Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Vihdoin on aikaa Jussille
Pidin silmiä kiinni ja nojasin reilusti taaksepäin. Kun kuunteli tarkasti, kuuli miten Jussin melkein äänettömät askeleet kaikuivat takaisin suulista ja tallin seinästä. Jos oikein keskittyi, saattoi niiden perusteella arvioida sijaintinsa suhteessa kentän kulmaan ja taivuttaa hevosta. Toki siihen ei pystynyt, kun sitä kokeili ensimmäisen kerran. Mutta minulla olikin ollut vuosikausia harjoitusaikaa. Ja silti arvioin yhtä usein väärin kuin oikeinkin.
Pyysin ja sain ravia. Vaikka satula ei ollut häiritsemässä, kului monen askeleen pituinen aika ennen kuin pääsin kärryille siitä, mikä Jussin jaloista liikkuu minnekin ja löysin oikean rytmin istuakseni tukevasti. Ravissa kulmat löytyivät aina helpommin. Raviaskeleet olivat aina äänekkäämpiä ja kaikuvat paremmin tallin seinästä. Lisäksi Jussin ravi on tasaista ja rytmikästä, ja jos en häirinnyt sen menoa, saatoin laskea askeleet kulmasta kulmaan. Tuulesta tiesin myös koko ajan, mitä sivua ravasmme. Tuuli pelloilta. Niin kuin aina. Tuoksui otsonmäkeläiseltä keväältä. Eli haisi multa ja lehmänlanta. Vielä muutama päivä, niin tuoksuisi poppelipuu.
Laukka nousi jo kun vähän siirsin sisäpuolen jalkaani kohti Jussin kainaloa ja liikautin ulkopuolen jalkaa taaksepäin. Pidätin hevosta kunnes se alkoi ravata taas rauhallisesti ja yritin uudestaan. En pitänyt siitä, että hevosta ohjattaisiin ajatuksen voimalla. Kyllä Jussinkin pitäisi kestää vähän ratsastajan tahattomia liikahduksia säntäämättä heti laukkaan. Olkoonkin, että se laukkasi kuin keinuhevonen. Siis aitauksessa ollessaan. Kun laukka nousi pyynnöstä, unohdin välittömästi, missä kohtaa kenttää laukkasimme. Seuraava kulma tuli niin yllätyksenä, että minun oli otettava Jussin niskasta tukea, etten luisuisi sen kylkeä pitkin alas. Venytin jalkojani oikein pitkiksi. Takareidet ja pohkeet venyivät. Ihan pian tiesin taas sijaintini tuulen ja laukka-askelten kaiun perusteella.
Kypärä tuntui hiostavalta päässäni, mutta muuten lämmin ilma oli ainoastaan ihana. Kun ratsastin kohti aurinkoa, valo värjäsi luomieni sisäpinnat punaisiksi. Pikkuhiljaa tunsin ajautuvani omituiseen transsiin. Tuntui siltä kuin olisimme laukanneet paikoillamme Jussin kanssa, ja tuuli ja aurinko olisivat kiertäneet meitä. Unohdin, mikä suunta oli mikäkin, enkä viitsinyt ennakoida kentän kulmia.
Lopulta kävelimme taas. Nojasin molemmilla kämmenilläni Jussin lämpöiseen niskaan ja liikahdin taaksepäin sen selässä. Tuntui hyvältä pyöristää selkä ja laskea pää alas. Olinhan siivonnut monta karsinaa, nostellut vähintään yhtä monta heinäpaalia pinoon, ja vielä olisi tarhansiivousoperaatio edessä. Ajatus siitä ei väsyttänyt. Olin onnellinen jokaisen nosteltavan henäpaalin ja jokaisen siivottavan karsinan ja haan takia.
Avasin silmät, kun pysähdyimme keskelle kenttää häntäpuoli tallia kohti. Aurinko häikäisi melkein kivuliaasti, ja minulla oli yhtä rentoutunut olo kuin täydellisen pituisten yöunien jälkeen. Nojauduin Jussin niskaa vasten ja silitin sen kaulaa molemmilta puolilta pitkään. Olisin rapsutellut sen korvia, jos olisin yltänyt.
-
Millaista on olla irtolainen
Minun oli herättävä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä Hellon luona mikään ei ollut niin kuin kotona. Makuuhuone oli isompi kuin minun, ja nukuin väärällä puolella sänkyä. Ikkunasta näkyi puiden ja pellon sijaan autotallin luolamaisten aukkojen rivistö. Autot olivat kaikki ihan uuden näköisiä. En voisi herätä sellaiseen näkyyn joka aamu. Masentuisihan siitä ihmisparka. Aamulla kuului nähdä yli peltojen, auringonnousuun asti, niin että tunsi olevansa oikeasti elossa.
Keittiössä kahvin keittäminenkin vei kauan. Kaikki oli aivan epäloogisissa paikoissa. Jääkaapissakin oli ihan vääriä asioita, ja omituisen merkkinen juusto maistui kummalliselta. Järsin jotenkin liian makeaa leipää ilman Ilkka-lehtä ja tunsin koti-ikävää. Tiesin sen kyllä helpottavan, kunhan pääsisin tallille asti. Suunnittelin pyytäväni Heliä maastoon, niin kuin oli ollut puhetta. Mutta vain jos olisin varma, että hän olisi jo oikeasti terve. Tallilla näkyisi päivän mittaan kyllä muitakin tuttuja naamoja. Aamusta siellä olisi hevosten lisäksi Camilla, mutta eiköhän sinne aika nopeasti alkaisi muitakin kerääntyä.
Niin kuin Nelly. Harjasin hampaitani ja tuijotin itseäni peilin kautta vieläkin punareunaisiin silmiin. Näytin jonkin verran spitaaliselta, ja oikein erityisen kovasti se korostui Hellon kitisevän kirkkaanvalkoisessa kylppärissä. Miten minä nyt olin sillä tavalla sinne asuntoautoon jäänyt nukkumaan? Ja mitä ihmettä se aamuinenkin oli ollut? Minkä takia Nellyn oli pitänyt vielä härnätä minua aamukahvilla kuistilla? Onneksi kukaan ei ollut nähnyt mitään. Pian koko Otsonmäki puhuisi siitä, että Hopiavuoressa työntekijät eivät olleet turvassa. Hevosilta ehkä, mutta eivät minulta. Syljin hammastahnaa Hellon upouuteen käsienpesualtaaseen, jossa oli kullanvärinen hana. Olisi pitänyt tulla suoraan tänne. Pyyhin naamani valkoiseen pyyhkeeseen. Se oli pehmoinen, paitsi siitä kohdasta, jossa oli Housen logo. Olisiko epäammattimaista vältellä Nellyä tahallaan kunnes kokisin kestäväni kunnialla härnäämistä?
Olohuoneessa oli melkein autiota. Isossa, vaaleassa, valoisassa huoneessa oli kaksi huonekalua: pieni kahden istuttava sohva, sekä yksi keittiön tuoli, jota Hello käytti ilmeisesti sohvapöytänä. Salimaisessa huoneessa se näytti todella kummalliselta. Pikkuruisen sohvan edessä lojui Hello, joka ei ollut herännyt edes pudottuaan jossain vaiheessa yötä lattialle. Hän oli vaatinut, että nukkuisin hänen sängyssään. Hello sai aina välillä sellaisia ritarillisuuskohtauksia. Jerusalem tuijotti minua varoittavasti pää isäntänsä niskan päällä. Juuri tällaisten hetkien takia olin illalla kärttänyt Hellolta, että miksei hän ostanut kunnollisia huonekaluja. Hello oli vain kohauttanut olkiaan ja sanonut, että mitäpä hän toisella sohvalla teki, kun mahtui Jerusalemin kanssa hyvin istumaan yhdellä. Sitä paitsi ihmisistä tulee kuulemma kummallisia, jos he haistavat, että jollakulla on rahaa. En ollut viitsinyt huomauttaa, että sen saattoi haistaa myös linnoitusmaisesta asunnosta itsestään, vaikka se olikin melkein tyhjä.
En herättänyt Helloa. Tunsin hänet. Jos hän saisi valita, hän jatkaisi uniaan mielummin siinä lattialla kuin heräisi tassutellakseen omaan sänkyynsä. Hiivin mahdollisimman hiljaa eteiseen, jossa Hello roikutti ainoaa, hihansuistaan hieman rispaantunutta kevättakkiaan minun takkini vieressä naulakossa. Kenkiäni jalkoihini työntäessäni päätin, ettei Nellyn välttely olisi epäammattimaista. Se olisi ainoastaan lapsellista. Voi kun pääsisin pian taas omaan kotiini ja saattaisin kävellä aamulla vain pihan poikki omaan talliin olemaan lapsellinen.
-
Siirsin Mörrin karsinaan 14 jotta vauva-Bee pääsisi Jussin talliin Poikien Seuraan ja rauhalliselle paikalle. Mörrikään ei joudu olla ihan rouvien ympäröimänä kyllä, kun siellä on jo Remus ja Make pitämässä puoliaan. Been laitoin Dipsin ja Mörrin kanssa tarhaan. Olisiko parempi laittaa Bee ja Hera riehumaan kuitenkin yhdessä sivummalle, vai mitä tehdään? Tavallaan haluaisin pitää noissa pienemmissä tarhoissa vain paria hevosta kerrallaan.
-
Millaista on olla oikeasti allerginen ja asuntoautossa
En nähnyt niitä, enkä edes kuullut niitä, mutta jo ennen kuin olin saanut kengät jaloistani, tiesin niiden olevan siellä. Tietenkin toivoin vain kuvittelevani, vaikka olin varma, etten kuvitellut. Nuha ei tule niin lyhyessä ajassa, muutamassa sekunnissa, eivätkä silmät ensin veresty nuhassa ja ala sitten turvota nopeasti umpeen. Eikä keuhkoihin satu ensimmäisenä päivänä, vaan vasta kun on yskinyt muutaman vuorokauden oikein kunnolla. Silti minä menin ja katsoin — ja saman tien toivoin, etten olisi katsonut. Kuka niitä pieniä piruja olisi voinut vastustaa? Ne olivat niin ihania, niin pörröisiä. En kauheasti kissoista ymmärrä, mutta niin pieniä pentuja Jilla leikitti, että ne olivat varmaan vasta silmänsä aukaisseet.
Pakenin saman tien ulos niin nopeasti kuin normaali ihminen olisi paennut sudenpentuja. Lähdin niin vikkelästi, että kengätkin jäivät oven sisäpuolelle, mutta onneksi taloa kiertävä terassi oli ihan kuiva ja lämmin, koska niin varhaisesta illasta oli kyse. Istahdin puutarhatuolille ja hengittelin suun kautta happea saadakseni. Oli parempi pitää silmät suosiolla kiinni ja odotella mielummin kuin tihrustaa vaivalloisesti luomien raoista. Keuhkojen puristus ja silmien pahin turvotus olisi ohitse ihan puolessa tunnissa, enkä minä ollut niihin ennenkään kuollut. Kutitus, nenän valuminen ja silmien kuivuminen loppuisi myös viimeistään parin päivän kuluttua.
Ovi aukeni. Oletin, että Hello tuli ulos perässäni, mutta kukaan ei tömistellytkään kantapäillään minua kohti terassilaudat natisten, vaan tassutteli paljon pehmeämmin. Niiskaisin ja ajattelin juuri kurkistaa, kuka oli tulossa, kun hän alkoi puhua. Tunnistin äänen, tottakai, koska olinhan kuullut sen jo monesti.
”Eetu?” Se oli Nelly. ”Mikä sun tuli?”
”Moon vähä allerginen kissoolle”, vastasin siihen tyynesti, vaikka samalla mietin, että mitähän nyt. Kissojen tulisi häipyä, se on selvä, mutta allergeenit asuisivat koko tuvassa vielä kauan kissaperheen muutettuakin. Rykäisin vähän limaa liikkeelle keuhkoistani ja avasin verestävät, mutta samaan aikaan kuivilta ja kuumilta tuntuvat silmäni.
”Ai vähä!” Nellyltä pääsi. ”Sä näytät siltä ku oisit tapellu grillijonos tai jotai.”
”Kiitti. Voisikko hakia mulle jotaki niistopaperia ja lääkkehiä? Siinon siinä maustekaapis lääkkehiä.”Lääkkeet auttoivat nopeasti. Puolessa tunnissa oloni oli kuin tavallisella flunssatoipilaalla, paitsi että käsivarsia kutitti niin että kynsin ne punaisiksi. Silmiä en hinkannut, vaikka teki mieli. Sen kun istuin viltin alla ja mietin, että mitähän seuraavaksi. Se oli inhottava tunne, sillä jään aika harvoin neuvottomaksi. Nelly oli päivittänyt minulle kissojen tilanteen ennen kuin oli lähtenyt asuntoautoonsa.
Aikani tallille tuijotettuani ymmärsin lopulta taputella taskujani kunnes löysin puhelimen. Siinä oli vielä hieman virtaa jäljellä, joten avasin Internet-selaimen. Kissatalo taisi olla vanhentunut hakusana? Kokeilin hakea hakusanalla SESSY. Avasin Ohjeita-välilehden. Olisiko ”Löytynyt lemmikki” oikea linkki? Löysin Koiramäen majatalon puhelinnumeron. Puhelin tuuttasi monta kertaa, koska olihan ilta. Joka tuuttauksella minua alkoi suututtaa enemmän. Otsonmäellä oli aika tavallista pitää kissoja edelleen irti, vaikka varsinaiset kesäkissat olivatkin jo hyvin harvinaisia. Missähän kunnossa tuokin katti oli pentuineen? Kai se olisi voinut jäädä, jos olisin voinut olla sen kanssa samassa tilassa. Tai edes niiden ihmisten kanssa, jotka olivat olleet sen kanssa samassa tilassa ja tulivat sitten luokseni käymättä ensin suihkussa ja pesemättä kaikkia vaatteitaan. Kai kissaakin pelotti tehdä pennut vieraassa ympäristössä? Tavallaan toivoin, että se olisi ehtinyt kuolla ennen kuin tuotti Otsonmäelle vielä kolme uutta kattia, joita muutenkin oli jo löytöeläintalot ja tienposket pullollaan.
”Koiramäen majatalo”, kuului lopulta puhelimesta jonkun naisen ääni.
”Tässon Hopiavuoren Eetu.”Kissat olisivat seuraavana aamupäivänä poissa. Ajattelin, ettei se tässä konkurssissa enää tuntuisi, vaikka ne levittäisivät pennunhilsettään talooni vielä puolisen vuorokautta. Joka tapauksessa en voisi mennä sinne vähään aikaan. Minun olisi palkattava joku siivoamaan alakerta kirjaimellisesti lattiasta kattoon, toivottava ettei kukaan kulkisi kissavaatteilla yläkertaan ja yritettävä nukkua siivouksen jälkeen yläkerran pienessä olkkarinurkassa viikko tai kaksi. Naksuttelin kieltäni mietteliäänä ja vatsani kurisi äkäisesti. Olisi ehkä pitänyt havahtua aikaisemmin lähtemään kauppaan. Sätin itseäni myös siitä, etten ollut kantanut mitään petivaatteita tallin vintille varmuuden vuoksi. Tallitupa ei ollut vielä liian hyvin lämpöeristetty. Ei siellä ilman peittoa, makuupussia tai toppatakkia nukuttu. No. Jollakulla olisi varmasti ylimääräinen peitto. Hellon luona ainakin, jos ei kenelläkään lähempänä asuvalla.
Vaikka oli ehkä vähän epätoivoista aloittaa peiton etsintä Nellyn luota, ajattelin kuitenkin tehdä niin. Se oli kuitenkin lähimpänä sijaisteva mahdollisuuteni. Koputin siis asuntoauton ovelle, ja kun vastausta ei kuulunut, koputin ikkunaan. Kun varvistin, näin siitä miten Nelly havahtui tietokoneensa äärestä.
”Mä katoin just Netflixii”, Nelly sanoi tervehdykseksi, ”tuliksä kattoon mun kaa romanttisia komedioita sylikkäin?”
Se oli niin yllättävä kysymys, etten oikein osannut vastata, vaikka tietenkin se oli vain vitsailua. Auoin hetken suutani ennen kuin sain sanottua mitään. ”Eiku — en mä mitää sittenkää”, päädyin sanomaan.
”Eetu. Mitä? Tuuksä sisään?”
”Emmä. Mä oikiastansa tulin kysymhän jotta onko sulla ylimääräästä peittoa? Mä en voi ny hakia mitää tuvasta.”
”Kyllä me Eetu saman peiton alle mahdutaan!” Nelly vakuutti niin vilpittömän näköisenä, että suuni taisi loksahtaa auki. Huomasin oikein ottavani pari askelta taaksepäinkin. Hyvä etten nostanut vielä käsiänikin torjuvasti eteeni kämmenet Nellyä kohti. Enhän minä nyt herran tähden voinut sellaista keskustelua asiakkaiden kanssa käydä edes vitsaillen. Enkä varsinkaan työntekijöiden.
”Se oli vitsi. On mulla peitto. Tuu sisälle.”
”Kiitti. Mut ehkä mä meen vaan tallitupahan nukkumhan jo…”
”No et sä kyllä siellä pölyssä ja kylmässä nuku.”Tulin menneeksi sisään asuntoautoon. Tulin juoneeksi mehua muovikupista ja mutisseeksi monesti anteeksipyytelevään sävyyn, miten en kyllä sitten kissoja vihaa kaikesta huolimatta. Että toivon niille hyvää, vaikka täälläpäin löytökissalle harvoin käy hyvin. Tulin pyöritelleeksi muovikuppia käsissäni kauemmin kuin suunnittelin, ja pelanneeksi monta erää paskahousua pienen pöydän ääressä. Kaiken sen jälkeen jotenkin jäin vielä yöksi, eikä sitä pientä asuntoautoa ole tosiaankaan ollut suunniteltu sellaiselle parivaljakolle kuin minä ja Nelly. Onneksi hänellä oli se ylimääräinen peitto. Makasin kauan valveilla sen alla ja yritin mahtua aivan tosi pieneen tilaan sängynreunalle. Minun kokoiseni mies ei kuitenkaan hirveän pieneen tilaan mahdu, ja olin kyllä koko ajan ahdistuneen tietoinen siitä. Ja siitä, etten ikinä ollut aikuisiällä nukkunut kenenkään muun kuin Pihlajamäen Annikan vieressä. Vaikka olihan autossa huomattavasti lämpimämpi kuin tallituvassa olisi ollut. Nenän vuotaminenkin loppui, vaikka käsivarsia kutitti niin kuin minussa olisi ollut kirppuja.
-
Eetu – Jussi
Tältähän se näyttikin. Se, kun oli piha täynnä hevosia ja ihmisiä. Viimeksi, kun tämä tallin piha oli täysi, kaikki hevoset olivat puoliverisiä, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Nousin Jussini selkään ja sentään se oli sama kuin aina. Sieltä oli hyvä ihailla sekalaista sakkia. Oli työhevosta — parikin itse asiassa — oli suokkia, ponia ja friisiläinenkin. Oman tallin Pasi uuden kämppikseni ratsuna, ja tallin uusi asukas Flida toisella. Tältä Hopiavuoren tallin piha kuuluikin näyttää. Innokkaimpina taisivat olla lähdössä Cozmina ja Pasi.
Koko maastoilusta jäi kirkkaiten mieleeni kaksi kohtaa. Toinen oli lyhyt laukkapätkä, jolle melkein jokainen taisi osallistua, ellei oteta lukuun Nitthania ja Reitaa lainaratsuineen. Oli niin miellyttävää antaa mennä lyhyttä laukkaa ihan muuten vain, kun ei ratsastanut sillä kertaa niin vakavissaan. Vaikka Jussi oli aluksi hyvinkin vakavissaan: se oli ihan varma että Herkku-niminen ori oli sen kanssa kilpa-ajoissa rennon laukkailun sijaan, ja suomenhevosia, Purria ja Pullaakin se kyttäsi vihamielisesti. Onneksi Jussikin rentoutui nopeasti ja ymmärsi, ettei tässä ole kyse nopeudesta, vaan kevään tuoksusta, sulavasta lumesta, kavioiden rummutuksesta hieman kosteaa maata vasten ja muusta sellaisesta paljon tärkeämmästä.
Metsäosuus tuntui hujahtavan ohitse nopeasti, siellä ei paljoa pystynyt puhumaan pitkänomaisen letkamuodostelman vuoksi. Sen sijaan talleille päin palatessamme hidastelin itselleni ja Jussille paikan kauempaa jonosta, koska enää suoralla tiellä ei voinut kukaan eksyä. Kuljimme vähän aikaa Mörrin ja Alvan sekä Flidan ja Noan lähellä, ja tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi. Kun jotkut halusivat vielä ravata, kiihdyttelin loppumatkaksi Oonan ja Kyöstin rinnalle juttelemaan siitä, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi aina tällaista. Se oli toinen lempihetkistäni, koska silloin minulla välähti, että nimen omaan tällaistahan se olisi.
-
Tämä lähentelee draamatekstiä enemmän kuin proosaa, ja on jo siltä kannalta kiinnostava tarina. Harvemmin virtuaalihevosiin liittyvissä jutuissa kuitenkaan näkee muuta kuin niiden ykköslajia, proosaa. Erityisen draamallinen olo tulee niistä kohdista, joissa kuvailet sanomisen tapaa: kuinka täti keskeyttää ja kuinka Tiitus huokaisee syvään.
Niin kuin kommenteista sait tietää, monelle repliikit avaavat hahmon syvintä olemusta tehokkaasti. Minun suhteeni asia on vähän päinvastainen. 😀 Ei sillä ole väliä, mitä hahmo sanoo, vaan ennemminkin sillä, mitä oheistoimintaa hän tekee siinä samalla. Jotta voisin kirjoittaa jonkun luontevasti, tarvitsen hirveän määrän nippelitietoa. Minua kiinnostaa, millainen ääni kuuluu kun hahmosi kävelee terassilaudoilla tmv onton pohjan päällä, ja naputtaako hän pöytää sormenpäillään vai kynsillään. Olen myös hyvin kiinnostunut kaikista pienistä maneereista: tapaako Tiitus hieroa kulmakarvojaan, rapsutella kyynärvarttaan, imeskellä ylähuultaan miettiessään tai kaivella kynsinauhojaan? Sellainen auttaa minua tarttumaan hahmoon siinä missä repliikit joitain toisia.
Tämä on ihanan erilainen tarina. On paitsi virkistävää, myös kehittävää kokeilla uusia juttuja! Samalla kuljetat juonta taas nykäyksen eteenpäin: kerrot, miten Tiitus on hieman huolissaankin varsansa toimista. Saamme myös vähän tietoa hänen luonteestaan, kun hän epäröi soittaa kasvattajalle.
-
Ai kauheeta miten Noa viittaa (muissakin tarinoissaan) järjestelmällisesti kotiinsa Eetun kotina, talona, tai parhaassa tapauksessa asuntona. Ajatuksenahan se olisi ihanaa, että se olisi heti kaikkien koti, mutta sitten taas kun asettaa itsensä Noan asemaan, niin ei se aivan niin mene. Jos minä muuttaisin jonkun toisen kalustettuun kämppään, kyllä siinä vierähtäisi tovi jos toinenkin, ennen kuin olisi luontevaa sanoa sitä kodiksi. Miettisin varmaan ihan samalla tavalla, että saanko kutsua vieraita. Vaikka tavallaan tietäisinkin, että Eetuhan ensimmäisenä osoittaisi Jesselle nukkumapaikan omasta sängystään ja siirtyisi itse sohvalle: pitäähän isäntä siitä kun on porukkaa. Silti sitä epäröisi, ihan niin kuin Noa.
Vieläkin minusta on ajatuksena aivan sai-raan hieno, että virtuaalimaailma onkin yhtäkkiä yksi maailma, eikä useampi pieni oma ulottuvuutensa. Pidän tosi paljon siitä, että hahmot voivat olla tekemisissä keskenään. Toivoin, että tästä tulisi risteys, jossa kaikki voisivat viimeistään tavata, jotta pääsisivät jatkamaan tarinaansa sitten joko täällä tai toisaalla. Virtuaalimaailmasta tulisi vähän keskustelevampi ja sosiaalisempi paikka, ja sen takia ehkä ystävällisempi ja ulospäinlämpiävämpikin. Minusta on ihanaa, että Jesse tekstailee tähän tarinaan, ja toivon, että hän todella joskus tulee käymään. Saadaan ehkä pala Hallavaa tänne hänen kauttaan, ja ehkä hän vie hieman Hopiavuorta mukanaan.
Samalla tavalla minusta on ihanaa, että tämä tarina, vaikka edistääkin verkostoitumista, kommentoi myös tallin sisäisiä aikaisempia tapahtumia. Hopiavuoressa minusta tuntuu usein siltä, että oikeasti luen vain yhtä hienoa tarinaa, jossa on monta puolta. Yleensä tarinahevosten huono puoli on ollut se, että kukin nyhjää nurkassaan omine tarinoineen, ellei kyseessä ole sitten joku yhteinen tapahtuma. Täällä koko arki on tapahtumaa, ja se ei johdu Hopiavuoren ylivertaisuudesta, vaan siitä, että sinä ja muut kirjoittajat viitsitte yhä uudelleen ja uudelleen. <3
-
Jilla parka! Tosi maaginen juttu, että porukka katoaa kuin maa olisi heidät niellyt, kun pitää jotain vähemmän miellyttävää puuhata. 😀 Kun kuitenkin Jillan raatama ruoka maistuu kaikille. Vitsit. Koko ryhmä tarvitsisi kyllä oikein kunnon puhuttelun, paitsi ehkä Noa ja Jake. 🙂 Yksin menee niin tosi kauan nuohota iso talo nurkkia myöten: sen on isäntä itsekin todennut joulusiivoja tehdessään.
Mikäköhän siinäkin muuten on, että kaikki tapaavat aina ahtautua keittiön nelipaikkaisen pöydän ääreen (myös minun tarinoissani: olen tehnyt siitä tahallani ihan jutun)? Vieressä on kuitenkin ruokasali ja iso pöytä. Onkohan se huone vain niin tosi ankea, kun se on sävyltään tumma? Minun pitäisi tehdä edes alustava pohjapiirros Jillan, Noan ja Eetun kodista pikimmiten, jotta väki uskaltaisi seikkailla vapaasti. Kuinkahan moni edes tietää, että meillä on sauna? 😀
Jello on tietysti taas ihana tapansa mukaan. Vaikka aluksi kaavailinkin ihan muuta, niin nämä kaksi kyllä ovat niiiiin suloisia yhdessä, etten kestä! Ai vitsit, kunhan ehdin itsekin sinun inspiroimanasi tuottaa tarinaa Jellosta, kevätyöstä ja tähdistä!
-
Ihanan rauhallinen tarina, jossa luot tunnelmaa tehokkaasti kuvailemalla ympäristöä romanttiseen sävyyn. Rumakin voi olla kaunista, jos sen niin kuvailee: pölykin on kuin pieniä keijukaisia. Sitä paitsi Cozmina on niin pelottavan hieno hevonen, että minun on ainakin saatava lukea siitä välillä tällaisia arkisen tavallisia tarinoita, joissa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Nämä muistuttavat tehokkaasti, että sekin on ihan tavallinen rakas lemmikki, vaikka se onkin sorjempi ja jalompi kuin muut. Sekin väsähtelee ja päästää karvaa. Cozminan kannalta eniten pidän siitä, miten Nellyn oli melkein työnnettävä se portista sisään.
Lattian harjaamisen aikaan sattunut säikähdys vihjailee myös jännittävästi, ettet ole kertonut Nellystä vielä kaikkea. Tässä vaiheessa voin vain arvuutella, mistä on kyse. Luonteesta ehkä vain — tai sitten Nellyn mieleen palasi jokin tapahtuma entisestä elämästäni. Niin tai näin, tämä kohta herätti heti mielenkiintoni.
-
Vooooi vauvaa! 😀 Sillähän on jo oma tahto ja kiusanteko mielessään. Katsotaan vain, kuinka se vielä Tiitusta ja muita juoksuttaa ja jallittaa, kun oikein on kevättä rinnassa, nuorella urholla! 😀
Tämä oli hieno tapa esitellä vähän Been tyyliä — koska tyylikkäämpihän se on jo pukeutumisensa ja oheistuotteidensa puolesta kuin suurin osa muista. Eikä ihme. Onhan prinssillä oltava arvolleen sopivaa tavaraa. Tuosta riimusta sain omituisen inspiraation piirtää tätä vauvaa se päässään. Katsotaan, josko joku päivä olisi mahdollisuus tarttua kynään kaikessa rauhassa. <3
-
Minusta on erinomainen juttu, että Nellystä ei ole ihan normaalia nukkua kaiken maailman Eetujen kanssa. Hänhän on melkein yhtä tuskastunut aluksi kuin Eetu itse! Toisaalta Nelly kuitenkin tokenee nopeammin, niin kuin hänelle tuntuu olevan tyypillistä, ja huomaa hyvän sauman härnätä vähän Eetua, jolla tietenkin menee tosi eetumaisesti ihan pasmat sekaisin. Juuri sellainen se on. 😀 Ei se varmasti uskalla enää päiväkausiin lähellekään koko asuntoautoa!
Tässä tarinassa on juuri tuon tuskastuneisuuden ja muunkin Nellyn ajatuskulun kuvailemisen vuoksi taas sellaista arjen draamaa, josta pidän. Lisäksi sain tästä alustavia ideoita useampaan tarinaan. Minulla taitaa olla nyt tästä hahmosta enemmän kerrottavaa, kuin ikinä kuvittelin voivan olla.
Nelly on hyvä hahmo laittamaan asioita tapahtumaan. Hän tuntuu uskaltavan vitsailla vähän mistä vain. Eetun hän on saanut sillä tuijottelemaan kenkiään, mutta odotahan vain. Vielä joskus joku suuttuu, tai joku ottaa Nellyn jutut tosissaan. Näen pelkästään Nellyn puhetyylissä vaikka mitä mahdollisuuksia sekä hänen että muiden tarinoihin. 😀
-
Miten helimäistä onkaan koko ajan pitää sivusilmällä lukua siitä, että hevonen on varmasti hoidettu oikein ja kunnolla. En voisi kuvitella kenenkään toisen hahmon kuvailevan hevostaan sen tavatessaan sillä tavalla, että loimen hihnat on suljettu oikeassa järjestyksessä. 😀 Samoin on ihan Heliä mainita erikseen, että hän sulki riimun leukahihnan huolellisesti. Suurin osa hahmoista ilmaisisi vain tavalla tai toisella laittaneensa hevoselleen riimun ja piste. Olet kyllä mestari pitämään mielessäsi juuri oman hahmon ominaisimmat luonteenpiirteet kirjoittaessasi ja hioessasi tekstiä. Väittäisin tunnistavani Helin, vaikka sekä kirjoittajan että hahmojen nimet jätettäisiin tekstistä pois. Lisäksi osaan aina arvostaa tällaista yksityiskohtien kautta kertomista. Se on hienovaraisin ja itse asiassa usein suorastaan paras tapa näyttää lukijalle isoja asioita. Moni sortuu usein sanomaan tällaisen sijaan: itsekin tietenkin!
Huomioni kiinnittyy tietysti myös aina siihen, kun oma hahmo mainitaan. Tämä olisi minusta tietysti kutkuttava aihe, vaikka kyseessä olisi jonkun muun hahmo. Jännitän nyt, onko tässä kyseessä nyt pelkkää kuumehouretta, vai jotain muuta. 😀 Eetun kommentti siitä, ettei hänestä Helissä ole mitään vikaa, oli minusta niin suloinen, että yritin tarttua siihen jo omassakin tarinassani ennen kommentointia. Jätin sitten toistaiseksi välistä. Minun on aloitettava jostain muualta: olen kirjoittanut Eetusta ainakin vielä niin jäykän tyypin, ettei hän välttämättä edes huomannut ohimennen kehuneensa oikeastaan Helin ulkonäköä. Minusta on ihanaa, miten eetumaisesti saat hänet toimimaan tarinoissasi. Ja taaskin kuvattua koko tilanteen niin Helin silmien kautta, ettei kukaan toinen havainnoisi asioita juuri tästä näkökulmasta.
Tietenkin pidän myös siitä, miten Heli näkee lemmikkinsä ja millaisia asioita hän nostaa esiin: esimerkiksi sen, ettei Nuoska saa kyllä pusuja tänä iltana sikailunsa takia. Inkakin on niin oma itsensä. Sen hyvinvoinnin Eetu on tainnut ottaa ihan sydämenasiakseen Helin ollessa kipeänä! Nuoskalle Eetu on varmasti ikuisesti kiitollinen, kun Make saatiin kerrankin helposti kiinni. Se (ja Pasi) ovatkin sellainen jengi, että ne mahtuvat lähtemään lipettiin joka raosta ja ottavat ritolat pienimmästäkin syystä. Onkohan se joku lehmäponien ominaisuus?
Tämä on taas hyvä, kokonainen tarina, joka alkaa ja loppuu miellyttävästi saman aiheen ympärille.
Toivottavasti Heli paranee pian oikein kunnolla, ettei koko väki joudu sydän syrjällään seuraamaan, kuinka tämä teräsnainen yrittää puolikuntoisena selviytyä kaikesta itse. Vaikka onkin ollut erittäin miellyttävää seurata omaa hahmoaan hänelle ominaisessa huolehtijan ja huolestujan roolissa. 😀 Tämä flunssa on ollut erinomainen tapa pakottaa Heli tutustumaan kerralla kunnolla muihin! Ainakin minusta tuntuu helpommalta saada hänet nyt toimimaan omissakin tarinoissani. Muutama juttu onkin hiontavaiheessa. 🙂
-
Ei hätää, Tiitus: Hopiavuoren isäntä ottaa työnsä vakavasti, Camillakin on vähintään yhtä tehokas, ja lltatalleja välillä teevään Nellyynkin voi aivan varmasti luottaa. Bee on hyvässä hoidossa, vaikkei isäntä itse välillä ehtisikään sen luose. 🙂 Onneksi kuitenkin välillä on aikaa vähän bondata sen kanssa. Tuollaisten ihanien hellyyshetkien luulisi nimittäin helpottavan koulutushommia tulevaisuudessakin. Tottahan hevonenkin helpommin rentoutuu oppimaan uutta, kun kokee voivansa luottaa ihmisiinsä ja tuntevansa heidät!
Bee on niin tosi suloinen, ja noin pieneksi kaveriksi se vaikuttaa kaiken lisäksi mukavaltakin: tuleehan se heti uteliaana aidalle hörisemään ja on käsiteltävissäkin ikäänsä nähden hienosti! Tästä tulee vielä niin tosi hieno hevonen, vaikka onhan varsa-ajasta ensin nautittava kunnolla. 🙂
-
Voi veljet että tässä on hauska idea ja toimiva toteutus. :DD En olisi ikinä keksinyt tätä itse! Enkä ole ikinä nähnyt vastaavaa vetoa mielikuvitustyöpaikasta! Tämä on niin inhimillinen lappu! Tein itse samanlaisia ollessani opiskelujeni aikana tarjoilija. Minulla oli näin-kassa-tilitetään -lappu ja näin-kahvila-avataan -lappu aika kauan ennen kuin alkoi mennä rutiinilla. 😀 Tästä postauksesta on oikeasti minulle tosi paljon iloa. 😀
-
Tämä jatkaa kivasti kissojen tarinaa siitä mihin Jaken tarina ne jätti. Minusta on aina ihanaa, että jotain pientä tai suurta siirtyilee tarinoista toisiin tarinoihin.
Hellon ja Jillan juttu on niin tosi luonnollista ja kotoisaa. Olin aluksi vähän vastahankaan tässä nopeassa etenemisessä, mutta katsokaa nyt niitä! Nämä kaksi tulevat niin suloisesti toimeen, vaikka kummassakin (varsinkin Hellossa…) on varmasti vikansa. Jilla on pannut merkille esimerkiksi sen, että meidän Hello tykkää syödä, mutta ei pidä sitä varsinaisena vikana, ei oikeastaan arvota sitä hyväksi sen paremmin kuin pahaksikaan jutuksi. Sitä paitsi näiden kahden välisen kiintymyksen näkee tämän tekstin alusta. Erityisen suloinen kohta on se, miten Hello suukottelee Jillaa, ja Jillan posket aivan punehtuvat siitä. Myös se vetoaa minuun, miten Hello jää pitämään Jillalle seuraa, vaikka sai jo keksinsä. Minusta se sopii Hellon persoonaan hyvin. Tuskin hän olisi jäänyt vaikka Eiran seuraksi, mutta Jillan ehdottomasti. <3
Jilla on myös oma huomaavainen itsensä. Leipominen on ilmiselvästi yksi hänen harrastuksistaan, ja ehdottomasti juuri Jilla olisi se, joka tekisi toiselle nimipäiväkeksejä. Hän on kyllä ihana tyyppi! Varsinainen tunnelman luoja!
-
Oi vitsit miten kiinnyin jo viime jutussasi ajatukseen isä-Jakesta, ja tämän tekstin alun myötä olen entistä ihastuneempi ajatukseen. Pidän Jakea jo huippuisinä! Kun Jake ajattelee Sofia, siinä on sellaista arjen romantiikkaa, josta aivan hirvittävästi pidän. Ihminen on minusta maailman kiehtovin ja suloisin eläinlaji, ja ihmisten arkinen kiintymys toisiinsa on puolestaan lempiasiani ihmisissä niin kuvailtuna kuin elettynäkin. Sofikin on niin ihanan huomaavainen iskää kohtaan: muistaa jättää lapun, ja yrittää antaa isälle mahdollisuuden nukkua pidempään välillä. Ilmoittelee menoistaankin niin kuin kunnollisen teinin kuuluu. Pidän Sofistakin valtavasti. Olet kuvannut näiden kahden suhdetta mielestäni valtavan onnistuneesti joka tekstissä!
Samanlaista isällisyyttä on Jaken elkeissä hänen kohdellessaan Eiraa. Ehkä Jake ymmärtää Eiraa niin hyvin sen vuoksi, että Sofi on niin saman ikäinen tyttö. Pidän tätäkin piirrettä tosi luonnollisena ja hellyyttävänä. Jake, vaikka onkin erikoinen persoona, on minusta tällä hetkellä kiinnostavimmillaan isähahmona. Varmasti hänestä paljastuu muitakin puolia, mutta tästäkin puolesta lukisin vielä vaikka kuinka paljon!
Jaken lempeydestä kertoo myös se, miten rauhallisesti hän jutustelee kissalle ja antaa sen haistella sormiaan. Olisin saattanut itse sortua hyppäämään tämän ihanimman kohdan ylitse, jos olisin kirjoittanut samasta aiheesta. Katti matkaan ja menoksi — sellaiseksi olisin saattanut tapahtuman typistää. Hienoa, että maltoit pysähtyä kissan löytymiseen hetkeksi oikein kunnolla. Se on myös kaunis kohta.
Vaikka tässä tekstissä tapahtuu suuria juttuja, tämä on temmoltaan ja tunnelmaltaan rauhallinen, ja pidän tästä rauhallisuudesta. Luinkin tämän heti useampaan kertaan, koska onhan Jake ja koko tarina vain niin ihana!
-
Kirjoitat aina hyviä tarinoita, mutta tämä on silti ehdottomasti onnistunein kaikista lukemistani tähän asti. Ihan kaikki oikeasti toimii aina aiheen rajauksesta lähtien. Tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään ylimääräistä, eikä tämä kaipaa mitään lisää. Jos julkaiset joskus novellikokoelman, tämä toimisi siinäkin ihan itsenäisenä tekstinä vain ihan pienin muokkauksin ja kevyellä kustanustoimittajan oikolukemisella. Kontekstissaan, täällä, muiden tarinoiden keskellä, tämä on tällaisenaan tietysti vielä täydellisempi kun tunnemme jo muut hahmot ja Noan etukäteen.
Haluaisin nostaa esiin tästä tosi monta onnistunutta asiaa, ja olen nostanutkin, mutta koska kommenttini venyi sivu sivun perään, jouduin muokkaamaan ja rajaamaan vähän nostoja. Ensimmäiseksi haluan kuitenkin nostaa esiin näkökulmasi. Kärsimys ilman surkuttelua ja itsesäälissä rypemistä on vaikea näkökulma! Itsesäälissäkään ei ole mitään pahaa, mutta tätä juttua se olisi laimentanut. Onnistuit loistavasti tuomaan esiin sitä Noaa, jonka kuvittelen jo tuntevani. Hänen menneisyytensä on mitä on, mutta ainakaan tähän mennessä itsesäälissä vellominen ei ole kuulunut hänen tapoihinsa. Tässä hän kohtaa kivun, painajaiset ja kaken täsmälleen omasta oikeasta näkökulmastaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki on kauheaa, mutta jättää kaiken säälimisen lukijalle ja huolestumisenkin muille hahmoille.
Toinen asia, josta ehdottomasti haluan kirjoittaa, on kaksi eri Noaa. Hän on muuttunut sitten menneisyytensä, mutta maltat silti olla suotta alleviivaamatta sitä kömpelösti. Se, että hän haluaa lyödä Tuomasta, kun hyvät nousut menivät pieleen, kertoo ihan kaiken olennaisen. Ja kavereiden kuolema on tulkintani mukaan se hetki, kun Noan elämä alkoi muuttua. Hätäännyksen voi tuntea. Kerrot täsmälleen tarpeeksi Tuomaksen tyhjistä silmistä ja Mikon vääntyneistä niskoista, jotta tapahtuman kauheus välittyisi. Maltat olla kuitenkin vellomatta siinäkään liikaa, jotta lukijan huomio pysyisi olennaisessa. Teemasi ei ole ruhjotut ruumiit!
Kolmanneksi minun on kehuttava onnistuneita, vähän harhaisia takaumia. Vaikka sparraan sellaisia, jotka julkaisevat juttujaan kansienkin välissä, ja vaikka joskus luin paljon, oikeasti onnistuneita ja sulavia takaumia on erittäin vaikea tehdä. Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen, mutta näistä en muuttaisi mitään.
Koska en voi kirjoittaa loputtomasti, viimeisenä nostonani valitsen sen, miten uskollinen jaksat olla myös muiden hahmojen luonteille ja tyylille, vaikka kyseessä onkin Noan tarina. Aivan käsittämättömän tarkkaa omistautumista kirjoittamiselle. Tämä on kokonaisuudessaan erittäin viimeistelty ja valmis teksti. Voit oikeasti luottaa siihen, että olet nyt kirjoittanut ja julkaissut sellaista, johon ei ihan joka ukko ikinä pysty.
-
Oj då. Olisin kuvitellut, että Eira ottaisi ilon irti, kun ulkopaikkakuntalainen poika on jatkuvasti pihapiirissä. Eira olisi saattanut kuvitella, että hänen on esitettävä vähän avutonta ja tyhmää, koska sellaisiahan naisten pitää olla, eikö? No ainakin Eiran mielestä. Reppana. 😀 Noa olisikin ollut varmaan ainoa sellainen, jolle esitys olisi ehkä mennyt läpi. Kaikki muut ovat asuneet pitkään täällä ja tietävät, että Eira on alueen paras hirvimies, eikä ikinä ammu ohi pienimmästäkään liikkuvasta maalista. Se ei ole Eiran mielestä hirveän naisellista ja viehättävää. 🙂 Noa saattaa olla kuitenkin jo liian tuttu tällaiseen esitykseen. Harmi, koska minulla oli melkein valmis tarina Eirasta ja Eiran aseesta, ja siihen tarvittiin Noa, mutta ei se mitään! Sen aika ei ole vielä. Näin on parempi: totuus Eirasta on jo julki, ja parastahan siitä on kirjoittaa kun se on ärsyttävä eikä esitä Naista! 😀
Ärsyttävyyskäyrä tässä on taas ihan just kohdillaan. Miten Noa jaksaakin olla noin kauhean kiltti, vaikka Eira on useimmiten niin sairaan rasittava, levoton ja kovaääninen! Tämän miellänkin yhdeksi Noan tyypillisimmistä piirteistä tällä hetkellä. Mutta se rauhallisuus on ihan erilaista kuin Eetun. Mistähän se johtuu?
Minusta on ihanaa, etten Noan äiti ole jäänyt vain ekaan tarinaan, vaan Noa on soitellut hänelle useamminkin. Siinä on jotain tosi kaunista — ja tosi normaalia. Aina kun kirjoitat tällä tavalla ihanasti hänestä, tulen miettineeksi tietenkin omaa äitiäni sekä sitä, miksi äidille soittamista aikuisena avun tarpeessa pidetään aina vain vähän jotenkin nolona tai pehmona yleisesti. Koska mä ainakin soitan äidille aina kun on ongelma, vaikka olisin kuinka aikuinen äijä! Äiti tietää ja osaa aina kaiken. Samalla aistin tällä kertaa tästä äidin näkökulman pullakahvien muodossa. Tunnen helpotusta Alman puolesta, kun poika on sentään sellaisessa paikassa, ettei joudu yksin sylkeä vaahtoa yöllä kylmällä lattialla, jos jotain sattuukin. Alman silmien kautta katsellessani olen sitä mieltä, että kimppakämppä on Noalle oikea paikka, vaikka hän onkin osoittanut olevansa itsenäinen ja pystyvä ihminen.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 10 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 10 kuukautta sitten
-
Lempiasiani tässä on aitous, josta usein sinulle jankutan, ja johon Noakin viittasi. Hahmosi ovat aina inhimillisiä huolineen ja pienine liikahduksineen, eivätkä edes isossa ryhmässä mitään puhuvia päitä. He tekevät aivan normaaleja ihmiselämän asioita, kuten puhuvat puhelimessa, ja samalla saat kirjoitettua juonta eteenpäin. Nelly on tietenkin oma ainutlaatuinen persoonansa, mutta samalla hänessä on niin kauhea määrä tavallisen, normaalin keskivertoihmisen piirteitä, että hän on realistinen kaikessa mielenkiintoisuudessaan.
Tarina toki etenee myös kaiken kirjoituksen ulkopuolella, mutta silti en ole varma, mistä Nelly tietää Jellosta, tai varsinkaan nopeasta etenemisestä. Sekoittuuko tässä nyt sinun ja hahmosi tieto, vai oletammeko Nellyn nähneen ja kuulleen muutakin kuin Eiran juoruja ja Hellon muka aivan sairaan salaisia ja huomaamattomia katseita. 😀 Viittaan siis lähinnä tuohon, miten Jello etenee Nellyn mielestä nopeasti. Niin etenee, mutta mitä hän tietää?
Noankin mielestä oli hienoa, että tartuit saunailtaheittooni. Ainakin Jilla on tehnyt tätä jo aiemmin, ja minusta tämä on joka kerta jotenkin aivan sairaan sydäntä lämmittävää. Minä upittelen topaa ja heitän sinne joitain kuviteltavissa olevia yksityiskohtia, ja joku teistä päättää oikeasti herättää ne eloon ja kuvitella ne meille kaikille. Melkein yhtä suloiselta tuntuu taas se, että Nellylle muu maailmankin on olemassa ja Kinnasen Ekku puhelinsoiton päässä. Ja edes Ekku, jonka koti on toisessa tarinassa, ei ole maailmastaan irti, vaan Chai tulee hänen tarinassaan lenkiltä kotiin. Vielä enemmän kommenttia ja kiitosta ansaitsisivat tietenkin oman väen hahmot tarinassasi. Mielenkiintoni muiden mainitsemista kohtaan ei lopahda: en vain voi joka kommentissa käsitellä asiaa monen sivun vertaa. 😀
-
En osaa oikein päättää, mikä tässä tarinassa on parasta, koska niin monista asioista tykkään. Olen lukenutkin tämän tähän mennessä jo aika monta kertaa, ja aina on jotain uutta noussut esiin!
Pidänköhän eniten rauhallisesta, oikeakielisestä kirjoituksesta? Olen sillä tavalla outo, että minulla on verissä se, että välitän tekstin sujuvuudesta joskus liikaakin. Tämä on sujuvaa, mielenkiintoista ja etenee sopivaan tahtiin. Ehkä pidän enemmän kuitenkin siitä, miten ehdit pienessä tilassa huomioimaan tosi monta hevosta ja ratsastajaa, ja vieläpä tarttumaan muiden tarinoiden yksityiskohtiin. Taidan lähtökohtaisesti arvostaa sitä, että olet viitsinyt lueskella paitsi muiden juttuja, myös tämä tallin nörttimäisen tarkkoja ympäristökuvauksia ja halunnut tuoda niitä tarinassasi esiin. Nyt tämä juttusi ei leiju ilmassa, vaan se ei voisi sijoittua oikeastaan mihinkään muualle kuin juuri tähän tapahtumaan. Ehkä pidän eniten siitä, miten lisäsit näihin tapahtumiin vielä oman twistisi? Erityisesti siinä kohtaa kun Nitthan säikähtää putoavaa lunta enemmän kuin hevonen. Ehkä pidän eniten siitä, että voin samastua tähän reissuun tekstisi kautta? En osaa päättää.
Hyvä että päätitte lähteä mukaan: siitä syystä pääsin lukemaan tarinan tästä tapahtumasta myös Oonan näkökulmasta, ja se oli hyvä lukukokemus. Vaikuttaa myös siltä, että reissu oli ihan lähdön väärti Oonan ja Kyöstinkin mielestä. 🙂
-
Kylläpä jaksoit panostaa! Mitä enemmän liikkuvia osia kuvassa on, sitä kovempi homma siinä on. Ja tässä on päätallikin taustalla ihan itsensä näköisenä. 😀 Mielikki on söpö niin kuin aina, ja rohkea flikka kun on noin nätisti hevosen selässä. Eikä Flidaa voi kuin kehua, kun se jaksaa suhtautua kaikkeen noin ymmärtäväisesti. Tämä on niin tosi tosi ihana kuva monessakin mielessä. Se on paitsi taitavasti tehty ja hieno, myös kaikki ovat ihan paikkaa myöten aivan täydellisesti tunnistettavissa. Ai että. <3
-
Okei, täällä tapahtuu päivä päivältä hämmentävämpiä asioita. Loin kaksi kollia, joista olin aivan varma, että näitä ei kukaan huomaa, ja kuinkas käykään. Toinen on kehittänyt parisuhdekkeen ja toinen on tällä tavalla esillä tarinassa, jossa Nelly kasvattaa luonnettaan. Olet nyt onnistunut viemään Nellyä siihen suuntaan, johon suunnittelitkin. Tällaisilla hahmoilla harvempi uskaltaa pelata, koska heidän moraalinsa on niin erilainen kuin se, mitä yleensä tässä kulttuurissa pidetään hyvänä. Minulla on itsellänikin ongelmia tosi usein, jos minun ja oman hahmoni syvällisimmät moraalikäsitykset eivät kohtaa! Mutta toisaalta siitä on mielenkiintoistakin kirjoittaa, jos saa pidettyä itsensä kasassa. Anna mennä vain. Tästä tulee hyvä tarina. 🙂
Toivottavasti Camillasta ei tunnu, että Eetu kyttää häntä. 😀 Tottahan hän siihen luottaa, että hänen työntekijänsä hoitavat asiat hyvin. Ehkä se levottomuus ja ihmeellinen tallissa roikkuminen johtuu vain siitä, ettei Eetu osaa oikein olla vapaalla? Johtui mistä johtui, on ihan tyypillistä Eetua mennä kuitenkin auttamaan, vaikka tietää toisen tekevän jo sitä hommaa. Eetu on niitä ihmisiä, että jos hän palkkaisi siivoojan, hän keittäisi tälle kahvit ja sanoisi että istu sinä nyt siinä kun minä siivoan.
Pidän taas tästä lyhyestä ratsastuksen kuvauksesta. Sinulla on aiheeseen niin täysin eri näkökulma kuin minulla, että se on joka kerta yhtä virkistävää.
-
Provosoidun tosi helposti, ja usein vieläpä täysin minuun liittymättömistä asioista. Yksi juttu, joka saa minut aina jotenkin ärsyyntyneeksi, on se, että suunnitelman puuttumisen näkee. Nyt onkin ollut niin tosi helpottavaa seurata tätä Noan ja Flidan varsatouhua. En tiedä, oliko varsaidea yhtäkkinen vai ei, mutta sillä ei ole merkitystä: arvostan siis sitä, että teet tapauksesta tarinallisesti järkevän. Juuri noita asioita pohtisi tyyppi, joka suunnittelee ryhtyvänsä hevoskasvattajaksi tuottamalla ekan varsansa. Muistan oman äitini pohtineen juuri noita juttuja kenneliä perustaessaan. Nyt kun jatkan hänen elämäntyötään ja minun on aika kasvattaa, mietin näitä juttuja ihan itse. Ei eläimen maailmaan saattaminen ole ainoastaan ihanaa. Minusta on tosi hienoa, että se on sinun tarinassasi myös pelottavaa, epäilyttävää, huolestuttavaa ja vaikka mitä. Nillitin viimeksi siitä, ettei Noa ole mistään mitään mieltä, mutta nyt on kyllä niin iso asia kyseessä, että kaikki monet, ihanan ristiriitaiset mielipiteet näkyvät.
Mutta ei Noa-paran pidä liikaa murehtiman. Onhan tässä koko ajan osaavampia ja osaavampia apukäsiä. 🙂 On omistajia, joilla on ollut varsoja. On yksi ääliökin, joka hokee ettei se nyt ole niin vakavaa ja tarkkaa. Ja sitten peruseetu, joka on luonteeltaan kuin lehmä ja selviytyy aina sen vuoksi vaikkei niin kauheasti mitään osaakaan.
Myös varsan ja Flidan, hmm, rinnastaminen koko tarinan ajan toimii hyvin. Flida on erityisen vakaa ja varsa erityisen eloisa, kun ne asettaa tällä tavoin samaan tilaan ja samoihin lauseisiin. Korostunut vaikutelma olisi jäänyt saavuttamatta, jos tarinassa olisi ollut vain jompi kumpi.
Ja siitä vielä sanon, että otsikon poimiminen omasta tekstistä yleensä toimii! 🙂 Niin nytkin.
-
Näköjään hahmon oman elämän yksityinenkin draama ilmaisee minut samalla tavalla kuin muiden varsinaisten hahmojen kesken elettävä draamakin. Maija ei kuulosta kauhean helpolta eksältä, vaikka hänen kanssaan pitäisi teiniä pystyä kasvattamaan. Huomasin myös vihjeesi raskaana tupakoinnista, ja vaikka en saisi fiktiivisiäkään naisia siitä tuomita koska itsemääräämisoikeus, niin kyllä minä silti vähän tuomitsen. Olisin olettanut, että Maija tappelee vähän enemmän vastaan ennen kuin päästää tyttärensä isälleen, mutta ilmeisesti uuden miehen (ja ehkä vauvankin) kanssa Sofi-parka on vähän tiellä. Minun käy Sofiaa sääliksi: miellän hänet kunnon tytöksi, vaikka en vielä voikaan tietää. Onneksi on Jaken kaltainen iskä auttamassa. Koska iskät pystyvät mihin vain. Minä ainakin uskon edelleen, että minun iskäni oli supermies, vaikka olen jo ihan aikuinen!
Sofia on hellyyttävää katsoa iskän silmien läpi. Vaikka et kirjoita kömpelösti suoraan, että Jake rakastaa ja ihailee Sofia, se näkyy kyllä. Rakkaimpiaan pitää silmällä, ja Jake tekee juuri näin. Hän tietää tytön harrastukset ja huomioi senkin, miten hänen tyttärensä istuu kädet koiran ympärillä. Minusta ainakin on melko haastava kuvata lapsia vanhempiensa silmien kautta, koska minulla ei ole lapsia, enkä voi kuvitella sellaista rakkautta varmastikaan kauhean autenttisesti. Mutta juuri näin minäkin sitä lähtisin kuvailemaan: huomioinnin kautta.
Vaikka tässä tekstissä on aika riipivä aihe, on tämä silti suloinen. Sitä paitsi minun on käynyt vähän sääliksi yksin asuvaa Jakea: hän on liian hyvä yksinäisyyteen. Nyt Sofi on kotona, ja kun molemmat tottuvat siihen, siitä taitaa seurata lähinnä hyviä asioita.
-
Haluatko kuulla, mitä ajattelin tästä lopusta? Minä haluaisin tietää lukijan arvailuja, jos olisin sinä. Ensimmäisenä säikähdin, että Sofialle on käynyt jotain. Sitten aloin pelätä, että Sofia, jonka juuri toivoin pysyvän luotettavana, onkin aloittanut jonkin jutun Katyan eksän kanssa!! Nyt yritän tyynnytellä itseäni, että se eksän-apina nyt vain on jostain ihme syystä käymässä ja Katya järkyttyi siitä, ja kohta Sofia heittää hänet ulos. 😀 Ilmeisesti loppu on siis toimiva, kun ainakin Noa sanoi olevansa utelias, ja minäkin arvailen malttamattomana, että mitä siellä keittiössä nyt on!
Pidän taas kerran paikallisuuden esille tuomisesta tarinassa. Pienessä paikassa törmää tuttuihin, ihan pakosta. Aivan ehdottomasti tallitututkin poistuvat joskus tallilta ja tapaavat edes sattumalta muualla. Se ei ehkä toimisi helsinkiläistarinoissa: jos hevonen on jossain Malminkartanon tuollapuolen ja itse asuu Mellunmäen metriksellä eikä yhteisiä harrastuksia ole, on kuitenkin verrattaen pieni todennäköisyys törmätä toiseen. Mutta Otsonmäellä ja jopa Seinäjoella puolestaan — ilman muuta! Ei voi olla törmäämättä!
Sen lisäksi, että otat huomioon paikan, olet tutustunut jo Noan hahmoonkin. Tässä on pilkahduksia niistä asioista, joita vain Noa tekisi ja sanoisi, eikä mikään muu hahmo. Vitsit että pidän tällaisesta omistautumisesta kirjoittamiselle.
