[Outi HalmeOsallistuja]

Siivouspäivä

Tyhjensin Jussin kaapin sisältöä satulahuoneen lattialle ja lajittelin tavaroita sen mukaan, kuinka tutuilta ne näyttivät. Jostain syystä kaappiin oli taas ilmestynyt omituista roinaa, kuten muutama pariton suoja, ponikokoinen riimu ja rikki purtu viltti. Eetulla tuntui olevan tapana säilöä tallilla lojuvat, lähes käyttökelpoiset tavarat nimenomaan Jussin kaapin alahyllylle, vaikka löytötavaroille olisi ollut oma laatikkonsa tallin vintillä. Nyt kun kummitus nimeltä Chai oli muuttanut vintiltä pois, kehtasin kiikuttaa ylimääräiset tavarat taas sinne, jotta Jussin kaapin ovi menisi helpommin kiinni.

Olin juuri päässytt vauhtiin, kun satulahuoneen ovi narahti ja jokin pieni, musta ja nopea syöksyi innokkaasti tutkimaan romukasaa, joka oli lähimpänä satulahuoneen ovea. Kohotin katseeni ja odotin näkeväni oviaukossa tutun rastapään, mutta sen sijaan minua tervehtikin Niklas.
“No mikäs täällä on räjähtänyt”, mies naurahti huomattuaan satulahuoneen kaaoksen.
“Jussin kaappi”, tunnustin ja katselin, kuinka Mielikki hetken nuuskittuaan tarttui likaisenkeltaisen reikäisen viltin kulmaan. Niklas vilkaisi minua kysyvästi, mutta koska en suhtautunut vilttiin kovinkaan suojelevaisesti, ei hänkään komentanut Mielikkiä lopettamaan. Sen sijaan mies nojaili rennosti ovenkarmiin ja seurasi huvittuneena pienen koiran puuhia.
“Se auttaa”, Niklas virnisti, kun Mielikki kiskoi vanhaa vilttiä tarmokkaasti kohti satulahuoneen nurkkaa. Hetken päästä se oli pöyhinyt viltin sopivaksi kasaksi ja asettautui kerälle tyytyväisesti huokaisten.

“Onks Marshall ratsastamassa?” kysyin, kun Niklas oli istahtanut satulahuoneen lattialle Mielikin viereen. Ilmeisesti miehellä ei ollut kiire minnekään.
“Joo, se lähti just. Mä jäin hellettä pakoon tänne”, Niklas selitti ja rapsutti hajamielisesti Mielikin mahaa niin, että koiran takajalka vispasi ilmassa. Talli onneksi pysyi mukavan viielänä samoin kuin satulahuone. Siksi olin jäänyt sinne itsekin puuhastelemaan.
“Onks sulla jo kesäloma?” jatkoin rupattelua samalla, kun aloin järjestämään Jussin tavaroita takaisin kaappiin.
“Ei oikeestaan. Mä teen mielelläni töitä sillon, kun niitä on, vaikka nyt kesällä toki onkin hiljasempaa”, Niklas vastasi.
“Sähän olit jossain kampaamossa vai muistanko ihan väärin?”
“Joo, oppisopimuksella. Kuinka niin?”
“No kun mun luottokampaaja jäi stadiin ja nää hiukset on saanut elää vähän omaa elämäänsä…” aloitin, eikä minun tarvinut vihjailla enempää.
“Jos sä uskallat tulla, niin katotaan sulle joku aika. Mitä sulla oli mielessä?”, Niklas kaivoi puhelimensa esiin.
“Mä aattelin, et lähinnä tasoittais latvat.”
“Kerrostusta?”
“No ehkä vähän. Tai siis mun puolesta sä voit aika vapaasti tehä, kunhan ei kauheesti pituudesta lähtis.”
“Väriä?”
“Ei, kun mä oon nyt yrittänyt pitää tän oman värin…”
“Sopiiks sulle keskiviikkona vaik kolmelta?”
“Joo sopii. Laitaksä mulle vielä osoitteen, niin löydän perille”, hymyilin ja toivoin, että olin löytänyt itselleni uuden luottokampaajan näin helposti. Ainakin Marshall oli kehunut Niklasta, vaikken ollut varma oliko poikaystävällä ollut mitään vaikutusvaltaa punaisten rastojen suhteen. Päätin, että voisin kysyä sitä Niklakselta myöhemmin, sillä nyt Niklas puhui silmät loistaen kevään hiustrendeistä, joille ei tosin ilmeisesti Seinäjoella ollut kovinkaan suurta kysyntää.

Satulahuoneeseen ei voinut livahtaa huomaamatta, sillä ovi vinkaisi joka kerta aivan yhtä äänekkäästi. Sen sai huomata myös nainen, joka yritti selvästi astua sisään herättämättä huomiota.
“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, Niklas kömpi ylös ja tervehti iloisesti hymyillen.
“Janna Heikkilä”, nainen vastasi hieman jäykästi nyökäten, kädet täynnä varusteita. Naisen siistististi palmikoiduista ruskeissa hiuksissa näkyi kypärän painauma ja hänen poskensa helottivat punaisina, joten oli helppo päätellä, että hän oli juuri käynyt ratsastamassa.
“Siellä taitaa olla aika kuuma”, tokaisin rikkoakseni hiljaisuuden ennen kuin se venyisi liian pitkäksi.
“Melekeen liiankin”, Janna nyökytteli. Hän oli saanut varusteet paikoillen ja katseli nyt uteliaasti Mielikkiä, joka tuijotti vierasta odottavasti häntä viltin reunaa piiskaten.
“Saaks sitä rapsuttaa?” Janna kysyi, eikä aivan osannut päättää kohdistaisiko kysymyksensä minulle vai Niklakselle.
“Tottakai! Mielikki tykkää yleensä kaikista”, Niklas kertoi ja muisti sitten mainita, että oikeasti koira oli kyllä Noan, eikä kummakaan meistä.
“Onks täällä paljon koiria?” Janna kysyi kyykistyttyään rapsuttamaan Mielikkiä korvan takaa. Tallipihalla pyörivistä koirista riittiikin puhuttavaa hyväksi toviksi.

“Mä aattelin lähtee kahville, kunhan oon saanu nää vietyä vintille”, ilmoitin, kun olin saanut siivousurakkani valmiiksi ja keräsin syliini kaikki ylimääräiset varusteet. Vanha keltainen viltti sai jäädä satulahuoneen nurkkaan Mielikille.
“Onkohan siellä vielö sitä hyvää teetä”, Niklas mietti ääneen samalla kun houkutteli Mielikkiä liikkeelle.
“Ai eka sä viet Noan koiran ja sit tyhjennät sen teevaraston?” piikittelin Niklasta, joka vain virnisti ennen kuin kutsui Mielikkiä luokseen kolmannen kerran.
“Eka mä kuitenkin vien tän pissalle”, Niklas ilmoitti ja lähti satulahuoneesta. Mielikki vilkaisi vielä kerran kaihoisasti viltin suuntaan ennen kuin lähti seuraamaan miestä, joka vihelsi sille tallin puolelta.
“Tarviitko apua?” Janna kysyi, kun varustepinon päälimmäiseksi nostettu suoja putosi maahan. Nainen poimi sen ennen kuin ehdin vastasta.
“No jos sä ehit tulla avaamaan mulle oven, niin se ois kiva”, myönnyin ja opastin Jannan vintille.
“Mä oon muuten Outi”, tajusin esitellä itseni, kun olin kipannut varusteet löytötavaralaatikkoon. Nostin sinne myös sukat, jotka olivat taineet jäädä Chailta vuodesohvan alle.
“Sä hoirat sitä Eetun hevosta?” Janna kysyi tunnistettuaan nimeni.
“Joo, niin hoidan”, vastasin ja kerroin Jussista muutamalla sanalla, kun palasimme takaisin tallin puolelle.
“Kai säkin tuut kahville” kyselin, kun Janna jäi epäröimään tallin ovelle, “mä haluaisin kuulla lisää sun Paahtiksesta!”

[Outi HalmeOsallistuja]

Mäkin yritän palailla näppäimistön ääreen, kun pieni hengähdystauko venähtikin TT:n jälkeen vähän pidemmäksi. IRL elämässä on ollut aikamoista vuoristorataa, mutta nyt onneks taas on tasaantunut ja kesälomaakin on pari viikkoa, joten eiköhän tää tästä…

Kesäpäivä

Oskari nosti tielle vierähtäneen kävyn kevyesti ilmaan kengänkärjellään, pomputteli sitä muutaman kerran sisäsyrjällä kuin jalkapalloa ja saatteli kävyn sitten ilmalentoon takaisin männyn juurelle, mistä se oli tullutkin.
“Mitä?”, mies tuhahti, kun huomasi hymyni.
“Siisti temppu”, virnistin, vaikka Oskari taisikin pitää sitä kettuiluna. Kohautin harteitani. Oskaria oli turha yrittää kehua.
“Jäädääks tähän?” osoitin penkkiä, joka oli sopivasti varjossa. Sen valkoinen maali oli hilseillyt ja selkänoja töhritty mustalla tussilla, mutta oli siinä silti mukavampi istua kuin massa. Oskari nyökkäsi. Vaikka Kyrönjoen rannassa tuulikin, sää oli melkein liian kuuma. Silti Oskari ei ollut malttanut luopua mustasta hupparistaan. Mietin, miten mies ei muka läkähtynyt.

Rapistelin kantamani muovipussin auki ja kaivoin esiin äärilleen täytetyn mansikkarasian. Se oli tarttunut mukaan Otsonmäen S-Marketin eteen ilmestyneestä kojusta. Ne olivat ihan ehtoja Otsonmäkeläisiä avomaanmansikoita, kuten myyjä oli moneen kertaan muistanut mainita kai perustellakseen niiden hinnan. Oskari oli halunnut maksaa rasian, vaikka olin varma, että minulla olisi ollut enemmän rahaa tuhlattavaksi sellaisiin turhuksiin. Oskarilla oli kuitenkin Ukko.
“Kesän ekat mansikat”, intoilin. Yleensä tähän hetkeen oli liittynyt kuohuvaa ja piknik Koffin puistossa kavereiden kanssa, mutta tänä kesäiltapäivänä en kaivannut sitä.
“Tosi hyviä”, Oskarikin hymyili napattuaan rasiasta sen isoimman.
“Kyllä tää alkaa tuntua kesältä”, huokaisin ja ojentelin jalkojani paremmin aurinkoon. Ehkä niihin tarttuisi vähän väriä, jos istuisimme tarpeeksi kauan paikoillaan. Olin ollut iloinen siitä, että vanhat farkkushortsit olivat edelleen mahtuneet jalkaani.

Oskari kertoi, kuinka oli käynyt aamulla viileän aikaan jo liikuttamassa Ukon. Olin tottunut kuuntelemaan yksityiskohtaisia selostuksia siitä, miten ori oli milloinkin liikkunut. Vaikka välillä mies puhisi turhautumistaan tai epäili kaikkea, pääasiassa Ukon suunta tuntui kuitenkin olevan eteenpäin. Tänään sillä oli ollut hyvä päivä, vaikka treenit olivatkin olleet lyhyet. Oskarin mielestä hellepäivät olisi kai voinut jättää väliin.

“No mitä mieltä sä olet uusista tyypeistä?” kysyin, kun mansikkarasia oli huvennut puoleenväliin. Oskari hymyili sillä tavalla hieman nolosti, kuten aina, kun hän huomasi puhuneensa Ukosta tai jalkapallosta tai Steffen ravituloksista liian kauan.
“Se täykkäri on aika hauskan näkönen ja ihan järkevän tuntunen hevonen, mut se latvialainen tuntuu vähän tuulellakäyvältä. Ei Eetu onneks mitään kamalia talliin ottaiskaan”, Oskari vastasi virnistäen. Tietenkin mies puhui hevosista, vaikka ymmärsi kyllä varsin hyvin mitä olin tarkoittanut.
“Mä kävin sen Vincetin kanssa maastossa”, kerroin ja tarkkailin Oskarin reaktiota. Ehkä halusin kuvitella, että mies kurtisti nopeasti kulmiaan, mutta en voinut olla varma. Toivoin, että Oskarista tuntui samalta kuin minusta silloin, kun mies kertoi käyneensä ajolenkillä Camillan kanssa. Tai jopa silloin, kun Sonja oli maininnut olleensa Oskarin kanssa maastossa. Järkevästi ajatellen sain olla tyytyväinen siitä, että minä kuitenkin olin se, joka istui Oskarin kanssa Kyrönjoen rannalla syömässä mansikoita. Se saattoi jonkun ohikulkijan mielestä näyttää jopa romanttiselta. Silti huomasin olevani mustasukkainen. Kaiken lisäksi mieleeni palasi taas se ärsyttävä kysymys, jota olin yrittänyt arvailla siitä lähtien, kun Olavi Susi oli käynyt Hopiavuoressa. Kuka hitto oli Ilona? Joskus olin vakuuttunut siitä, että se oli Oskarin sisko, josta mies ei vain koskaan puhunut. Enhän minäkään juuri puhunut perheestäni. Joskus taas olin aivan varma, että kysessä oli joku salainen kihlattu, josta Olavi odotti miniää itselleen. Joskus tulin siihen tulokseen, että se saattoi olla työntekijä Olavin tallilla ja ihmiset vain sekoittivat nimiä silloin tällöin. Koskaan ei kuitenkaan tuntunut hyvältä hetkeltä kysyä, sillä oli vastaus mikä tahansa, aavistelin, ettei Oskari siitä puhuisi mielellään. Olisi mies kai muuten jo selittänyt.

“Millainen se oli?”
“Ai kuka?” ajatukseni olivat ehtineet laukkaamaan niin pitkälle, etten enää muistanut mistä olimme puhuneet.
“Se Vincent”, Oskari täsmensi.
“Ihan kiva. Sekin taitaa olla joku kilparatsastaja”, vastasin. Olin tarjoutunut näyttämään Vincentille maastoreittejä, kun mies oli sattunut lähtemään tuvasta tallille samaan aikaan kanssani. Olin sujuvasti varastanut kaikki Hellon parhaat jutut, joita hän kertoili aina maastossa, sillä olin saanut hoitaa suurimman osan puhumisesta. Kuuman sään takia lähinnä rauhallista käyntiä edenneen lenkin edetessä Vincentkin oli kuitenkin rentoutunut sen verran, että lopulta olin saanut kuulla vähän hänestä itsestäänkin.
“Joo sen nimi kuulostikin vähän tutulta”, Oskari vahvisti, “sen isä on ollut Viron maajoukkueessa”.
Sen jälkeen puhuimme taas Ukosta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Vielä pari kiireellä kirjoitettua pätkää

Lähestyvä loppu
16. Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se hosrkooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia. Horoskooppia ei lasketa sanamäärään.

Rapu: Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen on ymmärrettävää, mutta se, ettet yritä muuttaa sitä, on jo kummallisempaa. Lienee hyvä hetki kerätä sitä varten voimia.

Tie tähtiin -finaali oli enää parin päivän päässä ja tuntui, että tähänastisessa valmistautumisessa aivan kaikki oli mennyt pieleen. Ehkä odotukseni olivat olleet liian korkealla tai sitten universumilla oli vain selvästi ollut jotain valmistautumistani vastaan. Ensin oli nimittäin ollut Hannaby Hanami Week ja sen jälkeen estetreenit ja Oskarin isä. Sen jälkeen olin itse joutunut pitkästä aikaa kamalan migreenin kouriin ja joutunut jättämään treenit väliin. Tuntui, että joka kerta, kun menin takaisin tallille, edessä odotti uusi ikävä yllätys. Kun katsoin puhelimen kalenterinäkymää, tuntui kuin aika loppuisi kesken. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut yhden viikon lisää valmistautua kilpailuihin.

Tuntui uskomattomalta, että Tie Tähtiin alkoi lähestyä loppuaan. Jos olisin etukäteen tiennyt mihin olisin ryhtynyt, niin olisin varmasti ainakin harkinnut hetken pidempään ennen kuin olisin syöksynyt suin päin ilmoittautumaan. Varmaan olisin siitä huolimatta lähtenyt mukaan. Vaikka mielialani olikin matalalla, tiesin kyllä, että lopulta kilpailuista oli ollut enemmän iloa kuin surua. Olin kehittynyt paljon ratsastajana ja tietenkin tutustunut Oskariin paremmin. En tiedä olisiko niin käynyt ilman kilpailuja. Ehkä olisin keksinyt jonkin toisen keinon.

Varmaan sen sanominen, että kaikki oli mennyt pieleen, oli kuitenkin aika rajua liioittelua. Olin kuitenkin tällä viikolla päässyt ratsastamaan Jussilla ja olosuhteisiin nähden se oli tuntunut todella hyvältä. Tiesin osaavani radan vaikka unissani ja olihan meillä jo kolmen kilpailun verran kokemusta, eikä Hallavakaan ollut enää uusi paikka. Vaikka treenit olivat jättäneet toivomisen varaa, niin oikeastaan ainakin Jussi oli tuntunut olevan erinomaisessa terässä. Kunhan minä vain hillitsisin hermoni ja selviäisin kunnialla, niin voisimme lopulta olla tyytyväisiä suoritukseen. Moni asia oli lopulta omissa käsissäni ja se ajatus piristi minua.

Kaivoin esiin ruutuvihkon ja repäisin siitä irti tyhjän sivun. Aloin miettimään, mitä voisin vielä tehdä varmistaakseni, että sunnuntaina kaikki meinisi mahdollisimman hyvin. Ainakin pitäisi tehdä pakkauslista. Radan voisi etsiä Youtubesta jonkun muun ratsastamana ja yrittää varmistaa sen perusteella, etten tekisi tyhmiä virheitä. Pitäisi kaivaa esiin kisavaatteet ja tallilla varmistaa, että kaikki Jussin varusteet olivat puhtaita ja ehjiä. Päätin myös lakata varpaankynteni, sillä se oli tuonut aina onnea.

“Treenataanko tänään vielä rata läpi? Ei yllätyksiä”, naputtelin viimeisenä viestin Oskarille. Viimeinen mahdollisuus hyvän fiiliksen treenehin! Oloni oli kuitenkin jo paljon optimistisempi, kun lähdin tallille.

348 sanaa

—

Evästauko
7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä.

“Nyt pitäs olla kaikki pakattu. Miten tää voi olla niin hirvee duuni joka kerta…” Tiitus tuskaili, kun tuttu viimeisten valmistautumisten hälinä alkoi pikkuhiljaa rauhoittua Hopiavuoressa.
“Nii ja silti aina tuntuu, et jotain on unohtunut”, irvistin takaisin ja kävin vielä kerran ruutupaperilleni kirjoittaman listan läpi. Varmaan samalta olisi tuntunut, vaikka olisi kärrännyt kaikki Jussin varusteet kuljetusautoon.
“Alkaa olla nälkäkin, kun on taas koko illan saanut rehkiä”, Tiitus jatkoi nurinaansa.
“Mun tekis ihan sika paljon mieli mäkkisafkaa. Oisko se ihan kohtuutonta?” virnistin. Huomasin ajattelevani, että olin vähintään ansainnut ranskalaiset kaikkien viikon koettelemusten jälkeen. Huomenna kuitenkaan ruoka ei enää maistuisi, kun jännittäisi niin paljon.
“Joo! Haluuks joku muu mäkkiin?” Tiitus innostui ja esitti kysymyksen yleisesti tallinpihalla. Chai nosti kätensä, mutta muut eivät oikein innostuneet ajatuksesta. Niinpä suuntasimme kolmestaan kohti lähimpää mäkkäriä minä kuskina, Tiitus etupenkillä ja Chai vallaten takapenkit.

Matka sujui nopeasti, eikä hiljaisia hetkiä ehtinyt syntyä, kun kaikilla oli mielessä vain tuleva reissu Hallavaan ja Tie tähtiin -finaali. Oman suorituksen jännittämisen sijasta oli hauskaa keskittyä yhdessä spekuloimaan muiden tuloksia ja varsinkin niitä luokkia, joista ei itse tarvinut murehtia. Pian olimme perillä ja Tiitus jo kääri auki euronjuustoja, joita hänellä oli keko edessään. Chai oli valinnut lastenaterian, koska ei hänellä ollut niin kova nälkä. Sitä paitsi aterian mukana tuleva söpö kissapehmolelu sopisi hyvin Pondin maskotiksi finaaliin. Itse dippailin ranskalaisia pehmisannokseen ja yritin selittää, kuinka hyvin kinuskikastike ja suolaiset ranskalaiset sopivat hyvin yhteen. Kuulemma naiset olivat outoja….

“No joko alkaa jännittää?” kysyin sen pakollisen kysymyksen, kun kaikki muu oli puitu läpi.
“Ihan sairaan paljon”, Chai tunnusti suoraan.
“Sä oot kyllä hurja, kun sä meet sekä koulua että esteitä”, virnistin Chaille.
“No ei kai se niin ihmeellistä… Aika monihan siel menee.”
“Musta ei ois kyl hyppäämään kisoissa. Pelkkä koulukin jännittää ihan liikaa”, vastasin, kun huomasin kuinka Chai oli mennyt vähän noloksi. Ehkä itse vain olin nössö, kun en uskaltanut hypätä, vaikka Jussin kanssa esteilläkin olisi voinut pärjätä. Sitä oli kuitenkin turhaa jossitella tässä vaiheessa enää.
“Mulla ja Ennillä ei taida olla kauheesti jännitettävää, mut joo kyllä siitä huolimatta. Tulispa ees sellanen rata, mihin vois ite olla tyytyväinen”, Tiitus totesti.

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajoimme takaisin Hopiavuoreen. Ranskalaisten, pehmiksen ja hyvän seuran ansiosta oloni tuntui taas hieman valmiimmalta ja huomasin odottavani innolla, kuinka autot huomenna suuntaisivat kohti Hallavaa.

373 sanaa

—

Kohta mennään
9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta.

Jussi oli harjattu huolella. Sen karva kiilsi kauniisti auringossa ja virheetön sykerörivi oikein korosti sen lihaksikasta kaulaa. Hopeisin strassein koristeltu otsapanta kimalteli juuri sopivasti, eikä varusteissa ollut muutenkaan moitteensanaa. Valkoinen satulahuopa hopeisine kirjailuineen sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Ei minun tietenkään olisi tarvinut ostaa itse Jussille otsapantaa tai huopaa, mutta kun katselin oria Hallavan pihalla keväisessä auringonpaisteessa, olin tyytyväinen, että olin tehnyt sen. Lopulta jokaisella pienelläkin yksityiskohdalla olisi merkitystä ja Jussi ainakin oli valmis radalle.

Nyt kun Jussi oli puunattu viimeistä karvanpäätä myöten kuntoon, oli minun vuoroni. Avasin kännykän etukameran ja vilkaisin omaa kuvaani. Olisi ollut äärettömän noloa päätyä radalle niin, että naamassa olisi olisi ollut musta viiru tai vaatteissa roskia. Olin meikannut aamulla kevyesti lähinnä palauttaakseni värin kasvoihin. Siitä huolimatta minusta tuntui, että näytin kalpealta kilpailupaikalla. Ehkä pitäisi lisätä hieman poskipunaa vielä ennen rataa. Hiukset olin laittanut siistille nutturalle hiusverkon avulla, joten niiden pitäisi pysyä ojennuksessa tapahtui mitä tahansa.

Olin iloinen siitä, kuinka täydellisesti uusi musta kisatakki istuikaan päälleni. Olin tilannut sen netistä sovittamatta, joten koskaan ei voinut tietää etukäteen, millainen lopputulos olisi. Tällä kertaa minulla oli käynyt hyvä tuuri ja takki oli kuin tehty minulle. Strassikivikoristeet kauluksessa ja taskuissa samoin kuin pienet hopeiset napit sopivat täydellisesti yhteen Jussin varusteiden kanssa. Jos Jussilla olisi ollut ne kultakoristeiset kilpailuvarusteet, ei lopputulos olisi ollut yhtään niin tyylikäs. Samoin valkoisissa hanskoissa oli hienovaraiset strassikoristeet. Kimaltelevat koristeet taisivat olla heikko kohtani…

Valkoiset ratsastushousut sen sijaan olivat vähän liian lyhyet, mutta onneksi lahkeet jäivät piiloon mustien nahkasaappaiden alle. Olin todennut, että täydellisten housujen löytäminen oli mahdotonta. Jos ne istuivat muuten, niin yleensä ne olivat auttamatta liian lyhyet lahkeista. Jos taas valitsin sopivan pituiset housut, olivat ne usein liian isot ja roikkuvat muuten. Joka kerta, kun vedin jalkaan kisahousut, ne tuntuivat yllättävän jäykiltä ja jähmeiltä toisin kuin ne tummansiniset housut joita useimmiten tallilla käytin. Kesti hetken aikaa totutella siihen, miltä tuntui kävellä ympäriinsä ja lopulta istua hevosen selkään ne jalassa.

Vilkaisin kelloani ja totesin, että oli aika lähteä verryttelyyn. Tätä valmiimmaksi minua ja Jussia ei voisi enää puunata.

331 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Olavi Susi
(17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.
Tapahtuu tarinan Valmentaja Susi jälkeen))

“Vai että Olavi Susi”, hymähdin Oskarille, joka oli ilmestynyt luokseni suuliin, missä harjailin vielä Jussia.
“Niin, se tosiaan oli”, Oskari vastasi jännittyneenä odottaen kai kuulevansa, mitä mieltä olin hänen isästään.
“Minne sä sen hukkasit?” kysyin, enkä aikonut sanoa mitään ennen kuin Oskari kysyisi.
“Se jäi vaihtamaan Eetun kanssa kuulumisia. Eetu sille mainitsi, että mä valmennan Jussia ja sua”, mies selitti.
“Ja sekö sen tänne kutsui?” jatkoin edelleen pisteliäästi.
“No ei oikeestaan… Se tuli kahville ja mä vahingossa sanoin, että meillä on tänään valmennus. Se halus tulla katsomaan”, Oskari tunnusti.
“Eikä tullut mieleen varoittaa?”
“Mähän yritin…”
“Ai älä suutu? Se oli kyllä aika surkeeta”, irvistin ja odotin, että Oskari olisi pyytänyt anteeksi.

“Isä on tuvassa”, Oskari sanoi, kun keskityin puhdistamaan Jussin kavioita, enkä aikoinut jatkaa keskustelua.
“Sä voit kyllä mennä. Mä osaan hoitaa hevosen ihan ilman apua”, vakuutin ja hymyilin sarkastisesti.
“En mä sitä… Mä aattelin, et säkin voisit tulla”, Oskari melkein pyysi.
“Tapaamaan sun isän?” naurahdin ja mietin huvittuneena, kuinka yleensä vanhempia tavattiin vasta paljon myöhemmin.
“Niin, nyt kun se on täällä”, Oskari vastasi, eikä todellakaan tainnut ajatella mitään samansuuntaista kuin minä.
“Jos sä autat viemään noi kamat, niin mennään sitten. Ohan se nyt ihan sairaan siistiä tavata Olavi Susi!” virnistin, sillä arvelin sen ärsyttävän Oskaria.

“Ootko sä Outi kauan ratsastanut?” Olavi Susi tiedusteli, kun istuimme tuvassa kahvikuppien ääressä.
“Kyl mä joskus pienenä ratsastin varmaan melkeen kymmenen vuotta, mut sit tuli aika pitkä tauko. Nyt sitten aktiivisemmin vuoden”, vastasin mietittyäni hetken.
“Vasta vuorenko soot Jussin hoitajana ollut?” Eetu ihmetteli ääneen.
“Tai jo vuoden. En mä teidä onks tää aika mennyt hitaasti vai nopeasti” naurahdin ja mietin, etten olisi koskaan kuvitellut jääväni Otsonmäelle niin pitkäksi aikaa, mutta nyt en edes harkinnut lähteväni.
“Oho en olis uskonut! Sulla on varmaan ollut sit lapsena hyvä opettaja ja perusteet kunnossa, koska se näytti kyllä siistiltä se ratsastus”, Olavi kehui saden poskeni kuumottamaan.
“Mä oon kans kehittynyt paljon nyt kun ollaan treenattu Tie tähtiin -kisoja varten. Mulla on ollut hyvä opettaja”, hymyilin Oskarille, vaikka ajattelinkin, että tällä viikolla mies olisi melkein ansainnut maailman karmeimman valmentajan palkinnon.
“Se on toi meidän Oskari näköjään aika ankara valmentaja. Toivottavasti se välillä muistaa sua vähän kehuakin”, Olavi vilkaisi poikaansa syrjäkarein
“Paraskin puhuja”, Oskari tuhahti yllättävän suorasti.
“Tiedä sitten keneen tullut”, vanhempi Susi kuittasi naurahtaen.

375 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Valmentaja Susi
(8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.)

Sori mä oon 15min myöhässä. Verkkaa Jussi valmiiks. Maneesissa.

Kännykän tärähdys paljastui viestiksi Oskarilta. Vastasin peukulla ja jatkoin sitten Jussin harjailua. Myöhästely ei ollut Oskarille tyypillistä, mutta varmaan joku työvuoro jossain oli venähtänyt odotettua pidemmäksi. Olin joka tapauksessa innoissani, sillä vihdoin pääsin treenaamaan Tie Tähtiin -finaalia ihan oikeasti. Hannabyn reissun jälkeen Jussi oli saanut pari kevyempää päivää ja sitten Oskari oli saanut päähänsä, että minun pitäisi hypätä orilla. Halusin oikeastaan unohtaa koko jutun. Toivoin, että tämän päivän treenien jälkeen oloni olisi varmempi, sillä muuten olisin pahassa pulassa.

Mä oon tulossa. Älä suutu.

Olin juuri päässyt Jussin selkään, kun puhelimeni tärähti uudestaan. Ei kai mies kuvitellut, että suuttuisin pienestä myöhästymisestä? Vai oliko mies tulkinnut lyhyen vastaukseni ärtymykseksi? Tuskin sentään Oskari oli voinut keksiä mitään kamalampaa kuin hyppääminen. Kun ajatukseni lähtivät ylikierroksille, naputin vastaukseksi kolme kysymysmerkkiä ja sulloin puhelimen takaisin takin taskuun. Annoin Jussin kävellä ympäri maneesia pitkin ohjin ja odotin. Puhelin taskussani pysyi kuitenkin mykkänä. Mietin, oliko Oskari tajunnut, että tällä tavalla olisin joka tapauksessa käärmeissäni jo valmiiksi. Eilisen esteharjoitusten jälkeen siihen ei ollut tarvittu paljoa. Ärtyneenä hylkäsin takkini ja sen mukana puhelimeni lopulta maneesin seinustalle ja siirsin Jussin raviin. Olin tullut tänne treenaamaan, eikä minulla ollut aikaa tuhlattavaksi.

Onneksi sentään katsoin ovelle, ennen kuin päästin suustani jotain piikikästä. Kun Oskari tuli, hän ei ollut yksin. Olisin saattanut tunnistaa miehen perässä sisälle astuneen hahmon muutenkin, mutta viimeistään isän ja pojan yhdennäköisyys paljasti Olavi Suden välittömästi. Siirsin Jussin ravista takaisin käyntiin ja ohjasin sen sitten lähemmäksi tulijoita. Mielessäni pyöri tuhat kysymystä, muttei yhtäkään sellaista, jonka olisin voinut sanoa ääneen, kun Olavi seisoi siinä Oskarin takana. Mitä Oskari oli oikein ajatellut?
“Hevonen näyttää tutulta, mutta ratsastaja ei”, vanhempi Susi tokaisi leppoisasti. Tietenkin Oskarin isä oli nähnyt Jussin Eetun kanssa Ruotsissa. Pysäytin orin kaksikon luo ja yritin tavoittaa Oskarin katseen. Minusta tuntui kuin olisin joutunut väijytykseen.
“Olavi Susi”, Oskarin isä ojensi kätensä hymyillen.
“Outi Halme”, esittäydyin samalla tavalla lyhyesti ja vastasin jämäkkään kädenpuristukseen parhaani mukaan.
“Isä tuli käymään kahvilla. Se halus tulla katsomaan valmennusta”, Oskari sanoi yrittäen pitää ryhtinsä suorana ja äänensä vakaana. Se ei käynyt helposti.
“Mä tosiaan verkkasin Jussin jo valmiiks, joten voidaan alottaa”, vastasin samalla tavalla teeskennellyn reippaasti hymy liimattuna kasvoilleni. Tästä puhuttaisiin vielä myöhemmin…

Oskari yritti parhaansa ja niin yritin minäkin. Minusta tuntui, että Oskari esitteli minua tärisevin käsin kuin kouluprojektia, jota hänen isänsä mietteliäästi arvioi. En halunnut näyttää idiootilta Olavi Suden edessä, vaikka sellaiseksi itseni tunsinkin. Toisaalta en tiennyt olisinko jännittänyt yhtään vähempää, jos olisin tiennyt tästä ennalta. En edes ollut varma, kumpi minua vaivasi enemmän: se että katsomossa istui Olavi Susi vai se, että mies oli Oskarin isä.

Olosuhteisiin nähden ratsastin mielestäni hyvin, vaikkei Oskari huomannutkaan muuta kuin virheet. Jussi liikkui upeasti ja työskenteli mielellään. Huomasin ajattelevani, että ainakin Jussi oli minun puolellani. Mietin, tekikö Oskari valmistautumisestani Tie Tähtiin -finaaliin tarkoituksella niin vaikeaa. Ehkä se oli joku valmennusmetodi, jolla tehtiin voittajia. Tiesin, että jännittäminen oli heikko kohta, joka oli maksanut sijoja edellisissä kilpailuissa. Ajatteliko mies silti todella, että kun hän heittäisi minut syvästä päädystä vielä syvempään, finaali olisi jotenkin helpompi. Ennemmin pelkäsin, että jos viikko jatkuisi samaa rataa, hermoistani ei olisi jäljellä riekaleitakaan, kun pääsisin Hallavaan asti.

519 sanaa

(Olin ehtinyt kirjoittamaan tän jo melkein, kun toi estetarina tuli, joten Oskarista tulikin sitten vielä astetta kamalampi valmentaja tällä viikolla. Lupaan, että se saa perheineen vähän enemmän aikaa hengähtää taas TT-kisojen jälkeen. Ja jos Olavi Suden vierailu Hopiavuoressa on kamala virhe, niin voidaan unohtaa nää tarinat ja kuitata vaikka sillä, että Outi näki painajaisia :D)

[Outi HalmeOsallistuja]

Esteitä
(5. Lamaannuttava pelko)

En tiedä, kuka istui edessäni tuvassa, ja mitä hän oli tehnyt Oskari Sudelle. Ruotsin reissu oli tehnyt miehelle hyvää ja rakastin kuunnella, kun hän puhui. Kun Oskari kävi ratsastamaansa esterata läpi melkein askel askeleelta, hymyilin ja yritin keksiä uusia kysymyksiä. Toivoin, etteivät kahvikupit edessämme tyhjenisi liian nopeasti. Oikeastaan pöydän ääressä istui se Oskari, jonka olin nähnyt Dressage Masterseissa, kun en tuntenut miestä vielä kovin hyvin. Ukon sairastumisen jälkeen oli mennyt pitkään ennen kuin olin nähnyt siitä Oskarista taas pilkahduksia. Nyt se Oskari kuitenkin loisti kilometrien päähän, eikä voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

Sitten Oskari sai idean ja innostui siitä liian paljon. Valitettavasti se idea koski minua, Jussia ja esteratsastusta. Oskarin mielestä se oli hyvää harjoitusta. Minusta se oli ajantuhlausta, sillä oli ensimmäinen päivä, kun olisin päässyt treenaamaan Jussin kanssa ihan oikeasti. En halunnut tuhlata sitä mihinkään sellaiseen, mikä sai vatsani muljahtamaan ja kahvin tarttumaan kurkkuun. En myöskään halunnut pilata Oskarin iloa, koska pelkäsin, että pohjimmiltaan se kuitenkin oli niin haurasta, että saattaisi kadota siinä silmieni edessä, jos sanoisin liian terävästi. Kun Oskari katsoi minua kulmiensa alta kuin koiranpentu, en enää kestänyt. Samalla hetkellä, kun kuulin suostuvani miehen ehdotukseen, tiesin tulleeni huijatuksi. Miehen suu levisi välittömästi takaisin innostuneeseen hymyyn.

Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi hypännyt aikaisemminkin. Tietenkin pienenä ponityttönä olin ollut samanlainen hurjapää ja ratsastusleirillä ylittänyt esteitä ilman satulaa ja kädet seläntakana, kuten kaikki muutkin. Olin käynyt jopa estetunneilla jonkin aikaa, mutta sitten oli tullut Barbi. Entinen vuokrahevoseni oli ollut surkea hyppääjä. Sen takia kai olinkin kääntynyt kouluratsastajaksi, sillä lopulta kyllästyin rysähtämään esteiden läpi ja tömähtämään maahan. Ei Jussia tietenkään voinut verrata ratsastuskoulun poneihin tai edes Barbiin. Ori oli ihan oikea kilpahevonen, jolla riitti vauhtia ja ponnistusvoimaa. Se tekikin siitä miljoona kertaa pelottavampaa.

“Hei toi ei oo mikään pieni este!” huomautin Oskarille, kun mies alkoi kasaamaan estettä, jota ei edes kuulemma laskettu oikeaksi esteeksi.
“En mä tähän kuoppaakaan ala kaivaa”, Oskari vastasi virnistäen ja tiesin, ettei esteen koolla edes oikeasti ollut väliä. Kerran Jussi oli päättänyt ylittää maapuomin metrin loikalla.
“Mä en oo tästä yhtään varma”, jatkoin valittamista.
“Hyvin se menee. Luotat vaan Jussiin, niin se kyllä tietää mitä se tekee”, mies vastasi pelottavan huolettomasti.
“Mitä jos mä putoon?”
“Et sä putoo!”
“Mut mä putosin jo”, muistutin. Enää en miettinyt sitä joka kerta Jussin selkään noustessa ja silloinkin, kun se tuli mieleeni, sain ajatuksen ravistettua pois mielestäni ensimmäisten askelien jälkeen. Tällä kertaa pelko roikkui selässäni ja kuristi kaulaani, eikä päästänyt irti. Pystyin sietämään putoamisenpelkoa, kun en joutunut pelkäämään hyppäämistä. Se teki kaikesta pahempaa. Aiemmin, kun olin hypännyt Jussilla, olin sentään luottanut siihen, että pysyisin selässä. Enää sekään ei ollut varmaa.
“Sit jos sä putoot, niin sä nouset takaisin selkään ja jatkat siitä mihin jäit”, Oskari totesi kääntämättä edes katsettaan rakentamastaan esteestä. Täytyy pudota ainakin sata kertaa tullakseen hyväksi ratsastajaksi. Se kuului lajiin. Saatoin mutista pari kirosanaa, joita Oskari ei kuullut.

Lopulta lämmittelyt oli lämmitelty ja kitinät kitisty. Olin jopa kiltisti ohjannut Jussin maapuomeille, jotka ori oli ylittänyt lennokkaasti ravaten. Jos jalustimet eivät olisi olleet aivan liian lyhyet, sitä olisi voinut kuvitella melkein kouluratsastukseksi. Nyt Oskari kuitenkin odotti, että nostaisin laukan pääty-ympyrällä ja ohjaisin Jussin sitten kentän keskellä odottavalle ristikolle.
“Mä en pysty tähän”, huokaisin niin hiljaa, että vain Jussi kuuli sanani. Tiesin kuitenkin, että oli liian myöhäistä perääntyä. Jos olisin kieltäytynyt nyt, olisin ollut nössö ja jos olisin hypännyt alas Jussin selästä ja taluttanut orin takaisin talliin, olisin ollut luovuttaja.
“No niin ja sit vaan suoraan estettä kohti. Keskity laukan rytmiin. Ja muista kevyt istunta”, Oskari huusi. Inhosin miehen odottavaa ilmettä. Hetken mietin, halusinko todellakin mielummin miellyttää Oskaria kuin selvitä henigssä. Tiesin olevani idiootti, kun tein valintani. Kun Jussin kaviot rummuttivat maata ja ori lähestyi innoissaan estettä, luulin tajunneeni harjoituksen tarkoituksen. Jos selviäisin pyörtymättä tai oksentamatta esteen yli, selviäisin mistä tahansa. Tähän verrattuna yhden kouluradan ratsastaminen ei tuntuisi missään.

628 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Kirje veljelle
(10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa.)

Rakas Niko,

silleenhän kai kirjeet pitäis alottaa? Jos mä tietäisin, että sä oikeesti voit lukee tän, en mä kyllä noin ois sanonut, vaan jotain terve broidi tai muuta. Onhan tää kirjoittaminen nyt ihan urpoa muutenkin. Tänään on sun syntymäpäivä. En mä sitä koskaan sillon muistanut, kun sä olit täällä. En mä myöskään ikinä ajatellut, et mulle vois tulla ikävä sua… Mut sit sä vitun idiootti menit kuolemaan ja siitä lähtien kaikki on ollut ihan sekaisin. Sen takia tänään oli huono päivä ja vaikka mä yritinkin purra hammasta ja selvitä iltaan asti, niin en mä ihan selvinnyt. Yks frendi ehdotti, että kirjeen kirjottaminen vois auttaa, kun mun oli pakko kertoa sille. Oon mä sentään sille kertonut susta aikaisemminkin, mut se on ainoa täällä joka tietää. Se frendi sano myös, et kirjoittaminen voi aluks tuntuu ihan tyhmältä. Ainaki jälkimmäisen suhteen se oli oikeessa.

Sä et varmaan tunnistais mua, jos sä näkisit mut nyt. Mä asun nykyään lähellä sitä faijan vanhempien kesämökkiä Otsonmäellä ja roikun tallilla samalla tavalla kuin joskus yläasteikäisenä. Mulla on jopa hoitohevonen! Mä voin melkeen kuulla, kuinka sä naurat mulle räkäisesti ja haukut landeks. Mä oisin sun mielestä niin nolo. Mut tää on oikeestaan sun syytä. Sen jälkeen, kun sua ei enää ollut, niin kaikki meni ihan paskaks. Musta tuntuu, et kaikki meistä sekos. Katikin sekos, mut vaan oikeeseen suuntaan. Sille tuli kiire perustaa perhe, kun mä vaan yritin rikkoa kaiken. Mun oli pakko päästä irti siitä kaikesta, kun mä olin eka pilannut mun opiskelut, parisuhteen ja melkein terveydenkin. Siks mä päädyin tänne, enkä mä enää tiedä, haluanko mä edes pois. Ehkä mä joskus kyllästyn.

Mua jännittää tulevat kilpailut. Ne on Tie Tähtiin -kisojen finaali ja mä oon kisannut sen mun hoitohevosen Jussin kanssa niissä. Kyl mä tiedän, ettei sua paskaakaan kiinnosta, mut kirjoitampa silti, koska nekin ajatukset pyörii päässä koko ajan. Jopa nyt, kun mä yritän ajatella sua, niin mä huomaankin ajattelevani niitä kisoja. Mitä lähempänä se finaali on, sitä vaikeampi mun on päättää, onks se hyvä vai huono, et kaikki loppuu. Musta nimittäin tuntuu, että sunnuntain jälkeen kaikki loppuu. Pitkästä aikaa mulla oli joku tavoite ja joku suunta, mihin mä olin menossa. Eikä ne kisat oikeesti ees ollut mikään iso juttu. Just viime viikolla se mun hoitohevonen oli sen omistajan kanssa paljon isommissa kisoissa.

En mä oo ees kertonut kellekään muulle tästä tyhmästä kisajutusta. Mä en kestäis sitä, et faija saapastelis Saksassa ja kehuis kaikille asiakkailleen, et sen tytär on nyt kilparatsastaja. Se tekee aina niin, eikä se tajuu. Tai sit se lähettäis tänne jonkun eläimen, jota se kuvittelis kilpahevoseks. Kyl sä tiedät, kun se yrittää auttaa. Siitä vaan tuli tuhat kertaa pahempi, kun sä lähit. Mutsi taas epäilis, etten pystyis tähän. Sen mielestä musta ei olis treenaamaan ja pärjäämään. Sen mielestä mun pitäis käyttää aika johonkin parempaan, vaikka treenaamisen sijasta palata opiskelemaan, jos mä kaipaan tavotteita. Ei kumpikaan niistä tajua, ettei tää oo iso juttu, eikä ketään muuta kiinnosta. Vaik Sandelle mä aioin laittaa kuvat mun ruusukkeista. Mä toivon, et mä saisin vielä kolmannen. Onneks mulla on täällä kavereita, jotka tajuaa.

Mulla on myös valmentaja, johon oon ihastunut. Tai ehkä kaveri, johon oon ihastunut, joka myös valmentaa mua. Tai sit ihastus, jonka kaveriks aloin ja jota pyysin valmentajaks, koska ajattelin olla niin helvetin ovela. En ollut! Sä tietäisit miten jätkät toimii ja nykyään sä ehkä olisitkin niin vanha, että sä saattaisit sanoa jotain järkevää. Sä melkein olit sellainen jo silloin, kun sä olit vielä täällä. Sä et enää ollut mikään pentu, vaikka mutsi ja faija ja Katikin ajatteli edelleen niin. Susta oli just tullut siedettävä pikkuveli. Mut jos sä olisit vielä, niin mä en olis täällä, enkä mä tuskailis mitään typeriä hevoskisoja. Mieskuvioita mä varmaan kuitenkin tuskailisin, mut vaan eri miehiä. Ehkä.

Nyt mä aioin lopettaa ja laittaa viestin Sonjalle ja sanoa, että sen tyhmä idea oli ihan tyhmä. Tästä kirjeestä tuli ihan kamala ja mä aion silputa tän roskikseen, koska tätä ei saa koskaan kukaan lukea. En mä koskaan kirjoittanut päiväkirjaakaan, koska sekin tuntui ihan tyhmältä, mut sen sä teidätkin, koska mä oon ihan varma, että sä yrtit etsiä sitä. Mä muistan vieläkin sen, kun löydettiin Katin päiväkirja ja luettiin sitä salaa. Mun päiväkirja ei olis ollut niin tylsä. Joku sanois, et sä varmaan tiedät tän kaiken, kun sä kattelet meitä jostain taivaasta. Mä en kuitenkaan usko siihen. Mun mielestä sä oot tuhkana merellä, minne me sut kipattiin.

Revin sotkuisella käsialalla sutatu sivut irti vihkoista ja rutistin ne palloiksi. Viime vuonna tähän aikaan olin lopulta päätynyt istumaan sen uuden yökerhon eteen vollottaen meikit poskilla. Ikävä ei ollut kadonnut edes kuudennen tequilashotin jälkeen, vaikka silläkin kerralla olin kuunnellut kaverin neuvoja. Ehkä vihdoin olin saanut parempia kavereita.

755 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Kun lainaa hevostaan kouluratsastajalle
(6. Hillitöntä naurua)

Hello lojui tuvan pöydän ääressä sellaisessa asennossa, jonka näkeminenkin sai selkäni särkemään. Mies selasi puhelintaan, mutta kohotti katseensa ja nyökkäsi huomattuaan minut.
“Mitä kuuluu?” kysäisin istuessani miestä vastapäätä.
“Ai nytkö sua kiinnostaa, kun Tiitus ei oo täällä”, Hello siristi silmänä viiruiksi ja loihti kasvoilleen niin liioitellun syyttävän ilmeen, ettei sitä voinut erehtyä ottamaan tosissaan.
“Eikä Oskari”, mies lisäsi ovelasti ja tarkkaili selväsi reaktiota.
“Kyllä mua aina kiinnostaa”, väitin vastaan, “nyt sä vaan satuit oleen siinä silleen sopivasti, että pääsin kysymään.” Päätin jättää Oskari-kommentin täysin huomiotta. Vaikka Hello pelleilikin, oli piikittely mielestäni ihan ansaittua. Tie tähtiin -kupla oli nielaissut vähintään puolet tallilaisista, eikä Hello tuntunut viihtyvän siinä kuplassa. Tiituksen kanssa sen sijaan olin kisojen aikana selvästi lähentynty.
“No nyt kun sä satuit kysymään, niin mä viihdyin tässä taannoin oikein hyvin raveissa. Me lähdettiin sinne Camillan kanssa”, taas merkitsevä tauko ja tiukka tujotus. Mitä ikinä Hello yrittikin, päätin antaa asian olla. Sen sijaan kyselin, millaista raveissa oli ollut. Sain vastaukseksi kattavan dallaspullaraportin, jonka jälkeen Hello juttelikin jo aivan normaalisti.

Uppouduimme Hellon kanssa haaveilemaan tulevasta kesästä. Auringonpaiste ja vihertyvät koivunoksat ja lupailivat lämpeneviä säitä. Hello sanoi odottavansa kesälaitumia. Hän vitsaili, kuinka jättäisi Typyn sinne, eikä näkisi sitä ennen syksyä. Kai suomenhevostamma kuitenkin jo edellisestä kesästä vähän aikuistunut…
“Mä en oo muuten vielä antanut sulle anteeksi”, Hello huomautti, kun hymyilin ilmeisesti liian tyytyväsenä. Kohotin kulmiani kysyvästi.
“Mä annan sulle anteeks, jos käyt ratsastamassa Skotilla. Se on sulle hyvä rangaistus”, mies jatkoi. Se oli katala temppu. Hello tiesi, että Jussi oli Eetun kanssa Ruotsissa. Minä tiesin, ettei olisi kannattanut antaa periksi niin helposti. Mies hymyili kuin olisi voittanut shakkipelin.
“Sun pitää sit mennä ilman satulaa. Se on osa sitä rangaistusta!” Hello huusi perääni. Epäilin, ettei Skotin satulavyö mennyt vieläkään kiinni.

Skottia ei kiinnostanut, kuka sen haki tarhasta tai laittoi kuntoon. Se löntysti laiskasti perässäni suuliin, johon olin hakenut tarvittavat varusteet jo valmiiksi. Skottia ei voinut jättää odottamaan samalla tavalla kuin Jussia. Ori tutkaili mielellään harjakorin sisältöä ja heitteli sitten inhokkinsa yksikerrallaan pitkin poikin suulia, kun en ollut huomannut jättää koria tarpeeksi kauas. Sen jälkeen Skotti yritti taklata minut turvallaan ja ystävällisesti seisoi niin jääräpäisesti paikallaan, että jouduin käyttämään kaikki osaamani temput, ennen kuin sain orin nostamaan kavionsa putsattavaksi. Skotin ilmeessä oli kuitenkin jotain sellaista veikeää, joka sai minut heltymään aina, kun meinasin mulkaista sitä äkäisesti. Ehkä ori muistutti vähän Helloa…

“Sullahan on erikoinen ratsu tänään”, Sonja naureskeli, kun talutin Skotin kentälle, jossa nainen treenasi Salierin kanssa. Huomasin katsovani mustaa ruunaa hieman kateellisesti, vaikka toisaalta vaihtelu voisi olla virkistävää.
“Mä oon varmaan epätoivoinen, kun Hellon ei tarvinnut ees kauheesti suostutella”, naurahdin ja talutin orin kentän laidalla olevan jakkaran luo. Olin positiivisesti yllättynyt, kun sain itseni taiteiltua Skotin selkään suhteellisen vaivattomasti.
“Herranjumala kun tää on leveä! En mä yhtään muistanut”, kauhistelin haettuani hetken hyvää asentoa. Vaikka päälläni olevat farkut eivät olleet tiukimmasta päästä, pelkäsin silti niiden puolesta. En ollut jaksanut vaihtaa ratsastushousuja.
“Siltä se näyttääkin”, Sonja nauroi. Salierikin sai hetken kävelytauon, kun nainen ohjasi sen kävelemään vierellemme, jottai ehdimme vaihtaa kuulumisia.
“Täähän vois sopia Harrille ratsuks, jos se oikein innostuu. Hello ei varmana pistäis pahitteeksi”, ehdotin. Sonja ei ollut aivan yhtä vakuuttunut neronleimauksestani ja kielsi ehdottomasti mainitsemasta sitä kummallekaan miehistä. Lupasin pitää suuni kiinni.
“Tolla ei varamaan TT-rataa treenata”, Sonja virnisti vielä kerätessään Salierin ohjia jo takaisi tuntumalle.
“Mut sehän vois olla hauskaa kokeilla”, innostuin.
“Sulla taitaa olla vakavia vieroitusoieita, kun ees harkitset tota. Mun ei ois pitänyt sanoa mitään”, nainen nauroi päätänsä pudistellen.

En tietenkään odottanut, että Skotti taipuisi Helpon A:n rataan samalla tavalla kuin Jussi. Se oli selvästi paljon tottuneempi samoilemaan maastopolkuja kuin kiertämään kenttää. Oikeastaan halusin testata itseäni ja sitä, muistaisinko edes rataa. Jos Skotti etenisi oikeaan suuntaan ja oikeassa askellajissa, se olisi bonusta.
“No niin, nyt lähtee!” huikkasin, kun olin lämmitellyt Skottia vielä hetken ravissa ja antanut orille sitten lyhyen käyntitauon. Sitten siirsin Skotin takaisin raviin – tai ainakin kuvittelin siirtäneeni, sillä pehmeä löntystävä ravi ei juurikaan eronnut tasaisesta käynnistä. Sain myös pian huomata, että pysähtymisessä ori oli luonnolahjakkuus. Takaisin liikkeelle lähtemisestä jouduimme hetken neuvottelemaan. Nelly oli ilmestynyt kentälle Cozminan kanssa ja Sonja oli ehtinyt jo selostamaan, mitä käynnin ja paikoillaan seisomisen sekaisen yritykseni oli tarkoitus muistuttaa.
“Mitä sä nyt teet?” nainen kysyi seurattuaan hetken ratsastustani.
“No miltä tää näyttää? Pohkeenväistöä tietenkin!” tuhahdin. Kaulansa Skotti oli kääntänyt oikein hienosti linkkuun, mutta ristiaskelista ei ollut tietoakaan. En kyllä edes yrittänyt kovin vakavasti. Myös puolivolttien ja -ympyröiden sijasta ratsastin suosiolla laajoja kaaria, mutta vaadin Skottia silti taipumaan. Ori tuntui siltä, ettei siltä yleensä pyydetty sellaista, eikä se oikein tiennyt, miten suhtautua. Viimeisen puoliympyrän jälkeen siirsin Skotin käyntiin ja taputin orin kaulaa. Ohjelmassa olisi tullut takaosakäännös, mutta sen sijaan Skotti sai hengähdystauon ennen kuin oli aika siirtyä laukkaan.

Skotilla laukkaaminen oli omituinen kokemus. Orin raskaat kaviot tömähtelivät kentän pintaan ja ori tuntui melkein kuin keinuvan paikoillaan, sillä sen laukka-askel ei ollut erityisen etenevä. Kun edessäni aukeni tyhjä pitkä sivu kannustin Skottia reippaammin eteen ja vaikkei se keskilaukkaa ollutkaan, kuvittelin orin hieman pidentävän askeltaan. Kentän laita antoi tukea suoralla uralla laukkaamiselle juuri sopivasti, jotta ori sai siitä varmuutta. Lyhyellä sivulla siirsin Skotin kootun laukan sijasta raviin ja kehuin sitä taputtamalla. Sitten nostin kulmasta taas uuden laukan, sillä kulmassa se oli kaikkein helpointa. Mietin, lähtisinkö yrittämään loivaa kiemuraa ja päätin ottaa riskin. Kun minä lähdin taivuttamaan Skottia kohti kentän keskustaa, ori päättikin jatkaa tyytyväisenä suoraan. Tasapainoni horjahti, joten nappasin Skotin harjasta kiinni ja yritin puristaa jalkani orin ympärille. Kun Skotti siirtyi töksähtäen käyntiin, tömähdin jaloilleni maahan. Pelkäsin, että olin juuri kuullut risahduksen, joka enteili pahaa farkkujeni kannalta.
“Mitä just tapahtui?” Sonja hekotti. Nelly nauroi vedet silmissä niin, että meinasi itsekin keikahtaa Cozminan selästä.
“Lasketaaks tää putoamiseks?” irvistin. Sentään tällä kertaa teki enneminkin mieli nauraa kuin itkeä.
“Emmä tiiä, mut huomasiksä kun sun housut repes!” Nelly hirnui ja Sonjakin pyyhki nyt naurunkyyneleitä silmistään. Tunnustelin takapuoltani ja paikansin repeämän. Jos kentällä olisi ollut muita, olisin saattanut kuolla häpeään. Nyt kuitenkin yhdyin naisten naurukuoroon. Skotti suhtautui tilanteeseen varsin käytännöllisesti ja siirtyi lähemmäksi kentän aitaa hamuamaan tuoreita ruohonkorsia, joita kasvoi aidan toisella puolella. Ori sai nauttia evästauosta hyvän aikaa ennen kuin olin kerännyt itseni nauruhepulin jälkeen. Ei ratsastusta tietenkään voinut siihen jättää, vaan nousin takaisin Skotin selkään. Muutaman kierroksen jälkeen olin mielestäni kuitenkin valmis.

Sonja oli tosiystävä ja suojasi selustani, kun lähdimme kentältä. Oli vaikeaa uskoa naisen vakuuttelua siitä, ettei repeämää melkein edes huomannut, kun Nelly oli kommentoinut pitsisiä pikkupöksyjäni varsin tarkkanäköisesti. Kuljin seiniä pitkin talliin ja kiitin onneani, että olin jättänyt kaappiin varalle vanhat ratsastushousut. Olisinpa vain viitsinyt vaihtaa housut jalkaani etukäteen.
“Kiitos kun katoit sen Skotin perään”, hymyilin Sonjalle onnellisena, ehjissä housuissa.
“Sitä vartenhan kaverit on”, nainen vastasi myös hymyillen.
“Mun on varmaan turha toivoa, ettei kukaan kuulis, mitä kävi”, irvistin ja laskin vesisangon Skotin viereen. Ori oli tuntunut ratsastuksen jälkeen hieman hikiseltä, joten olin päättänyt pyyhkäistä nihkeimmät kohdat pesusienellä.
“Mä melkein jo kuulen Nellyn äänen, kun se kertoo kaikille tuvassa”, Sonja nauroi. Onneksi sentään Oskari oli Ruotsissa! Toivoin hiljaa mielessäni, että joku muu tekisi pian jotain vähintään yhtä tyhmää.
“Nähdään ens viikolla sit”, vitsailin, kun Sonja lähti taluttamaan Salieria tallin puolelle ja jäin Skotin kanssa suuliin kahdestaan.

En varsinaisesti vältellyt muita ihmisiä, mutten myöskään kiirehtinyt takaisin tupaan. Osaisin kyllä nauraa itselleni, vakuuttelin, kun selvittelin sormin Skotin harjaa, joka oli ihanan pitkä ja paksu. Kun pahimmat takut oli selvitetty, siirryin setvimään häntäjouhia, joihin oli alkanut muodostumaan rastoja. Hello ei tainnut saada jouhien selvittelystä samanlaista tyydytystä kuin minä.
“Mitä sä oikein teit sille?” Hello ilmestyi paikalle kuin kutsuttuna.
“Ai sori.. mä aattelin, ettei haittaa, et mä vähän siistin tätä”, hämmennyin. Olin ajatellut, että Hello olisi iloinen, kun hänen ei itse tarvitsisi tehdä sitä.
“En mä nyt sitä tarkoita! Mun puolesta sä voit selvittää sitä häntää vaikka joka päivä. Samaltahan se kuitenkin aina näyttää, kun sen hakee sisään”, mies tuhahti.
“No mitä sä sit tarkoitat?”
“Nelly just kerto mitä tapahtui…” mies aloitti.
Irvistin ja mietin, valmistautuiko mies ilkkumaan vai ihmettelemään, millainen tunari oli oikein onnistunut putoamaan Skotin selästä.
“Sä menit sillä kouluratsastusta”, Hello lausui viimeisen sanan kuin se olisi ollut jotain hävytöntä. Tuijotin Helloa hetken epäuskoisesti.
“Sen siitä saa, kun pistää kouluratsastajan asialle”, kuittasin. Ei yksi kerta kouluratsuksi tekisi.
“Sun piti mennä ilman satulaa”, Hello jatkoi.
“Niin mä meninkin. Kyllä voi kouluratsastaa ilman satulaakin”, ilmoitin. Satulan kanssa farkkuni olisivat saattaneet jopa säästyä, joten meinasin sanoa, että Hellon hevonen oli minulle velkaa uudet housut. Toisaalta koko juttu oli ollut oma vikani.
“Ootsä kunnossa mussukka? Mä lupaan, et huomenna mä vien sut seikkailemaan Jätinmetsään”, Hello kääntyi lepertelemään Skotille, joka oli innostunut leikkimään vesisangosta löytämällään sienellä. Keltainen pesusieni paiskautui suoraan miehen naamaan. Oli minun vuoroni nauraa jollekulle toiselle.

“Kato nyt, sä käänsit sen on jo mua vastaan”, Hello irvisti napaten sienen Skotilta ja heittäen sen suuntaani. Ehdin napata vettä valuvan sienen kiinni ilmasta ja palautin sen takaisin samaa reittiä armoa tuntematta. Skotti innostui liittymään vesisotaan potkaisemalla vesisangon kumoon. Onneksi Eetu ei ollut näkemässä sitä hulinaa.

1460 sanaa (jotka toivottavasti edelleen liipaa tarpeeksi TT:tä, vaikka tarina lähtikin elämään ihan omaa elämäänsä :D)

[Outi HalmeOsallistuja]

Toimittaja tallilla
(Tehtävä 13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.)

Talutin Ukon suuliin ja tarkastelin sitä korvista hännänpäähän. Ori näytti taas vähän rähjäiseltä, vaikka olin harjannut sen huolella edellisenäkin päivinä. En voinut olla miettimättä, oliko karvanlähtö sitä tavallista, joka kevät tapahtuvaa vai oliko taustalla muutakin. Minun oli ollut pakko kysyä Camillan mielipidettä, sillä Eetu ei ollut kotona. Tiesin, että Camilla oli tarjoutunut hoitamaan Ukkoa reissun ajan, mutta Oskari oli ajatellut, että naisella oli tarpeeksi tekemistä siinä, että hän piti tallin raiteillaan sillä aikaa, kun isäntä oli kisareissulla. Minulla sen sijaan oli vastuullani tasan nolla hevosta ja vaikka työpäivät olivatkin olleet pidempiä, en olisi kuitenkaan malttanut pysyä pois tallilta. Niinpä kävin mielelläni kävelyttämässä Ukkoa kentällä ja suin irtokarvaa, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Jos Camilla olikin närkästynyt Oskarin valinnasta, hän ei ollut antanut sen näkyä liu’uttaessaan kättään Ukon mustalla karvapeitteelleä. Hetken mietittyään nainen oli käskenyt tarkkailemaan tilannetta. Jos Ukko kaljuuntuisi, olisi pakko soittaa Oskarille. Sentään olimme olleet samaa mieltä siitä, ettei miestä vielä kannattanut huolestuttaa turhaan tavallisen karvanlähdön takia.

Ukon käytös paljasti vieraan lähestyvän ennen kuin itse huomasin tuvan suunnasta lähestyvän vieraan. Hymyillen taputin Ukkoa ennen kuin pujahdin sen kaulan ali ja väistin kuopivaa etujalkaa. Sentään ori ei enää ollut täysin apaattinen.
“Hei, mä kuulin tuolta tuvasta, että sut löytäis täältä. Sähän oot Outi vai mitä? Minja Jaakkola. Mä teen pientä juttusarjaa Tie tähtiin -kilpailijoista”, nuorempi nainen ojensi kätensä, eikä välittänyt siitä, kuinka omani oli pölystä harmaa. Ehkä nainen oli hevosihmisiä itsekin. Esittelin itseni hymyillen, vaikka suhtauduinkin toimittajaan hieman varauksella.
“Onks tää se Froceful?”, Minja kysyi vilkaistuaan hevosen nimen nopeasti lehtiöstään.
“Ei, kun tää on Ukko, mun valmentajan hevonen”, vastasin, vaikka sanan valmentaja käyttäminen tuntuikin oudon viralliselta. Olisiko minun pitänyt käyttää Ukostakin virallista nimeä? Tuskin tällaisilla yksityiskohdilla olisi mitään väliä.
“Jussi… Siis Forceful on tän viikon Ruotsissa”, kiirehdin jatkamaan, sillä sitähän nainen oli oikeastaan kysynyt.
“Anna kun arvaan: Hannaby Hanami Week”, toimittaja totesi hymyillen kuultuaan vastaukseni. Nainen tuntui olevan hyvin perillä hevosmaailman tapahtumista.

Minja ehdotti, että voisimme jutella samalla, kun jatkoin Ukon harjaamista, sillä hän ei halunnut häiritä pitkään. Ori kuopi ja steppasi edelleen, muttei yhtään niin tarmokkaasti kuin aluksi. Niin kauan, kun siitä ei ollut vaaraa, siihen ei vain kannattanut kiinnittää huomiota, Oskari oli ohjeistanut. Huomasin, että oli melkein liian helppoa jutella niitä näitä, kun käsillä oli muuta tekemistä. Minja sieti suuliin leviävää mustaa karvapilveä yllättävän hyvin.
“Eikös se Forceful… siis Jussi oo ihan kokenut kisahevonen? Muistanko ihan väärin, että se olis Dressage Masterseissakin startannut?”, Minja oli tehnyt kotiläksynsä.
“Joo, Eetu sijoittui Jussin kanssa finaalissa kolmanneksi”, vastasin hymyillen. Olisi ollut turhaa valehdella, ettei siitä olisi ollut etua, kun alla oli niin kokenut ratsu. Jussia oli helppo kehua.
“Entä miten finaaleihin valmistautuminen sujuu? Sähän olet kuitenkin rankingissa toisena, joten mitä vaan voi tapahtua”, Minja hymyili. En itse ollut aivan yhtä optimistinen, sillä edelläni oli Marshall, enkä uskonut hyvänäkään päivänä voittavani miestä uudelleen, ellei jotain täysin yllättävää tapahtunut. Ennemmin ajattelin, että rankingsijoituksen suhteen minulla oli jäljellä pelkästään hävittävää. En kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
“Yritän ottaa tän viikon mukavana taukona, kun ei oo hevosta eikä valmentajaa. Kisastartit kuitenkin pitää varmasti Jussin vireessä, eikä tässä vaiheessa enää mitään kannattais lähteä muuttamaan. Mut ootan kyllä kovasti, että pääsen ratsastamaan Jussin kanssa kisaradan ekan kerran läpi, niin sitten tietää paremmin, missä mennään”, selitin. Olin päättänyt ottaa tämän viikon positiivisen kautta, vaikka huomasin turhautuvani, kun Chai haki Pondia tarhasta tai Agnes treenasi Lexin kanssa kentällä. Olisi silti ollut kohtuutonta valittaa.
“Ja oliko siis niin, että sun valmentaja on sen Olavi Suden poika?” Minja kysyi hieman yllättäen. Nyökkäsin. Toivottavasti Oskari ei saisi hepulia, jos hänet esiteltäisiin jossain ihan virallisesti valmentajana. Mietin, oliko ollut virhe mainita siitä.
“Musta tuntuu, että oon kyllä oppinut tosi paljon näiden kisojen aikana. Se tässä melkeen onkin ollut parasta, kun on ollut tavoite, mitä kohti treenata ja apua saavuttaa ne tavoitteet”, hymyilin diplomaattisesti.

“Kiitos haastattelusta. Mä voisin lähteä etsimään seuraavaa uhria”, Minja hymyili itseironisesti tietäen, ettei toimittaja välttämättä ollut aina se tervetullein vieras. Sentään nainen oli mukava ja osasi käyttäytyä tallilla. Hän oli jopa uskaltautunut rapsuttamaan Ukon kaulaa, kun ori oli kyllästynyt esiintymään.
“Kannattaa kokeilla tuolta tallista. Chai ainakin tais olla siellä ja hyvällä tuurilla löydät Marshallinkin”, virnistin ja osoitin ovelle.
“Chai? Niin siis Nitthan Chai”, toimittaja mutisi enemmän itselleen kuin minulle vilkaistuaan muistiinpanojaan. Hän lausui nimen kuin harjoitellakseen vielä kerran etukäteen.
“Kiitos vielä! Ja viimeistään Hallavassa nähdään!” Minja hymyili aurinkoisesti suunnatessaan talliin. Huiskatin kättäni ja käännyin sitten taas Ukon puoleen. Ori huokaisi syvään.
“Sanos muuta Ukkoseni”, hymähdin ja jatkoin orin harjaamista. Kyllä Ukko pikkuhiljaa taas mustalta alkoi näyttää, vaikkei sen karva kiiltänytkään samalla tavalla kuin ennen.

743 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Jäätelökesä
Jatkoa tarinalle Kun tytöt itkevät

Istuin keittiönpöydän ääressä haarukoimassa nopeasti kyhäämääni salaattia, kun puhelin pärähti hälyttämään. Vilkaisin ruutua vain etäisen uteliaasti, mutta terästäydyin heti, kun huomasin soittajan olevan Oskari. Yhtäkkiä tulin hyvin tietoiseksi siitä, kuinka olin sitaissut kosteat hiukseni huolimattomalle nutturalle, eikä naamassani ollut suihkun jälkeen muuta kuin kosteusvoide. Päälläni oli se valkoinen liian läpikuultava t-paita, jota ei todellakaan voinut julkisesti käyttää, mutta paita oli kuitenkin liian mukava heitettäväksi roskiin. Jos Oskari ei olisi maininnut odottavansa Ukon labratuloksia, olisin jopa saattanut harkita soittavani myöhemmin takaisin. Nyt en kuitenkaan voinut olla vastaamatta videopuheluun.

“Älä säikähdä, mä tulin just suihkusta”, naurahdin ja yritin tiirata alalaidan pienestä kuvasta, että näytin edes jotenkin säädylliseltä. Katsellessani meikitöntä naamaani, toivoin, että olisin ehtinyt laittaa edes vähän ripsiväriä. Pitkästä aikaa ikävöin ripsienpidennyksiä, joista olin päättänyt luopua muutettuani Otsonmäelle.
“Ai… Häiritsenkö mä?” Oskari näytti säikähtäneeltä. Toivoin, että se johtui epämääräisestä olemuksestani, eikä Ukon labratuloksista.
“Et ollenkaan. Joko ne labrat tuli?” tartuin härkää sarvissa. Jos niissä oli ollut jotain kamalaa, oli parempi mennä suoraan asiaan.
“Niin siis mitkä labrat? Ai niin ne Ukon.. Ei niissä ollut mitään ihmeellistä”, Oskari vastasi jotenkin hajamielisesti. Mietin, miksi ihmeessä niistä oli pitänyt sitten soittaa, mutta hymyilin kuitenkin ja sanoin, että sehän kuulostaa ihan hyvältä. Toisaalta Ukkoa vaivaava sairaus pysyi edelleen mysteerinä.

“En mä oikeestaan siitä Ukosta ees soittanut. Onks sulla jotain tekemistä nyt illalla?” Oskari sai kysyttyä, kun Ukon tapaus oli käsitelty nopeasti loppuun. Mies rutisti silmänsä kiinni heti kysyttyään aivan kuin peläten vastausta, eikä tainnut muistaa olevansa videopuhelussa. Yritin olla hymyilemättä liian ilmiselvästi, kun mies tajusi virheensä.
“Onks sulla jotain mielessä?” kysyin sen sijaan uteliaana. Olin ajatellut köllähtää sohvalle ja katsella Netflixistä jotain roskarealitya koko illan. Oskari saattoi olla ainoa ihminen, joka saisi minut vielä liikkeelle, kun olin jo melkein toinen jalka viltin alla valmiina viettämään mukavaa koti-iltaa.
“Mä aattelin, että jos sä… seuraa… Seinäjoelle?” Oskari hypisteli puhelintaan niin, että miehen ääni peittyi välillä taustakohinaan. Uskoin kuitenkin tulkinneeni kysymyksen oikein.
“Mennään vaan”, hymyilin ja Oskari vastasi hymyyni huojentuneena.
“Jos annat mulle puoltuntia, niin mä ehin kuivata hiukset”, ehdotin. Mies nyökkäsi ja lupasi laittaa viestiä, kun lähtisi liikkeelle. Säntillisesti puolituntia myöhemmin Oskarin auto ilmestyi parkkipaikalle ja nousin kyytiin huomattavasti enemmän ihmiseltä näyttäen.

Oskari naputti rattia vaimean musiikin tahtiin. Se ei ollut sellaista musiikkia, jota yleensä kuuntelin, mutta kappale kuulosti silti etäisesti tutulta. Sormeni näpersivät tekemisen puutteessa roosanvärisen kaulahuiviin hapsuja. Ensin punoin ne pienille leteille ja sitten taas oioin ne takaisin suoriksi. Minusta tuntui, että Oskari tarkkaili minua jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta aina kun meinasin tavoittaa hänen katseensa mies käänsikin huomionsa edellä ajavaan autoon tai lähestyvään risteykseen.

“Kävitsä sitä sun isäs hevosta jo kokeilemassa?” kysyin Oskarilta. Tiesin kyllä, että Oskari oli käynyt, mutta se tuntui turvalliselta tavalta rikkoa hiljaisuus.
“Joo, kyl mä kävin. Ihan kivalta se vaikutti, eikä isä nyt mitään huonoa ostaiskaan. Onneks siellä Ruotsissa on sen verran startteja, että ehtii saada vähän tuntumaa.” Ei se mikään Ukko ollut, luin rivien välistä. Ei sittenkään tuntunut hyvältä idealta kysellä lisää.
“Säkö et sit lähde Eetun ja Jussin mukaan?” Oskari kysyi vuorostaan.
“Mä niin toivon, että voisin, mut pakko tehdä oikeitakin töitä”, huokaisin. Hannaby Hanami Week osui juuri samalle viikolle, kun ensimmäinen viikkoni virallisesti esimiehenä. Vaikka suurimmaksi osin työtehtäväni pysyivätkin samana ja olin ehtinyt perehtyä uusiin tehtäviini yllättävän hyvin, olin varma, että jotain kamalaa olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin lähtenyt Eetun ja Jussin mukana Ruotsiin.
“Milan sano, et se jännittää kuulemma enemmän Eetun kanssa reissaamista kuin itse kilpailuja. Jos sä olisit ollut mukana, niin ne olis voinut olla vieraskoreita molemmat”, Oskari naurahti. Se kuulosti joltain, mitä Milan oli sanonut, vaikken miestä tuntenutkaan kovin hyvin. Minun ei olisi pitänyt kuitenkaan olla yllättynyt siitä, että Oskari puhui Milanista niin tuttavallisesti. Ratsastuspiirit olivat pienet varsinkin Suomessa.

“Joko sua jännittää?” tartuin puheenaiheista mielummin jännitykseen kuin Milaniin. Olin miettinyt, tuntuiko ammattiratsastajista samalta kuin minusta, kun kilpailut lähestyivät. Sen tiesin, että Eetu jännitti, mutta hän olikin pohjimmiltaan Hopiavuoren isäntä, eikä mikään kilparatsastaja. Oskari oli eri maata.
“Vähän. Ei mulla oo kovin suuria odotuksia, kun ei oo kovin tuttu hevonen, mut toisaalta se on isän, joten ei sinne voi ihan vaan ratsastelemaan mennä. Ja kyllähän se tekee teidän TT-hulinasta paljon siedettävämpää, kun on itselläkin jotain mitä odottaa”, Oskari virnisti viimeisin lauseen jälkeen sillä tavalla vähän vinosti, että ymmärsin miehen vitsailevan.
“Ei nyt aleta puhua TT:stä”, huokaisin silti. Olin ehtinyt murehtia tulevia kilpailuja jo tarpeeksi yhdelle päivälle.
“Sit ei ehkä kannata puhua kisoista”, Oskari totesi ja hymyili minulle… lempeästi? Taisin vihdoin tajuta, mikä Oskaria vaivasi. Mies tietenkin odotti, että hetkenä minä hyvänsä saisin taas samanlaisen hermoromahduksen kuin tallivintillä, jos keskustelu liippaisi liian läheltä Jussia ja tulevia kilpailuita.
“Mä oon ihan oikeesti kunnossa”, vakuuttelin ja viikkasin kaulahuivin syliini. Silitin roosanväristä villakangasta, kun en enää voinut näpertää sen hapsuja. Oskari näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta käänsikin sitten taas huomionsa tiehen. Hiljaiset hetket tiivistyivät autossa ympärillemme paljon raskaampina kuin kävellessä. Tunnelma tuntui jotenkin odottavalta.

“Kerro mulle jotain mitä mä en tiedä vielä susta.” Olin saanut tarpeekseni hiljaisuudesta. Muistin edelleen elävästi sen, kun Sande oli valmistautunut joitain elämää suurempia treffejä varten ja olimme kirjoittaneet post-it lapulle kysymyksiä, joita voisi käyttää tiukan paikan tullen. Alun perin idea taisi olla lainattu jostain Cosmopolitanin vinkkilistasta. Vaikka nämä eivät olleetkaan mitkään treffit, lähetin silti mielessäni kiitoksen Sandelle. Se lista oli pelastanut minut pinteestä useamman kerran, vaikka Sanden treffit sillä kertaa olivatkin päättyneet kyyneliin valmistautumisesta huolimatta. Se tosin oli ollut miehen vika.
“Niinku mitä muka?” Oskari tuhahti palauttaen minut ajatuksistani takaisin autoon. Kysymykseni oli selvästi yllättänyt miehen.
“No vaikka et mikä oli sun eka lemmikki? Sä saat kysyy sit seuraavaks”, selitin pelin ilmiselvät säännöt. Mies kurtisti kulmiaan, mutta lähti sitten leikkiin mukaan.
“Meillä oli kissa nimeltä Jari Litmanen”, Oskari totesi täysin vakavalla naamalla.
“Eikä voinut olla! Oliks se oikeesti sen nimi?” nauroin. Sellaista vastausta en ollut ainakaan odottanut.
“No lopulta joo. Aluks sitä kutsuttiin Pörröksi…”
Olisi ollut turhaa kysyä, kuka oli ollut vastuussa nimenvaihdoksesta. Sen sijaan muistutin, että oli Oskarin vuoro keksiä kysymys.

“Äh, tää on ihan tylsä, mut mikä oli sun eka työpaikka?”
“Mä olin kesätöissä faijan työpaikalla puhelinvaihteessa eli ohjasin puheluita ihmisille, jotka oikeesti ties jostain jotain ja join kahvia enemmän kuin laki sallii. Kesät oli aina hiljasia, joten se oli ihan sairaan tylsää ja olin kateellinen kavereille, jotka oli tyyliin jätskimyyjinä. Kesti aika kauan et osasin arvostaa sitä duunia, jonka faija oli mulle järkännyt”, myönsin. Jossain vaiheessa olin kyllästynyt rooliini pomon tyttärenä ja hakenut aivan omin ansioin Alepan kassalle. Siedin työtä aikani pelkästään itsepäisyyden ja näyttämisenhalun ansiosta. Tuskin olisin kuitenkaan päätynyt nykyiseen työpaikkaani, jollei minulla olisi ollut suosittelijaa merkittävän kansainvälisen yrityksen asiakaspalveluosastolla.
“Mä olin melkein aina kans isän tallilla”, Oskari vastasi, eikä se ollut yhtään yllättävää, kun tiesi Oskarin isän.
“Paitsi yhtenä kesänä mä olin saanut tarpeekseni kaikista hevosjutuista ja päätin, et alan jalkapalloilijaks. Mä olin ehkä jotain kuustoista sillon ja meidän jengistä yks tyyppi oli just päässyt maajoukkuerinkiin. Kinusin paikan yheltä urheilukentältä talkkarin apulaisena, et sain avaimet sinne kentälle ja kävin treenaamassa kaikki illat, kun mut oli jo lähtenyt.”
“Kuulostaa melkeen yhtä hauskalta kuin olla jätskimyyjä”, virnistin. Olin minäkin viettänyt iltoja kentänlaidalla saman ikäisenä kuin Oskari, mutta tavoitteeni olivat olleet varsin erilaisia. Päätin jättää sen sanomatta.
“Se kapinavaihe loppu sit aika lyhyeen, kun en malttanut kuitenkaan pysyä pois tallilta. Sillon kaikki kuvitteli, et saan isältä kaiken, mut oikeesti tein kahta duunia, eikä silti jäänyt rahaa säästöön, kun kaikki meni lähtömaksuihin ja traikkuvuokriin. Sentään hevosesta isä ei vaatinut vuokraa, vaan maksoin sen tallitöillä”, Oskari jatkoi kuulostaen melkein ylpeältä. Joku toinen olisi voinut olla katkera, mutta mies tuntui vain ajattelevan, että hänen isänsä oli ollut aivan oikeassa. Tajusin, kuinka erilainen Olavi Susi oli verrattuna omaan isääni. Hän ei todellankaan ollut yrittänyt tasoittaa tietä Oskarin edeltä valmiiksi. Mies tuntui arvostavan isäänsä suuresti. Mietin olisinko minäkin arvostanut omaani enemmän, jos hänen mielestään kaikkia ongelmia ei olisi voinut ratkaista vain vilauttamalla luottokorttia.
“No mitä?” Oskari tivasi nähtyään ilmeeni. Vaikka pohdinkin vakavia, ajatus kapinallisesta teini-Oskarista oli saanut minut hymyilemään leveämmin kuin olisi pitänyt.
“Mun alko tekee mieli jäätelöä”, virnistin. Harvoin hätävaleet pitivät oikeasti paikkansa, mutta sillä kertaa tarkoitin sitä.
“Mikään jätskikiska ei taida olla vielä tähän aikaan vuodesta auki. Muuten oisit voinut mennä surkuttelemaan loistavaa uraa, mikä sulta jäi väliin”, Oskari piikitteli hyväntuulisesti jälleen vinosti hymyillen.

Ilta oli jo hämärtynyt ja kaikenlisäksi ulkona alkoi tihuttamaan vettä, kun jäimme syömään jäätelöitä Prisman katoksen alle.
“Aika kehno jädesää”, huomautin, kun rapistelin vadelmamehujään kääreen auki ja maistoin pinkkiä jäätelöä, joka ei Oskarin mukaan edes ollut oikeaa jäätelöä. Se oli paljon makeampaa kuin olin muistanut. Oskari oli valinnut perinteisen Kingiksen ja maisteli sitä tyytyväisen näköisenä.
“Tää oli sun idea”, mies muistutti ihan niin kuin olisin unohtanut sen.
“Pakkoko sun on aina mun tyhmiin ideoihin ryhtyä?” irvistin, “joskus vielä mä vahingossa ehdotan jotain ihan älyttömän typerää, niinku et lähetään laulaa karaokea baariin tai jotain…”
“Tykkäätsä laulaa karaokea?”
“En! Siks just se olis tyhmä idea”, nauroin. En pitänyt itseäni kummoisenakaan laulajana, enkä yleensä eksynyt karaokebaareihin, mutten voinut myöskään väittää, ettei sellaista olisi koskaan tapahtunut. Oskari pudisti päätänsä huvittuneena.

“Tää on ollut tosi hauskaa”, sanoin, kun olimme saaneet jäätelöt syötyä ja samalla muutaman vinon katseen ohikulkijoilta. Aivan kuin olisi ollut laitonta syödä jäätelöä ulkona, kun lämpötila lähestyi uhkaavasti nollaa. Olin huomannut ajatusteni harhautuneen takaisin Tie tähtiin -kilpailuhin ja siihen, kuinka pian kolmaskin osakilpailu olisi ohi ja sen jälkeen jäljellä olisi enää vain finaali. Eniten jäisin kaipaamaan Oskarin valmennuksia. Siksi taisinkin tarkoittaa sanoillani koko mennyttä kuukautta, enkä vain tätä reissua.
“Voidaanks me tehä näin sitten, kun sä et oo enää mun valmentaja?” jatkoin ajattelematta, mitä seurauksia kysymykselläni saattaisi olla.
“Ai sä et enää haluu, et mä valmennan sua”, Oskarin ääni oli enemmän toteava kuin kysyvä, mutta miehen ilme oli muuttunut sulkeutuneemmaksi. Tajusin sanoneeni asian aivan väärin.
“En mä sitä tarkoittanut! Mä vaan aattelin, ettei siinä oo järkeä sit kun TT loppuu. Miks sä valmentaisit mua ja Jussia, kun ei oo enää mitään syytä?” kiirehdin selittämään.
“Voidaan me miettiä teille uusia tavoitteita”, Oskarin ratkaisu oli niin oskarimainen, etten tiennyt mitä olisin sanonut.
“Ei kun Jussilla ja Eetulla on tavoitteita. Mun tavoite on auttaa pitämään Jussi kunnossa, varusteet puhtaana ja toivottavasti ehtiä kesällä mukaan parille kisareissuille”, selitin mielestäni itsestäänselvän asian.
“Riittääks se sulle?” Oskarin ilme oli epäuskoinen. Olin miettinyt sitä itsekin. Oli ollut hauskaa päästä leikkimään kilparatsastajaa, mutten todellakaan ollut varma, oliko se kaiken stressin ja ahdistuksen arvoista. Toisaalta olin ylpeä siitä, kuinka paljon olin kehittynyt ratsastajana ja iso kiitos siitä kuului tietenkin Oskarille.
“Niin se vaan menee”, huokaisin ja tiesin, ettei kumpikaan meistä ollut tyytyväinen vastaukseen. Joku työnsi juuri parkkipaikan suuntaan täpötäyttä ostoskärryä, jonka renkaat kitisivät ärsyttävästi. Päätin miettiä asiaa tarkemmin vasta finaalin jälkeen.

“Sä varmaan muistat, kun mä sanoin, etten mä kaipaa sääliä Ukon takia”, Oskari avasi suunsa yllättäen, “ja sillon sä sanoit, ettet sä pelkästään Ukon takia vietä mun kanssa aikaa.”
Nyökkäsin ja odotin, että Oskari jatkaisi. Hänen ilmeestään näki, että hän yritti keksiä sopivia sanoja.
“En mäkään sun kanssa oo vaan TT:n takia.”

Ensin meinasin tivata, että miksi sitten, mutta onneksi rohekuteni petti, sillä sen jälkeen olisin saattanut joutua liftaamaan Seinäojelta kotiin. Seuraavaksi meinasin sanoa jotain täysin harkitsematonta ja vaikka miten päin sanoja pyörittelinkin, en saanut niitä kuulostamaan tarpeeksi vaarattomilta. Vasta, kun Oskarin kasvoilleen vääntämä hymy alkoi rakoilla, tajusin, että olin ollut hiljaa vähän liian pitkään. Tiesin, että käteni olivat jääkylmät, kun hapuilin Oskarin käden omaani, vaikken edelleenkään tiennyt, mitä se miehen mielestä tarkoitti. Tunsin oloni viisitoistavuotiaaksi ja samaan aikaan sekä inhosin ja rakastin sitä. Ehkä aikuisetkin saivat edetä sillä tavalla varovasti ja tunnustellen, eikä aina ollut pakko päätyä Tinderistä baarin kautta makuuhuoneeseen. Vaikken olisikaan halunnut ajatella menneisyyttäni, huomasin vertaavani Oskaria kaikkiin muihin, eikä mies toiminut ollenkaan sillä tavalla kuin olin tottunut. Se oli pelottavaa, mutta samaan aikaan myös äärettömän mielenkiintoista. Yritin vaimentaa sen äänen, joka sanoi sen johtuvan siitä, ettei Oskaria kiinnostanut. Kun olin tullut Otsonmäelle, olin päättänyt oppia elämään yksin. En ollut yhtään varautunut siihen, että tapaisin jonkun Oskari Suden, joka sai ajatukseni laukkaamaan jälleen kerran aivan liian pitkälle.

“Sittenhän kaikki on hyvin” sain lopulta sanottua ja uskalsin katsoa Oskaria silmiin, kun hymyilin. Oskari puristi kättäni ja vastasin siihen takaisin samanlaisella kevyellä puristuksella. Huomasin täriseväni ja päätin, että se johtui viileästä ilmasta.
“Tääl alkaa olla aika kylmä. Pitäskö lähteä kotiin?”

[Outi HalmeOsallistuja]

Outi – Forceful, Häjyt

Luokka 3, 11 lisäarpaa
Tunnelmia Lehtovaaran kisoista
Radan analysointia
Rupattelua tulevista kotikisoista
Treenimotivaation puutetta
Vähän erilaiset treenit
Epäonnistuneet treenit
Mielikuvaharjoittelu
Nellyn kouluvalmennus
Kisatalkoiden jälkeen
Kisa-aamu
Verryttelyt

[Outi HalmeOsallistuja]

Vielä kaks TT tekstiä…

Vielä yksi aamukahvi

Kun saavuin aamulla tallille, pihalle oli jo parkkeerattu muutama vieras hevosenkuljetusauto ja kilpailupäivä oli kovaa vauhtia alkamassa. Eetu opasti Olin joutunut luopumaan vakioparkkipaikastani maneesin vieressä ja jättämään autoni kesantopellolle kyhätylle parkkipaikalle niin kuin muutkin henkilöautolla saapuneet. Löydettyäni paikan autolleni suuntasin tottuneesti tupaan. Olin hädintuskin ehtinyt sisälle, kun joku jo lykkäsi käteeni pahvisen kahvikupin.
“Voinks mä auttaa jotenkin?” kyselin samalla, kun hörpin liian nopeaa kahvia. Niklas keitti kahvia valmiiksi Otsonmäen Martoilta lainattuihin suuriin termareihin ja Camilla vahti silmä kovana Helloa, jotta tarjottavaa jäisi kisavieraillekin. Ymmärsin vasta nyt, miksi Hello oli ilmoittautunut niin innokkaasti mukaan keittiötiimiin. Ilmassa tuoksui huumaavasti kahvi ja tuore pulla.
“Mä luulen, et eniten meistä on apua, kun pysytään pois jaloista”, Nelly livahti luokseni ovelle puristaen käsissään posliinista kahvikuppia, jota tuvassa vallitseva pyörremyrsky ei ollut ehtinyt vielä siivota pois. Seurasin naista mielelläni takaisin kustille. Päivästä vaikutti tulevan aurinkoinen.
“Oiskohan pitänyt pakata mukaan aurinkorasva?” mietin ääneen.
“Sä voit lainata multa. Mä voisin viedä sen vaikka tallivintille, jos joku muukin tarvii”, Nelly vastasi arvioituaan hetken säätilaa. Oli juuri se hetki keväästä, kun oli helppoa polttaa auringossa nenänpääsä, sillä puuskittainen tuuli piti ilman viileänä, vaikka aurinko jo muuten lämmittikin.

“Ihan hulluu, et kohta tää kaikki on taas ohi”, Nelly huokaisi kahvikuppiaan tuijotellen.
“Ai? Musta tuntuu, et tääkin päivä on jo kestänyt vaikka kuinka kauan ja mä vasta tulin tänne”, vastasin. Olin herännyt reilusti ennen herätystä, enkä ollut saanut enää unta. Niinpä olin ehtinyt tehdä vähän töitä ja käyttää kohtuuttomasti aikaa hiustenlaittoon ja meikkaamiseen jo ennen tallille lähtöä. Silti tuntui siltä, että kolmannen luokan alkuun oli vielä ikuisuus ja kilpailupäivän päättymiseen vielä pidempi ikuisuus. Tie Tähtiin finaali ei edes mahtunut vielä ajatuksiini. Tuntui melkein väärältä istua kuistilla Nellyn kanssa hörppimässä kahvia kaikessa rauhassa, kun kuhina pihassa kiihtyi kiihtymistään uusien hevosautojen saapuessa paikalle.
“Kyllä tänään vielä tekemistä riittää”, Nelly vakuutteli ja oli oikeassa. Pian olisi aika mennä valmistautumaan, eikä päivä suinkaan loppuisi omaan suoritukseen, sillä olin lupautunut toimimaan ajanottajana muutamassa esteluokassa ja nostamaan puomeja lopussa, mikäli apua tarvittiin. Nyt kannatti siis ottaa ilo irti rauhallisesta hetkestä.

332 sana

—

Verryttelyt

Jussi näytti ylväältä haistellessaan tallipihaa pää korkealla. Olin taluttanut orin ulos suulista ja katselin auringonvalossa sen kiiltävää karvaa ja tasaista sykeröriviä tyytyväisenä. Ori hirnahti kovaan ääneen kuin tervehtien vieraita, jotka olivat saapuneet sen kotitallille. Hevostenkuljetusautojen luota kaikui välittömästi vastaus ja pian seuraava kentän suunnasta. Santun ääni kuului kentän kaiuttimista yllättävän varmana, kun hän kuulutti seuraavan ratsukon radalle.

“Sullahan on komia hevonen”, Eetun ääni yllätti minut. Mies oli ehtinyt selvästi noutamaan tuvasta kupin kahvia, mutta höyryävän kuppinsa kanssa hän silti jatkoi tallipihalla päivystystä ja virailijoiden opastusta.
“Eikö ookin”, hymyilin, kun Eetu taputti orin kaulaa.
“Kyllä teitä kehtaa tulla katsomahan”, isäntä jatkoi hyväntuulisesti. Vaikka kiirettä oli pitänyt jo monta päivää, hän tuntui myös nauttivan kilpailupäivän tunnelmasta.
“Pidä meille peukkuja”, vastasin ja tiesin hymyni olevan jännittynyt. Oikeastaan olisi ollut paljon helpompaa, jos Eetu tai kukaan muukaan tuttu ei olisi ollut katsomossa. En kuitenkaan halunnut sanoa sitä ääneen, sillä isäntä olisi saattanut kuunnella minua.
“Ehditkö pitää tätä, jos nousen nyt selkään?” tajusin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Eetu piteli Jussin ohjia, kun kipusin orin selkään, kiristin satulavyön ja tarkistin, että jalustimet olivat sopivan pituiset. Eetu taputti vielä kerran Jussin kaulaa ja toivotti sitten onnea matkaa. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, etten tuottaisi miehelle pettymystä.

Tuntui huojentavalta paeta hälyä hetkeksi maastoon, kun suuntasin Jussin kanssa samalle lenkille, jonka olimme kävelleet monena muunakin päivänä ennen treenejä. Oloni alkoi tuntumaan hieman luottavaisemmalta, kun pystyin pitämään kiinni niistä rutiineista, joita Jussin kanssa oli muodostunut. Samalla tavalla mukavalta oli tuntunut, kuinka Jussin varusteet olivat olleet tutulla paikalla satulahuoneessa ja kaapista oli löytynyt kaikki tarvittava ilman turhaa penkomista. Kotikisoissa oli selvästi etunsa.

Maastokävelyn jälkeen pyrin pitämään verryttelyt lyhyenä. Jussi tuntui juuri sopivan energiseltä, enkä halunnut väsyttää sitä ennen rataa. Yritin keskittyä hakemaan samanlaista tunnetta kuin Nellyn valmennuksessa. Se oli tullut tarpeeseen sen jälkeen, kun olin pudonnut Jussilta. Melkein pudistin päätäni, kun yritin päästä eroon ikävistä ajatuksista ennen kuin ne ehtivät muodostua kokonaisiksi. Siirsin Jussin hetkeksi käyntiin ja hengähdin itsekin. Maneesi oli täynnä aikaisemmista osakilpailuista tuttuja ratsukoita. Kaikkien kasvoilla oli samalla tavalla jännittynyt, mutta keskittynyt ilme, kun jokainen verrytteli hevostaan parhaaksi katsomalla tavalla. Kilpailijoita tuli ja meni tasaiseen tahtiin. Pian olisi meidänkin vuoro siirtyä kentälle valmistautumaan.

353 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Tyyntä ennen myrskyä

Vaikka ilta alkoikin jo viilentyä, väki viihtyi pihalla grillaamassa yllättävän pitkään. Ilmassa tuntui poreileva jännitys, kun kilpailupäivä läheni tunti tunnilta. Koko tallialue oli laitettu kuntoon yhdessä talkoovoimin, eikä enää ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Seuraavana aamuna hulina taas jatkuisi, kun vieraita alkaisi virrata tallipihaan ja kaikki vaivannäkö huipentuisi itse kilpailuihin. Kaikkein eniten kuitenkin sillä hetkellä nautin siitä ajatuksesta, ettei kilpailuita varten tarvinnut pakata.

Eetu hääri grillin ääressä ja piti huolta siitä, että kaikille riitti syötävää enemmän kuin tarpeeksi. Isäntäkin näytti hetken ottavan rennommin, vaikka hän olikin melkein koko päivän istunut olouhoneen toimistossa tarkistamassa ilmoittautumisia ja laatimassa lähtölistoja. Sonjan Harri piti isännälle seuraa ja kaksikko näyttikin syventyneen hyvin vakavaan grillausteknikseen keskusteluun, johon myös Manni Ilves pian liittyi.
“Miehet…” Sonja tuhahti hymyillen paikannettuaan miesystävänsä talkooporukasta.
“Harri näyttää viihtyvän”, Heli pani merkille hymyillen.
“Joo, joskus vähän liiankin hyvin”, Sonja pudisteli päätään. Harri tuntui viihtyvän naisen mukana tallilla yllättävän hyvin. Oli mies kuulemma Salierillakin saanut ratsastaa muutaman kerran.
“Eiks se oo vaan hyvä juttu? Saat viettää tallilla aikaa ihan hyvällä omalla tunnolla”, virnistin.
“No joo, mut välillä kyllä mietin, et pitäiskö olla vähän huolissaan”, Sonja nauroi. Hän kuitenkin näytti siltä, ettei aikonut huolestua asiasta ainakaan sinä iltana. Sitä paitsi oli Harrista ollut paljon apua talkoissa, kun koko talli valmistautui tuleviin kisoihin.

“Anteeksi Heli, mut voidaanks me kysyä sulta yhtä juttua?” Santtu ilmestyi luoksemme Eira vanavedessään. Eira tosin näytti siltä, että hänen mielestään sitä yhtä juttua ei olisi tarvinnut kysyä keneltäkään aikuiselta.
“Kysykää pois vain”, Heli vastasi, vaikka vaikuttikin hieman yllättyneeltä
“Kun me aateltiin, että sä varmaan tiedät parhaiten, et miten tää nimi pitäis lausua? Ja tää? Eirakaan ei tiennyt” Santtu ojensi printattua lähtölistaa Helille ja osoitti muutamaa riviä. Huomasin, kuinka naisen ääneen ilmestyi opettajamainen sävy, kun hän vastasi pojan kysymykseen. Santtu kuunteli keskittyneenä ja merkkasi paperiin muistiinpanoja. Sen jälkeen seurasi vielä pitkä litania muitakin nimiä, joten Heli päätyi kertaamaan ääntämissääntöjä, jotka yleensä pätivät hevostenkin nimiin, mutta toisinaan eivät välttämättä. Santtua ei tuntunut ilahduttavan se, että jotkut nimet piti vain tietää.
“Mihin sitä opettaja pilkuistaan pääsisi”, Sonja naurahti Helille, kun ongelma oli ratkaistu ja teinikaksikko oli vetäytynyt taas kauemmaksi istumaan. Ainakin kaukaa katsottuna näytti siltä, että Santtu edelleen jatkoi lähtölistojen tavaamista ja taisi Eiraakin hieman jännittää seuraavan päivän vastuutehtävä, sillä tyttö viihtyi yllättävän hyvin Santun kanssa lähtölistojen äärellä.
“No joo, se mun vastaus tais olla vähän luento”, Heli myönsi, “mut onhan se hienoa, kun nuoret tolleen ottaa vastuuta.”
Santtu oli varmasti monen opettajan lempioppilas, mietin, kun Sonja ja Heli jatkoivat keskustelua nykyajan nuorista.

Olin käynyt sisällä vessassa ja sillä aikaa menettänyt paikkani Sonjan ja Helin luota Agnekselle, joten katselin hetken ympärilleni. Hello ja Allu olivat keksineet ilmeisesti uuden pihapelin, johon liittyi tyhjiä tölkkejä, pahvilaatikoita ja yksi kastelukannu. Nelly halusi ehdottomasti samaan joukkueeseen kuin Tiitus, joka seurasi veljeksiä jokseenkin varautuneesti, mutta Noa näytti lähinnä huvittuneelta. Chai yritti selvästi saada kiinni säännöistä, joita Ilvekset selittivät niin, että tallipiha raikui. Huomasin myös Camillan ja Oskarin juttelemassa keskenään toisen puutarhapöydän ääressä. Nainen näytti olevan innoissaan jostain. Sain itseni jo melkein jatkamaan matkaa Ilvesten hauskan pihapelin pariin, kun Oskarin katse tavoitti omani. Ehkä olin antanut katseeni pysähtyä liian pitkäksi aikaa. Hymyilin Oskarille, joka vastasi hymyyni. Päätin, että voisin aivan hyvin liittyä kaksikon seuraan.

“Onks täs tilaa? Perhanan Agnes vei mun paikan”, yritin hymyillä molemmille, kun kosketin kevyesti tyhjän puutarhatuolin selkänojaa. Oskari nyökytteli, mutta Camillan suu vetäytyi pingottuneeksi viivaksi. Lopulta hänkin kuitenkin taipui nyökkäämään.
“Mä taisin keskeyttää sun jutun”, kohdistin katseeni tarkoituksella Camillaan ja hymyilin vielä vähän ystävällisemmin, kun istuin pöydä ääreen.
“Steffe juoksi May Day Junior Pace -lähdössä”, nainen vastasi lyhyesti, eikä edes aikonut selittää, mitä se tarkoitti. Siksi en kysynytkään, miten kisoissa oli sujunut. Mainitsin vain, etten ollut koskaan käynyt edes katsomassa raveja. Oskari ei meinannut uskoa sitä, sillä mies tiesi, että olin asunut joskus Espoossa melko lähellä Vermon ravirataa.

“Jännittääks sua?” Oskari vaihtoi aihetta, kun kävi selväksi, ettei Camilla aikonut sanoa sen enempää May Day Junior Pace -lähdöstä tai ravikilpailuista yleensä. Ei ollut Oskarille tyypillistä olla se, joka piti keskustelua yllä, joten mietin, huomasiko hän oudon tunnelman minun ja Camillan välillä. Ehkä sen voisi pistää kisajännityksen piikkiin.
“Joo, koko ajan jännittää vähän enemmän”, myönsin. Toivoin, että voisin pikakelata yön yli ja olisi jo aamu ja aika alkaa väkertämään lettejä Jussin harjaan. Kilpailupäivän aamuna se melkein tuntui meditoinnilta.
“Jos sä tarvit aamulla apua, niin mä oon täällä kyllä”, Oskari hymyili.
“Kyl mä varmasti saan Jussin letitettyä itekin. Tiitus tai Chai saattaa olla enemmän avuntarpeessa”, naurahdin, vaikka tiesin, ettei mies sitä tarkoittanut. Oikeasti ajatus tuntui mukavalta, vaikka epäilin, että miestä tarvittiinkin järjestelyissä enemmän kuin Jussin karsinalla. Oskari näytti siltä, ettei vastaukseni ollut sitä, mitä hän odotti.
“Ei vaan, ois se kiva, jos voisit tulla kattoon, etten saa ennen verkkaa hermoromahdusta”, kiirehdin korjaamaan.

Oskarin kanssa jutellessa kilpailujännitys tuntui unohtuvan hetkeksi, vaikka sen korvasikin eri tavalla vatsanpohjassa pistelevä tunne. En edes huomannut, missä vaiheessa Camilla oli poistunut pöydästä.

796 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Mielikuvaharjoituksia
Tapahtunut Maanpinnalle tarinan jälkeen

“Ootsä kunnossa?” Oskari näytti epävarmalta. Varmaan mies katui saman tien, että oli kivunnut portaat ylös tallivintille perässäni. Harvoin siellä kukaan oleili, ellei erityisesti halunnut olla rauhassa.
“Ihan kohta”, vastasin ja yritin hymyillä reippaasti, vaikka tiesin näyttäväni surkealta. Vaikka kuinka yritin tsempata, yksi pieni niiskahdus pääsi karkuun.
“Itketsä?” mies kysyi ja pienen hetken pakokauhuinen ilme häivähti hänen kasvoillaan. Mikä olisikaan pelottavampaa kuin itkevä tyttö, mietin huvittuneena, kun yritin kasata itseni.
“Ihan vähän”, vastasin, koska valehtelu olisi ollut turhaa. Silmien kirvelystä päätellen ripsivärini meinasi tehdä kovaa vauhtia matkaa poskilleni ja olisin toivonut voivani vilkaista peiliin, kun sokkona pyyhin kämmenselällä kasvojani.
“Johtuuks se siitä putoamisesta?”
“Joo ja se on ihan tyhmää, koska ollaanhan me puhuttu siitä jo tuhat kertaa. Jotenkin vaan se pisti kaiken ihan sekasin. Mitä jos mä putoon kesken radan? Tai Jussi säikähtää ja me mennään aidan yli ja sit meidät hylätään… Sit kaikki on pilalla”, ääneni tuntui ohuelta loppua kohden joten suljin suuni ennen kuin kyyneleet kohosivat silmiini uudestaan. Oskari ei sanonut mitään, vaan kyykistyi eteeni ja tarttui käsiini. Sillä hetkellä olisin ollut halauksen tarpeessa, mutta olin huomannut, ettei Oskari ollut mikään halailija. Kohotin katseeni Oskarin sinertäviin silmiin ja olin hätkähtää sitä, kuinka intensiivisesti ne katsoivat takaisin.

“Kaikki menee hyvin Sä tiedät, että Jussi reagoi sun fiiliksiin, joten sen sijaan et sä pelkäisit sitä, sä voit käyttää sitä hyödyks. Kun sä oot ite varma, niin Jussikin on”, Oskari puhui harvinaisen varmalla äänellä ja puristi käsiäni kerran.
“Laita silmät kii ja muistele miltä Jussi tuntu sillon kun voititte. Mieti mitä te teitte verkassa ja miltä se tuntu, kun ootitte omaa lähtövuoroa”, mies aloitti. Se tuntui ihan tyhmältä, mutta päätin luottaa valmentaja Suteen ja suljin silmäni.
“Sit kuvittelet, että on teidän vuoro ja sä ratsastat radalle. Suoristat Jussin ja pysäytät sen täsmällisesti, tervehdit ja jatkat sit ravissa. Mitä seuraavaks?”
“Oikeelle ja sit koko rata leikkaa keskiravissa”, vastasin kuuliaisesti.
“Ravi on teidän vahvuus. Se meni viimekski tosi hyvin. Sit jatkat mielessäs sitä ohjelmaa. Kuvittelet ihan jokaisen liikkeen niin kuin ratsastaisit ne nyt ja tässä”, Oskari jatkoi, eikä päästänyt irti käsistäni. Silmät suljettuina jatkoin mielessäni radan läpikäymistä puolivoltteihin ja pohkeenväistöihin. Keskikäynnin kohdalla hengitin syvään ulos niin kuin silloinkin, kun siirsin Jussin käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Kuvittelin täydellisen hallitut laukannostot ja siirtymiset keskilaukkaan ja sieltä takaisin. Kun pääsin ohjelman loppuun, nyökkäsin vielä lopputervehdyksen.
“Hyvä”, Oskarin ääni palautti minut takaisin tallivintille, “sit vaan huomenna ratsastat samalla tavalla”.

Avasin silmäni ja näin edessäni kannustavasti hymyilevän Oskarin. Miehen ruskeat hiukset näyttivät hieman kurittomilta niin kuin aina ja hänen suunsa oli kaartunut hymyyn, joka teki muutaman rypyn molempiin suupielin. Hänen sormensa tuntuivat yllättävän lämpiminä omieni ympärillä. Se oli melkein sellainen hetki.

“Urheilupsykologi Oskari Susi. Eiks kuulosta hyvältä?” naurahdin ja ravistelin Oskarin kädet irti omistani. Mies oli jaloillaan ennen minua ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. Olkapäätä vihlaisi taas, kun nousin.
“Mä oon lukenut, et tosi moni urheilija käyttää mielikuvaharjoittelua. Esimerkiks Miklu… Kai sä tiiät Mikael Forsselin? Se on esimerkiksi kertonut, kuinka se jo junnuna kuvitteli pelaavansa jollain isolla stadionilla, kun se treenas sen kotikentällä…”, Oskari aloitti kuulostaen siltä, että koki tarvetta selittää. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain toimia koekaniinina jollekin valmennuskikalle, josta Oskari oli lukenut. Siksi osasinkin jo odottaa pitkää ja monipolvista selostusta, joka vilisi nimiä, joista tunnistin vain ne hyvännäköiset.

537 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Maanpinnalle

Nostin laukan Jussin kanssa H:n kohdalta ja tunsin saman tien, että minun olisi pitänyt työstää sitä pidempään ennen kuin aloin ratsastamaan rataa läpi. Olisi tehnyt mieli kääntää ori ympyrälle, jotta olisin saanut lisää aikaa koota sitä, mutta ei radallakaan voisi tehdä niin. Niinpä räpiköin ohjelmaa eteenpäin. Siirtyminen keskilaukkaan oli enemmänkin syöksähdys, joka sai tasapainoni horjahtamaan. Samalla hetkellä maneesin ovi kirskahti auki ja seuraavaksi makasinkin selälläni maneesin hiekalla.

“Voi paska! Kävikö pahasti?” Camillan kasvot ilmestyivät yläpuolelleni. Kohottauduin ensin varovaisesti kyynärpäiden varaan ja sitten istumaan. Suurimman kolauksen oli ottanut oikea olkapääni, joka oli jäänyt alimmaiseksi. Egoni tuli hyvänä kakkosena. Nojasin hetkeksi pääni polviini ja enimmäkseen kiroilin sitä, että juuri Camilla oli nähnyt putoamiseni. Minun olisi pakko kertoa Oskarille, sillä olin varma, että nainen juoruaisi siitä joka tapauksessa.
“Pyörryttääks sua? Sattuuks johonkin?” Camilla kyseli, ja jos hän olikin säikähtänyt tilannetta, hän ei antanut sen näkyä. Sen sijaan nainen näytti arvioivan sitä, kumpi meistä kannattaisi pelastaa ensin, minut vai Jussi. Orin ohjat roikkuivat vaarallisen näköisesti orin jaloissa, kun se edelleen ravaili hermostuneesti maneesin toisessa päädyssä. Raviaskelien ääntä säesti tuohtunut puhina.
“Kyl mä varmaan oon ihan kunnossa. Pitää vaan keräillä hetki”, yritin kuulostaa reippaalta, kun kampesin itseni takaisin jaloilleni. Varmistuttuaan, että pysyin pystyssä, Camilla lähti kävelemään Jussin luokse varovaisin askelin ja käsi taskua rapistellen – vanha karkkipaperi kuului varmasti jokaisen ammattitaitoisen tallityöntekijän vakiovarustukseen. Käyntiin tyyntynyt Jussi kiinnostui Camillasta tarpeeksi, jotta nainen sai sen helposti kiinni. Vaikutti siltä, että myös Jussi ja varusteet olivat selvinneet säikähdyksellä.

Pudistelin pahimmat hiekat pois kypärästä ja vaatteistani ja samalla myös pahin järkytys alkoi laantua. Se oli ensimmäinen kerta, kun Jussi oli säikähtänyt sillä tavalla. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun olin pudonnut Jussilta. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olin siitä, että se oli ollut oma vikani. Olin itse ollut hermostunut, kun ohjelma ei ollutkaan sujunut ja sitten vielä säikähtänyt Camillaa. Jussi oli jo valmiiksi ollut energinen kevyemmän päivän jälkeen, koska olin ollut laiska. Ei mikään ihme, että Jussi oli reagoinut sillä tavalla. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi.
“Sori kun mä ryskäsin silleen sisälle. Mä luulin, ettei tääl ollut ketään”, Camilla näytti nololta, “mä luulin et te menitte maastoon”.
“Ei se mitään”, yritin hymyillä. Vaikka olinkin ehtinyt kirota naisen alimpaan helvettiin, en tosissani uskonut hetkeäkään, että hän olisi tahallaan sabotoinut treenimme.
“Me käytiin lämmittelemässä maastossa eka ja sit kentällä näytti olevan ruuhkaa… Mut eiköhän tästä selvitty enimmäkseen säikähdyksellä”, vakuuttelin. Niskat tuntuivat hieman jäykiltä ja olkapäätä jomotti. Jussi alkoi näyttää jo hieman kyllästyneeltä odotteluun.
“No hyvä, sit vaan takaisin selkää”, nainen tokaisi vähän liian reippaasti ja taputti orin kaulaa ennen kuin antoi sen ohjat takaisin minulle.
“Mä voin kyl mennä kentälle, jos sun piti tulla tota pohjaa laittamaan…”, aloitin, kun tajusin että Camillalla oli työt kesken. En ollut mikään maksava asiakas, joten tietenkin minun kuului väistää.
“Ei kun treenatkaa loppuun vaan. Mä tuun sit jatkaa, kun te ootte valmiita”, Camilla näytti hieman yllättyneeltä. En jäänyt väittämään vastaan, joten pian nainen tarttui Jussin oikeasta jalustimesta ja piti vastaan, kun kipusin takaisin satulaan. Oloni tuntui heti paremmalta, kun keräsin ohjat tuntumalle ja ohjasin Jussin uralle. Testasin askellajit nopeasti läpi ja ratsastin huolellisesti siihen kulmaan jossa ori oli säikkynyt. Camilla seurasi ratsastustani hetken aikaa, mutta katosi sitten paikalta.

“Ei auta kuin alottaa alusta”, mutisin puoliääneen Jussille. Nostin ravin ja suuren pääty-ympyrän jälkeen käännyin keskihalkaisijalle, keskityin suoristamaan orin huolellisesti ja kohdistin väkinäisen hymyn tyhjälle katsomolle. Pysähdyin, tein tervehdyksen mielikuvitustuomarille ja kehotin Jussin takaisin raviin. Suoritin mekaanisesti tehtävän toisensa jälkeen ja selvisin kuin selvisinkin lopputervehdykseen asti. Camilla oli tupakalla maneesin kulman takana, kun talutin Jussin ulos.
“Sun vuoro”, huikkasin lähtiessäni, sillä en ollut varma, olisiko nainen muuten huomannut meitä.

Talutin Jussin suuliin ja aloin purkamaan siltä varusteita. Olin hädin tuskin saanut satulan pois orin selästä, kun näin Eetun harppovan paikalle. Miehen kasvoilla oli sellainen ilme, että Camilla oli jo ehtinyt kertomaan, mitä oli tapahtunut.
“Oothan sä kunnossa?” mies kuulosti huolestuneelta. Onhan Jussi kunnossa, oli kuitenkin se, mitä ajattelin isännän tarkoittavan.
“Joo, taidettiin selvitä säikähdyksellä. Camilla oli onneks ottamassa heti Jussia kiinni ja kaikki tuntu ihan normaalilta, sit kun pääsin takas selkään”, vakuuttelin. Hetken pelkäsin Eetun sanovan, ettei minulla ollut mitään asiaa lähteä Jussin kanssa kisoihin, kun olin niin surkea ratsastaja. Sitten huomasin, kuinka Eetun tuima katse kohdistui minun sijastani Jussiin.
“Jos se tolla tavalla pöllöilee uurestaan, niin pitää sitä ruokintaa miettiä vielä”, mies sanoi hetken tuumittuaan.

Katselin Jussia, joka kallisti päätään Eetun syliin, kun mies rapsutti sitä korvan vierestä. Ori näytti hyvältä. Sen karva kiilsi hoidettuna ja se näytti lihaksikkaalta aivan niin kuin oikean urheiluhevosen kuuluikin. Ja kyllähän Jussista huomasi, kuinka sen kunto oli kasvanut ja se oli saanut lisää voimaa viime kesään verrattuna. Eetukin oli sitä monesti kehunut. Jussista oli tullut enemmän kilpahevonen ja ehkä reaktiivisuus vain kuului siihen samaan kauppaan, kuin ketteryys, nopeus ja kestävyyskin.

“Sattuuko johonki?” Eetu oli kääntänyt huomionsa Jussista minuun. Huomasin jähmettyneeni hetkeksi paikoilleen.
“Vähän olkapäähän”, tunnustin, mutta kyllä se varmasti ohi menisi.
“Tarviiko lääkäriä?” tenttaus jatkui.
“Ei, kun kyl tää tästä. Se vaan sattui jäämään alimmaiseks, mut ei se tunnu siltä, et mikään olis rikki”, vakuutin ja pyörittelin hartioitani osoittaakseni, että kaikki oli kunnossa. Sillä kertaa hartiaa vihlaisi enemmän, mutta yritin hillitä ilmeeni. Eetu skannasi minut vielä kerran läpi katseellaan kuin etsien jotain näkyvää vikaa ja käski sitten tupaan kahville.
“Jätä ne varusteet siihen, mä hoiran ne kyllä”, isäntä komensi, kun olin tarttumassa Jussin satulaan. Meinasin inttää vastaan, mutta Eetun ilme oli järkähtämätön

884 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Pakko yrittää pistää vaan ulos näitä vähän puolitiehen jääneitä TT-tarinoita nyt kerralla, ettei ne mee ihan hukkaan, vaikken niitä ihan saanutkaan hiottua niin paljon kun olisin toivonut. Koska on näissä ollut ajatuksena vähän juonentynkää ja lainattu paria hahmoa, niin laitan ne nyt kuitenkin tänne päiväkirjoihin…

Tekosyitä

Viileästä ilmasta huolimatta kevätaurinko oli niin houkutteleva, että koko talven kestänyt ruuhka oli viimein siirtynyt maneesista kentälle. Laskin nopeasti kuusi ratsukkoa, joten päätin suunnata Jussin kanssa sittenkin suoraan maneesiin, vaikka maastopolutkin olivat houkuttelevia. Yritin kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että tänään pitäisi treenata taas Tie tähtiin -osakilpailua varten. Nähdessäni tyhjän maneesin tiesin kuitenkin heti, etten saisi itsestäni irti kunnon treeniä. Kun muita ei ollut katselemassa, oli paljon helpompaa päästää itsensä helpolla.

Jussille kevyempi päivä sopi vallan mainiosti. Eetu oli treenannut sillä parina edellisenä päivänä ja toisaalta myös Nellyn pitämä valmennus lähestyi. Vaikka edellisestä vapaapäivästä oli aikaa, Jussi ei tuntunut tippaakaan väsyneeltä vaan ennemminkin entistä innokkaamalta lähtemään töihin. Toisaalta välillä ori tuntui turhautuvan koulutehtävien jatkuvaaan hinkkaamiseen ja varsinkin estetreenien jälkeen sitä oli vaikeampi saada keskittymään. Tai sitten se johtui siitä, että selässä oli taas parin päivän tauon jälkeen minä, eikä Eetu.

Pitkien alkuverryttelyjen jälkeen ratsastin Jussia pääasiassa ravissa, jossa keskityin pyytämään siltä liikkumaan isosti, mutta rennosti. Taivuttelin oria erikokoisilla ympyröillä ja kaarevilla urilla ja nautin ruhtinaallisesta tilasta, joka meillä oli käytössä. Sorruin keventämään ravissa suurimman osan ajasta. Perustelin sen itselleni sillä, että Jussi liikkuisi rennommin. Tiesin kyllä, että harjoitusravissa olisin kontrolloinut sitä paremmin, jolloin se olisi myös käyttänyt selkäänsä ja takajalkojaan tehokkaammin ja taipunut rehellisemmin. Todellisuudessa kevyt ravi oli ennemminkin minua kuin Jussia varten, mutta tänään tuntui riittävältä, ettei ori juossut selkä pitkänä ja kaula ylhäällä niin kuin hevoset alkeistunneilla.

Yllätyin hieman, kun maneesin ovi kävi. Oviaukossa näkyvästä siluetista tunnistin Feodran ja Tatin… Sashan? Nainen tuntui käyttävän hevosestaan molempia nimiä. Arvelin, että nainen oli valinnut maneesin samasta syystä kuin minäkin – saadakseen olla rauhassa.

“Mä oon just lopettelemassa”, huikkasin hidastettuani Jussin käyntiin. Vilkaisin kelloa ja totesin, että olin pyörinyt maneesissa vähän yli puoli tuntia. Ehkä olisin voinut vielä hetken jatkaa ravityöskentelyä, mutta olin oikeastaan ihan kiitollinen hyvästä tekosyystä lopettaa.
“Ei mua haittaa, mut tästä en kyllä tiiä”, Fedora vastasi nyökäten rautiaaseen hevoseensa päin. Kieltämättä tamma steppaili energisen näköisesti Fedoran vierellä, mutta nainen vaikutti tottuneen siihen.
“Mä optimistisesti aattelin, et selviäisin juoksuttamatta, mut vähän pahalta näyttää. Jos se on kovin herkkä liittymään mukaan yleiseen hölmöilyyn, niin sit varmaan on parempi oottaa, että pääsette pois alta”, Fedora jatkoi ja kuulosti jopa hieman huvittuneelta, vaikka hänen hymynsä näyttikin pingottuneelta. Kiitin naista varoituksesta.
“Yleensä tää ottaa kyllä ihan rauhallisesti”, vakuuttelin ja taputin Jussin kaulaa. Viime aikoina orilla oli tuntunut olevan vähän enemmän kevättä rinnassa, vaikka komeat kevätjuhlaliikkeet olivatkin tulleet paremmin esille Eetun estereeneissä, kun Jussi oli oikein innostunut. Toisaalta kevään lisäksi myös säännöllisellä treenillä ja väkirehujen lisäyksellä oli saattanut olla vaikutusta siihen, että Jussi tuntui välillä yllättävänkin räjähdysalttiilta.

Seurasin ohjat tuntumalla, kun Fedora kapusi ketterästi Tatin selkään ja kiristi satulavyön vauhdista, kun tamma jo eteni sipsuttavin raviaskelin eteenpäin.
“Mä tiedän, et tän pitäis oottaa, mut se on ihan tosissaan liikaa vaadittu”, nainen naurahti, kun huomasi, että katselin heitä edelleen.
“Onhan tää viel nuori, mut en tiedä kuinka pitkään se kelpaa tekosyyks”, Fedora jatkoi ja pudisteli päätään. Minusta ei ainakaan ollut tuomitsemaan ketään tekosyiden keksimisestä.
“Sähän voit vedota siihen, et se on niin ohut”, virnistin, kun muistin edellisen kerran, jolloin olimme olleet samaan aikaan maneesissa. Fedoran kasvoilla käväisi hämmennys, mutta sitten hän muisti pienen Ruskan pitämän valmennuksen ja purskahti nauramaan. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun Tatti teki muutaman komean sivuloikan.
“…hetkekskään saa ottaa rennosti…”, nainen sihisi hampaidensa välistä muutaman kirosanan saattelemana saatuaan hevosensa takaisin käyntiin. Mieleeni tuli, kuinka Sonja oli kertonut, että Nelly oli teettänyt hänelle ja Salierille jotain maastakäsin tehtäviä johtajuusharjoituksia, joten mietin hetken, mainitsisinko niistä jotain Fedoralle. En kuitenkaan halunnut kuulostaa arvostelevalta tai puuttua liikaa naisen ratsastukseen, joten annoin olla.

Kun Fedora jatkoi Tatin kanssa neuvotteluja toivotusta askellajista, Jussi sai kävellä vielä hetken pitkin ohjin. Sen ajaksi irroitin jalkani jalustimista. Pyörittelin ensin nilkkojani ja sitten hartioitani. Samalla yritin pysyä parhaani mukaan poissa Fedoran ja Tatin tieltä.
“Me mennään nyt”, huikkasin, kun olin valmis lähtemään Jussin kanssa takaisin kohti tallia. Sain vastaukseksi keskittyneen ynähdyksen ja huomasin, kuinka Fedora käänsi ravaavan Tatin pääty-ympyrälle. Painaessani maneesin oven perässäni kiinni yritin kuunnella, jatkuiko raviaskelten kaiku edelleen yhtä tasaisena.

658 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Vappupalloja

Jos jotain olin oppinut ratsastuksesta viimeisen parin viikon aikana, niin sen, kuinka vaikeaa täydellisen voltin ratsastus oli. Oskari oli ehtinyt jo pitää luennon siitä, kuinka ihmiset suhtautuivat voltteihin liian kevyesti, eivätkä ratsastaneet niitä kunnolla taivutukseen ja kokoamiseen keskittyen. Täytyi myöntää, että myös minulle oli jäänyt pitkäksi aikaa alkeistunneilta se harha, että voltti tarkoitti sitä pientä ympyrää, jonka hevonen käveli, kun uralla ei ollut tilaa. Vaikka nykyään tiesinkin paremmin, oli Nellyn valmennus ja taivutusharjoitukset silti erittäin tervetulleita.

Olin käynyt verryttelemässä Jussin lyhyellä maastolenkillä. Vaikka kevätaurinko paistoikin kauniisti, ulkona oli silti yllättävän kylmä. Epäilin, ettei siitä tarvisi kuitenkaan kärsiä kovin pitkään, kun Nelly sai ohjeistuksensa loppuun ja patisti meidät sitten töihin.
“Ja muistakaa, ettei sit mitään vappupalloja vaan kunnon voltteja!” Nelly virnisti. Tämän neuvon saattelemana oli aika aloittaa työskentely. Reipas maastolenkki oli selvästi herätellyt Jussin hyvin ja ori tuntui todella hyvältä ratsastaa. Siitä huomasi, että olimme tehneet samanlaista jumppailua paljon viimeaikoina, eikä taipumisesta tarvinnut neuvotella enää yhtään niin paljon kuin joskus aikaisemmin.
“Vitsit Outi sun istunta on parantunut siinä ravissa tosi paljon! Et sä nyt ihan turhaan oo treenannut”, Nelly kommentoi ja kehut saivat hymyn huulilleni. Tiesin, ettei Nelly valmentaessaan välittänyt siitä, oliko joku kaveri vai ei, vaan suhtautui kaikkiin yhtä kriittisellä silmällä, joten kehut tuntuivat ansaitulta.

Oli mukavaa, kun valmennus tuntui kerrankin sujuvan hyvin ja hermoilun sijasta pystyin keskittymään täysin ratsastamiseen. Rentouteni tuntui heijastuvan myös Jussiin, joka liikkui läpi valmennuksen todella hyvin.
“Hauska huomata, kuinka erilainen tyyli sulla ja Eetulla on ratsastaa sitä. Eetun kanssa se näyttää sellaselta isolta ja voimakkaalta, kun sun kanssa se taas näyttää liikkuvan tosi kevyesti ja herkästi”, Nelly pohti valmennuksen jälkeen.
“Ai onks se niin selkeetä?” ihmettelin. Tiesin kyllä. että olimme Eetun kanssa aika erilaisia ratsastajia.
“Joo, mut ei se oo mitenkään paha asia. Hauska vaan nähdä Jussista vähän erilaisia puolia! Samalla tavalla kun meet sunnuntaina, niin voit olla tyytyväinen”, nainen hymyili.
Tuttu valmentaja, tuttu hevonen, tutut ratsukot samassa ryhmässä ja tuttu kenttä tekivät ihmeitä. Samalla kuitenkin tiesin, että samanlaisen fiiliksen löytäminen tulisi olemaan vaikeaa kilpailuissa.
“Mut ihan samalla kentällähän me mennään”, Nelly nauroi, kun pohdin asiaa ääneen. Olisipa se niin yksinkertaista.

346 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Uutta näkökulmaa
Tiitus istui tuvan pöydän ääressä, nojasi kädellään otsaansa ja tuhisi tuijottaen printattua paperia. Hän mutisi äänettömästi jotain samalla, kun piirteli toisella kädellä pöydän pintaan näkymättömiä viivoja. Ei mennyt kauaakaan, kun tunnistin kuviot.
“Tuttu rata”, virnistin, kun istuin miehen seuraan kahvikuppini kanssa. Olin odottanut, kunnes mies oli päässyt mielikuvitusratansa kanssa loppuun asti.
“Meen aina sekasin näiden puolivolttien ja puoliympyröiden kanssa”, Tiitus murahti turhautuneena.
“Mä taas huomasin eilen ratsastavani sujuvasti sitä edellisen osarin laukkaohjelmaa”. Tiesin tasan tarkkaan mistä Tiitus puhui, sillä olin taas itsekin tuskaillut uuden radan opettelua. Yritin lohduttautua sillä, että aikaa kilpailuihin oli vielä. Tunnustin kuitenkin nähneeni jo painajaista siitä, kuinka unohdan kaiken kesken radan. Kuuluttaja-Eira haukkuu minut lyttyyn ja julistaa itsensä Jussin hoitajaksi, kun minusta ei ole mihinkään. Se sai hymyn Tiituksen huulille.

“Kuuluttaja-Eiralla vois olla sana sanottavana munkin ratsastuksesta, jos se menee yhtä huonosti kuin tänään. Enni oli ihan kamala”, Tiituksen hymy katosi kuitenkin nopeasti. Olimme reissanneet Tie Tähtiin -kilpailuiden ansiosta yhdessä niin paljon, ettei miehen tarvinnut kaunistella sanojaan.
“Mitä kävi?”
“Mä vedin tota rataa läpi, mut sit en ollut ihan varma, miten se jatkuu, niin mä hämmennyin ja sit Enni hämmenty ja sit se meni ihan sotkuks. Enkä mä sit enää saanut mitään sujumaan, kun musta tuntui et yhteys katkes vaan ihan täysin”, Tiitus oli selvästi ehtinyt jo analysoimaan ratsastustaan.
“Jotkut päivät on vaan tollasia”, yritin lohduttaa, vaikka tiesin, etten olisi itsekään suhtautua siihen omalta osaltani sen armollisemmin, “joskus vaan kannattaa ottaa erätauko ja jatkaa vaik seuraavana päivänä puhtaalta pöydältä. Sitä paitsi Ennihän on ihan vauva vielä!”
“Sehän se ongelma onkin, kun en välillä tiiä, et teenkö edes teoriassa oikein ja vika on siinä, ettei Enni viel osaa kunnolla vai oonko mä vaan auttamatta kujalla kaikesta…”
Tiitusta kuunnellessani mietin jälleen kerran, kuinka erilaista oli mennä sellaisella hevosella kuin Jussi, joka oli jo valmis ja kaiken kokenut. Minun ei tarvinnut opettaa Jussia, vaan sain keskittyä pelkästään itse opettelemaan. Olisin voinut vannoa, että pääni päälle syttyi suuri hehkulamppu.

—

“Hyvin se menee. Oothan sä tällä ennenkin ratsastanut ja Eetukin sano, että selkään vaan”, kannustin Tiitusta, joka sääti Jussin jalustimia kypärä päässä ja epävarma ilme kasvoillaan. Olin verrytellyt Jussin kanssa nopeasti ja oli aika vaihtaa ratsastajaa. Tiitus mutisi jotain, mutta nousi kuitenkin orin selkään. Siirryin kentän laidalla katselemaan, kuinka mies lähti tunnustelemaan Jussia ensin käynnissä ja sitten ravissa.
“Ai kamala tää ravi”, Tiitus valitti ja pääsin luettelemaan miehelle ne kaikki ohjeet, joita olin kuullut viimeisen parin kuukauden aikana eri valmennuksissa. Tiitus näytti siltä, ettei niistä ollut kovinkaan paljon apua. Urhoollisesti mies silti yritti istua ravissa parhaansa mukaan.
“Sit kun oot valmis, niin lähe tulee sitä rataa. Mä huudan sulle, jos meet väärin”, huikkasin. Tuntui oudolta olla huutelemassa ohjeita aidan viereltä, kun Oskarista tai vaikka Nellystä olisi ollut huomattavasti enemmän apua.
“Okei nyt lähtee”, Tiitus vastasi ja miehen ilme muuttui keskittyneemmäksi, kun viimeisen pääty-ympyrän jälkeen ratsukko lähti suorittamaan tutuksi tullutta koulurataa. Vaikkei sen pitänytkään olla vakavaa, niin varsin tosissaan Tiitus näytti yrittävän.

Katsellessani ratsukon etenmistä panin merkille, että Tiitus ja Jussi näyttivät sopivan yhteen yllättävän hyvin, vaikka mies selvästi tuskailikin istuntansa kanssa, eikä siksi saanut Jussia aivan niin hyvin kuulolle. Yritin miettiä, heiluiko oma pohkeeni yhtä pahasti keskiravissa ja hetkeksi unohdin seurata, mitä ratsukko sillä aikaa teki. Puolivolteilla Jussi puski hieman ulkolapaa ulos, mutta sen olisi saanut korjattua pienellä ulko-ohjan pidätteellä, kuten Oskari oli opettanut. Pohkeenväistöt sujuivat hienosti, mutta niitä Jussi tekikin mielellään.
“Voiks näiden väistöjen tekeminen olla näin helppoa”, Tiitus ihmetteli ääneen siirrettyään Jussin käyntiin.
“Se on keskikäyntiä, eikä mikään lepotauko. Keskity nyt!”, huusin takaisin. Jutella ehtisi radan jälkeekin. Niinpä Tiitus teki työtä käskettyä ja jatkoi ratsastusta.

“No miltä tuntui?” kysyin, kun oli minun vuoroni nousta Jussin selkään.
“Vähän kun naapurin pyörää ois lainannunt. Kyllä sillä perille pääsee, mut säädöt on ihan perseellään”, mies virnisti.
“Se ravi kieltämättä tarvis vähän treeniä ja oli siinä pari muutakin kulmaa viel hiottavana”, myönsin, mutta päätin, etten menisi sen tarkemmin huomaamiini virheisiin ellei Tiitus sitä erikseen kysyisi.
“Sä olit kyl oikeessa, et oli hauskaa kokeilla! Ja anto tää vähän näkökulmaa siihen, mitä heikkoja kohtia mulla ja Ennillä on. Siis en vieläkään tajuu, miten ne pohkeenväistöt lähti vaan niin helposti. Ennin kanssa tuntuu, et se on ihan tuurista kiinni tuleeks väistö vai ei”, mies kuulosti selvästi innostuneelta. Jos harjoituksesta ei ollut ollut muuta apua, niin ainakin Tiitus näytti saaneen vähän lisää intoa taas treenaukseen. Jatkaessani omaa treeniä huomasin olevani myös hieman hyvilläni siitä, kuinka Jussi ei kuitenkaan ollut mennyt ihan niin hyvin Tiituksen kanssa. Ehkei kisamenestyksemme sittenkään ollut pelkästään hyvän hevosen ansiota, vaikka kieltämättä siitä olikin apua.

741 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Olin onnistunut missaamaan ton edellisen tarinan, joten luin sen vasta nyt. Muuten olisin yrittänyt Outin näkökulmasta jotain kirjottaa, sillä sille ei oo ihan luontevin paikka yrittää antaa parisuhdevinkkejä. Aika hyvin se kuitenkin pärjäsi, vaikkei Sonja sit totellutkaan 😀

Vaikka Sonja on sellainen tyyppi, jolle toivoo pelkkää hyvää, on niin mielenkiintoista ja aitoa, että elämässä on välillä vaikeampaa, eikä Sonjakaan aina oo täydellinen tai aikuinen. En tiedä pystyykö oikeesti kukaan aina riidellessä olemaan jotenkin se hyvä ihminen. Mut ihanaa, että Sonja ja Harri teki lopulta sovinnon!

Toi sijainnin jakaminen on tosi mielenkiintoinen yksityiskohta. Se kertoo ehkä sen, ettei Sonja koe, että hänellä ois jotain salattavaa ja toisaalta sen, että luottaa toiseen. Kuulostaahan se siltä, että tarkoituksena on voida tarkistaa, ettei mitää
oo käyny ja kun esim. Sonja maastoilee paljon niin sehän on vaan järkevää. Toisaaltaa heti tulee mieleen, että jompi kumpi on vähän mustasukkainen tai kontrollifriikki, jos haluaa sijaintia seurata, mut ehkä vaan siksi, että se on itselle ajatuksena niin vierasta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mun mielestä ainakin tää tyyli toimi tosi hyvin tässä tekstissä ja hetken kun Camilla miettii kahvikuppi kädessä pystyi näkemään ihan kuin jonkun elokuvakohtauksen. Kaikki hevoset ja hahmot on ihan täysin tunnistettavia vaikkei niitä mainita nimiltä, mutta pääosaan tässä nouseekin Camillan mietteliäs tunnelma.

Steffen ura on alkanut niin hienosti, ettei mikään ihme, että Camilla ottaa paineita. Toivottavasti vastoinkäymiset jää väliaikaiseksi, koska Camillalle ja Steffelle toivoisi ehdottomasti menestystä. Kuulostaa kyllä siltä, että ainakin Camillan kesäloma tulee ihan tarpeeseen.

[Outi HalmeOsallistuja]

Munkin mielestä on ihanaa lukea iloisesta Oskarista (vaikka tuntuu, että vastasinkin tähän kirjoittamalla vaan monta syytä vajota takaisin synkkyyteen :D)! Toivottavasti tätä kuitenkin nähdään vielä lisää. Nään muuten ihan sieluni silmin Oskarin, kun se selittää ja yrittää kiivetä pöydän yli, kun on ihan innoissaan. Se on jotenkin niin somaa.

Ja toi loppu! <3 Osaispa Outi lukea ajatuksia, mutta kun ei…

[Outi HalmeOsallistuja]

Jee hyvä Steffe! Oon niin iloinen, että se pärjäsi hyvin ja liityin kyllä Hellon kannustuskuoroon tarinaa lukiessa. Camillalle varmasti tekee niin hyvää, että se tuntee, että se onnistuu ja pärjää ja ravit on kyllä selvästi Camillan juttu. Toivottavasti menestys jatkuu tulevissakin kisoissa 🙂

Mun mielestä on ihanaa, kuinka aidosti Camilla on iloinen toisesta sijasta. Tietenkin se on jo voitto, koska se ylitti kaikki odotukset, mutta varsinkin tiukassa kilpailussa olisi helppo jäädä vain harmittelemaan kuinka lyhyt matka sille ensimmäiselle sijalle olisi ollut.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mun mielestä on tosi mielenkiintoista lukea kaikesta, mitä Camilla tekee Steffen kanssa, koska oikeassa elämässä mulla ei ole tosiaankaan mitään käsitystä ravihevosista ja niiden elämästä (siksi mun hahmokaan ei edes teeskentele tietävänsä mitään :D). En oo koskaan ollut tekemisissä ravureiden kanssa edes virtuaalimaailmassa, joten on kiehtovaa päästä kurkistamaan siihen maailmaan. Lisäksi ainakin mun mielestä vaikuttaa siltä, että Camilla on selvästi kotonaan raviradalla ja se varmasti tekee Camillalle hyvää.

Toisaalta kisavalmistautuminen ja jännitys ja hulina kuulostaa kaikki niin tutuilta, kun niitä on itse kukin viimeaikoina tarinoissaan saanut käsitellä melkein kyllästymiseen asti. Tavallaan on aika hauska sattuma kuinka Camillan kisat osuivat tähän samaan ajankohtaan ja Camillakin pyörii samoissa tunnelmissa. Toisaalta tietenkin on harmi, kun melkein koko talliporukalla on kädet täynnä töitä, vaikka tuskin bussilastillinen Hopiavuoren väkeä olisi sekään ollut kovasti Camillan mieleen.

Täytyy sanoa, että en ois ikinä ennalta osannut arvata, millainen seurue Camillan mukana on! Olit kuitenkin saanut mun mielestä kivasti kuitattua sen, miten Herman oli päätynyt mukaan ja musta on hauskaa seurata, kuinka Camilla ja Hello on kaverustunut. Oikeastaan Camilla vaikuttaa aika ennakkoluulottomalta ja sosiaaliselta tyypiltä, kun se esimerkiksi Hermanin huoli hoitajaksi ja raviradaltakin löytyy vanhoja tuttuja. Outin lasien läpi katsottuna Camilla on ennen kaikkea iso uhka ja ehkä sen takia tuleekin poimittua hahmosta omiin tarinoihin enemmän niitä negatiivisa kuin positiivisa puolia. Oli muuten hyvä, kun kommentoit mun tarinaan siitä, että niissä Camilla vaikuttaa tosi kylmältä. Vaikka osittain se onkin Outin tulkintaa, niin ihan oikeasti mun tarkoitus oli enemmän kirjoittaa se jännityneeksi tai kieräksi, mutta ei kuitenkaan ihan niin tylyksi. Syytän vähän ajanpuutetta siitä, etten ehtinyt hioa tarinoita ihan niin paljoa kuin olisin muuten tehnyt ja siksi Camilla jäi vähän yksiuloitteiseksi, mut lupaan kiinnittää siihen tarkemmin huomiota seuraavalla kerralla 🙂

[Outi HalmeOsallistuja]

Musta tuntuu, että aloitan jokaisen Oskarin kommentoinnin sanomalla, että voi Oskari! Mutta kyllähän se nyt taas pitää sanoa. Tekisi mieli heti rynnätä kertomaan Oskarille, että ei se mikään saalistajal ole! Mutta siinä mies on kyllä oikeassa, että ehkä urheilujuttujen sijasta, joku muu aihe olisi voinut olla vähän tahdikkaampi, vaikka Valmentaja-Oskaria Outi kyllä kuunteleekin.

Oon pyöritellyt jo pidempään ideaa, että Outi ja Oskari lähtis yhdessä ajelemaan johonkin (sillon jo vaihtoehtona sille, että ne käy kävelyllä), joten aion kyllä tarttua tähän tarinaan ja kirjoittaa siitä! Vaikka vähän olis tehnyt mieli kirjoittaa heti nyt, niin piti saada vielä pari TT-juttua pois alta (tuntuu olevan aika yleinen teema tällä hetkellä :D)

edit/ Ainiin, meinasin saada hepulin tosta Jari Litmasesta 😀 Mietin, että mitä hittoa, onko se muka oikeesti kuollut!? Onneksi sitten tuli täsmennys.

[Outi HalmeOsallistuja]

Vitsit tää on hauska ja ihan superkiva toteutus! Ja on noi Flidan varsat vaan niin ihanat <3

Mut mitä ihmettä Noa ajatteli, kun se tolleen yksin keppien kanssa meinaa hakea Flidaa ja varsoja sisään?! Tai ehkä kameran takana on ollut joku varmistamassa perhe Metsärinteen turvallisuutta, niin ei tuu Eetulta huutia 😀

[Julkaisija]

Viestit