Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mitäs me yövieraat
Ravistelua. Olkapäästä. En halunnut herätä. Yritin hätistellä Helloa. Jos hän ei saisi itse ratkaistua ongelmaansa, se saisi odottaa aamuun. Hän ravisteli minua kuitenkin uudelleen, joten kohosin tyynyltäni käskeäkseni hänet ihan verbaalisesti tiehensä.
Huomasin tuijottavani Noaa suoraan silmiin puoli-istuvassa asennossa. Tuntui kuin jääkuutioita olisi putoillut vatsaani.
Katsoin Nellyä, jonka sängyssä istuin. Mietin, pystyisinkö lyömään itse itseäni nyrkillä naamaan, vai pitäisikö pyytää jotakuta toista hoitamaan se?
Ajattelin, että voi paska. Nyt minun elämäni on ohitse. Kuka tänne nyt enää hevosiaan halusi tuoda, kun isännästä ja hänen työntekijöistään aikaisi kulkea huhuja? Eikä Nellykään varmaan muutenkaan haluaisi, että koko maailma, tai siis Otsonmäki tietäisi minun nukkuneen täällä.
Sitten katsoin taas Noaa kunnes vaivuin takaisin tyynylle käsittämättömästi, sanattomasti nenän kauttani nuristen ja peittoa paremmin päälleni vetäen. Minun piti hengittää vähän, että heräsin, enkä kuolisi sydänkohtaukseen siinä paikassa. Sydän hakkasi säikähdyksestä, eikä pelkästään yhtäkkisen heräämisen takia.
”Onko hevooset kunnossa?” kysyin sitten kireästi, ja Nelly liikahti siihen malliin, että oli heräämässä, ellei jo suorastaan hereillä.
”Mitä? Ai. En mä tota tiiä.”
”No. Sitten sinet ookkaa mua ettimäs”, mumisin. Näin miten Nelly avasi silmänsä ja tajusin olevani vähän mustasukkainen. Se oli irrationaalista, ja vieläpä typerää. Minähän olin vain halunnut nukkua jonkun vieressä. En muuta, enhän? Vedin peiton korvani päälle ja yritin olla kurtistelematta kulmiani. Noa saisi kyllä luvan mennä ulos odottamaan, niin että minä mahtuisin edes vetämään paidan päälleni ja häipymään noiden kahden suunnitelmia häiritsemästä.Ai vitsit, miten tyhmä minä olen.
-
Meneekö Kerttu hetkeksi Typyn ja Flidan kanssa aluksi? Onko jonkun tilanne muuttunut ja pitäisi siirtää? Talli alkaa olla täynnä, ja varmasti joudutaan jossain vaiheessa laittamaan kaikki uusiksi, kun tiedetään enemmän kokoonpanosta. Tämä järjestys on nyt kuitenkin jo useaan kertaan korjailtu, joten se ei ole enää välttämättä kivoin?
-
Tähän väliin kuuluu Nellyn spinnari Suu suuta vasten.
Huomenta Nelly
Piirtelin sormillani epämääräisiä kuvioita Nellyn käsivarteen. Kuulin hänen hengityksestään, että hänkin oli jo hereillä, vaikka olimmekin menneet niin myöhään nukkumaan. Herätys ei ollut vielä alkanut soida, mutta valon määrästä tiesin, ettei siihen enää kauaa olisi.
Olin herännyt nenä Nellyn niskassa, oikea käsivarsi hänen tyynynään ja vasen käsi hänen ympärillään. Ei ollut tullut sanottua mitään. Asuntoautossa oli aika viileää, mutta peitot olivat paksuja. Nellyn vyötärö oli kapea kuin keijukaisella. En ollut varma, olisinko saanut pitää hänestä kiinni sillä tavalla. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Annikaa kohtaan nukkumalla Nellyn vieressä. Ihan niin kuin olisin tehnyt väärin Nellyä kohtaan pitelemällä häntä niin ja ajattelemalla Annikaa.
Kun herätys alkoi piipittämään kännykästä, hän veti terävästi henkeä. Kurotuin kohti kännykkääni hänen ylitseen ja sammutin herätyksen. Laskeuduin kuitenkin vielä ihan hetkeksi takaisin tyynylle.
Nelly venytti käsivarsiaan eteenpäin ja piti samalla nurisevaa haukotusääntä nenänsä kautta. Venyteltyään hän kääntyi: nitkutti itsensä kasvot minua kohti. Hän oli ihan ilmeetön, kun hän hipaisi sormillaan muutaman kerran poskeani, enkä minä uskaltanut liikahtaakaan. Sitten hän asetteli itsensä helpon näköisesti, suorastaan määrätietoisesti minua vasten. Päänsä leukani alle nenä kaulaani hipoen ja vielä nyökäytti muutaman kerran terävästi löytääkseen oikean asennon. Kämmenensä rintaani vasten, taitteli käsivartensa väliimme. Huokaisi tai haukotteli nenänsä kautta ja alkoi nypeltää etusormellaan ja peukalollaan solisluutani. Minun toinen käteni hakeutui hänen niskaansa ja toinen selkäänsä. Olinko kamala ihminen, jos en halunnutkaan muuta kuin vain olla hetken jonkun lähellä?
”Mun pitää aiva kohta nousta kaffinkeittohon jottei hevooset näje näläkää.”
”Joo. Mennään.”Puristin silmiäni kiinni ja sätin itseäni ankarasti ajatuksissani. Nellyn hengitys kutitti kaulaani niin että meinasin tulla hulluksi. Samaan aikaan uumoilin miten kylillä pian puhuttaisiin, että käytin työntekijöitäni hyväkseni. Ei kenenkään kuulunut joutua olemaan sillä tavalla yksinäisyyteni lieventäjänä, kun en ollut varma, voisinko ikinä enää rakastaa ketään muuta kuin Annikaa. Voisiko minulla olla jonain päivänä uusi elämä?
-
Mikä on lopputulos, kun Nelly ja Eetu jakavat toisilleen Word-tiedoston ja kirjoittavat tarinan yhdessä? No tämä.
Hyvää yötä NellyIltatalli oli jo tehty, enkä minä ollut enää evakossa Hellon luona. Olin muuttanut nukkumaan yläkertaan vielä kissanpölyä pakoon kaikesta Jillan siivouksesta huolimatta, mutta muuten kaikki oli palannut normaaliksi. Olisin pystynyt jo istumaan olohuoneessa, mutta en viitsinyt häiritä Noaa ja Jesseä. Heillä täytyi olla paljon puhuttavaa. Hello oli raahannut Jillan mukanaan kuulemma lintutorniin, eikä heitä näkynyt, vaikka aurinko oli jo laskemassa. Pitelin kahvikuppia käsissäni kuistilla, vaikka en varsinaisesti siitä enää juonutkaan. Se oli puolillaan, mutta kahvi oli kylmää jo. En loppujen lopuksi olisi tarvinnutkaan enää kolmatta kupillista.
Tallin ovi raottui. Valoa kajasti ulos ovenraosta. Tiesin jo sammuttaneeni tallin valot, mutta tottakai ne olivat nyt taas päällä, kun jollakulla oli ollut vielä asiaa talliin. Ulos astuva hahmo oli sironpuoleinen. Hän kurottui sammuttamaan valon ennen kuin sulki oven perässään ja väänsi sen lukkoon. Tiesin, että hän jätti avaimen oveen, vaikka en sitä hämärässä nähnytkään. Niinhän kaikki tekevät.
Ei ollut vaikeaa arvata, kuka tallista käveli minua kohti. Jilla oli Hellon kanssa, ja hänellä oli enemmän tukkaa kuin tällä hahmolla. Inari ei käynyt tähän aikaan, ja Eira olisi huutanut jo jotain juttuaan minut nähdessään. Helin polkkatukan erotti siluetistakin. Camilla oli lähtenyt kotiin jo tuntikausia sitten. Tämä oli Nelly. Nostin mustalle hahmolle kättäni, koska oletin hänen suuntaavan maneesin pihaan parkkeerattuun kotiinsa.
”Mitä sä täällä tähän aikaan teet?” Nelly kuitenkin kysyi.
”Kunhan kattelen”, vastasin, ja hän hölkkäsi kuistin pari rappua ylös, samalle tasolle kanssani.
”Eksä osaa enää nukkuu ilman mua?” hän virnisti.
Laskin saman tien katseeni kahvikuppiini. Poskia pisteli. Pitikin mennä silloin Nellyn luo yöksi.
”En kai”, mutisin välttelevästi ja yritin katsella muina miehinä tallille päin.
”Kyllä sä voit tonne taas tulla. Olis ihan mukavaa olla taas sun pikkulusik — hei älä viitti, vitsillähän mä vaan.”
”…joo.”Laskin kahvikupin kuistin kaiteelle. Yöilma tuoksui jo ihan keväältä, vaikka pian lämpötila laskisi taas yöksi pakkasen puolelle.
”Kuule”, aloitin jo, mutta epäröin sitten kuitenkin.
”No?”
”Mennäänkö kävelylle?” ehdotin epävarmasti.
Odotin jotain vitsailevaa vastausta, mutten olisi oikeastaan kaivannut yhtään härnäämistä. Kello oli jo vaikka mitä, ja minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Minua ei nukuttanut, ja olin itse asiassa vähän ahdistunut siitä. Kun Nelly vastasi vain ”no, mennään”, katsahdin häneen yllättyneenä. En kuitenkaan sanonut mitään: elehdin vain käsilläni, että hän voisi laskeutua portaat alas ensimmäisenä.Niin me hetken kuluttua olimme jo vanhalla päätiellä. Kävelimme leveästi vierekkäin, kumpikin kädet takintaskuissa viileän ilman vuoksi. Kun liikuin, kaikki ahdistus nukkumisesta tuntui katoavan. Saatoimme lompsotella kaikessa rauhassa Jätinhautuumaan suuntaan tähtiä katsellen. Ainakin kilometrin verran taittui hiljaisuudessa. Se oli sellaista rauhallista hiljaisuutta. Jos olisi ollut kesä, olisimme kuunnelleet heinäsirkkoja, mutta vielä ei kuulunut edes sammakoiden ääntä. Lopulta Nelly rikkoi hiljaisuuden kysymällä, mitä mahdoin niin ankean oloisena tuumata. Niitä sanoja hän käytti: ankea ja tuumata.
”Mä vaan noita töitä”, vastasin välttelevästi, ja hiljaisuus jatkui.Metsä synkkeni. Jo Hopiavuori sijaitsi reilusti kaava-alueen ulkopuolella, mutta Jätinhautuumaalla päin ei ollut enää kovin montaa taloa. Jätinhautuumaan tienviitan kohdalla ehdotin, että kääntyisimme jo takaisinpäin. Kuulin metsästä pikkueläinten rapistelua, mutta muuten oli hiljaista. Lopulta Nelly kuitenkin alkoi taas puhua miettivällä äänellään.
“Hei, Eetu muute. Miks sä otit noit kämppiksii noi paljo? Eiks sulla oo omaa kultaa?”
Se oli yllättävä kysymys, ja yllättävän vakavaan sävyyn lausuttu, niin kuin noin Nellyn sanomaksi. Pudistin päätäni ja koetin hymyillä. “Mullon noita hevoosia”, sanoin kevyttä sävyä tavoitellen. Ihan niin kuin en tarvitsisi ketään. Yritin välttyä vakavalta keskustelulta.
“Voi hönö, tarkotin kaksjalkasta naista”, Nelly tarkensi, vaikka se oli jo selvää. “Varmasti tollasella kollilla ois likkoja iha jonoks asti.”Minä vain hymähdin. Olisin halunnut sanoa jotain sellaista, että ei kai nyt sentään: ei tässä mitään jonoja näkynyt muodostuvan. Sillä tavalla kepeästi. Ihan niin kuin puhuisin sellaisista asioista yhtenään. En ollut ajatellut Annikaa pitkään aikaan. Kyllä hän välillä kävi mielessäni, mutta olin aina sulkenut hänet mahdollisimman pian pois. Sillä kertaa en kuitenkaan voinut sanoa mitään, koska pelkäsin ääneni murtuvan. Minulla oli ihan järjetön ikävä. Katselin tiukasti eteenpäin ja yritin keräillä itseäni. Olisin säälittävä, jos alkaisin murentua siinä vanhojen asioiden tähden. Annikasta oli jo aikaa. Kummallisenahan minua pidettäisiin, jos vieläkin murenisin häntä ajatellessani
”Eetu?” Nelly sanoi vaativasti.
”Mulla oli toi Annika”, kuiskasin sitten purren hampaani tiukasti yhteen Annika-sanan kohdalla.
Nelly päästi kannustavan mm-äännähdyksen, ja jostain syystä, kai kummallisen lenkkiajankohdan takia, minä aloin kertoa. Kerroin Annikasta kesällä 2009. Vihreistä farkkushortseista, käyntimaastoista hiekkatiellä. Ensimmäisestä joulustamme, takapihalle istuttamastamme omenapuusta, Jussin kengityssessioista kaksin Annikan kanssa. Sormuksesta, jossa oli viisi timanttia, ja koirataulusta, joka meillä oli ollut olohuoneen seinällä. Sitten aloin takellella. Tarina olisi jatkunut sillä, miksi sama sormus oli nyt keittiössä mausteiden kanssa samalla hyllyllä, eikä Annikan sormessa, ja miten koirataulu oli otettu pois olohuoneen seinältä.Rykäisin ja katsoin Nellyyn. Tämänkään takia minulla ei ollut hyvä olo nukkua sinun vieressäsi, ajattelin. Hän vastasi katseeseeni ihan suoraan, eikä minua hymyilyttänyt yhtään. Tunsin ihollani, että lämpötila oli jo pakkasen puolella, ja me jatkoimme kävelyä hiljaisuudessa.
“Tiiäthän sä että mä tarkotan ihan hyvää? Emmä ilkeyttäni kiusaa”, Nelly sanoi lopulta, kun olimme kävelleet hiljaisuudessa jo maneesin puolen parkkipaikalle asti. Hän työnsi käsiään syvemmälle taskuihinsa ja tuijotti itsepäisesti kengänkärkiään, vaikka kiersin seisomaan häntä vastapäätä. Yhtä itsepäisesti odotin, että hän katsoi taas minua, eikä minulla ollut enää niin murtunut olo.
”Tiärän tiärän”, vakuutin aavistuksen hymyillen ja kurotin puristamaan hänen olkapäätään. ”Hyvää yötä Nelly. Menhän nukkumhan. Solis huomenna aamutalli sullaki ku minen jaksa keskenäni näin vähillä unilla.”Nappasin kahvikupin mukaani sisälle mennessäni. Jäätyisihän kahvi nyt yön aikana ja rikkoisi kupin aamulla sulaessaan.
-
Olet keksinyt ihanan tuoreen lähestymistavan uuteen talliin tutustumiseen. Vaikka näin nykypäivänä varmasti uusi talli selattaisiin kunnolla somessa läpi, ei tällaista ole tullut ennen tarinoissa vastaan.
Tämä on tosi siisti ja vaivattoman oloinen tarina. Aikarajaus sopii tähän hyvin, koska tässäkin lyhyessä tuokiossa ehtii tavallaan tapahtua kaksi asiaa, molemmat puhelimella. On Instan selaamista tallintutkimispuuhissa, ja sitten vielä viestittelyä Marissan kanssa.
Ja kyllä, tottahan kaikki suurin piirtein samanikäiset teinitkin toisensa tuntevat, kuinkas muutenkaan. 🙂
-
Viime spinnarisi kommenteissa kerroin, mitä arvelin olevan Katyaa vastassa. Millähän sinä minut harhaan johdit niin pahasti? Että kaikki arvaukseni olivat negatiivisia? Siinähän puhuttiin vain sydämen hakkaamisesta! Ehkä yhdistin sen säikähdykseen siitä syystä, että ensin kerroit niin paljon ankeita ja harmaita ajatuksia, että olin jo valmiiksi negatiivisessa vireessä. Sen päälle oli kuitenkin ilo tavata Andrus! Vaikka olisin arvaillut koko yön, en olisi arvannut oikein, mitä Katya näki. 😀 Ja samoin kuin muut, minäkin ajattelin sormusta. Siihen minut viritti tietenkin kukkapuska. 😀 Mutta onhan Belka parempi! 😀
-
Jjep — navetan voi haistaa! 😀 Mutta samoin voi aistia Alvan suhtautumisenkin lehmiä kohtaan. Hän on opetellut monta nimeä, eikä siinä vielä kaikki, vaan myös lehmien persoonat ja eri rotujen tyypilliset ominaisuudet. Tottahan hänen täytyykin — mutta vähemmälläkin olisi selviytynyt. Alva on ihanan aidosti kiinnostunut. 😀
Kakku on hauska yksityiskohta ja tapa kertoa Alvan persoonasta lisää. Se olisi ollut kiva jo itsenään, mutta kun vielä tuo Tiituskin tarttui aiheeseen! Ei taida olla siitä enää mitään jäljellä, mutta oli kai se syötäväksi tarkoitettukin.
Ja onhan se oma poni aina oma poni! Ei kiiltävällä karvalla voi hevosen hyvyyttä mitata, koska oma lemmikki on aina paras <3
-
Voi inana Jilla. 😀 Voidaan varmasti kaikki olla yhtä mieltä siitä, että hän on korvaamaton. Ilahdun aina, kun huomaan Jillan näkökulmasta kirjoitetun tarinan julkaistun. Voin aina luottaa siihen, että näistä tulee tavalla tai toisella hyvä mieli. Nyt mieltäni lämmittää, kun Jilla jaksaa olla niin kilttiä ja turvallista seuraa Eiralle, vaikka Eirassa on tottakai pitelemistä. Ihan kuin Jillaa ei kauheasti edes ärsyttäisi. 😀 Vaikka olen ihan itse tehnyt Eirasta tahallani rasittavan, toki toivon hänellekin välillä hyvää. Ja kun kyse oli Peetusta ja synkemmistä aiheista, ilahduin draamanpoikasestakin, vaikka Jilla ei ollutkaan niin tyytyväinen siihen tilanteeseen.
Toivottavasti Eira keksii tavan kiittää Jillaa kunnolla. Luulen, että keksii. Sain tästä tarinasta jo ajatuksen Eiran seuraavaan juttuun. Pitää kypsytellä siitä kunnollinen idea vielä 😀
-
Olipa kiva tapa vetää toista kuvainnollisesti kädestä. Koska niinhän tässä vähän lukee, että Alva pliis tuu leikkiin Tiituksen kaa. 😀 Se on ainoastaan hyvä juttu. Minunkin melkein kaikissa tarinoissani lukee oikeastaan samanlainen pyyntö joko suoraan jollekulle kohdennettuna tai ihan yleisesti, elleivät ne ole sitten suoraan vain vastauksia muiden juttuihin. Just näitä tuu leikkiin mun kaa -pyyntöjä olen etsinyt virtuaalitalleilta vuodesta -99, ja koskaan en ole niitä niin montaa löytänyt kuin nyt ihan lyhyessä ajassa täältä.
Vai on täällä nyt kolmaskin sellainen hahmo, josta Eetu tapaa sanoa, että ne tulevat, syövät ja lähtevät. ”Ne kiertävät maailmaa kuin nälkäiset sudet, syöden kaiken tieltään”, Inari kuiskasi kerran siihen vastaukseksi, ja Eetun mielestä se oli hauskasti sanottu, vaikkei hän tiedäkään sen olevan Pocahontasista. Onneksi he eivät vinoile ollenkaan pahantahtoisesti, eivät varmasti kakustakaan, vaikka totuus tulee olemaan, että ei siitä kaikille riitä. 😀 Ei riittäisi kymmenestä kakustakaan, kunhan nälkäiset sudet ehtivät kävelemään niiden ohitse ennen muita. Mutta kasvavat pojat tarvitsevat ravintoa hei. 😀 Tiituksen kannattaa ystävystyä nopeasti Jillan kanssa. Siltähän saa aina pullaa, tai ainakin keksiä. :DDD
Seuraan, miten näiden kahden koulumatkailu lähtee sujumaan!
-
Ihme että se tuli takaisin, se Eetu. 😀 Odotin vähän, että kun Noa ihmetteli, että mä luulin että sä nukut tuolla, niin Eetu olisi sanonut vaikka ”no en torella” ja jatkanut matkaansa. Mutta on sillä syynsä palata. Kommentoin tulevissa jutuissani tätä vielä, kun ehdin: tiedän, miksi Eetu palasi. Ja vähän säälin häntä. 😀
Onhan tämä hirveän huvittavaa silloin, kun onnistun olemaan samastumatta liikaa Eetun puoleen ja näkemykseen asiaintiloista. Kun mietin vaikka Noan puolta, kun hän tulee hakemaan Nellyä seurakseen ja tuleekin ravistelleeksi esille rääppäsilmäisen äijän jalon neidin sijaan. Tai Nellyn puolta, kun häntä tilanne tuntuu loppujen lopuksi enemmän huvittavan kuin harmittavan koko juttu. Tai sitä, miltä oma rakkaaksi käynyt jäykkäniskainen Eetuni näytti marssiessaan lopulta takaisin asuntoautoon.
..vaikka olen minä näkevinäni muutakin kuin komediaa. Siis siinä kohtaa, kun Nelly sanoo vähän itselleenkin, että ihan frendejä vain tässä ollaan.
Niin kuin Noa sanoi, tästä saatiin revittyä yhdellä kertaa kolmelle kirjoittajalle seikkailua, huvia ja ajankulua. Voisiko paremmin käydäkään?
-
On niistä huolta, harmia ja vaivaa, ja ennen kaikkea jatkuvaa rahanmenoa. Siis varsoista. Toisaalta enemmänhän niistä on iloa. En muista kenen mielestä harrastus ei ole sinulle sopiva, ellei se vie kaikkea aikaasi ja kaikkia rahojasi. Mutta oikeassahan hän oli. Varsahan (ja hevoset ylipäätään) on silloin erinomainen harrastus, ja aivan oikea. 😀 On niin realistista, että Noa-parka huolehtii ja stressaa varsaa etukäteen. Ilmaisisi hellomaisen huonoa harkintakykyä olla hermoilematta ollenkaan! Mutta kai se tekee Noasta valmiin kasvattajaksi, että hän ymmärtää olla huolissaan?
Kirjoitit erityisen hyvin sen parin virkkeen pituisen kohdan, jossa Flida hörisi Typylle. Tunsin kerrontasi myötä sen saman tunteen kuin Noa silloin. Kuulin, mihin sävyyn Flida hörisi. Tässä nyt Noa tosiaankin kommentoi tapahtumaa niin, että lukija pystyy elämään sen hänen mukanaan. Lisäksi osaat päästää ajoissa irti aiheesta. Olisin itse sortunut vatvomaan sitä hetkeä aivan liian pitkään.
Siirryt myös sujuvasti aiheesta toiseen. Tämä ei ole tietenkään yhtä sulavan liukuva kuin Noan spinnari epilepsiasta, kivusta ja painajaisesta, mutta miten voisikaan olla? Ensinnäkään, ei sellaista voi onnistua kirjoittamaan joka kerta, ja toisekseen, ei kaiken tarvitse olla sellaista. Siinä missä spinnarissa liu’uttiin aiheesta toiseen, tässä tuntuu kuin ensin katsoisi yhtä tarinaa ja sitten kääntäisi katseensa toiseen. Se toimii, koska Noa pitelee läppäriä, joka toimii porttina todellisuudesta toiseen ja samalla aiheesta toiseen. Ilman läppäriä, Noan päänsisäisenä siirtymänä, tämä asennonvaihdos olisi ollut kömpelö. Nyt ei ole, kun muistit kirjoittaa portin.
Flidasta tulee aivan varmasti hyvä äiti. Ja tarinallisestihan tämä poikii vielä moooooonta juttua. 🙂
-
Kuka meistä ei tekisi tuota, että puhuisi omituisesti vieraalle ihmiselle puhelimessa? Mitä virallisempi asia, sen omituisempi ja teennäisempi ääni ja hikisemmät kädet! 😀 Onneksi kasvokkain on aina helpompaa, ainakin hetken päästä, ja ainakin jos Hopiavuoren Eetu on kyseessä. Nopeastihan sen huomaa, ettei se äijä ole mitenkään ihmeellinen tai tärkeilevä. Tunnistan myös tuon vitsin auki selittämisen hetken. Aijai. Se ei ole kivaa. 😀 Onneksi Matilda voi syyttää isännän järjenjuoksua.
Tämä oli kiva, Matildan luonnetta valottava pätkä. Hän vaikuttaa vähän aralta ja ujolta, niin kuin hänen esittelytekstissäänkin lukee hänen aluksi olevan. Vähän sellaiselta, joka tarvitsee jonkun kiltin tyypin esittelemään paikkoja ja henkilöitä, jotta pääsee alkuun.
Odotan jo seikkailujanne. Kyllä sekä Matilda että Kerttu löytävät paikkansa tarinasta ja talliyhteisöstä aivan varmasti. Valinnanvaraa kaverikandidaateissa kuitenkin on, vaikka tutustumisen aloittaisikin turvallisesti ihan parista. 🙂
-
Hei!
Viimeisiä viedään, mutta vielä on muutama vapaa paikka 🙂 -
Nämä kaksi toverusta, siis Noa ja Hello, ovat kyllä kummallista kansaa yhdessä. En saa varmaan ikinä näiden välille minkäänlaisia jännitteitä, vaikka kuinka mietin. Molemmat vaikuttavat tässä vaiheessa niin peruspositiivisilta ja anteeksiantavilta. Kohauttelevat olkiaan yhdessä toistensa jutuille. Oikeassa elämässähän tässä olisi ihan potentiaaliset toverit, vaikka Hello onkin ehkä vähäsen kakara. Kun kaipaan piristystä, tulen tekemään näistä hyvänmielentarinoita.
Kaikki tietoni käärmeiden ruokinnasta perustuu siihen, että olen aina antanut kaikki ei-lääkityt, terveinä menehtyneet tai itse lopettamani lemmikkijyrsijäni rottia ja marsuja myöten tuttujen tai vähemmän tuttujen ihmisten lemmikkikäärmeille. Myit minulle ihan täysin, että näin käärmettä hoidetaan. Lisäksi oli toimiva veto ottaa siihen joku perushello mukaan, niin ruokinnasta hiirensulatuksineen kaikkineen ei tullut liian selostava. Tuskin Noa olisi itsekseen miettinyt, että otanpa nyt tätä hiirtä pihdeillä hännästä ja heiluttelen tässä, jotta Loimu saa vähän saalistaa. Kai hän olisi ajatellut, että nyt ruokin käärmeen ja piste. Hellon kautta me muutkin saamme tietää, miten. Ja varmasti Noa sai tuotettua Hellolle kunnon elämyksen. Se rakastaa elukoita, vaikka sillä itsellä ei olekaan kuin hevonen ja koira. 😀
Tässä tarinassa Noa on alkanut myös kommentoida pikkuasioita enemmän, niin kuin kehuu ajatuksissaan käärmettä fiksuksi, kun se osaa odottaa ruokaa. Varo silti toteamista tarkasti, vaikka Noassa ei suuria tunteita heräisikään! Ei ole hyvä esimerkiksi kirjoittaa, että aurinko paistoi ulkona kirkkaasti. On parempi kommentoida sitä jollain tapaa: aurinko sai Le Hahmon siristelemään silmiään. Silloin voit pitää kiinni hahmon, öö, ei tunteettomuudesta vaan *keksi tähän oikea sana, ole hyvä :D*.
Muut eivät taida ihan ymmärtää Noaa. Voi olla, että Noa on tottunut vähäsen kiivastahtisempaan elämänrytmiin ja ehtii välillä tylsistyä. Tylsistyessäni ainakin minä alan ajattelemaan ahdistavia juttuja ja kokemaan koti-ikävää. Siitä ei taida oikein päästä eroonkaan ennen kuin keksii tekemistä itselleen. :/
Lisäksi onnea Hopiavuoren ensimmäisen tapon johdosta. 😀 Eetu ei ehkä selviydy elossa. 😀 Ja Noa-parka. Hakee juttuseuraa Nellystä, niin eiköhän siellä ole joku kivikasvo sen sijaan vastassa.
-
Luin nyt kommentit ja tarinan yhteen menoon, ja ensimmäisenä muotoilisin Noan asiallista ja relevanttia kritiikkiä uudestaan. Ei kannata yleensä lähteä korjaamaan jäsennystään, jos on miettinyt sen nuotittamaan tarinan kulkua, niin kuin tässä mielestäni on mietitty. Voi olla ihan järkevää pitää samalla rivillä toisen hahmon repliikki ja toisen reaktio siihen, jos ne liittyvät ajallisesti tai muulla tapaa kiinteästi yhteen. Kun ne ovat samalla rivillä, Noan esiin nostamassa kohdassa Noa vaivaantuu heti Nellyn jutusta, ja jatkaa vasta pienen hetken kuluttua puhumalla itse. Tällöin reaktio vaatii kuitenkin pientä uudelleenmuotoilua, jotta puhuja olisi selvillä:
”Eeei ne puhu mulle. Enkä mä niille”, sanoin, mistä Noa vaivaantui hieman, tmv ehkä kauniimpi muotoiluViehätyn taas tämänkin tarinan yksityiskohdista: Nelly ei ikinä ”selaa kännykkää” tai ”ole kännykällä”, vaan selaa IS-sovellusta ja aiemmin Pinterestistä vieläpä tiettyyn aihepiiriin liittyviä kuvia. Lisäksi Nelly reagoi, mikä ensimmäisenä aina tapaa jäädä hyviltäkin kirjoitajilta toteuttamatta. Väliinpitämättömyyskin on toiminnan kommentoimista ja siihen reagoimista Nellyn kautta.
Olet rakentanut Hopiavuoren-tarinasi tosi tehokkaasti Nellyn hahmon ympärille. Kunhan luo ensin hahmon huolella ja rakkaudella, tällaiset tarinat taitavat olla kiinnostavimpia niin lukea kuin kirjoittaa. Hevostalli on vain miljöö ja hevoset vain sivuhenkilöitä: lukijat samastuvat nimen omaan ihmishahmoosi, tai kokevat tunteita häntä kohtaan tai hänen puolesta. Minun on välillä vaikea samastua tähän hahmoon, koska hän on niin erilainen ihmisenä kuin minä itse. Taidan seurata häntä niin kuin lapsena pikkulemmikkejä. Kiinnostuneena: mitähän se Nelly on mahtanut tänään puuhailla? Luotan siihen, että hän saa paljon aikaan, vaikka tapahtumia olisikin vähän. Hänen päässään tapahtuu vaikka mitä.
Viittaat ihanasti myös aiempiin tarinoihisi, sekä Jillan viimeisimmän jutun yksityiskohtiin. Vau. 😀
Puolivälissä tämän kommentin kirjoittamista luin myös, mitä Noa kirjoitti aiheesta. Mitähän Nelly ja Eetu mahtavat siitä tuumata? :DD
-
Vooooi vitsit. Tajusin tästä tekstistä luoneeni taas kerran yhden sellaisen vatipäisen hahmon, joka ei tule tajuamaan yhtään mitään mistään tällaisesta ennen kuin asiaa osoitetaan kolmella etusormella ja alleviivataan paksulla viivalla. Jo heti kun luin tätä illalla, tiesin varmasti että Hello ei havaitsisi mitään muuta kuin että Tiitus, jolla on yskää, tulee koiran kanssa toimeen, ja että Tiitus haluaa koiran, ja yskäinen Tiitus juttelee Hellolle vain koiran takia. 😀 Harmi homma: Tiitus olisi ollut potentiaalisesti Hellon tyyppiä. Se on utelias ja lähtökohtaisesti tykkää ihmisistä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneet jostain, josta se itse ei ole. Niin kuin urheilemisesta.
Mutta Tiitus sentään pääsee koko ajan enemmän ulos kuorestaan. Hänen profiilissaan on toki mainittu, että hän haluaa koiran, mutta vasta nyt koiran kanssa hänet nähneenä tietää, miten hän niiden kanssa osaa olla. Samoin jo se, että Tiitus ajattelee Hellon kiharoita, ja se, että hän tulee auttamaan Helloa sulkkisverkkopakkomielteessään, kertoo Tiituksesta paljon. Tässä vaiheessa minulla on jo mielestäni aika hyvä peruskuva hänestä. Aluksi jännitti, jääkö hänestä ohut jefua pelaava hahmo, mutta onhan hänessä vaikka miten paljon muutakin! Joka tarinassa Tiituksesta tulee vähän mielenkiintoisempi!
-
Jilla-parka hukkuu töihin, mutta noh, rahaahan se vain tietää! Katsotaan nyt, millainen hemmoteltu tropy wife Hellosta tulee, jos se kerran leffaankin saattaa päästä. 😀
Hopiavuoressa on totta tosiaan ollut nyt vaikka minkälaista vierasta. Hello ei taida olla varma, miten Milaniin pitäisi suhtautua. Eetu sen sijaan on täysin varma: jopa ne, joita tosiasiassa inhoaa, täytyy pyytää kahville tupaan ja antaa taas uusi mahdollisuus olla muuttunut mies. Kunhan on oikea aika, aion kertoa tästä ukkelista lisää. Kaikkien mielestä hänen hymynsä ei karkota sadepilviä. Eetukin taitaa olla tyytyväinen, kun Hellolla on niin ihana tyttöystävä kuin Jilla. Muutenhan Hello-reppana saattaisi joutua vaikka huonoon seuraan ja pahoille teille…
Tämä on ihana tallillapistäytymistarina, jossa saat kivalla tavalla huomioitua useamman hevosen ja hahmon olemassaolon. Minusta on aina tosi ihailtavaa, miten tarkkailet Hopiavuoren muita tarinoitsijoita. Ehdit huomaamaan paitsi tarinat, myös sen, miten Alva lupautui auttamaan Jakea Dipsin kanssa, jos hän vain mitenkään ehtii kirjoitella. Ihana tyyli ottaa muut huomioon!
-
No niin, Tiitus, kyllä se lähtee tästä sujumaan! Bee oppii pian, että sen koti on nyt täällä ja uusi isäntä myös, ja sitten siitä kasvaa vaikka kuinka hieno nuori. 😀
Oli mukava päästä lukemaan Tiituksesta myös vähän toiveikkaammissa tunnelmissa varsansa suhteen. Epäröinti ja lemmikkinsä hankkimisen (tai Tiituksen tapauksessa vastaanottamisen) tietynlainen katuminenhan on ihan normaalia ja tekee tästä tarinasta aidon. Välillä sitä säikähtää, että mitä onkaan tullut tehtyä, vaikka olisi kissanpennun tuore omistaja hevosen sijaan, vaikka kissasta on kuitenkin helpompi huolehtia. Toisaalta silloin, kun kokee jonkun solmun alkavan aueta, helpotus valtaa ajatukset. Kyllähän tämä tästä: kyllähän varsa lopulta käsittelyyn rauhoittuu, kyllähän minä osaan ja pystyn siitä huolehtimaan. Ei siinä kauaa mene, ennen kuin Tiitus ja Bee ovat jo ihan kavereita!
-
Tämä on tosi hämmentävää meille, jotka olemme seuranneet Jesseä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa muutaman vuoden, menossa tervehtimään pitkästä aikaa, ja toinen olisi niin vieras kuin demoni olisi hänet riivannut. Tämä ei ole piilotettu kritiikki tai toru, vaan pohdintaa. Ymmärrän hyvin, miksi teet näin.
Tämä oikea Jesse on minusta kiinnostava hahmo ja rasittava ihminen. Varmaan ihan hyvä, ettemme kuulu samaan tarinaan. Kun Eetu tarjoaisi aamukahvia ja hössöttäisi varmaan leivätkin valmiina suuhun asti, minä sanoisin että pihalle siitä minun tuvastani tinttailemasta ja mars kasvamaan aikuiseksi. Ennen kuvittelin, että tulisin itsekin tämän hahmon kanssa toimeen: kaikkihan tulevat, kun Jesse on sellainen hymyilevä ja hyväntuulinen kaikkien kaveri – Hallavan oma Nitthan Paithoonbuathong! Mutta enpä taitaisi ensiyrittämällä tullakaan. Ja se on OK. Se, etten pidä Jessestä ihmisenä, ei tarkoita etten pitäisi sinusta, tai etten pitäisi hänestä hahmona. Tee heti ero itsesi ja hahmosi välille, niin et huomaamattasi kirjoita häntä suotta miellyttämään muita hahmoja ja ihmisiä, ellet varta vasten niin halua.
Minulle Jessen käsittämättömyys on tainnut johtua siitä, että hän tuntuu kaksiulotteisemmalta kuin moni oma hahmoni. Ihan kuin leikkisi pikkuautoilla lapsena ja leikkaisi lehdestä sairaan siistin Lambon saadakseen sen leikkiin mukaan, eikä se oikein toimi niin. En ole saanut aikaan sen paremmin riitaa kuin rakkauttakaan, mikä on harmi. En minä oikeastaan tainnut edes haluta Jessestä kaveria Kontiokorvelle, vaan itselleni vastakirjoittajan, joka ei pudota juonta käsistään ihan heti. Tämä uusi Jesse on heti elävämpi minulle. Tämän kanssa saisin Hellon toimimaan, tosin toistaiseksi vielä pienin vaikeuksin, ja Eiran ja Inarin riitelemään tämän kanssa helposti. Kontiokorven Mikael naureskelisi tälle Jesselle vähän säälien, ja Nitthan Paithoonbuathong pahoittaisi välittömästi mielensä ja alkaisi pelätä.
Tässä Jessessä on siis särmää ja tarttumapintaa ihan riittävästi. Hyviä puolia puuttuu vielä, mutta hei, älä tuo kaikkea esiin kerralla. Minulle on arvoitus, miksi Noa esimerkiksi sietää vielä Jesseä. Noa on aikuinen, rauhallinen ja kunnollinen historiastaan huolimatta, vaikka hänessä onkin vikansa niin kuin kaikissa. Jesse on vielä näyttäytynyt ikään kuin rasittavana pikkuveljenä, joka on jäänyt vähän jumiin olemaan seitsemäntoista. Tiedän, ettei hän ole sellainen: et voi mitenkään esitellä häntä kokonaan yhdellä kertaa, ja lisäksi minusta on ihan hyvä ottaa hetken selkeää pesäeroa vanhaan Jesseen. Näytä tätä puolta aivan rauhassa kunnes koet saavasi tilanteen tasapainoon. Jessekin varmaan näyttäisi tätä puoltaan aika pitkään uudessa ympäristössä.
Jessen täytyy olla hahmo, jonka haluat palavasti kirjoittaa. Ehkä Luukaskin oli osin paikkaamassa sitä, että Jesse lähti kasvamaan kieroon? Kaikkein siisteintä tässä taitaa olla se, että luotat nyt kanssakirjoittajiin ja uskallat kirjoittaa näin. Siis hahmon, joka ei osaa olla kunnolla muiden standardien mukaan. Lisäksi on hyvä, että uskallat heti suoristaa minunkin käsitykseni huomauttamalla tässä tarinassa, että ei olekaan tälle Jesselle ominaista keksiä lopulta jotain sanottavaa Eiralle. Pidä vain kiinni tästä hahmosta ja uhraa yhtenäinen juoni mielummin kuin hahmon luonne. Emme me kukaan mene rikki siitä, ettet anna meidän jatkaa täällä Hallavan-Jessen kirjoittamista. Et sinä hänestä halua kertoa, joten älä suostu siihen. 🙂
Elättelin kierosti jotain ihme toiveita, että olisin kuullut Noan äänensävyn silloin, kun hän huomautti Jessen pahoittaneen Eiran mielen. Olisipa se ollut toruva. Jotenkin minusta olisi ollut ihana ajatus, että Eira simppailisi, olisi ärsyttävä ja tiuskisi, ja joku silti sietäisi häntä ja olisi hänen puolellaan… 😀
-
Mä luin tämän kuusi minuuttia sen jälkeen kun postasit tämän, ja vaikka mun piti mennä nukkumaan, niin mä vatvoin tätä tarinaa varmasti toista tuntia vielä hereillä. Ja sitten kun mä nukuin, välillä olin Eetu. Olen jo hehkuttanut tätä tarinaa sinulle aiemmin, enkä vielä nytkään, tämän miljoona kertaa lukeneena, tiedä mitä muuta sanoa. Olen kertonut, että mulla on taipumus rakastua ihan melkein-oikeasti mun hahmojen mukana ja niiden puolesta. Nyt mulla on sitten taas yhtä sekava olo kuin muillakin rakastuneilla, ja kommenttikin on sitä luokkaa. 😀 Samastan itseäni tässä tosi tosi paljon Eetuun, ja varmaan samastaisin vaikka se ei olisikaan mun hahmo. Tunnen miten sen sydän hakkasi, ja kaikkea.
Vaikka Eetu on aika jähmeä heppu, tämä tarina jotenkin istuu hänen persoonaansa. Kun on kevätyö ja vielä pimeää, ja kun on jaettu salaisuuksia, ja kun kaikenlaiset ajatukset ovat pinnassa, niin näin Eetu toimisi. Ja sitten taas luimistelisi viikon, sättisi itseään huonosta arviointikyvystä ja vaikka mitä. 😀
-
Oi ihanaa, vieraita. 😀 Ja vieläpä poika, ihan kuin Eiraa varten: sillä on ihmeellinen poikaystäväntuska. Luulen, että Eira haluaa vastata tähän myös tarinalla nyt, kun hän on taas tietokoneen ääressä kirjoittamassa. 🙂 Tämä mystinen Herman sai nyt pienellä visiitillä paljon aikaan! Toivon jo että hän palaa, ja niin taitaa toivoa Eirakin!
-
Oi vitsit, ihanaa kun otit muita mukaan, etenkin Tiituksen, kun se on raukka ollut toistaiseksi vielä aika syrjässä! Ja millä tavalla. 🙂 Onhan se Tiitus komea kolli ja tuollainen lihaksikas jefunpelaaja. Minusta hänelle sopii hienosti myös tarjoamasi sankarin rooli, tähän asti kun hän on ottanut ja saanut vähän erityyppisiä rooleja. Minun tekisi mieli myös pitää juhlat tuon yksityiskohtien huomioimisen vuoksi, jonka Tiituskin nosti esiin. Tuntuu aina aivan sairaan ihanalta, kun joku on lukenut oman hahmon jutut, ja vieläpä niin ajatuksella, että nostaa ne esiin omassa kertomuksessaan!
Sosiaalisuuden ja muiden huomioimisen lisäksi nostaisin esiin erään yksityiskohdan. Alva on nähnyt Tiituksen, voi veljet, FRAMILLA! Sisäinen (ja myös ulkonen) nörttini on tästä aivan käsittämättömän, naurettavan tohkeissaan. En ole itse opiskellut Seinäjoella, mutta työn takia on moni oppilaitos koluttu. Minusta on aivan uskomattoman hieno ajatus, että minä olen kävellyt samoissa paikoissa kuin nämä hahmot, hengittänyt samaa ilmaa, ollut olemassa samassa tilassa. Ei vitsit, en ole ikinä, ikinä uskonut minkään hahmon olevan oikeasti olemassa näin vahvasti kuin nyt Alvan ja Tiituksen. Minä, siis minä kirjoittaja, olen melkein tavannut heidät! 😀 Mulla on nyt tosi samantyyppinen olo kuin silloin kakarana, kun pääsin tapaamaan omia idoleita, vaihtamaan muutamia sanoja ja sillä tavalla. Mä olen melkein tavannut aitoja Hopiavuorelaisia, voi jee!!
Pitäisi varmaan ottaa nyt enemmän osaa Alvan kipuihin ja särkyihin, mutta en millään malta. Se ei johdu siitä, että olisit kirjoittanut ne huonosti, vaan ihan vain siitä miten fiiliksissä olen kaikesta tästä yksityiskohtaisuudesta ja aitoudesta! Saanko tällä kertaa jättää kommentoinnin tähän ja vain kieriskellä tässä oudossa fanituksessa? 😀
-
Haet tässä hyvin hevosen näkökulmaa. Olen sanonut aiemminkin, että usein hevosen näkökulma johtaa lapsellisiin eläinsatumaisiin teksteihin, mutta sinä handlaat tämän näkökulman jo suurimmaksi osaksi todella hyvin!
Minusta näkökulmaa tukee hyvin se, miten Cozmina ei erota puheesta sanoja. Tämän tien valitsisin itsekin. Saisit tähän kuitenkin helposti lisää väriä olettamalla, että hevonen ymmärtää äänensävyt, vaikka ei sanoja erottaisikaan. Sillä tavalla sen kanssa juttelua voisi viedä myöhemmin halutessaan pidemmälle!
Vaikka Cozmina ei ole tässä minäkertoja, se on selkeästi fokalisoija, joten koen sen nyt itse tulkitsevan ajatuksiaan ja tunteitaan. On hyvä, että se ajattelee ja tuntee! Pelkän toiminnan kuvaaminen ei minusta olisi yhtä hyvä kuin hevosen sielunelämän huomioiminen. Tämä sujuu sinulta hyvin. Koska kannattaa kehittää paitsi heikkouksiaan, myös vahvuuksiaan, sinuna saattaisin kiinnittää vielä lisähuomioita tunteisiin. Millainenhan tekstistä olisi tullut, jos tunteiden nimeämisen sijaan olisit kuvannut, miltä ne tuntuvat Cozminan ruumiissa ja antanut lukijan päätellä tunteen nimen? Olisikohan se ollut liian romanttinen, vai hevosmaisempi? Ehkä testaat joskus, mitä tapahtuu. 🙂
-
Jesse on ollut mulle aina arvoitus. Varmaan siksi, että siitä on maailmalla kolme keskenään tosi paljon riitelevää kuvaa. Muut kuvaa sen auttavaisena ja iloisena naapurinpoikana: se aina kuskaa ihmisiä sairaaloista kotiin ja on innokkaasti hymyillen kaikkien tarinoissa. Se itse puolestaan väittää olevansa aika ankea ja vetäytyvä, joka on toinen ihan erilainen kuva. Kolmas kuva on kuitenkin sen omissa tarinoissa. Niissä se välillä vetäytyy kyllä kuoreensa, mutta kuitenkin samalla ruokkii muiden naapurinpoikafantasiaa ottamalla kaikki tarinoissaan huomioon samaan aikaan. (Ja pakkohan sen on ottaa, koska muuten se joutuisi kirjoittelemaan aika lailla omassa nurkassaan.) Nyt koin, että tämä kolli kuitenkin viimein aukeni. Sehän on ulospäin tyly, jopa ystävilleen, ja aika haastava puhutettava. Se ei taida kuitenkaan itse ihan tajuta, millainen rölli se on, vaan määrittelee itsensä ”epäsosiaaliseksi”. En tiedä, mistä on kyse, mutta niin kuin sanoit, teki ehdottomasti hyvää kuvata Jesseä jonkun muun näkökulmasta. Tajusin, etten minä ole se, joka sen on eniten väärin kirjottanut, ja että minun on vaikeaa ymmärtää tätä kollia siksi, että otan liikaa huomioon muiden kuvaukset Jessestä. Lisäksi Jesse itse ei ole paras kertoja omassa tarinassaan, kun on sellainen kuin on: kuvittelee itsensä toisenlaiseksi kuin on. Noa on muutenkin hyvä ja vivahteikkaampi kertoja, joten tämä juttu oli tosi silmiäavaava. Vielä on arvoituksia, mutta tällä tavalla saat niitä avattua tehokkaasti. Jessen kannattaa ehkä mainita kotonaan käyneensä täällä: tästä tekstistä on aivan varmasti hyötyä myös muille. Tällainen Jesse on ystävän kanssa oikeasti. Samalla kun Jesse on hahmona mielenkiintoinen vetäytyvyytensä takia, se on tämän hahmon suurin ongelma samalla. Joko hänet pitää irrottaa persoonastaan tutustuakseen häneen, tai pitää jättää tutustumatta omissa tarinoissaan. Jesse ei saa kavereita omana itsenään, ellei kirjoita itse tutustumisesta, ja samalla tutustumaan tuleminen taitaa olla hänelle tosi epätyypillistä, ellei se tapahdu jonkin vahingon kautta. Harmi juttu, että Hellon koti on eri tarinassa: siinä olisi äijä, joka muuttaa vaikka kiven puhuvaksi ja pehmoisen rentoutuneeksi. 🙂 Mutta ehkä virtuaalimaailma näiden kyläilyjen myötä koko ajan avautuu.
Oli mielenkiintoista lukea myös kunnollista ratsastamista Noan näkökulmasta, vaikka Jesse nyt veikin suurimman osan huomiostani. Olen miettinyt, kuinka paljon Noa pystyy ratsastamaan, ja mitä hän mahtaa osata. Sen takia häntä on ollut helpompi kuvata keittiön pöydän ääressä kuin hevosensa satulassa. Luulen, että tämäkin lähtee nyt rullaamaan ihan toisella tavalla. Koska Noahan osaa ja pystyy tekemään englantilaisittain paaaaaaljon enemmän kuin joku minä. 😀 Ei kuitenkaan liikaa: ratsastuksen supermiehet ja -naiset ja -muut eivät ole minusta tarinallisesti yhtä kiinnostavia kuin ne, joiden taidot vaikuttavat inhimillisiltä. Noaakin uskaltaa vielä aivan hyvin lähestyä hevosasioissa. Minäkin uskaltaisin, vaikka olen paljon taitamattomampi kuin vaikka Eetu.
Kuvasta olen niin harmittavan huono kommentoimaan, että oikeasti pelkään, että tunnet panostaneesi jotenkin turhaan. Näen tietenkin ensimmäisenä sen, mihin en itse enää näillä käsillä varmaan koskaan pysty: elävät ja ryhdikkäät linet ja tarkkuuden jouhissa. Minusta Flida kuuntelee Noaa kuvassa niin suloisesti ja ravaa nätisti puhtaat jalkatupsut liikkeen mukana hulmuten. Olet käyttänyt tupsuissa eri tekniikkaa kuin harjassa ja hännässä, tietenkin karvan erilaisen laadun takia, mutta en osaa sanoa, kummasta pidän enemmän. Jouhet ovat niin tosi ryhdikkäät ja hyvinhoidetut, mutta toisaalta jalkakarvat villavat ja pehmoisen näköiset.
-
Rakensit tämän tarinan hyvin erikoisosaamisalueesi varaan: olet erinomainen kuvaamaan arkea niin, että hahmot tekevät aidoille ihmisille tyypillisiä asioita. Aitous taitaa tulla paitsi siitä, että Nelly selaa Pinterestiä niin kuin aito ihminen, myös siitä, että uskon lukijana hänen oikeasti löytäneen sieltä jotain spesifiä. Osoitat tämän löytämisen laittamalla Nellyn suunnittelemaan, että seuraavaksi pitää hankkia kangasta ja niittari.
Kuvien kautta sidot myös tosi taitavasti yhteen kaikki tarinasi pienet aiheet. On asuntoauton uudistamissuunnitelmaa, on muisto Ekusta, ja vieläpä uusi piirros.
Eniten pidän tietysti tarinallisuudesta. Siitä, että Nelly on elänyt ennen Hopiavuorta, ja että hän tuntee ihmisiä, muistelee menneitä ja paljastaa muistelullaan jo menneitä juonikuvioita.
Kuvien kommentoimista aina arastelen vähän, koska asiantuntemus ei mitenkään päin riitä. En osaa sanoa aina järkevää palautetta. Tällä kertaa taidan sanoa siitä, että tyylisi alkaa olla erottuva. Vaikka postaisit pelkät linet, niistä tietäisi, kuka meistä ne on tehnyt. Jos haluat hioa tyyliäsi vieläkin, seuraava vaihe saattaisi olla linejen paksuuden säätely. Sinulle tällä hetkellä tyypilliset paksut linet toimivat hyvin ääriviivoina ja suurissa linjoissa, mutta ehkä Nellyn leuan tienoon herkät piirteet tulisivat paremmin esiin aavistuksen maltillisemmin linein? Silmien kuvaamisessa sen sijaan olet kehittynyt aivan hirvittävästi, kun vertailee piirtämiäsi (lähinnä hevosten) silmiä kautta aikojen, ja nyt tätä. Puhun sekä lineistä silmien tienoolla että itse silmien värityksestä.
