, jos otat. Se koskee otsikointia. Viimeisten tekstiesi otsikot ovat olleet samanlaisia keskenään, mutta sinuna harkitsisin vielä tyylivalintaa käyttää ensimmäistä virkettä otsikkona. Kirjoitat liian hyviä tekstejä siihen nähden. Kun käytät enemmän aikaa otsikoihin, se on kuin viimeistelisit kirjasi graafista ilmettä laadukkaammaksi. Sanotaan, ettei kirjaa saa tuomita kansien perusteella, ja jos asia konkreettisesti otetaan, niin kyllä niitä vain tuomitaan ja minäkin tuomitsen. Otsikon lukija lukee ensimmäisenä. Kannattaa laittaa siihen enemmän paukkuja. Markkinoi vain tekstejäsi ihan otsikosta lähtien niin hyvinä kuin ne ovat.
-
Olen kiintynyt tuohon Noan samastuttavaan epävarmuuteen koko ajan enemmän. Toisen polven koirankasvattajana tuollainen epäröinti vielä ultrassakin on tutun kuuloista ja näköistä. Se on se asia, jonka aivan varmasti suurin osa Noan tilanteessa kokisi, mutta josta ei todellakaan puhuta julkisesti. Jos epäröi, on muka jotenkin huono ihminen, eikä ole miettinyt ratkaisuaan tarpeeksi. Just joo. Todella moni epäröi. Olisi outoa olla yhtään epäröimättä, kun tuottaa maailmaan jonkun elävän olennon, josta on vastuussa.
Mutta sitten, kun tietää, että uusi eläinvauva on tulossa… Kyllä, Noa, siltä kaikista iseistä tuntuu. 🙂 Herttainen kohta on myös se, kun Noa odottaa, että Flidan varsa olisi jotenkin hevosmaisempi jo. Teit tarinallisesti ja tunnelmallisesti tosi hyvän ratkaisun, kun pidit eläinlääkärin selostajaäänenä taustalla. Mistä Noa voisi noin vartinmittaisella hevoskokemuksellaan tietää itse, että varsa näyttää nyt suurin piirtein perunalta?
Teknisesti toimiva kohta on se, jossa Noa reagoi saamiinsa uutisiin. Pysäytit lukijan tosi tehokkaasti oikeassa kohdassa tekstiä. Noalle tarinan kiinnostavin osa on se, onko tamma kantavana vai ei. Meille muille kiinnostavin osa on Noan reaktio, kun kyse on virtuaalihevosista, ja oletamme toki kaikki jo Flidan synnyttävän lopulta elävän varsan. Olisit voinut pysäyttää meidät yhden lauseen kappaleeseen, jossa kertoisit, että Flida on kantava, mutta jes, ymmärsit lukijan kannalta huippkohdan olevan muualla. 😀
Mutta vitsit kun Flida alkaa tuosta pyöristymään. Mä tiedän kaksi omaa yllättävää hahmoa, joille tulee outo tarve huolehtia Flidasta heti niin kuin hullut ja kiristää välejään Noan kanssa — kunnes Noa ymmärtää sanoa, että nyt pois siitä jo. 😀
-
Hetkinen. En ole tainnut edes havaita, ettei Noan isää mainita ikinä. Munkin isä on kuollut, joskin olin vähän vanhempi kuin Noa oman kuolemantapauksen aikoihin, ja taidan pitää jo aika normaalina tilana sitä, ettei iskää nyt vain ole. Osasivatkohan muut kaivata Noan isää, kun äiti kuitenkin mainitaan koko ajan? En ole ikinä uhrannut ajatustakaan sille, että onko häntä edes olemassa, onko hän vain unohtunut, vai onko hän liian huono isä edes mainittavaksi. Otsikosta kuitenkin ajattelin heti, että jaaha, kyseessä on huono isä — vaan ei ollutkaan. Mä nimittäin itse koen, että mulla on isä edelleen, vaikka se onkin kuollut melkein kymmenen vuotta sitten!
En koskaan osaa samastua kuolleen perheenjäsenen teemaan, enkä oikeastaan osaa täysillä nytkään. Tunnistan, että olet kirjoittanut kauniisti, ja olet saanut taas tosi vahvasti kiinni Noan uniikista ja hienosta äänestä. Muistelu isästä tuntuu kuitenkin samalta, kuin jos kaveri kertoisi asioista: en siis ihan täysin elä mukana, vaikka tunnen myötätuntoa. Ennen olisin kai elänyt, mutta nyt ajatus dramaattisesta uutisesta, jonka saamisen hetken muistaa aina, tuntuu liian romanttiselta. En nimittäin itse muista, mitä tein juuri silloin, kun soitettiin ja sanottiin, että isä kuoli, vaikka olin kuitenkin kahdeksantoista. Muistan tasan sen, että soitin mun tyttöystävälle, joka haki mun parhaan kaverin ja sitten mut ajelemaan sen autolla, ja että mulla oli takin sijaan päällä mun peitto. Kirjojen hahmot muistaa aina kokokuvan, ja mä itse muistan ainoastaan outoja yksityiskohtia. Me pelattiin paskahousua lammaskuvioisilla pelikorteilla. Mun tyttöystävän isä halasi mua, ja sen paidassa oli tosi kulunut kuva prätkästä ja kahdesta koiran pääkallosta. Me tankattiin ABC:lla kahdellakympillä bensaa, koska me oltiin kaikki peeaa ja autossa ei ollut bensaa. Mä sanoin että mun ylppärit on parin päivän päästä ja te hankitte mulle sitte sitä hyvää skumppaa koska mun isä kuoli. Tervajoen grilli oli kiinni.
Toisaalta taas tämä tarjoaa mulle erittäin vahvan samastumisen kohteen siinä vaiheessa, kun Noa istuttaa kukkia viileään multaan. Just tolleen mullekin käy. Teen jotain ihan muuta, joka ei suoraan liity mun isään, ja yhtäkkiä elän uudestaan jotain poliisitja rosvot -tyyppistä sen kanssa. Enää siitä ei arkena tule niin surulliseksi, että kukaan edes huomaisi, että kävin juuri jossain poissa ajatuksissani. Muut näkee vaan, että istutan pelargoneja maahan. Tämä nivelkohta Noan isän ja Hellon isän välillä on aivan sairaan kauniisti kirjoitettu. Ja muutenkin tämä on mun mielestä todella luonnollinen hetki kertoa Noan isästä, kun isäasiat ovat olleet pinnalla Noaan liittyvissä tarinoissa. Tähän kohtaan samastun kai siksi, että mun ajatukseni kulkisi juuri noin.
Kirjoitit tosi, tosi hienon tekstin ja vaikeasta aiheesta. Tämä on teknisesti aivan yhtä huikea kuin se, jossa Noa eli uudelleen kolaria, mutta erilaisen tunnelman ja aiheiden takia näitä ei voi muutoin verrata. Mutta tämä on Suuri Onnistumisesi Numero Kaks, vaikka kirjoitatkin aina tosi hienoja tekstejä. Sanoin silloin, ja sanon taas, että älä kuitenkaan ota paineita. Kukaan, sinäkään, ei voi päästä tälle tasolle joka tekstissä. Tämäkin, niin kuin sekin, on pientä viilausta vaille itsenäinen novelli. On tavallaan vähän harmi, että joudut julkaisemaan näitä juttujasi verrattaen pienelle yleisölle. Tämä tarina kiinnostaisi nimittäin kaikkia muitakin. Oikeasti, tosi hieno juttu.
-
Seuraa analyysiä ja ajatuksenvirtaa. Sinua on varoitettu. 🙂
Minulle Jonna edustaa nykyään sitä, mitä Jilla olisi halunnut. Tarina tarinalta Jilla vaikuttaa enemmän perheorientoituneelta. Hän tuntuu olevan jo nyt tosi sitoutunut Helloonsa, ja kerran hän jo huvitti itseään ajattelemalla lapsia ja Hellon kämpän sisustamistakin. Jonna taas taitaa olla jo siinä pisteessä, että ulkoa katsottuna hän on vakavassa parisuhteessa ja vauva on tulossa. Ihan niin kuin Jilla haluaisi omalla kohdallaankin olevan. Tästä näkökulmasta ymmärrän Jillan suuttumuksen ja mustasukkaisuuden. Jonnallahan tuntuu olevan kaikki!
Toisaalta minun on hirveän vaikea samastua Jillaan, vaikka voinkin käsittää paineen ja tarpeen sitoutua. Eihän Jonnalla ole mitään. Jonnan ja Roopen suhde ei ihan rehellisissä merkeissä alkanut. Ei ole varmaa, mutta on kuitenkin melko todennäköistä, että Jonna on joskus Jillan asemassa, ja ehkä huonommassakin. Tässä yhteiskunnassa ei ole helppoa muuttua nuoreksi yh-äidiksi, jonka mies petti ja jätti. Eihän se satavarmaa ole, että se on Jonnan edessä, mutta sietää sitä epäillä. En siis täysin osaa asettua Jillan asemaan. Jos minä itse olisin ollut siinä, nähnyt vauvavattan ja tiennyt kenen se on, olisin hymyillyt vain ja nyökännyt. Ajatellut, että katsellaanpa sitten, mitä isukki sanoo, kun vauva karjuu ja huutaa kotona ja emäntäkin on niin uupunut ettei jaksa hiuksiaan pestä. Mutta Jilla ei tosiaankaan ole yhtä myrkyllinen ja inhottava ihminen kuin minä! Joku minua lempeämpi ja anteeksiantavampi samastuu hänen ajatuksiinsa aivan varmasti täysin.
Hellolle olisi ollut aivan järjetön askel tavata kenenkään vanhemmat. Hänhän ei näytä omille vanhemmilleenkaan ketään: liekö näyttänyt oikeasti ketään Milanin jälkeen. Toisaalta tiedän kyllä yhden tavallisesti iloisen hepun, joka synkistelee parhaillaan Hopiavuoressa, kun on jo ehtinyt tottua siihen, että näkee Jillan melkein joka päivä. 😀 Noh, ei kai hän pitkällä reissulla ole. Hellon täytyy kyllä olla nukkumassa, kun ei vastaa viesteihin. 😀
-
Hyvä herra Hellevaara, olet julma olento. Hello on vajaa, eikä tajua varmasti mistään mitään, mutta mä tajuan ja kai joku kerta läkähdyn, kun elän yhä vain uudelleen sitä miten Tiitus demonstroi Hellolle kuinka ajellaan romanttinen poniajelu. Sitä minä välillä kuitenkin mietin, että kuinka idiootti Hello oikeastaan on. Kauanko sillä menee käsittää, ettei se voisi tuolla tavalla soittaa naamaansa varmaan kovin monelle perus pohjalaisessa jefujoukkueessa ja jäädä henkiin? 😀 No: minulla on projektina avata sen ajatuksia Tiituksesta pikkuhiljaa, sille itselleenkin. Olen vähän Nellyä kosiskellut myös mukaan siihen projektiin. Outo töniminen ei siis lopu ihan heti. Sori Tiitus. Vaikka eiköhän harkoissa enemmän mustelmia saa kuin Hellon käsivarsien nivelkohdista?
Musta on ihanaa, että Tiitukselle kehittyy koko ajan vahvemmin sellainen sisäinen ajatusmaailma, joka poikkeaa jonkin verran reaalimaailmasta. Erityisesti se on näkynyt nyt kahdessa viimeisessä tarinassa, mutta on se siellä ennenkin ollut kehittymässä. Viimeksi Tiitus siis tarinan lopussa pohtii sitä, miksi hänen oikein tuli lähdettyä Hellon perään. Tässä hän jo esittää vaihtoehtoisia tapahtumia: vitsit, kun olisi viitsinyt sanoa Hellolle, että haluaa maistaa jätskiä, mutta kun ei kehtaa. Mulla ainakin hahmon toiminnan kuvaaminen tulee ensin, mutta sisäisten ristiriitojen (joita on kaikilla koko ajan pieniä) kuvaaminen kehittyy joka hahmon kohdalla vasta aikaa myöten. Tuntuu, että Hellon hahmo on kasvattanut Tiden hahmon sisäisen monologin puolta. Tiitus ajattelee nykyään tosi kivasti sellaisia asioita, joita haluaisi tapahtuvan, mutta jotka kokee mahdottomaksi. Pieniä ja suuria asioita.
Nyt menen vielä hetkeksi takaisin hevoskärryille haistelemaan Tiitusta, joka vielä kerran demonstroi meille, miten hänellä olisi vilttikin Hellolle. <3 Meidän pitää ehkä tosiaan hankkia tänne joku fanfiction-puoli, jossa saisin leikityttää näitä niin kuin pikkuflikat barbeja. 😀
-
Huh. Onneksi koko episodi alkaa olla jo ohi ja Cozminan ja Nellyn rysähdyksestä selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Vaan olisihan sitä jokainen huolissaan hevosestaan sellaisen kokovartalopyörähdyksen jälkeen. Tarkkailisi kuntoa, vaikka kuinka näyttäisi jo hyvältä. Cozmina taitaa kuitenkin olla perusterve ja sitkeä!
Kuvakin on oikein kesäinen jo, ja kyllähän tuolla pihalla suurin osa puista ja pusikoista jo vihertää! Hyvä, että maltoit tehdä taustan. Se on monesti työläämpi tehdä kuin itse aihe, vaan onhan kuva heti erinäköinen kun siinä on muutakin kuin hevonen!
-
Voivoi. Mitähän Inari tähän sanoo, että pikkusisko tekstailee vieraille pojille, eikä ilmeisesti ole vieläkään kertonut edes isälleen. Mietin viimeksi itsekin, onko Herman oikeastaan stalkkeri, mutta ei siltä vaikuta. Hän kuitenkin tulee aina tapaamaan Eiraa ihmisten ilmoille, vaikka tallille. Sellaisen takia hän on alkanut vaikuttaa kunnon kollilta, jolla ei ole mitään salattavaa. Ehkä Eiran iskäkin uskaltaisi antaa tyttärensä sellaiseen poikaan tutustua.
-
Oho — reflektoit koko ajan syvällisemmin, Metsärinne!
Yritin koko tarinan ajan arvuutella, lähteekö Noa ajelemaan, vai lähteekö edes leffaan Hellon kanssa. Teki mieli scrollata heti loppuun katsomaan, olisiko siellä vastausta, mutta maltoin mieleni. Itse asiassa olin jo melko varma, että Noa menisi tupaan ja sanoisi, että kuule Ilves: olen aikuinen enkä halua taittaa niskaani mönkijällä. Olen iloisesti yllättynyt, kun Noa päättikin lähteä ajelemaan.
Tästä tarinasta huokuu se, miten tasaisuus ja turvallisuus on Noalle nyt tärkeä arvo. Flidakin symboloi tässä jutussa sitä, ja itse asiassa kauniimmin ja tehokkaammin kuin kolari ja entinen elämä. Mikä olisi tasaisempaa ja turvallisempaa kuin Flida? Aina ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaista. Noa sanoo, että aina ei tarvitse elää täysillä. Mutta ei aina tarvitse olla onneksi tasaistakaan hänen mielestään. Joskus voi vähän ajaa mönkijällä Mäensisuksessa.
Ehkä Noa pääsee Hellon tai jonkun muun kautta kiinni vähän vauhdikkaampiin ympyröihin kuin Jillan ja Eetun meno. Onhan Hellokin laiska kuin vompatti, mutta osaa sentään riehuakin vähän, ja suorastaan leikkiä, vaikka sitten mönkijällä. En osaa aavistaakaan, onko Hellon huolettomuus Noasta enemmän rentouttavaa vai ahdistavaa. 😀
-
Nellystä ja Hellosta saattaa olla tulossa vähän omalaatuisia kavereita. 😀 Molemmat taitavat vitsailla vähän mitä sylki suuhun tuo. He ovat erilaisia, mutta taitavat yrittää tosissaan tulla toimeen. Esimerkiksi niin, ettei aamusta asti hilpeä Hello ryhdy juttusille äreän Nellyn kanssa, vaan on oppinut odottamaan.
Inari sai tässä kivasti isomman roolin kuin Hellon havainnoimassa tarinassa. Minusta on myös jotenkin jännittävä ajatus, että Nelly on vähän mustasukkainen Eetusta. Vaikka tietäähän sen, että Hellolla ei ole mitään mahdollisuuksia, ja ettei hän ole edes ihan tosissaan. Tästä asetelmasta, miten Nelly ja Eetu ovat vähän niin kuin salaa yhdessä, saa varmasti irti vielä vaikka minkälaista draamaa.
Musta on hauskaa myös se, että eri hahmot kiinnittävät huomionsa eri asioihin. Hellon juttu oli tietenkin pohjimmiltaan viriketarina, mutta kun vertaillaan siis Tiitusta ja Nellyä. Tottakai Tiituksen huomio kiinnittyy Helloon, ja Nellyn puolestaan Cozminaan ja Eetuun. 😀 Mitähän se kertoo Hellosta, että hänen tarinassaan eniten palstatilaa saivat kahvi ja Tiitus? 😀
-
Kivaa! Vielä mahtuu 🙂
-
Suurin osa meistä varmaan on joskus ollut Tiituksen tilanteessa. Mä ainakin. 😀 Se on samalla niin tosi ihanaa, ja kuitenkin niin tosi kauheaa. Sitä elättelee aina jotain toiveita, niin kuin kai Tiituskin, kun lähti Hellon perään. Ja toisaalta sitä ihan samaan aikaan ajattelee, ettei tästä voi mitään tulla, kun toinen ei kuitenkaan tajua, ja kun sillä kerran on jo joku, ja kun tietenkään ei voi sanoa mitään ja ottaa sitä riskiä, että joutuu jotenkin naurunalaiseksi. Näin tarinassa etenkin on yksinomaan jännittävää elää Tiitus-reppanan mukana. Ja taas, voi angst, olen tämän jo sanonut mutta sanonpa taas: olisin itse niin kauheasti halunnut tästä aiheesta taannoin toisaalla kirjoitella, enkä voinut. Kateellinen olen. Mutta vielä kivempaa taitaa olla päästä lukemaan!!
Musta suloisinta ja kivointa tässä on se, miten Tiituksesta on kivaa, kun Hello ropeltaa sen hiuksia. En oikein osaa päättää, minkälainen kertoja toisi sen kaikkein parhaiten esiin: ehkä kuitenkin Tiitus itse. Nyt saamme lukea hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Ulkopuolisen kertojan kautta olisimme nähneet hänen ilmeensä, ja sen olisin tottavie halunnut nähdä. 😀 Mutta ehkä tyydyn kuvittelemaan. Tuskin minäkertojat itse ovat useinkaan kauhean tietoisia kasvojensa ilmeistä, jos ne ovat aitoja!
Epäröin kirjoittaa Hellon syyttämässä Tiitusta kahvin litkimisestä. Se tilanne olisi ollut helppo ymmärtää niinkin, että Hello on ilkeä. Onneksi Tiituskin taisi ymmärtää, että Hellolla on vain lapsellinen huumorintaju.
-
Tässä tarinassa on ihan eri fiilis kuin edellisessä, vaikka hevonen on yhtä kipeä. Jotenkin lohdullista, että arki jatkuu melko samanlaisena, vaikka tulee takapakkia. Ja tavallaan ihanaa, että kaverin jaksamisesta viitsitään pitää huolta ihan raivostuttavuuteen asti. Selitän sen mieluiten hahmojen hyväsydämisyydellä, vaikka otsonmäkeläisyydelläkin saattaa olla osansa asiaan. Jokainen tapahtuma täällä on Tapaus isolla T:llä. On niin inhimillistä ärsyyntyä muiden hyvää tarkoittavista uteluista, vaikka tietää, etteivät muut ilkeyttään.
Tämä on siitäkin herttainen tarina, että saat lyhyesti huomioitua monen muun hahmon olemassaolon. Näistä tarinoista ainakin minun kohdallani lähtee se ihana Hopiavuoren pohjavire, että kaikki tuntuu aidolta. Että vaikka kaikki eivät tietenkään voi jaksaa kirjoittaa koko aikaa aktiivisesti, hahmot pyörivät mukana arjessa ja osin jaloissa. 😀 Lisäksi elän tietysti Eetuna mukana salaista kädessäpitelyä, ja meistä se on jännittävää.
-
Vähän hirvittää, että mitähän tästä seuraa. Näyttää siltä, että nyt tilanne ei ehkä ole vielä kauhean paha, vaikka pahastikin olisi voinut käydä. Silti tekstin sävy on niin pahaenteinen, että aloin heti uumoilla, ettei tästä parilla naarmulla välttämättä selviydytä. Toivottavasti olen väärässä! Nelly kuitenkin ratsasti Cozminalla kotiin.
On myös jotenkin tosi Eetua kysyä, että mikä kauhea hevosella on. Joo eihän siinä selkeästi präiskähtänyt kuin Eetun ihastus tantereeseen, ja silti hän tuijottaa ensimmäisenä hevosta. Ihme setä.
-
En ehkä kestä. Sanoinko jo, että ihmissuhteet ovat lempiaiheitani, olivat ne mitä tahansa, ja että olen hulluna kaikkeen romantiikkaan, etenkin vaikeaan ja epämääräiseen? Taisin siitä kerran mainita joo. Siis kerran tunnissa.
Asetit riman tosi korkealle ajatellen sitä, että miten tästä jatkan Eetun kertomana. Lempiaiheeni on minulle vaikea, ja aika usein sorrun omituiseen vihjailuun ja toivon, että lukijat ymmärtäisivät jonkin pienen symboloivan oikeastaan jotain suurta. Sinä taas tapaat tarttua tarinoissasi itse aiheeseen. Minulla on kahtalainen fiilis siitä. Se on ehdottomasti ihanaa ja rohkeaa, ja tällaisesta kuin minä, näitä tarinoita on jännittävä lukea. Toisaalta taas, kun kyse on omasta hahmosta, jonka vierellä myötäelän, se on välillä jopa pelottavaa. En usko, että pelottavuus johtuu itse tekstistäsi. Tuskin kukaan muu kokee niin. Tunnen kuitenkin itse pitäväni koko ajan jotenkin jarrua pohjassa. Todennäköisesti se on hyvän ja aidon, eläväisen tekstin merkki! Luulen, että jos kyse olisi jonkun toisen hahmosta kuin omastani, en nostelisi täällä päätäni niin kuin kipeäsuinen hevonen. Taidan elää liikaa Eetuna näitä lukiessani ja pelätä sitten samalla kuin hän. 😀
Minusta näiden kahden järjestely on suloinen, ja samalla aika kiero. Näkeehän sen, että nämä hahmot eivät sovi yhteen — ja samalla näkeehän sen, miten ihanasti ne sopivat yhteen kunnes Eetu alkoi kuvitella olevansa Nellyn ja Noan tiellä. En itsekään todella tiedä, millainen tarina tästä tulee, ja seuraan tätä yhtä jännittyneenä kuin jos en olisikaan toinen tämän käsikirjoittajista.
-
Jitta on uskottava tyyppi väsymyksensä ja koulunsa kanssa. Melkein jokainen kai ajattelee, että jes, viikonloppu koittaa, nyt vähän lepiä.
Olen Jitan kanssa ihmisenä ihan samaa mieltä Hopiavuoresta. Mitä enemmän draamaa ehtii tapahtua ennen kuin sinne saa ujutettua oman hahmonsa väliin, sitä vaikeampaa varmasti on aloittaa. Toivottavasti Jitta pääseekin mahdollisimman pian ottamaan kontaktia muihin. Muiden hahmoista on tosi vaikea kirjoittaa itse ensin, sillä kun ei ole koskaan nähnyt toisen hahmoa vuorovaikutuksessa, ei voi tietää, miten hän käyttäytyisi ja millaisista asioista ja miten hän keskustelisi. Kun uusi hahmo aloittaa tutustumalla yhteen, muiden on helpompi ottaa hänet mukaan ihan koska muut ymmärtävät hänen puhetapaansa ja juttujaan paremmin jo parin keskustelun pohjalta.
Kirjoitat tosi kivasti. Seuraava yksityiskohta, johon ehkä haluat kiinnittää huomiota, ja joka pisti tästä muuten niin soljuvasta tekstistä silmään, ovat numerot. Numerot yhdestä yhdeksään ja tasakymmenet kirjoitetaan kaunokirjallisessa tekstissä numeroin. Lisäksi määreiden lyhenteet (tunti h, desilitra dl, hehtaari ha jne) kuuluvat oikeastaan ainoastaan matemaattisiin aineisiin ja ohjeisiin, eivät siis nekään kaunokirjallisuuten, eli tarinoihin. 🙂 Jitalla oli siis seitsemän tuntia koulua, seitsentuntinen koulupäivä tai jotain, ellei kyseessä ole matemaattinen ongelma. 🙂
-
Voi Noa. Toivottavasti se Otsonmäki ja kaikki tuntuvat joskus niin paljon kodilta, ettei tarvitse piitata edes siitä, miltä Jesse mahtaa muiden silmissä vaikuttaa. Jessellä on kuitenkin ihan yhtä suuri oikeus vaellella ympäriinsä Noan vieraana loukkaamassa Eiraa, kuin vaikka Hellolla on Eetun vieraana vaellella tekemässä samaa. Koska kaikkihan Eiran mielen lopulta pahoittavat. :)Eikä sitä ikinä tiedä Jessestäkään. Ihmiset muuttuvat, kun ympäristö, kanssaihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Viimeksi Jesse oli ensimmäistä kertaa uudessa paikassa äänekkään lauman keskellä. Kymmenes tai viideskymmenes tai tuhannes kerta voi tuntua erilaiselta. Alku on aina vaikein, ja röllimäisille ihmisille kaikkein röllimäisin. 😀
Noa on niin kuin sipuli. Tarina tarinalta hänestä tuntuu putoavan yksi ohut kerros. No, onhan hän verrattaen uusi hahmo: niillä on tapana muuttua paremmiksi kun niitä oppii käsittelemään aina vain paremmin. Noalla on kuitenkin ollut jo alussa persoona, joten olet tosi pitkällä jo. Itseäni auttaa hahmon kehittelemisessä ja persoonan syventämisessä kaksi asiaa. Pitää tietää, mikä on hahmon syvin unelma ja laittaa hänet pyrkimään sitä kohti omalla (laiskalla/maanisella/epäröivällä/millä lie) tavallaan. Lisäksi täytyy tietää, mikä on hänen suurin pelkonsa ja uhkailla häntä sillä aina hänen liiaksi rentoutuessaan. Ehkä tiedät nämä jo ja Noa on alusta asti ollut siksi niin selkeä. Minä en vielä tiedä, mutta ei läheskään aina ole edes tarkoitus, että lukija saa tietää. Erityisesti tällaisessa oudossa tarinoinnissa kuin virtuaalimaailma, että eletään draaman alku ja loputtomasti keskikohtia, mutta aina vältellään loppua, sillä siihen tarina loppuisi.
Ja tämä kuva, niin yksinkertainen kuin onkin, on hyvä ihan sairaan monella tapaa. Ensinnäkin, se näyttää ja kertoo lisää sen sijaan että ainoastaan toistaisi sitä, mitä tarinassa sanotaan. Se on siis osa tarinaa, eikä kuvituskuva. Toisekseen, laiskempi olisi feikannut tämän keskustelun jollain apilla tai ihan jonkun kanssa ja ottanut kuvankaappauksen, mutta olet tehnyt tämän itse. Kaiken lisäksi, huom, olet viitsinyt kirjoittaa joka kirjaimen käsin. Ai vitsit miten paljon kivemmalta se näyttää kuin hienoimmallakaan fontilla kirjoittaminen. Mun mielestä parasta ei ole Jessen profiilikuva, niin tyylikäs kuin sekin on, vaan se miten hienosti koko kuva keskustelee tekstin kanssa.
Mulle tulee tästä tarinasta myös tosi tosi luettu olo, jossa olen paistatellut siitä lähtien kun luin tämän. (Luen yleensä kaiken heti, mutta en vanhanaikaisena tyyppinä pystty kommentoimaan kännykällä.) En ikinä uskaltanut toivoa, että voisi oikeasti olla tällainen paikka, jossa ei tarvitse kirjoittaa yksin nurkassa.
-
En ehkä kestä. 😀 Olen mielikuvitellut Tiituksen niin tosi tosi suloiseksi kolliksi ja nyt sitten pyydät minua kuvittelemaan häntä Leia-nimisen pienen ponin kanssa, jolla on pieeeenet korvat ja siro mustanvärinen turpa. Ihanhan se melkein sattuu kuvitella näitä maastoilemassa. Tiitus on kuitenkin ihan ihmisen kokoinen äijä, niin että tuollainen nelijalkainen nugetti näytti varmaan ihan koiralta. :DD Olen saanut revittyä tarinaheppojeni kanssa useita juttuja siitä, miten hevonen on naurettavan iso, mutta enpä ole tainnut koskaan edes lukea siitä, että hevonen on naurettavan pieni. Tämä oli piristävää ja hellyyttävää, kiitos!
Minäkin mietin, mitä Hello olisi tehnyt, jos Tiitus olisi omien sanojensa mukaan tehnyt jotain Hellon suuntan. Se on sillä tavalla outo hahmo, että päättää usein itse, eikä suostu toimimaan niin kuin alun perin kuvittelin. Kyllä minä sen tiedän, ettei hän olisi Tiitus-parkaa kärrystä pudottanut. Olisiko lie luullut vitsiksi ja vedonlyönniksi, vai ollut äärimmäisen vakavissaan? Rehellisesti sanoen en todellakaan tiedä.
-
Jes, Tiitus pääsi taas hevosen selkään! On siinä varsan omistamisessa puolensa, mutta täytyyhän välillä saada ratsastaa kunnon hevosella. Ja hyvinhän se meni. Vaikka Tiitus on nähty jo Jussin selässä, en osaa sanoa kauheasti mitään hänen ratsastustaidostaan. Se voi johtua osin siitä, etten tavan ratsastuksesta liikoja ymmärrä, mutta ainakin osaksi siitä, ettei Tiitus-parka ole vielä monesti hevosen selkään päässyt tarinoissaan. Mutta hänhän on varsin taitava: niin taitava, että pystyy analysoimaan hevosen kehitystä!
Menee varmaan vähän naurettavan puolelle se, miten minulla on olo kuin salapoliisilla tätä lukiessani. Olen kuin suurikin nero tunnistaessani Oonan ja hevoset Hopiavuoren tapahtumista ja tietäessäni tasan tarkkaan, mikä on ainoa sellainen talli Australiassa, joka voisi järjestää tarinalliseen vivahtavankaan valmennuksen. 😀 Mutta hei, minä olinkin se outo, joka haaveilee yhtenäisemmästä tarinallisesta virtuaalimaailmasta. Tottakai olen ihan fiiliksissä, kun tallit, hevoset ja hahmot elävät Australiaa myöten samassa tarinassa ja todellisuudessa. 😀
-
Oi kun voisi vaan kirjottaa ja reagoida näihin uusiin käänteisiin just sillä sekunnilla kun nämä ilmestyy. Mutta ehkä ihan hyvä, ettei voi: tulee vähän ensin mietittyä, mihin järjestykseen laittaa kirjaimia peräkkäin.
En osaa sanoa, kumpi on enemmän hämillään, minä vai Eetu. Nelly kokee, ettei hänellä ole meneillään mitään. Eetu oli varma, että ehdottomasti on, Noan kanssa. No Eetu on väärässä ja hämmentynyt. Minäkin olen sitä mieltä, että ehdottomasti on, sen jonkun sällin kanssa josta oli puhetta ainakin Cozminan päiväkirjassa. Siitä isäntä taas ei tiedä yyyyhtään mitään. 😀 En tulkitse Nellyn valehtelevan, vaan tulkitsen että minulla ja tällä hahmolla on eri käsitys siitä, mitä tarkoittaa kun on meneillään jotain.
Minusta on huvittava yksityiskohta, että Nelly kehottaa Eetua olemaan vitsailematta ja kiusaamatta. Koska Eetuhan se näistä tosiaan on, joka vitsailee ja kiusaa. :DD
