[Outi HalmeOsallistuja]

Pariton hanska

Se alkoi vaan sillä, että mä hain Jussin tarhasta. Ja ehkä vähän harjasin sitä. Ja laitoin satulan selkään valmiiksi. Sitten kerran Eetu pyysi mua menemään alkukäynnit, kun sillä oli vielä joku homma kesken ja seuraavana päivänä taas loppukäynnit. Ja ennen kuin mä huomasinkaan, Jussi kuljetti mua sitä ihan tuttua hiekkatietä pitkin tasaista keinuvaa käyntiä aivan kuin joskus kauan aikaa sitten. Mä rapsuttelin Jussia korvan takaa, availin pieniä solmuja sen hännästä ja vaihdoin sen talliloimen paksumpaan, kun syksyinen ilta tuntui yllättävän purevalta. Kerran Marshall tuli tallipihalla vastaan vaunuja työnnellen ja mä sain tavata Ellin, jonka suuret silmät tuijotti mua tutkivasti pipon ja muhkean makuupussin reunan välistä. Sinä päivänä Elli ei halunnut millään nukahtaa. Mun auto seisoi taas sillä samalla vanhalla paikalla maneesin kulmalla ja mä olin valinnut suosikkini keittiöön ilmestyneistä Polle-mukeista. Se oli se keltainen. Mä kävin rapsuttamassa Mielikkiä ja lupasin kertoa joskus Noalle ja Nellylle ihan ajan kanssa mun seikkailuista ympäri Eurooppaa. Eira kuunteli meidän jutustelua olohuoneen puolelta välillä jotain tuhahdellen, joten mä uskoin sen pitävän mua edelleen ääliönä. Varmaan Eira oli oikeassa.

Meni pari viikkoa, kunnes musta tuntui, ettei Eetu ehkä suuttuisi, jos mä vähän järjestelisin Jussin kaappia. Se oli taas ääriään myöten täynnä tavaraa ja yhdellä vilkaisullakin näki, ettei niistä kaikki todellakaan ollut Jussin. Kun mä pinosin tavaroita kaapista satulahuoneen lattialle, tuntui hassulta nähdä kulmista kihartuneet maalarinteipin palat, joissa mun vino käsiala oli yrittänyt muistuttaa Eetua siitä, missä korissa oli suojat ja mihin väliin mahtui juuri sopivasti vaikka iso linimenttipullo. Juuri sellainen, joka nyt lojui siellä suojakorissa satulasaippuan ja kolmen parittomat ratsastushanskan kanssa. Edelleen Jussin kaappiin löysi selvästi tiensä ne kaikki tallissa vaeltavat varusteet, joille ei ollut muuta kotia. Mä naurahdin vähän kolkosti, kun mä tajusin samaistuvani mustaan, sormenpäistä kuluneeseen nahkahanskaan. Ehkä juuri siksi mä jäin tutkimaan hanskaa tarkemmin.

Yksinäinen hanska oli edelleen ihan siistissä kunnossa, vaikka sen reunan vaaleat ompeleet oli värjäytyneet harmaiksi ja vähän rispaantuneet. Sen kämmenselkään oli jähmettynyt sipaisu kuolaa ja ruskeaksi muuttunutta ruohosilppua. Hanska oli selvästi ehtinyt muotoutua käytössä mukavaksi, mutta mun pitkille sormille se oli ainakin kokoa liian pieni. Kun mä vilkaisin sisäpuolelle ommeltua pientä kokolappua, mä tunnistin heti nimen, joka siihen oli kirjoitettu siististi kuumakärkikynällä varmuuden vuoksi. Varmaan hanska oli löytynyt vasta Sonjan lähdön jälkeen, sillä muuten se olisi varmasti löytänyt takaisin oikeaan kaappiin.

Mun oli edelleen vaikeaa uskoa, että Sonja ”mä en kyllä aio koskaan kisata” Tähdistö oli ottanut ja lähtenyt valmentautumaan Sveitsiin. Jos vaikka Hello olisi käskenyt lyömään asiasta vetoa silloin, kun mä vielä tunsin Sonjan, mä en olisi ikinä uskonut tällaiseen tulevaisuuteen. Tietenkin mä olin iloinen Sonjan puolesta ja ihan vähän kateellinenkin niin hienosta tilaisuudesta, mutta eniten mä huomasin olevani surullinen. En Sonjan, mutta itseni takia. Sinä aikana, kun Sonjasta oli tullut kilparatsastaja ja Jannasta äiti, musta ei ollut tullut yhtään mitään. Mä olin korkeintaan joutunut sillä samalla pelilaudalla jonkun sata askelta taaksepäin takaisin teini-ikään ja muiden kasvattaessa etumatkaansa, mä olin juuri ja juuri päässyt samaa ruuttuun kuin silloin, kun mä olin viimeksi tullut Otsonmäelle. Paitsi että tällä kertaa se ei ollut mikään uusi alku. Ehkä jos mulla olisi ollut täällä edelleen maailman järkevin Sonja, mä en olisi kiitänyt taas piiloon satulahuoneeseen, kun tunnistin Oskarin äänen seuraamassa jotain tuntematonta naista ja sen ruunikkoa hevosta. Mä huokaisin ja mietin, mitä parittomille hanskoille pitäisi tehdä. Ei niitä kannattanut säilyttää vain siltä varalta, että joskus todella epätodennäköisesti jollekin niistä löytyisi sopiva pari. Tuntui kurjalta heittää Sonjan vanha hanska roskikseen.

Mä olin ehtinyt jo uppoutua takaisin pinteleiden käärimiseen ja puoliksi käytettyjen purkkien ja purnukoiden järjestelyyn, kun kysyvä tervehdys sai mut käännähtämään terävästi satulahuoneen ovelle. Se ääni ei kuulunut kenellekään tutulle.
“Sori, oonks mä just tiellä?” mä aloin raivaamaan kiireesti tarvaroita takaisin kasaan, sillä kieltämättä mä oli valloittanut varmaan puolet satulahuoneen lattiatilasta ja ovelle ilmestynyt siro nainen korjasi otettaan satulasta sen näköisenä, että se mielummin veisi sen paikalleen kuin odottaisi, että mä olin valmis.
“Aa joo… Wandan satula on just siellä. Mut ei kiirettä”, nainen nyökkäsi jonnekin mun ohi ja hymyili. Automaattisesti mä ajattelin sitä uutena tallilaisena, vaikka sen näkökulmasta mä varmaan olin se uusi.
“Mahdutko nyt?”
“Joo enköhän”. Nainen oli mua ainakin päätä lyhyempi ja hetken mä mietin, pitäisikö mun tarjoutua auttamaan, mutta se näytti nostavan painavan satulan kevyennäköisesti paikoilleen. Mä lysähdin takaisin lattialle vanhan viltin päälle risti-istuntaan ja nappasin seuraavan mytyn, punaisen fleece-pintelin, jota mä aloin oikomaan.
“Onks noi Jussin tavaroita?” nainen oli jo lähdössä, kun se kuitenkin vielä kääntyi kysymään. Se katsoi mua samaan aikaan vähän uteliaasti ja epävarmasti. Varmaan mulla olisi ollut samanlainen ilme, jos joku tuntematon olisi ilmestynyt penkomaan kaappeja. Eihän se tosiaan mua tuntenut.
“Joo, mä oon Jussin… Outi”, tajusin vihdoin esittäytyä ja mun teki mieli irvistää. En mä vieläkään tiennyt sainko mä sanoa enää itseäni Jussin hoitajaksi, joten Jussin Outi. No, sillä nyt mentiin.
“Ai kiva”, toinen vastasi ja hymyili vähän, “mä oon Ilona, Wandan omistaja”.
Mä pyörittelin edelleen hajamielisesti fleecepinteliä rullalle, kun mä kyselin ne peruskohteliaat kysymykset, joita kuului kysyä. Millainen Wanda on, miten Wanda on viihtynyt, miten Ilona on viihtynyt. Nainen vastaili kysymyksiin lyhyesti, samalla tavalla kohtelias hymy kasvoillaan. Lopulta oli Ilonan vuoro kysyä.
“Hoiditsä pitkään silloin Jussia? Ennen kuin lähdit?” se onnistui yllättämään mut. Kai seskin kysymys oli tarkoitettu samalla tavalla kohteliaaksi ja ihan harmittomaksi, vaikka musta tuntuikin oudolta, että se uusi tyyppi tiesi musta näköjään enemmän kuin mä siitä.
“Joo kyl mä aika pitkään ehdin. Ja nyt mä tulin takaisin”, mä vastasin ja mun ääni kuulosti vähän puolustelevalta, vaikka mulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Ilona syyttäisi mua yhtään mistään.

[Outi HalmeOsallistuja]

Moi taas pitkästkä aikaa! Musta tuntuu et oon ollut Outin kanssa tosi jumissa jo pitkään, enkä oo ihan tiennyt, mitä sen kanssa tekis, niin hiljaiselolla on taas menty. Mutta en kyl oo valmis luopumaan siitä hahmona, niin pitää vaan koittaa keksiä sille vähän uutta suuntaa ja katsoa jos tää tästä…

Ankkuri

Mun elämä oli jo pitkään tuntunut tavallaan kuin aallokossa ajelehtimiselta ja siltä, ettei sillä oikein ollut selvää suuntaa. Musta tuntui, että kaikki oli vähän kausittaista. Sellaista, että kun keväällä ruoho alkoi vihertää, mä päätin repiä irti kaikki ne hennot juuret joita mä olin ehtinyt talven aikana kasvattaa, ja taas kun syksyllä kesän tuoma vapauden illuusio alkoi haihtua, mä aloin kaivata enemmän vakautta, kotia ja jotain sellaista, mitä mulla oli joskus aikaisemmin ollut. Tänäkin kesänä mä olin reilannut ympäri Eurooppaa ja joka kaupungissa mä olin yrittänyt leikkiä ajatuksella, etten olisikaan enää jatkanut matkaani. Lopulta mun taskuun oli kuitenkin vain jäänyt tunne siitä, että mä aloin olla liian vanha viettämään ikuisia välivuosia ja nukkumaan junassa, kun se kiiti läpi Keski-Euroopan. Jotain perustavanlaatuista ihmisessä täytyy olla vialla, jos se valitsee vaikka Madridin sijasta Otsonmäen marraskuun, mutta silti mä olin tullut syksyksi takaisin. Tänne mä olin päättänyt laskea mun ankkurin ja toivoa, että se riittäisi pitämään mun elämän paikallaan ainakin taas talven yli.

Terävä koputus ovenkarmiin kuulosti jotenkin luonnottomalta, mutta mä en vain saanut itseäni kävelemään suoraan sisälle keittiöön niin kuin joskus aikaisemmin olisin tehnyt. Tällä kertaa mä en sentään ollut salaa liikeellä, vaan Eetu tiesi kyllä odottaa mua. Se oli antanut mulle sen lounastauon verran aikaa tulla juttelemaan. Mä tervehdin astiakaapilla kolistelevaa tallinomistajaa, kommentoin asiaankuuluvasti säätä, joka oli keikahtanut liian kuumasta liian kylmään yhdessä yössä ja nyökyttelin mekaanisesti, kun Eetun suusta karkasi katsaus lähipeltojen tilanteesta näin syksyn kynnyksellä. Samaan aikaan meidän small talk oli vaivaannuttavaa ja huojentavaa. Mä olin iloinen, että Eetu puhui jotain, mutta samaan aikaan kaikki sanat kaarteli kaukana siitä, mitä mun piti oikeasti sanoa.
“No haluutsä kuulla koko tarinan vai säästänkö mä sut siltä?” naurahdin lopulta vähän kuivasti Eetun selälle, kun mies kauhoi höyryävää lihasoppaa hellalle jätetystä suuresta kattilasta. Mä olin koko aamun valmistautunut henkisesti puhumaan mun sairastumisesta, osastojaksosta, liikuntakiellosta, terapiasta ja kuntoutumisesta. En mä niistä mielelläni puhunut, mutta jos joku niin Eetu ansaitsi kuulla totuuden.
“Soot varma ettet halua syörä?” Eetu vastasi mun kysymykseen omalla kysymyksellään tehden selväksi asioiden tärkeysjärjestyksen. Ensin piti istua pöydän ääreen ja sitten vasta siirtyä asiaan. Mä kieltäydyin vielä kerran ruuasta, mutta kaadoin kuitenkin itselleni kupillisen kahvia, jotta mun kädet saisi jotain tekemistä. Joku oli ostanut keittiön kaappiin uusia kuppeja. Mä olin aivan varma, ettei Polle-kupit ollut Eetun valitsemia.

“Soot tullut siis takasin”, Eetun ääni oli enemmän toteava kuin kysyvä. Se puhalsi kerran lusikkaan ja maistoi sitten soppaa varovasti ennen kuin alkoi lappamaan ruokaa suuhunsa. Vaikka musta tuntui, että Hopiavuoressa oli nykyään jotenkin hiljaisempaa, niin Eetuun sisäänrakennettu kiireisyys ei ollut kadonnut minnekään. Tai ehkä mä vain näin sen edelleen sellaisena, hotkimassa ruokaansa aivan niin kuin syöminen olisi suurinta ajanhukkaa. Mä nyökkäsin.
“Ja sä tahrot taas hoitaa Jussia?” Se oli selvä, jäykkä ja suora kysymys. Mä nyökkäsin uudestaan.
“Mä tiedän, et sun voi olla vähän vaikee luottaa muhun. Mut jos sä vaan enää yhtään tarvit apua sen kanssa? Mulla on ollut ikävä sitä”, mä vastasin ja hymyilin varovaisesti. Nyt oli Eetun vuoro nyökätä. Se pureskeli sitkeää lihanpalaa ja sen kulmat vaipuivat kurttuun, kun se katsoi mun käsien välissä höyryävää Polle-mukia. Mun oli mahdotonta yrittää arvata, mitä se ajatteli.

“Mä ostin täältä asunnon”, mä rikoin hiljaisuuden, joka varmaan oli ollut ihan normaalin mittainen, mutta tuntunut pitkältä. Asunnon ostaminen oli ehkä aikuisinta, mitä mä olin koskaan tehnyt. Faijan mielestä se oli ollut surkea sijoitus, mutta se oli joka tapauksessa luvannut ostaa sen multa pois, kun mä alkaisin katumaan ideaa. Mutsilla ja faijalla oli nimittäin edelleen mökki Otsonmäellä, joten ne vietti täällä joka tapauksessa paljon aikaa. Mä olin vakuuttanut mun vanhemmille, etten mä tarvitsisi mitään takaporttia.
“Niin mä ostin sellasen kerrostalokaksion kirjaston läheltä. Onhan se aika vanha kun se on rakennettu -76 mutta siel oli just pari vuotta sitten putkiremontti. Mä tapetoin olkkarin uusiks ja vaihdoin keittiön kaappien ovet niin siitä tuli ihan kiva. Ja mä sain kans töitä siitä pankista niin työmatkahan mulla on ihan olematon”, musta tuntui jotenkin tärkeältä vakuuttaa Eetulle, että mun elämä oli ihan järjestyksessä, vaikka todellisuudessa musta tuntui, että olin ehkä juuri ja juuri löytänyt mun tuhannen palan palapelistä ne kulmapalat. Työpaikankin mä sain vain sen takia, että joku faijan entisestä firmasta kirjoiti mulle hyvät suositukset, joten ne katsoi vähän sormien läpi sitä, etten ollut ikinä valmistunut koulusta. Vaikka faija olikin jäänyt eläkkeelle, sillä oli selvästi edelleen tarpeeksi tuttavia, jotka oli sille palveluksia velkaa.
“Mä oon jopa miettinyt, jos mä ostaisin jossain vaiheessa oman hevosen. Sit kun mä saan lisää säästöjä kasaan”, mun viimeinen ajatus karkasi suusta suunnittelematta ja jäi ilmaan roikkumaan. Eetun ilme muuttui vain vähän, enkä mä ollut varma, johtuiko se mistään mun sanomasta vai sittenkin vain siitä, että se oli puraissut keitossa ajelehtinutta mustapippuria. Mä kuuntelin, kuinka metallinen lusikka raapi posliinisen lautasen pohjaa.

“Minoon menossa ratsastamaan niin se Jussi on sielä samassa tarhassa, jos tahrot sen laittaa valmiiksi”, Eetun sanat yllätti mut täysin. Se sanoi sen aivan kuin olisi pyytäny keneltä tahansa mitä tahansa pientä palvelusta. Se ei ollut lupaus, muttei myöskään suora ei. Mä hymyilin miehelle kiitollisena ja istuin kärsivällisesti pöydän ääressä, kunnes olin saanut hörpittyä kahvikuppini tyhjäksi, vaikka oikeasti mun olisi tehnyt mieli juosta saman tien suoraan tallipihan poikki moikkaamaan tummanruunikkoa oria pitkästä aikaa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Jotenkin sitä optimistisesti ajatteli, että joulun aikana ehtisi kirjoitella enemmän, mutta unohdin sitten jopa läppärin kotiin, kun lähdettiin joulunviettoon… Nyt tulee siis ehkä tarinoita vähän jälkijunassa.

Aatto

“Onks tänään se joulupukkipäivä?”
“Joo, tänään se on. Mut ensin syödään puuroa. Voidaan katsoa, kun joulupukki on telkkarissa.”

“Tuleeks se joulupukki nyt?”
“Ei vielä. Nyt te voisitte mennä ulos leikkimään isin kanssa, niin mummi laittaa sillä aikaa jouluruuat valmiiksi. Äiti ja Outi-täti auttaa myös.”

“Eiks se joulupukki vois jo tulla?”
“Ensin pitää syödä.”
“Mä haluun sen NYT!”
“Ei tule joulupukki vielä, kun Alvan pitää nukkua ensin päiväunet”
“Alva on ihan tyhmä!”
“Kuule se joulupukki ei tule, jos te alatte kiukutella. Nyt syödään.”’

“Valmis! Nytkö se pukki tulee?”
“Se tulee sitten, kun Alva on herännyt. Voisittekste vaikka piirtää jotain?”
“Ai pukille?”
“No vaikka sille joulupukille.”

Ei tarvinnut paljoa arvailla, mitä Halmeen mökillä odotettiin joulussa kaikkein eniten. Kun lopulta päivän kohokohta koitti, Aino ja Aada piiloutuivat isänsä taakse ja kurkkivat sieltä uteliaana ovella tömistelevää vierasta.

“No onkos täällä kilttejä lapsia?”, tuttu kysymys kajahti möreällä äänellä.
“Joo”, kaksoset vastasivat kainosti yhteen ääneen. Joulupukki oli todella jännittävä vieras, sillä vain harvoin kaksoset ujostelivat niin paljon, ettei kumpikaan meinannut saada sanaa suustaan.
“Peremmälle vaan pukki hyvä. Täällä olohuoneessa on mukava nojatuoli tässä ihan kuusen vieressä. Saako olla glögiä tai joulutorttuja?” äiti hössötti, eikä edes joulupukkina Hello kieltäytynyt tarjottavista. Tavoitin Katin katseen ja yritin olla irvistämättä. Kuinka monta vuotta tällaista joulupukkinäytelmää joutuisi vielä seuraamaan?

“Aino, Aada ja Alva eikös niin? Katsotaan katsotaan…” joulupukki tuumasi ja kaivoi muistikirjan dramaattisin elkein takkinsa povitaskusta. Olin saanut livahtaa ulos kävelylle, kun Hello oli soittanut tentatakseen yksityiskohtia.
“Kuulkaas täältä löytyykin tonttujen muistiinpanoja oikein vino pino… Täällä sanotaan, että Aino ja Aada on käynyt reippaasti päiväkodissa ja muskarissa ja satubaletissa. Ja oikein kilttejä on oltu koko vuosi”
“Paitsi kerran just eilen Aada varasti pipareita ennen ruokaa”
“Ainokin varasti!
“Ja se söi niitä ilman lupaa”
“Ja Ainokin söi!”
“Vai niin! No, tänne ei tontut ollutkaan sellaista kirjoittanut, niin sitä ei lasketa. Kyllä sitä jouluna voi vähän piparivarkauksia tehdä”, joulupukki naurahti ja jatkoi sitten muistikirjansa tutkimista.
“Kumpis teistä on Aino?”
Aino viittasi ylpeästi.
“Ja sinun täytyy sitten olla Aada,”
Aada nyökytteli mielissään, kun oli hänkin saanut huomiota.
“Ja sitten olis pikku-Alva”
“Alva huutaa kaikki yöt! Eikä sen kädestä saa ottaa lelua. Se on ollut ihan tuhma”, Aada kiirehti kantelemaan.
“Vai niin, vai niin. Se taitaa Alva olla vielä niin pieni, että vasta opettelee olemaan kiltti. Te isosiskot varmasti osaatte opettaa häntä”
Hello osasi hommansa yllättävän hyvin ja jutusteli sujuvasti kaksosten kanssa aivan kuin television joulupukkikin. Tytöt olivat taas päässeet vauhtiin, eikä tarinoinnista meinannut enää tulla loppua. Katilla oli täysi työ organisoida lapset ja pukki sellaiseen asetelmaan, että siitä sai samalla napattua muutaman edustavan joulukuvan.

“No tytöt, haluaisitteko vielä laulaa pukille jotain?” Hello tiedusteli, sillä kuuluihan se diiliin. Tytöt katsoivat haltioituneena, kun joulupukki kaivoi viulun esille. Sitä ei television joulupukki ollutkaan tehnyt.
“Olisiko teillä mielessä jotain laulua? Pukki liittyy sitten mukaan”, pukki rohkaisi.
“Piippolan vaarilla oooliii taalo. Hiiala hiiala hei!” Aada aloitti itsevarmasti.
“Se ei kyllä oo joululaulu”, Kati yritti puuttua, mutta Hello-pukkia ei moinen pieni yksityiskohta häirinnyt. Pian olohuoneen täytti viulun iloiset sävelet, jotka säestivät railakasta Piippolan vaarin hoilaamista. Keskityin kuvaamaan hetkeä videolle, jotta minun ei tarvinnut osallistua yhteislauluun.
“Laulakas vielä tytöt se joulupukki, joulupukki laulu mummin mieliksi”, äiti toivoi kun ensimmäinen laulu oli saatu päätökseen.

Vielä toisen ja kolmannenkin laulun jälkeen joulupukki jakoi kaksosten avustuksella kuusen alta löytyneet lahjat ja alkoi sitten tekemään lähtöä.
“Kuulkaas Aada ja Aino, saako joulupukki antaa teille aivan erityisen tehtävän”, joulupukki kumartui kysymään. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää…
“Joo!”
“Kun Joulupukilla on sellainen tosi hyvä tonttu. Sen nimi on Helemias…” Olin aavistanutkin jotain pahaa… Yritin tavoittaa Hellon katseen, mutta pukki jututti määrätietoisesti kaksosia jättäen minut täysin huomiotta.
“Niin tämä Helemias-tonttu pyysi kertomaan teille, että teidän Outi-täti on luvannut, että te voitte yhdessä tulla auttamaan tämän Helemias-tontun hevosen hoitamisessa vielä teidän joululoman aikana Hopiavuoren tallille. Tällä Helemiaksella on tosi hieno hevonen Skotti, jota saa rapsuttaa ja harjata ihan niin paljon kuin haluaa. Ja teidän Outi-täti voi sellaisen Typy-hevosen myös harjata, vaikka teille se saattaa olla liian hurja. Ja saattaa siellä Hopiavuoressa olla muitakin hevosia, joita saa rapsuttaa. Ainakin teidän Outi-tädin pitää rapsuttaa sellaista Jussi-hevosta. Niin pidätte huolen sitten, että Outi-täti pitää lupauksensa.
“Me luvataan! Me tullaan sinne heti aamulla-”
“Ei kun huomenna vielä vietetään joulua, menette sitten välipäivinä”, Kati kiiruhti korjaamaan. Pudistin päätäni Hellolle, kun kaksoset eivät huomanneet. Alhaista!
“Hyvä, jos te hoidaate tämän tehtävän, niin sillä ehdolla saatte kurkata pihalle” pukki julisti ja kaksoset livahtivat oviaukosta hihkumaan kolmea lahjasäkkiä, jotka vielä odottivat jakamista.

“Kylläpä sä Outi olit ihanan lahjan keksinyt. Kaksoset varmasti on ihan innoisaan, kun pääsevät katsomaan heppoja sinne tallille!” äiti hehkutti. Hän ei selvästi ollut osannut lukea ilmeitäni toisin kuin siskoni Kati, joka oli kyllä tajunnut, ettei tämä ollut mitenkään suunniteltua.
“Sun on sit pakko mennä tai tytöt pettyy”, Kati painosti ja oikeassahan hän oli. Mielessäni toivotin Hellon alimpaan helvettiin jatkamaan joulunviettoaan.

[Outi HalmeOsallistuja]

Kuinka löytää joulupukki

“Hello Ilves”, vastasi tuttu ääni puhelimeen hyvin viralliselta kuulostaen. Meinasin vetää kahvini väärään kurkkuun.
“Hello?” toistin häkeltyneenä ja vilkaisin puhelintani. Ruudulla näkyi kyllä juuri se numero, jonka olin aikonutkin siihen näppäillä.
“Joo joo, vanha vitsi. Nimi on Hello Ilves”, ääni kuulosti ärtyneeltä.
“Ei kun Outi täällä. Mä vaan en tajunnut, että mä soitin sulle.”
Tällä kertaa linjan toisessa päässä kuulosti hetken hämmentyneeltä.
“Mitä hittoa sä mulle soitat? Missä sä oot ollut? Mitä sä meinaat tehdä?”, kysymysten tulvaan oli turha yrittää ujuttaa sekaan omaa vastausta.
“Ja ennen kaikkea miks sä soitat mun joulupukkinumeroon?”

Totta kai mökille tarvittiin aatoksi joulupukki, kun Katin lapset tulivat. Sen järjestäminen oli jäänyt yllättäen minun vastuulleni, sillä vanhempani olivat vakuuttuneita siitä, että tunsin varmasti jonkun, joka näin lyhyellä varoitusajalla vielä ehtisi. Olin yrittänyt luikerrella tilanteesta ehdottamalla sitä naapurin Kalevia, mutta kuulemma hän oli vaimonsa kanssa menossa Seinäjoelle omien lasten luokse joulunviettoon. Onnekseni olin kuitenkin huomannut Otsonmäen K-kaupan seinällä lupaavan mainoksen, josta olin ottanut puhelinnumeron talteen. “Laulava ja soittava pukki”. Olisihan siitä voinut arvata…

“Mutsilla ja faijalla on nykyään mökki Ievannevalla ja vietetään joulu siellä. Mun siskon perhe tulee kanssa. Niitä on kolme lasta: Aino ja Aada on molemmat neljä ja Alva vasta puolvuotias. Kati haluais pukin jo kolmen aikoihin, kun Alvakin on herännyt päiväunilta. Ja muuten varmaan ihan perussetti, pari laulua, valokuvat ja sit jaat pari lahjaa ennen kuin jatkat matkaa”, selitin tilanteen ja toivoin hartaasti, että Hello suostuisi.
“Mulla on jo keikkoja sovittu, mutta ehkä mä ehdin. Paljon maksat?” Hello tiedusteli kiertelemättä.
“Käviskö joku satanen?” Minulla ei ollut aavistustakaan joulupukkien palkkatasosta ja tiesin, että isä kyllä maksaisi kunhan vain pukki tulisi.
“Sataviiskymppii ja Skotille Typylle pussit porkkanoita”, Hello ilmoitti hintansa.
“Okei, eiköhän se onnistu”, suostuin ehkä liian nopeasti, vaikka hinnassa varmaan olikin tinkimisen varaa ainakin yhden porkkanapussin verran.
“Ja Jerusalemille pussillinen possunkorvia”, mies jatkoi huomattuaan, että olin kehno hieromaan kauppoja.
“No sekin onnistuu”, naurahdin.
“Ja Keskiviikolle ja Prinsessalle-”
“Hetkonen, ketä ne on?”
“Niille vaikka kans porkkanaa. Siitä ne tykkää.”
“Hello, ketä on Keskiviikko ja Prinsessa?”
“No tuu kattomaan! Tai oikeestaan, mä tuun joulupukiks vaan sillä ehdolla, että sä eka tapaat Keskiviikon ja Prinsessan. Mä keitän just kahvia”, Hello vaati. Taustalta kuului naisen ääni, joka sanoi jotain mistä en saanut selvää.
“Nelly käski kertoa, että hän keittäää kahvia”, Hello täsmensi ja sulki sitten puhelimen jättäen minulle vain yhden vaihtoehdon.

Taas kerran parkkeerasin Hopiavuoren pihaan ja pälyilin hetken vainoharhaisesti ympärilleni.
“Moi! Voinko mä auttaa jotenkin?”, punaposkinen tyttö huikkasi suloisen voikon islanninhevosen selästä. He olivat tainneet juuri tulla maneesista ulos, sillä en ollut nähnyt heitä saapuessani. Taisin näyttää hieman eksyneeltä, vaikka tiesin tasan tarkkaan, minne olin menossa.
“Ei, tää on ihan tuttu… Tai itseasiassa, osaatko sä sanoa, missä Eetu menee?” tajusin kysyä.
“Joo! Se tuli just maneesiin ratsastamaan vähän ennen kuin me lähdettiin”, tyttö vastasi selvästi ilahtuneena siitä, että osasi vastata kysymykseeni.
“Kiitos, hyvä tietää.” En voisi vältellä Eetua loputtomiin, jos jatkaisin Hopiavuoressa hiippailua samaan tahtiin, mutta vielä tänään ehkä voisin. Se nosti mielialaani.
“Sulla on muuten aivan älyttömän söpö hevonen”, mainitsin hyväntuulisesti.
“Se on Gæs”, tyttö vastasi selvästi ylpeänä. “Sen nimi tarkoittaa hanhea.”
“Onpa hauska nimi”, naurahdin ja rapsutin uteliasta tammaa, joka oli vaivihkaan ottanut muutaman askeleen lähemmäksi sananvaihtomme aikana.
“Se rakastaa rapsutuksia, mutta-”. Tyttö ei ehtinyt sanoa varoitustaan loppuun, kun voikko tamma töykkäisi turpansa kainalooni jättäen toppatakkiini kuolaiset raidat.
“Ei haittaa!” kiirehdin vakuuttamaan ja rapsutin Gæsia vielä kunnolla korvan takaa ennen kuin jatkoin matkaani. Islanninhevosella ratsastava tyttö jäi katsomaan perääni hieman hämmentyneenä, kun suuntasinkin maneesin sijasta kohti Eetun kotitaloa. Kai hän oli olettanut minun etsivän Eetua.

“No johan sulla kesti!” Hello tervehti, kun olin tuskin saanut tuvan oven edes avattua.
“Ja missä sä oot oikein ollut?” Nelly liittyi kuoroon kädet puuskassa.
“Outi varmasti kertoo koko tarinan. Muuten niille ei tuu joulupukkia”, Hello virnuili. Olin antanut miehelle aivan liian tehokkaan aseen, jota hän nyt käytti häikäilemättä hyväkseen.
“Sä laitoit Eetulle vaan tekstarin. Ja meille sä et sanonut mitään”, Nelly sätti edelleen kolistellen kahvikuppeja ja lautasia pöytään. Aikaisemmin olisin osannut automaattisesti kävellä astiakaapille ja ottaa yhden niistä haalistuneista mukeista, jossa oli joskus ollut raitakuvio. Nyt olin tuvassa vieraana.
“No ei siinä nyt ollut mitään ihmeellistä. Mä vaan tein liikaa töitä ja sairastuin ja tarvin vähän lomaa. Mä oon asunut mutsin ja faijan luona Espoossa”, yritin kuulostaa huolettomalta. Aivan kuin olisin vain ollut lomalla.
“Vähän lomaa…” Nelly puuskahti, mutta huomasin kuinka naisen suupieli kääntyi hieman ylöspäin.

Jos johonkin pystyi luottamaan, niin siihen ettei Nelly ja Hello kovin sinnikkäästi jaksaneet tentata minulta vähäsanaisia vastauksia. Sen sijaan sain pian kuunnella yksityiskohtaista selostusta siitä, kuinka viikonloppuna järjestetyt pikkujoulukilpailut olivat sujuneet ja kuinka jouluvalmistelut tallilla sujuivat.

“Mä ajattelin kokeilla keittää riisipuuroa. Pitää tehdä koe-erä ennen aattoa, ettei kaikki mee ihan pilalle. Jäätkö syömään?” Nelly kysyi, kun kahvikupit olivat tyhjentyneet ja Hello oli ohimennen tuhonnut lähes vadillisen pipareita. Nelly vaikutti olevan kuin kotonaan emännän roolissa, mutta tiesin kyllä, kuinka helppoa oli pitää yllä leveää hymyä ja esittää puuhakasta silloin kun ei halunnut huolestuttaa muita. Ei tuntuntu sopivalta kysyä, kuinka Nelly oikeasti voi.
“Ei kiitos. Mun pitää ihan just jatkaa matkaa”, vastasin, vaikka oikeasti olin menossa vain takaisin Ievannevalle, eikä minulla ollut mikään kiire.
“Kai sä tuut taas käymään?”
Nyökyttelin vain Nellylle.
“Älä unohda Prinsessaa ja Keskiviikkoa! Sun pitää sanoa niille moi”, Hello muistutti.
“No ala tulla sit. En mä tiedä, mitä mun pitäis etsiä ja mistä”, hoputin Helloa, koska olin päättänyt esittää kiireistä. Hello sulloi taskuunsa vielä pari piparia ja hymyili Nellylle liittolaishymyä, joka paljasti että Nelly kyllä tiesi Prinsessan ja Keskiviikon. Hellon tuntien yllättyisin joka tapauksessa, joten en edes yrittänyt arvailla, mikä minua oikein odotti.

Hello parka saa kyllä aina osakseen muiden taiteellisia vapauksia. Toivottavasti en pilannut sen joulua täysin pistämällä sen hetkeksi aattona töihin…

[Outi HalmeOsallistuja]

Kuin matkustaisi ajassa taaksepäin

Isän nostalginen mökkiprojekti samoissa maisemissa, joissa olin itsekin viettänyt lapsuuteni kesät isovanhempieni kanssa, alkoi olla jo loppusuoralla. Kaikki oli alkanut siitä, kun vajaa vuosi sitten hän oli tehnyt hyvät kaupat tontista Ievannevalla kyllästyttyään pyörittelemään peukaloitaan tuoreena eläkeläisenä. Tontilla sijainnut 70-luvulla rakennettu päärakennus ja suurin osa muista rakennelmista oli tietenkin heti lanattu maantasalle. Niiden tilalla seisoi nyt kätevä, uusi pakettiratkaisu suoraan tehtaalta. Vaikka vanhempani kutsuivat sitä mökiksi, niin varsinkin Otsonmäen mittapuulla paikka oli ennemminkin keskimääräistä mukavampi omakotitalo, jossa oli hirsipintaa vähän siellä täällä. Kaupan mukana tulleet pellot isä oli myynyt halvalla naapureille, sillä ei hän niistä ollut kiinnostunut, mutta pienen metsätilkun hän oli jättänyt itselleen “hyvänä sijoituksena”. Äiti taas oli ihastunut pieneen puutarhaan, jossa kasvoi vanhoja omenapuita ja liuta erilaisia marjapuskia. Tontille osittain kuuluvan pienen lammen rannalle oli saanut jäädä vanha saunamökki, jonka laajennus oli osoittautunut koko urakan haastavimmaksi hommaksi.

Vaikka isä oli ollut ikänsä rakennusalalla töissä, oli hän tehnyt työuransa lähinnä toimistossa myyjänä. Siitä huolimatta hän oli ollut täysin vakuuttunut siitä, että yhden saunamökin remontoi kalliiden työkalujen ja Googlen avulla. En tiedä, oliko isä lopulta nöyrtynyt vai sittenkin oivaltanut, että sopivan pienen talkooprojektin tarjoaminen oli oiva keino tutustua naapureihin. Joka tapauksessa äidin riesaksi mökin pihalla oli loppukesästä alkanut notkua lähitienoon isäntiä. Vaikka äiti aina sanoi, että pelkästään kaljaa ja makkaraa siellä kului, niin ainakin työmaa vihdoin eteni. Vaikka faija oli ihan eri planeetalta kuin tyypillinen Otsonmäkeläinen, hän tuntui tulevan mökkinsä naapureiden kanssa toimeen huolestuttavan hyvin.

“Ja Kalevi sanoi, että siellä on nyt jotain vääriä sulakkeita jotka kärähtää heti, kun sen sähköpatterin pistää päälle. Pitäis kuulemma soittaa sinne Otsonmäen autokorjaamolle, kun sillä Tuomaksella saattais olla sopivia. Ei tarvi sitten Seinäjoelle asti lähteä rautakauppaan”, isä selitti innoissaan istahatessaan ruokapöytään. Eläkkeellä olo tuntui sopivan isälle. Ainakin elintasovatsa oli selvästi lähtenyt katoamaan ja raitis ulkoilma näkyi miehen kasvoista. Vaikka tummanruskeat hiukset olivat viimeisen vuoden aikana harmaantuneet selvästi, puki mielestäni lippalakin alla pörrööntynyt kampaus isää paremmin kuin se ainaisesti geelillä sliipattu liimaletti.
“Tuomolla”, korjasin samalla, kun keskityin pursottamaan valkoista sokerimassaa tähden muotoisen piparin sakaroiden reunoja myötäillen. Autokorjaamon Tuomosta oli aikanaan liikkunut varsin ikäviä juttuja ja ainakin Eetu olisi asioinut tuhat kertaa mieluummin Seinäjoella kuin Tuomon korjaamolla, mutta turha siitä oli isälle sanoa.
“Se on hyvä sitten”, äiti vastasi tuskin kuullen, mitä isä selitti. Hän keskittyi vahtimaan seuraavaa uunissa paistuvaa piparierää. Päivän projekti oli pipareiden leipominen ja tänään niitä valmistui mökin suuressa keittiössä vähintäänkin pienelle armeijalle. Edes siskoni Katin nelivuotiaat kaksoset eivät varmasti saisi tuhottua kaikkia, vaikka osa pipareista jätettiinkin heille koristeltaviksi.

“Postissa olis pari pakettia. Sähän voisit käydä ne hakemassa, kun käyt siellä keskustassa”, äiti ehdotti rekisteröityään vihdoin, mitä isä oli oikeastaan sanonut. Mielestäni oli huvittavaa, kuinka äiti kutsui Otsonmäen kirkonkylää keskustaksi aivan kuin se olisi ollut joku isokin kaupunki.
“Taasko siellä on jotain?” isä huokaisi.
“No ihan vaan pari pakettia. Mä en vaan voinut jättää tilaamatta Ainolle ja Aadalle aivan ihania joulumekkoja, kun tuli Facebookissa mainos vastaan. Ja sit siellä on Alvallekin pari bodya”, äiti luetteli. Kati ei varmasti riemastuisi siitä lahjavuoresta, jonka äiti oli taas hommannut lapsenlapsilleen. Joka joulu sovittiin, että seuraavana vuonna paketteja olisi ainakin puolet vähemmän, mutta lopulta niiden määrä vain kasvoi vuosi vuodelta. Isä huokaisi.
“Mä voin lähteä mukaan niin käyn siellä postissa sillä aikaa, kun sä käyt siellä Tuomon korjaamolla”, tarjouduin. Varmasti ainakin viidenkymmenen tähtipiparin jälkeen pieni tauko tuntui houkuttelevalta. Ainakin ne näyttäisivät hyvältä äidin Instagram-tilillä, jossa hän esitteli meidän aina niin täydelliseltä näyttävää elämää.
“Muistakaa käydä kans ruokakaupassa”, äiti muistutti ja osoitti jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettyä ostoslistaa.

Tunsin taantuneeni teini-ikäiseksi palattuani vanhempieni luo Espooseen, kun kaikki oli mennyt huonosti. Ja teini-ikäisenä vanhempani tuntuivat minua myös kohtelevan. Äiti halusi, että autoin jouluvalmisteluissa ja olin paikalla ruoka-aikoihin. Isä halusi, että tottelin äitiä. Mutta niin kauan kuin isä maksoi luottokorttilaskuni ja mahdollisti päämärättömän lorvimiseni, oli parasta tehdä, mitä isä halusi. Viimeaikoina olin kuitenkin alkanut kaivata enemmän omaa vapautta ja omaa elämääni takaisin. Ehkä se oli hyvä merkki.

“Ootko sä Outi miettinyt, mitä teet ens vuonna?” isä kysyi ihan tuosta vain aivan kuin olisimme jutelleet säästä. Autossa pauhasi Radio Rock, jota isä kuunteli aina, kun äiti ei ollut kyydissä. Mielummin kuuntelen sitä Suomipoppia kuin mutsis valitusta, isä oli joskus todennut.
“Oon mä miettinyt”, vastasin vastaamatta kuitenkaan. Isä kurtisti kulmiaan.
“Ja?”
“Ja mitä?”
“Että mitäs oot miettinyt?”
“No että pitäis varmaan keksiä jotain”, puuskahdin. Olin todellakin taas teini-ikäinen.
“Entäs opiskelut? Sähän ehit kuitenkin suorittaa niitä kursseja, niin eihän ne vielä vanhennu?” isä jatkoi sitkeästi. Rakas isäni jaksoi edelleen elätellä toiveita siitä, että näkisi minun valmistuvan kauppiksesta. Itse en uskonut, että se koskaan tapahtuisi.

Leikittelin joskus ajatuksissani sillä, että pyytäisin isää ostamaan minulle hevosen. Sellaisen, jolla pärjäisi kohtuullisesti kilparadoilla. Siinä olisi ollut tekemistä päiviksi ja jotain tavoitteita. Pelottavinta ajatuksessa oli, että isä olisi saattanut suostua ja jopa innostua. Vakavammin olin miettinyt opiskeluja, sillä tiesin, että työkseni halusin tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneella päivät pitkät. Jälleen pipareita koristellessani olin miettinyt, voisinko tehdä sitä työkseni. Olisihan se varsin ironista, että kaiken jälkeen päätyisin leipuriksi. En uskaltanut edes vitsailla tästä vielä isälle.

Lähestyvä joulu oli selvästi kiireistä aikaa, sillä jopa Otsonmäen postissa oli jonoa. Hätkähdin, kun olkapäälleni taputettiin.
“Outi? Sua ei ookaan näkynyt aikoihin. Me ollaan mietitty mihin katosit.”
Tunnistin kolmekymppisen silmälasipäisen naisen hetken mietittyäni. Se oli Anna joogaryhmästä, jossa olin aikanaan käynyt Otsonmäen monitoimihallilla.
“Mä oon ollut… vähän terveyshuolia. Ja muutin takas Espooseen ainakin joksikin aikaa”, vastasin ja yritin hymyillä. Huomasin, kuinka Anna mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin.
“Ei kai mitään vakavaa? Sä näytätkin vähän kalpealta. Ja oothan sä laihtunut. On jouluna sit hyvä syy herkutella”, nainen virnisti.
“Joululahjoja hakemassa?” yritin edelleen hymyillä, kun vaihdoin aihetta.
“Muksuille pari pakettia. Onneks nykyään kaiken saa tilattua netistä, niin ei tarvi juosta tuolla kaupoilla”, Anna myhäili tyytyväisenä. “Ootko sä joulua viettämässä täällä?”
“Joo, mun vanhemmat hankki mökin Ievannevalta niin vietetään kunnon perhejoulu siellä”, hymähdin.
“Ai se Ievannevan uus hirsilinna on sun vanhempien? Siitä on kuule puhuttu, että mitkä miljonäärit tänne on muuttanut”, Anna naurahti. “Ja mökiks te sitä sanotte…”
Onneksi juuri silloin tiskin takaa viittoiltiin, että oli minun vuoroni. Olin melko varma, että asiakaspalvelijana toimiva nuori mies oli joskus pyörinyt samoissa porukoissa Sannin ja Hermanin kanssa. En kuitenkaan tiennyt hänen nimeään.

Jos joku asia ei koskaan muuttunut niin se, ettei Otsonmäellä koskaan voinut käydä asioilla ilman että törmäsi johonkin edes etäisesti tuttuun.

[Outi HalmeOsallistuja]

Jouluterveisiä

Koko homma oli ihan typerä päähänpisto. Sitä olin toistellut itselleni siitä lähtien, kun olin startannut auton Espoossa ja vielä silloinkin, kun olin ottanut vastaan Scandicin logolla leimatun pahvikuoren, jonka sisällä oli muovinen avainläpyskä. Vielä huonommalta ajatus oli tuntunut, kun olin kiirehtinyt kelloani vilkuillen Seinäjoen keskustan läpi leipomoon, jossa olin joskus poikennut, enkä tiennyt toivoinko sen olevan auki vai sittenkin kiinni. Siinä olisi ollut hyvä syy hylätä koko operaatio.

“Ne olikin sitten loput joulutortut tältä päivältä”, vanhempi rouva hymyili tyytyväisenä painaessaan valkoisen pahvirasian kannen hellästi kiinni.
“Kiitos! Onneks niitä vielä oli. Taitaa olla kova kysyntä näin joulunaikaan”, yritin hymyillä ja pitää yllä kohteliasta keskustelua. En halunnut vaikuttaa töykeältä.
“Kyllä kyllä, vaikka helppohan näitä on ihan itsekin tehdä, kun nykyään on ne valmiit taikinat ja kaikki. Vaikka ei mikään itsetehtyä voita! Tuleeko vielä muuta?”
“Ei kiitos. Tai itseasiassa…”
Nolotti kysyä, mutta nainen vain hymyili leveästi ja katosi hetkeksi takahuoneeseen.
“Säälihän näitä hyviä leipiä on roskiin heittää, niin pidän tuolla jemmassa, kun en enää itse kehtaa ajella varsinkaan tällaisilla säillä. Mutta usein joku tuleekin kyselemään.”
Nappasin suuren leipäsäkin mukaani ja kiittelin leipuria uudestaan. Muistin jopa toivottaa hyvät joulut vielä ovelta.
“Sitä samaa! Ja paljon terveisiä sille Hopiavuoren Eetulle”, rouva huikkasi perääni. Hymy suli kasvoiltani, kun astuin ulos leipomosta.

Kello oli jo paljon, kun lopulta sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta suunnata autoni Otsonmäelle. Hetken mielijohteesta laitoin Robbie Williamsin joululevyn soimaan auton radiosta, mutta sammutin sen melkein heti vain jatkaakseni matkaa hiljaisuudessa. Melkein varkain oloni tuntui lähes kotoisalta, kun saavuin Otsonmäelle ja käännyin Vanhalle Päätielle. Sitten käteni alkoivat täristä. Siitä huolimatta autoni löysi paikalleen maneesin kulmalle. Renkaat jättivät lumeen tuoreet jäljet.

Tiesin olevani epäilyttävä hiippailija, kun vedin toppatakin hupun melkein silmille ehkä suojautuakseni enemmän uteliailta katseilta kuin pieneltä pakkaselta, joka oli kiristymässä iltaa kohden. Tuvasta kajasti pihamaalle lämpimät valot, mutta suuntasin kohti tallia. Askeleeni kuljettivat minua sisälle suulin kautta reittiä, jota olin kulkenut niin monta kertaa.

“Ja millähän asialla sitä ollaan?” tiukka kysymys pysäytti minut, kun tuskin olin saanut ovea suljettua perässäni. Camilla oli astunut käytävälle Pasin karsinasta ja tuijotti minua tiukasti kuin tunkeilijaa. Pölyharja naisen kädessä näytti sillä hetkellä aseeksi kelpaavalta.
“Mä tulin vaan moikkaamaan”, olisin toivonut kuulostavani reippaammalta tai keksiväni jotain fiksumpaa sanottavaa kun laskin kömpelösti toppatakin hupun yhdellä kädellä tasapainoitellen leipäkassia ja leivosrasiaa toisella.
“Outi!” tallimestarin ääni oli epäuskoinen, enkä osannut tulkita naisen ilmettä sen paremmin kuin koskaan aikaisemminkaan.
“Sori, jos mä säikäytin. Eihän mulla oikestaan ollut mitään asiaa… Mä toin vaan nää”, näytin tuomisiani kuin ne jotenkin olisivat oikeuttaneet hiippailuni.
“Aika myöhään sä oot liikkeellä”, Camilla huomautti toettuaan hetken, enkä voinut olla ajattelematta, ettei nainen kommentoinut pelkästään vuorokaudenaikaa.
“Mä en ehtinyt aikaisemmin”, vastasin vaikka se kuulosti valjulta.

Hetken seisoin vain kiusallisesti tallin ovella, ennen kuin otin kokeillen muutaman varovaisen askeleen eteenpäin. Melkein yllätyin, kun Camilla ei käskenyt minua ulos.
“Annat Pasille sit kans! Ja Jussille vaan pieni pala. Se on vähän rotevammassa kunnossa.” nainen huikkasi Pasin karsinasta. Hän suki ponia varmoin ja lempein ottein.
“Se ei vissiin johdu talvikarvasta”, naurahdin, kun kurkkasin viereiseen karsinaan, jossa Jussi edelleen majaili.
“No kyllä sä Jussin talvikarvan tiedät. Se on ollut takki päällä melkein elokuusta asti”, Camilla virnisti ja kurottui ottamaan vastaan ruisleivän kannikan, jonka Pasi sitten hamusi suuhunsa ahnaasti.

Tunsin Camillan katseen tiukasti niskassani, kun rapsuttelin Jussin kaulaa. Ori nuoleskeli toiveikkaana ruokakuppiaan, josta viimeinen leivänmurunenkin oli kadonnut jo hetki sitten.
“Tietääks Eetu että sä oot täällä?” kysymys rikkoi pitkältä tuntuneen hiljaisuuden.
“Ei, mä tulin vähän hetken mielijohteesta”, myönsin.
“Sit mun pitäis varmaan sanoa, ettei sulla oo mitään asiaa sen hevosen karsinaan. Sun pitäis jutella sen kanssa eka”, Camilla huomautti.
“Mä tiedän”, huokaisin ja taputin vielä kerran Jussia. “Mä vaan halusin…” aloitin, mutten tiennyt miten olisin jatkanut. Halusin tietää, miten Jussi voi ja miten Eetu ja Nelly jaksoivat. Halusin tietää, oliko Oskari vielä täällä ja mitä Ukolle oli käynyt. Halusin tietää kuinka Noa oli pärjännyt varsojen kanssa, vaikka isojahan ne taisivat jo olla vähän niin kuin Surrekin. Vielököhän kaikki majailivat Hopiavuoressa… Erittäin palavasti halusin kuulla, miten hitossa oli mahdollista, että olin bongannut Sonjan nimen Paris SIM Dressage Weekin kärkipaikalta, kun olin muuten vaan selannut kilpailun tuloksia. Halusin istua tuvan pöydän ääreen, syöttää pöydän alla kerjäävälle Mielikille salaa palan joulutorttua ja esittää, että kaikki oli niin kuin ennenkin.
“Mä halusin tuoda vaan nämä”, huokaisin ja jätin jokaisen kysymykseni kysymättä, “jos mä jätän nää tähän, niin voitko sä viedä ne tupaan? Leivät mä voin viedä kyl satulahuoneeseen ennen kuin lähden.”
“Sä et meinaa tulla käymään sisällä?”
“En mä näin myöhään kehtaa. Mä olin itseasiassa ajatellut jättää nääkin satulahuoneeseen ja toivoa, että joku muu kuin Hello tai hiiret löytää ne eka”
“Ei siellä mitään hiiriä…” Camilla mutisi kuin olisin kritisoinut hänen tallinsa siisteyttä.
“En mä sitä tarkoittanut, kunhan vitsailin”, kiirehdin vakuuttamaan ennen kuin heilautin kättäni ja suuntasin satulahuoneelle päin.

“Sanonko terveisiä?” Camillan kysymys tavoitti minut vielä kun olin juuri lähdössä.
“Tai sit sä voit ottaa kaiken kunnian joulutortuista”, virnistin, vaikka tiesin ettei Camilla varmaankaan ollut tyytyväinen vastaukseeni.
“Meinasitsä jäädä maisemiin?” nainen jatkoi.
“Ehkä… Ainakin joulun ajan”, vastasin epämääräisesti. Faijalla oli ollut ihan liian vähän tekemistä eläkepäivillään ja nostalgiapuuskassa se oli päätynyt ostamaan Otsonmäeltä mökin, jota ne halus laittaa jouluksi kuntoon. Jopa Katin perhe oli tulossa tänne joulunviettoon. Olin tullut avuksi tai ainakin paikalle, kun faija oli luvannut maksaa hotellin Seinäjoelta siihen asti, kunnes saunarakennuksen yhteydessä olevan vierashuoneen sähköt saataisiin toimimaan. Vanhemmilleni olin sanonut, että haluan moikata vanhoja kavereita. Todellisuudessa olin halunnut nähdä, oliko mitään vanhaa enää jäljellä.

Autoni oli juuri lipumassa pois pihasta, kun tuvan ovi aukesi. Mielikki loikki vastentahtoisesti lumihankeen ja pian takaisin. Oviaukossa seisoi tumma hahmo, jonka arvelin olevan Nelly tai Noa, mutta pimeässä oli vaikeaa nähdä tarkemmin. Heilautin kättäni ja ajoin pois.

[Outi HalmeOsallistuja]

Nyt saa tää ikuisuusblokki riittää! Ignooraan kaiken mitä oon yrittänyt kirjoittaa ja suunnitella ja hyppään takaisin tarinaan ihan vaan nyt tästä hetkestä.

Tasapainoilua

“Sun on tultava tallille”, Hellon ääni kajahti puhelimesta, kun olin hädin tuskin ehtinyt hipaista vihreää luuria. Miehen äänestä kuuli, että tilanne on vakava.
“Ihan sama, vaikka sä oot lomalla”, mies jatkoi painokkaasti, kun tuijotin puhelinta lamaantuneena. Oliko Jussi kunnossa? Entä Ukko? Oliko Typy karannut pihatosta Flidan varsat mukaanaan? Mitä jos talli oli palanut? Oliko Eetu kunnossa? Toinen toistaan kamalammat kauhukuvat risteilivät päässäni.
“Mitä on käynyt?” sain lopulta puristettua sanat suustani.
“Nelly… Nellyn vauva”, Hellon ääni värisi ja toivoin, ettei mies olisi enää jatkanut. Ääni kertoi kaiken olennaisen. Sillä hetkellä Hopiavuori oli viimeinen paikka, jonne olisin halunnut lähteä, mutta tiesin, että juuri sinne minun oli mentävä.

Eetu löytyi maneesista aivan kuin Ritva Hopiavuori oli uumoillutkin. Mies seisoi hartiat lysyssä ja nojasi päätänsä Jussin kaulaan. Ori reagoi viheltelyyni höristämällä korviaan.
“Soon perkele, kun ei saa mitään tehrä rauhassa”, isäntä ärähti niin, että Jussikin hätkähti. Vatsassani muljahti, kun jouduin kohtaamaan miehen katseen.
“Emmä sulle tarkottanut…” Eetun ilme muuttui hetkessä nolostuneeksi ja sitten katuvaksi, mikä sai oloni tuntumaan vielä kamalammalta. Olisin halunnut sanoa, että kyllä minulle saa äristä. Sitä olisi helpompi kestää kuin hiljaisuutta ja se olisi pelastanut minut kömpelöiltä sanoilta. Eetu ei kaivannut lohdutusta, eikä sääliä. Se, että olin edes ilmestynyt paikalle, tuntui jollain tavalla olevan liikaa.
“No joo, Hello pakotti”, naurahdin kömpelösti hylättyäni kaikki huonot selitykset, joita olin yrittänyt mielessäni keksiä. Aivan kuin sen sanominen olisi tehnyt tilanteesta jotenkin helpomman. Ainakin yritin sanoa, etten osallistunut kaikkeen hössötykseen täysin vapaahetoisesti.
“Ja tuskin se ite sitä keksi… Soot sitä paitsi lomalla!” Eetu nuhteli. Olin lopulta joutunut taipumaan työkuorman alla ja ottamaan pitkän joululoman niin töistä kuin talliltakin. Olin vain pari päivää etuajassa, mutta se ei jäänyt Eetulta huomaamatta.
“Mä olin jo himassa, joten ei haittaa. Mä kyllä autan Jussin kanssa. Ja muutenkin… jos vaan tarvii.”
Rapsutin Jussin otsaa ja samalla sain hyvän tekosyyn napata Jussin ohjat itselleni. Isäntä luopui niistä säyseästi ilman vastarintaa ja vastasi sanoihin sellaisella hymyllä, joka osanottoja kuulevalta ihmiseltä tulee rutiinilla.

“Sun mutsis muuten käski sut syömään”, muistin huikata, kun Jussi käveli rinnallani pitkin maneesin uraa. Eetu oli riisunut kypärän päästään, napannut toppatakin maneesin katsomosta ja suunnannut askeleensa kohti ulko-ovea. Olin melkein unohtanut varsinaisen tehtäväni, sen minkä Ritva Hopiavuori oli minulle määrännyt. Yhtäkkiä maneesissa kajahti odottaman ääni. Naurahdus. Ei mikään väkinäinen, vaan spontaanin huvittunut. Pysähdyin niille sijoilleni ja jäin tuijottamaan Eetua. Olin odottanut hiljaisuutta tai ehkä jupinaa.
“Kukaan sano äiteetä mutsiks”, Eetu hekotteli huomattuaan ilmeeni. “Kuulostaa urpolta”
“Mä kun luulin, et ees Noa ois tehnyt saman virheen”, virnistin hieman toettuani.
“Soot varmasti ensimmäinen”, isäntä vakuutteli suunnatessaan ulos maneesista. Jo ovella hetkeksi piristynyt ryhti oli painunut jälleen kasaan. En aikonut seurata perässä nähdäkseni, suuntautuivatko raskaat askeleet kohti tupaa vai etsisikö Eetu itselleen uuden piilopaikan. Se saisi olla Ritvan ongelma.

Kun Jussi oli paketoitu toppaloimeen ja toimitettu takaisin tarhaan, kiipesin narisevat portaat tallivintille. Se tuntui oudolta, mutta vielä oudompaa olisi ollut marssia tupaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vintille oli tuotu termarillinen tuoretta kahvia, muutama ylimääräinen kuppi sekä tarjotin kukkuroillaan voileipiä ja korvapuusteja tarkoituksenaan houkutella ylimääräiset vieraat pysymään tallin puolella.
“Outi! Suakin näkee pitkästä aikaa. Miten loma sujui?”, Sonja tervehti yllättyneesti nostettuaan katseensa lehdestä, jota oli selaillut. Vintiltä löytynyt pino nostalgisia Hevoshulluja oli löytänyt tiensä Sonjan ja Jannan käsiin.
“No ulkomaanreissuista ei tarvinut tällä kertaa ees haaveilla, mutta kyllä mä Espoossa kävin pakollisella jouluvisiitillä pyörähtämässä”, vastasin ja yritin selvittää, miten termarin lukitusmekanismi toimi.
“Son vähän hankala. Pitää sitä kantta eka kääntää”, Janna vinkkasi huomattuaan tuskailuni.
“Mitäs Espooseen?” Sonja jatkoi jutustelua, kun olin löytänyt oman paikkani kulahtaneesta nojatuolista, jonka reikiintynyt verhoilu oli peitetty ruudullisella viltillä.
“Faija on kai nyt päättänyt jäädä pysyvästi Suomeen. Se puhu jo eläkkeelle jäämisestä. Ja Kati on taas raskaana.” Viimeinen sana lipsahti suustani harkitsematta. Väkisin se vei kaikkien ajatuksen takaisin Hopiavuoren tupaan.

“Onks kumpikaan teistä nähnyt Nellyä? Miten se jaksaa?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen sen kysymyksen, joka oli ollut päälimmäisenä mielessäni jo pitkään. Tuntui aivan yhtä väärältä yrittää puhua siitä kuin rupatella aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sonja pudisti päätään.
“Voi kun sitä vois tehrä jotain”, Janna huokaisi apeasti.

[Outi HalmeOsallistuja]

Hallavassa on tulossa tosi kivan kuuloinen Halloween tapahtuma 30.10. Esteitä ja koulua pääsee kilpailemaan vähän roolipelihenkisesti ja ainakin itse palan halusta päästä kokeilemaan, miten tällainen formaatti toimii!

Toivon, että Eetulle on ok, jos Outi lainaa taas Jussia kisaratsuksi koulukisoihin 🙂 Ja vaikka Hallava onkin Outille tuttu kisapaikka TT-kisojen tiimoilta, niin olisi mukavaa jos kotitallilta joku toinenkin lähtisi samalla kyydillä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Hetken hengähdystauko

Jussi roikotti päätään tarhan aidan yli, kun rapsuttelin sen otsaa. Sen mielestä olin kai velvoitettu pitämään sille seuraa, kunnes se saisi tarhakaverinsa takaisin. Oli selvästi minun vikani, että aamupäivän pitkän maastolenkin aikana Salieri oli kadonnut jonnekin. Ei riittänyt, että viereisissä tarhoissa hengaili kyllä aivan kelpoja kavereita.

Kirpeä syyssää oli tainnut piristää ainakin Pasia, joka oli intoutunut härnäämään Skottia. Ruunikko jättiläinen tyytyi kuitenkin lähinnä vain huiskimaan hännällään pienempää kaveria, kun se intoutui aivan liikaa. Toisella puolella Ukko ja Lex mutustivat omia heinäkasojaan kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan, molemmat siististi harjattuina ja loimitettuina.
“Sullakin ois tuolla safkaa”, huomautin Jussille ja osoitin tarhan nurkkaan jätettyä heinäkasaa, jonne orilla ei ollut mikään kiire. Jos Salieri olisi ollut tarhassa, olisi Jussin pitänyt ravata mahtipontiseti omalle kasalleen välittömästi, vaikka ruuna pysyikin poissa tieltä vähemmälläkin pörhistelyllä. Nyt Jussi kuitenkin vaati vain lisää huomioita tuuppaamalla minua turvallaan olkapäähän. Jatkoin rapsuttelua, sillä pitkästä aikaa minulla ei ollut kiire mihinkään.

Kun Jussi yhtäkkiä nosti korvansa pystyyn ja käänsi huomionsa suulin suuntaan, minun ei tarvinnut edes vilkaista taakseni arvatakseni, kuka tarhoja lähestyi.
“Mä meen jo edeltä kahville”, Harrin kantava ääni oli kaikuntu suulista ja sekoittunut lähestyvien kavioiden kopinaan ja kenkien rahinaan. Kuten olin ennakoinutkin, Salierin lähestyessä Sonjan vierellä tarhan porttia, Jussi teki näyttävän siirtymisen lähimmälle heinäkasalle. En voinut kuin nauraa orille.

“Sähän oot tänään hyvällä tuulella”, Sonja huomautti hymyillen.
“Usko tai älä, mulla on todo lista tyhjä, huomenna vapaapäivä ja sit vielä vapaa viikonloppu tulossa. Sitä vois kutsua melkeen lomaksi!”
“Niin no, useimmat kutsuu tota lähinnä pitkäks viikonlopuks”, Sonja huomautti katsellessaan, kuinka Salieri löntysti omalle heinäkasalleen jättäen korviaan luimistavan Jussin vaille huomiota. Se osasi suhtautua Jussiin juuri niin kuin pitikin ja siksi kaksikko sopikin tarhakavereiksi erinomaisesti.
“Älä nyt pilaa mun lomafiilistä! Mä oon ollut niin ylityöllistetty, että tää lasketaan”, puolustauduin, kun lähdimme kohti tupaa.

“Ootsä miettinyt, että se tekisit sille jotain?” Sonja kysyi, kun olimme hetken kävelleet.
“Ai mille?”
“Siis noille sun töille. Sä oot vaikuttanut aika stressaantuneelta, jos mä saan sanoa”, Sonja jatkoi ja oli aivan oikeassa. Tämä syksy oli ollut harvinaisen rankka, sillä olin ensimmäistä kertaa tiimin vetäjänä ja kesätyöntekijöiden lopetettua tuntui siltä, että työntekijät loppuivat jatkuvasti kesken. Minä olin tietenkin se, jonka vastuulle jäivät ne vuorot, joihin ei muuten löytynyt tekijöitä. Sentään nyt oli aloitettu uudet rekrytoinnit, mutta menisi vielä aikaa ennen kuin uudet työntekijät helpottaisivat tilannetta.
“Kuulostaa aika kaoottiselta”, Sonja kommentoi päätään pudistaen, kun olin selittänyt lyhyesti tilanteen.
“Musta tuntuu, että tällaista tää on ollut aina. Oli vaan paljon helpompaa, kun ei ite joutunut miettiä tätä koko palapeliä”, huokaisin.
“Mä tiedän tunteen. Mähän kokeilin töissä kans projektimanagerin hommia, mut onneks niistä pääs eroon. Mä teen paljon mielummin oikeita hommia, kun yritän paimentaa muita”, Sonja naurahti.
“Sentään tästä paimentamisesta saa vähän parempaa palkkaa”, huokasin avatessani tuvan oven.
“Mut ei tarpeeks, jos sä et kohta jaksa enää”, Sonja huomautti ja näytti siltä, että olisi halunnut saaranata aiheesta vielä lisää. Arvostin kyllä huolenpitoa, mutta olin silti kiitollinen, kun tuvassa vilkkaana käyvä porina lopetti keskustelun.Sitä paitsi kyllä minä työuupumuksen tunnistaisin. Muistin edelleen äidin stressin ja sairaslomat, joista viimeiseltä hän ei lopulta ollut enää palannut takaisin töihin.

[Outi HalmeOsallistuja]

Outi ja Jussi tulee mukaan myös 🙂

[Outi HalmeOsallistuja]

Ihan normaali perjantai-ilta Seinäjoella Oskarin kanssa

Nooooo??? 😻
Miten meni??

Sande lähetti viestit välittömästi huomattuaan, että olin paikalla WhatsAppissa. Minun oli aiemmin päivällä ollut pakko kysyä parhaalta kaveriltani, oliko punainen lempimekkoni liikaa (oli se) ja kannattaisiko minun valita kauniit vai käytännölliset kengät (Sanden mielestä kauniit, mutta olin ottanut silti käytännölliset). Lopulta oli ollut myös parasta varmistaa, minkä värinen kynsilakka sopisi parhaiten (ei pinkki, vaan roosa) ja pitäisikö minun vielä laittaa vähän huulikiiltoa (kyllä). Koko sen ajan, kun olin valmistautunut lähtemään, olin myös yrittänyt vakuuttaa Sanden ja siinä samalla myös itseni siitä, etten ollut menossa treffeille.

????? 😡

🤭 emt ihan perus. Se leffa oli ihan ok…

Ja???????

Tietenkään vastaukseni ei kelvannut Sandelle. Onneksi Oskari ei ollut sitä tyyppiä, joka halusi keskustella elokuvan jälkeen jokaisesta juonenkäänteestä. Olisin nimittäin jäänyt nopeasti kiinni siitä, etten ollut keskittynyt lainkaan valkokankaan tapahtumiin. Sen sijaan olin kyllä huomioinut, kuinka Oskarin käsi lepäsi käsinojalla melkein koskettaen omaani. Kun olin kurottautunut nappaamaan popcorneja, olin siirtänyt käteni hetkeksi taas syliini ja sitten taas takaisin lähemmäksi. Joskus olin voinut tuntea, kuinka Oskarin iho hohkasi lämpöä ja melkein hengitystä pidättäen olin odottanut, vetäisikö hän kätensä pois. Se oli kuin shakkia, vaikken edes tiennyt, pelasiko Oskari samaa peliä. Vai oliko se ollut vain vahinko, kun hän oli kevyesti hipaissut kämmenselkääni ja perääntynyt sitten nappaamaan kourallisen popcorneja.

No mulla ei ollut tylsää 🙃 mut ihan perus leffa ja lasilliset…
Ja ne ei ollut treffit!

No jos sä niin edelleen sanot… 😏

Pidin kiinni sinnikkäästi tarinastani, vaikka elokuvan jälkeen olimme jääneet vielä yksille johonkin kuppilaan, jossa Oskari oli kuulemma kerran käynyt Milanin kanssa. Se oli niitä paikkoja, joista löytyi halpaa hanaolutta kittaavat kanta-asiakkaat, aneeminen tanssilattia ja karaokea tiistaisin ja torstaisin. Oskari, jonka piti ajaa vielä takaisin Otsonmäelle, oli tilannut alkoholittoman oluen, joka näytti ainakin tuoppiin kaadettuna kelvolliselta. Talon valkoviini jäillä taas oli kaukana siitä, mihin olin tottunut Helsingin viinibaareista. Vaikkein ollut odottanutkaan suurta makuelämystä, ei Oskarikaan voinut peittää irvistystään, kun hän maistoi juomaani varovasti lasinreunasta. Siitä huolimatta viihdyimme pienessä nurkkapöydässämme yllättävän pitkään. Oskari oli vitsaillut ja nauranut ja unohtanut hetkeksi murehtia Ukkoa tai mikä ikinä hänen mieltään yleensä painoi. Jos en olisi alkanut epäröimään silloin tallissa, ehkä ne sittenkin olisivat olleet treffit.

Ja sitten oli vielä se hetki, kun Oskari oli pysäköinyt Volvonsa vieraspaikalle. Ulkona oli tullut yhtäkkiä kaatamalla vettä, joten olin jäänyt hetkeksi autoon odottamaan sateen laantumista. Puheliaan automatkan jälkeen istuimme taas hiljaisuudessa pisaroiden rummuttaessa tuulilasiin. Yllätyin kohdatessani Oskarin tummansiniset silmät. Olin jäänyt kiinni, kun olin hetkeksi unohtunut tutkailemaan, kuinka ruskea suortuva oli karannut miehen ohimolle taakseharottujen hiuksien joukosta.

“Sori mä jumitan. Alkaa varmaan väsyttään, vaik oli kyl kivaa. Mennääks joskus uudestaan? Vaik kattoo sit sitä koiraleffaa, kun se tulee?” sorruin höpöttämään.
“Joo mennään vaan. Tai ei se leffa varmaan… Mulle käy kyl joku muukin”, Oskarin sormet askartelivat hupparin hihansuussa, kun mies puhui.
“Kiva. Nyt mä juoksen, niin mä en ehkä kastu niin pahasti. Nähään tallilla!”
“Joo, hyvää yöt-”

Olin läimäissyt auton oven kiinni ja juossut suoraa tietä rapun ovelle vilkaisematta taakseni. Sydän oli hakannut kovempaa kuin sen olisi kuulunut, kun olin kavunnut portaita kolmanteen kerrokseen. Olin kerrannut viimeistä keskustelua pääni sisällä, eikä se vieläkään jättänyt minua rauhaan. Taas kerran olin juossut karkuun, vaikkei siihen olisi ollut mitään syytä.

Siiryin WhatsAppissa keskusteluun, jonka olin oikeasti aikonut avata ennen kuin Sande oli alkanut pommittaa minua viesteillään. Näpyttelin viestin nopeasti ja painoin lähetä ennen kuin ehdin harkita uudestaan.

Sori, kun mä lähdin niin kiireellä 🙈 Mä oon varmaan sokerista… Hyvää yötä sullekin 😴😙

—
( Voihan Oskari ja Outi! Halusin ehtiä kirjoittaa tän ennen kuin oon sunnuntaihin asti reissussa, mutta vähän kiirehän tässä tuli ja tää olisi kyllä ansainnut vähän enemmän aikaa ja ajatusta kuin mitä se lopulta sai… En sit kuitenkaan halunnut jättää tätä odottamaan sitä, että oon taas kotona, koska sit en kuitenkaan ois enää saanut tätä valmiiksi. Toivottavasti tästä nyt ees joku fiilis välittyy 😀)

[Outi HalmeOsallistuja]

Arkipäiviä

Koko kesä oli tuntunut etenevän samaa rataa. Heräsin aamulla herätyskelloon, torkutin ja silmät ristissä tihrustin kännykän ruudulta ilmoitukset läpi. Yleensä kömmin ylös sängystä jo ennen kuin hälytys pärähti soimaan toisen kerran. Normaalit ihmiset kai käyttivät torkkua siihen, että saivat jatkaa uniaan, mutta minun oli pakko käyttää torkkua, jotta en uppoutuisi selaamaan työsähköposteja ennen kuin edes pääsin sängystä ylös. Söin aamiaisen yleensä keittiönpöydän ääressä samalla kun käynnistelin työpäivää käymällä läpi saapuneita viestejä ja jonossa olevia tikettejä. Nykyään työni tuntui olevan enimmäkseen muiden vahtimista ja hankalien tilanteiden selvittelyä, joten annoin helppojenkin tikettien odottaa jonossa, vaikka niihin vastaaminen olisi vienyt vain minuutin.

Aamupalan jälkeen seurasin orjallisesti rutiinejani ensin makuuhuoneeseen, meikkauspeilin ääreen ja sitten vaatekaapille. Kun taas näytin ihmiseltä, kannoin läppärini keittiöstä työhuoneeseen lähinnä todetakseni, että tämäkin päivä olisi hiljainen. Oltiin päästy heinäkuun loppuun, jolloin moni asiakkaistakin oli lomalla ja kesätyöntekijät olivat oppineet hommansa niin, ettei heitä tarvinnut pelastaa jatkuvasti pulasta. Todo-listani näytti pelottavan tyhjältä. Nykyään osasin kuitenkin ottaa hiljaisista päivistä ilon irti. Suljin läppärin ja varmistin, että puhelimeni hälyttäisi kaikista työviesteistä. Sitten vaihdoin ylleni rennommat farkut ja tummansinisen pikeepaidan. Ulkona oli sen verran viileää, että kaivoin eteisen kaapista myös harmaan sateenkestävän ratsastustakkini, jonka taskuun sulloin avainnipun eteisen pöydältä. Vilkaisin vielä kerran puhelintani ennen kuin suuntasin tallille.

Jussi oli helppo hakea sisälle, sillä se värjötteli portin tuntumassa yhtä kurjana kuin aina viileällä säällä. Tällaisina päivinä se ei todellakaan arvostanut laidunelämän ihanuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi Steffe ja Lex, jotka kirmailivat kauempana tihkusateesta piittaamatta.
“Ei tarvi syliin tulla”, jouduin tuuppimaan Jussia pois tieltä portin raosta. Tuskin ori olisi karkuun lähtenyt, jos se olisi päässyt livahtamaan ohitseni. Korkeintaan se olisi kipaissut suuliin odottelemaan parempia säitä. Suuliin Jussi lopulta saikin jäädä odottelemaan, kun lähdin hakemaan orin varusteita satulahuoneesta.

“… miks sä muka saisit päättää”
“Mä vaan ehdotin. Mulle on ihan sama…”
“Mä meen sit eka! Jos sä meet eka, niin sit se on jo ihan väsynyt”
“Sopii! Sit se on ainakin verkattu jo.”
“Ei kun mä meenkin vast toka. Sä verkkaat sen”
Uunon karsinasta kuului Helmipurojen loputon väittely, joka kuulosti samalta aina, kun sisarukset olivat samaan aikaan tallilla.
“Meettekste kentällä vai maneesissa?” pysähdyin kysymään, sillä olin itsekin aikeissa mennä ratsastamaan.
“Maneesissa. Nelly pitää meille estevalmennuksen”, Eiran vastasi ylpeänä.
“Me mennään puomeja”, Inari täsmensi hieman kuivasti ja sai siskoltaan osakseen ikävän mulkaisun.
“Mä pysyn sit pois tieltä ja meen kentälle”, hymyilin ja toivotin kaksikolle hyvää tuntia. Toivotin hiljaa mielessäni onnea myös Nellylle, kun jatkoin matkaa.

Olin huomannut, että Oskarin auto oli tallin pihassa, joten odotinkin löytäväni miehen päätallin puolelta siivoamassa karsinoita.
“Onks sul jotain tekemistä illalla?” huikkasin satulahuoneen ovelta.
“Mä liikutan Ukon töiden jälkeen. Ja sit mä käyn lenkillä”, Oskari vastasi ja harppasi karsinasta käytävän puolelle pörröttäen tihkusateesta kosteita hiuksiaan. Ele sai minut aina hymyilemään.
“Sullahan on sit ihan yhtä jännittävä elämä kuin mulla”, naurahdin äkkiä, ettei Oskari huomaisi liian pitkää katsettani. “Haluuksä tehdä jotain? Viikonlopun kunniaks?”
“Emmätiiä.. Joo, ehkä. Kävellääks Kyrönjoelle vai Ievannevalle päin?” Oskari vastasi ensin hieman häkeltyneenä, mutta sai sitten enemmän varmuutta ääneensä.
“Siel kyl saattaa sataa… Ollaanks hurjia ja mennään vaik leffaan? Mehän puhuttiin siitä joskus”, ehdotin hetken mielijohteesta. Oskari katsoi minua kuin olisin pyytänyt häntä treffeille, mikä sai minut ajattelemaan sitä, että olin ehkä juuri pyytänyt häntä treffeille.
“Aika hurjaa”, Oskari naurahti.
“Ne ei sit oo mitkään treffit”, täsmensin, “mut jos ehti kattoo mitä siel menee, niin sovitaan sit kun tuun ratsastamasta”.
Aikuismaisesti pakenin paikalta ennen kuin kuulin Oskarin vastausta.

Yhtäkkiä tavallinen harmaa arkipäiväni ei tuntunutkaan aivan niin tylsältä. Harjasin Jussin ripeästi läpi ja kiitin jälleen kerran mielessäni Eetua siitä, ettei hän omistanut kimoa mutalätäköissä viihtyvää sikaa, vaan hienohelmaisen ruunikon, jossa ei ollut paljoa puunattavaa edes laitumelta haettuna. Pian Jussi olikin satuloitu ja valmiina talutettavaksi kentälle.

Kun istuin jälleen Jussin selässä, huomasin kärsiväni päämäärättömyydestä, joka oli vaivannut minua jo pitkään. En oikein tiennyt, mitä olisin orin kanssa tehnyt, eikä vatsanpohjassani lentelevät perhoset ainakaan auttaneet asiaa, joten ori sai kävellä kohtuuttoman pitkään pitkin ohjin ennen kuin vaivauduin keräämään ne tuntumalle. Maastoilu olisi ollut helppo ratkaisu, mutta kai minun piti joskus jotain järkevääkin tehdä Jussin kanssa. Niinpä turvauduin tuttuun harjoitukseen ja aloin laskea käyntiaskelia mielessäni. Kymmenen askeleen päästä siirsin Jussin raviin ja aloitin laskemisen uudestaan. Jälleen kymmenen askeleen päästä siirsin orin takaisin käyntiin. Ainakin laskeminen piti minut keskittyneenä. Tunsin kuinka Jussi alkoi heräilemään ja pian ori oli saanut kiinni siirtymisten rytmistä vähän liiankin hyvin. Niinpä aloin muuttelemaan askelmäärää, ettei Jussi pääsisi ennakoimaan. Huomasin kaipaavani Oskarin valmennuksia, vaikka välillä ne olivatkin olleet kamalia rääkkejä. Mutta miksi Oskari valmentaisi ratsukkoa, jolla ei ollut mitään tavoitteita.

“Saako tulla”, reipas ääni kantautui kentän portilta, jonka takana odottava kirjava hevonen oli helppo tunnistaa missä tahansa.
“Joo, tänne mahtuu kyllä”, vastasin ja huomasin hieman hengästyneeni. Kyllä siirtymisten ratsastus tehokkaalta tuntui, vaikka se olikin tylsä harjoitus. Annoin Jussille hetkeksi taas pitkät ohjat ja ohjasin sen uralle kävelemään, kun Janna talutti Paahtiksen kentän keskelle.
“Sähän treenaat Paahtiksen kanssa koulua?” kysyin Jannalta, kun nainen oli saanut satulavyön kiristettyä.
“Joo, vaikka ei me mitenkään kovin vakavasti”, Janna vastasi vähätellen.
“Onks sulla jotain lempitehtävää mitä te teette tai jotain ehdotusta mitä kannattais treenata? Mä en vaan jotenkin tänään saa mitään aikaseks. ”, huokaisin. Janna kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
“Mä en oo kyllä mikään ammattilainen, mut ois mulla yks ehdotus…” nainen aloitti.

Ehkä tämä päivä sittenkin olisi erilainen kuin kaikki muut tylsät arkipäivät.

(Potkin taas palloa Oskarin suuntaan, mutta siitä ei tarvi ottaa paineita! Yritän vaan vähän saada kirjoitettua, nyt kun oli hetki aikaa ja Oskari on helppo kohde 😀 Olis mulla Outin varalle muutakin kuin ikuista Oskarin murehtimista, mutta se vaatis vähän enemmän paneutumista kirjoittamiseen niin ehkä ne suunnitelmat joutuu oottamaan, että IRL on taas vähän enemmän aikaa. Miten voikaan ihmisellä olla kiire kesälomalla… )

[Outi HalmeOsallistuja]

Kun kissat on poissa…, osa 2
Jatkoa tallipäiväkirjasta

Matka kotiinpäin tuntui raskaammalta kuin tavallisesti, mutten aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun polkupyörän takarengas alkoi pitämään laahaavaa ääntä, hälytyskellot alkoivat soida. Pitkin hampain pysähdyin tarkistamaan tilanteen, vaikka arvasinkin jo miten oli käynyt. Tuijotin hetken typötyhjää rengasta epäuskoisena, kunnes kiroillen lähdin taluttamaan pyöränrämää piennarta pitkin. Siinä kävellessäni kyllä muistin, kuinka myyjä oli varoittanut pyörän renkaiden saattavan olla haperossa kunnossa. Piristääkseni itseäni edes vähän, päätin, että viskaan typerän pyörän sillalta alas Kyrönjokeen, kunhan pääsen sinne asti ja luovun tästä typerästä terveellisestä elämästä. Pyörää taluttaessa tallimatka ei todellakaan tuntunut liian lyhyeltä, jotta se olisi kannattanut ajaa autolla.

Mielialani laski entisestään, kun kuulin auton äänen lähestyvän. Otsonmäellä ei ollut mikään ihme, että kuljettaja hidasti ja kyseli mitä oli käynyt, mutta ottaen huomioon kellonajan ja suunnan, josta auto oli tulossa, ei ollut mikään yllätys, että pysähtyjä oli Oskari.
“Ois vaan pitänyt jäädä oottamaan niitä Nellyn breezereitä”, hymähdin, kun mies nousi autosta näyttäen kysyvältä. Vaikkei todennäköisyydet olleetkaan puoellani, olin silti toivonut, että autossa olisi ollut melkein kuka tahansa muu.
“Haluutsä kyydin?” Oskari kysyi eikä oikeastaan edes jäänyt odottamaan vastausta avatessaan autonsa takaluukun.
“Joo, ehkä mä haluun”, päätin niellä ylpeyteni sillä ilta alkoi olla viileä ja toinen tennareista oli jo alkanut hiertää. Muistin taas, miksi ne kengät oli tuupattu perimmäiseksi kaappiin, vaikka ehkä niiden paikka olisi sittenkin ollut roskis. Inhosin sitä, että jouduin pelastetuksi ja sitä kuinka lapsellisesti se minua kiukutti, mutta Oskari ei näyttänyt huomavaan. Hän tarkasteli pyörääni hetken mietteliäänä, ennen kuin nosti rämän auton takakonttiin. Kun kaatoi toisen takapenkeistä, se mahtui sinne hyvin. Olisin itsekin halunnut kömpiä takapenkille typerän pyöräni seuraan murjottamaan, mutta sen sijaan pakotin itseni etupenkille, kuten normaalit ihmiset ja loihdin kasvoilleni kiitollisen hymyn.
“Siinä on rengas puhjennut”, Oskari kertoi diagnoosinsa kai rikkoakseen hiljaisuuden, koska itse en siihen pystynyt.
“Mä en huomannutkaan”, vastasin turhan kärkkäästi ja kaduin heti sitä, kuinka olin pyöräyttänyt silmiäni.
“Mä vaan meinasin, että mä voin vaihtaa sen, jos sulla ei oo uutta sisäkumii valmiina. Mun mielestä meillä oli joku ylimääräinen… Tai siis saisit sit sen heti takas käyttöön”, mies jatkoi sovittelevampaan äänensävyyn. Oskari ei tiennytkään minkälaiset taikasanat hän oli sanonut, sillä en ikimaailmassa myöntäisi, etten osannut vaihtaa pyöränkumia itse. Olisi tuntunut turhalta raahata sellainen rotisko korjaamolle, joten ehkä olsin vain jättänyt sen kellariin mätänemään. Nyt pyörä kuitenkin saattaisi jopa saada toisen mahdollisuuden.

“Ei sun sitä nyt heti tarvi alkaa laittaan. Mä voin kävellä himaan ja laitat sen sit kun sulla on aikaa. Mä kyl tietty maksan sen sisäkumin”, huomasin höpöttäväni, kun tajusin, että Oskari meinasi tarttua toimeen heti.
“Ei täs mee kauaa! Jos sä siis vaan jaksat odottaa… Kun Camillakaan ei oo kotona”, mies mutisi keskittyen enemmän pyörään kuin minuun. Seurasin kuuliaisesti perässä, kun Oskari kantoi pyöräni hämärän asunnon läpi takapihan terassille.
“Tää on aika kehnossa kunnossa”, mies huomautti, kun pyörä oli käännetty ylösalaisin satulan ja ohjaustangon varaan.
“No joo, mä vaan hain sen jostain, kun roskalavalla oli ilmoitus”, tunnustin.
“Nää ketjut pitäs öljytä ja sit vois kans vähän kiristää vaihteita. Sentään jarrut näyttäis olevan kunnossa kunnossa…”, mies kuulosti melkein toruvalta. Jäin istumaan toiselle kokoontaitettavista puutarhatuoleista, kun Oskari palasi sisälle kai etsimään työkaluja. Katseeni osui pöydällä lojuvaan katkarapumajoneesipurkkiin, jota oli käytetty tuhkakuppina ja joka muistutti siitä, että Camillakin asui täällä.

“Meillä ei oo breezereitä mut kelpaaks tää?” Oskarilla oli mukanaa sylillinen tavaraa ja kaksi punaista tölkkiä. Kun Oskari rupesi hommiiin, sihautin oman tölkkini auki ja hörppäsin varovaisesti. Se maistui edelleen samalta kuin silloin, kun joku oli pöllinyt vanhempiensa grillijuhlista niitä muovikassillisen ja istuimme läheisen jalkapallokentän aidan takana nauttimassa huolettomista kesäilloista. Siitä oli valehtelematta ainakin kymmenen vuotta…
“Mitä?” Oskari kysyi kun huomasi minun hymyilevän.
“Tiedätsä et sä oot… Tai siis et kiitos kun sä autat!” vastasin ja toivoin taas kerran, että olisin ollut vielä vähän rohkeampi. Kiedoin kädet polvieni ympärille ja jäin katselemaan, kuinka Oskari puuhasteli pyöräni kimpussa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Kun kissat on poissa…, osa 1

“Mikset sä maastoon lähtenyt?” Oskari ihmetteli kun istuskelimme suulin viereisellä penkillä. Tallipihalla oli poikkeuksellisen hiljaista nyt, kun pitkä letka hevosia oli kadonnut Eetun johtamana Vanhaa Päätietäpitkin kohti Jätinhautuumaata. Oskari piti taukoa, sillä ihan vielä ei kannattanut alkaa jakamaan iltaheiniä. Mies oli huomauttanut, että oli liian myöhä juoda kahvia, mutta siitä huolimatta hörpin itsepäisesti jäähtynyttä kupillistani. Ilman sitä en varmasti jaksaisi pyöräillä kotiin.
“No täytyyhän jonkun tällä katsoa sun perään, kun Camillakin on lomalla”, virnistin vastaukseksi Oskarin kysymykseen.
“Käskiks Eetu?” Oskari, joka oli ollut hörppäämässä vettä juomapullostaan, pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti minua silmät suurina. Tietenkin mies epäili minua Eetun kätyriksi.
“No ei tietenkään, eikä Camillakaan käskenyt. Kunhan kiusaan sua!” nauroin. Kuulin, kuinka Oskari huokaisi ja hymyili sitten vähän nolona takasin.
“Mä oikeesti hetken aattelin… Tai siis kun se siitä päätallin ovestakin sano, vaikka oonhan mä nyt iltatallia tehnyt aikasemminkin ja joku Eirakin tietää, et se laitetaan kiinni aina illaks”, Oskari kuulosti vähän ahdistuneelta.
“Sellanen se on, kun sitä stressaa joku”, yritin lohduttaa, vaikkei siitä varmaan mitään hyötyä ollutkaan, “siks mä aattelin, et Eetu kaipaa tota maastoreissua enemmän kuin mä. Saa vähän laatuaikaa Jussin kanssa, kun ei se oo taas koko viikkoon ehtinyt ratsastamaan… Vaikka voi olla, et se palaa sieltä vaan entistä pahempana hermorauniona”, naurahdin.
“No mut kyl sulle ois joku hevonen ollut… Vaik Pasi, kun Camilla ei oo?” Oskari ehdotti.
“Luuletsä et mä sopisin jonkun ponin selkään? Sitä paitsi se on varmasti sata kertaa tyytyväisempi vaan laitsalla” hymähdin ja huomasin, kuinka mies arvioi minua uudestaan katsellaan. Pituuteni puolesta en todellakaan ollut mikään poniratsastaja, vaikka ehkä Pasi olisikin yhdestä maastoreissusta kanssani selvinnyt.
“No joo, ehkei sittenkään”, Oskari myönsi, “mut olisit sä ehkä Ukollakin voinut…”
“Ei, kun mä en oikeesti vaan välitä maastoilla noin isolla porukalla. Liikaa hälinää”, tunnustin ennen kuin Oskari ehtisi keksiä, että hänen pitäisi soimata itseään siitä, ettei ollut tarjonnut hevostaan lainaan. En sitä paitsi ollut varma, olisinko oikeasti edes uskaltanut lähteä Oskarin hevosella maastoon, vaikei Ukko vieläkään ollut aivan täydessä terässä.

Nyt kun laidunkausi oli alkanut, hommaa tallilla oli tavallista vähemmän, eikä iltatallin tekoon olisi todellakaan tarvinnut kahta ihmistä, varsinkin jos toiselle täytyi kädestä pitäen näyttää, minkä verran heinää mihinkin karsinaan piti heittää. Siitä huolimatta Oskari hyväksyi avuntarjoukseni, eikä näyttänyt olevan ollenkaan pahoillaan, vaikka ihan varmasti hän olisi selvinnyt hommista yksin paljon nopeammin. Oikeastaan Oskari tuntui ottavan ilon irti siitä, että sai heitellä minua heinäkasoilla ja juoksuttaa minua ympäri tallia. Ehkä mies tunsi olonsa vähän vapautuneemmaksi, kun Eetu tai Camilla ei ollut kyttäämässä olan takana.
“Sä oot kyllä aika hyödytön apulainen. Osaaksä edes lakaista lattiaa?” Oskari piikitteli virnuillen, kun lopulta viimeinenkin hienäkasa oli päätynyt oikeaan karsinaan.
“Varmaan, jos sä eka näytät mallia”, virnistin takaisin ja pyörittelin muka avuttomasti kädessäni luutaa, jonka Oskari oli minulle ojentanut.
“No ensin sä laitat tän käden tähän…” Oskari aloitti ja melkein säpsähdin, kun mies tarttui rempseästi vasempaan käteeni. Hanskojenkin läpi käsi tuntui lämpimältä.
“Ja sit tää menee tähän…” miehen oikea käsi asettui myös omani päälle.
“Ja sit sä vaan huiskit näin”, Oskari heilutteli luutaa käsieni avulla seisten niin lähellä, että puhuessaan hänen lämmin hengityksensä pyyhki kasvojani ja jopa tallivaatteiden pinttyneen hevosenhajun alta pystyin erottamaan häivän jostain sport-merkkisestä suihkusaippuasta, jonka olin huomannut aikaisemminkin. Minua huimasi ja tajusin Oskarinkin huomanneen, että olin unohtanut hengittää, sillä mies irrotti otteensa käsistäni kuin ne olisivat polttaneet ja harppasi taaksepäin.
“Kyllä mä varmaan nyt selviän”, sain hädin tuskin sanotuksi puristaessani harjanvartta tiukemmin kuin olisi ollut tarpeen. Se tuntui tyhmältä, mutten keksinyt mitään järkevämpääkään. Leikkisä tunnelma oli tiessään.
“Kyllä sä selviät”, Oskari toisti yhtä jännittyneesti ennen kuink keksi itselleen jotain tekemistä tarhojen suunnalla.

Lakaistuani käytävät ja pakattuani tavarani tärisevin käsin halusin vain luikkia tallilta kotiin vähin äänin, avata jääkaapissa lojuvan valkoviinipullon ja käpertyä sohvalle tai ehkä parvekkeelle miettimään, miten taas kerran olin Oskarin takia niin solmussa. Sydämeni hakkasi edelleen siihen malliin, että kuvittelin ajavani pyörällä kotiin ennätysajassa. Näprätessäni ruosteista lukkoa auki, kirosin, etten ollut jättänyt pyörää suosiolla lukitsematta. Ei sitä Hopiavuoresta kukaan olisi vienyt ja vaikka olisikin, en olisi menettänyt paljoa. Vilkuilin olkani yli, ettei Oskari pääsisi yllättämään, vaikka olin melko varma, että mies yritti vältellä minua vähintään yhtä hanakasti kuin minä häntä. Todennäköisesti taas parin päivän päästä olisimme ihan normaaleja, mutta nyt hetki oli vielä liian tuoreena mielessä.

Jatkuu spin-offeissa

[Outi HalmeOsallistuja]

Hahaa olipas mielenkiintoinen kuvaus Outista! Saat sen todellakin kuulostamaan mystiseltä ja vähän pelottavalta tyypiltä. Vaikka jos Outilta kysytään, niin sehän on ollut vaan hevosenhoitajana, eikä millään tavalla yhtä taitava tai hieno kilparatsastaja kuin joku Sonja, Marshall tai Oskari itse. Ja Ilonakin hevosenomistajana on selvästi ylempänä arvoasteikolla. Tosi mielenkiintoista siis kun Ilonan ensivaikutelma (ennen kuin hahmot on edes päässyt tapaamaan) on niin erilainen 😀

Ja matkaratsastusta! Mun mielestä on niin kiinnostavaa päästä lukemaan lajeista, joista en itse niin tiedä (heh mulle Camillan ravikilpailutarinatkin on aina niin eksoottisia), joten toivon tietenkin paljon kiinnostavia matkaratsastusjuttuja tulevaisuudessa, jos Ilona ja Wanda päättää sille tielle lähteä. Oskari valmentajana on… noh valinta ja Ilona olikin tainnut saada siitä jo jotain esimakua, mutta vaikuttaa siltä että Ilonalta löytyy kyllä kunnianhimoa oikeasti sitoutua treenaamaan, jos ne vaan löytää Wandan kanssa sopivan lajin ja tavoitteen.

[Outi HalmeOsallistuja]

Oskarin ajatukset Outin paluusta on kyllä varmaan ne, jotka Outiakin kiinnostaisi kaikista eniten ja myös sellaiset, joita mun olisi itse ollut vaikein yrittää arvata. Nyt ehkä Outin ei siis tarvitse yrittää vältellä Oskaria tallilla ihan loputtomiin.

Ja Jussi on niin ihana! Se on ehdottomasti loistava keskustelukumppani ja neuvonantaja. Tavallaan olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä Oskari ja Jussi kisakentillä. Mutta toisaalta sitten Outi ei varmaan olisi voinut palata samalla tavalla Jussin hoitajaksi, joten Outin puolesta olen vähän iloinen, ettei Oskari ottanut diiliä.

Jotenkin mä niin toivoisin, että Oskari löytäisi vielä itselleen oman the hevosen ja se nähtäisiin jossain Power Jump finaalissa menestymässä kaiken kovan työn ja tuskailun jälkeen. Mutta jotenkin mulla on sellainen fiilis, ettei sen elämässä asiat taida mennä kovin suoraviivaisesti 😀

[Outi HalmeOsallistuja]

Sattuneesta syystä mun mielestä tällä hetkellä hahmojen vauvat (ja lapset ja ylipäänsä koko vanhemmuus) on tosi mielenkiintoista luettavaa, joten tosi hauskaa päästä seuraamaan, miten Jannan ja Ellin suhde lähtee kehittymään ja kuten Ilonakin sanoi, millainen tyyppi Ellistä tulee. Jannan murehtimisessa ja huolessa on paljon tuttua. Omien lasten myötä alkaa herkästi miettiä myös omia vanhempia ja heidän tekemiään valintoja ja sitä millainen vanhempi itse haluaa olla ja Jannan kohdalla nämä ajatukset ei varmasti ole helppoja. Onneksi Jannalla on tosiaan myös Rasmus ja vaikuttaa siltä, että pariskunta taitaa olla vauvanhoidon suhteen aika hyvä tiimi. Toivottavasti Janna uskaltaa tukeutua Rasmukseen!

Paras viisaus jonka itse sain vauva-aikaan liittyen oli se, ettei vauvojen kanssa mikään muu ole yhtä varmaa kuin se että asiat muuttuu 😀 Ehkä tämä lohduttaisi myös Jannaa, kun Ellin kanssa tulee erilaisia vaiheita.

[Outi HalmeOsallistuja]

Tää vasta olikin mielenkiintoinen juonenkäänne! Ei olis kyllä heti osannut arvata, mitä kerrottavaa vanhemmilla on. Itse ainakin odotin, että sieltä tulee eroilmoitus tai jotain vastaavaa ja mietin, että aika paskamainen hetki siitäkin olisi kertoa. Mutta vanhempien uutinenhan olikin ihan toista maata. On myös mielenkiintoista aikanaan nähdä, millainen rooli Ealle muodostuu. Jo aikaisempien tekstien perusteella Ea vaikuttaa todella kiltiltä ja avuliaalta, joten ei olisi vaikeaa nähdä, kuinka Ea huolehtii pikkusisarestaan.

Eikä tarvitse hätäillä siitä, että joku juonenkäänne olisi ”käytetty”! Kuten itsekin sanoit, niin kyllähän oikeassakin elämässä tapahtuu samankaltaisia asioita jatkuvasti. Ja kun jokainen hahmo kuitenkin on omanlaisensa niin jokainen tarina on kuitenkin pohjimmiltaan erilainen. On vain mielenkiintoista päästä lukemaan ja pohtimaan mahdollisia ongelmia tai tilanteita eri hahmojen näkökulmasta. Onhan esimerkiksi Eira ja Ea todella erilaisia tyyppejä, kuten Sonjakin kommentissaan mainitsi. Toisaalta tässä voisi olla sellainen kulma, joka joskus näitä hahmoja voisi yhdistää.

Ja vielä haluaisin kommentoida Ean äitiä, joka Ean näkökulmasta ei todellakaan ole kirjoitettu kovin äidilliseksi tai lukijan kannalta kovin helposti pidettäväksi. Tämän tarinan myötä kuitenkin ainakin itse koen myös vähän enemmän ymmärystä äitiä kohtaan. Ehkä äiti nyt juoksee omilla menoillaan ja ottaa omaa aikaa niin paljon kuin mahdollista, koska valmistautuu jo henkisesti tulevaan vauva-arkeen. Ehkä äiti vertaa Eaa vauvaan ja ehkä siksi olettaa, että Ea on jo iso, eikä enää kaipaa äitiä yhtä paljon. Ja tietenkin on myös merkittävä paljastus, ettei kumpikaan Ean äidin raskauksista ollut suunniteltuja.

Myös tabuista on hyvä kirjoittaa, koska näin niistä tulee askel kerrallaan vähän vähemmän tabuja. Mutta samalla niistä kirjoittaminen on usein tosi jännittävää ja sitä miettii ehkä tavallista enemmän miten lukijat siihen suhtautuu. Vaikka onkin mielenkiintoista kuulla ajatusprosesseista tekstien takana, niin toisaalta paljastit nyt Ean ja hänen perheensä juonesta asioita, joista olisi voinut kirjoittaa todella mielenkiintoisia tarinoita. Ea olisi voinut vaikka kuulla salaa, kuinka äiti avautuu jollekin kaverilleen siitä, ettei haluaisi olla äiti tai olisit voinut kirjoittaa, kuinka perheessä käydään keskustelu siitä, miksi vauva pidetään. Itse ainakin nautin lukijana todella paljon siitä, että tarinasta paljastuu pala palalta ja teksti tekstiltä lisää tietoa. Mutta toisaalta ainakin itselleni käy usein niin, että kun jokin juonikuvio taustoineen on päässä valmiina, niin tekisi mieli heti kertoa kaikesta kaikki kaikille.

[Outi HalmeOsallistuja]

Jännää! Janna on kyllä rohkea ja suoraselkäinen tyyppi. Mielenkiinnolla kyllä odottaa, kuinka Nelly näihin uutisiin reagoi. Vuoden vaihtuminen on kyllä hyvä deadline hoitaa niitä hankalia asioita pois alta, joiden ei halua jäävän kummittelemaan uuteen vuoteen. Ehkä Jannallakin olo helpottuu tän jälkeen.

Eikä tästä tekstistä todellakaan huomaa, että olisi ollut vaikeuksia kirjoittaa tätä! Mut se on kyllä totta, että joskus just niistä isoimmista käänteistä oman hahmon kohdalla on jännittävää tai hankalaakin kirjoittaa, varsinkin jos niihin liittyy myös muiden hahmojen reaktioita, joista ei ihan voi tietää. Mutta toisaalta yleensä ne on juuri sit niitä tarinoita, jotka vie mielenkiintoisesti asioita eteenpäin.

Ja on muuten hankalaa oikeassakin elämässä kertoa, että on raskaana (tai ainakin mulle oli). Aina tuntui yhtä höntiltä sanoa ne kolme (:D) sanaa, vaikkei itse joutunut jännittämään uutisen vastaanottoa yhtään niin paljon kuin Janna.

[Outi HalmeOsallistuja]

Komppaan Sonjaa kyllä siinä, että Ea on kyllä niin lämminhekinen ja ystävällinen hahmo. Ei ihan jokainen teini viitsisi naapurin vanhuksia autella, mutta Ealle se tuntuu tulevan luonnostaan eikä niin, että esimerksiksi vanhemmat siihen puuhaan pakottaisivat. Ja Ea tuntuu aidosti tykkäävän siitä, että voi auttaa.

Koska Ea on niin kiltti ja helposti pidettävä hahmo, niin sitä kurjemmalta tuntuu äidin oharit ja vanhempien riitely. Onneksi kuitenkin kuulostaa siltä, että isän kanssa vietetty pizzailta on ihan mukava, vaikka onkin surullista, ettei Ea edes vaikuta kovin yllättyneeltä, kun äiti ei ollutkaan paikalla.

Ja ihana yksityiskohta Kiss-Kiss karkki, koska sellaisia tietenkin vanhalla naapurin Ainilla on. Mulla oli isomummo, jolta tuli aina joululahjaksi se sellainen Fazerin karkkipussi, jonka ainat hyvät karkit oli Kiss-Kiss ja Jääkarhukarkit. Ah nostalgiaa! 😀

[Outi HalmeOsallistuja]

Onnea Sonjalle vielä hienosta kisamenestyksestä! Kuka olis uskonut vielä vaikka vuosi sitten 😀 Oon pikakelannut teidän Pariisin matkan tässä parin päivän aikana ja vitsit kuinka siitä onkin päässyt kisatunnelmaan ja myös matkailutunnelmaan.

Yks asia mihin tässä kiinnitin huomiota on se, kuinka ihanan iso tukijoukko Sonjalla on, kun Hopiavuoren porukan lisäksi myös Harri ja Simo on tsempannut eteenpäin ja nyt myös viimeistään Kozlovitkin. Ja Sonja tuntuu aina olevan tosi taitava solmimaan uusia suhteita, kun reissun jälkeen löytyy valmentajaehdokkaita myös Keski-Euroopasta.

On myös jotenkin tosi huomaavaista miettiä Nellyn tunteita, vaikka järjellä ajatellen työ on työtä ja ammattimielessä Nelly varmasti ymmärtäisi, miksi Sonjaa houkuttelisi myös muut vaihtoehdot. Mutta hankalaksi tilanne menee, kun Nelly on myös ystävä ja en taida olla ihan väärässä, että Nellyllä on ollut isosti lusikkansa sopassa, että Sonja on ylipäänsä saatu kisakentille.

[Outi HalmeOsallistuja]

Voi vitsit kun Reija vaikuttaa ihanalta valmentajalta joka sopii just Ealle ja Gæsille todella hyvin. Tuli jotenkin tosi lämmin olo, kun tarinaa luki ja sitä toivois, että jokainen valmentaja osaisi olla samalla tavalla vaativa, mutta kuitenkin lempeä ja ratsukkoa hyvin lukeva. Silloin joskus kun itse ratsastin, niin järjestäen ratsastuksenopettajat oli pelottavia ja valmentajat ne vasta pelottavia olivatkin 😀 Varmasti siksi sitä oma huomio kiinnittyy aina tällaisiin positiivisempiin opettajiin.

Ea on kyllä ihanan positiivisen oloinen hahmo. Se on ihan valtava supervoima, että vaikka välillä menis huonosti ja harmittais, niin silti osaa jotenkin ajatella positiivisen kautta lopulta. Ja tuntuu, että Ea myös itse arvostaa positiivisuutta, kun haluaa aktiivisesti laittaa hyvän kiertämään. Se on aika ihailtava tavoite!

[Outi HalmeOsallistuja]

No nyt!!! Vitsit kun heti alkoi jännittämään Sonjan puolesta. Montakohan kertaa se on ehtinyt kirota, että sai Harrin noin innostumaan hevostouhuista 😀 Kyllähän se Vaativa B aika hurjalta kuulostaa ekoiksi kisoiksi, mutta toisaalta Sonja jos joku siitä varmasti selviää. Ja hei, uusi hevonen on iahn hyvä tekosyy jos kisat ei sujukaan niin hyvin Harrilla taas on ihanan leppoisa suhtautuminen tuleviin kisoihin ja Nelly kuulostaa tässä niin itseltään. Ehkä Sonjan (ja Harrin) luotsaaminen kisakuntoon on juuri sellainen projekti mitä se tällä hetkellä kaipaa.

[Outi HalmeOsallistuja]

Se on vaarallista käydä vain vähän katselemassa! Yleensähän kai esimerkiksi puoliso on sellainen joka toppuuttelee tällaisia hulluja hankitoja, mutta Harrihan vaikuttaa olevan vähintään yhtä innoissaan uudesta hevosesta. Mä oon Marshallin kanssa aivan samoilla linjoilla siitä, että kyllähän se alkaa vaikuttaa siltä, että tää angloarabi tullaan Hopiavuoressa vielä näkemään 😀

[Outi HalmeOsallistuja]

Jee, hyvä Ukko! Vaikka omankin virtuaaliheppauran aikana on tullut raahattua hevonen jos toinenkin KRJ-laaitkseen, niin kylläpä vaan on paljon mielenkiintoisempi se palkinto, kun se liitetään näin mukaan tarinaan 🙂

Kiitos siitä, että Outi on päässyt mukaan kisahoitajaksi (vaikka se taiaa olla pitämässä enemmän huolta Oskarista kuin Ukosta :D)! Lämmittää mieltä huomata, kuinka oma hahmo voi ”elää omaa elämäänsä” ja vilahdella muiden tarinoissa, vaikka nyt onkin ollut itsellä taukoa kirjoittamisesta.

[Julkaisija]

Viestit