[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on ehkä tuotos Komia Dressageen, jos nyt pääsen mieleni päälle, että osallistuvatko Sonja ja Aave siihen.)

Komiata, komiata!
Selasin kisakutsua puhelimellani pihakeinussa. Hitsi kun tämänkin olisi tiennyt aiemmin! Kisa tuli niin pian loman ja laidunkauden päättymisen jälkeen, että oli tosi kyseenalaista, kannattiko sitä ylipäänsä harkita. Jos olisin nyt kotona enkä täällä Puumalassa liottamassa varpaitani Saimaassa, voisin hakea Aaveen laitumelta heti ja aloittaa valmistautumisen. Jos mökin vuokra-aikaa ei olisi vielä puoltatoista viikkoa jäljellä ja jos ei olisi näitä kaikkia suunnitelmia Kimmon kanssa, niin lähtisin kyllä kotiin. Jos ja jos.

Purnasin asiaa Kimmollekin. Olihan se pakko tietysti kertoa, kun toinen näki minun tuijottavan puhelinta otsa kurtussa.

”No mut jos sä haluat lähteä kotiin, niin kyllä se mulle käy. Vähänhän siinä menee rahat hukkaat, mutta rahaa se vain on”, Kimmo sanoi heti. ”Tai sit jos haluat ja uskallat jättää autos mulle tänne, niin mä voin viedä sut vaikka Imatralle junalle, niin pääset kotiin.”

Kultainen Kimmo! Valmis jättämään mökkilomansa kesken minun hevoskilpailuni takia. Mietin vähän aikaa, sillä tarjous kieltämättä oli houkutteleva, mutta oliko koko ajatus tarpeeksi houkutteleva, niin sitä tässä piti miettiä.

”En mä kuule taida”, sanoin sitten. ”Tätä lomaa on kuitenkin odotettu niin kauan ja tämä mökki on niin kiva ja Aavekin varmasti viihtyy laitumella, niin että mä jään tänne ja jatketaan tätä lomailua just niin kuin oli suunniteltu.”
”Oot varma kans?”
”Joo. Ja onhan siinä sekin vaihtoehto, että jos tekee mieli osallistua, niin voinhan mä osallistua vähän helpompiin luokkiin kuin mitä tavallisesti. Ja eipä tuo nyt silleen ole iso satsaus, jos tuonne Komia Dressageen lähtee vähän niinkuin turistina, kun se on niin lähellä. Matkat ei maksa rahaa eikä niihin mene aikaa.”

Vähän ne kisat jäivät kaivelemaan mieltä silti. Laskeskelin ettei minulla olisi kuin pari viikkoa aikaa valmistautua niihin, kun kotiutuisin reissusta. Riittikö se mihinkään? Edes vaativaan B:hen tai A:han? Sitten ajattelin kysyä toista mielipidettä asiasta Nellyltä, huolimatta siitä, että vauva oli olemassa. Vastatkoon jos haluaa ja kun ehtii.

Nellyltä tuli vastaus miltei heti Whatsappiin.
Nelly: ”No siis totta kai sä voit osallistua niihin, vaikka just se vaB ja vaA, jos ei se pyhä yrjö tunnu hyvältä idealta”
Nelly: ”Ei se Aave siellä laitumella ihan täydeksi kameliksi ole taantunut”
Nelly: ”Ja mä voin hei tehdä jonkinlaisen treenisuunnitelman, että jos ei muuta niin voit sitä seurata, jos mä en pääse pitämään tunteja teille”
Nelly: ”Kyllä mä nyt jukoliste ainakin yhden valmennustunnin teille pidän ennen niitä kisoja”
Nelly: ”Saa Eetu vahtia toukkaa sen aikaa”
Nelly: ”Mutta pirä sä nyt kuitenkin kiva loma äläkä murehdi niitä kisoja”

Se oli sitten kumma, että Nelly pystyi jopa Whatsappin välityksellä valamaan minuun varmuutta silloin kun en tiennyt itse mitä kannatti tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs me kesälomalaiset
Istuin sohvalla ja selasin Hopiavuoren WA-ryhmää. Se Nelly oli nyt sitten poksahtanut, poika tuli. Kääröstä oli jaettu jo ainakin kolme kuvaa kanavalla, mutta kaikki kuvat olivat taattua Eetu-laatua: ei niitä vauvaksi juuri tunnistanut. Oli ihan pakko vetää suupieltä hymyyn niiden kuvien takia.

Kai se täytyisi Nellyäkin onnitella. Tämä nyt kuitenkin oli haluttu ja toivottu perheenlisäys ja mikä tärkeintä, kaikki oli mennyt hyvin tällä kertaa. Vauva oli ilmeisen terve ja Nelly kai myös kunnossa, vaikka eihän niitä raskauden tai synnytyksen aiheuttamia kremppoja vieraille juoruttu. Oli nyt kuitenkin kotona ja elossa.

Nelly oli uhonnut, että hän ei sitten uppoa mihinkään vauvahattaraan niin että jättäisi valmentamisen kokonaan. Että kunhan tästä nyt saadaan kesälomat, laitumet ja uuden elämän alkuhässäkkä pois alta, niin hän voisi jatkaa minun ja Aaveen valmentamista. Toivoin todella, että Nellyn lupaus pitäisi, mutta olin kuitenkin vähän skeptinen. Näitä oli nähty ennenkin, että ennen vauvan syntymää suunnitellaan vaikka mitä pikaista paluuta töihin ja harrasteisiin ja ettei ainakaan aio linnoittautua kotiin, mutta sitten käykin just niin.

Kimmo puuhasi silityslaudan ja -raudan kanssa avaranoloisen olohuoneen toisessa päässä. Illaksi piti saada puku ja paita sileiksi, koska olimme sinne oopperaan menossa ja sitä ennen syömään Savonlinnaan.

”Onks sulla silitettävää?” hän kysyi kun nostin katsettani kännykästä. ”Meinaan tässä olis kuuma rauta.”
”Ei mulla ole. Tuo mun pikkumusta on semmoista materiaalia, että se oikenee heti kun sen nostaa henkariin.”
”Vähän epistä kyllä.”

Tänään oli ollut sateinen ja viileä päivä. Päätimme aamulla yksissä tuumin, että tänään ei tehdä mitään. Siitä huolimatta lämmitimme aamusaunan ja pitihän sitä tietysti uimassa käydä. Olisimme sitten ainakin järvenraikkaita illan menoja varten. Kevyt lounas (uusia perunoita!) ja päiväunet viimeistelivät valmistautumisen.

Loma oli alkanut lupaavasti, vaikka säät eivät ehkä olleet ihan täydelliset. Loma on kuitenkin lomaa, vaikka sataisi sammakoita vaakasuoraan. Välillä oli hyvä ihan vain olla, hautautua sinne sohvannurkkaan kirjan kanssa ja unohtaa, että pitäisi tehdä jotain muuta. Kuka muka pakotti? Ei kukaan.

Ja olimmehan me jo tehneet kaikenlaista. Kävimme tutustumassa salpalinjaan ja siihen kuuluvaan bunkkeriin ja konekivääripesäkkeeseen tässä lähellä. Minulle salpalinja oli jotain vierasta ja oikeastaan jopa eksoottista. Kun isä oli umpipohjalainen ja äidin suku lähtöjään Ruotsin puolelta eikä lähisuvussa ollut enää elossa olevia sotaveteraaneja, salpalinja ja oikeastaan koko itä-Suomen sotahistoria oli suuri tuntematon minulle. Kyllähän se veti hiljaiseksi, kun kävimme siellä korsussa sisälläkin. Niin ja ne panssariesteet, joita kilometritolkulla oli. Ei semmoisiin kyllä Pohjanmaalla törmännyt.
Sitten kävimme uimassa yhdellä kuulemma Saimaan upeimmista rannoista. Upea se olikin, silmänkantamattomiin hiekkarantaa ja läpeensä kirkasta vettä. Lähetin sieltä kuvan Hopiavuorenkin kanavalle ja se sai asiaankuuluvia ihailuja. Kyllä, olisi tosi makea paikka uittaa hevosia ja laukata pitkin rantaviivaa! Valitettavasti vain vähän kaukana.

[Sonja T.Valvoja]

(Pahoittelut tauosta. Tässä nyt on ollut blokki, työkiireitä ja kesä, niin en ole ehtinyt kirjoittaa enkä kommentoidakaan. En lupaa, että jatkossa paranisi, mutta yritetään.)

Kesälomasuunnitelmat
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun starttasin auton Hopiavuoren pihasta kohti kotia. Eihän minun tallilla olisi tarvinnut käydä, kun Aave oli laitumella ja Eetu ja Nelly katsoivat sen perään siellä. Kävinpähän nyt kuitenkin katsomassa ja vähäsen keittiössä juoruamassa. Asiat olivat muuttuneet, kun Marsh ja Niklas olivat lähteneet ja Ilona samoin. Varsinkin Marshin ja Niklaksen lähtö oli jättänyt pöydän ympärille aukon, jolla ei ollut nimeä eikä paikkaa, mutta se oli silti olemassa. Tai sitten se olin minä vain. Ehkä se olin minä.

Oikeastaan minulla oli kyllä ihan asiaakin tallille, piti nimittäin sopia Eetun kanssa siitä Aaveen huolehtimisesta, sillä minun oli tarkoitus lähteä parin viikon lomalle. En kovin kauas ollut menossa, itä-Suomeen vain, mutta silti. Eetu lupasi ja tiesin Aaveen jäävän hyviin käsiin. Eetukin oli päässyt vähitellen eroon siitä pelosta, että Aave palaisi auringossa. Ei se palanut, mutta oikein kovien helteiden varalta olin hankkinut aurinkorasvaa, jota voisi levittää turpaan ja silmien ympärille. Semmoista maailmallakin käytettiin näiden tämmöisten albinohevosten kanssa.

Kun pääsin kotipihaan, Telegramissa odotti viesti Kimmolta.
Kimmo: mä niitä oopperoita katoin, niin alkukuusta menee semmoset kuin Nabucco, Lohengrin ja Don Giovanni
Kimmo: kaikkiin olis vielä paikkoja
Kimmo: saat oikeestaan päättää että mikä noista, mä en niistä osaa sanoa

Klikkasin auki Savonlinnan oopperajuhlien nettisivut ja katselin esittelyjä, aikatauluja ja laulajia. Pitäisi muodostaa jokin mielipide. Mozart toimisi aina ja Don Giovanni on hieno teos. Olin sen tietysti nähnyt viime syksynä Pariisissa, mutta eri paikka, eri esittäjät, eri dramaturgia, niin se oli eri asia. Nabucco on hieno sekin ja Verdikin on aika helppo säveltäjä. Lohengrin sen sijaan… Wagner ei kuulunut suosikkeihini, tuppasi olemaan raskasta ja pitkää tai ainakin minulla oli sellainen mielikuva, varmaan Nibelungin sormuksen johdosta. Äitikään ei tykännyt suuremmin Wagnerista.

Sonja: Olisko se tuo Nabucco?
Kimmo: jos oot sitä mieltä
Kimmo: mulla tosiaan ei oo mielipidettä
Sonja: Se nyt olisi noista ehkä se minkä mä eniten haluaisin nähdä
Sonja: Don Giovanni tuli nähtyä silloin viime syksynä ja mä en yleisesti oikein välitä Wagnerista
Sonja: Vaikken kyllä ole koskaan nähnyt Lohengrinia
Kimmo: mitä mä noiden juonikuvauksia luin niin se Lohengrin ei oikein kiehdo, että olisin kans ehdottanut joko sitä Don Giovannia tai sit Nabuccoa
Kimmo: mut jos sä olet just sen Don Giovannin nähnyt niin parempi sit se Nabucco
Sonja: Ok, mennään sillä. Mä voin katsoa liput. Onks paikkatoiveita?
Kimmo: ei, mä en ole koskaan ollut Savonlinnassa joten sä tiedät varmaan paremmin
Sonja: Ok, mä katon jotkut hyvät paikat sitten

Meillä oli varattuna mökki pariksi viikoksi Puumalasta. Minä ja Kimmo olisimme siellä sen pari viikkoa ja Tuomo ja Helena kävisivät siellä lyhyemmän aikaa, näin oli ainakin suunniteltu. Ainakin kuvissa mökki näytti tosi kivalta. Siellä oli kaikki nykyajan herkut, sähkö, juokseva vesi, jääkaappi, pakastin, pesukoneet, mikro ja ilmastointikin. Lisäksi se oli Saimaan rannassa ja omassa rauhassa. Saarella oli muitakin vuokramökkejä, mutta ne oli ripoteltu siten, ettei naapuri ollut lähellä. Uimaranta oli mainosten mukaan hiekkapohjainen ja vesi kirkasta, ja kaiken kruunasi puulämmitteinen rantasauna. Kuulosti todella hyvältä.

Mitään erikoisempia suunnitelmia ei ollut, vaan ajattelimme pyöriä autolla pitkin kaakkois-Suomea. Se Savonlinna nyt oli yksi aikataulutettava asia, mutta oikeastaan ainoa. Olimme bongailleet sieltä täältä kiinnostavia ravintoloita, uimarantoja, museoita, muistomerkkejä ja luontokohteita, mutta oikeasti menisimme sinne minne nokka näyttää. Sekin kuulosti hyvältä.

[Sonja T.Valvoja]

Eiköhän Sonja ja Aavekin lähde.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni suomalainen helle
Aave kukoisti oikein. En minä tiedä mistä sen erityisesti huomasi, mutta vähän kaikesta. Se oli aktiivinen, pirteä, tosi tyytyväisen oloinen ja kaikin tavoin se näytti voivan suorastaan erinomaisesti. En minä sillä etteikö se muutenkin olisi ollut pirteä ja tyytyväinen ja terve, koska olihan se. Nyt ne vain jotenkin… korostuivat enkä minä tiennyt miksi.

Oliko se tämä kesä vain? Lämpö ja helle? Selasin päiväkirjasta viime kesän merkintöjä, mutta silloin en ollut huomannut mitään. Toki Aave oli silloin vielä kovin uusi tuttavuus, niin että jos tämmöiset vähän vaivihkaiset muutokset menivät kaiken muun ihmettelyn joukossa.

”Lähdeksää tuon kummituksesi kanssa sinne yömaastoon kans?” kajautti Alex tallinkäytävällä. Yömaasto oli nyt viimeisin puheenaihe tallilla ja kieltämättä se kuulosti hyvältä idealta.
”En mä tiedä vielä”, vastasin kuitenkin. ”Aave ei toistaiseksi näytä pahemmin kärsivän näistä helteistä.”
”No eiks se ole jostain autiomaasta kotoisin? Varmaan kestää pahempaakin paahdetta.”
”Onhan se, vaikken mä tiedä onko Aave varsinaisesti autiomaata nähnytkään…”
”No ei mutta tuo rotu kuitenkin luulisi kestävän pientä suomalaista hellettä.”
”Sitä mäkin ajattelin, kun tää on jotenkin niin pirtsakka.”
”Sulanut vihdoin ja viimein niiden viime talven pakkasten jälkeen.”

Naurahdin kun muistin niitä tammikuun paukkupakkasia, jolloin autokin olisi varmaan halunnut saman peiton alle yöksi. Ei ollut ikävä.

”Kuis sä et lähtenyt sinne Britteihin Ilonan kanssa?” Alex jatkoi jo toista asiaa Tetriksen karsinasta. ”Eiks Marsh esittänyt sulle ihan virallista kutsuakin sinne?”
”Joo niinhän se esitti, mutta mä mieluummin vietän kesän täällä Suomessa. Ja Aavehan menee kesälaitumelle kans.”

Talutin Aaveen tallinpihalle kun olin saanut sen varusteisiin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja melkein kuulin miten hiekka tirisi kuin makkara grillissä. Kentälle paistaisi aurinko ja siellä olisi kuuma. Maneesissa olisi varjoa, mutta siellä oli tuplasti kuumempi, kun aurinko paahtoi sen kattoa ja seiniä. Metsäpolut tuntuivat kaikkein kivoimmalta ratkaisulta vaikka kuulin mielessäni jo Nellyn marmatuksen treeniohjelmasta ja sen noudattamisesta. Vaikka eipä tässä kisoja ollut tulossa ja se kesälaidun lähestymässä. Metsäpolut se on.

[Sonja T.Valvoja]

Eiköhän pistetä Aavekin poikain sekaan.

[Sonja T.Valvoja]

Vääriä mielipiteitä
Krista oli iltavuorossa ja lapset puuhasivat omiaan yläkerrassa, kun istuin Otavan tuvan pöydän ääressä Markuksen kanssa. Olin taas tullut tänne syömään, kuten tapanani oli, ei ehkä ihan niin säännöllisesti joka päivä kuin aiemmin, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Ja olihan minulla kerrottavaakin Markukselle.

Hän ehti kuitenkin kysyä ensin.
”No? Mites se Suomasen Kristian?”

Huokaisin vähän haikeasti. Ei se tämäkään mato maistunut.
”Ei siitä taida mitään sen kummempaa tulla.”
”Mikäs siinä? Ei vaan kolahda?”
”Ei. Ja sit sillä tuntuu olevan vähän vääriä mielipiteitä semmoisista asioista, joista mä en haluaisi joutua vääntämään.”
”Kuten?”
”Tasa-arvo ja politiikka, noin alkuunsa.”

Markusta nauratti, mutta yritti salata sen. Me olimme näistä jutelleet paljonkin. Ihan kaikesta emme olleet samaa mieltä, mutta ylivoimaisesti suurimmasta osasta kuitenkin. Voi, jos jossain olisi toinen Markus, niin sen minä nappaisin!
”Joo, se on vähän turhan republikaani mulle”, jatkoin. ”Ja kun ei muutenkaan oikein nappaa, niin ei se… Ei siitä tunnu tulevan oikein mitään.”
”No ei sitä väkisten kannata.”
”Eipä ei. Joskus sitä miettii, että mulla on ollut liian hyviä miehiä elämässäni.”

Markusta nauratti taas.
”No en mää ny näkis jotta se kauhia ongelma on.”
”Ei se olekaan, mutta sitten ollaan tässä, että mikä tahansa rutusäkki ei kelpaa.”
”Kuule, mä oon meinannu kysyä tätä jo aiemminkin, en vaan oo keherannu, mutta mites se Kimmo? Tehän näytätte tulevan niin hyvin juttuhun ja se tuntuu viihtyvän täällä.”

Pelkäsin että poskeni karahtivat tulipunaisiksi. Ei Markus voinut mitnekään tietää, että meillä oli vähän historiaa eikä sitäkään, että olin kyllä miettinyt, voisinko vihjata Kimmolle jotakin vanhoista kuvioista. Olisi se vähän rumaa hoitaa omaa läheisyydenkaipuutaan sillä tavalla ja kun Kimmo ei mitenkään antanut ymmärtää, että haluaisi yhtään mitään, niin olin antanut olla.

”Kimmo on liian hyvä kaveri. Tai ystäväksi sitä kai pitäisi sanoa.”

[Sonja T.Valvoja]

Hannabyn ekan päivän tuloksia.

Kymmenes
Kymmenes sija, ajattelin ja kohautin olkapäitäni. Eipä se, tärkeämpää oli itse suoritus. Niin ja prosentit, 70 ja risat, joka oli oikein mukava tulos. Ja muutenkin rata oli mennyt hyvin, joten olin tyytyväinen. Tajusin asian vasta siinä vaiheessa, kun Alex tuli sihisemään minulle, että ala mennä, hopi hopi. Ala mennä, minne? No palkintojenjakoon tietysti! Mutta mähän olin vasta kymmenes. Juu mutta isossa luokassa sijoittuneitakin on peräti kolmetoista.

Niin että eipä siinä muuta kuin jälleen uusi ruusuke Aaveen suitsiin ja pieni rahapalkintokin. Olihan tämä nyt toki mukava yllätys. Ruusukkeita alkoi vaivihkaa kertyä, vaikka voittoja emme niin kovin usein olleetkaan saavuttaneet. Ei se voitto tai palkinto ollut tärkeä minulle, mutta olihan se kiva lisä silloin tällöin. Vaikka olin minä joskus saanut sijoituksen sellaisella suorituksella, että ihan hävetti. Minkäs teet kun muut olivat tuomarien mielestä vielä huonompia.

Palkintojenjaossa vieressäni oli Melina täplikkään tamman selässä. En muista nähneeni sitä aiemmin, että lieneekö tuore hankinta. Minusta oli kiva, että Rosenbergit ja muutkin kilpailivat ainakin toisinaan joillain vähän erikoisemman näköisillä hevosilla. Olin kyllä tottunut jo Aaveen ulkonäköön ja siihen, että varsinkin kotimaan pikkukisoissa se keräsi katseita. Kansainvälisillä kentillä saatoimme erottua isosta joukosta, muttemme olleet ainoita. Isoihin hevosmääriin mahtui aina jos jonkinlaista vipeltäjää.

Kun olin saanut Aaveen riisuttua varusteita ja hoidettua muutenkin, annoin sille vielä pari ylimääräistä sokeripalaa. Se oli ne ansainnut. Grigori ei ollut turhaan kehunut oria hyvähermoiseksi tapaukseksi, jonka mielenrauhaa ei kisapaikkojen kuhina tai tammatkaan hetkauta. Minusta se oli hyvä piirre hevosessa. Mortti oli ollut samanlainen. Aave oli monessa asiassa ihan erilainen, muttei tässä. Ja samalla tavoin Aave otti mielellään vastaan rapsutukset korvien takaa. Oli se yhden sortin lutumussukka, vaikkei ollutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Uutta matoa koukkuun?
Lämpimän viikon jälkeen oli ikävä palata taas hyytävään kylmyyteen ja suorastaan arktiselta tuntuvaan tuuleen, jonka seassa vihmoi vettä tai kenties jotakin kiinteämpää. Vaan ei auta, koirat on ulkoilutettava vaikka ulkona sataisi ämmiä puukot hampaissa, kuten mummu sanoi aina. Lähdimme Markuksen ja koiralauman kanssa metsään, sillä siellä oli vähän kivempi kävellä kuin peltojen viimassa. Markus vitsaili melkein kaivaneensa pilkkihaalarin talviteloilta. Koiria kylmyys ei haitannut vaan ne touhottivat innokkaina nenät maassa pitkin metsänpohjaa ja välillä kisailivat keskenään.

Me Markuksen kanssa juttelimme niitä näitä, mitä nyt yleensäkin. Miten töissä menee, mitä kylille kuuluu, miten Aave voi ja entäs kersat. Jossain puolivälissä lenkkiä päätin kysyä erästä mieltäni askarruttanutta asiaa, kun ei se siitä kysymättä mihinkään muuttuisi.

”Hei kuule, eilen siellä ampumaradalla… Kuka se tyyppi oli, joka ampui siinä pistooliradalla mun toisella puolella? Ja tuli sit kans sinne kivääriradalle.”

Markus siristi silmiään ja mietti.
”Nyt ei yhristä yhtäkkiä. Minkä näköönen soli? Ja mitkä aseet, katoikko?”
”Kivääri vissiin oli Sakon tai ainakin Sako kantolaukku sillä oli. Pistoolista en tiedä, joku geneerisen näköinen muovirunko. Glocki ehkä. Muuten semmoinen about meidän ikäinen, pitkä, varmaan sun pituinen, hoikanpuoleinen, keskiruskeat lyhyet hiukset, silmälasit. Hopeanharmaa pick-up, en ole varma olisko Amarok.”
”Juu, no nyt kato alkaa muisti palailla. Se oli Suomasen Kristian, kyllähän mä sitä morjestinkin. Se asuu justihin Lapuan puolella, mutta sillä on jotakin mettämaita täällä, niin että se käy meilläkin ampumassa joskus. Mitäs sä siitä kyselet?”

Hymähdin lievän huvittuneena. Mitäpäs minä.
”Se kysyi mua kahville.”

Markus katsoi minua kulmat kohollaan, pieni hymynvirhe suupielessä.
”Vai niin teki. Lupasikko lähtee?”
”Joo, sovittiin että huomenna Seinäjoella neljän aikoihin. Että koitas kertoo jos tiedät sen olevan ukkomies.”
”Eijei, eronnut se mun mielestä on. Ja ei ole kersoja siitä avioliitosta. Tai muutenkaan, mun tietohon.”
”Mitä se tekee työkseen?”
”Sun pitääs oikeastaan kysyä isältä, se varmahan tietäis paremmin. Ei sillä vissiin peltoa ole ainakaan paljoa, on jossain ulkopuolisella töissä. Kunhan ei kans olis tietotekniikan kanssa tekemisissä. Vai että se semmosta meni kysymähän. Mitäs sillä on miälessä?”
”Mistä minä tiedän. Kai se huomenna selviää.”

Noudatin Markuksen neuvoa ja piipahdin kotiin palatessani vanhan parin tuvassa. Ristoa ei tarvinnut erikseen usuttaa puhumaan.
”Vai notta Suomasen poika. No mikäs siinä, eronnuhan tuo on. Silloli joku avovaimo jonkin aikaa sen eron jälkehen, mutta sekin tais poistua kuvioosta jo useampi vuos sitten. Ennen koronaa vissihin jo. Muttei oo tosiaan kersoja laittannu kummankaan kanssa. Ei, ei sillä peltoa ole, mutta mettiä piisaa. Se on johonakin vaasalaisessa firmassa töissä, mutta etätöitähän se sekin tekee kun on just kans jotakin tietotekniikan hommia. Mun mielestä se on lukennu ittensä insinööriksi Vaasassa, mutten ny oo ihan varma, kun niitä on kaikenmoista tradenomia ja datanomia ja tierä mitä kaikkee. Mut jotakin sillä on tekoo tietokoneiren kanssa. Kova mettämieshän tuo on. Niin ja sen isä oli aikanahan Lapuan kunnanvaltuustossa. Silloin se kävi joskus…”

Talsin vesisateessa kotia kohti Axa vierellä. Se mies, Kristian siis, oli vaikuttanut ihan mukavalta, sen lyhyen hetken ajan kun olimme jutelleet parkkipaikalla niitä näitä, kun Markus oli lähtenyt jo pois. Vaikea sitä toki oli sanoa yhtään mitään varmaa tältä pohjalta, mutta ehkä huomenna selviäisi enemmän sitten. Lapseton poikamies ja tietotekniikan kanssa tekemisissä, ei se nyt näin paperilla vaikuttanut maailman huonoimmalta vaihtoehdolta. Eikä minun vissiin tarvinnut alkaa selittää ampumaharrastustani kun sen tiesi jo etukäteen. Hymyilin vaivihkaa. Katsotaan. Katsotaan mitä käy.

[Sonja T.Valvoja]

Sonjan sanoin: tämä nyt on tämmöinen oksennuskarvapallo, jossa ei ole päätä eikä paljon häntääkään 🙂

Päivä toimistolla
”Sami, mikä tää maili on?”
”Tukipyyntö asiakkaalta.”
”No sen verran mäkin tajuan, mutta mikä toi oksennuskarvapallo on, mikä siinä on liitteenä?”
”Se on niitten konffitiedosto, jota ovat menneet itse käpältämään. Se pitäisi saada toimimaan niin kuin ne on siinä mailissa esittäneet.”
”Tässähän on tavaraa kuin mateen päässä!”
”Siellä ei ole joku osannut.”
”Mitä tavaraa mateen päässä sit on?”
”En mä tiedä. Setä vaan sanoo aina niin, että tavaraa on kuin mateen päässä kun jotakin on paljon. Pitäis varmaan kysyä joskus että mitä se meinaa käytännössä. Mutta mun on melkein helpompi tehdä näille ihan uusi konffi alusta alkaen kuin ruveta selvittämään tätä häsmäkkää, että mitä ihmettä tässä on edes yritetty tehdä”
”Senkun. Niillä on piikki auki kun se on ylimääräinen tukipyyntö.”

”Onks tää näiden testiympäristö edes pystyssä?”
”Kyllä sen pitäis. Ei kai sitä kukaan nyt ole mennyt rikkomaankaan.”
”No kun mä en pääse.”
”Onks sulla VPN päällä?”
”Ai niin joo…”

”Siellä olis keittiössä nyt niitä munkkeja ja simaa.”
”Jes! Let’s vappu!”
”Ostin Tampinkin.”
”Hei, mä en ole tänä vuonna edes nähnyt Tampinmyyjiä. Missä ne piileskelee?”
”No tää tuli ihan tuossa Hämeenkadulla vastaan.”
”Ai. Mikä on tän vuoden teema?”
”Joku piknik. Siellä tuli mukana kylmäkalle.”
”No ei paha.”

[Sonja T.Valvoja]

Koska Tulip Cupin tulokset ovat tulleet.

Maljoja muttei meille
Joskus aiemmin olisi voinut harmittaa lähteä Hollantiin asti häviämään, mutta olin näemmä oppinut matkan varrella erinnäisiä asioita. Joo, eihän ne kisasuoritukset menneet niin kuin olisi toivonut. Hymähdin puoliksi ironisesti, että olipa ainakin tasaista tulosta: molemmista luokista 27. sija prosenteilla 63.953 ja 63.143. Tänään ei vain ollut meidän päivä. Jo heti ekan luokan verryttelystä lähtien vähän kaikki tuntui olevan pielessä eikä se siitä oikein korjaantunut kisaradalla. Joskus käy näin.

Tuomarikommenteista löytyi korjattavia kohtia ja huomionarvoisia seikkoja niiden lisäksi, että tiesin itse jo joitain asioita, joihin pitää jatkossa keskittyä. En jaksanut nyt juuri murehtia niitä, sillä kävisimme kaiken läpi Nellyn kanssa sitten kotona. Kirjoitin joitain huomioita nopeasti muistiin heti luokkien jälkeen, etten unohtaisi niitä, kuten esimerkiksi sen, että Aave oli koko vaativan A:n tuntunut kovalta oikealle puolelle, mutta sitten PSG:ssä taas vasemmalle. Mikähän ihme siinäkin oli vai kuvittelinko minä vain?

Mutta eka kisapäivä ei antanut tilaa synkeille mietteille muutenkaan. Eira sijoittui Typyn kanssa molemmissa luokissa. Se oli jo ihan mittava saavutus, kun ekat kisat tuolle ratsukolle joka tapauksessa. Niklas ja Barnum saivat helposta B:stä peräti kakkossijan. Alex ja Tetris sijoittuivat myös ja niin teki Oskarikin Kissin kanssa. Rosenbergeille tuli useampiakin sijoituksia ja ainakin yksi voitto. Lisäksi vielä Marshall sijoittui GP Specialissa. Niin ettei illallispöydässä puuttunut syitä nostella maljoja.

[Sonja T.Valvoja]

Tulip Cupiin tuotos tämäkin, mutta piti nyt kirjoittaa kun iski inspiraatio.

Tulppaaneita tulvillaan, osa 3
Se Tulip Cup alkoi vähäsen jo kihelmöidä vatsanpohjassa, mutta silleen hyvällä tavalla! Katselin lähtölistoja ja totesin, että tulossa oli oikeasti tosi suuret kisat. Vaativassa A:ssa oli 67 osallistujaa ja PSG:ssäkin 49. Joukossa oli tosi paljon taas niitä tuttuja tai ainakin puolituttuja, joihin olin tutustunut ihan ohimennen ja vahingossa aiemmissa kisoissa. Rosenbergitkin olivat tulossa ja ilahduin kun huomasin, että myös Rizi kilpaili Grand Prix’ssä Kiaranin ratsuna. Kiva nähdä sitäkin!

Niin ja Stanimir oli tulossa sekin. Kenties saisin vähän yytsittyä tietoa siitäkin, mikä Anicen tilanne oli. Olin monta kertaa ajatellut panna viestiä, että voisiko tulla vaikka viikoksi tai pariksi valmentautumaan Kozloveille. Olisimme ihan sen tarpeessa kyllä ja no, muutenkin. Jos maisemanvaihto piristäisi vähäsen. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun en tosiaan tiennyt mitä siellä oli menossa, vaikka kutsu oli kyllä esitetty.

Noin muuten kisoihin valmistautuminen oli hyvällä tolalla. Varusteet oli katsottuna, puhdistettuna ja sovitettuna sekä minulle että Aaveelle. Auto ja traileri oli huollettu ja pesty nekin. En ollut vieläkään luopunut niistä haaveista, että hankkisin itselleni pienen kuljetusauton, sellaisen, johon menisi muutama hevonen ja sitten olisi asuintilat. Mutta semmoinen ei nyt tähän Tulip Cupiin ehtisi ja oli mentävä omalla yhdistelmällä. Hopiavuoresta oli lähdössä isompi rekka Hollantiin, mutta minä olin tehnyt matkasuunnitelmani lauttavarauksineen jo taas niin hyvissä ajoin, etten tiennyt tästä, ja rekka oli joka tapauksessa täynnä niin ettei Aave sinne olisi mahtunutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kevätkiemuroista kotiin
Paluumatkalla tunnelma oli tyytyväinen, vaikkakaan ei vielä riehakkaan iloinen. Kumpikin meistä oli saalistanut vitossijan keltaisine ruusukkeineen. Se oli ihan hyvä kisakauden aloitus, Santulla vieläpä kisauran aloitus Tihkun kanssa. Parannettavaa jäi molemmille, mutta siitähän sitä on hyvä lähteä itseään kehittämään. Santtu tutki tuomariarvostelua hyvin tarkasti ja kyseli minulta mielipiteitä.

”Takaosaan voimaa”, luki Santtu paperistaan. ”Tämmöinen kommentti annettu keskikäynnistä. Mitä se käytännössä tarkoitti?”
”Jaa-a. Mä en siitä keskikäynnistä osaa sanoa muuta kuin että takajalat saattoi ehkä jäädä vähän taakse, sillä tavalla… No, en mä osaa selittää. Katotaan vaikka myöhemmin videolta, että miltä se näytti. Mä kyllä kuvittelin, ettei se olisi niin merkittävä asia vielä helpossa C:ssä. Mä vertaan aina tietysti siihen mitä vaaditaan vaativissa luokissa.”
”Millä tuota takaosan voimaa sitten voisi kehittää?”
”Puomiharjoitukset on yksi hyvä konsti ja mäkitreeni olis toinen, mutta vähän hintsustihan noita mäkiä täällä on. Ja sit tietysti nämä yleiset eli siirtymiset tai taivuttelut. Tai no, ei ne ehkä erityisesti just sitä takaosaa voimista, mutta yleishyödyllisiä muuten.”

Muutenkin päivä oli mennyt hyvin. Kumpikin hevonen matkusti hyvin ja käyttäytyi siivosti kisapaikalla. Olisihan se nyt pitänyt melkein tietää: Aave oli tottunut tammojen läsnäoloon eikä se niistä pahemmin välittänyt, vaikka olikin ori. Minusta se oli tosi helppo oriiksi, sillä olin kuvitellut jotain pahempaakin. Olin käynyt hypyttämässä sen kerran paikallisella oriasemalla omistajan toiveiden mukaan. Sen jälkeen se oli jonkin aikaa tavallista pörheämpi, mutta se meni ajastaan ohitse eikä Aavetta mahdottomaksi voinut sanoa silloinkaan.

Olin lisäksi käynyt taannoin Aaveen kanssa näyttelyissäkin. Aave voitti luokkansa ja oli muutenkin niin hieno, että pullistuin oikein ylpeydestä. Näyttävä ruusuke koristi nyt varustekaapin ovea.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä nyt on vähän tämmöistä tuotoksien vääntämistä Kevätkiemuroita varten, mutta kyllä se Hopiavuoreenkin liittyy.

Kevätkiemuroita, osa 2
Suunnittelimme Santun kanssa Kevätkiemuroita ja sinne menemistä. Tällä kertaa Santtu vain ei ollut hoitajana matkassa vaan ihan oikeana kilparatsastajana.

”Se mun luokka on ihan heti ekana aamusta. Se alkaa ysiltä jo. Ja silloin pitäisi olla jo verryteltynä, vähintään, jos sattuu oma vuoro olemaan heti alussa”, sanoi kisan tietoja tutkiva Santtu. ”Ja sulla on ihan vika luokka. Me joudutaan olemaan siellä koko päivä.”

Huitaisin kädelläni sen huolen pois.
”Ei se mitään haittaa, nää on niin pienet kisat joka tapauksessa. Aikainen lähtö kyllä on, mutta ei sekään mikään mahdoton, kun ei tuo Helmipuro tuon kauempana ole. Asia olisi pikkuisen eri, jos nämä kestäisivät viikon ja sulla olisi luokat ekana päivänä ja mulla vikana. Semmoiset kuin Pariisi oli.”
”Se on kyllä totta.”
”Mutta joo, sä pääset ehdottomasti kyllä mun kyydissä sinne. Traileriin menee kuitenkin kaksi hevosta. Ja tavarat mahtuu kyllä.”
”Kiitos tosi paljon kyllä kyytitarjouksesta. Kai iskäkin olisi voinut lähteä, jos olisi saanut jostain trailerin lainaan, mutta ei nyt sitten tartte.”

Santtu mietti vähän aikaa otsa kurtussa.
”Mutta niin, siitä vaan kun Tihku on tamma, niin mitenköhän se menee Aaveen kanssa samassa traikussa?”
”No Aave on tuntunut matkustavan tammojen kanssa ihan siististi eikä se nyt muutenkaan niistä erityisesti välitä. Sitä en tiedä mitä tapahtuisi, jos Maj olisi mukana matkassa, mutta eihän tuo nyt ole ollut Tihkusta niinkään kiinnostunut.”
”Mutta entä jos Tihkulle tulee kiima just sopivasti? Mä en tiedä yhtään että miten noi sen kiimakierrot menee. En tiedä sitäkään, että miten se käyttäytyy, että kannattaako siinä tilanteessa lähteä kisoihin ollenkaan.”
”En mäkään kyllä niistä tiedä. Sittenhän sen näkee. Onhan siinä traikussa se levy välissä, ettei ne nyt ihan suoraan kosketuksiin pääse keskenään. Mutta jos näin käy, niin voi tulla kyllä mielenkiintoinen päivä meille molemmille…”, sanoin naurahtaen.

Santtukin tirskahti.

”Mutta Lakkaman Simo sanoi joskus, ettei kisoja voi tilata just niille päiville kun itsellä sattuu olemaan hyvä hetki”, jatkoin. ”Että se on vain mentävä ja tehtävä kunkin päivän paras suoritus. Joskus menee suoraan sanottuna ihan päin mäntyä ja se on parasta mihin just silloin pystyy, mutta ei sille mitään oikein voi.”
”Se oli varmaan ihan oikeassa.”

[Sonja T.Valvoja]

Muista oikea jääkaappikäyttäytyminen
Nelly seisoi jääkaapin vieressä kädet puuskassa ja mulkoili pöydän ääressä istuvia pahan näköisenä. Minunkin teki mieli luikkia eteisen kautta ulos häntä koipien välissä, vaikkei asia varsinaisesti edes koskenut minua.

”Se kauramaito juarahan ensin. Sitä ei jätetä pilaantumaan, kallista tavaraa!”
”Siinä on gluteenia”, sanoi Hello vähän laimeasti. ”Mä en voi syödä gluteenia. Tai juoda.”

Nelly veti henkeä niin että näytti suorastaan kasvattavan kokoa. Hello puolestaan tuntui kutistuvan pöydän ääressä.

”Jospas herra Ilves viitsisi edes yhren kerran vilkaista sitä tölkkiä, niin tietäisi, että siinä lukee gluteenitonta kauramaitoa. GLUTEENITONTA! Ja sä vedät joka tapauksessa kaksin käsin vehnäpullaa, niin että tuo sun gluteeninvälttelysi on parhaimmillaankin iso vitsi.”

Joku rohkea yritti vielä mutista siitä, että kahvi maistui pahalta kauramaidon kanssa. Sekään ei lepyttänyt Nellyä.

”No älä kaada sitä kahvias mopsinväriseksi! Panet vähän vähemmän sitä kauramaitoa, niin maistuu ihan tasan samalta kuin tavan maidon kanssa.”

Kiitin just luojaani siitä, etten juonut teetäni maidolla. Jos tee oli kuumaa, jäähdytin sitä mieluummin kylmällä vedellä. Sitä en tiennyt, että kuka oli alunperin tuonut kauramaitoa Hopiavuoren jääkaappiin, kun sitä useampi purkki näytti olevan. Ei tuoja tiennyt millaisen metelin sai aikaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Sinkkuelämän hyviä puolia
— Ei tarvitse selittää kellekään aikataulujaan, niinkuin vaikka sitä, että tekee töitä vielä puoli 11 illalla, kun sattui iskemään inspiraatio.
— Voi luuhata tallilla just niin paljon ja kauan kuin haluaa.
— Ei tarvitse selittää sitäkään, miksi Kimmo ja Tuomo ovat taas käymässä.
— Liittyen edelliseen: ei ole mitään mustasukkaisuusdraamoja.
— Saan valvoa illalla just niin myöhään kuin haluan.
— Saan nukkua aamulla just niin myöhään kuin haluan.
— Kukaan ei pyörittele silmiään sille, jos sattuu vähän tuhlailemaan verkkokaupoissa johonkin turhaan mutta ihanaan. Tai kirjoihin.
— Kukaan ei puutu minun autoon tai autonpitoon.
— Kellään ei ole lapsia. Paitsi tietysti Markuksella ja Kristalla mutta se on ihan eri asia.
— Ketään ei haittaa Axa ja sen karvat.
— Kukaan ei pihistä yöllä peittoa.
— Kukaan ei taivastele sitä, jos syön kylmää pizzaa jääkaapista vaikka sen voisi lämmittää mikrossa.
— Kukaan ei muutenkaan puutu siihen mitä syön ja milloin, paitsi Markus ja Krista, mutta niillä on lupa.
— Ei tartte tapella makuuhuoneen tai saunan sopivasta lämpötilasta.
— Ketään ei haittaa haisujuustot.
— Ketään ei haittaa jos luen illalla sängyssä kirjaa.
— Ei tarvitse selittää kellekään, miksi minun pitää mennä pelin takia seisomaan suon reunaan tunniksi iltayöstä ja kun operaatio venyy, niin kahdeksi tunniksi. Koska ei sitä pysty selittämään asiaan vihkiytymättömälle.
— Voi lähteä ihan mille tahansa kisa- tai valmentautumisreissulle eikä haittaa vaikka se kestäisi kauan.
— Kellään ei ole silleen mitään sitäkään vastaan, jos häivyn maasta hevosineni muutamaksi kuukaudeksi. En nyt sano että tekisin tämän, mutta saahan sitä ajatella.
— Kukaan muu ei ole lähdössä kahdeksi vuodeksi Torontoon.

[Sonja T.Valvoja]

Kevätkiemurat
Se oli vähän sellainen extempore-päätös, mutta tuntui hyvältä ajatukselta. Menisimme Aaveen kanssa verestämään kilpailuvirettä Helmipuron Kevätkiemuroihin ennen kuin lähtisimme sinne Hollantiin. Luokkia siellä Helmipurossa ei ollut kuin vaativaan A:han asti, mutta se sopi meille hyvin verryttelyluokaksi. Mietin minä sitäkin, jos osallistuisin vaativaan B:hen samalla. Aikani pohdittua tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eiköhän yksi luokka riitä. Aloitetaan kevyesti tämä kisakausi.

Kisakausi niin! Se alkoi tosiaan kolkutella jo ovella enkä ollut tehnyt vielä mitään suunnitelmia. En ollut edes oikein katsonut, että mitä kaikkea oli tarjolla, missä ja milloin, saati että olisin laatinut jotain suunnitelmia. Vaikka kyllä minä taas sain itseni kiinni ajattelemasta, että mitä jos lähtisi jonnekin taas valmentautumaan. Royal Gardeniin vaikka, kun olivat siellä toivottaneet tervetulleeksi. Kozloveille en ehkä halunnut, koska en tiennyt mikä siellä oli tilanne Anicen suhteen. Hän oli kiittänyt minua tsemppiviestistä, muttei kertonut tilanteesta sen enempää. Toisaalta hän oli esittänyt Marshin kautta kutsun kyllä, niin että voisihan sitä toki kysyä.

Mutta oikeastaan en tainnut kuitenkaan haluta lähteä mihinkään. Suomen kesä ja maaseutu olivat liian kauniita asioita hukattaviksi. Halusin viettää kesän Orionissa. Aavekin varmaan arvostaisi laidunlomaa vaikka se tietäisikin taukoa kisaamisesta.

Palasin ajatuksissani takaisin kevätkiemuroihin. Valmennuskalenteri menisi vähän uusiksi tässä sitä ennen, mutta tuskin kovin paljon kuitenkaan. Tällä kertaa ei sentään tarvitse varata päiviä matkustamiseen ja matkasta toipumiseen. Kevätkiemurat olisivat ihan vain yhden päivän juttu. Kisamatkaa oli niin paljon helpompi suunnitella, kun ei tarvinnut ottaa huomioon lautta-aikatauluja, välimatkoja, taukoja, yöpymisiä ja mitä kaikkea. Kävi se silti mielessä, että olisiko se kisakauden viettäminen keski-Euroopassa, lähempänä kaikkia isoja kisoja, niin kauhean paha asia…

[Sonja T.Valvoja]

Paskainen nauru päin naamaa
Minä olin taas sortunut Tinderiin. Ei niitä miehiä muualta oikein löydy, joten minkäs teet. Kaikki vanhat nettideittisivustot olivat aika tyhjiä ja mistäpä niitä kaksilahkeisia muualtakaan hakisi kun pääasiassa lojui kotona tai sitten tallilla. Töissä olisi ollut se yksi Jani aika kiva, mutta ehdottomasti pois laskuista, koska kuormasta ei syödä. Ei varsinkaan jos oli osakas. Niin että se siitä.

Jotakin olin oppinut Vladimirista ja ilmoitin selkeäsanaisesti omassa biossani, että lapsia ei ole ja toivottavasti ei sinullakaan. Tämä tuntui olevan tosi vaikeata ymmärtää. Yksi matchasi ja viestiteltiin vähän aikaa, kunnes hän sanoi, että hänellä on 2- ja 4-vuotiaat lapset, haittaaks se. No eipä tietenkään, melkein aikuisihan ne on. Toivotin hyvää loppuelämää ja poistin matchin. Teki mieli sanoa lopuksi, että onnea ilmaisen lapsenpiian etsintään, mutten viitsinyt olla ilkeä. Toinen alkoi vängätä, ettei nainen voi oikeasti olla omasta halustaan lapseton, että kyllä nyt taustalla on jotain muuta. Vaikea isäsuhde kenties. Tämä kyökkipsykologi lensi roskiin aika välittömästi. Kaikenlaista hiihtäjää sitä leipä elättää.

Ja sitten oli niitä, joiden biot oli niin täynnä naisvihaa, että jäin miettimään mikseivät vaihda miehiin, jos kerran naiset ovat kaikki noin ällöttäviä. Toisaalta teki mieli heittää vähän löylyä lisää ja vaihtaa omaan bioonsa teksti: ”Metsästävä liberaalifeministi lastenvihaaja ja parempi kuski kuin sinä.” Melkein sen teinkin, mutta tulin kuitenkin järkiini. Vaikka voisihan sillä saada aikaiseksi ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Tai sitten vaan aivotonta jänkkäämistä.

Pahinta oli se, että tunnistin itsessäni taas sen fyysisen läheisyyden kaipuun. Se ei ole koskaan hyvä asia, on kokemusta. Ensinnäkin se kaipuu on tietysti tosi ikävää jo itsessään, mutta sitäkin ikävämpää on se, että läheisyydenpuutteessa voi tulla tehtyä harkitsemattomuuksia. Niinkuin esimerkiksi se, että melkein kirjoitin Anssille viestiä kyselläkseni kuulumisia ja kenties dropatakseni tiedon, että saattaisin olla tulossa Tampereella käymään, kiinnostaisiko nähdä. Mutta ei, Anssista pysyisin erossa, vaikka joskus se pieni ääni kuiskutteli, että miksi ihmeessä. Minähän olin sinkku nyt eikä se kellekään kuulunut ketä panin. Anssi toki oli edelleen varattu, mutta se taas ei ollut häntä aiemminkaan haitannut. Olisihan se vähän toisen hyväksikäyttöä, ottaa yhteyttä silloin kun oli tarve. Jotenkin vain tuntui siltä, että Anssi oli viimeinen ihminen, joka tällaisesta asiasta voisi ketään toista moralisoida. Siinä mielessä siis otollinen kohde ja todistettavasti hyväksi havaittu, niin jos ihan vaikka vain kerran… Ei. Anssista pysyisin erossa.

Sitten kun Tinderissä tuli vastaan sekä Harri että Vladimir, tuntui kuin maailmankaikkeus nauraisi paskaisen naurun päin naamaa. Swaippasin molemmat kiireesti vasemmalle ja päätin jättää Tinderin vähäksi aikaa ihan sikseen.

[Sonja T.Valvoja]

Jälleen kerran Tulip Cupin tuotoksia tai jotain semmoista.

Tulppaaneita tulvillaan, osa 2
”Kokeillaas sit tällainen kuvio”, Nelly sanoi kentän reunalta. ”Ensin se kuus askelta sulkua vasemmalle tai jos menee seitsemän, niin ei se mitään. Sit suoristus, muttet vaihda vaan jatkat suorana eteenpäin. Sit muutaman askeleen jälkeen vaihdat kun tuntuu hyvältä ja meet taas muutaman askeleen ihan suoraan. Ja sit taivutus ja väistö oikeaan, kuus askelta. Ja sit taas suoraan ja sama kuvio.”

Suoristin itseäni satulassa varmaan kymmenennen kerran sen valmennustunnin aikana ja hipaisin kämmenselällä hikipisaran pois silmäkulmasta.

”Älä nyt itkemään rupea siellä”, kuului heti nurkasta.
”En! Hiki. Joku teettää töitä.”
”Saat tuosta hyvästä kohta ratsastaa Cozminankin.”
”Juu ei kiitos. Mä nyt yritän selvitä hengissä tästäkin.”

Kuten arvattua ja niin tavallista, Aave yritti ennakoida. Se halusi lähteä heti oikealle uuteen sulkutaivutukseen ja yritti tarjota laukanvaihtoakin. Suoristus menikin vähän mönkään, mutta Nelly ohjeisti että ori pitää saada vasemmalle laukalle ja suoraan, viis siitä vaikka siihen menisi kolme kilometriä. Ja sitten vasta vaihto. Seuraavalla kerralla Aave olikin jo paremmin kuulolla eikä lainkaan niin itsevarmana tarjoamassa vaihtoa. Sitä pitää aina vähän hämmentää, oli Nelly todennut jo aikoja sitten.

”Otetaas sit loppuun sama kuvio ravissa. Siinä nyt ei tietysti tartte vaihtaa eikä laskea askelia, mutta ota viis metriä sulkua vasemmalle, suoristus, suoraan ja sit kun siltä tuntuu, niin oikealle. Katotaan mitä Aave siitä tuumaa.”

Aave ei ollut idiootti, ei se koskaan ole. Se osasi jo odottaa, että tälläkään kertaa ei ehkä tehdä ihan niinkuin on totuttu tekemään eikä se lähtenyt arvuuttelemaan mitään. Niinpä raviväistöt menivät oikein kivasti ja viimekseksi tehtiin ihan puhdasoppinen siksakki. Siihen oli hyvä päättää treenikerta.

”Kyllä se kato siitä”, Nelly sanoi kun tuli hänkin taputtelemaan Aavetta. ”Täähän osaa ihan pahuksen paljon, siitä nyt ei ole koskaan ollut mitään epäilystä. Ja tekin toimitte jo kahdestaan varsin hyvin yhteen, että kyllä tämä ihan hyvältä näyttää. Mä olisin kyllä edelleen sitä mieltä, että sä hyötyisit silti toisestakin hevosesta.”

Äh, sieltä se taas tuli. Simo oli sanonut samaa ja Grigorikin aikoinaan, jälkimmäinen vähän sillä tavalla kierrellysti. Minä en kehittynyt yhden hevosen kanssa kovinkaan nopeasti, koska ei yhdellä hevosella voi päivässä määräänsä enempää ratsastaa. Tällä hetkellä se olin nimenomaan minä, joka oli homman tulppa. Aave kyllä osasi, mutta minä en.

[Sonja T.Valvoja]

Tulppaaneja tulvillaan
”Lähtisiksä huhtikuussa Hollantiin kisahoitajaksi?” kysyin Santulta kun hän istahti kahvikuppinsa kanssa keittiönpöydän ääreen.
”Ai Hollantiin? Milloin?”
”No mun luokat on yhdeksästoista huhtikuuta. Se on perjantai. Ne on kaksipäiväiset kisat, lauantaina on sit esteluokat ja iltajuhla. Että niihin kisoihin ei niin kauaa aikaa mene, mutta kestäähän se taas hankkiutua täältä hevosen kanssa sinne asti.”
”Mä en tiedä. Ei mulla siinä nyt mitään kai pitäisi olla semmoista, ettei voisi lähteä. Että kyllä kai sitä voisi ainakin harkita. Mitkä kisat ne on?”
”Tulip Carneval Stal Groenendaalissa. Mitä mä katsoin, niin se ei ole kauhean kaukana Amsterdamista. Tossa vaan ei ole semmoisia välipäiviä, että vois lähteä leikkimään turisteja taas. Vaikka Amsterdam olis kyllä tosi kiva kaupunki.”

Santtu oli välillä auttanut Aaveen kanssa ihan just tämmöistä tilannetta varten: ori ja sen tavat eivät olisi sitten ihan uppo-outoja jos Santtu lähtisi taas kisahoitajaksi. Aavehan ei ollut mitenkään mahdoton tapaus käsitellä ja Santtu tuli hyvin sen kanssa toimeen. Häntä ei enää jännittänyt sekään, että Aave oli ori, toisin kuin Mortti, Fifi tai Tihku.

”Onko täältä muita lähdössä sinne?” Santtu kysyi kun olimme puhuneet kaikenlaisia käytännön asioita läpi.
”En tiiä, ei ainakaan ole toistaiseksi ilmoittautunut muita. Marsh ja Niklas tulee sinne, mutta luulisi kai että ne on siihen mennessä lähteneet jo Venäjälle ja tulevat sieltä käsin sitten. Voi olla että jos täältä lähdetään vaan me. Se on sit traikku ja vetoauto.”

[Sonja T.Valvoja]

Mä nyt mielessäni hurraan vähän tälle tekstille, koska tässä puhutaan ihan järjettömästä tabusta. Mitä jos (naispuolinen) ihminen ei rakastakaan lastaan? Kaikkihan olettaa, että omaa vauvaansa rakastaa ihan simona, äiti varsinkin, mutta mitä jos ei? Eihän sellaista voi olla. Tässäkin sitä vähän sivutaan: ”Kyllä se Inari tulee järkiinsä”. Paitsi ettei Inarin järjessä mitään vikaa ole tälläkään hetkellä.
Tietysti on kaikenlaiset hormonit ja synnytyksenjälkeisen masennukset ja muut, mutta kai silti voi olla niin, ettei se oma vauva tunnu oikein siltä, että sen haluaisi pitää. Eihän Inarikaan sitä vihaa, kuten käy ilmi.

Mä olen vähän yllättynyt tästä käänteestä, koska kuvittelin Inarin päätyneen aborttiin. Semmoiseen käsitykseen jäin, mutta se oli sitten näemmä väärä käsitys. Tosin vähän keskenhän se jäi, ei sitä suoraan sanottu. Jännä kuitenkin nähdä, että millaiseen ratkaisuun tässä päädytään.

[Sonja T.Valvoja]

Kun tätä näin pedataan, niin Kissin synnytyksessä tapahtuu jotain! Iso maha jo tässä vaiheessa voisi viitata jopa kaksosiin, mutta ehkä ei kuitenkaan. Iso varsa sitten, onko liiankin iso, tuleeko synnytyksessä komplikaatioita? Ja TOTTA KAI se syntyy just silloin kun Oskari on jumissa jossain keskellä Itämerta ja laivasta hajosi koneet niin että se kelluu siellä kuin korkki pääsemättä eteenpäin tai jotain vastaavaa.

[Sonja T.Valvoja]

no NIIN!! Minähän joskus sata vuotta sitten osoitin jostakin spinnarista, että kattokö oli ihan niinkuin muistisairauden ensimmäisiä oireita. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

En ole Eetun tavoin hautaamassa Noan äitiä vielä, mutta ennustan Noalle synkeitä aikoja. Huoli siitä pärjääkö äiti, muistaako se missä asuu, osaako kotiinsa, unohtaako hellan päälle, ottaako lääkkeensä. Muistisairaus on kuitenkin parantumaton ja lääkkeillä ynnä muilla sitä voidaan ymmärtääkseni korkeintaan hidastaa, ei parantaa. Muistisairaus on viheliäinen tyyppi, koska pahimmillaan se muuttaa uhrinsa persoonallisuutta. Ennen niin mukavasta ihmisestä voi tulla äkkipikainen ja vihainen, jopa väkivaltainen. Läheisille se on joka tapauksessa raskasta.

[Sonja T.Valvoja]

En minäkään kyllä tiedä, miten taaperoa kirjoitetaan eikä sen oikeastaan niin ole väliäkään. Taaperot eivät kuulu omaan kokemuspiiriini, joten tämä menee minulle läpi ainakin ihan täydestä.

Mainio tuo ”Pap pap!” Se kuulostaa niin hauskalta, että nauratti ihan. Muutenkin tämä on tämmöinen varsinainen hyvänmielen tarina. Marshall on kyllä ihana kummisetä ja Oscar ihana lapsenvahti.

[Sonja T.Valvoja]

Pihipuntari! Mä en pääse tuosta termistä ylitse, se huvittaa niin.

Mutta että Eira ja Typy Tulip Carnevaliin, siinäpä vasta käänne! Ei mikään epärealistinen tai ihan hullu käänne lainkaan, kyllä Oskarilla raksuttaa ja se on ihan oikeassa perusteluineen. Ja tästähän saadaan sitten kamala soppa, jos sinne Alankomaihin lähtee Eiran ja Typyn lisäksi myös Hello. Eira tappaa sen jo menomatkalla ja jos se ei sitä tee, Sonja tekee sen joka tapauksessa…

[Julkaisija]

Viestit