Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Millaista on olla oikeasti allerginen ja asuntoautossa
En nähnyt niitä, enkä edes kuullut niitä, mutta jo ennen kuin olin saanut kengät jaloistani, tiesin niiden olevan siellä. Tietenkin toivoin vain kuvittelevani, vaikka olin varma, etten kuvitellut. Nuha ei tule niin lyhyessä ajassa, muutamassa sekunnissa, eivätkä silmät ensin veresty nuhassa ja ala sitten turvota nopeasti umpeen. Eikä keuhkoihin satu ensimmäisenä päivänä, vaan vasta kun on yskinyt muutaman vuorokauden oikein kunnolla. Silti minä menin ja katsoin — ja saman tien toivoin, etten olisi katsonut. Kuka niitä pieniä piruja olisi voinut vastustaa? Ne olivat niin ihania, niin pörröisiä. En kauheasti kissoista ymmärrä, mutta niin pieniä pentuja Jilla leikitti, että ne olivat varmaan vasta silmänsä aukaisseet.
Pakenin saman tien ulos niin nopeasti kuin normaali ihminen olisi paennut sudenpentuja. Lähdin niin vikkelästi, että kengätkin jäivät oven sisäpuolelle, mutta onneksi taloa kiertävä terassi oli ihan kuiva ja lämmin, koska niin varhaisesta illasta oli kyse. Istahdin puutarhatuolille ja hengittelin suun kautta happea saadakseni. Oli parempi pitää silmät suosiolla kiinni ja odotella mielummin kuin tihrustaa vaivalloisesti luomien raoista. Keuhkojen puristus ja silmien pahin turvotus olisi ohitse ihan puolessa tunnissa, enkä minä ollut niihin ennenkään kuollut. Kutitus, nenän valuminen ja silmien kuivuminen loppuisi myös viimeistään parin päivän kuluttua.
Ovi aukeni. Oletin, että Hello tuli ulos perässäni, mutta kukaan ei tömistellytkään kantapäillään minua kohti terassilaudat natisten, vaan tassutteli paljon pehmeämmin. Niiskaisin ja ajattelin juuri kurkistaa, kuka oli tulossa, kun hän alkoi puhua. Tunnistin äänen, tottakai, koska olinhan kuullut sen jo monesti.
”Eetu?” Se oli Nelly. ”Mikä sun tuli?”
”Moon vähä allerginen kissoolle”, vastasin siihen tyynesti, vaikka samalla mietin, että mitähän nyt. Kissojen tulisi häipyä, se on selvä, mutta allergeenit asuisivat koko tuvassa vielä kauan kissaperheen muutettuakin. Rykäisin vähän limaa liikkeelle keuhkoistani ja avasin verestävät, mutta samaan aikaan kuivilta ja kuumilta tuntuvat silmäni.
”Ai vähä!” Nellyltä pääsi. ”Sä näytät siltä ku oisit tapellu grillijonos tai jotai.”
”Kiitti. Voisikko hakia mulle jotaki niistopaperia ja lääkkehiä? Siinon siinä maustekaapis lääkkehiä.”Lääkkeet auttoivat nopeasti. Puolessa tunnissa oloni oli kuin tavallisella flunssatoipilaalla, paitsi että käsivarsia kutitti niin että kynsin ne punaisiksi. Silmiä en hinkannut, vaikka teki mieli. Sen kun istuin viltin alla ja mietin, että mitähän seuraavaksi. Se oli inhottava tunne, sillä jään aika harvoin neuvottomaksi. Nelly oli päivittänyt minulle kissojen tilanteen ennen kuin oli lähtenyt asuntoautoonsa.
Aikani tallille tuijotettuani ymmärsin lopulta taputella taskujani kunnes löysin puhelimen. Siinä oli vielä hieman virtaa jäljellä, joten avasin Internet-selaimen. Kissatalo taisi olla vanhentunut hakusana? Kokeilin hakea hakusanalla SESSY. Avasin Ohjeita-välilehden. Olisiko ”Löytynyt lemmikki” oikea linkki? Löysin Koiramäen majatalon puhelinnumeron. Puhelin tuuttasi monta kertaa, koska olihan ilta. Joka tuuttauksella minua alkoi suututtaa enemmän. Otsonmäellä oli aika tavallista pitää kissoja edelleen irti, vaikka varsinaiset kesäkissat olivatkin jo hyvin harvinaisia. Missähän kunnossa tuokin katti oli pentuineen? Kai se olisi voinut jäädä, jos olisin voinut olla sen kanssa samassa tilassa. Tai edes niiden ihmisten kanssa, jotka olivat olleet sen kanssa samassa tilassa ja tulivat sitten luokseni käymättä ensin suihkussa ja pesemättä kaikkia vaatteitaan. Kai kissaakin pelotti tehdä pennut vieraassa ympäristössä? Tavallaan toivoin, että se olisi ehtinyt kuolla ennen kuin tuotti Otsonmäelle vielä kolme uutta kattia, joita muutenkin oli jo löytöeläintalot ja tienposket pullollaan.
”Koiramäen majatalo”, kuului lopulta puhelimesta jonkun naisen ääni.
”Tässon Hopiavuoren Eetu.”Kissat olisivat seuraavana aamupäivänä poissa. Ajattelin, ettei se tässä konkurssissa enää tuntuisi, vaikka ne levittäisivät pennunhilsettään talooni vielä puolisen vuorokautta. Joka tapauksessa en voisi mennä sinne vähään aikaan. Minun olisi palkattava joku siivoamaan alakerta kirjaimellisesti lattiasta kattoon, toivottava ettei kukaan kulkisi kissavaatteilla yläkertaan ja yritettävä nukkua siivouksen jälkeen yläkerran pienessä olkkarinurkassa viikko tai kaksi. Naksuttelin kieltäni mietteliäänä ja vatsani kurisi äkäisesti. Olisi ehkä pitänyt havahtua aikaisemmin lähtemään kauppaan. Sätin itseäni myös siitä, etten ollut kantanut mitään petivaatteita tallin vintille varmuuden vuoksi. Tallitupa ei ollut vielä liian hyvin lämpöeristetty. Ei siellä ilman peittoa, makuupussia tai toppatakkia nukuttu. No. Jollakulla olisi varmasti ylimääräinen peitto. Hellon luona ainakin, jos ei kenelläkään lähempänä asuvalla.
Vaikka oli ehkä vähän epätoivoista aloittaa peiton etsintä Nellyn luota, ajattelin kuitenkin tehdä niin. Se oli kuitenkin lähimpänä sijaisteva mahdollisuuteni. Koputin siis asuntoauton ovelle, ja kun vastausta ei kuulunut, koputin ikkunaan. Kun varvistin, näin siitä miten Nelly havahtui tietokoneensa äärestä.
”Mä katoin just Netflixii”, Nelly sanoi tervehdykseksi, ”tuliksä kattoon mun kaa romanttisia komedioita sylikkäin?”
Se oli niin yllättävä kysymys, etten oikein osannut vastata, vaikka tietenkin se oli vain vitsailua. Auoin hetken suutani ennen kuin sain sanottua mitään. ”Eiku — en mä mitää sittenkää”, päädyin sanomaan.
”Eetu. Mitä? Tuuksä sisään?”
”Emmä. Mä oikiastansa tulin kysymhän jotta onko sulla ylimääräästä peittoa? Mä en voi ny hakia mitää tuvasta.”
”Kyllä me Eetu saman peiton alle mahdutaan!” Nelly vakuutti niin vilpittömän näköisenä, että suuni taisi loksahtaa auki. Huomasin oikein ottavani pari askelta taaksepäinkin. Hyvä etten nostanut vielä käsiänikin torjuvasti eteeni kämmenet Nellyä kohti. Enhän minä nyt herran tähden voinut sellaista keskustelua asiakkaiden kanssa käydä edes vitsaillen. Enkä varsinkaan työntekijöiden.
”Se oli vitsi. On mulla peitto. Tuu sisälle.”
”Kiitti. Mut ehkä mä meen vaan tallitupahan nukkumhan jo…”
”No et sä kyllä siellä pölyssä ja kylmässä nuku.”Tulin menneeksi sisään asuntoautoon. Tulin juoneeksi mehua muovikupista ja mutisseeksi monesti anteeksipyytelevään sävyyn, miten en kyllä sitten kissoja vihaa kaikesta huolimatta. Että toivon niille hyvää, vaikka täälläpäin löytökissalle harvoin käy hyvin. Tulin pyöritelleeksi muovikuppia käsissäni kauemmin kuin suunnittelin, ja pelanneeksi monta erää paskahousua pienen pöydän ääressä. Kaiken sen jälkeen jotenkin jäin vielä yöksi, eikä sitä pientä asuntoautoa ole tosiaankaan ollut suunniteltu sellaiselle parivaljakolle kuin minä ja Nelly. Onneksi hänellä oli se ylimääräinen peitto. Makasin kauan valveilla sen alla ja yritin mahtua aivan tosi pieneen tilaan sängynreunalle. Minun kokoiseni mies ei kuitenkaan hirveän pieneen tilaan mahdu, ja olin kyllä koko ajan ahdistuneen tietoinen siitä. Ja siitä, etten ikinä ollut aikuisiällä nukkunut kenenkään muun kuin Pihlajamäen Annikan vieressä. Vaikka olihan autossa huomattavasti lämpimämpi kuin tallituvassa olisi ollut. Nenän vuotaminenkin loppui, vaikka käsivarsia kutitti niin kuin minussa olisi ollut kirppuja.
-
Eetu – Jussi
Tältähän se näyttikin. Se, kun oli piha täynnä hevosia ja ihmisiä. Viimeksi, kun tämä tallin piha oli täysi, kaikki hevoset olivat puoliverisiä, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Nousin Jussini selkään ja sentään se oli sama kuin aina. Sieltä oli hyvä ihailla sekalaista sakkia. Oli työhevosta — parikin itse asiassa — oli suokkia, ponia ja friisiläinenkin. Oman tallin Pasi uuden kämppikseni ratsuna, ja tallin uusi asukas Flida toisella. Tältä Hopiavuoren tallin piha kuuluikin näyttää. Innokkaimpina taisivat olla lähdössä Cozmina ja Pasi.
Koko maastoilusta jäi kirkkaiten mieleeni kaksi kohtaa. Toinen oli lyhyt laukkapätkä, jolle melkein jokainen taisi osallistua, ellei oteta lukuun Nitthania ja Reitaa lainaratsuineen. Oli niin miellyttävää antaa mennä lyhyttä laukkaa ihan muuten vain, kun ei ratsastanut sillä kertaa niin vakavissaan. Vaikka Jussi oli aluksi hyvinkin vakavissaan: se oli ihan varma että Herkku-niminen ori oli sen kanssa kilpa-ajoissa rennon laukkailun sijaan, ja suomenhevosia, Purria ja Pullaakin se kyttäsi vihamielisesti. Onneksi Jussikin rentoutui nopeasti ja ymmärsi, ettei tässä ole kyse nopeudesta, vaan kevään tuoksusta, sulavasta lumesta, kavioiden rummutuksesta hieman kosteaa maata vasten ja muusta sellaisesta paljon tärkeämmästä.
Metsäosuus tuntui hujahtavan ohitse nopeasti, siellä ei paljoa pystynyt puhumaan pitkänomaisen letkamuodostelman vuoksi. Sen sijaan talleille päin palatessamme hidastelin itselleni ja Jussille paikan kauempaa jonosta, koska enää suoralla tiellä ei voinut kukaan eksyä. Kuljimme vähän aikaa Mörrin ja Alvan sekä Flidan ja Noan lähellä, ja tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi. Kun jotkut halusivat vielä ravata, kiihdyttelin loppumatkaksi Oonan ja Kyöstin rinnalle juttelemaan siitä, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi aina tällaista. Se oli toinen lempihetkistäni, koska silloin minulla välähti, että nimen omaan tällaistahan se olisi.
-
Mamma ei ole tänään täällä
Oli ihan hiljaista. Tiesin, että Camillakin oli tauolla, ja juuri siksi olin valinnut juuri tämän hetken. Harjasin Inkaa tallikäytävällä, koska se oli ilmaissut, että sen on kylmä suulissa. Se oli herkkä tamma, ja olin melko varma, ettei se pitänyt minusta. Se piti päänsä aina ylhäällä ja aavistuksen verran minusta poispäin kääntyneenä aina kun talutin sitä aamuisin hakaankin. Mutta kaunis se oli kuin kukka: yhtä komean värinen kuin Jussi, mutta kiiltävämpi ja varsinkin päästään siropiirteisempi.
Inkan häntä heilahti niin että se suhahti ilmassa, kun yritin katsoa sen naarmua. Se oli jo parantunut, eikä tammaan voinut sattua. Kai se teki sen tottumuksesta. Joskus naarmun paineleminen oli kai sattunut ja se muisti sen. Nyt kaikki oli kuitenkin ihan kunnossa, mitä nyt ohut rupi ehkä kiristi hieman muutamia hevosen karvoja parantuessaan.
Puhdistin Inkan kaviot. Camillan ansiosta minulla oli aikaa olla sen kanssa ihan rauhassa. Sen jalkoja oli kevyempi pidellä kuin Jussin. Vaikkei se vastustellut puhdistamista, se nojautui taas poispäin minusta, kun silitin sen kaulaa ja kehuin sitä. Se katseli minua tuimasti. Se olisi kurtistanut kulmakarvojaan, jos sillä olisi ollut sellaiset.
”Sori. Mamma ei oo nyt täälä”, mumisin sille pahoittelevasti. Se ei olisi halunnut enää pukeutua loimeen, vaikka aluksi se ei halunnut että se otettiin pois. Se ei ollut halunnut minun kanssani sisälle kesken päivän, ja nyt se ei halunnut enää uloskaan. Hymyilin sille ja pudistin päätäni. Kyllä hienossa naisessa kuuluu olla asennetta.
Kun Inka oli taas haassaan, lähetin siitä Helille kuvan. Se ei ollut kauhean hieno kuva, mutta hevosen siitä tunnisti, ja pystyi todeta terveeksi. En oikein tiennyt, miten kirjoittaa, että Inka voi hyvin, eikä tarvitse olla huolissaan. Päädyin kirjoittamaan todella kömpelösti ja äärimmäisen kirjakielisesti. Laitoin perään hevosenmuotoisen emojin, jota jouduin etsimään puhelimestani kauan, sillä ikinä en sellaisia käytä. Melkein jo jouduin pyytämään Eiran apua sen löytämiseksi. Ajattelin, että ehkä sellainen hevosemoji piristäisi.
-
Noa Metsärinne saattaa olla niin hyvä valokuvaaja, että häntä pyydetään ristiäisiin, synttäreille ja avajaisiin valokuvaamaan. Eetu Hopiavuori sen sijaan ei ole. Kun Hopiavuori kuvaa, poni saattaa joku päivä ihan oikeasti saada syötyä hänen kumisaapaskautisen kännykkänsä, jonka huippulaadukas kamerakin on jo haljennut. Tällä kertaa kännykkä pelastui, vaikka lähellä oli taas.
Tämä on kiitoskortti kaikista hienoista kommenteista, joita aivan varmasti arvostavat muutkin kuin minä. Kaikki kiitoskortit eivät ole yhtä törkeitä.
-
Jerusalem auttaa
Herätys piipitti kännykässä. Heräsin joka aamu kuudelta, ja olin kai tottunut siihen, koska uneni keveni aina muutamaa minuuttia ennen kuin herätys alkoi soida. Oli helppo avata silmät. Annika sen sijaan nukkui aina sikeästi, eikä tälläkään kertaa herännyt kännykkäni pitämään ääneen. Kierähdin lähemmäs suukottaakseni häntä ennen kuin nousisin, mutta —
”Hyi! Ei! Alas!”
Sillä olennolla oli pitkä kuono, pystyt korvat ja rottweilerin väritys. Ehdin jo häätää hölmistyneen koiran sängystäni ennen kuin tajusin, että se oli Jerusalem. Se katsoi minua pää kallellaan, loukkaantuneena huoneen nurkassa, johon se oli heti paennut. Laskin jalkani lattialle ja hieroin naamaani kaksin käsin. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta, kun Hello oli unohtanut Jerusalemin lähtiessään. Sen sijaan oli ensimmäinen kerta, kun olin ollut aamulla niin sekaisin, että olin kuvitellut hetken Annikan olevan vielä täällä.
”Tuu nyt sitte”, huokaisin koiralle ja päästin sen saunan puolen ovesta takapihalle matkallani keittiöön. Pysähdyin vielä katsomaan ikkunasta pihaa, joka oli jo valoisa. Ja jossa oli lunta. Voi vitsit. Kahvi päälle, vaatetta niskaan — Jerusalem alkoi haukkua, joten äkkiä koira sisälle — aamupalaa, piskille aamupalaa. Rapsuttelin koiran isoa päätä kahvia juodessani ja miljoonatta kertaa toivoin että minullakin olisi koira. Mutta ei minulla olisi sille aikaa. Vai… Vai olisiko? Näin miten Camilla saapui töihin ja väänsi päätallin oven lukossa valmiiksi roikkuvasta avaimesta lukon auki. Hän jätti avaimen oveen, niin kuin kuului.
Jerusalem lähti innokkaasti mukaan töihin. Se haukahteli saadakseen minut laittamaan kengät nopeammin jalkoihin. Yritin sihistä sille, että olisi hiljaa, mutta en saanut sihinääni Hellon ilmeettömän tiukkaa komennusääntä. Koira ampaisi ovesta kuin ohjus ja juoksi minun ja tallin väliä niin kauan että pääsin sisään. Sitten se pyrähti nurkan taakse Jussin karsinalle. Kyllä se jo minut tunsi ja tiesi, että sinne menisin ensimmäisenä. Tällä kertaa pysähdyin ensin vain vaihtamassa Camillan kanssa lyhyesti hyvät huomenet rehuhuoneessa. Taas kerran hätkähdin hieman hänen ryhdikästä nuottiaan ja minua hymyilytti.
Jussi, perheeni ja ainoa lapseni, räpytteli kiltin näköisenä silmiään kun livahdin sen karsinaan. Hinkkasin ensin kämmenpohjiani ja sitten kasvojani sen kaulaan, ja sen iho oli lämpöisempi kuin minun. Tämä oli aina ollut Jussin karsina. Se muutti tänne minun kanssani ja se laitettiin heti tähän karsinaan. Se asui tässä kun tämä talli oli vielä Pihlajamäen Hevostila ja muissa karsinoissa asui paljon Jussia hienompia puoliverisiä. Tämä oli sen koti, kun Annika teki päivätalleja ja valmentautui kilpailuita varten. Tässä Jussi oli, kun Pihlajamäen hevoset lähtivät yksi kerrallaan osa kalliilla uusiin koteihinsa ja osa teuraaksi jotta niistä päästiin eroon. Ja tässä me Jussin kanssa suunnittelimme, mitä minä teen omille hevosilleni, kun en yksin voinut ajatellakaan maksavani sekä Pihlajamäen tilan ostamisesta kuuluvaa lainaa että niiden elinkustannuksia. Ja tässä Jussi vieläkin vietti yönsä. Samassa karsinassa, mutta minun tallissani, ja olihan sillä nyt jalompaa seuraa kuin Pihlajamäen hevoset. Oli työhevosta, ponia, terapiahevosta, pikkuvarsaa ja isompaa varsaa. Ja muita ratsuja tietenkin.
Jerusalem haukkui taas komentavasti. Minulla kesti liian kauan. Uuno polkaisi käytävän toisessa päässä kavionsa seinään niin että paukahti. Se rakastaisi antaa vähän kyytiä Jerusalemille. Yritin taas komentaa sitä. ”Jerusalem!” sihahdin sille vaativasti, mutta ei sellaiseen nimeen saa tarpeeksi voimaa jotta se toimisi toruna. Vain Hello voi antaa koiran nimeksi Jerusalem. Jerusalemin isä asuu Ilveksen Allun luona. Sen nimi on Jeriko. Vain aito Ilves voisi antaa koiransa nimeksi Jeriko. Onneksi Allu kutsuu sitä yleensä Rikoksi.
Kun kaikki hevoset oli ruokittu, meillä oli Camillan kanssa aikaa siivota rehuhuone. Kun olin yksin tallissa, ruokinnassakin kesti niin kauan, että ensimmäisiä sai viedä jo ulos kun viimeisille oli antanut ruuat.
”No? Miten soot ny viihtyny? Otsonmäellä?” koetin kysellä.
”Näin alkuun hyvin”, Camilla vakuutti, ”on hyvät lenkkimaastot. Pikku hiljaa saa muuttokuormaakin purettua.”
”On se hyvä jotta sä tulit. Mullon oikeen aikaa olla ton Jussinki kans. Ekkö sä sitä lentopalloa pelannu? Kuule — Otsonmäelläki on joukkue. Tai no, soon varmaan ainua joukkuelaji johona on joukkueeta täällä. Mut onhan Seinäjojella sitte kaikenlaasta.”Uuno ja Skotti oli helppo viedä yhdessä ulos. Vaikka ne ovat suuria, ne ovat tosi rauhallisia. Kummallakaan ei ollut mikään kiire hakaan. Sen sijaan Pasilla on aina. Nakitin Camillan loimittamaan sille sadeloimen inhottavan räntäsateen vuoksi. Se oli sen tyypin poni, joka muuten jonottaisi puolen tunnin kuluttua sisään märkyyden takia vihaisena kuin, noh, Pasi. Jerusalem säntäili minun ja hakojen välillä ja yritti auttaa, ja Uuno viskeli päätään vaikka oli aita välissä. Siitä näki, että se olisi rakastanut potkaista vähän Jerusalemiin vauhtia. Ei se Ringoa samalla tavalla vihannut, vaikka Ringo räksytti paljon enemmän, kunnollinen ajava metsästyskoira kun oli.
Heran kanssa minulla oli, no, en voi sanoa että ongelmia, mutta mutkia matkassa kuitenkin. Se tuli niin nuoreksi ja vilkkaaksi tapaukseksi tosi kiltisti, joskin erittäin ripeästi suuliin asti. Lipan alla se kuitenkin äkkäsi sulavan lumikerroksen ja kieltäytyi jatkamasta, vaikka Onni ja Jussi katselivat sitä jo haassa kaulat pitkinä. En ryhtynyt sen kanssa vetokilpailuun, koska tottahan pienikin hevonen olisi minut siinä voittava. Sen sijaan haukottelin, kaivoin kännykän taskustani ja nojauduin tallin seinään. Hetken Hera murjotti pää pystyssä riimunarun päässä, mutta sitten sitä alkoi kiinnostaa. Katselin sitä salaa sivusilmälläni ja käännyin aina enemmän poispäin, kun se yritti kurkistaa mitä mahdoin niin salamyhkäisenä puuhata. Lopulta se alkoi näyttää siltä, ettei se kestäisi enää, ja minun oli helppo kävellä pää kumarassa kännykän kanssa tarhoille utelias varsa turpa pitkällä perässäni. Vasta kun riimu oli poissa sen päästä ja portti kiinni, näytin sille puhelinta. Maistaa en antanut, vaikka se olisi kovasti halunnut. Tiesin, ettei sama temppu toimisi toista kertaa. Minun täytyisi hankkia taskuihini jotain kiinnostavampaa, ehkä pientä ääntä pitävää romua.
Karsinoiden siivouksessakin meni hämmentävän vähän aikaa kahdestaan. Minä siivosin Jussin tallia. Sitä on monen mielestä ärsyttävämpi siivota, kun karsinoiden ovissa on pienet kynnykset. Ja onhan Jussin talli muutenkin vanhempi ja hirveämpi. Karsinoiden puiset kanttauksetkin ovat tummanruskeat, niin kuin kalteritkin, mikä taitaa olla aika ennenvanhaisen näköistä. Uudessa tallissa kaikki oli vaaleampaa. En kuitenkaan ajatellut vielä remontoida Jussin tallia, koska vaikka vaikutelma oli muinainen, kaikki oli ehjää ja vielä siistin näköistä.
Jerusalem nukkui heinäkarsinassa kun siivosin. Välillä kuului kahahdus, kun se nousi ylös. Satunnaisesti sen pää myös pisti esiin karsinan kalterien raosta, mutta se oli ihan hiljaa. En uskaltanut pitää sitä irti, kun en ollut pihalla vahtimassa. Jerusalemilla oli paha taipumus kuljeskella kukkia haistelemassa ja ajautua lopulta ajatuksissaan vaikka kuinka kauas.
Sitten oli toisen aamukahvin aika. Pyysin Camillaa mukaan ja hän sanoi tulevansa ihan hetken kuluttua. Jotain oli kuulemma jäänyt vielä tekemättä rehuhuoneessa. Koira lähti mielellään minun mukaani. Istutin sen kuistille ennen kuin avasin oven, mutta silti se sujahti sisään kuin suuri mustanruskea karvainen elohopea. Potkin kengät pois ja haistoin heti kahvin. Jes, Jilla oli kereillä.
Kun astuin keittiöön, tunsin miten leukani loksahti auki. Hello oli siellä. Siinä ei ollut mitään radikaalisti erikoista, vaikka ajankohta olikin melko aikainen. Sen sijaan hänen ulkonäkönsä oli kaikin puolin vääränlainen. Jo pelkästään toiselta puolelta lyttääntynyt mutta toiselta puolelta suorastaan afromaisen sotkuinen tukka olisi paljastanut hänen ilmestyneen siihen sängystä päin, mutta sen lisäksi hän läpsytteli keittiössä paljain jaloin ja ilmeisesti pelkkään peittoon ja Puman lökäreihin — minun housuihini — pukeutuneena. Sitten hän vielä nyökkäsi minulle suu viattoman ilmeettömänä ja kulmat aavistuksen kohollaan.
”Eksoo menny välillä kotia ollekkaa?” ähkäisin kun sain leukaniveleni taas toimimaan.
”E”, Hello äännähti ja pinosi päällekkäin niin monta voileipää, ettei edes hän jaksaisi syödä niitä kaikkia.
”Eksä sitte ajatellu vaikka kysyä jos sä jäät tänne?” ihmettelin vähän varovaisesti. Ei minua niinkään haitannut, että Hello oli jäänyt, enkä halunnut pahoittaa hänen mieltään. Jilla ja Noa sen sijaan saattaisivat pitää aika erikoisena, että joku kylähullu sai nukkua ilmaiseksi meidän nurkissamme.
”Hä hyhying”, Hello sanoi leipä suussa.
”Hä?”
”Et mä kysyin”, Hello toisti nielaistuaan mahtavasti. ”Jillalta”, hän tarkensi ja osoitti kerran haukatulla leivällään kattoa käsittämättä, että siinä kohdassa oli itse asiassa pikemminkin Noan huone. Kurkunpala läpsähti leivältä lattialle. Tuijotin sitä niin kauan kunnes Jerusalem söi sen. Hello haukkasi leivästään uudestaan ja rapsutteli hyvin vaivalloisen näköisesti varpaillaan Jerusalemin kylkeä.Olinhan minä sen touhun siinä sohvalla nähnyt eilen terassilta ikkunan kautta. Olisihan minun nyt pitänyt tietää.
”Selevä. Mee ny siitä”, huokaisin ja hätistelin Helloa samalla kun Camilla ehti kahville. Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli sanoa ennemminkin, että kunhan olet nyt varovainen tällä kertaa. Hello saa aina siipeensä. Sitten hän niiskuttaa surkeana tuossa olohuoneen sohvalla. Sitten ihastuu taas uudelleen, eikä ikinä opi, ja sama toistuu. Tutkimattomia ovat putkiaivon tiet. Hello-raukka on vielä niin vihreä.”Asuuko Hellokin täällä?” Camilla kysyi epäileväisenä kun avasin kuppikaapin ja lusikkalaatikon osoittaakseni, että hänen tulisi nyt ottaa itse kahvia.
”Näköjään”, hymähdin. ”Ei se asu täällä”, tarkensin sitten kahvia kaataessani, ”se vaan lorvii täällä paljon.” -
Laitoin Remuksen tarhaamaan Maken kanssa ja Heran Onnin ja Jussin kanssa kun ainakin Jussi tykkää vauvoista. Muutetaanko jotain? Pitäisikö Hera laittaa sittenkin Maken ja Remuksen kanssa kun se on raukka niin pieni? 😀
-
Kirjoitat aina hyviä tarinoita, mutta tämä on silti ehdottomasti onnistunein kaikista lukemistani tähän asti. Ihan kaikki oikeasti toimii aina aiheen rajauksesta lähtien. Tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään ylimääräistä, eikä tämä kaipaa mitään lisää. Jos julkaiset joskus novellikokoelman, tämä toimisi siinäkin ihan itsenäisenä tekstinä vain ihan pienin muokkauksin ja kevyellä kustanustoimittajan oikolukemisella. Kontekstissaan, täällä, muiden tarinoiden keskellä, tämä on tällaisenaan tietysti vielä täydellisempi kun tunnemme jo muut hahmot ja Noan etukäteen.
Haluaisin nostaa esiin tästä tosi monta onnistunutta asiaa, ja olen nostanutkin, mutta koska kommenttini venyi sivu sivun perään, jouduin muokkaamaan ja rajaamaan vähän nostoja. Ensimmäiseksi haluan kuitenkin nostaa esiin näkökulmasi. Kärsimys ilman surkuttelua ja itsesäälissä rypemistä on vaikea näkökulma! Itsesäälissäkään ei ole mitään pahaa, mutta tätä juttua se olisi laimentanut. Onnistuit loistavasti tuomaan esiin sitä Noaa, jonka kuvittelen jo tuntevani. Hänen menneisyytensä on mitä on, mutta ainakaan tähän mennessä itsesäälissä vellominen ei ole kuulunut hänen tapoihinsa. Tässä hän kohtaa kivun, painajaiset ja kaken täsmälleen omasta oikeasta näkökulmastaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki on kauheaa, mutta jättää kaiken säälimisen lukijalle ja huolestumisenkin muille hahmoille.
Toinen asia, josta ehdottomasti haluan kirjoittaa, on kaksi eri Noaa. Hän on muuttunut sitten menneisyytensä, mutta maltat silti olla suotta alleviivaamatta sitä kömpelösti. Se, että hän haluaa lyödä Tuomasta, kun hyvät nousut menivät pieleen, kertoo ihan kaiken olennaisen. Ja kavereiden kuolema on tulkintani mukaan se hetki, kun Noan elämä alkoi muuttua. Hätäännyksen voi tuntea. Kerrot täsmälleen tarpeeksi Tuomaksen tyhjistä silmistä ja Mikon vääntyneistä niskoista, jotta tapahtuman kauheus välittyisi. Maltat olla kuitenkin vellomatta siinäkään liikaa, jotta lukijan huomio pysyisi olennaisessa. Teemasi ei ole ruhjotut ruumiit!
Kolmanneksi minun on kehuttava onnistuneita, vähän harhaisia takaumia. Vaikka sparraan sellaisia, jotka julkaisevat juttujaan kansienkin välissä, ja vaikka joskus luin paljon, oikeasti onnistuneita ja sulavia takaumia on erittäin vaikea tehdä. Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen, mutta näistä en muuttaisi mitään.
Koska en voi kirjoittaa loputtomasti, viimeisenä nostonani valitsen sen, miten uskollinen jaksat olla myös muiden hahmojen luonteille ja tyylille, vaikka kyseessä onkin Noan tarina. Aivan käsittämättömän tarkkaa omistautumista kirjoittamiselle. Tämä on kokonaisuudessaan erittäin viimeistelty ja valmis teksti. Voit oikeasti luottaa siihen, että olet nyt kirjoittanut ja julkaissut sellaista, johon ei ihan joka ukko ikinä pysty.
-
Oj då. Olisin kuvitellut, että Eira ottaisi ilon irti, kun ulkopaikkakuntalainen poika on jatkuvasti pihapiirissä. Eira olisi saattanut kuvitella, että hänen on esitettävä vähän avutonta ja tyhmää, koska sellaisiahan naisten pitää olla, eikö? No ainakin Eiran mielestä. Reppana. 😀 Noa olisikin ollut varmaan ainoa sellainen, jolle esitys olisi ehkä mennyt läpi. Kaikki muut ovat asuneet pitkään täällä ja tietävät, että Eira on alueen paras hirvimies, eikä ikinä ammu ohi pienimmästäkään liikkuvasta maalista. Se ei ole Eiran mielestä hirveän naisellista ja viehättävää. 🙂 Noa saattaa olla kuitenkin jo liian tuttu tällaiseen esitykseen. Harmi, koska minulla oli melkein valmis tarina Eirasta ja Eiran aseesta, ja siihen tarvittiin Noa, mutta ei se mitään! Sen aika ei ole vielä. Näin on parempi: totuus Eirasta on jo julki, ja parastahan siitä on kirjoittaa kun se on ärsyttävä eikä esitä Naista! 😀
Ärsyttävyyskäyrä tässä on taas ihan just kohdillaan. Miten Noa jaksaakin olla noin kauhean kiltti, vaikka Eira on useimmiten niin sairaan rasittava, levoton ja kovaääninen! Tämän miellänkin yhdeksi Noan tyypillisimmistä piirteistä tällä hetkellä. Mutta se rauhallisuus on ihan erilaista kuin Eetun. Mistähän se johtuu?
Minusta on ihanaa, etten Noan äiti ole jäänyt vain ekaan tarinaan, vaan Noa on soitellut hänelle useamminkin. Siinä on jotain tosi kaunista — ja tosi normaalia. Aina kun kirjoitat tällä tavalla ihanasti hänestä, tulen miettineeksi tietenkin omaa äitiäni sekä sitä, miksi äidille soittamista aikuisena avun tarpeessa pidetään aina vain vähän jotenkin nolona tai pehmona yleisesti. Koska mä ainakin soitan äidille aina kun on ongelma, vaikka olisin kuinka aikuinen äijä! Äiti tietää ja osaa aina kaiken. Samalla aistin tällä kertaa tästä äidin näkökulman pullakahvien muodossa. Tunnen helpotusta Alman puolesta, kun poika on sentään sellaisessa paikassa, ettei joudu yksin sylkeä vaahtoa yöllä kylmällä lattialla, jos jotain sattuukin. Alman silmien kautta katsellessani olen sitä mieltä, että kimppakämppä on Noalle oikea paikka, vaikka hän onkin osoittanut olevansa itsenäinen ja pystyvä ihminen.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten
-
Lempiasiani tässä on aitous, josta usein sinulle jankutan, ja johon Noakin viittasi. Hahmosi ovat aina inhimillisiä huolineen ja pienine liikahduksineen, eivätkä edes isossa ryhmässä mitään puhuvia päitä. He tekevät aivan normaaleja ihmiselämän asioita, kuten puhuvat puhelimessa, ja samalla saat kirjoitettua juonta eteenpäin. Nelly on tietenkin oma ainutlaatuinen persoonansa, mutta samalla hänessä on niin kauhea määrä tavallisen, normaalin keskivertoihmisen piirteitä, että hän on realistinen kaikessa mielenkiintoisuudessaan.
Tarina toki etenee myös kaiken kirjoituksen ulkopuolella, mutta silti en ole varma, mistä Nelly tietää Jellosta, tai varsinkaan nopeasta etenemisestä. Sekoittuuko tässä nyt sinun ja hahmosi tieto, vai oletammeko Nellyn nähneen ja kuulleen muutakin kuin Eiran juoruja ja Hellon muka aivan sairaan salaisia ja huomaamattomia katseita. 😀 Viittaan siis lähinnä tuohon, miten Jello etenee Nellyn mielestä nopeasti. Niin etenee, mutta mitä hän tietää?
Noankin mielestä oli hienoa, että tartuit saunailtaheittooni. Ainakin Jilla on tehnyt tätä jo aiemmin, ja minusta tämä on joka kerta jotenkin aivan sairaan sydäntä lämmittävää. Minä upittelen topaa ja heitän sinne joitain kuviteltavissa olevia yksityiskohtia, ja joku teistä päättää oikeasti herättää ne eloon ja kuvitella ne meille kaikille. Melkein yhtä suloiselta tuntuu taas se, että Nellylle muu maailmankin on olemassa ja Kinnasen Ekku puhelinsoiton päässä. Ja edes Ekku, jonka koti on toisessa tarinassa, ei ole maailmastaan irti, vaan Chai tulee hänen tarinassaan lenkiltä kotiin. Vielä enemmän kommenttia ja kiitosta ansaitsisivat tietenkin oman väen hahmot tarinassasi. Mielenkiintoni muiden mainitsemista kohtaan ei lopahda: en vain voi joka kommentissa käsitellä asiaa monen sivun vertaa. 😀
-
En osaa oikein päättää, mikä tässä tarinassa on parasta, koska niin monista asioista tykkään. Olen lukenutkin tämän tähän mennessä jo aika monta kertaa, ja aina on jotain uutta noussut esiin!
Pidänköhän eniten rauhallisesta, oikeakielisestä kirjoituksesta? Olen sillä tavalla outo, että minulla on verissä se, että välitän tekstin sujuvuudesta joskus liikaakin. Tämä on sujuvaa, mielenkiintoista ja etenee sopivaan tahtiin. Ehkä pidän enemmän kuitenkin siitä, miten ehdit pienessä tilassa huomioimaan tosi monta hevosta ja ratsastajaa, ja vieläpä tarttumaan muiden tarinoiden yksityiskohtiin. Taidan lähtökohtaisesti arvostaa sitä, että olet viitsinyt lueskella paitsi muiden juttuja, myös tämä tallin nörttimäisen tarkkoja ympäristökuvauksia ja halunnut tuoda niitä tarinassasi esiin. Nyt tämä juttusi ei leiju ilmassa, vaan se ei voisi sijoittua oikeastaan mihinkään muualle kuin juuri tähän tapahtumaan. Ehkä pidän eniten siitä, miten lisäsit näihin tapahtumiin vielä oman twistisi? Erityisesti siinä kohtaa kun Nitthan säikähtää putoavaa lunta enemmän kuin hevonen. Ehkä pidän eniten siitä, että voin samastua tähän reissuun tekstisi kautta? En osaa päättää.
Hyvä että päätitte lähteä mukaan: siitä syystä pääsin lukemaan tarinan tästä tapahtumasta myös Oonan näkökulmasta, ja se oli hyvä lukukokemus. Vaikuttaa myös siltä, että reissu oli ihan lähdön väärti Oonan ja Kyöstinkin mielestä. 🙂
-
Kylläpä jaksoit panostaa! Mitä enemmän liikkuvia osia kuvassa on, sitä kovempi homma siinä on. Ja tässä on päätallikin taustalla ihan itsensä näköisenä. 😀 Mielikki on söpö niin kuin aina, ja rohkea flikka kun on noin nätisti hevosen selässä. Eikä Flidaa voi kuin kehua, kun se jaksaa suhtautua kaikkeen noin ymmärtäväisesti. Tämä on niin tosi tosi ihana kuva monessakin mielessä. Se on paitsi taitavasti tehty ja hieno, myös kaikki ovat ihan paikkaa myöten aivan täydellisesti tunnistettavissa. Ai että. <3
-
Okei, täällä tapahtuu päivä päivältä hämmentävämpiä asioita. Loin kaksi kollia, joista olin aivan varma, että näitä ei kukaan huomaa, ja kuinkas käykään. Toinen on kehittänyt parisuhdekkeen ja toinen on tällä tavalla esillä tarinassa, jossa Nelly kasvattaa luonnettaan. Olet nyt onnistunut viemään Nellyä siihen suuntaan, johon suunnittelitkin. Tällaisilla hahmoilla harvempi uskaltaa pelata, koska heidän moraalinsa on niin erilainen kuin se, mitä yleensä tässä kulttuurissa pidetään hyvänä. Minulla on itsellänikin ongelmia tosi usein, jos minun ja oman hahmoni syvällisimmät moraalikäsitykset eivät kohtaa! Mutta toisaalta siitä on mielenkiintoistakin kirjoittaa, jos saa pidettyä itsensä kasassa. Anna mennä vain. Tästä tulee hyvä tarina. 🙂
Toivottavasti Camillasta ei tunnu, että Eetu kyttää häntä. 😀 Tottahan hän siihen luottaa, että hänen työntekijänsä hoitavat asiat hyvin. Ehkä se levottomuus ja ihmeellinen tallissa roikkuminen johtuu vain siitä, ettei Eetu osaa oikein olla vapaalla? Johtui mistä johtui, on ihan tyypillistä Eetua mennä kuitenkin auttamaan, vaikka tietää toisen tekevän jo sitä hommaa. Eetu on niitä ihmisiä, että jos hän palkkaisi siivoojan, hän keittäisi tälle kahvit ja sanoisi että istu sinä nyt siinä kun minä siivoan.
Pidän taas tästä lyhyestä ratsastuksen kuvauksesta. Sinulla on aiheeseen niin täysin eri näkökulma kuin minulla, että se on joka kerta yhtä virkistävää.
-
Provosoidun tosi helposti, ja usein vieläpä täysin minuun liittymättömistä asioista. Yksi juttu, joka saa minut aina jotenkin ärsyyntyneeksi, on se, että suunnitelman puuttumisen näkee. Nyt onkin ollut niin tosi helpottavaa seurata tätä Noan ja Flidan varsatouhua. En tiedä, oliko varsaidea yhtäkkinen vai ei, mutta sillä ei ole merkitystä: arvostan siis sitä, että teet tapauksesta tarinallisesti järkevän. Juuri noita asioita pohtisi tyyppi, joka suunnittelee ryhtyvänsä hevoskasvattajaksi tuottamalla ekan varsansa. Muistan oman äitini pohtineen juuri noita juttuja kenneliä perustaessaan. Nyt kun jatkan hänen elämäntyötään ja minun on aika kasvattaa, mietin näitä juttuja ihan itse. Ei eläimen maailmaan saattaminen ole ainoastaan ihanaa. Minusta on tosi hienoa, että se on sinun tarinassasi myös pelottavaa, epäilyttävää, huolestuttavaa ja vaikka mitä. Nillitin viimeksi siitä, ettei Noa ole mistään mitään mieltä, mutta nyt on kyllä niin iso asia kyseessä, että kaikki monet, ihanan ristiriitaiset mielipiteet näkyvät.
Mutta ei Noa-paran pidä liikaa murehtiman. Onhan tässä koko ajan osaavampia ja osaavampia apukäsiä. 🙂 On omistajia, joilla on ollut varsoja. On yksi ääliökin, joka hokee ettei se nyt ole niin vakavaa ja tarkkaa. Ja sitten peruseetu, joka on luonteeltaan kuin lehmä ja selviytyy aina sen vuoksi vaikkei niin kauheasti mitään osaakaan.
Myös varsan ja Flidan, hmm, rinnastaminen koko tarinan ajan toimii hyvin. Flida on erityisen vakaa ja varsa erityisen eloisa, kun ne asettaa tällä tavoin samaan tilaan ja samoihin lauseisiin. Korostunut vaikutelma olisi jäänyt saavuttamatta, jos tarinassa olisi ollut vain jompi kumpi.
Ja siitä vielä sanon, että otsikon poimiminen omasta tekstistä yleensä toimii! 🙂 Niin nytkin.
-
Näköjään hahmon oman elämän yksityinenkin draama ilmaisee minut samalla tavalla kuin muiden varsinaisten hahmojen kesken elettävä draamakin. Maija ei kuulosta kauhean helpolta eksältä, vaikka hänen kanssaan pitäisi teiniä pystyä kasvattamaan. Huomasin myös vihjeesi raskaana tupakoinnista, ja vaikka en saisi fiktiivisiäkään naisia siitä tuomita koska itsemääräämisoikeus, niin kyllä minä silti vähän tuomitsen. Olisin olettanut, että Maija tappelee vähän enemmän vastaan ennen kuin päästää tyttärensä isälleen, mutta ilmeisesti uuden miehen (ja ehkä vauvankin) kanssa Sofi-parka on vähän tiellä. Minun käy Sofiaa sääliksi: miellän hänet kunnon tytöksi, vaikka en vielä voikaan tietää. Onneksi on Jaken kaltainen iskä auttamassa. Koska iskät pystyvät mihin vain. Minä ainakin uskon edelleen, että minun iskäni oli supermies, vaikka olen jo ihan aikuinen!
Sofia on hellyyttävää katsoa iskän silmien läpi. Vaikka et kirjoita kömpelösti suoraan, että Jake rakastaa ja ihailee Sofia, se näkyy kyllä. Rakkaimpiaan pitää silmällä, ja Jake tekee juuri näin. Hän tietää tytön harrastukset ja huomioi senkin, miten hänen tyttärensä istuu kädet koiran ympärillä. Minusta ainakin on melko haastava kuvata lapsia vanhempiensa silmien kautta, koska minulla ei ole lapsia, enkä voi kuvitella sellaista rakkautta varmastikaan kauhean autenttisesti. Mutta juuri näin minäkin sitä lähtisin kuvailemaan: huomioinnin kautta.
Vaikka tässä tekstissä on aika riipivä aihe, on tämä silti suloinen. Sitä paitsi minun on käynyt vähän sääliksi yksin asuvaa Jakea: hän on liian hyvä yksinäisyyteen. Nyt Sofi on kotona, ja kun molemmat tottuvat siihen, siitä taitaa seurata lähinnä hyviä asioita.
-
Haluatko kuulla, mitä ajattelin tästä lopusta? Minä haluaisin tietää lukijan arvailuja, jos olisin sinä. Ensimmäisenä säikähdin, että Sofialle on käynyt jotain. Sitten aloin pelätä, että Sofia, jonka juuri toivoin pysyvän luotettavana, onkin aloittanut jonkin jutun Katyan eksän kanssa!! Nyt yritän tyynnytellä itseäni, että se eksän-apina nyt vain on jostain ihme syystä käymässä ja Katya järkyttyi siitä, ja kohta Sofia heittää hänet ulos. 😀 Ilmeisesti loppu on siis toimiva, kun ainakin Noa sanoi olevansa utelias, ja minäkin arvailen malttamattomana, että mitä siellä keittiössä nyt on!
Pidän taas kerran paikallisuuden esille tuomisesta tarinassa. Pienessä paikassa törmää tuttuihin, ihan pakosta. Aivan ehdottomasti tallitututkin poistuvat joskus tallilta ja tapaavat edes sattumalta muualla. Se ei ehkä toimisi helsinkiläistarinoissa: jos hevonen on jossain Malminkartanon tuollapuolen ja itse asuu Mellunmäen metriksellä eikä yhteisiä harrastuksia ole, on kuitenkin verrattaen pieni todennäköisyys törmätä toiseen. Mutta Otsonmäellä ja jopa Seinäjoella puolestaan — ilman muuta! Ei voi olla törmäämättä!
Sen lisäksi, että otat huomioon paikan, olet tutustunut jo Noan hahmoonkin. Tässä on pilkahduksia niistä asioista, joita vain Noa tekisi ja sanoisi, eikä mikään muu hahmo. Vitsit että pidän tällaisesta omistautumisesta kirjoittamiselle.
-
Oiiiii Annikaaaa mä rakastan tätä hahmoa jo! 😀 Mulla on joku fiksaatio sellaisiin hahmoihin, joilla on oikea, erottuva asenne, ja tällä kyllä on. Annika saattaa olla ihmisenä mun mielestä rasittava — en pidä lapsista — mutta niin on esim. Eirakin, ja silti tällaiset ovat hahmona ai-van parhaita. 😀 Kaiken lisäksi Annikan asenne ei tule esiin vain niin, että ilmoittaisit hänen tunteensa, vaan se läpäisee ihan kaiken. Annika ajattelee asenteella, toimii asenteella, ja muutenkin hänen tunteensa läpäisevät ihan koko kerronnankin sanavalintoineen kaikkineen, siis siitä huolimatta ettei Annika itse toimi kertojana tekstissään. Ihailin samaa asenteen välittymistä Helin teksteissä aiemmin, ja näissä on siinä mielessä tosi paljon samaa. <3
Eikä se Remuskaan hullumpi kaveri ole. Suloinen kuin suklaakonvehti se on, ja erityisesti Annikan silmien läpi kertojasi kuvailemana mielenkiintoinen.
Voisin nostaa esiin vaikka mitä käyttämiäsi hienoja ilmaisuja ja sanavalintoja. Olen outo veikko ja keräilen hyviä ilmaisuja. En kuitenkaan viitsi kursivoida tähän koko tekstiäsi. Sen sijaan sanon vain, että tässä tekstissä Annikan ajatukset ja sanavalinnat ponista ja ponille ovat aivan tosi osuvia. Välillä ne kertovat paljon Annikan asenteista, ja välillä ne ovat vain tosi, tosi hauskoja!
-
Minä en omista hevosta, minkä kerroin myös Eetulle.
Oi vitsi. Miltähän tuntuisi, jos saisi itse Eetulta tuollaisen puhelun? Näin aikuisena varmaan aika epäuskoiselta ja ärsyyntyneeltäkin: sitä ajattelisi, että joo niin vissiin. Kakarana olisin ollut ihan messissä: jes, joku on ostanut mulle hepan. Mutta sitten aikuisena ihmisenä menisikin talliin ja se olisi totta! Vitsit miten villi ajatus! Näin ei kenenkään hevonen ole vielä tänne saapunut!Ja voi mikä ihana vauva sieltä tuli! Varmaan kaikki ovat siihen heti lääpällään, eikä mitenkään vähiten Eetu, jolla on joku juttu ”tavallisiin” ruunikoihin puoliverisiin. Olen katsonut tätä samaa varsaa kun sitä myytiin ja todennut sen itsekin oivaksi tarinahevoseksi. Oikein sormet syyhyävät päästä itsekin kertomaan siitä heppasatuja… 😀 Eetu on onnekas äijä kun kuitenkin pääsee työn puolesta vähäsen tätä kaunista vauvaa himiöimään.
Kelpaako sinulle kritiikki? Se on tosi pientä.
Kun puhuja vaihtuu, aloita uuden puhujan repliikki uudelta riviltä. Se helpottaa todella paljon tekstin seuraamista, vaikka on ihan pikkujuttu. Silloin jo silmäillen tietää, kuka on äänessä. -
Tämän tarinan jälkeen Helistä tulee inhimillisempi tuntu, koska vaikka hän onkin supernainen, välillä hänkin romahtaa — tällä kertaa kirjaimellisesti. Olen alusta asti toivonut, että hänellä menisi Hopiavuoressa hyvin, vaikka hän onkin välillä jopa pelottanut minua ihmisenä. Nyt kuitenkin tunnen sääliä niin kuin oikeaa ihmistä kohtaan, ja ehkä Eetun kautta jonkinlaisia omantunnonpistoksia. Voi Heli parkaa: onneksi sille sanottiin, ettei aina tarvitse niin kovasti yrittää. Ja voi miten paljon hän on tehnytkään salaa kaikilta, kun on huolehtinut Inkastakin, vaikka maksaa Eetulle sen hoitamisesta. Yritin jo lyhyesti vastata tarinaan tarinalla (lyhyesti siksi, koska teen nyt pari viikkoa kahden ihmisen työt enkä kerta kaikkiaan ehdi kertoa niin paljon satuja kuin haluaisin) mutta tiedän kirjoittavani aiheesta vielä paljon lisää. Minulla on sellainen fiilis, että Eetu ja Heli voisivat itse asiassa ymmärtää hyvin toisiaan, ja he voisivat tulla toimeen. Katsotaan!
Löysit hämmentävän hyvin Eetunkin syvimmän olemuksen tässä tekstissä. Samoin lyhyt mainintasi Camillasta vastaa juuri sitä kuvaa, joka minullakin tällä hetkellä hänestä on. Eetun korvat kyllä punehtuisivat eivätkä milloinkaan enää palautuisi normaaleiksi, jos hän pystyisi lukemaan ajatuksia!
Olen myös tällä hetkellä viehtynyt kaikista crossovereista. Olen ollut fiiliksissä jo hahmojen kohtaamisista toisten tallien porukoiden kanssa, ja nyt olen yhtä fiiliksissä siitä, että on OK, että Pasillakin on historia ennen Hopiavuoreen tulemista. 🙂 Onhan se jo iäkäs ukko: tietenkin sillä on. Vielä pidän arvoituksena, miksi se on täällä ja miksei sen omistaja kuulu tarinaan, mutta silläkin ponilla on tärkeä tehtävä. Mutta ei kaikkea kerrota kerralla! 😀
En tiedä kuinka monta kertaa aion tämän mainita, mutta ainakin vielä kerran, koska ajattelen tätä aina lukiessani tekstejäsi. Kirjoitat hämmentävän hyvin sekä teknisesti että sisällöllisesti. Osaisinpa itse. Mutta se etu tässä kaikkien teidän itseään parempien kanssa harrastellessa on, että kehittyy itsekin huimaa vauhtia. 🙂
-
Jaiks. Mulla oli tämän alussa ihan erilaiset odotukset tarinalle. 😀 Mulla on vähän sama suhtautuminen tähän kuin Noalla. Mun lempiasia rakkaudesta kertovissa tarinoissa (ja varmaan oikeastikin heh) on se vaihe, kun mun hahmo on tosi ihastunut, tavallaan tietää että se toinenkin tykkää hänestä, mutta kun koskaan ei voi olla varma ja ja ja. Tykkään kirjoittaakin tästä vaiheesta kaikkein eniten. Siitä saa aikaan vaikka mitä suloista, ja jos haluaa, niin kaikkia hienoja väärinkäsityksiäkin. Tapaan vetkutella siinä niin pitkään kuin mahdollista, ja se nyt jäi Hellolta vähäsen välistä. Mutta hei, ei se mitään. Tässäpä huomaan, että mulla on yksi ainoa tapa kuvata ja lukea romanttisesta rakkaudesta. On aika keksiä uusia. 😀 Voi olla ihan hyvä, ettei mun jokainen tarinani itse asiassa noudata samaa kaavaa, oli se kaava mulle kuinka rakas tahansa. Tämä hahmo on kuitenkin eri kuin muut, ja hänen elämänsä voi aivan hyvin mennä vähän eri raiteita pitkin.
Sitten taas toisaalta fanitan Jelloa. Kun totuin ajatukseen, niin näen tässä potentiaalisesti itse asiassa tosi yhteensopivan parin. Jilla ilmeisesti tykkäsi pitää vähän huolta jo Eetusta ja Noastakin, ja Hellossa on huolehdittavaa. Toisaalta ei Hello ole ihan sellainen iso vauvakaan, jollaisena se on nyt näyttäytynyt, kun olen ehtinyt esittelemään vasta yhden sen monista puolista. Ei se ole pelkkä possun karikatyyri, joka pummaa ruokaa ja sohvapaikan. 😀 Ei sen ollut edes tarkoitus sillä tavalla syödä koko ajan kaikkea, mutta kun kaikki ihanat ihmiset tarttuivat tietenkin tähän ainoaan kertomaani erikoisuuteen, sen on tullut nyt syötyä aika paljon. 🙂 Mutta se on ihan normaalia: mihinkä muuhun Hellossa voisikaan tarttua, kun en ole vielä kertonut muuta? Olen käsittämättömän kiitollinen, että Hello on saanut alusta asti palstatilaa. Kyllä sekin on jo isoksi pojaksi kasvanut ja siitä olisi vaikka poikaystäväksikin: minun pitäisi vain kirjoittaa hänen hyvistäkin puolistaan. Hello osaa kohdella Jillaa kuin järkevää ihmistä tai niin kuin naista, eikä pidä häntä äitinä joka vain tekee ruokaa. Minulla on vain tapana pantata tietoa tarinoissani ja esitellä yhtä ainoaa puolta tai asiaa tai tapahtumaa niin kauan, että itse kyllästyn kertomaan siitä.
-
Tämä on kyllä tunnelmaltaan erityinen tarina. Hyvä, kun tulit kokeilleeksi jotain ihan uutta. Tämä nimittäin toimii. Jo alussa lukijalle tulee sellainen helpottunut olo: kaikki on hyvin, kaikki on järjestynyt, eikä edes unettomuus ole oikeastaan kamalaa tänä yönä.
Koska Noa jo ihaili tunnelmaa laajemmin, nostan esiin erityisesti erään toisen hyvän asian: hahmokuvauksesi. Hahmoillesi on tyypillistä, että he elävät ja elehtivät niin kuin oikeat ihmiset. He korjaavat takkiensa asentoa, huokaavat neniensä kautta ja oikeasti katselevat ympärilleen. Sekä itse luomat hahmosi, että muut, joihin tartut. Kun muiden hahmoille antaa eleitä, toki välillä menee metsään, mutta ei se ole ollenkaan vakavaa. Pääasia on vain rohkeasti ottaa kiinni ja leikkiä näillä muiden leikkiin tuomilla leluilla, sillä joka ainoa kerta ne liikkuvat aina vain paremmin ja aidommin. Tämä on ollut yksi vahvuuksistasi jo pitkään, mutta kehityt aina vain.
Lisäksi on ihan vain kilttiä mainita muut. Noa kävi jo itse hehkuttamassa sitä. Siitä tulee hyvä mieli. Kyllä, jankutan sitä usein ja jaksan jankuttaa vastakin. 🙂
-
Aii taidan olla lähtökohtaisesti huonoin mahdollinen kommentoija tälle tarinalle, koska minulla on ruma tapa rakastua aina hahmojeni mukana. Mulla on oikeasti itsellä aina tosi rakastunut olo kun mun pienet ukkelini osoittavat tai saavat osakseen lämpimiä tunteita. Enkä sitten pysty keskittymään mihinkään muuhun, ja ajattelen hahmojeni kuvioita sekä kuvittelen heidän päiviensä tapahtumia iltaisin. Ihan niin kuin rakastunut nyt tapaa tehdä!! Itsepä kirjoitat mun suosikkiaiheesta maailmassa, niin itseäsi saat syyttää kun saat näin huonoja kommentteja sekavalta ihmiseltä. 😀
Jilla on niin sydämellinen tyyppi. Aluksi mietin, onko hän nyt oikeasti Hellon tyyppiä, vai sittenkin minun tyyppiäni, kun noita Hellon eksiä miettii. (Kyllä, kaikilla mun hahmoilla on nolostuttavan tarkat taustatarinat, jotka vain minä aluksi tiedän.) Sitten olen tullut siihen tulokseen, että onhan hän Hellonkin tyyppiä: Hello ei vain välttämättä sitä tiedä. Hänen sydämeensähän pääsee vähän samalla tavalla kuin koirien sydämeen. Pitää rapsuttaa, ruokkia ja paijata. 😀 Ja antaa anteeksi se, että Hello-reppanan huomiokyky on vähän rajoittunut, eikä hän osaa keskittyä kovin moneen juttuun kerrallaan. Ääks kuinka Jello on suloinen yhdessä. 😀
Minusta on erityisen ihanaa, että tapaat tarttua herkästi kaikkien muiden juttuihin ja vähintään sivuta niitä. Luulen, etten ole ainoa, jolle tulee tästä tosi, tosi huomioonotettu ja hyvä olo joka kerta. Pidän myös siitä, että Onni kehittyy tarinasta toiseen ja saa kokeilla kaikkia uusia juttuja, niin kuin heppavauvan kuuluukin.
-
Vieläkin pidän Noan kertojanäänestä. Se on syvällisempi kuin monen muun ja yleensä siinä on sisäänleivottua, hahmoon sopivaa kaupunkilaisuutta. Noa käyttää kerronnassaan sellaisia sanavalintoja, joita otsonmäkeläinen ei välttämättä käyttäisi. Jos olisin sinä ja haluaisin jatkossakin laittaa paukkuni kirjoittajana Noan kertojanäänen kehittämiseen edelleen, keskittyisin seuraavaksi piilottamaan siihen hienovaraisten sanavalintojen tai painotusten muodossa vielä enemmän hänen asenteitaan arkipäiväisiä asioita kohtaan. Noa ei nyt ole kauhean raivokkaasti mitään mieltä yhdentekevyyksistä, mutta kyllä esimerkiksi karvanlähtöajasta on joka äijällä jokin mielipide. Normaali ihminen kai inhoaa sitä enemmän tai vähemmän lievästi. Sitten on Hello, joka sai viime keväänä furminaattorin ja odottaa aina silmät kiiluen että alkaa karvoja ropista koirista tai hevosista. Noa tällä hetkellä vain toteaa karvanlähdön, ja hän on tainnut todeta sen jo ennen tätäkin tarinaa.
Noalla kuitenkin on olemassa asenteita, mutta tässä vaiheessa vasta vain oikeasti kaikkein isoimpiin asioihin. Tässäkin tarinassa on sanavalintojen ja kokonaisten ajatusten perusteella aivan ilmiselvää, mitä mieltä hän on Mielikistä tai Flidan selässä rentoutumisesta maneesilla. Karvanlähtö ei tietenkään herätä yhtä suuria tunteita (ellei sitä sydämestään vihaa, tietenkin) joten asenteista vihjaaminen tekstissä on myös tehtävä pienemmin. Mielikin ja karvojen lisäksi Noa nostaa tässä jutussa esiin taas sen, ettei maneesia tarvitse varata. Etenkin tähän kaipasin aivan kauheasti sitä, että mitäs nyt sitten, Metsärinne? Nostaako se mieleesi haikeita helsinkiläismuistoja, vai oletko tyytyväinen ettet joudu tuijottamaan varauskalenteria? Noalla on jokin mielipide, koska asia nousi hänen mieleensä maneesille mentäessä.
Kaikkien ei tosiaankaan tarvitse muuttua samanlaisiksi joka yksityiskohtaa palvoviksi nörteiksi kuin minä, eikä joka ikisen asenteen tarvitse näkyä tekstissä. Ajattelin vain, että kun yleensä kehotetaan kehittämään heikkouksia, niin ehkä tällä kertaa sitten vahvuuksia. Noa on siis jo nyt erinomainen kertoja, enkä ollenkaan tiedä, aiotko edes viedä häntä eteenpäin. 🙂
Ja taas, taas kiitän sinua yhteisöllisyyden edistämisestä. Taidan tällä hetkellä arvottaa sitä tarinoissa korkeammalle kuin taiteellisuutta, oikeakielisyyttä, juonellisuutta ja hevospitoisuutta yhteensä. Vaikka kaikkia niitähän tässäkin tarinassa on.
Toivottavasti en kommentoinut väärin/ohi. Yhtä hyvin olisin voinut pelkästään kehua. Olisin nostanut esiin tunnelman ratsastuksen aikana ja tuvassa. Sen, miten käsittämättömän hyvin olet tutustunut näin järkyttävään määrään hahmoja ja nopeasti. Sen, miten paljon töitä olet tehnyt varsinkin Eetun puheen eteen (koko ajan menee paremmin, oikeasti, tämä ei ole helppoa!!). Tai tuhat muuta asiaa.
-
Sofia kuulostaa aina vain ihanammalta ja ajattelevaisemmalta kaverilta. Pidän hänestä jo ihmisenä ja vähän salaa toivon, ettei hän yhtäkkiä petä luottamustani. Olen muodostanut oletuksen, että hän on lähtökohtaisesti luotettava ja hyvä, ja tällä hetkellä Katyalle suuri tuki.
Toinen suuri, tai siis oikeastaan vielä aika pieni, tuki on tietysti Hera. Tämä tarina kertoo niin ihanasti vauva-arjesta sen kanssa. On välillä tosi elähdyttävää lukea vauvahevosista, koska onhan ne ihania. Tarinallisestikin ne ovat mielenkiintoisia, kun ne raukat eivät vielä osaa kaikkea! Eivät edes seistä rauhassa harjauksessa, tietenkään. Ja kun Katya vielä suhtautuu niin ymmärtäväisesti sen toimiin, eikä silti paina ihan kaikkea villaisella niin kuin joku Hello. 😀 Herasta tulee varmasti nopeammin kunnon hevonen kuin Typystä, vaikka Typy onkin vanhempi!
Suloisinta tässä on kuitenkin ajatus heppavauvan kanssa leikkimisestä. Ja no, olen ehkä puolueellinen, mutta sekin että sait Eetun vetäytymään kuorestaan heti tosi luonnollisesti. Hän on välillä vaikea hahmo.
Kyllä, tämä oli turpaterapiaa. <3
-
Voi kun mun asiantuntijuuteni riittäisi siihenkin, että osaisin kommentoida myös kuvia sillä tavalla Just Sulle Osoitetulla Kommentilla, joka auttaisi Just Sua piirtäjänä. 🙂 En osaa sanoa tästä muuta kuin että on hieno, ja erityisen ihanaa kun tämä on kokonaan itse tehty. Edellisiin töihisi verrattuna olet myös kehittynyt värien valinnassa. Nalkutin joskus siitä, että älä koskaan valitse väriä suoraan musta-valkoinen -akselilta, vaan ihan vähän johonkin varsinaiseen väriin taittava sävy on parempi niin mustassa kuin valkoisessakin. Miinan olemus taittaa nyt siniseen ja harja keltaiseen, ja heti se on minusta elävämmän näköinen kuin jos olisit käyttänyt erilaisia puhtaita harmaita. Myös tämän silmässä on jo paljon eloa!
-
Ihana, virtuaalimaailman ääneenlausumattomia perinteitä noudattava ensimmäinen tarina. 🙂 Tällaistahan se on, uudelle tallille tuleminen: ei jaksaisi oikein istua autossakaan.
Vaikka Hopiavuori on hevostarina, kyllä ihmishahmot tuovat ihanasti eloa suurimpaan osaan tarinoista. Oli mielenkiintoista päästä tapaamaan heti paitsi tietenkin Jitta ja hänen hevosensa, myös hänen vanhempansa. Eirakin on sanonut olevansa innoissaan, kun saa vihdoinkin omanikäisensä seuralaisen seikkailemaan kanssaan — ja Eira onkin kova flikka seikkailemaan. Ajavatkohan nämä kaksi nyt viimein Inarinkin hulluuden partaalle yhdessä?
Teillä on varmasti vaikka millaisia seikkailuita edessänne Bellin kanssa. Onhan se niin hieno hevonen, että se varmasti osaakin vaikka mitä. Oikein odotan, että pääsisit sen selkään.
