[Sonja T.Valvoja]

(Sama teema jatkuu yhä vain, yrittäkää jaksaa 😀 )

Keski-Euroopan herkkuja
Ei vitsit, ajattelin selatessani taas yhtä uutta myyntisivustoa. Tämä se varsinainen karkkikauppa oli! Valikoituja koulupuokkeja keski-Euroopassa kaupan, oli ilmoitettu hinnat ja kaikki. Kalleimmista sai pulittaa useampia satoja tuhansia, mutta ne olivatkin sitten suoraan valmiita GP-tasolle. Enkä minä ihan niin paljon ajatellut panna hevoseen kiinni rahaa, kas kun tuon tason hevonen menisi minulla vähän hukkaan.

Mutta tuossakin Small Tour -tasoinen jalostukseen hyväksytty ori, esimerkiksi. Se ainakin osaisi enemmän kuin minä ja se vähän tässä tarkoituksena olisikin, meinaan että jos sellainen löytyisi. Opetusmestari on ehkä vähän väärä sana, koska en nyt kuitenkaan hakenut mitään kovin vanhaa hevosta vaan sellaista, jolla olisi vielä aktiivivuosia hyvin jäljellä. Kyllähän ori vähän jännittää, kun ennemmin olen ajatellut tammaa tai kaikkein mieluiten ruunaa, mutta näyttävät nuo muutkin Hopiavuoressa pärjäävän oriensa kanssa. ”Quiet and calm temperament”, ”loves to be spoiled”, voi awww. Näköjään Hollannissa majailee, joten pitäisiköhän sitä tässä sitten alkaa suunnitella keski-Euroopan reissua, kunhan nyt ensin kotiudun sieltä Kozloveilta.

Ne Simon myymät hevoset ja muutama muukin, joita olin käynyt katsomassa, olivat melkein kaikki ”ihan ookoo”, mutteivät sen enempää. Toki niistäkin mikä tahansa varmaan kouliintuisi aikaa myöten kelvolliseksi ratsuksi minulle. Kuitenkin jos aikoi panna likoon useita kymmeniä tuhansia euroja, sen hevosen piti olla enemmän kuin ”ihan ookoo”. Olin keskustellut tästä asiasta useammankin kokeneen hevosenostajan kanssa ja kaikilta tuli suunnilleen sama neuvo, aina vain vähän eri tavoin sanottuna: hevosen pitää olla järkevä paketti, mutta sen pitää myös olla sopiva ja mieluisa ratsastajalle. Siis piti käyttää valinnassa sekä järkeä että tunnetta ja tietenkin oli aina niitä rajaehtoja: koko, hinta, ikä, taso, lisäsin mielessäni vielä että rotukin, johonkin asti.

Tuossakin oli taas sitten superkaunis ruuna, hollantilainen puoliverinen niinkuin Salierikin. Näytti kivalta, järkevän hintainen, videon perusteella liikkuu hyvin, muttei liian isosti. Ja ei voi olla totta, mutta taas täysiveristä suvussa, emänisänä. Naurahdin ihan ääneen. Miten ihmeessä minä aina onnistun bongaamaan nämä huomaamatta asiaa edes? Kohtalo? Kukaties. Luonnetta on kehuttu kovasti, mutta auts, maininta satunnaisesta puunpuremisesta. Ei kyllä hyvä, mutta onpahan kait ainakin rehellinen myyjä kun tämän menee kertomaan heti ilmoituksessa.

Ehkä se todellakin täytyy alkaa miettiä lähtevänsä sinne keski-Eurooppaan hyvinkin pian. Olettaen tietenkin, että sitä oikeaa ei Kozloveilta tai jostain muualta löydy ennen sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs on kiikarissa?
— Noni, mitäs sulla on kiikarissa? Nelly paukautti samalla kun istui kahvikuppinsa kanssa pöydän ääreen.
— Jaa niin kuin siis mitä? kysyin hämmentyneenä.
— Katsos kun Marshall meni vuotamaan tiedon, että sä olet hevosta etsimässä.

No niin, olisihan se pitänyt arvata. Ja olisi siitä toki voinut mainita Hopiavuoressakin muillekin kuin Eetulle, jolta olin kysynyt joskus ohimennen, että jos tässä sattuisi sopiva yksilö osumaan haaviin, niin olisiko tallipaikkaa tarjolla. Kuulemma oli. Ei se mikään salaisuus ollut, että minulla oli ostohousut vedettynä kainaloihin asti.

— Sä nyt varmaan osaat arvatakin, mitä on hakusessa. Joku puoliverinen tai muu sopivanrotuinen kouluratsu, mielellään pitkälle koulutettu, ei mikään kovin nuori muttei ikäloppukaan, sopivankokoinen ja -näköinen, fiksu ja muutenkin sopiva. Hinta ei ole este, jos löytyy se täydellinen.

Nelly nyökytteli tietävästi.
— Oletko käynyt jo katsomassa ja kokeilemassa jotakin? Onks jotain jo harkinnassakin?
— Simon luona kokeilin jo muutamia. Ihan ok hevosia, muttei vielä sellaista jonka olisin halunnut ihan heti. Ja nyt pikapuolin lähden käymään Kozloveilla, kun heillä kuitenkin on myynnissä useampia hevosia ja siellä lähistöllä on muutamia lisää. Grigorilla ja Anicella on suhteita sinne päin kuitenkin.
— Ootko kysynyt Suden Olavilta? Siis Oskarin isältä, Alex puuttui keskusteluun.
— En kun eikös se keskity enemmän estehevosiin?
— Niin joo, se on kyllä totta. Entäs sit se talli, mistä Ilonan Veera tuli, mikä sen omistajan nimi nyt oli, joku suomenruotsalainen? Niillä on siellä vielä ainakin yksi ellei kaksi suokkia myynnissä, toinen ainakin oli kouluratsu.
— En mä oikein suomenhevosta… Ne on yleensä vähän liian pieniä eikä niillä ehkä ihan riitä kapasiteetti kovin vaikeisiin luokkiin.

En sanonut ääneen sitä, että minä en varsinaisesti pitänyt suomenhevosista, sillä Ilona istui pöydän toisella puolella ja Hello pesi tapansa mukaan olohuoneen sohvalla, äänestä päätellen kinasivat Eiran kanssa jostakin, tosin eivät kovin vakavissaan. Myönnän että Rizin, Mortin ja varsinkin Stanimirin jälkeen olin hieman laajentanut katsantoani siitä, mikä oli kelvollinen ja sovelias kouluratsu, kun aiemmin minulle oli kelvannut vain puoliverinen. Mutta suomenhevosiin asti se ei vielä yltänyt. En minä sillä, ratsastakoon suokeilla ketkä halusivat, olivathan ne omassa kategoriassaan ihan päteviä hevosia, mutta minä halusin silkosäärisen suoritushevosen.

Oikeastaan minä voisin sulattaa oikein hyvin vaikka venäjänratsuhevosen, sellaisen kuin Barnum. Marwarinhevoset alkoivat olla jo hieman liian eksoottisia minun makuuni, vaikka kyllähän Marshall ratsasti Hakralla ihan kovissakin luokissa, pärjäsikin. Minä kuitenkin vähän vierastin koko rotua, vaikka tunnustin kyllä ettei siinä ollut taustalla mikään muu kuin ennakkoluulo. Orlovravureista en nyt ihan tiennyt, vaikka Stanimiriin olinkin ihastunut korviani myöten ja niissä oli muutenkin jotakin sellaista, joka minuun vetosi ja jota en osannut oikein kuvailla ääneen. Joka tapauksessa odotin innolla sitä, että pääsisin Kozloveille katsomaan ja kokeilemaan mitä kaikkea heillä oli tarjolla.

[Sonja T.Valvoja]

”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”
Luojalle kiitos sviitin hyvin toimivasta wifistä, sillä sain Simolta viestiä että kevään ensimmäisen puoliverihuutokaupan myyntilistat ovat tulleet. Itse huutokauppa olisi vasta keväämmällä Saksassa, mutta voisihan tarjokkaita ja niiden tietoja jo katsoa. Simo itse aikoi mennä paikan päälle vaikka tällä hetkellä kiikarissa ei ollut kuulemma erityisesti mitään. Siitä huolimatta minun kannattaisi katsoa läpi muutama poiminta…

Niin että se toimiva wifi oli kyllä tarpeeseen, koska toki sitä piti katsoa läpi videot ja kaikki. Myytäviä kouluratsuja oli parikymmentä kappaletta ja olin tuskainen jo heti toisen kohdalla. Simo oli listannut neljä hevosta, joita ainakin noin perustietojen perusteella voisi harkita. Mitäpä minä niistä osasin sanoa? Kauniita hevosia kaikki, videoilla liikkuivat hyvin ja sukutaulut eivät kertoneet minulle pääsääntöisesti mitään. Oldenburgeja oli useampia, samoin hannovereja, jokunen trakehner ja westfalen ja sitten jokin, jonka nimeä tavasin tovin: Rheinländer. Okei, – pray tell me – mitähän niillä mahtaa olla eroa keskenään? Ja mikäli katsoin oikein, niin osalla näistä erirotuisista hevosista oli sama isäori kuitenkin, että mahtaako asialla olla edes väliä? Ehkä jos jalostushevosta etsi, mutta kun minä en.

Lisäksi kaikki olivat aika nuoria, suurin osa kääntynyt juuri viisivuotiaiksi vuodenvaihteessa, osa oli vasta nelivuotiaita. Kaikki liikkuivat kuitenkin ratsastajan alla niin ammattimaisen näköisesti, että amatöörin mieltä kalvoi epäilys, että ovatko saaneet kasvaa rauhassa, tulevatko kestämään käyttöä. Ehkä sentään kuitenkin. Piti vain myöntää, etten minä oikeasti tiennyt mistään mitään. Nuoruudesta sain joka tapauksessa hyvän syyn olla suhtautumatta asiaan kovin vakavasti. Minähän olin etsimässä mieluummin jo vähän vanhempaa hevosta.

Helenaa kiinnostivat hevoset ja videot kovasti, vaikka hän tiesi niistä vielä vähemmän kuin minä. Ja mikäs siinä oli katsellessa isolta tv-ruudulta hyvälaatuisia videoita, joita pystyin näyttämään tabletiltani Chromecastin kautta. Kun Helena kysyi, että mitä minä niistä videoiden hevosista katsoin ja etsin, piti tunnustaa ettei ollut kyllä mitään käryä.

Yksi tamma kiinnitti huomiota, tosin sekin lähinnä siksi, että se oli neljännekseltään täysiverinen. Minkä minä sille voin, että se vain oli tosi kaunis! Sillä oli aivan superpitkä kaula ja olin näkevinäni siinä jotakin samaa kuin Mortissa. Hyvännäköisesti se liikkuikin, ei ihan niin ylämäkeen kuin moni muu huutokaupattava hevonen ainakin videolla, mutta sellainenhan Morttikin oli ollut ja asiaa oli pystytty parantamaan kyllä. Ainoa ”vika” oli satumaisen typerä nimi, sillä se oli Chip Girl. Chip tuli tietysti isäoriin Chip’ndalesin mukaan, mutta silti tuo kuulosti joltain… En tiedä, ei ainakaan saksalaiselta puoliveriseltä. ”Sonja Tähdistö ratsunaan Chip Girl”? No, ehkä sen voisi vaihtaa ja keksiä jonkin kivemman kisanimen.

Muutenkin tämä huutokauppa-scene oli minulle tyystin tuntematonta maastoa. Simon puheista tiesin vain, että hevosia pääsi kyllä koeratsastamaan ja niistä sai otattaa haluamiaan röntgen-kuvia ennen varsinaista huutokauppaa, jos tavanomaiset jalkakuvat eivät riittäneet. Niin että sopivaa hevosta ei tarvinnut ihan summamutikassa valikoida, mutta riskinä oli toki se, että joku toinen ostaja paksun kassan kanssa olisi kiinnostunut juuri samasta hevosesta ja hinta saattoi nousta kovaksikin. Ei tämä hevosenhankinta ihan helpolta näyttänyt vaikka valikoimaa kyllä oli.

[Sonja T.Valvoja]

Vastaus viimeisimpään joulukalenteri-tehtävään. Taustaa sen verran, että Sonja on lähtenyt ystävänsä kanssa tosiaan Thaimaahan heti joulun jälkeen.

Virallinen vanhapiika
Se oli kolmas päivä, kun löhösimme rannalla lepotuoleissa. Oli luksusta kun ei tarvinnut tehdä mitään tai jos halusi, saattoi aina astua kymmenen askelta ja mennä kädenlämpöiseen mereen uimaan tai käydä hakemassa läheisestä rantabaarista juoman. Rannalla oli rauhallista, sillä sitä riitti kilometritolkulla molempiin suuntiin ja jos jossain jotkut turistit metelöivätkin, meren kohina tukahdutti sen armeliaasti alleen.

Laskin kaksi helteessä pisaroita kylkeensä saanutta juomalasia pienelle pöydälle aurinkotuoliemme väliin.
— Kas siinä, tilasin sitä samaa taas.
— Kiitos, mä haen sit seuraavat, Helena lupasi ja kurottui kohti lasiaan.

Juoma oli makeaa ja hedelmäistä eikä siinä ollut alkoholia, joten niitä saattoi juoda ihan vaikka janoonsa.

— Ootko palannut jo Tinderiin? kysäisin Helenalta. Täällä oli oiva tilaisuus puhua miesasioista, kun ei ollut ketään miehiä kuulemassa.
— Äää, en. En tiedä, kai sen voisi taas asentaa, mutta oikeasti se masentaa jo pelkkänä ajatuksena. Jos sitä olisi hetken aikaa ihan yksikseen. Tai jäisi ihan lopullisesti viralliseksi vanhaksi piiaksi.
— Sama on vähän käynyt mielessä, hymähdin.
— Mites se tapaus Joni? Helena viittasi viimeisimpään löytööni, jonka kanssa olin tavannut parikin kertaa juuri joulun alla eikä mitään vikaa ollut vielä löytynyt, varsinaisesti.
— En mä oikein tiedä mitä se haluaa vai haluaako mitään. Se vaikuttaa kyllä ihan ookoo tyypiltä, mutta jotenkin siitä ei ota selvää.
— Se voi olla näitä, jotka pyörittää useampia naisia samaan aikaan tai pitää takaovea auki, että jos löytyisi vielä parempi.
— Niin. Se kävi kans mielessä. Sekin kävi mielessä, että heitän koko Tinderin huitsin kuikkaan ja annan olla. Vaikken mä nyt ole siellä ollut kuin vasta kuukauden tai vähän reilu, mutta mädistä omenista on huono valita ja tuntuu siltä, että suurin osa ei ole tosissaan tai sitten niissä on jotakin muuta vikaa.

Helena naurahti huvittuneena, mutta kyynisesti.
— Joo, sitähän se vähän on. Sitten jos löytyy joku hyvä, niin sillä tuppaa olemaan vientiä sitten muutenkin.
— Tai ainakin sitten liian suuret luulot itsestään.
— Sitäkin…

Olin vähän aikaa hiljaa, mutta oli pakko lisätä kuitenkin:
— Ja meillähän ei ikinä ole liian suuret luulot itsestämme, tietenkään.

Helena oli juuri ottanut siemauksen lasistaan ja pyrskähti.
— Ei tietenkään! Koskaan ollutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Joulupukkia tuuraamassa, versio 2022
Olin lykännyt ja lykännyt tätä asiaa, miettinyt välillä jos ehkä pitäisi vain antaa olla. Eihän asia enää minulle kuulunut, mutta olisihan se nyt toki kohteliasta. Lopulta kysyin Harrin mielipidettä siitä, jos veisin hänen vanhemmilleen joululahjaksi vähän riistalihaa ja ehkä joulukukan tai vaikka lahjakortin. Harrin mielestä se oli ihana idea, että jos vain suinkin viitsisin niin…

Sitten mietin kaksi päivää, että pitäisikö ilmoittaa etukäteen tulevansa (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kahvipöytää ja kaikkea) vai käydä yllättäen (Harrin äiti kuitenkin stressaisi kun ei ollut sitä kahvipöytää tarjota). Siihen en enää Harrilta kysynyt neuvoa vaan päätin lopulta soittaa. Harrin äiti vaikutti ilahtuneelta ja toivotti tervetulleeksi, hän keittäisi kahvit ja teet sitten (arvasin).

Sormet jäässä kaivelin pakastimestani lihoja. Jauhelihaa ainakin muutama paketti, se meni aina. Kulmapaisti mukaan myös ja tuosta erikoisempana peuran kylkirivi. Muistaakseni he pitivät maksastakin, joten sitäkin voisi viedä, vaihtelua sekin. Ja vaikka tuosta vielä yksi kokonainen sorsa, kun Harrin äiti osasi lintua kyllä laittaa ruuaksi. Hmm, toivottavasti heillä on pakkasessaan tilaa. Lisäksi otin mukaan vielä pienen suklaarasian ja ostaisin matkalta myös joulukukan sitten vaikka. Liioitellaan nyt sitten kunnolla ja toisaalta tämä aika nousseine hintoineen kyllä iski eläkeläisten kukkaroon lovea. Että ehkä ja toivottavasti menee ihan tarpeeseen.

Varsinkin lihojen vastaanotto oli niin ilahtunut, että tunsin piston sielussani: olisinhan voinut tuoda jotakin jo syksyllä, ihan muuten vain. Kun sitä riistalihaa nyt oikeasti oli ja jos vahingossa pääsi loppumaan, niin Otavan pakastimista sai aina lisää.

Kahvipöydässä en puhunut pahemmin itsestäni vaan kuuntelin heidän huoliaan. Kaiken kallistuminen tosiaan näkyi ja tuntui heillä eri tavalla kuin minulla. Olivat päättäneet luopua autostakin, tosin pääsyy siihen kuulemma oli se, että Harrin isän näkö alkoi heiketä. Kyllä lääkäri oli vielä viimeisimmässä tarkastuksessa antanut luvan ajokortin uusimiselle, niin häntä itseään vähän jo epäilytti. Minusta tämä oli tosi kunnioitettava päätös, vanha bussikuski kuitenkin ja ikänsä autoa ajanut. Ihan varmasti siitä luopumisessa oli henkinen kynnys.

— No tottahan se vähän, hän kuittasi huolettomasti. — Mutta kattopas tyttö, kun siinon sekin, että kun sitä autoa on koko ikänsä ajanut ihan omiksi tarpeikseen. Ja kun täällä kauppa on alakerrassa ja muut palvelut kivenheiton päässä, niin ei tässä nyt oikein sitä autoa ikäväksi käy. Kyllähän se tämän muutaman vuoden täällä oli jo niin pienellä käytöllä, että olisi kohta ruostunut paikoillensa, kun minen ole ikinä uskonut oikein huviajeluihinkaan.

Myönsin perustelut oikeiksi ja olihan siitä ollut puhetta jo aiemminkin, että jos myisivät autonsa. Nyt oli sitten sopiva hetki. Vannotin heitä kuitenkin, että soittaisivat, jos kuitenkin tarvitsisivat autoa, kyllä minä voisin tulla kuljettamaan. Harrihan ei kuitenkaan vielä palaisi miltei vuoteen. Että vaikka en nyt enää seurustellutkaan Harrin kanssa, niin kyllä ihmistä piti auttaa hädän tullen. He lupasivat, mutta niinhän he olivat luvanneet aina.

Koin minä yllätyksenkin sillä vierailulla. He kyselivät minunkin kuulumisiani ja piti sivulauseessa sanoa, että kävi nyt sillä tavalla että se minun hevonen ei siitä jalastaan toipunut vaan rikkoi sen toistamiseen ja se piti lopettaa. Harrin äiti äityi siunailemaan, että voi miten kurjaa, niin kaunis hevonen oli ja enkös minä ihan vakavissani kilpaillutkin sillä. Myönsin kilpailemisen toki, mutta jäin miettimään, että mistä hän tiesi miltä Mortti näytti. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kysyä tätä erikseen, sillä hän kuulutti Harrin joskus näyttäneen kuvia ja jotain videoitakin heille Mortista ja minusta kilpailemassa. Että kyllä se oli näyttävä hevonen, sellainen tulenvärinen ja siro. Minulle nousi vähän pala kurkkuun tästä.

[Sonja T.Valvoja]

Pahempi kuin Tinder
Se kahvilan tarjoilijatyttö tervehti jo kuin hyvääkin tuttua. Olihan se totta, että tämä oli jo kolmas kerta parin viikon sisään. Ja taas olisi eri mies tulossa. Päätin selittää:
— Taas Tinder-treffit tiedossa, sanoin hymyillen.
— Aaa, aivan! tyttö huudahti ymmärtäväisesti. — No tännehän niitä on hyvä tuoda.
— Joo, no, tämänkertainen tapaus ehdotti eka ABC:tä, sanoin äänellä, josta kuulsi syvä epäusko ja lievä iva.

Tyttö tirskahti kämmeneensä mutta pyysi heti anteeksi.
— Älä suotta, reagoin itse samoin.

Siitä tarjoilijatar varmaan osasi laskea, että odotukset eivät tällä kertaa olleet kovin korkealla. Niinkuin eivät olleetkaan. Olin asentanut Tinderin ja lähtenyt katsomaan, mitä siellä oli tarjolla. Tarjontaa oli, mutta tunnetusti määrä ei korvaa laatua. Muutama ihan lupaavan oloinen tapaus oli ghostannut, ”mitä kuuluu”-kyselijät olivat vähän pitkästyttäviä, jotkut kirjoittivat niin kamalan huonoa tekstiä, että puolet piti arvata ja jotkut eivät selkeästikään olleet viitsineet lukea profiiliani edes läpi.

Se ensimmäinen treffikaveri kertoi ulkomaanmatkoistaan, joita oli ollut peräti kaksi (ja tyyppi oli päälle nelikymppinen): toinen Viroon viinalastia hakemaan ja toinen Viipuriin, en kysynyt mitä sieltä haettiin. Kummassakin oli ollut ihan kivaa, paitsi että oli ulkomaalaisia niin paljon. Tallinnan vanhakaupunki? Jaa että mikä? Puhumattakaan siitä äimistyksestä, kun sanoin asuneeni kesän ulkomailla. Ei siitä sen enempää.

Toinen meni laukaisemaan suustaan sen kaikkien turnoffien isän ja äidin: ”Hehe, mä en leiki ruualla”, kun tuli puhe hevosharrastuksesta. Minä olen kuullut tuon saman ”vitsin” jo lapsena ja vanha ja huono se oli silloinkin. Ei jatkoon.

Tämänpäiväinen oli ihan kelvollisen näköinen, muttei päässyt siitä ABC:stä ylitse. Siellä olisi saanut ihan yhtä hyvää kahvetta ja pullaa ja paljon halvemmalla, että ihan turhaan tultiin tänne maalikylille. Juu tiedän, ABC:t puolustavat paikkaansa kyllä ja hyödynnän niitä itsekin matkalla kun ne ovat yleensä luotettavia taukopaikkoja. Saa tankattua sekä itsensä että auto ja vessojen siisteystaso on yleensä vähintään välttävä. Mutta treffipaikkana, voi Mooseksen munat! Lähetin illalla viestin, että eiköhän tämä ollut tässä, hyvää loppuelämää.

Ajattelin poistavani koko Tinderin, sillä tässä oli oikeasti paljon pahempi savotta edessä. Anice oli koostanut oikein ison kansion, jossa oli tietoja myytävistä hevosista heiltä ja lähiseudulta. Samalla vaivallahan kävisin katsomassa vähän muitakin myyntihevosia, kun kerran itärajan taakse lähdin. Selailin kuvia, tietoja, Anicen kommentteja, röntgen-kuvia, sukutauluja ja videoita. Tykkäsin ainakin pintapuolin tosi monesta hevosesta, sillä moni muistutti kovasti Barnumia ja Barnumia olin aina vähän salaa ihaillut. Se oli kevyt, kaunis, herkkä, hyväliikkeinen, kipinöivä, muttei mahdoton. Sellaisen hevosen kun saisi itsekin!

Ja oi! Joukossa oli yksi nuori orlov-ori, Kozlovien oma kasvatti. Vähän liian nuori minun makuuni, mutta oli pakko tarkistaa, että ei kai vain Stanimir ollut isänä. Ei sentään, huh. Jos olisi ollut, olisi saattanut käydä todella, todella köpelösti… Kaunis se kyllä tämäkin nuorukainen oli, joten ehkä sekin pitää katsastaa, jos ei muuten niin huvikseen.

Muuten tarjonta koostui lähinnä puoliverisistä ja niistä venäjänratsuhevosista, mutta löytyi seasta yksi täysiverinen ja pari eksoottisempaakin eläjää sen orlovin lisäksi, niitä marwarinhevosia ja yksi ahaltek, sellainen kermanvaalea kummitushevonen. Se täysiverinen oli tosi kivannäköinen tamma, katselin sen kuvia ja videoita. Näytti liikkuvan kauniisti ja kevyesti ratsastajankin alla, joten sen voisi todellakin kokeilla. Aika moni niistä puoliverisistäkin sai paperilla plussan, saa sitten nähdä tuleeko jostain oikein hyvä match.

[Sonja T.Valvoja]

Fiilis, ratsastettavuus vai hyvä paketti?
Niin minä sitten lähetin Simolle viestiä, että jos tulee jotakin kiinnostavaa hevosta kiikariin, niin ilmoittelee. Että olisi tällä kertaa ihan tieten tahtoen verkot vesillä. Eka kerta se minulle oli, kun olin ihan tosissani hevosta ostamassa. Salierin hankinta aikoinaan oli vähän niinkuin pakko ja Mortti oli sataprosenttinen vahinko. Mutta nyt siis: hevosen ostoon.

Simo ei aikaillut vaan soitti ja ilmoitti minun olevan enemmän kuin tervetullut tallille käymään. Kaikki on tarvittaessa myynnissä, vaikka paita päältä, jos sen haluan jostain syystä. Tarjolla olisi useampi ihan varteenotettava kouluratsuntekele, joita voisi vakavissaan kokeillakin. Niin minä pakkasin ratsastuskamat autonperään, Axan vöihin ja lähdin kohti Tamperetta kun kerran ei tarvinnut edes järjestää hoitajaa kellekään.

Simon tallilla tunsin katseita selässäni, kun tietysti sana oli jo levinnyt että tälle ja tuolle hevoselle on tulossa koeratsastaja. Ei sen sinänsä pitänyt kellekään mikään yllätys olla, sillä Simo oli ennen kaikkea hevoskauppias, mutta tietysti jokainen Simon hevosella ratsastava pelkäsi juuri sen oman ratsunsa puolesta. Ja niin yksi jos toinenkin mulkaisi minua vihamielisesti, tai ainakin kuvittelin niin.

Ensimmäinen puoliveritamma oli vähän äksy hoidettava eikä se ratsunakaan tuntunut kovin yhteistyöhaluiselta. Simo sitä kommentoikin, että sen kanssa kestäisi jonkin aikaa päästä sinuiksi, vaikka kapasiteetikas hevonen se oli. Siitä ei mikään miellyttävä kuva jäänyt noin pintapuolisesti, mutta panin sen kohdalle mieleeni kysymysmerkin. Mistä sen tietää vaikka kyseessä olisi varsin kivakin tamma, kunhan tutustuttaisiin.

Toinen oli se Salierin tarhakaveri, Eki. Se oli edelleen niin komea että aivot heitti volttia pelkästä näkemisestä, mutta selästä käsin se ei vakuuttanut. Hyväluonteinen kyllä ja miellyttämisenhaluinenkin, mutta vaikutti hieman raskassoutuiselta. Eteenpäinpyrkimystä puuttui eikä sellainen ollut minun hevoseni.

Kolmas oli taas tamma, jolla sitä eteenpäinpyrkimystä oli vähän liiankin kanssa. Se reagoi isosti kaikkeen, oli se sitten huolimaton apu tai jokin ulkopuolinen häiriötekijä. Silmänvalkuaiset vain vilkkuivat kun taas mentiin. Simo huomautti sen olevan vartti-täysiverinen ja huomasin ennakkoluulojeni täysiverisiä kohtaan heräilevän, vaikka Mortti olikin ollut niin hieno ja hyvä ja täysiverinen. Silti tammasta jäi tietynlainen hyvä fiilis. Haastavaltahan se tuntui eikä minulla ollut juurikaan kokemusta tammoista, mutta ehkä sen kanssa selviäisi. Varovainen plussa tälle ja nimi mieleen, se on Manta.

Neljäskin oli ihan ookoo, nuorehko FWB-ruuna, jonka kanssa en suoraan pääsisi vielä mihinkään vaativiin luokkiin, mutta aikanaan siitä kyllä sukeutuisi hyvän ratsastajan kanssa ihan varteenotettava kouluratsu, Simo oli varma siitä. Varmaahan toki ei hevosten kanssa ole olemassakaan, mutta lupaavalta se kuulosti ja tuntui. Fiksu ja järkevä tapaus muutenkin, ei ehkä ihan sitä mitä minä hain, silti sama varovainen plussa myös tälle.

Illalla kotona pyörittelin hevosten tietoja, kuvia ja videoita, joita Simo oli koeratsastuksista ottanut ja yritin muistella tarkkaan, miltä mikäkin hevonen tuntui. Huomenna menisin kokeilemaan vielä muutama hevosta lisää. Vielä näistä ei yksikään tarjonnut sitä samaa fiilistä kuin Mortti aikoinaan vaan en tiedä kannattiko tällaisessa asiassa mennä varsinaisesti fiilis edellä. Ihan kivoja hevosia nuokin pari vähintään olivat, mutten tiedä oikein mitä minun pitäisi hakea, sitä kokonaisfiilistä vai hyvää ratsastettavuutta vai järkevintä pakettia vai lupaavinta sukua vai jotain muuta. Tämä ei näyttänyt lainkaan yksinkertaiselta savotalta.

[Sonja T.Valvoja]

Kun ei ole hevosta, ei ole mitään
Mortin lopetuksesta on kulunut viikko ja nyt on jo aika selvää, ettei tällaista elämää ole. Pyörin vain kotona kuin yksinäinen herne saavissa enkä saa mitään aikaiseksi. Päivissä ei ole mitään kiinnekohtaa, ei mitään rutiinia tai rakennetta, kun ei tarvitse mennä tallille. Aika usein kyllä lähden Hopiavuoreen kuitenkin. Olen ratsastanut siellä Barnumilla pari kertaa ja Jussilla kerran, kun Eetu ei ehtinyt ja Outi ei pystynyt.

Ajattelin alunperin, että ehkä voisi harkita jotakin hevosiin liittyvää kevään korvalla sitten taas, jos siltä tuntuu. No, siltähän tuntuu enkä todellakaan jaksaisi odottaa kevääseen asti. Mutta hevosen hankkiminen on niin iso juttu, ettei sitä voi kiireellä tehdä. Voi siis olla että tässä joutuu kuitenkin kärvistelemään kevääseen asti ja tiedä vaikka kauemminkin.

Vaikka voisinhan minä vuokrata jonkin hevosen. Tai ottaa ylläpitoon, jos vain jostain löytyisi sopiva. Olen niin Salierin ja Mortin pilaama, että ihan mikä tahansa ei kelpaa. Tarttee olla laadukas, hyvä kouluhevonen, suht pitkälle koulutettu, isokokoinen, järkevä eikä siitä ole ikinä haittaa, jos on vielä nättikin. Niinkuin Mortti oli. Ja luonnollisesti terve ja hyvätapainen ja mitä kaikkea. Onhan siinä vaatimuksia kerrakseen!

Vai pitäisiköhän kysellä Royal Gardenista tai vaikka lähteä käymään siellä? Riziä tuskin myyvät, kun on jalostusori ja kaikkea. Ja voisihan olla että se on pikkuisen liian vaativa ja pikkuisen liian korkealla tasolla minulle. Ehkä siellä olisi joitain muita.

Tietysti voisin Simollekin vihjaista, että ilmoittelee, jos haaviin osuu jotakin sopivaa. Tähän mennessä olen tiukasti sanonut, ettei mitään uusia tarjouksia tähän osoitteeseen, mutta saahan sitä mieltään muuttaa. Simolta varmaan löytyisi ihan lupaavia tapauksia ja hän kuitenkin tietää, mikä minulle sopii.

Salieri sitten… Minä oikeastaan haluaisin sellaisen hevosen, jolla voisi ratsastaa peräti tavoitteellisesti, ehkä kilpaillakin (joo morjes, mikä minua vaivaa?) ja Salieri ei jotenkin sovi siihen kuvaan. Vaikka onhan se ihan hyvin kilpaillut Anssin kanssa, mutta minulle se on aina se kullanmuru, astetta tasokkaampi harrastehevoseni. Eli pitäköön Anssi Salierin niin kauan kuin haluaa, kun heillä kerran menee hyvin.

Marshallin vanhemmat kutsuivat minua jouluksi käymään. Kai Anice ajatteli että olen ihan yksinäinen ja nyt vielä ilman hevostakin. Kilttiä häneltä. Kiitin kutsusta, mutta en nyt jouluna lähde ainakaan Venäjällä käymään. Sen sijaan ensi vuoden puolella voisi. Pääsisi ainakin ratsastamaan ammattilaisen silmän alle ja tiedä vaikka jos heiltä tai heidän kauttaan löytyisi jotakin kiinnostavaa. Pitää ehkä lähettää sähköpostia Anicelle ja mainita asiasta.

Mutta taas kello on tulossa kaksi iltapäivällä ja minä käyn levottomaksi, kun oikeastaan pitäisi lähteä tallille, mutta ei ole mitään syytä. Axa myös on ihan sitä mieltä, että tarttis mennä. Lähden Axan kanssa ulos ja se tietysti suuntaa heti autolle. Minulla kestää vähän aikaa saada houkuteltua se pois. Voi tyttö-kulta kun maailma on nyt tällä tavalla rikki.

[Sonja T.Valvoja]

Nellyä ei käy vastustaminen

Katkelmia Hopiavuoren Whatsapp-ryhmästä.
Sonja: Ei kun mä skippaan ne pikkujoulut
Nelly: Et muuten skippaa
Sonja: Ei mulla ole hevostakaan sinne
Marshall: Paitsi Barnum
Sonja: Niin mutta kellä sä sitten ratsastat?
Marshall: Haen Stanimirin siksi päiväksi tänne.
Sonja: Stanimir! Onks se Suomessa?
Marshall: On kyllä tällä hetkellä.
Marshall: Mutta valitettavasti sitä en kyllä uskalla sinulle antaa. Saat tyytyä Barnumiin.
Sonja: Joo, en mä sillä. Mutta mä en ole ratsastanut Barnumilla
Nelly: Kannattaisi varmaan sitten tulla ratsastamaan sillä etukäteen
Marshall: Onko sinulla huomenna aikaa iltapäivästä?
Sonja: Teknisesti ottaen on mutta en mä nyt tiedä
Nelly: Noni, sitten tulet huomenna. Ja raahaat ratsastuskamat mukana. Sua ei ole näkynyt viikkoon täällä muutenkaan
Sonja: Edelleenkään, mulla ei ole enää hevosta…
Nelly: Ei liity mitenkään tähän asiaan.

[Sonja T.Valvoja]

(K-18 ajatustenvirtaa, että sori ja omalla vastuulla ja Eetu poistaa jos menee yli hyvän maun.)

Joulu
— Kai sä nyt jouluksi meille tulet, Markus oli kysynyt. Tai oikeastaan en tiedä tarkoittiko hän sitä edes kysymykseksi. Niin, olisihan se toki ihan luonnollista, että olisin joulun Otavassa, kun siellä kuitenkin oli kaikki ne, joita minä perheenäni pidin.

Mutta.

Mutta.

Mutta kun. Minulla oli taas sellainen olo, että pitäisi repäistä, tehdä jotakin epänormaalia. Ja mielellään matkustaa jonnekin, missä saisi henkistä välimatkaa näihin kaikkiin ongelmiin miehiin joihin olin taas sotkeutunut. Olisi nyt edes jotakin uusia kuvioita, mutta kun ei vaan ne samat vanhat.

Tampereella käydessäni lähdin Anssin kanssa lauantai-iltana kaupungille syömään ja senhän tietää, miten siinä kävi. Päädyimme yöksi minun asunnolleni, vaikka niin olin vannonut, että tämä sekoilu Anssin kanssa piti loppua kertakaikkiaan. Mutta jos on puoli vuotta ollut ihan yksin, niin ei siinä vaiheessa paljon nirsoile. Eikä Anssissa mitään vikaa ollut, paitsi että oli edelleen naimisissa oleva perheenisä, muuten hyvä. Oliko jollain myydä moraalia ja selkärankaa, mä tarttisin?

Sitten Harri. No, hän oli turvallisesti edelleen siellä Torontossa, mutta jostain kumman syystä olin mennyt kertomaan hänelle Mortin lopetuksesta. En edes tiedä että miksi juuri Harri, paitsi että Harri tunsi ja tiesi Mortin ja oli tietysti surullinen uutisesta. Mutta silti! Harri oli ex! Tuskallinen ex. Exille ei kerrota uutisia, exät unohdetaan ja annetaan olla ja kertakaikkiaan vältellään, jos vain voidaan.

Asiat olisivat hyvin, jos olisin vain kertonut, että Mortti on lopetettu ja Harri vastannut, että onpa surullista, otan osaa, yritä selvitä, end of story. Mutta ei: Harri oli kysellyt vähän kuulumisia, olin vastannut jotakin. Olin kysynyt itse, että mitäs Torontoon kuului. Harri kertoi töistä ja töiden ulkopuolelta. Ratsastusharrastus oli jatkunut sillä samalla tallilla, missä viime jouluna kävimme. Se sentään oli kiva kuulla. Siis ihan oikeasti kiva.

Sen illan jälkeen olimme viestitelleet muutenkin, ihan lyhyesti ja korrektisti vain, mutta vähän joka päivä. Ehkä Harri halusi tarjota jotain seuraa tai lohtua. Tai! Ehkä hän osasi laskea, että paluuseensa oli vajaa vuosi aikaa ja nykyään nämä vuodet kuluivat niin nopeasti että kohtahan se syyskuun alku olisi. Sitten Harri olisi taas täällä Seinäjoella! Että jospa hän ajatteli, että voisi alkaa vähän lämmitellä suhteita tähän suuntaan.

Olin minä miettinyt sitä itsekin, että mitä sitten kun Harri palaa. Pitäisikö antaa tilaisuus, pitäisikö yrittää uudestaan? Eihän Harrissa mitään vikaa ollut, edelleenkään. Minussa kyllä oli senkin edestä, kun olin mennyt vehtaamaan useamman kuin yhden miehen kanssa Harrin lähdettyä ja Anssin kanssa varsinkin vieläpä ihan säännöllisesti. Silloin ei ollut morkkista, kun olin liian kiireinen perustellessani toimintaani itselleni ja keksiessäni kaikenlaisia hyviä syitä siihen, miksi Anssia ei kannattanut heivata kuvioista pois. Nyt jälkikäteen omatunto kolkutteli kyllä, mikähän logiikka siinäkin oli.

Mutta niin. Olin tehnyt paskamaisen tempun Harrille, vaikkei hän sitä tiennytkään. Jos tästä nyt jotakin uutta pitäisi alkaa kehitellä, niin rehellisyyden nimissä minun pitäisi tunnustaa tekoseni Harrille. En minä voisi olla muuten. Ja se olisi siinä sitten. Harri tuskin voisi antaa anteeksi ja miten paljon se häntä satuttaisi. Vähemmällä tuskalla selviäisi, jos vain sanoisi suorilta ”Ei” eikä selittäisi sen enempää. Ei tällä ollut tulevaisuutta.

Toisaalta enhän minä tiennyt, jos Harri palaisi Kanadasta naisen kanssa. Palaisikin, ei tarvitsisi miettiä tätä edes teoriana.

Eikä kahta ilman kolmatta. Tänäkin vuonna Vladimir järjesti itsenäisyyspäivän juhlat ja olin ilmoittanut tulevani. Sitten unohdin koko jutun, kun Mortin jalka ja lopetus veivät kaiken aivokapasiteettini. En siis muistanut edes perua ja Vova oli kuitenkin varannut minulle oman huoneenkin, kun olin pitkämatkalainen. Juhlafiiliksessä oli vähän tekemistä, mutta se oli kyllä ihan hyvä tehdä jotain muuta, nähdä joitain muita ihmisiä ja puhua jostain ihan muusta. Kyllä iloinen kuoharihiprakka kotona nököttämisen voitti.

Vladimir oli viime talvena kuvitellut jo ties mitä, saavansa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Sitten kun sain kakaistua ulos faktat siitä, että olin edelleen suhteessa Harrin kanssa (silloin vielä!) ja että prinsessaa ja puolta valtakuntaa ei ollut tulossa, hän oli pahastunut siitä. Ymmärsin kyllä ja tiesin tehneeni hänelle(kir) rahtusen ruman tempun. No, ilmeisesti vanhat kaunat olivat hapertuneet olemattomiin, koska sen verran sydämellinen oli vastaanotto. Ja tällä kertaa tein selväksi ennen lähempää kontaktia, että vaikka teknisesti ottaen olinkin sinkku ja Suomessa, en voinut tai uskaltanut luvata mitään sen enempää, en ainakaan vielä. Sekin kelpasi Vovalle. Oliko hänellä kuitenkin jotakin toiveita tai haaverepaleita johonkin suuntaan, en tiennyt.

Niin että jos sitä yrittäisi vaikka hommata äkkilähdön Khao Lakiin jouluksi.

[Sonja T.Valvoja]

Hehe kato, Alexkin on ihan ymmärrettävä, inhimillinen ihminen, joka jännittää, ei vain möläyttelevä suorasuu (ei, en tosiaan pitänyt Alexia sellaisena, vaikka toistaiseksi minä saan hahmosta irti lähinnä karikatyyrin). Tosi mielenkiintoista siis lukea, miten Alex reagoi ja tuntee ja käyttäytyy kun on jännä paikka.
Niin ja tietysti kovasti paljon onnea voitosta!

[Sonja T.Valvoja]

Ei voi tällä tavalla pelotella ihmistä! Ei Barnumilla saa olla mitään vikaa nyt. Hopiavuorihan on kohta yksi vaivaistalli.

Jotenkin tästä kuitenkin tärkeimpänä panee merkille Marshallin tietyllä tapaa ammattimaisen suhtautumisen hevosiin: Marsh ei mehustele kaikenmoisilla kauhuskenaarioilla eikä hätäile kenties olemattoman hädän takia… vielä. Sitten vasta kun on oikeasti syytä hätäillä, niin sitten hätäillään. Hyvin analyyttinen lähestymistapa muutenkin, muttei sentään kuitenkaan ihan, vaan siellä mielenpohjalla kuitenkin on toive siitä, että kunpa se yksi pieni kävelylenkki nyt kuitenkin voisi muuttaa kaiken. Ajatusmaailma kuulostaa siis ammattimaiselta ja analyyttiseltä muttei tunteettomalta.

[Sonja T.Valvoja]

Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta

Haha, no todellakin! Jo lukiessani siitä miten koululuokka meni, ajattelin juuri tätä, että nyt Oskari pitää kyllä kurinpalautuksen sileällä.

Oskari on tässä tarinassa kyllä taas ihan todella itsensä, mutta lohdullista on se, että pikkujouluillan paljastukset eivät ole liiaksi jääneet kummittelemaan. Sitä minä ehkä eniten pelkäsin, että Oskari ei uskalla enää ikinä puhua Ilonalle mitään ja luikkii karkuun kun vain näkeekin Ilonan (no, kyllähän se vähän, tuossa Oskarin tallipäivispostauksessa, mutta pääsi siitä kuitenkin nyt ylitse). Siinä mielessä voi ehkä olla hyväkin asia, että Ilona järkyttää tällä tavalla Oskaria, saapahan muuta ajateltavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minä arvasin että tämän rekka-stoorin takana on jotakin tosi-tosi vankkaa sisäpiiritietoa tai sitten olet ihan pahuksen hyvä kuvittelemaan ja keksimään asioita (nämä eivät toki ole toisensa poissulkevia asioita). Koska kuten kommentoinkin jo tuota tekstiä: se oli ihan hirveän uskottavan kuuloinen näin maallikon mielestä, mutta samalla myös tosi ymmärrettävä sille samaiselle maallikolle.

Mutta siis joka jumalan kirjoittajan painajainen että joku toinen panee keskeneräisen tekstin jonnekin jakoon. Olisin kyllä kans kuollut siinä kohtaa tai ainakin hautautunut jonnekin varastokaapin viimeiseen peränurkkaan hyllyn alle enkä tullut ikinä sieltä pois. Koska nolous.

[Sonja T.Valvoja]

1. Mikä tänä vuonna kirjoittamistasi tarinoista oli oma suosikkisi? Miksi sitä oli mukava kirjoittaa / miten tarina syntyi?
Näitä on monta, mutta ihan ensimmäiseksi haluan nostaa esiin Tuhlaritytön, koska onhan se kotiin Hopiavuoreen paluu mahtava juttu, olkoonkin että syy ei ollut niin kovin mahtava.
Tallipäiväkirjasta löytyy toki toinenkin suosikki, Nellyä ei käy vastustaminen. En muista mistä siihen idean sain, mutta se oli hauska kirjoittaa, tuollainen lyhyt ja nopea välipala.
Ja sitten spinnareiden puolelta ihan alkuvuodesta kirjoitettu Everything’s gonna be alright, siinä oli vielä Harri, joka nyt jo tuntuu muinaishistorialta ellei kummittelisi Sonjan ajatuksissa.

2. Mitkä ovat olleet top 3 mielenkiintoisimmat hahmot Hopiavuoressa tänä vuonna? Miksi?
Saako vastata että kaikki? Ai ei vai? No hö!
1. Ilona ja Alex, tämä parivaljakko on tuonut tosi paljon elämää Hopiavuoreen ja minun on vieläkin vaikeata uskoa, ettei Ilonaa kirjoita Hopiavuoren omistaja 😀
2. Janna ja Jannan käänteet elämässä ja varsinkin Elli ja Rasmus siinä sivussa.
3. Outi-Outi-Outi-OUTIII!! Kiitos paluusta.

3. Minkä Hopiavuoren hevosista haluaisit omistaa oikeassa elämässä tällä hetkellä? Miksi?
Varsinaisesti en ole hevosharrastaja, joten en oikeastaan ketään, mutta Barnum on vähän sellainen salasuosikki aina kun se on niin hieno.

4. Mitä tapaa, piirrettä tai ominaisuutta on ollut vaikein kirjoittaa omalle hahmollesi?
Äääh, kaikkea… Luin tuossa joskus vanhoja tekstejäni ja huomasin, että olin jossain vaiheessa kirjoittanut Sonjalle aika usein tiettyä sanaa puheeseen, ihan tarkoituksella. Mutta sitten olin unohtanut sen! Miksi? En minä vain tiedä.

5. Mitä Hopiavuoren hahmoista tai hevosista on mielestäsi vaikein kirjoittaa?
Hello. Hello edelleen, aina ja ikuisesti, aamen. Toki myös Oskari, Chai, Eirakin.

[Sonja T.Valvoja]

Liityn laulukuoroon: tosi mahtava kuva, kiitos! Eihän tässä muuta joululahjaa enää tarvitsekaan tämän lisäksi.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä, traaginen on oikeasti se ainoa sana tätä kuvaamaan. Ja mä en arvannut tätä (tai siis muistanut ajatella asiaa), kun Milan valssasi Hopiavuoren tupaan. Voi Hello, Hello.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Chai! Johan kaikki oli ihan liian hyvin mennytkin tällä saralla. Mikä itsepetos: jos kukaan ei tiedä, Noaa ei ole olemassa. Nyt kaikki tietää ja kaikki on pilalla ja väärin.

[Sonja T.Valvoja]

Minä kommentoin nyt tätä viimeisintä ensimmäiseksi tai oikeastaan vähän koko kokonaisuutta, mutta siis IHAN MAHTAVA pikkujoulujatkumo Oskarilla ja Ilonalla! Tämä on ollut tosi hienoa luettavaa ja jotenkin niin… niin… En tiedä mitä. Se ei jotenkaan ollut yllätys, että tieto Oskarin ns. historiasta lipesi juurikin Alexilta, koska Alex nyt on Alex ja toisaalta vissiin ainoa, joka asian varmaksi tiesi, vai mitä? Jään nyt vähän odottamaan, että mitä tästä kuviosta oikein vielä tulee, leviääkö tieto Hopiavuoressa vai ei.

[Sonja T.Valvoja]

PASKAPULKKA xD
Ei tätä olisi kyllä saanut laatikonpohjalle jättää, minusta ihan kiva teksti tästä talliarjesta ja siitä, miten ikäviä vastuita vältellessä vaikka pesee ikkunat tai tyhjentää tarhaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ja kuten kaikki varmaan tiedämme, se on IHAN ERI ASIA lähettää tuollainen viesti Oskarille kuin vaikkapa Sonjalle, vaikka teksti ja sanavalinnat olisivat aivan täysin samat. Niin ettei ihme jos Outi ei pysty vakuuttamaan edes itseään. Tämä on niin tunnistettava tilanne että hykerryttää ihan 😀

[Sonja T.Valvoja]

Ja niin hieno kun Stanimir on! Aijjettä, minä niin toivon, että Stanimir tulisi ja näyttäisi ja pesisi oikein juuriharjan kanssa kaikki ne puoliveriset. Ja niinhän tuo näytti voittaneen, että jesss ja onnea!!
Vaikka ei siinä, onhan Sonjakin jonkin sortin rotukriitikko, kun ei aluksi tahtonut täysiveriseen edes koskea, kun puoliverinen sen olla pitää. Vaan onpa tuo sittemmin kavunnut barokkihevostenkin selkään ja viihtynyt siellä. Sonja ei ole sillä tavalla kovapäinen että pitäisi ennakkoluuloistaan kynsin hampain kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Outi! ”Tykkäätsä Oskarista?” Tosi viattoman oloinen kysymys sinänsä, kun eihän Outi tiedä mitä Ilona ajattelee, mutta täältä ylhäältä käsin voi vain todeta, että oli kyllä ihan kympin arvoinen möläytys 😀 Ei ihme että Ilona melkein tukehtuu.

Muuten taas tosi tuttua Outia tämä, hieno teksti ja hieno tunnelma, kaikista möläytyksistä huolimatta.

[Sonja T.Valvoja]

Viimeaikaisten tapahtumien valossa minulle tuli tästä tekstistä tosi inhottava fiilis. Että ei kai Veera, ei kai silläkin ole nyt jokin vika, vaiva tai sairaus, että mitä jos sekin päätyy sairaslomalle. Toivottavasti ei, mutta kyllä tässä jo kohtalon kellot alkoi kilkattaa tätä lukiessa.

Mutta ei tässä onneksi mikään tuomiopäivän fiilis ole kuitenkaan, noin kokonaisuudessaan. Simaseikkailu jatkuu! Kiva että edes Ilona muistaa Oskarin oman toiveen, sen siman, kun kaikilla muilla on jotakin olevinaan tähdellisempää. Tietysti Ilonalla on kyllä ns. taka-ajatuksia asian ja Oskarin suhteen, mutta kuitenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Eipä ole eka kerta kun Hello on kauhan varressa ja viimeksikin tuli sanomista (”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää”). Tuli jotenkin niin mansikkarahka-vibat tästä. Teksti on taas kuolettavan hyvää vaikken tässä kohdin jaksa perustella väitettäni.

[Julkaisija]

Viestit