Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tähän väliin kuuluu Nellyn spinnari Suu suuta vasten.
Huomenta Nelly
Piirtelin sormillani epämääräisiä kuvioita Nellyn käsivarteen. Kuulin hänen hengityksestään, että hänkin oli jo hereillä, vaikka olimmekin menneet niin myöhään nukkumaan. Herätys ei ollut vielä alkanut soida, mutta valon määrästä tiesin, ettei siihen enää kauaa olisi.
Olin herännyt nenä Nellyn niskassa, oikea käsivarsi hänen tyynynään ja vasen käsi hänen ympärillään. Ei ollut tullut sanottua mitään. Asuntoautossa oli aika viileää, mutta peitot olivat paksuja. Nellyn vyötärö oli kapea kuin keijukaisella. En ollut varma, olisinko saanut pitää hänestä kiinni sillä tavalla. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Annikaa kohtaan nukkumalla Nellyn vieressä. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Nellyä kohtaan pitelemällä häntä niin ja ajattelemalla Annikaa.
Kun herätys alkoi piipittämään kännykästä, hän veti terävästi henkeä. Kurotuin kohti kännykkääni hänen ylitseen ja sammutin herätyksen. Laskeuduin kuitenkin vielä ihan hetkeksi takaisin tyynylle.
Nelly venytti käsivarsiaan eteenpäin ja piti samalla nurisevaa haukotusääntä nenänsä kautta. Venyteltyään hän kääntyi: nitkutti itsensä kasvot minua kohti. Hän oli ihan ilmeetön, kun hän hipaisi sormillaan muutaman kerran poskeani, enkä minä uskaltanut liikahtaakaan. Sitten hän asetteli itsensä helpon näköisesti, suorastaan määrätietoisesti minua vasten. Päänsä leukani alle nenä kaulaani hipoen ja vielä nyökäytti muutaman kerran terävästi löytääkseen oikean asennon. Kämmenensä rintaani vasten, taitteli käsivartensa väliimme. Huokaisi tai haukotteli nenänsä kautta ja alkoi nypeltää etusormellaan ja peukalollaan solisluutani. Minun toinen käteni hakeutui hänen niskaansa ja toinen selkäänsä. Olinko kamala ihminen, jos en halunnutkaan muuta kuin vain olla hetken jonkun lähellä?
”Mun pitää aiva kohta nousta kaffinkeittohon jottei hevooset näje näläkää.”
”Joo. Mennään.”Puristin silmiäni kiinni ja sätin itseäni ankarasti ajatuksissani. Nellyn hengitys kutitti kaulaani niin että meinasin tulla hulluksi. Samaan aikaan uumoilin miten kylillä pian puhuttaisiin, että käytin työntekijöitäni hyväkseni. Ei kenenkään kuulunut joutua olemaan sillä tavalla yksinäisyyteni lieventäjänä, kun en ollut varma, voisinko ikinä enää rakastaa ketään muuta kuin Annikaa. Voisiko minulla olla jonain päivänä uusi elämä?
-
Mikä on lopputulos, kun Nelly ja Eetu jakavat toisilleen Word-tiedoston ja kirjoittavat tarinan yhdessä? No tämä.
Hyvää yötä NellyIltatalli oli jo tehty, enkä minä ollut enää evakossa Hellon luona. Olin muuttanut nukkumaan yläkertaan vielä kissanpölyä pakoon kaikesta Jillan siivouksesta huolimatta, mutta muuten kaikki oli palannut normaaliksi. Olisin pystynyt jo istumaan olohuoneessa, mutta en viitsinyt häiritä Noaa ja Jesseä. Heillä täytyi olla paljon puhuttavaa. Hello oli raahannut Jillan mukanaan kuulemma lintutorniin, eikä heitä näkynyt, vaikka aurinko oli jo laskemassa. Pitelin kahvikuppia käsissäni kuistilla, vaikka en varsinaisesti siitä enää juonutkaan. Se oli puolillaan, mutta kahvi oli kylmää jo. En loppujen lopuksi olisi tarvinnutkaan enää kolmatta kupillista.
Tallin ovi raottui. Valoa kajasti ulos ovenraosta. Tiesin jo sammuttaneeni tallin valot, mutta tottakai ne olivat nyt taas päällä, kun jollakulla oli ollut vielä asiaa talliin. Ulos astuva hahmo oli sironpuoleinen. Hän kurottui sammuttamaan valon ennen kuin sulki oven perässään ja väänsi sen lukkoon. Tiesin, että hän jätti avaimen oveen, vaikka en sitä hämärässä nähnytkään. Niinhän kaikki tekevät.
Ei ollut vaikeaa arvata, kuka tallista käveli minua kohti. Jilla oli Hellon kanssa, ja hänellä oli enemmän tukkaa kuin tällä hahmolla. Inari ei käynyt tähän aikaan, ja Eira olisi huutanut jo jotain juttuaan minut nähdessään. Helin polkkatukan erotti siluetistakin. Camilla oli lähtenyt kotiin jo tuntikausia sitten. Tämä oli Nelly. Nostin mustalle hahmolle kättäni, koska oletin hänen suuntaavan maneesin pihaan parkkeerattuun kotiinsa.
”Mitä sä täällä tähän aikaan teet?” Nelly kuitenkin kysyi.
”Kunhan kattelen”, vastasin, ja hän hölkkäsi kuistin pari rappua ylös, samalle tasolle kanssani.
”Eksä osaa enää nukkuu ilman mua?” hän virnisti.
Laskin saman tien katseeni kahvikuppiini. Poskia pisteli. Pitikin mennä silloin Nellyn luo yöksi.
”En kai”, mutisin välttelevästi ja yritin katsella muina miehinä tallille päin.
”Kyllä sä voit tonne taas tulla. Olis ihan mukavaa olla taas sun pikkulusik — hei älä viitti, vitsillähän mä vaan.”
”…joo.”Laskin kahvikupin kuistin kaiteelle. Yöilma tuoksui jo ihan keväältä, vaikka pian lämpötila laskisi taas yöksi pakkasen puolelle.
”Kuule”, aloitin jo, mutta epäröin sitten kuitenkin.
”No?”
”Mennäänkö kävelylle?” ehdotin epävarmasti.
Odotin jotain vitsailevaa vastausta, mutten olisi oikeastaan kaivannut yhtään härnäämistä. Kello oli jo vaikka mitä, ja minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Minua ei nukuttanut, ja olin itse asiassa vähän ahdistunut siitä. Kun Nelly vastasi vain ”no, mennään”, katsahdin häneen yllättyneenä. En kuitenkaan sanonut mitään: elehdin vain käsilläni, että hän voisi laskeutua portaat alas ensimmäisenä.Niin me hetken kuluttua olimme jo vanhalla päätiellä. Kävelimme leveästi vierekkäin, kumpikin kädet takintaskuissa viileän ilman vuoksi. Kun liikuin, kaikki ahdistus nukkumisesta tuntui katoavan. Saatoimme lompsotella kaikessa rauhassa Jätinhautuumaan suuntaan tähtiä katsellen. Ainakin kilometrin verran taittui hiljaisuudessa. Se oli sellaista rauhallista hiljaisuutta. Jos olisi ollut kesä, olisimme kuunnelleet heinäsirkkoja, mutta vielä ei kuulunut edes sammakoiden ääntä. Lopulta Nelly rikkoi hiljaisuuden kysymällä, mitä mahdoin niin ankean oloisena tuumata. Niitä sanoja hän käytti: ankea ja tuumata.
”Mä vaan noita töitä”, vastasin välttelevästi, ja hiljaisuus jatkui.Metsä synkkeni. Jo Hopiavuori sijaitsi reilusti kaava-alueen ulkopuolella, mutta Jätinhautuumaalla päin ei ollut enää kovin montaa taloa. Jätinhautuumaan tienviitan kohdalla ehdotin, että kääntyisimme jo takaisinpäin. Kuulin metsästä pikkueläinten rapistelua, mutta muuten oli hiljaista. Lopulta Nelly kuitenkin alkoi taas puhua miettivällä äänellään.
“Hei, Eetu muute. Miks sä otit noit kämppiksii noi paljo? Eiks sulla oo omaa kultaa?”
Se oli yllättävä kysymys, ja yllättävän vakavaan sävyyn lausuttu, niin kuin noin Nellyn sanomaksi. Pudistin päätäni ja koetin hymyillä. “Mullon noita hevoosia”, sanoin kevyttä sävyä tavoitellen. Ihan niin kuin en tarvitsisi ketään. Yritin välttyä vakavalta keskustelulta.
“Voi hönö, tarkotin kaksjalkasta naista”, Nelly tarkensi, vaikka se oli jo selvää. “Varmasti tollasella kollilla ois likkoja iha jonoks asti.”Minä vain hymähdin. Olisin halunnut sanoa jotain sellaista, että ei kai nyt sentään: ei tässä mitään jonoja näkynyt muodostuvan. Sillä tavalla kepeästi. Ihan niin kuin puhuisin sellaisista asioista yhtenään. En ollut ajatellut Annikaa pitkään aikaan. Kyllä hän välillä kävi mielessäni, mutta olin aina sulkenut hänet mahdollisimman pian pois. Sillä kertaa en kuitenkaan voinut sanoa mitään, koska pelkäsin ääneni murtuvan. Minulla oli ihan järjetön ikävä. Katselin tiukasti eteenpäin ja yritin keräillä itseäni. Olisin säälittävä, jos alkaisin murentua siinä vanhojen asioiden tähden. Annikasta oli jo aikaa. Kummallisenahan minua pidettäisiin, jos vieläkin murenisin häntä ajatellessani
”Eetu?” Nelly sanoi vaativasti.
”Mulla oli toi Annika”, kuiskasin sitten purren hampaani tiukasti yhteen Annika-sanan kohdalla.
Nelly päästi kannustavan mm-äännähdyksen, ja jostain syystä, kai kummallisen lenkkiajankohdan takia, minä aloin kertoa. Kerroin Annikasta kesällä 2009. Vihreistä farkkushortseista, käyntimaastoista hiekkatiellä. Ensimmäisestä joulustamme, takapihalle istuttamastamme omenapuusta, Jussin kengityssessioista kaksin Annikan kanssa. Sormuksesta, jossa oli viisi timanttia, ja koirataulusta, joka meillä oli ollut olohuoneen seinällä. Sitten aloin takellella. Tarina olisi jatkunut sillä, miksi sama sormus oli nyt keittiössä mausteiden kanssa samalla hyllyllä, eikä Annikan sormessa, ja miten koirataulu oli otettu pois olohuoneen seinältä.Rykäisin ja katsoin Nellyyn. Tämänkään takia minulla ei ollut hyvä olo nukkua sinun vieressäsi, ajattelin. Hän vastasi katseeseeni ihan suoraan, eikä minua hymyilyttänyt yhtään. Tunsin ihollani, että lämpötila oli jo pakkasen puolella, ja me jatkoimme kävelyä hiljaisuudessa.
“Tiiäthän sä että mä tarkotan ihan hyvää? Emmä ilkeyttäni kiusaa”, Nelly sanoi lopulta, kun olimme kävelleet hiljaisuudessa jo maneesin puolen parkkipaikalle asti. Hän työnsi käsiään syvemmälle taskuihinsa ja tuijotti itsepäisesti kengänkärkiään, vaikka kiersin seisomaan häntä vastapäätä. Yhtä itsepäisesti odotin, että hän katsoi taas minua, eikä minulla ollut enää niin murtunut olo.
”Tiärän tiärän”, vakuutin aavistuksen hymyillen ja kurotin puristamaan hänen olkapäätään. ”Hyvää yötä Nelly. Menhän nukkumhan. Solis huomenna aamutalli sullaki ku minen jaksa keskenäni näin vähillä unilla.”Nappasin kahvikupin mukaani sisälle mennessäni. Jäätyisihän kahvi nyt yön aikana ja rikkoisi kupin aamulla sulaessaan.
-
Vihdoin on aikaa Jussille
Pidin silmiä kiinni ja nojasin reilusti taaksepäin. Kun kuunteli tarkasti, kuuli miten Jussin melkein äänettömät askeleet kaikuivat takaisin suulista ja tallin seinästä. Jos oikein keskittyi, saattoi niiden perusteella arvioida sijaintinsa suhteessa kentän kulmaan ja taivuttaa hevosta. Toki siihen ei pystynyt, kun sitä kokeili ensimmäisen kerran. Mutta minulla olikin ollut vuosikausia harjoitusaikaa. Ja silti arvioin yhtä usein väärin kuin oikeinkin.
Pyysin ja sain ravia. Vaikka satula ei ollut häiritsemässä, kului monen askeleen pituinen aika ennen kuin pääsin kärryille siitä, mikä Jussin jaloista liikkuu minnekin ja löysin oikean rytmin istuakseni tukevasti. Ravissa kulmat löytyivät aina helpommin. Raviaskeleet olivat aina äänekkäämpiä ja kaikuvat paremmin tallin seinästä. Lisäksi Jussin ravi on tasaista ja rytmikästä, ja jos en häirinnyt sen menoa, saatoin laskea askeleet kulmasta kulmaan. Tuulesta tiesin myös koko ajan, mitä sivua ravasmme. Tuuli pelloilta. Niin kuin aina. Tuoksui otsonmäkeläiseltä keväältä. Eli haisi multa ja lehmänlanta. Vielä muutama päivä, niin tuoksuisi poppelipuu.
Laukka nousi jo kun vähän siirsin sisäpuolen jalkaani kohti Jussin kainaloa ja liikautin ulkopuolen jalkaa taaksepäin. Pidätin hevosta kunnes se alkoi ravata taas rauhallisesti ja yritin uudestaan. En pitänyt siitä, että hevosta ohjattaisiin ajatuksen voimalla. Kyllä Jussinkin pitäisi kestää vähän ratsastajan tahattomia liikahduksia säntäämättä heti laukkaan. Olkoonkin, että se laukkasi kuin keinuhevonen. Siis aitauksessa ollessaan. Kun laukka nousi pyynnöstä, unohdin välittömästi, missä kohtaa kenttää laukkasimme. Seuraava kulma tuli niin yllätyksenä, että minun oli otettava Jussin niskasta tukea, etten luisuisi sen kylkeä pitkin alas. Venytin jalkojani oikein pitkiksi. Takareidet ja pohkeet venyivät. Ihan pian tiesin taas sijaintini tuulen ja laukka-askelten kaiun perusteella.
Kypärä tuntui hiostavalta päässäni, mutta muuten lämmin ilma oli ainoastaan ihana. Kun ratsastin kohti aurinkoa, valo värjäsi luomieni sisäpinnat punaisiksi. Pikkuhiljaa tunsin ajautuvani omituiseen transsiin. Tuntui siltä kuin olisimme laukanneet paikoillamme Jussin kanssa, ja tuuli ja aurinko olisivat kiertäneet meitä. Unohdin, mikä suunta oli mikäkin, enkä viitsinyt ennakoida kentän kulmia.
Lopulta kävelimme taas. Nojasin molemmilla kämmenilläni Jussin lämpöiseen niskaan ja liikahdin taaksepäin sen selässä. Tuntui hyvältä pyöristää selkä ja laskea pää alas. Olinhan siivonnut monta karsinaa, nostellut vähintään yhtä monta heinäpaalia pinoon, ja vielä olisi tarhansiivousoperaatio edessä. Ajatus siitä ei väsyttänyt. Olin onnellinen jokaisen nosteltavan henäpaalin ja jokaisen siivottavan karsinan ja haan takia.
Avasin silmät, kun pysähdyimme keskelle kenttää häntäpuoli tallia kohti. Aurinko häikäisi melkein kivuliaasti, ja minulla oli yhtä rentoutunut olo kuin täydellisen pituisten yöunien jälkeen. Nojauduin Jussin niskaa vasten ja silitin sen kaulaa molemmilta puolilta pitkään. Olisin rapsutellut sen korvia, jos olisin yltänyt.
-
Millaista on olla irtolainen
Minun oli herättävä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä Hellon luona mikään ei ollut niin kuin kotona. Makuuhuone oli isompi kuin minun, ja nukuin väärällä puolella sänkyä. Ikkunasta näkyi puiden ja pellon sijaan autotallin luolamaisten aukkojen rivistö. Autot olivat kaikki ihan uuden näköisiä. En voisi herätä sellaiseen näkyyn joka aamu. Masentuisihan siitä ihmisparka. Aamulla kuului nähdä yli peltojen, auringonnousuun asti, niin että tunsi olevansa oikeasti elossa.
Keittiössä kahvin keittäminenkin vei kauan. Kaikki oli aivan epäloogisissa paikoissa. Jääkaapissakin oli ihan vääriä asioita, ja omituisen merkkinen juusto maistui kummalliselta. Järsin jotenkin liian makeaa leipää ilman Ilkka-lehtä ja tunsin koti-ikävää. Tiesin sen kyllä helpottavan, kunhan pääsisin tallille asti. Suunnittelin pyytäväni Heliä maastoon, niin kuin oli ollut puhetta. Mutta vain jos olisin varma, että hän olisi jo oikeasti terve. Tallilla näkyisi päivän mittaan kyllä muitakin tuttuja naamoja. Aamusta siellä olisi hevosten lisäksi Camilla, mutta eiköhän sinne aika nopeasti alkaisi muitakin kerääntyä.
Niin kuin Nelly. Harjasin hampaitani ja tuijotin itseäni peilin kautta vieläkin punareunaisiin silmiin. Näytin jonkin verran spitaaliselta, ja oikein erityisen kovasti se korostui Hellon kitisevän kirkkaanvalkoisessa kylppärissä. Miten minä nyt olin sillä tavalla sinne asuntoautoon jäänyt nukkumaan? Ja mitä ihmettä se aamuinenkin oli ollut? Minkä takia Nellyn oli pitänyt vielä härnätä minua aamukahvilla kuistilla? Onneksi kukaan ei ollut nähnyt mitään. Pian koko Otsonmäki puhuisi siitä, että Hopiavuoressa työntekijät eivät olleet turvassa. Hevosilta ehkä, mutta eivät minulta. Syljin hammastahnaa Hellon upouuteen käsienpesualtaaseen, jossa oli kullanvärinen hana. Olisi pitänyt tulla suoraan tänne. Pyyhin naamani valkoiseen pyyhkeeseen. Se oli pehmoinen, paitsi siitä kohdasta, jossa oli Housen logo. Olisiko epäammattimaista vältellä Nellyä tahallaan kunnes kokisin kestäväni kunnialla härnäämistä?
Olohuoneessa oli melkein autiota. Isossa, vaaleassa, valoisassa huoneessa oli kaksi huonekalua: pieni kahden istuttava sohva, sekä yksi keittiön tuoli, jota Hello käytti ilmeisesti sohvapöytänä. Salimaisessa huoneessa se näytti todella kummalliselta. Pikkuruisen sohvan edessä lojui Hello, joka ei ollut herännyt edes pudottuaan jossain vaiheessa yötä lattialle. Hän oli vaatinut, että nukkuisin hänen sängyssään. Hello sai aina välillä sellaisia ritarillisuuskohtauksia. Jerusalem tuijotti minua varoittavasti pää isäntänsä niskan päällä. Juuri tällaisten hetkien takia olin illalla kärttänyt Hellolta, että miksei hän ostanut kunnollisia huonekaluja. Hello oli vain kohauttanut olkiaan ja sanonut, että mitäpä hän toisella sohvalla teki, kun mahtui Jerusalemin kanssa hyvin istumaan yhdellä. Sitä paitsi ihmisistä tulee kuulemma kummallisia, jos he haistavat, että jollakulla on rahaa. En ollut viitsinyt huomauttaa, että sen saattoi haistaa myös linnoitusmaisesta asunnosta itsestään, vaikka se olikin melkein tyhjä.
En herättänyt Helloa. Tunsin hänet. Jos hän saisi valita, hän jatkaisi uniaan mielummin siinä lattialla kuin heräisi tassutellakseen omaan sänkyynsä. Hiivin mahdollisimman hiljaa eteiseen, jossa Hello roikutti ainoaa, hihansuistaan hieman rispaantunutta kevättakkiaan minun takkini vieressä naulakossa. Kenkiäni jalkoihini työntäessäni päätin, ettei Nellyn välttely olisi epäammattimaista. Se olisi ainoastaan lapsellista. Voi kun pääsisin pian taas omaan kotiini ja saattaisin kävellä aamulla vain pihan poikki omaan talliin olemaan lapsellinen.
-
Siirsin Mörrin karsinaan 14 jotta vauva-Bee pääsisi Jussin talliin Poikien Seuraan ja rauhalliselle paikalle. Mörrikään ei joudu olla ihan rouvien ympäröimänä kyllä, kun siellä on jo Remus ja Make pitämässä puoliaan. Been laitoin Dipsin ja Mörrin kanssa tarhaan. Olisiko parempi laittaa Bee ja Hera riehumaan kuitenkin yhdessä sivummalle, vai mitä tehdään? Tavallaan haluaisin pitää noissa pienemmissä tarhoissa vain paria hevosta kerrallaan.
-
Jilla-parka hukkuu töihin, mutta noh, rahaahan se vain tietää! Katsotaan nyt, millainen hemmoteltu tropy wife Hellosta tulee, jos se kerran leffaankin saattaa päästä. 😀
Hopiavuoressa on totta tosiaan ollut nyt vaikka minkälaista vierasta. Hello ei taida olla varma, miten Milaniin pitäisi suhtautua. Eetu sen sijaan on täysin varma: jopa ne, joita tosiasiassa inhoaa, täytyy pyytää kahville tupaan ja antaa taas uusi mahdollisuus olla muuttunut mies. Kunhan on oikea aika, aion kertoa tästä ukkelista lisää. Kaikkien mielestä hänen hymynsä ei karkota sadepilviä. Eetukin taitaa olla tyytyväinen, kun Hellolla on niin ihana tyttöystävä kuin Jilla. Muutenhan Hello-reppana saattaisi joutua vaikka huonoon seuraan ja pahoille teille…
Tämä on ihana tallillapistäytymistarina, jossa saat kivalla tavalla huomioitua useamman hevosen ja hahmon olemassaolon. Minusta on aina tosi ihailtavaa, miten tarkkailet Hopiavuoren muita tarinoitsijoita. Ehdit huomaamaan paitsi tarinat, myös sen, miten Alva lupautui auttamaan Jakea Dipsin kanssa, jos hän vain mitenkään ehtii kirjoitella. Ihana tyyli ottaa muut huomioon!
-
No niin, Tiitus, kyllä se lähtee tästä sujumaan! Bee oppii pian, että sen koti on nyt täällä ja uusi isäntä myös, ja sitten siitä kasvaa vaikka kuinka hieno nuori. 😀
Oli mukava päästä lukemaan Tiituksesta myös vähän toiveikkaammissa tunnelmissa varsansa suhteen. Epäröinti ja lemmikkinsä hankkimisen (tai Tiituksen tapauksessa vastaanottamisen) tietynlainen katuminenhan on ihan normaalia ja tekee tästä tarinasta aidon. Välillä sitä säikähtää, että mitä onkaan tullut tehtyä, vaikka olisi kissanpennun tuore omistaja hevosen sijaan, vaikka kissasta on kuitenkin helpompi huolehtia. Toisaalta silloin, kun kokee jonkun solmun alkavan aueta, helpotus valtaa ajatukset. Kyllähän tämä tästä: kyllähän varsa lopulta käsittelyyn rauhoittuu, kyllähän minä osaan ja pystyn siitä huolehtimaan. Ei siinä kauaa mene, ennen kuin Tiitus ja Bee ovat jo ihan kavereita!
-
Tämä on tosi hämmentävää meille, jotka olemme seuranneet Jesseä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa muutaman vuoden, menossa tervehtimään pitkästä aikaa, ja toinen olisi niin vieras kuin demoni olisi hänet riivannut. Tämä ei ole piilotettu kritiikki tai toru, vaan pohdintaa. Ymmärrän hyvin, miksi teet näin.
Tämä oikea Jesse on minusta kiinnostava hahmo ja rasittava ihminen. Varmaan ihan hyvä, ettemme kuulu samaan tarinaan. Kun Eetu tarjoaisi aamukahvia ja hössöttäisi varmaan leivätkin valmiina suuhun asti, minä sanoisin että pihalle siitä minun tuvastani tinttailemasta ja mars kasvamaan aikuiseksi. Ennen kuvittelin, että tulisin itsekin tämän hahmon kanssa toimeen: kaikkihan tulevat, kun Jesse on sellainen hymyilevä ja hyväntuulinen kaikkien kaveri – Hallavan oma Nitthan Paithoonbuathong! Mutta enpä taitaisi ensiyrittämällä tullakaan. Ja se on OK. Se, etten pidä Jessestä ihmisenä, ei tarkoita etten pitäisi sinusta, tai etten pitäisi hänestä hahmona. Tee heti ero itsesi ja hahmosi välille, niin et huomaamattasi kirjoita häntä suotta miellyttämään muita hahmoja ja ihmisiä, ellet varta vasten niin halua.
Minulle Jessen käsittämättömyys on tainnut johtua siitä, että hän tuntuu kaksiulotteisemmalta kuin moni oma hahmoni. Ihan kuin leikkisi pikkuautoilla lapsena ja leikkaisi lehdestä sairaan siistin Lambon saadakseen sen leikkiin mukaan, eikä se oikein toimi niin. En ole saanut aikaan sen paremmin riitaa kuin rakkauttakaan, mikä on harmi. En minä oikeastaan tainnut edes haluta Jessestä kaveria Kontiokorvelle, vaan itselleni vastakirjoittajan, joka ei pudota juonta käsistään ihan heti. Tämä uusi Jesse on heti elävämpi minulle. Tämän kanssa saisin Hellon toimimaan, tosin toistaiseksi vielä pienin vaikeuksin, ja Eiran ja Inarin riitelemään tämän kanssa helposti. Kontiokorven Mikael naureskelisi tälle Jesselle vähän säälien, ja Nitthan Paithoonbuathong pahoittaisi välittömästi mielensä ja alkaisi pelätä.
Tässä Jessessä on siis särmää ja tarttumapintaa ihan riittävästi. Hyviä puolia puuttuu vielä, mutta hei, älä tuo kaikkea esiin kerralla. Minulle on arvoitus, miksi Noa esimerkiksi sietää vielä Jesseä. Noa on aikuinen, rauhallinen ja kunnollinen historiastaan huolimatta, vaikka hänessä onkin vikansa niin kuin kaikissa. Jesse on vielä näyttäytynyt ikään kuin rasittavana pikkuveljenä, joka on jäänyt vähän jumiin olemaan seitsemäntoista. Tiedän, ettei hän ole sellainen: et voi mitenkään esitellä häntä kokonaan yhdellä kertaa, ja lisäksi minusta on ihan hyvä ottaa hetken selkeää pesäeroa vanhaan Jesseen. Näytä tätä puolta aivan rauhassa kunnes koet saavasi tilanteen tasapainoon. Jessekin varmaan näyttäisi tätä puoltaan aika pitkään uudessa ympäristössä.
Jessen täytyy olla hahmo, jonka haluat palavasti kirjoittaa. Ehkä Luukaskin oli osin paikkaamassa sitä, että Jesse lähti kasvamaan kieroon? Kaikkein siisteintä tässä taitaa olla se, että luotat nyt kanssakirjoittajiin ja uskallat kirjoittaa näin. Siis hahmon, joka ei osaa olla kunnolla muiden standardien mukaan. Lisäksi on hyvä, että uskallat heti suoristaa minunkin käsitykseni huomauttamalla tässä tarinassa, että ei olekaan tälle Jesselle ominaista keksiä lopulta jotain sanottavaa Eiralle. Pidä vain kiinni tästä hahmosta ja uhraa yhtenäinen juoni mielummin kuin hahmon luonne. Emme me kukaan mene rikki siitä, ettet anna meidän jatkaa täällä Hallavan-Jessen kirjoittamista. Et sinä hänestä halua kertoa, joten älä suostu siihen. 🙂
Elättelin kierosti jotain ihme toiveita, että olisin kuullut Noan äänensävyn silloin, kun hän huomautti Jessen pahoittaneen Eiran mielen. Olisipa se ollut toruva. Jotenkin minusta olisi ollut ihana ajatus, että Eira simppailisi, olisi ärsyttävä ja tiuskisi, ja joku silti sietäisi häntä ja olisi hänen puolellaan… 😀
-
Mä luin tämän kuusi minuuttia sen jälkeen kun postasit tämän, ja vaikka mun piti mennä nukkumaan, niin mä vatvoin tätä tarinaa varmasti toista tuntia vielä hereillä. Ja sitten kun mä nukuin, välillä olin Eetu. Olen jo hehkuttanut tätä tarinaa sinulle aiemmin, enkä vielä nytkään, tämän miljoona kertaa lukeneena, tiedä mitä muuta sanoa. Olen kertonut, että mulla on taipumus rakastua ihan melkein-oikeasti mun hahmojen mukana ja niiden puolesta. Nyt mulla on sitten taas yhtä sekava olo kuin muillakin rakastuneilla, ja kommenttikin on sitä luokkaa. 😀 Samastan itseäni tässä tosi tosi paljon Eetuun, ja varmaan samastaisin vaikka se ei olisikaan mun hahmo. Tunnen miten sen sydän hakkasi, ja kaikkea.
Vaikka Eetu on aika jähmeä heppu, tämä tarina jotenkin istuu hänen persoonaansa. Kun on kevätyö ja vielä pimeää, ja kun on jaettu salaisuuksia, ja kun kaikenlaiset ajatukset ovat pinnassa, niin näin Eetu toimisi. Ja sitten taas luimistelisi viikon, sättisi itseään huonosta arviointikyvystä ja vaikka mitä. 😀
-
Oi ihanaa, vieraita. 😀 Ja vieläpä poika, ihan kuin Eiraa varten: sillä on ihmeellinen poikaystäväntuska. Luulen, että Eira haluaa vastata tähän myös tarinalla nyt, kun hän on taas tietokoneen ääressä kirjoittamassa. 🙂 Tämä mystinen Herman sai nyt pienellä visiitillä paljon aikaan! Toivon jo että hän palaa, ja niin taitaa toivoa Eirakin!
-
Oi vitsit, ihanaa kun otit muita mukaan, etenkin Tiituksen, kun se on raukka ollut toistaiseksi vielä aika syrjässä! Ja millä tavalla. 🙂 Onhan se Tiitus komea kolli ja tuollainen lihaksikas jefunpelaaja. Minusta hänelle sopii hienosti myös tarjoamasi sankarin rooli, tähän asti kun hän on ottanut ja saanut vähän erityyppisiä rooleja. Minun tekisi mieli myös pitää juhlat tuon yksityiskohtien huomioimisen vuoksi, jonka Tiituskin nosti esiin. Tuntuu aina aivan sairaan ihanalta, kun joku on lukenut oman hahmon jutut, ja vieläpä niin ajatuksella, että nostaa ne esiin omassa kertomuksessaan!
Sosiaalisuuden ja muiden huomioimisen lisäksi nostaisin esiin erään yksityiskohdan. Alva on nähnyt Tiituksen, voi veljet, FRAMILLA! Sisäinen (ja myös ulkonen) nörttini on tästä aivan käsittämättömän, naurettavan tohkeissaan. En ole itse opiskellut Seinäjoella, mutta työn takia on moni oppilaitos koluttu. Minusta on aivan uskomattoman hieno ajatus, että minä olen kävellyt samoissa paikoissa kuin nämä hahmot, hengittänyt samaa ilmaa, ollut olemassa samassa tilassa. Ei vitsit, en ole ikinä, ikinä uskonut minkään hahmon olevan oikeasti olemassa näin vahvasti kuin nyt Alvan ja Tiituksen. Minä, siis minä kirjoittaja, olen melkein tavannut heidät! 😀 Mulla on nyt tosi samantyyppinen olo kuin silloin kakarana, kun pääsin tapaamaan omia idoleita, vaihtamaan muutamia sanoja ja sillä tavalla. Mä olen melkein tavannut aitoja Hopiavuorelaisia, voi jee!!
Pitäisi varmaan ottaa nyt enemmän osaa Alvan kipuihin ja särkyihin, mutta en millään malta. Se ei johdu siitä, että olisit kirjoittanut ne huonosti, vaan ihan vain siitä miten fiiliksissä olen kaikesta tästä yksityiskohtaisuudesta ja aitoudesta! Saanko tällä kertaa jättää kommentoinnin tähän ja vain kieriskellä tässä oudossa fanituksessa? 😀
-
Haet tässä hyvin hevosen näkökulmaa. Olen sanonut aiemminkin, että usein hevosen näkökulma johtaa lapsellisiin eläinsatumaisiin teksteihin, mutta sinä handlaat tämän näkökulman jo suurimmaksi osaksi todella hyvin!
Minusta näkökulmaa tukee hyvin se, miten Cozmina ei erota puheesta sanoja. Tämän tien valitsisin itsekin. Saisit tähän kuitenkin helposti lisää väriä olettamalla, että hevonen ymmärtää äänensävyt, vaikka ei sanoja erottaisikaan. Sillä tavalla sen kanssa juttelua voisi viedä myöhemmin halutessaan pidemmälle!
Vaikka Cozmina ei ole tässä minäkertoja, se on selkeästi fokalisoija, joten koen sen nyt itse tulkitsevan ajatuksiaan ja tunteitaan. On hyvä, että se ajattelee ja tuntee! Pelkän toiminnan kuvaaminen ei minusta olisi yhtä hyvä kuin hevosen sielunelämän huomioiminen. Tämä sujuu sinulta hyvin. Koska kannattaa kehittää paitsi heikkouksiaan, myös vahvuuksiaan, sinuna saattaisin kiinnittää vielä lisähuomioita tunteisiin. Millainenhan tekstistä olisi tullut, jos tunteiden nimeämisen sijaan olisit kuvannut, miltä ne tuntuvat Cozminan ruumiissa ja antanut lukijan päätellä tunteen nimen? Olisikohan se ollut liian romanttinen, vai hevosmaisempi? Ehkä testaat joskus, mitä tapahtuu. 🙂
-
Jesse on ollut mulle aina arvoitus. Varmaan siksi, että siitä on maailmalla kolme keskenään tosi paljon riitelevää kuvaa. Muut kuvaa sen auttavaisena ja iloisena naapurinpoikana: se aina kuskaa ihmisiä sairaaloista kotiin ja on innokkaasti hymyillen kaikkien tarinoissa. Se itse puolestaan väittää olevansa aika ankea ja vetäytyvä, joka on toinen ihan erilainen kuva. Kolmas kuva on kuitenkin sen omissa tarinoissa. Niissä se välillä vetäytyy kyllä kuoreensa, mutta kuitenkin samalla ruokkii muiden naapurinpoikafantasiaa ottamalla kaikki tarinoissaan huomioon samaan aikaan. (Ja pakkohan sen on ottaa, koska muuten se joutuisi kirjoittelemaan aika lailla omassa nurkassaan.) Nyt koin, että tämä kolli kuitenkin viimein aukeni. Sehän on ulospäin tyly, jopa ystävilleen, ja aika haastava puhutettava. Se ei taida kuitenkaan itse ihan tajuta, millainen rölli se on, vaan määrittelee itsensä ”epäsosiaaliseksi”. En tiedä, mistä on kyse, mutta niin kuin sanoit, teki ehdottomasti hyvää kuvata Jesseä jonkun muun näkökulmasta. Tajusin, etten minä ole se, joka sen on eniten väärin kirjottanut, ja että minun on vaikeaa ymmärtää tätä kollia siksi, että otan liikaa huomioon muiden kuvaukset Jessestä. Lisäksi Jesse itse ei ole paras kertoja omassa tarinassaan, kun on sellainen kuin on: kuvittelee itsensä toisenlaiseksi kuin on. Noa on muutenkin hyvä ja vivahteikkaampi kertoja, joten tämä juttu oli tosi silmiäavaava. Vielä on arvoituksia, mutta tällä tavalla saat niitä avattua tehokkaasti. Jessen kannattaa ehkä mainita kotonaan käyneensä täällä: tästä tekstistä on aivan varmasti hyötyä myös muille. Tällainen Jesse on ystävän kanssa oikeasti. Samalla kun Jesse on hahmona mielenkiintoinen vetäytyvyytensä takia, se on tämän hahmon suurin ongelma samalla. Joko hänet pitää irrottaa persoonastaan tutustuakseen häneen, tai pitää jättää tutustumatta omissa tarinoissaan. Jesse ei saa kavereita omana itsenään, ellei kirjoita itse tutustumisesta, ja samalla tutustumaan tuleminen taitaa olla hänelle tosi epätyypillistä, ellei se tapahdu jonkin vahingon kautta. Harmi juttu, että Hellon koti on eri tarinassa: siinä olisi äijä, joka muuttaa vaikka kiven puhuvaksi ja pehmoisen rentoutuneeksi. 🙂 Mutta ehkä virtuaalimaailma näiden kyläilyjen myötä koko ajan avautuu.
Oli mielenkiintoista lukea myös kunnollista ratsastamista Noan näkökulmasta, vaikka Jesse nyt veikin suurimman osan huomiostani. Olen miettinyt, kuinka paljon Noa pystyy ratsastamaan, ja mitä hän mahtaa osata. Sen takia häntä on ollut helpompi kuvata keittiön pöydän ääressä kuin hevosensa satulassa. Luulen, että tämäkin lähtee nyt rullaamaan ihan toisella tavalla. Koska Noahan osaa ja pystyy tekemään englantilaisittain paaaaaaljon enemmän kuin joku minä. 😀 Ei kuitenkaan liikaa: ratsastuksen supermiehet ja -naiset ja -muut eivät ole minusta tarinallisesti yhtä kiinnostavia kuin ne, joiden taidot vaikuttavat inhimillisiltä. Noaakin uskaltaa vielä aivan hyvin lähestyä hevosasioissa. Minäkin uskaltaisin, vaikka olen paljon taitamattomampi kuin vaikka Eetu.
Kuvasta olen niin harmittavan huono kommentoimaan, että oikeasti pelkään, että tunnet panostaneesi jotenkin turhaan. Näen tietenkin ensimmäisenä sen, mihin en itse enää näillä käsillä varmaan koskaan pysty: elävät ja ryhdikkäät linet ja tarkkuuden jouhissa. Minusta Flida kuuntelee Noaa kuvassa niin suloisesti ja ravaa nätisti puhtaat jalkatupsut liikkeen mukana hulmuten. Olet käyttänyt tupsuissa eri tekniikkaa kuin harjassa ja hännässä, tietenkin karvan erilaisen laadun takia, mutta en osaa sanoa, kummasta pidän enemmän. Jouhet ovat niin tosi ryhdikkäät ja hyvinhoidetut, mutta toisaalta jalkakarvat villavat ja pehmoisen näköiset.
-
Rakensit tämän tarinan hyvin erikoisosaamisalueesi varaan: olet erinomainen kuvaamaan arkea niin, että hahmot tekevät aidoille ihmisille tyypillisiä asioita. Aitous taitaa tulla paitsi siitä, että Nelly selaa Pinterestiä niin kuin aito ihminen, myös siitä, että uskon lukijana hänen oikeasti löytäneen sieltä jotain spesifiä. Osoitat tämän löytämisen laittamalla Nellyn suunnittelemaan, että seuraavaksi pitää hankkia kangasta ja niittari.
Kuvien kautta sidot myös tosi taitavasti yhteen kaikki tarinasi pienet aiheet. On asuntoauton uudistamissuunnitelmaa, on muisto Ekusta, ja vieläpä uusi piirros.
Eniten pidän tietysti tarinallisuudesta. Siitä, että Nelly on elänyt ennen Hopiavuorta, ja että hän tuntee ihmisiä, muistelee menneitä ja paljastaa muistelullaan jo menneitä juonikuvioita.
Kuvien kommentoimista aina arastelen vähän, koska asiantuntemus ei mitenkään päin riitä. En osaa sanoa aina järkevää palautetta. Tällä kertaa taidan sanoa siitä, että tyylisi alkaa olla erottuva. Vaikka postaisit pelkät linet, niistä tietäisi, kuka meistä ne on tehnyt. Jos haluat hioa tyyliäsi vieläkin, seuraava vaihe saattaisi olla linejen paksuuden säätely. Sinulle tällä hetkellä tyypilliset paksut linet toimivat hyvin ääriviivoina ja suurissa linjoissa, mutta ehkä Nellyn leuan tienoon herkät piirteet tulisivat paremmin esiin aavistuksen maltillisemmin linein? Silmien kuvaamisessa sen sijaan olet kehittynyt aivan hirvittävästi, kun vertailee piirtämiäsi (lähinnä hevosten) silmiä kautta aikojen, ja nyt tätä. Puhun sekä lineistä silmien tienoolla että itse silmien värityksestä.
-
Tämä lähentelee draamatekstiä enemmän kuin proosaa, ja on jo siltä kannalta kiinnostava tarina. Harvemmin virtuaalihevosiin liittyvissä jutuissa kuitenkaan näkee muuta kuin niiden ykköslajia, proosaa. Erityisen draamallinen olo tulee niistä kohdista, joissa kuvailet sanomisen tapaa: kuinka täti keskeyttää ja kuinka Tiitus huokaisee syvään.
Niin kuin kommenteista sait tietää, monelle repliikit avaavat hahmon syvintä olemusta tehokkaasti. Minun suhteeni asia on vähän päinvastainen. 😀 Ei sillä ole väliä, mitä hahmo sanoo, vaan ennemminkin sillä, mitä oheistoimintaa hän tekee siinä samalla. Jotta voisin kirjoittaa jonkun luontevasti, tarvitsen hirveän määrän nippelitietoa. Minua kiinnostaa, millainen ääni kuuluu kun hahmosi kävelee terassilaudoilla tmv onton pohjan päällä, ja naputtaako hän pöytää sormenpäillään vai kynsillään. Olen myös hyvin kiinnostunut kaikista pienistä maneereista: tapaako Tiitus hieroa kulmakarvojaan, rapsutella kyynärvarttaan, imeskellä ylähuultaan miettiessään tai kaivella kynsinauhojaan? Sellainen auttaa minua tarttumaan hahmoon siinä missä repliikit joitain toisia.
Tämä on ihanan erilainen tarina. On paitsi virkistävää, myös kehittävää kokeilla uusia juttuja! Samalla kuljetat juonta taas nykäyksen eteenpäin: kerrot, miten Tiitus on hieman huolissaankin varsansa toimista. Saamme myös vähän tietoa hänen luonteestaan, kun hän epäröi soittaa kasvattajalle.
-
Ai kauheeta miten Noa viittaa (muissakin tarinoissaan) järjestelmällisesti kotiinsa Eetun kotina, talona, tai parhaassa tapauksessa asuntona. Ajatuksenahan se olisi ihanaa, että se olisi heti kaikkien koti, mutta sitten taas kun asettaa itsensä Noan asemaan, niin ei se aivan niin mene. Jos minä muuttaisin jonkun toisen kalustettuun kämppään, kyllä siinä vierähtäisi tovi jos toinenkin, ennen kuin olisi luontevaa sanoa sitä kodiksi. Miettisin varmaan ihan samalla tavalla, että saanko kutsua vieraita. Vaikka tavallaan tietäisinkin, että Eetuhan ensimmäisenä osoittaisi Jesselle nukkumapaikan omasta sängystään ja siirtyisi itse sohvalle: pitäähän isäntä siitä kun on porukkaa. Silti sitä epäröisi, ihan niin kuin Noa.
Vieläkin minusta on ajatuksena aivan sai-raan hieno, että virtuaalimaailma onkin yhtäkkiä yksi maailma, eikä useampi pieni oma ulottuvuutensa. Pidän tosi paljon siitä, että hahmot voivat olla tekemisissä keskenään. Toivoin, että tästä tulisi risteys, jossa kaikki voisivat viimeistään tavata, jotta pääsisivät jatkamaan tarinaansa sitten joko täällä tai toisaalla. Virtuaalimaailmasta tulisi vähän keskustelevampi ja sosiaalisempi paikka, ja sen takia ehkä ystävällisempi ja ulospäinlämpiävämpikin. Minusta on ihanaa, että Jesse tekstailee tähän tarinaan, ja toivon, että hän todella joskus tulee käymään. Saadaan ehkä pala Hallavaa tänne hänen kauttaan, ja ehkä hän vie hieman Hopiavuorta mukanaan.
Samalla tavalla minusta on ihanaa, että tämä tarina, vaikka edistääkin verkostoitumista, kommentoi myös tallin sisäisiä aikaisempia tapahtumia. Hopiavuoressa minusta tuntuu usein siltä, että oikeasti luen vain yhtä hienoa tarinaa, jossa on monta puolta. Yleensä tarinahevosten huono puoli on ollut se, että kukin nyhjää nurkassaan omine tarinoineen, ellei kyseessä ole sitten joku yhteinen tapahtuma. Täällä koko arki on tapahtumaa, ja se ei johdu Hopiavuoren ylivertaisuudesta, vaan siitä, että sinä ja muut kirjoittajat viitsitte yhä uudelleen ja uudelleen. <3
-
Jilla parka! Tosi maaginen juttu, että porukka katoaa kuin maa olisi heidät niellyt, kun pitää jotain vähemmän miellyttävää puuhata. 😀 Kun kuitenkin Jillan raatama ruoka maistuu kaikille. Vitsit. Koko ryhmä tarvitsisi kyllä oikein kunnon puhuttelun, paitsi ehkä Noa ja Jake. 🙂 Yksin menee niin tosi kauan nuohota iso talo nurkkia myöten: sen on isäntä itsekin todennut joulusiivoja tehdessään.
Mikäköhän siinäkin muuten on, että kaikki tapaavat aina ahtautua keittiön nelipaikkaisen pöydän ääreen (myös minun tarinoissani: olen tehnyt siitä tahallani ihan jutun)? Vieressä on kuitenkin ruokasali ja iso pöytä. Onkohan se huone vain niin tosi ankea, kun se on sävyltään tumma? Minun pitäisi tehdä edes alustava pohjapiirros Jillan, Noan ja Eetun kodista pikimmiten, jotta väki uskaltaisi seikkailla vapaasti. Kuinkahan moni edes tietää, että meillä on sauna? 😀
Jello on tietysti taas ihana tapansa mukaan. Vaikka aluksi kaavailinkin ihan muuta, niin nämä kaksi kyllä ovat niiiiin suloisia yhdessä, etten kestä! Ai vitsit, kunhan ehdin itsekin sinun inspiroimanasi tuottaa tarinaa Jellosta, kevätyöstä ja tähdistä!
-
Ihanan rauhallinen tarina, jossa luot tunnelmaa tehokkaasti kuvailemalla ympäristöä romanttiseen sävyyn. Rumakin voi olla kaunista, jos sen niin kuvailee: pölykin on kuin pieniä keijukaisia. Sitä paitsi Cozmina on niin pelottavan hieno hevonen, että minun on ainakin saatava lukea siitä välillä tällaisia arkisen tavallisia tarinoita, joissa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Nämä muistuttavat tehokkaasti, että sekin on ihan tavallinen rakas lemmikki, vaikka se onkin sorjempi ja jalompi kuin muut. Sekin väsähtelee ja päästää karvaa. Cozminan kannalta eniten pidän siitä, miten Nellyn oli melkein työnnettävä se portista sisään.
Lattian harjaamisen aikaan sattunut säikähdys vihjailee myös jännittävästi, ettet ole kertonut Nellystä vielä kaikkea. Tässä vaiheessa voin vain arvuutella, mistä on kyse. Luonteesta ehkä vain — tai sitten Nellyn mieleen palasi jokin tapahtuma entisestä elämästäni. Niin tai näin, tämä kohta herätti heti mielenkiintoni.
-
Vooooi vauvaa! 😀 Sillähän on jo oma tahto ja kiusanteko mielessään. Katsotaan vain, kuinka se vielä Tiitusta ja muita juoksuttaa ja jallittaa, kun oikein on kevättä rinnassa, nuorella urholla! 😀
Tämä oli hieno tapa esitellä vähän Been tyyliä — koska tyylikkäämpihän se on jo pukeutumisensa ja oheistuotteidensa puolesta kuin suurin osa muista. Eikä ihme. Onhan prinssillä oltava arvolleen sopivaa tavaraa. Tuosta riimusta sain omituisen inspiraation piirtää tätä vauvaa se päässään. Katsotaan, josko joku päivä olisi mahdollisuus tarttua kynään kaikessa rauhassa. <3
-
Minusta on erinomainen juttu, että Nellystä ei ole ihan normaalia nukkua kaiken maailman Eetujen kanssa. Hänhän on melkein yhtä tuskastunut aluksi kuin Eetu itse! Toisaalta Nelly kuitenkin tokenee nopeammin, niin kuin hänelle tuntuu olevan tyypillistä, ja huomaa hyvän sauman härnätä vähän Eetua, jolla tietenkin menee tosi eetumaisesti ihan pasmat sekaisin. Juuri sellainen se on. 😀 Ei se varmasti uskalla enää päiväkausiin lähellekään koko asuntoautoa!
Tässä tarinassa on juuri tuon tuskastuneisuuden ja muunkin Nellyn ajatuskulun kuvailemisen vuoksi taas sellaista arjen draamaa, josta pidän. Lisäksi sain tästä alustavia ideoita useampaan tarinaan. Minulla taitaa olla nyt tästä hahmosta enemmän kerrottavaa, kuin ikinä kuvittelin voivan olla.
Nelly on hyvä hahmo laittamaan asioita tapahtumaan. Hän tuntuu uskaltavan vitsailla vähän mistä vain. Eetun hän on saanut sillä tuijottelemaan kenkiään, mutta odotahan vain. Vielä joskus joku suuttuu, tai joku ottaa Nellyn jutut tosissaan. Näen pelkästään Nellyn puhetyylissä vaikka mitä mahdollisuuksia sekä hänen että muiden tarinoihin. 😀
-
Miten helimäistä onkaan koko ajan pitää sivusilmällä lukua siitä, että hevonen on varmasti hoidettu oikein ja kunnolla. En voisi kuvitella kenenkään toisen hahmon kuvailevan hevostaan sen tavatessaan sillä tavalla, että loimen hihnat on suljettu oikeassa järjestyksessä. 😀 Samoin on ihan Heliä mainita erikseen, että hän sulki riimun leukahihnan huolellisesti. Suurin osa hahmoista ilmaisisi vain tavalla tai toisella laittaneensa hevoselleen riimun ja piste. Olet kyllä mestari pitämään mielessäsi juuri oman hahmon ominaisimmat luonteenpiirteet kirjoittaessasi ja hioessasi tekstiä. Väittäisin tunnistavani Helin, vaikka sekä kirjoittajan että hahmojen nimet jätettäisiin tekstistä pois. Lisäksi osaan aina arvostaa tällaista yksityiskohtien kautta kertomista. Se on hienovaraisin ja itse asiassa usein suorastaan paras tapa näyttää lukijalle isoja asioita. Moni sortuu usein sanomaan tällaisen sijaan: itsekin tietenkin!
Huomioni kiinnittyy tietysti myös aina siihen, kun oma hahmo mainitaan. Tämä olisi minusta tietysti kutkuttava aihe, vaikka kyseessä olisi jonkun muun hahmo. Jännitän nyt, onko tässä kyseessä nyt pelkkää kuumehouretta, vai jotain muuta. 😀 Eetun kommentti siitä, ettei hänestä Helissä ole mitään vikaa, oli minusta niin suloinen, että yritin tarttua siihen jo omassakin tarinassani ennen kommentointia. Jätin sitten toistaiseksi välistä. Minun on aloitettava jostain muualta: olen kirjoittanut Eetusta ainakin vielä niin jäykän tyypin, ettei hän välttämättä edes huomannut ohimennen kehuneensa oikeastaan Helin ulkonäköä. Minusta on ihanaa, miten eetumaisesti saat hänet toimimaan tarinoissasi. Ja taaskin kuvattua koko tilanteen niin Helin silmien kautta, ettei kukaan toinen havainnoisi asioita juuri tästä näkökulmasta.
Tietenkin pidän myös siitä, miten Heli näkee lemmikkinsä ja millaisia asioita hän nostaa esiin: esimerkiksi sen, ettei Nuoska saa kyllä pusuja tänä iltana sikailunsa takia. Inkakin on niin oma itsensä. Sen hyvinvoinnin Eetu on tainnut ottaa ihan sydämenasiakseen Helin ollessa kipeänä! Nuoskalle Eetu on varmasti ikuisesti kiitollinen, kun Make saatiin kerrankin helposti kiinni. Se (ja Pasi) ovatkin sellainen jengi, että ne mahtuvat lähtemään lipettiin joka raosta ja ottavat ritolat pienimmästäkin syystä. Onkohan se joku lehmäponien ominaisuus?
Tämä on taas hyvä, kokonainen tarina, joka alkaa ja loppuu miellyttävästi saman aiheen ympärille.
Toivottavasti Heli paranee pian oikein kunnolla, ettei koko väki joudu sydän syrjällään seuraamaan, kuinka tämä teräsnainen yrittää puolikuntoisena selviytyä kaikesta itse. Vaikka onkin ollut erittäin miellyttävää seurata omaa hahmoaan hänelle ominaisessa huolehtijan ja huolestujan roolissa. 😀 Tämä flunssa on ollut erinomainen tapa pakottaa Heli tutustumaan kerralla kunnolla muihin! Ainakin minusta tuntuu helpommalta saada hänet nyt toimimaan omissakin tarinoissani. Muutama juttu onkin hiontavaiheessa. 🙂
-
Ei hätää, Tiitus: Hopiavuoren isäntä ottaa työnsä vakavasti, Camillakin on vähintään yhtä tehokas, ja lltatalleja välillä teevään Nellyynkin voi aivan varmasti luottaa. Bee on hyvässä hoidossa, vaikkei isäntä itse välillä ehtisikään sen luose. 🙂 Onneksi kuitenkin välillä on aikaa vähän bondata sen kanssa. Tuollaisten ihanien hellyyshetkien luulisi nimittäin helpottavan koulutushommia tulevaisuudessakin. Tottahan hevonenkin helpommin rentoutuu oppimaan uutta, kun kokee voivansa luottaa ihmisiinsä ja tuntevansa heidät!
Bee on niin tosi suloinen, ja noin pieneksi kaveriksi se vaikuttaa kaiken lisäksi mukavaltakin: tuleehan se heti uteliaana aidalle hörisemään ja on käsiteltävissäkin ikäänsä nähden hienosti! Tästä tulee vielä niin tosi hieno hevonen, vaikka onhan varsa-ajasta ensin nautittava kunnolla. 🙂
-
Voi veljet että tässä on hauska idea ja toimiva toteutus. :DD En olisi ikinä keksinyt tätä itse! Enkä ole ikinä nähnyt vastaavaa vetoa mielikuvitustyöpaikasta! Tämä on niin inhimillinen lappu! Tein itse samanlaisia ollessani opiskelujeni aikana tarjoilija. Minulla oli näin-kassa-tilitetään -lappu ja näin-kahvila-avataan -lappu aika kauan ennen kuin alkoi mennä rutiinilla. 😀 Tästä postauksesta on oikeasti minulle tosi paljon iloa. 😀
-
Tämä jatkaa kivasti kissojen tarinaa siitä mihin Jaken tarina ne jätti. Minusta on aina ihanaa, että jotain pientä tai suurta siirtyilee tarinoista toisiin tarinoihin.
Hellon ja Jillan juttu on niin tosi luonnollista ja kotoisaa. Olin aluksi vähän vastahankaan tässä nopeassa etenemisessä, mutta katsokaa nyt niitä! Nämä kaksi tulevat niin suloisesti toimeen, vaikka kummassakin (varsinkin Hellossa…) on varmasti vikansa. Jilla on pannut merkille esimerkiksi sen, että meidän Hello tykkää syödä, mutta ei pidä sitä varsinaisena vikana, ei oikeastaan arvota sitä hyväksi sen paremmin kuin pahaksikaan jutuksi. Sitä paitsi näiden kahden välisen kiintymyksen näkee tämän tekstin alusta. Erityisen suloinen kohta on se, miten Hello suukottelee Jillaa, ja Jillan posket aivan punehtuvat siitä. Myös se vetoaa minuun, miten Hello jää pitämään Jillalle seuraa, vaikka sai jo keksinsä. Minusta se sopii Hellon persoonaan hyvin. Tuskin hän olisi jäänyt vaikka Eiran seuraksi, mutta Jillan ehdottomasti. <3
Jilla on myös oma huomaavainen itsensä. Leipominen on ilmiselvästi yksi hänen harrastuksistaan, ja ehdottomasti juuri Jilla olisi se, joka tekisi toiselle nimipäiväkeksejä. Hän on kyllä ihana tyyppi! Varsinainen tunnelman luoja!
-
Oi vitsit miten kiinnyin jo viime jutussasi ajatukseen isä-Jakesta, ja tämän tekstin alun myötä olen entistä ihastuneempi ajatukseen. Pidän Jakea jo huippuisinä! Kun Jake ajattelee Sofia, siinä on sellaista arjen romantiikkaa, josta aivan hirvittävästi pidän. Ihminen on minusta maailman kiehtovin ja suloisin eläinlaji, ja ihmisten arkinen kiintymys toisiinsa on puolestaan lempiasiani ihmisissä niin kuvailtuna kuin elettynäkin. Sofikin on niin ihanan huomaavainen iskää kohtaan: muistaa jättää lapun, ja yrittää antaa isälle mahdollisuuden nukkua pidempään välillä. Ilmoittelee menoistaankin niin kuin kunnollisen teinin kuuluu. Pidän Sofistakin valtavasti. Olet kuvannut näiden kahden suhdetta mielestäni valtavan onnistuneesti joka tekstissä!
Samanlaista isällisyyttä on Jaken elkeissä hänen kohdellessaan Eiraa. Ehkä Jake ymmärtää Eiraa niin hyvin sen vuoksi, että Sofi on niin saman ikäinen tyttö. Pidän tätäkin piirrettä tosi luonnollisena ja hellyyttävänä. Jake, vaikka onkin erikoinen persoona, on minusta tällä hetkellä kiinnostavimmillaan isähahmona. Varmasti hänestä paljastuu muitakin puolia, mutta tästäkin puolesta lukisin vielä vaikka kuinka paljon!
Jaken lempeydestä kertoo myös se, miten rauhallisesti hän jutustelee kissalle ja antaa sen haistella sormiaan. Olisin saattanut itse sortua hyppäämään tämän ihanimman kohdan ylitse, jos olisin kirjoittanut samasta aiheesta. Katti matkaan ja menoksi — sellaiseksi olisin saattanut tapahtuman typistää. Hienoa, että maltoit pysähtyä kissan löytymiseen hetkeksi oikein kunnolla. Se on myös kaunis kohta.
Vaikka tässä tekstissä tapahtuu suuria juttuja, tämä on temmoltaan ja tunnelmaltaan rauhallinen, ja pidän tästä rauhallisuudesta. Luinkin tämän heti useampaan kertaan, koska onhan Jake ja koko tarina vain niin ihana!
