Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Luokan 3 tarinat
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond
Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.
Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti
Muutosvastarinta
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun suomenhevosorin tänään ratsuna hiekka-aitauksessa näin. Ja selkään oli likka pantu. Kyllä ei pitäisi senlaatusta kansallisaarretta aitauksessa emännän voimin ratsastaa. Jalatkin olivat hevoselta sideharsoon käärineet. Kyllä ei saisi sairasta raudikkoa sillä tavalla kohdella, navettaan tokenemaan pitäisi jättää. Likka anto liinaharjan vähän väliä juosta ja juuri kun vauhtiin pääsivät, piti orin taas hidastaa. Laittoipa likka orin myös nelistämään kehää. Kyllä ei hevosta ole tehty ympyrää laukkaamaan. Kinttupolkuja tallaamaan se pitäisi päästää ja mettätöissä auttamaan, niin tomerasti kauhoi eteenpäin tuokin orhi. Sillä oli peltotyöläisen asenne veressä, senhän näki jokainen. Kyllä ei ole tehty suomalaisen sisu aitauksessa tuhlattavaksi.Jannican kommentti
Ensimmäiseksi ja toiseksi tulleiden tarinoiden välillä oli aivan hiuksenhieno ero, lopulta voiton vei kuitenkin vahvalla murteella, humoristisella asenteella ja reippaalla meiningillä tehty tarinanpätkä, jossa noudatettiin hyvin ja kekseliäästi tehtävänantoa.Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost
Iik, maailman söpöin ratsukko!
Hopiavuoren hevostallin koulukilpailujen kuuluttaja ilmoitti helppo C-luokan toisen verryttelyryhmän ajan olevan päättynyt, ja radalle kutsuttiin Aura Tynni hevosellaan Moons Last Frost. Suureksi ilokseni kentälle tepasteli aivan mahdottoman suloinen poni, ihan selkeä shettis. Kimoa osasin odottaa jo nimestä, mutta ei jestas miten pirun suloinen kimo sieltä tulla tipsuttikaan! En ole varma pihisinkö ääneen kimeästi, mutta siltä minusta ainakin tuntui – Niin. Söpö. Mahdottoman pörheä ja komea ori, tunsin silmien pullistuvan päästäni ja hymyni vain leventyvän, kun ratsukko ravasi alkutervehdykseen. Ratsastaja oli ponille aivan oikean kokoinen, meinasin pyörtyä kun tyttö sipaisi hellästi rakkaan poninsa kaulaa juuri ennen radan aloittamista. Tämä kouluohjelma oli lyhyt, mutta sain ihailla ratsukkoa jokaisessa askellajissa – kiitos kouluratsastusjumalille siitä! Askelta Moons Last Frost pidensi kuuliaisesti (Mikä liike!), laukan se nosti pontevasti eikä heittänyt päätään mihinkään suuntaan vaan pysyi kuuliaisesti tasaisena. Hieman se huiskaisi hännällään, kun tomera ratsastaja huomautti pyöreäpäisillä kannuksillaan poniaan etenemään pääty-ympyrällä reippaammassa laukassa. Raviin siirtyminen pitkällä sivulla onnistui täydellisesti, ja pysähdys keskellä kenttää leveyssuunnassa oli tarkka, melkein hypin innosta paikallani vaikken edes tuntenut koko ratsukkoa. Lopputervehdyksen jälkeen koko parikymmenpäinen yleisö taputti ratsukolle, minä kaikkein villeimmin. Kimo oli täydellinen lastenponi, jollaisen minäkin olisin halunnut kymmenen vuotta sitten. Ei, viisitoista, silloin olisin ollut tarpeeksi pieni shetlanninponin selkään. Päätin mennä seikkailemaan talliin heti kun ystäväni suoritus samaisessa luokassa olisi ohitse, tämä minut hurmannut poni oli pakko päästä tapaamaan.Hopiavuoren Eetun kommentti
No tästä kyllä voi aivan haistaa ja maistaa, kuinka söpö ratsukko Hopiavuoressa kisasikaan! 😀 Yliampuvuus sopii tähän tarinaan ja tyyliin hienosti!Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445
Todellinen kouluheppa
Radalle pyyhältää pyöreähkö suomenhevosori. Tuollainenko Helppo A -tasoisessa luokassa? Pah, ei näytä olevan erityisen timmissä kunnossa. Ehkä ratsastaja on erehtynyt luokasta. Silmäilen häntä. Nuorehko aikuinen, jonka hiukset ovat nutturalla. Mustan kisatakin hihat ovat hieman heikossa kunnossa, mutta muuten ratsastaja näyttää huolitellulta. Hevosesta en edelleenkään ole samaa mieltä sen lyllertäessä uralla. Tai no, ihan hyvää raviahan tuo on. Mutta minun ihanaa Kultsia paremmalta se ei näytä tippaakaan! Seuraan ratsukkoa silmä tarkkana. Avut ovat lähes huomaamattomat, mutta hevonen reagoi hitaasti. Ei kyllä tuollaisella menolla Helppo A:n arvostelulla tule hyviä pisteitä. Ori puuskuttaa ja näyttää yllättävän tyytyväiseltä. Se laukkaa nätisti muodossa, mutta heiluttelee päätään puolelta toiselle. Aijai. Ei sillä, että olisin itse osannut paremmin, mutta helppohan se muiden virheitä oli seurata. Noin! Nyt on keskilaukan aika. Tämän minä haluan nähdä. Tuon maha lähtee taatusti lentoon. Ratsastaja antaa tällä kertaa pohjeavut selkeämmin. Taas rapsahtaa pari pistettä pois, ehkä. Hevonen venyttää askeltaan ja… laukkaa todella nätisti. Ratsastaja huojuu hallitusti ees taas. Suomenhevosista on sittenkin moneen ehkä.
Hopiavuoren Eetun kommentti
Hymähdin ihan ääneen, kun ilmaisit ratsun etenemisen niin, että se lyllertää uralla. Ensimmäisten virkkeiden ajan ajattelin, että kertojasi on joku mielensäpahoittaja, joka on muuten vain negatiivinen. Sitten aloin tulkita tekstiä niin, että hän on kateellinen Juulialle! Tämä on niin negatiivinen pätkä, että se on jo huvittava! -
Luokan 2 tarinat
Tinkan kommentti
Toisen luokan arviointi oli ehdottomasti hankalin! Hienoja tarinoita kuitenkin jokaiselta, en edes osannut odottaa näin tunteita herättäviä tekstejä.Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni
Mitä silmät ei nää
Pisti aamupäivällä kaduttamaan koko kisailmoittautuminen. Historian katalimmat pms-oireet tulvivat päälle, kahvimaito oli loppu, kisahuopa pesemättä eikä Unnakaan mennyt ensiyrittämällä traileriin. -Ihan tyhmää kaikki, en mä jaksa lähtee, narisin pelkääjän paikalla äidin säätäessä keskittyneenä autoni peilejä ja kuskin penkkiä itselleen sopivaksi. -Höpö höpö, äiti tyytyi toteamaan jämptisti ja käynnisti autonromuni, joka ei meinannut ensiyrittämällä toimia sekään. Äiti halusi välttämättä ajaa. Minun piti kuulemma säästellä itseäni radalle.Kisapaikalla oli sisäpiirin tuntua. Kaikki tunsivat kaikki, paitsi minä en ketään. Olo oli kuin ensimmäisenä ponikerhopäivänä, jolloin äiti tuuppasi selästä ja passitti rohkeasti tutustumaan muihin kerholaisiin, jotka tunsivat toisensa entuudestaan. Virittelin Unnalle varusteita trailerin sivussa kypärän lippa vinossa. Poskihihna oli kokoajan kierteellä, huopa rutussa ja häntä takussa. Äiti haki meille kahvit ja tuputti pullaa nenän eteen. -No en varmasti syö, tiuskin ja lähdin taluttamaan Unnaa kenttää kohti äidin jäädessä jälkeen kädet täynnä pullakahveja.
Alkuverryttelyissä Unna keskittyi kiukuttelemaan kanssani kilpaa. Teki mieli kiskaista hevosta suusta ja purskahtaa itkuun. Kaikki oli tänään vaan niin niin tyhmää. Kun tuli meidän vuoro suorittaa, tuntui että rata hävisi päästä sillä samalla hetkellä. Ratsastin tervehdykseen mutrusuuna ja lähdin suorittamaan rataa kulmat kurtussa. Kaarros, kierros, hilipatipippaa. Ei huvittanut onnistua. Lopputervehdys, kiitos hei. Laimeat aplodit peittyivät ärsyttävän sanaseppo-kuuluttajan letkautuksiin. Näin sivusilmällä äidin tuulettavan kentän laidalla villisti muidenkin puolesta.
Äiti otti Unnan ohjista kiinni heti, kun ratsastin ulos kentältä ja käski hypätä alas. Laskeuduin selästä silmiä pyöritellen ja otin vastahakoisesti vastaan äidin jo kertaalleen tyrkyttämät pullakahvit. -Menehän autoon siitä, äiti komensi lempeästi eikä minulla ollut oikeastaan mitään sitä vastaan. Sapetti niin paljon.
Istahtaessani autoon heitin kädet hetkeksi puuskaan ja inisin itsekseni. Sitten loin katseen kuskin paikalle, jossa lepäsi suklaapatukka ja maailman rumin kortti, jota koristi leijona heiluvilla askartelusilmillä. Hymähdin hieman ja katsoin kortin taakse, jossa luki äidin kauniilla käsialalla: ”Rakas tyttäreni, Toisinaan ihan hyvä riittää. T. Mamma”. Avasin suklaapatukan ja kyynelkanavani. Hörpin kylmäksi ehtinyttä kahvia ja pohdin miten lapsellinen osasinkaan olla. Tihrustin itkua kilpaa pilvien kanssa, jotka olivat alkaneet pikkuhiljaa ripotella sadetta kisaajien iloksi.
Sateen tyynnyttävä ropina ja kisapäivän väsymys saivat minut vahingossa nukahtamaan. Heräsin vasta, kun äiti saapui autolle ja ilmoitti kisatuloksista ja siitä, että nyt lähdettäisiin kotiin. Tahattomien päiväunieni aikana äiti oli purkanut Unnan varusteista, harjannut, loimittanut ja lastannut. -Äiti.., aloitin nöyrästi silmät punaisina. -Ole hyvä, äiti vastasi sillä samalla lämpimällä varmuudella ja myötätunnolla, jolla hän oli jaksanut katsella kiukkuani koko päivän.
Kotimatkalla oli hiljaista. Kaikki tuiki tärkeä oli tältä päivää sanottu.
Mauran kommentti
Ehkä eniten mun tunteisiin vetoava tarinä – lähinnä siksi, että näen itseni tarinassa kuvatussa tilanteessa, ja monessa vastaavassa tilanteessa, mitä elämäni aikana oon kokenut, mutta ne on menneet suhteellisen samalla kaavallaSanttu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161
Maailman paras äiti?Monelle äidistä mieleen tulee lämpö ja rakkaus, joku joka välittää ja kuuntelee ja ymmärtää, pullantuoksu ja pehmeä hymy. Santulle äidistä tulee mieleen tiukka äänensävy, aina aavistuksen alaspäin kääntyneet suupielet ja vahva hajuvesi, joka saa veden kihoamaan silmiin ja hengityksen ahtautumaan. Äiti on harvoin hyvällä päällä. Hänen kulmansa painuvat aina kurttuun kun Santun vaatteissa on Kaapon (Santun kultaisennoutajan) karvoja tai jos Santtu saa kokeista numeron yhdeksän alapuolelta. Santtu on melko varma, ettei äiti pidä Kaaposta. Hänestä kaikki mitä koira tekee on epämiellyttävää, jos se ei istu paikallaan hiljaa. Santtu sanoo aina, että se tekee vain mikä on koiralle luonnollista. Onneksi Kaapo pitää kaikista eikä ymmärrä, vaikkei äiti siitä pitäisikään.
Santtu heräsi äitienpäivänä jo varhain. Hän kävi Kaapon kanssa lenkillä, ja palasi kiireesti kotiin tekemään äidille aamiaista. Äiti oli edeltävänä iltana lähtenyt taas ’tyttöjen kanssa ulos’, niinkuin äiti sitä kutsuu. Hän palasi vasta myöhään ja haisi alkoholilta. Santtu osallistui myös Tie Tähtiin finaaliin, joka kruunasi intensiivisen kevään. Äiti on ollut ylpeä Santun ansaitsemista ruusukkeista, ja sen hetken hän on sietänyt myös Fifiä paremmin. Ehtiäkseen ensin tallille Fifin laittamaan kuntoon Santun piti nousta ja ennenkuin tuli valoisaa, ja valmiin aamiaisen hän jätti keittiön pöydälle lapun kanssa.
”Hyvää äitienpäivää!
️ Santtu & Kaapo”Santtu ei ajatellut lähtevänsä kisaamaan enää Tie Tähtiin kisasarjan loputtua, mutta toisin kävi. Hyvien sijoituksien jälkeen pojan rintaan oli noussut ihan uudenlainen tunne, jota ei ihan itsevarmuudeksi voinut kutsua, mutta jotain sinnepäin; ehkä minä osaankin, kai minä pystynkin. Santtu halusi todistaa paitsi itselleen, myös äidilleen että kyllä hän pärjäisi. Että Fifi on hieno hevonen, eikä sen ostamista tarvitse katua.
”Tuletko sä katsomaan?” Santtu kysyy varovasti keittiön ovensuusta. Äiti viilaa kynsiään ruokapöydän ääressä ja pitelee puhelinta korvan ja hartian välissä. Santtu on odottanut jo monta minuuttia ja pian pojalle tulisi kiire jos hän ei lähtisi. Äidin terävä katse kääntyy Santtua kohti.
”Mä olen puhelimessa”, hän sanoo ja laskee vaaleanpunaisen kynsiviilan pöytää vasten. Akryylisiin tekokynsiinsä puhaltaen äiti siirtää puhelinta sivuun hetkeksi. ”Minne sä olet menossa?”
”Tallille”, Santtu vastaa ja yrittää pitää harmin poissa äänestään. ”Meillä on Fifin kanssa ne kisat tänään.. Mä en ota Kaapoa mukaan, niin päästätkö sen ulos päivällä?”
Äiti vilkaisee keittiön nurkassa makaavaan vaaleaan koiraan. Hänen nenänsä yläpuolelle ilmestyy ryppyjä, sillä tavalla kuin hän olisi juuri haistanut jotain todella pahaa.
”Päästän, mutta katsomaan en kerkeä”, ja niine sanoineen hän palaa puhelunsa pariin. Santtu nyökkää.Hallavassa järjestettyyn finaaliin verrattuna Hopiavuoren kisahumu on pientä. Kisaajia ei ole monta, tallin omaa väkeä näyttää olevan lähes yhtä paljon. Tunnelma on ihmeellisen kodikas. Siitä huolimatta Santtu tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi. Hän on varma, että hän on ainoa alaikäinen kisaaja jonka vanhemmat eivät tulleet katsomaan. Vaikka vuoden päästä Santtu täyttäisikin kahdeksantoista, sillä hetkellä Fifin satulaan noustessaan hänestä ei tunnu yhtään aikuiselta. Fifin nostaessa ravin Santtu tuntee palan nousevan kurkkuun hänen ohjatessa poninsa kentälle. Pysähdys, tervehdys. Takaisin raviin ja oikealle.
Koko rata leikkaa.
Äidin ärtynyt kielen naksautus kun Santun vaatteet ovat rypyssä.Askeleen pidennys. Montako askelta? Yksi, kaksi, kolme, neljä..
”Vaan kahdeksan?” äidin ääni on moittiva, ”etkö sä lukenut tähän kokeeseen yhtään?”Kolmikaarinen kiemuraura. Fifi kulkee nätisti, se rata on sille jo tuttu.
”Etkö sä voisi harrastaa jotain muuta, niinkuin normaalit pojat?” äiti kysyy viinilasin ääreltä. ”Vaikka jalkapalloa. Katsoisit edes jääkiekkoa telkkarista.”Pysähdys. Santtu nielaisee syvään ja rapsuttaa huomaamattomasti Fifin säkää vasemman käden etu- ja keskisormella. Pojan sydän tuntuu raskaalta. Kentän laidalla olevat ihmiset ovat hiljaa. Jostain kuuluu vaimeaa koiran haukuntaa.
Peruutus, yksi, kaksi, kolme, neljä.Äidillä on terävä kieli, joka viiltää kipeämmin kuin mikään metalli. Se sanoo asioita, joita Santtu miettii yksin yöllä kun hän ei saa unta.
Äiti ei silti ole paha. Santtu pitää äidistä paljon. Tai ainakin hän luulee pitävänsä. Äidistä täytyy pitää, eikö vain?Rata loppuu ennenkuin Santtu huomaakaan. Hän taputtaa Fifin kaulaa ja ohjaa ponin kentältä pois. Pojan kädet ovat alkaneet vapisemaan ja kylmä hiki on liimannut kisatakin alla olevan paidan pojan selkää vasten. Katsojina ei ole ketään tuttua. Santtu pitää äidistä, mutta hän ei ole varma, pitääkö äiti Santusta.
Jannican kommentti
Teksti erottui heti toisten joukosta, keskustelu toi siihen mukavaa särmää, lämpöä ja todentuntua ja se oli upotettu itse tarinaan hyvin. Äiti oli tärkeänä osana tarinaa ja tehtävnantoa oli noudatettu oikein hyvin. Itse osallistuminen oli hieman pitkähkö ja tarina olisi kaivannut aavistuksen tiivistystä.Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman
Mitä väliä, kun äiti on täällä?
Skotti nyt ei ole mikään kouluhevonen. Olin kai osallistunut niihinkin kisoihin vain siksi, että ne satuttiin pitämään Skotin kotitallilla, jossa nyt muutenkin vietän kaiken aikani. Vähän hävettikin siinä ravailla. Jo etukäteen olin ajatellut, että muilla oli kuitenkin samassa luokassa nuoria puoliverisiä, tai kevyitä poneja — ehkä suokkeja… Ja minulla Skotti.Kesken radan satuin kuitenkin katsomaan äitiä. Äidin silmät loistivat. Hän katseli minua ja Skottia kentän aidan toiselta puolelta melkein liikuttuneena. Mistään ei voinut päätellä, että äiti pelkäsi hevosia aivan kauheasti. Minä, Helemias 22 vee, hymyilin äidille ihan automaattisesti, ja vilkutin vielä niin kuin pikkukakarat ala-asteen joulujuhlanäytöksissä. Kuulin, miten harvalukuinen yleisö hymähti huvittuneesti ja unohdin laskea Skotin askeleita. Mitä väliä? Äiti nauroi ja katsoi minua niin kuin olisin ollut voittamassa Olympialaisia, enkä kompuroimassa työhevosella kotikentällä.
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137
Äiti on aina rakas
Lähdin tänään kisoihin Hopiavuoreen Jasmiinalla. Hyvä se on saada kokemusta kouluratsastuskisoistakin! Hopiavuori oli mielestäni ihastuttava, ja samaa mieltä oli… äitini. Jostain syystä äitini, jonka kanssa en pidä paljoa yhteyttä, tuuppautui mukaan. Kai hän tuollaisena hössöttelijänä halusi varmistaa, ettei ”niin iso ja hurja” hevoseni ahmaise minua välipalaksi. Onneksi nämä olivat koulukisat, meno paljon rauhallisempaa kuin este- tai kenttäkisoissa. Jouduin ennen suoritusta aivan kokoajan selittämään äidille, mitä teen ja miksi hevoseni tekee sitä ja tätä. Olin samaan aikaan huvittunut, mutta kaipasin enemmän aikaa keskisttyä. No, hyvä, etten ollut näissä kisoissa mukana niin tavoitteellisessa mielessä. En voi melkein uskoa tätä todeksi. Äitini hurrasi kentän laidan vieressä koko kisasuoritukseni ajan. Hän ei hiljentynyt hetkeksikään, vaan juuri kun sain keskityttyä, kuulin hänen kuiskauksen: ”Tuo meni kyllä tosi hyvin!” Yrittäkää ajatella mielessänne reippaasti viidenkymmenen vuoden ylittävä nainen, joka ei tiedä mitään hevosista, hurraamassa hienot vaatteet päällä keskinkertaiselle suoritukselleni. Vaikka äiti hieman häiritsi minua suoritukseni aikana, en voi olla hänelle kuin kiitollinen. Päiväni oli todella hauska. Oli mukavaa taas nähdä hänet pitkästä aikaa. Nähdä, että kaikki oli kunnossa. Äiti on aina rakas. Ja se rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymisetkin.Hopiavuoren Eetun kommentti
Voi tuollaisiahan ne äidit ovat! Hurravat keskinkertaisillekin suorituksille, ja ovat hengessä mukana. Tämän tarinan alku on huvittava ja loppu tosi lämmin.Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn
Äiti
Tykkääköhän äiti issikoista? Kysymys pyöri mielessäni jo verryttelyssä. Kulomusta ihka aito islantilainen Frida ravasi pontevasti, vaikka ratsastin sitä hieman huolimattomasti ajatusten pyöriessä muualla. Sunnuntainen äitienpäivä tuli mieleeni oikeastaan vasta nyt, pahimmoilleen ennen luokan alkua. Olin kai kiinnittänyt huomioni ratsukoihin, joiden apuna hääräili ratsastajan oletettu äiti. Ei meillä kotona vietetty äitienpäivää, toki sisko- ja velipuoli lähtivät käymään omansa luona kaupungissa, mutta minä, isä ja Ylva-sisko jäätiin kotiin tallihommiin kuin minä tahansa muunakin päivänä. Frida höristi korviaan ja nosti päätään kun mikrofoni särähti hieman. Verryttelyaikaa kuulutettiin olevan jäljellä noin kahdeksan minuuttia. Hitto, aika valui sormien välistä enkä ollut vielä ehtinyt laukata. Onneksi tilaa oli hyvin, keräsin hieman ohjia ja pyysin Fridaa laukkaamaan. Tamma nosti laukan kuuliaisesti, sen askel oli matala ja pitkä. Frida oli hassu issikka, ei osannut töltätä. Jos minulla olisi äiti, olisin varmaan äitienpäivänä halunnut viedä sen issikkamaastoon jollekin vaellustallille. Kokeilemaan tölttiä, laukkaamaan varovaisesti, niinkuin aloittelija. Vai olisiko äiti sittenkin ratsastaja samoin kuin minä ja sisko? Äiti olisi varmaan kokeneempi ja rauhallisempi, toppuuttelisi aina meitä. Asuisiko meidän pihassa myös äidin hevonen? Kuvittelin heti vaaleajouhisen sporttimallin suomenhevostamman. Verryttelyaikaa jäljellä muutama minuutti, siirsin Fridan raviin ja pian sen jälkeen istuin alas käyntiin. Ei meillä ollut suomenhevostammaa, kun ei meillä ollut äitiäkään. Ei se ollut halunnut olla meidän äiti.Hopiavuoren Eetun kommentti
Vaikka Sylvillä ei syystä tai toisesta ole äitiä, onnistuit siitä huolimatta tuottamaan hienon, tehtävänannon mukaisen tarinan! Tämän tarinan vahvuus on yksityiskohtiin tarttuminen. Kuvailet tosi hienosti esim. kuinka mikrofoni särähti, ja millainen äidin hevonen olisi, sen sijaan että olisit vain sanonut, että ”suokki”. -
Luokan 1 tarinat
Reita (VRL-02753) – Sand Pond
Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.Sitten piti pysähtyä.
Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.
Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.
Jannican kommentti
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!mauran kommentti
Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011
Aina, kun uudet tuulet puhaltavat
Tervehdin tuomaria ja lähdin ravaamaan. Istuin Oasiksin korkeassa ja joustavassa ravissa ryhdikkäänä. Minua jännitti enemmän kuin yleensä kisoissa, koska Oasis oli uusin hevoseni. En ollut ehtinyt tutustua siihen vielä yhtä paljoa kuin muihin hevosiini. Nämä olivat myös minun ja Oasiksen ensimmäiset kilpailut. Tietenkin minua jännitti lähtä radalle. Päästessäni uralle minulla tuli pakosta mieleen ihka ensimmäinen ikioma hevoseni. Senkin olin saanut vain koeratsastuksen perusteella. Saadessaan uuden ja vieraan hevosen, vaatii aina aikaa tutustua siihen. Koulurata tuli kuin apteekin hyllyltä ajatellessani ensimmäistä hevostani Larsia:
Tuuli kovasti. Kiristin Larsin satulavyötä pienellä kentällä. Pari ystävääni hääräsivät hevoseni ympärillä ihaillen päivitellen, mikseivät he saaneet omaa hevosta. Lars seisoi rauhallisesti paikallaan pitäen silmällä kaikkea, mitä sen ympärillä tapahtui. Nousin selkään satulan keikahtaen leveäselkäisen suomenhevosen selässä. Naurahdin ja pukkasin satulan ja itseni keskelle hevosta. ”Voi Lars, pitääkin heti kehitellä joku systeemi, joka saisi satulan pysymään sinun pyöreän mahasi ympärillä”, puhuin hevoselle. Lähdin liikkeelle. Lars löntysteli rauhallisesti uraa pitkin. Hetki oli unohtumaton. Ensimmäistä kertaa oman hevosen selässä. Ihan ikioman. Jännitin, vaikka olin innoissani tulevasta.
En ikinä unohtaisi tuota tunnetta uuden hevosen selässä. Jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Kaipasin kovasti niitä aikoja, kun vielä puksuttelin menemään Larsin kanssa. Se oli opettanut minulle niin paljon niin ratsastuksesta kuin hevosesta huolehtimisestakin. Jokainen uusi hevonen opettaa jotain uutta. Mihinköhän päädyn vielä Oasiksen kanssa?
Hopiavuoren Eetun kommentti
Haikean tunnelman kyllä voi aistia Larsia muisteltaessa. Se oli varmasti rakas hevonen, eikä ihme! Olihan se ensimmäinen, ja jo tämän lyhyen kuvauksen perusteella se kuulostaa ihanan leppoisalta tyypiltä.
Tässä tarinassa parasta mielestäni on paluu muistosta todellisuuteen. Vaikka Larsin muistossa on haikea sävy, lopetus on ihanan pirteä! -
Yksittäisten tuomarien arviot
Luokka 1
Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (2 — 2 — 2)
Reita (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 1 — 1)Luokka 2
Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (2 — 1 — 1)
Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (3 — 4 — 4)
Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (1 — 2 — 2)
Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (4 — 5 — 5)
Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (5 — 3 — 3)Luokka 3
Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (3 — 1 — 2)
Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (4 — 4 — 4)
Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (2 — 3 — 3)
Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 2 — 1)Lopulliset tulokset
Luokka 1
1. Reita (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
2. Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 kunniamerkkiLuokka 2
1. Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni ruusuke, kunniamerkki
2. Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 ruusuke, kunniamerkki
3. Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman kunniamerkki
4. Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 kunniamerkki
5. Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn kunniamerkkiLuokka 3
1. Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
2. Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti ruusuke, kunniamerkki
3. Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost kunniamerkki
4. Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 kunniamerkkiKunniamerkki oikeuttaa ratsastajan osallistumaan Hopiavuoren suljettuihin tarinatapahtumiin millä tahansa ratsulla, sekä ratsun osallistumaan minkä tahansa ratsastajan kanssa. Sijoittuneet saavat Hopiavuoren uniikin ruusukkeen. Ruusukkeen ja merkin yhteyteen ei tarvitse laittaa copyright-merkintöjä. Ruusukkeen teki Hopiavuorelle Jesse (VRL-12637).
Lisätään tarinoita ja kommentteja…
-
Niin kuin hämähäkeillä on tapana
”Eetu! Onko Hello siinä?” Milan Mijatović kysyi leveäotsaisen mutta siroturpaisen hevosensa viereltä ja osoitti harjalla kohti minun taloani.
”En osaa kuule sanoa”, vastasin, ja kävelin mahdollisimman suoraan hänen ohitseen mennäkseni kahvinkeittoon. Kyllä minä tiesin, että Hello nukkui Jillan vieressä vintillä, mutta tarvitsiko sitä nyt kaiken maailman maneesinvuokraajapenikoille sanoa? Heti keittiöön päästyäni aloin mitata kahvia mittalusikalla suodatinpussiin päätäni pudistellen. Olin tietenkin selvittänyt Joonas Hopealinnan taustat ennen kuin olin luvannut yhtään mitään maneesia hänelle. Jos hän olisi ollut niitä Vaasan suunnan surkeita Hopealinnoja, en tosiaankaan olisi vuokrannut hänelle edes käytettyä tulitikkua, mutta hän oli niitä Hopealinnoja, jotka asuivat Kyrössä ja Seinäjoen ympäristössä. Kunnon väkeä. En olisi ikinä uskonut, että hänen mukanaan minun talliini raahautuisi vaikka minkälaista roskaväkeä. Kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin kahvipussiin ja aloitin koko kahvinkeiton alusta, sillä olin mennyt mittalusikallisten laskemisessa sekaisin.Kun kahvi porisi, kuulostelin ääniä vintiltä. Narahdustakaan ei kuulunut, joten siellä ihan varmasti nukuttiin. Yritin olla murehtimatta siitä Lehtoniemen pojasta. Kyllä minä tiesin, ettei minun kuulunut huolehtia siitä, että hänelle olisi varmasti esimerkiksi sellaista aamupalaa, josta hän tykkäisi. Se oli Noan huoli. Silti vähän synkistelin sitä, että mitä jos hän ei nyt viihtynytkään. Olin nähnyt vain kerran häivähdyksenkään hymystä hänen kasvoillaan, ja se oli kadonnut heti. Silloinkin hän oli hymyillyt koiralle.
Vaelsin tyhjään olohuoneeseen etsimään seuraa. Edes Mielikki ei ollut alhaalla. Tarkistin vielä makuuhuoneestani, joko Jerusalem olisi siirtynyt vintistä nukkumaan sängylleni, mutta kun ei. Minun oli työnnettävä jalkani oransseihin crocseihin ja tassuteltava niissä hitsi vie Milanin ohitse tai kahviteltava ihan yksin. Valitsin tietenkin ensimmäisen. Yksin juotuna kahvi maistui myrkyltä, ellei se ollut sitten aamukahvia.
Milan Mijatović suitsi hevostaan minun portaideni edessä parkkipaikalla. Hänen leveäpäinen luuskansa oli kiinnitetty kuljetusauton kylkeen. Hänen äänestään kuuli, että hän hymyili, kun hän jutteli asuntoautonsa kynnyksellä istuvalle Nellylle. Rahisuttelin crocseillani soraa pitkin heidän luokseen.
”Huomenta”, sanoin Nellylle ja nyökkäsin uuden tervehdyksen Milanille, joka koetti hymyillä.
”Huomenta”, Nelly haukotteli, ja minun oli hymyiltävä aivan pakosta, kun hän venytteli niin kuin kissa.
”Otakko kaffia?” kysyin häneltä, ”mä justihin keitin.”
”Joo, oota, mä otan vaan kengät. Milan, tuuks kahville?”
”Milanin hevoonen varmahan kyllästyy orottamahan”, sanoin nopeasti lähinnä Milan Mijatovićille.
”Mitä?” hän kysyi hyväntuulisesti, kun ei taaskaan muka ymmärtänyt mitään.
”Että et tuu juomaan kahvia. Sullon kiire”, yritin sanoa hitaasti ja painokkaasti. Kyllähän tuon nyt pitäisi itsekin muistaa, ettei tarvinnut meille tukkia. Kuinkahan hän oli kehdannut ilmaantua edes maneesiini? Pysyisi nyt edes siellä sitten.Milanin leuka nousi pystyyn. Hän katsoi minua hetken arvioivasti ja otti yhden pienen askeleen minua kohti. Teininä hän oli sen verran muita ikäisiään pidempi, että taisi vaikuttaa muista uhkaavalta nostaessaan päänsä tuolla tavalla, mutta minua oli ihan turha yrittää pelotella. Milan oli jäänyt vähän lyhyeksi sellaiseen, ja oli sitä paitsi ihan pikkupoika vielä muutenkin. Kohotin hänelle kulmiani. Lyö. Vanhojen aikojen muistoksi. Lyö ensin, riisikäsi, sillä nyt olisi todistajia näkemässä, että minä vain puolustauduin. Vai voisinko minä edes lyödä takaisin ketään, edes tuota..? Tuskin…
”Niin”, Milan Mijatović sanoi lopulta, vasta Nellyn hypähtäessä alas asuntoautostaan, ja hymyili minulle silmät sirrillään niin kuin hämähäkeillä on tapana.
”Niin”, minä toistin ja hymyilin hänelle sellaista hammashymyä, että se jopa tuntui epäluonnolliselta.
”Me tultiin vaan ratsastamaan”, Mijatović sanoi sitten ja otti viimein askeleen taaksepäin niin kuin hänen kuului.
”Ja me mennähän vain kaffille. Hauskaa ratsastusta.”Annoin Nellyn nousta kuistin portaat ensimmäisinä. Aurinko tuntui polttavalta. Melkein tunsin miten pisamajoukkio pyrki kaikin voimin näkyviin ihoni alla. Pitäisi käydä etsimässä pitkähihainen paita ja harkita maneesinvuokraussopimuksen purkamista.
”Mikset sä halunnu et toi tulee kahville?” Nelly kysyi ovella kallistaen päätään huomaamattomasti hevosenkuljetusvaunua kohti.
”Se on kova sotkemahan ja minoon siivonnu sen sotkuja jo liikaa”, sanoin, enkä valehdellut, vaikka ei Milan Mijatović sotkenutkaan vaikkapa kaatamalla maitoa pitkin pöytää. Hänen sotkuistaan ei selviytynyt yhdellä rätinheilautuksella. -
Välillä tulkitsen symboleita sinnekin, missä niitä ei ole, ja saatan olla väärässäkin tulkinnoissani. Kerronpa niitä kuitenkin myös sinulle, jotta tietäisit, että taiteesi on mulle taas kerran tulkinnan arvoista.
Se, että Nellyä ahdistaa salailu, ja että hän tavallaan haluaisi jotenkin virallistaa Eetun kanssa Oikean Seurustelusuhteen, merkitsee minulle sitä, että hänellä on ihan aitoja tunteita, ja että hän ei ainakaan häpeä Eetua. Toisaalta tulkitsen saman symbolin siihenkin, miten Eetu tekee täyskäännöksen kesken matkansa tässä ja tulee asuntoautoon. Hän on supervarovainen mies, ja välillä jopa hitusen vainoharhainen sen suhteen, miten Otsonmäellä tavataan juoruilla. Hän päättää tulla, vaikka tasan tarkkaan tietää, että joku tallin monista silmäpareista kyllä havaitsee hänen katoavan asuntoautoon. Ja luen tähän, että hän on usein asuntoautossa: ei siis välitä siitäkään, että ihmiset huomaavat hänen laukkaavan siellä vähän väliä. Näistä havainnoista päättelen, että toisin kuin Nelly, Eetu ei koe salailevansa mitään. Hänellä ei ole vain tapana kertoa yksityiselämästään oikeastaan kenellekään. Jos Eetu salailisi, hän luikkisi Nellyn luokse iltahämärässä: aluksi hän siis taisi salailla.
Keittiöön taas tulkitsen enemmän tunteita, kuin mitä siihen on kirjoitettu. ”Sinä olet tärkeä” voidaan sanoa paljon useammalla tavalla kuin niillä sanoilla: kaatamalla toiselle maitoa, sanomalla toisen puhetta hassuksi tai tarjoutumalla hakemaan hänenkin ostoksensa samalla kaupasta. En usko, että Eetu on yhtä romanttinen symbolienkuvittelija kuin minä, mutta totta kai edes maidon kaatamisella oli hänelle merkitys, vaikka hän ei sitä todennäköisesti sen syvällisemmin analysoinutkaan.
Luen tähän myös naisten ja miesten välistä vuorovaikutusongelmaa, jota näkee aika usein reaalimaailmassa. En tarkoita, että Kaikki Naiset ovat niin kuin Nelly ja Kaikki Miehet niin kuin Eetu, mutta jokin stereotypia tässä näkyy. Nainen analysoi, pohtii ja ahdistuu, ja miehellä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hän mahtaa tilanteen kokea. Niin kauan kuin Eetulle ei sano, että haloo, hän olettaa Nellyn olevan ihan tyytyväinen ja kokevan tilanteen samanlaisena kuin Eetu itse.
Pidän siitä, mistä kirjoitat, mutta myös siitä, mitä jätät täysin julkisella foorumilla sanomatta. Minulla on tulkinta siitäkin, mitä asuntoautossa tapahtui ennen kuin miljöö vaihtui keittiöksi, ja jos se on oikea, saattoi olla hyvä vaihtoehto olla sanomatta sitä tässä kontekstissa suoraan.
En ole lukenut sinun koskaan kuvaavan mieshahmoja sisältäpäin, mutta paria naishahmoa kyllä. Uskon täysin kuvaukseesi näiden naisten sisäisestä maailmasta. Voisin kuvitella, että monen nuoren naisen ajatukset ajelevat suurilta osin samoja ratoja kuin Nellynkin. Taas: ei tietenkään kaikkien. Tämä on mutu-tuntumaa, mutta sanoisin, että Nelly on samastuttava hahmo.
-
Mä en kes-tä miten Tiitus ajattelee Hellosta. Suloinen on toistuva teema tässä, samoin kuin oli siinä reissussa takaisinpäin Helsingistä. Joskus teema on ollut jännittävyyskin, mutta aaaaai että mä kuolen tämänkin teeman kanssa. En edes osaa sanoa, kummasta pidän enemmän.
Mihin mä vielä joudunkaan noiden silmien takia?
Höpönassu
Hello simahti
Tuhiseva pörröpää
Ja kun Tiitus ei saa unta kun Hellolla on joku hätänä.Tästä koko jutusta mun suosikkikohta on se, miten Tiitus nimen omaan ei lopulta hipaisekaan Helloa illalla. Joo, tykkään rakkaudesta ja koen Tiituksen tarinoita lukiessanikin ihan aidon veroisia simuloituja ihastumisen tunteita, ja olen aina ollut ihan koukussa niihin. Samalla kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että joka ainoa romanssi on kirjallisuudessa tylsä, jos se on liian helppo ja nopea. Parasta on se jännitys, kun kaikkea oikeasti voi vielä tapahtua. Nyt samastun Tiitukseen ja vähän mietin, että mitä jos me olisimme sittenkin kietoneet kätemme Hellon ympärille. Olisimmeko saaneet nukkua sillä tavalla, vai olisimmeko me herättäneet Hellon ja saaneet osaksemme huvittunutta naljailua ja vihjailevia kysymyksiä, joita emme olisi kestäneet? Silloin taas, kun luen tätä ulkopuolisen silmin, pidän avoimuudesta ihan toisista syistä. Haluan lukea tätä tarinaa, ja jos Tiitus ja Hello saavat toisensa, he elävät elämänsä onnellisina loppuun ja se on sadunkin loppu, enkä minä mitään loppua halua. Haluan jännittää, mitä tässä käy, koska en tosiaankaan tiedä. Kyllästyykö Tiitus? Uskaltaako hän joskus tehdä jotain Hellon suhteen? Jos hän tekee, ottaako Hello sen tosissaan, vai vitsinä, kun Tiituksella olisi kuitenkin kalavelkoja maksettavanaan vihjailevien vitsien muodossa? Jos Hello vakuuttuisi siitä, että Tiitus on tosissaan, mitä hän sitten ajattelisi? Mitä jos Tiitus ei koskaan sano mitään: ihastuuko Hello omia aikojaan kaveriin, joka on mielenkiintoinen ja kultainen, ja Hellonkin mielestä komea? Haluan tietää. Ja en halua tietää, ettei tarina loppuisi. Mutta haluan tietää.
Joku on vissiin miettinyt oikeasti koko eilispäivän näitä kahta, kun näin näiden leffareissusta untakin, ja nyt suunnittelen Samburgerille menoa. :DD Luulen, että mun täytyy kirjoittaa vielä osia mun unesta tarinan muotoon. Sori. 😀
-
Hello on rasittava. Edes mun mielestä sen hellevitsit ei varsinaisesti olleet hauskoja, vaikka mä olen sen isä, luoja ja jumala. 😀 Varsinkaan, kun uumoilen niiden muuttuvan koko ajan härskimmiksi. Hellolla on ruma tapa salaa nautiskella siitä, jos muut vaivaantuvat, ja parasta taitaa olla, jos se itse sen aiheuttaa. Samallahan se tykkää Tiituksesta aivan sairaasti. Ei se muuten jaksaisi kuluttaa aikaansa etsimällä sitä käsiinsä joka kerta, kun se keksii jonkin uuden huonon jutun.
Mä vähän aprikoin, mitä Tiitus ehkä aikoo, kun jätin tarinan siihen mihin jätin. Toisaalta Tiitus nyt vaikuttaa aika kiltiltä hepulta, joka auttaisi kaverinsa kotiin. Elättelin tietenkin toiveita, että se olisi niin huolehtivainen, että se ei sitten häipyisi, jes. Pelotti kuitenkin, kun se on niin ujo välillä, että uskaltaako se laittaa Hellolle vastaan. Että pitääkö se Helloa niin tuttuna jo, että uskaltaa sillä tavalla hoitaa sitä, että varmistaa, ettei se yön aikana kuole ja tukehdu oksennukseensa yliannostuksensa kanssa. Ja onko se niin hyväuskoinen, että Hellon juomattomuustarina menee läpi. Mä en ole ikinä tainnut nähdä, millanen ihminen on kun saa auringonpistoksen, mutta mä oon nähny millanen ihminen on jos se ottaa vahingossa liikaa niitä lääkkeitä, joita Hello satunnaisina kipeinä päivinään ottaa. Kuvittelisin kyllä, että näissä kahdessa olis jotain samaa.
Musta on myös jotenkin niin tosi viehättävää ja suloista, että Tiitus juottaa Helloa ja uhkailee sitä Jillalla. :DD Ja on valmis nukkumaan vaikka Hellon ainoalla sohvalla, joka on oikeasti liian pieni Jerusaleminkaan nukkumapaikaksi.
Sanomattakin on selvää, että mä olen tänään käyttänyt jokaisen vapaahetken siihen, että tuotan tälle vielä jatkoa 😀
-
Voi kuule, kyllä Hellolla on ollut ikävä Jillaa. Sen minkä se on muilta hommiltaan ehtinyt, se on synkistellyt ja tarkastellut puhelintaan. Ei ole Hellon tapaista sellainen! Viimeksi se oli samalla tavalla harmista harmaa silloin, kun Allu lähti kahdeksi viikoksi Skotlantiin ilman sitä. Se on jo jotain. Hellolla on paaaaaaaaljon tuttuja ja kavereita, mutta vain kourallinen sellaisia ihmisiä, joiden puuttuminen saa hänet oikeasti apeaksi ja kiukkuiseksi. Hellohan on luonteeltaan yleensä sellainen pää pilvissä kulkija, ettei sitä moni asia haittaa.
Ehkä Hello vielä jonain päivänä esitellään äidillekin, kunhan aika on kypsä — jos Jilla kehtaa julkisesti Helloa esitellä! Hellolla on kuitenkin onneksi tädeille puhumisen armolahja. Rouvashenkilöt tapaavat pitää sitä suloisena ja viattomana kullannuppuna, ja todellista ikäänsä nuorempana. Siinä mielessä ei ole hätää. Sitä en kuitenkaan tiedä, olisiko Jillan äiti kuvitellut tyttärelleen jonkun vähän menestyneemmän hepun, kuin Hello. Hellohan esittelee itsensä muusikkona: ei tulevana lakimiehenä, mitä hän myös on! Liekö Hello kovin monelle edes kertonut, mitä opiskelee.
Jillan näkökulmasta myös maastoilu kuulostaa ihanalta. Mikäs sen ihanampaa olisikaan, kuin hiippailla tasaisilla lakeuksilla kera hevosensa ja rakkaimpansa? Ei kuulkaa yhtään haittaisi, vaikka itsekin joku kerta pääsisi!! 😀
-
Onneksi Dipsin kanssa päästiin tällä kertaa ihan vain säikähdyksellä. Tallilla on melkein koko ajan joku, joten onneksi kaikenlaiset oudot jutut huomataan yleensä aika nopeasti. Lapsetkin osaavat tulla sanomaan, jos joku hevonen vaikuttaa kummalliselta. Silti Jake on hellyyttävä, kun jää talliin istuskelemaan ja töitään tekemään hevosensa takia. Onhan sitä parempi pitää silmällä jonkin aikaa!
Sen sijaan Sofin kanssa ei näytä käyvän onnellisesti. Ei se flikka voi olla niin idiootti, että kuvittelee, ettei jäisi kiinni tekosistaan Otsonmäen kaltaisessa pikkukylässä! Täällähän juoruillaankin niin paljon, että jos yksin kaadut metsässä eikä kukaan näe, niin seuraavana päivänä kaikki osaavat kuitenkin kysellä, että tuliko haavereita. Mikähän Sofilla on? Onko se lie joku kapinavaihe, joka Jaken on taltutettava, vai oiriikohan Sofi jotain vaikeampaa juttua? Pahimmassa tapauksessa pian koputtaa joku setä tai täti tai joku muu ovelle ja sanoo, että lastensuojelusta päivää. :/
-
Hei katsokaa kaikki nyt Tiitusta ja Beetä, oikeasti. Minkä takia olette langenneet tylsään Eetuun ja nenää ihan VARMASTI salaa kaivavaan Helloon, kun meillä on Tiitus? :DD Kuvitelkaa nyt oikein rauhassa mielessänne, miltä Tiituksen ja Been touhu maneesilla näytti.
a) Kuvitelkaa, kuinka Tiden kokoinen ja mallinen äijä leikkii tuollaisen rimpulan kanssa. Hän jaksaa aina viihdyttää varsaansa ja käsitellä sitä, vaikka se ei ole aina helppoa. Miettikää miten rauhassa Tide pukkasi Beelle jumppapalloakin, jottei se järkyttyisi, vaikka olisi aivan sitten varmasti pystynyt mäiskäistä sitä niin, että se kimpoaa kahdesti maneesin kattoon. 😀
b) Miettikää oikein kunnolla Tiden vikoja hevosmaailmassa. Viat tekevät hahmosta täydellisen. Tiituksella on kuulemma luonnollinen tatsi hevosiin — vaan ei hitsi vie omaansa! Vitsit, mikä asetelma. Eira rakastaisi, jos sillä olisi poikaystävä, jolla on oma varsa. Älkää vain väittäkö, ettette kaikki muutkin rakastaisi! Miettikää Tiitusta, joka jo luottaa toiseen hahmoon ja uskaltaa huokailla, että kun hänen varsansa on houkuteltava hitsi vie omenalla kiinni, eikö se rakasta häntä? Saisitte hiplata Tiitusta niin kuin Hello konsanaan ja sanoa, että kyllä se rakastaa. Kyllä kaikki järjestyy. Vitsit, kun saisin itse Helloni kaulailemaan Tiitusta sillä tavalla.
c) Ottakaa huomioon tämä kirjoittaja. Vaikka hahmo olisi kuinka ihana, ei sen kanssa pysty ikuisesti draamailemaan, jos se vain istuu nurkassa niin kuin sitä ei kiinnostaisi. Tämä hahmo kuulkaa liikkuu, tekee, toimii, aktivoi muita ja työntää juuri oikealla tavalla nokkansa tallin asioihin. Siitä lähtee yhteisöllinen kirjoittaminen. Ei tämä olisi hauskaa muuten!
d) Ja kun me kaikki taiteita arvostamme, niin katsokaa poijjat vielä tätä kirjoittamisen tapaa. Tiitus kysyy varsalta retorisesti, koska harvemmin se vastaa!! Kuuletteko kuinka Tiitus juttelee varsalle just niin kuin kaikki meistä höpöttelisivät eläinvauvoille näyttäessämme niille uusia juttuja. Erityisesti tämä kielellinen pointtini tiivistyy tämän tarinan viimeisessä kappaleessa. Suloista juttelua — erityisesti Tiituksen viimeinen repliikki, vauva ottaa hatkat, ei se sua syö, vauva askeltaa ja haukkaa!!
Mitä, tarvitko kommentin?
Kiva tarina. :DDD -
Voi voi: Eiran mielestä se, että joku poika harrastaa hevosia, on yksi maailman parhaita piirteitä. Parempaa taitaisi vain olla, että hän tapaisi Jane Austenin kirjoista repäistyjä poikia, jotka pukeutuvat aina niin kuin menneinä aikoina ja harrastavat laajasti taiteita. :DD Mutta eihän sellaisia Otsonmäellä kasva! Inarikin on niin oma itsensä sen puolesta, miten hän Eiraa paimentaa. Olisipa isosisko itse yhtä varovainen, kuin haluaisi Eiran olevan…
Tässä tarinassa mielestäni onnistuneinta on Eiran ja Inarin vuorovaikutus. Inarilla on tapana torua, ja Eiralla provosoitua siitä. Voin aivan kuulla Eiran mankuvan, suivaantuneen äänen, kun hän kysyy Inarilta, että mikä ongelma tässä oikein on.
Eiköhän se Eira vielä puhu isälleenkin. Hänen mielestään Hermanissa ei kuitenkaan ole mitään piilottelemista. Eikä Helmipurojen isä ole mikään ankara hirviö, vaan ihan tavallinen iskä.
Ihanaa, kun meillä on sinut ilonamme, Herman!
-
Vielä oli kakkosryhmässä tilaa 🙂 Mahdutte mukaan.
Nyt ryhmät täynnä!
-
Tämän lukeminen tuntui musta aivan kauhealta. Olen sanonut muutaman kerran, että samastun paljon Tiituksen hahmoon, mutta nyt löysin Helistä jotain sellaista, joka on oikeasti ihan kuin mun omista ajatuksista. Pysähdyin parilla ekalla lukukerralla pitkiksi ajoiksi siihen kohtaan, jossa Heli pelkää tottuvansa muiden seuraan, ja hänellä on ennakko-oletus, että yksin hän kuitenkin jää. Rivien välissä lukee (tai luen sinne) ettei hänestä kuitenkaan kukaan oikeasti voi tykätä. Voi vitsit, Heli, mä tiedän just, tasan ja täsmälleen, millaista on pyörittää tuollaista päässään. Toinen juttu, johon samastun vah-vas-ti on se, miten Heli epäröi mennä kahville tupaan. Senkin taustalla lienee tuntemus siitä, ettei hän ole tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen muiden seuraan. Ja kun lopulta lähtee tupaan kaffille, ai että sitä hermostusta siitä, kun pitäisi puhua järkeviä, eikä saa sanottua mitään. Kun jotain tulee mieleen, omat ajatukset torppaavat itse itsensä hokemalla, että tuo nyt on ihan tyhmä juttu. Älä sano sitä ääneen. Mutta voi veljet, että se on ihanaa, mitä Heli sivusi: jossain on niitä kahvihuoneita, joissa saa olla ihan hiljaakin, eikä ketään haittaa yksi tarkkailija. Sellaisessa ympäristössä sitä lopulta lämpiää niin, että alkaa ehkä hiljalleen puhuakin. 🙂 Ja jossain on sellaisia kuin Eetu, jotka eivät eleelläkään ilmaise, että toisen pitäisi sanoa jotain, kun eivät oikeasti sellaista yhtään odota. Ai mikä helpotus. Maailma olisi helpompi mulle ja Helille, jos kaikki jotenkin yhtäkkiä ymmärtäisivät, että hiljainen ja vetäytyvä ei tosiaankaan ain tarkoita epäsosiaalista! Veikkaan, että Helillä on vielä enemmän painolastia kannettavanaan, kuin mitä hän on tähän asti antanut meidän saada tietää. En usko siihen, että Helin ajatukset ovat jotain synnynnäistä pessimismiä. Ovatko ne ikinä, siis jos ihminen on terve?
On sanomattakin selvää, että haluaisin Helin osaksi kaikkia hyviä ja hauskoja juttuja. Yleensä rakastan draamaa aivan hirveästi ja usuttaisin sinua kirjoittamaan sitä jollain tavalla. Nyt mulla on ihan toisenlainen olo. Mun tekisi mieli poimia tämä hahmo tarinasta niin kuin poimin välillä mun koirat lattialta ja sanoa, että eikä, irti, Heliä ei riepotella, sitä on jo riepoteltu. Tehdään siitä nyt vain onnellinen ja pudotetaan kaikki muu käsistämme siksi aikaa. Olet kirjoittanut tarinasi taitavasti niin, että minussa on herännyt aivan järkyttävä suojelunhalu Heliä kohtaan. Olen jo niin koukussa tarinaan, että odotan lähinnä ahdistuneena, että mitä seuraavaksi. Pelkään, että joku hyppii Helin silmille kulman takana. Tekisi mieli kulkea vähän hänen edellään ja katsoa tarinaa eteenpäin, että voiko sinne mennä. No? Voiko sinne mennä??
-
*Kommentin sijaan seuraa kysymyksiä, ihmettelyä ja fiilistelyä*
Eeeikä ole jokainen ollut tässä tilanteessa ainakaan sukulaistensa kanssa: miksi mä en koskaan koe olevani pettymys, vaikka tekisin jotain muiden mielestä vääriäkin ratkaisuja? 😮 Miksi tämä on kuitenkin niin tosi yleinen teema? Miksi kaikki olettavat, että kaikilla on näin jonkun sukulaisen kanssa? Aivan hirveä ajatus, että elän varmaan jossain kuplassa, jossa tällaista ei tapahdu. Luulisi olevan tuskainen tunne, kun itselle tärkeät henkilöt pitävät jonkinlaisena luuserina. Millähän tavoin se eroaa siitä tunteesta, kun on vaikka pahasti koulukiusattu ja kuulee sitä kautta päivittäin olevansa vääränlainen? Onko tässä takana se, että sukulaiset haluavat ohjailla ja esittävät pettymystä saadakseen toisen toimimaan tahtonsa mukaan, vai että ovat aidosti huolissaan kun toisen elämä ajautuu ”väärille” urille? Minulle tämä koko teema on uusi: olen törmännyt tähän ainoastaan kirjallisuudessa muutamaan otteeseen ja ohittanut sen varmasti liian kepeästi.
Sen sijaan samastun erittäin vahvasti Hopiavuoren perheeseen. Se on ihanasti kirjoitettu hahmo hahmolta, mutta sen lisäksi tunnen yhteyttä Nellyn ajatusten kanssa. Meidän perhettäkään ei määrittele laillinen tai verellinen sukulaisuus, vaan rakkaus. Välillä musta tuntuu, että meidän äiti on kuin koiraäiti, ja me pennut ja muut ollaan niitä, jotka on vain nostettu sen pentukoppaan sen omien pentujen kanssa sikin sokin, niin ettei kukaan enää tiedä kuka oli kuka. Sitten koiraäiti on ajanut osan pennuista pois ja päättänyt pitää osan, enkä tiedä mikä on ollut valintaperuste. Ei verisukulaisuus ainakaan. Mulla on veljiä ja sisaria, joilla on ihan muita vanhepia kuin mun omat, ja silti ne ovat esimerkiksi asuneet meillä välillä ja olleet oikeasti osa mun perhettä. Ja ovat vieläkin. Samaan aikaan mun äidillä ja isällä on mun biologisia sisaruksia, joihin en koe mitään yhteyttä tai pidä perheenä. Siinä on kyse jostain samantyyppisestä kuin Eetun keittiön meiningillä, mutta ei kuitenkaan. Me ei olla kaveriporukka, joka hokee että me ollaan kuin perhe, vaan me ollaan oikeasti ne, jotka pyörii koko joulun rinkiä toistensa joulupöydissä kaikki aina samassa paikassa. Sellaista perhettä toivoisin kaikille, ja Hopiavuoreenkin Nellylle. Sanotaan, ettei perhettään voi valita, mutta kyllä vaan ainakin osaksi voi. 😀 Verisukulaisiaan ei, mutta se on ihan eri asia.
-
Kenestäpä kirjoittajasta ei olisi kiva kun Jesse käy? Hahmoista ei voi vielä tietää. 😀 Kaikki me ollaan ainakin Noan puolella ja halutaan, että hän uskaltaisi kutsua omia kavereitaan ja kasvattaa elinpiiriään niin, että kokisi olevansa lopulta kotona. 🙂
Tämä on kuin lämmittelyä tai kokeilua, ja sellaisenaan tosi hyvä teksti. Huomaan, että etsiskelet Jesseä uudelleen, ja paras tapa löytää hänet, onkin nostella häntä säilytyskotelostaan aina uudenlaisiin tilanteisiin ja kirjoitella niistä pätkiä. Joka kerta menee paremmin. Saatat löytää hänet helpommin, kun puristat hänestä ulos hänen suurimman pelkonsa ja toiveensa. Ne ovat kaksi hahmoihin vaikuttavaa voimaa. Hahmot liikkuvat omalla tyylillään kohti toiveitaan ja poispäin peloistaan. Se, kumpaa ne tekevät aktiivisemmin, riippuu taas hahmon luonteesta, mutta jokainen tekee molempia. Uskon, että se Jesseen kaipaamasi elävä twisti löytyy juuri näistä. Sillä tavalla saat hänet muutettua reaktiivisesta sivuhenkilöstä aktiiviseksi päähenkilöksi saman tien. Ja aktiivisuus ei siis tarkoita Helloa ja Allua, älä sitä pelkää, ei Jesse persoonaansa menetä. 😀 Jessellä olisi kyllä paljon potentiaalia saada muut reagoimaan myös itseensä ja asioita tapahtumaan tekemättä itse liiaksi juttuja. On OK, että hahmo on päänsä sisällä, mutta oikeasti se näkyy jonkinlaisena myös ulospäin, ja muut tekevät siitä tulkintoja ja reagoivat niihin. Toisaalta jos hahmo on liiaksi päänsä sisällä, sille tarvitaan sivuhenkilö havainnoimaan käytöstä ulkoapäin.
Kuljetat katsetta tässä hyvin käärmeen mukana. En tiedä, onko se tietoinen valinta, jota päätät kokeilla. Siinä tapauksessa tarvitset palautteen, että se toimii. Jos taas teit sen sattumalta, silloinkin on hyvä tietää, että lukijan katse seuraa käärmettä. En esimerkiksi ikään kuin kiinnitä huomiota vaikka Jessen ilmeisiin, kun vahdin käärmettä. Koko idea on tosi tyylikäs ainoastaan tupakointikohtaa lukuunottamatta. Musta tuntuu siinä kuin pyytäisit mua katsomaan kahta asiaa samaan aikaan: käärmettä ja savupilveä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tyylikäs ratkaisu.
Antaisin tällä kertaa kritiikkiäkin, jos otat. Se koskee otsikointia. Viimeisten tekstiesi otsikot ovat olleet samanlaisia keskenään, mutta sinuna harkitsisin vielä tyylivalintaa käyttää ensimmäistä virkettä otsikkona. Kirjoitat liian hyviä tekstejä siihen nähden. Kun käytät enemmän aikaa otsikoihin, se on kuin viimeistelisit kirjasi graafista ilmettä laadukkaammaksi. Sanotaan, ettei kirjaa saa tuomita kansien perusteella, ja jos asia konkreettisesti otetaan, niin kyllä niitä vain tuomitaan ja minäkin tuomitsen. Otsikon lukija lukee ensimmäisenä. Kannattaa laittaa siihen enemmän paukkuja. Markkinoi vain tekstejäsi ihan otsikosta lähtien niin hyvinä kuin ne ovat.
-
Olen kiintynyt tuohon Noan samastuttavaan epävarmuuteen koko ajan enemmän. Toisen polven koirankasvattajana tuollainen epäröinti vielä ultrassakin on tutun kuuloista ja näköistä. Se on se asia, jonka aivan varmasti suurin osa Noan tilanteessa kokisi, mutta josta ei todellakaan puhuta julkisesti. Jos epäröi, on muka jotenkin huono ihminen, eikä ole miettinyt ratkaisuaan tarpeeksi. Just joo. Todella moni epäröi. Olisi outoa olla yhtään epäröimättä, kun tuottaa maailmaan jonkun elävän olennon, josta on vastuussa.
Mutta sitten, kun tietää, että uusi eläinvauva on tulossa… Kyllä, Noa, siltä kaikista iseistä tuntuu. 🙂 Herttainen kohta on myös se, kun Noa odottaa, että Flidan varsa olisi jotenkin hevosmaisempi jo. Teit tarinallisesti ja tunnelmallisesti tosi hyvän ratkaisun, kun pidit eläinlääkärin selostajaäänenä taustalla. Mistä Noa voisi noin vartinmittaisella hevoskokemuksellaan tietää itse, että varsa näyttää nyt suurin piirtein perunalta?
Teknisesti toimiva kohta on se, jossa Noa reagoi saamiinsa uutisiin. Pysäytit lukijan tosi tehokkaasti oikeassa kohdassa tekstiä. Noalle tarinan kiinnostavin osa on se, onko tamma kantavana vai ei. Meille muille kiinnostavin osa on Noan reaktio, kun kyse on virtuaalihevosista, ja oletamme toki kaikki jo Flidan synnyttävän lopulta elävän varsan. Olisit voinut pysäyttää meidät yhden lauseen kappaleeseen, jossa kertoisit, että Flida on kantava, mutta jes, ymmärsit lukijan kannalta huippkohdan olevan muualla. 😀
Mutta vitsit kun Flida alkaa tuosta pyöristymään. Mä tiedän kaksi omaa yllättävää hahmoa, joille tulee outo tarve huolehtia Flidasta heti niin kuin hullut ja kiristää välejään Noan kanssa — kunnes Noa ymmärtää sanoa, että nyt pois siitä jo. 😀
-
Hetkinen. En ole tainnut edes havaita, ettei Noan isää mainita ikinä. Munkin isä on kuollut, joskin olin vähän vanhempi kuin Noa oman kuolemantapauksen aikoihin, ja taidan pitää jo aika normaalina tilana sitä, ettei iskää nyt vain ole. Osasivatkohan muut kaivata Noan isää, kun äiti kuitenkin mainitaan koko ajan? En ole ikinä uhrannut ajatustakaan sille, että onko häntä edes olemassa, onko hän vain unohtunut, vai onko hän liian huono isä edes mainittavaksi. Otsikosta kuitenkin ajattelin heti, että jaaha, kyseessä on huono isä — vaan ei ollutkaan. Mä nimittäin itse koen, että mulla on isä edelleen, vaikka se onkin kuollut melkein kymmenen vuotta sitten!
En koskaan osaa samastua kuolleen perheenjäsenen teemaan, enkä oikeastaan osaa täysillä nytkään. Tunnistan, että olet kirjoittanut kauniisti, ja olet saanut taas tosi vahvasti kiinni Noan uniikista ja hienosta äänestä. Muistelu isästä tuntuu kuitenkin samalta, kuin jos kaveri kertoisi asioista: en siis ihan täysin elä mukana, vaikka tunnen myötätuntoa. Ennen olisin kai elänyt, mutta nyt ajatus dramaattisesta uutisesta, jonka saamisen hetken muistaa aina, tuntuu liian romanttiselta. En nimittäin itse muista, mitä tein juuri silloin, kun soitettiin ja sanottiin, että isä kuoli, vaikka olin kuitenkin kahdeksantoista. Muistan tasan sen, että soitin mun tyttöystävälle, joka haki mun parhaan kaverin ja sitten mut ajelemaan sen autolla, ja että mulla oli takin sijaan päällä mun peitto. Kirjojen hahmot muistaa aina kokokuvan, ja mä itse muistan ainoastaan outoja yksityiskohtia. Me pelattiin paskahousua lammaskuvioisilla pelikorteilla. Mun tyttöystävän isä halasi mua, ja sen paidassa oli tosi kulunut kuva prätkästä ja kahdesta koiran pääkallosta. Me tankattiin ABC:lla kahdellakympillä bensaa, koska me oltiin kaikki peeaa ja autossa ei ollut bensaa. Mä sanoin että mun ylppärit on parin päivän päästä ja te hankitte mulle sitte sitä hyvää skumppaa koska mun isä kuoli. Tervajoen grilli oli kiinni.
Toisaalta taas tämä tarjoaa mulle erittäin vahvan samastumisen kohteen siinä vaiheessa, kun Noa istuttaa kukkia viileään multaan. Just tolleen mullekin käy. Teen jotain ihan muuta, joka ei suoraan liity mun isään, ja yhtäkkiä elän uudestaan jotain poliisitja rosvot -tyyppistä sen kanssa. Enää siitä ei arkena tule niin surulliseksi, että kukaan edes huomaisi, että kävin juuri jossain poissa ajatuksissani. Muut näkee vaan, että istutan pelargoneja maahan. Tämä nivelkohta Noan isän ja Hellon isän välillä on aivan sairaan kauniisti kirjoitettu. Ja muutenkin tämä on mun mielestä todella luonnollinen hetki kertoa Noan isästä, kun isäasiat ovat olleet pinnalla Noaan liittyvissä tarinoissa. Tähän kohtaan samastun kai siksi, että mun ajatukseni kulkisi juuri noin.
Kirjoitit tosi, tosi hienon tekstin ja vaikeasta aiheesta. Tämä on teknisesti aivan yhtä huikea kuin se, jossa Noa eli uudelleen kolaria, mutta erilaisen tunnelman ja aiheiden takia näitä ei voi muutoin verrata. Mutta tämä on Suuri Onnistumisesi Numero Kaks, vaikka kirjoitatkin aina tosi hienoja tekstejä. Sanoin silloin, ja sanon taas, että älä kuitenkaan ota paineita. Kukaan, sinäkään, ei voi päästä tälle tasolle joka tekstissä. Tämäkin, niin kuin sekin, on pientä viilausta vaille itsenäinen novelli. On tavallaan vähän harmi, että joudut julkaisemaan näitä juttujasi verrattaen pienelle yleisölle. Tämä tarina kiinnostaisi nimittäin kaikkia muitakin. Oikeasti, tosi hieno juttu.
-
Seuraa analyysiä ja ajatuksenvirtaa. Sinua on varoitettu. 🙂
Minulle Jonna edustaa nykyään sitä, mitä Jilla olisi halunnut. Tarina tarinalta Jilla vaikuttaa enemmän perheorientoituneelta. Hän tuntuu olevan jo nyt tosi sitoutunut Helloonsa, ja kerran hän jo huvitti itseään ajattelemalla lapsia ja Hellon kämpän sisustamistakin. Jonna taas taitaa olla jo siinä pisteessä, että ulkoa katsottuna hän on vakavassa parisuhteessa ja vauva on tulossa. Ihan niin kuin Jilla haluaisi omalla kohdallaankin olevan. Tästä näkökulmasta ymmärrän Jillan suuttumuksen ja mustasukkaisuuden. Jonnallahan tuntuu olevan kaikki!
Toisaalta minun on hirveän vaikea samastua Jillaan, vaikka voinkin käsittää paineen ja tarpeen sitoutua. Eihän Jonnalla ole mitään. Jonnan ja Roopen suhde ei ihan rehellisissä merkeissä alkanut. Ei ole varmaa, mutta on kuitenkin melko todennäköistä, että Jonna on joskus Jillan asemassa, ja ehkä huonommassakin. Tässä yhteiskunnassa ei ole helppoa muuttua nuoreksi yh-äidiksi, jonka mies petti ja jätti. Eihän se satavarmaa ole, että se on Jonnan edessä, mutta sietää sitä epäillä. En siis täysin osaa asettua Jillan asemaan. Jos minä itse olisin ollut siinä, nähnyt vauvavattan ja tiennyt kenen se on, olisin hymyillyt vain ja nyökännyt. Ajatellut, että katsellaanpa sitten, mitä isukki sanoo, kun vauva karjuu ja huutaa kotona ja emäntäkin on niin uupunut ettei jaksa hiuksiaan pestä. Mutta Jilla ei tosiaankaan ole yhtä myrkyllinen ja inhottava ihminen kuin minä! Joku minua lempeämpi ja anteeksiantavampi samastuu hänen ajatuksiinsa aivan varmasti täysin.
Hellolle olisi ollut aivan järjetön askel tavata kenenkään vanhemmat. Hänhän ei näytä omille vanhemmilleenkaan ketään: liekö näyttänyt oikeasti ketään Milanin jälkeen. Toisaalta tiedän kyllä yhden tavallisesti iloisen hepun, joka synkistelee parhaillaan Hopiavuoressa, kun on jo ehtinyt tottua siihen, että näkee Jillan melkein joka päivä. 😀 Noh, ei kai hän pitkällä reissulla ole. Hellon täytyy kyllä olla nukkumassa, kun ei vastaa viesteihin. 😀
-
Hyvä herra Hellevaara, olet julma olento. Hello on vajaa, eikä tajua varmasti mistään mitään, mutta mä tajuan ja kai joku kerta läkähdyn, kun elän yhä vain uudelleen sitä miten Tiitus demonstroi Hellolle kuinka ajellaan romanttinen poniajelu. Sitä minä välillä kuitenkin mietin, että kuinka idiootti Hello oikeastaan on. Kauanko sillä menee käsittää, ettei se voisi tuolla tavalla soittaa naamaansa varmaan kovin monelle perus pohjalaisessa jefujoukkueessa ja jäädä henkiin? 😀 No: minulla on projektina avata sen ajatuksia Tiituksesta pikkuhiljaa, sille itselleenkin. Olen vähän Nellyä kosiskellut myös mukaan siihen projektiin. Outo töniminen ei siis lopu ihan heti. Sori Tiitus. Vaikka eiköhän harkoissa enemmän mustelmia saa kuin Hellon käsivarsien nivelkohdista?
Musta on ihanaa, että Tiitukselle kehittyy koko ajan vahvemmin sellainen sisäinen ajatusmaailma, joka poikkeaa jonkin verran reaalimaailmasta. Erityisesti se on näkynyt nyt kahdessa viimeisessä tarinassa, mutta on se siellä ennenkin ollut kehittymässä. Viimeksi Tiitus siis tarinan lopussa pohtii sitä, miksi hänen oikein tuli lähdettyä Hellon perään. Tässä hän jo esittää vaihtoehtoisia tapahtumia: vitsit, kun olisi viitsinyt sanoa Hellolle, että haluaa maistaa jätskiä, mutta kun ei kehtaa. Mulla ainakin hahmon toiminnan kuvaaminen tulee ensin, mutta sisäisten ristiriitojen (joita on kaikilla koko ajan pieniä) kuvaaminen kehittyy joka hahmon kohdalla vasta aikaa myöten. Tuntuu, että Hellon hahmo on kasvattanut Tiden hahmon sisäisen monologin puolta. Tiitus ajattelee nykyään tosi kivasti sellaisia asioita, joita haluaisi tapahtuvan, mutta jotka kokee mahdottomaksi. Pieniä ja suuria asioita.
Nyt menen vielä hetkeksi takaisin hevoskärryille haistelemaan Tiitusta, joka vielä kerran demonstroi meille, miten hänellä olisi vilttikin Hellolle. <3 Meidän pitää ehkä tosiaan hankkia tänne joku fanfiction-puoli, jossa saisin leikityttää näitä niin kuin pikkuflikat barbeja. 😀
-
Huh. Onneksi koko episodi alkaa olla jo ohi ja Cozminan ja Nellyn rysähdyksestä selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Vaan olisihan sitä jokainen huolissaan hevosestaan sellaisen kokovartalopyörähdyksen jälkeen. Tarkkailisi kuntoa, vaikka kuinka näyttäisi jo hyvältä. Cozmina taitaa kuitenkin olla perusterve ja sitkeä!
Kuvakin on oikein kesäinen jo, ja kyllähän tuolla pihalla suurin osa puista ja pusikoista jo vihertää! Hyvä, että maltoit tehdä taustan. Se on monesti työläämpi tehdä kuin itse aihe, vaan onhan kuva heti erinäköinen kun siinä on muutakin kuin hevonen!
-
Voivoi. Mitähän Inari tähän sanoo, että pikkusisko tekstailee vieraille pojille, eikä ilmeisesti ole vieläkään kertonut edes isälleen. Mietin viimeksi itsekin, onko Herman oikeastaan stalkkeri, mutta ei siltä vaikuta. Hän kuitenkin tulee aina tapaamaan Eiraa ihmisten ilmoille, vaikka tallille. Sellaisen takia hän on alkanut vaikuttaa kunnon kollilta, jolla ei ole mitään salattavaa. Ehkä Eiran iskäkin uskaltaisi antaa tyttärensä sellaiseen poikaan tutustua.
-
Oho — reflektoit koko ajan syvällisemmin, Metsärinne!
Yritin koko tarinan ajan arvuutella, lähteekö Noa ajelemaan, vai lähteekö edes leffaan Hellon kanssa. Teki mieli scrollata heti loppuun katsomaan, olisiko siellä vastausta, mutta maltoin mieleni. Itse asiassa olin jo melko varma, että Noa menisi tupaan ja sanoisi, että kuule Ilves: olen aikuinen enkä halua taittaa niskaani mönkijällä. Olen iloisesti yllättynyt, kun Noa päättikin lähteä ajelemaan.
Tästä tarinasta huokuu se, miten tasaisuus ja turvallisuus on Noalle nyt tärkeä arvo. Flidakin symboloi tässä jutussa sitä, ja itse asiassa kauniimmin ja tehokkaammin kuin kolari ja entinen elämä. Mikä olisi tasaisempaa ja turvallisempaa kuin Flida? Aina ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaista. Noa sanoo, että aina ei tarvitse elää täysillä. Mutta ei aina tarvitse olla onneksi tasaistakaan hänen mielestään. Joskus voi vähän ajaa mönkijällä Mäensisuksessa.
Ehkä Noa pääsee Hellon tai jonkun muun kautta kiinni vähän vauhdikkaampiin ympyröihin kuin Jillan ja Eetun meno. Onhan Hellokin laiska kuin vompatti, mutta osaa sentään riehuakin vähän, ja suorastaan leikkiä, vaikka sitten mönkijällä. En osaa aavistaakaan, onko Hellon huolettomuus Noasta enemmän rentouttavaa vai ahdistavaa. 😀
-
Nellystä ja Hellosta saattaa olla tulossa vähän omalaatuisia kavereita. 😀 Molemmat taitavat vitsailla vähän mitä sylki suuhun tuo. He ovat erilaisia, mutta taitavat yrittää tosissaan tulla toimeen. Esimerkiksi niin, ettei aamusta asti hilpeä Hello ryhdy juttusille äreän Nellyn kanssa, vaan on oppinut odottamaan.
Inari sai tässä kivasti isomman roolin kuin Hellon havainnoimassa tarinassa. Minusta on myös jotenkin jännittävä ajatus, että Nelly on vähän mustasukkainen Eetusta. Vaikka tietäähän sen, että Hellolla ei ole mitään mahdollisuuksia, ja ettei hän ole edes ihan tosissaan. Tästä asetelmasta, miten Nelly ja Eetu ovat vähän niin kuin salaa yhdessä, saa varmasti irti vielä vaikka minkälaista draamaa.
Musta on hauskaa myös se, että eri hahmot kiinnittävät huomionsa eri asioihin. Hellon juttu oli tietenkin pohjimmiltaan viriketarina, mutta kun vertaillaan siis Tiitusta ja Nellyä. Tottakai Tiituksen huomio kiinnittyy Helloon, ja Nellyn puolestaan Cozminaan ja Eetuun. 😀 Mitähän se kertoo Hellosta, että hänen tarinassaan eniten palstatilaa saivat kahvi ja Tiitus? 😀
-
Kivaa! Vielä mahtuu 🙂
