[Outi HalmeOsallistuja]

Kuinka vaikeaa on vastata yhteen viestiin

“Meetsä ratsastamaan?” Oskari huikkasi perääni, kun talutin Jussia kentälle päin. Mies oli varmaan juuri saapunut tallille, sillä tuskin hän muuten olisi lymyillyt parkkipaikalla autojen keskellä. Jouduin puremaan hampaani tiukasti yhteen, jottei niiden välistä lipsahtanut liian sarkastista vastausta. Jos sanoisin jotain liian nenäkästä, Oskari ei varmasti uskaltaisi puhua minulle ainakaan viikkoon. Nyökkäsin ja pysäytin Jussin. Jäin odottamaan, että mies jatkaisi.
“Hyvä… tai siis.. mä voisin… tai siis mä aattelin…”, Oskari takelteli. Hienoa! Nyt Oskari siis miettimisen lisäks myösi ajatteli.

Kohotin kulmiani harkitun ilmeettömästi ja odotin lisää. Huomasin, kuinka mies nyki toista hihaansa hermostuneesti eksyneen näköisenä, mutta ei saanut suutansa auki. Mielestäni minulla oli täysi oikeus olla hieman kärttyinen, joten pysyin itsepäisesti hiljaa. Tällä kertaa en auttaisi Oskaria eteenpäin. Tunsin oloni yhtä kärsimättömäksi kuin Jussi, joka kuopi parkkipaikan soraa etukaviollaan, kun seisoimme parkkipaikalla pienen ikuisuuden. Ärähdykseni taisi tehota paremmin Oskariin kuin oriin, sillä vihdoin mies sai suunsa auki.

“Mä voisin tulla katsomaan”
“Ai mitä?”
“Kun sä meet Jussilla… Siis mä haluaisin vielä katsoo, kun sä meet Jussilla”
“No, jos sulla ei oo parempaakaan tekemistä”
“Mä vaan katon. Mä en haluu… Tai siis mä en lupaa mitään. Mun pitää-”
“Ai miettiä? Kyllä sä voit tulla tonne kentänlaidalle miettimään”, hymähdin. Oskari näytti edelleen eksyneeltä. Varmaan mies oli kuvitellut keskustelun menevän jotenkin eri tavalla, mutta en jaksanut suhtautua mieheen juuri sillä hetkellä kovin myötätuntoiseti. Oikeastaan olin päättänyt jo unohtaa koko tyhmän valmennusjutun, kuten olin olettanut miehenkin tehneen. Ohjia nykivä Jussi tuntui siltä, että saattaisi lähteä lentoon hetkellä millä hyvänsä, jos se ei saisi pian parempaa tekemistä. Niinpä lähdin taluttamaan oria määrätietoisesti kentälle.

“Mitä sä meinaat tehdä?” Oskarin ääni kuului Jussin toiselta puolelta miehen otettua meidät kiinni parilla hölkkäaskeleella. Vaikka sisälläni edelleen kiehui, panin huvittuneena merkille, että Oskari oli juuri juossut perääni. Jonkun rakkausromaanin sivulla, sillä olisi ollut paljon enemmän merkitystä.
“Varmaan siirtymisiä”, vastasin miehelle suuremmin miettimättä. Tein aina siirtymisiä, kun en muutakaan keksinyt.
“Miks sä niitä treenaat?”
“No en mä tiiä, kunhan vaan treenaan”
Kuulin Oskarin tuhahtavan. Aivan turhaa oli Oskari Suden tuhahdella sillä tavalla niin kauan kun hän vielä mietti.

Päätin jättää aidan vierelle jääneen miehen täysin huomiotta kiivetessäni Jussin selkään. Ori oli jo valmiiksi kärsimätön, eikä hermostumiseni ainakaan parantanut tilannetta. Aina, kun halusin antaa Jussille vähän pidempää ohjaa, se pyrähti raviin. Poskiani kuumotti, mutta yritin pakottaa itseni rennoksi. Lopulta jäin Jussin kanssa pyörimään pääty-ympyrälle mahdollisimman kauas Oskarista.

Ei mennyt pitkään, kun näin sivusilmällä, kuinka mies loikkasi aidan yli ja lähti kävelemään kentän läpi, mutta päätin teeskennellä, etten ollut huomannut sitä.

“Mä häiritsen sua”, Oskarin ääni oli enemmän kysyvä kuin toteava. Mies tarttui tottuneesti Jussin oikeasta ohjasta ja jäi kävelemään vierellemme. Hetken aikaa harkitsin syyttäväni Jussia, mutta tajusin sitten, ettei selitykseni olisi varmasti mennyt läpi. Kaiken lisäksi se olisi ollut epäreilua Jussia kohtaan.
“Ehkä vähän”, myönsin lopulta vastentahtoisesti.
“Ehkä mun ei sit pitäis… Mä kyllä mietin sitä, mut en mä oo mikään valmentaja, enkä mä tiedä, oisko musta mitään hyötyä. Mikset sä kysy vaik Nellyä? Ei sun tarvi yrittää keksii-”, Oskarin lause katkesi kuin seinään.
“Keksii mitä?” kysyin hämmentyneenä.
“Keksii mulle tekemistä”, mies sai lopulta puuskahdettua.
“Miks mä yrittäisin keksii sulle tekemistä?” olin entistä hämmentyneempi.
“Ukon takia! Kaikki yrittää keksiä jotain ihan niin kuin en ite pärjäisi”. Oskari näytti samaan aikaan kauhistuneelta, mutta myös vähän helpottuneelta saatuaan sanottua asian ääneen. Hän ei kuitenkaan edes vilkaissut suuntaani, vaan talutti Jussia edelleen määrätietoisesti uraa pitkin katse naulittuna eteenpäin. Yhtäkkiä oma närkästykseni ei tuntuntu sittenkään niin oikeutetulta, kun tajusin, kuinka hankalaan paikkaan olin Oskarin laittanut.

“Hei, ei mun ollut tarkoitus saada sua ahdistumaan. Jos se oli huono idea, niin olisit vaan sanonut ei”, huomasin hymyileväni lempeästi vain Oskarin niskalle, mutta toivoin, että se kuului myös äänestäni. Ainakin miehen hartiat rentoutuivat hieman.
“Oikeesti, en mä odota, että sä musta mitään maailmanmestaria tekisit, enkä mä ois loukkaantunut jos sä oisit sanonut ei, kunhan oisit vaan sanonut jotain. Enkä mä todellakaan yritä keksiä sulle mitään tekemistä! Ihan itsekkäästihän mä sitä kysyin, koska oon niin huono suunnittelemaan mitään treenejä. Joskus sitä vaan kaipais jonkun, joka keksis tehtävät ja muistuttais pitään niskan suorana ja kantamaan kädet. Sitä paitsi mä tykkään enemmän susta kuin Nellystä”, viimeinen lause lipsahti ulos aivan väärin, mutta selittely olisi vain pahentanut tilannetta. Onneksi Oskari keskittyi edelleen tuijottamaan tiiviisti eteensä, eikä nähnyt punastumistani.
“Mitä jos mä vaadin sulta liikaa? Jos mä en osaakaan ottaa sitä tolleen kevyesti?”
“Äsken sä sanoit, että se et oo tarpeeks hyvä ja nyt sä meinaat jo vaatia liikaa? Kuule, mä harrastin pienenä balettia ja mä muistan edelleen, et oli hyvä tunti, jos ei enää itkettänyt, kun iskä tuli hakemaan tanssikoululta. Mä epäilen, ettet sä voi ainakaan pahempi olla”, vakuutin ja sillä kertaa sain Oskarin vastaamaan hymyyni.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

He A
Outi – Forceful (tai Jussi, en tiedä kuinka virallinen tän ilmoittautumisen pitää olla :D)

[Outi HalmeOsallistuja]

Pakko treenata

“Ehitsä auttaa mua ihan vähän?” Tiitus huikkasi satulahuoneen ovelta.
“Ihan vähäsen”, vastasin vilkaistuani kelloa. Olin luvannut laittaa Jussin Eetulle valmiiksi puoleen mennessä, mutta vielä ei ollut mikään kiire. Sitä paitsi melkein uskalsin luottaa siihen, ettei isäntä kuitenkin minuutilleen olisi odottamassa maneesissa, vaan saisin talutella Jussia hetken aikaa, ennen kuin mies ennättäisi paikalle. Yritin kuitenkin olla mahdollisimman säntillinen hevosenhoitaja hyvittääkseni Eetulle sen, että sain lainata hänen hevostaan Tie Tähtiin -kilpailuissa.
“Ei täs varmaan kauaa mee”, mies vakuutti, mutta ei näyttänyt ollenkaan varmalta. Niinpä ei auttanut kuin lähteä selvittämään, mikä katastrofi satulahuoneessa oikein odotti.
“Älä sit naura”, Tiitus mutisi hiljaa väistäessään oviaukosta, niin että pääsin sisälle. Sen jälkeen hen sulki oven ripeästi ennen kuin kukaan muu eksyisi paikalle.

Katastrofin nimi oli Hello. Se istui jakkaralla keskellä satulahuonetta ja näytti nyrpeältä. Miehen pörröisistä, ruskeista hiuksista sojotti kuminauhoilla koottuja tupsuja sinne tänne. Hellon pää näytti vähän samalta kuin kampausnukke innokaan nelivuotiaan käsittelyn jälkeen.
“Tähänkö sä tarvit apua?” kysyin Tiitukselta ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Katseeni poukkoili Hellon kuontalon ja Tiituksen punaisen naaman välillä.
“Mä en saa noita letityskumppareita pois, mutta toi ei anna mut käyttää saksia”, Tiitus nurisi.
“Mä en haluu kaljuja laikkuja”, Hello täsmensi.

Jokainen, joka on joskus erehtynyt käyttämään kumilenkkiä hiuslenkin sijasta tietää, kuinka inhottavaa sellaista on irroittaa hiuksistaan. Ainakin, jos hiukset ovat samalla tavalla hieman kiharat ja karkeat kuin Hellolla ja kumilenkki on kieputettu hiustupsun ympärille säntillisesti niin monta kertaa kuin se ikinä vain on mahdollista.

“Hello, me tarvitaan sakset”, sain lopulta diagnosoitua. Olin varma, että Hellon vikinä oli kaikunut tallin puolelle asti, kun olin yrittänyt irroittaa yhtä tiukkaan takertuneista kumilenkeistä.
“Tide ei sit ainakaan leikkaa!”
“No mä leikkaan, jos Tide sillä aikaa kertoo, että mitä hittoa te oikein ajattelitte”, hymähdin. Tiitus oli kaivanut pienet, teräväkärkiset sakset satulahuoneen lääkekaapista ja ojensi niitä lauhkeasti minulle.
“Mä aattelin, et mun pitää opetella letittämään Enni ennen kisoja. Tai siis sähän autoit mua siinä viimeks, mut sit kun sulla on kans Jussi siellä, niin mä aattelin, et sä et varmaan ehdi, eikä mulla oikeen oo kisahoitajaa…”
“Onhan!”
“Niin siis Hello on mun kisahoitaja, mut sen letit on rumia ja sieltä sojottaa jouhia sinne tänne. Siks mä aattelin, et mun pitää harjoitella”
“Ja sä et harjoitellut Ennillä, vaan Hellolla, koska..?”
“Enniltä meni hermot, eikä se malttanu enää seistä paikallaan. Mä aattelin, et ois helpompi eka kokeilla jonkun sellaisen kaa, joka ymmärtää puhetta.”
Pudistelin päätäni, kun napsautin viimeisenkin kuminauhan poikki. Hello pörrötti huojentuneena vapautuneita hiuksiaan ja tunnusteli ilmeisesti sitten, ettei yhtään kaljua laikkua ollut vielä ilmestynyt.

“Voisitsä nyt näyttää, miten mä teen sen?” Tiitus kysyi, kun olin jo lähtemässä.
“Hei, ei, seis! Mä en ainakaan enää suostu koekaniiniks”, Hello parahti.
Huokaisin syvään, mutta en voinut sanoa ei Tiituksen koiranpentukatseelle. En ollut tiennyt, että Tiitus osaa sellaisen tempun.
“Mä voin lainaa ihan tavallista ponnaria, niin se ei jää kiinni hiuksiin. Mulla pitäs tuolla kaapissa olla pari…” lupasin ja hieman vastahakoisesti Hello istahti takaisin jakkaralle. Tiitus ojensi muovista kampaa, johon oli kirjoitettu mustalla permanenttitussilla Skotti. Noh, ehkei Hello ollut niin tarkka…
“Eli eka sä kampaat nää hiukset…tai siis jouhet, et ei oo takkuja. Sit sä jaat sen harjan tasaisesti osiin, mut meille riittää nyt varmaan tää yks. Sit tästä vaan teet napakan letin ja laitat sen tälleen kiinni. Jos sä haluaisit, niin sä voisit myös käyttää neulaa ja lankaa tän kiinnittämiseen, niin se pysyi hyvin”
“Ei mitään neuloja!” Hello parahti ja oli jo hyppäämässä pystyyn uudestaan.
“Ei tietenkään, älä nyt heilu tolleen!”
“Mä vaan simuloin oikeeta hevosta”, mies mutisi, mutta istui sitten säyseästi taas paikoillaan ja pääsin jatkamaan oppituntia.

Sonjan ilme oli näkemisen arvoinen, kun nainen pelmahti satulahuoneeseen tuoden Salierin varusteita. Tiitus oli juuri päässyt hyvään vauhtiin harjoittelun kanssa ja Hellon pää alkoi olla täynnä varsin mallikelpoisia pieniä sykeröitä.
“Se treenaa Tie Tähtiin -kisoja varten”, virnistin Sonjalle, joka oli pysähtynyt oviaukkoon yhtenä kysymysmerkkinä.
“Ne kisat on kyllä sekoittanut ihan kaikkien pään”, nainen puuskahti, mutta hänen kasvoillaan kareili huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä kyllästyttää se, ettei tallilla enää muusta puhuttukaan.

“Ai niin, Eetu käski sanoa, että sä voit ratsastaa Jussilla alkukäynnit. Sillä oli vielä jotain akuuttia kesken pihattotyömaalla”, Sonja lisäsi. Vilkasin kelloani ja kirosin sitten mielessäni Tiituksen ja Hellon. Jos Eetu ei olisi jumittunut tapojensa mukaan töiden pariin, olisin ollut auttamattomasti myöhässä. Ei auttanut kuin lähteä puolijuoksua hakemaan Jussia tarhasta ja toivoa, että Eetun pihattorupeamaan menisi vielä ainakin vartti.

709 sanaa

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

Odottavan aika on pitkä

Jussi venytti kaulaansa, kun annoin ohjien valua sormieni välistä pidemmäksi orin siirtyessä käyntiin. Olin antanut Jussin laukata nössöllä pääty-ympyrällä samalla, kun olin yrittänyt keskittyä istuntaani. Oikeastaan olin keskittynyt vain siihen, etten antanut nyrkkieni vajota satulan etukaaren tuntumaan, vaan kannattelin käsiäni. Silloin, kun olin muistanut, olin nostanut katseeni Jussin niskasta pidemmälle eteenpäin. Istunnan treenaamisesta olisi voinut olla enemmän hyötyä, jos maneesissa olisi ollut edes peilit. Nyt jouduin luottamaan lähinnä tunteeseen, eikä se tuntunut ollenkaan luotettavalta.

Jussin kävellessä uraa pitkin ympäri maneesia, kaivoin kännykkäni ratsastushousujen takusta. Tiesin, että se oli huono tapa, mutta sentään maneesissa ei ollut yhtäkään todistajaa. Vilkaisin nopeasti läpi ilmoitukset ja pyyhkäisin ne vain pois näytöltä. Sen jälkeen kaivoin esiin helpon a:n ohjelman, joka ratsastettaisiin ensimmäisessä osakilpailussa Hallavassa ja yritin päättää kohdan, jota haluaisin vielä treenata. Kuulin entisen ratsastuksenopettajan nalkuttavan päässäni, kuinka rata pitäisi opetella ulkoa, mutta kilpailuihin oli vielä aikaa. Irrotin jalkani jalustimista ja pyörittelin nilkkojani hajamielisesti. Vilkaisin vielä nopeasti WhastAppia ennen kuin laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Oskari ilmeisesti mietti edelleen.

Kouluohjelmaan kuului pohkeenväistö keskihalkaisijalta uralle. Se tuntui tarpeeksi selkeältä tehtävältä treenata. Keräsin ohjat takaisin tuntumalle ja korjasin ryhtiäni. Jussikin tuntui hieman terävöityvän. Radalla väistö piti tehdä ravissa, mutta päätin silti kokeilla sitä ensin käynnissä. Niinpä käänsin Jussin lyhyen sivun puolestavälistä keskihalkaisijalle, suoristin orin ja pyysin sitä sitten väistämään ensin vasemmalle. Jussi tuntui tekevän, kuten pyysinkin, joten suoristin sen jälleen pitkälle sivulle. Lyhyeltä sivulta käänsin orin jälleen keskihalkaisijalle ja pyysin sitä väistämään oikealle. Tähän suuntaan Jussilta piti vaatia enemmän ennen kuin se lähti ottamaan ristiaskelia haluamaani suuntaan. En tiennyt oliko suunta vaikea minulle vai Jussille.

Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen päätin lopettaa, kun kalvava tyytymättömyydentunne ei ollut antanut periksi. Varmaan vielä viikko sitten olisin ollut ihan tyytyväinen siihen, kuinka Jussi laukkasi tasaisesti ympyrällä tai väisti siihen suuntaan kuin halusinkin. Sitten oli tullut Tie tähtiin -ilmoittautuminen, Oskari ja radiohiljaisuus, eikä Tiituksen ja Agneksen kilpailusuoritusten seuraaminen Sjöholmassa ollut ainakaan helpottanut tilannetta, vaikka ajatukseni olivatkin olleet mukavasti muualla kädet täynnä töitä kisahoitajan pestissä. Hiton Oskari! Kuinka pitkään mies oikein tarvitsi aikaa miettiä?

331 sanaa

[Outi HalmeOsallistuja]

Ihan vakavasti ottaen

Moikka! Haluaisitko valmentaa mua ja Jussia nyt ennen TT:tä? Sun eilen pitämä tunti oli oikeesti tosi hyvä. Outi

Painoin lähetä ja katsoin, kuinka viesti siirtyi tekstikentästä tyhjälle ruudulle, jossa keskusteluhistoriaa ei vielä ollut. Olin ajatellut, ettei WhatsAppin kautta lähetetty viesti tuntuisi niin viralliselta kuin tekstari, mutta siitä huolimatta olin kirjoittanut niitä muutamaa hassua lausetta hartaammin kuin keskimääräistä työhakemusta.

Aluksi olin pitänyt koko valmennusideaa vain vitsinä, mutta Oskarilla tuntui olevan tapana ottaa tyhmät heittoni yllättävän tosissaan. Kun Oskari oli sitten seuraavana päivänä puolivahingossa pitänyt minulle ratsastustunnin, olin tajunnut, että sitä juuri kaipasin. Oli paljon tehokkaamaa, kun joku huuteli kentänlaidalta ohjeita, eikä päästänyt minua liian helpolla. Tie tähtiin ilmoittautumiseni oli ollut hetken päähänpisto, jonka olin tehnyt mielessäni lähinnä hauskat reissut talliporukan kanssa, yhtäkkiä ajatus siitä, että huhtikuussa Hallavassa vain selviäisin radan läpi Jussin kanssa, ei enää riittänyt. Halusin oikeasti kilpailla.

Luin lähetetyn viestin läpi vielä kerran ja aloin miettiä, oliko kysymykseni sittenkin liian epämääräinen. Millaisia valmennusdiilejä ihmisillä edes yleensä oli? Minulla ei ollut koskaan ollut valmentajaa, sillä entisen vuokrahevoseni Barbin kanssa olin käynyt vain ratsastuskoulun tunneilla kerran tai pari viikossa. Sen sijaan Barbin omistaja oli ajanut pari kertaa kuussa toiselle tallille valmentautumaan, vaikkei hänkään pitänyt itseään minään kilparatsastajana. Nelly taisi pitää ainakin Sonjalle kerran viikossa tunteja…

Mä siis mietin että kerran viikossa vois olla hyvä, jos sulla vaan on aikaa? Torstai olis mulle paras, mut käy muutkin päivät, kunhan vaan sopii sit vakkaripäivän Eetun kanssa.

Näpyttelin viestin paljon hätäisemmin edellisen perään. Ratsastin Jussilla yleensä ainakin kolme kertaa viikossa riippuen Eetun omista aikatauluista. Oskarin tunnin lisäksi aikaa jäisi myös treenata itsenäisesti ja käydä tietenkin maastoilemassa. Ei kerran viikossa valmentautumalla tietenkäään huippuratsastajaksi tultu, mutta ainakin voisin tuntea oloni vähän valmiimmaksi. Kai kerran viikossa oli ihan kohtuullinen ehdotus?

Ai niin ja mä tietenkin maksan sulle kyllä.

Kohtuullisuudesta oli tullut mieleen, että oli parempi tehdä selväksi, etten odottanut Oskarin auttavan minua pelkästään hyvää hyvyyttään, vaan halusin tehdä reilun diilin. Toivottavasti se ei ollut liian tökerösti sanottu…

Ja siis sä voit tietenkin kieltäytyä! Mä vaan aattelin, et kysyn nyt, kun tuli mieleen.

Tai siis olin pyöritellyt asiaa mielessäni koko päivän. Jos Oskari kieltäytyisi, voisin aina kysyä myös Nellyä, kuten varmasti jokainen Hopiavuoren joukkueeseen ilmoittautunut. Eetukin varmaan suostuisi pitämään minulle ja Jussille silloin tällöin tunnin, jos vain kiireiltään ehtisi. Huomasin kuitenkin, etteivät muut vaihtoehdot tuntuneet yhtä… mielenkiintoisilta.

Sori tää viestitulva! Ehkä mun ois pitänyt soittaa tai kysyä vaan tallilla.

Kyllä, olin juuri niitä ihmisiä, jotka lähettivät miljoona viestiä putkeen, vaikka saman asian olisi voinut kirjoittaa myös yhteen viestiin. Kuvittelin Oskarin puhelimen piipittämässä maanisesti tämän farkkujen takataskussa ja toivoin, ettei mies ei ainakaan keskeyttänyt mitään tärkeää vain typerien viestini takia.

Näin ruudun ylälaidasta, kuinka teksti Oskarin nimen alla ilmoitti miehen nyt olevan paikalla. En jäänyt odottamaan, että Oskari lukisi viestit, vaan varmistin, että puhelin oli äänettömällä ja napsautin ruudun pimeäksi ennen kuin avasin läppärini. Päätin, että keskittyisin töihin ainakin kymmenen tiketin verran ennen kuin katsoisin puhelinta uudestaan. Sillä aikaa Oskari saisi vastata tai olla vastaamatta.

Kolmen tiketin jälkeen itsekurini ei enää riittänyt.

494 sanaa

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

Oispa kisahevonen

Tapahtuu koronattomassa universumissa, jossa edelleen järjestetään ratsastuskisoja.

Tuvassa vallitsi kotoisa tunnelma, kun Hopiavuoren väki söi lounastaan. Eetu lusikoi lihasoppaansa kulmat keskittyneesti kurtussa, kun taas Nelly, Noa ja Hello vaikuttivat uppoutuneen innokkaaseen keskusteluun ruuan jäähtyessä lautasilla.
“Ota sitä ruokaakin, jos tahrot”, Eetu tarjosi tapansa mukaan kohteliaasti huomattuaan minut.
“Kiitos, mut mä söin jo kotona”, hymyilin ja keskityin sitten kaatamaan kuppini täyteen höyryävää kahvia. Kerrankin se oli tuoretta, eikä sitä tarvinnut heti keittää lisää. Tyytyväisenä istahdin pöydän ääreen Eetua vastapäätä ja yritin päästä kärryille siitä, mistä tänään puhuttiin. Pian selvisi, että kaikki kuhisivat tulevista Tie Tähtiin -kilpailuista.

Nelly kertoi jo ilmoittautuneensa. Mielestäni nainen hermoili aivan turhaan, sillä he olisivat varmasti Cozminan kanssa upea ratsukko. Hello tiesi juoruta, että myös Tiitus oli ilmoittautunut mukaan joukkueeseen. Olin lukevinani rivien välistä, ettei mies ollut pelkästään iloinen siitä, että Tiitus oli käytännössä muuttanut tallille Ennin saavuttua Hopiavuoreen. Olisin minäkin ollut innoissani, jos olisin saanut niin upean ylläpitohevosen käyttööni, etten voinut syyttää Tiitusta siitä, että hän tuntui todellakin viettävän tallilla lähes yhtä paljon aikaa kuin Eetu. Noakin liittyi keskusteluun mainitsemalla, että jopa Jesse harkitsi Hopiavuoren joukkueeseen liittymistä. Se olisikin mielenkiintoista, mutta sentään Jesse oli varsin taitava ratsastaja…

Tovin kuluttua tuvan ovi kävi uudestaan ja tulija varasti hetkeksi huomioni. En voinut estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleni, kun Oskari astui sisään. Hiljaista tervehdystä tuskin kuuli, kun mies yritti olla keskeyttämättä. Sivusilmällä seurasin, kuinka Oskari potki kengät jalastaan, ripusti takin naulaan ja haroi nopeasti pipon litistämiä ruskeita hiuksia takaisin ojennukseen.
“…ja sit voidaan teettää t-paidat ja mä tietenkin sävellän kannustuslaulun. Lisäksi me tarvitaan Hopiavuoreen vaakuna. Ja teemavärit. Sitten voidaan tehdä sellainen banneri”, Hello paasasi. Mies oli kovaa vauhtia tekemässä itsestään itseoikeutetusti Hopiavuoreen joukkueen – tai joukkueiden – fanikerhon virallista johtajaa. Eetu pudisteli päätään samalla, kun Nelly lisäsi vettä Hellon myllyyn heittelemällä ilmaan aina vain villimpiä ideoita.

“Vitsit kun olis hauska päästä mukaan. Olispa mullakin oma hevonen”, huokaisin sen kummemmin ajattelematta, sillä kisainnostus oli päässyt salakavalasti tarttumaan minuunkin. Olisihan se hauskaa päästä mukaan jännittämään ja olemaan osa Hopiavuoren joukkuetta. Huomasin jälleen kerran ajattelevani hieman kateellisena erityisesti Tiitusta ja tämän satumaisen upeaa uutta ylläpitohevostaan.
“Mä otan sut Cozminan kisahoitajaks ilomielin”, Nelly lupasi välittömästi. Ainakin pääsisin kisamatkoille, vaikken itse kilpailisikaan.
“Ehkä mä ilmoittaudun mielummin vapaaehtoiseks sellaselle, jolla ei oo kimoa hevosta”, virnistin. Olin aikanaan oppinut aivan kantapään kautta, kuinka mukavaa oli ollut puunata kimoa tammaa kisakuntoon kevätkaudella lumien sulaessa. Muuten Nellyn ehdotuksessa kisahoitajaksi ryhtymisestä ei ollut mitään vikaa.

“Kelepaako Jussi?” Eetun kysymys tuli yllättäen. Huomasin, kuinka muiden katseet singahtivat ensin Eetuun ja sitten minuun. Jopa Hello oli ainakin sekunnin hiljaa.
“Siis voisinko mä osallistua Jussilla?” varmistin, että olin ymmärtänyt Eetun kysymyksen oikein.
“Jos se vaan kelepaa”, Eetu toisti naama vakavana. Ilmeisesti mies oli aivan tosissaan.
“Tottakai! Jos se vaan sopii… Ja siis koulua. En mä mitään esteitä uskalla” yritin saada puhekykyni takaisin. Ehkä jos olisin ehtinyt harkita asiaa pidempään, olisin tajunnut saman mahdollisuuden itsekin, mutten ollut varma olisinko silloinkaan kehdannut ehdottaa sitä itse Eetulle.
“Selevä! Mä ilimotan, että sä oot joukkueessa”, isäntä kolautti kahvikuppinsa pöytään kuin kokousnuijan sen merkiksi, että asia oli sillä selvä.

“Mihin luokkaan sä meinaat osallistua?” Oskari avasi suunsa ensimmäistä kertaa pöydän ääreen istuttuaan. Noa ja Hello olivat siirtyneet olohuoneen puolelle ja virittelivät kovaäänisesti jotain peliä käyntiin. Pleikkari oli ilmeisesti sittenkin saanut luvan jäädä Eetun uhkailuista huolimatta.
“En mä nyt niin pitkälle ehtinyt ajatella… Varmaan joku helppo”, vastasin ja loin kysyvän katseen ensin Eetuun ja sitten takaisin Oskariin.
“Kyllä te siinä aassa pärjäätte, bee on varmaan liian helppo”, nuorempi miehistä esitti arvionsa hetken mietittyään.
“Jussi menee kyllä vaativankin”, Eetu huomautti hieman kireästi. En tiedä kokiko isäntä, että Oskari tässä arvosteli hänen hevostaan, eikä niinkään kyseisen hevosen hoitajaa.

“ET SÄ VOI OTTAA SITÄ, SE ON MUN HAHMO!” olohuoneesta kaikuva Hellon rääkäisy vei hetkeksi kaikkien huomion, eikä keskustelua sen jälkeen jatkettu.

“Reita tuo sen Pondin varmaan kohta tänne. Sille on karsina valamiina, mutta tarkista vielä, että kaikki on kunnossa”, isäntä käytännössä passitti Oskarin takaisin töhin. Sen jälkeen hän mutisi jotain toimistohommista ja suuntasi olohuoneeseen kasvoillaan sellainen ilme, kuin isällä, jonka on mentävä laittamaan nahistelevat kakarat takaisin ruotuun.
“Mistä vetoa, että toi pleikkari lähtee vielä ennen vappua”, virnistin Oskarille samalla kun kuivasin vielä viimeisen tiskatun kahvikupin. Oskari hymyili, mutta ei sanonut mitään. Kiirehdin hieman, että ehdin miehen kanssa samaa matkaa takaisin talliin, sillä olin menossa ratsastamaan Jussilla.

“Kyllä säkin vaativaa voisit mennä, jos vaan treenaisit”, Oskari totesi, kun olimme kävelleet puhumatta pihan poikki.
“Ai niinkö luulet? vastasin hieman yllättyneenä. Nyt pitäisi tietenkin alkaa treenata vähän suunnitelmallisemmin ja toivoin, että Eetulla olisi aikaa pitää minulle tunti tai pari ennen ensimmäistä osakilpailua.
“Jos haluu treenaa tavoitteellisesti, niin tarvii valmentajan”, Oskari totesi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Miehen ilme paljasti, että hän taisi kaivata kilparatoja tai ainakin tavoitteellisuutta yllättävän paljon Ukon ollessa edelleen sairaslomalla. Mahtoi olla tylsää seurata vierestä, kun puolet tallista alkoi valmistua Tie Tähtiin -koitoksiin.
“No haluutsä alkaa?” heitin kysymyksen Oskarille vitsillä.

Samaan aikaan pihaan kaartoi vieras auto, joka veti perässään traileria. Siinä täytyi olla Reita ja Pond, josta Eetu oli maininnut aikaisemmin.

810 sanaa

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten  Outi Halme. Syy: sanamäärä lisätty TT:tä varten

[Outi HalmeOsallistuja]

Harjoituksia

Istuin maneesin katsomossa ja seurailin katseellani Eetua ja Jussia, joka ravasi pitkin uraa korvat höröllä. Maneesin toisessa päädyssä Sonja ratsasti Salieria suurella pääty-ympyrällä. Ratsukko näytti tasapainoiselta ja keskittyneeltä. Olin kääriytynyt Jussin vilttiin, sillä paikallaan istuessa tuli nopeasti kylmä. Siitä huolimatta jäin mielellänih katsomaan, kun Eetu hyppäsi Jussin kanssa. Ori oli ehdottomasti estehevonen, mutta minusta ei kunnon esteratsastajaa tulisi koskaan. Toisaalta se työnjakomme toimi varsin hyvin, kun Eetu sai keskittyä rauhassa treenaamaan kunnolla silloin, kun ehti hevosensa selkään. Vaikka rehellisesti sanottuna olisi Jussi kyllä jaksanut treenata enemmänkin.

Jussin kovien kääntely oven suuntaan paljasti tulijan jo ennen kuin maneesin ovelta kuului vaimea vihellys, jota seurasi saranoiden hiljainen narahdus.
”Mitä nyt?” Eetu kysyi kulmiaan kurtistaen ja pysäytti Jussin lähelle ovea valmiina hyppäämään alas orin selästä. Isäntä vilkaisi minua merkitsevästi, joten valmistauduin kaivautumaan ulos viltin alta ja ottamaan Jussin ohjat tarvittaessa.
”Ei mitään, mä vaan ajattelin tulla katsomaan. Jos se siis ei häiritse,” Oskari mutisi tuskin kuuluvasti. Eetu näytti hetken huojentuneelta, mutta sitten miehen ilme taas kiristyi. Isäntä ei edelleenkään pitänyt siitä, kun katsomossa oli väkeä, mutta pitihän sitäkin joskus treenata. Sen takia oli hyvä, että Oskari luikki vähin äänin katsomoon ja istui viereeni.

”Miten menee?” hymyilin. Osasin keskustelumme vuorosanat ulkoa ja odotin, että Oskari mainitsisi jotain Ukon voinnista, vaikken kysynytkään sitä suoraan. Sen sijaan mies vain kohautti olkiaan.
”En mä keksinyt oikein muutakaan tekemistä, niin mä ajattelin et vois olla hyvä katsoa, kun joku muu treenaa,” mies vastasi kysymykseen, jota en edes kysynyt. Oskari oli tapansa mukaan ajoissa tallilla, vaikka iltatalliin oli vielä aikaa.
“Varmaan tylsää kattoo, mitä muut tekee, kun itse joutuu vaan oottaa, että Ukko paranee.” Onnittelin itseäni maailman itsestäänselvimmän asian toteamisesta ääneen.
”Jos se paranee”, Oskari huokaisi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Oskari sanoi jos eikä kun. En halunnut kiinnittää siihen enempää huomiota.
”Mä lupasin nostaa Eetulle puomeja jos tarvii”, yritin ohjata keskustelua johonkin toiseen suuntaan.
”Tarviiks sun yleensä?” Oskari kysyi katsellen tarkkaavaisesti Eetua, joka nosti juuri laukan Jussin kanssa.
”Ei, se on vaan mun tekosyy hengailla täällä”, virnistin. ”Pitäis varmaan hankkia uus harrastus.”

Maneesin ovi kolahti taas. Kimolla tammalla oli kiire päästä sisälle.
“Mahtuuko sekaan?” Nelly huikkasi reippaasti.
“Joo, mä oon ainakin just lopettelemassa”, Sonja vastasi. Salieri oli saanut kävellä jo hyvän tovin pitkin ohjin. Eetukin murahti jotain ja siirsi Jussin takaisin raviin. Hän jäi selvästi odottamaan, että Nelly pääsi Cozminan selkään ennen kuin nosti uudelleen laukan Jussin kanssa.

Pitkälle sivulle kasattu matalahko pystyeste oli juuri sopiva muutamalle lämmittelyhypylle. Jussin mielestä este olisi voinut olla haastavampikin.
“Jussin pitäs hypätä enemmän eteenpäin eikä ylös”, Oskari mutisi, mutten voinut olla varma, puhuiko hän enemmän itselleen kuin minulle.
“Sen pitäs yrittää vaikuttaa istunalla enemmän, eikä istuu noin passiivisesti, kun se lähestyy estettä.” mies jatkoi puoliääneen.
“Sitä varmaan jännittää”, totesin tarkkailtuani Eetua hetken. Hartioiden asento, tiukassa nyrkissä olevat ohjat ja viivaksi puristunut suu ainakin kielivät jotain sen suuntaista.
“Ai hyppääminen?” Oskari naurahti.
“Ei vaan ihmiset”, hymähdin. Oskari nyökytteli mietteliäästi. Muutaman lämmittelyhypyn jälkeen Eetu vaihtoi suuntaa ja siirtyi hyppäämään toista pystyä, josta tultiin kaarevalla linjalla lämmittelyesteelle, mutta toisesta suunnasta. Oskari laski äänettömästi laukkaskelia ennen lähestymistä.

”Pelaatsä lentopalloa?” Oskari kysyi yllättäen hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Miten niin?”
”Sä vaan näytät siltä, että sä voisit.” Kohotin kulmiani Oskarin kysymykselle.
“Tai siis… Kun yleensä lentopalloilijat on pitkiä. Mä vaan aattelin, kun Camilla kerto, että sillä on joku lentopalloporukka, missä on muitakin tallilaisia. Se sano, et se kaipais vielä lisää pelaajia, niin mä ajattelin, et ehkä sua kiinnostais?”
”Kiva ajatus, mut pallopelit ei oo oikeen mun juttu…” vastasin hymyillen. Meitin, kuinka pitkään mies oli pohtinut koko harratusjuttua, enkä kehdannut sanoa, että se oli ollut vitsi.
“Ai, miks ei?”
“Liian monta liikkuvaa osaa. Mä oon just se tyyppi, joka saa pallon, panikoi ja tekee jotain tyhmää”, naurahdin ja Oskarikin virnisti. “Entä sä?”
“Mä oon pelannut futista”, mies vastasi. Tottakai Oskari oli jalkapalloiloija.
“Mitä?” Oskari oli selvästi huomannut ilmeeni. Jos olisimme istuneet maneesin katsomon sijasta baaritiskin ääressä, olisin voinut sanoa, että jostain syystä ihastuin aina jalkapalloilijoihin. Nyt vain pudistin päätäni.
“Ei mitään”, naurahdin, eikä Oskari selvästi kehdannut tivata uudestaan. “Mä mielummin katselen kuin pelaan.”
“Hellon mukaan Otsonmäelläkin on joukkue.”
“Mä luulen, että ne ottais sut sinne ilomielin”, hymyilin, vaikken tiennytkään Otsonmäen jalkapallon tasosta yhtään mitään. Uskalsin kuitenkin epäillä, ettei joukkueeseen olisi ainakaan liikaa tungosta.

“Jos ehritte, niin tosta okserista putos puomi. Sitä vois samalla nostaa pari pykälää”, Eetu huikkasi Jussin selästä keskeyttäen jutustelumme. Kuulin Nellyn nauravan, vaikka hän näyttikin keskittyvän tiukasti siirtymisiin Cozminan kanssa. Oskari oli jaloillaan saman tien ja suuntasi okserin kimppuun. Miten en ollut kuullut puomin kolahdusta, mietin nolona.
“On siinä mulla puominnostaja”, Eetu pudisteli päätään vaikka hymyilikin hyväntuulisesti.
“Sori, mä oon näköjään tänään ihan hyödytön.”
“Ehkä mä palakkaan ton Suren sittenkin hoitajaks”, isäntä tokaisi edelleen pilke silmäkulmassa.
“Kai sä muistat, että se on jo sun palkkalistoilla. Mä istun täällä ihan hyvää hyvyyttäni”, kuittasin takaisin.
“Aivan, onhan se tärkeetä hommaa myös pitää se Jussin peitto lämpimänä”, Eetu myöntyi, vaikkai pudistelikin päätään ennen kuin keräsi Jussin ohjia taas tiukemmalle. Käärin lämmintä vilttiä tiukemmin ympärilleni. Oskari oli jäänyt seisomaan okserin vierelle odottamaan seuraavaa hyppyä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Romantiikkaa ilmassa

”Voitko uskoa, et se lähetti mulle kukkia tänne toimistolle. Siis ei kukaan koskaan tee niin”, Sanden ääni hehkui innostusta puhelimen kaiuttimen läpi. Paras ystäväni rakasti juhlia ja merkkipäiviä ja kuulosti siltä, että hän oli vihdoin onnistunut löytämään miesehdokkaan, joka osasi vastata median luomiin odotuksiin täydellisestä ystävänpäivästä.
”Oho, ihan niinkun jossain siirappisissa jenkkileffoissa”, irvistin, vaikkei ilmeeni välittynytkään puhelun toiselle puolelle. Olin varma, ettei Sande huomannut äänensävyäni.
”Joo joo! Oisit nähny kaikkien muiden ilmeet, kun se oli ihan kunnon ruusukimppu. Varmaan maksanut ihan sikana! Mari sano, ettei se oo koskaan nähny, et kukaan sais tälleen kukkia. Eiks oo romanttista?” paras ystäväni jatkoi innoissaan. Närpin salaattiani ja tarkkailin sivusilmällä tietokoneen näyttöä, vaikka virallisesti olinkin lounastauolla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että olin kantanut läppärini työhuoneesta keittiöön.
”Ja sit siinä oli mukana kortti, missä kerrottiin, et me mennään tänään syömään Oloon. Kai sä tiiät sen ravintolan Espalla? Sillä on kuulemma Michelin-tähti ja kaikki!”
”Joo, se on kuulemma kiva. Kuulostaa ihanalta”, yritin saada itseni kuulostamaan innostuneelta.

”Ainii anteeks kun mä taas tälleen puhun vaan itsestäni. Onks sulla mitään suunnitelmia?” Sande tajusi käytyään vielä läpi asukriisin ja kampausvaihtoehdot. Yleensä ystäväni oli puheluiden aikana se, joka oli enimmäkseen äänessä.
”Ei mitään. Ehkä katon Netflixsissä jonkun yltiöromanttisen leffan ja kieriskelen itsesäälissä”, totesin sarkastisesti.
”Ei ees sen kivan hevospojan kanssa?” kuulin Sanden äänestä kiusoittelua.
”Äh, ei varmasti. Se asuu kuulemma jonkun kanssa yhdessä”, huokaisin. Olin saattanut mainita Oskarin viimekeralla, kun olimme vaihtaneet kuulumisia.
”Ai sillä on avovaimo?” Sande kuulosti aidosti yllättyneeltä.
”Tai kämppis. Ota nyt niistäkin selvää…”
”Mun tuntema Outi ei väittäis tollasista pikku hidasteista”, Sande tokaisi. Irvistin jälleen. Sande oli tuntenut minut iät ja ajat, enkä ollut yhtään varma oliko ystäväni tuntema versio minusta se, joka halusin edelleen olla.
”Tässä tilanteessa sun tuntema Outi ennemminkin suuntais baariin ja lähtis sen mukaan, joka tarjoaa eniten mansikkamargaritoja illan aikana”, naurahdin ja sain Sandekin kikattamaan, ”täällä päin se ei vaan taida olla yhtä toimiva taktiikka.”
”Mikä siinä tallipojassa ees on niin ihmeellistä? Mä en muista sun erityisesti haikailleen kenenkään perään sitten lukion.”
”En mä ees tiedä. Ehkä mä oon ihastunut sen hevoseen.”
”Lähe sit sen hevosen kans treffeille.”
”Se on kipeenä….”
”Kuulostaa paskalta tekosyyltä”, ystäväni huomautti, ”voidaanko me nyt kuitenkin palata asiaan?”
”Sä et taida antaa periks?”
”En todellakaan! Onks se ees hyvän näkönen?”

Sande tunsi minut liian hyvin, jotta olisi mennyt niihin harhautuksiin, jotka yleensä toimivat. Vaikka useimmiten ystäväni oli se, jolta tuskin sai puheenvuoroa, niin tämä oli sellainen aihe, jolla tiesin saavani toisen jakamattoman huomion. Tietenkin olin miettinyt samaa kysymystä itsekseni monta iltaa. Mikä ihme teki Oskari Sudesta niin ihmeellisen, että en tiennyt, miten päin olisin ollut.

”On se sellainen urheilullinen. Muistatsä yläasteelta sen Miksun, joka pelas futista? Jostain syystä siinä hevospojassa on jotain samaa”
”Ai sen jota sä kuolasit vaikka kuinka kauan? Mä en oikeen koskaan ymmärtänyt, mitä sä näit siinä…”
”Ja sit tietty se on taitava ratsastaja. Tai siis sehän oli siel Dressage Masterseissa ja siellä mä sen jotenkin taisin huomata”, jatkoin, koska halusin kai todistaa, etten ollut pelkästään pinnallinen.
”Siis sä oot kiinnostunut siitä, koska se ratsastaa”, Sande kuulosti epäilevältä.
”Ei, mut se vaikuttaa niin tavoitteelliselta ja keskittyneeltä ja ohan se nyt parhaimmillaan hevosenselässä. Muuten se on vähän… jäykkä.” Sande tirskahti.
”Älä nyt aattele mitään! Mä vaan tarkotin, että en mä ees oo jutellu sille kauheesti. En mä tiiä… Ehkä mä oon vaan ihastunut johonki ajatukseen”, yritin ohjata keskustelun takaisin oikeammille raiteille.
”No, voihan sitä tehä jotain mielenkiintosempaa kuin jutella”, Sande vastasi vihjailevasti. Pyöräytin silmiäni.
”Kiitos kun muistutit. Mä olinkin jo melkein unohtanut, kun elän täällä jumalan seläntakana”, vastasin pisteliäästi. Siitä keskustelu kuitenkin taas ajautui jotenkin siihen, miten Sande toivoi treffiensä etenevän.

”Sori, mun on ihan pakko lopettaa. Työt haittaa hauskanpitoa”, jouduin keskeyttämään Sanden, kun huomasin tietokoneen näytölle ponnahtaneen ilmoituksen.
”Hauskasta puheenollen, koska sä muuten oot tulossa taas tänne? Ei olla nähty taas ikuisuuteen.”
”En tiiä, mut ehkä se tekis hyvää lähteä sinne tuulettumaan”, myönsin. Ehkä viikonloppu Helsingin yöelämässä todellakin pistäisi elämäni Otsonmäellä taas parempaan perspektiiviin.
”Joo! Karistat ne tallipölyt hetkeks ja unohdat kaikki hevospojat”, Sande innostui.
”Hei, ei niitä hevospoikia sentään useampaa oo”, nauroin.
”Ei susta koskaan tiedä… Mä lupaan kertoa sulle kaiken meidän treffeistä”, Sande vastasi aurinkoisesti. Tiesin saavani kuulla niistä ilman erillistä lupaustakin, halusin sitä tai en.
”Joo soitellaan. Nauti treffeistä!” toivotin hymyssä suin ennen kuin suljin puhelimen.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 11 kuukautta sitten  Outi Halme.

[Outi HalmeOsallistuja]

Epätietoisuutta
Tapahtuu Ukon päiväkirjan tapahtumien jälkeen

”Mä voin viedä nää pois”, sanoin en erityisesti kenellekään ja noukin Ukon varusteet syliini. Poimin myös turvaan Oskarin kypärän, joka oli vierähtänyt keskelle tallikäytävää. Ukon karsinalla oli tarpeeksi hälinää ilman minuakin. Eetu kyllä piti huolen Ukosta ja varmaan Oskaristakin. Olisin eniten hyödyksi, kun veisin karsinalta pois kaiken ylimäärisen, vaikka osa minusta olisikin halunnut jäädä siihen Oskarin viereen kuuntelemaan, mitä eläinlääkärillä oli sanottavana.

Päälimmäisenä mielessäni oli tietenkin huoli Ukosta, mutta huomasin, ettei se ollut ainoa asia, joka sai käteni tärisemään. Yritin jättää sen huomiotta, kun pyyhkäisin Ukon suitset ja satulan kostealla sienellä, irroitin hieman nihkeän satulahuovan ja nostin sen kuivumaan ja pudistelin pölyt Oskarin kypärästä ennen kuin asetin sen Ukon kaappiin. Panin merkille kuina hyvin hoidettuja Ukon varusteet olivat ja kaappikin oli siististi järjestyksessä. Siitä huolimatta en malttanut olla viikkaamatta muutamaa loimea vielä hieman huolellisemmin ja kääntelemättä pullojen ja purtiloiden etikettejä samaan suuntaan. Niin tein aina, kun olin hermostunut.

Puuhastelun lomassa huomasin käyväni läpi keskustelua, jonka olin käynyt Oskarin kanssa ennen eläinlääkärin saapumista. Erityisesti pohdin Oskaria ja Camillaa. Olin ajatellut, että jos vain kysyisin suoraan, voisin sen jälkeen antaa asian olla. Oskarin vastauksissa oli kuitenkin jotain, joka jäi vaivaamaan minua. Tietenkin loogisinta oli, että Oskari ja Camilla halusivat pitää töissä matalaa profiilia. Siksi Oskari oli kuulostanut melkein välttelevältä vastatessaan kysymyksiini.

Mutta mitä jos todellisuudessa noiden kahden välillä ei ollutkaan mitään sen suurempaa? Ehkä Camilla oli todellakin muuttanut Oskarin luo, koska se voitti tallin vintillä asumisen (miksi ihmeessä hän oli muuttanut sinne alunperinkään?). Ja ehkä Camilla ja Oskari vain viettivät tallilla yhdessä aikaa ja näyttivät käyvän normaaleja keskusteluja, koska he tekivät töitä yhdessä. Viimeinen ajatus taas synkisti mielialani. Vaikkei Oskari vielä seurustelisi Camillan kanssa, niin ainakin hän vaikutti viihtyvän naisen kanssa paremmin kuin muiden. Eikä asiaa ainakaan auttanut se, että vaadittiin hätätilanne, että osasin puhua Oskarille edes etäisen normaalisti. Jostain syystä aloin aina ajatella liikaa.

Yritin keksiä käsilleni lisää tekemistä, kun huomasin, että Nelly oli jo tuonut Jussin varusteet satulahuoneeseen. En tiedä olisiko Eetu huomannut eroa siinä, miten varusteet olivat paikoillaan, mutta minä huomasin. Ei niissä oikeasti mitään moitittavaa ollut, vaan enneminkin viivytelläkseni nappasin Jussin suitset ja pyyhkäsin ne uudestaan läpi ennen kuin paketoin ne siististi ja ripustin takaisin koukkuun. Sen jälkeen kaivoin Jussin kaapista puhtaan, tummansinisen satulahuovan, jonka vaihdoin satulan päälle nostetun viinipunaisen tilalle. Ei vanhakaan huopa vielä liian likaiselta näyttänyt, mutta tiesin, että se oli ollut käytössä jo pitkään.

Eetu, Oskari ja eläinlääkäri olivat edelleen Ukon karsinalla, kun lähdin tallista. Heilautin äänettömästi kättäni ja vain Eetu nyökkäsi takaisin osoittaen, että oli huomannut minun lähtevän. Oskari silitteli Ukon turpaa karsinan kaltereiden läpi ja tuijotti eläinlääkäriä mitäännäkemättömin silmin. Toivoin, että eläinlääkäri osaisi kerta, mikä Ukossa oli vikana ja kuinka sen voisi parantaa. Toivoin vielä enemmän sitä, että se todellakin olisi jotain minkä voisi parantaa. Lopulta kuitenkaan mikään ei ollut pahempaa kuin epätietoisuus. Silloin ei voinut vielä päättää, kannattiko ennemmin toivoa vain pelätä.

”Toivottavasti selviää, mikä Ukolla on. Jos tarviit jotain, niin mä autan mielelläni. Outi” naputtelin tekstiviestin jo autossa ja lähetin sen Tallityöntekijä Oskarille numeroon, joka oli nähtävillä tallin ilmoitustaululla. Tietenkin olin tallentanut sen puhelimeeni aivan niin kuin Camillan ja Tiituksen numerotkin siltä varalta, jos jotain sattuisi. Sulloin puhelimen taskuuni ja mietin, oliko viestin lähettäminen ollut sittenkin liian tungettelevaa. Eihän kyseessä varsinaisesti ollut mikään työasia. Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ukkospilviä

Talutin Jussin ripein askelin ulos tallista ja hyppäsin satulaan saman tien, kun olin ulkona. Jos elämäni olisi ollut sarjakuva, tällä hetkellä pääni päällä olisi leijaillut musta ukkospilvi. Vilkuilin ympärilleni ja toivoin, etten törmäisi keneenkään ennen kuin pääsisin pakoon tallin pihasta. Pieni huumorintajuinen osa mielestäni huomautti, että näytin vähintäänkin pälyilevältä hevosvarkaalta, kun hoputin Jussia lähes ravissa kohti päätietä.
Kun tallipiha jäi taakse, annoin Jussin askelten hidastua ja ohjan pidentyä. Ori pärskähti ikään kuin olisi halunnut moittia minua hätäilystä.

”Älä säkin siinä viitti”, ärähdin hevoselle ja kaduin heti äänensävyäni. Eihän se Jussin vika ollut, eikä Jussi voinut ymmärtää minun ihmiselämän murheitani. Ei aikuisen ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin Eiran.
Vanhalta Päätieltä Jussin askeleet johdattivat meitä kohti Jätinhautuumaata. Se tunsi Otsonmäen reitit paremmin kuin minä. Niinpä ori sai kävellä omaan tahtiinsa lumeen tallaantuneella polulla. Tuntui hyvältä vain istua kyydissä ja tarkkailla ympäristöä vain sen verran, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Ei sillä, että Jussia olisi helppo yllättää.

Metsän hiljaisuudessa, lumen narahdellessa kavioiden alla tunsin pikkuhiljaa rentoutuvani. Yritin karistaa työkiireet taakseni polulle samoin kuin asiakkaiden ikävät kommentit. Jostain syystä vain ne jäivät työpäivän jälkeen mieleen, vaikka olin varma, että suurin osa asiakkaistamme oli kohteliaita ja ystävällisiä. Tietenkin oli positiivinen ongelma, että asiakasmäärä oli kasvanut huomattavasti. Se vain tarkoitti entistä kovempaa kiirettä töissä. Ennen olin pitänyt käytännössä olemattomia työaikoja työni parhaana puolena, mutta nykyään se tarkoitti sitä, että töille ei tuntunut tulevan loppua. Olin taas pyöritellyt mielessäni työpaikan vaihtoa, mutta Otsonmäeltä tai edes Seinäjoelta uuden työpaikan löytäminen ei olisi helppoa.

Kaivoin taskusta puhelimeni ja yritin jättää yläpalkkiin kertyneet ilmoitukset huomiotta, kun vilkaisin kelloa todetakseni, että pian pitäisi suunnata takaisin tallin suuntaan. Vielä hetken saisin murjottaa ihan rauhassa kenenkään huomaamatta. Tiesin, miten nopeasti juorut Hopiavuoressa levisivät, enkä halunnut että kukaan kyselisi asioista. Vielä vähemmän tietenkin halusin, että kukaan tekisi päätelmiä kysymättä minulta. Siitä lähtien, kun olin kuullut, että Camilla oli muuttanut Oskarin luokse, olin ollut tallilla aivan erityisen varovainen. Oli helpompaa hymyillä ja juoruilla Nellyn kanssa kuin vastata Sonja kysyvään katseeseen. En vain tiennyt, miten osaisin suhtautua Camillaan, kun tämä palaisi takaisin…

Lähestyessämme edessä olevaa tienristeystä, huomasin kuinka Jussi höristi korviaan ja nosti päätänsä tähyilläkseen eteenpäin. Keräsin ohjia paremmin käteeni ja varauduin kohtaaman mutkan takaa lähestyvän vastaantulijan. Toivoin, ettei se olisi kukaan tuttu.
”Öh.. moi, ootko sä tallille päin menossa?” hienoinen venäläinen aksentti kuului puheen läpi. Luin Marhsallin kasvoilta myös omaan mieleeni juolahtaneen ajatuksen. Olisiko liian noloa kääntyä johonkin toiseen suuntaan?
”Joo, takaisinpäin ollaan menossa”, vastasin ja loihdin kasvoilleni ystävällisen hymyn.
”Sama suunta sitten”, Marshall naurahti hieman vaivaantuneena. Muutamalla askelella Arlek sai rauhallisesti kävelevän Jussin kiinni. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.
”Kuule, sori kun mä en tänään oo oikein juttutuulella,” minun oli pakko rikkoa hiljaisuus, kun sitä oli kestänyt liian kauan.
”Ei se mitään, voidaan olla hiljaa”, Marshall murahti. Sillä hetkellä aloin arvostamaan miehen seuraa huomattavasti. Pystyin jälleen vain keskittymään Jussiin, vaikka takaa kantautuikin toisen hevosten askelten ääni, joka sekoittui Jussin kavioiden tahtiin.

Viime aikoina ollut vähän vaikeaa saada aikaiseksi kirjoittaa silloin, kun siihen olisi tilaisuus, mutta ehkä tää taas tästä lähtee liikkeelle….

[Outi HalmeOsallistuja]

Joskus tarvitsee toisen

“Ei tää näytä yhtään niin pahalta kuin miltä se kuulosti”, Sonja totesi optimistisesti tutkailtuaan hetken lattialle levitettyjä Ikean lipaston palasia.
“Mun mielestä tää näyttää edelleen pahalta”, mutisin ja ojensin Sonjalle ohjelehtistä. Nainen nappasi sen empimättä ja selaili sitten nopeasti läpi. Vaikutti siltä, että Sonja tiesi mitä oli tekemässä. Hän oli tuonut mukanaan uunituoreiden korvapuustien lisäksi myös vaikuttavan arsenaalin työkaluja.
“Kiitos kun sä tulit auttamaan”, toistin ainakin kymmenennen kerran, kun nainen alkoi lajittelemaan lattialle levitettyjä osia siisteihin pinoihin.
“Ei se mitään! Eihän tällaista nyt yksin kukaan saa kasaan. Täähän näyttää kuvan perusteella aika isolta”, Sonja tuumaili enimmäkseen ruuveille ja muttereille, joita jakoi nyt pienestä muovipussista levykasojen päälle.
“No siihen tulokseen mäkin tulin”, naurahdin hieman nolona. Olin sentään saanut purettua etukäteen puolet paketeista työhuoneeseen, mutta siihen se olikin sitten jäänyt ennen kuin epätoivo oli iskenyt. Kun olin tuskaillut lipaston rakennusurakkaa tallilla, Sonja oli lupautunut saman tien avuksi.

“Jos mä alan kasaamaan tätä runkoa, niin ala sä laittamaan kasaan noita laatikoita. Tässä on nää ohjeet siihen”, nainen lykkäsi nivaskan papereita takaisin minulle. Sonjan järjestelmällisyyttä ei voinut kuin ihailla.
“Säkö sait tän joululahjaks?” nainen kyseli, kun aloimme hommiin.
“Joo, mun siskolta Katilta ja sen mieheltä. Että saisin elämäni järjestykseen… Varmaan tää on insinööristä hauska lahja”, pyöräytin silmiäni.
“No, kyllähän tää vois olla”, nainen naurahti.
“Hitto, mä unohdin että säkin oot insinööri”, mutisin hieman nolona.
“Diplomi-insinööri!” Sonja huomautti hymyssä suin.
“No, ilmankos tää kasaaminen sitten sujuukin näin hyvin”, kehuin, kun ensimmäiset osat oli kiinnitetty yhteen. Pikkuhiljaa lipaston runkokin alkoi hahmottua ja Sonjan avustuksella valmiiksi tuli myös ensimmäiset laatikot.

“Miten sun joulu muuten? Sähän olit siellä Espoossa?” Sonja kysyi puuhastelun lomassa.
“Joo, se sujui just niin hyvin kuin odotinkin. Ens vuonna jätän kyllä väliin”, huokaisin. Kirosin mielessäni Helloa, joka oli saanut minut puhuttua ympäri joulunvieton suhteen. Mutta mistä hän olisi voinut tietää… Oli oma vika, että olin antanut miehen optimismin tarttua hetkeksi itseeni.
“Mites nyt niin?” Sonja kysyi hieman huolestuneen kuuloisena.
“Ei me vaan osata enää olla yhessä. En sen jälkeen, kun… tai siis nykyään vaan on vaikeeta istuu saman pöydän ääressä.”
“Mitä kävi?” Sonja tarttui epäröintiini.
“Mun veli kuoli”, vastasin lyhyesti, enkä edes katsonut Sonjaan. Tunsin palan nousevan kurkkuun, vaikka siitä oli kulunut jo useampi vuosi. Sonja odotti hiljaa, jatkaisinko.
“Se kuoli onnettomuudessa. Ne oli kattomassa jossain katolla raketteja uutena vuotena, kun se putos. Se tapahtu jo kolme vuotta sitten, mut joulun aika on aina pahin”, jatkoin ääni täristen.
“Mä oon pahoillani”, Sonja vastasi hiljaa, myötätuntoisesti hymyillen. Vasta silloin tajusin, että Sonja jos joku ymmärsi, miltä tuntui menettää joku läheinen liian nuorena.
“Pahinta on, et melkeen heti sen jälkeen mutsi siivos kaikki Nikon tavarat pois. Nykyään Espoon kämppä näyttää siltä, ettei se ois koskaan ees asunut siellä. Sillä ei oo ees yhtään valokuvaa esillä. Faija taas pakeni töihin Saksaan, eikä sitä näyt kotona kuin kirjaimellisesti joskus ja jouluna. Jouluna se haluaa teeskennellä, että kaikki ois hienosti ja normaalisti ja mutsi taas juo liikaa viiniä. Kati sentään selvis ilmeisesti ihan normaalina”, avauduin ehkä liikaakin. Siinä oli mennyt enemmän kuin mitä olin kertonut kenellekään koko sinä aikana kuin olin ollut Otsonmäellä.
“Se Kati meni naimisiin insinöörin kanssa. En mä sanois sitä ihan normaaliksi”, Sonja virnisti, enkä voinut olla naurahtamatta. Huono huumori kevensi tunnelmaa.
“Entäs sä?” Sonja vakavoitui taas ja katsoi minuun kysyen. Yritin hymyillä reippaasti.
“No täällä mä istun jumalan seläntakana ja vietän elämäni puhuen joko tietokoneen ruudulle tai hevoselle. En tiedä… Miltä se susta kuulostaa?”
“Tutulta, mutta ei ollenkaan huonolta”, Sonja virnisti ja pian keskustelu kulki taas kevyempään suuntaan.

Työhuoneeseen rakentunut lipasto alkoi jo muistuttamaan Ikean piirroskuvaa, kun totesin, että nyt oli pakko pitää kahvitauko. Katoin pöytään kaksi kahvikuppia ja asetin Sonjan tuomat korvapuustit tarjolle. Ne voittivat kaapin perälle lykätyt Domino-keksit mennen tullen.
“Kylläpä kahvi maistuu”, Sonja huokaisi tyytyväisenä istuuduttuaan pöydän ääreen.
“Ja pullat myös! Kiitos niistäkin – siis kaiken muun lisäks. Mä voin vaikka pestä Salierin kamat tai tulla tekeen teille lumityöt tai ihan mitä tahansa, mitä tarvii”, kiittelin vuolaasti.
“Ei sun tarvi. Johan sä sen Salierin kanssa oot muutenkin autellut, kun on tarvinnut, vaikka ei tässä kukaan mitään laske”, Sonja pudisteli päätään.
“Vieläks sä muuten etsit hoitajaa Salierille?”
“Joo, jos vaan löytäis jonkun sopivan. Sut mä tietenkin mielelläni ottaisin, jos voisin. Et sattuis tietämään ketään?” Sonja kuulosti vähän toiveikkaalta, mutta jouduin tuottamaan naiselle pettymyksen.
“Salieri on kyllä sellainen mussukka, et eiköhän joku löydy”, hymyilin. Sonja nyökytteli suu täynnä pullaa.

“No, jokos sä siihen Oskariin olet ehtinyt tutustua paremmin?” Sonjan silmät tuikkivat ovelasti, kun hän meinasi saada minut tukehtumaan viimeiseen kahvin tilkkaan.
“No en! Siis mä.. ei kun mitä? Mitä sä oikein vihjailet?” köhin häkeltyneenä.
“Etkös sä sen Oskarin perään oo vähän katellut?” Sonja jatkoi edelleen ärsyttävästi virnuillen.
“Enkä oo! Sulla on vaan sellaiset ällöttävät vaaleanpunaiset lasit silmillä sattuneesta syystä”, tokaisin. Sitä se ihastuminen aina teetti. Nyt kun Sonjalla oli Harri, hän halusi selvästi alkaa kuvittelemaan suuria romansseja siellä, missä sellaisia ei ollut.
“Etkö muka?”
“En! Enhän mä oo jutellu sen kaa kun varmaan jonku kolme kertaa”, tuhahdin ja mietin sitä viimeisintä tuskallisen kamalaa keskusteluntynkää käsien asennosta, jonka olin käynyt Oskarin kanssa. Olisinpa keksinyt jotain järkevää sanottavaa. Oskari tuntui ottavan ratsastuksen vakavasti ja nyt hän varmasti ajatteli, etten tiennyt mistään mitään. Olisinpa edes osannut sanoa jotain hauskaa… Camillan kanssa Oskari kyllä jutteli ihan sujuvasti.

Sonja näytti hymyilevän tietäväisesti, kun olin uppoutunut hetkeksi ajatuksiini. Niinpä rupesin kiireesti kolistelemaan kahvikuppeja tiskikoneeseen. Kun palasimme lipaston rakennustalkoiden pariin, Sonja onneksi antoi aiheen olla. Sen sijaan päädyimme päivittelemään sen uuden tallilaisen kallista Audia, jonka Sonja oli nähnyt pysäköitynä tallipihalle. Sonja puhui autosta ihaillen, kun taas itse yritin nyhtää tietoja uudesta tulijasta, jota en vielä itse ollut tavannut.

[Outi HalmeOsallistuja]

Pelkkiä ongelmia

Kuulin etäisesti, kuinka ovi narahti ja sulkeutui sitten kolahtaen. Joku hevosista hörähti. Kavioiden kopse kaikui hetken aikaa käytävällä, mutta vaimeni sitten. Kuka talliin oli tullutkin, hän oli jäänyt päätallin puolelle. Suljin silmäni uudestaan ja painoin poskeni Jussin pehmeää kaulaa vasten. Hengitin syvään hevosentuoksuista ilmaa ja puhalsin sen sitten hitaasti suun kautta ulos. Kuvittele, että ajatukset ovat vain pilviä. Anna niiden lipua ohi, toistelin mielessäni jostain meditaatiovideosta päähän tarttunutta ohjetta. Jussi hamusi olkapäätäni ilmeisen kyllästyneenä.

Mitä vähemmän avaamattomia joulukalenterin luukkuja oli jäljellä, sitä tarmokkaammin yritin pitää itseni kiireisenä. Siitä huolimatta, että se ahdisti, avasin tunnollisesti joka aamu luukun pahvisesta partiolaisten adventtikalenterista, jonka kaksi pientä poikaa olivat minulle kaupanneet Otsonmäen K-kaupan edessä. En vain ollut mitenkään voinut sanoa ei. Olisi ollut helppoa pistää levoton olotilani universaalin joulustressin piikkiin, mutta tiesin, ettei ahdistukseni joutunut pelkästään siitä. Vapaapäivät olivat pahimpia, mutta onneksi varsinkin tallilla oli helppoa etsiä tekemistä, johon pystyi uppoutumaan. Tänäänkin olin jo järjestellyt uudestaan Jussin ennestään siistin varustekaapin ja jatkanut sitten samalla tarmolla Salierin, Skotin ja Flidan kaappeihin. Hetken olin harkinnut Ukonkin kaapin siivoamista, mutten ollut lopulta uskaltanut. Kuhunkin siivottuun kaappiin olin jättänyt selitykseksi lapun Hyvää joulua t. Tallitonttu ja toivoin, ettei kukaan ainakaan pahastuisi yllätyksestä.

Vielä lapsena joulu oli ollut maailman paras juhla. Silloin lahjojen odotus, aattoillan jännitys ja rajaton määrä herkkuja oli riittänyt. Nyt mikään niistä ei tuntunut enää merkitykselliseltä. Aikuisten jouluun kuului yhdessäoloa ja perheen kanssa ajan viettämistä, mutta jos perheestä puuttui joku ja yhdessäolo oli väkinäistä hampaidenkiristelyä, niin mitä järkeä koko joulussa oli?

Palautin keskittymiseni Jussiin ja lämpimään ilmaan, jota ori puhalteli niskaani. “Vielä vähän aikaa”, mutisin orille, joka seisoi järkähtämättä paikoillaan ja antoi minun halata itseään. Jussissa ja hiljaisessa tallissa oli jotain rauhoittavaa.

Oli oikeastaan Hellon vika, että olin lopulta antanut periksi äidille ja luvannut mennä jouluksi kotiin. Jostain syystä Hellon mielestä oli ollut ilmeisen sietämätön ajatus, että viettäisin joulun yksin. Hello oli aloittanut kysymällä tahdikkaaseen tapaansa suoraan, miksi vihasin joulua. Siihen en ollut vastannut mitään, mutta lopulta Hello ei ollut ehkä edes yrittänyt selvittää vastausta. Sen sijaan mies oli ohimennen kumonnut jokaisen argumenttini yksinäisen joulun puolesta ja voitonriemuisesti odottnut vieressä, kun olin lopulta soittanut äidilleni ja ilmoittanut tulevani jouluksi kotiin. Vain aatoksi, vain joulun takia ja vain jos isä ja Katikin olisivat edelleen tulossa. Hellon mielestä olisin voinut lisätä ehdoksi myös sen, että saan korvata jouluruuan suklaalla, sillä se oli ollut yksi perusteistani viettää joulu täällä Otsonmäellä, mutta toisin kuin Hello, äitini ei olisi välttämättä ottanut sitä huumorilla. Täytyi myöntää, että mieheksi, joka yleensä käyttäytyi kuin kolmevuotias, Hello oli lopulta varsin vakuuttava.

Jussi nykäisi hellästi takkini huppua. Huomasin, kuinka olin antanut taas ajatusteni lentää. Silittelin Jussin kaulaa toisella kädelläni ja yritin keskittyä tuntemaan sileän, pehmeän karvan ja lämmön, joka siitä säteili. Laskin hengityksiä, kunnes kuulin ripeiden askeleiden kulkevan Jussin karsinan ohi. Olin lähes varma, että olin erottanut käytävältä myös vaimean naurahduksen. Irrotin käteni Jussin kaulan ympäriltä ja kurkkasin ulos karsinasta vain nähdäkseni kuinka suulinpuoleinen ulk-oovi painui kiinni. Olihan sen varmaan hassunnäköistä kaulailla jussin kanssa tällä tavalla, mietin hieman nolona ja oikaisin kuolaista huppua, jota Jussi oli hartaudella maistellut. Totesin, että oli korkea aika lähteä hakemaan Jussin varusteita.

Satulahuoneessa seisoi mies, jonka punaisista rastoista ei voinut erehtyä. Hän nyökkäsi nopeasti huomattuaan minut ja alkoi sitten asetella suitsia naulaan painokkaan keskittyneesti. Olin lähes varma, että se oli ollut Marshall, joka oli kävellyt Jussin tallin läpi juuri hetki sitten. Jos satulahuoneessa olisi ollut Hello tai Noa tai oikeastaan lähes kuka tahansa muu, olisin varmasti saanut kuulla saman tien kuittailua Jussin kanssa viettämästäni herkästä hetkestä. Mietin, pitikö minun selittää jotain. Toisaalta mieskään ei kommentoinut asiaa mitenkään.

“Sunko se uus punarautias on?” kysyin lopulta turvallisen kysymyksen rikkoakseni hiljaisuuden.
“Joo, se on Arlek”, mies vastasi ja vaikkei hän vaikuttanut erityisen innostuneelta keskustelunavauksesta, ei hän myöskään näyttänyt ärtyneeltä jouduttuaan jättämään suitset hetkeksi rauhaan.
“Sillä on tosi erikoiset merkit. Tiedästä mistä ne tulee?” kysyin kysymyksen, johon Marshall oli varmaan saanut vastata miljoona kertaa. Arlekinin ulkonäköön oli helppo kiinnittää huomiota samoin kuin omistajansakin rastoihin ja meripihkan värisiin silmiin.
“Ei aavistustakaan. Sillä ei ollu papereita, kun se tuli mulle, enkä tiedä sen suvusta mitään”, aksentti kuului läpi heti, kun mies puhui vähän pidempään, mutta ei niin voimakkaasti kuin olin olettanut. Eira ja Hello olivat todellakin liioitelleet.

“Hyvä hevonen Arlek silti on”, Marshall kuulosti vähän puolustelevalta jatkaessaan, kun en heti vastannut mitään. Tajusin taas jääneeni omiin ajatuksiini.
“Uskon sen. Sano sille, että se on kaunis”, hymyilin ja kurottauduin nappaamaan Jussin satulan syliini. Huomasin kysyvän katseen Marshallin kasvoilla.
“No kun Helmipuron Eira sanoi, että se puhuu vaan venäjää”, naurahdin ja toivoin saman tien, että Marshall tajusi minun nauravan Eiralle, eikä hänelle. Marshallin ilmeestä päätellen se ei ollut aivan niin selvää.
“Ei se puheen päälle mitään ymmärrä. Pitää olla piparminttukarkkeja”, Marshall murahti hieman jurosti.
“Anna sille sitten mun puolesta yksi sellainen”, yritin kuulostaa kepeältä todettuani, että selittely vain pahentaisi tilannetta. Keräsin vikkelästi loputkin Jussin varusteista mukaan.

“Ehkä mä annan sille halauksen”, Marshall hymähti perääni, kun olin jo lähtemässä. Tulihan se sieltä! Sen lisäksi, että todennäköisesti Marshal piti minua nyt yhtenä Otsonmäen ennakkoluuloisista junteista, hän ajatteli minun varmasti olevan myös omituinen hevostenhalailija. Jostain syystä sen murehtiminen tuntui kuitenkin helpommalta.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mä en kestä tota Hellon ilmettä :DD Oli se hyvä, että ehdit nappaamaan kuvan!

[Outi HalmeOsallistuja]

Tästä tarinasta tuli vähän samanlainen fiilis kuin siitä, kun joku päivittää Facebookiin, että onpa paha päivä, muttei kuitenkaan selitä sen enempään. Tietenkin sitä uteliaana haluaisi tietää, että miksi ja mitä on tapahtunut, mutta todennäköisesti se kaveri on sellainen, jolta ei kuitenkaan kehtaa udella sen enempää. Niinpä sitä joutuu vaan arvailemaan tai elämään sen kanssa, ettei tiedä kaikkea 😀

Mun mielestä tässä tarinassa oli myös ihan todella paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia, niin kuin se, miten Oskari etsii huppariaan ja että se lukee Aku Ankkaa syödessään aamuplaa. Ja komppaan Nellyä siinä, että Oskarin tapa selviytyä pahasta päivästä kuulostaa ihailtavalta. Joku toinen voisi samassa tilanteessa kaivaa kaapista suklaalevyn ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä koko päiväksi.

[Outi HalmeOsallistuja]

Oli kiva päästä lukemaan näistä kisoista myös Agnesin versio Tiituksen tarinan lisäksi. Mun mielestä on tosi mielenkiintoista, kun sama tarina kerrotaan monesta eri näkökulmasta ja varsinkin sun tyylillä kirjoittaa Agneksen persoona tulee tosi hyvin esille tekstin läpi.

Mun mielestä on myös kiva, että Outi pääsi vihdoin tekemään vähän tuttavuutta Agneksen kassa. En oikein vielä teidä, miten Outi Agnekseen suhtautuu, mutta jotenkin voisin kuvitella, ettei kaksikosta heti ensimmäisenä tule mitään sydänystäviä. Ainakin näiden kisojen perusteella Outi näkee Agneksen aika kovana kilpailijana TT-kisoja silmällä pitäen.

Koska luonnollisesti kiinnitin eniten huomiota siihen, kuinka oma hahmoni seikkailee tarinassa mukana niin haluan vielä mainita, että olit onnistunut hyvin tuomaan esiin sitä, kuinka Outi ja Tiitus tuntee toisensa paremmin ja luonnollisesti Outi päätyi hengailemaan siis Tiituksen kanssa ennemmin kuin Agneksen kanssa silloin, kun Agnes ei juuri erityisesti tarvinnut apua.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ei se Tiitus tosiaan sittenkään ihan niin rennosti ota kilpailuja, kun etukäteen oletin, mutta toisaalta ketä nyt ei jännittäisi ensimmäiset kilpailut uuden hevosen kanssa! On kyllä kiva päästä seuraamaan, miten Tiituksen ja Ennin yhteistyö tästä kehittyy. Ihan tylsäähän se olisi, jos kaikki menisi ihan täydellisesti alusta asti.

Tietenkin oli myös iham super kivaa, että Outi pääsi mukaan kisahoitajaksi. Tuntuu siltä, että Tiituksen voi jo laskea hyvin Outin kaveriksi, kun kaksikko juttelee niin sujuvasti 🙂

[Outi HalmeOsallistuja]

Voi eiii, tota vastausta Outi ei varmaan ainakaan odottanut. Se kun itse on pohjimmiltaan aika impulsiivinen tyyppi, joka ei ihan hirveen pitkään jää miettimään tai vatvomaan asioita, vaan saattaa tehdä isojakin päätöksiä (kuten nyt vaikka Otsonmäelle muuttaminen) hetken mielijohteesta. Oskari taitaa olla vähän toista maata. Ja kamalaa, että ensimmäisenä se ajatteli, että Ukko on kuollut. Oskarilla ei selkeesti taida olla ihan yhtä aktiivisia viestittelijäkavereita kuin Outilla, jos puhelimen piippailu saa sen heti odottamaan pahinta.

Oon itse vähän toivonut, että korona pysyisi poissa virtuaalimaailmasta, mutta toisaalta se on kyllä varmasti tällä hetkellä kaikkien mielessä ja siksi siitäkin on varmasti luontevaa kirjoittaa. Aluksi musta tuntui, etten halua siirtää mun oikean elämän korona-ahdistusta virtuaalimaailmaan, mutta se onneksi on mennyt vähän ohi nyt kun on ollut aikaa totutella kaikkiin muutoksiin. Nyt mua lähinnä häiritsee, kun en vaan oo vielä onnistunut ratkaisemaan sitä ristiriitaa, miten voi olla korona ja kuitenkinkaikki virtuaalimaailman tapahtumat samaan aikaan 😀 Anyway, olihan se ihan piristävä näkökulma, että edes Oskarille koronasta on jotain positiivisia seurauksia, kun töitä riittää enemmän.

[Outi HalmeOsallistuja]

Musta on kyllä niin ihanaa, kuinka Tiitus on niin innossaan Ennistä 🙂 Ehkä tosiaan Been jälkeen uuden hevosen kanssa tuntuu siltä, että asiat sujuu niin hyvin, että sitä voi puolivahingossa ilmoittautua vaikka mihin kilpailuihin. Mun mielestä on myös mielenkiintoista, ettei Tiitus vaikuta erityisen kunnianhimoiselta tai innokkaalta kisaajalta, mutta siitä huolimatta mies osallistuu vaikka mihin hienoihin tapahtumiin.

Ja toi Outin ”en nyt haluaisi puuttua, mutta puutun sittenkin” hetki on ihan mainio! 😀 Vaikkei Outi ikinä tunnustaisi olevansa juoruilija, niin jotenkin se vaan sattuu olemaan aika usein paikalla oman lusikkansa kanssa hämmentämässä…

[Outi HalmeOsallistuja]

Halusin jättää tarkoituksella Oskarille mahdollisuuden myös olla pitämättä valmennusta tai ”valmennusta” Outille ja Jussille, mutta oon tosi iloinen siitä, että se kuitenkin päätyi kentälle vähän huutelemaan ohjeita. Voin kuvitella, kuinka Outi on yrittänyt tehdä Oskariin vaikutusta ja hypännyt Jussin selkään sillä asenteella, että se on maailman paras ratsastaja ja luonnollisesti kunnon yliyrittäminen on johtanut vaan siihen, että se ratsastaa tavallista huonommin ja jännittyneemmin. Oskariin verrattuna Outi on tietysti ihan sunnuntairatsastaja, mutta kyllä Outiltakin löytyy kunnianhimoinen puoli. Outi on vaan surffaillut elämässä eteenpäin sen verran, että on vähän unohtanut, miltä tuntuu tehdä oikeesti tavoitteellisesti mitään.

Ja voi Oskaria, joka tuntuu edelleen ajattelevan, että sen kanssa halutaan olla vaan sen takia, että sitä säälitään nyt Ukon takia. Tajuaakohan se koskaan, että ihmiset (krhm.. ehkä erityisesti Outi) yrittää tehdä sen kanssa tikusta asiaa ihan muistakin syistä kuin vain sen takia, että Oskarin hevonen on kipeänä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mä oonkin miettinyt, kuinka oikein tai väärin oon lukenut rivien välistä Camillan kiinnostuksen Sutta kohtaan, mutta tässä tarinassa se nyt ainakin kävi selville! Näin Outin näkökulmasta oon tietenkin kateellinen siitä, kuinka Camillalla on selkeä etumatka, mutta voin vaan kuvitella, ettei se Camillalle ole pelkästään kivaa ja helppoa, kun Oskari on paikalla niin työpaikalla kuin kotonakin. Tosi mielenkiintoista nähdä mihin tää kaikki etenee 😀

Ootan myös innolla, että Camilla saa hevosensa Hopiavuoreen. Mun mielestä on aina tosi kiinnostavaa lukea tarinoita sellaisista aiheista, joista en itse tiedä juurikaan mitään ja ravurit kuuluu tähän kategoriaan ehdottomasti. Niinpä odotan innolla sitä, miten Camillan ja Steffen arki alkaa toimia.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mun mielestä on jotenkin ihan äärettömän Hopiavuorilaista, että kaikki ottaa tehtäväkseen pitää huolta Oskarista omalla tavallaan. Varsinkin, kun kyseessä on huoli omasta hevosesta, niin luulen että ihan jokaiselta tallilaiselta löytyy sympatiaa Oskaria kohtaan. Mun mielestä on myös ihanaa, ettei Oskari ihan täysin pelkästään ahdistu siitä, että se saa niin paljon huomiota muilta, vaan lopulta piristysyritykset tuntuvat auttavan.

Mulla ei ole IRL kovinkaan paljon kokemusta hevosten sairastelusta, eikä varsinkaan mistään vakavammasta. Siksi Ukon tilanne onkin varmaan tuplasti stressaava, kun mietin, että vaikka tarinoissa annettaisiin vinkkejä siitä, mikä tauti on kyseessä, niin en välttämättä tajuaisi. Toisaalta jos eläinlääkärikään ei suoraan osaa sanoa, mikä Ukkoa vaivaan, niin ehkei se ole mitään niin ilmiselvää. Voin vain kuvitella, miltä Oskarista tuntuu, kun pitää vain odotella ja katsella, miten Ukon tilanne kehittyy.

[Outi HalmeOsallistuja]

Ihan ekana mun on pakko mainita, että tajusin vasta ihan vähän aikaa sitten, että Masa on sen asuntoauton nimi 😀 Jotenkin olin aatellut, että Nelly kutsuu itseään Asuntoauto-Masaksi jostain syystä. Onneksi tämäkin mysteeri selvisi!

Tää oli mun mielestä tosi kaunis tarina ja kertoo siitä, kuinka iso muutos Nellyn elämässä on tapahtumassa. Vanhasta luopuminen on välillä vaikeaa ja haikea tunnelma kyllä välittyy tarinasta hyvin. Mun mielestä tuntuu myös paljon realistisemmalta, ettei yhteenmuutto ole pelkkää riemusta hyppimistä ja vaaleanpunaista hattaraa, vaan siihen liittyy myös epävarmuutta.

En muista oonko sanonut aikaisemmin, mutta oot mun mielestä tosi taitava ottamaan muut huomioon sun tarinoissa. Vaikka tämäkin tarina keskittyy lähinnä Nellyyn, niin käsittelet silti nopeasti sitä, mitä tallilla on tapahtunut ja jätät tarinan loppuun ajatuksen (tällä kertaa kierrätettävä paita), johon joku muu voisi tarttua.

[Outi HalmeOsallistuja]

Mun mielestä on ihanaa huomata, kuinka Sonja tuntuu löytäneen paikkansa talliporukassa. Naisesta on tullut se hyvä kuuntelija, jolle on yllättävän helppo puhua murheistaan. Kuten Eetu jo pohtikin, niin ehkä se johtuu ainakin osittain naisen taustasta. Sonja osaa suhtautua ihmisten murheisiin juuri sopivallla tavalla ja sanoa kannustavia asioita. Toisaalta Hopiavuoressa tuntuu olevan aika vahva juoruilun kulttuuri (johon kyllä allekirjoittaneenkin hahmo osallistuu :D), mutta Sonja ei ole sellainen joka puhuisi muiden yksityisiä asioita eteenpäin, vaikka muuten olisikin keskusteluissa mukana.

Ja mitä tulee Harri-kuvioon niin onhan se ollut aika täydellistä pitkään. Ei ihme, jos Sonjaa alkaa jo epäilyttämään, että asiat on liian hyvin. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan pariskunnan suhde etenee 🙂

[Outi HalmeOsallistuja]

Mun on monta päivää pitänyt kirjoittaa tähän jotain kommenttia, joten ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ensinnäkin mun mielestä on aivan ihanaa, kuinka koristat sun tarinoita niin usein myös kuvilla. Ne luo heti vielä vähän lisää tunnelmaa ja elävöittää tarinaa. Toisaalta myös on kiva päästä lukemaan tarina kuvan taustalta. Vaikka pelkkä kuvakin on hieno, niin vielä enemmän siitä saa irti, kun siitä kertoo myös vähän enemmän taustaa. Kun Hopiavuoressa on karsinat täynnä, niin harvoin missään on hiljaista hetkeä. Niinpä on tosi kiva, kun oot jaksanut piirtää myös toisen ratsukon maneesiin mukaan 🙂

Mitä tulee Marshalliin, niin oon jopa vähän yllättynyt siitä, että Marshall tarjoutuu Outin juttuseuraks, koska oon muodostanut mielessäni siitä aika sellaisen yksinäinen susi -tyypin, joka ei ihan hirveän aktiivisesti ota muihin kontaktia. Mutta taas kerran, en tunne Marshallia yhtään niin pitkältä ajalta kuin jotkut muut kirjoittajat täällä, joten saatan myös olla ihan väärässä 😀 Joka tapauksessa uskon, että Marshallin tarjous on sellainen, johon Outi saattaisikin jossain vaiheessa tarttua ja jopa oikeasti avautua ainakin työmurheistaan.

Ja pakko kommentoida vielä Niklasta. En itseasiassa tiedä, onko miehellä jotain hevoshistoriaa vai onko se vielä ihan aloittelija (ehkä se on mainittu jossain tarinassa ja oon vaan missannut). Joka tapauksessa ajattelisin, että Niklaksen käytös voisi mennä myös jännityksen piikkiin ja ehkä mukana on myös näyttämisenhalua. Ainakin henkilökohtaisesti oon maailman huonoin oppilas ja ihan hirveän näyttämisenhaluinen silloin, kun puoliso on se joka yrittää opettaa jotain 😀 muiden kansa osaan kyllä olla paljon fiksummjin.

[Outi HalmeOsallistuja]

Nää on kyllä kaikki niin söpöjä! :3
Eetun hymyily ja kommentti Jussi-koristeen kohdalla oli myös niin ihana. Heti tuli kauhea tarve ehdottaa kompromissia, että laitetaan koristeheppa Jussin varustekaappiin, niin se on siellä Eetullekin, vaikka saattoi isäntä miettiä sitä elävääkin versiota. Toisaalta jos Outi vie pikkuhepan kotiin, niin se on sitten ainoa joulukoriste, jonka Outi omistaa.

Ja onhan toi Flida aika mainio 😀

[Julkaisija]

Viestit